[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$faDO7_-J0kTQ22PFFYtvXPyHffMJUa4zo5-IXeWta9Z4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1720,"Monsoreaun kreivitär II","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"1720-dumas-alexandre-monsoreaun-kreivitar-ii","1720__Dumas_Alexandre__Monsoreaun_kreivitär_II","Historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1846,1914,80065,475881,false,56493,[23],"France -- History -- Henry III, 1574-1589 -- Fiction",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"MonSoreaun kreivitär II: Historiallinen romaani\" by Alexandre Dumas and Auguste Maquet is a historical novel likely written in the early 20th century. The book likely explores themes of love, betrayal, and intrigue within a royal court setting, focusing on the dynamics between noble characters. The main character appears to be Monsoreau, a nobleman embroiled in complex relationships and political maneuverings involving a woman he loves and a powerful prince.  The opening of the novel introduces a tense dialogue between Monsoreau and the Duke of Anjou, who is angered by past actions connected to a woman named Méridor. The Duke confronts Monsoreau about his feelings for Méridor and the fallout from their complicated relationships. Monsoreau maintains composure while discussing themes of loyalty and love; however, the Duke's anger suggests underlying tensions that lead to conflict. Throughout their exchange, layers of courtly intrigue are revealed, indicating that the story will delve deeper into themes of power and desire as it unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[],345,"Dumas'n historiallinen romaani sijoittuu 1500-luvun lopun Ranskaan kuningas Henrik III:n valtakaudelle. Teos kuvaa poliittisia vehkeilyjä, hovielämää ja Bussy d'Amboisen seikkailuja uskonnonsotien ja valtataisteluiden keskellä. Tarina yhdistää intohimoisen rakkauden ja veriset kamppailut vallasta.","Alexandre Dumas'n 'Monsoreaun kreivitär II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1720. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MONSOREAUN KREIVITÄR II\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nAlexandre Dumas\n\n\nSuomennos.\n\n\n\n\n\nPorissa,\nOtto Andersin'in kustannuksella,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Keskustelu.\n  2. Guisen herttua.\n  3. Castor ja Pollux.\n  4. Kuuntelemalla kuullaan parhaiten.\n  ö. Liigan allekirjoittaminen.\n  6. Prinssi ja ystävä.\n  7. Kohtaus.\n  8. Chicot onkin itse asiassa Ranskan kuningas.\n  9. Muuan vierailu.\n 10. Kuningas nimittää liigan päällikön.\n 11. Jatkoa.\n 12. Eteocles ja Polynices.\n 13. Mitä löytyi tyhjästä kaapista.\n 14. Ventre-Saint-Gris.\n 15. Ystävättäret.\n 16. Rakastavaiset.\n 17. Bussy luovuttaa hevosensa.\n 18. Anjoun herttuan valtiotaitoa.\n 19. Herra Saint-Lucin valtiotaitoa.\n 20. Jatkoa.\n 21. Roland.\n 22. Mitä Monsoreaun kreivillä oli ilmoitettavana.\n 23. Saint-Lucin kiitollisuus.\n 24. Saint-Lucin suunnitelma.\n 25. Saint-Luc opettaa Monsoreaulle sen iskun, jonka\n     hän itse oli oppinut kuninkaalta.\n 26. Pienet syyt, suuret seuraukset.\n 27. Monsoreaun kreivi avaa taas silmänsä.\n 28. Herttuan surunvalitusvierailu.\n 29. Mitä haittaa voi olla liian leveästä kantotuoleista\n     ja liian ahtaista ovista.\n 30. Saint-Luc palaa takaisin hoviin.\n 31. . . . . .\n 32. Anjoun herttuan lähettiläs.\n 33. Saint-Luc suorittaa tehtävänsä.\n 34. Monsoreaun kreivin varovaisuustoimenpiteet.\n 35. Vierailu.\n 36. Urkkijat.\n 37. Herttua allekirjoittaa.\n 38. Muuan kävelymatka Tournellesin kadulle.\n 39. Chicot nukkuu.\n 40. Chicot herää.\n 41. Kristuksen ruumiin juhla.\n 42. Jatkoa.\n 43. Pyhimyskulkue.\n 44. Chicot ensimäinen.\n 45. Korko ja pääoma.\n 46. Bussy ja Remy.\n 47. Murha.\n 48. Gorenflot on vähällä tulla hirtetyksi.\n 49. Chicot arvaa oikein.\n 50. Valmistuksia.\n 51. Bussyn ystävät.\n 52. Taistelu.\n 53. Loppu.\n\n\n\n\n1.\n\nKeskustelu.\n\n\nKun Anjoun herttua otti vastaan Monsoreaun kreivin, oli hän kokonaan\nBussyn tuumien puolella. Hänen itserakkautensa oli saanut piston,\nja se häpeä, jolla Bussy häntä uhkasi Méridorin paroonin nimessä,\nyllytti prinssin vihan ylimmilleen.\n\nHerttua siis otti ylihovijahtimestarin vastaan katsein sellaisin,\njotka saivat rohkeimmankin hovimiehen vapisemaan, sillä\ntiedettiinhän, miten pitkälle Frans saattoi kostotuumissaan mennä.\n\n-- Teidän korkeutenne on suvainnut kutsua minut tänne, -- virkkoi\nMonsoreaun tyynesti, kudottuja seinäverhoja katsellen.\n\n-- Älkää pelätkö mitään, herrani, -- lausui herttua, kreivin\najatukset arvaten. -- Noiden verhojen takana ei kukaan kuuntele.\nVoimme puhua arastelematta, ennen kaikkea avomielisesti.\n\nMonsoreau kumarsi.\n\n-- Olettehan uskollinen palvelija, herra ylihovijahtimestari, ja\nolette kai myöskin hyvin kiintynyt minun persoonaani?\n\n-- Rohkenen niin luulla, teidän korkeutenne.\n\n-- Ja minä puolestani olen siitä vakuutettu, herrani. Olettehan\nte useamman kerran ilmaisseet minulle minua vastaan suunniteltuja\nsalajuonia. Tehän olette auttanut minua yrityksissäni, olette\nunohtanut omat etunne ja panneet henkenne edestäni alttiiksi.\n\n-- Teidän kuninkaallinen korkeutenne!\n\n-- Sen kaiken tiedän. Äskettäin, esimerkiksi... minun täytyy johtaa\nse teidän mieleenne, sillä te olette toimissanne niin innostunut,\netten koskaan ole kuullut mitään sen vertaista... äskettäin, niinkuin\njo sanoin, sen onnettoman tapahtuman yhteydessä.\n\n-- Minkä tapahtuman, teidän korkeutenne?\n\n-- Ooh, minä tarkoitan vain neiti Méridorin ryöstöä. Voi sitäkin\nnuorta tyttö parkaa!\n\n-- Niin, ikävä kyllä! -- mutisi Monsoreau, antamatta mitään selvää\nvastausta.\n\n-- Te valitatte hänen kohtaloaan, vai kuinka? -- kysyi prinssi,\npannen hänet yhä ahtaammalle.\n\n-- Etteköhän valittaisi tekin, teidän korkeutenne?\n\n-- Minäkö? Oi, tiedättehän paremmin kuin kukaan muu, että olen\nkatunut tuota onnetonta tapahtumaa. Ainoastaan teidän ystävyytenne\nja niiden palvelusten muisto, joita olette minulle tehnyt, on saanut\nminun unohtamaan sen, että minä teidän neuvostanne olen ryöstättänyt\nnuoren neitosen.\n\nMonsoreauta nuo sanat viiltelivät.\n\n-- Armollinen herra, -- vastasi hän, -- teidän hyvyytenne panee\nteidät suurentamaan asiaa. Te olette yhtä vähän kuin minäkin ollut\nsyynä nuoren tytön kuolemaan.\n\n-- Mitä te tarkoitatte?\n\n-- Tietenkään teillä ei ollut tarkoitus antaa asiain kehittyä\nhuippuunsa.\n\n-- Ah, ei tietenkään!\n\n-- Silloinhan, armollinen herra, te ette ole syypää. Tapahtui vain\nonnettomuus, sellainen tavallinen, joita sattuma usein saa aikaan.\n\n-- Sitäpaitsi, -- lisäsi herttua ja iski läpitunkevan katseen\nMonsoreauhon, -- onhan kuolema kietonut kaiken läpinäkymättömään\nhuntuunsa.\n\nPrinssin ääni niin huomattavasti värähteli, että Monsoreau terästi\nheti katsettaan.\n\n-- Armollinen herra, -- sanoi hän, -- tahdotteko, että puhun ihan\nvilpittömästi?\n\n-- Miksikä ette sitten niin tekisi? -- vastasi prinssi äänellä, josta\nhuokui ylpeyttä ja kummastusta.\n\n-- Ah, armollinen herra, kun minulla on edessäni ruhtinas, joka on\nyhtä ymmärtäväinen kuin jalosydäminenkin, täytyy meidän keskustelumme\ntästälähin olla ehdottomasti avomielistä.\n\n-- Tästälähin?... Mitä se merkitsee?\n\n-- Se merkitsee sitä, ettei teidän korkeutenne alussa katsonut\ntarpeelliseksi osottaa minua kohtaan samaa avomielisyyttä.\n\n-- Tosiaankin! -- myönnytteli herttua, räjähtäen nauruun, josta\nkuvastui hurja viha.\n\n-- Kuulkaahan, armollinen herra, -- virkkoi Monsoreau nöyrästi. --\nMinä tiedän, mitä teidän korkeutenne aikoo minulle sanoa.\n\n-- Puhukaa sitten!\n\n-- Teidän korkeutenne tahtoo saada minun ymmärtämään, ettei neiti\nMéridor ehkä olekaan kuollut ja ettei siis hänen luulotellun\nmurhaajansa tarvitse kärsiä siitä mitään omantunnontuskia.\n\n-- Kylläpä te, hyvä herra, olette kutakuinkin kauvan viivytelleet\ntuon lohduttavan kuvittelunne esiintuomisessa. Olettepa, kautta,\nkunniani, varsin uskollinen palvelija! Olette nähnyt minun\nalakuloisuuteni, minun tuskani. Olette kuullut minun puhuvan\nkauheista unista, joita tuon tytön kuoleman johdosta olen nähnyt...\nminä, joka en, jumalan kiitos, ole mikään vetistelijä... ja olette\nantanut minun elää tuon levottomuuden vallassa, vaikkakin yhdellä\nainoalla sanalla olisitte voinut poistaa kaikki kärsimykseni... Miksi\npitäisi minun kutsua sellaista menettelyä, herrani?\n\nHerttua lausui nuo sanat äänellä, mikä ennusti pikaista\nvihanpurkausta.\n\n-- Armollinen herra, -- vastasi Monsoreau, -- voisipa luulla, että\nteidän korkeutenne aikoo syyttää minua jostakin...\n\n-- Petturi! -- huusi prinssi äkkiä ja astui muutaman askeleen\nylijahtimestaria kohti, -- minä syytän teitä, ja sen syytöksen minä\nmyös näytän toteen... Sinä olet minut pettänyt! Sinä olet ryöstänyt\nminulta sen naisen, jota minä rakastin...\n\nMonsoreau sävähti kamalan kalpeaksi, mutta jaksoi yhäkin pitää\nrauhallisen, miltei ylpeän ryhtinsä.\n\n-- Se on totta, -- myönsi hän.\n\n-- Haa! Vai on se totta, ja sinä sen itse sanot! Häpeämätön konna!\n\n-- Suvainnette puhua hieman hiljemmin, armollinen herra, --\nvirkkoi Monsoreau täysin tyynenä. -- Teidän korkeutenne unohtaa\npuhuttelevansa aatelismiestä ja uskollista palvelijaa.\n\nHerttua nauroi väristen.\n\n-- Kuninkaan uskollista palvelijaa, -- jatkoi Monsoreau.\n\nHerttuan kiintymystä herätti sana \"kuninkaan\".\n\n-- Mitä tarkoitatte? -- mutisi hän.\n\n-- Minä tarkoitan sitä, -- jatkoi Monsoreau nöyrällä äänellä, -- että\njos teidän korkeutenne haluaisi minua kuunnella, niin te tulisitte\nymmärtämään, että minä olen vallannut tuon naisen, koska teidän\nkorkeutenne halusi häntä omakseen.\n\nMoinen rohkea puhe teki herttuan mykäksi.\n\n-- Ja minun tekoni puolustuksena, -- jatkoi Monsoreau edelleenkin\nnöyrästi, -- on se, että minä neiti Méridoria rakastin...\n\n-- Myöskin minä, -- vastasi Frans kuvaamattoman ylpeästi.\n\n-- Totta on, teidän korkeutenne, että te olette minun herrani. Mutta\nneiti Méridor ei teitä rakastanut.\n\n-- Entä rakastiko hän sinua.\n\n-- Ehkäpä, -- mutisi Monsoreau.\n\n-- Sinä valehtelet! Sinä olet pakottanut hänet väkivallalla,\nniinkuin minäkin tein. Se on vain eroa, että minä, sinun isäntäsi,\nepäonnistuin, jota vastoin sinä, renki, olet onnistunut. Mutta\nminullapa olikin apunani ainoastaan valta, sinulla sitävastoin petos.\n\n-- Minä häntä rakastin, armollinen herra.\n\n-- Ei minun sitä tarvitse tietää.\n\n-- Armollinen herra...\n\n-- Luulenpa, että sinä, käärme, aiot purra!\n\n-- Armollinen herra, olkaa varuillanne, -- sanoi Monsoreau ja painoi\npäätään alas niinkuin tiikeri, joka kyyristyy hyökkäämään saaliinsa\nkimppuun. -- Minä rakastin häntä, sen sanon teille, enkä minä ole\nmikään teidän renkinne, vaikka minua siksi äsken nimittelitte.\nVaimoni kuuluu lain mukaan minulle, ei kukaan voi häntä minulta\nriistää, ei kuningaskaan. Sanon siis vieläkin kerran: minä halusin\nsaada sen naisen, ja minä olen sen ottanut.\n\n-- Vai niin, -- virkkoi Frans ja ojensi kätensä pöydällä olevaa\nsoittokelloa kohti. -- Sinä olet hänet ottanut. Hyv'on! Sinun on\nannettava hänet myös takaisin.\n\n-- Te erehdytte, armollinen herra, -- huudahti Monsoreau ja riensi\npöydän luo estääkseen prinssiä soittamasta. -- Jättäkää sikseen\nvaarallinen aikomuksenne saada minua vahingoitetuksi, sillä jos\nte kerrankin soitatte, jos saatatte minut julkisen häväistyksen\nalaiseksi...\n\n-- Sinun on luovuttava tuosta naisesta, sanon minä sinulle.\n\n-- Luovuttava hänestä?... Hän on minun vaimoni. Olen mennyt hänen\nkanssaan avioliittoon jumalan nimessä.\n\nMonsoreau toivoi näiden sanojensa jotain vaikuttavan. Mutta prinssi\nei väistynyt uhkaavasta asemastaan.\n\n-- Vaikkapa hän jumalan edessä onkin vaimosi, on sinun kuitenkin\nluovutettava hänet ihmisille.\n\n-- Mitä! Tiedättekö jo kaikki?\n\n-- Tiedän kaikki. Avioliitto julistetaan mitättömäksi. Minä sen\npuran, vaikkapa sinut olisi vihitty kaikkien taivasta hallitsevien\njumalien nimessä.\n\n-- Ah, armollinen herra, te herjaatte!\n\n-- Huomispäivänä tulee neiti Méridor annettavaksi isällensä, huomenna\non sinun lähdettävä siihen maanpakoon, jonka minä sinulle määrään.\nTunnin kuluessa on sinun myytävä ylihovijahtimestarin virkasi. Siinä\novat ehtoni. Ellet niitä täytä, niin varo itseäsi vasalli. Minä\nsilloin muserran sinut, niinkuin nyt sären tämän lasin.\n\nNäin sanottuaan tarttui prinssi erääseen kallisarvoiseen\nkristallimaljakkoon ja heitti sen raivoissaan Monsoreauta kohti, niin\nettä lasin sirpaleet lentelivät hänen kasvojensa ympärillä.\n\n-- Minä en luovuta sitä naista, minä en eroa virastani, ja minä jään\nRanskaan, -- vastasi Monsoreau.\n\n-- Mitä minä kuulen... kirottu konna!\n\n-- Koska minä pyydän armoa Ranskan kuninkaalta, Pyhän Genovevan\nluostarissa kruunatulta kuninkaalta, ja koska tämä uusi hallitsija,\njoka tuota taivaan suosiota ajatellessaan on niin hyvä, niin jalo ja\nniin onnellinen, ei voi olla kuulematta ensimäisen hänen puoleensa\nkääntyjän rukousta.\n\nMonsoreau oli korottanut äänensä. Hänen silmäinsä tuli oli nyt\nsiirtynyt hänen sanoihinsa.\n\nNyt oli Fransin vuoro kalveta. Hän peräytyi askeleen ja riensi\nsuoraapäätä vetämään paksut oviverhot oven eteen. Sitten hän tarttui\nkreivin käteen ja sammalsi:\n\n-- No niin... kreivi... puhukaa vain hiljemmin... tahdon teitä\nkuunnella.\n\n-- Minä puhun nöyrästi, virkkoi Monsoreau rauhoittuneena, -- niinkuin\nteidän korkeutenne alamaisimman palvelijan tulee.\n\nFrans tuijotti oviverhoihin. Hän näytti pelkäävän sitä että\nMonsoreaun sanat ehkä olivat kuuluneet niiden toiselle puolelle.\n\n-- Mitä te sanoittekaan? -- kysyi hän.\n\n-- Niin, minä sanoin, armollinen herra, että onneton rakkaus on\nkaiken tämän syynä. Rakkaus, jalo ruhtinas, on kaikista intohimoista\nvoimakkain... Ajatellessani, että teidän korkeutenne oli luonut\nkatseensa Dianaan, en voinut hillitä itseäni.\n\n-- Mutta minä sanon teille, kreivi, että se on petosta.\n\n-- Älkää nuhdelko minua, armollinen herra. Katsokaas, mitä minä\najattelin. Minä näin, että te olitte rikas, nuori, onnellinen. Minä\nnäin teissä kristikunnan etevimmän hallitsijan.\n\nHerttua teki liikkeen kädellään.\n\n-- Sillä sehän te olette... jatkoi Monsoreau hiljemmin, -- koska tuon\nkorkean arvon ja teidän välissänne ei enää muuta ole kuin mitätön\nvarjo, joka on helposti hajoitettavissa... Näin koko teidän loistavan\ntulevaisuutenne, ja kun tuota valtavata onnea vertasin siihen\nomaan pieneen onneeni, jota tavottelin, silloin, teidän vastaisen\nloistonne häikäisemänä, loiston, joka miltei esti minun näkemästä\nsitä pientä kukkaa, jota itselleni halusin, silloin minä sanoin\nitselleni: minä jätän ruhtinaalle hänen loistavat unelmansa ja hänen\nlaajakantoiset suunnitelmansa. Siinä on hänen päämääränsä. Minä taas\netsin omaani syrjässä... Hän tuskin minun poistumistani huomaakaan,\nhän tuskin viitsii etsiä sitä vähäpätöistä päärlyä, jonka minä hänen\nkuninkaallisesta kruunustaan riistän.\n\n-- Kreivi, kreivi! -- virkkoi herttua, ihastuen vasten tahtoaankin\ntuosta mielittelystä.\n\n-- Te annatte minulle anteeksi, armollinen herra, -- eikö niin?\n\nSilloin loi herttua katseensa ylös ja se osui sattuneita Bussyn\nmuotokuvaan. Kuva näytti katselevan niin ylpeästi, niin arvokkaasti.\nSen käsivarsi näytti niin kehoittavalta, että herttua luuli näkevänsä\nBussyn itsensä, joka ikäänkuin terästi hänen rohkeuttaan.\n\n-- En, -- vastasi hän, -- minä en voi antaa teille anteeksi. -- Minä\nen ole nyt ankara oman itseni takia, sen voi jumalakin todistaa. Olen\nsitä senvuoksi, kun sureva ja loukattu isä vaatii tytärtään takaisin,\nkun nainen jonka olette pakottanut kanssanne avioliittoon, huutaa\nkostoa ylitsenne, ja koska ruhtinaan velvollisuus on jakaa oikeutta.\n\n-- Armollinen herra!\n\n-- Se on, kuten sanoin, ruhtinaan ensimäinen velvollisuus, ja minä\naionkin oikeutta jakaa...\n\n-- Jos, -- väitti Monsoreau, -- oikeuden jakaminen on ruhtinaan\nensimäinen velvollisuus, niin on kiitollisuus kuninkaan ensi\nvelvollisuus.\n\n-- Mitä te sanotte?\n\n-- Minä sanon, ettei kuningas saa koskaan unohtaa sitä, jota hänen on\nkiittäminen kruunustaan. Siispä, armollinen herra...\n\n-- No?\n\n-- Teidän on kiittäminen minua kruunustanne, sire!\n\n-- Monsoreau! -- huudahti herttua kauhistuneena. -- Monsoreau!\n-- jatkoi hän matalalla ja vapisevalla äänellä, -- oletteko siis\nkuningastakin kohtaan petturi, niinkuin olette ollut prinssiä kohtaan?\n\n-- Minä kiinnyn siihen, joka minua suojelee, sire, -- jatkoi\nMonsoreau yhä matalammalla äänellä.\n\n-- Onneton!\n\nHerttua katsahti vielä kerran Bussyn muotokuvaan.\n\n-- Minä en voi, -- puheli hän. -- Te olette oikeamielinen ylimys,\nMonsoreau. Huomaattehan, etten minä voi hyväksyä teidän tekoanne.\n\n-- Miksikä ette, armollinen herra?\n\n-- Koska teko on arvoton sekä teille että minulle... Luopukaa tuosta\nnaisesta. Ah, paras kreivini... Tehkää vain tämä uhraus, ystäväni, ja\nminä lupaan ettei teille tule tapahtumaan vähintäkään vahinkoa...\n\n-- Rakastaako siis teidän korkeutenne vieläkin Méridorin Dianaa? --\nhuudahti Monsoreau, kalpeana mustasukkaisuudesta.\n\n-- En en! Minä vakuutan, että en!\n\n-- No, kuka sitten voi teidän korkeuttanne pakottaa? Hän on minun\nvaimoni. Eikö minun syntyperäni ole riittävän hyvä? Vai tahtooko ehkä\njokin syrjäinen sekaantua minun asioihini?\n\n-- Mutta hän ei teitä rakasta.\n\n-- Mitä sillä on väliä?\n\n-- Luopukaa hänestä minun tähteni, Monsoreau.\n\n-- En voi...\n\n-- Siinä tapauksessa... virkkoi herttua mitä kauheimman tuskan\nvaltaamana... siinä tapauksessa...\n\n-- Punnitkaa asiaa, sire!\n\nHerttua pyyhki pois otsaltaan kylmän hien, minkä tuo kreivin käyttämä\n\"sire\"-arvonimi oli siihen kohottanut.\n\n-- Aikoisitteko ehkä ilmaista salaisuuteni?\n\n-- Teidän erottamallenne kuninkaalleko? kyllä, teidän majesteettinne.\nSillä jos minun uusi hallitsijani tahtoo riistää minulta kunnian ja\nonnen, käännyn minä vanhan hallitsijani puoleen.\n\n-- Se on halpamaista!\n\n-- On kyllä, sire. Mutta minä rakastan niin paljo, että voin olla\nhalpamainenkin.\n\nHerttua teki eräänlaisen tarkoitetun liikkeen, mutta kreivi esti\nhänet siitä katseellaan.\n\n-- Te ette voita mitään sillä, että surmaatte minut, armollinen\nherra. On olemassa salaisuuksia, jotka kuoltuakin voivat tulla\nilmi. Olkaa armollinen kuningas ja sallikaa minun jäädä kaikkein\nalamaisimmaksi teidän alamaisistanne.\n\nHerttua puristeli käsiään, niin että kynnet upposivat lihaan.\n\n-- Hyvä on, jalo herrani, tehkää jotakin sen miehen hyväksi, joka\nparhaiten on teitä kaikissa asioissa palvellut.\n\nFrans kohottausi ylös.\n\n-- Mitä te pyydätte? -- sanoi hän.\n\n-- Että teidän majesteettinne...\n\n-- Onneton, onneton! Tahdotko siis, että minun pitäisi rukoilla sinua\nolemaan vaiti?\n\n-- Ah, armollinen herra!\n\n-- Puhukaa, sanokaa, mitä tahdotte? -- mutisi Frans.\n\n-- Antaahan teidän korkeutenne minulle anteeksi?\n\n-- Annan.\n\n-- Sovittaako teidän korkeutenne minut parooni Méridorin kanssa?\n\n-- Sovitan.\n\n-- Kaiketi teidän korkeutenne allekirjoittaa minun\navioliittosopimukseni neiti Méridorin kanssa?\n\n-- Kirjoitan, -- sanoi herttua tukahutetulla äänellä.\n\n-- Ja suvaitsetteko kunnioittaa vaimoani pienellä hymyilyllä sinä\npäivänä, jolloin hänet esitellään kuningattarelle?\n\n-- Kyllä, -- myönsi Frans. -- Joko riittää?\n\n-- Jo, armollinen herra.\n\n-- Hyvä on, minä olen antanut sanani.\n\n-- Ja te, teidän korkeutenne, -- kuiskasi Monsoreau hiljaa herttuan\nkorvaan, -- te saatte pitää sen valtaistuimen, jolle nousemisessa\nminä teitä autoin. Hyvästi sire!\n\nNyt hän lausui tuon \"sire\"-sanan niin hiljaa, että sen sointu näytti\nprinssin korvaa vain hyväillen hivelevän.\n\n-- Nyt, -- ajatteli Monsoreau, -- on minun vain saatava selville,\nkuka on tämän kaiken herttualle kertonut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana päivänä, jolloin Monsoreaulla oli tuo merkillinen\nkeskustelunsa Anjoun herttuan kanssa, sai hän todellakin esitellä\nvaimonsa kuningattarelle.\n\nHerra Morvilliers oli ilmoittanut kuninkaalle, että seuraavana\npäivänä pidettäisiin konseljin kokous. Tapansa mukaan oli Henrik tuon\nkokouksen vuoksi harmissaan ja paiskautui maata. Muutamia tunteja\nnukuttuaan hän heräsi, heitti yönutun hartioilleen ja meni viereiseen\nhuoneeseen, jossa Chicot nukkui.\n\nGascognelainen makasi mitä sikeimmässä unessa ja kuorsasi kaikin\nvoimin. Kuninkaan oli ylen vaikea saada häntä hereille.\n\n-- Mistä nyt on kysymys? kysyi Chicot.\n\n-- Ah, hyvä ystävä! -- virkkoi Henrik. -- Miten saatatkaan nukkua\ntuolla tavalla silloin kun kuninkaasi valvoo?\n\n-- Hoo, hyvä jumala! -- huudahti Chicot eikä ollut kuningasta\ntuntevinansa, -- voiko hänen majesteettinsa pahoin?\n\n-- Chicot, ystäväni, -- puheli Henrik, -- minähän se olen.\n\n-- Kuka minä?\n\n-- Minä, Henrik.\n\n-- Sinä voit pahoin lehtokurppien syömisestä, poikani. Minähän\nkielsin sinua täyttämästä vatsaasi. Söit eilen illalla liiaksi\nkurppia ja krapupasteijoja.\n\n-- Ooh, -- huokasi Henrik, -- minähän vain hiukan niitä maistelin.\n\n-- Sitten kai lienee sinut myrkytetty. Saamari, miten kalpea sinä\nolet, Henrik!\n\n-- Sehän on vain liinainen naamarini, Chicot ystävä.\n\n-- Etkö siis olekaan sairas?\n\n-- En.\n\n-- No, mitä pirua sinä sitten herätät minut ylös?\n\n-- Koska minulla on hyvin ikävä.\n\n-- Sepä onkin mainiota.\n\n-- Mitä sinä puhut?\n\n-- Katsohan! Ikävä panee sinut ajattelemaan, ja silloin sinä\noivallat, ettei ihmistä voi herättää kello kaksi aamulla muuta varten\nkuin antaakseen hänelle jonkin lahjan. Mitä sinä annat minulle?\nSanoppas!\n\n-- En mitään, Chicot. Minä tulin vain tarinoimaan kanssasi.\n\n-- Tyydyn minä siihenkin.\n\n-- Chicot, Morvilliers kävi eilen hovissa.\n\n-- Aina sinä otat vastaan huonoa seuraa, Henrik! No, mitä hän halusi?\n\n-- Hän tuli pyytämään konseljin kokousta.\n\n-- Niin, siinäpä miehessä onkin älyä. Hän ei sinun tavallasi tulekaan\nihmisten luo kahden aikaan aamulla ja lupaa kysymättä.\n\n-- Mitä luulet hänellä olevan minulle sanomista, Chicot?\n\n-- Mitä, onneton! -- huudahti gascognelainen.\n\n-- Sitäkö kysyäksesi sinä herätit minut ylös?\n\n-- Chicot, ystäväni, sinähän tiedät, että herra. Morvilliers on minun\npoliisini ylivalvoja.\n\n-- En, kautta kunniani, sitä en tiennyt.\n\n-- Chicot, minun käsittääkseni Morvilliersilla aina on tarkat tiedot\nkaikesta, mitä tapahtuu.\n\n-- Ja minä ajattelen, -- virkkoi gascognelainen, -- että minä nyt\nvoisin nukkua kaikessa rauhassa, jos en olisi pakotettu kuulemaan\ntuota sinun lörpötystäsi!\n\n-- Epäiletkö siis kanslerin valppautta?\n\n-- Tietysti, piruvieköön, minä epäilen, ja siihen; on minulla hyvät\nsyyni.\n\n-- Mitkä syyt?\n\n-- Jos minä mainitsen yhden, niin se riittää.\n\n-- Kyllä, jos syy on hyvä.\n\n-- No niin! Eräänä iltana annoin minä sinulle kelpo selkäsaunan\nFroidmentelin kadulla. Quélus ja Schomberg olivat silloin mukanasi.\n\n-- Mitä! Annoitko sinä minulle selkään?\n\n-- Annoin. Napsauttelin teitä kaikkia kolmea.\n\n-- Mistä syystä?\n\n-- Siitä, että olitte loukannut minun palvelijaani. Te saitte aimo\nlöylytyksen, mutta herra Morvilliersilla ei ole aavistustakaan\nmistään.\n\n-- Mitä minä kuulen! Vai olit se sinä, lurjus!\n\n-- Minä juuri eikä kukaan muu.\n\n-- Roisto!\n\n-- Sinä siis myönnät, että se on totta?\n\n-- Minä annatan sinulle raippoja, Chicot.\n\n-- Siitä ei nyt ole kysymys. Sano vain, onko se totta. Jaa tahi ei?\nSiinä kaikki, mitä pyydän.\n\n-- Sinähän tiedät, että se on totta, onneton!\n\n-- Etkö sinä seuraavana päivänä kutsuttanut herra Morvilliersia\npuheillesi?\n\n-- Tottakai sinä sen tiedät, koska kerran itsekin olit saapuvilla.\n\n-- Ja sinä kerroit hänelle siitä ikävästä tapahtumasta, joka\nedellisenä iltana oli sattunut eräälle sinun ystävällesi?\n\n-- Kerroin.\n\n-- Ja pyysit hänen ottamaan selon rikollisesta?\n\n-- Pyysin.\n\n-- No, saiko hän sen selville?\n\n-- Ei.\n\n-- Saat siis mennä nukkumaan, Henrik. Näet nyt, että sinulla on huono\npoliisi.\n\nSitten kääntyi Chicot seinään päin tahtomatta vastata sanaakaan ja\nalkoi kuorsata kovasti, että kuningas ei enää toivonutkaan saavansa\nhäntä hereille.\n\nSeuraavana päivänä kokoontui konselji, jonka jäsenet vaihtuivat\naina kuninkaan oikun mukaan. Tällä kertaa olivat jäseninä Quélus,\nMaugiron, d'Epernon ja Schomberg.\n\nChicot istui ylinnä pöydän päässä ja leikkeli pieniä paperivenheitä\nja asetti ne riviin tehdäkseen, niinkuin itse sanoi, sotalaivaston\nhänen kaikkein kristillisimmälle majesteetilleen.\n\nHerra Morvilliers saapui hänkin kohta. Tämä valtiomies koetti näyttää\nvarsin vakavalta. Kumartaen syvään, johon kumarrukseen Chicot\nvastasi, hän lähestyi kuningasta.\n\n-- Minä kai olen saapunut teidän majesteettinne neuvoskunnan eteen?\n\n-- Olette. Nämä ovat parhaita ystäviäni. Puhukaa!\n\n-- Hyvä on, sire. Minun tarkoitukseni on ilmoittaa teidän\nmajesteetillenne eräästä kauheasta salaliitosta.\n\n-- Salaliitosta! -- huusivat kaikki läsnäolijat.\n\nChicot terästi korviaan ja keskeytti hetkeksi erään mahtavan\npaperilaivan leikkelyn, josta piti tulla laivaston amiraalilaiva.\n\n-- Niin, salaliitto, teidän majesteettinne, -- toisti Morvilliers,\nalentaen äänensä salaperäiseksi hyminäksi, mikä merkitsi kamalia\ntiedonantoja olevan tulossa.\n\n-- Ai, ai! -- virkahti kuningas. -- Onko kysymys espanjalaisesta\nsalaliitosta?\n\nAnjoun herttua, joka hänkin oli kutsuttu konseljiin, astui nyt\nsisälle.\n\n-- Kuulethan, veljeni, -- virkkoi Henrik, -- että herra Morvilliers\npuhuu salaliitosta, joka uhkaa valtakunnan turvallisuutta.\n\nHerttua heitti läsnäolijoihin terävän ja epäilevän silmäyksen.\n\n-- Onko se mahdollista? -- mutisi hän.\n\n-- On, sen pahempi, armollinen herra, -- selitti Morvilliers. --\nUhkaava salaliitto.\n\n-- Kertokaa siitä meille, -- sanoi Chicot, pistäen valmiiksi saamansa\npaperilaivan pöydällä olevaan kristallimaljakkoon.\n\n-- Niin, -- sammalsi Anjoun herttua, -- kertokaa siitä, herra\nkansleri.\n\n-- Minä olen pelkkänä korvana, -- ilmoitti Henrik.\n\nKanslerin kasvot kävivät mitä tärkeimmän näköisiksi, ja hän sanoi\nkumealla äänellä:\n\n-- Sire, jo kauvan olen pitänyt silmällä eräitten tyytymättömäin\nhenkilöiden vehkeilyjä, henkilöiden, joilla ei ole mitään\nmerkittävämpää asemaa, kuten kauppa-apulaisten, käsityöläisten ja\nkirjurien... muutamia ylioppilaitakin on ollut mukana.\n\n-- Ah, ne eivät siis olleetkaan suuria prinssejä, -- virkkoi Chicot\ntavalliseen tyyneen tapaansa ja alkoi leikellä uutta laivaa.\n\nAnjoun herttua hymyili väkinäisesti.\n\n-- Minä tiedän, -- jatkoi kansleri, -- että tyytymättömät olennot\naina käyttävät hyväkseen joko uskontoa tai sotaa...\n\n-- Hyvin ymmärtäväisesti puhuttu, -- keskeytti Henrik. -- Entä muuta?\n\nTullen tuosta kiitoksesta itserakkaaksi jatkoi kansleri:\n\n-- Armeijan piiristä voin luetella ne upseerit, jotka ovat teidän\nmajesteetillenne uskollisia ja jotka ovat ilmoittaneet minulle\nkaiken. Papiston suhteen oli asia vaikeampi. Silloin minä panin\npalvelushenkeni toimimaan.\n\n-- Hyvin viisaasti ajateltu, -- huomautti Chicot.\n\n-- Ja vihdoinkin, -- jatkoi Morvilliers, -- onnistuin minä\nasiamiesteni avulla saamaan puolelleni erään kaupunginvirkailijan,\njoka urkki selville ne papit, jotka kiihottavat rahvasta teidän\nmajesteettianne vastaan.\n\n-- Ahaa, -- ajatteli Chicot. -- Jokohan ehkä minun ystävänikin\ntunnettaisiin?\n\n-- Nämä henkilöt ovat varsin vihamielisellä kannalla hallitusta\nkohtaan, sire. Minä ne tunnen, minä.\n\n-- Varsin älykästä! -- lausui Chicot.\n\n-- Ja minä tunnen niiden toivomuksetkin, -- lisäsi Morvilliers\nriemuiten.\n\n-- Kerrassaan mainiota! -- huudahti Chicot. Kuningas antoi\ngascognelaiselle merkin olla vaiti.\n\nAnjoun herttua ei kääntänyt katsettaan pois puhujasta.\n\n-- Yli kahden kuukauden ajan, -- jatkoi kansleri, -- oli minulla\nteidän majesteettinne kustannuksella palveluksessani erittäin\ntaitavia henkilöitä. Ne oli kyllä verrattain ahnaita, mutta sen\nominaisuuden minä osasin kääntää kuninkaan eduksi, sillä kuta enemmän\nminä maksoin, sitä enemmän sain myöskin tietää. He ilmoittivat\nminulle, että uhraamalla suurempi rahasumma saataisiin selville\nsalaliittolaisten ensimäinen kokous.\n\n-- Sepä oli ihanaa! -- huusi Chicot. -- Maksa, kuningas Henrik, maksa\npois vaan!\n\n-- No, mikä on tuon salaliiton tarkoitus, kansleri? Mitä nuo\nvehkeilijät tahtovat? -- kysyi kuningas.\n\n-- Sire, ei ole kysymys mistään vähemmästä kuin uudesta\nBartolomeuksen yöstä.\n\n-- Ketä kohtaan?\n\n-- Hugenotteja.\n\nLäsnäolijat katselivat kummastuneina toisiinsa.\n\n-- Paljoko suunnilleen tuo tieto on teille tullut maksamaan? -- kysyi\nChicot.\n\n-- Seitsemänkymmentäviisituhatta livreä yhdellä taholla ja\nsatatuhatta toisella.\n\nChicot kääntyi kuninkaan puoleen.\n\n-- Kuulehan, Henrik! Jos haluat, niin minä tuhannesta ecusta ilmaisen\nsinulle herra Morvilliersin salaisuuden.\n\nKansleri teki kummastusta osottavan liikkeen. Anjoun herttuan katse\noli levollisempi kuin mitä olisi voinut odottaa.\n\n-- No sanoppa sitten! -- virkkoi kuningas.\n\n-- Se on suoraan sanoen liiga, -- selitti Chicot. -- Tuo kymmenen\nvuotta takaperin muodostettu liiga. Herra Morvilliers on saanut\nselville sen saman seikan, jonka jok'ainoa Parisin porvari tuntee\nyhtä hyvin kuin Isämeitänsä.\n\n-- Hyvä herra!... keskeytti kansleri.\n\n-- Minä puhun totta ja tahdon sen todistaa, -- jatkoi Chicot\nasianajajan äänellä.\n\n-- No, ilmoitappa sitten minulle se paikka, jossa liigalaiset\nkokoontuvat.\n\n-- Hyvin mielelläni. 1:o) torilla, 2:o) torilla ja 3:o) toreilla.\n\n-- Herra Chicot laskee leikkiä, -- virkkoi kansleri nauraen. -- Ja\nmitkä ovat heidän tuntomerkkinsä?\n\n-- He ovat puetut niinkuin parisilaiset ja liikuttelevat kävellessään\njalkojaan, -- vastasi Chicot vakavasti.\n\nYleinen rekkanauru seurasi tätä selitystä. Herra Morvilliers katsoi\nparhaaksi seurata toisten esimerkkiä ja alkoi hänkin nauraa. Mutta\nkohta hän taas kävi vakavammaksi ja virkkoi:\n\n-- Vielä on minun urkkijani ollut läsnä eräässä heidän kokouksessaan\nja sellaisessa paikassa, jota herra Chicot ei tiedä.\n\nAnjoun herttua kalpeni.\n\n-- Missä sitten? -- kysyi kuningas.\n\n-- Pyhän Genovevan luostarissa.\n\nChicot pudotti tällöin paperista leikkelemänsä variksen, jonka hän\naikoi asettaa amiraalilaivan kannelle.\n\n-- Se on mahdotonta, -- mutisi herttua.\n\n-- Ja kuitenkin se on totta, -- sanoi Morvilliers, ylpeänä sanojensa\naikaansaamasta vaikutuksesta, ja katseli voitonriemuisena ympärilleen.\n\n-- No, mitä he sitten tekivät, herra kansleri? Mitä he päättivät? --\nkysyi kuningas.\n\n-- Että liigalaiset valitsisivat keskuudestaan johtajia, että\nkaikkien pestattujen miesten oli asestauduttava, että jokaisessa\nmaakunnassa piti olla asiamies ja että kaikki hugenotit, joita hänen\nmajesteettinsa suojelee, niin heidän sanansa kuuluivat...\n\nKuningas hymyili.\n\n-- Surmattaisiin samana määrättynä päivänä.\n\n-- Ja siinä kaikki? -- kysyi kuningas.\n\n-- Helkkari! -- pisti Chicot väliin. -- Jopa kuuluisilta, että olet\nkatolilainen etkä hugenotti, Henrik!\n\n-- Eikö mitään muuta päätetty? -- kysäsi herttua.\n\n-- Ei, armollinen herra.\n\n-- Piru vieköön! Siinä ei varmaankaan ollut vielä kaikki,\n-- virkkoi Chicot. -- Ellemme ole saanut enempää tietoomme\nsadallaseitsemälläkymmenelläviidellätuhannella livrellä, niin on\nkuningasta jymäytetty.\n\n-- Jatkakaa kansleri, -- sanoi kuningas.\n\n-- Nuo päälliköt.\n\nChicot huomasi herttuan sydämen lyövän niin rajusti, että se näkyi jo\ntakin päältä.\n\n-- Ei, kuulkaapas, kuulkaapas vaan! -- huudahti hän. --\nSalaliitto, jolla on johtajia! Onpa sekin muka ollakseen\nmerkillistä. Mutta sittenkin meidän täytyy saada kuulla enemmän\nsadastaseitsemästäkymmenestäviidestätuhannestamme.\n\n-- Johtajien nimet? kysyi kuningas.\n\n-- Ensinnäkin on niitä muuan hengellinen, eräs kiihkoilija, jonka\nnimen olen saanut urkituksi kymmenellätuhannella livrellä.\n\n-- Siinä teitte oikein, -- sanoi kuningas.\n\n-- Genovevalaismunkki Gorenflot.\n\n-- Gorenflot, -- murahti kuningas ja kirjoitti nimen muistiin. --\nHyvä! Sitten...\n\n-- Sitten... virkkoi kansleri epäillen. -- Sire, sitten ei ollut enää\nketään.\n\nNäin sanoessaan Morvilliers heitti ympärilleen salaperäisen katseen,\nikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Jos teidän majesteettinne olisi yksin\ntäällä, niin minä puhuisin enemmän.\n\n-- Puhukaa, kansleri, -- käski kuningas, -- tässä ympärilläni on vain\nystäviä... puhukaa!\n\n-- Ah, sire! Hänellä, jonka nimeä minä pelkään Mainita, on ystäviä,\nmahtavia ystäviä...\n\n-- Minunko ympärilläni?\n\n-- Kaikkialla.\n\n-- Ovatko he sitten minua mahtavampia? -- huudahti Henrik, vihasta ja\nlevottomuudesta kalpeana.\n\n-- Sire, salaisuutta ei milloinkaan ilmaista kuuluvalla äänellä.\nSuokaa minulle anteeksi: minä olen valtiomies.\n\n-- Se on oikein.\n\n-- Ja erittäin viisasta, -- lisäsi Chicot. -- Mutta mehän, hitto\nvieköön, olemme kaikki valtiomiehiä!\n\n-- Hyvä herra, -- lausui nyt Anjoun herttua, -- me tahdomme lausua\nnöyrät jäähyväisemme kuninkaalle, ellette voi puhua suutanne\npuhtaaksi meidän läsnäollessamme.\n\nHerra Morvilliers epäili. Chicot pani kaikki hänen liikkeensä\nmerkille. Hän pelkäsi, että kansleri, niin typerä kuin olikin, ehkä\nolisi onnistunut saamaan selville jotain tärkeämpääkin kuin mitä\ntässä äsken oli ilmoittanut.\n\nKuningas antoi kanslerille merkin tulla lähemmäksi, viittasi Anjoun\nherttuata pysymään paikoillaan ja Chicotia olemaan ääneti. Silloin\nkuului aikamoista melua Louvren linnanpihalta. Kuningas nousi heti\nylös. Quélus ja d'Epernon riensivät ikkunan luo, ja Anjoun herttua\nvei kätensä miekankahvaan, ikäänkuin olisi tuo uhkaava hälinä\nkoskenut häntä.\n\n-- Ah, Guisen herttua saapuu Louvreen! -- huudahti Chicot.\n\nKuningas teki hämmästystä merkitsevän liikkeen.\n\n-- Tuleepa totta tosiaan, -- vahvistivat suosikit.\n\n-- Guisen herttuako? -- änkytti Anjoun herttua.\n\n-- Onpa omituista, että Guisen herttua on Parisissa, virkkoi\nverkalleen kuningas, luettuaan Morvilliersin hämmästyneestä katseesta\nsen nimen, jonka tämä oli aikonut hänen korvaansa kuiskata.\n\n-- Tarkoittiko se ilmoitus, jonka aiotte minulle tehdä, serkkuani\nGuiseä? -- kysäsi kuningas hiljaa.\n\n-- Tarkoitti, sire. Juuri hän johti puhetta kokouksessa, -- vastasi\nkansleri samassa äänilajissa.\n\n-- Keitä muut olivat?\n\n-- Muita en tunne.\n\nHenrik loi kysyvän katseen Chicotiin.\n\n-- Saamari! -- huudahti gascognelainen, asettuen juhlalliseen,\nkuninkaalliseen asentoon. -- Tulkoon serkkuni Guise sisälle!\n\nSitten hän sanoi puoliääneen kuninkaalle:\n\n-- Kas siinä saapuu muuan, jonka tunnen tarpeeksi, niin ettet\ntarvitse kirjoittaa nimeä muistiin.\n\nVartija avasi ovet suurella melulla.\n\n-- Toinen ovenpuolisko riittää, -- huusi Henrik. -- Molemmat avataan\nvain kuninkaalle.\n\nGuisen herttua oli tarpeeksi lähellä kuullakseen nuo sanat. Mutta ne\neivät hävittäneet hänen huuliltaan sitä hienoa hymyilyä, jolla hän\noli päättänyt tervehtiä kuningasta.\n\n\n\n\n2.\n\nGuisen herttua.\n\n\nGuisen herttuan takana tuli suuri joukko upseereita, hovimiehiä\nja ylimyksiä. Tämän loistavan seurueen takaa tunkeutui kansaa, ei\ntosin niin loistavana, mutta varmempana ja pelottavampana joukkiona.\nRahvaan täytyi kuitenkin pysähtyä linnan ulkopuolelle, ja se päästi\njylisevän riemuhuudon, kun herttua astui linnaan.\n\nNähdessään tuon armeijan, joka muodosti tämän Parisin sankarin\nkunniavartioston joka kerta kun hän näyttäytyi kaduilla, oli kaarti\ntarttunut aseisiinsa. Se heitti uhkaavia silmäyksiä väkijoukkoon ja\njuhlittavaan herttuaan.\n\nGuise huomasi noitten sotilasten eleet. Niiden överstinä oli\nurhoollinen Crillon. Herttua tervehti häntä kohteliaasti, mutta hän\nseisoi suorana ja välinpitämättömänä ja liikahtamattoman ylpeänä.\nTämä ylenkatse niin mahtavaksi tunnettua miestä kohtaan kummastutti\nherttuata. Hänen otsansa hetkeksi synkistyi.\n\n-- Ah! Tekö se olettekin, serkkuni? -- virkkoi kuningas. Tehän\ntulette aikamoisella melulla ja pauhinalla. Eikö puhallettu myöskin\ntorvilla? Olin kuulevinani sellaista.\n\n-- Sire, vastasi herttua, -- Parisissa soivat torvet ainoastaan\nkuninkaalle, leirissä ainoastaan ylipäällikölle. Täällä torvet\njollekin alamaiselle rämisivät liian voimakkaasti. Leirissä\nne sitävastoin eivät jaksaisi riittävän voimakkaasti kajahtaa\nruhtinaalle.\n\nHenrik puri huultaan.\n\n-- Kylläpä te näytätte iloiselta, hyvä serkku! -- sanoi hän hetken\nperästä, tarkasteltuaan terävästi edessään olevaa Lothringin\nprinssiä. -- Oletteko tänään tullut la Charitén piirityksestä?\n\n-- Olen, sire.\n\n-- Teidän vierailunne, hyvä serkku, on meille, kautta kunniani,\nsuureksi kunniaksi, ylen suureksi kunniaksi.\n\nHenrik III:n tapana oli toistaa samaa sanaa useamman kerran silloin\nkun hän tahtoi oikeat ajatuksensa salata.\n\n-- Sire, -- virkkoi herttua, -- teidän majesteettinne ihan varmaan\nlaskee leikkiä. Kuinka olisikaan! mahdollista, että minun vierailuni\nvoisi tuottaa kunniaa sille, jolta kaikki kunnia tulee?\n\n-- Minä tarkoitan, Guisen herttua, -- jatkoi Henrik, -- sitä että\njokaisen hyvän katolilaisen tapana on sotaretkeltä palatessaan ensin\nkäydä jumalan luona jossain hänen temppelissään. Vasta sitten tulee\nkuninkaan vuoro. Pelkää jumalaa ja kunnioita kuningasta. Tiedättehän,\nserkkuni, että se on puolittain uskonnollinen, puolittain\nvaltiollinen sääntö.\n\nGuisen herttua punastui. Kuningas sen huomasi. Hänen katseensa\nsiirtyi vaistomaisesti Guisen herttuasta Anjoun herttuaan ja hän\nhämmästyksekseen huomasi, että veljensä oli samassa määrässä kalpea\nkuin serkkunsa oli punainen. Hän siirsi heti katseensa syrjään ja\nalkoi näyttää ystävälliseltä. Sen petollisen naamarin alle ei kukaan\nkyennyt paremmin kuin Henrik III kuninkaallisia kynsiään kätkemään.\n\n-- Joka tapauksessa, herttua, -- sanoi hän, -- on iloni verraton\nnähdessäni teidän onnellisesti välttäneen sodan vaarat, vaikka te,\nmikäli kerrotaan, varsin innokkaasti vaaroja haette. Mutta vaara\ntuntee teidät, hyvä serkku, ja teitä pakenee.\n\nHerttua kumarsi tälle kohteliaisuudelle.\n\n-- Sallikaa minun kuitenkin sanoa teille, hyvä serkku, jatkoi\nkuningas, -- älkää niin kovin innokkaasti etsikö hengenvaaroja, sillä\nonhan se nöyryyttävää sellaisille vetelyksille kuin meille, jotka\nvain makaamme, syömme ja metsästämme emmekä kykene kerskailemaan\nmuista valloituksista kuin uusien kuosien ja uusien rukouksien\nkeksimisestä.\n\n-- Niin, sire, -- vastasi herttua, viimeistä sanaa korostaen, -- me\ntiedämme, että te olette valistunut ja hurskas ruhtinas ja ettei\nmikään saa teitä unohtamaan jumalan kunniaa eikä kirkon parasta. Ja\nsiitäpä syystä me nyt niin suurella luottamuksella olemme astuneet\nteidän majesteettinne kasvojen eteen.\n\n-- Joko nyt näet serkkusi suuren luottamuksen, Henrik? -- pisti\nChicot, osottaen kädellään ylimyksiä, jotka kunnioituksesta olivat\njääneet etumaiseen huoneeseen. -- Hän on jättänyt kolmannen osan\nluottamustaan sinun virkahuoneesi oven ulkopuolelle ja kaksi\nkolmattaosaa kokonaan Louvren porttien taakse.\n\n-- Luottamuksellako? -- toisti Henrik. -- Ettekö aina käänny puoleeni\nluottamuksella, serkku?\n\n-- Tietysti, sire. Mutta se luottamus, josta nyt puhun, tarkoittaa\nerästä ehdotusta, jonka aion teille tehdä.\n\n-- Ahaa! Teillä on siis minulle jotain ehdotettavaa, hyvä serkku.\nPuhukaa sitten luottamuksella, omien sanojenne mukaan, täydellä\nluottamuksella. Antakaa kuulua: mikä ehdotus teillä on meille\ntehtävänä?\n\n-- Mitä kauneimman ajatuksen täytäntöönpaneminen, ajatuksen, joka\nristiretkien ajoilta asti on kytenyt kristityssä maailmassa. Sire!\n-- jatkoi herttua ja korotti ääntään, niin että se voi kuulua\netuhuoneeseen asti, -- sire, nimitys kaikkein kristillisin kuningas\nei ole vain tyhjä arvonimi... Se velvoittaa lämpimään innostukseen\nuskonnon puolustamiseksi. Kirkon vanhimman pojan -- mikä myöskin on\nteidän arvonimenne, sire, -- tulee aina olla valmiina puolustamaan\näitiänsä.\n\n-- Uhkaavatko saraseenit kirkkoa, paras herttua? -- kysyi Henrik.\nTaikka haluaisitteko ehkä arvonimeä... Jerusalemin... kuningas?\n\n-- Sire, -- jatkoi herttua, -- se suuri väkijoukko, joka on seurannut\nminua tänne, ei minua sillä tavoin kunnioittaisi, ellei olisi kysymys\nminun lämpimästä harrastuksestani pyhän uskomme puolustamiseksi. Jo\nennen teidän majesteettinne nousemista valtaistuimelle oli minulla\nkunnia puhua teidän majesteetillenne kaikkien hyvien katolilaisten\nkesken perustettavasta liitosta.\n\n-- Niin, niin, -- puuttui Chicot puheeseen, -- minä muistan: liiga,\nhitto vieköön, Henrik, Pyhän Bartholomeuksen liiga! Tosiaankin,\npoikani, etkö olekin huonomuistinen, koskapa unohdat noin valoisan\naatteen!\n\nHerttua käännähti, nuo sanat kuultuaan, sivulle ja loi halveksivan\nkatseen Chicotiin aavistamatta, minkä vaikutuksen nuo sanat\nolivat tehneet kuninkaaseen, jolla oli pää täynnään Morvilliersin\näskettäin ilmoittamia asioita. Anjoun herttua sensijaan oli\nihan hämmennyksissään. Hän pani sormensa huulilleen, tuijotti\nGuisen herttuaan ja seisoi siinä kalpeana ja liikkumattomana kuin\nmarmoripatsas.\n\nTällä kertaa ei kuningas huomannut tuota ruhtinasten keskeistä\nsalaista ymmärtämyksen merkkiä. Mutta Chicot kuiskasi hänelle:\n\n-- Katsoppa veljeäsi, Henrik!\n\nHenrik katsahti heti sinnepäin ja herttua tempasi yhtä äkisti\nsormensa pois suultaan. Mutta se oli jo liian myöhäistä: Henrik oli\nsen huomannut ja aavistanut sen merkityksen.\n\n-- Sire, -- jatkoi Guisen herttua, joka ihan selvästi oli huomannut\nChicotin kuiskauksen, vaikkei ollut kuullutkaan hänen sanojaan, --\nkatolilaiset ovat tosiaankin nimittäneet tätä yhdistystä pyhäksi\nliigaksi ja sen päätarkoitus on tukea valtaistuinta hugenotteja\nvastaan.\n\n-- Mutta, -- jatkoi herttua, -- yhdistyksen perustaminen ei sinänsä\nriitä. Sille on annettava myös jokin suunta. Maassa sellaisessa kuin\nRanskassa eivät monet miljoonat ihmiset liittoudu ilman kuninkaan\nsuostumusta.\n\n-- Monet miljoonat! -- huudahti Henrik koettamattakaan salata\nhämmästystään, jota hyvällä syyllä saatettiin pitää kaunistumisen\nmerkkinä.\n\n-- Monet miljoonat ihmiset! -- toisti Chicot. -- Hm! Sepä on\ntyytymättömien sievonen siemen, joka, jos sen, niinkuin on\notaksuttavaa, taitavat kädet istuttavat, tulee kantamaan kauniin\nhedelmän.\n\nTällä kertaa näytti herttuan kärsivällisyys olevan lopussa. Polkien\njalkaansa lattiaan sanoi hän:\n\n-- Minua kummastuttaa, sire, se että teidän majesteettinne suvaitsee\nniin usein takerruttavan kiinni minun puheeseeni, kun minulla on\nkunnia teidän majesteettinne kanssa keskustella näin tärkeistä\nasioista.\n\n-- Monet miljoonat ihmiset! -- huudahti kuningas, jonka näytti\nolevan vaikeata niellä sellainen lauma yhdellä kertaa, -- hm! Sepä\non katoliselle uskonnolle hyvin imartelevaa. Mutta kuinkahan paljo\nminun valtakunnassani löytyy sitten protestantteja, jotka tuo mahtava\njoukko tulee tuhoamaan.\n\nHerttua näytti ajattelevan.\n\n-- Neljä kappaletta, -- vastasi Chicot.\n\nTämä uusi sukkeluus sai kuninkaan ystävät ääneensä nauramaan,\nsamalla kun Guisen herttua rypisti kulmiaan ja etuhuoneessa olevat\nylimykset kuuluvasti murahtelivat gascognelaisen rohkeudelle.\nKuningas käännähti hitaasti oveen päin, josta sorina kuului, ja\nkun Henrikillä, silloin kun hän sitä tahtoi, oli hyvin helposti\nkäsitettävä katse, taukosi mutina. Sitten hän sanoi Guiselle:\n\n-- No, herttua, mitä te haluatte?... käykää asiaan!\n\n-- Minä toivon, sire... sillä kuninkaan kansansuosio on minulle ehkä\nomaanikin rakkaampi... minä toivon teidän majesteettinne selvästi\nosottavan, että teidän majesteettinne voittaa meidät kaikki muut\nkatolisen uskonnon harrastuksessaan niinkuin muissakin avuissaan\nja että teidän majesteettinne siten riistää tyytymättömiltä kaiken\naiheen uuden sodan alottamiseen.\n\n-- Ooh, jos on kysymys ainoastaan sodasta, serkkuni, -- virkkoi\nHenrik, -- niin onhan minulla sotaväkeä, ja vieläpä teidän\nkomentonne alaista. Onhan minulla siinä leirissä, josta te\nolette lähtenyt antamaan minulle näitä oivallisia neuvoja, lähes\nkaksikymmentäviisituhatta miestä.\n\n-- Sire, kun minä puhun sodasta, täytynee minun selittää ajatukseni\ntarkemmin.\n\n-- Selittäkää serkku. Te olette suuri sotapäällikkö ja voitte olla\nvakuutettu siitä että minä varsin mielelläni kuulen mielipidettänne\nsellaisissa kysymyksissä.\n\n-- Minä tahdoin sanoa, sire, että kuninkaiden nykyisin on käytävä\nkahdenlaista sotaa: moraalista sotaa, jos niin on lupa sanoa, ja\npoliittista: sotaa aatteita vastaan, ja sotaa ihmisiä vastaan.\n\n-- Helkkarin hyvin selitetty! -- tokasi Chicot.\n\n-- Vaiti, narri! -- kielsi kuningas.\n\n-- Ihmiset, -- jatkoi herttua, -- ovat näkyväisiä, käsin\nkosketeltavia, kuolevaisia. Niiden kimppuun hyökätään ja ne\nvoitetaan. Ja kun ne on saatu voitetuksi, jätetään ne oikeuden\ntuomittaviksi ja hirtetään, tai, mikä on vieläkin parempi...\n\n-- ... hirtetään ilman oikeuden tutkintoa ja tuomiota, se on sekä\nsukkelampaa että kuninkaallisempaa, -- keskeytti Chicot.\n\n-- Mutta aatteet, sire -- jatkoi herttua, -- ne ovat vaikeammin\nvangittavissa. Ne hiiviskelevät näkymättöminä ja esteittä. Varsinkin\npiiloutuvat ne niiden silmiltä, jotka tahtoisivat ne perinjuurin\nhävittää. Aatetta, sire, täytyy yöt päivät vartioida. Sillä se sama\naate, jota te eilen tuskin huomasittekaan, saattaa jo huomenna\nolla teitä voimakkaampi. Aate, sire, on kuin kipinä, joka putoo\nolkikasaan. Se vaatii mitä valppainta silmälläpitoa, ja senvuoksi,\nsire, ovat miljoonat vartijat välttämättömiä.\n\n-- Kas vaan! Nyt ovat Ranskan neljän hugenotin asiat päin helvettiä!\n-- huudahti Chicot. -- Minä surkuttelen niitä!\n\n-- Nyt minä, -- jatkoi herttua, -- tahtoisin ehdottaa, että teidän\nmajesteettinne nimittäisi johtajan tälle pyhälle liitolle.\n\n-- Oletteko jo puhunut loppuun, serkku? -- kysyi Henrik.\n\n-- Olen, sire, ja kiertelemättä, niinkuin teidän majesteettinne on\nvoinut huomata.\n\n-- No, -- virkkoi kuningas, -- mitäpä tästä ajattelette, hyvät herrat?\n\nMitään vastaamatta otti Chicot muuatta leijonantaljaa hännästä,\nretuutti taljan huoneen nurkkaan ja rupesi sen päälle pitkäkseen.\n\n-- Mitä sinä teet, Chicot? -- kysyi kuningas.\n\n-- Sire, -- vastasi Chicot, -- sanotaan, että uni on hyvä\nneuvonantaja. Senvuoksi tahdon minä nukkua, sire. Ja aamulla, kun\npääni on levännyt, tahdon minä antaa vastauksen serkulleni Guiselle.\n\nSen sanottuaan hän ojensi suoraksi siinä leijonantaljalla. Herttua\nloi vihanvimmaisen katseen gascognelaiseen. Tämä taas siihen vastasi\nkuorsaamalla.\n\n-- No niin, -- lausui herttua, -- mitä teidän majesteettinne\najattelee asiasta?\n\n-- Minä ajattelen, että te nyt niinkuin ainakin, olette oikeassa,\nserkkuni. Kutsukaa siis koolle liigalaisistanne etevimmät, saapukaa\nhuomenna heidän etunenässään minun eteeni, niin minä valitsen sen\nmiehen, joka parhaiten sopii uskonnon puolustajaksi.\n\nAnjoun herttua aikoi poistua muun hoviväen mukana. Sen huomattuaan\nkuningas hänelle virkkoi:\n\n-- Jää tänne, veljeni. Minulla on sinulle jotain sanomista.\n\nGuisen herttua poistui seurueineen. Kohta sen jälkeen kuului\nväkijoukkojen huutoa. Ne tervehtivät häntä Louvresta lähtiessään,\nniinkuin olivat häntä tervehtineet hänen sinne saapuessaankin. Chicot\nkuorsasi yhä, mutta me emme uskalla mennä vastuuseen siitä, nukkuiko\nhän.\n\n\n\n\n3.\n\nCastor ja Pollux.\n\n\nAnjoun herttua, joka edellisen keskustelun aikana kaikista\nmuista, paitsi Chicotista ja Guisen herttuasta, oli näyttänyt\nvälinpitämättömältä, täytti ilman mitään epäilystä Henrikin\ntoivomuksen.\n\n-- Veljeni, -- sanoi kuningas, tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei\nmuita syrjäisiä kuin Chicot ollut hänen virkahuoneessaan. --\nTiedätkös mitä! Minä olen hyvin onnellinen ruhtinas.\n\n-- Sire, -- vastasi herttua, -- teidän majesteettinne onni, jos\nteidän majesteettinne todellakin tuntee olevansa onnellinen, on vain\npalkintoa siitä, mitä taivas on teille ansioistanne velkaa.\n\nHenrik katseli veljeänsä.\n\n-- Niin, hyvin onnellinen, -- jatkoi hän. -- Sillä kun itse en kykene\nluomaan mitään suuria aatteita, niin syntyvät ne ystävien aivoissa.\nNiinpä on esim. tosiaankin suuri aate sekin, jonka Guise serkkuni\njuuri äsken tässä meille esitti.\n\nHerttua kumarsi myöntäen.\n\nChicot tuijotti toisella silmällään, ikäänkuin ei olisi kuullut\nhyvin, jos molemmat silmänsä olisivat olleet kiinni, ja ikäänkuin\nhänen olisi tarvinnut nähdä kuninkaan kasvot ymmärtääkseen hyvin\nhänen sanansa.\n\n-- Yhdistää saman lipun, -- jatkoi Henrik, -- kaikki katolilaiset ja\nsillä tavoin huomaamatta asestaa koko Ranskanmaa, niin että minulla\naina on armeija valmiina marssimaan englantilaisia, alankomaalaisia\ntai espanjalaisia vastaan, ilman että niillä on siitä aavistustakaan,\nse, Frans, on todellakin mainio ajatus.\n\n-- Niin, eiköpäs olekin? -- puuttui Anjoun herttua puheeseen,\nihastuneena siitä, että hänen veljensä niin kokonaan oli omaksunut\nGuisen herttuan mielipiteet.\n\n-- On. Ja minä myönnän olevani halukas runsaasti palkitsemaan niin\nihanan ehdotuksen tekijää.\n\nChicot katsahti kummallakin silmällään, mutta ummisti ne taas heti.\nHän oli kuninkaan kasvoilta erottanut erään miltei huomaamattoman\nhymyilyn, jonka vain hän saattoi älytä, hän, joka paremmin kuin\nkukaan muu tunsi Henrikin, ja tämä hymyily selitti hänelle kaikki.\n\n-- Niin, -- jatkoi kuningas, -- minä toistan vieläkin kerran, että\nsellainen ehdotus on palkinnon arvoinen, ja minä tulen tekemään\nkaikkeni sen hyväksi, joka ehdotuksen on keksinyt. Frans! Onko Guisen\nherttua todellakin tuon kauniin aatteen, tai oikeammin sanoen, tuon\nkauniin teon luoja? Sillä onhan teko jo alettu, veljeni, vai kuinka?\n\nAnjoun herttua teki myöntävän liikkeen.\n\n-- Sen parempi, -- jatkoi kuningas. -- Minä sanoin olevani onnellinen\nruhtinas, mutta minun olisi pitänyt sanoa olevani liian onnellinen,\nFrans, koskapa minun ystäväni eivät tuollaisia asioita ainoastaan\najattele, vaan myöskin, tahtoessaan olla kuninkaalleen hyödyksi,\nniitä itse panevat toimeen. Mutta vieläkin kerran kysyn minä sinulta,\nrakas Frans, onko minun tosiaankin kiittäminen serkkuani Guiseä\ntuosta verrattomasta aatteesta?\n\n-- Ei, sire. Lothringin kardinaali ajatteli sitä samaa jo\nkaksikymmentä vuotta takaperin, ja ainoastaan Bartholomeuksen yö\non estänyt sen toimeenpanemista, s.o. tehnyt sen toistaiseksi\ntarpeettomaksi.\n\n-- Ah, mikä vahinko, että Lothringin kardinaali on kuollut! Olisin\nmuuten nimittänyt hänet paaviksi Gregorius XIII:nen jälkeen,\nsittenkun tämä kuolee. Mutta, -- jatkoi Henrik tuolla merkillisellä\nhilpeydellä, mikä teki hänestä valtakuntansa etevimmän näyttelijän,\n-- hänen veljenpoikansahan sen sijaan on perinyt tuon aatteen ja\ntehnyt sen hedelmöittäväksi. Kaikeksi onnettomuudeksi en voi tehdä\nhänestä paavia, mutta minäpä teen hänestä... Vaan miksipä sellaiseksi\nminä enää voisinkaan hänet tehdä, jota hän ei jo entuudestaan ole?\nSanoppa minulle, Frans!\n\n-- Sire, -- vastasi Frans, veljensä sanoista kokonaan hämmentyneenä,\n-- te tosiaankin liioittelette serkkunne ansioita. Tuo aate on,\nniinkuin jo sanoin, ainoastaan perintöä. On sitäpaitsi olemassa vielä\ntoinenkin henkilö, joka on auttanut häntä tuon perinnön hyödyllisessä\nkäyttämisessä.\n\n-- Onko se hänen veljensä kardinaali, vai kuinka?\n\n-- On kyllä hänelläkin siinä jotain osaa, mutta häntä en kuitenkaan\ntarkoittanut.\n\n-- Mayenne kaiketi?\n\n-- Ah, sire, -- virkkoi herttua, -- osotattepa hänelle tuolla\notaksumisellanne ansaitsemattoman suurta kunniaa.\n\n-- No, se on totta. Sillä miten olisikaan mahdollista luulla, että\njokin valtiollinen aate voisi syntyä moisen teurastajan aivoissa?\nMutta ketä minun sitten on kiittäminen siitä avusta, jota serkkuni\nGuise on saanut?\n\n-- Minua, sire, -- vastasi herttua.\n\n-- Sinua! -- virkkoi Henrik, mitä suurinta kummastusta teeskennellen.\n\nChicot katsahti taas toisella silmällään. Herttua kumarsi.\n\n-- Kuinka! -- sanoi Henrik. -- Kun minä näin koko maailman\nhaarniskoittuneen minua vastaan, kun papit saarnasivat\nminun synneistäni, runoilijat ja satiirikot ivasivat minun\nhullunkurisuuttani, oppineet ja valtiomiehet arvostelivat minun\nvirheitäni; kun ystäväni nauroivat minun voimattomuudelleni\nja asemani oli niin tukala, että minä laihduin ja hiukseni\nharmaantuivat, niin sinussako, Frans, sillävälin kypseni semmoinen\naate? Sinussa, jota... minä sen myönnän, mutta ajattele, ihminen\non heikko ja kuninkaat sokeita... sinussa, jota en aina pitänyt\nystävänäni! Ah, Frans, kuinka minä olen rikkonut sinua vastaan!\n\nJa valtavan mielenliikutuksen sytyttämänä, -- siltä ainakin näytti,\n-- ojensi Henrik kätensä veljelleen.\n\nChicot raotti toisen silmänsä luomia.\n\n-- Niin, jatkoi Henrik, -- se on mainio aate. Kun minä en enää\nyleistä tyytymättömyyttä herättämättä voi säätää veroja enkä kutsua\nuutta miehistöä aseisiin; kun minä en voi kävellä enkä seista, en\nnukkua enkä valvoa naurua herättämättä, niin tuleepa silloin Guisen\nherttua, tai oikeammin sinä, veljeni, esittämään keinon, joka yhdellä\nkertaa hankkii minulle armeijan, rahat, ystävät ja levon. Mutta että\ntuo lepo tulisi olemaan pysyväistä, Frans, siihen tarvitaan vain yksi\nainoa asia.\n\n-- Mikäpä sitten?\n\n-- Serkkuni puhui juuri siitä, että minun olisi asetettava johtaja\ntämän suuren yrityksen etunenään.\n\n-- Niin hän puhui.\n\n-- Niinkuin helposti huomaat, Frans, ei tuollaiseksi johtajaksi sovi\nainoakaan minun suosikeistani. Ei ainoallakaan heistä ole sellaista\npäätä eikä sellaista rohkeutta, jota siihen tarvitaan. Queles on\nurhoollinen, mutta hänellä on liiaksi omissa rakkausseikkailuissaan\ntekemistä. Maugiron on myös urhoollinen, mutta turhamainen eikä\najattele mitään muuta kuin pukuansa. Schombergkin on urhoollinen,\nmutta hänellä ei ole tarpeeksi järkeä, sen myöntävät hänen parhaat\nystävänsäkin. Urhoollinen on myöskin d'Epernon, mutta on suuri\nkerskailija, johon en hetkeksikään voi luottaa. Niinkuin tiedät,\nFrans, -- jatkoi Henrik yhä lisääntyvällä luottamuksella, -- on\nkuninkaiden raskaimpia taakkoja alituinen teeskentelemisen pakko.\nNiinpä onkin minulle lievennykseksi, kun minä, niinkuin nytkin, saan\npuhua vilpittömän avomielisesti. Chicot raotti kumpaakin silmäänsä.\n\n-- Hyvä on, -- jatkoi Henrik, -- koska nyt kerran serkkuni Guise on\nkypsyttänyt tuon ajatuksen, jonka kehittämisessä sinulla on ollut\nniin suuri osasi, niin kaiketi hänen täytyy saada järjestää ajatus\nkäytäntöön.\n\n-- Mitä te sanotte, sire? -- huudahti Frans, levottomana huohottaen.\n\n-- Minä sanon, että sellaisen liikkeen etunenässä, jotta liike tulisi\noikein johdetuksi, täytyy olla jonkin suuren ruhtinaan.\n\n-- Mutta, sire, olkaa varovainen.\n\n-- Ruhtinaan, joka on samalla kertaa taitava sotapäällikkö ja taitava\nneuvottelija.\n\n-- Varsinkin taitava neuvottelija, -- toisti herttua.\n\n-- No niin, Frans, eikö Guise kaikissa noissa suhteissa olisi tähän\nluottamustoimeen sopiva?\n\n-- Veljeni, -- vastasi Frans, -- Guisen herttua on jo tarpeeksi\nmahtava.\n\n-- On kyllä, mutta hänen mahtavuutensahan juuri muodostaakin minun\nvoimani.\n\n-- Guisen herttua johtaa armeijaa ja porvaristoa, Lothringin\nkardinaali kirkkoa, Mayenne toimii molempain kätyrinä. Sire, te\nkokootte liiaksi valtaa yhden ainoan suvun käsiin.\n\n-- Se on totta, Frans, -- myönsi Henrik. -- Sitäkin olen ajatellut.\n\n-- Jos Guiset edes olisivat ranskalaisia prinssejä, niin välipä\nsillä. Olisihan edullista kartuttaa Ranskan kuningashuoneen arvoa.\n\n-- Kyllä. Mutta hepä ovatkin Lothringin prinssejä.\n\n-- Niin, -- huomautti Frans, -- ja he kuuluvat sukuun, joka aina on\nkilpaillut meidän sukumme kanssa.\n\n-- Frans! -- huudahti Henrik. -- Enpä tosiaankaan luullut sinua\nniin hyväksi valtiomieheksi! Niin, se mikä minua laihduttaa ja\nmikä saa hiukseni harmaiksi, se on Lothringin suvun lakkaamaton\nkohoaminen arvossa rinnan meidän sukumme kanssa. Katsos, Frans!\nEi kulu päivääkään, etteivät nämä Guiset, joilla, niinkuin juuri\näsken ihan oikein huomautit, on käsissään kaikki valtakunnan\nvalta... päivääkään ei kulu, etteivät joko herttua, kardinaali\ntaikka Mayenne rohkeudellaan tai oveluudellaan, väkivallalla eli\nviekkaudella, riistäisi minulta jotakin osaa vallastani, jotain osaa\netuoikeuksistani, ilman että minä mahtaisin niille mitään. Ah, Frans,\njos me aikaisemmin olisimme saaneet tämän selityksen, jos olisin\ntuntenut sydämesi ajatukset niinkuin tunnen ne nyt, olisi minulla\nsinussa ollut tuki, olisin minä tähänastista paremmin kyennyt niitä\nvastustamaan. Mutta nyt on liian myöhäistä.\n\n-- Mistä syystä?\n\n-- Koska siitä voisi syntyä riitaa, ja minua kaikkinainen riita\nväsyttää. Senvuoksi minä nimitän hänet liigan päälliköksi.\n\n-- Siinä teet väärin, veljeni, -- sanoi Frans.\n\n-- Mutta kuka minun sitten pitäisi nimittää, Frans? Kuka ottaa tuon\nvaarallisen paikan vastaan? Se näet on vaarallinen, sillä etkö\nhuomannut herttuan tarkoitusta? Hän tietysti halusi, että minä\ntekisin hänestä päällikön, ja jos minä nyt siihen nimitän jonkin\ntoisen enkä häntä, niin saa tuo nimitetty hänestä verivihollisen.\n\n-- Nimitä sitten toinen tarpeeksi mahtava henkilö, niin ettei\nhänellä, sinun oman voimasi tukemana, ole mitään pelättävää\nLothringin prinssien taholta.\n\n-- Voi hyvä veli, -- vastasi Henrik alakuloisesti, -- en tunne ketään\nsellaisessa asemassa olevaa.\n\n-- Katselkaa ympärillenne, sire.\n\n-- No, entä sitten? En näe tässä ketään muita kuin sinut, veljeni, ja\nChicotin, te ainoat, joita voin pitää tosiystävinäni.\n\n-- Ah! -- huokasi herttua, -- etkö siis minua ymmärrä, veljeni?\n\nHenrik loi Anjoun herttuaan hämmästyneen katseen, ikäänkuin olisi\näkisti huntu hänen silmiltään pudonnut.\n\n-- Mitä! Olisiko se mahdollista? -- huudahti hän.\n\nFrans nyökäytti päätään.\n\n-- Mutta ei, -- puhui Henrik, -- sinä et voi siihen suostua, Frans.\nTehtävä on sinulle liian vaikea. Et voisi koskaan tutustautua\nsiihen, että porvarit tekisivät marssiharjoituksia edessäsi tahi\nettä kuuntelisit heidän pappiensa saarnoja. Tuskin tahtoisit olla\npyövelinäkään teurastuslaitokseksi ehkä muuttuvassa Parisissa. Siihen\ntarvitaan kolmen miehen voimat, niinkuin Guiseillä on, ja oikeana\nkätenä pitäisi olla joku Kaarle ja vasempana joku Ludvig.\n\n-- Totta kyllä, mutta siitä huolimatta, sire.\n\n-- Mutta, Frans, ethän sinä vastaakkaan minun kysymykseeni.\nMitä! Luuletko voivasi siihen kyetä? Luulisitko tulevasi toimeen\nnoiden pässinpäiden kanssa, joilla on kastrullit päässään kypärän\nasemasta? Sinäkö, hovimme hienoin mies, alentuisit tavalliseksi\nrahvaanmieheksi? Kautta jumalan, veljeni, vuodet meitä niin suuresti\nmuuttavat!\n\nEn suostuisi tuohon oman itseni tähden, vaan yksinomaan teidän\ntähtenne, sire.\n\nHyvä, kunnon veljeni! -- virkkoi Henrik ja oli sormenpäällään\npyyhkäisevänään silmännurkastaan kyyneleen, jota siinä, -- ei\nlainkaan ollut.\n\n-- Etkö siis olisi sitä vastaan, Henrik, -- sanoi Frans, -- jos minä\nottaisin sen tehtävän, jonka aioit antaa Guisen herttualle?\n\n-- Minäkö vastaan! -- huusi Henrik. -- En, en missään tapauksessa.\nSe päinvastoin minua ilahuttaa. Siis sinäkin olit hitusen liigaa\najatellut. Sitä parempi! Oli siis sinullakin siinä suuressa aatteessa\nosasi. Osasiko vain? Ei, veljenosasi! Huomaanpa tosiaankin, että\nympäristölläni on todellisia neroja ja että minä itse olen suurin\naasi omassa valtakunnassani.\n\n-- Ooh, teidän majesteettinne laskee leikkiä!\n\n-- Minäkö! Taivas minua siitä varjelkoon! Asia on toki liian vakava.\nSanonpa suoraan, mitä ajattelen, Frans. Sinä autat minut varsin\ntukalasta asemasta, etenkin kun en viime aikoina ole ollut oikein\nterve. Mutta palatkaammepa nyt keskustelumme tärkeimpään puoleen...\nSitäpaitsi, kun tarvitsen ymmärrystä, voinko luottaa sinuun?\nNimittäisinkö siis minä sinut, kuten ehdotit, liigan päälliköksi, vai\nkuinka?\n\nFrans hätkähti ilosta.\n\n-- Voi! -- huudahti hän, -- pitäisikö teidän majesteettinne minua\ntuon luottamuksen arvoisena!\n\n-- Mitä puhut luottamuksesta, Frans! Kun kerran Guisen herttua ei\nole liigan etunenässä, niin ketä minun silloin tarvitsisi epäillä?\nItse liigaako? Olisikohan ehkä koko liiga minulle vaarallinen? Kerro,\nparas Frans, kerro minulle kaikki!\n\n-- Ooh, -- sire! -- sammalsi herttua.\n\n-- Olenpas minä tuhma! -- jatkoi Henrik. -- Jos liiga olisi minun\nviholliseni, ei minun veljeni haluaisi ryhtyä sen päälliköksi,\ntaikka, toisin sanoen, siitä hetkestä lähtien, jolloin minun veljeni\ntuon liigan esimieheksi tulisi, ei minulla olisi mitään pelättävää.\nTämähän on täysin loogillista, eikä se, joka meille on järjen\nantanut, ole viskannut kirvestään kaivoon. Minulla ei näin ollen\nsaata olla mitään epäilyksiä. Sitäpaitsi tunnen niin paljo kunnon\nranskalaisia, että tiedän voivani heidän kerallaan käydä taisteluun\nvaikkapa juuri itse liigaa vastaan, jos se tuppautuisi kovin\nlähenteleväksi.\n\n-- Totta se on, sire, -- vastasi herttua, -- sillä kuningashan on\naina kuningas.\n\n-- Mutta nytpäs juuri, -- virkkoi Henrik, -- pälkähti päähäni taas\nuusi aate! Kummallista, että juuri näinä aikoina osun keksimään\npaljokin sellaisia!\n\n-- Millainen aate, veljeni? -- kysyi herttua, käyden levottomaksi\nsyystä ettei hän vielä oikein osannut uskoa todeksi nimittämistään\nliigan johtajaksi.\n\n-- Aatteleppas, että Guise serkkumme luultavasti on otaksunut\ntulevansa siihen nimitetyksi! Hän varmastikin liigan päällikkyyttä\nhaluaa.\n\n-- Hänkö päällikkyyttä, sire?\n\n-- Tietysti. Hän tietenkin on ajatellut asiaa oman etunsa kannalta.\nSinä kaiketikin sanot häntä auttaneesi. Vaan pidäppä varasi, Frans!\nSitä miestä ei niin hevin kynitä!\n\n-- Ooh, sire!...\n\n-- Lyönpä vetoa, Frans, siitä että sillä miehellä on itsekkään\nkunnianhimoisia aikeita. Hän tuntee minut kutakuinkin\nvälinpitämättömäksi.\n\n-- Tuntee kyllä, mutta samalla hetkellä, jolloin sinä hänelle tahtosi\nilmaiset, hän on valmis taipumaan.\n\n-- Tahi on olevinansa. Niinkuin jo sanoin: pidä varasi! Guise\nserkullani on pitkälle ulottuva käsivarsi. Tekisippä mieleni\nsanoa, että hänen molemmat kätensä ovat pitkät ja ettei kukaan muu\nkoko valtakunnassa, ei kuningaskaan, kykene ojentamaan kättään\nniin kauvaksi kuin hän, sillä hän voi kurottaa toisella kädellään\nEspanjaan, toisella Englantiin.\n\n-- Mutta jos nyt teidän majesteettinne, -- selitteli Frans, -- pitää\nhäntä niin kovin vaarallisena, niin on siinäkin yksi syy lisäksi\nliigan päällikkyyden antamiseen minulle. Sillä tavoin hän joutuisi\nteidän valtanne ja minun valtani väliin. Niin ollen saatettaisiin\nhänet jo ensi petturuudestaan, mihin hänet syylliseksi huomattaisiin,\nsaattaa edesvastuuseen.\n\nChicot nosti nyt päätään.\n\n-- Vaadi hänelle edesvastuuta, Frans! Semmoista oli helppo tehdä\nLudvig XI:nelle, joka oli mahtava ja rikas. Hän kyllä osasi järjestää\noikeusjuttuja ja laittaa mestauspölkkyjä. Mutta minulla ei ole varaa\nostaa edes sen vertaa mustaa samettia, jota sellaista tilaisuutta\nvarten tarvittaisiin.\n\nTällöin loi Henrik herttuaan katseen sellaisen, jota ei voinut sietää.\n\nChicot oli taas nukahtavinaan.\n\nNyt tuli hetken vaitiolo. Kuningas sen ensiksi keskeytti.\n\n-- Kaikki asiat täytyy siis tarkoin punnita, paras Frans. Ei saa olla\nmitään kansalaisten keskeisiä taisteluja eikä mitään riitojakaan\nminun alamaisteni kesken! Minä olen Henrik \"Rohkean\" ja Katariina\n\"Ovelan\" poika. Olen perinyt hiukkasen hyvän äitini oveluutta. Minä\nnyt kutsutan luokseni Guisen herttuan ja annan hänelle niin monta\nlupausta, että me kyllä kaikessa ystävyydessä tulemme sopimaan\nasioista.\n\n-- Sire! -- huudahti Anjoun herttua. -- Minäkö siis saan\npäällikkyyden, vai miten?\n\n-- Tietenkin. Se on suurin toivoni. Mutta en tahtoisi sen kuitenkaan\nkovin suuresti loukkaavan serkkuani Guisen herttuaa.\n\n-- Olkaa levollinen, -- sanoi Anjoun herttua. -- Ellei mitään muuta\nestettä ole olemassa, niin otan minä heti selvittääkseni asian\nherttuan kanssa.\n\nAiotko käydä vieraisilla hänen luonaan? Voi, mietippä, veljeni, sitä\nettä osotat käynnilläsi hänelle liian suurta kunniaa!\n\n-- En, sire, en hänen luokseen menekkään. Hän vartoo minua minun\nomissa huoneissani. Kuninkaalla oli etuoikeus Guisen herttuan\nensimäiseen vieraissakäyntiin. Mutta minulla kaiketi on oikeus\ntoiseen.\n\n-- Ah, veljeni, -- virkkoi Henrik, -- arvaanpa jo, että sinä tällä\ntavoin voimassapidät meidän etuoikeuksiamme, jotka minä väliin\nheikkoudessani tulen unohtaneiksi!\n\nHerttua tarttui veljensä käteen sitä suudellakseen.\n\n-- Mitä sinä nyt teet, Frans? Ei, minun syleilyssäni, minun\nsydämelläni on sinun oikea paikkasi!\n\nJa nuo veljekset nyt useamman kerran syleilivät toisiaan, kunnes\nviimein Anjoun herttua ikäänkuin väkisin oli riistäytyvinään irti\nkuninkaan käsistä. Sitten hän, sydän ilosta sykyttäen, huoneesta\npoistui.\n\nKuningas puri vihasta hampaitaan ja riensi muutaman salakäytävän\nkautta jonkinlaiseen tampuuriin, joka oli herttuan huoneitten\nvieressä ja josta hän varsin hyvin saattoi kuulla sisäpuolella\ntapahtuvan keskustelun.\n\nHelkatti sentään! -- murahti silmiään aukova Chicot ja nousi ylös.\n-- Onpa noiden perhekohtausten näkeminen tosiaankin liikuttavaa!\nLuulinpa jo tässä näkeväni Castorin ja Polluxin kohtauksen Olympon\nikimailla.\n\n\n\n\n4.\n\nKuuntelemalla kuullaan parhaiten.\n\n\nAnjoun herttua tiesi vallan hyvin miltei kaikkien Louvren huoneitten\nolevan sillä tavalla järjestetyn, että pieninkin puhelu saattoi\nkuulua sille, joka kuunnella kerran tahtoi. Veljensä osottaman\nystävyyden sokaisemana hän kuitenkin sen seikan unohti, taikka sitten\nei pannut siihen mitään huomiota.\n\nHenrik III ehti \"tähystyshuoneeseensa\" samalla hetkellä, jolloin\nhänen veljensä meni omaan huoneistoonsa. Kuningas sai kuulla\njok'ainoan sanan herttuoiden keskustelusta.\n\n-- Hyvääkö kuuluu, armollinen herra? -- kysäsi Guisen herttua\ninnokkaana.\n\n-- Kuuluu kyllä, herttua. Nyt olen tullut tänne.\n\n-- Teidän korkeutenne on harvinaisen kalpea.\n\n-- Ihanko huomattavasti? -- kysyi herttua levottomana.\n\n-- Jotakuinkin. Varsinkin minun nähdäkseni.\n\n-- Kuningas ei kuitenkaan mitään huomannut.\n\n-- Ei kait. Sitä en minäkään usko. Hänen majesteettinsa viivytteli\nteitä luonaan kaiketikin puhellakseen minun ehdotuksestani?\n\n-- Aivan niin, herttua.\n\nNyt syntyi hetkisen kiusottava äänettömyys, minkä merkityksen Henrik\nkyllä oivalsi.\n\n-- Mitäpä hänen majesteettinsa siitä asiasta virkkoi? -- kysyi Guisen\nherttua.\n\n-- Kuningas sen suuremmoisen aatteen kyllä hyväksyy, mutta hän pelkää\nnäkevänsä yrityksen etunenässä teidän laistanne vaarallista miestä.\n\n-- No, mutta jokohan aikeemme sitten epäonnistuu?\n\n-- Sitäpä pahoin pelkään, paras herttua. Liiga näyttää toimintaansa\ntukehtuneen.\n\n-- Ah! -- huokaili herttua, -- täytyisikö nyt lopettaa, ennenkuin\nedes oikein on alkuunkaan päästy?\n\n-- Ne kumpikin kuulostavat olevan yhtä ovelia, -- kuiskattiin äkkiä\nHenrikin korvaan. Henrik käännähti katsomaan taakseen ja huomasi,\nettä siinä seisoikin Chicot.\n\n-- Vai olet sinä, lurjus, hiiviskellyt minun perässäni! -- suhahti\nkuningas.\n\n-- Pidäppä suusi kiinni, poikani, sillä muuten häiritset minua\nkuulemasta heidän keskusteluaan.\n\nKuningas vain kohautti olkapäitään. Mutta kun Chicot oli ainoa\nihmisolento, johon kuningas täysin voi luottaa, jäi hänkin puolestaan\nkuuntelemaan.\n\nGuisen herttua otti nyt sananvuoron.\n\n-- Armollinen herra, -- sanoi hän, -- siinä tapauksessa olisi\nmielestäni ollut parasta, että kuningas heti olisi antanut kieltävän\nvastauksen. Mahtaisikohan ehkä pitää minun valtaani jollain tavoin\nliian suurena?\n\n-- Sitäpä melkein luulen, -- vastasi herttua epäröiden.\n\n-- Hän siis tekisi tyhjäksi koko asian?\n\n-- Siltä tuntuu, -- jatkoi Anjoun herttua, -- ja koska kerran te\nolette pannut asian alulle, niin olen minä katsonut asiakseni teitä\nkaikin tavoin tukea, niinkuin olen tehnytkin.\n\n-- Millä tavoin, armollinen herra?\n\n-- Nähkääs, kuningas on antanut minulle vallan pitää liiga pystyssä\ntahi -- hajottaa se.\n\n-- Kuinka se kävisi laatuun? -- kysyi Guisen herttua, silmät\nlevottomina tulta iskien.\n\n-- Oivallatte kaiketi, että sellainen asia aina riippuu mahtavimpain\nmiesten suostumuksesta. Ajatelkaas, jospa hän Guisen herttuan sijasta\nnimittäisikin yrityksen päämieheksi Anjoun herttuan?\n\n-- Haa! -- huudahti Guisen herttua, voimatta tuosta huudahduksestaan\npidättäytyä, veren kohotessa hänen kasvoilleen.\n\n-- Mainiota! -- irvisteli Chicot. -- Nyt alkavat koirat tapella\nluukapulasta!\n\nMutta sekä Chicotin että asioista verrattain tietämättömän\nkuninkaan suureksi hämmästykseksi virkkoikin Guisen herttua varsin\nrauhallisella, miltei iloisella äänellä:\n\n-- Olettepa ovela valtiomies, armollinen herra, jos kerran olette\nsaanut asiat niin järjestetyiksi.\n\n-- Niin olen tehnyt, -- vastasi herttua. -- Tilaisuus mainiosti sopi,\nja minä käytin sitä hyväkseni. Kuitenkaan ei vielä, paras ystävä,\nmitään ole ratkaistu, enkä minä puolestani ole tahtonut tehdä mitään,\nennenkuin olen saanut puhutella teitä, koska kerran itsekään en vielä\ntiedä, mitä tästä kaikesta lopuksi tulee.\n\n-- Hyvä on! En tahdo sanoa teille, armollinen herra, mitä tästä\nehkä lopuksi tulee, sillä sen tietää vain jumala, mutta ainoastaan\nhuomauttaa siitä, missä määrin asia voisi meitä hyödyttää. Liiga\non valtakunnan toinen armeija. Koska siis minä johdan varsinaista\narmeijaa ja kun veljeni kardinaali johtaa kirkkoa, ei kukaan voi\nmeitä vastustaa, niin kauvan kuin toimimme yksissä.\n\n-- On kuitenkin huomioonotettava muuan seikka, -- huomautti Anjoun\nherttua, -- se nimittäin, että minä olen lähin kruununperillinen.\n\n-- Ahaa! -- kuiskasi Henrik.\n\n-- Mutta te, armollinen herra, muistanette sen, että niin lähellä\nkruunua kuin olettekin, tulee teidän ottaa kaikki mahdollisuudet\nhuomioon.\n\n-- Voi, hyvä herttua, minä olen jo tuhansia kertoja kieltäytynyt\nkunniasta.\n\n-- Teillä on tekemistä ensinnäkin Navarran kuninkaan kanssa.\n\n-- Äh! Hänestä minä viis välitän. Hän ei ajattele mitään muuta kuin\nrakkausseikkailujaan.\n\n-- Se on erehdys, teidän korkeutenne. Hän on köyhä, laiha ja\nnälkiintynyt. Hän on niiden kesyttömien kissojen kaltainen, jotka\nrotan hajun tuntiessaan saattavat koko yön vaania kellarinluukulla,\nsamalla kun lihavat kotikissat eivät viitsi vaivata samettikäpäliään\nsaaliin vuoksi. Navarran kuningas vaanii teitä. Hän ei jätä teitä\neikä veljeänne näkyvistään. Hän tavottelee teidän kruunuanne.\nKohtaisippa vaan jokin onnettomuus hallitsijaa, niin saisipahan\nnähdä, miten jäntevät lihakset sillä kissalla on, ja miten hän\nyhdellä ainoalla harppauksella rientäisi Pausta Parisiin antaakseen\nteidän tuntea kynsiään.\n\n-- Hallitsijaako kohtaisi onnettomuus? -- toisti Frans hitaasti ja\nkatseli kysyväisesti Guisen herttuaa.\n\n-- Ahaa! -- virkkoi Chicot. -- Kuuleppa tarkoin, Henrik! Tuo Guise\nsanoo tahi tulee pian sanomaan varsin opettavaisia asioita, jotka\nminä kehotan sinun tarkoin mieleesi painamaan.\n\n-- Kyllä, armollinen herra, -- toisti Guisen herttua, --\nonnettomuuspa niinkin! Sellaiset eivät teidän perheessänne ole\nharvinaisuuksia, sen tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ehkäpä\nparemminkin. Voihan ruhtinas tänään olla ihan terve, ja jo huomenna\nsaattaa hänessä olla näivetystauti. Jokin toinen saattaa luulla\nelävänsä vielä vuosikausia, vaikkei hänellä enää olisi montakaan\ntuntia armonaikaa.\n\n-- Kuuletko, Henrik, kuuletko! -- kuiskasi Chicot tarttuen kuninkaan\nvapisevaan ja kylmään käteen.\n\n-- Se on kyllä totta, -- lausui Anjoun herttua niin kumealla äänellä,\nettä kuninkaan ja Chicotin täytyi terästää tarkkaavaisuuttaan. --\nTotta on, että minun sukuni prinssit näyttävät syntyvän onnettomain\ntähtien alla. Mutta onhan veljeni Henrik, jumalan kiitos, terve ja\nhyvissä voimissa. Hän on aikoinaan kestänyt sodankin vaivat eikä\nole niihin menehtynyt. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä saattaa hän\nnyt ajatella tulevaisuuttaan, kun hänen elämänsä on vain pelkkää\nilonpitoa, minkä hän kestää yhtä hyvin kuin aikaisemmat vaivansakin.\n\n-- Kyllä niinkin. Mutta muistakaapa, armollinen herra, muuan\nasia. Ne huvitukset nimittäin, joita Ranskan kuningas harrastaa,\neivät aina ole vaarattomia. Niinpä esim. teidän isännekin, Henrik\nII, joka onnellisesti oli sodan vaarat välttänyt, joutui lopulta\nsamojen huvitusten uhriksi, joista te nyt puhutte. Montgommeryn\nkeihäs oli kyllä ase ja tehoton haarniskaa, mutta ei silmää\nvastaan. Siitäpä kuningas Henrik II surmansa saikin. Mitä tulee\nteidän autuaastikuolleeseen veljeenne Frans II:een, niin on teidän\nmyöntäminen, armollinen herra, ettei korvavammaan panna paljo painoa,\nmutta sepä se juuri aiheutti kuoleman. Olen vielä useamman kerran\nkuullut sanottavan, että tuon tappavan taudin Frans II:n korvaan oli\nsaattanut sellainen olio, jota aivan väärin nimitettiin sattumaksi,\nkoska sillä oli hyvin tunnettu nimi.\n\n-- Herttua! -- mutisi Frans punastuen.\n\n-- Kas niin, armollinen herra, jatkoi herttua, -- jo jonkun\naikaa on kuninkuus ollut onnettomuudeksi. Muistelkaapa Bourbonin\nAntonia. Epäilemättä hänen kuningasnimensä aiheutti pyssynluodin\nhänen olkapäähänsä, pikku tapaturma, josta ei kenenkään muun olisi\ntarvinnut kuolla, mutta jonka johdosta hän kuitenkin kuoli. Ajatelkaa\nvielä Johanna d'Albretia, bearnilaisen äitiä, joka kuoli nenästään,\nhaisteltuaan eräitä hajuvedellä pirskoitettuja hansikkaita. Se\nonnettomuus tuli odottamatta ja kummastutti kaikkia, etenkin kun\njuuri silloin tiedettiin eräitten henkilöitten kärkkäästi toivovan\nhänen kuolemistaan. Ettekö myönnä, armollinen herra, että tämä\nkuolemantapaus teitä kovin hämmästytti?\n\nVastaukseksi rypisti herttua vain kulmiaan, mikä antoi hänen\nkavalalle katseelleen vieläkin kolkomman leiman.\n\n-- Ja ansatseepa vielä mainitsemista myöskin Kaarle IX:nen\nonnettomuus. Hän ei kuollut korvastaan, ei silmästään, ei\nolkapäästään eikä nenästään. Hänen kohtalonsa ratkaisi suu: on näet\nvaarallista lukea metsästystä käsitteleviä kirjoja, joiden lehdet\novat niin toisiinsa kiinni liimautuneet että alituiseen täytyy\nkostuttaa sormiaan huulillaan. Vanhat kirjanlehdet turmelevat syljen,\neikä kukaan ihminen, ei kuningaskaan, voi elää kauvan kun sylki on\npilaantunutta.\n\n-- Herttua! Herttua! -- huudahti prinssi. -- Luulenpa, että teitä\nhuvittaa sepitellä rikosjuttuja.\n\n-- Rikosjuttuja! Kuka tässä puhuu rikoksista. Minä mainitsen vain\nonnettomuustapauksia. Ettekö ymmärrä? Eihän ole muusta koskaan ollut\nkysymyskään, ja eikö Kaarle IX:llekin metsästysretkellä sattunut\ntapaus ollut pelkkä tapaturma? Tarkoitan tuota metsästysretkeä,\njolloin te jalomielisesti aioitte ampua veljenne päälle hyökkäävän\nvillisian, ammuittekin, pikaisesti tähdätessänne villisikaa, kokonaan\ntoista. Tämä pyssynlaukaus, armollinen herra, todistaa enemmän\nkuin mikään muu, miten helposti voi joutua onnettomuuden uhriksi.\nHovissa tuntee jokainen teidän taitavuutenne, armollinen herra. Te\nette ammu koskaan harhaan, ja kaiketi te itsekin kovin hämmästyitte\nhuomatessanne sillä kertaa ampuneenne ohi maalin.\n\n-- Mutta, -- sanoi Anjoun herttua, koettaen tyyntyä, -- mitä etua\nminulle saattoi ollakaan veljeni, kuninkaan, kuolemasta, kun Kaarle\nIX:nen seuraajaksi tulisi Henrik III?\n\n-- Odottakaahan vähän, armollinen herra! Oli jo olemassa muuan\nvapaa kruunu, Puolan. Kaarle IX:nen kuoleman kautta tuli toinenkin\nvapaaksi, nimittäin Ranskan. On luonnollista, että vanhin veljenne\narvelematta olisi valinnut Ranskan. Mutta ei Puolaakaan ollut\nhalveksiminen. Olittehan te sitäpaitsi tullut askelta lähemmäksi, ja\nsiis oli tapaturma teille eduksi. Henrik III palasi tosin Varsovasta\nkymmenen päivän kuluessa. Miksikä ette te, jos uusi onnettomuus olisi\nsattunut, olisi voinut menetellä samoin kuin Henrik III?\n\nHenrik III katsahti Chicotiin, ja tämä taas vuorostaan kuninkaaseen,\nmutta hänen katseessaan ei nyt ollutkaan narrin tavallista ilveilevää\nilmettä, vaan hellän osanottavaisuuden sävy, mikä kuitenkin pian\nhaihtui hänen kasvoistaan.\n\n-- Minkä johtopäätöksen teette, herttua? -- kysyi prinssi,\nkeskeyttäen tahi pikemminkin tahtoen tehdä lopun tästä keskustelusta,\njossa Guisen herttuan tyytymättömyys niin selvästi ilmeni.\n\n-- Teen sen johtopäätöksen, armollinen herra, että, kuten äsken\nsanoimme, jokaisella kuninkaalla on oma tapaturmansa. Siis olette te\nHenrik III:nen välttämätön onnettomuus, varsinkin jos teistä tulee\nliigan johtaja, sillä olla liigan päällikkönä on melkein samaa kuin\nolla kuninkaan kuninkaana, lukuunottamatta sitä, että te liigan päänä\npystytte torjumaan myöskin omaa, pian tapahtuvaa hallitustanne ehkä\nuhkaavan vaaran: tarkoitan bearnilaista.\n\n-- Pian tapahtuvaa! Kuuletko? -- kuiskasi Henrik III.\n\n-- Tietysti kuulen, -- vastasi Chicot.\n\n-- Niin ollen... -- jatkoi Guisen herttua.\n\n-- Niin ollen, -- puuttui Anjoun herttua puheeseen, -- otan minä\ntoimen vastaan. Eikö se ole teidänkin tarkoituksenne?\n\n-- Kuinka saatattekaan sitä epäillä? -- virkkoi Lothringin prinssi.\n-- Minä kehotan teitä siihen.\n\n-- Entäpä te?\n\n-- Ooh, olkaa huoletta! Jo eilisaamusta asti on minun väkeni ollut\nliikkeellä, ja tänä iltana on Parisissa jotain omituista katseltavana.\n\n-- Mitähän ne sitten tänä iltana aikovat saada toimeen Parisissa? --\nkysyi Henrik.\n\nOletpa sinä typerä, poikani! Tänä iltanahan liiga julkisesti\nallekirjoitetaan, ymmärräthän. Sillä sitähän on jo kauvan salassa\nvalmistettu. He vain vartoovat sinun suostumustasi. Sen sinä annoit\ntänä aamuna, ja illalla tapahtuu allekirjoittaminen. Saamari vieköön,\nHenrik, näethän, että onnettomuutesi... sillä sinullahan on niitä\nkaksi... että nuo onnettomuutesi, kumpikin herttua, eivät anna ajan\nkulua hukkaan.\n\n-- Hyvä, -- sanoi Anjoun herttua. -- Tapaamme siis toisemme illalla,\nherttua.\n\n-- Niin, me tapaamme illalla, -- toisti Henrik.\n\n-- Mitä! -- huomautti Chicot. -- Aiotko uskaltaa kuljeksia\npääkaupunkisi kaduilla tänä iltana, Henrik?\n\n-- Tietystikin.\n\n-- Mutta varo tapaturmia, Henrik.\n\n-- Ooh, ole huoletta! Kyllä minä varustan riittävästi vartijoita. Ja\nvoithan sinä sitäpaitsi tulla minun mukaani.\n\n-- Mitäs nyt? Sinä pidät minua hugenottina, poikani. Ei, kiitos. Minä\nolen hyvä katolilainen, minä, ja varsin mielelläni kirjoittaudun\nliigaan ja vaikkapa kymmenen kertaa, jos niin tarvitaan.\n\nHerttuoiden ääntä ei enää kuulunut. Keskustelu oli lopussa.\n\n-- Vielä yksi sana, -- virkkoi kuningas, pidättäen Chicotin, joka\naikoi mennä tiehensä, -- mitä sinä tästä kaikesta ajattelet?\n\n-- Minä ajattelen, ettei kukaan teidän edeltäjistänne tuntenut\nonnettomuuttaan. Teillä, herra Henrik, on siis heihin nähden suuri\netu. Sillä, saakeli soikoon, tunnettehan te veljenne, vai kuinka,\nsire?\n\n-- Tunnen, -- vastasi Henrik. -- Sen tulee hän, kautta jumalan, ennen\npitkää saamaan kokea?\n\n\n\n\n5.\n\nLiigan allekirjottaminen.\n\n\nSaman päivän iltana antoi Guisen herttua pääkaupungin asukkaiden\nkirjoittautua jäseniksi liigaan.\n\nSuunnattomat väkijoukot riensivät kirkkoihin. Heidän eleensä olivat\nsamalla sekä iloisia että uhkaavia, varsinkin heidän kulkiessaan\neräitten sotaväenosastojen ohitse. Tuo käytös, samoinkuin heidän\nhuutonsa, vihellyksensä ja uhkauksensa olisivat saattaneet\nMorvilliersin levottomaksi, ellei tämä virkamies varsin hyvästi\nolisi tuntenut hyviä parisilaisiansa, jotka tosin ovat ivallisia ja\npisteliäitä, mutta jotka kuitenkin omasta alotteestaan eivät tee\nmitään pahaa, varsinkaan, ellei jokin ilkimys heitä siihen yllytä tai\nellei jokin varomaton vastustaja heitä siihen vaadi.\n\nNäkyi kuitenkin väliin yksi ja toinen joukkue, jossa ruostuneita\nmiekkoja hieman tupestaan kohotettiin. Varsinkin silloin, kun he\nkulkivat sellaisten talojen ohi, joissa jokin hugenotti asui. Silloin\nhe huusivat: Pyhä Bartolomeus! Roviolle kerettiläiset!\n\nNäitten huutojen vuoksi ilmestyi ikkunaan jokin vanha palvelija tai\npappi, ja portit ja ovet visusti suljettiin. Ylpeinä siitä, että\nolivat saaneet säikäytetyksi itseään aremman pelkurin, riensivät\nporvarit voittokulkuaan jatkamaan.\n\nEtenkin l'Arbre Secin kadulla oli tungos hirveä. Väkijoukko koetti\nmeluten tunkeutua erään kirkkaasti valaisevan lyhdyn luo. Se riippui\nmuutamassa kyltissä, jonka lukijamme ehkä tuntevat, kun mainitsemme,\nettä kyltti kuvasi kanaa sinisellä pohjalla ja että siihen alle oli\nkirjoitettu: Kaunis tähti.\n\nTalon kynnyksellä seisoi muuan mies, ruudukas pumpulilakki päässään.\nToisessa kädessään hän piteli paljastettua miekkaa ja toisessa\nheilutteli jo puolittain täytettyjä paperilappuja ja huusi lakkaamatta:\n\n-- Tulkaa, tulkaa tänne, urhokkaat katolilaiset! Käykää sisälle\n\"Kauniin tähden\" ravintolaan, sillä täällä tapaatte hyvää viiniä ja\niloisia kasvoja! Tulkaa! Tänä yönä tullaan hyvät seulomaan erilleen\npahoista. Huomisaamuna voidaan vehnä erottaa akanoista. Tulkaa, hyvät\nherrat! Te, jotka osaatte kirjoittaa, tulkaa kirjoittamaan! Ja te,\njotka ette taida kirjoitusta, tulkaa tekin ja antakaa nimenne joko\nminun, mestari La Hurièren, taikka avustajani herra Croquentinin\nkirjoitettavaksi.\n\nHerra Croquentin, nuori nulikka valkea mekko yllään ja vyössään\npuukko sekä kirjoitusneuvot, merkitsi tosiaankin jo edeltäpäin ylös\nnaapurien nimiä ja ensimäiseksi niistä isäntänsä, mestari La Hurièren.\n\n-- Eläköön messu, hyvät ystävät! -- kirkui täyttä kurkkua \"Kauniin\ntähden\" ravintolan isäntä. -- Eläköön pyhä uskonto, eläköön messu,\nvuuh!\n\nHän oli tällöin hengenahdistukseen ja väsymykseen tukehtua, sillä\ntuota hänen innostustaan oli kestänyt jo kello neljästä lähtien\niltapäivällä.\n\nSeuraus siitä oli se, että monet, saman innostuksen elähyttäminä,\nitse piirsivät nimensä La Hurièren listaan, jos vaan taisivat\nkirjoittaa, ja elleivät tainneet, jättivät sen Croquentinin\ntehtäväksi.\n\nAsia oli La Hurièrelle sitäkin mieluisampi, kun\nSanit-Germrin-l'Auxerroisin kirkko oli siinä ihan lähellä ja se\nolisi voinut viedä häneltä kunnian käsistään. Mutta onneksi oli\nuskovaisia tähän aikaan lukuisasti. Ja tosiaan vahingoittamatta\nriitti kumpaankin paikkaan tarpeeksi väkeä. Ne, jotka eivät päässeet\ntunkeutumaan kirkkoon kirjoittamaan nimeään pääalttarilla, kokivat\nhiipiä sen tiskin ääreen, jonka takana La Hurière sihteerintehtäviään\nhoiti. Ja ne, joiden ei onnistunut päästä La Hurièren luo, toivoivat\nläheisessä kirkossa onnistuvansa paremmin.\n\nKun La Hurièren ja Croquentinin listat tulivat täyteen merkityiksi,\nhaetutti ensinmainittu viipymättä kaksi uutta lisäksi. Hän oli ylen\nylpeä menestyksestään, joka tulisi korottamaan häntä Guisen herttuan\najatuksissa ja ehkä hankkisi hänelle sen korkean paikan, jota hän\nniin kauvan oli tavotellut.\n\nNyt näkyi muuan suurikasvuinen mies tunkeutuvan väkijoukon läpi.\nTyrkkien ja potkien raivasi hän tietään ja onnistui viimeinkin\npääsemään Croquentinin luo. Hän otti kynän erään kelpo porvarin\nkädestä ja kirjoitti muutamalle ihan uudelle sivulle nimensä tuuman\nkorkuisilla kirjaimilla ja mitä konstikkaimpia koukeroita tehden.\nSen tehtyään jätti hän arvokkain katsein kynän takanaan seisovalle\nhenkilölle.\n\n-- Chicot! -- luki seuraava kirjoittaja. -- Osasipa se pirun herra\nkirjoittaa koreasti!\n\nChicot, sillä se oli hän, ei ollut tahtonut lähteä Henrik III:nen\nseuraan, vaan kierteli ympäri kaupunkia omaa nimeään merkitsemässä.\nKirjoitettuaan nimensä Croquentinin listaan, riensi hän heti\nmestari La Hurièren luo, joka eräänlaisella katseella oli katsellut\navustajansa listalla olevaa komeata nimikirjoitusta. Hän siis otti\nChicotin vastaan, ellei aivan avoimin sylin, niin kuitenkin ojentaen\nhänelle listan. Saatuaan kynän eräältä villakauppiaalta kirjoitti hän\nnimensä toistamiseen ja yhä suuremmin koukeroin. Senjälkeen kysyi hän\nLa Hurièrelta, eikö tällä ollut vielä kolmattakin listaa.\n\nLa Hurière ei ymmärtänyt pilaa eikä hänen kanssaan ollut\nleikittelemistä. Hän mutisi jotain kerettiläisistä ja Chicot taas\njotakin kuppilakauppiaista. La Hurière laski listan kädestään\ntarttuakseen miekkaansa. Chicotkin jätti kynänsä vetääkseen\nmiekkansa esiin. Kohtaus olisi kaiketikin päättynyt eräisiin\nmiekaniskuihin, jolloin \"Kauniin tähden\" isäntä hyvinkin pian olisi\nsaanut tarpeekseen, ellei Chicot samassa olisi tuntenut, että joku\nnykäsi häntä käsivarresta. Se oli kuningas. Hän oli pukeutunut\nyksinkertaiseksi porvariksi ja hänen seurassaan olivat Quélus ja\nMaugiron, hekin valepuvussa ja aseinaan, paitsi miekkoja, kullakin\npyssynsä.\n\n-- No, no, -- virkkoi kuningas. -- Mitä on tekeillä? Hyvät\nkatolilaisetko ilmi riidassa? Onpa se, kautta jumalan, huonoa\nesimerkkiä!\n\n-- Jalo herra, -- sanoi Chicot, ollen olevinaan tuntematta\nkuningasta, -- kirotkaa sitä, joka on väärässä. Tässä on muuan\nlurjus, joka huutaa ohikulkijoille, että he tulisivat kirjoittamaan\nnimensä hänen listoilleen, ja kun on kirjoitettu, kirkuu hän yhä\nenemmän.\n\nLa Hurièren huomio kääntyi nyt uusien innokkaiden katolilaisten\nsaapumiseen, ja hän joutui pian tunkeutuvan väkijoukon vuoksi\nerilleen kuninkaasta ja Chicotista, jotka nyt olivat nousseet\nvastapäätä olevalle rapulle.\n\n-- Kylläpä uskonnon asialla on tänä iltana harrastusta minun hyvän\nkaupunkini kaduilla! -- virkahti Henrik.\n\n-- On, sire. Mutta se on kerettiläisille vaarallista, ja teidän\nmajesteettinnehan tietää, että teitäkin pidetään sellaisena.\nKatsokaahan vain tuonne vasemmalle!\n\n-- Ahaa! Mayennen leveä suu ja kardinaalin terävä kärsä.\n\n-- Vaiti, sire! Silloin on hyvät valtit käsissä, kun tietää\nvihollistensa olinpaikan ja kun viholliset eivät tiedä, missä me\nolemme.\n\n-- Luuletko sitten, että minun pitäisi jotain pelätä?\n\n-- Voi, hyvä jumala, eihän tuollaisessa väentungoksessa voi mennä\nvastuuseen mistään! Jollakin saattaa olla taskussaan veitsi, joka\nhuomaamatta pistetään naapurin vatsaan, tietämättä edes oikein\nsyytäkään, ja naapuri heittää tuossa tuokiossa henkensä. Menkäämme\nsiis jollekin toiselle taholle, sire.\n\n-- Onkohan kukaan minua nähnyt?\n\n-- Sitä en luule, mutta teidät ehdottomasti huomataan, jos jäätte\ntänne vähänkin pitemmäksi aikaa.\n\n-- Eläköön messu, eläköön messu! -- huusi nyt ihmisvirta, joka\ntulvaili avonaisilta paikoilta yli äyräittensä kohoavan virran lailla\nl'Arbre Secin kadulle.\n\n-- Eläköön Guisen herttua, eläköön kardinaali, eläköön Mayennen\nherttua! -- huusi La Hurièren portin edustalle kerääntynyt\nväkijoukko, tunnettuaan Lothringin prinssit.\n\n-- Hohoo! Mitä nuo huutavat? -- pääsi Henrik III:lta, ja hän\nrypisteli kulmiaan.\n\n-- Se on huutoa, josta käy selväksi, että kunkin on pysyttävä\npaikallaan: Guisen herttuan kadulla ja meidän Louvressa. Lähtekää\ntakaisin Louvreen, sire.\n\n-- Tuletteko mukaan?\n\n-- En. Sinä et enää tarvitse minun seuraani, poikani. Onhan sinulla\ntavallinen henkivartiostosi. Eteenpäin, Quélus, eteenpäin, Maugiron!\nMutta minä tahdon nähdä näytelmän loppuun. Minusta se on harvinainen,\nvieläpä hauskakin.\n\n-- Mihin sinä sitten menet?\n\n-- Minä menen merkitsemään nimeni muihin listoihin, sillä tahdonpa,\nettä huomenna sadottain nimikirjoituksiani näytellään Parisin\nkaduilla. Me olemme nyt sataman luona, poikani. Hyvää yötä nyt!\nMene sinä oikealle, minä menen vasemmalle. Kullakin on omat tiensä.\nRiennänpä Saint-Mery'yn kuulemaan kuuluisan papin puhetta.\n\n-- Mitä hälinää tuo on? -- virkkoi äkisti kuningas. -- Miksi ne noin\njuoksevat Pont-neufiin päin?\n\nChicot nousi varpailleen, mutta ei voinut erottaa muuta kuin\nkirkuvan ja toisiaan tyrkkivän väkijoukon, joka näytti kantavan\njotain juhlasaatossa. Mutta äkkiä jakaantui joukko Lavandièresin\nkadun edessä oikealle ja vasemmalle puolelle, niin että joukon\nkunnianosoituksen esine tuli näkyviin. Se oli kirkuvalla aasilla\nratsastava munkki ja kansanvirta kuljetti sitä siihen paikkaan, missä\nkuningas seisoi.\n\n-- Ohoo! -- pääsi Chicotilta, nähtyään miehen ja elukan. -- Sanoin\näsken meneväni kuulemaan kuuluisaa saarnamiestä Saint-Meryhyn. Nyt en\ntarvitsekaan mennä niin kauvas. Kuunnelkaapas nyt hiukan.\n\n-- Saarnaaja aasin selässä! -- virkkoi Quélus.\n\n-- Miksikä ei poikani?\n\n-- Kumpiko noista on pappi? -- kysyi Henrik. -- Nehän puhuvat\nkumpikin samalla kertaa.\n\n-- Alimainen on kaunopuheisempi, -- vastasi Chicot, -- mutta ylempänä\noleva puhuu paremmin ranskankieltä. Kuulehan, Henrik, kuulehan!\n\n-- Hiljaa! -- huudettiin joka puolelta. -- Hiljaa! Kaikki olivat\nääneti. Keräännyttiin piiriin munkin ja aasin ympärille, ja munkki\nalotti puheensa.\n\n-- Hyvät veljet, -- sanoi hän, -- Parisi on jalo kaupunki. Parisi on\nRanskan kuningaskunnan ylpeys, ja parisilaiset ovat sukkelata väkeä,\nniinkuin laulussa sanotaan.\n\nMunkki alkoi nyt täyttä kurkkua laulaa:\n\n    Parisilainen, ystäväni,\n    se pirultakin voiton vie.\n\nTätä laulua kuullessaan alkoi aasi niin äänekkäästi ja itsepäisesti\nsäestää, että se keskeytti ratsastajan, ja väkijoukko rämähti\nnauramaan.\n\n-- Ole vaiti, Panurge, ole vaiti! ärjyi munkki. -- Sinä saat\npuhua myöhemmin, anna minun nyt ensin puhua. Hyvät veljet, jatkoi\nsaarnamies, -- maa on murheenlaakso, jossa ihmisen useimmiten täytyy\nvirvoittautua kyyneleillään.\n\n-- Hänhän on juovuksissa! -- virkkoi kuningas.\n\n-- Minä, joka teille puhun, -- jatkoi munkki, -- minä palaan\nmaanpaosta, niinkuin muinoin heprealaiset Babelin vankeudesta, ja\nPanurge ja minä elämme nyt vain almuista ja kieltäymyksistä.\n\n-- Kuka on Panurge? -- kysyi kuningas.\n\n-- Luultavasti hänen luostarinsa esimies, -- vastasi Chicot. -- Mutta\nvaiti, kuunnelkaamme häntä. Tuo kunnon mies minua huvittaa.\n\n-- Ja ketä minun on siitä kiittäminen, hyvät ystävät? Kas, ei ketään\nmuuta kuin Herodesta. Te tiedätte, ketä minä Herodeksella tarkoitan.\n\n-- Ja sen tiedät sinäkin, poikani, -- sanoi Chicot. -- Olenhan minä\nsinulle sen selvittänyt.\n\n-- Kiitos! -- vastasi kuningas.\n\n-- Veljet, -- jatkoi munkki, -- katsokaas, tässä on minun aasini,\njota minä rakastan kuin karitsaa. Hän voi teille sanoa, että me\nkolmessa päivässä olemme matkustaneet tänne Villeneuve-le-Roista\nollaksemme saapuvilla tämän päivän suurissa juhlallisuuksissa. Entä\nmiten me olemme matkustaneet? Niin:\n\n    On pussi tyhjä\n    ja kurkku kuiva.\n\nMutta me emme ole Panurgen kanssa siitä välittäneet. Mitä tapahtuu\ntäällä nykyisin, hyvät veljet? Tänäpäivänäkö Herodes pannaan viralta?\nTänäänkö veli Henrik teljetään luostariin?\n\n-- Kuulkaapas! -- virkkoi Quélus. -- Minun tekisi mieleni hakata tuo\nviinitynnyri kappaleiksi. Vai mitä siitä arvelet, Maugiron?\n\n-- Ah! -- murahti Chicot. -- Ei maksa vaivaa suuttua niin vähästä,\nQuélus. Käyhän kuningas joka päivä luostarissa. Usko pois minua,\nHenrik, ellei sinulle tehdä mitään pahempaa, niin ei sinulla ole\nvalittamisen syytä, vai kuinka, Panurge?\n\nKuultuaan nimeänsä mainittavan luimisti aasi korviaan ja alkoi rääkyä\ntäyttä kurkkua.\n\n-- Häh, Panurge, häh! kiljui munkki. -- Onko sinussakin intohimoja?\nHyvät herrat, -- jatkoi hän, minä läksin Parisista kahden\nmatkatoverin seurassa: Panurgen, tämän aasini, ja Chicotin, joka on\nhänen majesteettinsa hovinarri. Hyvät herrat, voitteko sanoa, mihin\nystäväni Chicot on joutunut?\n\n-- Ahaa! -- virkahti kuningas. -- Tuo siis onkin sinun ystäväsi.\n\nQuélus ja Maugiron räjähtivät nauramaan.\n\nOnpa sinulla miellyttävä ystävä, -- sanoi kuningas, -- ja varsin\nkunnioitustaherättävä. Mikä on hänen nimensä?\n\n-- Hän on Gorenflot, se sama Gorenflot, josta herra Morvilliers\nmainitsi pari sanaa.\n\n-- Hänkö siis puhui Pyhän Genovevan luostarissa?\n\n-- Hän juuri.\n\n-- Jos niin on asia, niin minä hänet hirtän.\n\n-- Mahdotonta.\n\n-- Mistä syystä, jos saan kysyä?\n\n-- Koska hänellä ei lainkaan ole kaulaa.\n\n-- Hyvät veljet, -- jatkoi Gorenflot, -- te näette minussa todellisen\nmarttyyrin. Veljet, se asia, jota nyt tällä hetkellä puolustetaan,\non minun asiani tai, oikeammin sanoen, kaikkien hyvien katolilaisten\nasia. Te ette tiedä, mitä maaseuduilla tapahtuu ja mitä hugenotit\nsuunnittelevat. Meidän täytyi Lyonissa surmata niistä muuan, joka\nyllytti kapinaan. Niinkauvan kuin niitä käärmeen sikiöitä Ranskassa\nlöytyy, eivät oikeinajattelevat saa hetkenkään rauhaa, Hävittäkäämme\nsiis perinjuurin hugenotit. Aseisiin, veljet, aseisiin!\n\n-- Aseisiin! -- toistivat useat äänet.\n\n-- Kautta jumalan! -- murahti kuningas. -- Järjestäkää asiat niin,\nettä tuo humalainen pitää suunsa kiinni, tai panee hän muutoin\ntoimeen uuden Bartolomeuksen yön.\n\nChicot tempasi pyssyn Quélus'en kädestä, hiipi hiljaa munkin selän\ntaa ja antoi hänelle aikamoisen iskun hartioihin.\n\n-- Murha, murha! -- kirkui munkki.\n\n-- Mitä! Sinäkö se oletkin? -- huudahti Chicot ja pisti päänsä munkin\nkainalon alitse. -- Mitäpä sulle kuuluu?\n\n-- Auttakaa minua, herra Chicot, auttakaa minua! -- rääkyi Gorenflot.\n-- Uskonnon viholliset tahtovat minut tappaa, mutta minäpä en kuole,\nvaan on minun ääntäni ensin kuultava: kuolema bearnilaiselle!\nPolttoroviolle hugenotit!\n\n-- Pidäppä suusi kiinni, senkin nauta!\n\n-- Helvettiin kaikki gascognelaiset! -- huusi munkki.\n\nSamassa napsahti Gorenflotin hartioihin niin naseva kepinisku, että\nhän parahti tuskasta. Chicot vilkaisi hämmästyneenä ympärilleen.\nIskun antanut mies pujahti tuon aimo kuvituksen jälkeen sankan\nväkijoukon sekaan.\n\n-- Ken meidän gascognelaisten puolesta noin perusteellisesti kostaa?\n-- ajatteli Chicot itsekseen. -- Olikohan se ehkä joku minun omia\nmaanmiehiäni? Siitäpä pitäisi saada selko.\n\nJa hän alkoi juosta lyöjän perästä, joka, muuan toinen mies\nseurassaan, poistui rantakadulle päin.\n\n\n\n\n6.\n\nPrinssi ja ystävä.\n\n\nGuisen herttua oli kehottanut Anjoun herttuaa kävelemään sinä samana\niltana väkijoukkojen seassa. Se kehotus oli kovin pelästyttänyt\ntuota pelkuriruhtinasta. Frans näet oli käärmettäkin varovaisempi.\nKun hänen oma etunsa kuitenkin vaati omin silmin näkemään, mitä\nsinä iltana tapahtui, päätti hän seurata kehotusta, mutta varoi\nmyös menemästä palatsinsa ulkopuolelle ilman riittävää tukea. Ja\nsamoinkuin kaikki ihmiset ottavat suojakseen parhaimmat aseensa, niin\nmeni nyt herttuakin hakemaan parasta miekkaansa, joka oli Bussy.\n\nHerttua oivalsi, että hänen täytyi olla hyvin varovainen, sillä tuon\nMonsoreau-jutun perästä oli Bussy ollut juro ja nurpea. Ja Frans\nkyllä itselleenkin tunnusti, että jos hän olisi ollut Bussyn sijassa\nja jos hänellä olisi ollut Bussyn rohkeus, olisi hän ollut enemmänkin\nkuin harmissaan sellaista ruhtinasta kohtaan, joka niin julmasti oli\nhänet pettänyt.\n\nBussy, niinkuin kaikki muutkin jalot luonteet, kärsi surustaan paljo\nenemmän kuin mitä hän iloistaan iloitsi. Se, joka ei pelkää vaaroja,\nmenehtyy useammin kuin arat luonteet sydämen suruihin. Ne miehet,\njotka naisten tähden voivat heltyä kyyneliin, ovat useinkin juuri\nomalle sukupuolelleen vaarallisimmat.\n\nSuru oli uuvuttanut Bussyn kuin horroksiin: hän oli nähnyt Dianan\nesiteltävän hovissa ja tunnustettavan Monsoreaun kreivittäreksi ja\nolipa kuningatar nimittänyt hänet hovinaisekseenkin. Hän oli nähnyt\ntuhansien uteliaitten katseitten ihailevan Dianan kauneutta, jonka\nhän, niin sanoaksemme, ensiksi oli löytänyt. Koko sen illan oli hän\npitänyt tuliset katseensa kiinnitettyinä tuohon naiseen, mutta tämä\nei kertaakaan kohottanut surullisia silmiään. Bussy ei ajatellut,\nmiten paljo Diana tuossa alakuloisuudessaan kärsi.\n\n-- Ah! -- huokasi Bussy itsekseen, huomatessaan turhaan odottaneensa\nDianalta katsetta itselleen, -- naiset ovat viekkaita ja\nrohkeita vain silloin kun on kysymys holhoojan, miehen tai äidin\npettämisestä, mutta kun tulisi kysymykseen pieni myötätuntoisuuden\nvelan maksaminen, niin ovat ne ujoja ja pelkureita. Ne niin kovin\npelkäävät epäluuloja ja panevat pienimmällekin suosionosotukselleen\nniin tuiki korkean hinnan, että tulevat varsin vähän välittäneiksi\nsydämen murtumisestakaan, jos vain niin heille päähän pälkähtää.\nOlisihan Diana saattanut sanoa minulle suoraan: minä kiitän teitä,\nkreivi Bussy, siitä mitä hyväkseni olette tehnyt, mutta minä en\nrakasta teitä. Siitä minä olisin joko löytänyt kuolemani tahi tullut\nparannetuksi. Mutta eipäs! Hän antaa minun vaan toivottomasti\nrakastaa, eikä kuitenkaan ole sillä vähääkään voittanut. Sillä minä\nen häntä enää rakasta. Minä häntä halveksin.\n\nRaivo sydämessään hän riensi pois.\n\nHänen kasvoillaan ei enää sillä hetkellä ollut niitä jaloja\npiirteitä, jotka herättävät naisissa rakkautta ja miehissä pelkoa.\nOtsalla lepäsi pilvi, katse oli synkkä, hymynsä oli ivallinen.\n\nUlosmennessään vilkaisi Bussy sattumalta suureen venetsialaiseen\npeiliin ja huomasi, että ulkomuotonsa oli kauhistuttava.\n\n-- Voi! -- ajatteli hän. -- Olenhan hullu tehdessäni itseni\ninhottavaksi toisten edessä syystä että joku ihminen minua halveksii!\nMutta mistä syystä hän minua sitten halveksii, ja kuka on vienyt\nminusta voiton?\n\n-- Ehkäpä se on tuo pitkä, keltaihoinen luuranko, joka alinomaa\nupottaa häneen mustasukkaisia katseitaan eikä ole minua\nnäkevinäänkään? Ajattelenpa, että jos tahtoisin, niin saisin hänet\nneljännestunnissa jäykäksi ja kylmäksi polvieni alle, kymmenen tuumaa\nmiekkaani hänen sydämessään, ja voisinpa valella Dianan valkeat,\nkukinkoristellut vaatteet hänen verellään. Voisin tehdä itseni, ellen\nrakastetuksi, niin ainakin vihatuksi. Niin, mieluummin hänen vihansa\nkuin hänen välinpitämättömyytensä!\n\n-- Mutta sehän olisi sekin ihan tavallista ja typerää. Se sopisi\njollekin Quélus'elle tai jollekin Maugiron'ille, jos sellaiset\nyleensä voisivat rakastaa. Parempi on olla Plutarkuksen sankarin\nkaltainen, jota niin suuresti ihailen, tuon nuoren Antiokuksen, joka\nkuoli rakkaudesta vähintäkään valittamatta. Tahdonpa olla ääneti,\ntahdon tukahduttaa tuskani, sulkea sen sieluni sisimpään.\n\nTiellä kohtasi hän Anjoun herttuan, mutta käänsi päänsä toisaalle,\nsillä hän ei tuntenut olevansa kyllin voimakas hymyilemään eikä edes\ntervehtimään tuota ruhtinasta, joka kutsui häntä ystäväkseen ja joka\nniin inhottavasti oli hänet pettänyt. Prinssi huusi häntä nimeltään,\nmutta Bussy ei päätäänkään kääntänyt.\n\nKotiin päästyään istui kreivi monta tuntia huomaamatta, että saman\nhuoneen toisessa päässä istui mies, joka tarkasteli häntä tekemättä\npienintäkään liikettä ja sanaakaan sanomatta.\n\nVihdoin tunsi Bussy ruumiissaan jäätävää puistatusta. Hän ojentausi\näkisti suoraksi ja hänen päänsä vaipui toista olkapäätä vasten.\n\nMies, joka oli häntä tarkastellut, nousi heti ylös ja meni hänen\nluokseen.\n\n-- Herra kreivi, -- sanoi hän, -- teissä on kuumetta.\n\nKreivi kohotti päätään. Hänen otsansa oli purppuranpunainen.\n\n-- Vai sinä se oletkin, Remy, -- vastasi hän.\n\n-- Minä, herra kreivi. Olen odotellut teitä täällä.\n\n-- Täälläkö? Ja mitä varten?\n\n-- Koska ihmiset eivät pysy kauvan siinä paikassa, jossa he kärsivät.\n\n-- Kiitos, hyvä ystävä! -- sanoi Bussy ja tarttui nuoren miehen\nkäteen.\n\nRemy piteli käsiensä välissä tuota pelottavaa kättä, joka nyt\nlapsenkin kättä voimattomampi, ja painoi sitä hellästi ja\nkunnioittavasti sydäntään vasten.\n\n-- Kreivi, -- virkkoi hän, -- jos haluatte, että kuume teidät\nvoittaa, niin olkaa vaan jalkeilla. Jos taas tahdotte sen voittaa,\nniin ruvetkaa pitkäksenne ja luetuttakaa itsellenne jotain hyvää\nkirjaa, josta voitte saada virvoitusta ja voimia.\n\nKreivi seurasi ystävänsä neuvoa.\n\nKoko seuraavan päivän oli Remy kreivin vuoteen vieressä. Hänellä oli\nkaksinkertainen velvollisuus: lääkitä sekä ruumista että sielua.\nMutta sitä seuraavana päivänä, siis samana, jolloin Guisen herttua\nsaapui Louvreen, oli Remy poissa.\n\nHän on väsynyt, -- ajatteli Bussy. -- Ja luonnollistahan se onkin!\nPoika parka! Hän tarvitsee raitista ilmaa ja auringonpaistetta.\n\nNiin kului päivä. Remytä ei näkynyt. Bussy kävi kärsimättömäksi.\n\n-- Voi, voi! -- vaikeroi hän useamman kerran. -- Ja minä kun luotin\nmyötätuntoon ja ystävyyteen! Ei, tästälähin en luota enää mihinkään.\n\nIllempana kuuli Bussy kovanpuoleista ääntä etumaisesta huoneesta.\n\nMuuan palvelija riensi hämmästyneenä sisälle ja ilmoitti:\n\n-- Hänen korkeutensa Anjoun herttua.\n\n-- Tulkoon hän sisälle, -- sanoi Bussy kulmiaan rypistellen.\n\nHerttua tuli.\n\n-- Täällä sinun luonasi on liian pimeätä, Bussy, -- virkkoi herttua.\n-- Se saattaa sinut raskasmieliseksi.\n\nBussy oli vaiti. Hän halveksi niin, ettei tahtonut puhua.\n\n-- Oletko sitten todellakin sairas, -- jatkoi herttua, -- koska et\nminulle vastaa?\n\n-- Olen tosiaankin kovin sairas, armollinen herra, -- mutisi Bussy.\n\n-- Siitäpä syystä sinua ei ole näkynytkään pariin päivään luonani, --\nsanoi herttua.\n\n-- Aivan niin, armollinen herra, -- vastasi Bussy.\n\nNäistä lyhyistä vastauksista nyrpeissään käveli prinssi pari\nkierrosta lattialla ja katseli seinillä riippuvia kuvatauluja.\n\n-- Sinulla on ylen kaunis palatsi, Bussy, -- huomautti herttua.\n\nBussy ei vastannut.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi nyt herttua seuralaisilleen, -- siirtykää\ntuonne etuhuoneeseen, sillä minun Bussy parkani on hyvin sairas.\nMutta miksei ole lähetetty hakemaan Mironia? Kuninkaan lääkäri ei ole\nBussylle hyvä.\n\n-- Kuulehan, Bussy, vaivaako sinua jokin suru? -- kysyi herttua\nmiltei hellällä äänellä.\n\n-- En tiedä, -- vastasi Bussy.\n\nHerttua tuli lähemmäksi, aivan niiden rakastajain tavoin, jotka\nnöyrtyvät ja muuttuvat kohteliaiksi samassa määrässä kuin niitä\naletaan vieroa.\n\n-- Sanohan se minulle, Bussy.\n\n-- Voi, mitä pitäisi minun teille sanoa, armollinen herra?\n\n-- Sinä olet minulle vihoissasi, vai kuinka? -- lisäsi prinssi\nmatalalla äänellä.\n\n-- Minäkö vihoissani? Ja mistä sitten? Sitäpaitsi ei ruhtinaisiin\nvihastuta. Mitä se hyödyttäisi?\n\nHerttua oli vaiti.\n\n-- Mutta, -- sanoi nyt Bussy vuorostaan, -- me hukkaamme aikaa\nsaivarteluihin. Käykää asiaan, armollinen herra!\n\nHerttua katsahti Bussyyn.\n\n-- Te tarvitsette minua, eikö niin? -- kysäsi Bussy ihan\nkursailematta.\n\n-- Ah, kreivi Bussy! Mitä te tarkoitatte?\n\n-- Kas, te ihan varmaan minua tarvitsette, minä sanon sen vieläkin\nkerran. Luuletteko minun ajattelevan, että te olisitte tullut tänne\nluokseni pelkästä ystävyydestä? Ette, kautta jumalan, sillä te ette\nrakasta ketään.\n\n-- Bussy! Sinäkö puhut minulle tuollaista kieltä!\n\n-- Antaa sen nyt olla sinänsä, ja sanokaa minulle, armollinen herra,\nmitä tahdotte? Kun kuka kerran on antautunut jonkin ruhtinaan\npalvelukseen ja kun tuo ruhtinas teeskentelee niin paljo, että kutsuu\nhäntä ystäväkseen, niin täytyyhän hänen ottaa se varteen ja olla\nvalmis uhraamaan ruhtinaan edestä kaikkensa, elämänsäkin. Puhukaa!\n\nHerttua punastui, mutta pimeän vuoksi ei sitä voitu huomata.\n\n-- En tahdo sinulta mitään, Bussy, -- vastasi hän. -- Sinä erehdyt\notaksuessasi, että tämä käyntini johtuu omanvoitonpyynnöstä. Toivoin\nvain, nähdessäni tuon ihanan ulkoilman ja huomatessani koko Parisin\nolevan liikkeellä liigan allekirjoittamistouhussa, sinuakin keralleni\nkatselemaan vähän kaupunkia.\n\n-- Eikö Aurilly ole mukananne? -- kysyi Bussy.\n\n-- Hänhän on luutunsoittaja!\n\n-- Voi, armollinen herra, te ette arvostele riittävän suuriksi hänen\nkaikkia ominaisuuksiaan. Minä luulin, että hänellä teidän luonanne\noli muita tehtäviä. Ja onhan teillä, paitsi Aurillya, vielä kymmenen\ntai kaksitoista muuta ylimystä, joiden miekkain kuulen kalskahtelevan\ntuolla vierashuoneessa. Oviverhoa siirrettiin hiljaa syrjään.\n\n-- Ken siellä on? -- kysyi herttua ylpeästi. -- Kuka rohkenee\nilmoittautumatta tunkeutua siihen huoneeseen, jossa minä olen?\n\n-- Minä, Remy, -- vastasi tulija ja astui suorana ja arkailematta\nlähemmäksi.\n\n-- Kuka on Remy? -- kysyi herttua.\n\n-- Minä olen lääkärinä täällä, armollinen herra, -- vastasi nuori\nmies.\n\n-- Remy, -- sanoi Bussy, -- on enemmänkin kuin lääkäri, armollinen\nherra. Hän on ystäväni.\n\n-- Haa! -- hohotti herttua närkästyneenä.\n\n-- Oletko kuullut, mitä hänen korkeutensa haluaa? -- kysyi Bussy,\naikoen nousta ylös sängystä.\n\n-- Olen, että teidän muka pitäisi lähteä hänen mukaansa, mutta...\n\n-- Mitä \"mutta\"? kysäsi herttua.\n\n-- Mutta te ette saa lähteä hänen korkeutensa mukaan, kreivi.\n\n-- Mistä syystä? -- huusi Frans.\n\n-- Koska ulkona on liian kylmä, teidän korkeutenne.\n\n-- Liianko kylmä? -- toisti herttua, hämmästyneenä siitä että häntä\nuskallettiin vastustella.\n\n-- Aivan liian kylmä. Ja kun minun kerran kreivin terveydestä täytyy\nvastata hänen ystävilleen ja varsinkin omalle itselleni, niin kiellän\nminä häntä ulosmenemästä.\n\nBussy aikoi siitä huolimatta nousta sängystään, mutta Remy puristi\nmerkitsevällä tavalla häntä kädestä.\n\n-- No niin, -- sanoi herttua, -- koska hänelle ulosmenemisestä olisi\nniin suurta vaaraa, niin jääköön hän kotiin.\n\nJa ylenmäärin kiukustuneena astui hänen korkeutensa pari askelta ovea\nkohti. Bussy ei liikahtanut.\n\n-- Onko siis päätöksesi luja? -- kysyi herttua.\n\n-- Etkö siis tahdo tulla mukaan?\n\n-- Te kuulitte, armollinen herra, -- vastasi Bussy, -- että lääkäri\nsen kieltää.\n\n-- Sinun pitäisi kääntyä Maronin puoleen, Bussy. Hän on taitava\nlääkäri.\n\n-- Teidän korkeutenne, minä pidän lääkäriä, joka samalla on ystäväni,\nkaikkein oppineintakin parempana, -- selitti Bussy.\n\n-- Vai niin. Jää hyvästi!\n\n-- Hyvästi, armollinen herra! Herttua poistui kovaa kolinata pitäen.\n\nHän oli parahiksi ehtinyt mennä, kun Remy kiiruhti sairaan luo.\n\n-- Kas niin, armollinen herra, -- virkkoi hän, -- nouskaapa nyt ylös.\n\n-- Mitä varten minä nousisin ylös?\n\n-- Tekemään pienen kävelymatkan minun kanssani. Täällä sisällä on\nliian lämmintä.\n\n-- Mutta sinähän juuri äsken sanoit herttualle, että ulkona oli liian\nkylmää.\n\n-- Hänen mentyään on lämpömäärässä tapahtunut muutos.\n\n-- Kuinka? -- huudahti Bussy ja nousi uteliaana ylemmäksi.\n\n-- Juuri niin, -- vastasi Remy, -- minä olen nyt varma siitä, että\nulkoilma on teille erinomaisen terveellinen.\n\n-- Sitä en totisesti ymmärrä, -- sanoi Bussy.\n\n-- Ymmärrättekö sitten niitä lääkkeitäkään, joita teille annan? Mutta\ntehän nautitte niitä kuitenkin? Siis ylös ja pian! Kävely Anjoun\nherttuan kera olisi ollut vaarallista. Kävely lääkärin kanssa sen\nsijaan hyödyttää. Pankaa mieleenne, sen sanon minä teille. Vai ettekö\nenää luotakkaan minuun? Siinä tapauksessa on parasta, että annatte\nminulle eron.\n\n-- Lähdetään sitten, -- sanoi Bussy, -- koskapa kerran niin tahdot.\n\n-- Tahdon, se on ihan välttämätöntä.\n\n-- Mihinkäs me menemme?\n\n-- Erääseen kaupunginosaan, jonka ilmaa tänään olen tutkinut ja joka\non kerrassaan verraton lääke teidän sairaudellenne, armollinen herra.\n\nBussy pukeutui. Sitten he läksivät palatsista.\n\n\n\n\n7.\n\nKohtaus\n\n\n-- Onpa merkillistä, -- virkkoi Bussy hetken kuluttua, -- että\nsinä saatat minut tänne Grange-Batelièren suomaille ja väität tätä\nkaupunginosaa terveelliseksi!\n\n-- Olkaa kärsivällinen, armollinen herra. Vielä hetken kuljettuaan\nkysäsi Bussy: Mihinkä me menemme?\n\n-- Näettekö tuon pienen kirkon tuolla? -- sanoi Remy Bussyn\nkysymykseen vastaamatta. -- Voinpa miltei vannoa, ettette koskaan\ntätä ennen ole sitä huomannut.\n\n-- Enpä tosiaankaan ole milloinkaan pannut sitä merkille, -- vastasi\nBussy.\n\nBussy oli yksi niitä monia ylimyksiä, jotka eivät koskaan olleet\nkäyneet tuossa Sainte Marie l'Egyptienne pikku kirkossa.\n\n-- No niin, armollinen herra, -- jatkoi Remy, -- mennäänpä sinne\nsisälle katselemaan ikkunamaalauksia, sillä sen ne ansaitsevat.\n\nBussy huomasi nuoren miehen kasvoilla leikittelevän veitikkamaisen\nhymyn ja oivalsi, että nuorella lääkärillä, saattaessaan hänet\nkirkkoon, oli jokin toinen tarkoitus kuin ikkunaruutujen tarkastelu,\njoita lisäksi pimeän vuoksi ei olisi voinut nähdäkkään, vaikka kohta\nkirkko iltahartautta varten oli valaistu.\n\nKun he olivat hetken aikaa kirkossa viipyneet ja katselleet sen\nseinämaalauksia, sanoi Bussy: nyt olen nähnyt tarpeeksi, lähdetään\npois!\n\n-- Olkaa vielä kärsivällinen! Iltahartaushan juuri päättyy, ja jos\npoistumme heti, häiritsemme vakavia uskovaisia.\n\nRemy piteli Bussya käsivarresta.\n\n-- Katsokaahan, nyt alkavat kaikki poistua, ja me teemme samoin.\n\n-- Bussy läheni ovea huomattavan välinpitämättömänä ja ajatuksiinsa\nvaipuneena.\n\n-- Mitä, ettekö te aio ottaakaan vihkivettä? Mitä te nyt ajattelette,\narmollinen herra?\n\nKoneellisesti lähestyi Bussy vihkivesiastiaa.\n\nRemy käytti nyt tilaisuutta hyväkseen ja antoi merkin eräälle\nnaiselle, joka heti kiiruhti samalle suunnalle kuin Bussykin. Samana\nhetkenä, jolloin Bussy ojensi kätensä vihkivesiastiaan, ojentui\nsinne toinenkin käsi, tosin kutakuinkin suuri ja punottava, mutta\nnaisen käsi joka tapauksessa, ja tuo käsi kostutti Bussyn sormia\nvihkivedellä. Bussyn katse siirtyi punertavasta kädestä käden\nhaltijan kasvoihin. Mutta ne nähtyään hän kalpeni ja astui pari\naskelta takaperin, sillä hän oli tuntenut Gertrudin kasvot, vaikka ne\nosaksi olivatkin mustan hunnun peitossa.\n\nBussy seisoi siinä käsi ojennettuna, ajattelemattakaan tehdä\nristinmerkkiä. Gertrud tervehti ja kiiruhti hänen ohitseen. Parin\naskeleen päässä Gertrudin toisella puolella, tämän raivotessa\nvoimakkain käsivarsin tietään ihmisjoukon läpi, meni muuan mustaan\nsilkkiviittaan huolellisesti kääriintynyt nainen, jonka solakan\nkaunis, nuoruuttaan uhkuva vartalo ja siro jalka panivat Bussyn\najattelemaan, ettei koko maailmassa voinut olla muuta kuin _yksi_\nainoa sellainen olento.\n\nRemyn ei tarvinnut virkkaa mitään. Hän vain katsahti merkitsevästi\nBussyyn. Ja nyt Bussy ymmärsi, mitä varten nuori lääkäri oli vienyt\nhänet Sainte Marie l'Egyptiennen kirkkoon.\n\nBussy ja Remy riensivät tuon nuoren, solakkavartaloisen olennon\njälkeen.\n\nGertrud, joka kulki toisten edellä, poikkesi Montmartren kadulta\neräälle umpikujalle, jonka toisessa päässä näkyi iso portti.\n\nBussy epäili hetken, mennäkö eteenpäin vaiko ei mennä.\n\n-- No, kreivi, -- virkkoi Remy, -- täytyykö minun nyt polkea teidän\nkantapäillenne?'\n\n-- Bussy jatkoi kulkuaan. Gertrud otti esiin avaimen, avasi portin\nja antoi emäntänsä mennä siitä ensin sisälle, minkä tämä taakseen\nkatsahtamatta tekikin. Remy kuiskasi pari sanaa kamarineidolle, joka\nnyt siirtyi hiukan takaperin ja päästi Bussyn sisälle. Sitten tohtori\nja Gertrudkin pujahtivat portista, ja Gertrud väänsi hiljaa portin\nlukkoon.\n\nKello oli puoli kahdeksan illalla. Ilta oli toukokuun ensimäisten\npäiväin iltoja.\n\nBussy katsahti ympärilleen ja huomasi tulleensa korkeitten muurien\nympäröimään puutarhaan. Jasmineista ja sireneistä muodostaneessa\nlehtimajassa istui Diana, pää alas vaipuneena ja kädet polvilla, ja\npoimi kuin tietämättään muutaman kukkasen ja repi sen terälehdet\nirti. Tuuli ne vei mukanaan. Samassa aikoi läheisestä kastanjapuusta\nkuulua satakielen surunvoittoisia säveleitä.\n\nBussy meni yksin Monsoreaun kreivittären luo, sillä Remy ja Gertrud\nolivat jääneet kauvemmaksi. Hän tuli lähemmäksi. Diana kohotti\npäätään.\n\n-- Herra kreivi, -- lausui hän väräjävin äänin, -- kerskaileminen\nolisi meille arvotonta. Se että te äsken kohtasitte minut kirkossa ei\nollut sattuma.\n\n-- Ei, hyvä rouva, -- vastasi Bussy. -- Remy oli vienyt minut\nkävelemään sanomatta lainkaan, mitä varten, ja minä vannon, etten\ntiennyt mitään...\n\n-- Te ette käsittänyt minun sanojeni tarkoitusta, herra kreivi, --\nkeskeytti Diana surullisena. -- Tiedän, että herra Remy on vienyt\nteidät kirkkoon. Ehkäpä hänen on täytynyt pakottaa teitä siihen?\n\n-- Hyvä rouva, -- vastasi Bussy, -- sitä hänen ei tarvinnut tehdä...\nMinä en tiennyt, kenen saisin siellä nähdä.\n\n-- Se oli kova sana, herra kreivi, -- kuiskasi Diana päätään\npudistellen ja luoden Bussyyn kyyneleisen katseensa. -- Tahdotteko\nsaada minut käsittämään, että ette lainkaan olisi lähtenyt Remyn\nmukaan, jos olisitte hänen tarkoituksensa tuntenut?\n\n-- Voi, hyvä rouva!\n\n-- Se on luonnollista, se on oikeudenmukaista, hyvä herra. Olette\ntehnyt minulle arvaamattoman suuren palveluksen, enkä minä ole teitä\nsiitä vielä edes kiittänyt. Antakaa minulle anteeksi ja ottakaa\nvastaan minun kiitokseni.\n\n-- Rouva kreivitär!...\n\nBussy pidättäytyi. Hän oli niin pois suunniltaan, ettei jaksanut\najatella eikä puhua.\n\n-- Mutta minä olen tahtonut teille osottaa, -- jatkoi Diana yhä\nenenevällä lämmöllä, -- että en ole kiittämätön enkä muistamaton.\nMinä itse olen pyytänyt Remytä järjestämään tämän keskustelun teidän\nkanssanne. Minä olen tätä kohtausta ehdottanut. Antakaa minulle\nanteeksi, jos olen pahoittanut mielenne.\n\n-- Voi, hyvä rouva, -- huoahti Bussy, -- minkävuoksi puhutte noin?\n\n-- Minä tiedän, -- jatkoi Diana, joka tällä kertaa oli voimakkaampi,\nsillä hän oli jo kauvan aikaa valmistautunut tähän kohtaukseen, --\ntiedän kuinka vaikeata teille on ollut minun tehtäväni täyttäminen.\nMinä tiedän teidän tunnollisuutenne. Minä teidät tunnen ja osaan\nantaa teille oikean arvonne, uskokaa minua. Ajatelkaa siis, miten\nminun täytyy kärsiä ajatellessani, että te käsittäisitte väärin minun\nsydämeni tunteet!\n\n-- Hyvä rouva, -- vastasi Bussy, minä olen ollut kolme päivää\nsairaana.\n\n-- Minä tiedän sen, -- vastasi Diana punastuen, mistä ilmeni hänen\nkoko osanottavaisuutensa, -- ja minä kärsin siitä enemmän kuin te,\nsillä Remy petti minut ihan varmasti. Hän sai minut uskomaan että...\n\n-- Että teidän kylmyyteenne oli syynä minun kärsimyksiini. Voi, se\noli enemmänkin kuin totta!\n\n-- Minä siis olen, kreivi, -- jatkoi Diana, -- tehnyt voitavani. Olen\nnyt tavannut teidät, kiitän teitä vaivoistanne ja lupaan olevani\nteille ijäti myötätuntoinen... Uskotteko, että puhun sydämeni\nsisimmästä?\n\nBussy pudisti surumielisenä päätään.\n\n-- Epäilettekö minun puhettani? -- kysyi Diana.\n\n-- Hyvä rouva, -- vastasi Bussy, -- ystävyyttään osottavat ihmiset\nilmaisevat sen kukin omalla tavallaan. Te tiesitte minun olleen\nsaapuvilla sinä iltana, jolloin teidät esiteltiin hovissa. Te\ntiesitte minun seisovan edessänne, mutta ette luonut minuun edes\nainoata katsetta. Te ette ainoallakaan liikkeellä antanut minun\ntietää, että olitte minut huomannut. Mutta ehkäpä minä olen väärässä,\nhyvä rouva. Kentiespä ette minua tuntenutkaan. Tehän niin harvoin\nolette minua nähnyt.\n\nDiana vastasi vain niin surullisesti moittivalla katseella, että se\nkoski Bussyn sieluun asti.\n\n-- Antakaa anteeksi, rouva, antakaa anteeksi, -- puhui hän, -- te\nolette harvinainen nainen, ja kuitenkin menettelette ihan tavallisen\nnaisen tavoin. Entä tuo avioliitto?\n\n-- Ettekö tiedä, että minut siihen pakotettiin?\n\n-- Kyllä, mutta olihan se helposti purettavissa.\n\n-- Purkaminen oli mahdotonta.\n\n-- Mutta eikö teille mikään salainen vaisto sanonut, että vierellänne\nvalvoi uskollinen ystävä? Diana loi katseensa maahan.\n\n-- Juuri se minua pelotti, -- virkkoi hän.\n\n-- Ja sentähdenkö olette minut uhrannut? Voi, ajatelkaapa vain,\nmillaiselta elämä minusta tuntuu sen jälkeen kun teistä on tullut\ntoisen oma!\n\n-- Hyvä herra, -- vastasi kreivitär arvokkaasti, -- te ette voi\naavistaakaan, miltä minusta on nimeni muuttaminen tuntunut.\n\n-- Kuitenkin olette pitänyt parempana tyytyä tuohon vihattuun\nMonsoreaun nimeen.\n\n-- Niinkö luulette? -- sammalsi Diana. -- Niinpä onkin parempi!\n\nJa hänen silmänsä kyyneltyivät. Huomattuaan, että Dianan pää vaipui\nalas rinnoille, meni Bussy äkisti ihan hänen luoksensa.\n\n-- Minusta on siis taaskin tullut teille se sama, mitä minä ennen\nolin, eli ventovieras, -- sanoi hän. Teidän vaitiolonne sen todistaa.\n\n-- Minä en löydä ajatuksilleni mitään muuta ilmaisumuotoa.\n\n-- Teidän vaitiolonne, hyvä rouva, on jatkoa teidän esiintymiseenne\nLouvressa. Siellä ette minua nähnyt. Täällä ette vastaa minulle.\n\n-- Louvressa minä olin herra Monsoreaun seurassa. Hän näki minun\njok'ainoan liikkeeni, ja hän on mustasukkainen.\n\nMustasukkainen! Mutta mitä hän sitten tahtoo? Mitä suurempaa autuutta\nhän vielä voi toivoa, kun koko maailma kadehtii häntä jo nykyisestä\nonnestaan?\n\n-- Niinkuin teille sanoin, herrani, on hän mustasukkainen. Muutamia\npäiviä sitten on hän nähnyt jonkin miehen hiiviskelevän uuden\nasuntomme ympärillä.\n\n-- Oletteko siis jo muuttanut Saint-Antoinen varrelta olevasta pikku\ntalostanne?\n\nMitä! -- huudahti Diana mielenliikutuksen vallassa, -- siis te ette\nollutkaan se mies?\n\n-- Hyvä rouva, aina siitä lähtien kuin teidän avioliittonne tehtiin\ntunnetuksi olen ollut vuoteenomana ankarassa kuumeessa. Teidän\nmiehellänne ei ole syytä olla minulle mustasukkainen. Minua hän ei\nole nähnyt teidän asuntonne lähettyvillä.\n\n-- No niin, herra kreivi, jos on totta, että te halusitte nähdä\nminua, niin on teidän sen toteuttamisesta kiittäminen tuota\ntuntematonta miestä. Sillä tuntien hyvin herra Monsoreaun olen\nvapissut teidän turvallisuutenne vuoksi, koska luulin tuota miestä\nteiksi ja tahdoin saada teille sanotuksi: elkää antautuko alttiiksi\nvaaralle, kreivi, elkääkö tehkö minua vielä onnettomammaksi kuin mitä\nolen.\n\n-- Rauhoittukaa, hyvä rouva. Toistan vieläkin, etten se ollut minä.\n\n-- Hyvä on. Sallikaa minun sanoa teille kaikki mitä minulla on\nsanomista, -- jatkoi Diana. -- Peläten tuota miestä, jota me emme\ntunne, mutta jonka herra Monsoreau ehkä tuntee, vaatii hän, että\nminun olisi lähdettävä pois Parisista. Senvuoksi, -- lisäsi hän ja\nojensi kätensä Bussylle, -- senvuoksi, herra kreivi, voitte pitää\ntätä keskustelua minun kanssani viimeisenä... Huomenna minä matkustan\nMéridoriin.\n\n-- Te matkustatte! huudahti Bussy.\n\n-- Ei ole mitään muuta keinoa herra Monsoreaun rauhoittamiseksi eikä\nmuuta tapaa, että itsekin löytäisin mielelleni rauhan. Sitäpaitsi\ninhoan Parisia, maailmaa, hovia. Pidän itseäni onnellisena voidessani\nantautua lapsuudenmuistojeni valtaan. Minusta tuntuu siltä kuin\nvirkistäisi minua virvoittavan kasteen lailla hitunen entistä\nonnellisuuttani. Isäni lähtee mukaan. Ja Méridorissa tapaan minä\nkreivi ja kreivitär Saint-Luc'in. Jääkää hyvästi, herra kreivi!\n\nBussy kätki kasvonsa käsiinsä.\n\n-- Nyt on minusta tullut loppu! -- mutisi hän.\n\n-- Mitä te puhutte? -- huudahti Diana ja nousi ylös.\n\n-- Katsokaas, -- vastasi Bussy. -- Minä sanon, että tuo mies, joka on\nsyypää teidän karkoitukseenne, tuo mies, joka riistää minulta ainoat\ntoivon rippeet saada hengittää samaa ilmaa kuin te, nähdä teitä\nedes vilahdukselta jonkin uutimen takaa, koskettaa ohikulkiessanne\nteidän pukuanne, sanalla sanoen, palvoa teitä kaukaa kuin jotain\njumaluutta... tuo mies, sanon minä, on veriviholliseni. Ja vaikkapa\nsiitä tuho itsellenikin tulisi, olen minä omin käsin hänet surmaava.\n\n-- Voi, herra kreivi!\n\n-- Se konna! -- huusi Bussy. -- Mitä! Eikö se jo riitä, että hän on\nsaanut puolisokseen teidät, kauneimman, suloisimman olennon maan\npäällä. Pitääkö hänen olla vielä mustasukkainenkin!\n\nVoi, rauhoittukaa, herra kreivi, rauhoittukaa! Voi, hyvä jumala! Se\non ehkä hänelle anteeksiannettavaa...\n\n-- Anteeksiannettavaako? Puolustatteko siis häntä?\n\n-- Voi, jos te tietäisitte! -- huokasi Diana ja peitti kasvonsa\nkäsillään, ikäänkuin peläten, että Bussy pimeästä huolimatta huomasi\nhänen punastumisensa.\n\n-- Josko minä tietäisin? -- toisti Bussy. -- Voi, hyvä rouva, minä\ntiedän vain yhden asian, sen nimittäin, ettei sen, joka on teidän\npuolisonne, koskaan pitäisi muistaa saaneensa omakseen kokonaisen\nmaailman.\n\n-- Mutta, -- virkkoi Diana hiljaa ja änkyttäen, -- entäpä jos te,\nherra kreivi, petyttekin. Entäpä jos hän ei olisikaan puolisoni?\n\nNäin sanoen kosketti tuo nuori nainen kylmällä kädellään Bussyn\nkuumeisen polttavia käsiä, nousi ylös, hypähti pois kevyesti kuin\nvarjo ja hävisi Gertrudin keralla, ennenkuin Bussy ehti kättänsäkään\nojentaa häntä siitä estääkseen.\n\nRemy ehti juuri parahiksi paikalle pidättämään häntä. Hän sai Bussyn\nistahtamaan sille samalle penkille, jolta Diana juuri äsken oli\nlähtenyt.\n\n\n\n\n8.\n\nChicot onkin itse asiassa Ranskan kuningas.\n\n\nKello löi kaksitoista. Louvren portit suljettiin tavallisesti\npuoliyön aikaan. Mutta Henrik oli jo edeltäpäin laskenut, että\nAnjoun herttua sinä yönä varmastikin tulisi takaisin Louvreen jottei\nherättäisi liiaksi epäluuloja kuninkaassa, jolle Parisin sen iltainen\nhälinä jo saattoi olla riittävänä aiheena.\n\nSiitä syystä oli kuningas määrännyt, että porttien piti olla auki\nkello yhteen. Mutta neljännestä yli kahdentoista tuli Quélus\nilmoittamaan:\n\n-- Sire, hän on jo tullut.\n\n-- Mitä tekee Maugiron? -- kysyi kuningas.\n\n-- Hän on pitämässä silmällä sitä, meneekö herttua uudelleen ulos.\n\n-- Ooh, siitä ei ole pelkoa, -- arveli kuningas. Siinä tapauksessa,\n-- sanoi Quélus, tehden kädellään liikkeen, mikä kehotti kuningasta\ntoimimaan, -- siinä tapauksessa, sire...\n\n-- Siinä tapauksessa, -- toisti kuningas levollisesti, -- annamme me\nhänen paneutua rauhassa makuulle. Keitä kaikkia on hänen luonaan?\n\n-- Herra Monsoreau ja me muut.\n\n-- Entä Bussy?\n\n-- Hän ei ole siellä.\n\nHyv'on! -- sanoi kuningas varsin tyytyväisenä.\n\nMitä teidän majesteettinne käskee? -- kysyi Quélus.\n\nSano d'Epernonille ja Schombergille, että he mahdollisimman pian\nmenevät käskemään Monsoreauta puheilleni.\n\nQuélus kumarsi ja täytti tehtävänsä sillä joutuisuudella, minkä vain\nviha ja kostonhalu voivat aikaansaada.\n\nViiden minuutin kuluttua tulivat sisälle d'Epernon ja Schomberg.\nKohta sen jälkeen saapui myöskin Monsoreau.\n\n-- Vartiokapteeni on ilmoittanut minulle sen kunnian, että teidän\nmajesteettinne haluaa minua puhutella, lausui ylihovijahtimestari\nkumartaen.\n\n-- Haluan, -- vastasi Henrik. -- Ollessani illalla kävelyllä pälkähti\nkirkkaan ilman vuoksi päähäni, että me tässä ihanassa ilmassa\nvoisimme huomisaamuna järjestää kunnon metsästysretken. Nyt on vasta\nkeskiyö. Matkustakaa siis heti Vincennesiin, herra kreivi, ja etsikää\nsieltä metsäpeuran jäljet. Huomenna aiomme sen sitten metsästää.\n\n-- Mutta, sire, -- huomautti Monsoreau, -- minä luulin, että teidän\nmajesteettinne huomenna ottaisi vastaan Anjoun ja Guisen herttuat\nnimittääkseen liigan päällikön.\n\n-- No, hyvä herra, vieläkö muuta? -- kysyi kuningas niin ylevällä\näänellä, että siihen oli vaikea vastata.\n\n-- Siitä syystä, sire... ei ehkä riittäisi aikaa.\n\n-- Aikaa ei koskaan puutu siltä, joka sitä osaa käyttää, herra\nylihovijahtimestari, ja siitä syystä käsken minä teidän matkustamaan\nheti. Teillä on tänä yönä aikaa päästä metsäpeuran jälille ja\njärjestää kaikki valmiiksi huomisaamuksi kello kymmeneksi. Lähtekää\nsiis heti matkalle. Quélus ja Schomberg, menkää kuninkaan nimessä\navaamaan portit herra Monsoreaulle ja suljetuttakaa ne sitten samoin\nkuninkaan nimessä kiinni.\n\nYlihovijahtimestari poistui varsin ällistyneenä. -- Se on siis vain\njokin kuninkaan päähänpisto? -- virkkoi hän ylimyksille heidän\nyhdessä poistuessaan.\n\n-- Niin, -- vastasivat toiset yksikantaan. Ja Monsoreau huomasi\npiankin, ettei hän siltä taholta saisi mitään tietää.\n\n-- Ahaa! -- mutisi hän itsekseen kulkiessaan Anjoun herttuan\nhuoneitten ohitse. Minusta tuntuu siltä kuin ei tämä ennustaisi\nmitään hyvää hänen kuninkaalliselle korkeudelleen.\n\nMutta tilanne oli sellainen, ettei herttuaa nyt käynyt varottaminen.\nQuélus ja Schomberg kulkivat hänen kupeillaan, ja pelkäsipä hän\nhetken omaakin turvallisuuttaan. Ja vasta päästyään ulos Louvresta ja\nkuultuaan sen porttien takanaan sulkeutuvan huokasi hän epäluulonsa\naiheettomaksi.\n\nKun Quélus ja Schomberg olivat palanneet takaisin, sanoi kuningas:\n\n-- Olkaa nyt hiljaa ja seuratkaa minua, te kaikki neljä.\n\n-- Mihinkä me menemme? kysäsi tuo aina varovainen d'Epernon.\n\n-- Ne, jotka tulevat mukaan, saavat nähdä, -- vastasi kuningas.\n\nYlimykset tarkastelivat miekkojaan ja läksivät kulkemaan kuninkaan\nperässä, joka lyhty kädessä saattoi heidät monien salakäytävien\nkautta herttuan huoneisiin.\n\nMuuan kamaripalvelija vartioi käytävässä, mutta ennenkuin hän ehti\nrientää herransa luo, oli Henrik omin käsin tarttunut häneen kiinni\nja käskenyt hänen vaikenemaan ja luovuttanut hänet seuralaistensa\nhuostaan. He sulkivat miehen erääseen sivuhuoneeseen.\n\nNiin ollen sai kuningas itse avata oven siihen huoneeseen, jossa\nAnjoun herttua oleskeli.\n\nHerttua oli juuri laskeutunut levolle ja oli vaipunut niihin\nsuloisiin, kunnianhimoisiin unelmiin, joita illan tapahtumat hänessä\nolivat herättäneet. Hän oli kuullut nimeänsä kunnioitettavan ja\nylistettävän, jota vastoin kuningasta oli halveksittu ja pilkattu.\nGuisen herttuan seurassa kulkiessaan oli hän nähnyt Parisin rahvaan\ntekevän tietä hänelle itselleen ja hänen ylimyksilleen, jota vastoin\nkuninkaan suosikeita pilkattiin, häväistiin ja loukattiin.\n\nViereensä pöydälle hän oli jättänyt kirjeen, jonka Monsoreau Guisen\nherttuan puolesta oli hänelle kirjoittanut ja jossa viimeksimainittu\nkehottaa häntä välttämättä käymään tervehtimässä kuningasta.\n\nSuuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki salakäytävän oven\navautuvan. Ja hänen pelkonsa kohosi huippuunsa, kun hän huomasi\nkuninkaan itsensä astuvan sisälle. Henrik antoi seuralaisilleen\nmerkin pysähtyä oven suuhun ja tuli lähemmäksi vakavana, silmäkulmat\nrypyssä ja sanaakaan sanomatta.\n\n-- Sire, -- sammalsi herttua, tämä kunnia, jonka teidän\nmajesteettinne minulle suo, tulee niin odottamatta...\n\n-- Että se teitä pelästyttää, eikö min? -- sanoi kuningas. -- Sen\nkyllä hyvinkin ymmärrän. Mutta ei, ei, veliseni, makaa vaan siinä.\nElä nouse ylös.\n\n-- Mutta, sire... suvaitkaa... änkytti herttua ja haparoi vapisevin\nkäsin Guisen herttuan kirjettä.\n\n-- Te olitte lukemassa?\n\n-- Olin, sire.\n\n-- Kaiketikin hyvin huvittavaa lukemista, koskapa se piti teitä niin\nmyöhään valveilla.\n\n-- Ooh, sire, ei se ollut mitään tärkeätä, -- vastasi herttua ja\nkoetti hymyillä, -- se oli vain pieni iltaposti.\n\n-- Kyllä, -- jatkoi Henrik, -- minä ymmärrän. Venusposti,\nlemmenkirje. Mutta eipäs, minä erehdynkin. Semmoisia kirjeitä ei\nsuljeta tuollaisella sinetillä.\n\nHerttua pani kirjeen piiloon.\n\n-- Kylläpä hän on varovainen, tämä rakas Frans! -- virkkoi kuningas\nnauraen, mikä nauru enemmän muistutti hammastenkiristystä. Kuitenkin\nkoetti herttua rohkastautua. Ja huomattuaan, että ovella seisovat\nsuosikit kuuntelivat ja näyttivät nauttivan tuosta kohtauksesta,\nsanoi hän:\n\n-- Tahtooko teidän majesteettinne puhutella minua kahdenkesken?\n\n-- Sen mitä minulla olisi teille kahdenkesken sanomista,\nmonsieur, -- virkkoi kuningas, pannen tahallaan erityisen painon\n_monsieur_-sanalle [ranskal. sana _monsieur_ vastaa tavallisessa\nkäytännössä suomal. _herra_-sanaa. Suom. muist.], jota arvonimeä\nRanskan hovikielessä käytettiin kuninkaan veljiin nähden -- sen\nsallinette minun tänään sanoa todistajain läsnäollessa. Siis, hyvät\nherrat, -- lisäsi hän, -- kuunnelkaa vaan, mitä tässä puhutaan.\nKuningas antaa siihen luvan.\n\nHerttua kohotti äkisti päänsä ylös.\n\n-- Sire, -- sanoi hän uhkaavin, myrkyllisin, käärmemäisin katsein,\n-- ennenkuin loukkaatte minun asemassani olevaa henkilöä, olisi\nteidän pitänyt evätä minulta vieraanvaraisuutenne Louvressa. Omassa\npalatsissani olisin minä ainakin ollut herra talossani.\n\n-- Todellakin! -- vastasi Henrik julman pisteliäästä -- Mutta te\nunohdatte sen, että missä tahansa lienettekin, olette kuitenkin minun\nalamaiseni, ja että alamaiseni ovat minun luonani, olkootpa he missä\nhyvänsä, sillä, jumalan kiitos, minä olen vielä kuningas... kuningas\ntässä maassa!\n\n-- Sire! -- huomautti Frans. -- Minä olen täällä Louvressa äitini\nluona.\n\n-- Olette, ja teidän äitinne on minun luonani, -- sanoi Henrik. --\nKas niin. Antakaa minulle nyt kirje.\n\n-- Mikä kirje?\n\n-- Se, jonka juuri äsken piilotitte.\n\n-- Sire, ajatelkaahan toki, -- virkkoi herttua.\n\n-- Mitä pitäisi minun ajatella?\n\n-- Teidän pyyntönne ei ole ylimyksen arvon mukaista ja se sopisi\nkorkeintaan jollekin poliisipalvelijallenne.\n\nKuningas vaaleni harmista.\n\n-- Antakaa kirje tänne! huusi hän.\n\n-- Naisen kirje! Ajatelkaahan hieman, sire!\n\n-- On olemassa naisten kirjeitä, joita on hyvä saada lukea ja joiden\nlukemattomuus saattaa olla vaarallista, niinkuin esim. meidän äitimme\nkirjeet.\n\n-- Veljeni!\n\n-- Kirje! -- ärjyi kuningas ja polki jalkaansa lattiaan. -- Antakaa\nminulle kirje tahi ryöstätän sen teiltä jollakin palvelijallani.\n\nHerttua lensi ylös sängystä ja rutisti kirjeen kouraansa, aikoen\nnähtävästi heittää sen kamiinin liekkeihin.\n\n-- Tahdotteko menetellä sillä tavalla veljeänne kohtaan? -- kysyi hän.\n\nHenrik arvasi hänen aikomuksensa ja asettautui hänen eteensä.\n\n-- En, en veljeäni, mutta kyllä pahinta vihamiestäni kohtaan, --\nsanoi hän, -- en veljeäni, mutta kyllä Anjoun herttuata kohtaan,\njoka tänä iltana on Guisen herttuan kanssa samoillut kautta Parisin\nkatujen ja joka minulta koettaa kätkeä kirjettä, jonka hän on saanut\njoltain rikostoveriltaan, esim. Lothringin prinsseiltä.\n\n-- Tällä kertaa, -- selitti Frans, -- on teidän poliisillenne\nilmoitettu väärin.\n\n-- Mutta minä sanon teille, -- jatkoi kuningas, -- että minä\nsinetissä näin ne kolme kuuluisaa lintua, jotka tahtovat niellä\nRanskan kolme liljaa. Antakaa minulle kirje, tahi, kautta jumalan!...\n\nHenrik astui askeleen herttuata kohti ja laski kätensä hänen olalleen.\n\nFrans oli parahiksi olallaan tuntenut kuninkaallisen käden ja\nsyrjäsilmällä huomannut neljän suosikin uhkaavan asennon, kun hän jo\nputosi polvilleen ja huusi:\n\n-- Auttakaa, auttakaa! Veljeni aikoo minut murhata!\n\nNämä herttuan sanat kajastivat mitä syvintä tuskaa ja vakuutuksen\nsiitä, että hänen henkeänsä todellakin uhattiin. Ne vaikuttivat\nkuninkaaseen niin, että hänen vihansa sammui, kun hän ajatteli\nFransin tosiaankin pelkäävän murhaa, ja sellainen murha olisi\nveljenmurha. Väristys kävi kautta hänen ruumiinsa, kun hän ajatteli;\nettä hänen suvussaan, joka oli onneton samoinkuin kaikki muutkin\nsammumaisillaan olevat suvut, jo ikimuistoisista ajoista asti oli\ntapahtunut veljenmurhia.\n\n-- Ei, -- virkkoi Henrik, -- te erehdytte, veljeni. Kuningas ei tahdo\nteille mitään pahaa. Te olette tehnyt vastarintaa, mutta tunnustakaa\nnyt olevanne voitettu ja myöntäkää, että kuninkaan tulee saada\nolla herrana. Nyt sen tiedätte, ellette ole sitä ennen tiennyt.\nTunnustakaa se julkisesti!\n\n-- Voi, kyllä, minä tunnustan sen! -- huudahti herttua.\n\n-- No niin, antakaa siis kirje tänne... sillä kuningas sen käskee.\n\nAnjoun herttua pudotti kirjeen lattialle, kuningas otti sen siitä\nylös, taittoi kokoon ja pisti sen taskuunsa.\n\n-- Onko siinä nyt kaikki? -- kysyi herttua, katseensa kavalana.\n\n-- Ei, monsieur, -- vastasi Henrik. -- Uppiniskaisuutenne vuoksi\ntäytyy teidän nyt pysyä täällä siksi kunnes minun epäilykseni teihin\nnähden ovat ehtineet haihtua. Te siis jäätte tänne. Huoneet ovat\nmukavia. Ne eivät näytä lainkaan vankilalta. Sitäpaitsi saatte hyvää\nseuraa, ainakin täksi yöksi, sillä nämä neljä herraa vartioivat\ntäällä, ja aamulla tulee sveitsiläistä kaartia heidän sijaansa.\n\n-- Mutta eivätkö ystäväni saa minua tavata?\n\n-- Keitä te kutsutte ystäviksenne?\n\n-- Ooh, Monsoreauta, Ribeiracia, Antraguet'a, Bussya...\n\n-- Vai rohkenette vielä Bussynkin nimen mainita?\n\n-- Olisiko hän onnettomuudekseen vihoittanut teidän majesteettinne?\n\n-- On.\n\n-- Milloinka, sire?\n\n-- Alituiseen, mutta varsinkin tänä yönä.\n\n-- Tänä yönä! Mitä hän on sitten teille tehnyt, sire?\n\n-- Hän on sallinut minua häväistävän Parisin kaduilla.\n\n-- Teitäkö, sire?\n\n-- Minua tai minun ystäviäni, se on yhdentekevää. Hän on nähnyt\nerästä ystävääni häväistävän, eikä ole mennyt hänelle avuksi.\n\n-- Bussyko olisi loukannut jotain Parisin kaduilla... joka sellaista\nväittää, hän erehtyy, sire.\n\n-- Minä tiedän, mitä sanon, monsieur.\n\n-- Sire! -- huudahti herttua kuin riemastuneena. -- Bussy ei ole\nkahteen päivään lähtenyt huoneestaan: hän makaa ankarassa kuumeessa.\n\nKuningas loi kysyvän katseen Schombergiin.\n\n-- Onko hänessä kuumetta vai ei, sitä en tiedä, -- vastasi tuo nuori\nmies, -- mutta että hän tänä yönä oli Coquillièren kadulla, sen minä\ntiedän.\n\n-- Kuka teille on sen sanonut? -- kysyi herttua.\n\n-- Ei kukaan. Olen itse hänet nähnyt.\n\n-- Olette nähnyt Bussyn, niinkö sanotte?\n\n-- Olen, terveenä ja reippaana ja, kuten näytti, ilosta säteilevänä.\nHänellä oli kerallaan tavallinen seuralaisensa, tuo Remy, joka on\ntallimestari tai lääkäri, en tiedä varmaan kumpiko.\n\n-- Sitäpä en voi käsittää, -- virkkoi herttua hämillään. -- Näin\nBussyn illalla kotonaan vuoteenomana. Hän on siis minua pettänyt.\n\n-- Hyv'on! -- sanoi kuningas. -- Bussya rangaistaan niinkuin\nmuitakin, kunhan asia tulee hieman selvitetyksi.\n\nAjatellen saada poistetuksi itsestään kuninkaan vihan ei herttua enää\ntahtonut Bussya puolustaa, vaan virkkoi:\n\n-- Jos Bussy, kieltäydyttyään lähtemästä minun mukaani, on jotain\nsellaista tehnyt, niin on hänellä varmaankin ollut erinäisiä\ntarkoituksia, joita hän ei ole tahtonut minulle ilmaista. Ja hän\ntuntee minun alistuvaisuuteni teidän majesteettianne kohtaan.\n\n-- Te kuulette, hyvät herrat, -- huomautti kuningas, -- veljeni\nväittävän, ettei hän ole antanut Bussylle mitään tehtävää.\n\n-- Sitäkin parempi, -- vastasi Schomberg.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Koska teidän majesteettinne nyt ehkä sallii meidän menetellä hänen\nkanssaan, niinkuin haluamme.\n\n-- Saammehan nähdä, -- sanoi Henrik. -- Joka tapauksessa, hyvät\nherrat, jätän minä veljeni teidän huostaanne. Osottakaa hänelle tänä\nyönä, jolloin saatte kunnian olla hänen vartioinaan, kaikkea sitä\narvonantoa, mitä kuninkaallisen prinssin osaksi on tuleva.\n\n-- Kyllä, sire, -- vastasi Quélus, luoden silmäyksen, mikä sai\nherttuan värisemään, -- olkaa huoletta. Me tiedämme, mitä olemme\nhänen korkeudelleen velkaa.\n\n-- Hyvä on! Jääkää hyvästi, hyvät herrat! -- virkkoi Henrik.\n\n-- Sire! -- huudahti herttua, ollen enemmän kauhuissaan kuninkaan\npoismenosta kuin hänen läsnäolostaan. Olenko minä siis tosiaankin\nvankina? Eivätkö ystäväni saa tulla minua tervehtimään? Enkö minä saa\nlähteä täältä ulos?\n\nHän ajatteli huomispäivää, jolloin hänen ja Guisen herttuan\nvälttämättä piti tavata toisensa.\n\n-- Sire, -- jatkoi herttua, huomattuaan kuninkaan hiukan epäröivän,\n-- sallikaa minun edes olla teidän majesteettinne luona. Siellä\non minun paikkani. Voinhan olla vankina siellä yhtä hyvin kuin\nmuuallakin, ja paremminhan minua voidaan siellä vartioida kuin\nmissään muualla. Sire, myöntäkää minulle suosio saada olla teidän\nmajesteettinne seurassa.\n\nKuningas oli jo vähällä suostua Anjoun herttuan pyyntöön, sillä\nhän huomasi, ettei siinä voinut piillä mitään vaaraa, kun hänen\nhuomionsa äkisti kääntyi oven puolelle. Siellä seisoi pitkä olento,\njoka päällään, käsillään ja jaloillaan teki kaikenmoisia kielteleviä\neleitä.\n\nMies ei ollut kukaan muu kuin Chicot.\n\n-- Ei, -- sanoi Henrik, -- täällä te kyllä viihdytte, monsieur. Minä\nnäen hyväksi, että te jäätte tänne.\n\n-- Sire!... änkytti herttua.\n\n-- Kun Ranskan kuningas on ilmaissut tahtonsa, täytyy sen olla\nkylliksi, -- lausui kuningas ylpein katsein. Ja se teki herttuan\ntappion täydelliseksi.\n\n-- Enkö minä jo sanonut, -- mutisi Chicot, -- että minähän tässä itse\nasiassa olenkin Ranskan kuningas.\n\n\n\n\n9.\n\nMuuan vierailu.\n\n\nSeuraavana aamuna yhdeksän seudussa istui Bussy kaikessa rauhassa\nkotonaan ja söi Remyn kanssa aamiaista.\n\n-- Kuuleppas, Remy, -- virkkoi Bussy äkkiä, -- etkö sinä ollut\ntuntevinasi sitä henkilöä, jota eilen illalla ryvetettiin isossa\nsiniväriammeessa meidän kulkiessamme Coquillièren kadulla?\n\n-- Kyllä, herra kreivi. Minä par'aikaa muistuttelen mielessäni hänen\nnimeänsä.\n\n-- Sinä siis hänet tunsit?\n\n-- En, sillä hän oli jo aivan liian sininen.\n\n-- Minun olisi pitänyt pelastaa mies pintehestä, -- sanoi Bussy, --\nmutta minä tosiaankin elin liiaksi omissa ajatuksissani.\n\n-- Mutta ellette te häntä tuntenut, -- virkkoi Remy, niin on\nkuitenkin varmaa, että hän tunsi meidät, joilla oli oma värimme.\nMinusta näytti myös siltä kuin olisi hän raivostuneena tuijottanut\nmeihin ja uhaten heristänyt meille nyrkkiään.\n\n-- Oletko varma siitä, Remy?\n\n-- Olen.\n\n-- Siinä tapauksessa, -- huomautti Bussy, -- on meidän otettava selko\nsiitä, kuka hän oli. Minä en voi jättää sitä loukkausta kostamatta.\n\n-- Malttakaahan, malttakaahan! -- huudahti Remy, nähdessään Bussyn\ntulistuvan. -- Nyt minä tiedän, kuka se oli. Minä kuulin miehen\nkiroilevan.\n\n-- Sen kyllä uskon, sillä kukapa ei olisi kiroillut moisessa\ntilanteessa!\n\n-- Kyllä, mutta mies kiroili saksaksi.\n\n-- Siis se oli Schomberg. Ja niinpä saatte te, rakas Remy, järjestää\njo siteenne ja salvanne valmiiksi, sillä ennen pitkää tulee jokin\nnaarmu paikattavaksi joko hänen nahkassaan tai minun.\n\n-- Ettehän toki liene niin hullu, että antaisitte surmata itsenne,\njuuri nyt kun olette niin onnellinen! -- arveli Remy.\n\n-- Päinvastoin, Remy, etkö aavista, miten suloiselta tuntuisi\nuhrata elämänsä juuri sen onnellisimmillaan ollessa? Voin vakuuttaa\nsinulle, etten koskaan ole hyvällä halulla kaksintaistelussa mitellyt\nmiekkaani, jos vaan olen hävinnyt suurempia summia pelissä tai jos\nolen saanut selville, että rakastajattareni on minua pettänyt,\ntaikka jos minä tunnen itsessäni jotain moittimisen syytä. Mutta\nkun sydämeni on puhdas ja omatuntoni tinkimätön, riennän rohkeana\nja iloisena taistelupaikalle. Silloin olen kädestäni varma ja luen\nvastustajani silmistä hänen sisimmät ajatuksensa. Tänään, Remy,\ntappelisin oivallisesti, -- lisäsi Bussy ja ojensi lääkärille kätensä.\n\n-- Sillä, kiitos siitä sinulle, nyt olen onnellisin ihminen\nmaailmassa.\n\n-- Hiljaa, hiljaa! -- virkahti Remy. -- Teidän täytyy kuitenkin\nluopua siitä huvituksesta. Sillä muuan tuttavani, eräs kaunis nainen,\nsai minut vannomaan, että pitäisin teidät reippaana ja terveenä,\nsillä hän väitti pelastaneensa teidän henkenne ja ettei siis teillä\nole oikeutta käyttää väärin sitä mitä olette hänelle velkaa.\n\n-- Hyvä Remy! -- huoahti Bussy ja vaipui suloisiin mietelmiin, jotka\ntuudittavat rakastavaisen kuulemaan ja näkemään kaiken, mitä sanotaan\nja mitä tapahtuu, ikäänkuin jonkinlaisen hunnun läpi, joka kaunistaa\nesineet ja äänet.\n\n-- Te kutsutte minua hyväksi, -- sanoi Remy, -- koska minä saatoin\nteidät näkemään rouva Monsoreauta. Mutta sanotteko minua hyväksi\nsilloinkin, kun hän on poissa? Onnettomuudeksi on se päivä hyvin\nlähellä, ellei jo ole tullutkin.\n\n-- Mitä te haluatte? -- kivahti Bussy. -- Elkää ivailko, herra Remy!\n\n-- Voi, herra kreivi! Minä en ivaile, -- vastasi Remy. -- Ettekö\ntiedä, että Diana matkustaa Anjouhun?\n\n-- Remy, milloinkas me matkustamme?\n\n-- Ah, sen kysymyksen kyllä arvasin tulevaksi ja vastaan vaan\ntoivovani, että se tapahtuisi mahdollisimman myöhään.\n\n-- Mistä syystä?\n\n-- Nähkääs, ensinnäkin senvuoksi, että meillä täällä Parisissa\non Anjoun herttuamme, joka eilisiltana on sekaantunut sellaisiin\nseikkoihin, että hän varmasti tulee teitä tarvitsemaan, ja toiseksi\nsiitä syystä, ettei herra Monsoreau vähääkään epäile teitä, mutta\nluultavasti epäilisi jotain, jos te häviäisitte Parisista samalla\nkertaa kuin hänen vaimonsa eli nimellinen vaimonsa.\n\n-- No, mitä se haittaa, vaikkapa hän minua epäileekin?\n\n-- Mutta minulle se merkitsee paljo, armollinen herra. Sillä minä\nolen kyllä ottanut hoitaakseni rehellisessä kaksintaistelussa saadut\nmiekanpistot, varsinkin kun te olette taitava miekkailija ettekä saa\nkovin vaarallisia haavoja. Mutta minä pyydän päästä parantamasta\ntikarinpistoja, jotka lähtevät salassa väijyväin, mustasukkaisten\nmiesten kädestä.\n\nMutta, paras ystävä, entäpä jos minun kohtalonani onkin saada\nsurmanisku herra Monsoreaun kädestä.\n\n-- Niin, ja kahdeksan päivän, kuukauden tai vuoden kuluttua siitä\nmuuttaa rouva Monsoreau miehensä luo. Ja se saa teidän sieluparkanne\nraivostumaan, kun se joko ylhäältä tai alhaalta tuon kaiken näkee ja\nkun se ruumiin puutteessa ei voi sitä estämäänkään tulla.\n\n-- Oikeassa olet, Remy. Minä tahdon elää.\n\n-- Se on hyvä. Mutta uskokaa minua: eläminen yksistään ei riitä,\nvaan tulisi teidän seurata minun neuvoani, herra kreivi, ja koettaa\npäästä herra Monsoreaun suosioon. Tällä kertaa hän on äärettömän\nmustasukkainen Anjoun herttualle, joka teidän kuumeessa ollessanne\nkäveli rouva Monsoreaun ikkunan alla kuin mikäkin seikkaileva\nespanjalainen ja joka tunnettiin seuralaisestaan Aurillystä.\nLähennelkää tuota mustasukkaista miestä, mutta elkää kysykö, mihin\nhänen vaimonsa on joutunut, sillä sehän olisi tarpeetonta, koska\nte sen kuitenkin tiedätte. Sanalla sanoen: koettakaa voittaa hänen\nluottamuksensa, ja hän on joka paikassa sanova, että te olette ainoa\nylimys, jolla on Scipion hyveet.\n\n-- Luulenpa todellakin, että neuvosi on hyvä. Kun en enää ole\nkarhulle mustasukkainen, koetan sen kesyttää. Siitä on tuleva\nhauskaa. Remy, pyydä nyt minulta mitä hyvänsä, niin minä annan sen\nsinulle, sillä minä tunnen olevani ylenmäärin onnellinen.\n\nSamassa koputettiin ovelle.\n\n-- Kuka siellä? -- kysyi Bussy.\n\n-- Armollinen herra, -- vastasi sisälle tullut palvelija, -- muuan\naatelismies haluaa teitä puhutella.\n\n-- Puhutella minua näin varhain? Miltä hän näyttää?\n\n-- Hän on pitkä herra ja kasvonsa ovat hiukan naurettavat, mutta\nmuuten kunniallisen näköiset.\n\n-- Mitä! -- huudahti Bussy. -- Olisikohan se Schomberg?\n\nHän antoi palvelijalle merkin, että vieras saisi astua sisään.\n\n-- Ooh! -- heläytti Bussy ja nousi ylös, samalla kun Remy\nhienotunteisuudesta siirtyi viereiseen huoneeseen. -- Tehän se\nolettekin, herra Chicot.\n\nBussy loi gascognelaiseen katseen, mikä selvästi kysyi: mitä on\nteillä täällä tekemistä?\n\nHerra kreivi, minä tulen ehdottamaan teille pientä kauppaa.\n\n-- Selittäkää lähemmin, -- sanoi Bussy kummastuneena.\n\n-- Mitä minulle annatte, jos teen teille suuren palveluksen.\n\n-- Se riippuu siitä millainen tuo palvelus on, -- vastasi Bussy\nylpeästi.\n\nChicot ei ollut sitä lainkaan huomaavinaan, vaan, käytyään istumaan,\nvirkkoi:\n\n-- Huomaanpa, ettei minua käsketä edes istumaan.\n\nBussy punastui kovin.\n\n-- Se on huolimattomuutta ja se korottaa palkkiota palveluksestani.\n\nBussy ei vastannut.\n\n-- Herra kreivi, tunnetteko liigan?\n\n-- Olen kuullut siitä paljo puhuttavan, -- vastasi Bussy ja alkoi\nhiukan kiinnittää huomiotaan gascognelaisen puheisiin.\n\n-- Hyvä on. Siinä tapauksessa tulee teidän tietää, että se on\nkunniallisten kristittyjen muodostama yhdistys, jonka tarkoituksena\non mitä kristillisimmällä tavalla surmata joukottain kanssaihmisiään,\nhugenotteja. Kuulutteko liigaan, herra kreivi?... Minä puolestani\nsiihen kuulun.\n\n-- Mutta, hyvä herra...\n\n-- Sanokaa vain jaa taikka ei.\n\n-- Sallikaa minun lausua kummastukseni, -- virkkoi Bussy.\n\n-- Minulla oli kunnia kysyä, kuulutteko te liigaan. Ettekö käsittänyt\nminua?\n\n-- Herra Chicot, koska minä en pidä kysymyksistä, joiden tarkoitusta\nen ymmärrä, niin pyydän teitä vaihtamaan puheenainetta. Tahdon\nodottaa vielä muutamia minuutteja, kuten kohteliaisuus vaatii,\nennenkuin teille sanon, että kun kerran en pidä kysymyksistä, en pidä\nmyöskään kysyjästä.\n\n-- Hyvä! Kohteliaisuus on aina paikallaan, niinkuin tuo kunnon kreivi\nMonsoreau sanoo hyvällä tuulella ollessaan.\n\nMonsoreaun nimen kuullessaan ajatteli Bussy: onkohan mies aavistanut\njotain ja lähettänyt Chicotin nuuskimaan...\n\n-- Kuulkaahan, herra Chicot, -- sanoi hän, -- käykää asiaan, jos\nhaluatte. Te tiedätte, ettei meillä tässä ole montakaan minuuttia\naikaa.\n\n-- Ihan oikein. Mutta muutamat minuutit riittävät kuitenkin, sillä\nmuutamissa minuuteissa ehditään ilmaista paljo. Minä siis sanon\nteille, ettei minun olisi tarvinnut teiltä kysyä, kuulutteko liigaan,\nsillä ellette siihen vielä kuulu, tulette siihen kuitenkin pian\nkuulumaan syystä että hänen korkeutensa Anjoun herttua kuuluu siihen.\n\n-- Anjoun herttua! Kuka on teille sen sanonut?\n\n-- Hän itse omassa korkeassa persoonassaan. Ja niinkuin juuri äsken\nsanoin, ymmärrätte te hyvin, että kun kerran Anjoun herttua kuuluu\nliigaan, ette tekään voi olla siihen kuulumatta, te, joka olette\nhänen oikea kätensä. Helkkari vieköön! Pyhä liiga on tietenkin niin\nviisas, ettei se tyydy yksikätiseen päällikköön.\n\n-- Hyvä on, herra Chicot. Entä mitä sitten? -- kysyi Bussy jo\nmelkoista ystävällisemmällä äänellä.\n\n-- Mitäkö sitten? -- toisti Chicot. -- Kas, jos te tosiaankin liigaan\nkuulutte, taikka jos niin edes otaksutaan, niin saattaa teille käydä\nsamoin kuin hänen kuninkaalliselle korkeudelleen.\n\n-- Mitä on sitten hänen kuninkaalliselle korkeudelleen tapahtunut? --\nhuudahti Bussy.\n\n-- Hyvä herra, -- vastasi Chicot, ojentautuen suoraksi ja matkien\nBussyn äskeisiä eleitä, -- hyvä herra, minä en pidä kysymyksistä\nenkä, jos suvaitsette, myöskään kysyjästä. Minä siis mielelläni näen,\nettä teidän kanssanne menetellään samoin kuin teidän herranne kanssa\nviime yönä.\n\n-- Herra Chicot, -- sanoi Bussy hymyillen, mikä merkitsi\nanteeksipyyntöä, -- puhukaa, minä pyydän. Missä on Anjoun herttua?\n\n-- Hän on arestissa.\n\n-- Missä paikassa?\n\nHuoneissaan Louvressa, jossa häntä vartioi minun neljä hyvää\nystävääni. Nimittäin Schomberg, joka eilen, kuten tiedätte, koska\njuuri kuljitte ohi, värjättiin siniseksi, d'Epernon, joka meni\nkeltaiseksi kauhusta, Quélus, joka harmista punottaa ja Maugiron,\njoka on tuiki valkeana ikävästä. Myöntäkää, että se on verraten\nkaunista värileikkiä, sitäkin enemmän, kun Anjoun herttua alkaa käydä\nkauhusta viheriäksi. Me Louvren etuoikeutetut vieraat saamme sitten\nnauttia täydellisen sateenkaaren koko väriloistosta.\n\n-- Hyvä herra, -- sanoi Bussy, -- luuletteko siis, että minun\nvapauttani uhataan?\n\n-- Tietysti, ja luulenpa vielä niinkin, että tällä hetkellä ollaan...\ntai ainakin pitäisi oltaman matkalla teitä vangitsemaan.\n\nBussy hätkähti.\n\n-- Pidättekö Bastiljista, herra kreivi? Se on hyvin sopiva paikka\najatusten kokoomiseen. Ja herra Testu, joka siellä on kuvernöörinä,\nantanee linnuilleen kutakuinkin siedettävää ravintoa.\n\n-- Aiottaisiinko minut sulkea Bastiljin vankilaan?\n\n-- Aiotaan. Minulla lienee taskussani jotain, mikä hiukan muistuttaa\nmääräystä teidän sinne viemiseenne, -- vastasi Chicot. -- Tahdotteko\nnähdä?\n\nSamassa otti Chicot esille kuninkaan allekirjoittaman\nvangitsemismääräyksen, jonka mukaan Clermontin Ludvig, kreivi Bussy\nd'Amboise oli heti pidätettävä.\n\n-- Hyvä herra, -- lausui Bussy hämmentyneenä, -- te teette tosiaankin\nminulle palveluksen.\n\n-- Sitä nöyrimmästi itsekin uskoisin, -- vastasi gascognelainen.\n\n-- Herrani, minä vannotan teitä, olkaa vilpitön minua kohtaan ja\nsanokaa, onko tarkoitus vahingoittaa minua toisella taholla, kun te\nnyt minut pelastatte? Tehän pidätte kuninkaasta, mutta kuningas ei\npidä minusta.\n\n-- Herra kreivi, -- vastasi Chicot ja nousi ylös, -- minä teidät\npelastan vain siitä syystä, että tahdon teidät pelastaa. Ajatelkaa\nmuutoin menettelystäni miten haluatte.\n\n-- Mutta, hyvä herra, suvaitkaa minulle sanoa, mistä tämä\nhyväntahtoisuus johtuu?\n\n-- Oletteko unohtanut, että minä pyydän palkintoa?\n\n-- En, sehän on totta. Herra Chicot, millä tavalla voin teitä\npalvella?\n\n-- Lupaatteko tehdä sen mitä teiltä pyydän?\n\n-- Lupaan, niin totta kuin nimeni on Bussy ja mikäli pyyntönne\ntäyttäminen on minun vallassani.\n\nSe riittää, -- vastasi Chicot. -- Nouskaa nyt ratsunne selkään, niin\nminä sitten vien vangitsemismääräyksen viranomaisille.\n\n-- Te ette siis itse minua vangitsisikaan?\n\n-- Missä! Miksikä minua luulette! Minä olen aatelismies, hyvä herra.\nPankaa se mieleenne.\n\n-- Mutta minähän hylkään herrani, herttuan.\n\n-- Ei teidän tarvitse kantaa siitä tunnonvaivoja. Hänkin jo on\nhylännyt teidät.\n\n-- Te olette oikeudenmukainen aatelismies, herra Chicot.\n\n-- Perhana vieköön! Sen kyllä itsekin tiedän, vastasi gascognelainen.\n\nBussy huusi Remytä.\n\n-- Remy, -- sanoi hän, -- järjestä meille ratsut valmiiksi.\n\n-- Ne ovat jo satuloidut, armollinen herra, -- vastasi Remy\nrauhallisesti.\n\nBussy sanoi nyt Chicotille jäähyväiset ja kiitti häntä vieläkin\nkerran.\n\n-- Anteeksi, herra kreivi, -- virkkoi gascognelainen, -- mutta\nsallikaa minun katsella teidän lähtöänne.\n\nHe menivät kaikki kolme tallipihalle, jossa muuan palvelija piteli\nkahta satuloitua hevosta.\n\n-- Mihin päin me lähdemme? -- kysyi Remy, tarttuen suitsiin\nvälinpitämättömän näköisenä.\n\n-- En tiedä, -- vastasi Bussy, joko hän sitten epäröi tai oli\nepäröivinään.\n\n-- Mitä sanoisitte Normandiasta? -- kysyi Chicot, silmäillen ratsuja\nasiantuntijan katsein.\n\n-- Ei, se on liian lähellä, -- huomautti Remy.\n\n-- Entäpä Flanderista? -- ehdotteli Chicot.\n\n-- Se on taas liian kaukana, -- väitti lääkäri. -- Eiköhän olisi\nparassa painaa Anjouta kohti, sillä se on kohtalaisen kaukana? Eikö\nniin teidänkin mielestänne, herra kreivi?\n\n-- Olkoon menneeksi! Anjouhun siis! -- myönnytti Bussy punastuen.\n\n-- Herra kreivi, -- lausui Chicot, -- koska te nyt olette valinneet\nmatkanne määrän ja olette valmiita, niin jääkää hyvästi! Ajatelkaa\nminuakin rukouksissanne.\n\nTuo kunnon aatelismies poistui yhtä vakavana ja mahtavannäköisenä\nkuin oli tullutkin.\n\n-- Kuinka kohtalo onkaan kummallinen, herra kreivi, -- virkkoi Remy.\n\n-- Rientäkäämme! -- huusi Bussy. -- Ehkäpä vielä ehdimme hänet\nmatkallamme saavuttaa.\n\n-- Ah! -- huokasi Remy. -- Jos te autatte kohtaloa, niin riistättehän\nsiltä sen oman ansion.\n\nJa he kannustivat ratsujaan ja läksivät ratsastamaan täyttä neliä.\n\n\n\n\n10.\n\nKuningas nimittää liigan päällikön.\n\n\nSuuren vastaanoton hetki oli tullut. Parisi oli lähettänyt Louvreen\nlähetystöjä liigalaisten ja käsityöläisten puolesta, maistraatistaan\nja sotaväestään sekä suuret joukot katselijoita.\n\nKuningas, joka upseeriensa, ystäviensä ja perheensä seurassa oli\nsijoittunut valtaistuinsaliin, katseli kaikkien lähetystöjen ja\nvirkakuntien ohikulkua. Kun lähetystöjen vanhimmat, johtajat,\nolivat jääneet palatsiin, saivat lähetystöjen muut jäsenet siirtyä\nheille varattuihin paikkoihin linnanpihalle. Kuningas saattoi siis\nsivumennen silmäillä väkijoukkoja ja melkeinpä laskea vihollistensa\nluvun. Hänellä oli tässä hyvänä apuna joko Chicot, joka seisoi\nkuninkaallisen tuolin taa piiloutuneena, tahi leskikuningattaren\nilmeikäs katse taikka yhden tai toisen liigalaisen varomattomat eleet.\n\nYht'äkkiä astui sisään Monsoreaun kreivi.\n\n-- Katsos, -- virkkoi Chicot, -- katsohan vaan pikku Henrik.\n\n-- Mitä pitäisi minun katsoa?\n\n-- No nyt on kumma! Katso ylihovijahtimestarisi. Hänhän on niin\nkalpea ja niin tomun ja lian vallassa, että hän kyllä ansaitsee\nhuomiota.\n\n-- Hänpä se tosiaankin on, -- sanoi kuningas.\n\nHenrik viittasi Monsoreaulle, ja tämä tuli lähemmäksi.\n\n-- Mitä! Tekö olette Louvressa, hyvä herra? -- kysyi Henrik. -- Minä\nluulin teidän olevan Vincennesissä metsäpeuraa etsimässä.\n\n-- Peura oli tiedossa jo kello seitsemän tänäaamuna, sire. Mutta kun\nkello läheni kahtatoista ilman että minä sain mitään tietoa, pelkäsin\nminä, että jokin onnettomuus on kohdannut teidän majesteettianne.\n\n-- Todellako?\n\n-- Sire, -- jatkoi kreivi, -- jos olen laiminlyönyt velvollisuuteni,\nniin pyydän, ettei teidän majesteettinne pitäisi sitä muuna kuin\nminun alamaisena valppautenani teidän majesteettinne korkean\npersoonan suhteen.\n\n-- Hyvä, olkaa vakuutettu siitä, että minä osaan antaa sille oikean\narvonsa.\n\n-- Kun minä nyt, -- jatkoi kreivi hieman epäröivällä äänellä, -- olen\ntullut rauhoitetuksi teidän majesteettinne hyvinvointiin nähden, niin\npalaan minä takaisin Vincennesiin, jos niin vaaditaan, ja...\n\n-- Ei, ei, jääkää tänne. Tuo metsästysretki oli vain satunnainen\npäähänpisto. Saatte jäädä tänne. Minä tarvitsen ympärilläni niitä,\njotka ovat minulle uskollisia, ja te itse olette nyt lisännyt niiden\nlukumäärää, joihin minä voin luottaa.\n\nMonsoreau kumarsi.\n\n-- Missä paikassa teidän majesteettinne määrää minut täällä olemaan?\n\n-- Etkö lainaa häntä minulle puoleksi tunniksi? -- kuiskasi Chicot\nkuninkaan korvaan.\n\n-- Mitä tarkoitusta varten?\n\n-- Häntä hiukan kutitellakseni. Mitä sinä siitä välität? Sinä oletkin\nminulle korvauksen velkaa, koskapa pakotat minun olemaan saapuvilla\nniin ikävässä toimituksessa kuin tämä on.\n\n-- No, vie hänet sitten.\n\n-- Minulla oli kunnia kysyä, mihin teidän majesteettinne määrää minut\nistumaan? -- kysyi kreivi uudelleen.\n\n-- Luulin jo teille vastanneeni. Asettukaa, mihin haluatte,\nesimerkiksi minun kuninkaallisen tuolini taakse. Siellä on minun\nystävilläni paikkansa.\n\n-- Kas niin, tulkaa tänne, ylihovijahtimestarimme, -- virkkoi\nChicot ja, siirtyen hieman syrjään, tarjosi herra Monsoreaulle osaa\nistumapaikastaan, -- tulkaa tänne haistelemaan noita veitikoita. Ne\novat tosiaankin sellaisia otuksia, joita koiratkin pystyy vainuamaan.\nTuhannen tulimaista, herra kreivi, millainen haju! Nyt kulkevat\nsuutarit ohitse. Katsokaas, nyt tulee nahkurit. Kautta kunniani, jos\nte eksytte niiden jäljiltä, niin otan minä teiltä pois valtakirjanne.\n\nHerra Monsoreau oli kuulevinaan, vaikkei kuullutkaan, sillä hän\nkatseli lakkaamatta ympärilleen ylen hajamielisenä, mikä ei jäänyt\nkuninkaaltakaan huomaamatta, varsinkin kun Chicot siitä kuninkaalle\nviittasi.\n\n-- Tiedätkö, -- virkkoi Chicot, -- ketä ylihovijahtimestarisi nyt\nvainuaa?\n\n-- En. Ketäpä sitten?\n\n-- Hän nuuskii Anjoun herttuata.\n\n-- Otus ei ole ainakaan näkyvissä, -- vastasi Henrik nauraen.\n\n-- Ei, mutta sen otaksutaan olevan läheisyydessä, -- vastasi Chicot.\n-- Tahtoisitko hänen jäävän tietämättömäksi siitä, missä otus oleksii?\n\n-- Myönnän, ettei minulla olisi mitään sitä vastaan, vaikkapa hän\nsaisikin väärinkäsityksen asiasta.\n\n-- Varroppa sitten vähän, niin minä ajan hänet pensaikkoon. Sanotaan,\nettä susi vainuaa kettua, mutta siinä se pettyy. Kysyppä häneltä,\nmissä on hänen kreivittärensä.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Sittenpähän saat nähdä.\n\n-- Herra kreivi, -- virkkoi Henrik, -- missä on teidän\nkreivittärenne? Minä en näe häntä naistemme joukossa.\n\nKreivi hätkähti, kuin olisi käärme häntä purrut. Chicot raappi\nnenäänsä ja siristeli silmiään.\n\n-- Sire, -- vastasi ylihovijahtimestari, -- vaimoni on sairas.\nParisin ilma on epäterveellistä. Pyydettyään ja saatuaan eilen\nkuningattarelta luvan matkusti hän viime yönä isänsä seurassa\nMéridoriin.\n\n-- Mihin seutuun Ranskaa hän siinä tapauksessa matkustaa? -- kysyi\nkuningas, ollen iloinen saadessaan nahkurien ohikulkiessa kääntää\npäänsä syrjään.\n\n-- Anjouhun, jossa hän on syntynyt, -- vastasi kreivi.\n\n-- Kreivitär parka, -- sujautti Chicot, -- saattaa kuolla ikävään\npitkillä teillä ja taipaleilla!\n\n-- Minä mainitsin hänen majesteetilleen, että vaimoni isä on mukana.\n\n-- Voihan olla niinkin, että jokin isä on kunnioitettava, mutta\nerityisemmän huvittava hän tuskin on, ja ellei kreivittärellä olisi\nketään muuta, joka häntä hauskuuttaisi, niin... Mutta onneksi...\n\n-- Mitä tuo \"onneksi\" merkitsee? -- kysyi kreivi kiivaasti.\n\n-- Niin, mitä tarkoittaa se sana? -- kysäsi kuningaskin.\n\n-- Onneksi merkitsee aina onneksi. Se tarkoittaa, että jokin\nasianhaara oli onnellinen ja että minä siinä ihmettelin sallimuksen\njohdatusta. Onneksi, niin ajattelin, ovat muutamat ystävämme tällä\nhetkellä mitä hupaisimmalla huvittelumatkalla, ja jos he tapaisivat\nkreivittären, olisivat he varmaan hänelle suureksi huviksi. Niin,\n-- lisäsi Chicot huolettomasti, -- koska he kerran matkustavat\nsamaa tietä, niin luultavasti he hänet kohtaavatkin. Olenpa heidät\nkuin näkevinäni. Ja sinä, Henrik, jolla on vilkas mielikuvitus,\nvoit helposti kuvitella, miten he ratsastavat kreivittären rinnalla\nja kertovat tuhansia kaskuja, jotka saavat tuon rakastettavan\nkreivittären naurusta puolikuolleeksi.\n\nSe oli uusi tikarinpisto ylihovijahtimestariin, mutta sitä ei\nsopinut kuninkaan läsnäollessa paljastaa, ja kuningas oli, varsinkin\nvälimiten, liittolaisenakin Chicotille. Monsoreau siis hillitsi\nitsensä, niin vaikeata kuin se olikin, ja virkkoi ystävällisin äänin\nja katsein:\n\n-- Mitä! Onko nyt ystäviänne tosiaankin matkalla Anjouhun?\n\n-- Voitte mennä vieläkin pitemmälle ja sanoa, että teidän omia\nystäviänne on sinne matkalla, koska ne ovat pikemmin teidän kuin\nminun ystäviäni.\n\n-- Te hämmästytätte minut, herra Chicot, -- sanoi kreivi. -- En tunne\nainoatakaan, joka...\n\n-- Kylläpä te näyttelette salaperäisen osaa!\n\n-- Minä vakuutan, etten siinä suhteessa tiedä mitään.\n\n-- Kuitenkin, herra kreivi, -- jatkoi Chicot, -- ovat nuo ystävät\nteille niin rakkaita, että te juuri äskenkin tottumuksesta... sillä\ntiedättehän hyvin heidän matkustaneen Anjouhun... silmillänne etsitte\nniitä täältä joukkojen seasta, tietystikään niitä löytämättä.\n\n-- Minäkö? -- huudahti kreivi.\n\n-- Juuri te, herra ylihovijahtimestari, kalpein kaikista entisistä,\nnykyisistä ja tulevista jahtimestareista, kaikista mitä autuaan\nNimrodin ajoista edeltäjänne, herra Auterfortiin saakka on ollut.\n\n-- Herra Chicot!\n\n-- Kalpein minä sen toistan. _Veritas veritatum_. [Suurin totuus\nkaikista totuuksista. Suom. muist.] Tämä sanantapa on kuitenkin kovin\nsivistymätön, sillä eihän koskaan voi olla olemassa muuta kuin _yksi_\ntotuus. Jos niitä näet olisi esimerkiksi kaksi, täytyisi jommankumman\nolla väärän. Mutta ettehän te, herra Esau, olekkaan filologi.\n\n-- En hyvä herra, sitä en ole, ja senvuoksi pyydän teitä palaamaan\nnoihin ystäviin ja mainitsemaan ne nimeltään, jos teidän rajaton\nkuvittelukykynne sen sallii.\n\n-- Kas vaan! Te toistatte aina yhtä ja samaa asiaa, herra kreivi.\nVainutkaapa siis, sehän kuuluu ammattiinne, ja siitä on tuo\nmetsäpeura parka hyvänä esimerkkinä, se sama peura, jota tänä aamuna\nhäiritsitte ja jolla ei ollut edes syytä odottaa teidän puoleltanne\nsellaista kohtelua. Jos teidät estettäisiin nukkumasta, niin mitäpä\nsiitä pitäisitte?\n\nMonsoreaun katse harhaili kauhistuneena Henrikin seuralaisten parissa.\n\n-- Mitä! -- huudahti hän, huomattuaan kuninkaan viereisen tuolin\ntyhjäksi. -- Missä on Anjoun herttua?\n\n-- No niin, no niin! -- virkkoi gascognelainen. -- Nyt alatte päästä\njälille.\n\n-- Onko hän matkustanut tänään?\n\n-- Hän on matkustanut tänään, -- vastasi Chicot, -- mutta mahdollista\non sekin, että hän matkusti jo eilen. Te ette ole kielentutkija,\nherra kreivi, niin että ette voi kovin tarkoin erottaa eri\naikamuotoja. Mutta kysytäänpä kuninkaalta, joka sellaisia asioita\nymmärtää. Kuulehan, pikku Henrik, milloinka veljesi hävisi!\n\n-- Viime yönä, -- vastasi kuningas.\n\n-- Herttua siis on matkustanut, -- mutisi Monsoreau kalmankalpeana ja\nvapisevana. -- Voi, hyvä jumala, sire, mitä te sanotte?\n\n-- En sano, -- vastasi kuningas, -- että veljeni on matkustanut,\nvaan että hän on kadonnut, ilman että hänen parhaat ystävänsäkään\ntietävät, mihin hän on mennyt.\n\n-- Ah, jos voisin sitä uskoa! -- virkkoi kreivi hammasta purren.\n\n-- No, mitäpä te sitten tekisitte? Sitäpaitsi mitä pahaa siinä olisi,\nvaikkapa hän lausuisikin kreivittärellenne muutamia kohteliaisuuksia?\nRakas Fransimme on perheen ainoa seurustelijasielu, hänen veljellään\non muutakin tekemistä. Helkkari! Eihän toki ole liika paljon, että\nhovissa on edes yksi ruhtinas, joka edustaa Ranskan kansan luonnetta.\n\n-- Minä olen hukassa, -- mutisi kreivi ja näytti aikovan poistua,\nmutta Chicot pidätti hänet.\n\n-- Pysykäähän hiljaa, jumalan nimessä! Tehän vain vääntelette\nitseänne, ja se kiusaa kuningasta. Minäpä tahtoisin todellakin olla\nteidän rouvanne sijassa, vaikkapa vaan nähdäkseni kaksinokkaista\nprinssiä ja herra Aurillya, joka soittaa luuttua kilpaa autuaan herra\nOrpheuksen kanssa. Teidän rouvanne on ylen onnellinen!\n\nMonsoreau oli suunniltaan vihasta.\n\n-- Hiljaa, hiljaa, herra ylihovijahtimestari, -- jatkoi Chicot. --\nSalatkaa toki hiukkasen iloanne. On sopimatonta antaa liian suurta\nvaltaa tunteilleen. Kuulkaa nyt kuninkaan puhetta.\n\nYlihovijahtimestarin täytyi pysytellä hiljaa, sillä Louvren salit\ntäyttyivät yhä enemmän ja enemmän. Guisen herttua oli tullut sisälle\nja polvistunut kuninkaan eteen, mutta samalla hän oli luonut\nkummastuneen ja levottoman katseen Henrikin viereiseen tyhjään\ntuoliin.\n\nKuningas nousi seisomaan ja airueet vaativat hiljaisuutta.\n\n\n\n\n11.\n\nJatkoa.\n\n\n-- Hyvät herrat, -- lausui kuningas täydellisen hiljaisuuden\nvallitessa ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että Schomberg, Quélus,\nMaugiron ja d'Epernon, jotka olivat luovuttaneet vartioimistehtävänsä\nkymmenelle sveitsiläiselle, seisoivat hänen takanaan, -- hyvät\nherrat! Koska kuningas, niin sanoakseni, on asetettu taivaan ja maan\nvälille, kuulee hän yhtä selvästi äänet ylhäältä kuin alhaaltakin,\neli mitä jumala tarjoo ja mitä hänen kansansa pyytää. Vallan\nantaminen yhden ainoan henkilön käsiin katolisen kirkon suojelemisen\ntarkoituksessa on, minä sen huomaan, on kelpo takuu kaikkien\nalamaisteni puolesta. Niinpä onkin Guise serkkuni tekemä ehdotus\nsaanut hyväksymiseni, ja minä julistan nyt pyhän liigan virallisesti\nvahvistetuksi ja laillisesti voimassaolevaksi. Ja kun tätä varten\ntarvitaan sopiva ja mahtava päällikkö, ja kun on tärkeätä, että\npäällikkö, joka kirkon tukemista varten nimitetään, on tämän kirkon\nuskollisimpia kannattajia, niin asetan minä liigan etunenään\nkristityn ruhtinaan ja julistan täten, että liigan päällikkönä tulee\nolemaan...\n\nHenrik tässä ihan tahallaan hetkiseksi keskeytti, ja hiljaisuus oli\nniin täydellinen, että olisi voinut kuulla kärpäsen surinan.\n\n-- Ja minä siis julistan, että päälliköksi tulee Henrik\nValoisilainen, Ranskan ja Puolan kuningas.\n\nLausuessaan nämä sanat Henrik korosti ääntään riemun ilmaisun\nmerkiksi, innostaakseen siten ystäväinsä rohkeutta ja musertaakseen\ntarmon liigalaisilta, joiden sekava murina ilmaisi tyytymättömyyttä,\nhämmästystä ja pelkoa.\n\nGuisen herttua seisoi siinä masennettuna, ja isot hikikarpalot\nhelmeilivät hänen otsallaan. Hän katsahti Mayennen herttuaan ja\nkardinaaliin.\n\nKardinaali siirtyi seurueensa keskeltä veljensä luo ja kuiskasi tälle:\n\n-- Frans, minä pelkään, että me emme ole turvassa täällä.\nKiiruhtakaamme sanomaan jäähyväiset, sillä rahvaalla on omat\noikkunsa, ja sama kuningas, jota se eilen halveksi, saattaa ainakin\nmuutamain päiväin kuluttua muuttua sen epäjumalaksi.\n\n-- Niin kyllä, -- sanoi Mayenne, -- poistukaamme vaan. Odottele\nveljeämme täällä, niin menen minä järjestämään paluumatkaamme.\n\nSillävälin oli kuningas kirjoittanut nimensä julistuskirjan alle,\njonka herra Morvilliers jo etukäteen oli laatinut, ainoa, joka,\npaitsi leskikuningatarta, tunsi salaisuuden. Luonteenomaisen\niloisesti ojensi sitten Henrik III kynän Guisen herttualle ja,\nosottaen sormellaan erääseen kohtaan paperille, sanoi nenäänsä puhuen:\n\n-- Kirjoitahan, rakas serkkuni, nimesi juuri tuohon minun nimeni\nalle, ja sitten tulee Mayennen herttuan vuoro.\n\nMutta Mayennen herttua oli jo menossa rappukäytävässä ja kardinaali\noli pujahtanut toiseen huoneeseen. Kuningas huomasi heidän olevan\npoissa ja virkkoi:\n\n-- Jätä niin ollen kynä ylihovijahtimestarillemme.\n\nHerttua allekirjoitti, antoi kynän Monsoreaun kreiville ja aikoi\npoistua.\n\n-- Odotahan hiukan, -- sanoi kuningas.\n\nJa sillä aikaa kun saapuvilla oleva aatelisto ja eri järjestöjen\nvanhimmat valmistautuivat allekirjoittamaan, osaksi kuninkaan oman\nnimikirjoituksen alapuolelle, osaksi sivulla oleviin lehtiin, joihin\nsitten liitettäisiin kaikki ne lehdet, jotka edellisenä iltana olivat\ntäyttyneet ylhäisten ja alhaisten, aatelisten ja aatelittomain\nnimikirjoituksista, lausui kuningas Guisen herttualle:\n\n-- Serkkuni, minä otaksun, että te pääkaupunkimme turvaksi olitte\naikonut muodostaa lujan armeijan liigan yhdistyneistä voimista. Tämä\narmeija on nyt järjestetty kaikkein sopivimmalla tavalla, sillä onhan\nkuningas parisilaisten luonnollinen sotapäällikkö.\n\n-- Tietenkin, sire, -- vastasi herttua, tietämättä oikein itsekään,\nmitä sanoi.\n\n-- Mutta minä en unohda, -- jatkoi kuningas, -- että minulla\non toinenkin armeija ja että sen armeijan ylipäällikkyys\noikeudenmukaisesti kuuluu valtakunnan etevimmälle sotapäällikölle.\nSiis: samalla kun minä komennan liigaa, matkustakaa te, serkkuni,\nkomentamaan armeijaa.\n\n-- Milloin tulee minun matkustaa, teidän majesteettinne? -- kysyi\nherttua.\n\n-- Heti, -- vastasi kuningas.\n\n-- Henrik! Henrik! -- huusi Chicot, jota hovitapa esti juoksemasta\nesiin ja keskeyttämästä kuninkaan puhetta. Mutta kun Henrik ei\nkuullut Chicotin huudahdusta, tahi, vaikka olisi kuullutkin, ei\nymmärtänyt hänen tarkoitustaan, lähestyi Chicot kumarrellen, suuri\nkynä kädessään, ja tunkeuduttuaan ihan Henrikin luo kuiskasi tälle:\n\n-- Etkö voi pitää suutasi kiinni, pöllö? Mutta se oli liian\nmyöhäistä, sillä kuningas oli jo Guisen herttualle antanut edeltäpäin\ntehdyn ja allekirjoitetun valtakirjan, ja se oli tapahtunut\ngascognelaisen eleistä ja irvistelyistä huolimatta. Guisen herttua\nsai valtakirjan ja poistui... Kardinaali odotteli häntä salin ovella,\nja Mayenne vartoili heitä kumpaakin Louvren portilla. He nousivat\nkaikki kolme ratsujensa selkään ja kymmenen minuutin kuluttua olivat\nhe Parisin ulkopuolella.\n\nMuutkin vetäytyivät vähitellen pois. Muutamat huusivat: eläköön\nkuningas! toiset: eläköön liiga!\n\n-- Niinpä olenkin nyt saanut, -- virkkoi Henrik, -- tämän suuren\nproblemin ratkaistuksi.\n\n-- Aivan niin, -- mutisi Chicot, -- näytpä olevankin oivallinen\nlaskumestari.\n\n-- Epäilemättä, -- vastasi kuningas, -- sillä minähän sain kaikki ne\nlurjukset huutamaan eri lailla ja kuitenkin huutamaan samaa.\n\n-- Voi, sire, sire! -- huudahti suosikit, kuninkaan ympärillä\nhälisten. -- Mikä mainio ajatus teillä olikaan!\n\nNyt ne luulevat satavan rahoja kuin mannaa, -- tuumaili Chicot.\n\nHenrik saatettiin riemukulussa huoneisiinsa, mutta Chicot\nnäytteli muinaisajan vaikertajan osaa, kulkien valittaen herransa\nperästä. Tämä Chicotin temppu, jolla hän tahtoi huomauttaa päivän\nepäjumalasta, vaikka tämä olikin vain tavallinen kuolevainen ihminen,\nkummastutti kuningasta siinä määrin, että hän käski kaikkien muitten\npoistua ja jäi kahdenkesken Chicotin kanssa.\n\n-- Kuulkaapas, -- virkkoi Henrik gascognelaiseen kääntyen, -- te ette\nsiis milloinkaan ole tyytyväinen, mestari Chicot, ja alkaa tuntua\nihan sietämättömältä! En minä pyydä sinulta kohteliaisuutta, vaan\ntervettä järkeä.\n\n-- Olet oikeassa, Henrik, sanoi Chicot, -- sillä juuri sitäpä sinä\nparhaiten tarvitsisitkin.\n\n-- Myönnä ainakin se, että minä menettelin nyt viisaasti.\n\n-- Sitä juuri en voi myöntää.\n\n-- Vai niin! Oletko sinä kateellinen, herra Ranskan kuningas?\n\n-- Minäkö? Taivas siitä varjelkoon! Ei tule koskaan kysymykseenkään,\nettä sinua kannattaisi kadehtia.\n\n-- Aina sama moitiskelija!...\n\n-- Ah, sitä itserakkautta!\n\n-- Sanoppa, olenko minä liigan kuningas vai enkö.\n\n-- Onhan selvää, että sinä olet. Mutta...\n\n-- Mitä \"mutta\"?\n\n-- Mutta sinä et enää ole Ranskan kuningas.\n\n-- Kuka sitten on se?\n\n-- Kaikki muut, paitsi sinä, Henrik. Veljesi ennen muita.\n\n-- Veljenikö? Kenestä sinä puhut?\n\n-- Kenestäkäs muusta kuin Anjoun herttuasta!\n\n-- Joka on vankini.\n\n-- On, mutta niin vanki kuin hän onkin, on hänet voideltu\nkuninkaaksi, ja sitä et ole sinä.\n\n-- Kuka on hänet voidellut?\n\n-- Guisen kardinaali. Alappas nyt, Henrik, ylistellä poliisiasi.\nParisissa Pyhän Genovevan kirkossa voidellaan kuningas\nkolmenkymmenenkolmen henkilön läsnäollessa, etkä sinä tiedä siitä\nmitään.\n\n-- Kuinka sinä sitten tiedät sen, jota minä en tiedä?\n\n-- Senvuoksi että herra Morvilliers on sinun poliisimestarisi, mutta\nminä sitävastoin olen oma poliisimestarini.\n\nKuningas rypisti kulmiaan.\n\n-- Siis, ellemme ota lukuun Valoisin Henrikkiä, on meillä Anjoun\nFrans Ranskan kuninkaana. Ja sitten, -- lisäsi Chicot, ollen kuin\njotain muistelevinaan, -- on meillä lisäksi Guisen herttua.\n\n-- Guisen herttuako? Kaunis kuningas, totisesti, jonka minä karkoitan\nja lähetän armeijaan!\n\n-- Niin, ikäänkuin sinua ei olisi karkoitettu Puolaan ja ikäänkuin\nla Charitén ja Louvren välimatka ei olisi lyhempi kuin Krakaun ja\nParisin! Että sinä lähetit hänet armeijaan, siinä juuri piilee\nsinun sotaliikkeittesi hienous! Sinä jätät kolmekymmentätuhatta\nmiestä hänen komennettavikseen, saamari, ja millainen armeija\nsitten!... Todellinen armeija... ei sen tapainen kuin sinun\nliigasi... Ohoo! Poroporvareista kyhätty armeija on paikallaan\nValoisin Henrikille, suosikkien kuninkaalle. Mutta Guisen Henrikillä\ntäytyy olla sotilasarmeija. Entä millaisia sotilaita? Karaistuneita\ntaistelijoita, jotka kykenevät nujertamaan kaksikymmentä liigan\nkaltaista armeijaa. Jos Guisen Henrikin mieli jonakin päivänä\ntekisi kuninkaan nimeä, tarvitsisi hänen vain kääntää rummuttajansa\npääkaupunkia kohti ja sanoa: eteenpäin! Nielaiskaamme Parisi\nsuupalaksemme Valoisin Henrikeineen ja Louvreineen! Ja ne lurjukset\nsen kylläkin tekisivät, sillä minä ne tunnen.\n\n-- Te unohdatte ainoastaan yhden seikan, syväajatuksinen herra\npolitikko.\n\n-- Se on paljo mahdollista, varsinkin jos sillä, jonka olen\nunohtanut, on neljännen kuninkaan nimi.\n\n-- Ei, te unohdatte, -- jatkoi Henrik halveksivasti, -- että kun\ntahdotaan hallita Ranskaa silloinkun jollain Valois-suvun jäsenellä\non kruunu päässään, niin on hieman katsottava ajassa takaperin\nja muisteltava esi-isiä. Jos jotain sellaista pälkähtäisi Anjoun\nherttuan päähän, niin se ei merkitse mitään, sillä hänen syntyperänsä\nantaa tukea hänen vaatimuksilleen. Hänen ja minun esi-isäni ovat\nsamoja. Meidän kesken jääköön vaan kysymys avoimeksi, sillä eihän\nmeillä ole muuta eroavaisuutta sukuun nähden kuin esikoisoikeus...\nMutta Guise!... Ah, mestari Chicot, ystäväni, lueksihan ensin\nsukutietoja ja sano vasta sitten, eivätkö Ranskan liljat lainkaan\nole Lothringin lintuja etevämmät? [Valoisin suvun vaakuna tunnettiin\nliljoistaan, kun taas Lothringin suvun vaakunan tunnusmerkkeinä oli\nlintuja. Suom. muist.]\n\n-- Mutta, Henrik, juuri siinä se erehdys piileekin: Guisen suku on\nylhäisempää kuin luuletkaan.\n\n-- Eikö ehkä omaakin sukuani ylhäisempää? -- kysyi Henrik hymyillen.\n\n-- Siinä ei ole mitään _ehkä_-sanaa siinä, pikku Henrikkini.\n\n-- Te olette narri, herra Chicot.\n\n-- Se on arvonimeni.\n\n-- Mutta minä tarkoitan, että te tosiaankin olette hullu, hullu, niin\nettä teidät pitäisi panna köysiin. Menkää ja opetelkaa lukemaan, hyvä\nystävä.\n\n-- Hyv'on, Henrik, sinä, joka osaat lukea etkä tarvitse minun\nlaillani mennä kouluun, voit lukea tämän tästä.\n\nChicot veti samalla povitaskustaan esiin sen pergamentin, jolle\nmestari Nicolas David oli kirjoittanut tuon tunnetun sukutietonsa,\njonka paavi oli Avignonissa allekirjoittanut ja joka osotti, että\nGuisen herttua polveutui Kaarle Suuresta.\n\nHenrik kalpeni silmäiltyään pergamenttia ja huomattuaan lähettilään\nallekirjoituksen vieressä Pyhän Pietarin sinetin.\n\n-- Mitäs sanot siitä, Henrik? Eivätkö Ranskan liljat ole yhtään\nhuonontuneet, vai miten? Minusta tuntuu, että Lothringin linnut\nhaluaisivat lentää yhtä korkealle kuin Caesarin kotkat.\n\n-- Kuinka olet saanut hankituksi tuon sukuselvityksen?\n\n-- Se oli asianajaja Nicolas Davidin päänaluksella, kun hän tässä\ntuonaan oli Lyonissa.\n\n-- Kuka sen sieltä otti?\n\n-- Muuan hyvä ystäväni, joka on munkki ja jonka nimi on Gorenflot.\n\n-- Mitä! -- huudahti Henrik. -- Sekö inhottava räyhääjä, joka piti\nhävyttömän puheen Pyhän Genovevan luostarissa ja joka eilen loukkasi\nminua kadulla? Siinä tapauksessa hän lienee ne varastanut.\n\n-- Ei, hän on ottanut ne väkisin.\n\n-- Nicolas Davidiltako, siltä soturilta? Mutta miksei hän, noin\narvokkaan teon tehtyään, ole ilmoittautunut minulle ansaitun\npalkinnon saamista varten?\n\n-- Hän on vaatimattoman nöyrästi palannut takaisin luostariinsa ja\npyytää vain unohtamaan sen seikan, että hän milloinkaan on ollut\nsieltä poissa.\n\n-- Chicot, sinun ystäväsi on, kautta kunniani, saava ensimäisen\navonaiseksi joutuvan apotinpaikan.\n\n-- Minä kiitän hänen puolestaan, -- sanoi Chicot ja lisäsi\nitsekseen: nyt on ystäväni joutunut kahden tulen väliin, Mayennen\nja Valoisilaisen, hirttonuoran ja virkaylennyksen. Kumpikohan hänen\nkohtalokseen tulee: hirsipuuko vai apotinpaikka.\n\n\n\n\n12.\n\nEteocles ja Polynices.\n\n\nSe juhlallinen päivä, jona liiga vahvistettiin, päättyi yhtä\nmieluisasti kuin oli alkanutkin.\n\nKuninkaan ystävät riemuitsivat. Liigan papit valmistautuivat\njulistamaan Henrikin pyhimykseksi, suosikit virkkoivat: viimeinkin on\nleijona valveutunut. Liigalaiset sanoivat: lopultakin sai kettu ansan\nvainutuksi.\n\nHeti kun Monsoreau aikoi poistua riensi Chicot häntä vastaan. Ketään\nliigalaisia ei enää ollut palatsissa eikä gascognelaisien tarvinnut\nkuninkaan vuoksi mitään pelätä.\n\n-- Mihin teillä on sellainen kiire, herra ylihovijahtimestari?\n\n-- Hänen kuninkaallisen korkeutensa luo. Olen levoton hänen tähdensä.\nTähän aikaan ei mikään ruhtinas voi matkustaa ilman seuruetta.\n\n-- Joutavuuksia! Puheenaoleva ruhtinas on niin rohkea, että hän on\nmelkein huimapäinen.\n\nYlihovijahtimestari katsahti gascognelaiseen.\n\n-- Joka tapauksessa, -- jatkoi Chicot, -- vaikka tekin olette\nlevoton, olen minä vieläkin levottomampi.\n\n-- Kenenkä vuoksi.\n\n-- Myöskin hänen korkeutensa.\n\n-- Mistä syystä.\n\n-- Ettekö siis tiedä, mitä puhutaan?\n\n-- Hänenhän sanotaan matkustaneen?\n\n-- Hänen kuiskaillaan kuolleen, -- suhahti gascognelainen.\n\n-- Ah! -- virkahti Monsoreau, äänessään kummastus, jossa osittain\nsoinnahti ilon väreilyä, -- mutta tehän juuri äsken sanoitte hänen\nmatkustaneen.\n\n-- Sanoin, koska minulle oli niin sanottu. Olen niin hyväajatuksinen,\nettä uskon kaiken mitä minulle kerrotaan. Mutta nyt, nähkääs, on\nminulla syytä luulla, että jos prinssi parka on matkalla, on hän\nmatkalla toiseen maailmaan.\n\n-- Mistä olette saanut noin ikävät tietonne?\n\n-- Hän tuli Louvreen eilen, vai kuinka?\n\n-- Tuli tietysti. Ja minä tulin tänne hänen mukanaan.\n\n-- Hyv'on. Hänen ei ole nähty täältä poistuvan.\n\n-- Entä Aurilly ja herttuan muu väki?\n\n-- Kadonneet, kaikki kadonneet!\n\n-- Te laskette leikkiä, herra Chicot.\n\n-- Kysykää itse.\n\n-- Keneltä sitten?\n\n-- Kuninkaalta.\n\n-- Eihän hänen majesteetiltaan sovi kysyä?\n\n-- Joutavia! Se riippuu siitä, miten kysymys tehdään.\n\n-- Minä koetan. En voi jäädä tällaiseen epävarmuuteen.\n\nKreivi meni kuninkaan virkahuoneeseen.\n\n-- Kuningas on mennyt Anjoun herttuan luo, -- sai hän vastaukseksi.\n\n-- Anjoun herttuan luo! -- toisti kreivi ja katsahti Chicotiin. --\nPrinssi ei siis olekaan kuollut?\n\n-- Hm! -- murahti gascognelainen. -- Luulenpa, ettei siitä paljo\npuutukkaan.\n\nKreivi ei oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi uskoa. Näytti siltä,\nettä Anjoun herttua ei olisi poistunut Louvresta. Eräät kuulemansa\nlausunnot vielä sitä otaksumista vahvistivat. Mutta kun hän ei\ntiennyt varsinaista syytä prinssin poissaoloon, niin se poissaolo\nhäntä äärettömästi ihmetytti.\n\nKuningas oli tosiaankin lähtenyt Anjoun herttuan luo.\nYlihovijahtimestarin täytyi siis jäädä odottelemaan etuhuoneeseen.\n\nNiin jo olemme maininneet, oli neljän suosikin sijaan, jotta\nhe saivat olla suuressa vastaanotossa saapuvilla, asetettu\nsveitsiläiskaartista vartioita. Mutta heti kokouksen päätyttyä\nmenivät he jälleen, tehtävän ikävyydestä välittämättä, varsin\nmielellään vartiopaikalleen kiusottaakseen prinssiä kertomalla\nkuninkaan suuresta voitosta. Franssillakin oli kauhean ikävä ja hän\noli äärimmilleen levoton, eikä suosikkien keskustelu ollut suinkaan\nomiansa häntä lohduttamaan.\n\n-- Tiedätkö, -- huusi Quélus Maugironille, ikäänkuin prinssi ei\nlaisinkaan olisi ollut saapuvilla, -- tiedätkö, Maugiron, että minä\nvasta nyt alan osata antaa oikean arvon ystävällemme Valoisilaiselle:\nhän on tottatosiaan suuri politikko.\n\n-- Selitäppä selvemmin, -- virkkoi Maugiron ja heittäysi selkäkenoon\nmuutamaan nojatuoliin.\n\nKuningas on ihan avoimesti puhunut salaliitosta ja siten osottanut,\nettei hän sitä enää pelkää.\n\n-- Se on järkevätä!\n\n-- Ja koska hän ei sitä pelkää, niin hän sitä rankaisee. Sinä tunnet\nValoisilaisen. Hänellä on kyllä koko joukko loistavia ominaisuuksia,\nmutta armoa hän ei liiaksi anna.\n\n-- Se on totta.\n\n-- Jos hän siis rankaisee salaliittolaisia, niin tapahtuu se kai\noikeudenkäynnin kautta.\n\n-- Siitä tulee totisesti sievä näytelmä!\n\n-- Tulee. Ja siihen on meille jo paikat etukäteen varatut, ellei...\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Näes, ellei... ja se on paljo mahdollista... ellei syytettyjen\nkorkean aseman vuoksi laillisia muotoja sivuuteta ja asiata ratkaista\nsalaisuudessa.\n\n-- Minä puoltaisin jälkimäistä menettelytapaa, -- sanoi Maugiron, --\nsillä sitenhän perhekysymykset tavallisesti ratkaistaan. Ja onhan\ntämä salaliitto todellakin perhekysymys.\n\n-- Jos minä, -- jatkoi Maugiron, -- olisin kuninkaan sijassa,\nniin enpä säästäisi korkeassa asemassa olevia, sillä ne ovat\nkahta vertaa rikollisemmat kuin muut. Ne herrat luulevat, että\nheillä on kaikenmoisten salaliittojen tekeminen luvallista. Minä\ntotisesti antaisin parille heistä muistomerkin, varsinkin yhdelle,\nja sellaisen, että se tuntuisi. Sitten minä hukuttaisin koko muun\nroskajoukon. Seine on syvä. Kuninkaan sijassa en minä, kautta\nkunniani, voisi sellaista kiusausta vastustaa.\n\n-- Johtajat kyllä aina voivat saada sellaisen etuoikeuden, että\ntulevat julkisesti mestatuiksi avoimella torilla taikka sitten salaa\nmurhatuiksi. Mutta roskaväen, kuten sanoit, voisi aina hukuttaa,\nja sillä roskaväellä minä tarkoitan suosikeita, tallimestareita,\nhovimestareita, luutunsoittajia...\n\n-- Herrat! -- sammalsi kauhusta kalpea Aurilly, joka oli tullut\netsimään prinssiä, vaan joka herransa tavoin oli tullut pidätetyksi.\n\n-- Elä vastaa mitään, Aurilly, -- sanoi Frans. -- Se puhe ei voi\nkoskea minua eikä siis myöskään minun hoviani. Ranskassa ei tehdä\npilaa kuninkaallisista prinsseistä.\n\n-- Ei, niiden suhteen menetellään vakavammin, -- virkkoi Quélus, --\nne mestataan. Ludvig XI ei kieltäytynyt siitä huvituksesta. Nemoursin\nherttua sai sen kokea.\n\nNyt kuului etuhuoneesta askeleita, sänkykamarin ovi avattiin, ja\nkuningas ilmestyi ovelle.\n\nFrans nousi ylös.\n\n-- Sire! -- huudahti hän, -- minä vetoan teidän majesteettinne\noikeudentuntoon sen arvottoman kohtelun vuoksi, jota teidän väkenne\nminulle osottaa.\n\nMutta Henrik ei ollut veljeänsä näkevinään eikä kuulevinaan.\n\n-- Hyvää päivää, Quélus, -- sanoi hän ja suuteli suosikkinsa\nkumpaakin poskea. -- Päivää, lapseni! Minua ilahduttaa nähdessäni\nsinut. Entä sinä, Maugiron parkani, miten voit?\n\n-- Ah, minulla on kuoleman ikävää, -- vastasi Maugiron. -- Minä\nluulin, ryhtyessäni vartioimaan teidän veljeänne, sire, että hän\nolisi paljo hupaisempi. Hyi, miten ikävä prinssi! Mahtaako hän olla\nteidän isänne ja äitinne poika?\n\n-- Nyt kuulette, sire, -- puhui Frans. -- Onko siis teidän\nkuninkaallinen tarkoituksenne, että teidän veljeänne tuolla tavoin\nloukataan?\n\n-- Vaiti, Monsieur, -- sanoi Henrik päätäänkään kääntämättä. -- Minä\nen pidä siitä, että vankini tekevät valituksia.\n\n-- Vankinne! Olkoon, jos niin suvaitsette, mutta tämä vankinne ei ole\nsen vähempi kuin teidän...\n\n-- Se nimi, johon vetootte, juuri vahingoittaa teitä minun\nsilmissäni. Kun minun veljeni kerran on rikollinen, on hän kaksin\nkerroin rikollinen.\n\n-- Mutta entäpä jos hän ei sitä lainkaan ole?\n\n-- Hän on?\n\n-- Minkä rikoksen hän sitten on tehnyt?\n\n-- Hän on ollut minulle vastenmielinen, Monsieur.\n\n-- Sire, -- virkkoi Frans nöyrästi, -- tarvitsevatko meidän\nperheriitamme mitään todistajia?\n\n-- Olette oikeassa. Hyvät ystävät, jättäkää minut hetkeksi\nkahdenkesken veljeni kanssa.\n\n-- Sire, -- kuiskasi Quélus, -- on varomatonta, että teidän\nmajesteettinne jää yksin kahden vihollisen pariin.\n\n-- Minä otan Aurillyn mukaani -- kuiskasi Maugiron.\n\nSuosikit veivätkin mukanaan Aurillyn, joka oli utelias ja hyvin\nlevoton.\n\n-- No, nyt olemme kahdenkesken, -- virkkoi kuningas.\n\n-- Minä odotin kärsimättömänä tätä hetkeä, -- vastasi prinssi.\n\n-- Niin minäkin. Haa! Te halusitte minun kruunuani, kunnon Eteocles.\nTe halusitte liigaa välikappaleeksenne, päämääränänne kruunu. Haa!\nTeidät voideltiin kuninkaaksi eräässä Parisin kolkassa, muutamassa\nsyrjäisessä kirkossa, niin että voisitte sitten yht'äkkiä näyttäytyä\nparisilaisille pyhän öljyn hohteessa.\n\n-- Ah! -- huokasi Frans, huomatessaan kuninkaan vihan yhä yltyvän. --\nTeidän majesteettinne ei salli minun puhua.\n\n-- Mitä se hyödyttäisi? Ehkä valehtelisitte tahi kertoisitte minulle\nasioita, jotka tunnen yhtä hyvin kuin tekin. Mutta tepä tietenkin\nvalehtelisitte, sillä jos te tekonne tunnustaisitte, niin te samalla\ntunnustaisitte ansainneenne kuoleman! Te valehtelisitte, ja siitä\nsyystä minä teiltä sen häpeän säästän.\n\n-- Veljeni! Veljeni! -- huusi Frans murtuneena. -- Kuinka voitte\nsyytää minun silmilleni moisia loukkauksia?\n\n-- Jos se, mitä teille sanon, voidaan pitää loukkauksena, niin\nsiinä tapauksessa olen minä itse valehtelija, enkä mitään muuta\ntoivoisikaan kuin että asia todellakin niin olisi. Puhukaa, puhukaa,\nminä kuuntelen. Sanokaa, oletteko uskoton tai, mikä vieläkin pahempi,\ntyhmä raukka.\n\n-- Minä en ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa. Te\ntunnutte puhuvan minulle arvoituksilla.\n\n-- Niinpä tahdon minä selittää sanojani! -- huudahti Henrik\nuhkaavalla äänellä, mikä kajahti kamalalta Fransin korvissa. --\nTe olette punonut salajuonia minua vastaan, niinkuin aikaisemmin\npunoitte veljeäni Kaarlea vastaan. Erotus oli vain siinä, että se\ntapahtui silloin Navarran kuninkaan avulla, nyt se on tapahtunut\nGuisen herttuan avulla. Varsin kaunis suunnitelma, jota minä\nihailen ja joka olisi tuottanut teille kunniakkaan sijan herrojen\nkruununtavottelijain joukossa! Te kiemurtelitte ennen kuin käärme ja\ntänään te tahdoitte purra kuin leijona. Uskottomuuden jälkeen suora\nväkivalta, myrkyn jälkeen miekka.\n\n-- Myrkyn! Mitä sillä tarkoitatte, sire! -- huudahti Frans raivosta\nkalpeana ja etsien, kuten Eteocles, johon Henrik oli häntä verrannut,\npaikkaa, jossa hän voisi salamoivalla katseellaan, miekkaa ja tikaria\nkun ei ollut, iskeä Polynicestä. -- Minkä myrkyn?\n\n-- Sen myrkyn, jolla murhasit veljemme Kaarlen, sen myrkyn, jonka\naioit antaa avustajallesi Navarran Henrikille. Tuo onneton myrkky on\nhyvin tarkoin tunnettua. Äitimmekin on sitä varsin usein käyttänyt.\nSiinä on kaiketikin syy siihen, miksi et ole tahtonut käyttää sitä\nminua vastaan. Siksipä kai olet tahtonutkin näytellä sotaherran osaa\nja komentaa liigaa. Mutta katsoppa minua suoraan silmiin, Frans, --\njatkoi Henrik, astuen uhkaavana muutaman askeleen veljeänsä kohti, --\nja ole vakuutettu siitä, ettei sinunlaisesi mies milloinkaan surmaa\nmiestä sellaista kuin minä olen.\n\nFrans horjui tuon kauhean syytöstulvan edessä. Mutta säälimättä ja\nilman armoa jatkoi kuningas:\n\n-- Miekka! Miekka! Tahtoisinpa nähdä sinut tässä huoneessa kanssani\nkahdenkesken ja miekka kädessäsi. Oveluudessa olen jo voittanut\nsinut, Frans. Sillä olen minäkin kulkenut sivuteitä päästäkseni\nRanskan valtaistuimelle. Mutta ne tiet kulkivat kuitenkin enemmän\nkuin miljoonan puolalaisen ruumiin yli. Jos tahdot olla roisto, niin\nole, mutta ole edes sillä tavalla. Jos sinua haluttaa minua matkia,\nniin matki, mutta toimikin sitten yhtä suuren kaavan mukaan. Kas\nsiinä ovat kuninkaalliset edut, siinä petos, joka on sotapäällikön\narvon mukainen. Siis sinä, toistan sen kerran vielä, olet jäänyt\noveluudessa alakynteen, ja avoimessa, rehellisessä taistelussa\nsinä saisit surmasi. Elä siis ajattelekaan rimpuilla kummallakaan\ntavalla. Sillä tästä hetkestä alkaen menettelen minä kuin kuningas,\nkuin herra, kuin itsevaltias. Tästä alkaen minä pidän silmällä sinun\njuoniasi, seuraan sinun salapolkujasi, ja pienimmänkin petoksen,\nvähimmänkin kaksimielisyyden huomatessani lasken minä voimakkaan\nkäteni sinun päällesi, konna, ja jätän sinut pyövelin käsiin. Tämä\noli minulla sinulle perhesuhteistamme sanottavaa. Tästä syystä\ntahdoin puhua kahdenkesken kanssasi, Frans. Senvuoksi käsken nyt\nystävieni jättämään sinut yöksi yksin, jotta yksinäisyydessä voit\npunnita minun sanojani.\n\n-- Siis minä huomaan, -- sammalsi herttua, -- jonkin oikun,\njonkin pahaa unta muistuttavan epäluulon vuoksi joutuneeni teidän\nmajesteettinne epäsuosioon?\n\n-- Vieläkin enemmän, Frans. Sinä olet joutunut minun\noikeudenmukaisuuteni alaiseksi.\n\n-- Mutta minä pyydän, sire, määrätkää edes jokin tietty aika minun\nvankinaolooni, niin että tiedän, mitä minun olisi tekeminen.\n\n-- Saatte tietää sen silloin, kun teille luetaan tuomionne.\n\n-- Entä äitini! Enkö saa nähdä äitiäni?\n\n-- Mitä se hyödyttäisi? Jää hyvästi, Frans!\n\nPrinssi vaipui muutamaan nojatuoliin.\n\n-- Hyvät herrat, -- lausui kuningas, avattuaan oven, -- Anjoun\nherttua on pyytänyt lupaa saada yön aikana miettiä muuatta\nvastausta, jonka hän varhain huomisaamuna tulee minulle antamaan.\nTeidän on siis jätettävä hänet huoneisiinsa, paitsi mitä ehkä\njoskus varovaisuussyistä luulette tarvitsevanne siellä käydä. Ehkä\ntapaatte vankinne hieman liikutettuna sen keskustelun vuoksi, mikä\näsken tapahtui, mutta muistakaa, että kun Anjoun herttua on punonut\nsalahankkeita minua vastaan, on hän teollaan menettänyt veljen\nnimen. Täällä ei siis ole muuta kuin tavallinen vanki, joten mitään\nhovisääntöjä ei tarvita. Jos vanki on teille epäkohtelias, niin\nilmoittakaa siitä minulle. Bastiljin vankila on verraten lähellä ja\nsiellä on mestarina Testu, joka on maailman sopivin mies lohduttamaan\nkapinallisia luonteita.\n\n-- Sire, sire! -- mutisi Frans, tehden viimeisen yrityksen. --\nMuistakaa, että minä olen teidän...\n\n-- Te olitte myös Kaarle IX:nen veli, luullakseni, -- keskeytti\nHenrik.\n\n-- Annettakoon minulle edes palvelijani ja ystäväni!\n\n-- Ooh, mitä te suotta valitatte? Minähän luovun ystävistäni\nantaakseni ne teille.\n\nSitten painoi Henrik oven kiinni ihan herttuan nenän edessä. Tämä\nperäytyi horjuen takaisin ja lyyhähti uudelleen nojatuoliin.\n\n\n\n\n13.\n\nMitä löytyi tyhjästä kaapista.\n\n\nSe keskustelu, joka Anjoun herttualla juuri äsken oli ollut kuninkaan\nkanssa, saattoi hänet pitämään asemaansa ihan toivottomana. Suosikit\neivät olleet jättäneet häntä epätietoiseksi siitä, mitä Louvressa\noli tapahtunut. He olivat keskenään puhelleet Guisen häviöstä ja\nHenrikin voitosta ja luonnollisesti liioitelleet kumpaakin. Herttua\noli kuullut väkijoukon huutavan: eläköön kuningas ja eläköön liiga!\nja se oli aluksi tuntunut hänestä käsittämättömältä. Hän tunsi\nolevansa etevimpäin päälliköiden hylkäämä, sillä niillä oli tarpeeksi\najattelemista omasta turvallisuudestaan. Kiistojen ja riitaisuuksien\npirstoman perheensä hylkäämänä hän huokasi, ajatellessaan\nmenneisyyttä, josta kuningas oli hänelle huomauttanut.\n\nBussy, tuo urhoollinen Bussy, ilmeni eloisana hänen mielikuvissaan.\nMutta samalla Frans tunsi itsessään eräänlaista omantunnonsoimausta,\nsillä hän oli loukannut Bussya ollakseen Monsoreaulle mieliksi.\nHän oli taipunut Monsoreaun tahtoon, koska tämä tunsi hänen\nsalaisuutensa, ja äkkiä oli nyt kuitenkin tämä sama salaisuus, jolla\nMonsoreau oli häntä alituiseen uhannut, tullut kuninkaan tiedoksi.\nMonsoreauta ei siis enää tarvinnut pelätä.\n\nMikä etu olisikin ruhtinaalle hänen nykyisessä asemassaan ollut, jos\nhän olisi ollut tietoinen siitä, että tuo kiitollinen ja uskollinen\nBussy olisi häntä suojelemassa. Siinä tapauksessa olisi hänen\nvapautensa ollut todennäköinen, hänen kostonsa varma.\n\nMutta Bussy oli, kuten jo on mainittu, mitä syvimmin petettynä ja\nprinssiin tyytymättömänä vetäytynyt hänestä pois. Vanki siis oli\nviisikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella, neljä rohkeata vartiaa\nlähettyvillään, luukuunottamatta vielä sitä, että linnanpiha vilisi\ntäynnään sveitsiläistä kaartia ja muuta sotaväkeä.\n\nVäliin hän meni ikkunan luo ja katseli alas vallihautoihin. Mutta\nniin huimaava korkeus saattoi pyörryttää rohkeintakin, eikä Anjoun\nherttua ollut läheskään mies kestämään sellaista koetusta.\n\nSitäpaitsi saapui sinne joka tunti joku prinssin vartioista. Ja\nvähääkään hänen läsnäolostaan välittämättä ja olematta häntä edes\nnäkevinään nuo vartiat tekivät kierroksensa huoneen ympäri, availivat\novia ja ikkunoita ja tahtoivatpa tulla vakuutetuiksi siitäkin, että\nuutimet olivat paikoillaan ja ettei lakanoita oltu leikattu pitkiksi\nkaistaleiksi.\n\nJoskus he kurkistivat verannallekin, mutta muuttuivat rauhallisiksi\nhuomattuaan vangin olevan viidenkymmenen jalan päässä maasta.\n\nSuosikit olivat ihan oikeassa otaksuessaan, ettei Anjoun herttua\nyrittäisikään väkivalloin paeta ja ettei hän ajattelisi mitään\nvaarallista tai muuten uhkarohkeata pakoa. Eipä siltä, että\nruhtinaalta olisi puuttunut kekseliäisyyttä. Hän päinvastoin mietti\nkaikkia mahdollisia keinoja siinä huoneensa lattialla edestakaisin\nkävellessään.\n\nSilloin tällöin painoi prinssi kalpeat kasvonsa ikkunaruutuja vasten,\nniihin nimittäin, jotka olivat Louvren vallihautain puolella.\nVallihautain toisella puolella oli noin viisitoista jalkaa leveä\nrantamaakaistale ja sen takana kimalteli peilikirkas Seinejoki.\n\nAnjoun herttua oli pannut päivänlaskun merkille. Hän oli kaikella\nsillä syventymyksellä, jota vain vanki voi omistaa tuolle\nnäytelmälle, seurannut päivän päättymistä ja yön ylenemistä. Hän oli\nkauvan katsellut tätä vanhan Parisin vaihtelevaa taulua, yhden tunnin\nauringon viime säteitten valaessa sen yli kultiaan, toisen tunnin\nkalpean kuun hopeoidessa sen hahmoa. Sitten oli hänet vallannut\nkamala kauhistus, huomattuaan synkkien pilvien tunkeutuvan esiin\ntaivaanrannalta ja ennustavan ankaraa rajuilmaa yöksi.\n\nMuiden heikkouksiensa ohella pelkäsi herttua myöskin ukkosilmaa, ja\nhän olisi antanut paljo, jos hänen vartiansa silloin olisivat tulleet\nhänen luokseen, vaikkapa olisivat häntä loukanneetkin. Kuitenkaan ei\nhän voinut huutaa niitä sisälle, sillä siitä he olisivat vain saaneet\nuutta ivan aihetta.\n\nHän heittäytyi sänkyynsä. Nukkuminen oli mahdotonta. Hän koetti\nlukea, mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissään kuin mustat peikot.\nHän koetti juoda, mutta viini maistui hänestä karvaalta. Hän näppäili\nsormillaan seinälle ripustettua Aurillyn luuttua, mutta kielten\nvärinä vaikutti niin hänen hermoihinsa, että hän vähällä oli itkeä.\n\nSilloin hän alkoi kiroilla kuin pakana ja särkeä mäsäksi kaikki, mitä\neteensä sattui. Se oli sukuvika ja siihen oltiin Louvressa totuttu.\nSuosikit avasivat oven nähdäkseen syyn kolinaan. Mutta huomattuaan\nprinssin siellä vain huvittelevan he lukitsivat taas oven, ja se\nkiihdytti vangin vihaa kaksin verroin.\n\nHän oli juur'ikään särkenyt säpäleiksi muutaman tuolin, kun\nkuului särkyneen lasin helinää. Samassa tunsi herttua kovaa kipua\nlonkassaan. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli, että pyssyn luoti oli\nhäntä haavoittanut ja että se kuula oli lähtenyt kuninkaan kätyrien\npyssystä.\n\n-- Haa, petturi! Haa, konna! -- huudahti vanki -- Sinä annat ampua\nminua, niinkuin uhkasitkin. Voi, minä kuolen!\n\nNäin sanoessaan hän vaipui lattialle. Mutta silloin sattui hänen\nkätensä kovaan esineeseen, epätasaisempaan ja melkoista suurempaan\nkuin mitä kuula tavallisesti on.\n\n-- Aah, kivi! -- sanoi hän. -- Se olikin siis suuremmasta\nampuma-aseesta. Mutta olisihan minun kumminkin pitänyt kuulla pamaus.\n\nHän ojensi jalkansa suoraksi, ja vaikka kipu olikin varsin kovaa,\ntunsi hän kuitenkin, ettei ollut haavoittunut. Hän otti kiven\nkäteensä ja tarkasteli ikkunaa. Kivi oli heitetty sisälle niin\nvoimakkaasti, että se oli pikemmin vain lävistänyt kuin särkenyt\nruudun. Hän huomasi vielä, että paperia oli kiven ympärillä.\n\nNyt alkoivat herttuan ajatukset suuntautua toiselle taholle. Eikö tuo\nkivi yhtä hyvin voinut olla ystävän heittämä kuin vihollisen?\n\nHän riensi kynttilän luo.\n\nPaperin sai herttua tuossa tuokiossa irti.\n\n-- Kirje! -- mutisi hän, katsahtaen arastelevasta ympärilleen.\n\nSitten hän luki:\n\n\"Onko teillä ikävä vankeudessanne? Ettekö halua raitista ilmaa ja\nvapautta? Menkää viereiseen virkahuoneeseen, avatkaa siellä oleva\nkaappi, ja kun siirrätte syrjään alimaisen hyllyn, niin löydätte\nsieltä kaksoispohjan. Siellä on silkkiset tikapuut. Kiinnittäkää\nne balkongin reunaan. Kaksi tukevaa kättä Pitelee niitä alhaalla\nvallihaudassa. Hevonen, joka on nopea kuin ajatus, kiidättää teidät\nsitten turvapaikkaan\".\n\n-- Ystävä! -- huudahti prinssi. Ystävä! Voi, enpä luullutkaan\nitselläni sellaista olevan!. Mutta ken on tuo ystävä, joka minua\nmuistaa?\n\nHän ajatteli hetkisen, mutta kun ei tiennyt, mihin suunnata\najatuksiaan, riensi hän ikkunaan. Ketään ei näkynyt alhaalla.\n\n-- Olisiko tässä ehkä jokin ansa? -- mutisi prinssi, peläten aina\njotakin.\n\n-- Mutta voinhan kuitenkin, -- ajatteli hän toisekseen, -- käydä\nkatsomassa, onko kaapissa kaksoispohja ja onko siellä mitään\ntikapuita.\n\nJättäen kynttilän paikoilleen riensi herttua nyt virkahuoneeseen,\nhapuili kaapin luo, kopeloi kaikkia hyllyjä ja, päästyään alimaiseen,\ntutki sen tarkoin ja löysi salalaatikon. Heti pisti hän sinne kätensä\nja niin tapasikin sieltä silkkitikapuut. Niinkuin varas saaliineen\nkiiruhti hän sitten sänkykamariinsa.\n\nKello löi nyt kymmenen ja herttua ajatteli heti sitä seikkaa, että\nsinne taaskin ilmestyisi jokin vartia, niinkuin niiden tapa aina\noli ilmestyä joka kellonlyönnillä. Hän piilotti senvuoksi tikapuut\nnojatuolinsa tyynyn alle ja istui itse nojatuoliin. Tikapuut oli\ntehty niin taidokkaasti, että ne kokonaan pettyivät ahtaaseen\npiilopaikkaansa.\n\nOli kulunut tuskin viittä minuuttia, kun Maugiron jo ilmestyi:\nhänellä oli paljastettu miekka vasemmassa kainalossa ja vahakynttilä\noikeassa. Tullessaan hän jatkoi vielä keskustelua ystäväinsä kanssa:\n\n-- Karhu on hurjapäinen, -- virkkoi heistä muuan. -- Hän särki äsken\nkaikki mitä eteen sattui. Varo itseäsi, Maugiron, ettei hän vaan syö\nsinua suuhunsa.\n\n-- Hävytön! mutisi herttua.\n\n-- Luulen, että teidän korkeutenne suvaitsi minua puhutella, -- sanoi\nMaugiron mitä viisastelevimmin katsein.\n\nHerttua oli syöksähtämäisillään pystyyn, mutta hän tukahdutti\nharminsa ajatellessaan, että riita saattaisi viedä kallista aikaa\nja kenties tehdä tyhjäksi hänen pakonsa. Hän nieleksi niin ollen\nkiukkunsa ja käänsi nojatuolinsa toisin päin, niin että hän tuli\nolemaan Maugironiin selin.\n\nMaugiron meni tapansa mukaan sängyn luo tutkimaan lakanoita ja\nikkunan luo katsomaan, olivatko uutimet paikoillaan. Hän tosin\nhuomasi, että yksi ruutu oli särkynyt, mutta hän luuli herttuan sen\nraivoissaan särkeneen.\n\n-- Hei, Maugiron! -- huusi Schomberg. -- Joko sinut syötiin, koska\net mitään virka? Huokaa edes hiukkasen, niin että tiedetään ryhtyä\ntoimenpiteisiin ja kostaa puolestasi.\n\n-- Ei, -- vastasi Maugiron. -- Karhuni on päinvastoin hyvin hiljainen\nja nöyrä.\n\nHerttua hymyili ivallisesti.\n\nMaugiron poistui huoneesta kumartamattakaan prinssille ja väänsi\nmentyään oven kahdesti lukkoon. Mitään sanomatta antoi prinssi hänen\nmennä, mutta kuullessaan avaimen kääntyvän lukossa mutisi hän:\n\n-- Varokaa itseänne, hyvät herrat! Karhu on ovelampi kuin\nluulettekaan.\n\n\n\n\n14.\n\nVentre-Saint-Gris.\n\n\nYksin jäätyään ja tiedettyään, ettei häntä ainakaan yhteen tuntiin\nhäirittäisi otti Anjoun herttua tikapuut esille ja tutki niistä mitä\npikkumaisimman varovasti jok'ainoan solmun.\n\n-- Tikapuut ovat lujat, -- puheli hän. -- Näitä ei ainakaan ole\ntahdottu käyttää minun niskaini taittamiseksi.\n\nHän laski niissä olevan kolmekymmentäkahdeksan porrasta, porrasvälin\nollessa viisitoista tuumaa.\n\n-- Nämä ovat tarpeeksi pitkät, -- virkkoi hän -- Siihen nähden ei\nsiis tarvitse mitään pelätä.\n\nHän istahti hetkeksi ja alkoi miettiä.\n\n-- Ah! Nytpä tiedänkin, -- ajatteli hän. -- Ehkäpä nuo kirotut\nsuosikit ovat minulle nämä tikapuut hankkineet. He otaksuvat, että\nminä kiinnitän ne balkongiin, ja minun laskeutuessani tulevat he\nleikkaamaan tikapuut yläpäästä poikki. Siinäpä ansa onkin?\n\nVielä muutaman hetken mietittyään hän huudahti:\n\n-- Ei, ei sekään ole mahdollista! He kyllä ymmärtävät, etten minä\nuskaltaisi laskeutua alas ennen kuin olisin laatinut huonekaluista\nestevallituksen oven eteen, ja heidän sitä purkaessaan, sen he kyllä\nkäsittävät, ehtisin minä laskeutua alas ja paeta. Mutta kuka kumma on\nse ystävä, joka niin hyvin tuntee minun, huoneitteni kaapit?\n\nÄkkiä pälkähti hänen päähänsä ajatus.\n\n-- Bussy! -- huudahti hän.\n\nEiköhän se vaan ollutkin, kaiken todennäköisyyden mukaan, tuo\nvarovainen, ovela Bussy, ainoa ystävä, johon herttua saattoi luottaa?\nEiköhän juuri Bussy lähettänyt hänelle tuota paperilappua?\n\nPrinssiä alkoi kuitenkin epäilyttää, vaikkakin kaikki seikat\nviittasivat siihen, että Bussy oli kirjeen lähettänyt. Herttua ei\ntuntenut kaikkia niitä syitä, joiden vuoksi tuo ylimys kantoi kaunaa\nhäntä kohtaan, sillä hän ei tiennyt Bussyn rakastavan Méridorin\nDianaa. Kuitenkin hän sitä aavisteli, sillä kun kerran herttua\nitsekin oli Dianaan ihastunut, voi hän helposti ymmärtää, miten\nvaikeata Bussylle olisi olla rakastamatta tuota nuorta, kaunista\nnaista. Mutta nuo epäluulot sentään hälvenivät, ja hän piti vallan\nluonnollisena, ettei rehellinen Bussy voinut jäädä toimettomaksi\ntietäessään herransa olevan vankina. Olisihan Bussy sitäpaitsi jo\nseikkailunhalunsa innostamanakin saattanut ryhtyä tähän yritykseen,\nja ehkä tahtoi hän kostaa herttualle hankkimalla hänelle vapauden. Se\noli siis ihan varmasti Bussy, joka oli kirjeen kirjoittanut, Bussy,\njoka odotteli.\n\nSaadakseen lähempää selvyyttä asiaan, meni herttua ikkunan luo ja\njoesta nousevasta sumusta huolimatta huomasi rannalla kolme suurempaa\nolentoa, joita saattoi luulla hevosiksi, ja kaksi muuta pienempää,\njotka kaikki olivat ihmisiä.\n\n-- Kaksi miestä, -- ajatteli hän. -- Luultavasti Bussy ja hänen\nystävänsä Remy.\n\nFrans meni ovelle ja tirkisti avaimenreiästä. Hän näki kahden\nvartiansa nukkuvan ja kahden muun pelaavan shakkia. Hän sammutti\nkynttilän, avasi ikkunan ja kumartui balkongin yli. Se syvä kuilu,\njota hänen katseensa koetti mittailla, näytti pimeän vuoksi vieläkin\nsyvemmältä. Hän peräytyi kauhistuneena takaisin. Mutta vapaudella ja\nilmalla on vankiin nähden niin vastustamaton vetovoima, että Frans\nhuoneeseen takaisin kääntyessään luuli miltei tukehtuvansa, ja se\ntunne sai hänet niin valtoihinsa, että hän tunsi kuin jonkinlaista\nelämän inhoa ja kuoleman halveksumista. Se terästi masentuneen\nruhtinaan rohkeutta, hän tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen,\nkiinnitti tikapuut balkongiin ja koetti sitten parhaansa mukaan saada\noven sänkykamarinsa puolelta tukituksi. Hän oli vakuutettu siitä, että\ntuon \"ovilinnoituksen\" purkamiseen kuluisi ainakin kymmenen minuuttia,\ns.o. kauvemmin kuin mitä hän alaslaskeutuakseen tarvitsisi.\n\nHän koetti uudelleen tarkastella hevosia tai ihmishaamuja, mutta ei\nhuomannut kumpaisiakaan.\n\n-- Soisin mieluummin, ettei tuolla alhaalla olisi ketään, -- mutisi\nhän. -- Parempi olisi paeta yksin kuin taatun ystävän seurassa, ja\nonhan tuo odottava ystävä lisäksi ihan tuntematon tällä hetkellä.\n\nPimeys oli yhä yltynyt ja uhkaava ukkosilma jyrähteli nyt ensimäisiä\nkertojaan. Salama välähteli kerran pilvien välistä, ja prinssi luuli\nsen silmänräpäysvalossa erottaneensa ne olennot, joita hän äsken\nturhaan oli vallihaudasta tähystellyt.\n\nKuului hevosen hirnahdus. Ei siis ollut enää mitään epäilystä siitä,\nettä häntä odotettiin.\n\nHerttua koetteli tikapuita saadakseen varmuuden siitä, että ne olivat\nlujasti kiinni. Sitten hän kiipesi balkongin reunan yli ja laski\njalkansa ensimäiselle astuimelle.\n\nMahdotonta on kuvailla sitä kauheata hätää, joka tällöin vangin\nvaltasi, kun hänellä näet oli valittavinaan joko nuo petolliset\nsilkkitikapuut tai veljensä julmat uhkaukset. Mutta kun hän parahiksi\noli saanut jalkansa ensi astuimelle, niin hänestä jo tuntui siltä\nkuin olisivat tikapuut, sen sijaan että riippuisivat irrallaan\nheiluen, käyneet tukeviksi, ja hän tunsi voivansa laskea jalkansa\nseuraavalle astuimelle sen heilahtelematta.\n\nYstäväköhän vaiko vihollinen piteli kiinni tikapuitten alapäätä?\nOlikohan häntä avoin syli vaiko asestettu käsi viimeisellä astuimella\nodottamassa?\n\nÄäretön pelko valtasi Franssia. Hän piteli vielä vasemmalla kädellään\nkiinni balkongista ja aikoi nousta takaisin.\n\nNäytti siltä kuin olisi se salaperäinen henkilö, joka odotteli\nprinssiä muurin juurella, aavistanut, mitä ajatuksia vangin sydämessä\nliikkui, sillä siinä samassa tuntui tikapuissa hieno nykäisy.\n\n-- Tikapuita pidellään alhaalla kiinni, -- mutisi hän, -- Minun\nputoamistani ei niin ollen toivota. Rohkeutta siis!\n\nHän alkoi laskeutua alas ja huomasi, että silkkiköysitikapuita\nkoetettiin saada pysymään ulompana muurista alaslaskeutumisen\nhelpottamiseksi.\n\nNyt laskeutui hän miltei nuolen nopeudella, käyttäen enemmän käsiään\nkuin jalkojaan. Sen sijaan, että lopulta olisi päässyt maahan,\njota hän vaistomaisesti odotti, tunsi hän jonkun ihmisen tarttuvan\nitseensä kiinni ja kuiskaavan: te olette pelastettu.\n\nSitten hänet kannettiin vallihaudan reunalle ja työnnettiin sieltä\nvallin selänteelle. Siellä oli odottamassa toinen mies, joka nosti\nhänet takinkauluksesta vallille, auttoi samoin hänen seuralaistaankin\nja juoksi sitten rannalle, missä Fransin ikkunastaan huomaamat kolme\nhevosta olivat.\n\nPrinssi ymmärsi nyt, ettei peräytyminen tullut kysymykseenkään ja\nettä hän oli pelastajainsa vallassa. Hän siis juoksi yhden hevosen\nluo ja hyppäsi sen selkään. Hänen seuralaisensa nousivat samoin\nkumpikin satulaansa. Toinen niistä, se sama, joka äsken oli hänelle\npelastuksen sanat kuiskannut, virkkoi nyt yhtä lakoonisella ja\nsalaperäisellä tavalla:\n\n-- Kannustakaa!\n\nHe kaikki kolme alkoivat ratsastaa täyttä neliä.\n\n-- Tähän saakka on kaikki käynyt hyvin, -- ajatteli prinssi, -- ja\ntoivonpa, ettei seikkailun loppu ole muuttuva sen alkua pahemmaksi.\n\n-- Kiitos, kiitos, urhoollinen Bussyni! -- mutisi prinssi\noikeanpuoleiselle toverilleen, joka silmiä myöten oli kietoutunut\nisoon, ruskeaan viittaansa.\n\n-- Kannustakaa! -- vastasi toinen, kannustaen asekin hevostaan, niin\nettä ratsastajat lensivät kuin yön varjot.\n\nNiin päästiin Bastiljinkaivannolle. Sen yli kuljettiin tilapäistä\nsiltaa myöten, jonka liigalaiset edellisenä iltana olivat rakentaneet\nliikenteen helpottamiseksi.\n\nRatsastajat suuntasivat nyt kulkunsa Charentoniin. Prinssin hevonen\noli kuin siivillä varustetta. Oikeanpuolimainen ratsastaja karahutti\ntuossa tuokiossa kaivannon yli ja painoi Vincennermetsään päin,\nkuiskaten prinssille entiseen lyhyeen tapaansa: tulkaa! Vasemmalla\nratsastaja seurasi äänetönnä hänen esimerkkiään. Hän ei koko aikana\nollut sanonut sanaakaan.\n\nPrinssin ei tarvinnut kehottaa ratsuaan. Tuo jalo eläin oli päässyt\nkaivannon yli yhtä pian kuin toisetkin hevoset. Frans olisi tahtonut\nhillitä juoksijaansa, sillä hän pelkäsi, että häntä johdettiin\njohonkin ansaan. Se oli kuitenkin myöhäistä. Hevonen oli jo niin\nhurjassa menossa, ettei se enää totellut suitsia. Mutta kun hevonen\nhuomasi, että toisetkin hevoset hiljensivät vauhtiaan, talttui sekin,\nja Frans joutui pian erääseen aukeamaan metsässä, jossa hän kuun\nvalossa huomasi kahdeksan tai kymmenen kiiltävissä sotavarustuksissa\nolevaa ratsumiestä.\n\n-- Aah! -- huusi prinssi. -- Mitä tämä merkitsee, hyvä herra?\n\n-- Ventre-saint-Gris! -- vastasi puhuteltu. -- Se merkitsee sitä,\nettä me olemme pelastetut.\n\n-- Tekö, Henrik? -- huudahti Anjoun herttua hämillään. -- Tekö olette\npelastajani?\n\n-- No, onko se sitten niin ihmeellistä? Emmekös me ole liittolaisia?\n\nSitten hän huusi:\n\n-- Agrippa, missä olet?\n\n-- Täällä, -- vastasi d'Aubigné, Navarran kuninkaan seuralainen, joka\nei vielä ollut sanonut sanaakaan. -- Mutta miksi te noin rääkkäätte\nhevosia? Ei niitä teillä kuitenkaan ole liiaksi!\n\n-- Kas niin, -- virkkoi Henrik, Navarran kuningas, -- älkää nyt\nrähiskö. Kun vaan meillä on vielä kaksi levännyttä hevosta, joilla\nnopeasti voimme ratsastaa kaksitoista peninkulmaa, niin muuta emme\ntarvitsekaan.\n\n-- Mutta mihin sitten aiotte minut viedä? -- kysyi Frans levottomana.\n\n-- Mihin haluatte, -- vastasi Henrik, -- kun se vaan tapahtuu\njoutuun. Sillä d'Aubigné on oikeassa: Ranskan kuninkaan tallissa on\nenemmän hevosia kuin minulla ja hän on tarpeeksi rikas ajattaakseen\nkuoliaiksi vaikka kaksikymmentä hevosta, jos hänen mieleensä\njuolahtaa ottaa meidät kiinni.\n\n-- Olenko todellakin vapaa matkustamaan, minne haluan? -- kysyi Frans.\n\n-- Tietysti. Minä odotan vain käskyänne.\n\n-- No niin, Angersiin sitten!\n\n-- Olkoon menneeksi. Se on luonnollista. Siellähän olette kotonanne.\n\n-- Mutta entä te, serkkuni?\n\n-- Minä eroan teistä, kun saavumme Angersin lähelle, ja kiiruhdan\nNavarraan, jossa hyvä Margotini minua odottaa ja ihan varmaan on\nminuun suutuksissaan.\n\n-- Mutta eihän kukaan tiennyt teidän olleen täällä.\n\n-- Tulin tänne myymään vaimoni kolmea jalokiveä ja ottamaan selkoa\nsiitä, tulisiko liiga minut musertamaan.\n\n-- Huomannette, että se ei ole vaarallinen.\n\n-- Huomaan, ja siitä on minun kiittäminen teitä.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Sitä että jos te, sen sijaan että kieltäydyitte rupeamasta liigan\npäälliköksi, olisitte ehdotukseen suostunut ja siten yhtynyt minun\nvihollisiini, niin olisin minä tullut hirtetyksi. Siksipä minä\nsaatuani tietää kuninkaan rangaisseen teitä kieltäytymisenne vuoksi\nVangitsemalla teidät, vannoin, että teidät pelastan, ja sen olen nyt\ntehnyt.\n\n-- Aina vaan yhtä herkkäuskoinen! -- ajatteli Frans. -- Olisippa\nväärin pettää hänet.\n\n-- Matkustakaa Anjouhun, serkkuni, -- virkkoi bearnilainen hymyillen.\n-- Joutukaa Anjouhun. Ah, herra Guise! Te luulitte voittaneenne\npelin, mutta minäpä lähetänkin teille haitallisen työtoverin. Varokaa\nitseänne!\n\nSamassa tuotiin heille virkeät hevoset. Henrik, navarralainen ja\nFrans heilahtivat satulaan ja d'Aubigné seurasi mukisten heidän\nperässään.\n\n\n\n\n15.\n\nYstävättäret.\n\n\nSill'aikaa kun Parisissa sihisi ja kihisi kuin sulatusuunissa\nsuuntasi Monsoreaun kreivitär, isänsä ja kahden palvelijan\nsaattamana, kulkuaan Méridorin linnaa kohti.\n\nMonesti matkan varrella antoi Diana isänsä ja palvelijain ratsastaa\nedellä ja pysähtyi itse jollekin kunnaalle katselemaan taakseen\nlaaksoihin, eikö kukaan tulisi hänen perässään. Mutta kun hän ei\nnähnyt mitään muuta kuin laitumilla maleksivat karjalaumat tai jonkin\nkaukaisen kylän kellotapulin, ratsasti hän taas eteenpäin, tullen\njokaisesta turhasta odotuksestaan entistäänkin levottomammaksi.\n\nHänen isänsä, alati tytärtään katseillaan seuraten, virkahti usein:\n\n-- Elä pelkää mitään, Diana.\n\n-- Mitäpä minä pelkäisin? -- kysyi hän ajatuksissaan.\n\n-- Etkö sinä ole pitänyt silmällä, seuraako Monsoreau sinua.\n\n-- Olen... olen! -- sammalsi hän. Kahdeksantena päivänä he saapuivat\nMéridorin linnaan, jossa herra ja rouva Saint-Luc olivat heitä\nvastassa. Ja nyt alkoi hupainen elämä.\n\nParooni ja Saint-Luc olivat metsästelemässä aamusta iltaan,\nja metsästysmelun metsiä kaiuttaessa istuivat Diana ja Jeanne\nvieretysten tuuheitten puitten vehmastossa keskenään tarinoiden.\n\n-- Kerroppa, -- virkkoi Jeanne, -- kerro minulle kaikki, mitä sinulle\nhaudassasi on tapahtunut. Sillä sinähän tosiaankin olit meille\nkuollut... Kerro, siskoni. Meitä ei kukaan häiritse.\n\n-- Mitä sanoin sinulle äsken?\n\n-- Et sanonut mitään. Olet siis onnellinen... Mutta mistä sitten\njohtuu tuo kyyneleinen katse, tuo kalpeus, nuo väsähtäneet\nsilmäluomet, tuo suu, joka koettaa hymyillä... voi, Diana, sinulla on\nihan varmaan minulle paljo sanottavaa!\n\n-- Ei ole, ei ole mitään.\n\n-- Oletko siis onnellinen herra Monsoreaun puolisona?\n\nDiana hätkähti.\n\n-- Herra Monsoreaun puolisona! -- toisti hän. -- Mistä syystä\nmainitsit sen nimen? Miksi loihdit tuon peikon hereille tässä meidän\nrauhassamme?\n\n-- Hyvä on. Nytpä minä tiedän, miksi kauniit silmäsi ovat kyynelissä\nja miksi ne niin usein tuijottavat korkeutta kohti. Mutta vieläkään\nen ymmärrä sitä, miksi suusi kokeilee hymyillä.\n\nDiana pudisti surullisena päätään.\n\n-- Olet sanonut minulle, -- jatkoi Jeanne ja kietoi käsivartensa\nDianan kaulaan, -- sanoithan kerran, muistaakseni, että Bussy osotti\nsinua kohtaan suurta myötätuntoisuutta.\n\nDiana sävähti tulipunaiseksi.\n\n-- Kreivi Bussy on miellyttävä mies, -- jatkoi yhä Jeanne ja lauloi:\n\n    \"Tuo ritari Bussy hän pelvoton\n    ja uljas ja rohkea on\".\n\nDiana painoi päänsä ystävänsä rintaa vastaan ja jatkoi Jeannen\nalkamaa laulua äänellä, joka oli suloisempi kuin lehdon lintusten\nsävelet:\n\n    \"Ja Amboisen herran ken ystäväks saa,\n    ei petä hän, vaikkapa horjuis maa\".\n\n-- Voi, puhu, puhu! -- virkkoi Jeanne ja painoi suudelman ystävänsä\notsalle.\n\n-- Jo riittävät nämä hullutukset! -- huudahti äkisti Diana. -- Kreivi\nBussy ei enää ajattelekaan Méridorin Dianaa.\n\n-- Se on paljo mahdollista, -- vastasi Jeanne. -- Mutta minä olisin\ntaipuvainen luulemaan, että hän suuresti miellyttää Diana Monsoreauta.\n\n-- Elä sano niin!\n\n-- Miksi et pidä sellaisesta puheesta? Diana vastasi hetken\nvaitioltuaan:\n\n-- Sanon sinulle, ettei kreivi Bussy enää minua ajattele... ja siinä\nhän tekee oikein... Voi, miten heikko minä olin ja miten pelkuri!...\nmutisi hän.\n\n-- Mitä sillä tarkoitat?\n\n-- En mitään, en mitään.\n\n-- Kas vaan, Diana, nyt alat taaskin syytellä itseäsi. Sinäkö heikko,\nsinäkö pelkuri! Sinäkö, sankaritar! Sinuthan pakotettiin.\n\n-- Niin ainakin kuvittelin... Näin vaaroja, syviä kuin kuilut,\nedessäni. Nyt, Jeanne, ne vaarat näyttävät minusta vain\nkuvitelluilta, ja niiden kuilujen yli olisi lapsikin voinut hypätä.\nOlin arka, sen sanon sinulle. Voi, miks'en saanut aikaa ajatella!\n\n-- Sinä puhut arvoituksilla.\n\n-- Ei, ei se ole niinkään! -- huudahti Diana ja nousi kiihtyneenä\nseisomaan. -- Ei, minun syyni se ei ole. Hän se niin tahtoi. Muistan\nhyvin, miten kauhea minun asemani oli. Epäilin, horjuin... isäni\ntarjosi minulle tukeansa, mutta minä pelkäsin... _hän, hänkin_\ntarjosi suojelusta, mutta hän ei tehnyt sitä riittävän vakuuttavalla\ntavalla. Mutta olihan Anjoun herttua häntä vastaan yksissä tuumin\nMonsoreaun kanssa, niin ehkä väität. No, mitä se olisi tehnyt? Jos\ntosiaankin tahdotaan panna täytäntöön jokin asia, jos todellakin\nrakastetaan, niin mitkään esteet eivät pidätä. Voi, ei mikään\nruhtinas eikä mikään muukaan mahti maailmassa voi minua, pidättää,\njos minä rakastaisin...\n\n-- Rauhoitu, hyvä ystävä, ja keskustelkaamme...\n\n-- Sanon sinulle, että _me_ olemme olleet _pelkureita_.\n\n-- Me?... Voi, Diana, kenestä sinä puhut?\n\n-- Isästäni ja itsestäni. Elä käsitä minua väärin... isäni on\nnuhteeton ylimys ja hän olisi voinut puhua asiasta kuninkaan kanssa.\nMinä olen ylpeä enkä pelkää miestä, jos häntä vihaan... mutta,\nhuomaatko, syy arkuuteeni oli siinä, etten ymmärtänyt _hänen_ minua\nrakastavan.\n\n-- Sinä petät itsesi! -- huudahti Jeanne. -- Jos sinä tosiaankin\nniin luulisit, niin sinä siitä häntä moittisit, mikäli sinut oikein\ntunnen. Mutta sinä et sitä usko, sinä tiedät asian olevan ihan\npäinvastoin, lörpöttelijä! -- lisäsi hän, syleillen ystäväänsä\nhellästi.\n\n-- Sinäpä olet saanut palkinnon uskoessasi rakkauden voimaan, sinä,\njonka puoliso, saadakseen sinut omakseen, rohkeni vastustaa itseään\nkuningastakin, sinä, jonka hänen täytyi salaa viedä pois Parisista,\nsinä, joka lemmelläsi korvaat hänen epäsuosioon joutumisensa ja\nkarkotuksensa.\n\n-- Hän tuntee saaneensakin runsaan korvauksen, vastasi nuori rouva\nveitikkamaisesti.\n\n-- Mutta minä... ajatteleppa hiukan eläkä ole itsekäs... minä,\njota tuo nuori, tulinen mies väittää rakastavansa, minä, joka\nolen vetänyt Bussyn huomion puoleeni, olen mennyt julkisesti\navioliittoon, olen esiintynyt kaiken hoviväen edessä, eikä hän ole\nminuun katsahtanutkaan. Minä, olen niin sanoakseni, jättäytynyt hänen\nkäsiinsä luostarinpuutarhassa, minne olin järjestänyt kohtauksen\nhänen kanssaan. Me olimme kahdenkesken. Siellä ei ollut ketään muita\nkuin Gertrud ja Haudonin, hänen molemmat rikostoverinsa, ja minä,\njoka ehkä olin vielä suurempi rikoksellinen. Voi, kun ajattelen,\nettä hän vaikkapa itse kirkosta... sillä hänen hevosensa oli oven\nulkopuolella... olisi voinut viedä minut mukanaan väljän viittansa\nsisällä! Näin kyllä, että hän kärsi, että hän oli toivoton minun\nvuokseni. Jos hän olisi pyytänyt minua kuolemaan puolestaan, niin\nolisin sen tehnyt... No niin! Minä menin pois... mutta hän ei\najatellut edes koskettaa minun huntuani eikä pyytää minua jäämään.\nVarro, varro, ja kuuntele!... Voi, sinä et tiedä, miten minä\nkärsin... hän tiesi minun lähtevän Parisista ja palaavan Méridoriin.\nHän tiesi, ettei Monsoreaun kreivi... voi, minä punastun sitä\npuhuessani... hän tiesi, ettei Monsoreau oikeastaan ole puolisoni.\nHän tiesi minun olevan yksin. Ja, rakas Jeanne, lukemattomat\nkerrat minä tänne tullessani käännyin katsomaan taakseni, sillä\nluulin kuulleeni hänen ratsunsa nelistävän takanamme. Mutta se ei\nollutkaan mitään muuta kuin petollista kaikua! Asia on siis niin kuin\nolen sanonut: hän ei minua ajattele enää, enkä minä ole Anjouhun\nmatkustamisen arvoinen... kun Ranskan hovissa kerran on niin paljo\nkauniita ja miellyttäviä naisia, joiden pieninkin hymy on enemmän\narvoinen kuin Méridorin metsiin piiloutuneen maalaistyttöraukan\ntuhannet tunnustukset. Käsitätkö nyt minua? Olenko oikeassa? Olenko\nunohdettu, halveksittu, Jeanne?\n\nHän oli juuri saanut sanotuiksi nuo sanat, kun samassa lehdikko\nkohisi, joukko multaa ja sammalta vierähti alas läheiseltä vanhalta\npuistomuurilta, ja muuan mies, hypättyään ensin muurivihreiden ja\nvillien vattupensasten keskelle, keittäytyi siitä suoraapäätä Dianan\njalkoihin. Tämä päästi huudon.\n\nJeanne oli kiiruhtanut syrjään, sillä hän oli nähnyt ja tuntenut\nmiehen.\n\n-- Niinkuin näette, olen minä nyt tässä, -- mutisi Bussy ja suuteli\narvokkaasti Dianan hameenliepeitä.\n\nNyt tunsi Diana kreivin. Ollen suunniltaan ilosta ja tuon\nodottamattoman onnen huumaamana heittäytyi hän miltei tiedotonna\nkreivin syliin, vaikka juur'ikään oli soimannut häntä\nvälinpitämättömyydestä.\n\n\n\n\n16.\n\nRakastavaiset.\n\n\n-- Oi! -- kuiskasi Diana ja katsoi ylös. -- Kylläpä te, kreivi, meitä\nkauheasti hämmästytitte!\n\nHän vetäytyi hiljaa irti Bussyn syleilystä ja siirtyi ystävättärensä\nluo. Tämä näet oli ensin kohteliaisuudesta siirtynyt muutamia\naskeleita syrjemmäksi, mutta sitten, uteliaana kuten naiset yleensä,\ntullut jälleen lähemmäksi, ei kylläkään ottaakseen keskusteluun osaa,\nvaan kuullakseen kuitenkin siitä jok'ainoan sanan.\n\n-- Mitä, rouva kreivitär! -- huudahti Bussy. -- Näinkö te otatte\nminut vastaan?\n\n-- Ei suinkaan, -- virkkoi Diana, -- sillä teittehän todellakin,\nkreivi Bussy, varsin ystävällisesti ja hellästi... Mutta...\n\n-- Voi, ei mitään, \"mutta\"! -- huokasi Bussy ja polvistui uudelleen.\n\n-- Nouskaa ylös, herra kreivi, nouskaa ylös, minä pyydän! huusi Diana.\n\n-- Ah! Sallikaa minun hetkinen olla tässä paikassa, johon niin kauvan\nolen halunnut päästä.\n\n-- Kyllä, mutta saadaksenne sen paikan olette te hypännyt yli muurin.\nSe ei ole ainoastaan sopimatonta teidän arvoisellenne henkilölle ja\nse on myöskin varomattomuutta henkilön puolelta, joka on arka minun\nkunniastani.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Katsokaas, jos joku sattumalta olisi teidät nähnyt...\n\n-- Kuka sitä olisi huomannut?\n\n-- Ehkä joku metsästäjistämme...\n\n-- Ooh, olkaa huoletta, kreivitär! Minä osaan kyllä piilottautua\nniin, ettei minua nähdä.\n\n-- Tekö piilottautuisitte? Voi, kreivi Bussy! -- huudahti Jeanne. --\nSepä on ylen romantillista! Kertokaapa siitä meille jotain!\n\n-- Ensin on minun sanottava, että kun en tulomatkalla tavannut\nteitä, niin se ei ollut minun syyni. Minä matkustin toista ja\nte toista tietä. Te kuljitte Rambouilletin ja minä Chartresin\nkautta. Kuulkaahan edelleen ja päättäkää sitten, tokko teidän\nBussy parkanne teitä rakastaa. En rohjennut ratsastaa niin, että\nolisin teidät tavannut, vaikka sen kylläkin olisin voinut. Tiedän,\nettei teidän isällänne ollut mitään kiirettä, kun hänellä oli\ntyttärensä sivullaan. Mutta minä en tahtonut hänen nähtensä enkä\nseurueenne läsnäollessa teitä tavata, sillä minä en tahdo ryhtyä\nmihinkään sellaiseen tekoon, joka teidät paljastaisi. Olen senvuoksi\nmatkustanut niin hitaasti, että olin melkein syödä ratsupiiskani\npelkästä kiukusta.\n\n-- Ritari parka! -- huomautti Jeanne. -- Niinpä näyttekin matkalla\nlaihtuneen.\n\n-- Te saavuitte lopultakin Angersiin, -- jatkoi Bussy. -- Minä olin\nvuokrannut asunnon esikaupungista ja katselin erään uutimen takaa\nteidän ohikulkuanne.\n\n-- Hyvä jumala! -- huudahti Diana, -- ettekö siis asu Angersissa edes\noikealla nimellänne?\n\n-- En. Minä olen olevinani matkustava kauppias. Katsokaahan vain\nminun kaneelinväristä pukuani. Ei vieläkään ole minua tunnettu.\n\n-- Bussy, kaunis Bussy, voi olla kaksi päivää matkalla tulematta\ntunnetuksi! -- huudahti taas Jeanne. -- Sitäpä ei koskaan hovissa\nuskottaisi.\n\n-- Harhailtuani sitten kauvan metsässä, -- jatkoi Bussy, -- löysin\nlopultakin tuon muurin. Mutta puisto on suuri ja muuri pitkä. Siitä\nsyystä viivyin neljän tunnin kavutessani milloin sinne, milloin tänne\nkorkean muurin päälle. Aloin jo tulla lohduttomaksi, mutta illalla\nsain teidät nähdä juuri samalla hetkellä kun te menitte linnaan.\nTeillä oli seurassanne rouva Saint-Luc. Kiiruhdin silloin siihen\nsamaan paikkaan, josta te juuri olitte lähtenyt. Näin, että nurmikko\noli tallattu, ja siitä päätin, että te keskipäivän kuumimmaksi ajaksi\nolitte valinneet tuon vilpoisan lepopaikan. Antaakseni teille merkin\nkäynnistäni taitoin muutamia oksia, niinkuin metsästysretkellä\ntehdään, ja palasin sitten kaupunkiin.\n\n-- Minä olisin menetellyt kokonaan toisella tavalla saadakseni nähdä\nDianaa, -- selitti Jeanne. -- Olisin mennyt suoraan Méridorin linnaan\nja arkailematta astunut sisälle. Parooni olisi minua syleillyt,\nrouva Monsoreau olisi sallinut minun istua viereensä ruokapöydässä,\nherra Saint-Luc olisi vakuutellut minulle ystävyyttään ja rouva\nSaint-Luc auttanut minua leikinlaskussa. Sehän olisi ollut kaikkein\nyksinkertaisinta. Mutta tunnettuahan on, etteivät rakastavaiset\nkoskaan keksi helpoimpia keinoja. Bussy pudisti päätään.\n\n-- Ei, -- sanoi hän, -- sen ehkä kaikki muut olisivat uskaltaneet,\nmutta minä en.\n\n-- Vai niin! -- virkahti Jeanne. -- Näyttää siis siltä, etten minä\nymmärtäisi, mikä on soveliasta.\n\n-- Ei, -- jatkoi Bussy mietteissään, -- ei, minä en voi mennä\nlinnaan. Paroonin tytär on naimisissa, ja olkoonpa hänen puolisonsa\nmillainen hyvänsä, niin on hänen isänsä miehen sijassa velvollinen\nhäntä vartioimaan.\n\n-- Ahaa! -- murahti Jeanne. -- Se on siis läksyksi minulle. Kiitos\nkreivi! Minä ansaitsin sen hyvin sekaantuessani hullujen asioihin.\n\n-- Hullujenko? -- toisti Diana.\n\nHullut ja rakastavaiset ovat yhtä ja samaa.\n\nNäin sanottuaan hän suuteli Dianaa otsalle, kumarsi Bussylle ja\nriensi pois. Diana olisi pidättänyt häntä. Mutta Bussy tarttui Dianan\nkäteen ja esti hänet siitä, niin että he nyt jäivät kahdenkesken.\nDiana näki Jeannen laulaen rientävän pois ja poimivan kukkia tien\nvierestä. Vihdoin istahti Diana punastuen, ja Bussykin asettautui\nsiihen nurmikolle hänen jalkojensa juureen.\n\n-- Olenko tehnyt oikein, kreivitär? -- kysyi Bussy. -- Hyväksyttekö\nnyt minun menettelytapani?\n\n-- En tahdo teeskennellä, -- vastasi Diana. -- Te sitäpaitsi tunnette\nsisimmät ajatukseni. Minä hyväksyn teidän menettelynne, mutta\nsiihenpä hyväksymiseni pysähtyykin. Sillä äsken, teitä syyttäessäni,\nolin mieletön, olin rikollinen.\n\n-- Mitä te puhutte, Diana?\n\n-- Voi, herra kreivi, minä sanon totuuden! Minä en ole velvollinen\ntekemään herra Monsoreauta onnelliseksi, mutta toiselta puolen en\nvoi tehdä onnelliseksi ketään muutakaan. Voin kieltää kreiviltä\nseuranpitoni, hyväntahtoisuuteni, rakkauteni. Mutta jos luovuttaisin\nne jollekin toiselle, niin tulisin minä riistäneeksi ne siltä, joka,\nvaikkakin vasten omaa tahtoani, kuitenkin on herrani ja mieheni.\n\nBussy kuunteli kärsivällisesti tätä siveyssaarnaa, jota Dianan lempeä\nääni kuitenkin melkolailla lievensi.\n\n-- Saanko nyt puhua kursailematta? - kysyi Bussy.\n\n-- Puhukaa toki.\n\n-- No niin. Kaikki tuo, mitä olette sanonut, on tullut ulkopuolelta\nhampaittenne.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Kuunnelkaa nyt minua kärsivällisesti, niinkuin minäkin teitä äsken\nkuuntelin, kun te lavertelitte tuota sofismianne.\n\nDiana hätkähti.\n\n-- Tavallinen siveysoppi on pelkkää sofismia, hyvä rouva, koska se\nei sovellu käytäntöön. Sofisminne vastalahjaksi tahdon sanoa teille\nerään totuuden. Teidän miehenne on teidän herranne, sanotte te. Mutta\noletteko itse tuon miehen valinnut? Ette, vaan onneton kohtalo on\nyhdistänyt teidät häneen. Tahdotteko siis koko iäksenne alistua tuon\ninhottavan pakon seurausten alaiseksi? Siinä tapauksessa tulee minun\nteidät hänestä vapauttaa.\n\nDiana avasi suunsa vastatakseen, mutta Bussy ehätti väliin.\n\n-- Voi, minä tiedän, mitä tahdoitte sanoa, -- jatkoi; nuori\nmies. -- Te aiotte sanoa, että jos minä haastan hänet kanssani\nkaksintaisteluun ja surmaan hänet, niin te ette tahdo nähdä minua\nenää milloinkaan. No niin! Vaikkapa minä surusta kuolisinkin, niin\nainakin te tulisitte onnelliseksi ja voisitte vielä onnellistuttaa\njonkin jalon miehen, joka ehkä väliin minun nimeäni siunaisi ja\nsanoisi: kiitos Bussy! kiitoa siitä, että vapautit meidät tuosta\ninhottavasta Monsoreausta. Ja te, Diana, joka ette uskaltaisi minua\nelossaollessani kiittää, teette sen kyllä sitten, kun olen kuollut.\n\nNuori nainen tarttui kreivin käteen ja pusersi sitä hellästi.\n\n-- Te ette ole vielä edes pyytänyt Bussy, ja te jo uhkaatte.\n\n-- Teitäkö uhkaisin? Jumala on todistajanani ja tuntee tarkoitukseni.\nMinä rakastan teitä, Diana, niin vilpittömästi, etten voisi toimia\ntavallisen ihmisen tavoin. Tiedän senkin, että te rakastatte minua,\nelkää sitä kieltäkökään. Olettehan sen itsekin tunnustanut. Mutta\nrakkaus sellainen kuin minun säteilee kuni aurinko ja lämmittää sen\ntavoin. Senvuoksi minä en epäile, vaan lankean teidän jalkainne\njuureen ja käsi sydämellä, joka ei koskaan oman edun eikä pelon\nvuoksi ole valehdellut, sanon teille: Diana, minä rakastan teitä,\nlemmin kaikesta sielustani! Diana, minä vannon kuolevani teidän\npuolestanne, ja viimeinen huokaukseni tulee olemaan pyhitetty teille.\nJos te lausutte sanat: poistukaa, elkää riistäkö toisen onnea,\nniin nousen minä ylös vähääkään huokaamatta, pienintäkään liikettä\ntekemättä. Minä poistun tästä paikasta, jossa olen tuntenut itseni\nniin kovin onnelliseksi, ja sanon: tämä nainen ei minua rakasta eikä\nmilloinkaan tule minua rakastamaan. Minä lähden pois, ettekä te enää\nkoskaan saa minua nähdä. Mutta koska minun uhrautuvaisuuteni teidän\npuolestanne on suurempi kuin minun rakkauteni ja koska mieluummin\nhaluan nähdä teidät onnellisena kuin että toiselta onnen varastaisin,\nsenvuoksi on minulla oikeus varastaa hänen elämänsä, samalla kun\nuhraan oman elämäni. Sen olen tekevä, jotta te ette elinikäänne\ntarvitsisi olla sidottuna ettekä tehdä onnettomiksi niitä, jotka\nteitä rakastavat.\n\nDiana luki Bussyn kirkkaasta, avoimesta katseesta ylimyksen päätöksen\nkoko voiman. Hän oivalsi, että Bussy tulisi toimimaan sanojensa\nmukaisesti. Ja niinkuin huhtikuun lumi sulaa auringonsäteitten alta,\nniin heltyi Dianankin kovuus tuon leimuavan katseen edessä.\n\n-- No niin, -- virkkoi Diana, -- minä kiitän siitä epäoikeutetusta\nsyytöksestä, jonka nyt minua vastaan teette. Ei ole kovin\nhienotunteista saattaa minun katumaan sitä että olen teille\nrakkauteni tunnustanut. Mutta tokkohan te rakastaisitte minua\nkuolemaan asti, niinkuin äsken väititte? Enköhän koskaan joutuisi\nminkään oikun leikkikaluksi? Eiköhän se päivä koskaan koittaisi,\njolloin minun pitäisi katua sitä, etten tullut kuunnelleeksi\nMonsoreaun vihattavia rakkaudentunnustuksia? Ei sentään! Ei mitään\nehtoja! Minä olen voitettu ja kuulun teille, Bussy. Jääkää siis\ntänne, ja nyt, kun elämäni kuuluu teille, on teidän vaalittava meitä\nkumpaakin.\n\nNäin sanottuaan laski Diana toisen kätensä Bussyn olalle ja ojensi\nhänelle toisen. Sen painoi Bussy innokkaasti huulilleen.\n\nNyt kuului Jeannen kevyitä askeleita ja hiljainen rykäisy, ikäänkuin\nsalainen merkinanto siitä, että hän oli tulossa.\n\nVaistomaisesti irrottautuivat rakastavaisten kädet toisistaan, ja\nJeanne, joka tuon liikkeen huomasi, virkkoi:\n\n-- Anteeksi, että teitä häiritsen, hyvät ystäväni. Mutta meidän\non palattava kotiin, ettei meitä tultaisi täältä etsimään.\nItsepäisyytenne tähden jäätte te nyt ilman päivällistä, herra kreivi,\nvaikka se ei luullakseni maistuisikaan pahalle miehestä, joka on\nratsastellut ja kiipeillyt niin paljo, ja sitäpaitsi menevät teiltä\nhukkaan muutamat katseet, jotka teitä kovin miellyttävät. Tule nyt,\nDiana.\n\nNäin sanoen tarttui Jeanne ystävättärensä käsivarteen ja veti hänet\nmukanaan.\n\nBussy katseli hymyillen noita kahta ystävystä. Osittain\npoiskääntyneenä ojensi Diana hänelle kätensä. Bussy kysyi:\n\n-- Siinäkö kaikki, mitä teillä on minulle sanomista?\n\n-- Me tapaamme huomenna, -- vastasi Diana. -- Sehän on sovittu?\n\n-- Ainoastaanko huomenna?\n\n-- Huomenna ja alati.\n\nBussy ei voinut olla hiljaa huudahtamatta. Hän painoi intohimoisesti\nDianan käden huulilleen ja, kuiskattuaan vielä kerran jäähyväiset,\npoistui tai pikemmin lensi pois, sillä hän tunsi, että oli äärettömän\nraskasta erota siitä, jota niin kauvan oli halannut jälleennähdä.\n\nDiana seurasi häntä katseillaan eikä päästänyt ystävätärtään\nmenemään, ennenkuin Bussyn askelten kaiku oli lakannut kuulumasta.\n\n-- Tahdotko nyt hiukan jutella kanssani, Diana? -- kysyi Jeanne, kun\nBussya ei enää näkynyt eikä kuulunut.\n\n-- Niinpä todellakin! -- vastasi Diana ja hätkähti kuin olisi\nystävänsä puhuttelu hänet jonkinlaisesta unesta herättänyt.\n\n-- Kuulehan! Huomenna menen minä mieheni ja sinun isäsi kanssa\nmetsästämään.\n\n-- Mitä! Aiotko sitten jättää minut yksikseni linnaan?\n\n-- Tiedäppäs, hyvä ystävä, -- vastasi Jeanne, -- että ovat ne\nminullakin periaatteeni ja että on olemassa asioita, joissa minä en\nanna yhtään perään.\n\n-- Voi, Jeanne! -- huudahti Diana kalveten.\n\n-- Onko sinulla sydäntä puhua noin kovia sanoja minulle, ystävällesi?\n\n-- Ei ole ystävyyttä, mikä voisi kaikkeen ulottua -- jatkoi Jeanne\nentiseen tyyneen tapaan. -- Kaikkea en jaksa kaikkea kestää.\n\n-- Minä luulin, että sinä minua rakastaisit, Jeanne, ja nyt sinä\nmurratkin sydämeni, -- sanoi Diana kyyneleet silmissä. -- Sinähän\nsanoit, ettet voi sitä sietää. Mitä et voi sietää?\n\n-- Katsos, -- kuiskasi Jeanne ystävättärensä korvaan, -- en voi\nsietää sitä, että tulisin estäneeksi teitä, rakastavaisraukkoja,\nhäiritsemättä kohtaamasta toisianne.\n\nDiana sulki nuoren, iloisen rouvan syliinsä ja suuteli hänen\nhymyileviä kasvojaan.\n\nSamassa kuuluivat jahtitorvien törähdykset.\n\n-- Meitä kutsutaan, -- virkkoi Jeanne. - Saint-Luc parka käy\nkärsimättömäksi. Elä siis ole häntä kohtaan ankarampi kuin mitä minä\nolin tuota rakastunutta herraa kohtaan, jolla oli kanelinväriset\nvaatteet yllään.\n\n\n\n\n17.\n\nBussy luovuttaa hevosensa.\n\n\nSeuraavana päivänä läksi Bussy ani varhain Angersista.\n\nEi olisi saattanut sanoa, että hän kiiruhti, sillä hän pikemmin\nlensi. Diana oli mennyt sisälle linnan terassille, josta näkyi\nvihreitten kenttien halki kiemurteleva maantie. Ennen pitkää huomasi\nhän sieltä meteoorin lailla lähenevän mustan pilkun. Hän riensi heti\nulos, ettei Bussyn tarvinnut odotella, vaan että hän itse ensimäisenä\nehtisi kohtauspaikalle.\n\nHän tunsi sydämessään sanomatonta iloa. Niin ylen onnellinen oli hän\nnuoruudestaan, kauneudestaan ja rakkaudestaan, että hänestä siinä\neteenpäin rientäessään väliin tuntui siltä kuin olisi hän sielunsa\nsiivillä kohonnut kohti korkeuksia. Mutta matka linnasta metsään\noli pitkä ja ankara hengästyminen pakotti hänet usein pysähtymään.\nSenvuoksi hän ehti kohtauspaikalle vasta samana hetkenä, jolloin\nBussy hyppäsi muurin yli.\n\nBussy näki Dianan tulevan, riensi hänen luokseen, ja Diana heittäytyi\nhänen syliinsä. Heidän tervehdyksensä suli pitkäksi, sydämelliseksi\nsyleilyksi.\n\nPäivä kulua hurahti kuin tunti. Diana heräsi ensimäisenä tuosta\nsuloisesta uinailusta, mikä muistuttaa onnesta ja autuudesta\nnukahtaneen sielun unta. Bussy pusersi silloin nuorta naista\nrintaansa vasten ja virkkoi:\n\n-- Minusta tuntuu siltä, Diana, kuin alkaisi elämäni vasta tänään.\nSillä vasta nyt minä näen selvästi edessäni sen tien, joka johtaa\nminut iäisyyteen. Sinä olet se valo, joka minulle kaiken tämän onnen\nloistat. En tuntenut ennen tätä maailmaa. Toistan vieläkin sen\nsaman, mitä sanoin eilen, nimittäin että kun olen alkanut elää sinun\nkauttasi, niin tahdon sinun kanssasi myöskin kuolla.\n\n-- Ja minä, -- vastasi Diana, -- minä, joka kerran ilman kaipausta\njättäydyin kuoleman syliin, pelkään nyt, etten saa elää tarpeeksi\nkauvan. Mutta miksi et ole tullut linnaan, Ludvig? Isäni pitäisi\nitseään onnellisena saadessaan ottaa sinut vastaan. Herra Saint-Luc\non ystäväsi ja hän on vaitelias. Ajattelehan, miten verratonta olisi\nsaada nähdä toisensa tuntia kauvemmin.\n\n-- Voi, Diana, jos minä olisin tunnin ajan linnassa, niin tahtoisin\nolla siellä alati, ja koko maakunta saisi sen pian tietää. Ja kun\nsitten huhu joutuisi miehesi korviin, niin hän kiiruhtaisi tänne...\nOlethan sinä kieltänyt minua vapauttamasta itseäsi hänestä...\n\n-- Mitä se hyödyttäisi? -- kysyi Diana, äänessään sointu, joka voi\npulpahtaa vain rakastavaisen naisen rinnasta.\n\n-- Säilyttääksemme onnemme on tärkeätä, että salaamme sen koko\nmaailmalta. Rouva Saint-Luc sen jo tuntee ja Saint-Luc tulee sen myös\nsaamaan tietoonsa...\n\n-- Voi, mitä varten?\n\n-- Salaisitko sinä, Diana, minulta mitään?\n\n-- En, se on totta.\n\n-- Minä kirjoitin tänä aamuna muutamia rivejä Saint-Luc'ille, pyytäen\nsaada tavata häntä Angersissa. Kun hän tulee, olen pyytävä hänen\nkunniasanaansa siihen, ettei hän sanallakaan mainitse mitään tästä\ntapahtumasta. Parisista lähtiessämme näytti kovin uhkaavalta.\n\n-- Olet oikeassa... Sitäpaitsi on isäni niin tunnontarkka mies, että\nhän, niin paljo kuin minua rakastaakin, saattaisi syyttää minua\nMonsoreaun edessä.\n\n-- Mitä suurin salassapito on siis välttämätöntä... ja jos taivas\njättää meidät vihollistemme käsiin, niin voimme sanoa ainakin sen,\nettä emme voineet menetellä toisin kuin mitä olemme tehneet.\n\n-- Jumala on hyvä, Ludvig. Elä epäile häntä tänä hetkenä.\n\n-- En epäile jumalaa, vaan pelkään, että jokin ilkeä henki kadehtii\nmeidän iloamme.\n\nRakastavaiset vaihtoivat tuhansittain ajatuksiaan, tuhansien\nsuudelmien höystäminä. Vihdoin kuului metsästystorven ääni lähempänä\nlinnaa antavan Jeannen ja Dianan kesken sovitun merkin, ja Bussy\nriensi kiiruusti pois.\n\nJuuri kaupunkia lähestyessään huomasi hän, että kaupungin portit\naiottiin sulkea kiinni. Bussy oli kannustamaisillaan hevostaan\nrivakampaan vauhtiin, kun hän kuuli takanaan nelistävien hevosten\ntöminää.\n\nSe joka aikoo piilottautua, varsinkin rakastaja, pelkää kaikkea.\nBussykin senvuoksi kysyi itseltään, kumpikohan olisi parempi,\nrientääkkö eteenpäin ehtiäkseen ennen ratsastajia vaiko ohjata\nratsunsa sivulle ja antaa toisten ajaa ohitse. Mutta ne toiset\nratsastivat nyt niin tulisesti, että he tuossa tuokiossa olivat\nBussyn kintereillä.\n\nRatsastajia oli kaksi. Bussy siirtyi sivulle ja näki, miten toinen\nratsastajista kannusti hevostaan, jota sen lisäksi toinen lakkaamatta\nlöi suitsiremmeillään.\n\n-- Tässähän onkin kaupunki, -- virkkoi toinen gascognelaisella\nmurteella. -- Vielä kolmesataa lyöntiä ja sata kannustamista,\nrohkeutta ja kestävyyttä!\n\n-- Mutta eläin on uuvuksissa. Sehän horjuu eikä pääse enää eteenpäin,\n-- vastasi etumainen ratsastaja. -- Uhraisin kuitenkin vaikka sata\nhevosta päästäkseni kaupunkiin.\n\n-- Tuo ääni tuntuu minusta tutulta, -- ajatteli Bussy. -- Mutta kas\nvaan! Nyt hänen hevosensa huojuu.\n\nRatsastajat ehtivät nyt Bussyn kohdalle.\n\n-- Varokaa itseänne, herra! -- huusi kreivi. -- Hypätkää alas\nsatulasta! Teidän hevosenne kaatuu.\n\nHevonen retkahtikin raskaasti kyljelleen ja sätkytteli jalkojaan,\nikäänkuin olisi yhäkin juoksussa. Mutta pian sen hengitys taukosi,\nsilmät sulkeutuivat, vaahto sen tukahdutti ja se heitti henkensä.\n\n-- Hyvä herra, -- huusi se, jolta ratsu oli menehtynyt, -- saanko\nostaa teidän hevosenne?\n\n-- Hyvä jumala! -- pääsi Bussyltä.\n\n-- Kuulitteko, mitä kysyin? -- toisti vieras. -- Minulla on kiire.\n\n-- Ooh, hyvä prinssi, ottakaa hevoseni ilmaiseksi, -- vastasi Bussy\nomituisen mielenliikutuksen valtaamana, sillä hän oli tuntenut Anjoun\nherttuan.\n\nSamassa veti toinen ratsastaja pistoolinsa esille.\n\n-- Rauhoittukaa! -- huusi herttua tuolle epäluuloiselle\npuolustajalleen. -- Rauhoittukaa, herra d'Aubigné! Luulenpa totta\ntotisesti että hän on Bussy.\n\n-- Minä se olenkin, hyvä prinssi. Mutta mikä kumma saa teidät\nratsastamaan hevosia kuoliaiksi tällä tiellä ja tähän aikaan päivästä?\n\n-- Vai on se herra Bussy, -- virkkoi d'Aubigné. -- Siinä tapauksessa,\narmollinen herra, ette minua siis enää tarvitse... Sallikaa minun\nniin ollen, kuten sanassa sanotaan, palata hänen luokseen, joka minut\nlähettänyt on.\n\n-- Mutta ette ennen kuin olette vastaanottanut vilpittömimmät\nkiitokseni ja järkkymättömän uskollisuuteni lupauksen, -- sanoi\nprinssi.\n\n-- Otan ne kaikki vastaan, armollinen herra, ja tulen ehkä jonakin\npäivänä muistuttamaan teitä sanoistanne.\n\n-- Minä olen kuin puusta pudonnut, -- sammalsi Bussy.\n\n-- Etkö siis tätä tiennyt? -- kysyi prinssi epäluuloisella\näänensävyllä, minkä kreivikin huomasi. -- Koska kerran olit täällä,\nniin sinä kaiketi minua odottelit, vai kuinka?\n\n-- Tuhannen sarvipäätä! -- tuumaili Bussy itsekseen, oivaltaessaan,\nmitä mahdollisia epäluuloja prinssissä voisi herätä hänen salaisen\nAnjoussa oleskelunsa johdosta. -- On parasta olla varovainen eikä\npaljastaa itseään.\n\n-- Minä tein enemmänkin kuin että vain olisin odotellut teitä,\narmollinen herra, -- sanoi hän ääneen. Mutta koska haluatte päästä\nkaupunkiin, ennenkuin portit suljetaan, niin nouskaa heti satulaan.\n\nHän tarjosi nyt hevostaan prinssille, joka parhaallaan kaiveli\nkaatuneen ratsunsa satulasta joitakin tärkeitä papereita.\n\n-- Jääkää siis hyvästi, armollinen herra! -- lausui d'Aubigné,\nkääntäen hevosensa ympäri. -- Teidän palvelijanne, kreivi Bussy!\n\nD'Aubigné poistui nopeasti. Bussy hyppäsi ratsun selkään herransa\nselän taa. Ja heidän siinä niin kaupunkia kohti ratsastaessaan tuli\nBussy ajatelleeksi, että eiköhän tuo mustapukuinen ruhtinas vain\nollutkin se ilkeä henki, joka jo nyt hänen onneansa kadehti. Pian\npääsivät he Angersiin.\n\n-- Mitä nyt tehdään, armollinen herra? -- kysyi Bussy.\n\n-- Riennetään pian linnaan! Minun lippuni on sinne asetettava. Siitä\nnäkyy, että minä olen saapunut tänne, ja maakunnan aateliston on\ntultava koolle.\n\n-- Ei mikään ole sen helpompaa, -- selitti Bussy, ollen olevinaan\nmyöntyväinen aikaa voittaakseen ja kun hän sitäpaitsi oli liian\nhämmästynyt ollakseen puolueeton.\n\n-- Puhaltakaa torviin! -- huusi hän vastaantuleville kaupungin\ntorvensoittajille.\n\nMutta nämä vain töllistelivät häneen, kiinnittämättä mitään erityistä\nhuomiotaan noihin kahteen tomuiseen ja hikiseen ratsastajaan.\n\n-- Kuinka! -- sävähti Bussy, tullen heitä lähemmäksi. -- Eikö isäntää\ntunneta talossa?... Kutsukaa tänne virkaatoimittava pormestari.\n\nTämä käskevä ääni vaikutti soittajiin, ja toinen niistä tuli\nlähemmäksi.\n\n-- Ah! -- huudahti hän pelästyneenä, kun ensin oli tarkasti katsellut\nprinssiä. -- Siinähän on meidän armollinen herramme ja isäntämme!\n\nHerttua tunnettiin helposti luonnottomasta haljenneesta nenästään,\njosta Chicotkin oli tehnyt laulun.\n\n-- Sehän on hänen kuninkaallinen korkeutensa herttua! -- huusi mies\nja tarttui yhtä hämmästyneenä toverinsa käsivarteen.\n\n-- Te tiedätte nyt yhtä paljo kuin minäkin, -- sanoi Bussy. -- Mutta\npuhaltakaa nyt torviinne kaikin voimin, niin että koko kaupunki\nneljännestunnissa saa tietää hänen korkeutensa olevan täällä.\nSillävälin matkaamme me, teidän korkeutenne, hitaasti linnaa kohti,\nja sinne saavuttuamme on paistinvarras jo toivoakseni otettu esiin\nmeidän nälkämme sammuttamista varten.\n\nJo ensimäisten torventörähdysten jälkeen alkoi muodostua useita\nihmisryhmiä. Ja kohta juoksi naisia ja lapsia pitkin kaupunkia\nhuutaen: Hänen korkeutensa on kaupungissa!... Eläköön herttua!\n\nRaatimiehet, linnanherrat ja etevimmät aateliset kiiruhtivat nyt\nlinnaan yhä taajenevien väkijoukkojen saattamina.\n\nNiinkuin Bussy jo oli otaksunut, olivat kaupungin ylimykset linnassa\njo ennen prinssin tuloa häntä arvonmukaisesti vastaanottamassa.\n\n-- Hyvät herrat, -- sanoi ruhtinas, -- olen kiiruhtanut tänne kunnon\nkaupunkiin Angersiin. Parisissa ovat mitä suurimmat vaarat uhanneet\nhenkeäni. Olinpa jo kadottanut vapautenikin, mutta hyvien ystävien\navulla onnistuin pakenemaan.\n\nBussy puri huultaan. Hän ymmärsi sen pilkallisen katseen sisällön,\njonka herttua häneen loi.\n\n-- Ja nyt, -- lisäsi Frans, -- on henkeni ja turvallisuuteni taattu.\n\nHämmästyneet maistraatinjäsenet huusivat heikosti: eläköön armollinen\nherttuamme!\n\nVäkijoukko, ajatellen niitä etuja, joita sille herttuan jokaisesta\nmatkasta tavallisesti koitui, huusi voimakkaasti: eläköön!\n\nTuossa tuokiossa oli Fransilla ympärillään hoviväkensä, jota hän\nAnjoun herttuana ylläpiti Angersissa ja jonka henkilökunnasta vain\nylhäisimmät tunsivat isäntänsä. Sitten tuli kaupungin aatelisten ja\nnaisten vuoro, niin että onnentoivotuksia riitti lähes puoleenyöhön.\nKaupungilla toimeenpantiin juhlavalaistus, kiväärejä laukaistiin\nkaduilla ja toreilla, ja aina Méridorin linnaan asti toi tuuli\ntullessaan Angersin hyvien porvarien ilohuudot ja humun.\n\n\n\n\n18.\n\nAnjoun herttuan valtiotaitoa.\n\n\nKun Bussy ja herttua lopultakin jäivät kahdenkesken, virkkoi\nviimeksimainittu:\n\n-- Puhelkaamme nyt hetkinen. Tarkkasilmäinen Frans oli huomannut,\nettä Bussy, heidän toisensa tavattuaan, oli tuntunut tavallistaan\ntaipuvaisemmalta. Siitä hän hovituntemuksensa perusteella teki sen\njohtopäätöksen, että kreivi oli jotenkuten kiusallisessa asemassa\nja että hän, herttua, voisi käyttää sitä hyödykseen. Mutta toiselta\npuolen oli Bussylläkin ollut miettimisen aikaa, niin että hän varsin\ntyynenä saattoi odottaa herttuan hyökkäystä.\n\n-- Kun viimeksi toisemme tapasimme, olit sinä hyvin sairas, Bussy\nparkani!\n\n-- Se on totta, teidän korkeutenne. Olin kovin sairas, ja melkein\nkuin ihmeen kautta minä pelastuin.\n\n-- Sinulla oli myös luonasi muuan lääkäri, joka oli kauhean\nvarovainen sinun parantumisesi suhteen, sillä hän ärhenteli niille,\njotka uskalsivat sinua lähestyä.\n\n-- Sekin on totta, teidän korkeutenne, sillä le Haudouin on minulle\nperäti uskollinen.\n\n-- Hän kai pidätti sinua sängyssä, vai kuinka?\n\n-- Pidätti, ja se oli vähällä saattaa minut ihan epätoivoon, kuten\nteidän korkeutenne voi huomata.\n\n-- Mutta minusta tuntuu siltä kuin olisit voinut lähettää tohtorin\nhiiteen ja tulla minun kanssani ulos.\n\n-- Kyllä kai, -- vastasi Bussy ja käänteli hermostuneesti hattuaan.\n\n-- Mutta, -- jatkoi herttua, -- koska oli kysymys vakavasta asiasta,\net sinä uskaltanut paljastaa.\n\n-- Mistä on kysymys? -- huudahti Bussy ja painoi hatun päähänsä aina\nsilmiä myöten. -- Luulen teidän korkeutenne sanoneen, että minä\npelkäsin paljastaa itseäni?\n\n-- Juuri niin minä sanoin.\n\nBussy hypähti ylös tuoliltaan ja huusi:\n\n-- Armollinen herra, te ette usko sanaakaan siitä, mitä nyt sanoitte.\nMinun ruumiissani on kaksikymmentä arpea todistamassa, että olen\nuseamman kerran itseni paljastanut. En ole koskaan ollut pelkuri,\nmutta tunnen monta, jotka eivät voi sanoa samaa itsestään, eivät\nainakaan voi sitä todistaa.\n\n-- Teillä on aina kiistämättömät perusteenne, herra Bussy, -- virkkoi\nherttua, harmista kalveten, -- ja kun teitä nuhdellaan jostakin,\nsuurennatte te aina sen moitteen ja kuvittelette olevanne siinä\noikeassa.\n\n-- Ooh, teidän korkeutenne! Minä tiedän hyvin, etten aina ole\noikeassa, mutta tiedän myöskin sen, milloin olen väärässä.\n\n-- Milloinka sitten olette väärässä, jos saan luvan kysyä?\n\n-- Silloinkun palvelen kiittämättömiä ihmisiä.\n\n-- Todentotta, hyvä herra, luulenpa teidän unohtavan itsenne, --\nsanoi prinssi ja nousi äkkiä ylös sillä arvokkuudella, mikä hänelle\nerinäisissä tilaisuuksissa oli ominaista.\n\n-- Hyvä on, minä unohdan itseni, armollinen herra, -- vastasi Bussy.\n-- Tehkää tekin kerran elämässänne se sama: unohtakaa itsenne -- tai\nunohtakaa minut.\n\nBussy astui pari askelta ovea kohti, mutta prinssi ehätti hänen\neteensä.\n\n-- Kiellättekö siis, -- virkkoi herttua, -- että te samana päivänä,\njolloin kieltäydyitte lähtemästä minun kanssani ulos, heti kohta\nsenjälkeen poistuitte kotoanne?\n\n-- Minä en kiellä koskaan mitään ellen ehkä sitä, jota minua\npakotettaisiin tunnustamaan.\n\n-- Sanokaapa siis minulle, miksi niin itsepäisesti tahdoitte jäädä\nkotiin?\n\n-- Asiat pakottivat minut siihen.\n\n-- Kotoiset asiatko?\n\n-- Asiat kotona taikka muualla.\n\n-- Minä otaksuin, että kun jokin ylimys on ruhtinaan palveluksessa,\ntämän ruhtinaan asioiden tulisi olla muita tärkeämpiä.\n\n-- Kuka siis tavallisesti on huolehtinut teidän asioistanne,\narmollinen herra?\n\n-- Myönnän, että se olette te, ja tavallisesti olenkin huomannut\nteidät uskolliseksi ja uhrautuvaksi. Tahdonpa mennä niinkin pitkälle,\nettä annan teille pahan luontonne anteeksi.\n\n-- Olette varsin hyvä!\n\n-- No, no! Olihan tosin teilläkin hieman syytä olla minuun\ntyytymätön: minä näet olin luvannut teille rangaista Monsoreauta.\nMutta onko hän sitten teistä niin vihattava tuo Monsoreau?\n\n-- Ei lainkaan. Minusta hän on vain hirmuisen ruma ja minä olisin\ntoivonut, että hänet olisi poistettu hovista, jotta minä olisin\npäässyt näkemästä hänen inhottavia kasvojaan. Te, armollinen herra,\nnäytte sitävastoin siitä oliosta pitävän. Mutta eihän makuasioista\npidä koskaan kiistellä.\n\n-- Ooh, jos se kerran oli ainoa syy, niin ei teidän olisi tarvinnut\nolla niin kovin myrtyneellä mielellä minua kohtaan kuin mikäkin\npahankurinen lapsi. Ja vielä enemmän teitte väärin siinä, että\nette lähtenyt minun kanssani, mutta sensijaan läksitte yksin\njoutavanpäiväisten asioitten takia.\n\n-- Joutavanpäiväisten! Olenko minä tehnyt joutavuuksia, minä? Ja te\njuuri äsken moititte minua siitä että... Sanokaapa, armollinen herra,\nmitä turhuuksia minä olen tehnyt?\n\n-- Tehän tahdoitte kostaa d'Epernonille ja Schombergille, ellen\nväärin käsitä. Minullakin oli sama tarkoitus, mutta aika ei ollut\nsopiva.\n\n-- Armollinen herra, mitä te tällä tarkoitatte, jos saan kysyä?\n\n-- Surmatkaa vallan kernaasti ne kummatkin, niin, vaikkapa kaikki\nneljä. Olen siitä teille yhä enemmän kiitollinen. Mutta älkää niitä\nkiusottako, sillä niiden katkeruus kohdistuu minuun.\n\n-- Mitä minä sitten olen tehnyt kunnon d'Epernonille?\n\n-- Teidän toimestanne on hänen vaatteensa revitty rikki.\n\n-- Vai niin, -- virkahti Bussy. -- Nyt tulee siis saksalaisen vuoro.\nMitä minä olen tehnyt Schombergille?\n\n-- Tahdotteko kieltää, että olette värjäyttänyt hänet siniseksi\nindigolla? Kun minä pari tuntia jälkeenpäin hänet näin, oli\nhän vieläkin yltäpäältä sininen. Ja sitäkö te kutsutte hyväksi\npilanteoksi?\n\nNyt alkoi prinssi kuitenkin vasten tahtoaan nauraa, ja Bussykin\nräjähti remakkaan nauruun, muistellessaan väriammeeseen pistettyä\nSchombergia.\n\n-- Minunko siis, -- kysyi hän, -- luullaan tehneen heille nuo\nkepposet?\n\n-- Luuletko sitten minun ne järjestäneen? -- tokasi prinssi.\n\n-- Ja olisiko teillä sitten sydäntä moittia miestä, jolla olisi\nollut tuollaisia päähänpistoja? Ah! Niinkuin äsken sanoin, olette te\nkiittämätön ihminen.\n\n-- Olkoonpa niinkin. Jos todellakin poistuit sitä tarkoitusta varten,\nniin annan sinulle anteeksi.\n\n-- Onko se varmaa, teidän korkeutenne?\n\n-- On, kautta kunniani. Mutta et sinä vielä ole minusta päässyt.\n\n-- Puhukaa sitten.\n\n-- No, puhutaan sitten minusta itsestäni. Mitä olet tehnyt\nauttaaksesi minua?\n\n-- Näettehän, armollinen herra, mitä olen tehnyt: olen kiiruhtanut\nAnjouhun.\n\n-- Siis sinä, toisin sanoen, pakenit.\n\n-- Pakenin, sillä pakenemalla pelastin minä myöskin teidät.\n\n-- Mutta etkö sinä, sen sijaan että matkustit näin kauvaksi, olisi\nyhtä hyvin voinut jäädä Parisiin? Luullakseni sinä olisit ollut\nminulle paljo suuremmaksi hyödyksi Montmartressa kuin Angersissa.\n\n-- En, teidän korkeutenne. Siinä kohden me olemme eri mieltä. Minä\nkatsoin edullisemmaksi matkustaa Anjouhun.\n\n-- Täytynee teidän kuitenkin myöntää, Bussy, että oikku ei ole mikään\nsyy.\n\n-- Mutta entä jos sen oikun tarkoituksena oli hankkia teille\npuolustajia?\n\n-- No, se muuttaa asian. Kertokaapa, mitä olette tehnyt?\n\n-- Siihen vastaan teille huomenna, armollinen herra, sillä juuri nyt\ntäytyy minun lähteä.\n\n-- Mitä varten, jos saan kysyä?\n\n-- Neuvottelemaan erään mitä tärkeimmän henkilön kanssa.\n\n-- Vai niin. Mene sitten, Bussy, mutta ole varovainen.\n\n-- Mitä se hyödyttäisi? Emmekös me ole täällä voimakkaimmat?\n\n-- Vaikkapa niinkin, mutta varovaisuus on sittenkin hyvä. Oletko jo\nryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin?...\n\n-- Minä olen ollut täällä vasta kaksi päivää enkä tietenkään niin\nlyhyessä ajassa ole ehtinyt paljoa aikaansaada.\n\n-- Mutta kaiketikin olet oleskellut täällä salaisesti?\n\n-- Tietysti. Näettehän, millainen puku minulla on ylläni. Käytänkö\nminä tavallisesti kanelinvärisiä vaatteita?\n\n-- Missä sinä asut?\n\n-- Kun sen kuulette, armollinen herra, niin käsitätte\nuhrautuvaisuuteni... Minä asun eräässä pienessä hökkelissä\nkaupunginmuurin lähellä, ja sinne päästään sisälle joen puolelta.\nKertokaapa nyt minulle, teidän korkeutenne, miten pääsitte pois\nLouvresta ja miten minä tulin kohdanneeksi teidät maantiellä väsynein\nhevosin ja d'Aubigné seurassanne?\n\n-- Minulla on ystäviä.\n\n-- Teilläkö ystäviä? -- tokasi Bussy. -- Ah, prinssi, te laskette\nleikkiä!\n\n-- On ystäviä, joita sinä et tunne.\n\n-- Ketäpä ne ovat?\n\n-- Navarran kuningas ja d'Aubigné, jonka äsken näit.\n\n-- Navarran kuningas!... Ah! Sehän on totta, tehän olette samoissa\nsalaliittopuuhissa!\n\n-- Minä en ole koskaan vehkeillyt, herra Bussy.\n\n-- Vai niin. No, mutta kuinka pääsitte ulos Louvresta?\n\n-- Sänkykamarini ikkunan kautta.\n\n-- Todellakin! Teidän korkeutenne siis tiesi tikapuut?\n\n-- Mitkä tikapuut?\n\n-- Ne, jotka olivat kaapissa.\n\n-- Kuinka ne ovat olleet sinun tiedossasi? -- kysyi prinssi kalveten.\n\n-- Tietäähän teidän korkeutenne, että minulla joskus on ollut onni\npäästä siihen huoneeseen.\n\n-- Sisareni Margotin aikana, eikö niin? Sinä siis silloin kiipesit\nikkunan kautta sisälle?\n\n-- Kiipesin, samalla tapaa kuin te sieltä ulos. Mutta minua\nihmetyttää vain se, että te löysitte tikapuut.\n\n-- En minä niitä löytänyt. Minulle annettiin tieto siitä, missä ne\nolivat.\n\n-- Kuka antoi tiedon?\n\n-- Navarran kuningas.\n\n-- Ahaa! Navarran kuningas siis tiesi tikapuitten olemassaolon.\nSitäpä minä en olisi koskaan uskonut. Varmaa kuitenkin on, että te\nnyt terveenä ja reippaana olette täällä. Nyt me annamme Anjoussa\nleimuta ja räiskyä, ja samoin myöskin Angoumoisissa ja Bearnissa.\nSiitä on koituva hauska ilotulitus!\n\n-- Mutta etkö sinä puhunut jostain kohtaamisesta, Bussy?\n\n-- Puhuin, ja se on totta se. Mutta tämä hupainen keskustelu sai\nminut unohtamaan koko asian. Jääkää hyvästi, armollinen herra!\n\n-- Otatko hevosesi?\n\n-- En, sillä jos se on teidän korkeudellenne tarpeellinen, niin\nsaatte sen pitää. Minulla on myös toinen.\n\n-- Siinä tapauksessa otan tarjouksen vastaan.\n\nTuonnempana voimme selvitellä tilimme.\n\n-- Kyllä, armollinen herra, ja suokoon jumala, etten minä silloin\njäisi teille mitään velkaan!\n\n-- Miksikä niin?\n\n-- Siksi, etten voi sietää sitä henkilöä, jonka toimeksi tavallisesti\njätätte laskujenne päättämisen.\n\n-- Bussy!\n\n-- Se on totta, armollinen herra. Olemmehan me sopineet siitä,\nettemme enää puhu tästä asiasta.\n\nPrinssi, joka hyvin tiesi, miten suuresti hän nyt tarvitsi Bussyn\napua, ojensi hänelle kätensä. Bussy tarttui siihen, mutta pudisti\nmyöskin päätään.\n\n\n\n\n19.\n\nHerra Saint-Luc'in valtiotaitoa.\n\n\nKeskellä synkkää yötä Bussy palasi asuntoonsa. Mutta sen sijaan, että\ntoivomuksensa mukaan olisi tavannut siellä Saint-Luc'in, löysikin hän\nvain kirjeen, jossa tämä ilmoitti saapuvansa seuraavana päivänä.\n\nKello kuuden aikaan seuraavana aamuna läksi Saint-Luc kaupunkiin.\nVälittämättä erityisemmin väestössä vallitsevasta tavattomasta\nliikkeestä meni hän suoraan siihen taloon, jossa Bussy asui.\n\nYstävykset syleilivät toisiaan sydämellisesti, ja Bussy virkkoi:\n\n-- Paras Saint-Luc! Käykäähän sisälle tähän vähäiseen majaan. Minä\noleksin nykyisin Angersissa.\n\n-- Niinpä niin, -- vastasi Saint-Luc, -- ja vieläpä voittajan tavoin\nitse taistelukentällä.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte, hyvä ystävä?\n\n-- Sitä, ettei vaimoni salaa minulta mitään, yhtä vähän kuin minä\nhäneltä. Sanalla sanoen, rakas Bussy, hän on kertonut minulle kaikki.\nSallikaa minun nyt onnitella teitä, joka olette verraton kaikessa.\nJa kun kerran olette kutsunut minut luoksenne, niin suvaitkaa, että\nannan teille hyvän neuvon.\n\n-- Minkälaisen?\n\n-- Vapauttakaa itsenne mahdollisimman pian tuosta vihattavasta\nMonsoreausta. Hovissa ei kukaan tunne teidän suhdettanne hänen\nvaimoonsa. Hetki siis on suotuisa. Ja kun sittemmin menette lesken\nkanssa naimisiin, niin ei kukaan voi sanoa, että olisitte surmannut\nmiehen hänen vaimonsa tähden.\n\n-- Mainiota ehdotustanne on vain yksi este haittaamassa: olen\nluvannut Dianalle säästää hänen miehensä henkeä, ellei hän itse\nhyökkää kimppuuni.\n\n-- Siinä teitte väärin, sillä mitään sellaista ei pitäisi koskaan\nluvata. Ellette pidä kiirettä, tulee kyllä Monsoreau, joka on viekas\nheittiö, saamaan suhteen selville. Ja siitä selon saatuaan hän, jossa\nei ole pisaraakaan ritarillisuutta, yksinkertaisesti salaa murhauttaa\nteidät.\n\n-- Tapahtukoon Jumalan tahto! -- vastasi Bussy hymyillen. -- Mutta\npaitsi sitä, että tulisin rikkoneeksi Dianalle vannomani valan, jos\nhänen miehensä surmaisin...\n\n-- Hänen miehensä!... Tiedättehän hyvin, että Monsoreau ei ole hänen\nmiehensä!\n\n-- Tiedän, mutta hän on sitä ainakin nimellisesti. Paitsi sitä, kuten\njo sanoin, että rikkoisin vannomani valan, tulisi maailmakin minua\ntuomitsemaan.\n\nSillä sitä, jota kaikki tänään pitävät villipetona, voidaan jo\nhuomenna pitää pyhimyksenä, jos minä vain otan hänet hengiltä.\n\n-- En minä kehottaisikaan teitä itseänne surmaamaan häntä.\n\n-- Tarkoitatteko ehkä salamurhaajia? Voi, Saint-Luc, se on huono\nneuvo!\n\n-- Kuka puhuu murhaajista?\n\n-- Mitä sitten tarkoititte?\n\n-- En mitään, hyvä ystävä. Minussa heräsi muuan ajatus, mutta se ei\nvielä ole tarpeeksi kypsynyt, niin että voisin siitä teille puhua.\nMinä en pidä Monsoreausta yhtään enemmän kuin tekään, vaikka minä\ninhoankin häntä eri syistä. Puhukaamme sen sijaan hänen rouvastaan.\n\nBussy hymyili ja virkkoi:\n\n-- Te olette uljas toveri, Saint-Luc, ja saatte olla varma\nystävyydestäni. Niinkuin tiedätte, kuuluu ystävyyteeni kolme seikkaa:\nkukkaroni, miekkani ja elämäni.\n\n-- Kiitos! Minä otan tarjouksen vastaan, mutta vain sillä ehdolla,\nettä saan tarjota teille ihan samaa.\n\n-- No, mitä aioitte puhua Dianasta? -- kysyi Bussy.\n\n-- Haluaisin tietää, ettekö aio käydä Méridorissa?\n\n-- Hyvä ystävä, te tiedätte minun epäilykseni.\n\n-- Tiedän. Méridorissa voisitte helposti kohdata Monsoreaun,\nvaikkapa hän nyt onkin monen peninkulman päässä sieltä. Teidän olisi\npuristettava häntä kädestä, ja kovin tuskallista lienee tarttua\nsen miehen käteen, jonka mielellään kuristaisi kuoliaaksi. Samaten\nvoisitte ehkä nähdä hänen syleilevän Dianaa, ja vaikeata kai olisi\nnähdä hyväiltävän naista, jota itse rakastaa.\n\n-- Voi! -- huudahti Bussy harmissaan. -- Te siis varsin hyvin\ntiedätte, miksi en voi tulla Méridoriin! Nyt, hyvä ystävä...\n\n-- Joko minun on lähdettävä? -- keskeytti Saint-Luc, käsittäen Bussyn\ntarkoituksen väärin.\n\n-- Ei, minä päinvastoin pyydän teitä jäämään, sillä nyt on minun\nvuoroni tehdä kysymyksiä.\n\n-- Antaapa kuulua.\n\n-- Ettekö viime yönä kuilut kellojensoittoa ja kiväärinpauketta?\n\n-- Kuulin kyllä. Ja me siellä kotosalla ihmettelimme, että mitä se\nmahtoi merkitä.\n\n-- Ettekö tullessanne huomannut tavatonta liikettä kaduilla?\n\n-- Minä juuri aioin kysyä teiltä siihen syytä.\n\n-- Syynä siihen on se, että Anjoun herttua eilen tuli tänne.\n\nSaint-Luc hätkähti, kuin olisi hänelle ilmoitettu jonkin pahan hengen\nilmestyminen.\n\n-- Anjoun herttuako täällä? huudahti hän, -- Hänenhän väitettiin\nolevan vankina Louvressa.\n\n-- Juuri siitä syystä, että hänet Louvressa vangittiin, hän nyt on\ntäällä. Hänen onnistui karata ja hän pakeni tänne.\n\n-- No, mitä muuta?\n\n-- Nähkääs, hyvä ystävä, -- jatkoi Bussy, -- teillä on nyt mainio\ntilaisuus kostaa hänen majesteettinsa pikkumainen vainoaminen.\nPrinssi on jo muodostanut puolueensa. Hän kokoo pian sotaväkeä, ja me\njärjestämme pienen sisäisen sodan.\n\n-- Ohoo! -- virkkoi Saint-Luc vakavana.\n\n-- Ja minä olen lukenut teidät aseveljiemme joukkoon.\n\n-- Kuningastako vastaan? -- kysäsi äkkiä kylmästi Saint-Luc.\n\n-- Minä en sano juuri kuningasta vastaan, vaan niitä vastaan, jotka\nehkä käyvät kimppuumme.\n\n\n\n\n20.\n\nJatkoa.\n\n\n-- Rakkahin Bussy! Minä olen tullut Anjouhun nauttimaan maaelämän\nrauhaa enkä taistelemaan hänen majesteettiaan vastaan.\n\nMutta sallitte kai sen, että esittelen teidät hänen korkeudelleen?\n\nTe koetatte turhaan saada minua puolellenne. Minä en pidä Angersista,\nvaan olen aikonut heti poistua tästä kaupungista.\n\n-- Paras Saint-Luc. Te tekisitte minulle suuren palveluksen, jos\nsuostuisitte pyyntööni. Sillä herttua on minulta kysynyt, miksi minä\nolen saapunut tänne, ja kun minä en voi sitä hänelle tunnustaa, hän\nkun on ollut ihastunut Dianaan ja epäonnistunut suunnitelmissaan\nhänen suhteensa, niin olen minä kuvitellut hänelle tulleeni tänne\ntaivuttamaan maakunnan aatelisia hänen puolelleen. Olenpa sanonut\nsenkin, että minä nyt juuri tänä aamuna kohtaisin yhden heistä.\n\n-- No, voittehan sanoa puhutelleenne tuota henkilöä ja selittää, että\nhän on pyytänyt kuuden kuukauden miettimisajan.\n\n-- Huomaanpa, paras Saint-Luc, ettei teidän järjenjuoksunne ole\nhullumpi kuin minunkaan.\n\n-- Kuulkaahan, Bussy. Minä olen tässä maailmassa kiintynyt vain\nomaan vaimooni, te rakastettuunne. Sopikaamme eräästä asiasta,\nnimittäin siitä, että minä aina olen suojeleva ja puolustava Dianaa,\njotavastoin te puolustatte ja suojelette minun vaimoani. Me siis\ntahdomme tehdä liiton niitä turvataksemme, joita rakastamme, mutta\nse liitto ei koskaan saa tulla kosketuksiin politiikan kanssa. Vain\nsiten me pääsemme yksimielisiksi.\n\n-- Huomaan, Saint-Luc, että minun on taipuminen. Sillä tällä kertaa\non teillä valtit käytettävinänne, minä kun tarvitsen teitä, jota\nvastoin te vallan hyvin tulette toimeen ilman minua.\n\n-- Päinvastoin! Minähän juuri tarvitsen teidän suojelustanne.\n\n-- Missä suhteessa?\n\n-- Siinä tapauksessa, että kapinalliset aikoisivat ryöstää Méridorin.\n\n-- Olette oikeassa, -- virkkoi Bussy. -- Se olisi tosiaankin\narveluttavaa.\n\nNyt jyrähtivät kanuunat, ja Bussyn palvelija ilmoitti, että herttua\njo kolme kertaa oli kysellyt kreiviä. Ylimykset erosivat, vannottuaan\ntoisilleen pitävänsä tuon valtiollisista vaikuttimista vapaan liiton\npyhänä.\n\nBussy riensi ruhtinaan palatsiin, jonne aatelistoa jo joka taholta\ntulvehti. Huhu Anjoun herttuan saapumisesta oli ehtinyt levitä, ja\nseudun kaikki kylät ja kaupungit joutuivat liikkeeseen sen uutisen\nkuultuaan. Bussy pani toimeen juhlallisen vastaanoton päivällisineen\nja niihin kuuluvine puheineen. Sillä hän toivoi prinssin vastaanoton,\npäivällisten ja puheitten aikana saavansa nähdä Dianaa, vaikkapa vain\npikimmältään.\n\nTuuma onnistui. Bussy ratsasti nelisessä Méridoriin.\n\nHerttua piti sillävälin sangen kauniita puheita ja teki syvän\nvaikutuksen puhuessaan liigasta, kosketellessaan varovasti Guisein\nkanssa tekemäänsä liittoa ja esiintyessään ruhtinaana, jota kuningas,\nparisilaisten hänelle, Fransille, osottaman luottamuksen vuoksi, niin\nsuuresti vainosi.\n\nVastausten ja käsisuudelmien aikana silmäili Anjoun herttua\ntarkkaavaisesti läsnäolevia aatelismiehiä.\n\nBussyn palatessa oli kello jo neljä iltapäivällä. Hän hyppäsi alas\nratsunsa selästä ja meni heti hikisenä ja tomuisena herttuan luo.\n\n-- Ah, reipas Bussyni, sinä tunnut olevan toimelias! -- sanoi herttua.\n\n-- Kuten näette, armollinen herra.\n\n-- Varo vain, ettet uudelleen sairastu. Ehkä et vieläkään ole täysin\ntoipunut.\n\n-- Ooh! Hätä ei ole tämännäköinenkään.\n\n-- Mistä tulet nyt?\n\n-- Tuolta ympäristöltä. Mutta onko teidän korkeutenne tyytyväinen\nnäihin tervetuliaiskäynteihin? Vieraita kai on ollut paljo?\n\n-- On, verraten runsaasti. Mutta yksi kuitenkin puuttui.\n\n-- Kuka sitten?\n\n-- Sinun suojattisi.\n\n-- Minun suojattini! Kuka hän on, teidän korkeutenne?\n\n-- Méridorin parooni.\n\n-- Ah! -- virkahti Bussy, muuttuen hieman eriväriseksi.\n\n-- Ja kuitenkaan ei häntä olisi unohdettava, vaikka hän unohtaakin\nminut. Hänellä on suuri vaikutusvalta tässä maakunnassa. Hän oli\nliigan angersilainen kirjeenvaihtaja. Guiset olivat hänet siksi\nvalinneet, ja ne yleensä ottavat valikoiden uskottunsa. Siis, Bussy,\nhänen on tultava tänne.\n\n-- Mutta entäpä jos hän ei sittenkään tulisi?\n\n-- Ellei hän tule minun luokseni, täytyy minun ottaa ensi askel ja\nmennä hänen luokseen.\n\n-- Méridoriinko?\n\n-- Miksikäs ei?\n\nNyt ei Bussy voinut olla heittämättä herttuaan harmin ja\nmustasukkaisuuden läpitunkevaa katsetta.\n\n-- No niin, miksi ei, -- virkkoi hän sitten. -- Te olette ruhtinas.\nKaikkihan on teille sallittua.\n\n-- Luuletko hänen yhäkin olevan minulle vihoissaan?\n\n-- Sitä en tiedä. Mistä minä sen tietäisin?\n\n-- Etkö siis ole tavannut häntä?\n\n-- En.\n\n-- Mutta kääntyessäsi maakunnan aateliston puoleen ei sinun olisi\npitänyt unohtaa häntäkään.\n\n-- Minä en olisi sitä laiminlyönyt ellen olisi tiennyt, ettei hän\nmielellään haluaisi minua nähdä.\n\n-- Mistä syystä?\n\n-- Koska minun ei onnistunut pitää hänelle antamiani lupauksia. Siitä\nsyystä en katsonut voivani mennä hänen luokseen.\n\n-- Mutta saihan hän sen mitä halusikin?\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Tahtoihan hän saada tyttärestään Monsoreaun kreivittären. Ja hän\nsaikin sen.\n\n-- Armollinen herra, jättäkäämme keskustelu tästä asiasta, -- lausui\nBussy ja käänsi herttualle selkänsä.\n\nSamassa ilmoitettiin useitten aatelismiesten pyrkivän sisälle.\nHerttua riensi ottamaan niitä vastaan, ja Bussy sai aikaa punnita\nhänen sanojansa.\n\n-- Mikähän mahtaakaan olla, -- ajatteli hän, -- herttuan tarkoitus\nMéridorin paroonin suhteen? Tahtookohan hän vain saada vanhasta\nparoonista kunnioitetun ja mahtavan tuen itselleen ja yrityksilleen?\nTaikka ovatkohan hänen valtiolliset suunnitelmansa vain keinona,\nminkä kautta hän aikoo lähennellä Dianaa?\n\nBussy harkitsi prinssin nykyistä asemaa: Frans oli veljensä kanssa\nriidassa, hän oli paennut Louvresta ja esiintyi nyt kapinanjohtajana\nmaaseudulla. Bussy asetti ajatuksissaan toiseen vaakakuppiin\nprinssin valtiolliset edut ja toiseen hänen rakkaudenhoureensa.\nJa viimeksimainitut tuntuivat hänestä ensinmainittuja paljo\nköykäisemmiltä. Hän tunsi olevansa halukas antamaan herttualle\nanteeksi hänen kaikki muut vikansa, kunhan vain jättäisi Dianan\nrauhaan. Palatsin portilla kohtasi Bussy rehelliset, hymyilevät\nkasvot, joiden hän luuli olevan monen peninkulman päässä.\n\n-- Ah! -- huudahti hän iloisesti. -- Vai sinä se oletkin, Remy!\n\n-- Minä, armollinen herra.\n\n-- Aioin kirjoittaa sinulle ja pyytää sinun tulemaan tänne.\n\n-- No, sepä oli hyvä, sillä minä jo luulin, että te minua\nnuhtelisitte.\n\n-- Mistäpä syystä?\n\n-- Syystä että olen tullut tänne ilman teidän lupaanne. Mutta\nsaatuani kuulla Anjoun herttuan paenneen Louvresta ja matkustaneen\nmaakuntaansa muistui mieleeni, että te olitte Angersissa, ja minä\najattelin, että ehkä voi syttyä sisällinen sota ja että runsaasti\niskuja kaiketi tultaisiin puolin ja toisin jakelemaan, minkävuoksi\nkiiruhdin tänne.\n\n-- Siinä teit oikein, Remy. No, olethan nyt saanut minut käsiisi?\n\n-- Ikäänkuin siinä mitään vaikeuksia olisi ollutkaan! Kysyin herttuan\npalatsia ja odottelin teitä tässä portilla, saatuani ensin hevoseni\ntalliin, jossa luulin nähneeni teidän hevosenne.\n\n-- Sen näitkin, sillä prinssi oli hukannut oman hevosensa. Minä\nannoin hänelle Rolandini lainaksi, ja kun hänellä ei ollut muuta\nhevosta, niin hän sen piti.\n\n-- Taaskin tunnen teidät tuossa asiassa: tehän oikeastaan olettekin\nruhtinas, ja ruhtinas on vain palvelija.\n\n-- Elä aseta minua niin korkealle. Nyt saat pian nähdä, miten sinun\nruhtinaasi asuu.\n\nHän vei Haudouinin kaupunginmuurin vierustalla olevaan pikku\nasuntoonsa.\n\n-- Nyt näet palatsin, -- virkkoi Bussy. -- Hae nyt asunto itsellesi,\nniinkuin parhaiden taidat.\n\n-- Se käy kyllä laatuun. Minä en tarvitse suurta huonetta. Ja\nniinkuin tiedätte, voisin minä nukkua vaikka seisoallani, jos niin\ntarvittaisiin. Siihen olen nyt tarpeeksi väsynyt.\n\nNyt ystävykset erosivat. Ja Bussy, tyytyväisenä sen johdosta, että\nDiana ja Remy olivat häntä niin lähellä, nukkui heti.\n\nVarhain seuraavana aamuna kiiruhti Bussy linnaan, käskettyään ensin\nsaattamaan tiedon Remylle, että tämäkin saapuisi sinne. Kreivi\noli halukas näkemään hänen korkeutensa ensimäiset aamuhaukottelut\nsaadakseen selville hänen ajatuksensa, jos mahdollista, jo ensi\nkatseista. Herttua heräsi, mutta olisippa saattanut sanoa, että\nhänellä, samoinkuin veljellään Henrikillä oli nukkuessaan naamari\nkasvoillaan, niin ettei Bussy tuosta aikaisesta aamutervehdyksestään\njuuri mitään hyötynyt. Kuitenkin oli hän heti saanut suunnitelluksi\nsuuren joukon tehtäviä, toisen toistaan tärkeämpiä.\n\nEnsinnäkin kävelymatka muurien ulkopuolella linnoitusten\ntutkimistarkoituksessa. Sitten asukkaitten tarkastus. Senjälkeen\nkäynti asevarastoissa ja määräys kaikenlaisten ampumatarpeitten\nhankintaan. Sitten seurasi maakunnan verotuksen arvioiminen, jonka\ntarkoituksena olisi asettaa ruhtinaan hyville ja uskollisille\nalamaisille pieni lisävero hänen korkeutensa rahavarojen\nkartuttamiseksi. Ja viimeksi kirjeiden kirjoittaminen. Bussy\nkuitenkin tiesi, ettei tähän viimeiseen kohtaan tarvinnut sentään\npanna kovin suurta huomiota, sillä Anjoun herttua hyvin harvoin\nkirjoitteli kirjeitä.\n\n-- Vai niin, vai olet sinä jo täällä? -- sanoi herttua herättyään.\n\n-- Olen armollinen herra. En ole voinut nukkua. Teidän korkeutenne\nedut ovat yhtämittaa painaneet mieltäni. Mutta mitä me nyt\naamulla kaikkein ensiksi teemme? Mitä teidän korkeutenne sanoisi\nmetsästysretkestä?\n\n-- Kuinka! Sinä väität koko yön ajatelleesi minun asioitani, ja\ntuloksena tästä valvomisestasi ja miettimisestäsi ehdottelet nyt\nminulle metsästysretkeä? Mitä se merkitsee?\n\n-- Se on kyllä totta. Sitäpaitsi ei meillä ole ajokoiria.\n\n-- Eikä ylihovijahtimestariakaan, -- huomautti prinssi.\n\n-- Sepä juuri tekisikin metsästyksen hauskemmaksi.\n\n-- Minä en sano samalla tavalla. Omasta puolestani kaipaan häntä.\n\nHerttua lausui nuo sanat äänenpainolla, jonka tarkoituksen Bussy\nhyvin käsitti.\n\n-- Tuo arvon mies, teidän korkeutenne ystävä, ei kuitenkaan liene\nollut teidän pelastumistanne avustamassa.\n\nHerttua hymyili ja Bussy lisäsi:\n\n-- Ahaa! Minä tunnen tuon hienon hymyn. Se ennustaa onnettomuutta.\nVarokoon Monsoreau itseään!\n\n-- Sinäkö siis kannat kaunaa häntä kohtaan?\n\n-- Mitä varten sitä tekisin?\n\n-- Syystä että hän on ystäväni.\n\n-- Minä päinvastoin häntä siinä tapauksessa säälin.\n\n-- Mitä sillä tarkoitat?\n\n-- Nähkääs, kuta korkeammalle teidän korkeutenne antaa hänen nousta,\nsitä alemmaksi hän putoo, kun lankeemuksen päivä kerran tulee.\n\n-- Kas, kun sinä olet tänään hyvällä tuulella! Mutta minä kuitenkin\npysyn mielipiteessäni, nimittäin että Monsoreau olisi nyt täällä\nollut meille hyödyksi.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Koska hänellä on maatiloja täällä ympäristöllä.\n\n-- Hänelläkö?\n\n-- Hänellä tai hänen vaimollaan.\n\nBussy puri huultaan. Herttua johti keskustelun siihen kohtaan, josta\ntuon jalon kreivin oli edellisenä iltana ollut niin vaikea selviytyä.\n\n-- Niinkö teidän korkeutenne luulee? -- kysyi hän viimein.\n\n-- Tietysti. Méridor on kolmen liöön päässä Angersista. Senhän\ntiennet parhaiten sinä, joka toit sieltä luokseni vanhan paroonin.\n\nBussy katsoi täytyvänsä pitää varansa, jottei paljastaisi itseään.\n\n-- Minä saatoin hänet teidän korkeutenne luo, -- virkkoi hän, -- kun\nhän sitä minulta pyysi ja rukoili... Muuten ei minun palvelukseni\nhäntä paljoakaan hyödyttänyt.\n\n-- Kuulehan! Minulle pälkähtää jotain päähäni. Monsoreau on voittanut\nensi pelin, mutta sinä olet voittava toisen.\n\n-- Mitä teidän korkeutenne tarkoittaa?\n\n-- Se on ihan yksinkertainen juttu. Sinähän tunnet minut, Bussy?\n\n-- Se onnettomuus on tullut osakseni, armollinen herra.\n\n-- Luuletko sinä minua sellaiseksi mieheksi, joka kostamatta voin\nsietää loukkausta?\n\n-- Se riippuu asianhaaroista.\n\nHerttua hymyili vieläkin inhottavammin kuin äsken, puri huultaan ja\nnyökäytti Bussylle päätään.\n\n-- Selittäkää tarkemmin, armollinen herra!\n\n-- No niin! Ylihovijahtimestari on varastanut minulta nuoren tytön,\njota minä rakastin, tehdäkseen hänet vaimokseen. Minä vuorostani\ntahdon nyt varastaa häneltä hänen vaimonsa, tehdäkseni hänestä\nitselleni rakastajattaren.\n\nBussy koetti hymyillä, mutta siitä hymyilystä syntyi vain irvistys.\n\n-- Varastaisitteko hänen vaimonsa? - mutisi hän.\n\n-- Minusta ei mikään ole sen helpompaa, -- sanoi herttua. -- Hän on\nnyt palannut isänsä luo. Sinun kertomuksesi mukaan hän halveksii\nmiestään. Minulla siis ehkä voisi olla syytä otaksua, että hän\npitäisi minua Monsoreauta parempana, varsinkin jos minä lupaan\nhänelle... sitä mitä aion.\n\n-- Mitä aikoo hänen korkeutensa hänelle luvata?\n\n-- Tehdä hänet vapaaksi miehestään.\n\nNo, miksi ette tehnyt sitä heti? -- oli Bussy huudahtamaisillaan.\nMutta hän malttoi mielensä ja sanoi sensijaan: Tekisikö teidän\nkorkeutenne todellakin niin kauniin teon?\n\n-- Saathan nähdä. Joka tapauksessa aion käydä Méridorissa.\n\n-- Rohkenisitteko sen tehdä?\n\n-- Miksi en?\n\n-- Haluaisitteko näyttäytyä tuolle vanhalle paroonille, jonka\nhylkäisitte, vaikka ensin olitte minulle luvannut...\n\n-- Minulla on mainio selitys käytettävissäni.\n\n-- Mistä pirusta te aina niitä löydätte?\n\n-- Minä sanon hänelle näin: en ole tahtonut purkaa avioliittoa,\nsillä Monsoreau, joka tiesi, että te olitte liigan pää-asiamiehiä ja\nettä minä olin sen päällikkö, oli uhannut ilmiantaa meidät kummatkin\nkuninkaalle.\n\n-- Onko tuo teidän korkeutenne omaa sepittämää?\n\n-- Ei se ole kokonaan mielikuvitusta, se minun täytyy tunnustaa.\n\n-- Siinä tapauksessa minä käsitän.\n\n-- Käsität, niinkö sanot? -- tokasi herttua, käsittäen väärin Bussyn\nsanojen tarkoituksen.\n\n-- Niin.\n\n-- Minä kuvittelen hänelle asiat siinä valossa, -- jatkoi herttua,\n-- että minä, naittaessani hänen tyttärensä, pelastin hänen oman\nhenkensä.\n\n-- Mainiosti keksitty!\n\n-- Eiköpähän olekin? Mutta käskeppä varustamaan hevoset kuntoon, niin\nme ratsastamme katsomaan, miten tuo vanha kunnonmies Méridorissa\njaksaa.\n\n-- Heti! -- vastasi Bussy, ollen miltei pois suunniltaan.\n\n-- Anteeksi, armollinen herra, sanoi hän ovelle ehdittyään, -- kuinka\nmonta hevosta on varattava?\n\n-- Neljä tai viisi, kuten haluat.\n\n-- Jos jätätte asian minun ratkaistavakseni, niin käsken minä\nvaraamaan sata.\n\n-- Hyv'on. Sano sitten sata, -- virkkoi prinssi hämmästyneenä. --\nMutta mitä varten tarvittaisiin niin monta?\n\n-- Että meillä päällekarkauksen sattuessa olisi viisikolmatta\nkäytettävinämme.\n\nHerttua hätkähti ja toisti:\n\n-- Päällekarkauksen sattuessa?\n\n-- Niin. Olen kuullut puhuttavan, -- vastasi Bussy, -- että seutu\non hyvin metsäistä, enkä lainkaan oudoksuisi, jos siellä teidän\npäällenne hyökättäisiin.\n\n-- Luuletko niin?\n\n-- Teidän korkeutenne tietää, ettei todellinen rohkeus halveksi\nvarovaisuutta.\n\nHerttua kävi miettiväiseksi.\n\n-- Minä siis ehkä käsken järjestämään kuntoon sataviisikymmentä, --\nvirkkoi Bussy ja siirtyi lähemmäksi ovea.\n\n-- Odotahan hetkinen!\n\n-- Mitä teidän korkeutenne käskee?\n\n-- Luuletteko, että minä olen turvassa täällä Angersissa, Bussy?\n\n-- Tietysti, sillä vaikka kaupunki ei olekkaan kovin suuri, on se\nkuitenkin lujasti linnoitettu.\n\n-- Kyllä, hyvin linnoitettu. Mutta kuitenkin se voi olla huonosti\npuolustettu. Niin urhoollinen kuin oletkin, et sittenkään voi olla\nkuin yhdessä paikassa samalla kertaa.\n\n-- Se on kyllä uskottavaa.\n\n-- Ellen minä ole turvassa täällä kaupungissa, enkä minä tietysti\nole, kun kerran Bussy sitä epäilee...\n\n-- Mutta enhän minä ole sanonut epäileväni, armollinen herra.\n\n-- Hyvä, hyvä! Ellen minä vielä ole täällä turvassa, niin tahdon\ntulla turvatuksi heti.\n\n-- Hyvin puhuttu, armollinen herra.\n\n-- Minä tarkastan linnan ja varustan sen lujaksi.\n\n-- Olette oikeassa, armollinen herra, lujat varustukset...\n\nBussy sammalsi. Hänen tapansa ei ollut osottaa pelkuruutta eikä hän\nlöytänyt sanoja, kun oli puhe varovaisuustoimenpiteistä.\n\n-- Ja vieläkin muuan seikka johtuu mieleeni.\n\n-- Tänä aamuna syttyy runsaasti kauniita ajatuksia, armollinen herra.\n\n-- Minä kutsutankin Méridorin perheen tänne.\n\n-- Teidän korkeutenne. Teillä on totisesti tänään erinomaisesti\nhienostunut kyky laatia ehdotuksia, joiden täytyy hämmästyttää...\nMutta nyt meidän on riennettävä linnaan.\n\nPrinssi huusi palvelijoitaan, sillä hän tahtoi nousta pukeutumaan.\nBussy käytti tilaisuutta hyväkseen pujahtaakseen ulos. Eräästä\nulommaisesta huoneesta hän löysikin etsimänsä Haudouinin. Kreivi vei\nhänet herttuan virkahuoneeseen, kirjoitti siellä muutamia sanoja,\nriensi sitten puutarhaan, poimi sieltä ruusuja kukkavihoksi, kääri\nkirjeen vihon ympärille, pyörähti talliin, satuloi Rolandin, pisti\nkukkavihon Remyn käteen ja käski hänen nousta hevosen selkään. Sitten\nhän saattoi Remyn kaupungin ulkopuolelle, ja muuatta polkua osottaen,\nsanoi tälle:\n\n-- Anna nyt Rolandin mennä, mihin se tahtoo. Polun päässä tulee\nmetsä, sieltä löydät puiston, jonka ympärillä on muuri, ja siinä\nkohdassa muurin ulkopuolella, johon Roland pysähtyy, heität sinä\ntämän kukkavihon muurin yli.\n\nKirjelappu oli näin kuuluva: \"Odotettu ei saavu, sillä hän, jota ei\nodotettu, on saapunut ja on vaarallisempi kuin milloinkaan ennen\nsyystä että hän yhäkin rakastaa. Tutki silmin ja sydämin kaikki se,\nmikä tässä paperissa näkymättömänä piilee\".\n\nRemy jätti Rolandin suitset höllälle, ja hepo kiisi täyttä neliä\nMéridoriin. Bussy palasi takaisin palatsiin. Prinssi oli jo ehtinyt\npukeutua.\n\nPuoli tuntia ratsastettuaan pysähtyi Remy erään puolittain\nsortuneen muurin luo, jolla kasvoi muurivihreää ja jota tuuheat\ntammet varjostivat. Siinä hän kääri kirjelipun tiukemmin kukkavihon\nympärille ja \"halloota\" voimakkaasti huutaen heitti vihon muurin yli.\n\nHiljainen huudahdus kuului muurin toiselta puolen, ja siitä Remy\nymmärsi, että kukat ja kirje olivat joutuneet oikeisiin käsiin.\nJa kun hänellä ei enää ollut mitään muuta tekemistä, sillä muita\nmääräyksiä ei hänelle oltu annettu, palasi hän takaisin samaa tietä,\njota oli tullutkin.\n\nBussy tarkasteli sillävälin prinssin seurassa linnaa. Remy tapasi\nhänet juuri kun hän oli tarkastamassa muuatta maanalaista käytävää,\njoka johti eräälle salaportille.\n\n-- No, mitäpä tiedät? -- kysyi hän kirjeenkantajaltaan. -- Mitä olet\nnähnyt? Mitä olet kuullut? Mitä olet tehnyt?\n\n-- Olen nähnyt muurin, kuullut huudon ja ratsastanut seitsemän\nliöötä, -- vastasi Remy lyhyesti oikean spartalaisen tavoin.\n\n\n\n\n21.\n\nRoland.\n\n\nHerttuan ystävät ja seuralaiset Antraguet, Ribeirac ja Livarot\nsaapuivat muutaman päivän perästä Parisista Angersiin, jouduttuaan\nensin kaupungin portilla Angersin hyvien porvarien kanssa vähemmän\nmiellyttävään käsirysyyn, josta heidän ehkä olisi ollut vaikea\nsuoriutua ilman prinssin ja Bussyn väliintuloa.\n\nNäiden ystäväinsä seurassa saattoi nyt Anjoun herttua toimeenpanna\nperinpohjaisia tarkastuksia yltympäri koko linnoituksen.\nRatsastellessaan oli hänellä aina seuralaisinaan nuo kolme niin\nodottamatta saapunutta ystävää, joille Angersin porvarit olivat ylen\nylpeileviä, vaikkakaan vertailu heidän ja noiden ratsastustaitoisten\naatelismiesten välillä ei suinkaan olisi ollut heille itselleen\neduksi.\n\nEräänä kauniina päivänä saapui sinne juhlallisessa järjestyksessä\nkaksikymmentäkaksi irtohevosta, kolmekymmentä rahtihevosta ja\nneljäkymmentä muulia, jotka hevospaareineen, rattaineen ja\nkuormavankkureineen muodostivat Anjoun herttuan kuormaston. Tämä\nkaikki tuli kuin taikavoiman kautta Toursista, ja se oli maksanut\ntuon sievosen summan viisikymmentätuhatta écuta, jotka herttua oli\nsiihen tarkoitukseen määrännyt.\n\nTunnustettava tosin on, että hevosilla oli satulat, mutta niitä\nsatuloita ei oltu satulasepälle maksettu, ja että raha-arkuissa\nriippuivat mahtavat lukot, mutta itse arkut olivat tyhjät. Tämä\nviimeksimainittu seikka oli kuitenkin prinssille kunniaksi, sillä hän\nolisi voinut täyttää arkut pakkoveroilla. Mutta prinssin luonne ei\nsallinut julkista ottamista. Hän piti parempana ottaa salaa. Kaikesta\nhuolimatta tuo kulkue teki Angersin kaupungissa mahtavan vaikutuksen.\n\nRuhtinaan uskotut kantoivat heti raha-arkut säiliöön, sillä\ntarvittiinhan toki luotettavia henkilöitä kuljettamaan olemattomia\nsummia. Sitten sulettiin linnanportit uteliaan väkijoukon nenän\nedessä. Tämän varovaisuustoimenpiteen vuoksi tuli rahvas vakuutetuksi\nsiitä, että prinssi oli tuottanut rahaa ainakin pari miljoonaa,\nvaikka kysymys päinvastoin koski sitä että kaupungin olisi hankittava\nvastaava summa noitten arkkujen täytteeksi.\n\nSiitä päivästä alkaen vahvistui myös huhu Anjoun herttuan\nrikkaudesta. Kautta koko maakunnan puhuttiin pian siitä, että herttua\nolisi riittävän rikas sotimaan vaikka koko Euroopaa vastaan. Tuo\nluottamus hänen rahakirstuihinsa kannustaisi myös hyviä porvareja\nkärsivällisesti kestämään sen uuden veron, jonka herttua ystäväinsä\nneuvosta aikoi heidän maksettavakseen panna.\n\nTiet olivat täynnään Anjouhun rientäviä aatelismiehiä, jotka\nsaapuivat vakuuttamaan prinssille alamaista uskollisuuttaan ja\ntarjoomaan hänelle palvelustaan. Anjoun herttua puolestaan haki\nalituiseen katseillaan jotain erityistä aarretta. Mutta Bussy\nonnistui toimenpiteissään, niin etteivät herttuan haeskelut päässeet\nulottumaan siihen linnaan asti, jossa, Diana asui.\n\nAnjoun herttuan näin jatkaessa tarkastelujaan ja tutkimuksiaan saapui\nMonsoreau eräänä päivänä kaupungin portille. Hän oli ratsastanut sinä\npäivänä kahdeksantoista liöötä, ja hänen hevosensa oli väsymyksestä\npuolikuollut.\n\nAika, jolloin matkustavainen ei monestikaan ilman vaikeuksia päässyt\nkaupunkiin, oli jo ohitse. Angerssissa oltiin niin ylpeitä, että\nsinne kait olisi päästetty vaikka kokonainen pataljoona sveitsiläistä\nkaartia itse urhoollisen Crillonin johdolla. Herra Monsoreau ilmoitti\nheti etsivänsä Anjoun herttuaa. Mutta hän ei kuullut edes vartian\nhuutamaa vastausta, sillä hänen hevosensa ei näyttänyt voivan pysyä\nkoivillaan muuten kuin ehkä sen tasapainon avulla, mikä johtui sen\nomasta nopeasta vauhdista. Olisi voinut lyödä vetoa siitä, että\nhevonen kaatuisi heti pysähdyttyään.\n\nSe pysähtyi tosiaankin palatsin edustalle, mutta Monsoreau oli etevä\nratsastaja ja hevonen oli mainiota rotua. Senvuoksi jäivät molemmat\nseisomaan jaloilleen.\n\n-- Missä on Anjoun herttua? -- huusi kreivi.\n\n-- Hänen korkeutensa on jossain tarkastusmatkalla, -- vastasi\nvahtisotilas.\n\n-- Saamari! -- ärjyi Monsoreau. -- Minun asiani olisi ollut mitä\ntärkeintä laatua. Mitä minun nyt on tekeminen?\n\nSiinä samassa tuli paikalle muuan mies, joka ilmoitti olevansa\nhovimestari. Hänelle herra Monsoreau ilmaisi kaikki ristimä- ja\nsukunimensä, virkansa ja arvonsa, jotka kuultuaan hovimestari\nnöyrästi kumarsi, sillä ylihovijahtimestarin nimi maakunnassa kyllä\ntunnettiin.\n\n-- Herra kreivi, -- sanoi hän, -- ettekö suvaitse käydä linnaan\nlepäämään? Siitä on kulunut tuskin kymmentä minuuttia, kun hänen\nkorkeutensa läksi ratsastamaan, eikä hän varmastikaan palaa ennen\nkello kahdeksaa.\n\n-- Kello kahdeksaa! Sepä olisi ajan hukkaamista, sillä minulla on\nilmoitettavana sangen tärkeä uutinen, joka pitäisi mahdollisimman\npian saada hänen korkeutensa tietoon. Ettekö voi antaa minulle\nhevosta ja opasta?\n\n-- Hevosia täällä kyllä on, herra kreivi, mutta opasta en voi antaa,\nsillä hänen korkeutensa ei sanonut, mihin hän aikoo mennä. Mutta\nkun kyselette tiellä, niin ehkäpä saatte sen tietää. Sitäpaitsi en\ntahtoisi lähettää linnasta pois ainoatakaan miestä, sillä hänen\nkorkeutensa tahtoo, että linnaa hyvin vartioidaan.\n\n-- Vai niin, -- murahti ylihovijahtimestari. -- Eikö täällä sitten\nolla hyvässä turvassa?\n\n-- Ooh, herra kreivi, sellaisten miesten kuin Bussyn,\nLivarotin, Antraguetin ja Ribeiracin kera aina ollaan turvassa,\nmainitsemattakaan voittamatonta ruhtinasta, hänen korkeuttaan Anjoun\nherttuaa. Mutta ymmärrättehän, että...\n\n-- Ymmärrän, että kun ne eivät ole täällä, niin turvallisuus ei ole\nniinkään taattua.\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Siinä tapauksessa minä otan tallista hevosen ja koetan hakea\nkäsiini hänen korkeutensa. Voinhan tosiaankin kysellä lähemmin tiellä.\n\n-- Kaiken todennäköisyyden mukaan te sillä tavoin tulette löytämään\nhänen korkeutensa.\n\nMonsoreau siirtyi talliin, jossa oli kymmenen tai kaksitoista mitä\nkauneinta hevosta. Hän silmäili niitä hevostentuntijan katsein.\n\n-- Minä otan tuon tummanruskean, -- sanoi hän. Satuloikaa se minua\nvarten.\n\n-- Se on hänen korkeutensa lempihevonen, Roland. -- Sillä hän\nratsastelee joka päivä. Hän on saanut sen lahjaksi kreivi Bussyltä,\neikä se nyt olisi tässä tallissa ollutkaan ellei hänen korkeutensa\ntänään koettelisi uusia, Toursista saamiaan hevosia.\n\n-- Näyttää siis siltä, että minäkin osaisin hevosia arvostella.\n\nMinuutissa oli Roland satuloitu ja Monsoreaun kreivi sen selässä.\n\n-- Herttua meni ulos tästä portista ja läksi ratsastamaan tuota katua\nalaspäin, -- sanoi hovimestari.\n\nKun Monsoreau huomasi, että hevonenkin ihan itsestään läksi samalle\nsuunnalle, virkkoi hän:\n\n-- Kautta kunniani! Voisipa sanoa, että Rolandilla on tarkka vainu!\n\nKehottamatta porhalsi hevonen täyteen neliseen. Loikkasipa se vielä\noikotiellekin, päästäkseen pikemmin perille, ja pudisteli samalla\npäätään, ikäänkuin tahtoakseen ohjista vapautua.\n\n-- Huomaanpa tosiaankin, -- mutisi Monsoreau, -- ettei sinua ole\nturhanpäitten kehuttu. No niin, Roland, koska sinä niin hyvin osaat\ntien, niin juokseppa vaan!\n\nHän heitti ohjat Rolandin kaulalle.\n\nUlkobulevardille päästyään hevonen hetkeksi pysähtyi kuin\nharkitakseen, kääntyisikö oikealle vai vasemmalle. Sitten se kääntyi\nvasemmalle. Samassa meni siitä muuan talonpoika ohi.\n\n-- Oletteko nähnyt mitään ratsastajajoukkuetta, ystäväni? -- kysyi\nMonsoreau.\n\n-- Olen, herra, -- vastasi mies. -- Tuolla kauvempana ne kohtasin.\n\nHän osotti sille suunnalle, mihin Roland jo oli menossa.\n\n-- Juoksehan, Roland, juokse, -- virkahti silloin ylihovijahtimestari\nhevoselleen. Se alkoikin heti ravata.\n\nHevonen juoksi vielä hetken pitkin bulevardia. Sitten se kääntyi\näkisti oikealle, muutamalle polulle, joka kiemurtelihe halki kedon ja\njonka kahdenpuolen helotti tuhansittain kauniita kukkia. Monsoreau\narveli aluksi pysäyttää Rolandin. Mutta hevonen näytti olevan\nasiastaan niin varma, että kreivikin antoi sen mennä menojaan.\n\nMaisemat alkoivat ratsastajasta vähitellen tuntua tutuilta.\n\n-- Mitä nyt! -- puheli hän itsekseen, metsään ehdittyään. -- Tämähän\nnäyttää siltä kuin tulisimme me Méridoriin. Olisikohan ehkä hänen\nkorkeutensa ratsastanut sille suunnalle?\n\nYlihovijahtimestarin otsa synkistyi heti sitä ajatellessaan. Ja\nolihan hän tullut sitä joskus ennenkin ajatelleeksi.\n\n-- Ho hoo! -- murahti hän. -- Ja minä kun aioin heti tavata prinssiä\nja vasta huomenna käydä tervehtimässä vaimoani! Olisinkohan ehkä niin\nonnellinen, että kohtaisin molemmat samalla kertaa?\n\nMonsoreau hymyili pirullista hymyä.\n\nHevonen nelisti sillävälin eteenpäin tien tuntemuksessaan täysin\nvarmana.\n\nHetken kuluttua se alkoi hirnua. Ja toinen hirnahdus vastasi siihen\nMéridorin puiston laidasta.\n\n-- Ahaa! -- virkkoi ylihovijahtimestari. -- Rolandilla tuntuu olevan\nsiellä tuttuja.\n\nÄkkiä huomasi Monsoreau muurin ja sen viereen kiinnisidotun hevosen.\n\n-- Täällä on joku ihminen, -- sanoi Monsoreau kalveten.\n\n\n\n\n22.\n\nMitä Monsoreaun kreivillä oli ilmoitettavana.\n\n\nMonsoreaun kreiviä kohtasi toinen yllätys toisensa perästä.\nMéridorin muuri, jonka luo hän oli joutunut kuin jonkin taikavoiman\nvaikutuksesta; hevoset, jotka hörhöttivät toisilleen kuin vanhat\ntutut kuunapäivänä: tuossa kaikessa oli epäilemättä jotain sellaista,\nmikä olisi saanut vähemmänkin epäluuloisen miettiväiseksi.\n\nLähemmäksi tultuaan, ja se tapahtui, kuten arvata sopii, varsin\njoutuisasti, huomasi hän muurin siltä kohdalta olevan melkoista\nmatalamman. Ihmisjalkain askeleet näyttivät muodostaneen kuin raput\nkivien lomiin, ja äskentaitettuja lehviä siellä täällä oksilla.\n\nYhden ainoan kerran silmättyään huomasi kreivi kaiken, ja\nkokonaisvaikutuksesta hän alkoi eritellä yksityiskohtia.\n\nHevosta oli ensin tarkastettava, ja se tapahtuikin. Vieraalla\nhevosella oli hopeallakirjailtu satulavaippa, jonka toisessa kulmassa\noli kirjaimet F. ja A.\n\nEi siis mitään epäilystä enää. Hevonen oli prinssin, sillä nuo\nnimikirjaimethan tarkoittivat Frans Anjoulaista.\n\nSen huomattuaan muuttuivat kreivin epäilykset todelliseksi peloksi.\nHerttua siis oli lähtenyt tälle suunnalle. Kaiken todennäköisyyden\nmukaan hän tuli tänne usein, koskapa, tuota muurin viereen\nkiinnipantua hevosta lukuunottamatta, myöskin Roland tunsi tien.\n\nJa kun kerran kohtalo oli johdattanut hänet näille jäljille,\npäätti Monsoreau seurata niitä loppuun asti. Se soveltui muutenkin\nhänen tapoihinsa sekä ylihovijahtimestarina että mustasukkaisena\naviomiehenä.\n\nMutta niin kauvan kuin hän viipyisi muurin ulkopuolella, ei hän\ntietystikään saisi mitään nähdä. Senvuoksi hän sitoi hevosensa tuon\ntoisen hevosen viereen ja alkoi sitten reippaasti kiivetä muurille.\n\nMonsoreau oli parahiksi päässyt tähystyspaikalleen, kun hän jo älysi\nsinisen naistenkapan ja mustan viitan erään puun juurella. Kappa\nkuului tietenkin naiselle ja viitta miehelle. Sitäpaitsi ei hänen\ntarvinnut sitä kauvemmin tutkiakkaan, sillä kohta hän näki noin\nviidenkymmenen askeleen päässä siitä miehen ja naisen kävelevän\nkäsitysten poispäin. Pieniä puita oli kuitenkin jonkun verran niiden\nedessä.\n\nOnnettomuudeksi Monsoreaulle irtausi muuan kivi muurista ja vieri\nsuurella jyrinällä maahan.\n\nSen jyrinän kuultuaan otaksuttavasti ne henkilöt, joiden kasvot\njäivät lehdikon peittoon, olivat käännähtäneet ympäri ja huomanneet\nMonsoreaun, sillä siinä samassa kuului kimakka naisen huudahdus.\nHeti sen jälkeen kuului lehdosta kahinaa ja ritinää, mistä saattoi\npäättää, että nuo kaksi riensivät pakoon kuin säikähtäneet varikset.\nHuudon kuultuaan nousi tuskanhiki kreivin otsalle. Hän oli tuntenut\nDianan äänen.\n\nRaivoissaan hän hyppäsi alas muurilta ja alkoi miekka kädessä\ntunkeutua puitten ja pensasten lomitse pakolaisten jälkeen.\n\nMutta ne olivat jo tipotiessään. Ei mikään enää häirinnyt puiston\nhiljaisuutta. Pitkissä puistokäytävissä ei näkynyt varjoakaan, ei\npienintäkään ääntä kuulunut, lintujen laulua lukuunottamatta.\n\nMitä oli tehtävä? Puisto oli suuri. Takaa-ajaessaan saattaisi\nhelposti kohdata asiaankuulumattomiakin.\n\nMonsoreaun kreivi oivalsi piankin, että tekemänsä havainto olisi\nkyllä täksi kerraksi riittävä. Sitäpaitsi hän huomasi olevansa\nliiaksi haltioissaan voidakseen menetellä varovaisesti, mikä olisi\nvälttämätöntä niin pelättävän kilpailijan suhteen kuin Frans oli.\nSillä hän oli vakuutettu siitä, että mies oli prinssi. Mutta jos se\nei olisi prinssi ollutkaan, niin olihan hänellä ylen tärkeä tieto\nherttualle vietävänä. Ja kylläpä hän pian huomaisi, oliko prinssi\nsyyllinen vai ei. Muuan oiva ajatus pälkähti hänen päähänsä. Entäpä\njos hän menisi takaisin muurin yli siitä, mistä oli tullutkin, ja\nveisi, paitsi omaa hevostaan, myöskin tuon toisen, tuntemattomalle\nkuuluvan hevosen mukanaan.\n\nSiitä kostotuumasta hän sai voimia. Hän pyörähti ympäri ja kiipesi\ntaas yli muurin. Mutta sen toisella puolen ei enää ollut kumpaakaan\nhevosta. Hänen suunnitelmansa oli ollut niin sattuva, että sen oli\nhänen vihamiehensäkin hoksannut ja ehtinyt toteuttamaan sen ennen\nhäntä itseään.\n\nKiukuissaan päästi Monsoreau raivoisan huudon ja puristi tahtomattaan\nkätensä nyrkiksi. Mutta kun hän ei varsin vähällä menettänyt\nmalttiaan, päätti hän taistella niitä kohtalon oikkuja vastaan,\njotka näyttivät häntä kohti suuntautuneen. Yllättäneestä hämärästä\nhuolimatta hän alkoi taivaltaa metsän halki muuatta lapsuudestaan\nasti tuttua polkua myöten ja pääsi niin viimein Angersiin.\n\nNoin kahden ja puolen tunnin kuluttua kaupungista lähtönsä jälkeen\nsaapui hän sinne takaisin lopen uupuneena. Mutta yksi ainoa ajatus\nristeili hänen aivoissaan. Hän kyselisi vahtisotilailta, kulkisi\nkaupunginportilta toiselle ja ottaisi selon siitä, mistä portista on\nratsastanut kaupunkiin mies, jolla oli kaksi hevosta. Hän tyhjentäisi\nkukkaronsa, lupaisi kultaa ja maita ja mantuja kaikille, joita\nkohtaisi. Ja kyllä kai hän lopulta saisi miehen ulkomuodon selville.\n\nHän tekisi vahtisotilaalle muutamia kysymyksiä, mutta tämä oli juuri\näsken tullut vartiopaikalleen, eikä tiennyt mitään. Monsoreau meni\npäävahtiin hankkimaan tietoja. Äsken vapaaksi päässyt vahtisotilas\noli noin pari tuntia sitten nähnyt hevosen tulevan ilman ratsastajaa\nja menevän linnaan. Vahtisotilas oli ajatellut, että ratsastajalle\noli jotain tapahtunut ja että viisas eläin senvuoksi yksinään palasi\ntakaisin.\n\nMonsoreau löi kädellään otsaansa. Oli siis selvää, ettei hän saisi\nmitään tietää. Hän läksi nyt palatsiin.\n\nSiellä oli reilua elämää, paljo melua ja ylenmäärin iloa. Ikkunat\nsäteilivät kuin auringot, keittiöt hehkuivat kuin sulatusuunit. Ja\nsieltä hulmahti paistettujen metsänotusten ja muitten herkkujen\nsuloinen tuoksu.\n\nPortti oli jo kuitenkin sulettu. Kreivi huusi portinvartiaa ja sanoi\nnimensä, mutta tämä ei tahtonut häntä tuntea.\n\n-- Te olitte äsken suora, ja nyt te olette kumarainen, -- sanoi hän.\n\n-- Se johtuu väsymyksestä.\n\n-- Te olitte kalpea, mutta nyt te punotatte.\n\n-- Kuumuus on siihen syynä.\n\n-- Äsken te ratsastitte, mutta nyt tulette jalan takaisin.\n\n-- Se tapahtuu sentähden, että hevoseni säikähti, heitti minut\nsatulasta ja juoksi yksin kotiin. Ettekö ole nähnyt hevosta?\n\n-- Olen kylläkin.\n\n-- Menkää kuitenkin ilmoittamaan hovimestarille.\n\nPortinvartija meni. Hovimestari saapui kohta ja tunsi heti Monsoreaun.\n\n-- Mistä herra kreivi tulee tuollaisessa tilassa? -- kysyi hän.\n\nMonsoreau toisti äskeisen tarinansa.\n\n-- Me kävimme hyvin levottomiksi, -- sanoi hovimestari, --\nhuomatessamme hevosen palaavan takaisin ilman ratsastajaa. Etenkin\noli levoton hänen korkeutensa, jolle minulla oli kunnia ilmoittaa\nteidän saapumisestanne.\n\n-- Aah! Vai oli hänen korkeutensa levoton, sanotte te?\n\n-- Hyvin levoton. Ja hän on käskenyt saattamaan teidät hänen luokseen\nheti kun olette saapunut.\n\n-- Hyvä on. Tahdon vain ensin käydä tallissa katsomassa, onko mitään\nvahinkoa tapahtunut hänen korkeutensa hevoselle.\n\nMonsoreau riensi talliin. Hän tapasi ymmärtäväisen Rolandin samasta\npaikasta, josta oli sen ottanutkin. Se söi mitä parhaimmalla\nruokahalulla.\n\nViitsimättä muuttaa vaatteitaan, sillä Monsoreaun mielestä se\nuutinen, joka hänellä oli ilmoitettavana, oli hovitapoja tärkeämpi,\nsuuntasi ylihovijahtimestari askeleensa ruokasaliin.\n\nPrinssin ylimykset ja hänen korkeutensa itse istuivat parhaallaan\nupeasti katetun ja juhlallisesti valaistun pöydän ympärillä. He\nolivat juuri käyneet fasaanipasteijojen, villisikapaistien ja\nhöystettyjen väliruokien kimppuun, ja maistelivat palanpainokseen\nhienoa, tummaa cahor-viiniä taikka petollista, helmeilevää\nanjou-viiniä, jonka tuoksu kohoo päähän jo ennen kuin on ehtinyt\nlasiaan tyhjentää.\n\n-- Hovi on nyt täydellinen, -- sanoi Antraguet punottavana kuin\nnuori tyttö ja jo humaltuneena kuin vanha saksalainen ratsastaja, --\ntäydellinen, niinkuin teidän korkeutenne kellari.\n\n-- Eipäs, eipäs! -- puuttui puheeseen Ribeirac. -- Meiltä puuttuu\nylihovijahtimestari. On tosiaankin häpeä, että me syömme hänen\nkorkeutensa päivällistä ilman että itse olemme hankkineet siihen\nmitään.\n\n-- Minäkin äänestän ylihovijahtimestarin puolesta, -- virkkoi\nLivarot, -- samantekevää kenen, olipa se sitten vaikka itse herra\nMonsoreau.\n\nHerttua hymyili, sillä hän yksin oli saanut tiedon kreivin\nsaapumisesta.\n\nLivarot oli parahiksi ehtinyt puhua lauseensa loppuun ja prinssin\nhymy tuskin vielä oli ehtinyt hälvetä, kun ovi avautui ja Monsoreaun\nkreivi astui sisälle.\n\n-- No, siinä mies, missä mainitaan, -- lausui herttua. -- Te näette,\nettä onni suosii meitä, hyvät herrat, koskapa se heti lähettää meille\nsen, jota toivomme.\n\nMonsoreausta tuntui kummalliselta, että prinssi, vastoin\ntavallisuuttaan, esiintyi noin tylysti.\n\n-- Istukaa alas ja käykää käsiksi päivällisiin, -- sanoi herttua,\nosottaen kreiville paikan vastapäätä itseään.\n\n-- Armollinen herra, -- vastasi Monsoreau, -- minä olen hyvin\nnälissäni, minulla on kova jano ja minä olen perinpohjin väsynyt.\nMutta minä en tahdo syödä, en juoda enkä istua, ennenkuin olen teidän\nkorkeudellenne ilmoittanut erään varsin tärkeän uutisen.\n\n-- Te kai tulette Parisista, vai kuinka?\n\n-- Parisista, mitä suurimmassa kiireessä, armollinen herra.\n\n-- Hyvä on. Minä kuuntelen teitä. Monsoreau tuli lähemmäksi Fransia\nja, huulillaan hymyily, mutta viha sydämessään, kuiskasi tälle:\n\n-- Armollinen herra, leskikuningatar on tulossa, tehden pitkiä\npäivämatkoja. Hän saapuu teidän korkeutenne luo vieraisille.\n\nHerttua, johon kaikkien katseet olivat luotuina, näytti äkkiä tulevan\niloiseksi.\n\n-- Hyvä! -- sanoi hän. -- Minä kiitän teitä, herra Monsoreau!\nTänään, kuten aina ennenkin olette te osottanut olevanne uskollinen\npalvelija. Jatkakaamme nyt aterioimista, hyvät herrat.\n\nYlihovijahtimestari oli saanut paikkansa Livarotin ja Ribeiracin\nkeskeen. Hänen suruisat ajatuksensa liitelivät vaistomaisesti\nMéridorin puistoon, ja häneltä loppui äkkiä ruokahalu. Välittämättä\nympärillään vallitsevasta hälinästä unohti hän sen seurankin, jossa\noli. Hänen otsansa synkistyi ja hänen rinnastaan tunkihe ulos syvä\nhuokaus, mikä herätti kummastuneitten vierasten huomiota.\n\n-- Te ihan menehdytte väsymyksestä, herra ylihovijahtimestari, --\nvirkkoi prinssi. -- Parasta kai olisi, että menisitte lepäämään.\n\n-- Neuvo on hyvä, kautta kunniani, -- sanoi Livarot. Ellette sitä\nseuraa, niin joudutte vaaraan nukkua lautasellenne.\n\n-- Anteeksi, armollinen herra, -- selitti Monsoreau, päätään\nkohottaen, -- minä todellakin olen väsymyksestä nääntymäisilläni.\n\n-- Juokaa, kreivi, -- neuvoi Antraguet. -- Ei mikään poista väsymystä\nniin hyvin kuin viini.\n\n-- Sitäpaitsi, -- murahti Monsoreau, -- ihminen juodessaan unohtaa.\n\n-- Ooh! -- huudahti Livarot. -- Eihän hänestä enää ole mihinkään!\nKatsokaas vaan, hyvät herrat, hänen lasinsa on vielä täysi.\n\n-- Terveydeksenne, kreivi! -- esitti Ribeirac lasiaan kohottaen.\n\nMonsoreaun oli pakko vastata tervehdykseen ja hän tyhjensi lasinsa\nyhdellä siemauksella.\n\n-- Hän juo joka tapauksessa varsin kelvollisesti. Katsokaahan vaan,\narmollinen herra, -- huomautti Antraguet.\n\n-- Niinpä kyllä, -- vastasi prinssi, koettaen saada selville kreivin\nsydämen ajatuksia.\n\n-- Teidän pitää järjestää meille kunnon metsästysretki, kreivi, --\npyysi Ribeirac. -- Tehän tunnette nämä seudut.\n\n-- Teillä on täällä metsästyspalveluskuntaa ja metsiä, -- huomautti\nLivarot.\n\n-- Ja myöskin vaimo, -- jatkoi Antraguet.\n\n-- Niin, -- toisti kreivi koneellisesti, -- minulla on jahtiväkeä,\nmetsiä ja vaimo. Kyllä, hyvät herrat, totta se on.\n\n-- Järjestäkääpä meille villisianmetsästys, kreivi, -- sanoi prinssi.\n\n-- Minä koetan, armollinen herra.\n\n-- Mitä hittoa! -- huudahti muuan anjoulainen ylimys. -- Te kostatte!\nOlipa se kaunis vastaus, vaikka metsä vilisee villisikoja täynnään.\nJos minä menisin metsästämään Méridorin puoleisiin metsiin, niin\nsitoutuisin viidessä minuutissa ajamaan esille kymmenen kappaletta.\n\nMonsoreau kalpeni. Hän ajatteli hänkin Méridorin puoleisia metsiä.\n\n-- Niin, niin, huomenna, huomenna! -- huusivat ylimykset yhteen\nääneen.\n\n-- Tahdotteko järjestää meille metsästyksen huomenna, Monsoreau? --\nkysyi herttua.\n\n-- Olen aina valmis noudattamaan teidän korkeutenne käskyjä, vastasi\nMonsoreau. -- Mutta, niinkuin teidän korkeutenne jo äsken suvaitsi\nhuomauttaa, minä olen liian väsynyt johtamaan metsästystä huomenna.\nSitäpaitsi pitäisi minun saada hieman tutkia seutuja.\n\n-- Ja täytyyhän hänen, saamari vieköön, saada tavata vaimoaankin!\n-- huomautti herttua muhoisasti. Ja siitä tuo miesparka yhä enemmän\nlujittui vakaumuksessaan, että juuri herttua oli hänen kilpailijansa.\n\n-- Myönnetään! Myönnetään! -- huusivat iloisesti nuoret miehet.\n\n-- Ja nyt, ylihovijahtimestari, -- sanoi herttua, -- on teidän aika\nlähteä nukkumaan.\n\n\n\n\n23.\n\nSaint-Luc'in kiitollisuus\n\n\nSeuraavana päivänä nousi Monsoreaun kreivi verraten varhain ylös ja\nmeni linnanpihalle. Hän halusi saada käsiinsä sen tallirengin, joka\njo oli tehnyt hänelle eräitä palveluksia, ja, jos mahdollista, saada\ntältä joitakin tarkempia tietoja Rolandista.\n\nKreivin toivomus toteutui. Upeassa tallissa hän tapasi tarkoittamansa\ntallirengin.\n\n-- Kuulkaahan, ystäväni! Onko tavallista, että hänen korkeutensa\nhevoset palaavat yksin talliin? Koulitaanko ne siihen?\n\n-- Ei, herra kreivi, -- vastasi tallirenki. -- Minkä johdosta teidän\narmonne kysyy sitä?\n\n-- Nähkääs, minä ajattelen Rolandia.\n\n-- Niin, se tuli eilen yksin takaisin. Eikä se minua lainkaan\nihmetytä, sillä Roland on harvinaisen älykäs eläin.\n\n-- On kyllä, -- virkkoi Monsoreau, -- sen olen huomannut minäkin.\nOnko sille sattunut ennenkin sellaista?\n\n-- Ei, herra kreivi. Tavallisesti ratsastaa sillä hänen korkeutensa,\njoka on mainio ratsastaja eikä hevillä anna heittää itseään satulasta.\n\n-- Roland ei ole heittänyt minuakaan satulasta, hyvä ystävä, --\nsanoi kreivi loukkaantuneena siitä että kukaan, tallirenkikään,\nsaattoi luulla hänen, Ranskan ylihovijahtimestarin, pudonneen hevosen\nselästä, -- sillä, vaikkakaan minä en ole yhtä taitava ratsastaja\nkuin Anjoun herttua, pidän kuitenkin itseäni kohtalaisen hyvänä\nratsastajana. Olin sitonut Rolandin kiinni puuhun käydäkseni eräässä\npaikassa. Palatessani oli hevonen poissa. Otaksuin, että se oli\nvarastettu taikka että jokin hovimies ohikulkiessaan oli tehnyt\nminulle kepposen ja vienyt hevosen mennessään.\n\n-- Se tuli yksinään kotia.\n\n-- Merkillistä se oli, -- jatkoi Monsoreau. -- Ratsastaako siis hänen\nkorkeutensa usein tällä hevosella?\n\n-- Hän ratsasti sillä melkein joka päivä siihen asti kun uudet\nhevoset saapuivat.\n\n-- Tuliko hänen korkeutensa eilen illalla myöhään kotia?\n\n-- Noin tuntia aikaisemmin kuin herra kreivi.\n\n-- Millä hevosella herttua ratsasti? Eikö se ollut ruskea hevonen,\njolla oli valkeat jalat ja tähti otsassa?\n\n-- Ei, herra kreivi. Eilen ratsasti hänen korkeutensa Isolinilla,\njoka on tuolla.\n\n-- Eikö prinssin seurueessakaan ollut ketään, jonka olisi ratsastanut\nmainitsemani näköisellä hevosella?\n\n-- En tunne ketään sellaisen hevosen omistajaa.\n\n-- Vai niin, -- murahti Monsoreau kärsimättömästi. -- Kiitos\ntiedonannosta. Satuloikaa nyt Roland minulle.\n\nKun se oli tehty, kysyi kreivi:\n\n-- Kuinka paljo saat palkkaa vuodessa?\n\n-- Kaksikymmentä écuta, herra kreivi.\n\n-- Haluatko ansaita kymmenen vuosipalkkaasi yhtenä ainoana päivänä?\n\n-- Tietysti sitä haluaisin, -- vastasi mies. -- Mutta kuinka se\nkävisi päinsä?\n\n-- Ota selvä siitä, kuka ratsasti eilen ruskealla hevosella, jolla\noli valkeat jalat ja otsassa tähti.\n\n-- Ah, herra kreivi, se mitä pyydätte on sangen vaikeata. Hänen\nkorkeutensa luona käy niin monta vierasta.\n\n-- Käy kylläkin, mutta kaksisataa écuta on sekin verrattain kaunis\nsumma.\n\n-- Tietysti, herra kreivi. Minä lupaankin tehdä parastani.\n\n-- Hyvä on, -- sanoi kreivi. -- Tässä saat heti kymmenen écuta.\n\n-- Paljo kiitoksia, herra kreivi!\n\n-- Sano nyt prinssille, että minä olen lähtenyt linnasta järjestämään\nhänen määräämäänsä metsästystä.\n\nTuskin oli kreivi saanut tämän sanotuksi, kun kolmaskin henkilö\nilmestyi talliin.\n\n-- Herra Bussy! -- huudahti kreivi.\n\n-- Aah! Hyvää päivää, kreivi Monsoreau! Te täällä Anjoussa? Sepä ihme!\n\n-- Ja teidänhän sanottiin olevan sairaana!\n\n-- Sairas minä todella olenkin, -- vastasi Bussy. -- Lääkäri on\nmäärännyt minun olemaan yhdessä kohden, enkä minä kahdeksaan päivään\nole uskaltanut poistua kaupungista. Ahaa! Aiotteko ratsastaa\nRolandilla? Sen hevosen minä myin hänen korkeudelleen. Ja hän mieltyi\nsiihen niin, että käyttää sitä miltei joka päivä.\n\nMonsoreau kalpeni.\n\n-- Niin -- virkahti hän, -- se on minusta varsin luonnollista, sillä\nRoland on kelpo eläin.\n\n-- Ette erehtynyt, kun valitsitte heti sen hevosen, -- huomautti\nBussy.\n\n-- Emme me tänään ensi kertaa tee toistemme tuttavuutta. Minä\nratsastin sillä jo eilen.\n\n-- Anteeksi, -- jatkoi Bussy. -- Te puhuitte äsken metsästyksen\njärjestämisestä.\n\n-- Prinssi haluaa saada hirven.\n\n-- Miltä suunnalta aiotte sen saada käsiinne?\n\n-- Méridorista päin.\n\n-- Hm! Vai niin! -- murahti Bussy, ja hän nyt vuorostaan kalpeni.\n\n-- Ettekö lähde minun mukaani? -- kysyi Monsoreau.\n\n-- Tuhannen kiitoksia, mutta en voi! Menen kotiin lepäämään. Minusta\ntuntuu siltä kuin palaisi kuume uudelleen.\n\n-- Ahaa! Onpa tämä kaunista! -- kuului samassa kirkas ääni huutavan\novelta. -- Kreivi Bussy on siis minun luvattani noussut ylös.\n\n-- Voi, Haudouin! -- virkahti Bussy. -- Nyt minä ihan varmasti saan\nnuhteita! Jääkää hyvästi, kreivi.\n\nBussy ja lääkäri poistuivat.\n\n-- Mikä teidän on? -- kysyi Haudouin. -- Te olette niin kalpea, että\nvoisinpa melkein luulla teitä sairaaksi.\n\n-- Tiedättekö, mihin hän aikoo mennä? -- kysyi Bussy.\n\n-- En.\n\n-- Hän aikoo lähteä Méridoriin. Hyvä jumala! Mitähän tästä tulee?\n\n-- Kreivitär kieltää.\n\n-- Mutta Monsoreau näki meidät.\n\n-- Kreivitär kuvittelee hänelle, että hän näki väärin.\n\n-- Siihen ei Dianalla ole voimaa.\n\n-- Ooh, kreivi! Te tunnette ehkä liian vähän naisia.\n\n-- Remy, minua aavistuttaa, että se pyöveli vielä toimeenpanee jonkin\nsurullisen näytelmän Méridorissa. Minun kai sittenkin olisi pitänyt\nmennä hänen mukanaan, kun hän sitä kerran minulle ehdotteli. Silloin\nolisin voinut olla Dianalle avuksi.\n\n-- Kreivitär selviytyy kyllä ilman apuakin, kuten jo olen sanonut,\nja sitä mieltä olen edelleenkin. Ja meidän on välttämättä tehtävä\nsamoin. Miksi te menitte ulos vastoin selviä määräyksiä?\n\n-- Olin liian levoton. En voinut kestää.\n\nMonsoreaulla oli omat syynsä ottaakseen uudelleen Rolandin. Hän\ntahtoi tulla vakuutetuksi siitä, johtuiko se sattumasta vaiko\ntotutusta tavasta, että tuo älykäs eläin oli kuljettanut hänet\naina puiston muurille saakka. Hän tietysti antoi Rolandin mennä\nsinne, minne se halusi. Ja hevonen kulkikin ratsastajan odotuksen\nmukaisesti. He lähestyivät nopeasti Méridoria, eikä kestänyt kauvan,\nennenkuin kreivi oli päässyt muurin juurelle samaan paikkaan, mihin\nedellisenäkin iltana oli joutunut.\n\nNyt siellä kuitenkin oli ihan hiljaista. Ei mitään hirnuntaa kuulunut\neikä mitään muuta hevosta näkynyt.\n\nMonsoreaun kreivi hyppäsi alas satulasta. Mutta ettei hänen ainakaan\ntällä kertaa tarvitsisi palata jalkaisin takaisin, kääri hän ohjat\nkätensä ympärille ja kiipesi muurille. Kaikki oli hiljaista niin\nhyvin muurin sisä- kuin ulkopuolellakin.\n\nKreivi huomasi tarkoituksettomaksi vainuta ihmisiä, jotka tiesivät\ntulleensa huomatuiksi, ja jotka, epäilemättä pelästyneinä\nhänen eilisiltaisesta näkemisestään, olivat keskeyttäneet\nkohtaamistilaisuutensa tai olivat siihen tarkoitukseen valinneet\njonkin toisen paikan. Hän nousi senvuoksi uudelleen ratsunsa selkään\nja saapui pian Méridorin linnan portille.\n\nVanha parooni puuhaili koiriensa parissa kreivin ratsastaessa\nlaskusillan yli. Hän huomasi vävynsä ja otti hänet vastaan\nasiaankuuluvan kohteliaasti.\n\nDiaana istui erään tuuhean puun varjossa ja luki. Gertrud nypläili\njotain koruompelusta hänen vieressään.\n\nParoonia tervehdittyään huomasi kreivi Dianan. Hän laskeutui alas\nhevosen selästä ja tuli häntä lähemmäksi. Diana nousi ylös, astui\nkolme askelta kreiviä kohti ja tervehti syvään kumartaen.\n\nMiten rauhallinen tai oikeammin sanoen, mikä teeskentelijä! -- mumisi\nkreivi itsekseen. -- Voi, minkälaisen myrskynhän minä nostatankin\ntässä hiljaisessa ilmapiirissä!\n\nMuuan palvelija tuli saapuville. Ylihovijahtimestari jätti suitset\nhänelle ja kääntyi sitten Dianan puoleen, sanoen:\n\n-- Rouvani, minä pyytäisin saada hetkisen puhella kanssanne.\n\n-- Varsin mielelläni -- vastasi Diana.\n\n-- Suvaitsetteko viipyä linnassamme? -- kysyi parooni.\n\nKiitos! Ainakin huomiseen asti.\n\nParooni poistui nyt huolehtimaan siitä, että hänen vävynsä huone\njärjestettäisiin kuntoon.\n\nMonsoreau antoi Dianalle merkin istua entiselle paikalleen. Itse\nistui hän sille tuolille, josta Gertrud juur'ikään oli lähtenyt pois.\nHän loi Dianaan katseen, joka olisi voinut saattaa päättäväisimmänkin\nmiehen hämmennyksiin.\n\n-- Rouvani, kuka oli puistossa eilen illalla? Diana katseli miestään\nrauhallisesti.\n\n-- Mihin aikaan? -- kysyi hän äänellä, josta hänen\nitsehillitsemiskykynsä oli saanut karkoitetuksi kaiken epävarmuuden.\n\n-- Kello kuusi.\n\n-- Millä suunnalla?\n\n-- Tuolla metsän puolella.\n\n-- Se on kai ollut joku tuttuni. Minä en kävellyt sinnepäin.\n\n-- Te se olitte, rouvani.\n\n-- Kuinka sen tiedätte?\n\nMonsoreau nolostui eikä tiennyt mitä vastata. Mutta pian taas hänen\nvihansa kuohahti.\n\n-- Sanokaa minulle sen miehen nimi.\n\n-- Minkä miehen?\n\n-- Sen, joka käveli teidän kanssanne.\n\n-- Kuinka voin sen sanoa, koska en ole siellä ollutkaan?\n\n-- Se olitte te, sanon minä! -- huusi Monsoreau ja polki jalallaan\nmaata.\n\n-- Te erehdytte, hyvä herra, -- vastasi Diana kylmästi.\n\n-- Kuinka voitte kieltää asiaa, vaikka minä teidät näin?\n\n-- Vai te itse, hyvä herra!\n\n-- Niin, rouva, juuri minä itse. Miten kiellättekään, vaikka\nMéridorissa ei ole ketään muuta naista kuin te?\n\n-- Sekin on erehdys, hyvä herra, sillä Jeanne de Brissac on täällä.\n\n-- Rouva Saint-Luc'ko?\n\n-- Niin, ystävättäreni Saint-Luc.\n\n-- Entä herra Saint-Luc?\n\n-- Ei jätä vaimoaan, kuten hyvin tiedätte. He ovat menneet naimisiin\nrakkaudesta, he. Te kai olette nähnyt herra ja rouva Saint-Luc'in.\n\n-- Ne eivät olleet herra ja rouva Saint-Luc. Se olitte te, sillä minä\nteidät täydellisesti tunsin. Sitten siinä vielä oli mies, jota minä\nen tuntenut, mutta jonka minä olen oppiva tuntemaan, sen vannon.\n\n-- Väitättekö siis yhäkin, että minä olin siellä?\n\n-- Väitän. Minähän sanon teidät tunteneeni ja kuulleeni teidän\nhuutonne.\n\n-- Kun tulette järkiinne, hyvä herra, olen valmis teitä kuulemaan.\nMutta nyt katson parhaaksi vetäytyä pois.\n\n-- Ette, rouva, -- sanoi Monsoreau, tarttuen Dianan käteen, -- te\njäätte.\n\n-- Hyvä herra, tuossa tulevat herra ja rouva Saint-Luc. Toivon, että\nte heidän läsnäollessaan hillitsette vihaanne.\n\nSaint-Luc ja hänen rouvansa näkyivät tosiaankin tulevan eräällä\npuistokäytävällä. Heidät oli saanut lähenemään juuri soimaan pantu\nruokakello. He tunsivat heti kreivin ja arvattuaan läsnäolollaan\npäästävänsä Dianan pahasta pälkähästä lähestyivät nopeasti.\n\nRouva Saint-Luc kumarsi syvään Monsoreaulle. Saint-Luc ojensi hänelle\nystävällisesti kätensä. Vaihdettiin muutamia kohteliaita sanoja.\nSitten tarttui rouva Saint-Luc kreivin käsivarteen, Saint-Luc tarjosi\noman käsivartensa Dianalle, ja niin läksivät he ruokasaliin.\n\nMonsoreaun kreivi sai paikan herra ja rouva Saint-Luc'in välissä, ja\nDiana, ystävättärensä hienotunteisuuden johdosta, Saint-Luc'in ja\nparoonin keskessä. Keskustelu muodostui ylimalkaiseksi ja kosketteli\ntietenkin Anjoun herttuan Angersiin saapumista. Monsoreau olisi kyllä\nmielellään vaihtanut puheenainetta, mutta hän olikin nyt tekemisissä\ntottuneitten pöytätoverien kanssa. Saint-Luc ei lainkaan kieltäytynyt\nhänelle vastailemasta. Hän päinvastoin kaikin tavoin imarteli tuota\nmustasukkaista aviomiestä. Ja Saint-Luc'in puheliaisuuden vuoksi sai\nDiana olla vaiti.\n\n-- Tuo Saint-Luc on narri ja lavertelee kuin kottarainen, -- tuumaili\nkreivi itsekseen. -- Hän vielä tavalla tahi toisella ilmaisee minulle\nsen, mitä haluan tietää.\n\nMonsoreau ei tuntenut Saint-Luc'ia, sillä hän oli saapunut hoviin\njuuri samoihin aikoihin kuin viimeksimainittu oli poistunut.\nYlihovijahtimestari alkoi jutella tuon nuoren miehen kanssa tavalla,\njoka yhä enemmän rauhoitti Dianaa. Sitäpaitsi heitti Saint-Luc\nsilloin tällöin Monsoreaun kreivittäreen katseita, jotka selvästikin\nmerkitsivät:\n\n-- Olkaa rauhallinen! Minulla on muuan suunnitelma tekeillä.\n\n\n\n\n24.\n\nSaint-Luc'in suunnitelma.\n\n\nPäivällisten päätyttyä tarttui Monsoreau uudelleen ystävänsä\nkäsivarteen ja vei hänet mukanaan ulos linnasta.\n\n-- Pidän itseäni enemmän kuin onnellisena tavattuani teidät täällä,\nminä kun jo etukäteen pelkäsin Méridorin yksinäisyyttä, -- puheli hän.\n\n-- Ooh! -- intti Saint-Luc, -- onhan teillä täällä vaimonne! Mitä\nminuun tulee voisin minä sellaisen seuralaisen kera viihtyä vaikka\nerämaassa.\n\n-- Kyllä, kyllä, -- vastasi Monsoreau ja puri huultaan. -- Mutta\nkuitenkin...\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Kuitenkin olen hyvin tyytyväinen tavatessani teidät täällä.\n\n-- Hyvä herra, -- vastasi Saint-Luc, kaiverrellen hampaitaan\nkultaisella hammastikulla, -- te olette erittäin kohtelias, sillä\nenhän toki luulisi tarvitsevan pelätä hetkeäkään ikävää, kun teillä\nkerran on sellainen puoliso ja kun täällä ympäristössä on niin ihana\nluonto.\n\n-- Ah! Minä olen viettänyt puolet elämääni metsässä.\n\n-- Sekö on syynä siihen, ettei siellä viihtyisi? -- huomautti\nSaint-Luc. -- Minä puolestani luulisin, että kuta kauvemmin asuisin\nmetsäseuduilla, sitä enemmän oppisin niitä rakastamaan. Katsokaahan\nvain, mikä ihana puisto! Minä luulen joutuvani vallan epätoivoon, kun\nminun kerran täytyy täältä lähteä. Onnettomuudekseni pelkäänkin, että\nse tulee verrattain pian tapahtumaan.\n\n-- Mistä syystä?\n\n-- Voi kreivi! Onko ihminen koskaan oman kohtalonsa herra? Me\nolemme kuin lehdet tuulessa ja liitelemme yli ketojen ja laaksojen,\ntietämättä minne tuuli meidät vie. Te olette onnellinen, te.\n\n-- Onnellinen! Miksi niin?\n\n-- Kun saatte asua tässä ihanassa seudussa.\n\n-- Ooh! -- virkkoi Monsoreau. -- Luultavasti en minäkään tule täällä\nkauvan viipymään.\n\n-- Kyllä te vielä muutatte mielipidettänne.\n\n-- En, minä en kaunista luontoa jumaloi. Ja omasta puolestani\nepäilenkin tätä puistoa, jota te pidätte niin kauniina.\n\n-- Te epäilette tätä puistoa, sanotte. Mistäpä syystä?\n\n-- Koska se ei näytä minusta varmalta.\n\n-- Ei näytä varmalta! -- huudahti Saint Luc kummastuneena. -- Aah,\nminä ymmärrän! Se on teidän mielestänne liian yksinäinen?\n\n-- En juuri sitäkään tarkoita, sillä minä päinvastoin otaksun, että\ntäällä Méridorissa käy väliin vieraita.\n\n-- Ei käy, kautta kunniani! -- vastasi Saint-Luc teeskentelemättä. --\nEi ainoatakaan sielua.\n\n-- Todellako?\n\n-- Siihen saatte luottaa, sillä niin on asianlaita.\n\n-- Eikö täällä käy kukaan vieraissakaan.\n\n-- Ei ainakaan minun täällä, ollessani ole kukaan käynyt.\n\n-- Eikö edes kukaan ylimys Angersin hovista silloin tällöin hiivi\ntänne hetkiseksi!\n\n-- Ei ainoakaan.\n\n-- Se on mahdotonta.\n\n-- Mutta kumminkin totta.\n\n-- Ooh! Te loukkaatte Anjoun aatelisia.\n\n-- En tiedä, loukkaanko heitä, mutta en todellakaan ole nähnyt heistä\nvarjoakaan.\n\n-- Voi, siinä tapauksessa minä olen väärässä.\n\n-- Ihan kokonaan väärässä. Mutta palatkaamme siihen, josta te äsken\npuhuitte, nimittäin että tämä puisto ei olisi turvallinen. Onko\nsiellä sitten karhuja vai mitä?\n\n-- Ooh, ei!\n\n-- Entäpä susia?\n\n-- Ei niitäkään.\n\n-- Varkaitakos?\n\n-- Ehkä. Kuulkaahan, herra Saint-Luc, minusta on teidän rouvanne\nhyvin kaunis. Onko teillä tapana usein kävellä puistossa?\n\n-- Varsin usein. Hän rakastaa luontoa, niinkuin minäkin. Mutta miksi\nteette minulle sellaisen kysymyksen?\n\n-- Vain huvin vuoksi. Oletteko te aina hänen seurassaan, kun hän on\nkävelyllä?\n\n-- Aina.\n\n-- Melkein aina pitäisi teidän sanoa.\n\n-- Mutta mitä te, saamari vieköön, tarkoitatte?\n\n-- Ooh, hyvä jumala! En mitään, herra kreivi, taikka en paljo mitään.\n\n-- Mutta kuitenkin?\n\n-- Nähkääs, minulle on sanottu, että... Mutta lupaattehan, ettette\nsuutu minuun?\n\n-- Minä en suutu koskaan.\n\n-- Sitäpaitsi ovat tällaiset salaisuudet naineitten miesten kesken\ntavallisia. Katsokaas, minä olen kuullut, että täällä puistossa olisi\nnähty muuan mies hiiviskelemässä.\n\n-- Mieskö?\n\n-- Niin.\n\n-- Joka olisi tullut tänne minun vaimoni takia?\n\n-- En minä nyt sitä sano.\n\n-- Teette väärin, ellette sitä sano, herra kreivi. Sehän on mitä\nsuurimmassa määrin mielenkiintoista. Kuka sitten olisi sellaista\nnähnyt? Puhukaa! Te siis sanotte sen miehen tulleen tänne vaimoni\nvuoksi, vai kuinka?\n\n-- No niin, jos minä sanon teille totuuden, niin luulenpa, että mies\nei ole tullut tänne rouva Saint-Luc'in tähden.\n\n-- Kenenkäs tähden?\n\n-- Pelkään, että Diana on ollut kysymyksessä.\n\n-- Ah! -- huokasi Saint-Luc, -- siihen minä pikemminkin olisin\ntyytyväinen?\n\n-- Mitä! Soisitteko asian olevan mieluummin siten?\n\n-- Epäilemättä, sillä tiedättehän, ettei itsekkäämpiä ihmisiä, kuin\naviomiehet, ole olemassa.\n\n-- Hm!\n\n-- Uskotteko niin, että jokin mies on harhaillut täällä puistossa?\n\n-- Usko ei enää riitä. Minä olen sen omin silmin nähnyt.\n\n-- Oliko hän yksin?\n\n-- Ei, hän oli Dianan seurassa.\n\n-- Milloin?\n\n-- Eilen illalla.\n\n-- Missä?\n\n-- Tuolla kauvempana.\n\nMonsoreau näytti kohta paikkaa.\n\n-- Ahaa! -- virkkoi Saint-Luc, -- Muuri on tosiaankin ylen huonossa\nkunnossa! Minun täytyy ilmoittaa kreiville, että hänen aitauksiansa\nvahingoitetaan.\n\n-- Ketä te epäilette?\n\n-- Mistä niin?\n\n-- Muurin yli kiipeämisestä tarkoituksella saada puhutella vaimoasi.\n\nSaint-Luc näytti vaipuneen hetkeksi syviin mietteisiin. Ja Monsoreau\nodotteli hartaasti niiden tulosta.\n\n-- Kautta jumalan, -- virkkoi Saint-Luc viimeinkin, -- minä en tiedä\nketään muuta kuin...\n\n-- Kuin... kenen?\n\n-- Kuin... teidät itsenne, -- vastasi Saint-Luc ja katsoi suoraan\nkreivin silmiin.\n\n-- Puhutteko pilaa, herra Saint-Luc? -- kysyi kreivi kummastuneena.\n\n-- En lainkaan. Avioliittoni alussa menettelin minä itsekin samalla\nlailla. Miksi ette siis tekin voisi niin tehdä?\n\n-- Vai niin. Te ette halua minulle vastata. Myöntäkää se, hyvä\nystävä. Elkää pelätkö mitään... minulla on rohkeutta. Auttakaa minua\narvaamaan, niin teette minulle äärettömän suuren palveluksen.\n\nSaint-Luc näytti miettivältä.\n\n-- Minä en voi arvata ketään muuta kuin teidät itsenne.\n\n-- Antaa tuon leikinlaskun jo jäädä, hyvä herra. Ottakaa asia\nvakavalta kannalta, sillä minä sanon teille, että se tosiaankin on\nvakava.\n\n-- Se muuttaa asian. Mutta tiedättekö, kuinka se mies tänne tulee?\n\n-- Hän tulee, saakuri vieköön, tänne hiipimällä.\n\n-- Useinko?\n\n-- Usein, siitä olen varma. Muurissa näkyy hänen askeltensa jälkiä.\nKatsokaa itse!\n\n-- Niinpä todellakin näkyy.\n\n-- Mutta ettekö ole koskaan ennen huomannut näitä?\n\n-- Ooh! -- virkahti Saint-Luc. -- Kyllä minä sitä melkein epäilin.\n\n-- No, siinä nyt näette, virkkoi kreivi levottomasti huohottaen.\n\n-- Mutta minä en tullut asioita sen pitemmälle ajatelleeksi.\nOtaksuin, että se olitte ollut te.\n\n-- Vaan minäpä sanon teille, että minä se en ollut.\n\n-- No, siinä tapauksessa se on ollut joku muu. Ylihovijahtimestari\nkatseli miltei uhkaavasti Saint-Luc'ia. Tämä puolestaan näytti mitä\nrakastettavimman ja välinpitämättömimmän näköiseltä.\n\n-- Haa! -- huusi Monsoreau vihastunein katsein, niin että Saint-Luc\nkohotti päänsä ylös.\n\n-- Päähäni pälkähtää jotakin, -- sanoi Saint-Luc, -- Olisikohan se...\n\n-- Sanokaa, mitä ajattelette!\n\n-- Olisikohan se Anjoun herttua?\n\n-- Sitä samaa minäkin hetkisen ajattelin, -- jatkoi Monsoreau. --\nMutta minä olen saanut selville, ettei se ole hän.\n\n-- Mutta herttua on ylen ovela.\n\n-- On kyllä, mutta hän se ei ole.\n\n-- Te väitätte aina, ettei mies ole se, joksi minä häntä otaksun, ja\nkuitenkin tahdotte, että minä sanoisin miehen nimen.\n\n-- Tietystikin. Teidän, joka asutte linnassa, pitäisi tietää...\n\n-- Malttakaahan! keskeytti Saint-Luc.\n\n-- Jokohan nyt osutte oikeaan?\n\n-- Minuun iski eräs toinen ajatus. Koska se kerran ei ollut herttua\nettekä te, niin olen se tietenkin minä.\n\n-- Tekö?\n\n-- Niin, miksikäs en?\n\n-- Tekö hiiviskelisitte täällä puistossa, vaikka teillä on oikeus\noleksia täällä niinkuin haluttaa?\n\n-- Miks'ei! Minulla on niin monta päähänpistoa, -- vastasi Saint-Luc.\n\n-- Olisitteko te lähtenyt karkuun huomattuanne minut muurilla?\n\n-- Sellaisen voi tehdä vähemmästäkin syystä.\n\n-- Teillä siis oli jotakin luvatonta tekeillä? -- jatkoi kreivi ja\nalkoi tulla kärsimättömäksi.\n\n-- Sitä en voi kieltääkään.\n\n-- Kun minä nyt tarkemmin ajattelen, niin te teette minusta pilkkaa,\n-- huusi kreivi kalveten, -- ja olette tehnyt sitä jo neljännestunnin\najan.\n\n-- Te erehdytte, hyvä herra, -- selitti Saint-Luc, katsahti kelloonsa\nja löi Monsoreauhon katseen, joka sai tämän säpsähtämään, rajusta\nluonnostaan huolimatta, -- te erehdytte, sillä sitä on kestänytkin jo\nkahdenkymmenen minuutin ajan.\n\n-- Mitä, te loukkaatte minua, herra! huudahti kreivi.\n\n-- Luuletteko sitten, että ette itse loukkaa minua noilla\nkiusottavilla kysymyksillänne?\n\n-- Aah, nyt minä näenkin selvästi!\n\n-- Onpa ihme nähdä selvästi kello kymmenen aikaan aamulla! Mitä te\nsitten näette? Sanokaa!\n\n-- Näen, että te olette yksissä tuumissa petturin kanssa, sen,\nkonnan, jota en eilen päässyt surmaamaan.\n\n-- Mitä nyt! -- sanoi Saint-Luc. -- Se on minun ystäväni.\n\n-- Jos niin on asia, niin surmaan minä teidät hänen sijastaan.\n\n-- Äh! Omassa talossanneko? Ja sanomattako kertaakaan: varokaa\nitseänne?\n\n-- Luuletteko sitten, että minä jättäisin roistoa rankaisematta! --\nhuudahti kreivi hurjistuneena.\n\n-- Voi, herra kreivi, kuinka teitä on huonosti kasvatettu ja kuinka\nyhdessäolonne metsän villipetojen kanssa on turmellut teidän tapanne!\nHyi sentään!\n\n-- Mutta ettekö huomaa, että minä olen vallan pois suunniltani!\n-- ärjyi kreivi ja asettui Saint-Luc'in eteen kädet ja kasvot\nvääristyneinä.\n\n-- Tokihan minä tuon näen! Eikä vihastuminen kaunista teitä lainkaan.\nTe olette nyt kamalan näköinen, paras kreivi.\n\nYlihovijahtimestari vei äkisti kätensä miekankahvaan.\n\n-- Ah! -- virkahti Saint-Luc. -- Painakaa mieleenne, että te\nitse vaaditte minut taistelemaan kanssanne. Otan teidät itsenne\ntodistajaksi siihen, että minä olen täysin rauhallinen.\n\n-- Niin oletkin, raukka! -- huusi Monsoreau. -- Niin,\nsänkykamarisuosikki, vedä miekkasi esille!\n\n-- Vaivautunette kai siirtymään yli muurin, herra Monsoreau. Sen\ntakana olemme puolueettomalla alueella.\n\n-- Mitä minä siitä välitän?\n\n-- Mutta minäpä välitän siitä. Minä en tahdo surmata teitä omassa\nkodissanne.\n\n-- Hyvä on! -- sanoi Monsoreau ja alkoi kiivetä muurille.\n\n-- Varokaa itseänne! Nouskaa varovasti, kreivi. Tuo kivi tuossa\nnäyttää kovin epävarmalta. Sitä on epäilemättä paljo käytetty. Elkää\nloukatko itseänne! Minä tulisin siitä kovin pahoilleni.\n\nSaint-Luc alkoi nyt vuorostaan kavuta muurin yli.\n\n-- No niin, alahan joutua! -- huusi Monsoreau, vetäen miekkansa.\n\n-- Ja minä kun matkustin tänne maalle huvittelemaan, -- murahti\nitsekseen Saint-Luc. -- Onpa tämä hieman omituista huvittelua!\n\n\n\n\n25.\n\nSaint-Luc opettaa Monsoreaulle sen iskun, jonka hän itse oli oppinut\nkuninkaalta.\n\n\nMonsoreau odotti Saint-Luc'ia miekka kädessä ja mitä uhkaavammassa\nasennossa.\n\n-- Oletko siellä? -- kirkui kreivi.\n\n-- Vai niin, -- virkahti Saint-Luc. -- Te olette valinnut pahimman\npaikan, teidän selkänne kun on vasten aurinkoa. Mutta elkää siitä\nhäiriytykö.\n\nMonsoreau teki nyt puolikäännöksen.\n\n-- No, olkoon menneeksi, -- jatkoi Saint-Luc. -- Tällä tavoin voin\nnähdä, mitä teen.\n\n-- Minua ei tarvitse säästää, -- sanoi Monsoreau, -- sillä minä aion\nkäydä päälle, täydellä todella.\n\n-- Vai niin! Aiotteko siis ehdottomasti surmata minut?\n\n-- Ettäkö väkisin!... Tietysti... Sitä juuri aionkin.\n\n-- Ihminen päättää, jumala säätää, -- vastasi Saint-Luc ja veti\nmiekkansa hänkin.\n\n-- Sinä sanot...\n\n-- Minä sanon: Katsokaa tarkoin tuota mätästä, jossa kasvaa valmuja.\n\n-- No, entä sitten?\n\n-- Minä vain tahdon sanoa, että kaadan teidät sille mättäälle.\n\nNäin sanottuaan asettui hän hymyillen miekkailuasentoon.\n\nMonsoreau heilutteli raivokkaasti miekkaansa ja suuntasi\nvastustajaansa muutamia varsin hyvin harkittuja iskuja, mutta\nSaint-Luc ne yhtä taitavasti väisti.\n\n-- Kyllä te totta tosiaan, kreivi Monsoreau, -- sanoi hän,\nvastustajansa hyökkäyksiä torjuen, -- käyttelette miekkaa hyvin\ntaitavasti, ja kuka hyvänsä muu, paitsi Bussy ja minä, olisi tuosta\nteidän viime iskustanne kaatunut.\n\nMonsoreau kalpeni huomatessaan, kenen kanssa hän oli tekemisissä.\n\n-- Teitä kaiketi kummastuttaa, -- jatkoi Saint-Luc, -- kohdatessanne\nnäinkin mukiinmenevän miekkailijan. Mutta se johtuu siitä, että\nkuningas, jonka tiedätte olevan ylen ystävällisen minua kohtaan, on\nantanut minulle opetusta miekkailutaidossa ja opettanut minulle muun\nmuassa erään iskun, jonka minä puolestani aivan heti opetan teille.\nSanon tämän siltä varalta, että jos te siihen iskuun kuolette, niin\nsaatte jo edeltäpäin tietää kaatuvanne kuninkaan itsensä minulle\nneuvomasta iskusta, ja sen luulisi olevan teille itselle suureksi\nkunniaksi.\n\n-- Te olette perin hilpeä mies, hyvä herra, -- sanoi Monsoreau\nkatkerasti ja valmistautui tähtäämään iskun, joka olisi voinut\nmuurinkin lävistää.\n\n-- Ooh! Yleensä tehdään niin hyvin kuin osataan eikä niinkuin\nhalutaan, -- vastasi Saint-Luc, heittäytyen sivulle päin ja pakottaen\nsiten vastustajansa tekemään puolikäännöksen. Siten joutui Monsoreau\nseisomaan päin aurinkoa.\n\n-- Kas niin, -- jatkoi Saint-Luc. -- Nyt te seisotte juuri minun\ntarkoittamassani paikassa ja voitte odottaa pääsevänne makaamaan\nsille mättäälle, jonka minä jo teille näytin. Eikö olekin totta,\nettä minä hyvin taidokkaasti valmistelin tätä liikettä? Varsin\ntyytyväinen olenkin. Äsken teillä ei ollut muuta kuin viisikymmentä\nmahdollisuutta sadasta tulla surmatuksi, nyt niitä sensijaan on\nyhdeksänkymmentäyhdeksän.\n\nJa niin notkeasti, niin voimakkaasti ja sellaisella raivolla, ettei\nMonsoreau sitä olisi voinut hänestä uskoa eikä kukaan muukaan tuosta\nhintelävartisesta miehestä edes aavistaa, suuntasi Saint-Luc viisi\niskua yhtäpäätä ylihovijahtimestaria kohti. Tämä vallan hämmästyneenä\nsai vältetyksi noiden sähisevien salamain myrskyn. Mutta kuudennella\niskulla tunkeutui Saint-Luc'in miekka hänen rintaansa.\n\n-- No siinä ovat nyt teidän kaikki sata mahdollisuuttanne, -- lausui\nSaint-Luc. -- Ja pankaa tarkoin merkille, hyvä herra, että te\nkaadutte juuri tuolle samalle mättäälle, jonka teille näytin.\n\nKreiviltä putosi miekka kädestä, hänen polvensa horjuivat ja hän\nvaipui valmunkukkien päälle, joiden purppuraan hänen oma verensä\nsekottui. Saint-Luc pyyhki rauhallisesti miekkansa kuivaksi ja\nkatseli tarkkaavaisesti niitä asteettaisia muutoksia, jotka\nvähitellen muuttavat kuolevan ihmisen kasvot kuolleen elottomiksi\npiirteiksi.\n\n-- Ooh, te olette surmannut minut! -- sammalsi kreivi.\n\n-- Niin koetin tehdä, -- vastasi Saint-Luc. -- Mutta kun nyt näen\nteidän viruvan siinä kuolemankielissä, olen todellakin pahoillani\nsiitä mitä on tapahtunut. Te olette kauhean mustasukkainen, se on\ntotta, mutta te olitte urhoollinen.\n\nHän laskeutui polvilleen Monsoreaun viereen ja jatkoi:\n\nJos teillä olisi lausuttavana jokin toivomus, niin lupaan minä,\naatelisen kunniani kautta, sen täyttää. Tiedän kokemuksesta, että\nhaavoittuneena tavallisesti janottaa. Jos haluatte jotain juotavaa,\nniin minä hankin sitä teille.\n\nMonsoreau ei vastannut; hän oli kääntänyt kasvonsa maata vasten ja\nkiemurteli nyt siinä verissään kuolemankielissä.\n\n-- Mies parka! -- huokasi Saint-Luc ja nousi ylös. -- Voi ystävyyttä!\nVoi ystävyyttä! Sinä olet kovin vaativainen jumaluus!\n\nMonsoreau avasi silmänsä ja koetti nostaa päätään, mutta vaipui\nsurkeasti valittaen takaisin.\n\n-- No niin, nyt hän on kuollut, -- sanoi Saint-Luc. -- Häntä ei enää\nmaksa ajatella... Niin, se on helppoa sanoa, mutta, ah, olenhan minä\njoka tapauksessa surmannut ihmisen!\n\nHän kiiruhti takaisin linnaan ja tapasi siellä Dianan ja Jeannen.\n\n-- Suokaa anteeksi, rakastettava linnanrouva, -- virkkoi hän, --\nmutta minulla olisi jotain tärkeätä sanomista vaimolleni.\n\n-- Vallan kernaasti, -- vastasi Diana. -- Minä menen siksi aikaa\nisäni luo kirjastoon. Jeanne, kun olet saanut puhutuksi asiasi\nmiehesi kanssa, niin voit hakea minut sieltä.\n\nNyökäyttäen hymyillen päätään hän riensi pois.\n\n-- Mistä on kysymys? -- kysyi Jeanne hilpeästi. -- Sinä näytät niin\nsynkältä, rakkaani.\n\n-- Sen kyllä itsekin uskon.\n\n-- Mitä sitten on tapahtunut?\n\n-- Onnettomuus. Luulen, että Monsoreau on kuollut.\n\n-- Kuollut! -- huudahti Jeanne hyvin käsitettävällä kauhulla.\n\n-- Niin ovat asiat.\n\n-- Hän, joka juuri äsken oli täällä ja puhui ja näki...\n\n-- Niin, sepä juuri olikin syynä hänen kuolemaansa! Hän on nähnyt\nliian paljo, mutta erittäinkin on hän puhunut liian paljo.\n\n-- Saint-Luc, sinä salaat minulta jotakin, -- jatkoi Jeanne ja\ntarttui miehensä käsiin.\n\n-- Minä en salaa mitään, sen vakuutan, en edes paikkaa, jossa hän\nkuoli.\n\n-- Missä se sitten tapahtui?\n\n-- Tuolla kauvempana muurin takana, samassa paikassa, mihin Bussy\ntavallisesti sitoi kiinni hevosensa.\n\n-- Sinä olet hänet surmannut, Saint-Luc!\n\n-- Tietysti. Kukas muu se olisi voinut olla?\n\n-- Voi sinua onnetonta!\n\n-- Rakas ystävä! Hän haasti minut kaksintaisteluun, hän loukkasi\nminua, hän veti miekkansa surmatakseen minut.\n\n-- Kauheata! Kauheata! Mies parka!\n\n-- Hm! Sen kyllä tiesin. Saathan nähdä, että häntä kahdeksan päivän\nkuluttua kutsutaan \"pyhäksi Monsoreauksi\".\n\n-- Mutta sinähän et nyt enää voi jäädä tänne! -- huudahti Jeanne.\n\n-- Juuri sitä samaa minä itsekin ajattelin ja senvuoksi kiiruhdin\ntänne pyytämään sinua, hyvä ystävä, että valmistautuisit matkalle.\n\n-- Mutta ei suinkaan hän ole haavoittanut sinua?\n\n-- No, vihdoinkin! Kysymys tosin tulee vähän liian myöhään,\nmutta se kuitenkin tekee sinusta ja minusta sovussaeläjiä. En\nole haavoittunut. Olen täysin terve ja reipas. Mutta meidän on\nmatkustettava mahdollisimman pian, sillä ymmärräthän, että asia voi\ntulla ilmi minä hetkenä hyvänsä.\n\n-- Mutta mihin me matkustamme?\n\n-- Parisiin.\n\n-- Parisiinko? No, mutta entä kuningas?\n\n-- Kuningas on jo kyllä unohtanut kaikki entiset. Senjälkeen, kun\nme toisemme näimme, on ehtinyt tapahtua paljo asioita. Ja jos\nsyttyy sota, mikä on varsin luultavaa, niin on minun paikkani oleva\nhänen sivullaan. Mutta nyt minun täytyy kirjoittaa muutamia sanoja\nBussylle. Kerro sinä sillä välin kaikki tyyni Dianalle.\n\nSaint-Luc riensi huoneeseensa ja kirjoitti vapisevalla kädellä\nseuraavat rivit!\n\n    'Paras ystävä!\n\n    Huhun kautta saat tiedon siitä onnettomuudesta, joka on\n    Monsoreaun kreiviä kohdannut. Meillä oli puiston ulkopuolella\n    pieni keskustelu muurin rikkoutumisen syistä sekä sellaisista\n    hevosista, jotka palaavat yksin kotiin. Tämän keskustelun\n    kestäessä kaatui Monsoreaun kreivi muutamalle valmumättäälle niin\n    onnettomasti, että hän heti heitti henkensä.\n\n                               Uskollinen ystäväsi _Saint-Luc_.\n\n    J.K. Kun tämä ehkä ensi aluksi tuntuu sinusta hieman\n    uskomattomalta, niin tahdon tähän lisätä, että onnettomuuden\n    tapahtuessa oli meillä kummallakin miekka kädessämme. Minä\n    matkustan heti paikalla Parisiin tervehtimään kuningasta'.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin läksi muuan paroonin palvelija viemään\ntätä kirjettä Angersiin. Samalla ratsastivat myöskin herra ja rouva\nSaint-Luc linnasta, jätettyään Dianan ylen alakuloiseksi ja varsinkin\nneuvottomaksi siitä tavasta, millä hän tuon surullisen jutun\nilmoittaisi isälleen.\n\nKun Saint-Luc ratsasti ohitse, käänsi hän päänsä poispäin.\n\n-- Sellaista se on palvelusten tekeminen ystävilleen, -- virkkoi\nSaint-Luc vaimolleen. -- Varmaa varmempaakin on, että kaikki ihmiset\novat kiittämättömiä ja ettei ainoakaan ole minua kiitollisempi.\n\nMonsoreaun kreivitär.\n\n\n\n\n26.\n\nPienet syyt, suuret seuraukset.\n\n\nSamaan aikaan kun Monsoreau kaatui Saint- Luc'in miekan lävistämänä,\nsaapui leskikuningatar, Medicin Katarina, Angersiin. Hänen\nvastaanottonsa muodostui jotakuinkin tylyksi. Hän sai kauvan odotella\nAngersien porttien ulkopuolella. Viimein päästi hänet Bussy eräästä\npienestä takaportista. Anjoun herttua oli tekeytynyt sairaaksi eikä\nmennyt äitiään vastaan. Linnaan päästyään ja herttuan tavattuaan\nilmoitti Katarina tulleensa tuomaan kuninkaan rauhantarjousta, kun\nprinssi ensin, Bussyn kehotuksesta, oli viittaillut siihen suuntaan,\nettä hän pitäisi leskikuningatarta kuninkaan panttivankina.\n\nBussy oli tämän ensi keskustelun aikana muutamassa herttuan huoneen\nviereisessä salakäytävässä. Herttua ainoastaan saattoi nähdä hänen\nsilmänsä, kun hän pienestä seinäpaperin aukosta tähtäämillään\nkatseilla tahtoi pitää prinssiä taipumattomana.\n\nHelposti ymmärrettävistä syistä halusi Bussy kostaa, maksoi mitä\nmaksoi. Anjouhun oli jäätävä niin kauvaksi aikaa kuin Monsoreau\nolisi siellä, sillä siten kävisi pitäminen miestä silmällä ja siten\nsaisi hän myös tilaisuuden tavata Dianaa. Tämä varsin yksinkertainen\nvaltiotaito vaikutti kuitenkin suuressa määrin koko Ranskanmaan\nkohtaloihin. Pienillä syillä on usein suuret seuraukset.\n\nSiitäpä syystä Bussy silmäniskuin, uhkaavin katsein ja kaikenmoisin\nelein sai herransa pysymään taipumattoman lujana. Herttua pelkäsi\nBussya ja antoi tämän johtaa itseään. Eikä Fransia todellakaan\nkoskaan ennen oltu nähty niin päättäväisenä kuin nyt.\n\nKatarina siis tuli kaikin puolin nujerretuksi ja hän ajattelikin\nvain kunniakasta peräytymistä, kun vähäpätöinen tapahtuma, joka oli\nmelkein yhtä odottamaton kuin Anjoun herttuan päättäväisyys, tuli\nhänelle avuksi.\n\nJuuri kun keskustelu äidin ja pojan kesken oli: vilkkaimmillaan,\ntunsi Bussy äkisti, että joku veti häntä takinliepeestä. Hän katsahti\nkärsimättömänä taakseen. Siinä seisoi Remy.\n\nBussy olisi tahtonut puhua, mutta Remy pani sormen suulleen. Sitten\nhän veti herransa hiljaa viereiseen huoneeseen.\n\n-- Mistä on kysymys, Remy? -- kysyi kreivi ylen kärsimättömästi. --\nMiksi häiritset minua näin tärkeänä hetkenä?\n\n-- Kirje Méridorista, -- kuiskasi Remy.\n\n-- Vai Méridorista! Kiitos, Remy, kiitos! Missä on se kirje?\n\n-- Kirjeentuoja ei tahdo jättää sitä kenellekään? muulle kuin teille\nitsellenne.\n\nRemy avasi viereisen huoneen oven ja viittasi sanansaattajan tulemaan\nsisälle.\n\n-- Anna kirje tänne! Minä olen kreivi Bussy.\n\nSamassa pisti hän kultarahan kirjeentuojan kouraan.\n\n-- Kreivitärkö antoi teille kirjeen? -- jatkoi Bussy.\n\n-- Ei, vaan kreivi.\n\n-- Mikä kreivi? -- kysyi Bussy ja tarkasteli päällekirjoitusta.\n\n-- Kreivi Saint-Luc.\n\n-- Ahaa!\n\nBussy oli hieman kalvennut, sillä kuultuaan sanan \"kreivi\" oli hän\nluullut kirjeen olevan Monsoreaulta eikä hänen vaimoltaan.\n\nKreivi kääntyi poispäin lukemaan kirjettä ja salaamaan sitä\nmielenliikutusta, jota jokainen tuntee saadessaan tärkeän kirjeen,\nellei nyt ole mikään Caesar Borgia, Machiavelli, Medicin Katarina tai\npääpiru itse.\n\nBussy oli tosiaankin menetellyt viisaasti kääntyessään poispäin.\nSillä tuskin oli hän ehtinyt vilkaista kirjeeseen, kun hän jo sävähti\npurppuranpunaiseksi.\n\nKirjeentuoja poistui.\n\n-- Katsohan, -- virkkoi Bussy, -- mitä Saint-Luc on puolestani tehnyt.\n\nHän ojensi kirjeen Remylle. Tämä silmäili sitä.\n\n-- Hyvä on! -- sanoi hän. -- Tämähän on mainiota. Herra Saint-Luc on\nitse kohteliaisuus. Eläkööt kaikki ymmärtäväiset ihmiset, jotka pikku\nsivalluksella kykenevät lähettämään köyhän sieluraukan kiirastuleen!\n\n-- Tämähän on ihan uskomatonta!\n\n-- Tietysti se tuntuu uskomattomalta, mutta asiaan ei se mitään\nvaikuta. Nyt on meidän asemamme kokonaan muuttunut.\n\n-- Monsoreau kuollut! Voi, sehän tuntuu minusta unennäöltä, Remy!\nMitä! Enkö minä siis enää milloinkaan näkisi tuota kummitusta, joka\nalati on tunkeutunut minun ja onneni väliin? Remy, me kai olemme\npettyneet.\n\n-- Emme pety lainkaan. Lukekaa kirje! \"Hän on kaatunut muutamalle\nvalmumättäälle\", -- siihen suuntaanhan siinä oli. Ja vieläpä niin\nankarasti, että siitä kuoli.\n\n-- Mutta siinä tapauksessa ei Diana voi jäädä Méridoriin. Minä en\nsitä tahdo. Hänen täytyy muuttaa johonkin muuhun paikkaan, jossa hän\nvoi olla kätkössä.\n\n-- Pidän Parisia verrattain sopivana siihen, -- vastasi Haudouin. --\nSiellä unohtaa varsin hyvin.\n\n-- Olet oikeassa. Hän saa muuttaa takaisin taloonsa Tournellisin\nkadun varrelle. Jos hänen leskeysaikansa vietämme huomaamattomina,\njos onni yleensä voi pysyä huomaamattomana.\n\n-- Niin, mutta päästäksemme Parisiin, on rauhan vallittava täällä\nAnjoussa.\n\n-- Siinäkin olet oikeassa. Voi, hyvä Jumala! Miten paljo onkaan aikaa\nhukkaan kulutettu!\n\n-- Tarkoitatte ehkä sitä, että te nousette hevosen selkään ja\nkiiruhdatte Méridoriin.\n\n-- Ei, en minä, vaan sinä. Minun täytyy välttämättä jäädä tänne.\nSitäpaitsi olisi minun läsnäoloni sellaisessa tilaisuudessa miltei\nsopimatonta.\n\n-- Mutta miten saan minä häntä tavata? Onko minun mentävä linnaan?\n\n-- Ei, mene ensin puistoon. Ehkäpä hän kävelee siellä minun\nsaapumistani odotellen. Ellet tapaa häntä siellä, niin mene vasta\nsitten sisälle linnaan?\n\n-- Mitä pitää minun sanoa hänelle?\n\n-- Että minä olen puolihullu ilosta.\n\nBussy puristi nuoren miehen kättä ja meni sitten entiselle paikalleen\nkäytävään.\n\nHänen poissaollessaan oli Katarina koettanut saada poikaansa\ntaivutetuksi sopimaan kuninkaan kanssa ja saapumaan takaisiin\nParisiin. Hän oli kuninkaan puolesta luvannut Fransille täydellisen\nanteeksiannon.\n\n-- Henkivartiostosi saat itse valita, -- kuuli Bussy piilopaikkaansa\npalattuaan Katarinan sanovan. -- Sen vartiostosi päälliköksi saat\nitse määrätä, kenen haluat, vaikkapa kreivi Bussyn, jos niin tahdot.\n\n-- Herttua kävi tämän viimeisen tarjouksen johdosta neuvottomaksi ja\nvilkaisi Bussyyn päin, otaksuen tämän silmien vihasta säkenöivän.\nMutta hän päinvastoin näkikin Bussyn iloisena ja hymyillen\nnyökäyttävän päätään suostumuksen merkiksi.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? -- ajatteli hän. -- Halusiko Bussy sotaa vain\npäästäkseen minun henkivartiostoni päälliköksi?\n\n-- Pitääkö minun nyt tarjous hyväksyä? -- kysyi hän ääneen, ikäänkuin\nitseltään.\n\n-- Pitää, pitää! -- vastasi Bussy kaikin mahdollisin merkein.\n\n-- Onko minun siis, -- jatkoi herttua, -- lähdettävä Anjousta ja\npalattava Parisiin?\n\n-- On, on! -- vastasi Bussy entiseen tapaan.\n\n-- Tietysti on rakas lapseni! -- virkkoi Katarina. -- Onko sitten\nniin vaikeata palata Parisiin?\n\n-- Minä en, kautta kunniani, ymmärrä tästä vähääkään, mutisi herttua.\n-- Olimme suostuneet siitä, että minä kieltäisin kaiken, ja nyt\nneuvoo hän minua rauhaan ja ystävyyteen.\n\n-- No? -- kysyi Katarina tuskallisena. -- Millaisen vastauksen annat?\n\n-- Minä mietin asiata, äiti, -- vastasi herttua, sillä hän toivoi\nsaavansa Bussyltä lähempiä selityksiä. -- Ja huomenna...\n\n-- Hän taipuu, -- ajatteli Katarina. -- Nyt olen voittanut taistelun.\n\n-- Kun asiata tarkoin punnitaan, -- tuumi herttua itsekseen, -- niin\nehkäpä Bussy sittenkin on oikeassa.\n\nToisiaan syleiltyään he erkanivat.\n\n\n\n\n27.\n\nMonsoreaun kreivi avaa taas silmänsä.\n\n\nRemy ratsasti täyttä neliä määräpaikkaansa kohti. Ennen pitkää hän\noli päässytkin puistomuurin luo. Yhtäkkiä pysähtyi hevonen ja alkoi\nkorskua ja tuijottaa eteensä. Kummastuneena katseli Remy maahan\nnähdäkseen, mikä oli se este, joka niin äkkiä oli pysäyttänyt hänen\nhevosensa. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin leveän verijuovan\nkukkien välissä.\n\n-- Mitä! -- ajatteli hän. -- Olisikohan Saint-Luc lävistänyt\nMonsoreaun juuri tässä?\n\nHän tähysteli ympärilleen.\n\nKymmenen askeleen päässä siitä, muutamain pensasten keskellä, huomasi\nhän muuria vastaan nojallaan olevan ihmisruumiin.\n\n-- Ah! Siinähän Monsoreau onkin! -- tuumaili hän. Hän laskeutui\nsatulasta ja kiiruhti kuolleen luo.\n\n-- Onpa tämä kummallista, -- puheli hän itsekseen. -- Tuossa makaa\nhän kuolleena, ihan raatona, ja kuitenkin on verilätäkkö tuolla\nkauvempana. Ah! Tässäpä on vieläkin muuan jälki. Hän on laahautunut\nsieltä tänne. Taikka on sitten tuo kunnon Saint-Luc, joka on itse\nlaupeus, asettanut hänet istumaan muuria vasten, jottei veri pääsisi\nhänelle päähän. Niin, niin se on. Hän on, kautta kunniani, kuollut\nsilmät auki.\n\nMutta äkkiä otti Remy askeleen takaperin. Nuo äsken aukiolleet\nsilmät sulkeutuivat ja entistäänkin kolkompi kalpeus levisi kuolleen\nkasvoille.\n\nRemy kävi miltei yhtä kalpeaksi kuin Monsoreau. Mutta koska hän\noli lääkäri, s.o. täydellinen materialisti, mutisi hän, nenäänsä\nraaputtaen:\n\n-- Hm! Koska hän sulkee silmänsä, niin se todistaa vain sitä, että\nhän ei ole kuollut.\n\n-- Mutta kaikesta materialismista huolimatta horjahtelivat hänen\npolvensa tavallisuudesta poikkeavalla tavalla ja hän istahti tai\noikeammin sanoen vaipui maahan. Hänen kasvonsa tulivat silloin ihan\nlähelle kuolleen kasvoja.\n\n-- Olen jostakin lukenut, -- ajatteli hän, -- että kuoleman jälkeen\ntapahtuu erinäisiä liikeilmiöitä, jotka merkitsevät vain materian,\naineen, kokoonluhistumista tai jotka toisin sanoen ovat alkaneen\nhäviämisen ensi oireita. Saatanallinen mies! Aikooko hän kuoltuaankin\nmeitä vaivata! Niin, mutta eivät vain silmät ole ummistuneet, mutta\nonpa kalpeuskin lisääntynyt. Muuten on olemassa varma keino sen\nseikan selvillesaamiseksi, onko joku kuollut vai ei. Jos näet työnnän\nmiekkani jalan verran hänen vatsaansa eikä hän liikahda, niin on hän\nvarmasti kuollut.\n\nÄkkiä avasi Monsoreau silmänsä taaskin. Remy hyppäsi pystyyn kuin\nkäärmeen puremana, ja hänen otsalleen kihosi kylmä hiki.\n\n-- Hän ei ole kuollut! -- mutisi Remy. -- Niin, siinä sinä nyt\nkauniisti ollaan!\n\n-- Omituinen ajatus välähti tuon nuoren miehen aivoissa.\n\n-- Hän elää, -- ajatteli hän, -- se on totta, mutta jos minä hänet\nviimeistään, niin on hän kuollut.\n\nHän katseli Monsoreauta. Tämä puolestaan loi häneen niin kamalan\nkatseen kuin olisi hän lukenut Remyn sielusta sen ajatukset.\n\n-- Hyi sentään! -- mutisi Remy itsekseen. -- Hyi, miten kurja ajatus!\nJumala on todistajani siihen, että jos hän seisoisi miekka kädessä\ntuossa edessäni, niin vallan hartaalla sydämellä hänet taistelussa\nsurmaisin. Mutta hänen ollessaan tuollaisessa tilassa, olisi\nsellainen teko enemmän kuin rikos, se olisi konnantyö.\n\n-- Auttakaa! -- murahteli Monsoreau. -- Auttakaa, minä kuolen!\n\n-- Minä olen tosiaankin kiusallisessa asemassa, -- mietti Remy. --\nOlen lääkäri. Velvollisuuteni siis on auttaa kärsivää lähimaistani.\nMinä siis tahdon unohtaa olevani Bussyn ystävä ja täytän\nvelvollisuuteni lääkärinä.\n\n-- Auttakaa! -- toisti haavoittunut.\n\n-- Apua kyllä saatte, -- vastasi Remy.\n\n-- Hankkikaa minulle jokin pappi, jokin lääkäri!\n\n-- Lääkäri on jo tässä ja ehkäpä se tekee papin tarpeettomaksi.\n\n-- Haudouin! -- sammalsi Monsoreau, Remyn tunnettuaan. -- Mikä\nsattuma...?\n\nNiinkuin näkyy, oli Monsoreaulla yhäkin entinen! luonteensa.\nKuolemantuskissaankin hän oli luulevainen.\n\nRemy tajusi tuon kysymyksen koko tärkeyden. Tässä metsässä ei ollut\nmitään varsinaista tietä eikä sinne saattanut tulla ilman erikoista\nasiaa. Kysymys oli siis ihan luonnollinen.\n\n-- Mitä varten olette tullut tänne? -- kysyi Monsoreau vielä kerran,\nsillä epäluulo oli valanut häneen voimia.\n\n-- No, saakuri! Koska tuolla jonkun matkan päässä kohtasin Saint-Luc'in\nja hän minulle sanoi: Rientäkää heti metsään; siellä puiston luona\ntapaatte kuolleen ihmisen.\n\n-- Kuolleen! -- huudahti Monsoreau.\n\n-- Niin hän otaksui, -- virkkoi Remy. -- Ei häneen pidä silti\nvihastua. Silloin minä kiiruhdin tänne ja löysin teidät.\n\n-- Sanokaahan nyt minulle... te puhutte miehelle. Elkää siis pelätkö\nsanoa minulle totuutta... sanokaa minulle: olenko kuolettavasti\nhaavoitettu?\n\n-- Te kysytte paljo, te! Koetan kuitenkin teille vastata.\n\nKuten olemme nähneet, oli lääkärin tunnontarkkuus ollut ystävän\nyksityisetuja suurempi. Mitä varovaisimmin paljasti siis Remy\nhaavoitetun rinnan.\n\nMiekka oli tunkeutunut rinnan oikeanpuoleiseen osaan, kuudennen ja\nseitsemännen kylkiluun väliin.\n\n-- Hm! -- murahti Remy. -- Tuntuuko siinä kovaa kipua?\n\n-- Ei rinnassa, vaan selässä.\n\n-- Mihin kohtaan selkäänne koskee?\n\n-- Lapaluun alle.\n\n-- Miekan kärki on kai sattunut luuhun, -- sanoi Remy. -- Siitä\njohtuu kipu.\n\nHän tutki nyt sitä kohtaa, missä kreivi oli sanonut tuntevansa\nkovinta tuskaa.\n\n-- Ei, -- virkkoi hän, -- minä olin erehdyksissä. Miekka ei ole\nsattunut mihinkään luuhun. Se on esteettä päässyt menemään sisään ja\nulos. Ah, onpa tämä kaunis miekanpisto, herra kreivi! On todellakin\nhupaista hoitaa Saint- Luc'in haavoittamia potilaita. Teitä on\nisketty niin, että päivä kuultaa teidän läpitsenne, paras kreivi.\n\nNyt ilmestyi haavoittuneen huulille punertavaa vaahtoa, ja hän\npyörtyi. Remy otti heti taskustaan pikku veitsen, leikkasi sitten\npotilaan paidasta liuskan ja sitoi hänen käsivartensa.\n\n-- Saadaanpa nähdä, -- virkkoi hän. -- Jos vuotaa verta, niin\nsaattaa, kautta kunniani, tapahtua, ettei Diana-rouva leskeksi\njääkkään. Mutta ellei sitä vuoda... Ai ai! Vuotaapas totisesti!\nAntakaa anteeksi, kreivi Bussy, antakaa anteeksi! Mutta lääkärin on\ntehtävä velvollisuutensa.\n\nKun veri hetkisen ikäänkuin epäiltyään oli alkanut pulputa suonesta,\nhengähti samalla potilas syvään ja avasi silmänsä.\n\n-- Haa! -- sammalsi hän. -- Luulin jo, että kaikki oli lopussa!\n\n-- Ei, ei vielä, paras kreivi. Onpa vielä mahdollista...\n\n-- Ettäkö minä jäisin eloon?\n\n-- Niin. Mutta sitokaamme ensin haava. Vartokaahan, elkää liikutelko\nitseänne! Nähkääs, luonto hoitelee teitä tällä hetkellä sisällisesti,\nsamoinkuin minä hoitelen ulkonaisesti. Minä asetan kääreen päälle\nja annan veren vuotaa. Luonto verenvuotoa ehkäisee ja hyydyttää\nveren. Ah, herra kreivi, luonto on suuri lääkäri. Verensyöksy on jo\nasettunut, niin kuin näette. Se käy nyt hyvin, tai oikeastaan on\nkaikki nurinpäin.\n\n-- Mitä, nurinko?\n\n-- Teidän itsenne laita on varsin hyvä, mutta siitä huolimatta ovat\nasiat hullusti. Minä tiedän kyllä, mitä tarkoitan, minä. Paras\nkreivi, pelkäänpä, että minä kaikeksi onnettomuudeksi onnistun\nparantamaan teidät.\n\n-- Kuinka, pelkäättekö?\n\n-- Pelkään.\n\n-- Te siis otaksutte, että minä ehkä...\n\n-- Sen pahempi!\n\n-- Olettepa merkillinen lääkäri, herra Remy.\n\n-- Mitä se teille kuuluu, kunhan vain teidät pelastan?\n\nSaatuaan verenvuodon asettumaan, nousi Remy ylös.\n\n-- Joko te nyt minut hylkäätte? -- sammalsi kreivi.\n\n-- Voi, te puhutte liian paljo, paras kreivi. Liika puheleminen on\nvahingollista... Mutta minunhan pikemminkin tulisi kehottaa häntä\nhuutamaan.\n\n-- Minä en teitä ymmärrä.\n\n-- Kaikeksi onneksi. Kas niin, nyt on haavanne sidottu. Minä menen\nnyt linnaan hankkimaan teille apua.\n\n-- Miten minun on oltava sill'aikaa?\n\n-- Pysykää hiljaa, pysykää vain hiljaa. Hengittäkää hiljaa ja\nkoettakaa olla rykimättä. On varottava saattamasta verta liikkeelle.\nMikä paikka on tässä lähinnä?\n\n-- Méridorin linna.\n\n-- Mistä sinne tie menee? -- kysyi Remy, ollen olevinaan täysin\ntietämätön.\n\n-- Hypätkää yli muurin, niin pääsette puistoon, tahi kulkekaa muurin\nviertä, niin joudutte linnan portille.\n\n-- Hyvä, minä riennän sinne.\n\n-- Kiitos, jalomielinen mies! -- kuiskasi Monsoreau.\n\n-- Jospa todellakin tietäisit, miten jalomielinen minä olen, --\njupisi Remy, -- niin kiittäisit minua vieläkin enemmän.\n\nHän nousi ratsunsa selkään ja ajoi linnaan. Viiden minuutin kuluttua\nhän pääsi perille. Siellä touhuilivat kaikki isäntänsä ruumiin\netsimisessä, sillä Saint-Luc oli, etemmäksi ehtiäkseen, ilmoittanut\nväärän paikan.\n\nRemy lensi kuin meteoori heidän keskeensä ja vei heidät mukanaan. Hän\noli varovaisuustoimenpiteissään niin innokas, että rouva Monsoreau\nei voinut olla katselematta häntä kummastuksella. Muuan epäjalo\najatus välähti hänen aivoissaan ja himmensi hetkeksi hänen sielunsa\nenkelimäisen puhtauden.\n\n-- Voi, minä pidin häntä Bussyn ystävänä! -- mutisi Diana, kun Remy\noli poistunut ja vienyt mukanaan kantopaarit ja hihnat, sanalla\nsanoen kaikki mitä pelastustoimenpiteisiin tarvittiin.\n\n\n\n\n28.\n\nHerttuan surunvalitusvierailu.\n\n\nHeti kun keskustelu Anjoun herttuan ja hänen äitinsä välillä oli\npäättynyt, riensi ensinmainittu hakemaan Bussyn käsiinsä saadakseen\nselville niin odottamatta tapahtuneen käänteen tämän ajatustavassa.\n\nBussy, joka jo oli ehtinyt mennä huoneisiinsa, otti prinssin\nhymyillen vastaan.\n\n-- Mitä! -- sanoi hän. -- Teidän korkeutenne: suvaitsee tulla minun\nluokseni?\n\n-- Niin, -- virkahti herttua. -- Tulen pyytämään sinulta selitystä.\nEnsin sinä kehotat minua kaikin voimin pysymään lujana äitini\nhoukutuksia vastaan ja rohkeasti kestämään hyökkäyksen. Mutta\ntaistelun ollessa kuumimmillaan ja kun minä taidokkaasti olen saanut\nväistetyiksi kaikki itseeni kohdistetut iskut, tuletkin sinä ja\nsanot: riisukaa haarniska yltänne.\n\n-- Annoin teille kaikki nuo neuvot, armollinen herra, koska en\ntiennyt, missä tarkoituksessa kuningatar Katarina oli tänne saapunut.\nMutta nyt havaittuani hänen tulleen puoltamaan teidän korkeutenne\nkunniaa ja onnea...\n\n-- Mitä! Minun kunniaani ja onneani! Mitä sillä tarkoitat?\n\n-- No, mitä sitten teidän korkeutenne tahtoo? Voittaa vihollisenne,\neikö niin? Sillä en minä ajattele niinkuin muut, että te nimittäin\nuneksitte pääsevänne Ranskan kuninkaaksi.\n\nHerttua tarkasteli Bussya.\n\n-- Muutamat ehkä sellaiseenkin kehottaisivat, -- jatkoi Bussy, --\nmutta ne ovat luullakseni teidän pahimpia vihamiehiänne. Jos ne\novat liian itsepäisiä ja ellette te tiedä, miten pääsisitte niistä\neroon, niin lähettäkää ne minun luokseni. Minä osotan heille, että he\nerehtyvät.\n\nHerttua virnisti suutaan.\n\n-- Sitäpaitsi, -- jatkoi Bussy edelleen, -- punnitkaa tarkoin asiaa.\nOnko teillä satatuhatta miestä ja kymmenen miljoonaa livreä, oletteko\nliitossa vieraiden valtakuntien kanssa ja tahtoisitteko ryhtyä\nsotimaan herraanne ja kuningastanne vastaan?\n\n-- Minun herrani ja kuninkaani ei ole arkaillut tarttumasta aseisiin\nminua vastaan.\n\n-- Kyllä niinkin. Jos katselette asiaa siltä puolelta, niin olette\noikeassa. Huudattakaa sitten itsenne kuninkaaksi, kruunauttakaa\nitsenne ja ottakaa itsellenne Ranskan kuninkaan nimi ja arvo. En\ntoivo mitään sen enemmän kuin teidän ylenemistänne, sillä ylenenhän\nminäkin, jos te kerran ylenette.\n\n-- Kuka puhuu Ranskan kuninkaaksi tulemisesta? -- vastasi herttua\nankarasti. -- Sinä teet kysymyksen, jota en koskaan ole jättänyt\nkenenkään ratkaistavaksi, en ole tehnyt sitä edes itselleni.\n\n-- No, niinpä onkin siis kaikki sanottu, eikä meillä enää voi olla\nkiistelemistä, koska pääasiassa olemme yhtä mieltä.\n\n-- Ettäkö olemme yhtä mieltä, sanot?\n\n-- Niin, siltä minusta ainakin näyttää. Ottakaa siis vartiostoksenne\njokin kaartinkomppania ja tarjotut viisisataatuhatta livreä.\nPyytäkää, ennenkuin rauhansopimus allekirjoitetaan, sotaveroa\nAnjousta sodankäyntiä varten. Kun kerran saatte rahat käsiinne,\nniin tietysti ne myös pidätte. Ne eivät sido teitä mihinkään. Sillä\ntavalla saatte sotaväkeä, rahaa, valtaa, ja mehän voisimme niillä\npäästä... Herra ties miten pitkälle!\n\n-- Mutta tultuani takaisin Parisiin ja kun he kerran ovat saaneet\nminut valtaansa, niin he tekevät minusta pilkkaa.\n\n-- Ooh, armollinen herra, nyt ajattelette toisin kuin puhutte. Hekö\ntekisivät teistä pilaa! Ettekö kuullut, mitä leskikuningatar teille\ntarjoo?\n\n-- Hän on tarjonnut minulle paljo.\n\n-- Sen ymmärrän, ja juuri se teitä hermostuttaa. Mutta onhan hän\nkaiken muun ohella tarjonnut teille kaartinkomppanian ja sen\nkomppanian päälliköksi tulisi herra Bussy. No niin. Ottakaa tarjous\nvastaan. Nimittäkää Bussy kapteeniksenne, Antraguet ja Livarot\nluutnanteiksenne ja Ribeirac vänrikiksenne. Sallikaa meidän neljän\nmuodostaa tuo kunniavartiosto. Sittenpähän nähtäisiin, tokko kukaan\nrohkenisi tehdä teistä pilaa tai jättäisi teitä tervehtimättä, kun\nkuljette ohi, olipa se sitten vaikka kuningas itse.\n\n-- Alanpa jo, kautta kunniani, uskoa, että sinä olet oikeassa,\nBussy. Minä mietin asiaa. Mutta mitä minun sisälle tullessani niin\ntarkkaavaisesti lueskelit?\n\n-- Se oli muuan kirje, joka... joka huvittanee teitä vieläkin enemmän\nkuin minua. Mitähän minä ajattelinkaan, kun en kertonut sitä teille\nheti!\n\n-- Onko se siis jokin tärkeä uutinen?\n\n-- Onpa niinkin. Ja lisäksi surullinen uutinen: Monsoreaun kreivi on\nkuollut.\n\n-- Mitä sanot? -- huudahti herttua hämmästyneenä, mutta ei silti\njaksanut salata iloansa. -- Monsoreauko kuollut?\n\n-- Niin on. Olemmehan me kaikki kuolevaisia?\n\n-- Mutta eihän usein noin äkisti kuolla.\n\n-- Se riippuu asianhaaroista. Varsinkin jos tullaan surmatuksi.\n\n-- Onko hänet sitten surmattu?\n\n-- Siltä näyttää.\n\n-- Kuka sen on tehnyt?\n\n-- Saint-Luc, jonka kanssa hän oli joutunut riitaan.\n\n-- Ah! Se kunnon Saint-Luc!\n\n-- Ooh! Enpäs minä ole tiennytkään, että Saint-Luc kuului teidän\nystäviinne.\n\n-- Hän on veljeni ystävä. Ja heti kun teemme sovinnon keskenämme,\ntulee veljeni ystävistä myös minun ystäviäni.\n\n-- Sehän on hyvä, armollinen herra. Olenpa iloissani nähdessäni\nteidät noin hyvätuulisena.\n\n-- Ja oletko varma siitä, että asia on totta?\n\n-- Saamari! Niin varma kuin ihminen yleensä voi olla. Tässä on kirje\nSaint-Lucilta itseltään, ja siinä hän ilmoittaa minulle tapahtumasta.\nJa koska minä epäilin yhtä paljo kuin tekin, lähetin lääkärini Remyn\nottamaan tarkemman selon asioista.\n\n-- Kuollut! Monsoreau kuollut! -- huudahti herttua. -- Kuollut!\n_Yksin!_\n\nTuo sana pääsi hänen huuliltaan vallan teeskentelemättömänä.\n\n-- Hän ei ole kuollut yksin, -- vastasi Bussy, -- sillä Saint-Luc on\nhänet surmannut.\n\n-- Ooh, minä tiedän kyllä, mitä tarkoitan, -- sanoi herttua.\n\n-- Onko teidän korkeutenne ehkä antanut jonkin toisen henkilön\ntoimeksi surmata hänet?\n\n-- En, kautta kunniani! Entä sinä?\n\n-- Minä olen, armollinen herra, liian halpa henkilö, jättääkseni\nsellaisia tehtäviä toisten suoritettaviksi. Minun on itseni pakko\ntarvittaessa sellaisista suoriutua.\n\n-- Haa! Monsoreau, Monsoreau! -- huudahti prinssi pirullisesti\nhymyillen.\n\n-- Kuulkaapas, armollinen herra! Saattaisi luulla, että teillä oli\njotain kaunaa kreiviparkaa vastaan.\n\n-- Ei minulla, mutta sinulla itselläsi sitä oli.\n\n-- Onhan luonnollista, että minä häntä vihasin, -- virkkoi Bussy,\nkalveten vasten tahtoaan. -- Eikö näet ollut hänen ansionsa, että\nminä teidän korkeudeltanne sain kärsiä julman nöyryytyksen?\n\n-- Vieläkö sitä muistelet?\n\n-- En, armollinen herra, olettehan sen nähnyt. Mutta te, jonka\npalvelija, ystävä ja orja hän oli...\n\n-- No niin, no niin, -- murahti prinssi keskeyttäen tuon keskustelun,\njoka hänestä alkoi tuntua kiusottavalta. -- Käske satuloimaan\nhevoset, Bussy.\n\n-- Satuloimaanko hevoset? Mihin on tarkoitus lähteä?\n\n-- Méridoriin. Tahdon käydä surunvalitusvierailulla Diana-rouvan\nluona. Sitäpaitsi olen tuota vierailua jo kauvan ajatellut enkä\ntiedä, miksi en sitä jo ennemmin ole tullut tehneeksi. Mutta nyt\nen sitä enää tuonnemmaksi lykkää. Saamari! En tiedä, mistähän se\njohtunee, mutta tänään minua haluttaisi olla kohtelias.\n\n-- Kautta kunniani, -- sanoi Bussy itsekseen, -- kun nyt Monsoreau\non kuollut eikä minun enää tarvitse pelätä, että hän myisi vaimonsa\nherttualle, niin saakoon prinssi vallan mielellään nähdä Dianan.\nJos herttua häntä lähentelisi, niin kyllä hän, Bussy, osaisi\nrakastettuaan puolustaa. Käyttäkäämme siis tilaisuutta hyväksemme,\nkun sellainen kerran on tarjolla.\n\nNeljännestunnin kuluttua oli prinssi, Bussy ja lukuisa saattue\nmukanaan, matkalla Méridoriin.\n\nTuon mahtavan ratsastajajoukkueen nähtyään riensi linnan\nportinvartija vallihaudalle saamaan tietoa vieraitten nimistä.\n\n-- Anjoun herttua, -- huusi prinssi. Portinvartija tarttui heti\ntorveensa ja puhalsi merkkisoiton, jonka johdosta linnan kaikki\npalvelijat kiiruhtivat laskusillalle. Vanha parooni itse ilmestyi\nkynnykselle linnan avain kädessään.\n\n-- Onpa uskomatonta, kuinka vähän täällä Monsoreauta kaivataan, --\noudoksui herttua. -- Katsohan, Bussy, miten murheettomilta kaikkien\nkasvot näyttävät.\n\nMuuan naishenkilö ilmestyi nyt rapuille.\n\n-- Kas, siinähän kaunis Diana onkin! -- huudahti prinssi. -- Katso,\nBussy, katso!\n\n-- Kyllä minä näen, -- vastasi Bussy. -- Mutta, -- lisäsi hän hiljaa,\n-- en täällä näekään Remytä.\n\nDiana tuli todellakin ulos ja hänen perässään kannettiin\npaareja, joilla Monsoreaun kreivi lepäsi, silmänsä kuumeesta ja\nmustasukkaisuudesta säihkyen. Hän näytti pikemmin intialaiselta\nsulttaanilta kuin kuolinvuoteella viruvalta ruumiilta.\n\n-- Ah, mitä tämä merkitsee! -- huudahti herttua Bussyyn päin\nkääntyen. Bussy puolestaan oli sävähtänyt yhtä kalpeaksi kuin\nnenäliinansa, jonka avulla hän koetti mielenliikutustaan peitellä.\n\n-- Eläköön Anjoun herttua! -- huusi Monsoreau, kohottaen, vaikkakin\nvaivaloisesti, kättään.\n\n-- Hiljaa, hiljaa! -- lausui muuan ääni hänen takanaan. -- Te\nsaatatte verenne liikkeeseen.\n\nSe oli Remy. Loppuun asti lääkärinvelvollisuudelleen uskollisena\nkäski hän haavoitetun olemaan varovaisen.\n\nHovissa ei mikään hämmästys kestä kauvan, ei ainakaan kasvojen\nilmeissä. Anjoun herttuakin muutti heti hämmästyksensä hienoksi\nhymyilyksi.\n\n-- Voi, paras kreivi! -- huudahti hän. -- Mikä iloinen yllätys!\nVoitteko uskoa, että meille jo kerrottiin teidän kuolleen?\n\n-- Tulkaa tänne, herrani, -- sanoi haavoitettu, -- tulkaa, että saan\nsuudella teidän korkeutenne kättä. Jumalan kiitos! Olen välttänyt\nkuoleman ja toivon saavani vielä kauvan ja uskollisesti palvella\nteidän korkeuttanne.\n\nBussy, joka ei ollut ruhtinas eikä aviomies, tunsi kylmän hien\nkohoavan ohimoilleen. Hän ei rohjennut katsella Dianaa. Hänen\nsydäntään kirveli nähdessään tuon aarteen omistajan niin lähellä ja\njo kahdesti päässeenä irti hänen käsistään.\n\n-- Kreivi Bussy, -- virkkoi Monsoreau. -- Seurattuanne hänen\nkorkeuttaan tänne, ottakaa vastaan vilpittömimmät kiitokseni, sillä\nonhan minun elämästäni kiittäminen milteipä juuri teitä.\n\n-- Mitä! Minuako? -- sammalsi Bussy, luullen kreivin laskevan pilaa.\n\n-- Kyllä epäsuorasti, se on totta, mutta kiitollisuuteni on\nsentäänkin yhtä suuri, sillä kas tässä on pelastajani! -- jatkoi hän,\nosottaen Remytä, joka ojenteli epätoivoissaan käsiään taivasta kohti\nja olisi halunnut piiloutua vaikka maan uumeniin. -- Tätä miestä\nsaavat ystäväni kiittää siitä, että vielä elän.\n\nHuolimatta tohtori raukan viittailuista, että sairas pysyisi hiljaa,\npuhui Monsoreau kuitenkin lämmöllä siitä huolenpidosta, taitavuudesta\nja uutteruudesta, jota Haudouin oli osottanut.\n\nHerttua rypisti kulmiaan ja Bussy loi Remyhyn kauhean katseen.\nLääkäriparka, Monsoreaun takana seisten, tyytyi vastaamaan vain\nkädenliikkeellä, joka merkitsi:\n\n-- Voi, se ei ole minun syyni!\n\n-- Muuten, -- jatkoi kreivi, -- olen kuullut, että Remy on kerran\ntavannut teidätkin kuolevana, samoinkuin hän löysi minut. Meidän\nvälillämme vallitsee nyt ystävyys. Saatte luottaa myötätuntooni,\nkreivi Bussy. Kun Monsoreau rakastaa jotain, niin rakastaa hän\nkaikesta sydämestään. Ja kun hän taas vihaa, niin on laita ihan sama.\n\nBussy luuli huomaavansa, että kreivin hehkuva katse tällöin kohdistui\nAnjoun herttuaan. Herttua ei huomannut mitään.\n\nLaskeuduttuaan hevosen selästä, tarjosi herttua käsivartensa Dianalle\nja virkkoi:\n\n-- Suvaitsetteko, kaunis kreivitär, ottaa meidät vastaan taloonne,\njonka luulimme suruun vajonneeksi, mutta joka edelleenkin on rauhan\nja ilon koti. Mitä teihin tulee, Monsoreau, niin levätkää te. Lepo on\nvälttämätöntä haavoittuneelle.\n\n-- Armollinen herra, -- vastasi kreivi, -- ei koskaan voida sanoa,\nettä niin kauvan kuin Monsoreau elää kukaan muu kuin hän itse\nottaisi teidät vastaan tässä talossa. Palvelijani kantavat minua, ja\nkaikkialle, mihin menette, seuraan minä teitä.\n\nOlisi voinut luulla herttuan aavistaneen kreivin todellisen\najatuksen, sillä hän päästi heti irti Dianan käden.\n\n-- Menkää hänen luokseen, -- kuiskasi Remy Bussyn korvaan.\n\nBussy lähestyi Dianaa, ja Monsoreau hymyili heille. Bussy tarttui\nDianan käteen, ja Monsoreau hymyili yhäkin.\n\n-- Suuri muutos on tapahtunut, kreivi, -- virkkoi Diana puoliääneen.\n\n-- Voi! -- mutisi Bussy. -- Miksi se ei ollut vieläkin suurempi?\n\n\n\n\n29.\n\nMitä haittaa voi olla liian leveistä kantotuoleista ja liian ahtaista\novista.\n\n\nBussy ei eronnut Dianasta hetkeksikään. Monsoreaun hyvänsuopa hymyily\nsoi hänelle vapauden, jota hän ei jättänyt käyttämättä.\n\n-- Voi! -- huokasi hän Dianalle. -- Minä olen totisesti surkuteltavin\nihminen! Saatuani kuulla kreivin kuolemasta kehotin minä prinssiä\npalaamaan Parisiin ja sopimaan veljensä kanssa. Hän on siihen\nsuostunut, ja nyt te kuitenkin jäätte Anjouhun, Diana.\n\n-- Äh, Ludvig, -- vastasi nuori nainen, hellästi Bussyn kättä\npuristaen, -- kuinka voittekin sanoa, että me olemme onnettomia?\nNiin monta ihanata päivää, niin paljo arvaamatonta onnea, joiden\nmuistoissa sydämeni vavahtelee, tuon kaikenko siis unohdatte?\n\n-- Minä en unohda mitään, Diana. Päinvastoin muistan minä ne\nliiankin hyvin. Ja siinäpä syy juuri on, miksi pidän itseäni niin\nsurkuteltavana, kun näet kaiken tuon onnen kadotan. Ettekö voi\nkäsittää minun kärsimyksiäni, jos minun täytyy palata Parisiin, sadan\npenikulman päähän teistä! Sydämeni ihan pakahtuu sitä ajatellessani,\nDiana.\n\nDiana katsahti Bussyyn. Kreivin katseesta kuvastui niin ahdistava\ntuska, että Diana painoi päänsä alas ja vaipui syviin mietteisiin.\n\n-- No niin, -- virkkoi hän äkisti. -- Te matkustatte Parisiin, mutta\nminä matkustan myös.\n\n-- Kuinka! Jättäisittekö Monsoreaun?\n\n-- Vaikkapa minä hänet jättäisinkin, niin ei hän jätä minua. Ei,\nuskokaa minua, Ludvig, on parempi, että hän tulee mukaan.\n\n-- Haavoitettunako, sairaanako, niinkuin hän nyt on? Mahdotonta!\n\n-- Hän tulee mukaan, sanon minä. Diana siirtyi nyt prinssin luo.\nMonsoreau rypisti heti otsaansa.\n\n-- Kerrotaan, -- virkkoi Diana hurmaavasti hymyillen, -- että teidän\nkorkeutenne rakastaa kukkia. -- Tulkaa, niin minä näytän teille koko\nAnjoun kauneimmat kukat.\n\nFrans tarjosi hänelle kohteliaasti kätensä.\n\n-- Minne viet hänen korkeutensa? -- kysäsi Monsoreau levottomasti.\n\n-- Kasvihuoneeseen.\n\n-- Vai niin. Kantakaa minutkin sinne, -- käski Monsoreau.\n\n-- Kautta kunniani, teinkin oikein siinä, etten häntä tappanut, --\najatteli Remy. -- Jumalan kiitos! Hän kyllä surmaa itsensä.\n\n-- Elkää sanoko herra Monsoreaulle poistuvanne Anjousta. Minä pidän\nsitten muusta huolen, -- kuiskasi Diana hiljaa Bussylle.\n\nBussy meni nyt prinssin luo, ja Monsoreaun kantotuoli poikkesi erään\npensaston taa.\n\n-- Armollinen herra, -- sanoi Bussy, -- olkaa joka tapauksessa\nvarovainen. Elkää puhuko mitään Monsoreaulle siitä, että meillä on\nsopimus tekeillä.\n\n-- Mistä syystä?\n\n-- Hän näet voisi ilmoittaa suunnitelmistamme leskikuningattarelle ja\nsaada hänet ystäväkseen.\n\n-- Olet oikeassa, -- vastasi herttua. -- Epäiletkö siis Monsoreauta?\n\n-- Epäilen, kautta jumalan!\n\n-- Niin teen minäkin. Otaksunpa, että hän jonkin tarkoitusperän\nvuoksi tekeytyi kuolleeksi.\n\n-- Ei kaiketikaan. Kyllä hän on saanut kelpo miekanpiston. Tuokin\nRemyn aasi, joka päästi hänet pintehestä, luuli aluksi, että hän oli\nkuollut. Sielu on varmaankin naulitsemalla naulittu kiinni sen miehen\nruumiiseen.\n\nOli jo ehditty kasvihuoneelle. Diana hymyili herttualle yhä\nystävällisemmin.\n\nPrinssi meni ensin sisälle, sitten Diana. Monsoreau olisi seurannut\nperässä, mutta kun hänen kantotuoliaan yritettiin siirtää ovesta\nsisään, niin huomattiinkin, ettei se siitä mahtunut, sillä ovi oli\nliian ahdas. Monsoreaulta pääsi raivostuneen huuto. Diana meni\nsisälle välittämättä vähääkään miehensä epätoivoisista eleistä.\n\nNyt Bussy tajusi Dianan tarkoituksen. Hän jäi Monsoreaun luo ja sanoi\ntälle rauhallisesti:\n\n-- Turha vaiva, herra kreivi. Tämä ovi on liian ahdas eikä kantotuoli\nsovi siitä sisälle.\n\n-- Armollinen herra, armollinen herra! -- huusi Monsoreau prinssille.\n-- Elkää menkö kasvihuoneeseen. Siellä on ulkomaisia kasveja, joista\nlemuaa myrkyllisiä tuoksuja, armollinen herra!\n\nMutta Frans ei kuullut. Onnellisena saadessaan pitää Dianan kättä\nomassaan, astui hän, tavallisen varovaisuutensa unohtaen, tuohon\nviheriään labyrinttiin.\n\nBussy kehotti Monsoreauta olemaan kärsivällinen, mutta siitä\nhuolimatta tapahtui se, mikä olikin odotettavissa: Monsoreau ei\njaksanut kestää kaikkea tuota ruumiillista ja sielullista tuskaa,\nhän pyörtyi. Remy ryhtyi taas lääkäriksi ja määräsi, että sairas oli\nvietävä takaisin huoneeseensa.\n\n-- Sanokaapa minulle nyt, -- kysyi Remy Bussyltä, -- mitä minun nyt\non tekeminen?\n\n-- Hoo, saamari vieköön! Tee loppuun se työ, jonka niin hyvin olet\nalottanut. Jää hänen luokseen ja tee hänet terveeksi.\n\nSitten hän kertoi Dianalle Monsoreaun tilasta. Diana erosi heti\nherttuasta ja riensi linnaan.\n\n-- Onnistuimmekohan? -- kysäsi Bussy Dianalta tämän ohikulkiessa.\n\n-- Niin luulen, -- vastasi Diana. -- Mutta elkää missään tapauksessa\nmatkustako pois täältä, ennenkuin olette tavannut Gertrudia.\n\nHerttua ei välittänyt kukkasista muuten kuin Dianan seurassa\nollessaan. Heti Dianan poistuttua muistuivat kreivin varotukset\nprinssille mieleen ja hän poistui kiireesti kasvihuoneesta.\n\nSillävälin oli Diana tullut miehensä luo. Hetken kuluttua avasi\nkreivi silmänsä. Ensi töikseen hän yritti äkisti nousta ylös. Mutta\nsellaista aavistaen oli Remy sitonut potilaan lujasti sänkyyn kiinni.\nKreivi päästi nyt kiukkuisen huudon, mutta katsahdettuaan ympärilleen\nhän huomasikin Dianan päänaluksensa vieressä.\n\n-- No, se oli hyvä, -- virkkoi Monsoreau. -- Me matkustamme jo tänä\niltana Parisiin.\n\nRemy alkoi puhua matkustamista vastaan. Mutta Monsoreau ei ollut\nhäntä kuulevinaankaan.\n\n-- Kuinka voitte ajatella mitään sellaista, te, joka olette\nhaavoittunut? -- kysyi Diana rauhallisesti.\n\n-- Minä en välitä haavoistani. Mieluummin kuolen kuin näin kärsin.\nVaikka kuolisin matkalla, niin sittenkin matkustamme tänä iltana.\n\n-- Tehdään niinkuin haluatte.\n\n-- Niin, sitä toivoisin. Valmistaudu siis matkalle, minä pyydän.\n\n-- Minä olen pian valmis. Mutta saanko tietää, mistä syystä olette\ntehnyt näin äkillisen päätöksen?\n\n-- Sen sanon teille sitten kun teillä ei enää ole mitään kukkia\nprinssille näytettävinä tai kun minä olen saanut laitetuksi niin\nsuuret ovet, että minun kantotuolini mahtuu kulkemaan niistä kaikista.\n\nDiana vain painoi päänsä alas.\n\n-- Mutta, rouva kreivitär... väitti Remy.\n\n-- Kreivi tahtoo niin, -- vastasi Diana, -- ja minun velvollisuuteni\non totella.\n\nRemy oli eräästä Dianan antamasta merkistä huomaavinaan, että hänen\npitäisi lopettaa vastaväitteensä. Hän pysyi senvuoksi ääneti, mutta\najatteli itsekseen:\n\n-- Ne vievät siltä hengen, ja sitten sitä väitetään lääkärin syyksi.\n\nSill'aikaa valmistausi Anjoun herttua lähtemään Méridorista.\n\nGertrud tuli tuomaan Dianalta sellaisia terveisiä, että hänen täytyi\nolla kreivin luona eikä hän niin ollen voinut sanoa prinssille\njäähyväisiä. Samalla hän sai kuiskatuksi Bussylle, että Diana\nmatkustaisi jo samana iltana.\n\nHerttua poistui seurueineen.\n\nFransilla oli omituiset oikkunsa. Jos Diana olisi ollut häntä\nkohtaan kylmäkiskoinen, olisi hän prinssiä haavoittanut, ehkäpä\njouduttanut hänen lähtöään Andersista. Nyt hän sitävastoin oli ollut\nystävällinen, ja hänen hymyilynsä oli kuin houkutellut häntä sinne\njäämään. Kun hän sitäpaitsi ei tiennyt mitään Monsoreaun päätöksestä,\nei hän hetkeksikään lakannut ajattelemasta sitä vaaraa, johon hän\nantautuisi, jos hän liian helposti taipuisi leskikuningattaren\ntoivomuksiin.\n\nBussy oli sitä jo aavistanut ja hän pani suuren merkityksen tähän\nherttuan oikkuun.\n\n-- Bussy, -- virkkoi Frans, -- ei ehkä ole varsin viisasta suostua\nliian pian äitini esityksiin.\n\n-- Olette oikeassa. Hänhän kuitenkin kuvittelee olevansa paras\nvaltiollinen äly maassa.\n\n-- Ymmärräthän sen sijaan, että jos minä pyydän kahdeksan päivän\nmiettimisajan taikka muuten viivyttelen asiaa kahdeksan päivää,\njoiden kuluessa voimme järjestää juhlallisuuksia ja haalia tänne\naateliston koolle, niin saa äitini nähdä, miten voimakkaita me olemme.\n\n-- Se on järkevätä, armollinen herra.\n\n-- Minä jään tänne kahdeksaksi päiväksi, -- sanoi herttua. -- Sillä\naikaa saan kyllä äitini tekemään monta myönnytystä, siitä voit olla\nvarma.\n\n-- Oikein, armollinen herra. Puristakaa hänestä niin paljo kuin\nvoitte, mutta varokaa myös, ettei tuosta pitkittämisestä koidu\npahennusta. Esimerkiksi kuningas, joka tuntee teidän aikeenne, voisi\nsuuttua, sillä hän on ylen kiukkuisa.\n\n-- Sinä olet oikeassa. Minun pitäisi lähettää veljeni luo joku\nlähettiläs, joka ilmoittaisi hänelle minun palaamisestani. Siitä\njuuri saisinkin ne tarvitsemani kahdeksan päivää.\n\n-- Kyllä, mutta tuo lähettiläs joutuisi suureen vaaraan, -- väitti\nBussy.\n\nAnjoun herttua hymyili pirullista hymyään.\n\n-- Siinäkö tapauksessa, että minä muuttaisin päätöstäni? -- kysyi hän.\n\n-- Niin. Vastoin veljellenne antamaanne lupausta te sen kyllä\ntekisitte, jos vain huomaisitte omain etujenne niin vaativan, vai\nkuinka?\n\n-- Ehkä.\n\n-- Aivan niin! Ja teidän lähettiläänne pistettäisiin silloin\nBastiljiin.\n\n-- Me emme ilmoittaisi lähettiläälle hänen matkansa tarkoitusta, vaan\nantaisimme hänelle kirjeen.\n\n-- Elkää antako hänelle mitään kirjettä, vaan ilmoittakaa hänelle\npikemminkin häntä uhkaavasta vaarasta.\n\nMutta silloinhan ei kukaan ottaisi tehtävää niskoilleen.\n\n-- Ooh, miksi niin luulisitte?\n\n-- Tunnetteko ketään, joka uskaltaisi sellaiseen ryhtyä?\n\n-- Tunnen yhden: itseni.\n\n-- Sinäkö?\n\n-- Juuri minä. Minä pidän monimutkaisista neuvotteluista.\n\n-- Bussy, Bussy ystäväni! -- huudahti herttua. -- Jos sinä otat sen\ntehdäksesi, niin voit luottaa ikuiseen kiitollisuuteeni.\n\nBussy hymyili, sillä hän tunsi hänen korkeutensa kiitollisuuden\nmäärän. Herttua luuli hänen epäröivän.\n\n-- Minä annan sinulle matkallesi kymmenen tuhatta écuta, lisäsi hän.\n\n-- Ooh, armollinen herra! Voidaanko sellaisia palveluksia rahalla\npalkita?\n\n-- Matkustatko siis Parisiin?\n\n-- Matkustan, vaikka jo tänä iltana, jos niin tahdotte, armollinen\nherra.\n\n-- Uljas Bussyni, suostutko siis todellakin?\n\n-- Tiedättehän, että minä palvellakseni teitä, armollinen herra,\nmenisin vaikka tuleen. Te pidätte täällä Silläaikaa hupaista elämää.\nHankkikaa minulle jos voitte, leskikuningattarelta hyvä apotinpaikka.\n\n-- Minä jo sitä tässä tuumailen, hyvä ystävä. Bussy oli suunniltaan\nilosta. Hän aikoi lähteä heti kun saisi Méridorista merkin.\n\nMerkki viivähti kuitenkin seuraavaan aamuun. Monsoreau oli ankaran\nmielenliikutuksen vuoksi tuntenut olevansa niin heikko, että hän\nkatsoi parhaaksi levätä yönsä Méridorissa.\n\nVasta seitsemän aikaan aamulla ilmoitettiin Bussylle, että Monsoreaun\nkreivi, vanhan paroonin rukouksista ja Remyn varoituksista\nhuolimatta, oli kantotuolissa lähtenyt Parisiin. Hänen seurassaan\nkulkivat ratsain Diana, Remy ja Gertrud. Bussy porhalsi heti samalle\ntielle.\n\n\n\n\n30.\n\nSaint-Luc palaa takaisin hoviin.\n\n\nNiin paljo kuin kuningas luottikin Anjouhun lähettämäänsä\nsanansaattajaan, nimittäin äitiinsä, ei hän kuitenkaan Katarinan\nmatkustamisen jälkeen ajatellut muuta kuin varustautumista veljensä\nodotetun hyökkäyksen varalta.\n\nChicotin kanssa hän kirjoitteli aakkosellisessa järjestyksessä pitkiä\nluetteloja niistä henkilöistä, jotka eivät osottautuneet kuninkaan\npuoluelaisiksi. Näitä listoja karttui päivä päivältä yhä enemmän. Ja\nmonesti tuli kuningas vilkaisseeksi varsinkin Saint- Luc'in nimeen.\nMuuten kiihdyttivät hänen vihaansa tuota entistä suosikkia kohtaan\nhovijuorut sekä Saint- Luc'in pakeneminen Anjouhun, sillä pakenemalla\nMéridoriin joutui hän helposti ikäänkuin jonkinlaiseksi herttuan\nesiairueeksi Angersissa.\n\nMuuanna iltana, kuninkaan syödessä illallista kuningattaren seurassa,\njonka turviin hän valtiollisten vaarain hetkellä tavallista useammin\nhiipi, astui Chicot sisälle.\n\n-- Uu... uh! -- puhkui hän.\n\n-- Mistä on kysymys? -- kysyi kuningas.\n\n-- Herra Saint-Luc on täällä.\n\n-- Saint-Luc? -- Kuningas nousi pöydästä.\n\n-- Suokaa anteeksi, -- sanoi hän kuningattarelle, -- nyt on kysymys\nvaltionasioista, jotka eivät voine teidän majesteettianne huvittaa.\n\nKuningatar aikoi nousta pöydästä jättääkseen puolisonsa yksin.\n\n-- Ei, rouvani, -- virkkoi Henrik. -- Jääkää vaan tänne, jos\nhaluatte. Minä menen virkahuoneeseeni.\n\n-- Voi, sire! -- lausui kuningatar hellän osanottavasti, mitä\nhän aina osotti tuota kiittämätöntä puolisoaan kohtaan. -- Elkää\nvihastuko, minä pyydän.\n\n-- Suokoon Jumala, etten sitä tarvitsisi tehdä! -- vastasi Henrik,\nhuomaamatta Chicotin suupielissä väreilevää pilkallista hymyä.\n\nKun Henrik ja Chicot olivat tulleet ulos huoneesta, virkkoi kuningas:\n\n-- Mitä hänellä on täällä tekemistä, sillä petturilla?\n\n-- Kuka tietää? -- sanoi Chicot.\n\n-- Olen varma siitä, että hän tulee tänne veljeni lähettiläänä,\nsillä niinhän kaikissa kapinoissa tapahtuu. Ne muistuttavat sameata\nvettä, jossa asianomaiset kalastavat itselleen kaikenlaisia etuja.\nHän on ihan varmasti lietsonut kapinaa ja sillä muka hankkinut\nsuojeluskirjan tullakseen loukkaamaan minua.\n\n-- Kuka tietää? -- virkkoi Chicot taas.\n\n-- Vielä, -- jatkoi Henrik, kävellen epävakaisin askelin, -- voi asia\nolla niinkin, että hän tulee vaatimaan minulta takaisin tiluksiaan,\njoiden tulot minä olen pidättänyt. Siinä olen ehkä menetellyt hieman\nväärin, kun minä oikeastaan en voi syyttää häntä mistään rikoksesta.\n\n-- Kuka tietää? -- toisti Chicot vieläkin.\n\n-- Sinä kiukustutat minua tuolla ainaisella vatkutuksellasi: kuka\ntietää? -- huudahti Henrik.\n\n-- No, luuletko sitten itse huvittavasi muita ainaisilla\nkysymyksilläsi?\n\n-- Mutta tokihan tavallisesti jotain vastataankin.\n\n-- Mitä minun sitten pitäisi vastata? Juuri sinä itse kiusotat minua\ntyhmillä kuvitteluillasi.\n\n-- Herra Chicot...\n\n-- Herra Henrik...\n\n-- Chicot ystäväni! Sinä näet, miten levoton olen, ja kuitenkin\nmoitit minua.\n\n-- Heitä sitten hiiteen se levottomuutesi.\n\n-- Mutta kaikki ihmiset pettävät minua.\n\n-- Kuka tietää? Kuka tietää?\n\nHenrikin työhuoneeseen oli uutinen Saint-Luc'in palaamisesta koonnut\nkuninkaan uskotut. Saint-Luc seisoskeli siellä vallan rauhallisena\nkaikkien vihollistensa keskellä. Kaikkien kummallisinta oli, että\nhän oli tuonut vaimonsa mukanaan ja antanut hänen istuutua eräälle\ntuolille. Itse hän käveli edestakaisin, käsi miekankahvassa, ja\nvastaili uhkaavin silmäyksin häneen kohdistettuihin uteliaihin ja\nhävyttömiin katseisiin.\n\nKaikkien mielet jännittyivät korkeimmilleen kuninkaan astuessa\nsisään. Hän tuli, päättäen ajatuksissaan kiihottaa itseään. Hänen\nseuralaisensa Chicotin katse oli taas niin rauhallinen ja arvokas\nkuin mitä Ranskan kuninkaalla sellaisessa tilaisuudessa olisi pitänyt\nolla.\n\n-- Tekö täällä, hyvä herra? -- huudahti kuningas heti.\n\n-- Niin, sire, -- vastasi Saint-Luc arvokkaasti.\n\n-- Teidän läsnäolonne Louvressa minua todellakin mitä suurimmassa\nmäärin hämmästyttää.\n\nTämän tylyn lauseen jälkeen vallitsi kuolonhiljaisuus hallitsijan ja\ntuon hänen entisen suosikkinsa ympärillä. Saint-Luc ensinnä katkasi\näänettömyyden. Tavallisella tottumuksellaan ja ilman vähintäkään\narastelua hän lausui:\n\n-- Sire, minua puolestani kummastuttaa vain yksi asia, se nimittäin,\nettei teidän majesteettinne nykyisissä oloissa ole odottanut\nnäkevänsä minua täällä.\n\n-- Mitä se merkitsee, hyvä herra? -- kysyi Henrik kuninkaallisen\nylpeästi.\n\n-- Teidän majesteettianne uhkaa vaara.\n\n-- Vaara! -- huudahtivat hovimiehet.\n\n-- Niin, hyvät herrat, suuri, uhkaava vaara. Vaara, jossa kuningas\ntarvitsee kaikkien niiden apua, jotka ovat hänelle uskolliset. Ja\nollen vakuutettu siitä, että sellaisen vaaran aikana, jollaisena minä\nsitä nyt pidän, ei kenenkään apu ole tarpeeton, saavun jättämään\nkuninkaani jalkain juureen alamaisen pyyntöni saada häntä palvella.\n\n-- Ahaa! -- virkahti Chicot. -- Näetkös nyt, poikani, että minä olin\noikeassa sanoessani: kuka tietää?\n\nHenrik III ei heti vastannut. Hän katsahti ympärilläolijoihin ja\nniiden katseista hän huomasi sekä koirankurisuutta että kummastusta.\n\nMutta Henrik huomasi myöskin sen, että kademieltäkin sisältyi heidän\nuhkaaviin katseisiinsa ja eleihinsä. Kuitenkaan ei hän tuota pikaa\naikonut antautua.\n\n-- Herrani, -- virkkoi hän vain, -- te olette täyttänyt ainoastaan\nvelvollisuutenne, sillä teidän asiannehan on minua palvella.\n\n-- Se on kuninkaan kaikkien alamaisten velvollisuus, sire. Mutta\nnykyisin on olemassa monta, jotka unohtavat maksaa velkansa. Minä,\nsire, tulen kuitenkin maksamaan oman osuuteni ja pidän itseäni\nonnellisena, jos teidän majesteettinne aina suvaitsee lukea minut\nvelallistensa joukkoon.\n\nTällaisen nöyrtymisen jälkeen astui kuningas vähän lähemmäksi\nSaint-Luc'ia.\n\n-- Siis ei tuloonne ole mitään muita syitä kuin äsken mainitsemanne?\n\n-- Sire, vastasi reippaasti Saint-Luc, huomattuaan kuninkaan\näänensävystä, ettei tämä häntä enää vihannut eikä epäillyt, minä\nsaavun ainoastaan siitä syystä, jonka jo mainitsin, ja teidän\nmajesteettinne voi vaikka heti heitättää minut Bastiljiin ja ammuttaa\nminut. Mutta minä puolestani olen täyttänyt velvollisuuteni. Sire,\nAnjoussa on kapina, Tourainessa se pian puhkee ja Guyennessä\npuuhaillaan noihin molempiin liittymistä. Anjoun herttua yllyttää\nkapinaan koko länsi- ja etelä-Ranskaa.\n\n-- Siinäpä hänellä luullakseni onkin käytettävänään eteviä apureita,\n-- huudahti kuningas.\n\n-- Sire, -- vastasi Saint-Luc, oivaltaen Henrikin; tarkoituksen,\n-- herttuata eivät hillitse mitkään neuvot eivätkä esitykset, eikä\nkreivi Bussykaan, niin päättäväinen kuin hän onkin, saa haihdutetuksi\nsitä pelkoa, jota herttua tuntee teidän majesteettianne kohtaan.\n\n-- Vai niin, -- virkkoi kuningas salaa hymyillen, -- se kapinoitsija\nsiis vapisee?\n\nChicot tyrkkäsi kyynärpäällään kuningasta ja tokasi:\n\n-- Väistyppä vähän syrjään, jotta pääsen antamaan herra\nSaint-Luc'ille kättä.\n\nSe vaikutti kuninkaaseen. Henrik meni entisen ystävänsä eteen, laski\nkätensä hänen olalleen ja lausui:\n\n-- Ole tervetullut, Saint-Luc!\n\n-- Ah, sire! -- huudahti Saint-Luc ja suuteli kuninkaan kättä. --\nMinä siis saan jälleen tuntea rakkaan herrani!\n\n-- Saat, mutta minäpä en tunne sinua, -- vastasi kuningas, -- sillä\nsinä, Saint-Luc parka, olet hirveästi laihtunut.\n\nSiinä samassa kajahti naisen ääni:\n\n-- Sire, se johtuu surusta, kun olemme pahoittaneet teidän\nmajesteettinne mieltä.\n\nVaikka tuo ääni soinnahtikin lempeältä ja kunnioitettavalta, hätkähti\nHenrik kuitenkin sen kuullessaan.\n\n-- Rouva Saint-Luc! -- mutisi hän.\n\nJeanne heittäytyi hänen jalkoihinsa.\n\n-- Nouskaa ylös, rouva, -- sanoi kuningas. -- Minä kunnioitan\nkaikkia, jotka kantavat Saint- Luc'in nimeä.\n\nJeanne tarttui kuninkaan käteen ja vei sen huulilleen. Mutta Henrik\nveti sen äkisti pois.\n\n-- Menkää käännyttämään kuningasta, -- virkkoi Chicot nuorelle\nrouvalle. -- Te olette, kautta jumalan, riittävän kaunis voidaksenne\nsen tehdä.\n\nMutta Henrik käänsi Jeannelle selkänsä, kietoi käsivartensa.\nSaint-Luc'in kaulaan ja poistui huoneisiinsa tämän seurassa.\n\n-- No niin, Saint-Luc, me olemme siis tehneet rauhan, -- sanoi Henrik.\n\n-- Sanokaa, sire, pikemminkin, että te olette antanut armon, --\nvastasi Saint-Luc.\n\n-- Hyvä rouva, -- kuiskasi Chicot hämmästyneelle Jeannelle, -- hyvä\nvaimo ei saa hyljätä miestään... varsinkaan silloin, kun tämä on\nalttiina vaaralle.\n\nJa sen sanottuaan hän työnsi Jeannen menemään kuninkaan ja\nSaint-Luc'in jälkeen.\n\n\n\n\n31.\n\n. . . . .\n\n\nTaitavan ratsastajan on varsin helppo tavata jalkaisinkulkijat ja hän\nvoi helposti päästä niistä edellekin. Niin oli Bussynkin laita.\n\nToukokuu oli jo kulunut lopuilleen ja ilma oli painostavan kuuma,\nminkävuoksi Monsoreau käski saattueensa pysähtyä erääseen metsään,\njoka oli lähellä tietä. Heidän siellä levätessään ratsastaa porhalsi\nBussy ohitse.\n\nHelposti ymmärrettävistä syistä oli hän kysellyt vastaantulijoilta,\nolivatko nämä ehkä nähneet joitakin ratsastajia ja talonpoikain\nkuljettamaa kantotuolia. Aina Durtalin kylään saakka oli hän\nsaanut mitä rauhoittavimpia tietoja. Senvuoksi hän, ollen varma\nsiitä että Diana kulki hänen edellään, kannusti hevosensa raviin\nja mäentöyräillä silloin tällöin kurkistautui katsomaan, näkyikö\nseuruetta lähistössä. Mutta vasten kaikkea odotusta hävisikin\nseurue hänen käsistään. Vastaantulijat eivät enää olleet nähneet\nkysymyksenalaisia henkilöitä. Ja saavuttuaan la Flechen kylään sai\nhän selville, että hän olikin joutunut seurueen edelle, vaikka oli\nluullut ratsastavansa sen jälessä.\n\nNyt hän muisti tien vieressä olleen metsän ja ymmärsi, miksi hänen\nratsunsa oli juuri sillä kohtaa hirnahtanut.\n\nHän teki heti päätöksensä, pysähtyi kylän kurjimpaan kapakkaan,\nistahti erään ikkunan ääreen ja kätkeytyi sen suojustinten varjoon.\nBussy oli tämän kahvilan valinnut oleskelupaikakseen siitä syystä\nettä sitä vastapäätä oli mitä upein ravintola, johon hän otaksui\nMonsoreaun pysähtyvän.\n\nBussy oli arvannut oikein. Iltapäivällä seurue saapui.\n\nMatkustajat menivät ravintolaan, viimeisenä Diana, joka, mikäli Bussy\noli huomaavinaan, levottomasti silmäili ympärilleen. Bussy ajatteli\naluksi näyttäytyä hänelle, mutta malttoi kuitenkin mielensä.\n\nTuli ilta. Bussy toivoi, että Remy menisi ulos tai että Diana\nnäyttäytyisi jossakin ikkunassa. Hän kietoi senvuoksi viitan\nympärilleen ja meni odottelemaan kadulle.\n\nNiin hän odotteli kello yhdeksään asti. Silloin ilmaantui portille\nkahdeksan miestä. Neljä niistä meni sisälle.\n\n-- Ahaa! -- ajatteli Bussy. -- Aikovatkohan he ehkä matkustaa yöllä?\nSiinäpä olisi Monsoreau mainiosti ajatellut.\n\nIhan oikein! Seurue läksi taas matkaan.\n\nDiana katseli uudelleen ympärilleen tarkkaavaisesti. Mutta Monsoreau\nhuusi häntä ja hänen täytyi mennä kantotuolin luo.\n\nNeljä miestä, jotka myöhemmin vuorostaan siirtyisivät kantajiksi,\nsytyttivät tulisoihdut palamaan ja astuivat kaksi kummallekin\npuolella seuruetta.\n\nBussykin nousi hevosensa selkään. Nyt hänen ei tarvinnut pelätä\neksyvänsä tieltä eikä kadottavansa kulkuetta näkyvistään, sillä\ntulisoihdut olivat mainioita oppaita.\n\nMonsoreau ei päästänyt Dianaa hetkeksikään näkyvistään. Hän puhutteli\ntaikka pikemminkin soimasi häntä. Kukkaishuoneessa käynti aiheutti\nvielä lukemattomia päähänpistoja ja monia katkeria kysymyksiä.\n\nNiin matkattiin eteenpäin. Viimein Bussy, ilmoittaakseen läsnäolonsa,\näkkiä vihelsi pienellä hopeapillillä samaan tapaan, jolla hän\nkotonaan tavallisesti kutsui palvelijoitaan.\n\nRemy tunsi heti tuon vihellyksen. Diana vavahti ja katsahti\ntohtoriin. Tämä nyökäytti päätään, tuli lähemmäksi ja kuiskasi:\n\n-- Se on hän.\n\n-- Mistä on kysymys? -- huusi Monsoreau. -- Kuka puhuu teille, rouva?\n\n-- Minulleko? Ei kukaan.\n\n-- Ihan varmasti. Minä näin erään henkilöni varjon teitä lähenevän ja\nkuulin äänen.\n\n-- Se ääni oli herra Remyn. Oletteko hänellekin mustasukkainen?\n\n-- En, mutta minä tahdon, että puhutaan ääneen. Se minua rauhoittaa.\n\n-- On kuitenkin seikkoja, joita ei voida sanoa kreivin kuullen, --\nkeskeytti Gertrud, tullen avuksi emännälleen, -- sillä ensiksikin\nvoidaan puhua asioista, jotka eivät lainkaan koske herra kreiviä, ja\ntoiseksi voi puhe johtua sellaisiin asioihin, jotka koskevat häntä\nliiankin läheltä.\n\n-- Mitä laatua se asia oli, josta Remy puheli kreivittärelle?\n\n-- Se koski hyvin läheisesti herra kreiviä.\n\n-- Mitä! -- huudahti Monsoreau. -- Sanokaa heti, minä tahdon sen\ntietää.\n\n-- Minä sanoin, herra kreivi, että jos te tuolla tavoin rasitatte\nitseänne, niin kuolette, ennenkuin saamme kuljetuksi kolmattaosaakaan\nkoko matkasta.\n\nSoihtujen kaameassa valossa saattoi nähdä, miten Monsoreau lensi\nkalmankalpeaksi.\n\n-- Hän vartoo teitä tuolla, -- kuiskasi Remy Dianalle tuskin\nkuuluvasti. -- Pysäyttäkää hieman hevostanne, niin hän saavuttaa\nteidät.\n\nRemy oli puhunut niin hiljaa, että Monsoreau kuuli vain mutinaa.\nMutta hän ponnisti voimiaan, käänsi päätään sivulle ja näki Dianan\nolevan takanaan.\n\n-- Jos vielä kerran teette tuollaisen liikkeen, herra kreivi, --\nsanoi Remy, -- niin voitte saada verensyöksyn.\n\nJo aikaisemmin oli Diana käynyt rohkeaksi. Hän pyöräytti nyt\nhevosensa ympäri ja odotti Bussya. Samassa laskeutui Remy ratsunsa\nselästä, heitti suitset Gertrudin huostaan ja kiiruhti kantotuolin\nluo hoitamaan sairasta.\n\n-- Saanko koettaa suonta, -- sanoi hän. -- Lyönpä vetoa siitä, että\nherra kreivissä on kuumetta.\n\nMuutamien sekuntien perästä oli Bussy Dianan rinnalla. Rakastavaiset\neivät tarvinneet puhua ymmärtääkseen. Hetkisen he viipyivät\nsyleilyssä. Bussy ensin katkaisi äänettömyyden.\n\n-- Sinä matkustat, ja minä seuraan sinua.\n\n-- Voi, Ludvig, miten minun päiväni tulevat olemaan ihanat ja yöni\nsuloiset tietäessäni, että sinä olet minun lähelläni!\n\n-- Mutta päivälläpä hän näkee meidät.\n\n-- Ei näe. Sinä seuraat meitä kauvempana ja ainoastaan minä saan\nsinua nähdä. Teitten mutkissa, mäkien kukkuloilla näkyvät sinun\nhattusi töyhtö, sinun viittasi koristukset, sinun ilmassa hulmuava\nnenäliinasi, ja kaikki nuo puhuvat minulle sinun nimessäsi, että\nsinä rakastat minua. Kun minä auringon vaipuessa mailleen ja\nhämärän laskeutuessa yli maiden saan nähdä vain sinun vartalosi\nvarjon lähettävän minulle lentosuudelman, niin voinpa pitää itseäni\nonnellisena ja autuaana.\n\n-- Puhu, puhu, rakas Diana. Et voi aavistaa, miten sointuisa on sinun\nsuloinen äänesi.\n\n-- Ja kun me matkustamme yöllä... ja se tapahtuu usein, sillä Remy\non sanonut, että öinen viileys virkistää sairaan haavaa... öisin\nmatkustaessamme pysäytän minä, niinkuin nytkin, hevoseni, ja saan\nsilloin tällöin heittäytyä sinun syliisi ja hetkisen kertoa kaikesta,\nmitä päivän kuluessa olen ajatellut.\n\n-- Voi, miten minä sinua rakastan! - kuiskasi Bussy.\n\n-- Katsos, -- jatkoi Diana, -- minä luulen meidän sielujemme niin\nläheisesti yhdistyneen, että me, vaikkapa olemmekin erillämme ja\nvoimatta puhella toistemme kanssa, toisiamme edes näkemättä, olemme\nonnellisia pelkän tietoisuuden vuoksi siitä, että olemme toistemme\nlähellä.\n\n-- Voi, niin, niin! Mutta saada nähdä sinut, saada sulkea sinut\nsyliini! Voi, Diana, Diana!\n\nRakastavaiset unohtivat koko maailman.\n\nYht'äkkiä kajahti ääni, mikä sai heidät kummankin hätkähtämään,\nDianan pelosta, Bussyn vihasta.\n\n-- Diana! -- kuului ääni huutavan. -- Diana! Missä sinä olet? Vastaa!\n\n-- Voi, se on hän, se on hän! Minä vallan unohdin hänet, -- mutisi\nDiana. -- Voi, sinä suloinen unelma! Sinä julma unelma!\n\n-- Kuule! -- virkkoi Bussy, -- kuule, Diana! Me olemme nyt toistemme\nomat. Sano vain yksi sana, eikä mikään saa riistetyksi sinua minulta.\nDiana, paetkaamme. Kuka voi estää meitä pakenemasta? Katsohan: meille\navautuu maailma, onni, vapaus! Sano sana vain, ja me pakenemme! Vain\nyksi sana, ja sinä, vapaana hänestä, olet ikuisesti minun omani.\n\nNuori mies pidätti häntä hetkisen.\n\n-- Entäpä isäni? -- huokasi Diana.\n\n-- Kyllä, mutta kun hän saa tietää, että minä rakastan sinua...\nkuiskasi Bussy.\n\n-- Voi! Ajattele sentään: isä!\n\n-- No niin, en tahdo pakottaa sinua, rakas Diana. Käske, niin minä\ntottelen.\n\n-- Kuule, lausui Diana kätensä ojentaen, -- meidän kohtalomme on\ntuolla. Olkaamme voimakkaampia kuin se kiusanhenki, joka meitä\nseuraa. Elä pelkää mitään. Saat vielä nähdä, voinko minä rakastaa.\n\n-- Hyvä jumala, meidän täytyy siis erota! -- mutisi Bussy.\n\n-- Kreivitär, kreivitär! -- huusi ääni. -- Vastatkaa, muuten hyppään\nminä pois tästä riivatun kantotuolista, vaikka siitä tulisi elämäni\nloppu!\n\n-- Jää hyvästi! -- sanoi Diana. -- Jää hyvästi! Hän saattaa toteuttaa\nuhkauksensa ja se olisi hänen surmansa.\n\n-- Suretko häntä?\n\n-- Sinä mustasukkainen! -- kuiskasi Diana suloisesti hymyillen.\n\nBussy päästi hänet menemään. Parin sekunnin kuluttua oli hän jo\nkantotuolin luona. Kreivi oli jo melkein puolipyörryksissä.\n\n-- Pysäyttäkää! -- huusi Monsoreau. Pysäyttäkää!\n\n-- Saamari vieköön, -- sanoi Remy, -- ette saa pysäyttää! Hän on\nhullu. Jos hän tahtoo tappaa itsensä, niin tappakoon.\n\nKantotuoli solui niinollen edelleen, ja Gertrud kysyi\nteeskentelemättä:\n\nKetä kreivi sitten huutaa? Kreivitärhän on tässä minun vieressäni.\nVastatkaa itse, armollinen rouva. Kreivi varmaankin hourailee.\n\nSanaakaan sanomatta siirtyi nyt Diana soihtujen valaisemaan piiriin.\n\n-- Voi! -- huudahti Monsoreau. -- Missä te olitte?\n\n-- Missäpä muualla kuin teidän takananne?\n\n-- Olkaa minun lähelläni, ihan minun lähelläni. Elkää jättäkö minua!\n\nPian päästiin seuraavaan pysähdyspaikkaan. Monsoreau nukkui muutamia\ntunteja ja tahtoi sitten taas jatkaa matkaa. Hän ei niin paljo\ntahtonut kiirehtiä Parisiin kuin päästä Angersista kauvemmaksi.\n\nSilloin tällöin uudistui kertojamme näytelmä.\n\nRemy tällöin ajatteli: kuolkoon vain mies harmista, lääkärin kunnia\non kuitenkin pelastettu.\n\nMutta Monsoreau ei kuollut. Hän päinvastoin nähtävästi toipuneempana\nsaapui kymmenen päivää matkustettuaan Parisiin.\n\nRemy oli todellakin taitava mies, taitavampi kuin mitä oli toivonut.\n\nMatkan varrella oli Diana hellyydenosotuksillaan laimentanut Bussyn\nylpeyttä ja saanut hänet lupaamaan senkin, että hän perillepäästyä\ntulisi tervehtimään Monsoreauta ja solmitsemaan sen ystävyyden, jota\ntämä niin mielellään oli tahtonut hänelle tarjota!\n\n\n\n\n32.\n\nAnjoun herttuan lähettiläs.\n\n\nEi kuulunut Parisiin leskikuningatar Katarinaa yhtä vähän kuin Anjoun\nherttuatakaan. Ja uutinen veljesten välien rikkoutumisesta alkoi yhä\nenemmän varmistua.\n\nSuosikit kuiskailivat kuninkaalle:\n\n-- Sire, veljellenne on annettu huonoja neuvoja.\n\nSiinä kaikki, mitä niihin aikoihin kuninkaalle rohjettiin sanoa.\nJa kun tiedettiin, että oli olemassa vain yksi ainoa henkilö, joka\nuskaltaisi ja kykenisi neuvomaan Fransia, niin katkeruus sen johdosta\nBussya kohtaan kasvamistaan kasvoi.\n\nEräänä päivänä levisi tieto, että Anjoun herttua oli lähettänyt\nlähettilään. Kun uutinen saapui Louvreen, herätti se yleisen\nhämmingin. Kuningas vaaleni harmista ja hovimiehet tietystikin\nmenivät ihan kalmankalpeiksi. He vannoivat surmaavansa tuon\nlähettilään mitä julmimmalla tavalla.\n\nHe alkoivat tapansa mukaan kiillottaa miekkojaan ja harjoitella\nmiekkailua.\n\nChicot pisti miekkansa ja tikarinsa tuppeen ja vajosi syviin\nmietteisiin.\n\nSen huomattuaan kuningas kysyi, mitä Chicot ajatteli.\n\n-- Sire, -- vastasi Chicot kotvasen mietittyään,\n\n-- Anjoun herttua joko lähettää lähettilään tai on lähettämättä.\nHyvää yötä, Henrik!\n\nJuuri kun Chicot aikoi paneutua pikku ettoneelle, kuului äänekästä\npuhelua. Kaartinkapteeni astui hämmästyneenä sisälle.\n\n-- Sire, -- sanoi hän, -- Anjoun herttuan lähettiläs on saapunut\nlinnan portille.\n\n-- Onko hänellä saattuetta? -- kysyi kuningas.\n\n-- Ei, hän on ihan yksin.\n\n-- Niinpä hänet täytyykin ottaa vastaan kaksin verroin kohteliaammin,\nHenrik, sillä hän on mies, jolla on sydän paikallaan, -- virkkoi\nChicot.\n\n-- No niin, -- sanoi kuningas ja kalpeni, vaikka koettikin näyttää\nrauhalliselta. -- Hovi saa kokoontua valtaistuinsaliin. Minä pukeudun\nmustiin, sillä se väri sopii parhaiten silloin kun onnettomuudekseen\ntäytyy keskustella oman veljensä lähettilään kanssa.\n\nKuninkaan valtaistuimen ympärille tunkeili soriseva ihmisjoukko.\nSurumielisenä ja otsa rypyssä kuningas istui paikalleen. Kaikkien\nkatseet suuntautuivat sitä ovea kohti, jonka kautta vartioväen\nkapteeni oli ohjaava lähettilään sisälle.\n\n-- Sire, -- kuiskasi Queles kuninkaan korvaan, -- tiedättekö\nlähettilään nimeä?\n\n-- En, mitä minä sillä teen?\n\n-- Se on Bussy, sire. Loukkaus on siis sitäkin suurempi.\n\n-- Minusta siinä ei tunnu olevan mitään loukkausta, -- vastasi\nkuningas, koettaen säilyttää kylmäverisyytensä.\n\n-- Ehkäpä ei teidän majesteettinne sitä huomaa, -- selitti Schomberg,\n-- mutta me sen huomaamme.\n\nHenrik ei vastannut. Hän näki vihan kuohuvan valtaistuimensa\nympärillä ja piti itseään onnellisena senvuoksi, että sellainen mahti\noli hänen ja vihollistensa välissä.\n\n-- Tulkoon hän sisälle, -- sanoi nyt kuningas.\n\nTämän jälkeen vallitsi salissa hiljaisuus. Käytävässä kuului raskaita\naskeleita ja kovaa kannusten kilinää.\n\nPää pystyssä ja katse tyynenä astui Bussy sisään. Hän meni\nsuoraapäätä Henrikin eteen, tervehti arvokkaasti ja jäi ryhti\nreippaana odottamaan kuninkaan puhuttelua. Tuo päättäväisyys\nvaltaistuimeni edessä soveltui kuitenkin ylimykselle eikä siinä ollut\nmitään majesteettia loukkaavaa.\n\n-- Mitä, herra Bussy, tekö se olettekin? -- virkkoi kuningas. -- Minä\nluulin teidän olevan kaukana Anjoussa.\n\n-- Sire, minä todellakin olen siellä ollut. Mutta, kuten näette, olen\npoistunut sieltä.\n\n-- Mikä syy on saattanut teidät tulemaan pääkaupunkiimme?\n\nHaluni saada käydä teidän majesteettianne alamaisimmasti\ntervehtimässä.\n\nKuningas ja suosikit katsahtivat toisiinsa. He nähtävästi olivat\nodottaneet kiivaalta Bussylta kokonaan toisenlaista vastausta.\n\n-- Eikö mikään muu? -- kysyi kuningas ylpeänä.\n\n-- Kyllä, sire, hänen korkeutensa Anjoun herttua on myös käskenyt\nminun esiintuomaan hänen kunnioittavimman tervehdyksensä.\n\n-- Eikö herttua antanut teille mitään muuta tehtävää?\n\n-- Antoi. Hän sanoi minulle, että koska hän oli halukas palaamaan\nParisiin leskikuningattaren seurassa, niin hän toivoi, että teidän\nmajesteettinne saisi jo edeltäpäin tiedon hänen, s.o. teidän\nuskollisimman alamaisenne paluusta.\n\nSanattomana hämmästyksestä ei kuningas kyennyt kyselyjään jatkamaan.\nSilloin meni Chicot lähettilään luo ja sanoi:\n\n-- Päivää, kreivi Bussy! Bussy käännähti Chicotiin päin, hämillään\nsiitä, että hänellä tässä seurassa saattoi olla ystäväkin.\n\n-- Aah! Herra Chicot! Hyvää päivää! -- vastasi hän. -- Miten voi\nherra Saint-Luc?\n\n-- Hän voi varsin hyvin.\n\n-- Eikö teillä ole minulle mitään muuta sanomista, herra Bussy? --\nkeskeytti kuningas.\n\n-- Ei, sire. Se vain, että jos hänen korkeudellaan on jotain\ntärkeämpää ilmoitettavaa teidän majesteetillenne, tulee hän itse sen\ntekemään.\n\n-- Hyvä on! -- vastasi kuningas ja astui alas valtaistuimeltaan.\n\nVastaanottotilaisuus oli loppunut ja seurue hajaantui. Mutta Bussy\nhuomasi, että kuninkaan neljä suosikkia vihanvimmaisina pyörähtelivät\nhänen ympärillään.\n\nMuutamassa nurkassa jutteli kuningas kanslerinsa kanssa. Bussy ei\nollut suosikkeja lainkaan huomaavinaan, vaan jatkoi Chicotin kanssa\nalkamaansa keskustelua. Mutta ikäänkuin olisi kuningas ollut samassa\nvehkeilyssä suosikkien kanssa, kutsui hän äkkiä Chicotin pois. Tämä\nkumarsi Bussylle kohteliaasti. Bussy puolestaan vastasi tervehdykseen\nsamalla mitalla. Nyt hän jäi yksin suosikkien pariin.\n\nNämä kaikin mahdollisin keinoin koettivat Bussya ärsyttää, mutta\ntämä pysyi tyynenä ja vastasi varsin sattuvasti heidän nenäkkäisiin\nkysymyksiinsä.\n\nSitten hän siirtyi poispäin tervehtiäkseen sisäänastuvaa Saint-Luc'ia.\n\nSaint-Luc tunsi, että Bussyn käsi oli kuumeinen. Siitä hän teki sen\njohtopäätöksen, että jotain erityisempää oli tapahtunut, ja vei\nsenvuoksi Bussyn mukanaan salista.\n\nKuningas saapui nyt suosikkien luo ja nämä kehuskelivat suurisuisesti\nloukanneensa Bussya.\n\n-- Hyvät herrat, -- sanoi kuningas, -- italialainen näyttelijäseurue\nesittää tänä iltana muutaman huvinäytelmän. Minä pyydän teitä sitä\nkatsomaan.\n\nLäsnäolijat kumarsivat arvokkaasti ja kuningas poistui suuren oven\nkautta juuri siinä samassa kun Saint-Luc pyörähti pienemmästä\novesta sisälle ja antoi noille neljälle suosikille merkin pysymään\npaikoillaan.\n\n-- Anteeksi, herra Quélus, -- sanoi hän, -- asutteko edelleenkin\nSaint-Honorén kadulla?\n\n-- Asun, hyvä ystävä. Minkä vuoksi kysytte sitä?\n\n-- Koska minulla on teille pari sanaa sanottavana.\n\n-- Ahaa!\n\n-- Ja teiltä, herra Schomberg, saanen ehkä myöskin kysyä osotettanne?\n\n-- Minä asun Béthisyn kadun varrella, -- vastasi Schomberg ylen\nällistyneenä.\n\n-- D'Epernon, teidän osotteenne minä tunnen, tehän asutte\nnaapurinani. Entä te, Maugiron?\n\n-- Minä palvelen nykyisin täällä Louvressa.\n\n-- Ahaa, minä alan ymmärtää, te tulette herra Bussyn puolesta, --\nvirkkoi Quélus.\n\n-- Minä en sano, kenen puolesta tulen. Minulla vain on sanottavana\nteille jokunen sana, hyvät herrat, eikä mitään muuta.\n\n-- Hyvä on. Voimmehan siis esimerkiksi mennä Schombergin asuntoon,\nsillä se on tässä ihan lähellä.\n\n-- Olkoon menneeksi, hyvät herrat, -- vastasi Saint-Luc.\n\n\n\n\n33.\n\nSaint-Luc suorittaa tehtävänsä.\n\n\nKuten sanottu, oli Bussy lähtenyt vastaanottosalista ystävänsä\nseurassa. Kulkiessaan tervehti hän kaikkia niitä, joita\nhovimiesylpeys ei ollut saanut ihan välinpitämättömiksi niin\npelättävään henkilöön nähden kuin Bussy oli. Sillä näinä raa'an\nväkivallan aikoina, jolloin personallinen voima oli kaikki kaikessa,\nsaattoi urhoollinen ja viisas mies muodostaa itselleen sekä\nfyysillisen että moraalisen pikku valtakunnan itsensä ihanan Ranskan\nkeskelle. Sillä tavalla Bussykin hallitsi Henrik III:nen hovissa.\nMutta, niinkuin jo mainittu, hänet oli tänään valtakunnassaan otettu\nverrattain huonosti vastaan.\n\nHeidän tultuaan ulos salista, pysähtyi Saint-Luc ja kysyi:\n\n-- Voitteko ehkä pahoin, ystäväni? Olette niin kalpea kuin olisitte\npyörtymäisillänne.\n\n-- En, -- vastasi Bussy, -- minä vain olen tukehtua vihasta.\n\n-- Mitä! Välitättekö jotain noista houkkioista?\n\n-- Ettäkö heistä välittäisin, te kysytte. Sen saatte pian nähdä.\n\n-- Rauhoittukaa, Bussy.\n\n-- Olettepa te merkillinen, kun vaaditte, että minun pitäisi\nrauhoittua. Jos teille olisi sanottu puoletkaan siitä mitä minulle\nsanottiin, niin olisi veri jo vuotanut.\n\n-- Mitä sitten aiotte, Bussy?\n\n-- Te, Saint-Luc olette ystäväni. Siitä olette jo antanut mainion\nnäytteen.\n\n-- Voi, rakas Bussy, -- sanoi Saint-Luc, luullen Monsoreaun olevan\nkuolleen ja haudatun, -- siitä asiasta ei kannata puhua. Kyllähän\nisku oli kaunis ja onnistui mainiosti, mutta se ei ole minun ansioni.\nSen opetti minulle kuningas pitäessään minua vankina Louvressa.\n\n-- Voi, hyvä ystävä!\n\n-- Maatkoon Monsoreau siellä, missä makaa, ja puhelkaamme mieluummin\nDianasta. Kuinka hän rauhoittui, tuo pikku rukka? Antaako hän minulle\nanteeksi? Milloin vietätte häitänne?\n\n-- Annetaan ensin Monsoreaun kuolla.\n\n-- Mitä! -- parahti Saint-Luc hätkähtäen kuin olisi käärme häntä\npurrut.\n\n-- Asia on näet sellainen, ettei valmu ole kovinkaan vaarallinen\nyrtti, vaikka te aluksi luulitte eikä Monsoreau ole kuollut,\nvaikkapa hän kaatuikin valmumättäälle. Hän päinvastoin elää ja on\nmielettömämpi kuin ennen milloinkaan.\n\n-- Äh!\n\n-- Se on totta, kautta Jumalan! Hän vain miettii kostoa ja on\nvannonut ensi tilaisuudessa teidät surmaavansa.\n\n-- Hän elää, sanotte te. Millainen aasi on hänet sitten henkiin\nvirotellut?\n\n-- Minun oma lääkärini.\n\n-- Kuinka! Tätä minä en ymmärrä, -- jatkoi Saint-Luc saamastaan\ntiedosta murtuneena. -- Minä siis olen menettänyt maineeni, minä\nkun kerroin hänen kuolemastaan koko maailmalle. Hän kohtaa nyt\nsukulaisensa surupukuihin puettuina. Minun täytyy siis puhdistautua\nja ensi kerralla antaa hänelle tusina iskuja yhden asemasta.\n\n-- Saint-Luc, nyt minä vuorostani pyydän teitä pysymään rauhallisena,\nsillä minulla on Monsoreausta enemmän hyötyä kuin otaksuttekaan. Hän\nluulee herttuan antaneen teille toimeksi surmata hänet. Ja juuri\nherttualle hän on mustasukkainen... Minua hän taas pitää ystävänään,\nmikä onkin varsin luonnollista, sillä Remy lurjushan hänet pelasti.\n\n-- Kuinka Remy sai sellaisen kirotun päähänpiston?\n\n-- Vain siksi että hän on perin kunniallinen mies.\n\n-- Hän on haaveilija, se heittiö!\n\n-- Lyhyesti sanoen on Monsoreaun kiittäminen minua pelastuksestaan.\nMinun huostaani hän uskoo vaimonsakin.\n\n-- Ahaa! Minä käsitän nyt vallan hyvin, että tuo viimeinen seikka saa\nteidät levollisemmin odottamaan hänen kuolemaansa. Mutta kaikesta\nhuolimatta olen yhäkin sangen hämilläni.\n\n-- Mutta, Saint-Luc, nyt ei olekaan kysymys Monsoreausta.\n\n-- Ei. Nauttikaamme siis elämästä niin kauvan kun Monsoreau on\nsairaana. Mutta heti hänen parannuttuaan täytyy minun kai teetättää\nitselleni panssaripaita. Ja te puolestanne saatte kysyä Anjoun\nherttualta, onko Monsoreau ehkä tehnyt liiton leskikuningattaren\nkanssa oppiakseen parhaimman kostamistavan.\n\nBussy tarttui Saint-Luc'in käsivarteen ja virkkoi:\n\n-- Niin ollen, Saint-Luc, huomaatte siis tehneenne minulle vain\npuolittaisen palveluksen.\n\nSaint-Luc näytti hämmästyneeltä sanoessaan:\n\n-- Siinä olette oikeassa. Ja jos tahdotte, että suoritan työni\nuudelleen, niin teenpä sen todellakin: jos Monsoreau mulkoilee minuun\nkeltaisilla silmillään, saa hän kanssani tekemistä.\n\n-- Ei, hyvä ystävä, me annamme Monsoreaun olla alallaan. Ja\njos luulette olevanne minulle jotain velassa, niin pyydän sen\nsuorittamaan eräällä toisella taholla.\n\n-- Sanokaa sitten, Bussy, mitä tahdotte.\n\n-- Missä suhteessa olette herroihin suosikkeihin?\n\n-- Samallaisissa väleissä kuin koira ja kissa auringonpaisteessa.\nNiin kauvan kun se paistaa meillä kaikille, emme sano mitään.\nMutta jos meistä joku saa kohdistumaan itseensä auringonsäteitä\nenemmän kuin toiset, niin enpä mene takuuseen hampaitten ja kynsien\nkäyttämisen mahdollisuudesta.\n\n-- Se ilahuttaa minua. Olettakaa, että säteet sattuvat epätasaisesti:\ntahdotteko silloin näyttää hampaitanne ja ojentaa kynsiänne?\n\n-- Minä en ymmärrä teitä, Bussy.\n\n-- Oletteko ystävällinen ja menette herra Quélusin luo? -- kysyi\nBussy hymyillen.\n\n-- Ahaa!\n\n-- Alatteko siis minua ymmärtää?\n\n-- Alan.\n\n-- Tahdotteko olla ystävällinen ja kysyä häneltä, minä päivänä\nhänelle parhaiten sopisi joko lävistää minut tai sallia, että minä\nlävistän hänet?\n\n-- Mielelläni, hyvä ystävä. Menen heti hänen luokseen.\n\n-- Odottakaa vähän. Mennessänne Quéluksen luo voisitte ehkä samalla\nkäydä Schombergin luona ja tehdä hänelle samat kysymykset.\n\n-- Hänellekin? Miettikää, Bussy, te otatte liian paljo samalla kertaa.\n\nBussy jatkoi:\n\n-- Koska olette niin palvelushaluinen, niin kai te käytte myöskin\nLouvressa Maugironin luona, jonka otaksun oleskelevan täällä, koskapa\nhän kauluksestaan päättäen on vartiopalveluksessa. Hänellekin\ntehnette saman kysymyksen?\n\n-- Kokonaista kolme, Bussy! Mitä te ajattelette? Mutta enempää ei kai\nsentään enää tulle kysymykseen?\n\n-- Tuleepa niinkin. Tahtonette olla hyvä ja etsiä käsiinne myöskin\nd'Epernonin. Hänen kanssaan ette tarvitse kauvan viivytellä. Hän ei\nole mikään vaarallinen mies, mutta on kuitenkin luvun täytteenä.\n\n-- Neljä miestä!\n\n-- Niin, kaikki neljä. Mutta on itsestään selvää, ettei minun\ntarvitse teidänlaistanne miestä pyytää osottamaan noille herroille\nkaikkea sitä säädyllisyyttä, jota te niin suuressa määrässä omaatte.\n\n-- Olkaa huoletta, ystäväni.\n\n-- Hyvä! Herrat suosikit, nyt on meidän vuoromme nauraa! -- sanoi\nBussy hymyillen.\n\n-- Mutta, ystäväni, ilmoittakaapa nyt taisteluehtonne.\n\n-- Minä en aseta mitään ehtoja, vaan hyväksyn vastustajaini ehdot.\n\nOlemme jo nähneet, miten Saint-Luc kohtasi nuo neljä ylimystä\naudienssisalissa ja heidän kanssaan läksi Schombergin asuntoon. Hän\njäi, sen ajan tavan mukaan, odottamaan etuhuoneeseen sill'aikaa kun\nsuosikit isossa salissa asettautuivat kukin omaan nurkkaansa.\n\nKun se oli tapahtunut, avautuivat salin ovet, palvelija saattoi\nSaint-Luc'in sisälle ja ilmoitti hänen nimensä.\n\nIsäntänä meni Schomberg vierastaan vastaan.\n\nTämä puolestaan ei tervehtinyt, vaan pani hatun päähänsä. Se\nmuodollisuus antoi vierailulle sen oikean värityksen ja sisällön.\n\nSchomberg kumarsi ja sanoi, Quélusta osottaen:\n\n-- Minulla on kunnia esitellä teille Jacques de Lévis, kreivi Quélus.\n\nSaint-Luc lähestyi pari askelta, kumarsi kohteliaasti Quélukselle ja\nvirkkoi:\n\n-- Haluan tavata teitä, hyvä herra. Quélus kumarsi syvään. Schomberg\nkääntyi nyt salin toiseen päähän ja lausui:\n\n-- Saan luvan esitellä herra Ludvig de Maugironin.\n\nD'Epernonin edessä suoritettiin sama temppu. Sitten esitteli\nSchomberg itsensä. Kun se oli tehty, istuivat suosikit paikalleen.\nSaint-Luc yksin jäi seisomaan.\n\n-- Herra kreivi, -- sanoi hän Quélukselle, -- te olette loukannut\nAmboisen Ludvig de Clermontia, kreivi Bussya, joka nyt lähettää\nteille kohteliaimman tervehdyksensä ja kutsuu teitä kaksintaisteluun\nsinä päivänä ja tuntina, jonka te itse suvaitsette määrätä,\ntaistelemaan elämästä ja kuolemasta teidän sopivimmiksi katsomillanne\naseilla... Hyväksyttekö tämän haasteen?\n\n-- Tietysti hyväksyn, -- vastasi Quélus rauhallisesti. Kreivi Bussy\nosottaa minulle varsin suurta kunniata.\n\n-- Minkä päivän määräätte? -- jatkoi Saint-Luc.\n\n-- En tahdo määrätä mitään erityistä päivää, mutta pitäisin\nsuotavimpana, että se tapahtuisi kuta pikemmin, sen parempi.\n\n-- Entä tuntimäärä?\n\n-- Aamun valjettua.\n\n-- Aseenne?\n\n-- Miekka ja tikari, jos herra Bussy on niihin tyytyväinen.\n\nSaint-Luc kumarsi ja sanoi:\n\n-- Kaikki, mitä te siinä suhteessa määräätte, on oleva lakina kreivi\nBussylle.\n\nSitten hän kääntyi Maugironin puoleen. Tämä vastasi samalla tavalla.\nSamoin myöskin toiset.\n\n-- Mutta, -- huomautti Schomberg, jolle, isäntä kun oli, asia\nviimeksi esitettiin, -- me unohdamme erään seikan.\n\n-- Minkä sitten?\n\n-- Ajatelkaahan, että jos me kaikki sattuisimme valitsemaan saman\npäivän ja saman tunnin, niin saattaisi herra Bussy joutua hämilleen.\n\nSaint-Luc kumarsi kohteliaasti ja vastasi: -- Tietystikin menisi\nherra Bussy hämilleen, niinkuin jokainen ylimys, jonka täytyi\ntaistella neljää niin urhoollista miestä vastaan. Mutta hän pyytää\nilmoittaa, ettei se olisi hänelle mitään uutta, koska sellaista\nkerran ennenkin on sattunut Tournellesin luona Bastiljin lähellä.\n\n-- Onko hän siis valmis taistelemaan meitä kaikkia neljää vastaan?\n\n-- On, teitä kaikkia vastaan, -- vastasi Saint-Luc.\n\n-- Erikseenkö kutakin vastaan?\n\n-- Joko kutakin vastaan erikseen tahi kaikkia vastaan yht'aikaa.\n\nYlimykset katsahtivat toisiinsa. Quélus alotti sitten keskustelun.\n\n-- Se on herra Bussyn puolelta kauniisti tehty. Mutta, niin\narvottomia kuin me olemmekin, voimme kuitenkin kukin kohdaltamme\nyrittää ja vuorotellen hyväksyä kreivin haasteen, ellei, mikä ehkä\nolisi vieläkin parempi...\n\nQuélus katsahti ystäviinsä, jotka epäilemättä tajusivat hänen\ntarkoituksensa ja antoivat hänelle myöntymismerkin.\n\n-- Ellei, -- jatkoi hän, -- koska emme halua murhata urhoollista\nmiestä, annettaisiin kohtalon ratkaista, kenen osalle meistä herra\nBussy sattuisi joutumaan.\n\n-- Mutta, -- huomautti d'Epernon, -- mihin me kolme muuta jäisimme?\n\n-- Meistä kolme muuta! Herra Bussylla on varmasti siksi paljo ystäviä\nja meillä tarpeeksi vihollisia, niin ettei niidenkään kolmen tarvinne\nseista kädet ristissä. Ettekö ajattele samoin, hyvät herrat? --\njatkoi Quélus tovereihinsa kääntyen.\n\n-- Ihan samaten, -- vastasivat kaikki.\n\n-- Minusta olisi hyvin mieluista, -- sanoi Schomberg, -- että herra\nBussy tuohon tilaisuuteen kutsui myöskin herra Livarotin.\n\n-- Ja minä puolestani, -- lisäsi Maugiron, toivoisin tapaavani siellä\nherra Balzak de Entragues'in.\n\n-- Siinä tapauksessa, -- huomautti Quélus, -- tulisi seurakunta\ntäydelliseksi vasta sitten, kun herra Ribeirac tulisi ystäviensä\nmukana.\n\n-- Hyvät herrat, -- vastasi Saint-Luc, -- minä olen ilmoittava\nkreivi Bussylle teidän toivomuksenne ja luulen jo edeltäpäin voivani\nvakuuttaa, että hän on liian kohtelias jättääkseen ne hyväksymättä.\nMinulla ei siis enää ole muuta tekemistä kuin kiittää teitä kreivi\nBussyn puolesta mitä vilpittömimmin.\n\n\n\n\n34.\n\nMonsoreaun kreivin varovaisuustoimenpiteitä.\n\n\nMonsoreaun haava paranemistaan parani. Mutta eräänä kauniina päivänä\nhän sai ankaran iskun kuullessaan Anjoun herttuan leskikuningattaren\nseurassa saapuneen Parisiin.\n\nKreivillä oli levottomuuteen syynsäkin, sillä paluunsa jälkeisenä\npäivänä saapui prinssi ylihovijahtimestarin luo muka saamaan tietoa\nMonsoreaun terveydentilasta. Ja kuinka hän olisikaan voinut sulkea\nporttiaan ruhtinaalta, joka ilmaisi niin suurta osanottavaisuutta!\nPrinssi otettiin siis vastaan, ja hän oli ylen kohtelias isäntää,\nmutta etenkin emäntää kohtaan.\n\nHeti prinssin poistuttua kutsui Monsoreau puolisonsa luokseen\nja tämän käsivarteen nojautuneena kiersi kolmasti, lääkärin\nvastaväitteistä huolimatta, nojatuolinsa ympäri, jonka jälkeen hän\ntyytyväisenä istuutui alas. Diana ajatteli, että kreivillä oli jokin\nilkeä tuuma mielessä.\n\nMutta se kuului Monsoreaun perheen yksityiselämän historiaan.\nPalatkaamme siis Anjoun herttuan tuloon, sillä se kuuluu\nkertomuksemme olennaiseen puoleen.\n\nNiinkuin hyvin voidaan ymmärtää, ei Frans-herttuan saapumispäivä\nollut niinkään vähäpätöinen herroille havaintojentekijöille. Tätä he\nolivat huomaavinaan:\n\nYlpeyttä kuninkaan puolelta, syvää lempeyttä leskikuningattaren ja\nnöyrtyvää karskiutta herttuan taholta. Frans näytti ajattelevan:\n\n-- Miksi olet kutsunut minut takaisin, kun kerran minun palattuani\nolet niin happamen näköinen: Louvressa käyntinsä jälkeisenä päivänä\nkävi herttua taas haavoittunutta katsomassa. Monsoreau, joka sai\ntietää pienimmätkin yksityiskohdat kuninkaan kohtauksesta veljensä\nkanssa, koki panna parastaan lietsoakseen herttuan vihamielisyyttä.\n\nKun hän muuten tunsi voivansa yhä paremmin ja paremmin, tarttui hän\nherttuan poistuttua vaimonsa käsivarteen ja kiersi, ei nojatuolinsa,\nvaan huoneen ympäri. Sitten hän istui näöltään paljo tyytyväisempänä\nkuin ensimäisellä kerralla.\n\nSamana iltana ilmoitti Diana Bussylle tämän vieraisille saapuessa,\nettä Monsoreaulla ihan varmasti oli jotain erityistä mielessään.\n\n-- Hetkisen kuluttua jäivät Bussy ja Monsoreau kahdenkesken.\n\n-- Kun kuitenkin ajattelen, -- virkkoi Monsoreau Bussylle, --\nettä tuo ruhtinas, joka on olevinaan minulle niin ystävällinen,\non veriviholliseni, ja että hän Saint-Luc'in kautta tahtoi minut\nmurhata...\n\n-- Mitä! Murhatako! -- huudahti Bussy. -- Ajatelkaahan toki, herra\nkreivi, että Saint-Luc on kelpo aatelismies, että te itse olette\nmyöntänyt loukanneenne häntä, että olette vetänyt miekkanne esiin ja\nettä haavanne olette saanut taistelussa.\n\n-- Sen myönnän. Mutta silt'ei ole sanottu, ettei hän olisi toiminut\nherttuan yllytyksestä.\n\n-- Kuulkaahan, -- sanoi Bussy, -- minä tunnen herttuan, mutta\nvieläkin paremmin Saint-Lucin, ja voin vakuuttaa, että hän on\nkiintynyt kuninkaaseen, mutta ei herttuaan. Jos Antraguet, Ribeirac\ntai Livarot olisi teitä haavottanut, niin olisi kysymys aivan toinen,\nmutta Saint-Luc...\n\n-- Te ette tunne Ranskan historiaa niin hyvin kuin minä, -- keskeytti\nMonsoreau, pysyen itsepäisesti kerran omaksumassaan ajatuksessa.\n\nBussy olisi voinut hänelle vastata, että vaikka hän ei niin hyvin\ntuntisi Ranskan historiaa, tuntisi hän sitäkin paremmin Anjoun\nhistorian, varsinkin Anjoun sen osan, missä Méridor oli.\n\nLopuksi Monsoreau toipui niin paljo, että saattoi kävellä\npuutarhassa. Sieltä tultuaan hän virkkoi:\n\n-- Tänä iltana me muutamme pois.\n\n-- Mistä syystä? -- kysyi Remy. -- Eikö täällä ole tarpeeksi raitis\nilma tai eikö teillä ole tarpeeksi seuraa?\n\n-- Päinvastoin, -- vastasi Monsoreau, -- minulla on sitä liiaksikin.\nAnjoun herttua väsyttää minua vieraskäynneillään. Hän tuo aina\nmukanaan joukon -- ylimyksiä, ja niiden aseitten kalina tekee ylen\npahaa minun hermoilleni.\n\n-- Mihin aiotte sitten muuttaa?\n\n-- Olen käskenyt laittamaan kuntoon Tournellesin kadun varrella\nsijaitsevan pienen taloni.\n\nBussy ja Diana loivat toisiinsa menneistä muistoista kertovan katseen.\n\n-- Mitä, siihenkö hökkeliin! -- huudahti ajattelemattomasti Remy.\n\n-- Vai niin, tunnetteko sen ennestään? - kysäsi Monsoreau.\n\n-- Tunnen, -- vastasi le Haudouin. -- Kukapa ei tuntisi\nylihovijahtimestarin asuntoa, varsinkin sellainen, joka itse asuu\nBeautreillesin kadulla?\n\nMonsoreau sai taas siitäkin tapansa mukaan synkkiä epäluuloja.\n\n-- Sinne me muutamme, -- sanoi hän. -- Siellä ei voi ottaa vastaan\nenempää kuin neljä henkilöä kerrassaan. Ikkunasta voi jo kolmen sadan\naskeleen päästä havaita tulevat vieraat, niin että voi mennä niiltä\npiiloon, jos tahtoo.\n\nBussy puri huultaan. Hän pelkäsi kerran koittavan senkin päivän,\njolloin Monsoreau häntäkin piileskelisi. Diana huokasi. Hän muisti,\nmiten hän kerran oli nähnyt Bussyn tuossa pikku rakennuksessa\nmakaavan tajuttomana hänen omassa sängyssään.\n\n-- Herra kreivi ei voi muuttaa sinne, -- sanoi Remy, -- koska\njokaisen ylihovijahtimestarin täytyy ottaa vastaan kaikenmoisia\nlähetystöjä, elättää palvelijoita ja yleensä pitää huolta koko\nmetsästyspuuhasta.\n\n-- Hm! -- murahti Monsoreau, luoden katseen, joka merkitsi: se on\ntotta.\n\n-- Ja sitäpaitsi, -- jatkoi Remy, -- sillä minä olen yhtä hyvin\nsydämen lääkäri kuin ruumiinkin... sitäpaitsi ei teitä tee\nrauhattomaksi teidän oma oleskelunne täällä, vaan kreivittären.\nAntakaa siis hänen muuttaa sinne.\n\n-- Pitäisikö minun erota hänestä! -- huudahti Monsoreau ja loi\nDianaan katseen, josta pikemmin viha kuin hellyys uhkui.\n\n-- No, erotkaa sitten virastanne ja jättäkää heti virkaerohakemus,\nsillä luulenpa, että se on kaikkein viisainta. Teidän täytyy joko\nhoitaa virkaanne tai olla sitä hoitamatta. Ellette sitä hoida, on\nkuningas tyytymätön, jos taas hoidatte, niin...\n\n-- Minä teen mitä minun tulee tehdä, -- keskeytti kreivi, purren\nhampaitaan, -- mutta kreivittärestä minä en luovu.\n\nKreivi oli tuskin saanut lausutuksi nuo sanat, kun pihalta jo alkoi\nkuulua hevosten kavioitten töminää ja ihmisääniä.\n\n-- Taaskin! -- mutisi kreivi.\n\nSamassa astui herttua huoneeseen. Monsoreau huomasi, että herttuan\nensi katse etsi Dianaa. Pian hänen epäluulonsa saivat uutta virikettä\nsen kautta, että prinssi oli Dianalle hyvin kohtelias ja oli tuonut\ntälle lahjaksi kallisarvoisen, kultakahvaisen tikarin. Kahvasta\nmuodostui hajupullo, ja terään oli sangen taidokkaasti kirjaeltu\nkokonainen metsästysretki.\n\n-- Sallikaa minun sitä katsoa, -- sanoi Monsoreau, peläten, että\njokin kirjelippu oli kätkettynä kahvaan.\n\nPrinssi täytti hänen pyyntönsä.\n\n-- Te, joka olette metsästäjä, -- virkkoi hän, -- ymmärrätte terän\narvon. Kreivitär puolestaan arvostelkoon kahvaa. Kas, päivää, Bussy!\nOletko jo hyvissä väleissä kreivin kanssa?\n\n-- Teidän korkeutenne unohtaa, että te itse tänä aamuna lähetitte\nminut ottamaan selkoa siitä, miten kreivi Monsoreau voi.\n\n-- Se on totta, -- sanoi herttua ja istahti Dianan rinnalle. Hän\npuheli ensin hiljaa kreivittären kanssa, mutta huudahti hetken\nperästä kuuluvasti: -- Tiedättekö, kreivi, tässä sairashuoneessa\non niin tukahuttava ilma, että kreivitär voi pahoin. Tarjoon\nsiis hänelle käsivarteni tehdäksemme pienen virkistävän kävelyn\npuutarhassa.\n\nMies ja rakastaja loivat toisiinsa katkeran katseen.\n\n-- Saattakaa minua, -- pyysi Monsoreau Bussya.\n\n-- Vai niin, -- virkahti herttua, huomattuaan ylihovijahtimestarin\ntulevan perässä, -- tehän kävelette jo varsin hyvin.\n\n-- Kyllä, teidän korkeutenne, -- ja toivon pian voivani saattaa\nkreivitärtä, mihin ikinä hän menee.\n\n-- Sehän on kyllä onnekasta, mutta kuitenkaan ei teidän pidä väsyttää\nitseänne.\n\nMonsoreau huomasi itsekin, miten oikea tuo huomautus oli, ja istuutui\nsellaiseen paikkaan, josta käsin saattoi pitää kävelijät näkyvissään.\n\n-- Kuulkaapas, kreivi, -- sanoi hän Bussylle, -- jos tahdotte olla\noikein kohtelias, niin saattanette minun vaimoani vielä tänä iltana\npikku asuntoomme Tournellesin kadulle. Mielestäni on sittenkin\nparempi, että hän on siellä kuin täällä. Saatuani hänet kerran\nMéridorista tuon suden kynsistä, ei se tule nielaisemaan häntä\nParisissakaan.\n\n-- Herra kreivi, -- huomautti Remy Bussylle, -- teidän ei sovi\nsuostua ehdotukseen.\n\n-- Miksikä ei? -- kysyi Monsoreau.\n\n-- Koska kreivi Bussy palvelee Anjoun herttuaa, ei herttua koskaan\nantaisi hänelle anteeksi, jos hän olisi avullisena moisessa kujeessa.\n\n-- Mitä minä siitä välitän? -- oli Bussy huutamaisillaan, mutta Remyn\nkatse sai hänen malttamaan mielensä.\n\nMonsoreau mietti hetkisen ja sanoi sitten:\n\n-- Remy on oikeassa. Minun ei sovi pyytää teiltä sellaista\npalvelusta. Minä menen itse hänen mukanaan.\n\n-- Hullutusta! -- tokaisi Bussy. -- Tehän menetätte virkanne.\n\n-- Se on kyllä mahdollista, mutta saan kuitenkin pitää vaimoni.\n\nSamana iltana vei Monsoreau todellakin Dianan Tournellesin kadun\nvarrella olevaan taloonsa, jonka lukijat jo vanhastaan hyvin tuntevat.\n\n\n\n\n35.\n\nVierailu.\n\n\nHerttua oli joutunut vihanvimmoihinsa, kun ei enää ollut tavannut\nDianaa Méridorissa. Hän oli kreivittäreen miltei rakastunut, sitäkin\nenemmän, kun naista piiloteltiin hänen katseiltaan.\n\nToiselta puolen hän taas ei ollut luopunut valtiollisista\ntoiveistaan. Päinvastoin oli vakaumus hänen oman arvonsa suuruudesta\nylentänyt häntä hänen omissa silmissään melkoisesti. Parisiin\npalattuaan hän heti uudelleen alotti salahankkeensa. Hetki olikin\nsuotuisa. Suuri joukko tyytymättömiä, rohkaistuneina siitä\nnäennäisestä voitosta, jonka kuninkaan heikkous ja Katarinan viekkaus\noli tuottanut herttualle, hääri hänen ympärillään.\n\nHän sai pian tietää, että Monsoreau oli muuttanut asuntoa. Prinssi\nmuisti tuon Bastiljin lähellä olevan, Tournellesin kadun pikku talon\nvarsin hyvin. Eräänä päivänä hän läksi sinne, mukanaan Bussy ja\njoukko nuoria aatelismiehiä.\n\nPrinssi astui sisälle Monsoreaun luo. Tämä lojui nojatuolissa.\nSill'aikaa Diana etuhuoneessa otti vastaan Bussyn ja syleili\nhäntä. Uskollinen Gertrud piti silmällä, ettei kukaan saisi heitä\näkkiarvaamatta yllättää.\n\nMonsoreau sävähti herttuan nähtyään kalmankalpeaksi.\n\n-- Armollinen herra, -- huudahti hän, -- te täällä, tässä huonossa\nhökkelissä! Tosiaankin on tämä liian suuri kunnia minulle\nhalpa-arvoiselle miehelle.\n\nHän hymyili pilkallisesti. Prinssi ei ollut sitä huomaavinaan, vaan\nmeni sairaan luo ja virkahti iloisesti:\n\n-- Missä hyvänsä kärsivä ystävä lieneekin, olen aina valmis käymään\nhäntä tervehtimässä.\n\n-- Kuulenpa kuin kuulenkin, että teidän korkeutenne mainitsi sanan\nystävä.\n\n-- Niin mainitsin. Kuinka voitte?\n\n-- Paljo paremmin, armollinen herra. Voin kävellä ilman vaivaa ja\nkahdeksan päivän kuluttua toivon olevani ihan terve.\n\n-- Lääkärinnekö teille sitten on suositellut tätä Bastiljin ilmaa? --\nkysyi prinssi, äänessään mitä luonnollisin sävy.\n\n-- Niin, armollinen herra.\n\n-- Ettekö viihtynyt hyvin edellisessä asunnossanne?\n\n-- En, armollinen herra. Siellä kävi liian paljo ihmisiä, ja se teki\npaikan rauhattomaksi.\n\nKreivi pani noihin sanoihinsa erityisen painon, mutta prinssi ei\nollut sitä huomaavinaan.\n\n-- Mutta teillähän ei ole täällä minkäänlaista puutarhaa?\n\n-- Puutarhaa ei tarvitakaan, teidän korkeutenne?\n\n-- Missä siis kävelette?\n\n-- Minä en kävele lainkaan, armollinen herra. Prinssi puri huultaan\nja heittäysi nojalleen tuolinselustinta vastaan.\n\n-- Te tiedätte hyvin, herra kreivi, -- sanoi hän hetken kuluttua, --\nettä monet pyrkivät saamaan teidän ylihovijahtimestarin virkaanne,\nsillä teitähän pidetään kuolleena.\n\n-- Olen vakuutettu siitä, että teidän korkeutenne voi osottaa asian\nolevan päinvastoin.\n\n-- Minä en voi osottaa mitään. Tehän hautaatte! itsenne\nvapaaehtoisesti, hyvä ystävä. Te siis olette kuollut.\n\nNyt oli Monsoreaun vuoro purra huuliaan.\n\n-- Mitä te tahtoisitte minun tekevän, armollinen herra? Minä menetän\nepäilemättä virkani, sillä minä pidän jotain muuta sitä edullisempana.\n\n-- Sepä on kovin itserakasta menettelyä teidän puoleltanne!\n\n-- Luonteeni on sellainen.\n\n-- Koskapa niin on laita, niin teillä kait ei ole mitään sitä\nvastaan, että kuningaskin saapi sen tietää?\n\n-- Kuka puhuisi siitä mitään kuninkaalle?\n\n-- Nähkääs, jos hän kysyy minulta asiasta, olen pakotettu kertomaan\nmeidän keskustelumme.\n\n-- Aah, armollinen herra! Hänen majesteetillaan olisi liian paljo\ntekemistä, jos hän ottaisi kuunnellakseen kaikkea mitä Parisissa\npuhutaan.\n\n-- Mitä puhutaan sitten Parisissa? -- kysäsi prinssi äkkiä ja\nkäännähti kuin olisi häntä käärme purrut.\n\nMonsoreau huomasi nyt keskustelun muuttuneen liian vakavaksi\nsairaalle, joka ei vielä kyennyt tahtonsa mukaisesti toimimaan. Hän\nsenvuoksi lauhdutti sielussaan kiehuvan vihan, tekeytyi levolliseksi\nja virkkoi:\n\n-- Mitäpä minä, potilasparka, tietäisin? Jos kuningas on tyytymätön\nsiihen, etten minä kykene hoitamaan virkaani, on hän väärässä, sillä\nhän on tavallaan itse syypää minun nykyiseen tilaani.\n\n-- Selittäkää tarkemmin.\n\n-- Eikö Saint-Luc ole kuninkaan ystävä? Sitäpaitsi oli kuningas\nopettanut hänelle iskun, jolla hän haavoitti minua, ja ehkäpä hänen\nmajesteettinsa olikin antanut Saint-Luc'ille sen tehtävän.\n\nAnjoun herttua teki puolittain myöntävän eleen ja sanoi:\n\n-- Voitte olla oikeassa. Mutta kuningas on kuningas.\n\n-- Kyllä, niin kauvan kuin hän sitä on, vai kuinka?\n\nHerttua hätkähti ja murahti:\n\n-- Niinpä niin... Mutta eikö kreivittärennekin asu täällä?\n\n-- Armollinen herra, hän on sairas. Muutoin olisi hän jo aikoja\nsitten tullut tervehtimään teidän korkeuttanne.\n\n-- Vai on hän sairas, kreivitär parka! No niin, suru siitä, että\nnäkee teidän sairastavan...\n\n-- Niin, ennen kaikkea se, ja sitten väsymys matkasta.\n\n-- Toivokaamme, ettei pahoinvointi kestä kauvan. Onhan teillä taitava\nlääkäri?\n\n-- On, teidän korkeutenne. Remy on hoitanut minua erinomaisen hyvin.\n\n-- Eikö hän ole Bussyn lääkäri?\n\n-- On kyllä, armollinen herra, mutta kreivi on luovuttanut hänet\nminulle.\n\n-- Oletteko siis hyvin ystävällisessä suhteessa Bussyyn?\n\n-- Hän on minun paras ja, voinpa sanoa, ainoa ystäväni, -- vastasi\nMonsoreau kylmästi.\n\n-- Jääkää hyvästi, kreivi! -- lausui prinssi ja kohotti raskasta\noviverhoa.\n\nSilloin hän luuli näkevänsä naispukimen katoavan toisesta ovesta, ja\nBussy riensi vartiopaikalleen käytävään.\n\nHerttuan epäluulot lisääntyivät.\n\n-- Me lähdemme nyt pois, -- sanoi hän Bussylle.\n\nTämä juoksi ulos antamaan seurueelle poisvalmistautumiskäskyä, mutta\nyhtä paljo myöskin salatakseen punastumistaan.\n\nPrinssi, jäätyään yksin etuhuoneeseen, tahtoi kiiruhtaa siihen\nkäytävään, jossa hän luuli nähneensä naisen haamun vilahtavan. Mutta\nkäännähdyttyään ympäri näki hän Monsoreaun kalmankalpeana seisovan\nsillä samalla ovella, josta hän itse juuri oli tullut.\n\n-- Teidän korkeutenne erehtyy ovesta, -- huomautti kreivi\npisteliäästi.\n\n-- Vai niin, -- murahti herttua. -- Kiitos, ystävä! Jääkää hyvästi!\n\n-- Raivostunein sydämin riensi Frans paluumatkalle eikä lausunut\nsanaakaan Bussylle, tämän erotessa hänestä herttuan palatsin\nportilla. Sisälle päästyään meni herttua heti työhuoneeseensa, ja\nsinne Aurillykin hiipi perässä.\n\n-- Aurilly, -- sanoi herttua, -- se aviomies tekee minusta pilkkaa.\n\n-- Ehkäpä rakastaja myöskin, armollinen herra, -- vastasi\nluutunsoittaja.\n\n-- Mitä sinä puhut?\n\n-- Totta, teidän korkeutenne. Toivon, että suotte minulle anteeksi,\nsillä minä tein sen teidän tähtenne...\n\n-- Jatka! Minä annan anteeksi jo edeltäpäin.\n\n-- No niin. Sill'aikaa kun te viivyitte sisällä, olin minä pihalla\nmuutamassa vajassa tähystelemässä.\n\n-- No mitä sinä näit?\n\n-- Näin ensin naispuvun, sitten sen kantajan, sitten pari käsivartta,\njotka kietoutuivat hänen kaulaansa, ja lopuksi, koska korvani ovat\nhyvin tarkat, kuulin pitkän ja hellän suudelman maiskauksen.\n\n-- Mutta mikä mies se sitten oli?\n\n-- Kahdesta käsivarresta en voi ihmistä tuntea, eikä hansikkailla ole\neri piirteitä.\n\n-- Mutta voidaan tuntea se henkilö, jolle hansikkaat kuuluvat.\n\n-- Kyllähän minusta näytti... mutta se on vain arvelua.\n\n-- Vaikkapa niinkin, mutta sano kuitenkin.\n\n-- No niin, armollinen herra, minusta tuntui siltä, että ne olivat\nkreivi Bussyn hansikkaat.\n\n-- Puhvelinnahasta, kullallakirjaillut, niinkö? -- huudahti herttua,\nja asia alkoi vähitellen hänelle selvitä.\n\n-- Ihan sellaiset, -- vastasi Aurilly.\n\n-- Totta kuin totta! Bussy, Bussy se on! -- huudahti herttua.\n-- Kylläpä minä olen ollut sokea -- tai paremmin sanoen, moista\nrohkeutta en voinut ajatellakaan.\n\n-- Emme kuitenkaan, armollinen herra, voi heti pitää asiaa varmana,\nsillä olisihan kreivittären huoneissa mahdollisesti voinut olla jokin\nmies piilossa.\n\n-- Kyllä niinkin. Mutta käytävässä seissut Bussy olisi silloin nähnyt\nmiehen... ja hansikkaat sitäpaitsi...\n\n-- Niin, ja suutelo. Ja sitäpaitsi kuulin minä vielä sanat:\nhuomisiltana!\n\n-- Olisiko se mahdollista!\n\n-- Armollinen herra, jos tahdomme toimia samoin kuin tässä tuonaan,\nsaamme piakkoin asioista varmuuden.\n\n-- No huomisiltana siis.\n\n-- Minä odotan teidän korkeutenne käskyjä.\n\n-- Hyvä on!... Haa, Bussy! -- kuiskasi herttua itsekseen. -- Bussy,\nisäntänsä pettäjä! Tuo rehellinen Bussy, joka ei tahdo minun pääsevän\nRanskan kuninkaaksi!\n\nHerttua hymyili helvetillistä hymyä ja käski Aurillyn poistumaan,\nsaadakseen yksinäisyydessä punoa ajatuksiaan.\n\n\n\n\n36.\n\nUrkkijat.\n\n\nKello oli kymmenen illalla. Bussy kääri viitan ympärilleen ja\nköysitikapuut kainalossa läksi Bastiljin puolelle. Perille päästyään\nhän huomasi tulen ikkunassa. Se oli sovittu merkki. Hän heitti\nrautakoukuilla varustetut tikapuunsa balkongille, ja ne tarttuivat\nheti kiinni.\n\nDiana tuli nyt ulos ja kiinnitti tikapuut vielä paremmin. Sitten hän\nantoi Bussylle merkin kiivetä ylös.\n\nHetki oli varsin sopiva, sillä Bussyn kiivetessä ylös tikapuita oli\nMonsoreau, joka jo yli kymmenen minuutin ajan oli ollut kuuntelemassa\npuolisonsa oven takana, vaivaloisesti laskeutunut rappuja alas,\npidellen kiinni muutaman luotetun palvelijansa käsivarresta.\n\nHän meni kadulle, mutta ei ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä.\n\n-- Ellei minulle vain olisi väärin kerrottu? -- sanoi kreivi\npalvelijalleen.\n\n-- Ei, armollinen herra. Minä tulin juurikaan herttuan palatsista\nja ystäväni tallimestari vakuutti minulle herttuan käskeneen, että\nhevoset oli illaksi satuloitavat. Mutta ehkäpä hän aikookin mennä\nmuuanne eikä tänne.\n\n-- Minnepäs muuanne kuin tänne? -- mutisi Monsoreau, katse\nuhkaavana. -- Kenties olisin kuitenkin tehnyt viisaimmin, jos olisin\njäänyt Dianan huoneisiin. Mutta niillä saattaa olla jokin sovittu\nmerkki. Diana olisi siinä tapauksessa ilmoittanut miehelle minun\nläsnäolostani, enkä minä olisi saanut mitään tietää. Parasta on\nsittenkin urkkia täällä ulkosalla. Missä täällä on se piilopaikka,\njosta sinun tietämäsi mukaan voi nähdä kaiken, mitä tapahtuu?\n\n-- Tulkaa tännepäin, armollinen herra.\n\nNoin kahdenkymmenen askeleen päässä portilta Bastiljiin päin oli\nmuutaman läheisen talon purkamisesta syntynyt kiviröykkiö. Sen\nraunion keskeen oli palvelija tehnyt sopivan syvennyksen, johon\nhelposti voi mahtua kaksi ihmistä. Hän levitti siihen viittansa,\nkreivi istuutui siihen ja palvelija kyyristäytyi isäntänsä jalkoihin.\nHeidän vieressään oli ladattu pyssy.\n\nPalvelija olisi vielä halunnut tarkastaa, oliko ase käyttökunnossa,\nmutta Monsoreau esti hänet siitä ja virkkoi:\n\n-- Se on pian tehty. Me vainuamme kuninkaallista otusta, ja hirsipuu\non varattu sille, joka sellaisen ampuu.\n\nSilmillään, jotka paloivat kuin vaanimassa makaavan suden, tähysteli\nhän milloin Dianan ikkunaan, milloin kadulle päin. Hän halusi\nyllättää toiset, mutta pelkäsi tulevansa itse yllätetyksi.\n\nMonsoreau ehti olla piilopaikassaan tuskin kymmentä minuuttia, kun\njo kahden hevosen varjot tulivat näkyviin Saint-Antoinen kadulla.\nRatsastajat astuivat alas hevostensa selästä Tournellesin hotellin\nkulmauksessa ja sitoivat hevosensa kiinni muuriin kiinnitettyihin\nrautarenkaisiin.\n\n-- Armollinen herra, -- sanoi Aurilly, -- luulenpa, että tulemme\nliian myöhään. Hän on kaiketi lähtenyt suoraan teidän palatsistanne\nja siten ehtinyt kymmentä minuuttia aikaisemmin.\n\n-- Mahdollista se kyllä on, -- vastasi prinssi, -- mutta ellemme saa\nnähdä hänen menevän sisälle, saamme ainakin nähdä hänen tulevan ulos.\n\n-- Onko liian uteliasta kysyä, millä tavalla teidän korkeutenne aikoo\nmenetellä?\n\n-- Ei mikään ole sen helpompaa. Meidän tarvitsee vain kolkuttaa\nportille. Sen voit tehdä esimerkiksi sinä, muka kyselläksesi,\nmiten Monsoreaun kreivi voi. Kaikki rakastavaiset säikähtävät\nkolkutuksesta. Sinun mennessäsi portista sisälle tulee hän varmasti\nulos ikkunasta.\n\n-- Entäpä Monsoreau?\n\n-- Mitä pirua hänellä on sanomista? Hän on ystäväni, minä olen\nlevoton hänen terveytensä vuoksi ja lähetän jonkun tiedustelemaan\nhänen tilaansa, koska pidin sitä viimeksi käydessäni huonontuneena.\nSehän on vallan yksinkertaista.\n\n-- Onpa kyllä, armollinen herra, -- vastasi Aurilly.\n\n-- Kuuletko, mitä ne puhelevat? -- kysäsi Monsoreau palvelijaltaan.\n\n-- En vielä, armollinen herra. Mutta ne yhä lähenevät.\n\n-- Kas tuossa on kiviröykkiö, -- virkkoi taas Aurilly. -- Se näyttää\nolevan kuin luotu meitä varten, teidän korkeutenne.\n\n-- Kyllä, mutta odottakaahan. Ehkäpä voimme nähdä ikkunaverhojen läpi.\n\nDiana oli sytyttänyt lamppunsa ja heikko valonsäde kimalteli\nikkunasta.\n\n-- Täytyykö minun kärsiä tätä? -- mutisi hän. -- Onko minun\nkestettävä tämä häväistys? Ei, ei! Kärsivällisyyteni on lopussa. En\nvoi nukkua enkä olla valveilla, en edes sairastaa rauhassa, kun tuo\nkurja ruhtinas toimettomuudessaan on saanut halpamaisen päähänpiston.\nEi, minä en ole mikään alistuvainen raukka, minä olen Monsoreaun\nkreivi. Tulkoon hän vain tänne, niin lävistän minä, kautta kunniani,\nhänen aivonsa. Sytytin kuntoon, René...\n\nKun prinssi huomasi, että oli mahdotonta erottaa mitään ikkunan läpi,\naikoi hän kätkeytyä kiviröykkiöön sill'aikaa kun Aurilly menisi\nkolkuttamaan portille. Mutta samassa Aurilly, kaiken säätyerotuksen\nunohtaen, tarttui prinssin käsivarteen.\n\n-- Mistä on kysymys? -- kysyi prinssi kummastuneena.\n\nTulkaa tänne! -- kuiskasi Aurilly. - Ettekö huomaa mitään\nvälähtelevän tuolla vasemmalla?\n\n-- Näen kuin pienen tulikipinän kiviröykkiössä.\n\n-- Siinä on palava sytytin.\n\n-- Ahaa! -- kuiskasi herttua. -- Kukahan siellä olisi väijyksissä?\n\n-- Jokin Bussyn ystävä tai palvelija. On parasta, että poistumme\nhetkiseksi ja tulemme toiselta taholta takaisin. Palvelija antaa\nsilloin varmasti jonkun merkin, ja me luultavasti saamme nähdä Bussyn\npakenevan.\n\n-- Olet oikeassa, -- vastasi prinssi. -- Tule!\n\n-- Ne menevät tiehensä, -- sanoi Monsoreaun palvelija.\n\n-- Niin menevät, -- vastasi Monsoreau. -- Tunnetko niitä?\n\n-- Minusta näytti siltä, että ne olivat herttua ja Aurilly.\n\n-- Niin minustakin. Mutta minun täytyy tulla siitä vielä varmemmin\nvakuutetuksi. -- Tule mukaan!\n\nMonsoreau meni sisälle ja määräsi, että hänen kantotuolinsa oli\ntuotava esille.\n\nMitä herttua oli aavistanut, se tapahtuikin. Monsoreaun aikaansaaman\nhälinän vuoksi oli Bussyn täytynyt paeta.\n\nSamana hetkenä, jolloin hän astui maahan, olivat herttua ja Aurilly\nBastiljin kulmauksessa ja näkivät miehen varjon Dianan ikkunan alla.\nVarjo katosi nopeasti.\n\nKantotuoli oli nyt valmis. Monsoreau läksi heti matkalle ja pysähtyi\npian herttuan palatsin edustalle.\n\nHän pääsi aina vapaasti herttuan luo ja ilmestyi kynnykselle juuri\nsamassa kun Frans oli ehtinyt heittää hattunsa tuolille. Vaikkapa\nsalama olisi iskenyt herttuan huoneisiin, ei hän olisi voinut enemmän\nhämmästyä.\n\n-- Monsoreaun kreivi! -- huudahti hän kalveten ja vapisevalla äänellä.\n\n-- Minä, armollinen herra, -- sanoi kreivi ja tukehdutti, tai oli\ntukehduttavinaan, mielenliikutuksensa.\n\nHän oli niin kiihdyksissään, että vaipui istumaan tuolille oven\nviereen.\n\n-- Voi, -- huudahti herttua, -- tehän ihan surmaatte itsenne, hyvä\nystävä. Luulenpa, että te olette pyörtymäisillänne.\n\n-- Ei sentään, armollinen herra. Minulla on tällä hetkellä ylen\ntärkeitä asioita teidän korkeudellenne ilmoitettavana. Kenties\nsenjälkeen pyörryn, se on kyllä mahdollista.\n\n-- Puhukaa, kreivi, -- änkytti Frans hämmentyneenä.\n\n-- Ei kaiketikaan syrjäisten läsnäollessa. Jäätyään kahdenkesken\nalotti Monsoreau:\n\n-- Teidän korkeutenne on kai ihan äsken saapunut kotiin?\n\n-- Niinkuin näette.\n\n-- On varomatonta, että teidän korkeutenne öiseen aikaan kuljeksii\nympäri katuja.\n\n-- Kuka sanoo teille, että minä olisin niin tehnyt?\n\n-- Vaatteissanne oleva tomu, armollinen herra.\n\n-- Herra Monsoreau, -- virkkoi prinssi hyvin ymmärrettävällä äänellä,\n-- onko teillä mitään muuta tointa kuin olla ylihovijahtimestarina?\n\n-- On, urkkijan toimi, armollinen herra. Kaikissa ihmisissä on\nnykyisin enemmän tai vähemmän sitä vikaa, niin minussa kuin muissakin.\n\n-- Mitä hyödyttää teitä urkkimisenne?\n\n-- Saan selon siitä mitä tapahtuu.\n\n-- Ilmoittakaa nyt minulle, mitä teillä on sanomista. Ehkä sallitte,\nettä istun?\n\n-- Ei mitään ivaa, teidän korkeutenne, minunlaistani nöyrää\npalvelijaa kohtaan, joka ei saavu näin myöhäisellä hetkellä muuta\nvarten kuin tehdäkseen teille erinomaisen palveluksen. Että minä\nistuuduin lupaa pyytämättä, se tapahtui, kautta kunniani, senvuoksi,\netten jaksanut pysyä pystyssä.\n\n-- Palveluksen, -- toisti herttua. -- Palveluksenko?\n\n-- Niin, armollinen herra. Minä saavun luoksenne erään mahtavan\nruhtinaan puolesta.\n\n-- Kuninkaanko?\n\n-- Ei, Guisen herttuan.\n\n-- Ahaa! Se muuttaa asian. Tulkaapa sitten lähemmäksi ja puhukaa\nhiljaa.\n\n\n\n\n37.\n\nHerttua allekirjoittaa.\n\n\n-- No niin, kreivi, mitä teillä siis on minulle Guisen herttuan\npuolesta sanomista?\n\n-- Paljo, armollinen herra.\n\n-- Ovatko Guisen herttuat teille kirjoittaneet? Herttuat eivät enää\nkirjoita mitään sitten Nicolas Davidin merkillisen katoamisen.\n\n-- Oletteko sitten ollut armeijassa?\n\n-- En, teidän korkeutenne. He ovat saapuneet Parisiin.\n\n-- Ovatko Guisen herttuat täällä? - huudahti herttua.\n\n-- Ovat, armollinen herra.\n\n-- Enkä minä ole niitä nähnyt!\n\n-- He ovat tarpeeksi varovaisia antautumatta itse ja jättämättä\nteidän korkeuttanne vaaroille alttiiksi.\n\n-- Mitä heillä on täällä tekemistä?\n\n-- He ovat saapuneet siihen kokoukseen, josta te olette sopinut\nheidän kanssaan.\n\n-- Minäkö? Olenko minä tehnyt heidän kanssaan sopimuksen jostain\nkokouksesta?\n\n-- Olette. Samana päivänä, jolloin teidän korkeutenne pidätettiin,\nsaitte te kirjeen herttuoilta ja vastasitte heille minun kauttani,\nettä heidän oli saavuttava Parisiin toukokuun 31 ja kesäkuun 2\npäivän välillä. Meillä on tänään toukokuun 31. Vaikkapa te olisitte\nunohtanutkin Guisen herttuat, eivät he kuitenkaan ole unohtaneet\nteitä.\n\nFrans hämmästyi. Niin paljo oli tuon mainitun päivän jälkeen\ntapahtunut, että hän oli unohtanut kokouksen, niin tärkeä kuin se\nolikin.\n\n-- Se on totta, -- sanoi hän. Mutta sitä sopimusta, joka silloin\nvallitsi herttuoiden ja minun välillä, ei nyt enää ole olemassa.\n\n-- Jos niin on laita, armollinen herra, niin tekisitte hyvin\nilmoittamalla siitä heille. Sillä minä luulen heidän katselevan asiaa\ntoisella tavalla.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Ehken luulette nyt olevanne heistä erossa, mutta he ainakin vielä\nluulevat olevansa sidottuina teihin.\n\n-- Ansa, paras kreivini, syötti, mutta minunlaiseni mies ei annakaan\nkahta kertaa narrata itseään.\n\n-- Milloinka teidän korkeutenne siis on tullut narratuksi?\n\n-- Enkö sitten Louvressakaan?\n\nMonsoreaun kreivitär\n\n-- Oliko se Guisen herttuain syy?\n\n-- Sitä en sano, -- mutisi herttua, -- mutta he eivät panneet tikkua\nristiin helpottaakseen minun pakoani.\n\n-- Enkö minä ollut saanut toimekseni sanoa teille teidän tultuanne\nAnjouhun, että te alati voitte heihin luottaa, samoinkuin he alati\nluottivat teihin, ja että he sinä päivänä, jona te marssitte Parisia\nvastaan, olisivat teidän sivullanne?\n\n-- Se on kyllä totta, mutta minä en ole marssinut Parisia vastaan.\n\n-- Armollinen herra, nyt te olette siellä kuitenkin.\n\n-- Olen, mutta minä olenkin palannut veljeni ystävänä.\n\n-- Teidän korkeutenne suvainnee minun huomauttaa, että te olette\nGuisen herttuoihin nähden enemmänkin kuin liittolainen.\n\n-- Mitä minä sitten olen?\n\n-- Teidän korkeutenne on heidän rikostoverinsa. Herttua puri huultaan.\n\n-- No eivätkö he ilmoittaneet teille syytä takaisin tuloonsa?\n\n-- Koska he tietävät minun nauttivan teidän korkeutenne luottamusta,\novat he uskoneet minulle asiainsa syyt ja ehdotuksensa.\n\n-- Ja noiden ehdotusten tarkoituksena on edelleenkin...?\n\nHerttua hätkähti.\n\n-- Tehdä teidän korkeudestanne Ranskan valtakunnan kuningas. Niin,\narmollinen herra.\n\nHerttua punastui ilosta.\n\n-- Mutta, -- jatkoi hän, -- onko hetki sopiva?\n\n-- Kun kuningas nimitti itsensä liigan päälliköksi, oli se vain\nkomediaa, joka alussa sai osakseen hyväksymistä, mutta jota kuitenkin\nheti kohta pidettiin sopimattomana. Nyt on käymässä taantumus, ja\nkoko maa nousee kuningasta ja hänen suosikkiensa hirmuhallitusta\nvastaan. Sellaisen tilanteen vallitessa haluavat Guisen herttuat\nsaada kuninkaalle kilpailijan kruunusta ja heidän valintansa\non luonnollisesti kohdistunut teihin. Luovutteko aikaisemmasta\naikeestanne?\n\nHerttua oli ääneti.\n\n-- No mitä miettii teidän korkeutenne?\n\n-- Minä ajattelen, että...\n\n-- Teidän korkeutenne tietää voivansa puhua minulle suoraan.\n\n-- Ajattelen, -- jatkoi herttua, -- ettei veljelläni ole yhtään\nlasta, että kruunu joutuu minulle hänen kuoltuaan ja että hänen\nterveytensä on horjuvainen. Miksi siis antaisin nimeni, arvoni ja\nluottamukseni hyödyttömään kilpailuun? Mitä varten minä, sanalla\nsanoen, antautuisin vaaraan tavoitellakseni kruunua, joka kuitenkin\nkerran vaaratta on kuuluva minulle?\n\n-- Juuri siinä teidän korkeutenne onkin erehtynyt. Veljenne kruunu\nei joudu teille, ellette te sitä itse ota. Guisen herttuoista\nei itsestään voi tulla kuningasta, mutta he eivät koskaan tule\nhyväksymään kuninkaaksi ketään muuta kuin juuri sen, jota itse\ntahtovat. He ovat luottaneet teidän korkeuteenne, mutta jos te\nkieltäydytte, hakevat he itselleen jonkun toisen.\n\n-- Kenenkä? -- huudahti Anjoun herttua kulmiaan rypistäen. -- Kuka\nmuu rohkenisi istua Kaarle Suuren valtaistuimelle?\n\n-- Joku Bourbonin sukuun kuuluva Valois-suvun jäsenen sijasta.\nMolemmat polveutuvat Ludvig Pyhästä.\n\n-- Navarran kuningasko siis?\n\n-- Miksikä ei? Hän on nuori ja urhoollinen. Hänellä tosin ei ole\nlapsia, mutta hän voi niitä saada.\n\n-- Hän on hugenotti.\n\n-- Hänhän luopui uskostaan Bartolomeuksen yönä.\n\n-- Kyllä, mutta hän on sen uudelleen omaksunut.\n\n-- Armollinen herra, mitä hän kerran on tehnyt pelastaakseen\nhenkensä, voi hän toisenkin kerran tehdä saadakseen päähänsä kruunun.\n\n-- Kuvittelevatko he siis, että minä ilman muuta luopuisin\noikeuksistani?\n\n-- Luulen sellaisenkin olevan ajateltavissa.\n\n-- Minä tulen rohkeasti taistelemaan heitä vastaan.\n\n-- He ovat kyllä tottuneet taisteluihin.\n\n-- Minä asettaudun liigan etunenään.\n\n-- Liiga on jo nyt heidän hoteissaan.\n\n-- Minä teen liiton veljeni kanssa.\n\n-- Hän on silloin kuollut.\n\n-- Minä kutsun Europan kuninkaat avukseni.\n\n-- Europan kuninkaat julistavat mielellään sotia toisiansa vastaan,\nmutta punnitsevat tarkoin, ennenkuin ryhtyvät sotaan kokonaista\nkansaa vastaan.\n\n-- Kuinka? Kansaako vastaan?\n\n-- Tietysti. Guisen herttuat ovat valmiit toimeenpanemaan\nperustuslaillisen valtiomuodon, vaikkapa tasavallankin.\n\n-- Minun puolueeni ei salli sitä, että Ranskasta tehtäisiin tasavalta.\n\n-- Teidän puolueenne! Voi, armollinen herra! Te olette ollut niin\nomanvoitonpyytämätön, että teidän puolueeseenne tuskin kuuluu muita\nkuin minä ja Bussy.\n\n-- Mitä varten sitten lainkaan käännytään minun puoleeni, jos minulla\nkerran, niinkuin te sanotte, ei ole mitään valtaa?\n\n-- Armollinen herra, te ette voi mitään ilman Guisen herttuoita,\nmutta heidän kanssaan te voitte tehdä vaikka mitä. Sanokaa vain yksi\nsana, ja te olette kuningas.\n\nHerttua nousi ylös ja käveli levottomana edestakaisin huoneessaan.\nVihdoin hän pysähtyi Monsoreaun eteen.\n\n-- Olet oikeassa, kreivi, sanoessasi, että minulla on vain kaksi\nystävää: sinä ja Bussy.\n\nNämä sanat hän lausui ystävällisesti hymyillen, sillä hän jo oli\nehtinyt rauhoittua ja tukahuttaa raivonsa.\n\n-- No niin, -- jatkoi kreivi, -- tämä siis on, lyhyesti sanoen,\nmeidän suunnitelmamme. Kahdeksan päivän perästä on Kristuksen ruumiin\njuhla. Kuningas järjestää tuoksi pyhäksi päiväksi juhlakulkueita\nkaupungin kuuluisimpiin luostareihin. Kuten teidän korkeutenne\nmuistanee, esiintyy kuningas sellaisissa tilaisuuksissa ilman\nvartioita, taikka jos hänellä niitä olisikin, jäävät ne luostarien\nportille odottamaan. Kuningas pysähtyy jokaisen alttarin eteen,\nlankee polvilleen ja lukee viisi \"pater nosteria\" ja viisi \"ave\nMariata\" ja laulaa seitsemän katumuspsalmia. Hän menee silloin\nmyöskin Pyhän Genovevan luostariin. Mutta siellä on vähää ennen\nsattunut muuan tapaus...\n\n-- Muuan tapaus? -- keskeytti herttua.\n\n-- Niin. Osa laipiota on sattumalta edellisenä yönä pudonnut sisään.\nAlttaria, jonka eteen kulkue pysähtyisi, ei niin ollen voida\njärjestää asehuoneeseen, vaan luostarin puutarhan sisälle.\n\n-- No!\n\n-- Kärsivällisyyttä, armollinen herra! Kuningas menee sisälle, neljä\ntai viisi henkilöä menee hänen mukanaan, ja heidän mentyään suletaan\nportit. No niin. Teidän korkeutenne tuntee ne munkit, joiden toimeksi\njää ottaa vastaan hänen majesteettinsa.\n\n-- Ne samat, jotka...\n\n-- Samat kuin silloin, kun teidän korkeutenne valittiin kuninkaaksi.\n\n-- Rohkenisivatko he siis satuttaa kätensä herran voideltuun?\n\n-- Kyllä, mutta vain leikatakseen häneltä hiukset.\n\n-- Uskallettaisiinko se tehdä? -- huudahti herttua hehkuvin katsein.\n-- Rohjettaisiinko koskea kuninkaan päätä?\n\n-- Kyllä. Hän ei senjälkeen enää olisikaan kuningas.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte?\n\n-- Ettekö ole kuullut puhuttavan eräästä genovevalaismunkista,\neräästä pyhästä miehestä, joka saarnaa ja vartoo vielä tulevansa\ntekemään ihmeitä?\n\n-- Veli Gorenflotistako?\n\n-- Juuri hänestä. No niin, kuningas saatetaan Gorenflotin kopille. Ja\ntämä veli saa kuninkaan allekirjoittamaan kruunustaluopumisensa. Kun\nse on tehty, astuu sisään Montpensierin herttuatar saksit kädessä.\n\nFrans seisoi ääneti kuin mykkä. Hänen kierot silmänsä laajentuivat\nkuin kissalla tämän vaaniessa pimeässä saalistaan.\n\n-- Lopun ymmärrätte hyvin, armollinen herra, -- jatkoi kreivi.\nKansalle ilmoitetaan, että kuningas on alkanut syvästi katua\nsyntejään ja sanonut tahtovansa jäädä koko iäkseen luostariin. Jos\njotkut rohkenisivat epäillä kuninkaan kutsumuksen todenperäisyyttä,\nniin onhan Guisen herttualla hallussaan armeija, kardinaalilla on\nkirkko ja Mayennella porvaristonsa. Noiden kolmen mahdin avulla\nsaadaan kansa uskomaan melkeinpä mitä tahansa.\n\n-- Mutta minuapa tullaan syyttämään väkivallasta, -- huomautti\nherttua.\n\n-- Teidän ei otaksuta olleen saapuvillakaan.\n\n-- Minua pidetään kruununanastajana.\n\n-- Teidän korkeutenne unohtaa, että kruunustaluopuminen jo silloin on\ntapahtunut.\n\n-- Kuningas ei siihen koskaan suostu.\n\n-- Veli Gorenflot tuntuu olevan ei ainoastaan taitava, vaan myöskin\nvoimiltaan väkevä munkki.\n\n-- Onko päätös siis jo tehty?\n\n-- On.\n\n-- Eikö pelätä, että minä antaisin sen ilmi?\n\n-- Ei, teidän korkeutenne. Siltä varalta, että te asian\nilmiantaisitte, on jo toinenkin päätös tehty, ja se koskee... teidän\nhenkeänne.\n\n-- No niin, minä suostun.\n\n-- Mutta teidän täytyy antaa tuo suostumuksenne myöskin kirjallisesti.\n\n-- Olette hullu luullessanne, että minä sellaista tyhmyyttä tekisin.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Entä jos yritys epäonnistuisi?\n\n-- Juuri siitä syystä tahdotaan teidän korkeutenne allekirjoitusta.\n\n-- Tahdotaanko siis sukeltautua minun nimeni turviin?\n\n-- Niin juuri.\n\n-- Siinä tapauksessa kieltäydyn sitäkin jyrkemmin.\n\n-- Te ette voi enää kieltäytyä.\n\n-- Oletteko hullu?\n\n-- Kieltäytyminen on samaa kuin asian ilmiantaminen.\n\n-- Mutta minähän tulen paljastaneeksi itseni allekirjoituksellani.\n\n-- Kieltäytyessänne teette vieläkin hullummin: tulette syypääksi\nomaan kuolemaanne.\n\n-- Frans värisi.\n\n-- Uskallettaisiinko...? -- änkytti hän.\n\n-- Kaikkeen on uskallusta, teidän korkeutenne. Salaliittolaiset ovat\nmenneet liian pitkälle. Heidän täytyy onnistua mihin hintaan hyvänsä.\n\nHerttua epäröi, ja se oli hyvinkin ymmärrettävää.\n\n-- Minä allekirjoitan... huomenna, -- virkkoi hän viimein.\n\n-- Ei, teidän korkeutenne. Jos te lainkaan allekirjoitatte, tulee sen\ntapahtua heti.\n\n-- Mutta Guisen herttuoiden on kai ensiksi esitettävä sopimuskirja,\njonka nojalla minä teen liiton heidän kanssaan.\n\n-- Se on jo tehty. Ja se on tässä.\n\nHerttua luki paperin. Sen tehtyään hän lysähti istumaan pöydän ääreen\ntuolille.\n\nMonsoreau ojensi hänelle kynän.\n\n-- Täytyykö minun siis allekirjoittaa? -- virkkoi Frans käsi otsalla.\nHänen päästään huimasi.\n\n-- Jos vain tahdotte. Ei kukaan teitä siihen pakota.\n\n-- Eikö se ole pakkoa, kun minua uhataan kuolemalla!\n\n-- Minä en uhkaa teitä, armollinen herra, taivas minua siitä\nvarjelkoon, minä vain olen kertonut teille, miten asiat ovat.\n\nHerttua ponnisti viimeiset voimansa, otti, tai, paremmin sanoen,\nkiskasi kynän kreivin kädestä ja kirjoitti nimensä paperin alle.\n\nMonsoreau katseli häntä vihasta hehkuvin silmin. Kun herttua oli\nsaanut nimensä kirjoitetuksi, hän miltei tempaisemalla otti paperin\nja pisti sen povelleen.\n\nHerttua katseli sitä hämmästyneenä, mutta ei tajunnut noitten\nkalpeitten kasvojen kolkkoa ilmettä.\n\n-- Ja nyt, armollinen herra, -- sanoi Monsoreau, -- minä pyydän\nteidän olemaan varovaisen.\n\n-- Mitenkä niin?\n\n-- Elkää enää kuljeksiko, niinkuin tänä iltana, ympäri katuja Aurilly\nmukananne.\n\n-- Mitä tämä merkitsee?\n\n-- Se merkitsee sitä, armollinen herra, että te tänä iltana olette\nvainunnut vaimoa, jota hänen miehensä rakastaa ja jonka vuoksi hän on\nmustasukkainen siihen määrään, että... että hän saattaa surmata kenen\nhyvänsä, joka luvattomasti häntä lähentelee.\n\n-- Tarkoitatteko ehkä itseänne?\n\n-- Tarkoitan, teidän korkeutenne. Minä olen rakastanut Diana\nMéridoria, hän on minun omani, ja niin kauan kuin minä hengitän,\nei kukaan saa häntä omakseen, ei edes prinssi. Ollaksenne siitä\nvakuutettu vannon kautta kunniani ja tikarini, että se on totta.\n\nSen sanottuaan hän ojensi tikarinsa melkein prinssin rintaan asti.\nTämä peräytyi taaksepäin ja, pelosta ja raivosta kalveten, virkkoi:\n\n-- Luulen, että uhkaatte.\n\n-- En, prinssini, en. Kuten äskenkin, minä vain ilmoitin teille,\nmiten asiat ovat.\n\n-- Mitä te siis minulle ilmoitatte?\n\n-- Ettei kukaan saa omistaa minun vaimoani.\n\n-- Ja minä, -- huudahti herttua, -- vastaan sinulle, narri, että\nilmoitat minulle siitä liian myöhään, ja että jo nyt joku muu hänet\nomistaa!\n\nMonsoreaulta pääsi mieletön huuto ja hän, tikariansa heiluttaen,\nsammalsi:\n\n-- Ette suinkaan se ole te... ettehän te... armollinen herra?\n\nHänen olisi nyt tarvinnut vain ojentaa kätensä, saadakseen isketyksi\ntikarinsa herttuan rintaan.\n\n-- Te olette mieletön sanoi herttua ja vetäytyi syrjään sekä aikoi\nsoittaa palvelijoitaan.\n\n-- En, minulla on kaikki aistimukseni tallella ja minä kuulenkin\noikein: ettekö sanonut, että joku jo omistaa minun vaimoni?\n\n-- Sanoin, ja sanon sen vieläkin kerran.\n\n-- Sanokaa minulle hänen nimensä ja todistakaa puheenne.\n\n-- Kuka oli tänä iltana väijyksissä teidän talonne luona?\n\n-- Minä itse.\n\n-- No niin, sillä aikaa oli muuan mies teidän vaimonne luona.\n\n-- Näittekö hänen menevän sisälle?\n\n-- En, mutta minä näin hänen menevän ulos -- ikkunasta.\n\n-- Tunsitteko miehen?\n\n-- Tunsin.\n\n-- Ilmaiskaa siis hänen nimensä, armollinen herra, sanokaa, kuka hän\non, taikka minä en vastaa siitä mitä teen.\n\n-- Herra kreivi! Kautta ruhtinaallisen kunniani, kautta jumalan\nja kautta sieluni autuuden lupaan minä, että te kahdeksan päivän\nkuluessa saatte tietää, kuka teidän vaimonne rakastaja on.\n\n-- Vannokaa se minulle, armollinen herra.\n\n-- Sen vannon.\n\n-- Hyvä on, armollinen herra! Siis kahdeksan päivän kuluessa, --\nlausui kreivi ja löi kädellään rintaansa sille kohdalle, jossa\nprinssin allekirjoittama paperi oli, -- kahdeksan päivän kuluessa...\ntaikka... tehän kyllä ymmärrätte.\n\n-- Tulkaa takaisin kahdeksan päivän perästä. Siinä kaikki, mitä nyt\nvoin teille ilmoittaa.\n\n-- Hyv'on! Kahdeksassa päivässä minulle palautuvat voimani. Ja se,\njoka aikoo kostaa, tarvitsee kaikki voimansa.\n\nHän teki jäähyväiskumarruksen, mikä samalla näytti sisältävän\nuhkaustakin, ja riensi pois.\n\n\n\n\n38.\n\nMuuan kävelymatka Tournellesin kadulle.\n\n\nHerttuan ystävät olivat nyt palanneet Parisiin. He tunsivat aivan\nliian hyvin kuninkaan, herttuan ja leskikuningattaren voidakseen\ntoivoa, että asiat hyvällä järjestyisivät.\n\nHerttua otti heidät ystävällisesti vastaan ja virkkoi:\n\n-- Hyvät ystävät, teidän surmaamistanne taidetaan suunnitella. Olkaa\nvaruillanne.\n\n-- Olemme tietenkin, armollinen herra, -- vastasi Antraguet. -- Mutta\neikö meidän pitäisi käydä tervehtimässä hänen majesteettiaan? Olisi\nAnjoulle häpeäksi, jos me piilottelisimme, vai kuinka?\n\n-- Olette oikeassa, -- vastasi herttua. -- Jos tahdotte käydä\ntervehtimässä kuningasta, tulen minä mukaan.\n\nNuoret miehet katselivat kysyvästi toisiansa. Silloin astui sisälle\nBussy ja tervehti sydämellisesti ystäviään.\n\n-- Kylläpä te olette viipyneet! -- sanoi hän. -- Mutta mitä minä\nkuulenkaan? Aikooko teidän korkeutenne mennä surmauttamaan itsensä\nLouvressa, kuten Caesar Kapitoliolla?\n\n-- Mutta, hyvä ystävä, mehän aiomme käydä käsikähmään kuninkaan\nsuosikkien kanssa.\n\nBussy hymyili ja virkahti vain:\n\n-- Saammepahan nähdä.\n\nHenrik III ei ottanut herttuan puoluelaisia vastaan. He saivat\nturhaan odotella kalleriassa. Quélus, Schomberg, Maugiron ja\nd'Epernon tervehtivät heitä kohteliaasti ja vakuuttelivat olevansa\nikävissään sen johdosta, ettei näille suotu sisäänpääsyä.\n\n-- Hyvät herrat, -- sanoi Antraguet, sillä Bussy pysyttelihe\nmahdollisimman paljo syrjässä, -- sanoma on varsin ikävä. Mutta kun\nse tulee teidän kauttanne, kadottaa se paljo katkeruuttaan.\n\n-- Arvoisat herrat, vastasi Schomberg, -- te olette äärettömän\nkohteliaita. Emmeköhän voisi vaihtaa tätä audienssia, josta ei tullut\nmitään, pieneksi kävelymatkaksi?\n\n-- Todellakin, hyvät herrat, -- huomautti Antraguet, -- me aioimme\njuuri ehdottaa samaa teille.\n\n-- Mutta mihin me menisimme? -- kysyi Quélus.\n\n-- Minä tunnen erään mainion paikan Bastiljin puolella, -- vastasi\nSchomberg.\n\n-- Me tietysti tulemme mukaan, hyvät herrat, -- selitti Ribeirac.\n\nSuosikit poistuivat nyt Louvresta herttuan ystävien seurassa. He\nsuuntasivat kulkunsa Tournellesin ympärillä olevan aitauksen luo,\njota aluetta käytettiin hevostorina ja jonka muodosti muutamia\nnäivettyneitä puita kasvava ruohokenttä.\n\nNuo kahdeksan ylimystä olivat pujottaneet käsivartensa toistensa\nkainaloon ja juttelivat mitä iloisimmalla tuulella tuhansista\nleikillisistä asioista.\n\nPerille päästyään alotti Quélus keskustelun:\n\n-- Katsokaahan, hyvät herrat, miten yksinäinen ja rauhallinen paikka!\n\n-- Olette todellakin oikeassa, -- vastasi Antraguet ja kävi\nmiekkailuasentoon.\n\n-- No niin, -- jatkoi Quélus, -- nämä herrat ja minä olemme\najatelleet, että te jonakuna päivänä tahtoisitte tulla tänne meidän\nmukanamme kreivi Bussyn todistajiksi. Hän on näet kunnioittanut meitä\nhaastamalla meidät kaikki neljä kanssaan kaksintaisteluun.\n\n-- Se on totta, -- vakuutteli Bussy hämmästyneille ystävilleen.\n\n-- Otatteko siis haasteen vastaan, hyvät herrat? -- kysyi Maugiron.\n\n-- Epäilemättä, -- vastasivat nuo kolme ylimystä yksimielisesti.\n\n-- Mainiota! -- huudahti Schomberg ja hieroskeli käsiään. -- Nyt\nsuvainnee itsekukin valita vastustajansa?\n\n-- Minusta sellainen ajatus ei ole hullumpi, -- sanoi Ribeirac\nsäihkyvin katsein, -- ja siinä tapauksessa...\n\n-- Ei, vartokaahan, -- keskeytti Bussy, -- se ei ole ihan oikein.\nMeillä on kaikilla samallaiset tunteet. Antakaamme senvuoksi kohtalon\nvalita meidän itsekunkin vastustajaksi. Tiedättehän sitäpaitsi, että\nse on aivan saman tekevää siinä tapauksessa, jos päätämme, että ne\nmeistä, jotka ensinnä suoriutuvat vastustajistaan, tulevat auttamaan\ntoisia.\n\n-- Tietysti, tietysti! -- huusivat suosikit.\n\n-- Siis on meillä sitäkin suurempi syy menetellä Horatiusten tavoin:\nvetää arpaa keskenämme.\n\n-- Seuratkaamme heidän esimerkkiään.\n\n-- Mutta ennenkuin saamme tietää vastustajaimme nimet, sopikaamme\nehdoista ja taistelujärjestyksestä. Olisi sopimatonta päättää niistä\nvasta sitten, kun arpa jo on vedetty.\n\n-- Se on ihan yksinkertaista, -- huomautti Schomberg. -- Niinkuin jo\nherra Saint-Luc sanoi, taistelemme me siksi, kunnes kaadumme.\n\n-- Epäilemättä. Mutta millä aseilla me taistelemme?\n\n-- Miekalla ja tikarilla, -- vastasi Bussy. -- Niiden käyttämisessä\nme olemme harjaantuneita.\n\n-- Minä päivänä?\n\n-- Kuta pikemmin, sen parempi.\n\n-- Ei, anteeksi, -- virkkoi d'Epernon, -- minulla on tuhansia asioita\ntoimitettavana, muun muassa tehtävä testamenttini. Minä siis ehdotan,\nettä odotettaisiin... kolme tai neljä päivää lisäisivät ruokahalua.\n\n-- Niin puhuu vain urhoollinen mies, -- huomautti Bussy\npilkallisesti. -- Vetäkäämme nyt arpaa.\n\nSchombergin nimi tuli ensiksi, sitten Ribeiracin. Heistä siis tuli\nensimäinen pari. Quélus ja Antraguet tulivat toiseksi. Livarot ja\nMaugiron kolmanneksi. Kun Quéluksen nimeä mainittiin, rypisti Bussy\nkulmiaan, sillä hän oli toivonut saada tämän vastustajakseen, ja kun\nd'Epernon oli huomannut tulleensa Bussyn vastustajaksi, kalpeni hän\nniin, että hänen täytyi repiä viiksiään saadakseen väriä kasvoihinsa.\n\n-- Hyvät herrat, -- lausui Bussy, -- mehän kaiketi olemme tuohon\nratkaisupäivään saakka ystäviä, eikö niin? Ettekö nyt tahtoisi syödä\npäivällistä minun luonani?\n\nKaikki kumarsivat suostumuksen merkiksi ja läksivät astelemaan Bussyn\npalatsiin, jossa kelpo ateria heitä odotti.\n\n\n\n\n39.\n\nChicot nukkuu.\n\n\nKuningas käveli edestakaisin ja odotteli kärsimättömänä ystäväinsä\npalaamista kävelymatkaltaan noiden neljän aatelismiehen seurassa.\nChicot oli matkan päässä seurannut kävelijöitä ja omin silmin nähnyt\nsen, mikä kaikilta muilta olisi jäänyt näkemättä. Tultuaan heidän\naikeistaan vakuutetuksi päätti hän käydä ylihovijahtimestarin luona.\n\nMonsoreau oli tavattoman viekas ja ovela, mutta Chicotin pettämiseen\nei hänen kykynsä riittänyt. Gascognelainen esitti ystävällisen\ntervehdyksen kuninkaalta. Hänet niin ollen otettiin hyvästi vastaan.\n\nChicotin saapuessa virui Monsoreau sängyssään. Edellisiltainen\nkäyntinsä herttuan luona oli riistänyt häneltä hänen heikot voimansa.\n\nSiitä huolimatta saattoi Monsoreau verraten hyvin salata\nkatkeruutensa Anjoun herttuata kohtaan. Mutta kuta pidättyväisempi ja\nvarovaisempi kreivi oli, sitä selvemmin oivalsi häntä gascognelainen.\n\nChicot, joka ymmärsi sairaita, halusi myös saada selville, eikö\nkreivin kuume ollut samallaista narrispeliä, jota Nicolas Davidkin\noli potenut. Mutta koetettuaan kreivin suonta, sanoi hän itsekseen:\n\n-- Hän on totisesti sairas eikä kykene mihinkään. Nyt on vielä Bussy\njälellä. Katsotaanpa, mihin hän kykenee.\n\nHän riensi Bussyn palatsiin. Siellä oli kaikki juhlallisesti\nvalaistua ja sieltä tuoksahti vastaan ruokien lemuava haju, mikä\nolisi saanut Gorenflotin hämmästyksestä huudahtamaan.\n\n-- Viettääkö kreivi Bussy häitään? -- kysyi hän eräältä palvelijalta.\n\n-- Ei, hyvä herra, -- vastasi palvelija. -- Kreivi on vain tehnyt\nsovinnon muutamien hoviherrain kanssa ja tuota sovintoa juhlitaan\nnyt aterioiden. Ja tuo ateria on komeanpuoleinen, siitä saatte olla\nvakuutettu.\n\n-- Hänen majesteettinsa voi siis olla huoletta, jollei vain Bussy\nheitä myrkytä, mutta siihen taas ei _hän_ kykene, sen tiedän hyvin,\n-- ajatteli Chicot.\n\nHän palasi Louvreen ja löysi Henrikin kävelemästä miekkailusalissa.\nKuningas jo oli lähettänyt kolme pikalähettiä hakemaan Quélusta,\nmutta kun lähetit eivät käsittäneet syytä kuninkaan levottomuuteen,\nolivat he ilman muuta pysähtyneet Birague nuoremman luo, paikkaan,\njosta kukin, joka kantoi hovipukua, aina tiesi saavansa lasillisen\nhyvää viiniä, palasen kinkkua ja syltättyjä hedelmiä.\n\nChicotin ilmestyessä ovelle huusi Henrik hänelle:\n\n-- No tiedätkö, mihin he ovat joutuneet?\n\n-- Ketkä?\n\n-- Rakkaat ystäväni.\n\n-- He ovat varmaankin jo tällä hetkellä kaatuneet.\n\n-- Onko heidät surmattu? -- kirkui Henrik, tehden uhkaavan liikkeen.\n-- Ovatko he kuolleet?\n\n-- Pelkään heidän saaneen kyllikseen...\n\n-- Sinä tiedät ja sittenkin naurat, hävytön! -- keskeytti kuningas.\n\n-- Odotahan, poikani. Sanoessani, että he ovat saaneet kyllikseen,\ntarkoitan heidän saaneen tarpeekseen viiniä.\n\n-- Äh, narri, miten sinä säikäytit minua! Mutta miksi herjaat minun\nylimyksiäni?\n\n-- Minä päinvastoin menettelen heitä kohtaan oikeudenmukaisesti.\n\n-- Aina sinä laskettelet... Ole vakava, minä pyydän. Tiedäthän heidän\nmenneen herttuan ystävien mukana?\n\n-- Tietysti sen tiedän.\n\n-- No mitä siitä on ollut seurauksena?\n\n-- Se mitä juuri sanoin: he ovat varmasti ihan juovuksissa.\n\n-- Entä Bussy?\n\n-- Bussy juuri on hankkinut heille humalan. Hän on vaarallinen mies.\n\n-- Chicot, ole armelias!\n\n-- Bussy tarjoo ystävillesi päivällisen. Pidätkö sitä hyvänä?\n\n-- Bussyko?... Se on mahdotonta... verivihollisilleen.\n\n-- Siksipä juuri, jos he olisivat ystäviä, niin ei heidän tarvitsisi\nniin hirveästi juoda toistensa seurassa. Oletpa sinä kovin hyvä\nharmitellessasi noiden ihmisten vuoksi. Ne naureskelevat, kilistävät\nlasia ja ivaavat sinun hallitustasi. Vastaa sinä tuohon kaikkeen\nniinkuin filosofi: he nauravat... no niin, naurakaamme mekin; he\nsyövät... me myös tahdomme syödä; käske meillekin tarjota jotain\nlämmintä ja hyvää; he ivaavat... me menemme sen sijaan nukkumaan,\nkun olemme saaneet syödyksi illallisemme. Kuningas ei voinut olla\nhymyilemättä.\n\n-- Sinä voit, -- jatkoi Chicot, -- imarrella itseäsi olemalla oikein\nviisas. Ranskassa on ollut kuninkaita liikanimiltään paljaspää,\nsuuri, rohkea, laiska. Mutta olenpa varma siitä, että sinua tullaan\nkutsumaan Henrik kärsivälliseksi... Ah, poikani! Kärsivällisyys on\nkyllä sekin kaunis hyve, kun kellä kerran ei ole mitään muuta.\n\n-- Minut on petetty, -- virkkoi kuningas. -- Nuo ihmiset eivät\nkäyttäydy aatelismiesten tavalla.\n\n-- Kylläpä sinä olet levoton ystäviesi puolesta! -- huudahti Chicot\nja vei kuninkaan mukanaan ruokasaliin. -- Sinä murehdit, ikäänkuin he\nolisivat kuolleet. Ja vaikka sinulle sanotaan, että he elävät, olet\nkuitenkin nurkuvainen.\n\n-- Sinä panet kärsivällisyyteni koetukselle, Chicot.\n\n-- Pitäisitkö sitten parempana sitä, että kullakin heistä olisi\nseitsemän tai kahdeksan miekanpistoa vatsassaan. Ole edes\njohdonmukainen.\n\n-- Toivoisin voivani luottaa ystäviini, -- virkkoi Henrik kumealla\näänellä.\n\n-- Saamari, luota siis minuun. Olenhan minä sinulla, poikani, kunhan\nvain ruokit minua hyvin. Minä tahdon fasaania ja sieniä, -- lisäsi\nhän ja ojensi lautasensa.\n\nHenrik ja hänen ainoa ystävänsä menivät varhain levolle, kuningas\nhuokaillen ja raskain sydämin, Chicot ähkyen ja vatsa täynnä.\n\nSeuraavana aamuna ilmestyivät herrat Quélus, Schomberg, Maugiron ja\nd'Epernon. Tavallisuuden mukaan avasi palvelija heille ovet.\n\nChicot nukkui vielä. Kuningas ei ollut nukkunut. Nähtyään suosikit\nhyppäsi hän mielettömänä ylös sängystään ja kiskaisi pois\nhajuvesipeitot kasvoiltaan ja käsistään.\n\n-- Menkää tiehenne! -- kirkui hän. Hämmästynyt palvelija ilmoitti\nylimyksille, että kuningas oli käskenyt heidät pois. He katselivat\nkummastuneina toisiaan.\n\n-- Mutta, sire, -- sammalsi Quélus, -- me tahtoisimme sanoa teidän\nmajesteetillenne...\n\n-- Että ette enää ole juovuksissa! -- ärjyi Henrik. -- Eikö niin?\n\nChicot avasi toisen silmänsä.\n\n-- Anteeksi, sire, -- jatkoi Quélus vakavana. -- Teidän\nmajesteettinne erehtyy.\n\n-- Enkä minä kuitenkaan ole juonut herttuan ystäväin kanssa, minä!\n\n-- Ahaa! -- virkkoi Quélus hymyillen, -- minä ymmärrän, mutta...\n\n-- Mitä mutta? -- tiuskasi Henrik.\n\n-- Mutta jos teidän majesteettinne sallisi meidän selittää asiamme...\n\n-- Minä vihaan juoppoja ja pettureita.\n\n-- Sire! Sire! -- huusivat yhteen ääneen Schomberg, Maugiron ja\nd'Epernon.\n\n-- Kärsivällisyyttä, hyvät herrat! -- sanoi Quélus, hilliten heitä.\nHänen majesteettinsa on nukkunut huonosti ja nähnyt pahoja unia. Kun\nme vain saamme hiukan puhella armollisen hallitsijamme kanssa, pääsee\nhän täysin hereille.\n\nTuollainen alamaisen nenäkäs selitys teki vaikutuksensa Henrikkiin.\nHän oletti, ettei mies, joka puhui niin rohkeasti, ollut voinut tehdä\nmitään luvatonta.\n\n-- Puhukaa sitten, mutta puhukaa pian, -- sanoi hän.\n\n-- Se on kutakuinkin vaikeata, sire.\n\n-- Kyllä, muutamia asioita puhutaan kierrellen kaarrellen.\n\n-- Ei, päinvastoin, sire, me käymme suoraan asiaan, -- vastasi\nQuélus, katsahtaen palvelijaan ja Chicotiin kuin pyytääkseen, että\nkuningas lähettäisi ne pois.\n\nHenrik antoi merkin, palvelija poistui, ja Chicot, avaten toisen\nsilmänsä, virkkoi:\n\n-- Elkää välittäkö minusta mitään, hyvät herrat. Minä makaan kuin\nhärkä.\n\nJa silmänsä ummistettuaan alkoi hän kaikin voimin kuorsata.\n\n\n\n\n40.\n\nChicot herää.\n\n\nKun Chicotin kuultiin niin perinpohjaisesti kuorsaavan, ei kukaan\nhänestä välittänyt. Sitäpaitsi oli häntä totuttu pitämään kuin\njonakin kuninkaan huoneeseen kuuluvana kapineena.\n\n-- Teidän majesteettinne, -- lausui Quélus kumartaen, -- tuntee\nasian vain puolittain, ja rohkenenpa väittää, että siitäkin vain\nvähäpätöisimmän osan. Me tosin, eikä sitä aio meistä kukaan kieltää,\nolemme syöneet päivällistä Bussyn luona, ja hänen keittiönsä\nkunniaksi täytyy minun vielä lisätä, että me saimme hyvän päivällisen.\n\n-- Etenkin oli muuan unkarilainen tai itävaltalainen viini minusta\nkerrassaan mainiota, -- huomautti Schomberg.\n\n-- Aah, senkin saksalainen! -- ehätti kuningas. -- Hän rakastaa\nviiniä. Sitä olenkin aina ajatellut.\n\n-- Minä olen ollut siitä varma, -- mutisi Chicot. -- Ainakin\nkaksikymmentä kertaa olen minä nähnyt hänet juovuksissa.\n\nSchomberg käännähti äkisti Chicotiin päin.\n\n-- Elä välitä minusta mitään, poikani, -- virkkoi Chicot. -- Henrik\nvoi sanoa sinulle, että minä puhelen unissani.\n\n-- Sire, -- jatkoi Schomberg, -- minä en lainkaan salaa\ntaipumuksiani, olkoon se sitten pitämistä tai vihaamista. Viini on\nhyvää.\n\n-- Elä sano hyväksi sitä, joka saattaa unohtamaan hallitsijansa, --\npuhui kuningas nuhtelevalla äänellä.\n\nSchomberg aikoi vastata, mutta Quélus antoi hänelle merkin vaieta.\n\n-- Minä tahdoin sanoa, sire, -- jatkoi Quélus, -- että me aterian\naikana ja erittäinkin sitä ennen olemme mitä vakavimmin keskustelleet\nteidän majesteettinne eduista.\n\n-- Sinun johdantosi on varsin pitkä, -- huomautti kuningas; -- se on\ntavallisesti pahan merkki.\n\n-- Kylläpä Valoisilainen osaa puhua! -- huusi Chicot.\n\n-- Ahaa, narri mestari, -- virkahti Henrik ylpeästi. -- Ellet nuku,\nniin mene tiehesi täältä.\n\n-- Jollen nuku, -- vastasi Chicot, -- niin on siihen syynä se, että\nsinun kielesi laulaa kuin kirkonkellot pitkänäperjantaina.\n\nKun Quélus huomasi, ettei kuninkaallisessa palatsissa voida\nkeskustella näinkään vakavasta asiasta, sillä siellä aina väännettiin\nkaikki asiat pilaksi, niin hän huokasi, kohautti olkapäitään ja nousi\nharmistuneena ylös.\n\n-- Sire, -- virkkoi d'Epernon hymyillen, -- nyt on kuitenkin\ntärkeästä asiasta kysymys.\n\n-- Tärkeästäkö? -- toisti Henrik.\n\n-- Tietysti, jos yleensä kahdeksan urhoollisen ylimyksen henki on sen\narvoinen, että teidän majesteettinne katsoo tarvitsevansa kiinnittää\nsiihen minkäänlaista huomiota.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? -- huudahti kuningas.\n\n-- Se merkitsee minun odottavan, että kuningas suvaitsisi kuunnella\nmitä minä puhun, -- sanoi Quélus.\n\n-- Minä kuulen, poikani, minä kuulen, -- virkkoi kuningas ja laski\nkätensä Quéluksen olalle.\n\n-- No niin, sire, minä sanoin teille, että meillä oli ollut vakavia\nkeskusteluja. Me olemme havainneet kuninkaanvaltaa uhattavan ja\nheikennettävän.\n\n-- Kaikki ihmiset liittoutuvat sitä vastaan, -- huomautti kuningas.\n\n-- Se muistuttaa, -- jatkoi Quélus, -- noita pakanallisia jumalia,\njotka, kuten Tiberius ja Galigula, tulivat vanhoiksi voimatta\nkuolla ja inhimillisten vaivojen tiellä vähitellen joutuivat\nkuolemattomuuteen. Kun nuo jumalat olivat päässeet sinne asti,\nolisivat he tulleet yhä enemmän raihnaisiksi, jollei jokin heidän\nihailijansa nuori mies olisi heitä nuorentanut, virotellut ja\nuudestaansynnyttänyt laskemalla heidän suoniinsa nuorta, tulista ja\nvoimakasta verta, jonka kautta heidän elämänsä jälleen nuorentui. No\nniin, sire, teidän kuninkaanvaltanne muistuttaa noita jumalia. Se ei\nvoi elää edelleen muutoin kuin uhrin kautta.\n\n-- Hän haastelee mainiosti, -- murahti Chicot. -- Quélus, poikani,\nkiiruhda saarnaamaan Parisin kaduille, ja minä panen vetoon\nkokonaisen härän yhtä munaa vastaan siitä, että sinä olet voittava\nyksinpä Gorenflotinkin jylisevän kaunopuheisuuden.\n\nHenrik ei vastannut mitään. Hänen mielessään näytti selvästi\njokin muutos tapahtuneen. Alussa hän oli heittänyt moittivia\nkatseita suosikkeihin. Vähitellen hänet valtasi totuus, hän kävi\nmiettiväiseksi, synkäksi ja levottomaksi.\n\n-- Jatka, Quélus, -- sanoi hän. -- Sinä näet, että minä kuuntelen.\n\n-- Sire, -- jatkoi tämä, -- te olette suuri kuningas, mutta aateli\non kaikkialle rakennellut esteitä ja aitoja, joiden yli ette enää\nvoi nähdä, tuskinpa niidenkään esteiden yli, joita mahtavaksi\npaisunut rahvas vuorostaan rakentelee. No niin, sire, te, joka olette\nurhoollinen, sanokaapa, mitä tehdään sodassa, jolloin pataljoona\non uhkaavasti asettunut kolmenkymmenen askeleen päähän toisesta\npataljoonasta? Pelkurit katsahtavat taakseen ja, jos tie on vapaana,\npakenevat. Urhoolliset sitävastoin hyökkäävät eteenpäin.\n\n-- Hyv'on, eteenpäin! -- huusi kuningas. -- Jumal'aut! Enkö minä\nole ensimäinen ylimys valtakunnassani? Kuka on ollut päällikkönä\nihanammissa taisteluissa kuin mitä minä nuoruusvuosinani taistelin?\nVuosisata, joka nyt lähestyy loppuansa, ei voi mainita monta nimeä\nkorkeammalla kuin nimet Jarnac ja Moncontour. Siis eteenpäin, hyvät\nherrat! Minä olen tavallisuuden mukaan taistelussa kulkeva teidän\netupäässänne.\n\nChicot nousi istualleen ja virkkoi:\n\n-- Olkaa vaiti, te muut siellä alhaalla. Antakaa minun puhujani\njatkaa. -- Jatka vaan, poikani Quélus, jatka! Sinä olet jo sanonut\npaljo kaunista ja totta, mutta sinulla on vieläkin enemmän\nsanottavana. Jatka!\n\n-- Chicot, sinä olet, kuten useimmiten muulloinkin, oikeassa. Niin,\nminä tahdon jatkaa sanoakseni hänen majesteetilleen, että hetki\non nyt tullut, jolloin kuningasvallan on saatava ne uhrit, joista\näsken puhuimme. Niitä esteitä vastaan, jotka vähitellen ympäröivät\nkoko kuninkuuden, tulee käymään neljä miestä, tietoisina siitä\nettä te, sire, heitä innostatte ja että jälkimaailma tulee heitä\nkunnioittamaan.\n\n-- Mitä sinä puhut, Quélus? -- kysyi kuningas, ollen yhtä levoton\nkuin ihastuksissaankin. -- Keitä ne neljä miestä ovat?\n\n-- Minä ja nämä ylimykset, -- vastasi tuo nuori mies\nylpeydentunteella, joka valtaa ihmisen silloin kun tämä uhrata\nhenkensä aatteensa puolesta. -- Minä ja nämä ylimykset tahdomme\nuhrata itsemme...\n\n-- Mitä tarkoitusta varten?\n\n-- Teidän pelastukseksenne.\n\n-- Lorua! Poikamaisuutta vain! -- huudahti Henrik.\n\n-- Voi, sire! Siinä juuri on muuan yleisen ennakkoluulon ilmaus. Ja\nteidän majesteettinne hyvyys meitä kohtaan on niin suuri, ettemme\nsano sitä missään muussa muodossa. Mutta, sire, me näemme sen.\nPuhukaa, sire, kuin kuningas, elkääkä kuten poroporvari. Elkää\nolko uskovinanne, että Maugiron inhoo Antraguetia, että Livarot\non kiusaksi Schombergille, että d'Epernon kadehtii Bussya ja että\nQuéluksella on halu käydä Ribeiracin kimppuun. Ei, ei! He ovat\nkaikki nuoria, kunniallisia ja jalomielisiä. He voisivat kaikki\nrakastaa toisiansa kuin veljiä. Ei mikään yksityinen riita saa meitä\ntarttumaan miekkaan. Mutta Ranska on eripurainen Anjoun kanssa. Me\nkäymme tätä tietä kuin kuningasvallan puolesta taistelijat liigan\nsotureita vastaan. Me saavumme teidän luoksenne ja sanomme: siunatkaa\nmeitä, armollinen herra, hymyilkää niille, jotka käyvät kuolemaan\nteidän edestänne. Teidän siunauksenne voi ehkä tuottaa heille voiton,\nteidän hymyilynne voi tehdä kevyeksi heidän kuolemansa.\n\nKyyneliin heltyen avasi Henrik sylinsä Quélukselle ja noille toisille\nja puristi heitä kaikkia rintaansa vasten.\n\nSynkkänä ja vakavana katseli Chicot tuota kohtausta, ja hänen\nkasvonsa, jotka tavallisesti olivat välinpitämättömät ja kylmät\ntaikka ivaan virnistyneet, olivat nyt yhtä jalon ja hyväntahtoisen\nnäköiset kuin toistenkin.\n\n-- Voi, urhoolliset ystäväni! -- sanoi viimein kuningas. -- Te\nosotatte kaunista harrastusta. Teidän aikeenne on jalo, ja minä\nolen ylpeä, en siitä, että olen Rankan kuningas, vaan siitä, että\nsaan olla teidän ystävänne. Kun minä kuitenkin paremmin kuin muut\nhuomaan oman etuni, niin en tahdo vastaanottaa uhria, josta, jos\nte kaatuisitte, olisi seurauksena vain se, että minä joutuisin\nvihollisteni käsiin. Anjouta vastaan taisteleminen riittää kyllä\nRanskalle. Minä tunnen veljeni, Guiset ja liigan. Monesti elämäni\nvarrella olen kesyttänyt rajumpiakin hevosia.\n\n-- Sire, -- virkkoi Quélus, -- teidän majesteettinne sanat tekevät\nintomme kaksinkertaiseksi. Minä päivänä tulee taistelu tapahtumaan?\n\n-- Ei milloinkaan! Minä kiellän sen jyrkästi. Ei koskaan, kuuletteko!\n\n-- Antanette, sire, meille anteeksi, -- lausui Quélus. --\nKohtauksesta sovittiin jo eilen. Sanat on sanottu, eikä niitä voida\nperuuttaa.\n\n-- Mutta kuningas voi vapauttaa juhlallisimmastakin sitoumuksesta\nsanomalla: minä tahdon niin, sillä kuningas voi kaikkea. Sanokaa\nvastustajillenne, että minä olen uhannut teitä vihallani, jos te\nkäytte käsikähmään. Ja että te ette itse sitä epäilisi, niin vannon\nminä karkoittavani teidät, jos...\n\n-- Malttakaa, sire! -- keskeytti hänet Quélus. -- Elkää vannoko,\nsillä jos me olemme ansainneet teidän vihanne ja jos tuosta vihasta\naiheutuu meidän karkottamisemme, niin me siihen ilomielellä\nalistumme, sillä me, kun emme enää oleksi teidän majesteettinne\nalueella, saatamme pitää sanamme ja kohdata vastustajamme vieraalla\nmaalla.\n\n-- Jos ne miehet tulevat pyssynkantaman päähän, panetutan minä ne\nBastiljiin!\n\n-- Sire, -- vastasi Quélus, -- samana päivänä, jona teidän\nmajesteettinne tekisi sen, vaeltaisimme me paljain jaloin ja köysi\nkaulassa Bastiljin päällikön Laurent Testun luo pyytämään, että\nmeidätkin teljettäisiin vankilaan samoinkuin nuokin ylimykset.\n\n-- Minä siinä tapauksessa hakkautan niiltä päät poikki. Minä olen\nkuningas, luulemma.\n\n-- Jos vihamiehillemme sellaista tapahtuisi, sire, leikkaisimme\nme kaulamme saman mestauspölkyn juurella, jossa heidän kaulansa\nkatkaistiin.\n\nHenrik oli hetkisen vaiti. Sitten hän sanoi:\n\n-- Hyvä ja urhoollinen aatelisto!... Ellei jumala siunaa sitä asiaa,\njota miehet sellaiset puolustavat...\n\n-- Elä pilkkaa, -- virkkoi Chicot ja tuli lähemmäksi kuningasta. --\nHeillä on jalo sydän. Mutta anna heidän tehdä niinkuin itse tahtovat.\nMäärää noille nuorukaisille erityinen päivä, mutta elä sanele\nkaikkivaltiaalle minkäänlaisia lakeja.\n\n-- Hyvä jumala, hyvä jumala! -- mutisi Henrik.\n\n-- Sire, me anomme alamaisimmasti, että te suostuisitte meidän\npyyntöömme, -- lausuivat nuo neljä ylimystä syvään kumartaen.\n\n-- No hyvä on! Jumala on oikeudenmukainen ja antaa meille voiton.\nViettäkäämme ensin yhdessä Kristuksen ruumiin juhlaa. Sitten sen\njälkeisenä päivänä...\n\n-- Kiitos, sire, kiitos! Siis kahdeksan päivän perästä!\n\nHe kaikki riensivät suutelemaan kuninkaan kättä. Syleiltyään heitä\nvieläkin kerran meni Henrik, silmät kyynelissä, rukoushuoneeseensa.\n\n\n\n\n41.\n\nKristuksen ruumiin juhla.\n\n\nKun Monsoreau neljäkymmentäkahdeksan tuntia kestäneen kuumeen jälkeen\ntaas pääsi jaloilleen, koetti hän urkkia selvän siitä, kuka oli hänen\nkunniansa riistäjä. Mutta kun hän ei saanut selville mitään, tuli hän\nenemmän kuin ennen vakuutetuksi Anjoun herttuan teeskentelemisestä ja\ntämän pahoista aikeista hänen vaimonsa suhteen.\n\nBussy kävi joka päivä ylihovijahtimestarin luona. Mutta saatuaan\nRemyn kautta tiedon Monsoreaun urkkimistoimenpiteistä, ei hän enää\nkäynyt Dianan luona.\n\nChicot oli saattanut Gorenflotin luostariin. Tällöin oli ollut\npaljo puhetta kuninkaan jumalanpelosta, ja priori oli äärettömän\nkiitollinen siitä kunniasta, jota hänen majesteettinsa tahtoi osottaa\nluostarille vierailullaan. Se kunnia koituisi suuremmaksikin kuin\nalussa oli odotettu. Apotin pyynnöstä oli kuningas luvannut viettää\nkokonaisen päivän ja yön yksinäisyydessä heidän luostarissaan.\n\nChicot siis sai siitä tiedon, ja kun hänellä tiedettiin olevan\nsuuri vaikutusvalta kuninkaaseen, kehoitettiin hänen väliin käymään\nGorenflotia tervehtimässä.\n\nHän kävikin luostarissa useamman kerran, ja kun hänellä viittansa\nsisällä tavallisesti oli jokunen viinipullo, otti veli Gorenflot\nhänet erittäin hyvin vastaan. Hän sulkeutui kokonaisiksi tunneiksi\nmunkkiystävänsä kanssa tämän koppiin ja kaikki luulivat hänen ottavan\nosaa munkin opintoihin ja rukouksiin. Yön juhlallisuuksien edellistä\npäivää vasten vietti hän kokonaan luostarissa. Ja siellä alkoi levitä\nhuhu, että Gorenflot oli saanut Chicotin rupeamaan munkiksi.\n\nJos ken öiseen aikaan olisi kuljeksinut luostarin läheisyydessä,\nolisi hän kohdannut noita merkillisiä munkkeja, joista jo\nkertomuksemme ensi luvuissa oli puhetta ja jotka enemmän muistuttivat\nsotilaita kuin hengellisiä. Meidän on vielä lisättävä, että\nGuisen herttuain palatsissa pidettiin joka ilta neuvotteluja mitä\nsuurimmassa salaisuudessa.\n\nSuurena juhlapäivänä oli ilma erittäin kaunis, ja kaduille\nriputelluista kukista levisi ylt'yleensä ihana tuoksu. Chicot herätti\nHenrikin ylös jo hyvin varhain.\n\n-- Ah! -- murahti Henrik, -- sinä herätit minut suloisimmasta unesta,\nmitä milloinkaan olen nähnyt. Minä näin unta, että Quélus oli yhdellä\nainoalla miekanpistolla tehnyt Antraguetin kanssa välinsä selviksi\nja oli tahrannut itsensä vastustajansa verellä. Mutta nythän on\njo päivä. Menkäämme rukoilemaan jumalaa, että uneni kävisi kerran\ntoteen. Tuo minulle jouhipaitani ja ruoskani.\n\n-- Eikö hyvä aamiainen maistuisi paremmalta? -- kysyi Chicot.\n\n-- Sinä pakana! Vai tahdot sinä mennä kuulemaan messua vatsa täynnä!\n\n-- No niin, mutta kellohan on vasta tuskin kahdeksaa, ja sinulla on\naikaa ruoskia itseäsi iltaan asti. Puhelkaamme ensin hieman. Sinä et\nsitä tule katumaan, valoisilainen, niin totta kuin nimeni on Chicot.\nSanoppa, poikani, minulle ensin, millä lailla kulutamme päivämme?\n\n-- Ensin me kuulemme messua Saint-Germain-l'Auxerroisissa, sitten\nsyömme aterian Louvressa ja sitten järjestämme katumuskulkueen\npitkin katuja ja käymme kuuluisimmissa luostareissa. Olen luvannut\nPyhän Genovevan luostarin priorille jäädä sinne huomiseen asti erään\npyhimyksen luo, ja me rukoilemme koko yön aseittemme menestykseksi.\n\n-- Minä tunnen sen pyhimyksen varsin hyvin.\n\n-- Sitäkin parempi. Sinä siis tulet mukaan, Chicot, ja me rukoilemme\nyhdessä.\n\n-- Kyllä, ole huoletta. Mutta sanoppa, mitä tekevät veljesi ja hovisi?\n\n-- Ne tulevat mukaan.\n\n-- Entä vartiostosi?\n\n-- Crillon odottaa minua ranskalaisine kaarteineen Louvressa ja\nsveitsiläinen kaarti odottaa luostarinportilla.\n\n-- Hyvä, -- sanoi Chicot. -- Nyt olen saanut tarpeeksi tietää.\nTuleeko juhlallisuudesta komea?\n\n-- Toivoakseni jumala suo niin.\n\n-- Sen saamme nähdä huomenna. Mutta onko jo varmasti päätetty, että\nsinä menet Pyhän Genovevan luostariin?\n\n-- On.\n\n-- Ja viettääksesikö yön siellä?\n\n-- Niin olen luvannut.\n\n-- Kuulehan, poikani, minä en oikein pidä asian siitä puolesta.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- En vain pidä. Päivällisen syötyämme saat kuulla toisen\njuhlamenojärjestyksen, ja sen olen minä laatinut.\n\n-- Olkoon menneeksi.\n\n-- Ja vaikkapa et sitä hyväksyisikään, poikani, tapahtuu asia\nkuitenkin minun tahtoni mukaan.\n\n-- Mitä sillä tarkoitat?\n\n-- Vaiti! Joku tulee.\n\nAnjoun herttua ilmoitettiin. Hänen mukanaan tuli Monsoreau.\n\nKun Henrik sai nähdä kreivin, joka näytti kalpeammalta ja synkemmältä\nkuin milloinkaan ennen, ei hän voinut olla tekemättä hämmästystä\nilmaisevaa liikettä.\n\nHerttua huomasi sen liikkeen, samoin kreivi.\n\n-- Sire, -- lausui Frans, -- Monsoreaun kreivi tulee tervehtimään\nteidän majesteettianne.\n\n-- Kiitos, kreivi, -- virkkoi Henrik. -- Olen käynnistänne sitäkin\nenemmän iloissani, kun te olette ollut vaikeasti haavoittuneena, eikö\nniin?\n\n-- Kyllä, sire.\n\n-- Se kai tapahtui jollain metsästysretkellä, kuten minulle\nkerrottiin?\n\n-- Niin, metsästysretkellä, sire.\n\n-- Mutta voitte kai nyt jo paremmin.\n\n-- Minä olen jo täysin terve.\n\n-- Sire, -- puuttui puheeseen herttua, -- sallitteko, että kreivi\nMonsoreau, sittenkun hartaudenharjoitukset on suoritettu, järjestää\nmetsästysretken Compiègnelle?\n\n-- Mutta, -- huomautti Henrik, -- etkö tiedä, että huomenna...\n\nHän oli lisäämäisillään: taistelevat neljä ystävääni sinun neljän\nystäväsi kanssa. Mutta hän muisti, ettei salaisuutta sopinut\nilmoittaa, ja jätti sen sanomatta.\n\n-- Minä en tiedä mitään, -- sanoi herttua. -- Teidän majesteettinne\nehkä suvaitsee minulle ilmoittaa...\n\n-- Aioin vain sanoa, -- jatkoi Henrik, -- että kun minä ensi yön\ntulen viettämään hartaudenharjoituksessa Pyhän Genovevan luostarissa,\nen ehkä huomenna ehtisi valmistautua, mutta voihan kreivi mennä sinne\nkuitenkin. Ellei metsästyksestä tulisi mitään huomenna, niin voisihan\nse jäädä ylihuomiseen.\n\n-- Kuuletteko? -- sanoi nyt herttua Monsoreaulle.\n\n-- Kuulen, armollinen herra, -- vastasi tämä. Samassa tulivat sisälle\nQuélus ja Schomberg.\n\n-- Vielä yksi päivä! -- virkkoi Quélus tervehtien kuningasta.\n\n-- Mutta ei onneksi enempää! -- lisäsi Schomberg. Sillävälin sanoi\nMonsoreau herttualle:\n\n-- Te siis karkoitatte minut, armollinen herra?\n\n-- Eikö ylihovijahtimestarin velvollisuutena ole järjestää\nmetsästysretkiä kuningasta varten? -- kysyi herttua nauraen.\n\n-- Minä ymmärrän, -- vastasi Monsoreau, -- ja näen, miten asia on.\nTänään päättyy teidän korkeutenne määräämä kahdeksas päivä, ja te\nlähetätte minut mieluummin Compiègneen kuin täytätte lupauksenne.\nMutta teidän korkeutenne varokoon itseään. Tämän illan perästä voin\nminä yhdellä ainoalla sanalla...\n\nFrans keskeytti kreivin puheen ja tarttuen hänen käsivarteensa\nvirkkoi:\n\n-- Puhukaa hiljaa. Minä päinvastoin aion pitää antamani lupauksen.\nTeidän metsästysmatkanne tulee kaikkien tietoon, koska se tapahtuu\nviran puolesta.\n\n-- No, entä sitten?\n\n-- Te ette sinne matkustakaan, vaan piiloudutte asuntonne\nläheisyyteen. Kun se mies, jonka te haluatte oppia tuntemaan, saa\ntiedon teidän matkastanne, tulee hän kyllä paikalle. Mitä sitten\nseuraa, on oma asianne, sillä minä en luullakseni ole sitoutunut\nmihinkään muuhun.\n\n-- Aa... jos niin on... virkahti Monsoreau.\n\n-- Minä olen antanut kunniasanani.\n\n-- Minulla on vieläkin parempaa: teidän allekirjoituksenne,\narmollinen herra, on minulla.\n\n-- Sen tiedän.\n\n-- Hyvät herrat, -- lausui Henrik, -- nyt lähdemme\nSaint-Germain-l'Auxerroisiin.\n\n-- Ja sieltäkö Pyhän Genovevan luostariin? -- kysyi herttua.\n\n-- Sieltä, -- vastasi kuningas.\n\n\n\n\n42.\n\nJatkoa.\n\n\nKristuksen ruumiin juhlan edellisenä iltana ja kun kaikki jo\noli kaksintaistelua varten järjestetty kävi Bussy Monsoreauta\ntervehtimässä. Viimeksimainittu virkahti silloin muun muassa:\n\n-- Paras kreivi, sallitteko, että annan teille erään neuvon?\n\n-- Ilomielellä, -- vastasi Bussy.\n\n-- Teidän sijassanne minä huomenna matkustaisin pois Parisista.\n\n-- Minäkö? Mistä syystä?\n\n-- En voi sanoa teille muuta kuin että teidän poissaolonne pelastaisi\nteidät varsin tukalasta asemasta.\n\n-- Tukalasta asemasta? Mistä sitten.\n\n-- Ettekö tiedä, mitä huomenna tulee tapahtumaan?\n\n-- En lainkaan, kautta kunniani.\n\n-- Eikö Anjoun herttua ole uskonut teille mitään salaisuutta?\n\n-- Ei mitään. Herttua uskoo minulle vain samaa mitä kaikille\nmuillekin.\n\n-- No niin, minä tahdon sanoa teille, paras kreivi, että huomenna\ntapahtuu tärkeitä asioita. Onpa kyseessä kuninkaan erottaminenkin.\n\nBussy katseli Monsoreauta eräänlaisella epäluulolla, mutta tämän\nkasvoista kuvastui pettämätön suoruus.\n\n-- Herra kreivi, -- vastasi Bussy, -- te tiedätte, että minä palvelen\nAnjoun herttuaa ja että henkeni ja miekkani ovat hänen. Kuningas,\njolle en koskaan ole tehnyt mitään pahaa, kantaa kaunaa minua vastaan\nja on aina käyttänyt tilaisuutta hyväkseen sanoakseen tai tehdäkseen\nminulle jotain loukkaavaa. Juuri huomenna, -- Bussy alensi äänensä,\n-- sanon sen teille, mutta vain teille, ymmärrättehän... huomenna\naion senvuoksi uskaltaa panna henkeni alttiiksi nöyryyttääkseni\nHenrik Valoisilaista hänen suosikkiensa persoonassa.\n\n-- Oletteko siis päättänyt alistua kaikkiin niihin seurauksiin, joita\nvoi johtua uskollisuudestanne herttualle?\n\n-- Olen.\n\n-- Tiedättekö ehkä, mihin se kaikki voi johtaa?\n\n-- Tiedän, missä aion pysähtyä. Ja niin paljo kuin minulla olisi\nsyytä moittia kuningasta, en kuitenkaan koskaan tule nostamaan\nkättäni herran voideltua kohti. Annan toisten tehdä, niinkuin\nparhaaksi katsovat, ja ketään loukkaamatta puolustan Anjoun\nherttuata, jos häntä jokin vaara uhkaa.\n\nMonsoreaun kreivi oli hetken ääneti. Sitten hän laski kätensä Bussyn\nolalle ja sanoi:\n\n-- Paras kreivini, Anjoun herttua on raukka ja uskoton ihminen\nja hän voi pelkästä epäluulosta tai pelosta uhrata uskollisimman\npalvelijansa, hartaimman ystävänsä. Luopukaa hänestä. Kuulkaa ystävän\nneuvoa: oleksikaa huomenna maatilallanne Vincennesissä eli missä\nmuualla hyvänsä, mutta elkää ottako osaa juhlakulkueeseen.\n\nBussy katseli tarkkaavaisesti Monsoreauta.\n\n-- Hm! -- murahti hän. -- Miksi sitten itse kuulutte herttuan\npuoluelaisiin?\n\n-- Koska minä kunniaani koskevista syistä häntä vielä vähän aikaa\ntarvitsen.\n\n-- Niin on minunkin laitani, -- jatkoi Bussy. Monsoreau puristi\nBussyn kättä, ja samassa he erosivat toisistaan. Ylihovijahtimestari\nmeni Dianan luo ilmoittamaan tälle lähdöstään Compiègneen.\n\nDiana kuunteli sitä uutista ilolla. Hän oli mieheltään saanut kuulla\nBussyn lähestyvästä kaksintaistelusta d'Epernonin kanssa, mutta kun\ntätä kuninkaan suosikeista pidettiin vähimmän vaarallisena, ei hänen\npelkonsa ollut kovin suuri.\n\nBussy oli aikaisin aamulla käynyt herttuan luona, saattanut\ntämän Louvreen ja mennyt sitten kuninkaan kulkueen mukana\nSaint-Germain-l'Auxerroisiin.\n\nHuomatessaan Bussyn niin innokkaaksi ja iloiseksi oli herttua\ntuntenut sisimmässään jonkinlaista omantunnonsoimausta. Mutta kaksi\nseikkaa puhui hänen sielussaan sitä vastaan: ensinnäkin se suuri\nvaikutusvalta, joka Bussylla oli häneen nähden, herätti pelkoa ja\npani hänen ajattelemaan, että Bussysta ehkä vielä kerran, päästyään\nkovin lähelle hänen valtaistuintaan, itse asiassa tulisikin\ntodellinen kuningas; toiseksi synnytti Bussyn rakkaus Monsoreaun\nkreivittäreen ruhtinaan sydämessä mustasukkaisuuden ja haavoitetun\nlemmen tuskaa.\n\nKun hän kuitenkin pelkäsi Monsoreauta melkein yhtä paljon kuin\nBussyakin virkkoi hän itsekseen:\n\n-- Bussy joko on minun mukanani, auttaa minua rohkeudellaan ja\nedistää niin ollen asiaani voittoon, jossa tapauksessa minä vähät\nvälitän Monsoreausta, taikka sitten hylkää minut, ja kun minä siinä\ntapauksessa en ole hänelle mitään velkaa, hylkään minäkin hänet\nvuorostani.\n\nPrinssi ei jättänyt nuorta miestä hetkeksikään näkyvistään. Hän näki\nBussyn rauhallisena ja hymyilevänä astuvan kirkkoon, ja luovutettuaan\nkohteliaasti d'Epernonille edessään olevan paikan, polvistuvan tämän\ntaakse.\n\nKun messua oli jonkun aikaa kestänyt, huomasi herttua Remyn tulevan\nsisälle ja polvistuvan herransa viereen. Herttua hätkähti, sillä\nhän tiesi, että nuori tohtori oli Bussyn uskottu. Hetkisen kuluttua\nhuomasi hän myös ihan selvästi, että Remy salaa pisti Bussyn käteen\npienen lipun.\n\n-- Se on häneltä, -- ajatteli herttua. -- Diana antaa siinä tiedon\nmiehensä matkustamisesta.\n\nBussy pani lipun hattuunsa, avasi ja luki sen. Prinssi huomasi, miten\nhänen kasvonsa säteilivät ilosta.\n\n-- Haa! Nyt olet hukassa, jos minut hylkäät! -- mutisi Frans.\n\nHerttua katsahti ympärilleen. Jos hän olisi nähnyt Monsoreaun, olisi\nhän tuskin rohjennut odottaa iltaankaan Bussyn ilmiantamista.\n\nMessun loputtua läksi kulkue takaisin Louvreen, jossa ateria oli\njärjestetty kuninkaalle tämän omissa huoneissa ja muulle hoviväelle\nkalleriassa. Sveitsiläiskaarti oli komennettu riviin koko tien\npituudelta aina Louvren portille asti ja ranskalainen kaarti\nCrillonin johdolla seisoi linnanpihalla.\n\nLouvreen päästyään meni Bussy Fransin luo ja lausui:\n\n-- Minä haluaisin puhua pari sanaa teidän korkeutenne kanssa.\n\n-- Etkö voi puhua asiastasi juhlakulkueen aikana meidän kävellessämme\nvieretysten?\n\n-- Teidän korkeutenne suvainnee antaa anteeksi, mutta minä juuri\naioinkin pyytää päästä ottamasta osaa juhlakulkueeseen.\n\n-- Mistä syystä? -- kysyi herttua levottomalla äänellä.\n\n-- Tehän tiedätte, armollinen herra, että huomispäivä on tärkeä\npäivä, sillä se tulee ratkaisemaan riidan Ranskan ja Anjoun välillä.\nMinä siis pyytäisin saada vetäytyä maatalolleni Vincennesiin\nvoidakseni tämän päivää olla rauhassa.\n\n-- Sinä siis et tule myöskään Pyhän Genovevan luostariin?\n\n-- Teidän korkeutenne, minä haluan olla koko päivän vapaana.\n\n-- Mutta jos minä päivän kuluessa sattuisin tarvitsemaan ystäviäni?\n\n-- Koska teidän korkeutenne ei tarvinne niitä muuhun kuin taisteluun\nkuningastaan vastaan, niin katson minä itselläni olevan sitäkin\nsuuremman syyn pyytää vapautusta. Minä tulen taistelemaan d'Epernonin\nkanssa.\n\nMonsoreau oli edellisenä iltana sanonut herttualle, että tämä saattoi\nluottaa Bussyyn. Kaikki oli siis sen jälkeen muuttunut, ja tuo muutos\nnähtävästi aiheutui kirkossa saadusta lipusta.\n\n-- Sinä siis, -- sanoi herttua, purren hampaitaan yhteen, -- hylkäät\nherrasi ja isäntäsi, Bussy?\n\n-- Armollinen herra, sillä, joka huomenna aikoo uskaltaa henkensä\nverisessä ja tuimassa kaksintaistelussa, jollainen meidän taistelumme\ntulee olemaan, on ainoastaan yksi herra, jolle hän omistaa viimeisen\npalveluksensa ja kunnioituksensa.\n\n-- Sinä tiedät, että minulla tänään saattaa olla kysymyksessä kruunun\nvoittaminen, ja kuitenkin sinä minut hylkäät.\n\n-- Armollinen herra, minä olen palvellut teitä ja palvelen vielä\nhuomennakin. Elkää pyytäkö minulta enempää kuin elämäni.\n\n-- Hyvä on! -- vastasi herttua karkealla äänellä, -- te olette vapaa,\nherra Bussy! Menkää!\n\nPrinssin kylmäkiskoisuudesta välittämättä riensi Bussy kotiinsa.\n\nHerttua huusi Aurillya.\n\n-- No miten on käynyt, armollinen herra? -- kysyi luutunsoittaja.\n\n-- Hän on itse lausunut oman tuomionsa.\n\n-- Eikö hän siis tule teidän mukananne?\n\n-- Ei.\n\n-- Hän kai menee lipussa pyydettyyn kohtaukseen?\n\n-- Menee.\n\n-- Onko siitä ilmoitettu herra Monsoreaulle?\n\n-- Kohtauksesta on kyllä, mutta ei miehen nimestä.\n\n-- Onko teidän korkeutenne siis päättänyt uhrata kreivin?\n\n-- Minä olen päättänyt kostaa ja pelkään enää vain yhtä asiaa: sitä\nettä Monsoreau luottaa liiaksi omiin voimiinsa ja taitavuuteensa ja\nettä Bussy mahdollisesti pääsee pälkähästä.\n\n-- Teidän korkeutenne voi olla huoletta.\n\n-- Selitä tarkemmin.\n\n-- Onko kreivi varmasti päätetty uhrata?\n\n-- On, kautta jumalan! Mies, joka pitää minua jonkinlaisessa\nholhoustilassa, joka hallitsee minun tahtoani ja minun rakastettuani,\non kuin leijona, jonka vartia minä olen, nopeampi kuin hänen\nherransa. Niin, Aurilly, hän on tuomittu ilman sääliä.\n\n-- Hyvä on. Jos hän nyt välttäisikin Monsoreauta, ei hän kuitenkaan\npääse enään toisen käsistä.\n\n-- Kenenkä?\n\n-- D'Epernonin.\n\n-- Sanoppa minulle, miten se on selitettävissä.\n\nAurilly aikoi vastata, mutta muuan palvelija kutsui samassa herttuaa.\nKuningas oli istunut ruokapöytään ja kummasteli sitä, ettei Anjoun\nherttua ollut siinä läsnä.\n\n-- Voit sanoa sen minulle kulkueessa, -- virkkoi herttua Aurillylle\nja meni sitten palvelijan mukana.\n\nNyt me tahdomme kertoa siitä, mitä d'Epernonin ja luutunsoittajan\nkesken oli tapahtunut.\n\nVarhain sinä samana aamuna oli d'Epernon tullut herttuan palatsiin\nja pyytänyt saada puhutella Aurillya. Suosikki oli jo kauan tuntenut\nluutunsoittajan ja tämä oli antanut hänelle opetusta musiikissa.\nSitäpaitsi oli d'Epernon viekas gascognelainen, ja useimmista\nseikoista, mitä Anjoun herttuan luona tapahtui, sai hän tiedon\nAurillylta.\n\nVoimme vielä lisätä, että hän valtioviisaan ovelasti tunkeutui sekä\nkuninkaan että herttuan ystäväksi, horjuen kummankin välillä ja\npeläten toiselta puolen vastaisen kuninkaan vihoja, toiselta puolen\ntaas pysytellen nykyisen hallitsijan suosiossa.\n\nHän tahtoi nyt puhutella Aurillya lähestyvän kaksintaistelunsa\njohdosta Bussyn kanssa, sillä tuo taistelu teki hänet kovin\nlevottomaksi. Urhoollisuus ei koskaan kuulunut d'Epernonin\nluonteeseen, ja oli vaadittu enemmän kuin rohkeutta, oli vaadittu\nylenmääräistä kylmäverisyyttä ajatellessa taistelua Bussyn kanssa:\nhänen kanssaan taisteleminen oli samaa kuin varma kuolema.\n\nKuultuaan ensimäiset sanat, joilla d'Epernon tätä asiaa kosketteli,\nosotti luutunsoittaja, joka hyvin tunsi herransa salaisen vihan\nBussya kohtaan, teeskenneltyä osanottoa oppilaansa puolesta ja kertoi\ntälle, että Bussy joka aamu kahden tunnin ajan harjoitteli miekkailua\nParisin taitavimman miekkailijan kanssa.\n\nD'Epernon kalpeni, mutta koetti kuitenkin hymyillä ja virkkoi:\n\n-- Minähän siinä tapauksessa olen kuoleman oma!\n\n-- En voi kieltää sitä pelkääväni.\n\n-- Mutta onhan hulluutta taistella miehen kanssa, joka varmasti tulee\ntoisen surmaamaan! Mutta minä kyllä hänestä selviydyn. Gascognelainen\nei olla huvin vuoksi. Narrihan se olisi, joka vapaaehtoisesti\nluopuisi elämästä, varsinkaan kun ei ole elänyt kahtakymmentä\nvuotta kauvemmin. Jos Bussy on niin taitava, ei se enää olekaan\nkaksintaistelua, vaan suoranainen murha. Ja jos se kerran on murha,\nniin eikö, hitto vieköön, murha ole estettävissä...\n\n-- Miten?\n\n-- Murhalla.\n\n-- Tietysti.\n\n-- Kuka estää minua siitä, että minä, ennenkuin hän ehtii murhata\nminut, murhaankin hänet?\n\n-- Ei tietystikään kukaan. Minä ajattelin juuri sitä samaa.\n\n-- Se vain on eroa, että minä, sen sijaan että julmasti surmaisin\nhänet omin käsin, niinkuin hän aikoi tehdä minulle, jätän sen jonkin\ntoisen tehtäväksi.\n\n-- Te kai siis palkkaatte muutamia lurjuksia?\n\n-- Niin.\n\n-- Se tulee maksamaan sievosen summan.\n\n-- Minä uhraan siihen kolmetuhatta écuta.\n\n-- Kun miehenne saavat tietää, kenen kanssa he tulevat tekemisiin,\nniin tuskinpa saatte enempää kuin kuusi miestä kolmellatuhannella\neculla.\n\n-- Eivätkö kuusi sitten riittäisi?\n\n-- Kuusi! Bussy ehtisi surmata niistä neljä, ennenkuin saisi\npienimmänkään haavan.\n\n-- Jos niin vaaditaan, uhraan minä kuusituhatta écuta.\n\n-- Joko teillä on miehet tiedossa?\n\n-- Minä tunnen kyllä koko joukon toimetonta väkeä, erotettuja\nsotamiehiä ja sen semmoisia...\n\n-- Mutta pitäkää varanne: jos he epäonnistuvat, saattavat he\nilmiantaa teidät.\n\n-- Minulla on kuningas puolellani.\n\n-- Se on hyvä se. Mutta kuningas ei voi estää sitä, -- että Bussy\nsurmaa teidät.\n\n-- Totta se on, totta se on, -- myönteli d'Epernon miettiväisenä.\n\n-- Minä voisin kyllä, sanoi Aurilly, -- mainita toisenkin keinon,\nmutta te ehkä ette siihen suostu.\n\n-- Minä suostun vaikka mihin, mikä vaan vapauttaa minut siitä\nraivokkaasta sudesta.\n\n-- No niin, muuan teidän vihollisenne vihamies on mustasukkainen.\n\n-- Ahaa!\n\n-- Hän juuri par'aikaa punoo muuatta salajuonta vihamiestään vastaan,\nmutta hänellä ei ole rahoja. Noilla teidän kuudellatuhannella\necullanne voi hän järjestää asian teidän kummankin parhaaksenne. Te\nette kai halua saada teosta aiheutuvaa kunniaa itsellenne?\n\n-- En missään nimessä. Minä en halua mitään muuta kuin että jäisin\nkokonaan syrjäiseksi.\n\n-- Lähettäkää siis miehenne määrätylle paikalle ilmoittamatta omaa\nnimeänne, niin kyllä toinen osaa käyttää niiden apua.\n\n-- Mutta minun täytyy saada tietää, kuka tuo toinen on.\n\n-- Minä näytän häntä teille Louvressa nyt aamupäivällä.\n\n-- Onko hän siis aatelismies?\n\n-- On.\n\n-- Koska me nyt puhumme afääreistä, Aurilly, niin tahdon sanoa, että\nnuo kuusituhatta écuta on milloin tahansa teidän käytettävinänne.\n\n-- Onko asia siis päätetty?\n\n-- On, peruuttamattomasti.\n\n\n\n\n43.\n\nPyhimyskulkue.\n\n\nKun ateria oli syöty, meni kuningas omiin huoneisiinsa pukeakseen\nylleen katumuspukunsa. Hetken kuluttua hän palasi paljain jaloin,\nnuora vyöllä ja kapusonki kasvoilla. Sillävälin olivat hovimiehet\npukeutuneet samallaiseen asuun.\n\nSaint-Germain-l'Auxerroisin papit kulkivat etunenässä. Parisin\narkkipiispa kantoi pyhiä rippileipiä. Pappien ja arkkipiispan\nvälissä kulki takaperin joukko nuoria poikia, jotka heiluttivat\nsuitsutusastioita, ja joukko nuoria tyttöjä, jotka sirottelivat\nkukkia tielle.\n\nSitten tuli kuningas paljas-jaloin neljän ystävänsä kanssa, jotka\nnekin olivat avojaloin, munkinkaaput yllään.\n\nSenjälkeen astui Anjoun herttua tavallisessa puvussaan. Koko hänen\nhoviväkensä seurasi mukana valtakunnan ylimpine virkamiehineen.\n\nLouvresta lähtiessä oli kello jo puoli kaksi iltapäivällä. Crillon\nja ranskalainen kaarti olisi tahtonut seurata kuningasta, mutta\ntämä antoi merkin, että se oli tarpeetonta. Crillon jäi niin ollen\nvartioimaan palatsia.\n\nKello oli jo lähes kuusi illalla, kun kulkue vihdoinkin saapui\nPyhän Genovevan luostariin. Apotti ja kaikki munkit seisoivat pyhän\nrakennuksen kolmella rapulla vastaanottamassa hänen majesteettiaan.\n\nMatkan loppupuolella oli herttua, joka jo aamusta varhain oli\nollut liikkeessä, alkanut tuntea voivansa pahoin väsymyksestä\nja rasituksesta ja oli pyytänyt kuninkaalta lupaa saada mennä\npalatsiinsa. Siihen Henrik oli suostunutkin. Prinssin ylimykset\npoistuivat myöskin pyhimyskulkueesta, ikäänkuin suorastaan\nnäyttääkseen, että he kuuluivat herttuan eivätkä kuninkaan\nsaattueeseen. Mutta varsinaisena syynä oli se, että koska kolmen\nheistä seuraavana päivänä tuli ottaa osaa kaksintaisteluun, niin he\ntahtoivat olla liiaksi väsyttämättä itseään.\n\nJa koska muka Quélus, Schomberg, Maugiron ja d'Epernon yhtä hyvin\nkuin Livarot, Ribeirac ja Antraguetkin tarvitsivat lepoa, käski\nHenrik heidän poistua. Arkkipiispa, joka aamusta asti oli ollut\nvirkatoimissa eikä ollut, yhtä vähän kuin muutkaan papit, maistanut\nruuan palaa, oli uupumaisillaan väsymyksestä. Kuningas sääli noitakin\npyhiä marttyyrejä ja, ehdittyään luostarinportille, päästi heidät\nkaikki menemään. Sitten hän kääntyi priorin puoleen ja virkkoi tälle\ntavallisella nenä-äänellään:\n\n-- Tässä minä nyt olen. Minä tulen kurjan syntisen lailla etsimään\nrauhaa teidän yksinäisyydestänne.\n\nPriori kumarsi.\n\nSen jälkeen kääntyi kuningas niiden puoleen, jotka olivat kestäneet\npäivän vaivat ja seuranneet häntä tänne saakka, sekä lausui:\n\n-- Minä kiitän teitä, hyvät herrat. Menkää rauhaan!\n\nKaikki kumarsivat syvään. Kuninkaallinen parannuksentekijä nousi\nrappuja ylös, lyöden alinomaa rintaansa. Henrik oli parahiksi päässyt\nyli kynnyksen, kun jo portit hänen takanaan sulettiin. Mutta kuningas\noli niin katseisiinsa vaipunut, ettei hän sitä huomannut. Eikä se\nsitäpaitsi ollut mitään niin merkillistäkään, hän kun oli lähettänyt\npois kaikki seuralaisensa.\n\n-- Me saatamme ensin, -- lausui priori, -- teidän majesteettinne\nhautakappeliin, jonka parhaamme mukaan olemme koettaneet koristaa\nsekä taivaallisen että maallisen kuninkaan kunniaksi.\n\nKuningas nyökäytti päätään suostumukseksi ja seurasi prioria.\nMutta kun hän oli päässyt pois tuosta synkästä pylväskäytävästä,\njossa kaksi riviä munkkia seisoi, ja mennyt kappeliin, kiskaistiin\nkaksikymmentä päähinettä niskaan ja näkyviin tuli katseita,\njoista säteili ylpeys ja voitonvarmuus. Nuo kasvot eivät olleet\npelkureita eivätkä laiskoja munkinkasvoja, vaan niiden omituisuutena\nolivat tuuheat viikset ja tumma iho, ja niistä kuvastui voimaa ja\ntoimeliaisuutta. Monet niistä olivat täynnänsä arpia, ja ylpeimpäin\nkasvojen vierestä näkyivät vilkkaat naisenkasvot.\n\nTämä nainen leikitteli kultasakseilla, jotka riippuivat hänen\nkupeellaan, ja huudahti:\n\n-- Nyt, veljet, olemme vihdoinkin saaneet valoisilaisen käsiimme!\n\n-- Niinpä alan luulla, sisareni, -- vastasi Guisen herttua.\n\n-- Emme vielä, emme vielä, -- mutisi kardinaali. Kuinka niin?\n\n-- Riittääkö meillä porvareita musertamaan Crillon sotureineen?\n\n-- Meillä on vielä parempaa, -- vastasi Mayenne, -- ja uskokaa\nminua, ettei tulla ampumaan ainoatakaan laukausta. Kun kuningas\nhuomaa tulleensa vangituksi, huutaa hän, mutta kukaan ei vastaa\nhänen huutoonsa. Me saamme sitten hänet joko houkuttelemalla tai\nväkivallalla, mutta kuitenkaan itseämme ilmaisematta, luopumaan\nkruunustaan. Ja tieto siitä leviää pian kautta kaupungin, ja meidän\npuolestamme tulevat äänensä antamaan sekä porvarit että sotamiehet.\n\n-- Suunnitelma on hyvä ja se tuskin voi olla onnistumatta, --\nhuomautti herttuatar.\n\n-- Se on kutakuinkin uskallettu, -- virkkoi kardinaali päätään\npudistellen.\n\n-- Kuningas kieltäytyy allekirjoittamasta luopumiskirjaa. -- Hän on\nurhoollinen ja saattaa mieluummin valita kuoleman.\n\n-- Kuolkoon sitten! -- huudahtivat Mayenne ja herttuatar.\n\n-- Ei, -- vastasi Guisen herttua päättäväisesti, -- ei! Mielelläni\ntahdon ryhtyä hallitsemaan sellaisen ruhtinaan sijasta, joka\nitse luopuu kruunustaan ja jota voidaan halveksia, mutta en\nmurhatun sijasta, jonka kuolemaa surraan. Sitäpaitsi unohdatte\nsuunnitelmistanne Anjoun herttuan, joka, jos kuningas murhataan,\ntulee vaatimaan kruunua.\n\n-- Vaatikoon vain! -- vastasi Mayenne. -- Veljemme kardinaali on\nottanut huomioonsa sen mahdollisuuden, ja Anjoun herttua tietää\nluopumissuunnitelmasta. Hän on ollut yhteydessä hugenottien kanssa ja\non siis arvoton hallitsijaksi.\n\n-- Hugenottienko kanssa? Oletko siitä varma?\n\n-- Olen, sillä Navarran kuningas on auttanut häntä pakenemaan.\n\n-- Hyvä on.\n\n-- Sitäpaitsi on itse luopumiskirjaan liitettävä ehto meidän sukumme\nhyväksi. Sen ehdon nojalla sinusta tulee valtionhoitaja, ja siltä\npaikalta kuninkaanarvoon on vain yksi askel.\n\n-- Kyllä, kyllä, selitti kardinaali, -- tuon kaiken olen ottanut\nhuomioon. Mutta saattaisi tapahtua, että ranskalainen kaarti\nhyökkää luostariin saamaan varmuuden siitä, onko luopuminen tosi ja\nvapaaehtoinen. Crillon ei ymmärrä leikkiä, ja hänessä olisi miestä\nsanomaan kuninkaalle: Sire, henki on vaarassa, se on selvä se; mutta\npelastakaamme ennen kaikkea kunniamme.\n\n-- Sen tekee kenraali, -- virkkoi Mayenne, -- ja on kyllä ryhtynyt\nvarovaisuustoimenpiteisiin. Meitä on täällä piiritystä kestääksemme\nkahdeksankymmentä aatelismiestä ja lisäksi olen antanut jakaa\naseita sadalle munkille. Me voisimme pitää puoliamme kuukauden\najan kokonaista armeijaa vastaan, lukuunottamatta sitä, että me,\njos joutuisimme tappiolle, voisimme paeta saaliinemme maanalaista\nkäytävää myöten.\n\n-- Mutta mitä tekee Anjoun herttua tällä hetkellä?\n\n-- Samaa mitä muulloinkin: kun vaara on kysymyksessä, väistyy hän\naina. Ja nyt hän on mennyt kotiinsa, jonne hän, ollen hyvässä\nturvassa Bussyn ja Monsoreaun takana, odottaa uutisia.\n\n-- Hänen pitäisi kuitenkin olla täällä eikä kotonaan.\n\n-- Olet erehdyksissä, veljeni, -- vastasi kardinaali. -- Jos molemmat\nveljekset vangittaisiin, pitäisivät sitä rahvas ja aateli salajuonena\nkuningassukua vastaan. Meidän tulee olla varovaisia, ettemme\nnäyttäisi vallananastajilta. Me saamme kruunun perintöoikeuden\nnojalla, siinä kaikki. Kun jätämme Anjoun herttuan rauhaan ja\nleskikuningattaren asemilleen, niin kaikki puolustajamme meitä\nsiunaavat ja ihailevat. Ei kenelläkään ole meistä mitään sanomista.\nAinoa seuraus on vain se, että Bussyn ja sadan muun yhtä hyvät miekat\nkohotetaan meitä vastaan.\n\n-- Ah, Bussylla on huomenna kaksintaistelu suosikkien kanssa.\n\n-- Ne hän surmaa kaikki, siitä saamme olla iloiset. Sittemmin\nvaltaamme hänet puolellemme. Minä nimitän hänet armeijan kenraaliksi\nItaliaan, jossa sota epäilemättä piakkoin puhkee. Bussy on voimakas\npersoonallisuus, ja minä häntä suuresti kunnioitan.\n\n-- Ja todistaakseni, että minä pidän häntä yhtä suuressa arvossa,\nlupaan minä leskeksi tultuani mennä hänen kanssaan naimisiin, --\nsanoa sukasi herttuatar.\n\n-- Naimisiin hänen kanssaan! -- huudahti Mayenne.\n\n-- Minua paljo ylhäisemmätkin naiset ovat tehneet hänelle vielä\nenemmänkin, vaikka hän siihen aikaan ei ollutkaan mikään armeijan\npäällikkö.\n\n-- Nyt toimintaan! -- sanoi Mayenne. -- Niistä asioista saamme\nkeskustella myöhemmin.\n\n-- Kuka on nyt kuninkaan luona? -- kysyi Guisen herttua.\n\n-- Priori ja veli Gorenflot luullakseni, -- vastasi kardinaali. --\nHän ei saa nähdä muita kuin tuttuja kasvoja; muuten se voisi herättää\nhänessä epäluuloja. Nyt hän ensin katselee alttaria hautakappelissa\nja rukoilee pyhäinjäännöksiä. Sitten lausuu priori hänelle muutamia\nheliseviä sanoja maallisesta turhuudesta, minkä jälkeen veli\nGorenflot, joka tuonnoin piti sen kuuluisan puheensa liigalle,\nkoettaa houkutella häntä suostumaan siihen, johon emme mielellämme\ntahtoisi häntä pakottaa.\n\n-- Sillä tavoin onnistuminen olisi tietysti paljo parempi, -- sanoi\nherttua miettiväisenä.\n\n-- Niinpä kyllä. Henrik on taikauskoinen ja heikko, -- virkkoi\nMayenne. -- Minä menen takuuseen siitä, että hän helvetin pelosta\ntulee taipumaan.\n\n-- Mutta minä, jatkoi herttua, -- en ole niinkään varma asiasta kuin\nsinä. Me olemme nyt kuitenkin laskeneet pyydyksemme likoon emmekä\nvoi enää peräytyä. Jos priorin yritykset ja Gorenflotin houkutukset\nepäonnistuvat, täytyy meidän turvautua viimeiseen keinoon, s.o.\nsäikäyttää häntä.\n\nSamassa kajahti kellon kumahdus holvissa, jonne hämärä jo alkoi\nlaskeutua.\n\n-- Kuningas on menossa hautaholviin, -- sanoi Guisen herttua. No,\nniin, Mayenne, meidän on huudettava ystävillemme ja näytettävä taas\nmunkeilta.\n\nPian peittivät taas kapusongit noita rohkeita otsia, säteileviä\nsilmiä ja syviä arpia. Sitten alkoi kolmen- tai neljänkymmenen miehen\nsuuruinen munkkijoukko kolmen veljeksen johtamana lähetä hautaholvia.\n\n\n\n\n44.\n\nChicot ensimäinen.\n\n\nKuningas oli vajonnut syvään hartauteen, ja se ennusti Guisen\nherttuoiden suunnitelmille menestystä. Hän kävi hautakappelissa,\nmukanaan koko veljeskunta, suuteli pyhäinarkkua ja löi kunkin\ntoimituksen lopussa rintoihinsa ja lauloi katumuspsalmeja.\n\nPriori alotti kehotuksensa, ja niitä kuunteli kuningas katumusta\nosottaen. Vihdoin priori kumarsi Henrikille ja virkkoi:\n\n-- Sire, haluatteko nyt laskea maallisen kruununne iankaikkisen\njalkojen juureen?\n\n-- Haluan, -- vastasi kuningas ja näytti hyvin liikutetulta. Hän oli\nnyt tullut kopille, jonka kynnyksellä Gorenflot keikisteli.\n\n-- Täälläkö? -- kysyi kuningas.\n\n-- Juuri täällä, -- vastasi paksu munkki. Henrik astui koppiin ja\nlausui liikutetulla äänellä:\n\n-- _Hic portus salutis!_\n\n-- Niin, vastasi priori, -- _tässä on pelastuksen satama._\n\n-- Jättäkää meidät, -- sanoi Gorenflot, tehden majesteetillisen\nliikkeen.\n\nHeti sulkeutuivat kopin ovet ja saapuvilla olleet poistuivat.\nHuomattuaan, että kopissa oli penkki, istahti kuningas siihen ja\nnojasi kyynärpäillään polviinsa.\n\n-- Vai olet sinä nyt täällä, Herodes, senkin pakana! Vai olet täällä,\nNebukadnezar! -- kirkui Gorenflot, asettaen leveät kätensä kupeilleen.\n\nKuningas näytti hämmästyneeltä ja sanoi:\n\n-- Puhutteko minulle, veljeni?\n\n-- Puhun, kenellekäs muulle? Voiko löytyä sellaisia soimaussanoja,\njoita sinä et ansaitsisi?\n\n-- Veljeni! -- mutisi kuningas.\n\n-- Ah! Täällä ei sinulla ole mitään veljeä. Jo kauan olen minä\nvalmistanut puhetta... ja nyt minä sen sinulle pidän. Se on hyvien\nsaarnaajien tavan mukaan jaettu kolmeen jaostoon: Ensinnäkin\nolet sinä suuri tyranni, toiseksi irstas heittiö ja kolmanneksi\nviraltapantu hallitsija. Näistä kolmesta asiasta minä nyt tahdon\npuhua.\n\n-- Viraltapantuko, veli?... -- huudahti kuningas pimeästä sopestaan.\n\n-- Niin, juuri nyt viraltapantu. Täällä eivät asiat olekaan niinkuin\nPuolassa, etkä sinä pääse täältä pois.\n\n-- Ansa! -- kirkui kuningas.\n\n-- Voi, valoisilainen! Opi tuntemaan, että kuningaskin on vain\nihminen!\n\n-- Tämähän on väkivaltaa, veli, selvää väkivaltaa!\n\n-- Luuletko sitten, että me pidätämme sinut sääliäksemme sinua?\n\n-- Te käytätte uskontoa väärin, veli.\n\n-- Onko olemassa mitään uskontoa? -- huudahti Gorenflot.\n\n-- Voi! -- huokasi kuningas. -- Kuinka voi pyhimys puhua tuollaista?\nTe joudutte kadotukseen!\n\n-- Kadotukseen ei jouduta!\n\n-- Tehän puhutte kuin pakana, veljeni.\n\n-- Kas niin, ei mitään siveyssaarnoja, valoisilainen! Oletko valmis?\n\n-- Mihinkä?\n\n-- Luopumaan kruunustasi. Minua on käsketty yllyttämään sinua siihen,\nja sen minä nyt teen.\n\n-- Tehän teette kuolemansynnin.\n\n-- Äh! -- virkahti Gorenflot, pirullinen hymy huulillaan. -- Minulla\non oikeus antaa syntejä anteeksi, ja minä annan itselleni tästä\nsynnistä jo etukäteen synninpäästön. No niin, veli valoisilainen,\nluovu nyt vaan kiltisti kruunustasi!\n\n-- Mistä?\n\n-- Ranskan kruunusta.\n\n-- Mieluummin kuolen.\n\n-- Niinpä sitten kuoletkin... Kas, siinähän tulee priori. Tee pian\npäätöksesi.\n\n-- Minulla on kaartini ja ystäväni. Ne kyllä tulevat minua\npuolustamaan.\n\n-- Se on mahdollista. Mutta sitä ennen sinut tapetaan.\n\n-- Antakaa minulle edes yksi minuutti ajatuksenaikaa.\n\n-- Ei minuuttiakaan, ei sekuntiakaan!\n\n-- Intonne on teille eduksi, veli, -- sanoi priori ja antoi\nkuninkaalle merkin kädellään, ikäänkuin sanoakseen tälle: pyyntöönne\nsuostutaan. -- Sitten hän taas sulki oven.\n\nHenrik vaipui syviin ajatuksiin.\n\n-- No, -- sanoi Gorenflot, -- mitä kuuluu? Henrik oli istunut siinä\nnoin kymmenen minuuttia, kun joku koputti ovelle.\n\n-- Se on tapahtunut, -- sanoi Gorenflot, -- hän suostuu.\n\nKuningas oli nyt kuulevinaan käytävästä jotain ilon ja hämmästyksen\nsekaista hyminää.\n\n-- Lukekaa hänelle asiakirja, -- lausui nyt muuan ääni, joka sai\nkuninkaan hätkähtämään ja tahtomattaankin katsahtamaan ristikon\nläpi. Muuan munkki ojensi kokoonkäärityn pergamenttilehden\nGorenflotille. Tämä luki sen kankeasti kuninkaalle. Kuninkaan tuska\nnäytti sanomattoman suurelta. Hän piteli kädellään otsaansa ja huusi\nvaikertaen:\n\n-- Mutta ellen nyt allekirjoita?\n\n-- Siinä tapauksessa tulette kaksinverroin valmistamaan omaa\ntuhoanne, jatkoi Guisen herttuan ääni. -- Pitäkää itseänne kuolleena\nmaailmalta elkääkä pakottako alamaisianne riistämään henkeä mieheltä,\njoka on ollut heidän kuninkaanaan.\n\n-- Minua ei voida koskaan pakottaa, -- sanoi Henrik.\n\n-- Minä aavistin sitä, mutisi herttuatar synkin ja uhkaavin katsein.\nVeljeni, jatkoi hän Mayennen puoleen kääntyen, -- antaa kaikkien\nasestautua. Nyt on oltava valmiina.\n\n-- Mihinkä? -- kysyi kuningas nöyrällä äänellä.\n\n-- Kaikkeen, -- vastasi priori.\n\nKuninkaan epätoivo yhä enemmän ja enemmän lisääntyi.\n\n-- Valoisilainen! -- huusi Gorenflot. -- Ennen minä vihasin sinua,\nnyt minä sinua halveksin. No niin, allekirjoita heti, muuten saat\nkuoleman minun omasta kädestäni!\n\n-- Olkaa kärsivälliset! -- pyyteli kuningas. -- Sallikaa minun\njättäytyä korkeimman turviin!\n\n-- Hän haluaa vielä jonkun aikaa miettiä, -- sanoi Gorenflot.\n\n-- Annettakoon hänelle aikaa keskiyöhön asti, -- vastasi kardinaali.\n\n-- Kiitos, sääliväinen ihminen! -- huudahti kuningas epätoivoissaan.\n-- Palkitkoon sen sinulle jumala!\n\n-- Hänellä on tosiaankin heikot aivot, -- virkkoi Guisen herttua, --\nja me teemme Ranskalle palveluksen erottamalla hänet kruunustaan.\n\nGorenflot oli alkanut syytää suustaan Henrikkiä vastaan mitä\nkatkerimpia soimauksia ja muistuttaa häntä kaikista hänen\nhurjasteluistaan.\n\nÄkkiä kuului luostarin ulkopuolelta kovaa jyrinää.\n\n-- Vaiti! -- huusi Guisen herttua.\n\nSyntyi mitä syvin hiljaisuus. Ja kohta kuultiin luostarin portilta\nkaikuvia kumahduksia.\n\nMayenne juoksi sinnepäin niin nopeasti kuin lihavuudeltaan suinkin\npääsi.\n\n-- Hyvät ystävät! -- huusi hän. -- Aseellinen joukko on portin\nulkopuolella.\n\n-- Häntä on tultu noutamaan, -- sanoi herttuatar.\n\n-- Siinä yksi syy siihen, että hänen on heti allekirjoitettava, --\nhuomautti kardinaali.\n\n-- Kirjoita nimesi alle, valoisilainen, kirjoita nimesi! -- huusi\nGorenflot jylisevällä äänellä.\n\n-- Tehän myönsitte minulle puoleen yöhön asti ajatusaikaa, -- sanoi\nkuningas valittaen.\n\n-- Vai muutat sinä mielipidettäsi, kun luulet saavasi apua, --\nvastasi Gorenflot.\n\n-- Tietysti on minulla mahdollisuus...\n\n-- Tulla tapetuksi, niin kyllä, ellette heti allekirjoita, keskeytti\nherttuatar kiivaalla ja käskevällä äänellä.\n\nGorenflot tarttui kuninkaan käteen ja ojensi hänelle kynän. Ulkoa\nkuuluva melu yhä kasvoi.\n\n-- Uusi joukko on piirittänyt oikeanpuoleisen rapun, -- ilmoitti\nmuuan munkki.\n\n-- No niin, kirjoittakaa pian! -- huusivat Mayenne ja herttuatar\nkärsimättömästi.\n\nKuningas tarttui kynään.\n\n-- Sveitsiläiskaarti tulee, -- huudahti priori hengästyneenä. -- Se\non asettautunut kirkkomaan oikealle puolelle. Koko luostari on nyt\npiiritetty.\n\n-- Hyvä on. Me tulemme puolustautumaan, -- vastasi Mayennen herttua\npäättäväisesti. -- Minkään linnoituksen, jolla on sellainen\npanttivanki kuin meillä, ei koskaan tarvitse antautua armoille.\n\nHän on jo allekirjoittanut! -- ärjyi Gorenflot, kiskaisten\npergamentin Henrikin käsistä. Tämä kätki kasvonsa kapusonkiin.\n\n-- No niin, -- nyt me olemme kuninkaita, -- sanoi kardinaali\nherttualle. Pane hyvään talteen tämä kallisarvoinen asiakirja.\n\n-- Mitä meidän on tehtävä? Mitä on tehtävä? -- huusi muuan\nesiinjuokseva munkki, jonka kaapun alta huomasi selvästi aseellisen\nylimyksen. -- Crillon on saapunut ranskalaisine kaarteineen ja uhkaa\nsärkeä portit. Kuulkaa!... kuulkaa!...\n\n-- Kuninkaan nimessä! -- kumahteli Crillonin kuuluva ääni. -- Avatkaa!\n\n-- Nyt meillä ei enää ole mitään kuningasta, -- vastasi Gorenflot\neräästä ikkunasta.\n\n-- Kuka sellaista väittää, lurjus? -- kysyi Crillon.\n\n-- Minä, minä! -- huusi Gorenflot mitä röyhkeimmän ylpeästi.\n\n-- Koettakaapa ampua tuota narria, -- sanoi Crillon sotilailleen, --\nniin että hän saa muutamia kuulia vatsaansa.\n\nNähtyään kiväärejä ladattavan päästäytyi Gorenflot ikkunastaan ja\npudota mätskähti istualleen keskelle koppinsa lattiata.\n\n-- Lyökää ovi sisään, ystäväni Crillon, -- kajahti silloin kesken\nhiljaisuutta muuan hyvin tuttu ääni, ja se sai hiukset nousemaan\npystyyn käytävää vartioivilta niin vääriltä kuin oikeiltakin\nmunkeilta. Sanat lausui mies, joka oli sotamiesten rivien välitse\nastunut ihan luostarin rapuille saakka.\n\n-- Kyllä, teidän majesteettinne, -- vastasi Crillon ja löi jyriseviä\niskuja porttiin, niin että muurit vapisivat.\n\n-- Mitä te tahdotte? -- kysyi priori, joka vapisevana oli ilmestynyt\nerääseen ikkunaan.\n\n-- Vai te se olette, arvoisa isä Toulon, -- sanoi sama ylevä ja\nrauhallinen ääni. -- Antakaahan minulle takaisin narrini, joka lienee\njossain teidän kopissanne. Minulla on ikävä Chicotia. Louvressa\nkaivataan häntä.\n\n-- Ja minä, poikani, pidän oikein hauskaa, -- vastasi Chicot,\ntyöntäen pois kapusonkin kasvoiltaan, ja alkoi tunkeutua munkkien\nkeskitse, jotka kauhusta huudahtaen väistyivät syrjään.\n\nGuisen herttua luki nyt tuon vieläkin kostean allekirjoituksen, jonka\nhän niin suurella vaivalla oli saanut käsiinsä. Se kuului:\n\n_Chicot I._\n\n-- Mitä kummaa! Chicot ensimäinen! -- huusi hän. -- Kuolema ja kirous!\n\n-- Voi! Me olemme hukassa! -- änkytti kardinaali. -- Paetkaamme!\n\n-- Hei! -- kirkui Chicot ja antoi vyötäröillään riippuvasta nuorasta\naimo iskuja puolipyörryksissä olevalle Gorenflotille. Hei!\n\n\n\n\n45.\n\nKorko ja pääoma.\n\n\nSamassa kun salaliittolaiset olivat tunteneet oikean kuninkaan\nmuuttui heidän hämmästyksensä kauhuksi, ja Chicot I:sen\nallekirjoittama luopumiskirja muutti heidän kauhunsa raivoksi.\n\nChicot heitti kaapunsa syrjään, pani kätensä ristiin rinnoilleen ja\njäi, Gorenflotin paetessa mikäli taisi, liikkumattomana paikoilleen\nseisomaan.\n\nSe oli hirvittävä hetki. Raivostuneet ylimykset syöksähtivät\ngascognelaista kohti, aikoen kostaa tämän julman pilanteon.\n\nMutta tuo aseeton mies ja häneen ilvehtivät kasvonsa pidättivät heitä\nehkä enemmän kuin kardinaalin esitykset, joilla hän tahtoi huomauttaa\ntovereitaan siitä, ettei Chicotin kuolema mitään hyödyttäisi, mutta\nvoisi sen heille sitävastoin julmasti kostaa kuningas, joka yksissä\ntuumin narrinsa kanssa oli heille tämän kamalan ilveilyn järjestänyt.\n\nSiitä johtui se, että tikarit ja miekat laskeutuivat alas Chicotin\nedessä. Sillävälin kajahtelivat kuninkaan uhkaukset selvemmin,\nja kirveeniskut tiheämpään kumahtelivat. Näytti selvältä, ettei\nportti voisi kauvemmin moista hyökkäystä kestää. Sitäpaitsi ei sitä\nvähimmälläkään tavalla koetettu ehkäistä.\n\nHetken harkinnan jälkeen antoi senvuoksi Guisen herttua\nperäytymismerkin. Se sai Chicotin hymyilemään, sillä niinä öinä,\njotka hän oli viettänyt luostarissa, oli hän tutkinut maanalaisen\nkäytävän, löytänyt oven ja ilmoittanut sen kuninkaalle, joka taas\npuolestaan oli sijoittanut sinne sveitsiläiskaartin päällikön\nTocquenotin. Chicot saattoi siis jo edeltäpäin tietää, että\nliigalaiset toinen toisensa jälkeen joutuisivat satimeen.\n\nKardinaali poistui ensin parinkymmenen ylimyksen kera. Senjälkeen\nmeni herttua, melkein yhtä monta munkkia mukanaan. Sitten Mayenne,\njota äärettömän suuri vatsansa ja raskas ruumiinsa pidättivät\nviimeiseksi. Kun Mayenne ähkyen laahasi ruumistaan Gorenflotin kopin\nohi, ei Chicot enää hymyillyt. Hän nauroi niin, että piteli käsillään\nvatsaansa.\n\nKymmenen minuutin ajan odotteli Chicot kuulevansa, kuinka liigalaiset\nperäytettäisiin takaisin maanalaisesta! käytävästä, mutta hänen\nsuureksi kummakseen tuntuivatkin nämä poistuvan yhä kauvemmaksi.\n\nGascognelaisen mieleen pälkähti nyt muuan seikka, ja se sai hänet\nnauramisen sijasta puremaan hammasta, sillä aika kului, eivätkä\nliigalaiset palanneet. Olisivatko he ehkä huomanneet, että käytävän\nsuulla oli vartioita, ja kenties löytäneet toisen ulospääsytien?\n\nChicot oli juuri lähtemäisillään kopista, kun samassa ovelle\nilmestyi muodottoman lihava möhkäle, joka, alkaen kiemurrella hänen\njaloissaan, huusi:\n\n-- Voi minua kurjaa! Voi hyvä herra Chicot! Antakaa minulle anteeksi!\nAntakaa anteeksi!\n\n-- Mitä ihmettä! -- ajatteli gascognelainen. -- Gorenflothan juoksi\npois ensimäisenä ja palaa nyt yksin, vaikka hänen jo pitäisi olla\nmatkan päässä.\n\n-- Voi hyvä herra Chicot, armollinen herra Chicot, auttakaa minua! --\nulvoi munkki. - Antakaa anteeksi kelvottomalle ystävälle, joka katuu\ntekoaan ja polvillaan rukoilee rikostaan anteeksi!\n\n-- Mistä se johtuu, ettet sinä paennut toisten narrien mukana?\n\n-- Koska minä en mahtunut samasta paikasta kuin toiset, sillä Herra\non vihassaan antanut minulle tämän onnettoman suuren ruumiin! Voi\nsinua, onneton maha! sinä viheliäinen ihrapötsö! -- huusi munkki ja\nlöi molemmin käsin tuota surkuttelemaansa ruumiinosaa. -- Voi, miksi\nminä en ole yhtä hintelä kuin te, herra Chicot! On kaunista, mutta\nvarsinkin onnellista olla heikko!\n\nChicot ei ymmärtänyt munkin vaikeroimisesta vähääkään.\n\nPääsivätkö siis toiset jostain ulos? -- kysyi Chicot jyrisevällä\näänellä. -- Pakenivatko ne muut?\n\n-- Mitäpä niiden, herra Chicot, pitäisi sitten tehdä muuta! Tulisiko\nheidän odottaa hirttonuoraa? Voi onneton vatsani!\n\n-- Ole hiljaa, -- huusi Chicot, -- ja vastaa minulle! Gorenflot nousi\npermannosta polvilleen.\n\n-- Kysykää, herra Chicot, kysykää! Teillä on siihen oikeus.\n\n-- Millä tavalla nuo muut pelastautuvat?\n\n-- Ne juoksevat minkä käpälästä pääsevät.\n\n-- Sen kyllä ymmärrän. Mutta mistä ne pääsivät ulos?\n\n-- Eräästä reiästä.\n\n-- Mistä reiästä, lurjus?\n\n-- Se aukko on hautaholvissa.\n\n-- Sitä tietäkö sinä kutsut maanalaiseksi käytäväksi!\n\n-- En, paras herra Chicot. Maanalaisen käytävän suuta vartioidaan\nulkopuolelta. Samana hetkenä, jolloin suuri kardinaali Guise avasi\nsen, kuuli hän jonkin sveitsiläisen sanovan: _mich dürstet_, ja se\nkai merkitsee että: _minua janottaa_.\n\n-- Helkkari vieköön! Kyllä minä tiedän mitä se merkitsee! Pakolaiset\novat siis menneet toista tietä?\n\n-- Ovat, herra Chicot, niinkuin jo sanoin, hautaholvin kautta.\n\n-- Missä se holvi on?\n\n-- Se lähtee pyhätöstä...\n\n-- Sinä valehtelet. Jos he olisivat kulkeneet sen holvin kautta,\nolisin minä nähnyt niiden menevän tästä ohitse.\n\n-- Mutta, herra Chicot, juuri senvuoksi, ettei heillä ollut aikaa\ntehdä tätä kierrosta, ovat he ryömineet aukosta?\n\n-- Mistä aukosta?\n\n-- Eräästä aukosta, jonka kautta valo pääsee puutarhasta holviin.\n\n-- No, entä sitten?\n\n-- Minut, joka olin liian paksu päästäkseni siitä läpi, kiskottiin\nsääristä takaisin, koska olin toisten tiellä.\n\n-- Mutta, -- huudahti äkkiä Chicot, ja hänen kasvonsa kirkastuivat,\n-- ellet kerran sinä siitä mahtunut, niin...\n\n-- En mahtunut, vaikka koetinkin kaikin voimin päästä aukosta, mikä\nhyvin näkyy olkapäistäni ja rinnastani.\n\n-- Hän, joka on vielä paksumpi kuin Gorenflot, ei siis myöskään voine\nsiitä päästä, -- ajatteli Chicot itsekseen.\n\n-- Herra Chicot, mitä käskette?\n\n-- Nouse ylös, raukka!\n\nMunkki nousi viipymättä.\n\n-- Saata minut aukolle.\n\n-- Mihin vain haluatte, armollinen herra Chicot.\n\n-- Kulje edellä, lurjus!\n\nGorenflot alkoi mennä niin pian kuin osasi, ja Chicot napsautteli\nhäntä kädessään olevalla köydellä. Munkki kiiruhti puutarhaan ja\nkääntyi erääseen siellä olevaan tiheään puuryhmään, josta kuului\nkumeita valitushuutoja.\n\n-- Tuossa on aukko, -- virkkoi hän hengästyneenä.\n\nChicot meni sen luo ja näki jotain liikkuvan ruohokossa. Se oli\nnäköään kuin sellaisen otuksen takapuoli, jota Diogenes tavallisesti\nkutsui kaksijalkaiseksi höyhenettömäksi kukoksi, ja sen vieressä oli\nmiekka ja munkinkaapu.\n\nNäytti selvältä, että henkilö, joka niin onnettomasti oli joutunut\naukkoon, oli riisunut yltään kaiken, mikä lisäisi hänen tilavuuttaan,\nniin että hän nyt oli verrattain ohuesti puettu, ja kuitenkin koki\nhän, kuten Gorenflot vähän ennen oli tehnyt, äärettömästi ponnistella\npäästäkseen aukosta läpi. Kiroillen alkoi hän ähkyä:\n\n-- Mieluummin juoksisin kujanjuoksua koko kaartin halki. Ai, ai,\nhyvät ystävät, elkää vetäkö niin kovasti. Minun täytyy päästä\nhitaammin. Minusta kyllä tuntuu siltä, että minä tästä pääsen, mutta\nse käy hitaasti.\n\n-- Aa! Mayennen herttua! -- mutisi Chicot. -- Nyt hän on joutunut\nloukkuun, kuten sanotaan.\n\n-- Ei minua ilman syytä kutsuta Herkuleeksi, -- karjui aukosta karkea\nääni. -- Minä koetan saada irti muutaman kiven tästä muurista.\n\nHän ponnisteli tosiaankin niin kovasti, että muuan kivi alkoi liikkua.\n\nChicot tömisti nyt jaloillaan tannerta, saaden karkulaiset\notaksumaan, että siellä juostiin.\n\n-- Nyt ne tulevat! -- kuului holvista huutoja.\n\n-- Vai niin, -- huusi Chicot, ollen olevinaan hengästyksissään\njuoksemisesta, -- vai sinä se oletkin, kurja munkki!\n\n-- Elkää virkkako mitään, armollinen herra, -- mutistiin holvissa. --\nTeitä luullaan Gorenflotiksi.\n\n-- Haa, sinä jumalaton lurjus! Ja jokaisen sanansa painostukseksi\nantoi Chicot, joka vihdoinkin oli päässyt niin kauvan kaipaamaansa\npäämäärään, koko jäntevän kätensä voimalla köydestään iskuja siihen\nosaan Mayennen ruumista, joka nyt niin mainiosti oli näkyvissä.\n\n-- Olkaa hiljaa! -- kuului taas holvista huutoja. -- Hän pitää teitä\nmunkkina.\n\nMayenne päästikin vain hyvin hiljaisia huudahduksia, kokien kaikin\nvoimin saada kiveä irti.\n\n-- Ah, sinä petturi! -- jatkoi Chicot. -- Kelvoton munkki! Juoppo,\niletys, irstas otus! Siinä saat, tuossa... tuossa!\n\n-- Armoa! -- mutisi Gorenflot, joka tuskassaan luuli itse saavansa\nnuo iskut, jotka nyt kohdistuivat Mayenneen. -- Armoa, herra Chicot!\n\nMutta Chicot, kaukana siitä että olisi hellittänyt, yhä vain kiihtyi\nkostonhalussaan ja löi niin armottomasti, että Mayennen täytyi niin\npaljo kuin hän jaksoikin hillitä itseään, päästää eräitä valittavia\nääniä.\n\n-- Haa! -- huusi Chicot. -- Mistä syystä ei herra ole sallinut,\nettä minulla tässä edessäni, tuon kurjan munkinraadon sijasta olisi\nMayennen herttuan korkeasyntyinen ruumis, jolle olen velkaa joukon\niskuja seitsenvuotisen koron kanssa... kas siinä on... siinä on\nsinulle... roisto!\n\n-- Chicot! -- ulvoi herttua.\n\n-- Minä itse, minä, Chicot, kuninkaan vähäpätöinen palvelija, jolla\non ainoastaan kaksi käsivartta, mutta joka tällä hetkellä soisi niitä\nolevan sata.\n\nJa yhä kiihtyneempänä iski Chicot entistäkin tiukemmin. Tuskissaan\nponnisti kidutettu kaikki voimansa ja sai vihdoin kiven irti. Samassa\nhän piestyin seljin pääsi solahtamaan ystäviensä syliin.\n\n\n\n\n46.\n\nBussy ja Remy.\n\n\nKello oli yksitoista illalla. Anjoun herttua odotteli kärsimättömänä\nsitä, että Guisen herttuan lähetti saapuisi ilmoittamaan hänelle\nkuninkaan kruunustaluopumisen.\n\nYht'äkkiä hän kuuli pihalta hevosen kavioiden kapsetta. Hän riensi\nkatsomaan ikkunasta. Ratsastaja oli laskeutunut alas satulasta. Se\noli Bussy, joka kaartin kapteenina tuli ennen kohtaukseen menoaan\nantamaan yön aikana käytettävää tunnussanaa.\n\nNähtyään tuon urhean, nuoren ylimyksen, jota vastaan hänellä ei\nmilloinkaan ollut ollut valittamisen syytä, sai hän hetkeksi\ntunnonvaivoja. Mutta erään soihdun valaistuksessa näki hän Bussyn\nkasvoilla säteilevän niin suurta iloa ja toivoa, että hänen koko\nmustasukkainen harminsa jälleen heräsi.\n\nTietämättä sitä, että herttua häntä katseli, ilmoitti Bussy\ntunnussanan, hyppäsi hevosensa selkään ja riensi nelisessä pois.\n\nHän ratsasti kotiinsa jättääkseen sinne hevosensa. Siellä hän tapasi\nRemyn ja ilmoitti tälle aikovansa mennä Dianan luo. Nuori lääkäri\ntarjoutui saattamaan häntä vähän matkaa.\n\n-- Te voisitte joutua johonkin ikävään kohtaukseen kaduilla, herra\nkreivi, -- sanoi hän.\n\nBussy hymyili.\n\n-- Niinpä kyllä, armollinen herra, elkää naurako! Minä kyllä tiedän\nsen, että te ette pelkää mitään ikävyyksiä ja että tohtori Remy on\nheikko toveri. Mutta kahden henkilön kimppuun on vaikeampi käydä kuin\nyhden. Ja sitäpaitsi tahdonkin tulla mukaanne antaakseni teille hyvän\nneuvon.\n\n-- Sinäkö, Remy? No, tule sitten. Me puhelemme Dianasta. Suurin\nhuvini on saada nähdä se nainen, jota rakastan, ja sitä lähinnä\nsuurin on saada puhua hänestä.\n\n-- On olemassa ihmisiä, -- vastasi Remy -- jotka pitävät suurempana\nhuvina saada puhua rakastetustaan kuin nähdä hänet.\n\nBussy pisti kätensä nuoren tohtorin kainaloon ja niin he läksivät.\n\nRemy huomautti nyt kreiviä huomispäiväisestä taistelusta ja kehoitti\nhäntä luopumaan kohtauksestaan kreivittären kanssa ja käymään\nlevolle. -- Tavallisesti taistellaan huonosti, jos on vähän nukuttu,\n-- sanoi hän.\n\nBussy hymyili. Remy pysyi väitteissään.\n\n-- Katsos, Remy, -- sanoi Bussy, -- kun käteni tarttuu miekkaan,\nkiinnittyy se siihen niin lujasti että hermojänteet tuntuva käyvän\nteräksen lujiksi ja taipuisiksi, kun taas teräs näyttää saavan eloa,\nikäänkuin se olisi lihaa ja verta. Sillä tavalla muuttuu miekkani\nkäsivarret ja käsivarteni miekaksi. Ymmärräthän, ettei silloin voi\nolla kysymys väsymyksestä. Miekanterä ei väsy.\n\n-- Voi, armollinen herra, -- väitti Remy, -- huomenna on kysymys\ntaistelusta sellaisesta kuin Herkuleen taistelu Anteusta\ntai Theseuksen Minotaurusta vastaan, sanalla sanoen jostain\nverrattomasta. Siitä tulee taistelu, jota vastaisuudessa tullaan\nnimittämään Bussyn kamppailuksi, ja minä toivoisin, ettette te tässä\ntaistelujen taistelussa saisi naarmuakaan.\n\n-- Ole huoletta, hyvä Remy. Sinä saat nähdä ihmeitä. Minä miekkailin\ntänä aamuna neljän miekkailumestarin kanssa, eivätkä he kokonaisten\nkahdeksan minuutin aikana saaneet kertaakaan minuun sattumaan, jota\nvastoin minä olin repinyt heidän takkinsa siekaleiksi. Minä hypin\nkuin tiikeri.\n\nHe olivat nyt tullet Saint-Antoinen kadulle.\n\n-- Jää hyvästi! -- sanoi Bussy.\n\n-- Enkö saa odotella teitä täällä?\n\n-- Mitä se hyödyttäisi?\n\n-- Tahtoisin tulla vakuutetuksi siitä, että te palaatte takaisin\nennen kello kahta, niin että teille jäisi ainakin neljä tai viisi\ntuntia nukkumisaikaa ennen taistelua.\n\n-- Mutta entä jos minä annan siihen kunniasanani?\n\n-- Siinä tapauksessa olen levollinen. Enhän toki saata epäillä Bussyn\nkunniasanaa.\n\n-- Hyv'on! Minä annan sen sinulle. Kahden tunnin kuluttua olen kotona.\n\nRemy kuljeskeli filosofisin mietelmin pitkin autioita katuja Bussyn\npalatsille päin. Mutta hänen juuri käännähtäessään Place Beaudoyerin\nkadulle huomasi hän viisi kauhtanoihin kääriytynyttä aseellista\nmiestä tulevan vastaansa.\n\nViiden henkilön ulkona olo näin myöhään oli jotain tavatonta. Hän\nhiipi senvuoksi erään nurkkauksen taa.\n\nKun nuo viisi miestä olivat ehtineet hänestä kymmenen askeleen\npäähän, pysähtyivät he ja neljä niistä, sanottuaan ystävällisesti\nhyvää yötä, meni tiehensä, mutta viides jäi siihen miettiväisenä\nseisomaan. Samassa kuu pääsi pilkistämään pilven takaa ja valaisemaan\ntuon yökulkijan kasvot.\n\n-- Herra Saint-Luc! -- huudahti Remy. Kuultuaan nimeään mainittavan\nkohotti Saint-Luc päätään ja huomasi miehen lähestyvän.\n\n-- Remy! -- huudahti nyt vuorostaan Saint-Luc.\n\n-- Minä itse, -- vastasi tohtori, -- ja olen onnellinen senvuoksi,\nettei minun tarvitse lisätä: teidän palvelijanne, koskapa te näytte\nolevan vallan terve. Onko sopimatonta kysyä, mikä on saanut teidät\nlähtemään Louvresta näin myöhään yöllä?\n\n-- Asia on sellainen, rakas tohtorini, että minä kuninkaan käskystä\nolen kierrellyt ympäri kaupunkia selittääkseni, jos minulta\nkyseltäisiin hänen majesteettinsa kruunustaluopumisesta, ettei siinä\nole lainkaan perää.\n\n-- No?\n\n-- Ei ainoakaan ihminen ole sanonut sanaakaan. Ja kun jo pian on\nkeskiyö enkä minä ole kohdannut ketään muuta kuin Monsoreaun kreivin,\nniin päästin ystäväni menemään kotiinsa.\n\n-- Kuinka! Monsoreaunko? Oletteko tavannut hänet?\n\n-- Olen. Hänellä oli kymmenen tai kaksitoista asestettua miestä\nmukanaan.\n\n-- Merkillistä! Hänenhän olisi pitänyt olla Compiègnessä!\n\n-- Niin olisi pitänyt, mutta hän ei ole siellä.\n\n-- Entä kuninkaan käsky?\n\n-- Kuka tottelee kuningasta?\n\n-- Tunsiko hän teidät?\n\n-- Niin luulen.\n\n-- Ja oliko teitä vain viisi?\n\n-- Niin, minä ja ystäväni.\n\n-- Eikö hän käynyt teidän kimppuunne.\n\n-- Ei, hän minua päinvastoin väisti, ja se minua kovasti ihmetytti,\nsillä minä jo odotin, että siitä tulisi aikamoinen yhteenotto.\n\n-- Minne päin hän läksi?\n\n-- Tixeranderien kadulle.\n\n-- Voi hyvä jumala! -- huudahti Remy.\n\n-- Mistä on kysymys? -- kysäsi Saint-Luc hämmästyneenä.\n\n-- Mikä onnettomuus! Kreivi Bussy!\n\n-- Mitä tarkoitatte, Remy? Tiedättehän, että minä olen hänen\nystävänsä.\n\n-- Voi! Kreivi Bussy otaksui Monsoreaun menneen Compiègneen, ja nyt\non Bussy kreivittären luona.\n\n-- Hm, tämähän alkaa tuntua hyvin vakavalta.\n\n-- Niin, -- jatkoi Remy. -- Monsoreaussa on ihan varmaan syttynyt\nepäluuloja ja hän on vain teeskennellyt matkustavansa Compiègneen.\n\n-- Odottakaahan vähän -- virkkoi Saint-Luc ja löi kädellään otsaansa.\n-- Anjoun herttualla on sormensa tässä pelissä.\n\n-- Mutta Anjoun herttuahan itse juuri tänä aamuna metsästysretkeä\nehdotteli.\n\n-- Sitäkin suurempi syy. Onko teillä hyvät keuhkot, paras Remy?\n\n-- On, niinkuin palkeet.\n\n-- Juoskaamme siis kaikin voimin. Tehän tunnette talon?\n\n-- Tunnen.\n\n-- Juoskaa siis minun edelläni ja näyttäkää tietä. Nuoret miehet\nalkoivat juosta niin nopeasti, että heidän juoksunsa olisi ollut\nkunniaksi kahdelle ahdistetulle hirvellekin.\n\n-- Onkohan Monsoreau paljokin meistä edellä? -- kysyi Remy.\n\n-- Noin neljännestunnin matkan edellä, -- vastasi Saint-Luc ja\nhyppäsi viiden jalan korkuisen kiviröykkiön yli.\n\n-- Kunhan vain emme tulisi perille liian myöhään, -- virkkoi Remy ja\nveti miekan tupestaan.\n\n\n\n\n47.\n\nMurha.\n\n\nIlman arkuutta ja epäilyä oli Diana ottanut Bussyn vastaan, sillä hän\noli vakuutettu miehensä poismatkustamisesta.\n\nEi milloinkaan ennen ollut tuo nuori nainen ollut iloisempi, ei\nkoskaan ollut Bussy tuntenut itseään onnellisemmaksi.\n\nDiana ajatteli kuitenkin uhkaavaa huomispäivää ja kuvaili tuolle\nnuorelle miehelle, että tämän elämä oli hänenkin elämänsä.\nVoittaminen ei yksin riittäisi. Bussyn täytyisi voitettuaan paeta\nkuninkaan vihaa, sillä Henrik ei kaiketikaan koskaan antaisi\nvoittajalle anteeksi suosikkiensa tappiota tahi kuolemaa.\n\n-- Voi, -- virkkoi Diana, kietoen käsivartensa rakastajansa\nkaulaan ja katsellen tämän kauniita piirteitä. -- Etkö ole Ranskan\nurhoollisin ylimys? Miksi sinun siis tarvitsee ajatella kunniasi\nkartuttamista? Sinä jo olet niin ylempänä kaikkia muita, ettei ole\nylevää pyrkiä vieläkin kuuluisammaksi. Ethän sinä halua miellyttää\nmuita naisia, sillä sinähän rakastat minua ja pelkäisit kadottavasi\nminut ainaiseksi, eikö niin? Ludvig? Ole arka elämästäsi! Minä en\nsano sinulle: ajattele kuolemaa, sillä ei ainoakaan mies ole kyllin\nvoimakas, riittävän mahtava, surmaamaan minun Ludvigiani muuten kuin\npetoksen kautta. Mutta voihan tulla haavoitetuksi, sinähän tiedät\nsen, koska minä saan kiittää haavaa siitä, että olen oppinut sinut\ntuntemaan.\n\n-- Ole huoletta, -- vastasi Bussy hymyillen. -- Minä pidän varani,\nniin ettei minua rumenneta.\n\n-- Ajattelepas, mitä tuskaa tuntisitkaan, jos näkisit minun palaavan\nhaavoitettuna ja verisenä! No niin! Samaa tuskaa tulisin minäkin\ntuntemaan, jos sinut verisenä näkisin. Ole varovainen, urhea\nleijonani. Siinä kaikki, mitä sinulta pyydän.\n\n-- Olen, Dianani, -- vastasi Bussy.\n\n-- Voi, Ludvig! Sinä vastaat kuulematta mitä minä puhun. Sinä\nkatselet minua välittämättä siitä että minä puhun.\n\n-- Niin, minä katselen, miten kaunis sinä olet.\n\n-- Elä nyt ajattele minua. Muista, että asia koskee sinua, sinun\nelämääsi, meidän elämäämme. Minä aion nyt sanoa sinulle jotain, mikä\ntekee sinut, ei tosin voimakkaammaksi, mutta ainakin varovaisemmaksi.\nMinä aion rohkastautua itse katselemaan sinun taisteluasi.\n\n-- Sinäkö?\n\n-- Niin, minä tahdon sen nähdä.\n\n-- Se on mahdotonta, Diana.\n\n-- Ei ole. Kuulehan! Sinä tiedät, että tässä viereisessä huoneessa\non ikkuna pihanpuolella, ja siitä ikkunasta avautuu näköala\nTournellesille.\n\n-- Kyllä, minä muistan sen. Se on noin kaksikymmentä jalkaa korkealla\nja sen alapuolella on rauta-aidake.\n\n-- Tuosta ikkunasta voin sinut nähdä. Asettaudu sellaiseen\nasemaan, että sinut näen. Silloin tiedät minun olevan ikkunassa.\nVoitpa nähdäkin minut... mutta mitä minä, houkkio, puhunkaan!\nVastustajillasi saattaisi olla jotain etua sinun hajamielisyydestäsi.\n\nNiin, hän ehkä voisi minut surmata sill'aikaa kun minä sinua\nkatselisin, -- virkkoi Bussy. -- Jos minut olisi tuomittu kuolemaan\nja minä itse saisin valita kuolintavan, niin valitsisin juuri\nsellaisen.\n\n-- Mutta eihän nyt ole kysymyksessä kuoleminen. Päinvastoin on\nkysymys elämisestä.\n\n-- Ja minä tulen elämään, ole huoletta. Sitäpaitsi on minulla hyvät\ntaistelutoverit. Sinä et tunne minun ystäviäni, mutta minä ne tunnen.\n\n-- Hyvä on. Minä uskon sinua, rakkaani, mutta kuuntelehan nyt minua\nja lupaa totella.\n\n-- Kyllä, kunhan vain et käske minun jättämään sinua.\n\n-- Juuri sitä aioin sinulta pyytää. Minä vetoan sinun järkeesi.\n\n-- Niinpä ei sinun itsesi olisi pitänyt sitä minulta riistää.\n\n-- Ei mitään korusanoja, kaunis ylimykseni, vaan tottelevaisuutta.\nTottelevaisuudella osoitetaan parhaiten rakkautta.\n\n-- Käske siis.\n\n-- Sinun täytyy erota minusta. Sinun tulee nukkua.\n\n-- Voi, nytkö jo?\n\n-- Minä tahdon rukoilla jumalaa puolestasi ja sitten syleilet sinä\nminua jäähyväisiksi.\n\n-- Mutta sinuahan olisikin rukoiltava, niinkuin rukoillaan enkeleitä.\n\n-- No etkö sitten usko, että enkelit rukoilevat jumalaa? -- virkkoi\nDiana ja lankesi polvilleen.\n\nSydämensä syvyydestä ja katse korkeuteen tähdättynä rukoili hän\nsitten:\n\nHerra, jos tahdot, että sinun palvelijattaresi on elävä onnellisena\neikä hänen toivottomuudessaan tarvitse etsiä kuolemaa, niin suojele\nhäntä, jonka olet johdattanut minun tielleni, niin että voisin\nrakastaa vain häntä, vain häntä!\n\nHän oli parahiksi saanut lausutuiksi nuo sanat, ja Bussy oli hieman\nkumartunut kietoakseen kätensä hänen ympärilleen ja suudellakseen\nhänen otsaansa, kun äkkiä ikkunaruudut helisivät ja kolme asestettua\nmiestä ilmestyi balkongille samalla kun neljäs kiipesi kallerialle.\n\nViimeksimainitun kasvoilla oli naamari. Oikeassa kädessään oli\nhänellä pistooli, vasemmassa paljastettu miekka.\n\nBussy seisoi silmänräpäyksen ajan liikkumattomana ja Dianan päästämän\nkauhunhuudon jähmetyttämänä. Samalla oli Diana kietonut kätensä\nBussyn kaulaan.\n\nNaamioitu mies antoi merkin. Hänen kolme toveriaan tulivat pari\naskelta lähemmäksi Yhdellä niistä oli aseenaan pyssy.\n\nVasemmalla kädellään siirsi Bussy äkisti Dianan syrjään ja veti\noikealla miekkansa esiin.\n\n-- Eteenpäin, eteenpäin, urhoni! -- huusi haudankaikuva ääni\nsamettinaamion alta. -- Hän on kauhusta puolikuollut. Pelko on hänet\nsurmannut.\n\n-- Sinä erehdyt, -- sanoi Bussy. -- En ole koskaan ollut pelkuri.\n\nDiana aikoi tulla hänen lähelleen.\n\n-- Mene syrjään, Diana! -- sanoi Bussy. Mutta kehotusta tottelematta\nkiersi Diana toistamiseen käsivartensa hänen kaulaansa.\n\n-- Tahdotko, että he surmaavat minut? - mutisi Bussy.\n\nDiana väistyi nyt sivulle. Hän huomasi, ettei hän tuolla tavalla\nvoisi auttaa rakastajaansa.\n\n-- Ahaa! -- virkkoi äskeinen kolkko ääni. -- Sehän onkin herra Bussy.\nEnpä minä, hullu, olisi tuota uskonut. Toden totta, hyvä, kelpo\nystävä!\n\nBussy oli vaiti ja puri huultaan ja katseli ympäriltään\npuolustusesineitä.\n\n-- Hän on saanut tietää, -- jatkoi pilkallisesti sama synkkä ääni,\n-- että ylihovijahtimestari on poissa ja on jättänyt vaimonsa yksin,\nminkävuoksi hän on tullut pitämään tälle seuraa. Miten hyvä, mainio\nystävä herra Bussy onkaan!\n\n-- Aah? Vai te se olette, herra Monsoreau! -- virkahti Bussy. --\nHyvä on! Poistakaa naamarinne! Minä tiedän nyt, kenen kanssa olen\ntekemisissä.\n\n-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Monsoreau ja heitti kauvas mustan\nsamettinaamarinsa. Diana päästi heikon huudahduksen. Monsoreau oli\nkalmankalpea ja hänen hymynsä muistutti pahan hengen hymyä.\n\n-- Kas niin, hyvä herra, -- lausui Bussy, -- tehkäämme tästä loppu.\nMinä en pidä meluamisesta. Puheiden pito ehkä soveltuu Homeroksen\nurhoille ennen taisteluun menoa. Mutta minä olen vain pelkkä ihminen,\nkuitenkin sellainen ihminen, joka ei pelkää. Käykää siis minun\nkimppuuni tahi antakaa minun mennä.\n\nMonsoreau vastasi pilkkanaurulla, ja se sai Dianan vapisemaan, mutta\nBussyssa se synnytti mitä kiehuvinta vihaa.\n\n-- Antakaa minun poistua! -- toisti nuori mies ja tunsi veren\nkohoavan sydämestä päähän.\n\n-- Ohoo! -- vastasi Monsoreau. -- Vai poistua! Mitä sillä\ntarkoitatte, herra Bussy?\n\n-- Mitelkäämme sitten miekkojamme ja tehkäämme selvä asiasta. Minun\ntäytyy päästä kotiini, ja minä asun kaukana täältä.\n\n-- Eipähän! Te tulette jäämään tänne! Sillävälin näkyi kahden muun\nmiehen päät balkongin ristikon takaa. He astuivat nyt sisälle ja\nasettautuivat toveriensa viereen.\n\n-- Neljä ja kaksi on yhteensä kuusi, -- sanoi Bussy. -- Missä ovat\nmuut?\n\n-- Ne odottavat oven ulkopuolella, -- vastasi Monsoreau.\n\nDiana vaipui polvilleen ja niin paljo kuin hän koettikin hillitä\nnyyhkytystään, kuuli Bussy sen kuitenkin. Hän loi pikaisen silmäyksen\nensin Dianaan, sitten kreiviin.\n\n-- Paras kreivi, -- virkkoi hän hetkisen harkittuaan, -- te tiedätte,\nettä minä olen rehellinen mies.\n\n-- Kyllä, -- vastasi Monsoreau, -- te olette rehellinen mies samalla\ntavalla kuin tuo rouva on rehellinen nainen.\n\n-- Hyvä on, hyvä herra, se on kovaa, mutta ansaittua, ja kaikki vielä\nsovitetaan. Mutta huomenna on minulla muuan asia selvitettävänä\nnoiden neljän ylimyksen kanssa, jotka te tunnette. Ja koska heillä\non etuoikeus, pyydän minä saada tänä iltana väistyä syrjään ja annan\nteille kunniasanani siihen, että voitte sen jälkeen tavata minut,\nmissä haluatte.\n\nMonsoreau kohautti olkapäitään.\n\n-- Kuulkaahan, -- jatkoi Bussy, -- minä vannon kautta jumalan\nkuuluvani teille sittenkun olen taistellut herrojen Schombergin,\nQuéluksen, Maugironin ja d'Epernonin kanssa. Jos he surmaavat minut,\nsilloinhan te saatte hyvityksen heidän kätensä kautta. Mutta jos taas\nminä heidät surmaan, on teillä itsellänne tilaisuus kostaa.\n\nMonsoreau kääntyi miestensä puoleen.\n\n-- Reippaasti eteenpäin, urhoni! -- huusi hän.\n\n-- Ahaa, minä erehdyinkin! -- sanoi Bussy. -- Tässä ei näy olevankaan\nkysymyksessä kaksintaistelu, vaan murha.\n\n-- Kuten haluatte.\n\n-- Näen, että me olemme pettyneet toistemme suhteen. Mutta varokaa\nitseänne, varokaa itseänne. Anjoun herttua saattaa julmistua asiasta.\n\n-- Ja kuitenkin on hän itse minut lähettänyt. Bussy värisi ja Diana\nkohotti vaikerrellen kätensä korkeutta kohti.\n\n-- Jos niin on, -- vastasi Bussy, -- niin täytyy minun turvautua\nBussyyn yksinään eli vain itseeni. Pitäkää miehuullisesti puolianne,\nsankarit!\n\nJa kuin kädenkäänteessä hän löi kumoon rukoustuolin, veti sen\npöydälle ja heitti vielä sen päälle erään tuolin, niin että hän\nmuutamassa silmänräpäyksessä oli saanut järjestetyksi itselleen\njonkinlaisen suojamuurin itsensä ja vihollistensa välille. Tämä\nliike oli ollut niin nopea, että pyssystä ammuttu kuula sattui vain\nrukoustuoliin ja tarttui siihen kiinni. Sillävälin Bussy kaatoi vielä\nerään Frans I:n aikaisen pöydän, lisäten siten suojusvarustustaan.\n\nDiana, joka nyt oli suojassa hyökkääjiltä, ymmärsi, ettei hän voisi\nmuuten kuin rukouksien kautta auttaa rakastajaansa: hän senvuoksi\nrukoili ylen hartaasti. Bussy loi katseen ensin häneen, sitten tuohon\ntilapäiseen varustukseensa ja virkkoi:\n\n-- Nyt eteenpäin! Mutta minun miekkani pistää. Varokaa itseänne!\n\nMonsoreaun yllytyksestä tekivät roistot liikkeen leijonaa kohti.\nTämä odotteli niitä palavin katsein. Muuan niistä ojensi kätensä\nvetääkseen pois rukoustuolin, mutta ennenkuin hän ehti sitä\nkoskeakaan, halkaisi Bussyn miekka hänen kätensä aina olkapäähän asti.\n\nMies päästi huudon ja kompuroi ikkunan luo.\n\nBussy kuuli nyt nopeita askeleita käytävästä ja pelkäsi jäävänsä\nkahden tulen väliin. Hän riensi ovelle sulkemaan reikeliä, mutta\nse ehtikin avautua ennen. Bussy peräytyi askeleen asettautuakseen\nvastarintaan sekä entisiä että uusia vihollisiaan vastaan.\n\nKaksi miestä syöksähti ovesta sisälle.\n\n-- Voi, rakas isäntä! -- huusi hyvin tuttu ääni. -- Tulemmeko liian\nmyöhään?\n\n-- Remy! -- huudahti Bussy.\n\n-- Luulenpa, -- huusi toinen ääni, -- että täällä ollaan murhaamassa!\n\nBussy tunsi tuon äänen ja päästi ilohuudon.\n\n-- Saint-Luc!\n\n-- Minä itse, hyvä ystävä.\n\n-- Ahaa! -- virkahti Bussy. -- Arvelenpa nyt, paras herra Monsoreau,\nettä teette viisaimmin antaessanne meidän mennä, sillä ellette nyt\nlähde pois tieltä, tulemme me kulkemaan teidän ruumiittenne yli.\n\n-- Kolme miestä tänne! -- kirkui Monsoreau.\n\nKolme uutta roistoa ilmestyi balkongille.\n\n-- Kas vaan! Luulenpa niitä olevan kokonaisen armeijan! -- virkkoi\nilveillen Saint-Luc.\n\n-- Suuri jumala, varjele häntä! -- rukoili Diana.\n\n-- Kurja! -- huusi Monsoreau ja riensi lähemmäksi lyödäkseen häntä.\n\nMutta Bussy näki tuon liikkeen ja notkeana kuin tiikeri hyppäsi\nyhdellä ainoalla loikkauksella yli suojavarustuksensa. Hänen\nmiekkansa sattui Monsoreaun miekkaan ja satutti tätä kaulaan,\nmutta välimatka oli liian pitkä, ja ylihovijahtimestari pääsi vain\nvähäisellä naarmulla.\n\nViisi miestä hyökkäsi nyt Bussyn päälle. Yksi niistä kaatui heti\nSaint-Luc'in miekasta.\n\n-- Eteenpäin! -- huusi Remy.\n\n-- Ei, Remy! -- sanoi Bussy. -- Ota ja vie pois Diana!\n\nMonsoreau päästi karjunnan ja tempaisi pistoolin eräältä lähinnä\nseisovalta.\n\nRemy epäröi.\n\n-- Mutta entäpä te itse? -- väitti hän.\n\n-- Vie vain pois hänet, vie pois hänet! -- huusi Bussy. -- Minä jätän\nhänet sinun huostaasi.\n\n-- Voi hyvä jumala! -- mutisi Diana. -- Voi jumala, auta häntä!\n\n-- Tulkaa, rouva, -- sanoi Remy.\n\n-- En koskaan, en milloinkaan minä häntä hylkää.\n\nRemy nosti hänet syliinsä.\n\n-- Auta, Bussy! -- huusi Diana. -- Auta!\n\nNaisparka houraili. Hän ei enää voinut erottaa ystävää vihollisesta...\n\n-- Mene, mene, -- vastasi Bussy. -- Minä tulen sitten luoksesi.\n\n-- Kyllä, kyllä! -- ulvoi Monsoreau. -- Sen kyllä uskon.\n\nSamassa laukaistiin pyssy.\n\nBussy huomasi Remyn horjahtelevan ja kaatuvan ja samalla kaatavan\nDianan mukanaan. Bussylta pääsi tuskanhuuto.\n\n-- Ei se ollut mitään, -- sammalsi Remy. -- Minä vain sain kuulan.\nHän on vahingoittumaton.\n\nBussy käännähti heti ympäri ja samassa heittäytyi kolme miestä hänen\npäällensä. Mutta Saint-Luc syöksähti Bussyn ja noiden kolmen väliin.\nNiistä yksi kaatui. Toiset kaksi peräytyivät takaisin.\n\n-- Saint-Luc! -- pyysi Bussy. -- Saint-Luc, sen naisen nimessä, jota\nrakastat, vannotan minä sinun pelastamaan Dianan!\n\n-- Entä sinä itse?\n\n-- Minä olen mies.\n\nSaint-Luc kiiruhti nyt Dianan luo, joka oli kohottautunut polvilleen,\notti hänet syliinsä ja poistui ovesta.\n\n-- Tännepäin! -- huusi Monsoreau. -- Tänne te miehet, jotka olette\nrapuilla!\n\n-- Haa, roisto! Haa, kurja konna! -- ärjyi Bussy.\n\nMonsoreau vetäytyi miestensä taa. Bussy teki pari hyökkäystä. Ensi\nkerralla hän lävisti erään pään, toisella kerralla muutaman rinnan.\n\n-- Tämä tekee meille hieman parempaa tilaa, -- sanoi hän, peräytyen\nvarustuksensa suojaan.\n\n-- Paetkaa! mutisi Remy. -- Paetkaa armollinen herra!\n\n-- Minäkö pakenisin murhaajia! -- huusi Bussy ja kumartuen nuoren\nmiehen puoleen kuiskasi:\n\n-- Diana täytyy pelastaa. Mutta sano, Remy, mihin paikkaan olet\nhaavoittunut?\n\n-- Pitäkää varanne! -- sanoi Remy. -- Pitäkää varanne!\n\nNeljä miestä syöksähti nyt todellakin ovesta rapuille. Bussy, huomasi\nolevansa saarrettu kahdelta taholta. Mutta hänessä eli vain yksi\nainoa ajatus.\n\n-- Diana! -- huusi hän. -- Diana!\n\nJa silmänräpäystäkään hukkaamatta hyökkäsi hän samassa noita neljää\nmiestä vastaan. Niistä kaksi kaatui, toinen haavottuneena, toinen\nkuolleena. Sitten hän, Monsoreaun lähestyessä, vetäytyi taas takaisin\nvarustukseensa.\n\n-- Vetäkää haka kiinni! -- huusi Monsoreau. -- Ja vääntäkää avainta.\nMe saamme hänet kiinni.\n\nViimeiset voimansa ponnistaen oli Remy sillävälin laahautunut Bussyn\njalkoihin, lisäten siten ruumiillaan varustusta.\n\nSyntyi hetken väliaika.\n\nHuojuvin polvin, ruumis seinässä kiinni, käsivarsi taivutettuna ja\nmiekankärki alaspainettuna seisoi Bussy ja katseli ympärilleen.\n\nSeitsemän miestä virui lattialla, yhdeksän taistelijaa oli vielä\njälellä.\n\nBussy laski niiden luvun muutamassa silmäyksessä. Mutta nähdessään\nyhdeksän miekkaa välähtelevän, kuullessaan Monsoreaun yllyttävän\nmiehiään, tuntiessaan jalkainsa liukahtelevan veressä tuntui tuosta\nurhoollisesta sankarista, joka ei koskaan ollut tuntenut pelkoa,\nsiltä kuin tuntuisi kuoleman kuva uhkaavana siinä hänen edessään ja\nviittaili hänelle kamalin irvistyksin.\n\n-- Yhdeksästä, -- ajatteli hän, -- voin tosin vielä surmata viisi,\nmutta jälellejäävät neljä tulevat surmaamaan minut. Voimani saattavat\nriittää vielä kymmeneksi minuutiksi. Hyvä on! Näinä kymmenenä\nminuuttina tahdon minä tehdä sellaista, mitä ainoakaan ihminen ei\nvielä ole tehnyt -- eikä tule tekemään.\n\nRiisuttuaan viittansa ja käärittyään sen kuin kilveksi vasemman\nkäsivartensa ympärille, syöksähti hän keskelle huonetta, ikäänkuin ei\nhänen arvolleen soveltuisi enää taistella suojassa. Siinä hän kohtasi\njoukon miekkoja, ja niiden kanssa hänen miekkansa terä kiemurteli\nkuin kyy. Kolme kertaa oli hän hyökännyt, kolmasti oli hänen\nmiekkansa sattunut, ja haalea verivirta valui pitkin miekanterää\nhänen rystyilleen. Sillä aikaa oli hän väistänyt parikymmentä\nvimmattua iskua. Hänen viittansa oli repeytynyt rääsyiksi.\n\nMurhamiehet vaihtoivat taistelutapansa, nähtyään yhden toverinsa\nkaatuvan ja kolmannen peräytyvän. He lakkasivat käyttämästä\nmiekkojaan. Toiset ahdistivat häntä pyssyjensä perillä, toiset\nlaukaisivat pistoolinsa, jotka vielä olivat olleet laukaisematta,\nmutta hän väisti taitavasti kuulat joko heittäytymällä sivulle tai\nkumartumalla alas. Tuona ratkaisevana hetkenä näytti hänen olentonsa\nmoninkertaistuneen, sillä hän ei ainoastaan nähnyt, kuullut ja\ntoiminut, vaan hän myöskin arvasi vainoojiensa salaisimmat ajatukset.\n\nHänet valtasi nyt ajatus, että hän, jos surmaisi Monsoreaun, tulisi\ntaistelu päättymään. Senvuoksi hän hakikin tätä murhamiestensä\nseasta. Mutta tämä, ollen yhtä rauhallinen kuin Bussy oli kiihkeä,\ntyytyi vain lataamaan pistooleita miehilleen tai laukaisi niitä\ntaistelijain takaa.\n\nMutta Bussylle oli helppoa raivata tietään. Hän hyökkäsi roistojen\nkeskeen, jotka samassa peräytyivät, niin että hän oli kasvot\nvastatusten Monsoreaun kanssa. Tämä tähtäsi ja ampui Bussyä kohti\nlaukauksen. Kuula sattui Bussyn miekan terään ja taittoi sen pari\ntuumaa kahvan yläpuolelta.\n\n-- Aseeton! -- huusi Monsoreau. Aseeton! Bussy peräytyi pari askelta\nja tarttui miekkansa katkenneeseen terään. Silmänräpäyksessä oli se\nhänellä kädessään, nenäliina sen suojaksi käärittynä.\n\nTaistelu alkoi nyt uudelleen ja tarjosi harvinaisen näyn. Melkein\naseeton mies taisteli yksinään kuutta hyvin asestettua miestä\nvastaan, suojanaan kymmenestä ruumiista muodostunut valli.\n\nKamppailu muodostui nyt entistään hirvittävämmäksi. Monsoreau,\naavistaen Bussyn haluavan saada itselleen uuden aseen, järjesti\nkaikki miehensä hyökkäämään Bussyn kimppuun. Bussy joutui\nsaarroksiin. Tylsä, rikkinäinen teränpuolikas vavahteli hänen\nkädessään. Väsymys alkoi jäykistää hänen käsivarttaan ja hän katsahti\nepätoivoissaan ympärilleen, kun äkkiä muuan hänen jaloissaan oleva\nruumis sai eloa, nousi polvilleen ja ojensi hänelle eheän miekan.\nSe oli Remy, joka täten viimeisenä ponnistuksenaan osotti Bussylle\nuskollisuuttaan.\n\nBussy päästi ilohuudon ja vetäytyi äkkiä takaperin irroittaakseen\nnenäliinan kädestään ja heittääkseen katkenneen terän luotaan.\n\nSillävälin hiipi Monsoreau Remyn luo ja laukasi pistoolinsa suoraan\ntämän päähän. Remy retkahti permannolle kuolleena.\n\nBussy tämän huomattuaan huusi tai oikeammin sanoen karjui. Kun\nhän taas oli saanut puolustamismahdollisuuden, palasivat hänen\nvoimansakin. Hänen miekkansa viuhusi ainaisena ympyränä ja puhkaisi\nmilloin käden, milloin ohimon.\n\nNyt oli ovi vapaa. Nopeana ja notkeana hän hyökkäsi sitä kohti,\nkoettaen painollaan murtaa sen auki. Mutta reikelit pitivät.\n\nVäsähtäneenä siitä laski Bussy oikean käsivartensa alas ja koitti\nvasemmalla kädellään vetää reikeliä auki, kääntäen selkänsä oveen\npäin ja kasvonsa roistoihin. Silloin hän sai luodin reiteensä ja\nkaksi pistoa lonkkiinsa, mutta hänen oli onnistunut saada reikeli\nvedetyksi ja avainta väännetyksi. Riemuiten hän pisti nyt kuoliaaksi\nlähimmän roiston, hyökkäsi Monsoreauta kohti ja iski häntä rintaan.\nMonsoreau alkoi kiroilla.\n\n-- Ah! -- huudahti Bussy avatessaan ovea. -- Alanpa jo luulla\npääseväni täältä pois.\n\nNeljä jälellejäänyttä roistoa heittivät nyt pois aseensa ja\ntarttuivat käsin kiinni Bussyyn. He eivät kyenneet haavottamaan\nhäntä miekoillaan, sillä hänen ihmeteltävä taituruutensa teki hänet\nhaavoittumattomaksi. He senvuoksi koettivat saada hänet kuristetuksi.\nMutta miekankahvalla ja terällä iskien sai Bussy sen estetyksi.\nKahdesti tuli taas Monsoreaukin lähemmäksi ja kahdesti hän myös\nhaavottui.\n\nKolme miestä oli nyt tarttunut kiinni Bussyn miekkaan ja ne saivat\nsen riistetyksi hänen käsistään. Silloin hän tarttui puiseen tuoliin\nja löi sillä kaksi miehistä maahan, mutta kolmannen olkapäähän\nsattuessaan tuoli murtui. Mies jäi pystyyn ja iski tikarin Bussyn\nrintaan. Bussy tarttui häntä ranteeseen, veti tikarin haavasta\nja käänsi sen terän vastustajaansa kohti ja pakotti hänet siten\nlävistämään itsensä. Viimeinen miehistä hyppäsi ulos ikkunasta. Bussy\notti pari askelta seuratakseen häntä, mutta ruumiitten keskessä\nmakaava Monsoreau nousi nyt vuorostaan ylös ja iski veitsen hänen\npolveensa.\n\nBussy huudahti tuskasta ja haki katseillaan miekkaa ja, sellaisen\nsaatuansa, työnsi sen niin rajusti ylihovijahtimestarin rintaan, että\nse lävisti Monsoreaun, nauliten tämän kiinni lattiaan.\n\n-- Haa! huusi Bussy. -- En tiedä, täytyykö minunkin tässä paikassa\nkuolla, mutta ainakin olen minä nähnyt sinun kuolevan.\n\nMonsoreau aikoi vastata, mutta heitti siinä samassa henkensä.\n\nBussy laahautui nyt käytävään. Veri purskahti nyt polvesta ja\nreidestä. Hän katsahti vielä viimeisen kerran ympärilleen.\n\nKuu pääsi samassa paistamaan pilven lomasta ja sen säteet\nvalaisivat tuota veren vallassa olevaa huonetta. Säteet kuvastuivat\nikkunaruutuihin, hopeoiden rikkirevityt, kuulanreikien täyttämät\nseinät ja valaisten noita kalpeita kasvoja, joille vielä\nkuolemassakin oli jäänyt murhamiehen kamala, uhkaava ilme. Nähdessään\ntuon taistelukentän, johon hän itse oli niin paljon kuolemaa\nkylvänyt, valtasi hänet, niin haavoittunut ja kuolemaisillaan kun\nolikin, jonkinlainen ylevyydentunne. Kuten jo oli sanonut, ei kukaan\nmuu kuolevainen olisi voinut tehdä sitä minkä hän oli tehnyt. Hänen\noli nyt vain paettava, pelastauduttava. Nyt saattoikin hän paeta,\nsillä hän jätti jälkeensä vain ruumiita.\n\nMutta kaikkea ei tuo nuori sankari vielä ollut voittanut. Hänen\npäästyään rapuille näki hän aseiden valehtelevan puutarhassa. Muuan\nkuula vingahti ja sattui hänen olkapäähänsä. Pihassakin oli siis\naseellisia miehiä.\n\nSilloin muisti hän sen pienen ikkunan, josta Dianan piti katsella\nkaksintaistelua, ja laahautui sinnepäin niin nopeasti kuin kykeni.\n\nIkkuna oli auki. Bussy sulki oven ja pani sen reikeliin, nousi sitten\nvoimiaan ponnistellen ikkunalle, istui siihen kahanreisin ja ajatteli\nhypätä alas alhaalla olevan rauta-aidakkeen toiselle puolelle.\n\n-- Voi, minä en jaksa! -- mutisi hän.\n\nSamassa kuului askeleita rapuilta. Sieltä oli tulossa muuan joukkue.\n\nBussylla ei nyt enää ollut kykyä puolustautua. Hän kokosi kaikki\nvoimansa, käyttäen sitä kättänsä ja sitä jalkaansa, joita vielä\nsaattoi liikutella ja syöksähti alas. Mutta maahan päästyään\nliukahti hänen jalkansa erääseen kiveen, sillä hänen kenkäinsä\npohjat olivat käyneet liukkaiksi verestä, ja hän horjahti aidakkeen\nterävien rautapiikkien päälle. Muutamat niistä tunkeutuivat kiinni\nvaatteisiin, ja hän jäi siihen riipuksiin.\n\nSilloin hän ajatteli ainoata elossaolevaa ystäväänsä ja huusi:\nSaint-Luc! Saint-Luc! Tännepäin! Aah! Vai te siellä olette, herra\nBussy? -- vastasi muuan henkilö, joka oli piileskellyt eräässä\nläheisessä puuryhmässä.\n\nBussya värisytti, sillä ääni ei ollut Saint-Luc'in.\n\n-- Saint-Luc! -- huusi hän toistamiseen. -- Tule! Elä pelkää mitään\nDianan vuoksi. Minä olen surmannut Monsoreaun.\n\nHän toivoi Saint-Luc'in olevan siinä lähistöllä ja tulevan tiedon\nsaatuaan avuksi.\n\n-- Ahaa! Onko Monsoreau surmattu? -- kysyi eräs toinen ääni.\n\n-- On.\n\nBussy näki kahden naamioidun henkilön tulevan esiin puuryhmästä.\n\n-- Jumalan nimessä, -- hyvät ystävät, -- huusi hän, -- auttakaa\nylimystä, joka vielä on pelastettavissa, jos te tahdotte antaa\nhänelle apuanne!\n\n-- Mitä päätätte, armollinen herra? -- kuiskasi toinen.\n\n-- Varomaton! -- vastasi toinen ääni. Armollinen herra! -- huusi\nBussy, joka oli kuullut heidän kuiskailemisensa, sillä aseman\nepätoivoisuus oli tarkistanut hänen kuulohermojaan, -- armollinen\nherra! Päästäkää minut tästä irti, ja minä annan teille anteeksi sen,\nettä olette minut ilmiantanut.\n\n-- Kuuletko? -- virkkoi toinen naamioiduista.\n\n-- Mitä käskette? -- kysäsi toinen.\n\n-- Että sinä päästät hänet...\n\nSitten hän lisäsi naamarinsa sisällä hymyillen:\n\n-- ... hänen kärsimyksistään...\n\nBussy käänsi päätään sille taholle, josta tuo pilkallinen ääni kuului.\n\n-- Minä olen hukassa! -- mutisi hän. Samassa pantiin pyssynpiippu\nhänen rintaansa, ja laukaus pamahti.\n\nBussyn pää retkahti olkapäätä vasten ja kädet hervahtivat alaspäin.\n\n-- Kirous seuratkoon sinua, murhaaja! -- huokasi hän.\n\nHän lausui Dianan nimen ja heitti samassa henkensä.\n\nHänen verensä tippui aidakkeelta sen naamioidun päälle, jota oli\nkutsuttu \"armolliseksi herraksi.\"\n\n-- Onko hän kuollut? -- huusivat ikkunasta miehet, jotka olivat, oven\nmurrettuaan, tunkeutuneet sisälle.\n\n-- On, -- vastasi Aurilly. -- Mutta paetkaa nyt, hyvät ystävät, sillä\najatelkaa, että Anjoun herttua oli kreivi Bussyn ystävä ja suojelija.\n\nMiehet eivät mitään muuta toivoneetkaan. He katosivat nopeasti.\n\n-- Mene nyt ylös, Aurilly, -- virkkoi herttua, -- ja heitä ikkunasta\ntänne alas Monsoreaun ruumis.\n\nAurilly kiiruhti ylös ja tapasikin ylihovijahtimestarin ruumiin. Hän\nhilasi sen ikkunalle ja heitti siitä alas. Pudotessaan tahri tuo\neloton ruumis herttuan vaatteet verellä.\n\nFrans tutki kuolleen taskuja ja löysi sieltä oman ruhtinaallisen\nkätensä allekirjoittaman asiakirjan.\n\n-- Juuri tätä minä etsin, -- sanoi hän. -- Nyt ei meillä ole täällä\nenää mitään tekemistä.\n\n-- Entä Diana? -- kysyi Aurilly.\n\n-- Ooh! Rakkauteni häneen on sammunut, ja koska hän ei meitä\ntuntenut, niin voit nyt päästää irti sekä hänet että Saint-Luc. He\nsaavat mennä, mihin haluavat.\n\nAurilly hävisi.\n\n-- En pääse tälläkään kertaa kuninkaaksi, -- mutisi herttua,\nrepien paperin tuhansiksi palasiksi. Mutta en joudu myöskään päätä\nlyhemmäksi tällä kertaa valtiopetoksesta.\n\n\n\n\n48.\n\nGorenflot on vähällä tulla hirtetyksi.\n\n\nSalaliitto oli alusta loppuun ollut oikeata ilveilyä.\nSveitsiläiskaarti, joka oli sijoitettuna salaisen käytävän suulle,\nja Ranskan kaarti, joka oli piirittänyt luostarin korkeasyntyisten\npetturien vangitsemistarkoituksessa, eivät saaneet vilahdukseltakaan\nnähdä heistä ainoatakaan, sillä he kaikki olivat päässeet karkuun\nmaanalaista salaholvia myöten.\n\nKuten sanottu, eivät he nähneet ainoatakaan ihmistä, mistä syystä\nCrillon, mukanaan kuningas ja kolmekymmentä miestä, tunkeutui\nluostariin.\n\nKuolonhiljaisuus vallitsi tuossa laajassa rakennuksessa. Kokeneena\nsoturina olisi Crillon mieluummin halunnut kuulevansa melua, sillä\nnyt hän pelkäsi väijytyksen olevan kysymyksessä. Mutta turhaan\navattiin ovia ja ikkunoita, turhaan nuuskittiin joka paikasta. Mitään\nei löytynyt.\n\nKuningas kulki toisten edellä ja huusi kaikin voimin:\n\n-- Chicot! Chicot! Kukaan ei vastannut.\n\n-- Olisivatkohan he hänet surmanneet, -- arveli kuningas. -- Mutta\nsiinä tapauksessa he saavat, kautta jumalan, maksaa minun narrini\nyhtä kalliisti kuin olisi hän aatelismies.\n\n-- Olette oikeassa, sire, -- sanoi Crillon. -- Hän on todellakin\nylimys mitä urhoollisin.\n\nChicot ei kuninkaan huutoihin vastannut, sillä hän oli parhaallaan\nkoputtelemassa Mayennea. Ja se työ oli hänestä niin hauskaa, ettei\nhän nähnyt eikä kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.\n\nMutta kun herttua oli päässyt menemään aukosta eikä Chicotin huomio\nenää ollut kiintynyt mihinkään erikoiseen, kuuli hän huudot ja tunsi\nHenrikin äänestä.\n\nGorenflot oli sillävälin ollut pelästyksestä puolikuolleena. Niin\ntyperä kuin muuten olikin, käsitti hän kuitenkin, mikä häntä odotti.\n\n-- Hyvä herra Chicot, -- änkytti hän, pidellen käsillään vatsaansa,\n-- onko mahdollista, että te luovutatte minut vastustajilleni, minut,\noman ystävänne Gorenflotin?\n\n-- Senkin retale! -- sanoi Chicot. Gorenflot alkoi ulvoa.\n\n-- Minä, joka olen syönyt niin mainioita päivällisiä teidän\nseurassanne! -- huusi hän nyyhkyttäen. -- Minä, joka join niin\nhyvällä halulla, että te aina kutsuitte minua sienien kuninkaaksi!\nMinä, joka niin paljo pidin Runsaudensarvessa tilaamistanne\nlihotetuista kanoista, etten koskaan jättänyt niistä syömättä edes\nluita!\n\nTämä luetteleminen tuntui Chicotista niin ylenmäärin ylevältä, että\nse liikutti häntä täydelliseen anteeksiantoon asti.\n\n-- Kaikkivaltias jumala! Siinä ne nyt ovat, -- kirkui Gorenflot. --\nTuossa ne tulevat! Minä olen kuoleman oma. Voi hyvä, armollinen herra\nChicot, auttakaa minua!\n\nPaksu munkki lysähti kauhistuksissaan maahan.\n\n-- Nouse ylös, -- sanoi Chicot.\n\n-- Annatteko minulle anteeksi?\n\n-- Saammehan nähdä.\n\n-- Te löitte minua niin kovasti, että se kyllä riittää.\n\nChicotilta pääsi raikuva nauru. Tuo munkki parka oli niin\nhämmennyksissään, että hän luuli saaneensa Mayennelle annetut iskut.\n\n-- Te nauratte, hyvä herra Chicot! -- sanoi hän.\n\n-- Tietysti minä nauran, houkkio!\n\n-- Saanko minä siis elää?\n\n-- Se ei riipu minusta. Se riippuu kuninkaasta, jolla yksin on valta\npäättää sinun elämästäsi.\n\nSamassa alkoi pimeyttä valaista kirkas soihtuvalo. Siinä välähteli\nkoko joukko miekkoja, ja ne nyt ympäröivät molemmat ystävämme.\n\n-- Aa, Chicot! Rakas Chicotini! -- huusi kuningas. -- Olipa hauskaa\nsaada nähdä sinut taaskin!\n\n-- Kuulkaahan, hyvä herra Chicot, -- kuiskasi munkki. -- Suuri\nhallitsija iloitsee siitä, kun sai nähdä teidät jälleen.\n\n-- No mitä sitten?\n\n-- Ilossaan hän ei kiellä teiltä mitään. Pyytäkää siis häneltä minun\narmahtamistani.\n\n-- Täytyykö minun pyytää ilettävältä Herodekselta?\n\n-- Vaiti, vaiti, paras herra Chicot!\n\n-- No, sire, -- kysyi Chicot, -- kuinka monta olette saaneet kiinni?\n\n-- Emme ainoatakaan, -- vastasi Crillon. -- Pettureilla on kai ollut\ntiedossaan jokin salainen käytävä.\n\n-- Mutta sinä kaiketikin olet ne nähnyt? -- kysyi kuningas.\n\n-- Tietysti olen ne nähnyt.\n\n-- Kaikkiko?\n\n-- Jok'ainoan ensimäisestä viimeiseen.\n\n-- Minä köyhä, syntinen ihminen... -- mutisi Gorenflot.\n\n-- Ja sinä kaiketi tunsitkin ne kaikki?\n\n-- En sire. Tunsin vain yhden ainoan enkä häntäkään\nkasvonpiirteistään.\n\n-- Kuka hän oli?\n\n-- Mayenne.\n\n-- Vai Mayenne, jolle olit velkaa...\n\n-- Olin, mutta nyt me olemme kuitit, sire.\n\n-- Ahaa! Kerroppa se minulle, Chicot!\n\n-- Jonkun toisen kerran, poikani. Nyt meillä on muuta hommaamista.\n\n-- Voi minua ihmisparkaa... -- toisti Gorenflot.\n\n-- Haa! Te olette ottanut yhden vangin! -- huudahti äkisti Crillon ja\nlaski tukevan kätensä munkin olalle, joka paksuudestaan huolimatta\nkuitenkin kumartihe. Chicot viivästytti tahallaan, vastaustaan\nhetkisen ja antoi tuon munkki raukan sillä aikaa tuntea kauhun\nkammottavia tuskia.\n\nGorenflot oli vähällä menettää tajuntansa nähdessään ympärillään\nniin monta välkkyvää miekkaa, niin monta vihastunutta katsetta.\nHetken kuluttua, jolla aikaa munkki parka odotteli saavansa kuulla\ntuomiopasuunan jylinän, vastasi vihdoin Chicot:\n\n-- Sire, katseleppa tarkoin tätä munkkia. Muuan sotamies valaisi\nsoihdullaan Gorenflotin kasvoja. Tämä ummisti silmänsä.\n\n-- Saarnaaja Gorenflot! -- huudahti Henrik.\n\n-- Minä, köyhä, raukka, ihmisparka... -- ulvoi munkki.\n\n-- Hän juuri, -- vastasi Chicot.\n\n-- Hänkö, joka...?\n\n-- Aivan oikein! -- keskeytti gascognelainen.\n\n-- Ahaa! -- virkahti kuningas ilmeisesti tyytyväisenä.\n\nKylmä hiki valui virtoina Gorenflotin kasvoilta. Hänellä oli syytäkin\nolla peloissaan, sillä miekkoja kilahteli hänen kasvojensa ympärillä\nja muutamat niistä olivat hyvinkin uhkaavia. Hän ne pikemminkin tunsi\nkuin näki ja päästi heikon huudon.\n\n-- Odotahan, -- sanoi Chicot. -- Kuninkaan täytyy saada tietää kaikki.\n\nHän vei nyt Henrikin syrjään ja sanoi tälle.\n\n-- Poikani, kiitä jumalaa siitä että hän on antanut tuon pyhän miehen\nsyntyä maailmaan, sillä juuri hän on meidät kaikki pelastanut.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Hänhän ilmaisi minulle koko salaliiton. Ja jos teidän\nmajesteettinne viholliset saisivat hänet käsiinsä, olisi hän kuoleman\noma.\n\nGorenflot kuuli vain nuo viimeiset sanat.\n\n-- Kuoleman oma! -- tuskitteli hän ja kaatui maahan.\n\n-- Arvon mies! -- virkkoi kuningas ja loi tuohon lihaläjään\nhyvänsuovan katseen. -- Me tahdomme turvata häntä suojeluksemme\nkilvellä.\n\nGorenflot käsitti pikimmältään tuon armollisen katseen ja makasi\nliikkumattomana maassa, toinen suupieli hymyssä ja toinen itkun\nirvistyksessä.\n\n-- Siinä olet oikeassa, kuningas, sillä hän on korvaamaton palvelija.\n\n-- Mihin me hänet panisimme? -- kysyi kuningas.\n\n-- Niin kauvan kuin hän on Parisissa, on hän suuressa vaarassa.\n\n-- Entä jos minä antaisin hänelle muutamia vartijoita? -- sanoi\nkuningas.\n\nGorenflot kuuli sen ja ajatteli:\n\n-- Herra jumala! Luulenpa pääseväni vankeudella. Siitä pidän enemmän\nkuin hirsipuusta, kunhan vain saan riittävästi ruokaa.\n\n-- Ei, -- vastasi Chicot, -- parasta on, että jätät hänet minun\nhuostaani.\n\n-- No viekin hänet sitten mukanasi ja palaa takaisin Louvreen, jossa\nminä tahdon valmistaa ystäviäni huomispäivän varalle.\n\n-- Nouskaa ylös, arvoisa isä, -- virkkoi Chicot munkille.\n\n-- Hän laskee pilaa, -- ajatteli Gorenflot. -- Senkin ilkiö!\n\n-- Nouseppas ylös, senkin retale! -- kuiskasi Chicot ja potkasi häntä.\n\n-- Voi! Tämän kaiken olen minä ansainnut! -- huusi Gorenflot.\n\n-- Mitä hän sanoo? -- kysyi kuningas.\n\n-- Sire, -- vastasi Chicot, -- hän muistelee kaikkia vaivojaan,\npaastojaan ja valvomisiaan, ja kun minä nyt lupaan hänelle teidän\nmajesteettinne suojelusta, katsoo hän sen oikeudenmukaisesti\nansainneensa.\n\n-- Mies rukka! -- virkkoi kuningas. -- Pidä hänestä hyvää huolta,\nystäväni.\n\n-- Olkaa huoletta, sire! Minun seurassani ollessaan ei häneltä puutu\nmitään.\n\n-- Ah, herra Chicot! -- huusi Gorenflot. -- Paras herra Chicot, minne\nminut viedään?\n\n-- Sen saat pian tietää. Kiitä kuitenkin hänen majesteettiaan, senkin\nsyntinen elukka. Kiitä, sanon minä! -- kuiskasi Chicot.\n\n-- Mistä, herra Chicot?\n\n-- Kiitä, sanon minä sinulle!\n\n-- Sire, -- sammalsi Gorenflot, -- koska teidän majesteettinne...\n\n-- Niin, niin, -- virkkoi Henrik. -- Minä tiedän, mitä te olette\ntoimittanut matkallanne Lyoniin, liigan päivinä ja nytkin. Olkaa\nhuoletta: te tulette saamaan ansioittenne mukaisen palkan.\n\nGorenflot huokasi syvään.\n\n-- Mene heti talliin noutamaan Panurgea, -- sanoi Chicot.\n\nMunkki poistui mahdollisimman sukkelaan.\n\n-- Nyt, poikani, -- virkkoi Chicot kuninkaalle, -- otat sinä\nvartioiksesi kymmenen miestä ja lähetät ainakin toiset kymmenen\nCrillonin johdolla Anjoun hotelliin hakemaan veljesi luoksesi, ettei\nhän toista kertaa pääsisi käpälämäkeen.\n\n-- Onko veljeni ehkä...?\n\n-- Henrik, -- keskeytti Chicot, -- oletko havainnut minun neuvoni\nhuonoiksi?\n\n-- En, jumalan tähden!\n\n-- No tee sitten, niinkuin sanon.\n\nHenrik antoi ranskalaisen kaartin överstille käskyn saattaa Anjoun\nherttua Louvreen. Crillon, joka ei katsellut prinssiä läheskään\nhellämielin, läksi heti matkalle.\n\n\n\n\n49.\n\nChicot arvaa oikein.\n\n\nLouvreen palattuaan huomasi kuningas ystäväinsä vaipuneen syvään\nuneen.\n\nHän hiipi heidän luokseen hiljaa, mukanaan Chicot, joka oli, saatuaan\nvarmaan talteen turvattinsa, rientänyt heti Louvreen.\n\nYksi sänky oli tyhjä. Se oli d'Epernonin.\n\n-- Ei vieläkään kotona! -- mutisi Henrik. -- Se varomaton! Se\nonneton! Se hullu! Ja vaikka hänen on taisteltava Bussyn, tuon\nRanskan urhoollisimman miehen kanssa! Olla sitä ajattelematta!\n\n-- Sire, -- ilmoitti muuan hovipoika, -- herra d'Epernon tulee nyt.\n\nD'Epernon oli toivonut voivansa huomaamatta hiipiä makuuhuoneeseen,\nmutta havaittuaan, ettei päässyt häntä odottavasta läksytyksestä,\npysähtyi hän nolostuneena kynnykselle.\n\n-- Ääh! Vai siinä sinä viimeinkin olet, onneton! -- huusi Henrik.\n-- Tulehan katsomaan ystäviäsi: he ovat ymmärtäväisiä. He ovat\noivaltaneet huomispäivän tärkeyden. Mutta sinä, onneton, sen sijaan\nettä olisit rukoillut, niinkuin he ovat tehneet, ja nukkunut, kuten\nhe nyt tekevät, juoksentelet ympäri kaikenmoisilla seikkailuretkillä!\nKylläpä sinä olet kalpea! Mahdatpa sinä huomenna olla kaunis olio,\nkun jo tänä iltana näytät tuollaiselta!\n\n-- Kas niin, -- jatkoi Henrik, -- paneudu vain heti maata, sen minä\nkäsken, ja nuku sitten. Luuletko saavasi unta?\n\n-- Minäkö? -- huudahti d'Epernon, kuin olisi häntä tuo kysymys\nsyvästi haavoittanut.\n\n-- Minä kysyn, voitko sinä nukkua? Tiedätkö, että teidän on päivän\nsarastaessa taisteltava ja että päivä tähän vuodenaikaan nousee kello\nneljä? Kello on nyt kaksi. Sinulla siis on parahiksi kaksi tuntia\nlepäämisaikaa.\n\n-- Kaksi tuntia, kun ne hyvin käytetään, riittävät jo paljoon.\n\n-- Luuletko siis voivasi nukkua?\n\n-- Aivan rauhallisesti, sire.\n\n-- Mutta minäpä en sitä luule, minä.\n\n-- Mistä syystä, sire?\n\n-- Koska sinä huomispäivää ajatellessasi tulet levottomaksi. Voi!\nHuomispäivä onkin jo tänään. Mutta huolimatta siitä että tuo onneton\npäivä on jo tullut en minä tahdo sitä oikein uskoa enkä kykene\nuskomaan.\n\n-- Sire, minä lupaan nukkua, mutta teidän majesteettinne on myös\nannettava minun se tehdä.\n\nSiinä olette oikeassa, -- huomautti Chicot. D'Epernon paneutui nyt\nmaata ihan rauhallisesti, ja se näytti Henrikistä ja Chicotista\nolevan hyvän merkki.\n\n-- Hän on urhoollinen kuin Caesar, -- virkkoi kuningas.\n\n-- Niin urhoollinen, -- sanoi Chicot päätään pudistellen, -- etten\nminä, kautta sieluni autuuden, ymmärrä sitä vähääkään.\n\n-- Katsos, hän nukkuu jo, -- kuiskasi kuningas. Chicot meni\nlähemmäksi sänkyä, sillä hän ei uskonut d'Epernonin pelottomuuden\nmenevän niin pitkälle.\n\n-- Ahaa! -- huusi hän äkkiä.\n\n-- Mitä se on? -- kysyi kuningas. -- Katso itse.\n\nSamalla osotti Chicot d'Epernonin saappaita.\n\n-- Verta! -- mutisi kuningas.\n\n-- Hän on kahlannut veressä, poikani. Millainen sankari?\n\n-- Olisikohan hän haavoittunut? -- jatkoi kuningas tuskastuneena.\n\n-- Ooh! Siitä hän kyllä olisi puhunut ellei hän vain Akhilleuksen\nlailla olisi haavoittunut kantapäähän.\n\n-- Mutta katsohan, hänen takissaan on myöskin veritahroja. Mitä\nonkaan tapahtunut?\n\n-- Ehkäpä hän on surmannut jonkun harjoitellakseen.\n\n-- Tämä on merkillistä tämä, -- kuiskasi kuningas.\n\n-- Hm, hm!\n\n-- Sinä et vastaa minulle, Chicot!\n\n-- Vastasinhan minä. Minähän sanoin: hm, hm! ja se merkitsee useinkin\npaljon, poikani.\n\n-- Voi! -- jatkoi Henrik. -- Millainenhan tulevaisuus minua odottaa!\nOnneksi tulen minä huomenna...\n\n-- Sano tänään, poikani. Sinä et ole selvillä ajasta.\n\n-- Se on totta. Tänään tulen minä olemaan rauhallinen, sillä nämä\nnuoret miehet surmaavat vastustajansa.\n\n-- Uskotko sen, Henrik?\n\n-- Olen siitä varma. He ovat urhoollisia.\n\n-- Mutta minä en koskaan ole kuullut sanottavan heidän\nvastustajiaankaan pelkureiksi, -- huomautti Chicot.\n\n-- En minäkään. Mutta minulla on huoneessani jotain sellaista, mikä\nsaa minut vakuutetuksi asiasta. Minä näytän sen heti sinulle.\n\n-- Tule sitten.\n\n-- Odota vähän, -- sanoi Henrik. -- Minä en tahdo huomenna, eli\noikeastaan tänään, saattaa ystäviäni missään suhteessa epäiltäviksi\nenkä aroiksi. Minä sanon heille hyvästit ja heti.\n\n-- Tee niin, poikani.\n\nÄäni, jolla Chicot nämä sanat lausui, oli niin surumielinen, että\nkuninkaasta tuntui kuin olisi kylmä jäävirta valahtanut hänen\nsuoniinsa, ja kyynel kimmelsi hänen silmissään.\n\n-- Jääkää hyvästi, ystäväni! -- mutisi hän. -- Hyvästi, hyvät ystävät!\n\nChicot kääntyi poispäin. Hänenkään sydämensä ei ollut kivestä. Mutta\nkohta taas, melkein kuin vasten tahtoaan, katsahti hän jälleen noihin\nnuoriin miehiin. Henrik kumartui ja suuteli heitä kaikkia otsalle.\n\nYksi vaivainen vahakynttilä valaisi huonetta, levittäen heikkoa,\nsurumielistä valoa. Chicot ei ollut taikauskoinen, mutta hänestä\nkuitenkin tuntui siltä, että se oli viimeinen hyvästijättö, ja että\nnuo nuorukaiset lepäävät kuin kuolinvuoteillaan.\n\nTuskin olivat kuningas ja Chicot poistuneet, kun d'Epernon jo avasi\nsilmänsä katsoakseen, olivatko he menneet tiehensä. Nuori mies\nhyppäsi sängystään ja alkoi, mikäli voi, puhdistaa vaatteitaan ja\nkenkiään verestä.\n\n-- Minulla ei koskaan, -- mutisi hän, -- olisi ollut riittävästi\nverta suonissani tuota miestä varten, joka sitä niin paljon tänä yönä\nvuodatti.\n\nSitten hän meni jälleen sänkyynsä.\n\nHenrik oli sillävälin vienyt Chicotin huoneeseensa ja avannut erään\npitkulaisen, silkillä vuoratun ebenholtsilaatikon.\n\n-- Katso, -- sanoi hän.\n\n-- Näen siinä olevan miekkoja, -- vastasi Chicot.\n\n-- Niin, miekkoja, jotka pyhä isämme paavi itse on siunannut. Minulle\non maksanut sievosen summan tämän laatikon kulettaminen Rooman ja\nParisin välillä. Mutta niinpä olenkin saanut miekat.\n\n-- Ovatko ne hyvin terävät? -- kysyi Chicot.\n\n-- Tietysti, mutta suurimman arvon antaa niille niiden pyhyys.\n\n-- Minä ymmärrän. Mutta minua kuitenkin huvittaisi tietää, ovatko ne\nterävät.\n\n-- Pakana!\n\n-- Kas niin, poikani, puhukaamme nyt jostain muusta. Oletko\nkutsuttanut Anjoun herttuan?\n\n-- Olen. Hän odottaa alhaalla.\n\n-- Miten aiot menetellä hänen kanssaan?\n\n-- Aion sulkea hänet Bastiljiin.\n\n-- Se on viisaasti tehty, mutta valikoi vaan varma vankityrmä.\n\n-- Ole huoletta!\n\n-- Minä tiedän, missä mustaa samettia on kaupan, poikani.\n\n-- Mutta Chicot, onhan hän veljeni!\n\n-- Se on totta se, ja hovissa onkin sinipunerva perhesurun väri.\nAiotko sanoa hänelle jotakin?\n\n-- Aion, vaikkapa vain riistääkseni häneltä kaiken toivon ja\nosottaakseni hänelle, että hänen salaiset aikeensa ovat paljastetut.\n\n-- Hm!\n\n-- Onko sinulla mitään sitä vastaan, että minä puhuttelen häntä?\n\n-- Ei, mutta sinun sijassasi minä jättäisin keskustelun aiheen ja\nlisäisin vankilan vartiostoa kaksinkerroin.\n\n-- Saattakaa tänne Anjoun herttua! -- käski kuningas.\n\n-- Vaikkapa niinkin, -- virkkoi Chicot päätään pudistellen. -- Minä\nkuitenkin pysyn mielipiteessäni.\n\nKohta senjälkeen astui herttua sisälle. Hän oli hyvin kalpea. Crillon\ntuli hänen jälessään ja kantoi hänen miekkaansa.\n\n-- Mistä olet hänet tavannut? -- kysyi kuningas sellaisella äänellä\nkuin ei olisi herttua ollut lainkaan saapuvilla.\n\n-- Sire, -- vastasi Crillon, -- hänen korkeutensa ei ollut kotona.\nMutta heti sen jälkeen kun minä teidän majesteettinne käskystä olin\npiirittänyt hänen palatsinsa, saapui hänen korkeutensa ja antoi\nvastarinnatta pidättää itsensä.\n\n-- Sepä oli onnekasta se, -- vastasi kuningas ylenkatseellisesti.\n\nSitten hän kääntyi prinssin puoleen ja kysyi:\n\n-- Missä te olitte?\n\n-- Missä tahansa lienen ollutkin, sire, -- vastasi herttua, -- niin\nolkaa varma siitä että ajattelin teitä.\n\n-- Sitäpä tässä itsekin aavistin, -- sanoi Henrik, -- ja teidän\nvastauksenne osottaa, että minä olen ollut oikeassa ajatellessani\npuolestani myöskin teitä.\n\nHerttua kumarsi rauhallisesti ja arvokkaasti.\n\n-- Selittäkää, missä olitte? -- jatkoi kuningas ja meni veljensä\neteen. -- Mitä teitte sill'aikaa kun teidän rikostovereitanne\nvangittiin?\n\nRikostovereitani?\n\n-- Niin, teidän rikostovereitanne.\n\n-- Teidän majesteetillenne on väärin ilmoitettu.\n\n-- Haa, hyvä herra! Tällä kertaa ette päässyt kynsistäni. Teidän\nrikollinen uranne on lopussa. Te ette tälläkään kertaa tule saamaan\nminun kruunuani.\n\n-- Sire, sire, suvaitkaa rauhoittua. Joku on kiihoittanut teitä minua\nvastaan.\n\n-- Konna! -- huusi Henrik vihan vimmoissaan. -- Sinä tulet kuolemaan\nnälkään Bastiljin syvimmissä luolissa.\n\n-- Minä odotan teidän majesteettinne määräyksiä ja siunaan niitä,\nvaikkapa ne tuottaisivatkin minulle kuoleman.\n\n-- Sanokaa, pöyhkeilijä, missä olitte? - jatkoi kuningas.\n\n-- Sire, minä pelastin teidän majesteettinne ja työskentelin teidän\nhallituksenne kunnian ja rauhan puolesta.\n\n-- Mitä! -- huudahti kuningas hämmästyneenä. -- Röyhkeytenne on\ntosiaankin vertaistaan vailla!\n\n-- Kas vaan! -- virkkoi Chicot heittäytyen selkäkenoon tuolilleen. --\nKertokaapa se meille, prinssini. Sitä on hauska kuunnella.\n\n-- Sire, -- jatkoi herttua, -- minä olisin ilmoittanut sen heti\nteidän majesteetillenne, jos te olisitte kohdelleet minua veljenänne.\nMutta koska minua päinvastoin kohdellaan kuin rikollista, saa aika\npuhua puolestani.\n\nHän kumarsi nyt vieläkin syvempään kuin edellisellä kerralla. Sitten\nhän kääntyi Crillonin ja toisten upseerien puoleen ja sanoi:\n\n-- Kuka teistä on se, joka vie ensimäisen kuninkaallisen prinssin\nBastiljiin?\n\nChicot oli hetkeksi vaipunut syviin mietelmiin, mutta äkkiä välähti\najatus kuin salamanisku hänen päässään ja hän murahti:\n\n-- Ahaa! Nyt alankin ymmärtää, mistä johtui se että d'Epernon oli\nniin kalpea, mutta että hänen jaloissaan sen sijaan oli niin paljo\nverta.\n\n\n\n\n50.\n\nValmistuksia.\n\n\nNiinkuin jo edellisestä luvusta näkyi, ei kuningas nukkunut koko\nyönä. Hän rukoili ja itki. Ja kun hän yleensä oli kaikissa kokenut\nmies ja etenkin kaksintaisteluissa, läksi hän kolmen aikaan Chicotin\nkanssa katselemaan paikkaa, jossa taistelun piti tapahtua.\n\nKuningas oli kääriintynyt viittaansa ja hänen kasvojaan varjosti\nleveälierinen hattu.\n\nChicot, joka oli ollut kahdeksan päivää sitten tehdyn sopimuksen\ntodistajana, näytti nyt paikan, mihin taistelijat asettautuisivat.\nHenrik alkoi sitä heti silmäillä, tarkasteli puita ja laski, miten\nauringonsäteet sinne kohdistuivat. Sitten hän virkkoi:\n\n-- Quélus saa huonon paikan. Häneen paistaa aurinko oikealta,\njuuri hänen näkevään silmäänsä. [Quélus oli eräässä aikaisemmassa\nkaksintaistelussa menettänyt vasemman silmänsä.] Maugiron tulee\nsen sijaan olemaan ihan varjossa. Huonosti järjestetty. Mitä taas\nSchombergiin tulee, ei hänen polvissaan ole erityistä voimaa, mutta\nhän saa taakseen puun, ja se voi häntä peräytyessään suojella. Tämä\nminua hänen suhteensa rauhoittaa. Mutta Quélus, Quélus parka! --\nlisäsi hän ja pudisteli surullisesti päätään.\n\n-- Sinä herätät minussa osanottavaisuutta, -- sanoi Chicot. -- Elä\nkiusaa noin itseäsi. Saamari! Sehän käy niinkuin se käy.\n\nKuningas kohotti katseensa kohti korkeutta ja huokasi:\n\n-- Suuri jumala! Kuule, kuinka hän pilkkaa. Mutta hän on onneksi\nnarri, sinä tiedät sen.\n\nChicot kohautti olkapäitään.\n\n-- Entä d'Epernon! jatkoi kuningas. -- Minä en todellakaan ole\noikeudenmukainen. En ajatellut häntä, joka joutuu tekemisiin Bussyn\nkanssa. Kyllä hän joutuu pulaan! Katsele vain hänen paikkaansa,\nhyvä Chicot! Vasemmalla hänellä on aitaus, oikealla puu, takanaan\nkuoppa. Hän on vaarassa kaatua joka silmänräpäys, sillä Bussy on kuin\ntiikeri, kuin leijona, kuin käärme. Hänen miekassaan on eloa: se\nhyppii, se ojentuu, se vetäytyy, se käyristyy ja se kiemurtelee.\n\n-- Ah! -- murahti Chicot. -- D'Epernonin suhteen en ole lainkaan\nlevoton.\n\n-- Sinä olet väärässä. Hän antaa surmata itsensä.\n\n-- Hän! Ooh, ei hän niin tyhmä ole. Hän on kyllä järjestänyt\nvarovaisuustoimenpiteensä.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat?\n\n-- Tarkoitan sitä, että hän ei tule taistelemaan.\n\n-- Uskomaton?\n\n-- Minä tunnen gascognelaiseni, minä. Mutta nyt on parasta, että\npalaamme takaisin Louvreen, sillä onhan jo selvä päivä.\n\n-- Luuletko minun jäävän Louvreen taistelun ajaksi.\n\n-- Tietysti sinä jäät sinne, sillä jos sinut nähtäisiin täällä, ja\njos ystäväsi voittaisivat, niin heti sanottaisiin, että sinä olit\nhankkinut niille voiton jonkin taikavoiman kautta. Jos he taas\nhäviäisivät, väitettäisiin sinua syypääksi heidän tuhoonsa.\n\n-- Mitä perustan minä juoruista ja arveluista? Minä tulen viimeiseen\nhetkeen saakka rakastamaan ystäviäni.\n\n-- Saat hyvin kernaasti olla vapaa-ajattelija, Henrik, ja minä\nkunnioitan sinua siksi että rakastat ystäviäsi. Se on harvinainen\nhyve ruhtinaissa. Mutta minä en tahdo, että sinä jätät Anjoun\nherttuan yksin Louvreen.\n\n-- Eikö Crillon ole siellä?\n\n-- Ooh, Crillon ei ole mitään muuta kuin puhveli, rhinoceros,\nvillisika, ylenmäärin urhoollinen ja rohkea. Mutta veljesi on\nsitävastoin kyykäärme, sisilisko, kettu, sanalla sanoen: hän\nmuistuttaa kaikkia niitä eläimiä, joiden voima piilee myrkyssä ja\nviekkaudessa.\n\n-- Olet oikeassa, Chicot. Minun olisi pitänyt panetuttaa hänet\nBastiljiin.\n\n-- Enkö sanonut sinulle, poikani, että teit väärin puhutellessasi\nhäntä?...\n\n-- Sanoit. Hänen varman ryhtinsä annoin narrata itseäni ja uskoin\nhänen loruihinsa hänen minulle muka tekemistään palveluksista.\n\n-- Siinäkin lisäsyy epäillä häntä. Mutta joutukaamme takaisin,\npoikani.\n\nJo olivat kaikki Louvressa jaloillaan. Nuoret ylimykset olivat\nheränneet ensimäisinä.\n\nKun kuningas ja Chicot saapuivat, huomasivat he heti d'Epernonin,\njoka oli asetuttanut tahkon ylimysten yhteisen huoneen ovelle ja oli\nnyt parhaallaan tahkoamassa miekkaansa.\n\n-- Ja sinä sanot, Chicot, ettei hän ole bajardi urhokkuudessa! --\nlausui kuningas.\n\n-- Minä väitän vain, että hän on hioja, -- vastasi\nvälinpitämättömästi Chicot.\n\nD'Epernon huomasi Henrikin ja huudahti!\n\n-- Kuningas!\n\nTekemästään päätöksestään huolimatta ja kun hänellä ei ollut\nvoimaakaan siinä pysyä, astui hän nyt huoneeseen.\n\nKuten jo olemme sanoneet, osotti Henrik usein sekä\nmajesteetillisuutta että suurta itsensähillitsemiskykyä. Hänen\nrauhalliset, miltei hymyilevät piirteensä eivät suinkaan tällä kertaa\nvastanneet hänen sydämensä tunteita.\n\n-- Päivää, hyvät herrat! -- sanoi hän. -- Huomaanpa teidän olevan\nparhaallaan valmistuspuuhissa.\n\n-- Niin olemme, jumalan kiitos, sire! -- vastasi Quélus.\n\n-- Te näytätte synkältä, Maugiron.\n\n-- Sire, kuten tiedätte, olen minä hyvin taikauskoinen. Ja kun olen\nnähnyt pahoja unia, haen voimaa muutamasta pisarasta espanjalaista\nviiniä.\n\n-- Hyvä ystävä, -- vastasi kuningas, -- on muistettava... minä puhun\nnyt Mironin mukaan, joka on suuri lääkäri... tulee muistaa, sanon\nminä, että unet johtavat edellisen päivän vaikutelmista, mutta niillä\nei ole vähintäkään vaikutusta seuraavan päivän tapahtumiin.\n\n-- Niinpä näettekin, sire, -- virkkoi d'Epernon, -- minun jo\npuuhailevan varustuksiani, ja vaikka minäkin olen nähnyt pahoja unia,\non minun käsivarteni kuitenkin voimakas ja katseeni selvä.\n\nSitten hän teki hyökkäyksen seinää kohti ja viilsi siihen pienen\nnaarmun vastatahkoamallaan miekalla.\n\n-- Niin, -- virkahti Chicot, -- te olette varmaankin uneksinut,\nettä saappaanne olivat veriset. Se uni ei kuitenkaan ole paha. Se\nmerkitsee sitä, että teistä vielä kerran tulee Caesar tai Alexander.\n\n-- Urhoolliset ystäväni, -- jatkoi Henrik, -- te tiedätte, että\nkysymys on teidän hallitsijanne kunniasta ja että asia, jota\npuolustatte, on osittain myöskin hänen asiansa, mutta kunnia\nainoastaan ja yksinomaan hänen, kuuletteko! Elkää siis ajatelko\nminun mieskohtaista turvallisuuttani. Viime yönä olen minä sen\nsaanut turvatuksi niin ettei se enää pitkiin aikoihin joudu vaaraan.\nTaistelkaa siis vain kunnian vuoksi.\n\n-- Sire, -- vastasi Quélus, -- kenties me menetämme henkemme, mutta\nkunnia tulee pelastetuksi.\n\n-- Hyvät herrat, -- jatkoi kuningas, -- minä tahdon nyt antaa teille\nerään neuvon: ei mitään väärinymmärrettyä urhokkuutta! Te ette hanki\nminulle oikeutta siten että kaadutte, vaan surmaamalla vihollisenne.\n\n-- Ooh, mitä minuun tulee, -- huudahti d'Epernon, -- niin en aio\nsäästää vastustajaani.\n\n-- Minä, -- sanoi Quélus, -- en mene vastuuseen mistään, mutta minä\nteen voitavani.\n\nKuningas pani kätensä rinnoilleen. Kenties vapisi tuo käsi, ehkä\nlöi sydän rajusti. Mutta kuninkaan silmä oli kuiva, hänen katseensa\nylpeä, hän oli kuningas, joka lähetti sotilaitaan taisteluun ja\nystäviään kuolemaan.\n\nYlimykset olivat nyt valmiit. Heidän oli nyt vain sanottava hyvästit\nhallitsijalleen.\n\nQuélus kumarsi ja suuteli kuninkaan kättä, muut tekivät samaten.\nD'Epernon polvistui ja virkkoi: Sire, siunaa minun miekkaani.\n\n-- Ei, d'Epernon, -- vastasi kuningas, -- antakaa miekkanne\npalvelijoillenne. Minä annan teille paremmat miekat kuin mitä teidän\nomanne ovat. Mene hakemaan ne, Chicot.\n\n-- En, poikani, -- vastasi gascognelainen. -- Jätä se tehtävä\nkaartisi kapteenille. Minä en ole muuta kuin narri, vieläpä pakana,\nja jumalan siunaus saattaisi muuttua noituudeksi, jos ystäväni\npaholainen näkisi sellaisia minun käsissäni.\n\n-- Mitä miekkoja nuo ovat, sire? -- kysyi Quélus, huomatessaan erään\nupseerin tuoman laatikon.\n\n-- Italialaisia miekkoja, -- vastasi kuningas. -- Ne on taottu\nMilanossa.\n\n-- Kiitos, kiitos, teidän majesteettinne! -- huudahtivat nuoret\nmiehet.\n\n-- Nyt luulen olevan ajan lähteäksenne, -- sanoi kuningas, voimatta\nenää hillitä liikutustaan.\n\n-- Sire, emmekö saa nähdä teitä taistellaksemme sitäkin suuremmalla\nuljuudella? -- kysyi Quélus.\n\n-- Ette, se olisi sopimatonta, -- vastasi kuningas. -- On\nilmoitettava teidän taistelevan kenenkään tietämättä ja ilman\nettä minä olisin antanut siihen lupaa. Elkäämme antako mitään\njuhlallisuuden leimaa tälle taistelulle, vaan uskokoon kukin sen\naiheutuneen yksityisestä vihasta.\n\nSitten hyvästeli Henrik heitä majesteetillisella liikkeellä. Mutta\nkun he olivat päässeet näkymättömiin, kun ei enää kuulunut heidän\nkannuksiensa eikä haarniskoittensa kalinaa, mutisi hän: Voi, hyvä\njumala!... ja vaipui nojatuoliinsa istumaan.\n\n-- Mutta minä, -- virkkoi Chicot, -- minä tahdon katsella tuota\ntaistelua. En tiedä, miksi minusta tuntuu siltä kuin olisi\nd'Epernonille tapahtunut jotain kummallista.\n\n-- Lähdetkö siis pois luotani, Chicot? -- kysyi kuningas valittavalla\näänellä.\n\n-- Lähden, sillä jos jokin heistä ei täytä velvollisuuttaan, niin\nasetun minä hänen paikalleen taistelemaan kuninkaani kunnian\npuolesta.\n\n-- Mene sitten.\n\nKuningas meni senjälkeen huoneeseensa, suletutti ikkunaluukut ja\nmääräsi, että hiljaisuuden tuli vallita linnassa. Crillonille, joka\ntiesi taistelusta, hän sanoi:\n\n-- Jos me voitamme, Crillon, niin tule sisälle kertomaan siitä\nminulle. Jos taas meidät voitetaan, lyö kolme kertaa tuohon ovelleni.\n\n-- Kyllä, sire, -- vastasi Crillon.\n\n\n\n\n51.\n\nBussyn ystävät.\n\n\nJos kuninkaan ystävät olivat nukkuneet yönsä rauhassa, niin olivatpa\nAnjoun herttuan miehetkin käyttäneet samaa varovaisuustoimenpidettä\nhyväkseen. He viettivät yönsä Antraguetin luona, jonka talo oli\nvalittu kohtauspaikaksi, se kun oli taistelupaikkaa lähinnä.\n\nKellon lyödessä kolmea, siis kuninkaan ystävien parahiksi päästyä\nhereille, olivat he jo kaikki jalkeilla terveinä, iloisina ja hyvin\nasestettuina.\n\nOli ihana aamu, ilma oli raitis ja taivas kirkas.\n\nEnnenkuin ylimykset läksivät matkalle, kysytyttivät he Bussya\nAnjoun herttuan luota. Sanantuoja oli saanut vastaukseksi, ettei\nBussya ollut ollut siellä jälkeen kymmenen edellisenä iltana.\nHakija kiiruhti sitten Bussyn asunnolle ja sai kuulla, että kreivi\noli mennyt myöhään edellisenä iltana Remyn seurassa ulos. Muuten\nei Bussyn kotona oltu levottomia hänen poissaolostaan, sillä hän\nuseinkin oli moisilla matkoilla, ja sitäpaitsi oli tunnettua,\nmiten urhoollinen ja harjaantunut hän oli, niin ettei hänen\npitempiaikainenkaan poissaolonsa synnyttänyt mitään epäilyksiä.\n\nKun nuo kolme ystävystä saivat kuulla tuon kaiken, virkkoi Antraguet:\n\n-- Ahaa, nyt minä muistan, että kuningas on määrännyt suuren\nmetsästysretken Compiègnessä. Monsoreaun on siis täytynyt matkustaa\nsinne.\n\n-- Se on totta, -- sanoivat toiset.\n\n-- Siinä tapauksessa, -- jatkoi Antraguet, -- minä tiedän, missä\nBussy on: sill'aikaa kun ylihovijahtimestari ajaa hirveä, hätyyttää\nmeidän ystävämme naarasta. Olkaa huoletta, hyvät herrat, hän on\nlähimpänä taistelupaikkaa kuin me ja saapuu sinne varmastikin ennen\nmeitä.\n\nHe läksivät. Päästyään Sainte-Catherinen kadulle kääntyivät he\nkaikki Monsoreaun pikku talolle päin ja hymyilivät, mikä merkitsi\nheidän kaikkien ajattelevan samaa asiaa.\n\n-- Sinne näkyy taistelupaikka varsin hyvin, -- virkkoi Antraguet, --\nja minä olen varma siitä, että Diana parka tulee monasti ikkunaan\ntaistelua katselemaan.\n\n-- Katsohan, -- sanoi Ribeirac, -- luulenpa, että hän jo siellä\nseisoo.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Ikkunahan on auki.\n\nSe on totta. Mutta minkävuoksi siinä on tikapuut, vaikka talossa on\nporttikin?\n\n-- Sepä on merkillistä, -- huomautti Antraguet. Kaikki he kiiruhtivat\nsinne levottomina. Muuan puutarhuri seisoksi balkongin ulkopuolella\nja näytti tarkastelevan maata.\n\n-- Herra Bussy, -- huusi Antraguet. -- Ettekö jo tule meidän\nluoksemme? Kiiruhtakaa, sillä me tahtoisimme ehtiä ensimäisinä\npaikalle.\n\nTurhaan he odottivat vastausta.\n\n-- Ei kukaan meille vastaa, -- sanoi Ribeirac. -- Mutta saamari,\nmiksikä tikapuut ovat tuolla?\n\n-- Mitä teet sinä täällä? -- huusi Livarot puutarhurille. -- Sinäkö\nolet nostanut tikapuut pystyyn?\n\n-- Jumala minua varjelkoon! -- vastasi hän.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Katsokaa tuonne ylös!\n\nHe kaikki kolme katsahtivat nyt ylöspäin.\n\n-- Verta! -- huusi Ribeirac.\n\n-- Niin, verta, -- toisti puutarhurimestari.\n\n-- Portti on lyöty sisään, -- selitti Antraguetin palvelija.\n\nAntraguet kapusi heti tikapuita ylös. Balkongille päästyään katsahti\nhän huoneeseen.\n\n-- Mitä siellä näet? -- kysyivät toiset, kun näkivät hänen kalpenevan\nja horjahtelevan.\n\nKauhun huuto oli hänen ainoa vastauksensa. Livarot kapusi nyt myöskin\nylös.\n\n-- Ruumiita, kuolemaa, kuolemaa kaikkialla! -- huusi tuo nuori mies.\n\nHe kumpikin astuivat nyt huoneeseen. Ribeirac jäi seisomaan\nulkopuolelle hämmästyksen vallassa. Sillävälin oli puutarhuri\nhuudoillaan kutsunut siihen kaikki ohikulkijat.\n\nHuoneessa oli ylt'yleensä jälkiä yön kauhistuttavasta taistelusta.\nVeritahroja tai oikeammin sanoen verivirtoja näkyi lattialla.\nSeinäpaperit olivat miekaniskuista ja pistoolin laukauksista\nrepeytyneet. Särkyneitä huonekaluja ja vaatekappaleita ja\nihmisruumiitten jäseniä ui tuossa kamalassa verimeressä.\n\n-- Voi, Remy! Remy parka! -- huusi Antraguet.\n\n-- Onko hän kuollut? -- kysyi Livarot.\n\n-- Hän on jo jääkylmä, -- vastasi Antraguet.\n\n-- Kokonaisen ryövärijoukon on täällä täytynyt mellastaa, -- kirkui\nLivarot.\n\nSamassa huomasi Livarot auki olevan oven, ja verijäljet osottivat\ntaistelun ulottuneen sillekin suunnalle. Hän seurasi noita hirveitä\nverijälkiä ja tuli rapuille. Piha oli tyhjä ja autio. Sillävälin oli\nAntraguet, tulematta hänen perästään, mennyt viereiseen huoneeseen.\nKaikkialla oli verta. Hän meni ikkunan luo, kumartui katsomaan siitä\nulos, ja hänen kauhistuneet katseensa harhailivat tuossa pikku\npuutarhassa. Rauta-aidakkeella riippui vielä onnettoman Bussyn\njäykistynyt, verentahraama ruumis.\n\nEi se ollut huutoa, vaan mörinä, mikä purkautui Antraguetin rinnasta,\nkun hän näki tuon näyn. Livarot juoksi sinne.\n\n-- Katso, -- sanoi Antraguet, -- katso, Bussy on kuollut!\n\n-- Bussy on murhattu ja heitetty ulos ikkunasta! -- huusivat he\nyht'aikaa. -- Tule tänne, Ribeirac.\n\nRibeirac syöksähti nyt pihalla olevasta pienestä portista puutarhaan.\n\n-- Katso, hänen kätensä on läpipuhkaistu, hänen rintaansa on ammuttu\nkaksi kuulaa, koko hänen ruumiinsa on täynnä haavoja. Voi, Bussy\nparka!\n\n-- Kostoa! Kostoa! -- ärjyivät kaikki. Poiskääntyessään Livarot\nkompastui erääseen ruohikossa viruvaan ruumiiseen.\n\n-- Monsoreau! -- huusi hän.\n\n-- Mitä! Myöskin Monsoreau!\n\n-- Niin, Monsoreau, täynnänsä reikiä kuin seula ja pää muserrettuna.\nMikä hirveä teurastus!\n\n-- Entä Monsoreaun vaimo! -- huusi Antraguet. -- Diana! Kreivitär\nDiana! -- huuteli hän. Kukaan ei vastannut.\n\n-- Bussy! Bussy parka! -- huudahti epätoivoissaan Ribeirac.\n\n-- Niin, -- sanoi Antraguet, -- meidän vaarallisimmasta miehestämme\non tahdottu päästä irti.\n\n-- Se on pelkuruutta, kurjaa raukkamaisuutta! -- huusivat kaikki.\n\n-- Menkäämme herttualle valittamaan, -- virkkoi muuan niistä.\n\n-- Ei, -- vastasi Antraguet. -- Tämän koston täyttämistä emme jätä\nkenellekään. Silloin se tulisi huonosti täytetyksi. Hyvät ystävät,\n-- jatkoi hän, -- katsokaa tämän mitä urhoollisimman miehen jaloja\nkasvonpiirteitä! Katsokaa, kuinka hänen verensä vieläkin vuotaa.\nHän antaa meille esimerkin: hän ei jättänyt kostonsa täyttämistä\nkenellekään muulle... Bussy, Bussy! Me tulemme tekemään niinkuin\nsinäkin: ole huoletta, me kostamme!\n\nNäin sanoen hän painoi suunsa Bussyn kalpeille huulille, veti\nmiekkansa ja kastoi sen hänen veressään.\n\n-- Bussy! -- lausui hän juhlallisesti, -- minä vannon sinun ruumiisi\nkautta, että tämä veri tulee pestäväksi pois sinun vihollistesi\nveressä.\n\n-- Bussy! -- huusivat toiset. -- Me vannomme surmaavamme tai\nkaatuvamme. Ei mitään armoa, ei vähääkään sääliä!\n\nSen sanottuaan laskivat he kaikki kätensä Bussyn ruumiille.\n\n-- Mutta, huomautti Livarot, -- meitä on nyt vain kolme neljää\nvastaan.\n\n-- Niin on, -- vastasi Antraguet, -- mutta me emme ole tehneet\nmurhaa, me, ja jumala antaa viattomille voimaa.\n\n-- Jää hyvästi, Bussy! -- huusivat he kaikki. Kauhun jähmetyttäminä\nläksivät he tästä kirouksen talosta. He olivat saaneet selvän\nmuistutuksen kuolemasta ja tunteneet sitä epätoivon tunnetta, joka\nmoninkertaistuttaa voimat, tuota jaloa harmistumista, mikä ylentää\nihmisen hänen maallista olemustaan korkeammalle.\n\nHe raivosivat tiensä ihmisjoukon halki, joka hetki hetkeltä oli\nlisääntynyt. Kohtauspaikalle päästyään, huomasivat he vastustajainsa\njo olevan siellä. Harmissaan siitä, että olivat jääneet viimeisiksi,\njouduttivat he kulkuaan.\n\n-- Hyvät herrat, -- lausui Quélus, tervehtien ylhäisen\nylenkatseellisesti, -- meillä on ollut kunnia odottaa teitä.\n\n-- Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, -- vastasi Antraguet. -- Me\nolisimme olleet täällä jo ennen teitä ellei yksi tovereistamme olisi\nviipynyt.\n\n-- Niin, herra Bussy puuttuu, -- virkkoi d'Epernon. -- Mahtaa olla\nvaikeata saada häntä tänään hereille.\n\n-- Me olemme jo odottaneet ja voimme kai vieläkin hetkisen odottaa,\n-- sanoi Schomberg.\n\n-- Bussy ei tule, -- vastasi Antraguet. Hämmästys levisi nyt kaikkien\nkasvoille. Vain, d'Epernonin kasvot näyttivät hieman erilaisilta.\n\n-- Eikö hän tule? -- huudahti d'Epernon. -- Urhoollisista urhokkain\non siis pelkuri?\n\n-- Se ei ole mahdollista, -- sanoi Quélus.\n\n-- Minkävuoksi hän sitten ei tule? -- kysyi Maugiron.\n\n-- Koska hän on kuollut, -- vastasi Antraguet.\n\n-- Kuollut! -- huudahtivat muut kuninkaan puoltajat, paitsi\nd'Epernon. Tämä ei sanonut mitään, mutta kalpeni hieman.\n\n-- Murhattu! -- jatkoi Antraguet. - Ettekö sitä tiedä, hyvät herrat?\n\n-- Emme, -- vastasi Quélus. -- Kuinka me sen tietäisimme? kysyi\nd'Epernon.\n\n-- Mutta onko se varmaa? Antraguet veti miekkansa.\n\n-- Se on niin varmaa, -- sanoi hän, -- että tämä miekkanikin on\nkasteltu hänen veressään.\n\nD'Epernon yhäkin pudisteli päätään.\n\n-- Tuo veri huutaa kostoa, -- sanoi Ribeirac, -- kuuletteko sen,\nherrat?\n\n-- Saattaisi luulla, -- huomautti Schomberg, -- teidän sanojenne\nsisältävän arvelun, että muka...\n\n-- Tutkikaa, kenelle rikoksesta on hyötyä, sanovat oikeusoppineet, --\nmutisi Livarot.\n\n-- Mitä! -- huusi Maugiron jyrisevällä äänellä. -- Tahdotteko\nselittää tarkoituksenne kovasti ja selvästi, hyvät herrat?\n\n-- Me olemme tulleet juuri sitä tarkoitusta varten, -- vastasi\nRibeirac, -- ja meillä on nyt syytä enemmän kuin tarvitaankaan\nsurmataksemme teidät vaikka sata kertaa.\n\n-- Pian sitten miekat käsiin! -- huusi d'Epernon, vetäen miekkansa.\n-- Tapahtukoon se pian!\n\n-- Hohoo! Vai on teillä hyvin kiire, herra gascognelainen! -- sanoi\nLivarot. -- Ettepä pöyhkäillytkään noin silloin kun meitä oli neljä\nneljää vastaan.\n\n-- Onko meidän syymme, ettei teitä ole kolmea enempää? -- kysyi\nd'Epernon.\n\n-- Kyllä, se on teidän syynne! -- kirkui Antraguet. -- Hän on\nkuollut, koska hänen mieluummin tahdottiin olevan murhatun kuin\nesiintyvän ase kädessä tässä taistelupaikalla. Hän on kuollut\nläpipistetyin käsin, niin ettei se käsi enää voisi pidellä miekkaa.\nHän on kuollut, koska mihin hintaan hyvänsä täytyi sammua niiden\nsilmäin, joiden salamat olisivat tuottaneet tuhon teille kaikille.\nYmmärrättekö jo, vai kuinka?\n\nSchomberg, Maugiron ja d'Epernon ärjyivät vihasta.\n\n-- Jo riittää, herrat, -- keskeytti Quélus. -- Mene syrjään,\nd'Epernon. Me taistelemme kolme kolmea vastaan. Nämä herrat saavat\nnähdä, tokko me, oikeudestamme huolimatta, tahdomme käyttää\nhyväksemme onnettomuutta, jota me yhdessä heidän kanssaan valitamme.\nTulkaa, hyvät herrat, tulkaa, ja kun näette meidän taistelevan\npaljaan taivaan alla, jumalan silmien edessä, voitte siitä päättää,\nolemmeko me murhamiehiä. Kas niin, aseisiin! aseisiin?\n\n-- Voi, minä vihasin teitä ennen huusi Schomberg, -- mutta nyt minä\nteitä halveksin!\n\n-- Ja minä, -- vastasi Antraguet, -- olisin tunti sitten ilomielellä\nlävistänyt teidät. Nyt olisin valmis teidät kuristamaan. Pitäkää\nvaranne, herrat, pitäkää varanne!\n\n-- Pidämmekö takit yllämme? -- kysyi Schomberg.\n\n-- Emme, me tahdomme taistella paljain rinnoin, sydän ilman suojaa,\n-- huusi Antraguet.\n\nNuoret miehet riisuivat nyt osan vaatteita yltään.\n\n-- Kas vaan, -- virkkoi Quélus, -- minä olen hukannut tikarini. Se ei\nkäynyt hyvin tuppeen, ja luultavasti olen sen pudottanut tielle.\n\n-- Taikka olette sen unohtanut Monsoreaun taloon Bastiljin luo,\n-- sanoi Antraguet, -- ja kenties sellaiseen tuppeen, josta ette\nuskaltanut sitä kiskaista irti.\n\nQuélus päästi raivon huudon ja kohotti miekkansa.\n\n-- Mutta hänellähän ei ole tikariakaan, herra Antraguet, hänellä ei\nole tikaria! -- huusi juuri saapunut Chicot.\n\n-- Sen pahempi hänelle! -- vastasi Antraguet.\n\n-- Se ei ole minun syyni.\n\nJa vetäen tikarinsa vasemmalla kädellään kohotti hänkin miekkansa.\n\n\n\n\n52.\n\nTaistelu.\n\n\nVaikka Chicot luonnostaan ei ollut mikään tunteellinen ihminen, istui\nhän kuitenkin sydän vapisevana eräällä aidakkeella. Hän ei pitänyt\nherttuan ystävistä, suosikeita hän inhosi. Mutta kaikki nuo olivat\nkuitenkin urhoollisia nuoria miehiä. Heidän suonissaan virtaili jaloa\nverta, jonka pian tuli niin runsaana vuotaa.\n\nd'Epernon tahtoi vieläkin olla itsepäinen ja huusi:\n\n-- Mitä, eikö minulla siis ole mitään tekemistä?\n\n-- Ole vaiti, gascognelainen! -- kirkui Antraguet.\n\n-- Minun täytyy saada olla mukana, -- jatkoi d'Epernon. -- Tässähän\ntuli olla kahdeksan miestä.\n\n-- Pois tieltä! -- huusi Ribeirac kärsimättömästi.\n\nD'Epernon siirtyi nyt mutisten syrjään ja kohotti ylpeästi päätään,\npistäen samalla miekkansa tuppeen.\n\n-- Tulkaa, sanoi Chicot, -- te urhoollisin urhoollisista, muuten\ntahritte saappaanne, kuten eilenkin.\n\n-- Mitä hän sanoo, mestari narri?\n\n-- Hän sanoo, että pian ilmestyy maahan verta ja että teidän täytyy\nvaroa siihen astumasta, niinkuin teitte viime yönä.\n\nD'Epernon oli mennyt kalmankalpeaksi. Hänen uhkamielisyytensä laukesi\ntuohon kuvaukseen. Hän meni istumaan kymmenen askeleen päähän\nChicotista, jota hän ei voinut olla ilman kauhistusta katselematta.\n\nRibeirac ja Schomberg lähestyivät toisiansa, vaihdettuaan ensin\ntavanmukaisen tervehdyksen.\n\nQuélus ja Antraguet, jotka jo hetken ajan olivat olleet valmiita,\nalottivat nyt taistelun.\n\nMaugiron ja Livarot vaaniskelivat toisiaan, pyrkien päästä\nhaluamiinsa asemiin.\n\nTaistelu alkoi samalla hetkellä kun kello Pyhän Paavalin kirkossa löi\nviisi.\n\nRaivostus kuvastui taistelevien kasvoilta. Mutta heidän\nyhteenpuristuneet huulensa, heidän kalpeutensa, käden vaistomainen\nvavahteleminen ilmaisivat, että varovaisuus hillitsi heissä tuon\nraivon.\n\nKului useita minuutteja, ja ne sellaisen aseman vallitessa saattoivat\ntuntua iäisyydeltä. Miekat kalahtivat vastakkain. Ei ainoatakaan\niskua oltu vielä annettu.\n\nVäsyneenä tahi ehkä pikemminkin vakuutettuna siitä että oli nyt\ntullut tuntemaan vastustajansa laski Ribeirac käsivartensa alas ja\nhengähti silmänräpäyksen. Schomberg hyökkäsi askeleen eteenpäin\nja antoi hänelle iskun. Ribeiracin kasvot olivat kalmankalpeat ja\nverivirta purskahti hänen olkapäästään. Hän väisti toisen iskun\nikäänkuin tutkiakseen haavansa laatua.\n\nSchomberg aikoi uusia hyökkäyksen, mutta Ribeirac kohotti miekkansa\nja kohdisti häneen iskun, joka sattui hänen kylkeensä. Molemmat\nolivat he nyt haavoittuneet.\n\n-- Levätkäämme nyt muutamia sekunteja, jos suvaitsette, -- sanoi\nRibeirac.\n\nQuélus ja Antraguet olivat sillävälin yhä enemmän tulistuneet. Mutta\nkun Quéluksella ei ollut minkäänlaista tikaria, oli hänen pakko\nväistää vasemmalla kädellään, ja kun tuo vasen käsi oli paljas, tuli\nsiihen jokaisesta väistämisestä pieni naarmu, niin että käsivarsi\nennen pitkää oli ylt'yleensä veressä. Antraguet sitävastoin, etunsa\nhuomaten ja ollen yhtä taitava kuin Quéluskin, väisti varsin helposti\nvastustajansa iskut. Kolme pistoa oli sattunut Quélukseen, vaikkakaan\nne eivät olleet vaarallisia, ja veri virtaisi kolmesta haavasta hänen\nrinnastaan, mutta aina hän haavan saadessaan vain huusi:\n\n-- Ei se ole mitään.\n\nLivarot ja Maugiron olivat edelleenkin varovaisia. Ribeirac tunsi,\nettä häneltä, sikäli kuin verensä vuoti, alkoivat voimat vähetä,\nja tuskasta mielettömänä hän hyökkäsi Schombergia kohti. Tämä ei\nväistynyt askeltakaan takaperin, vaan tyytyi ojentamaan miekkansa\neteenpäin. He pistivät nyt kumpikin toisiaan, missä yrityksessä\nRibeirac sai rintansa lävistetyksi ja Schomberg sai haavan kaulaansa.\nKuolettavasti haavoittuneena vei Ribeirac vasemman kätensä\nhaavalleen, mutta paljasti sen kautta asemansa. Schomberg käytti\nhetkeä hyväkseen ja antoi hänelle uuden iskun. Mutta Ribeirac tarttui\nnyt oikealla kädellään kiinni vastustajaansa ja työnsi vasemmalla\nkädellään tikarinsa kahvaa myöten hänen rintaansa. Sen terä upposi\nsuoraan hänen sydämeensä.\n\nSchomberg päästi kumean huudon ja kaatui takaperin, mutta veti\nsamassa mukanaan maahan Ribeiracin, jolla vielä oli miekka rinnassaan\nkiinni.\n\nNähdessään ystävänsä kaatuvan riensi Livarot, Maugiron kintereillään\nhänen luokseen. Hän pääsi eräitä askeleita edelle, niin että hän ehti\nauttaa Ribeiracia tämän koettaessa vapautua Schombergin miekasta.\nSen Livarot kiskasi irti ystävänsä rinnasta. Mutta Maugiron hänet\nheti saavutti, ja hänen täytyi nyt puolustautua liukastavalla maalla\nvaikeassa asemassa ja aurinko vasten kasvoja.\n\nHetkisen kuluttua sai Livarot iskun päähänsä, niin että häneltä\nkirposi miekka kädestä ja hän putosi polvilleen.\n\nQuélus ahdisti ankarasti Antraguetia. Maugiron kiiruhti lävistämään\nLivarotin uudella iskulla, ja tämä kaatui. D'Epernonilta pääsi\ntällöin kuuluva huuto.\n\nQuélus ja Maugiron hyökkäsivät nyt molemmat Antraguetia vastaan.\nQuéluksesta vuoti runsaasti verta, mutta haavat olivat lieviä.\nMaugiron oli miltei haavoittumaton.\n\nAntraguet huomasi vaaran. Hän ei vielä ollut saanut pienintäkään\nnaarmua, mutta hän alkoi tuntea väsymystä. Olisi kuitenkin ollut\nturhaa pyytää aselepoa haavoittuneelta, villiytyneeltä ihmiseltä\nja toiselta, joka paloi taisteluhalusta. Yhdellä lyönnillä hän\nheitti sivulle Quéluksen miekan, käytti tilaisuutta hyväkseen ja\nhyppäsi ketterästi kaidepuille. Quélus teki hyökkäyksen, mutta hänen\nmiekkansa sattui vain laudoitukseen.\n\nSamassa ahdisti Maugiron Antraguetia sivultapäin.\n\n-- Hän on hukassa, -- sanoi Chicot.\n\n-- Eläköön kuningas! -- huusi d'Epernon. -- Rohkeutta, leijonani,\nrohkeutta!\n\n-- Vaiti, hyvä herra, jos suvaitsette! -- sanoi Antraguet. --\nElkää loukatko miestä, joka aikoo iskeä niin kauan kuin kykenee\nhengittämään.\n\nSamana hetkenä nousi Livarot polvilleen verilätäköstä, jossa oli\nvirunut ja iski tikarinsa Maugironin hartioihin. Tämä kaatui\nraskaasti ja hervotonna maahan ja huokaili: Voi hyvä jumala! Minä\nkuolen.\n\nLivarot vaipui sitten pyörtyneenä maahan. Ponnistelu ja viha olivat\nvieneet hänen viimeisetkin voimansa.\n\nHerra Quélus, -- virkkoi Antraguet ja laski miekkansa alas, -- te\nolette urhoollinen mies: minä tarjoan teille elämänne.\n\n-- Minkävuoksi minä antautuisin? -- kysyi Quélus. -- Enhän minä vielä\nmakaa maassa.\n\n-- Ette, mutta te olette täynnä haavoja, jotavastoin minä olen ihan\nvahingoittumaton.\n\nEläköön kuningas! -- huusi Quélus. -- Minulla on vielä miekkani,\nherra.\n\nSitten hän hyökkäsi Antraguetia kohti, mutta tämä väisti hänen\niskunsa, niin raju kuin se olikin.\n\n-- Ei, hyvä herra, nyt teillä ei enää ole miekkaannekaan, -- sanoi\nAntraguet, tarttuen Quéluksen, miekkaan kahvan juuresta ja vääntäen\nsen hänen kädestään.\n\n-- Voi! -- ärjyi Quélus. -- Miekka, miekka!\n\nHän syöksähti kuin tiikeri Antraguetin päälle ja iski kummankin\nkäsivartensa hänen ympärilleen. Antraguet antoi sen tapahtua, siirsi\nmiekan vasempaan käteensä ja tikarin oikeaan ja alkoi taukoamatta ja\nsokeasti iskeä Quélusta, jonka haavoista veri lakkaamatta virtasi\nAntraguetin päälle. Mutta mikään ei saanut Quélusta päästämään\nirti vastustajaansa. Aina kun sai tikarinpiston hän huusi: eläköön\nkuningas!\n\nHänen onnistui kerran työntää syrjään käsi, joka häntä haavoitti, ja\nkiertäytyä kuin käärme vastustajansa ympärille. Antraguetista tuntui,\nettä hän oli vähällä tukehtua. Hän horjahteli ja kaatui, mutta\nikäänkuin kaikki seikat tänä päivänä olisivat olleet hänelle eduksi,\nhän siinä kaatuessaan miltei tukehdutti Quélus paran.\n\n-- Eläköön kuningas! -- mutisi tämä kuolintuskissaan.\n\nAntraguet onnistui vihdoinkin pääsemään irti. Toisella kädellään\ntukien hän pääsi kohoamaan ja antoi vastustajalleen iskun, joka\nkerrassaan lävisti tämän rinnan.\n\n-- Oletko viimeinkin tyytyväinen? -- sanoi hän. Kaikki oli nyt\nlopussa. Kuolemanhiljaisuus ja kauhu vallitsivat taistelupaikalla.\n\nAntraguet nousi verissään seisomaan. Mutta hän oli vain vihollistensa\nveren tahraama. Itse hän oli saanut ainoastaan pikku naarmun käteensä.\n\nKauhistuneena teki d'Epernon ristinmerkin ja pakeni kuin kummituksen\ntakaa-ajamana.\n\nChicot juoksi nyt saapuville ja kohotti Quélusta, jonka\nyhdeksästätoista haavasta vuoti veri. Tuo liike sai hänet jälleen\nvirkoamaan tajuihinsa. Hän avasi silmänsä ja virkkoi:\n\n-- Antraguet! Minä vakuutan kautta kunniani, että olen syytön Bussyn\nkuolemaan.\n\n-- Minä uskon teidän sanoihinne, -- vastasi Antraguet liikutettuna.\nMinä uskon teitä.\n\n-- Paetkaa! mutisi Quélus. -- Paetkaa! Kuningas ei tule antamaan\nteille anteeksi.\n\n-- Ei, minä en aio jättää teitä tällä tavoin, vaikkapa mestauspölkky\nminua uhkaisi, -- sanoi Antraguet.\n\n-- Pelastakaa itsenne, nuori mies, -- kehotti Chicot, -- elkääkä\nkiusatko jumalaa. Te olette ihmeen kautta pelastunut: elkää vaatiko\nkahta sellaista samana päivänä.\n\n-- Antraguet meni Ribeiracin luo, joka vielä hengitti.\n\n-- No? -- kysäsi tämä.\n\n-- Me olemme voittaneet, -- virkkoi Antraguet hiljaa, ettei loukkaisi\nQuélusta.\n\n-- Kiitos! -- vastasi Ribeirac. -- Kiiruhda nyt pois!\n\nHän vaipui samassa hengetönnä maahan.\n\nAntraguet otti ensin oman miekkansa, sitten Schombergin, Maugironin\nja Quéluksen miekat.\n\n-- Tehkää loppu minun elämästäni tai antakaa minulle takaisin\nmiekkani, -- kuiskasi raukealla äänellä Quélus.\n\n-- Tässä se on, herra kreivi, -- vastasi Antraguet ja laski\narvokkaasti kumartaen miekan hänen viereensä.\n\nKyynel kiilsi haavoittuneen silmässä.\n\n-- Me olisimme saattaneet olla ystäviä, -- mutisi hän.\n\nAntraguet ojensi hänelle kätensä.\n\n-- Hyvä! -- sanoi Chicot. -- Tämä on hyvin ritarillista. Mutta\npelasta nyt itsesi, Antraguet. Sinä ansaitset jäädä eloon.\n\n-- Entä minun toverini? -- kysyi Antraguet. II. 25\n\n-- Minä hoidan niitä kuin olisivat he kuninkaan ystäviä, -- vastasi\nChicot.\n\nAntraguetin palvelija ojensi nyt hänelle viitan, jonka hän kääri\nympärilleen verhotakseen verentahrimat vaatteensa, ja jättäen\nkuolleet ja kuolevat palvelijoiden ja aseenkantajien huolehdittaviksi\npoistui Antraguet Porte Saint-Antoinen kautta.\n\n\n\n\n53.\n\nLoppu.\n\n\nLevottomuudesta kalpeana ja pienimmästäkin melusta väristen\nkäveli kuningas edestakaisin miekkailusalissa ja harjaantuneen\nmiekkailijan kokemuksella laski ajan, minkä hänen ystävänsä olivat\ntarvinneet kokoontuakseen ja taistellakseen vihollistensa kanssa.\nSamaten hän otti huomioon kaikki epäsuotuisat seikat suotuisten\nohella, johtuivatpa ne sitten heidän luonteestaan, voimastaan tahi\ntaituruudestaan.\n\n-- Nyt, -- virkkoi hän itsekseen, -- menevät he Saint-Antoinen kadun\npoikki... nyt he menevät aitauksesta sisälle... nyt he vetävät\nmiekkansa... nyt alkavat otella.\n\nViimeisen sanan lausuttuaan alkoi kuningas lukea rukouksiaan. Mutta\nsydän oli muita tunteita täynnä, ja vain huulet koneellisesti\nliikahtelivat.\n\n-- Kun vain Quélus muistaisi sen iskun, jonka olen hänelle opettanut,\nja panisi mieleensä, kuinka hänen samalla kertaa pitäisi väistää\nmiekanpisto ja itse iskeä tikarillaan, -- ajatteli hän. -- Mitä\nSchombergiin tulee, on hän kylmäverinen ja tekee kyllä pian lopun\nRibeiracista... Ellei Maugironille satu mitään erikoista, selviytyy\nhän varmasti Livarotista... Mutta d'Epernon, voi! Hän on varmaankin\nnyt jo tällä hetkellä kuollut. Onneksi on hän minulle vähimmän rakas\nnoista neljästä. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi ei tässä riitä se,\nettä hän on kuollut, sillä Bussy, tuo kauhea Bussy, hyökkää sitten\ntoisten kimppuun... Voi, ystävä raukat!...\n\n-- Sire! -- kuului Crillonin ääni oven takaa.\n\n-- Mitä! Nytkö jo? -- huusi kuningas.\n\n-- Ei, sire, minä en tuo mitään muuta uutista kuin että Anjoun\nherttua pyytää saada puhutella teidän majesteettianne.\n\n-- Mitä hän sitten tahtoo? -- kysyi kuningas oven läpi.\n\n-- Hän sanoo hetken tulleen, jolloin hänen pitää ilmoittaa teidän\nmajesteetillenne se palvelus, jonka hän on tehnyt, ja hän väittää,\nettä se ilmoitus jossain määrin haihduttaa teidän majesteettinne\nlevottomuutta.\n\n-- No tulkoon hän sitten. Tuokaa hänet tänne, -- sanoi kuningas.\n\nSamassa ja juuri kun Crillon kääntyi täyttämään käskyä kuului nopeita\naskeleita ja muuan ääni lausui Crillonille:\n\n-- Minä tahdon hetipaikalla puhutella kuningasta...\n\nKuningas tunsi äänen ja avasi itse oven.\n\n-- Käy sisään, Saint-Luc, -- sanoi hän. -- Käy sisään. Mistä on\nkysymys? Mitä sinulle on tapahtunut. Ovatko he kuolleet?\n\nKalpeana ja verissään syöksähti Saint-Luc kuninkaan huoneeseen.\n\n-- Sire sire! -- huusi hän ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin. --\nKostoa! Minä rukoilen teitä, sire!\n\n-- Saint-Luc parka, -- sanoi kuningas, -- mitä sitten on tapahtunut\nja mikä saattaa sinut tuollaiseen epätoivoon?\n\n-- Sire, teidän jaloin alamaisenne, teidän urhoollisin soturinne...\n\n-- Mitä! -- murahti Crillon, joka otaksui olevansa tuohon viimeiseen\narvonimeen yksinoikeutettu.\n\n-- ... on viime yönä murhattu, kavalasti murhattu, -- jatkoi\nSaint-Luc.\n\nYksi ainoa ajatus sydämessään rauhoittui kuningas heti. Ei siis\nlainkaan ollut kysymys hänen neljästä ystävästään, koskapa hän\naamulla oli nähnyt ne kaikki yhdessä.\n\n-- Viime yönäkö murhattu? -- kysyi kuningas. -- Kenestä sinä sitten\npuhut, Saint-Luc.\n\n-- Sire, minä tiedän hyvin, että te ette rakastanut häntä, -- puhui\nSaint-Luc. -- Mutta hän oli uskollinen, ja minä vannon, että hän, jos\nniin olisi vaadittu, olisi antanut henkensä teidän majesteettinne\npuolesta. Muutoin hän ei olisi ollut ystäväni.\n\n-- Aah! -- huusi kuningas, alkaen ymmärtää, kenestä oli kysymys,\nja hänen kasvoiltaan näkyi, ellei juuri ilon, niin ainakin toivon\nvälähdys.\n\n-- Kostakaa Bussyn puolesta! -- huudahti nyt Saint-Luc.\n\n-- Bussyn puolesta? -- toisti kuningas ja pani erityisen painon joka\ntavulle.\n\n-- Niin, sire, Bussyn puolesta, jonka viime yönä kaksikymmentä\nmurhamiestä on lävistänyt. Heitä tarvitsikin olla paljo, sillä hän\nyksinään oli surmannut niistä neljätoista.\n\n-- Onko Bussy kuollut?\n\n-- On, sire, hän on kuollut.\n\n-- Siinä tapauksessa hän ei tänä päivänä ota osaa kaksintaisteluun!\n-- huudahti tahtomattaan Henrik, joka yhä eli tuon ainoan ajatuksensa\nvallassa.\n\n-- Saint-Luc heitti kuninkaaseen silmäyksen, jota tämä ei voinut\nkestää. Hän kääntyi poispäin ja huomasi Crillonin, joka siinä seisoen\nodotteli lähempiä määräyksiä. Henrik antoi hänelle merkin saattaa\nAnjoun herttua sisälle.\n\n-- Ei, sire, jatkoi nyt ankaralla äänellä Saint-Luc, -- Bussy ei\nole taistellut tänään: juuri siitä syystä minä tulen rukoilemaan,\nen kostoa, tein väärin sanoessani niin teidän majesteetillenne,\nvaan oikeutta. Sillä minä rakastan kuningastani ja ennen kaikkea\nkuninkaani kunniaa, niin että Bussyn murhalla on tehty teidän\nmajesteetillenne mielestäni huono palvelus.\n\nAnjoun herttua seisoi nyt ovella kalpeana ja liikkumattomana kuin\nkuvapatsas. Polvillaan oleva Saint-Luc ei häntä huomannut.\n\nSaint-Luc'in sanat muistuttivat kuninkaan mieleen sen palveluksen,\njonka Anjoun herttua oli väittänyt hänelle tehneensä. Hänen katseensa\nsattui herttuan katseeseen, eikä siinä enää ollut mitään epäilystä,\nsillä Frans vahvisti myöntävällä päännyökäytyksellä Henrikin\notaksuman.\n\n-- Tiedättekö, sire, mitä nyt tullaan sanomaan? -- puheli Saint-Luc.\n-- Niin, ihmiset sanovat, että jos teidän ystävänne pääsevät\nvoitolle, niin tapahtuu se siitä syystä, että te olitte surmauttanut\nBussyn.\n\n-- Kuka niin on sanova? -- kysyi kuningas.\n\n-- Saamari, kaikki ihmiset, sire, -- huomautti Crillon, sekaantuen\nvasten tavallisuuttaan keskusteluun.\n\n-- Ei, hyvä herra, -- vastasi kuningas, ollen levoton sen johdosta,\nettä Crillon, joka lähinnä Bussya oli urhoollisin mies hänen\nvaltakunnassaan, oli nuo sanat sanonut, -- sellaista ei tulla\nsanomaan, sillä teidän on ilmoitettava minulle murhaajan nimi.\n\nSaint-Luc huomasi nyt kolmannen henkilön varjon. Se oli Anjoun\nherttua, joka oli tullut paria askelta lähemmäksi ja jonka hän nyt\ntunsi.\n\n-- Kyllä, sire, -- sanoi hän ja nousi ylös polvistuvasta asennostaan,\n-- minä sanon hänen nimensä. Sillä minä tahdon mihin hintaan hyvänsä\npestä teidän majesteettinne puhtaaksi epäilyksestä, että niin\ninhottava teko olisi tehty teidän toimestanne.\n\nNo sano sitten, -- käski kuningas. Herttua seisoi paikallaan ja\nodotti rauhallisena. Hänen takanaan seisova Crillon silmäili häntä,\npudistellen tarkoituksellisesti päätään.\n\n-- Sire, jatkoi edelleen Saint-Luc, -- viime yönä oli Bussy\nhoukuteltu satimeen. Hänen käydessään tervehtimässä naista, jota\nhän rakasti ja joka häntä rakasti, palaa mies, jolle muuan roisto\noli ilmoittanut kohtauksesta, mukanaan joukko murhaajia, jotka\nsijoitettiin pihalle, puutarhaan, rapuille ja kaikkialle.\n\nElleivät kuninkaan huoneen ikkunat, kuten jo olemme maininneet, olisi\nolleet tiheitten uudinten peitossa, olisi voitu nähdä, miten herttua,\nitsensähillitsemiskyvystään huolimatta, kalpeni nuo sanat kuullessaan.\n\n-- Bussy puolustautui kuin leijona, sire, -- jatkoi Saint-Luc, --\nmutta hänen kimppuunsa kävi roistojen joukko ja...\n\n-- Ja hän on kuollut, -- keskeytti kuningas. -- Hän on saanut\nansaitsemansa palkan. Minä on tahdo kostaa avionrikkojan kuolemaa.\n\n-- Sire, minä en vielä ole lopettanut kertomustani, -- jatkoi\nvielä Saint-Luc. -- Kun onneton ylimys lähes puolen tunnin ajan\noli puolustautunut huoneessa, kun hän oli voittanut vihollisensa,\npakeni hän haavoittuneena, vertavuotavana ja silvottuna. Olisi\nvain tarvinnut ojentaa hänelle auttavan kätensä, minkä minä olisin\ntehnytkin, elleivät murhaajat olisi köyttäneet minua, samoinkuin sen\nnaisenkin, jonka Bussy oli huostaani uskonut, lujasti käsistä ja\njaloista, eivätkä panneet kapulaa suuhuni. Kaikeksi onnettomuudeksi\neivät he olleet muistaneet peittää silmiäni, ja minä näin kahden\nmiehen lähestyvän onnetonta Bussya, jota, hän kun riippui\nrauta-aidakkeen päällä, rautapiikit pitelivät kiinni, tunkeutuen\nhänen ruumiiseensa ja vaatteisiinsa. Kuulin haavoittuneen rukoilevan\nheiltä apua, sillä hänellä oli oikeus pitää noita kahta miestä\nystävinään. No niin, toinen heistä, sire... on hirveä sitä kertoa,\nmutta, uskokaa minua, vielä hirveämpää on sitä nähdä ja kuulla...\ntuo toinen käski toisen ampumaan hänet, ja toinen totteli. Crillon\npuristi kätensä nyrkkiin ja rypisti kulmiaan.\n\n-- Ja tekö tunnette murhaajan? -- kysyi kuningas vasten tahtoaan\nliikutettuna.\n\n-- Tunnen, -- vastasi Saint-Luc.\n\nSitten hän kääntyi prinssiin päin ja ilmaisten äänessään ja\nliikkeissään koko tähän asti hillitsemänsä vihan, lausui:\n\n-- Tämä ruhtinas on murhaaja, samalla ystävä ja murhamies.\n\nKuningas oli sitä odottanut. Herttua kuunteli sitä silmiäänkään\nväräyttämättä.\n\n-- Kyllä, -- vastasi hän rauhallisesti, -- kyllä, herra Saint-Luc\non kuullut ja nähnyt aivan oikein. Minä olen surmauttanut Bussyn,\nja teidän majesteettinne tulee lukemaan sen ansiokseni, sillä\nBussy, joka oli palvelijani, se on totta, aikoi tänä aamuna, minun\nvastaanpanostani huolimatta, ryhtyä käyttämään aseita teidän\nmajesteettianne vastaan.\n\n-- Sinä valehtelet, murhaaja, sinä valehtelet! -- huusi Saint-Luc.\n-- Bussy, jonka koko ruumis oli haavoja täynnä, käsi lävistettynä\nja olkapää kuulan murtamana, Bussy, joka riippui rauta-aidakkeella,\nolisi herättänyt sääliä kiivaimmissakin vihamiehissään, jotka\nvarmasti olisivat häntä auttaneet. Mutta sinä, sinä La Molen ja\nCoconnan murhaaja, sinä olet murhannut myöskin Bussyn, et senvuoksi,\nettä hän oli veljesi vihamies, mutta siitä syystä, että hän tunsi\nsinun salaisuutesi. Haa! Monsoreau kyllä hyvin tiesi, miksi sinä teit\ntämän rikoksen!\n\n-- Tuhannen perkelettä! -- mutisi Crillon. -- Minkävuoksi minä en ole\nkuningas!\n\n-- Minua loukataan teidän luonanne, veljeni, -- sanoi herttua pelosta\nvavisten, sillä hän ei tuntenut asemaansa varsin varmaksi nähdessään\nSaint-Luc'in, hurjan katseen ja Crillonin suonenvedontapaisesti\npuristuneen nyrkin.\n\n-- Menkää, Crillon, -- kehotti kuningas. Crillon totteli.\n\n-- Oikeutta, sire, oikeutta! huusi Saint-Luc.\n\n-- Sire, -- virkkoi herttua, -- rangaiskaa minua sitten siitä, että\nminä tänä aamuna olen pelastanut teidän majesteettinne ystävät ja\nsiten antanut loistavan hyvityksen asioillenne, jonka puolesta nyt\nminäkin työskentelen.\n\n-- Mutta minä, -- jatkoi Saint-Luc raivostuneena, -- minä sanon\nsinulle, että se asia, jota sinä puolustat, tulee olemaan kirottu\nasia, ja että missä tahansa liikutkin, kohtaa jumalan viha sinun\naskeleitasi. Sire, sire! Onnettomia ovat teidän ystävänne, jos\nveljenne on heitä suojellut!\n\nKuningas värisi. Samassa kuului ulkoa epäselvää hälinää, kiiruisia\naskeleita ja sitten äkisti uudistettuja kyselyitä ja vastauksia.\nSenjälkeen syntyi mitä syvin hiljaisuus. Kesken tuota hiljaisuutta,\nikäänkuin olisi ääni taivaasta todistanut oikeiksi Saint-Lucin\nsanat, kuului kolme harvaa, juhlallista lyöntiä, jotka Crillonin\nvoimakkaasta kädestä kumahtelivat ovelle.\n\nKylmä hiki tihkui Henrikin otsalta ja hänen kasvonsa vääristyivät\nkauhusta.\n\n-- Voitetut! -- kirkui hän. -- Voi ystäväraukat?\n\n-- Enkö jo sanonut teille äsken, sire! -- huudahti Saint-Luc.\n\nHerttua pani vavisten kätensä ristiin.\n\n-- Näetkö, kurja konna, -- huusi ylevän ylpeästi tuo nuori mies, --\nnäetkö nyt, miten salamurha pelastaa ruhtinaitten kunnian! Tule siis\nja murhaa minutkin. Minähän olen aseeton!\n\nNäin sanoen hän heitti hansikkaansa vasten herttuan kasvoja. Tämä\nkarjasi raivosta ja sävähti kalmankalpeaksi.\n\nMutta kuningas ei nähnyt mitään eikä mitään kuullut. Hän oli antanut\npäänsä vaipua käsiinsä.\n\n-- Voi! -- mutisi hän. -- Voi ystäviäni! He ovat voitetut,\nhaavoitetut. Kuka antaa minulle heistä tietoja?\n\n-- Minä, -- sanoi sisälleastuva Chicot. Kuningas tunsi tuon ystävänsä\näänen ja ojensi kätensä häntä kohti.\n\n-- No? -- kysyi hän tuskissaan.\n\n-- Kaksi on jo kuollut ja kolmas heittää pian henkensä.\n\n-- Kuka on se kolmas, joka ei vielä ole kuollut?\n\n-- Quélus, sire.\n\n-- Missä hän on?\n\n-- Boissyn hotellissa, jonne olen hänet antanut viedä.\n\nKuningas ei kuullut mitään muuta, vaan syöksähti vaikertaen ulos\nhuoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaint-Luc oli vienyt Dianan tämän ystävättären Jeanne de Brissacin\nturviin. Siitä johtui se että hänen Louvreen tulonsa viivähti.\n\nJeanne valvoi kolme päivää ja kolme yötä tuon onnettoman naisen\nsairasvuoteen vieressä. Sairasta ahdistivat mitä kauheimmat\nhourailut. Unettomuuden ja rasitusten uuvuttamana meni Jeanne\nneljäntenä päivänä hetkiseksi lepäämään. Hänen palatessaan\nystävättärensä huoneeseen oli tämä jäljettömiin kadonnut.\n\nTiedetään, että Quélus, tuo ainoa kuninkaan kolmesta taistelijasta,\njoka vielä jäi henkiin taistelun tauottua, huolimatta siitä että\noli saanut yhdeksäntoista haavaa, kuoli kolmekymmentä vuorokautta\nkestäneiden kamppailujen jälkeen Henrikin syliin.\n\nHenrik oli lohduton. Hän antoi noille kolmelle ystävälleen pystyttää\nmahtavat hautapatsaat, joihin heidän kuvansa luonnollisessa koossa\nolivat marmoriin veistetyt. Hän määräsi järjestettäviksi heille\nsielumessuja, pappien oli rukoiltava heidän sielunsa autuuden\npuolesta, ja hän itse liitti rukouksiinsa tällaisen säkeistön:\n\n    Oi, pääskööt Herran armohon\n    Quélus, Schomberg ja Maugiron!\n\nLähes kolmen kuukauden ajan vartioi Crillon Anjoun herttuaa, jota\nkohtaan kuningas kantoi katkeraa vihaa ja jolle hän ei milloinkaan\nantanut anteeksi.\n\nSyyskuu oli nyt tullut. Tähän aikaan sai Chicot, joka ei koskaan\njättänyt herraansa ja joka olisi lohdutellut Henrikkiä, jos tämä\nyleensä olisi ollut lohdutettavissa, seuraavan kirjeen Beaunen\nluostarista. Sen oli kirjoittanut muuan pappi ja oli sen sisältö\ntällainen:\n\n    'Paras herra Chicot!\n\n    Ilma on seuduillamme lämmin ja viininkorjuu lupaa tänä vuonna\n    hyvää. Kerrotaan, että kuningas, hallitsijamme, jonka hengen\n    minä kaiken todennäköisyyden mukaan olen pelastanut, alinomaa\n    on suruissaan. Mutta tuokaa hänet tänne meidän luostariimme,\n    paras herra Chicot, niin me houkuttelemme hänet maistamaan\n    muuatta 1550-luvulta asti säilynyttä viiniä, jota olen löytänyt\n    viinikellaristani ja joka on niin mainiota, että se saa ihmisen\n    unohtamaan suurimmatkin surunsa. Tämä viini on ehdottomasti\n    tekevä hänelle hyvää, sillä minä olen jumalallisista kirjoista\n    lukenut sanat, että hyvä viini huojentaa ihmisten sydämet. Se\n    kuuluu varsin sointuisalla latinankielellä. Saatte sen itsekin\n    lukea. Paras herra Chicot, tulkaa siis tänne kuninkaan, herra\n    d'Epernonin ja herra Saint-Luc'in kera, ja te saatte nähdä, että\n    me kaikki silloin hieman pullistumme.\n\n                                Korkea-arvoinen priori Gorenflot,\n                             joka kutsuu itseään teidän nöyrimmäksi\n                                  palvelijakseen ja ystäväkseen.\n\n    P.S. Sanokaa kuninkaalle, ettei minulla vielä ole ollut aikaa\n    rukoilla hänen ystäviensä sielujen puolesta, kuten hän on\n    käskenyt. Ne suuret puuhat, jotka virkaanasettamisestani ovat\n    minulle aiheutuneet, ovat siihen olleet syinä. Mutta heti\n    viininkorjuun jälkeen olen heitä muistava.'\n\n-- Amen! -- sanoi Chicot. -- Riivatturaukat tulevat siis kerrankin\nsaamaan oikein tenhovia esirukouksia Herramme edessä!\n\n\n\n"]