[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fm7FABx5v2byhzMpSfqPsNJZGuVlr_b87X9BMCW19Px0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1721,"Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia","France, Anatole",1844,1924,"1721-france-anatole-apotti-jer-me-coignardin-ajatuksia","1721__France_Anatole__Apotti_Jérôme_Coignardin_ajatuksia",null,"tietokirja",[],[15,16],"ranskalainen","nobel","fi",1893,1920,31461,212127,false,56370,[25],"French fiction -- Translations into Finnish",[27,28,29],"French Literature","Philosophy & Ethics","Nobel Prizes in Literature","\"Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia\" by Anatole France is a philosophical work composed in the early 20th century. The book presents a collection of thoughts attributed to the fictional character Abbé Jérôme Coignard, exploring themes of politics, morality, and human nature. As a former professor and librarian, Coignard's reflections delve into society's complexities, often with a critical yet humorous tone.  The opening of the work introduces us to Abbé Jérôme Coignard through a narrative framed by Jacobus, his devoted pupil, who admires his master's intellect and character. We learn about the abbé's tragic end and the work he left behind. The text shifts to Coignard's discussions, where he critiques political leaders and societal norms, arguing that many are mere puppets of fate and fortune rather than true influencers. Through witty dialogues and reflections, the reader is invited to contemplate the nature of wisdom, virtue, and the follies of mankind while being charmed by the abbé's unique perspective on life. (This is an automatically generated summary.)",[32,33],"Leino, Eino","Palola, Eino",280,"Teos kokoaa yhteen oppineen apotti Jérôme Coignardin filosofisia ja satiirisia mietteitä, joita hänen oppilaansa Jacques Tournebroche muistelee. Keskusteluissa käsitellään kriittiseen sävyyn muun muassa hallintoa, tiedettä, armeijaa ja oikeuslaitosta.","Anatole Francen 'Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1721. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","APOTTI JÉRÔME COIGNARDIN AJATUKSIA\n\nPoiminut hänen uskollinen oppilaansa Jacobus Paistinkääntäjä\nja julaissut\n\n\nANATOLE FRANCE\n\nRanskan Akatemian jäsen\n\n\nTekijän luvalla ranskankielestä suomentaneet\n\nEino Leino ja Eino Palola\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusliike Minerva Oy,\n1920.\n\nLoviisan Sanomain Osakeyhtiön Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nApotti Jérôme Coignard\n\nApotti Jérôme Coignardin ajatuksia\n\n     I. Valtiomiehet.\n    II. Pyhä Abraham.\n   III. Valtiomiehet. (Jatko ja loppu).\n    IV. Mississipin juttu.\n     V. Pääsiäismunat.\n    VI. Uusi hallitus.\n   VII. Uusi hallitus. (Jatko ja loppu).\n  VIII. Neuvosmiehet.\n    IX. Tiede.\n     X. Armeija.\n    XI. Armeija (jatkoa).\n   XII. Armeija. (Jatko ja loppu).\n  XIII. Akatemiat.\n   XIV. Kapinalliset.\n    XV. Valtiokaappaukset.\n   XVI. Historia.\n  XVII. Herra Nicodème.\n XVIII. Oikeus.\n   XIX. Vahtimestarin kertomus.\n    XX. Oikeus. (Jatkoa).\n   XXI. Oikeus. (Jatkoa).\n  XXII. Oikeus. (Jatko ja loppu).\n\n\n\n\n\n\nApotti Jérôme Coignard\n\n\n\n\nOctave Mirbeau'lle.\n\n\nEi ole tarvis minun tässä hahmotella herra apotti Jérôme Coignardin\nelämää, hänen, joka oli kaunopuheisuuden professori Beauvais'n\nkollegiossa, hra de Séezin kirjastonhoitaja _Sagiensis episcopi\nbibliothecarius solertissimus_, kuten hänen hautakirjoituksensa\nmainitsee, myöhemmin Saint Innocent'in kirjuri, vihdoin tämän\nAstarac-kirjaston hoitaja, kaikkien kirjastojen kirjaston, jonka\ntuhoutuminen on iankaikkisesti valitettavaa. Hän kuoli salamurhattuna\nLyon'in tiellä, erään kabalistisen juutalaisen käden kautta, jonka nimi\noli _Mosaïde (Judaea manu nefandissima)_, jättäen jälkeensä useita\nkeskeneräisiä teoksia ja muiston kauniista ja tuttavallisista\nkeskusteluista. Kaikki hänen erikoista laatua olevan elämänsä lähemmät\nolosuhteet ja hänen traagillinen loppunsa on kertonut julki hänen\noppilaansa Jacques Ménétrier, liikanimeltä _ournebroche_, koska hän oli\npaistintuvassa syntynyt Pyhän Jaakon kadulla. Tällä paistinkääntäjällä\noli tätä kohtaan, jota hänen tapansa oli nimittää rakkaaksi\nmestarikseen, mitä hellin ja suurin ihailu. \"Hän oli\", sanoi\npaistinkääntäjä, \"etevin henki, joka koskaan on maanpäällä kukkinut ja\nkukoistanut\". Tämä paistinkääntäjä toimitti julkisuuteen ujosti ja\nuskollisesti herra apotti Coignardin muistelmat, joka elää tässä\nteoksessa niinkuin Sokrates Xenophon'in _Muistelmissa_.\n\nTarkkana, tarkkaavaisena ja hyväntahtoisena hän teki herra apotista\ntäysin elävän muotokuvan, jolla on herttaisen uskollisuuden leima. Se\non teos, joka johtaa lukijan mieleen Holbeinin maalaamat Erasmuksen\nmuotokuvat, nuo Louvressa nähtävissä olevat, myöskin Baselissa ja\nHampton-Court'issa, joiden ihanuutta ei katsoja lakkaa ihmettelemästä.\nLyhyesti, hän jätti meille mestariteoksen. On epäilemättä yllättävää,\nettä hän ei pitänyt huolta sen painattamisesta. Kuitenkin hän voi itse\ntoimittaa sen lopulliseen muotoon tultuaan kirjakauppiaaksi Pyhän\nJaakon kadun varrelle, Pyhän Catharinan kirjakauppaan, jonka ennen hra\nBlaizot oli omistanut. Kenties hän kirjojen keskellä eläen, pelkäsi\nlisätä lehteäkään tuohon hirvittävään mustatun paperin kasaan, joka\nelää pimeydessä. Meillä on sama vastenmielisyys kävellessämme\nsiltarannoilla noiden muutaman pennin kirjakauppojen ohitse, missä\naurinko ja sade vitkaan kuluttavat sivuja, luotuja kuolemattomuutta\nvarten. Huono selitys. Niinkuin ne kuoleman kuvat, varsin liikuttavat\nBossuet'n lähettämät apotti de la Trappelle yksinäisen erakon\nhuvitukseksi, antavat nämäkin aihetta mietelmiin kirjailijalle kaiken\nkirjoittamisen turhuudesta. Uskallan sanoa, että omasta puolestani\nPont-Royal ja Pont-Neuf siltojen välillä olen täysin tuntenut tämän\nturhuuden. Olisin taipuvainen uskomaan, että hra apotti Coignardin\noppilas ei painattanut teostaan siksi, että hän niin jalon mestarin\nkasvattamana ajatteli terveesti kirjallisesta kunniasta ja osasi sitä\noikein arvostaa, se on, pitää sitä kokonaan mitättömänä. Hän tiesi sen\nolevan epävarman, oikullisen, kaikenlaisten vaarojen alaisen ja\nriippuvaisen asian haaroista jo itsessään sangen pienistä ja\nsurkuteltavista. Nähdessään tietämättömät, arvostelukyvyttömät ja\nkeskinkertaiset aikalaisensa, hänen mielestään ei ollut mitään syytä\ntoivoa, että niiden jälkeentulevaiset äkkiä muuttuisivat tietäviksi,\njärkeviksi ja arvostelukykyisiksi. Hän ajatteli ainoastaan, että\ntulevaisuus, vieraana meidän riidoillemme, toki toisi mukanaan oman\nvälinpitämättömyytensä, joskaan ei ehkä oikeutta. Me olemme melkein\nvarmoja siitä, että tulevaisuus on yhdistävä meidät, suuret ja pienet,\nsamaan unohdukseen ja levittävä meidän kaikkien ylle oman hiljaisen,\nrauhallisen tasa-arvoisuutensa. Mutta jos tämä toivo jonkun merkillisen\nsattuman kautta meidät pettäisi, jos tulevaisiin sukukuntiin säilyisi\njoku muisto meidän nimestämme tai meidän kirjoituksistamme, me voimme\njo edeltäpäin aavistaa, että ne eivät tulisi nauttimaan meidän\najatuksistamme muulla tavalla kuin niiden nerokkaiden harhakuvitelmien\nja harha-aistimusten kohdalta, jotka yksin jatkavat neron teoksia läpi\naikojen. Mestariteosten pitempiaikainen elämä on mahdollinen ainoastaan\nja yksinomaan säälittävien älyllisten kompastusten kautta, joissa\nyleisön aasimaisuus tarjoo kättä taiteellisten henkien kompasteleville\nhienouksille. En pelkää sanoa, että hetkenä, jota nyt elämme, me emme\nymmärrä yhtään ainoata säettä _Iliaasta taikka Divina Commediasta_\nniiden alkuperäisessä merkityksessä. Elämä on iäistä muodonmuutosta,\neikä meidän kirjoitettujen ajatustemme jälkeentulevaisuus muodosta\nmitään poikkeusta tästä laista: ne eivät jatku muuten kuin sillä\nehdolla, että ne muuttuvat aina erilaatuisemmiksi siitä alkuperäisestä\nmuodostaan, missä ne lähtivät meidän aivoistamme. Mitä meistä ehkä\nvastaisuudessa ihaillaan, on oleva kokonaan outoa meille.\n\nOn luultavaa, että Jacobus Paistinkääntäjä, tunnettu mielensä\nyksinkertaisuudesta, ei asettanut itselleen kaikkia näitä kysymyksiä\nhänen omasta kädestään lähteneen pienen kirjasensa johdosta. Tekisimme\nvääryyttä hänellä, jos luulisimme, että hänellä oli itsestään mitään\nliioiteltuja ajatuksia.\n\nUskon tuntevani hänet. Olen mietiskellyt hänen kirjaansa. Kaikki mitä\nhän sanoo ja kaikki minkä hän jättää sanomatta, ilmituo hänen sielunsa\naivan erikoista kainoutta. Jos kuitenkaan hän ei ollut aivan\nitsetiedoton omasta kyvystään, hän tiesi myös, että se on se mikä\nkaikkein vähimmän on anteeksi annettavissa. On helppo anteeksiantaa\nihmisille heidän mielensä alhaisuus ja heidän sydämensä kavaluus.\nSietää mielellään, että he ovat konnia ja väärintekijöitä, eikä edes\nheidän omaisuutensakaan ole kadehdittavaa, jos näkee, että se on väärin\nansaittua.\n\nKeskinkertaiset henget kohoavat helposti heitä ympäröivien\nkeskinkertaisuuksien kautta, jotka heissä kunnioittavat omaa kuvaansa.\nTavallisen ja keskinkertaisen ihmisen kunnia ei loukkaa ketään. Se on\npikemminkin salaista tavallisen ja halvan imartelua. Mutta kyvyn\nkäsitteeseen kuuluu röyhkeys, joka herättää epämääräistä vihaa ja syvän\nsolvauksen tunnetta. Jos Jacobus Paistinkääntäjä viisaasti ja\ntaitavasti kieltäytyi tuskallisesta kunniasta ärsyttää kauniisti\nkirjoitetulla teoksellaan typerien ja ilkeiden ihmisten määrätöntä\nlukua, ei voi muuta kuin ihailla hänen selkeätä järkeään ja pitää häntä\nsen mestariapotin ansiokkaana oppilaana, joka tunsi ihmiset. Kuinka lie\nsen asianlaita ollutkaan, Jacobus Paistinkääntäjän käsikirjoitus jäi\njulkaisemattomaksi ja oli kadoksissa kauemmin kuin vuosisadan. Minulla\non ollut se erinomainen onni, että olen löytänyt sen erään boulevardi\nMontparnassen kaupustelijan luota, joka on puotinsa likaisten ruutujen\ntaa latonut liljaristejä, St. Helenan muistomitaleja ja heinäkuun\nritarimerkkejä itsekään aavistamatta, että hän täten antaa kokonaisille\nsukupolville surumielistä tyyneyden ja tyyntymisen opetusta. Tämä\nkäsikirjoitus tuli minun toimestani julaistuksi vuonna 1893 nimellä\n_Kuningatar Hanhenjalan ravintola_[1] (1 nid. 18 painoarkkia). Suositan\nsitä lukijalle, jos hän ei tunne sitä, ja hän on löytävä siitä enemmän\nuutta kuin mitä tavallisesti vanhoista kirjoista haetaan. Mutta nyt ei\nole kysymys siitä kirjasta.\n\nJacobus Paistinkääntäjä ei tyytynyt tekemään tunnetuiksi mestarinsa\ntekoja ja ajatuksia ainoastaan yhtäjaksoisessa kertomuksessa. Hän poimi\nhuolellisesti myöskin paljon hra apotti Coignardin puheita ja\nkeskusteluja, jotka eivät mahtuneet tähän muistelmateokseen (joka nimi\nparhaiten sopii _Kuningatar Hanhenjalan ravintolalle_), ja hän muodosti\nniistä pienen valikoiman, joka on joutunut minun käsiini samalla kuin\nnuo muutkin paperit.\n\nSe on tämä valikoima, jonka nyt olen julkaissut nimellä _Herra Jerôme\nCoignardin ajatuksia_. Se herttainen ja suosiollinen vastaanotto, mikä\nyleisön puolelta on tullut Jacobus Paistinkääntäjän edellisen teoksen\nosaksi, rohkaisee minua nyt julkaisemaan nämä keskustelemukset, joissa\nlukija jälleen tutustuu hra de Séez'in entiseen kirjastonhoitajaan ynnä\nhänen suvaitsevaiseen viisauteensa sekä hänen erikoisen laatuiseen,\nylevämieliseen epäilemiseensä, missä hänen mielipiteensä ihmisistä\nyhtyvät hänen hyväntahtoiseen ylenkatseeseensa. En uskaltaisi ottaa\nvastatakseni tämän filosofin ajatuksista erinäisiin valtiollisiin ja\nsiveellisiin asioihin nähden. Minun velvollisuuteni julkaisijana\nrajoittuvat ainoastaan siihen, että esitän kirjailijani ajatukset\nmahdollisimman edullisessa valossa. Hänen vapaa älynsä tallasi\njalkoihinsa kaikki tavallisten ihmisten mielipiteet eikä suostunut\nniihin ilman tarkkaa ja itsenäistä tutkistelua, paitse siinä, mikä\nkoski katoolista uskontoa, jossa hän oli järkkymätön. Kaikessa muussa\nhän uskalsi olla uppiniskainen vaikka koko vuosisadalleen. Jo tämä\ntekee hänet meidän kunnioituksemme arvoiseksi. Meidän täytyy olla\nkiitollisia ihmishengille, jotka ovat taistelleet ennakkoluuloja\nvastaan. Mutta on helpompaa heitä kiittää kuin olla heidän kaltaisiaan.\nEnnakkoluulot liittyvät toisiinsa ja muuttavat muotojaan lakkaamatta\nyhtä ikuisesti ja liukkaasti kuin pilvet. Kuuluu niiden olemukseen,\nettä ne ovat häikäiseviä, ennenkuin ne käyvät inhottaviksi, ja ne\nihmiset ovat harvinaisia, jotka ovat vapaat oman aikansa taikauskosta\nja jotka katsovat silmäterään sitä, mitä laumayleisö ei uskalla\nvilaistakaan. Hra apotti Coignard oli vapaamielinen ja nöyrä ihminen,\nja se riittänee luullakseni asettamaan hänet arvossa paljon yläpuolelle\njonkun Bossuet'n ynnä kaikkien noiden suurmiesten, joiden kunnia\nkukoistaa kunkin kohdastaan perintätapojen ja perintäuskojen\njuhlapohjalta.\n\nMutta jos täytyy katsoa, että hra apotti Coignard eli vapaana,\nvapautuneena yleisestä harhaluulosta ja ettei meidän intohimojemme\nsärmäsäteillä eikä ennakkoluuloillamme ollut mitään valtaa hänen\nylitseen, on vielä tunnustettava, että tällä etevällä hengellä oli omat\nja itsenäiset mielipiteensä myöskin luontoon ja yhteiskuntaan nähden ja\nettä häneltä puuttui ainoastaan taitavuutta tai tahtoa siroitella\nympärilleen sofismeja totuuksiensa väliviivoiksi, jossa tapauksessa hän\nolisikin kummastuttanut ja ihastuttanut ihmisiä laajalla ja kauniilla\nälyllisellä rakenteellaan. Tällä tavalla yksin rakennetaan suuria\nviisaustieteellisiä järjestelmiä, jotka pitävät paikkansa vain\nsofistiikkansa kautta. Järjestelmän puute oli hänen henkinen\nominaisuutensa (taikka jos niin tahdotaan sanoa), häneltä puuttui\ntasasuhdallinen järjestelmäkyky. Muuten hän esiintyisi sinä, mitä hän\nitse asiassa oli, s.o. viisaimpana kaikista siveyssaarnaajista, eräänä\nihmeellisenä Epikuron ja pyhän Franciscus Assisilaisen välimuotona.\n\nHe ovat mielestäni kaksi parhainta sielua, joita kärsivä ihmiskunta\nvielä on tavannut täysin epämääräisellä polullaan. Epikuros vapautti\nihmishenget turhista kauhuntunteista ja opetti heille onnen ja heidän\nkurjan luontonsa, sekä heidän heikkojen voimiensa sopusoinnun, joka\nheidän itsensä on järjestettävä. Kun taas kunnon pyhä Franciscus,\nherkempänä, enemmän aistimaailmaan kuuluvana, johdatti heidät autuuteen\nsisäisen unelman tietä ja tahtoi, että ihmissielut hänen esimerkkinsä\nmukaan riemastuisivat ihastuttavan erakkoisuuden syvänteissä. He olivat\nmolemmat herttaisia, toinen tappaessaan ihmisille tavallisia\nharhaluuloja, toinen luodessaan mielikuvia, joista ei ole mitään\nylösnousemusta.\n\nMutta ei pidä liioitella mitään. Herra apotti Coignard ei suinkaan\nollut ei elämäntyönsä eikä ajatustensa kautta rohkein viisaista eikä\nhehkuvin pyhistä ihmisistä. Keksimiään totuuksia hän ei osannut heittää\nheihin niinkuin kuiluun. Hän säilytti uskaliaimmillakin henkisillä\nlöytöretkillään rauhallisen käyskentelijän asenteen. Hän ei tehnyt\nmitään poikkeusta itsensä suhteen siihen yleiseen ylenkatseeseen\nnähden, jolla ihmiskunta oli hänet innoittanut. Häneltä puuttui se\nerinomainen mielle, joka piti pystyssä Baconin ja Descartesin uskon\nitseensä senjälkeen kuin he olivat lakanneet uskomasta kehenkään. Hän\nepäili totuutta, jota hän kantoi omassa sydämessään ja hän kylvi ilman\nmahtipontisuutta älynsä jalokiviä. Häneltä puuttui se luottamus, joka\nylimalkaan on yhteinen kaikille ajatusten tekijöille, että hän olisi\npitänyt itseään etevimpänä kaikista suurista neroista. Se on puute,\njoka kostaa itsensä, sillä maine ei tule sen osaksi, joka ei aja takaa\nsitä. Herra apotti Coignardissa se oli vielä lisäksi heikkoutta ja\nepäjohdonmukaisuutta. Koska hän johti ajattelijan rohkeuden sen\näärimmille äyräille, ei hänen olisi pitänyt tuntea mitään\ntunnonvaivoja, joskin hän olisi julistanut itsensä ensimäiseksi\nkaikista ihmisistä. Mutta hänen sydämensä säilyi yksinkertaisena ja\nhänen sielunsa puhtaana, ja tämä älyn riittämättömyys, joka ei osannut\npysytellä maailmankaikkeuden yläpuolella, saattoi aikaan hänelle\nkorjaamattoman vaurion. Sanoisinko kuitenkin, että rakastan häntä\nenimmän juuri tällaisena?\n\nEn tahdo väistyä vakuuttamasta, että ajattelija ja kristitty herra\napotti Coignard yhdisti itsessään eräällä verrattomalla tavalla\nepikurealaisuuden, joka varjelee meidät elämäntuskasta ja pyhän\nyksinkertaisuuden, joka johtaa meidät taivaan autuuteen.\n\nOn huomattavaa, että hän ei ainoastaan hyväksynyt oppia Jumalan\nolemassaolosta, sellaisena kuin katoolinen usko oli sen hänelle\njättänyt, vaan vielä että hän koetti sitä ylläpitää järjellisen\nmaailmanjärjestyksen todistuskappaleena. Hän ei matkinut koskaan niiden\nammattijumalanuskojien taitavaa tapaa, jotka tekevät omaksi tarpeekseen\nsiveellisen, ihmisrakkaan ja siveän Jumalan, jonka kanssa he yhdessä\nnauttivat täydellisen yhteisymmärryksen tyydytystä. Ne läheiset\nsuhteet, joita he rakentavat Hänen kanssaan antavat heidän\nkirjoituksilleen paljon arvovaltaisuutta ja heille itselleen\nhenkilökohtaisesti suurta kunnioitusta yleisön puolelta. Ja tätä\nhallinnollista jumalaa, niin hillittyä, juhlallista, vapaata kaikesta\nfanatismista ja joka on antanut meille maailman, he suosittelevat\nkansankokouksissa, seurapiireissä ja akatemioissa. Herra apotti\nCoignard ei edustanut näin edullista iäisyyttä. Mutta katsoen siihen,\nettä on mahdotonta käsittää maailmankaikkeutta muuten kuin sen\nälyllisissä sarakkeissa ja on katsottava, että maailmankaikkeus on\njärjellinen, vieläpä siihenkin nähden, että voi todistaa sen\njärjettömyyden, hän löysi siitä järjen, jota hän nimitti Jumalaksi,\njättäen tälle oppisanalle sen äärettömän epämääräisyyden ja suhtautuen\nkaiken lisäksi jumaluusoppiin niinkuin siihen on suhtauduttava, kun\ntiedetään, että se käsittelee tuntemattomuutta pikkuseikkoihin saakka\nmenevällä täsmällisyydellä.\n\nTämä vaatimattomuus, joka täsmii hänen älyllisyytensä rajoja, oli\nsikäli paikallaan, niin kuin minä luulen, että se päästi hänet\nkiusauksesta haihtua johonkin ruokamittaiseen ajattelijajärjestelmään\nja säästi hänet nuuskimasta niitä rotanloukkuja, joihin \"vapautuneet\nhenget\" niin helposti joutuvat. Mukavasti eläeli vanhassa tilavassa\nloukussaan, hän keksi vain yhden keinon ilmituodakseen maailman\nkäsitteen ja vaarinottaakseen luontoa. Minulla ei ole samat ajatukset\nuskonnosta ja luulen, että hän pettyi niihin nähden, niinkuin ne ovat\npettäneet niin monen vuosisadan ajan ihmisiä, joko heidän onnekseen tai\nonnettomuudekseen. Mutta näyttää siltä kuin vanhat erehdykset olisivat\nvähemmän vauriollisia kuin uudet, ja koska meidän kerta kaikkiaan\ntäytyy pettyä, on parasta pitää kiinni haalistuneistakin harhakuvista.\n\nOn ainakin varmaa, että herra apotti Coignard myöntäessään kristillisen\nja katoolisen uskon periaatteen ei kieltäytynyt tekemästä niistä sangen\nomaperäisiä jatkopäätöksiä. Oikeauskoisuuden juurista hänen upea\nsielunsa kukoisti erikoisesti epikurealaisuuteen ja nöyryyteen nähden.\nOlen sen jo sanonut, hän ponnisteli aina karkoittaakseen yöllisiä\nkummituksia, noita kauhunkuvia tai kuten hän niitä nimitti, noita\ngoottilaisia pirullisuuksia, jotka tekevät yksinkertaisen porvarin\nelämästä eräänlaisen pikkumaisen ja jokapäiväisen sabatin. Aikamme\nteologit ovat syyttäneet häntä että hän liioitteli autuuden toivoa\nvieläpä rajattomuuksiin asti. Löydän tämän nuhteen erään etevän\najattelijan kynästä lähteneenä.[2] En tiedä, tokko herra Coignard itse\nasiassa luotti liioin jumalalliseen hyvyyteen. Mutta varmaa on, että\nhän käsitti jumalallisen armon sen laajassa ja luonnollisessa\nymmärteessä ja että maailma muistutti vähemmän Theban erämaita kuin\nEpikuroksen puutarhoja. Hän käyskenteli siellä sillä uskaliaalla\nimpeydellä, joka on hänen luonteensa ominaisin piirre ja hänen oppinsa\nperiaate.\n\nMilloinkaan ei mikään ihmishenki ole kaikessa yhteydessään esiintynyt\nniin rohkeana ja niin rauhallisena eikä kostuttanut ylenkatsettaan niin\nsuurella suloudella. Hänen siveys-opissaan yhtyy kyynillisten\najattelijain vapaus pyhän Portionculen ensimäisten munkkien puhtauteen.\nHän halveksi ihmisiä herttaisuudella. Hän koetti opettaa heille, että\nkoska heissä ei asunut mitään suurempaakaan kuin heidän kykynsä kärsiä,\nhe eivät voi vaatia itseltään mitään sen hyödyllisempää eikä kauniimpaa\nkuin sääliväisyyden; kykeneväisinä ainoastaan aistillisesti toivomaan\nja kärsimään heidän täytyy tehdä itselleen vain suvaitsevaisia ja\nherkullisia hyveitä. Hän pääsi siihen, että hän katsoi ylvästelyä\nkaiken pahan suurimmaksi lähteeksi ja suurimmaksi solvaukseksi luontoa\nvastaan.\n\nNäyttää todellakin siltä, että ihmiset tekevät itsensä onnettomiksi\nliioittelemalla hyvää uskoaan itseensä ja heidän kaltaisiinsa ja että,\njos heillä olisi nöyrempi ja todellisempi käsitys inhimillisestä\nluonteesta, he olisivat herttaisempia toisilleen ja herttaisempia\nitselleen. Siis se oli hänen hyväntahtoisuutensa, joka pakoitti hänet\nnöyryyttämään kaltaisiaan heidän yhteiskunnallisiin laitoksiinsa\nnähden. Hänen oli sydämellään heille osoitettava, että heidän typerä\nluontonsa ei ole keksinyt eikä rakentanut mitään, joka kannattaisi\nmitään kiivaampaa hyökkäystä tai puolustusta ja että jos he tuntisivat\nsuurimpien teelmiensä hauraan totuuden niinkuin tuntevat lait ja\nvaltakunnat, he taistelisivat niitä vastaan vain leikkien ja huvikseen\nniinkuin lapset, jotka rakentavat hiekkalinnoja meren rannalla.\n\nMyöskään ei saa kummastua eikä tehdä mitään häväisyjuttua siitä, että\nhän halventeli kaikkia niitä ajatuksia, joiden kautta ihminen kohottaa\nomaa kunniaansa ja mainettansa oman sielunrauhansa kustannuksella.\nLakien majesteetillisuudella ei ollut mitään arvovaltaa hänen\nselvänäköiseen sieluunsa nähden, ja hän valitti sitä, että on\nonnettomia, joiden täytyy alistua niin paljon sellaisen alaisiksi,\nminkä järki ja alkuperä useimminkaan ei ole mistään löydettävissä.\nKaikki periaatteet olivat hänelle yhtä hylättäviä. Hän oli tullut\nsiihen, että kanssaihmiset eivät tuomitsisi niin suurta lukua\nkaltaisiaan kurjuuteen, elleivät he nauttisi siitä vastakohdasta, joka\non sen ja heidän omanarvontunteensa välillä. Tämä mielipide aikaansai\nsen, että hän piti huonoa seuraa parempana kuin hyvää seuraa, hänen\nesimerkkinsä mukaan, joka eli porttojen ja publikaanien keskuudessa.\nHän säilytti siten sydämensä puhtauden, myötätuntonsa lahjan ja\nsääliväisyytensä aarteet. En puhu tässä hänen teoistaan, jotka ovat\nkerrotut _Kuningatar Hanhenjalan ravintolassa_. Minun tehtäväni ei ole\ntietää tässä oliko hän parempi kuin hänen elämänsä, kuten on väitetty\nmadame du Mouchy'stä. Meidän tekomme eivät ole yksinomaan meidän, ne\nriippuvat vähemmän meistä kuin kohtalosta. Ne satavat meille kaikilta\ntaivaan rannoilta. Me emme aina ansaitse niitä, meidän ahmiva\najatuksemme on ainoa, mikä on ominaista meille itsellemme. Siitä johtuu\ntämän maailman mielipiteiden turhuus. Joka tapauksessa totean\nmielihyvällä, että kaikki hengenmiehet, ilman poikkeusta, ovat pitäneet\nherra apotti Coignardia rakastettavana ja huvittavana. Täytyisi ollakin\nfarisealainen, ellei näkisi hänessä kaunista Jumalan luontokappaletta.\nTämän sanottuani minulla on kiire palata hänen oppeihinsa, jotka yksin\novat minut tähän johtaneet.\n\nKaikkein vähimmän hänellä oli kunnioittamisen aistia. Luonto oli sen\nkieltänyt häneltä eikä hän tehnyt mitään sitä itselleen hankkiakseen.\nHän pelkäsi, että hän toisia kohottaen alentaisi toisia ja hänen\nmaailmoita syleilevä rakkautensa levittäytyi yhtä laajana sekä pienten\nettä suurten yli. Hänen mielensä veti häntä enemmän elämän uhreihin,\nmutta pyövelitkin tuntuivat hänestä liian säälittäviltä, että ne\nolisivat mitään vihaa ansainneet. Hän ei toivonut heille pahaa ja\nsurkutteli yksinomaan heidän ilkeyttään.\n\nHän ei uskonut, että lailliset tai laittomat kiristykset saisivat\naikaan muuta kuin lisäisivät pahaa pahan päälle. Häntä ei miellyttänyt\nyksityiskostojen virkeä välittömyys eikä lakien majesteetillinen\njulmuus, ja jos hän sattuikin hymyilemään, kun järjestyksenvalvojia\nhaukuttiin, se oli lihan ja veren luonnollista vaikutusta ja pelkkää\nhyväntahtoisuutta.\n\nHän oli nimittäin muodostanut pahan käsitteestä itselleen\nyksinkertaisen ja täsmällisen ajatuksen. Hän johti sen yksinomaan\nihmisen elimistöstä ja hänen luonnollisista aistitunteistaan tekemättä\nsitä monimutkaiseksi kaikilla niillä ennakkoluuloilla, jotka\nlakikirjoissa vaikuttavat niin keinotekoisilta. Sanoin äsken, että hän\nei ollut muodostanut mitään järjestelmää ollen varsin vähän taipuvainen\nratkaisemaan vaikeuksia rikkiviisasteluilla. On silmin nähtävää, että\nensimmäinen vaikeus pysäytti heti hänen mietiskelynsä, mikäli ne\nkoskivat keinoja rakentaa onnea tai ainoastaan rauhaa maan päälle. Hän\noli vakuutettu siitä, että ihminen on luonnostaan sangen paha eläin ja\nettä yhteiskunnat ovat inhottavia vain siksi, että ihminen käyttää\nneroansa niitä muodostaakseen. Hän ei siis odottanut mitään hyvää\nluontoon palaamisesta. En usko, että hän olisi muuttanut\nmielipidettään, vaikka hän olisi elänytkin niin kauan että olisi\nlukenut Emilen. Hänen kuollessaan Jean-Jacques Rousseau ei ollut vielä\njärkyttänyt maailmaa kaunopuheisuudellaan, jossa mitä todellisin mielen\nherkkyys yhtyi mitä epätodellisimpaan logiikkaan. Hän ei ollut silloin\nkuin pieni piimäsuu, joka surullista kyllä hänelle itselleen, löysi\nmuita apotteja kuin herra Jérôme Coignardin Lyonin yksinäisten\nkäytävien penkeiltä. Voidaan valittaa, että herra Coignard, joka tunsi\nkaikenkaltaisia ihmisiä, ei tavannut edes sattumalta rva de Warensin\nnuorta ystävää. Mutta siitä ei olisi syntynyt muuta kuin huvittava\nkohtaus, romanttinen kuvaelma. Jean-Jacques olisi nauttinut sangen\nvähän meidän ajattelijamme välinpitämättömästä viisaudesta. Mikään ei\nmuistuta vähemmän Rousseaun filosofiaa kuin hra apotti Coignardin\najattelutapa. Siihen sisältyi hyväntahtoinen iva, se oli keveää ja\nsuvaitsevaista. Inhimilliseen heikkouteen perustuen se lepäsi vankalla\npohjalla. Tuolta toiselta taas puuttui onnellinen epäily ja keveä hymy.\nPerustuen meidän kaltaistemme luontokappaleiden alkuperäisen hyvyyden\nkuviteltuun kivijalkaan sen asenne on aina keinotekoinen ilman että se\nitsekään aina huomaa sen koko hullunkurisuutta. Se on niiden ihmisten\nopinkaavaa, jotka eivät ole koskaan hymyilleet. Sen puutteet näkyvät\nsen huonotuulisuudesta. Se ei ole suloista. Tuo nyt ei vielä olisi niin\nvaarallista; mutta se vie ihmisen takaisin apinaan ja menee\nsuutuksissaan liikasanoihin huomatessaan, että apina ei ole\nhyveellinen. Tässä suhteessa se on järjetön ja julma. Se nähtiin kyllä\nsilloin, kun valtiomiehet tahtoivat sovittaa _Contrat social'ia_\nparhaaseen kaikista tasavalloista.\n\nRobespierre kunnioitti Rousseaun muistoa. Hän olisi pitänyt hra apotti\nCoignardia huonona ihmisenä. En tahdo tehdä tähän sitä huomautusta,\nettä Robespierre olisi ollut hirviö. Tiedemiehelle ei todella ole\nolemassa hirviöitä. Robespierre oli optimisti, joka uskoi hyveeseen.\nHänen luonteisensa valtiomiehet tekevät niin paljon pahaa kuin\nmahdollista. Jos lähtee ihmisiä hallitsemaan ei ole unohdettava, että\nhe ovat pahankurisia apinoita. Vain tällä ehdolla voi olla inhimillinen\nja hyväntahtoinen politikko. Vallankumouksen hulluus oli siinä, että se\ntahtoi saattaa hyveen valtaan maan päällä. Jos tahdotaan tehdä ihmiset\nhyviksi, viisaiksi, vapaiksi, hillityiksi ja jalomielisiksi, joudutaan\nikävä kyllä siihen, että tahdotaan tappaa heidät kaikki. Robespierre\nuskoi hyveeseen: hän oli Terrorin isä. Marat uskoi oikeuteen: hän\nvaati kaksisataatuhatta päätä. Hra apotti Coignard on ehkä kaikista\n18-sataluvun hengistä se, jonka periaatteet eroavat enimmän\nVallankumoukset periaatteista. Hän ei olisi allekirjoittanut riviäkään\nIhmisen oikeuksien julistuksista sen kiivaan ja kiihkeän eron vuoksi,\nmikä siinä tehdään ihmisen ja gorillan välillä.\n\nLuonani kävi viime viikolla eräs kuomani anarkisti, joka kunnioittaa\nminua ystävyydellään ja jota minä rakastan siksi, että koska hän ei\nvielä ole ottanut osaa maansa hallitukseen, hänessä on säilynyt paljon\nviattomuutta. Hän tahtoo räjähyttää kaikki ilmaan vain sen vuoksi, että\nhän uskoo ihmisten olevan luonnostaan hyviä ja hyveellisiä. Hän\najattelee, että jos heidät vapautetaan heidän lakiensa ja mammonansa\npakkovallasta, he samalla riisuvat pois itsekkäisyytensä ja ilkeytensä.\nMitä hellin optimismi on johtanut hänet mitä hurjimpaan julmuuteen.\nKoko hänen onnettomuutensa ja koko hänen rikollisuutensa oli siinä,\nettä hänellä kokin ammattiin tuomittuna oli elysiumilainen,\nkulta-ajalle sopiva sielu. Hän on sangen yksinkertainen ja sangen\nkunniallinen Jean-Jacques, jota ei mikään rva Houdetot'n näky ole\nhäirinnyt eikä minkään Luxembourgin marskin sivistynyt ylevämielisyys\nhellyttänyt. Hänen sielunsa puhtaus on loogillinen ja tekee hänet\npelottavaksi. Hän puhuu paremmin kuin joku ministeri, mutta hän lähtee\njärjettömästä periaatteesta. Hän ei usko perisyntiin, joka kuitenkin on\nniin kiinteä ja todellinen totuus, että sille on voitu rakentaa mitä\ntahansa.\n\nAh, jospa olisitte ollut hänen kanssaan minun kammiossani, hra apotti\nCoignard, todistaaksenne hänelle hänen oppikaavojensa nurinkurisuuden!\nTe ette olisi puhunut tälle jalolle uneksijalle sivistyksen hyvistä\nteoista ettekä valtion eduista. Te olisitte tiennyt, että ne ovat\nleikinlaskua, jota ei sovi käyttää onnettomiin nähden. Te olisitte\ntiennyt, että yhteiskunnallinen järjestys ei ole muuta kuin\njärjestelmällistä väkivaltaa, ja jokainen on sen edun tuomari, mikä\nhänellä siitä on, Mutta te olisitte piirtänyt hänen eteensä todellisen\nja kauhistavan kuvan siitä luonnonjärjestyksestä, jonka hän tahtoo\nperustaa; te olisitte osoittanut hänelle siinä idyllissä mitä hän\nhaaveilee lakkaamattomien kotoisten ja veristen murhenäytelmien\näärettömyyden ja näyttänyt miten hänen autuas anarkiansa olisi mitä\nhirvittävimmän hirmuvallan alku.\n\nTämä johtaa minut tarkoin määrittelemään sitä kantaa, mikä hra apotti\nCoignardilla oli Pienen Bachuksen ravintolassa hallituksiin ja\nkansoihin nähden. Hän ei pitänyt suuressa arvossa yhteiskuntien\nedustajia eikä valtakuntien voittokaaria. Hän piti epäilyn alaisena ja\nväittelyn esineenä itse pyhän Ampoulen hyvettä, joka oli hänen aikanaan\nvaltion periaate aivan kuin nykyään yleinen äänioikeus. Tämä vapaus,\njoka olisi silloin ollut skandaali kaikille ranskalaisille, ei meitä\nloukkaa enää. Mutta käsittäisimme huonosti tätä ajattelijaa, jos\njohtaisimme hänen arvostelunsa kiivauden vanhan kuningasvallan\nväärinkäytöksistä. Hra apotti Coignard ei tehnyt suurta eroa niiden\nhallitusten välillä, joita nimitetään absoluuttisiksi eikä niiden,\njoita nimitetään vapaiksi hallitusmuodoiksi, ja me voimme edellyttää,\nettä jos hän olisi elänyt meidän päivinämme, hänessä olisi säilynyt\nvankka annos sitä laajaa tyytymättömyyttä, mikä täytti hänen sydämensä.\n\nKoska hän rakensi kaiken periaatteille, hän epäilemättä olisi huomannut\nmyöskin meidän periaatteittemme turhuuden. Päätän sen eräistä hänen\nsanoistaan, joka on säilynyt meille. \"Kansanvallassa\", sanoi apotti\nCoignard, \"kansa on oman tahtonsa alainen, joka on kovaa orjuutta. Itse\nasiassa yhteinen rahvas on yhtä outo ja vastakkainen omalle tahdolleen\nkuin se saattaisi olla jonkun ruhtinaan tahdolle. Siliä yhteistä tahtoa\non joko vähän tai ei ollenkaan kussakin henkilössä, joka kuitenkin saa\nkärsiä sen koko kouristuksen. Ja yleinen äänioikeus on vain hölmöjen\npyydys, niinkuin kyyhkynen, joka kantoi pyhää öljypuun lehteä.\nKansanvaltainen hallitusmuoto samoin kuin yksinvaltainenkin perustuu\nmielikuvitelmiin ja elää siitä miten sitä harjoitetaan. On tärkeätä\nainoastaan, että nuo kuvitelmat tulevat hyväksytyiksi ja niiden\ntoimeenpanijat onnellisiksi.\"\n\nTämä viisaudenlauselma riittää saamaan meidät uskomaan, että hän olisi\nsäilyttänyt meidänkin päivinämme sen hymyilevän ja ylpeän\nvapaamielisyyden, joka kaunisti hänen henkeään kuninkaitten\naikakautena. Missään tapauksessa hän ei koskaan olisi ollut\nvallankumouksellinen. Hänessä oli liian vähän harhakuvitelmia sitä\nollakseen eikä hän uskonut, että valtiomuodot ovat hävitettävissä\nmuuten kuin niiden sokeiden ja himmeiden, hitaiden ja vastustamattomien\nvoimien kautta, jotka kaatavat kaiken.\n\nHän uskoi, että yhtä ja samaa kansaa ei voida hallita kuin yhdellä\ntavalla samana aikana, siitä syystä kansat, ollen eläviä elimistöjä,\nriippuvat kaikkine askareineen jäsentensä rakenteesta ja elimiensä\ntilasta, s.o. maasta ja sen asujista eivätkä hallituksistaan, joita\nheitetään kansakuntien ylle aivan kuin pukuja ihmisruumiiden verhoiksi.\n\n\"Onnettomuus on siinä\", myönsi hän, \"että kansat pukeutuvat niihin\nniinkuin Arlequin tai Gilles marakatin tanssittaja. Heidän pukunsa on\ntavallisesti joko liian laaja tai liian pieni, epämukava, naurettava,\ntahrainen, pölyttynyt tai kiiltävä kuluneisuuttaan. Niitä voidaan\njollakintavoin korjata järkevästi pölyttämällä, käyttämällä niihin\nsiellä täällä neulaa tai tarpeen vaatiessa saksiakin, että välttyisi\nkustannukset toisesta vaatetuksesta, joka saattaisi olla yhtä huono.\nKuitenkaan ei ole itsepintaisesti säilytettävä vanhaa senjälkeen kun\nruumis on muuttanut muotoaan ijän mukaan.\"\n\nTästä näkyy, että hra apotti Coignard harrasti sekä järjestystä että\nedistystä ja ettei hän ylimalkaan ollut huono kansalainen. Hän ei\nyllyttänyt ketään kapinaan ja toivoi, että yhteiskunnalliset laitokset\nkuluisivat ja hierautuisivat alituisessa käytännössä pikemmin kuin että\nniitä suurin iskuin kumottaisiin ja järkytettäisiin. Hän huomautti\nalituisesti oppilailleen, että kaikkein tiukimmatkin sievistyivät\nihmeellisesti käytännössä ja että oli varmempaa luottaa lakien kuin\nihmisten lempeyteen. Mitä tuli lakien muodottomuuksien äkkipikaiseen\nmuuttamiseen hän ei sitä toivonut eikä toivottanut, koska hän oli\nvarsin vähän vakuutettu liian nopean lainsäädännön siunauksesta. Joskus\nJacobus Paistinkääntäjä kysyi häneltä eikö hän pelännyt, että hänen\narvosteleva ajattelunsa välttämättömiin yhteiskunnallisiin laitoksiin\nkohdistuessaan, joita hän itsekin piti sellaisina, ikävästi järkyttäisi\nsitä mikä oli säilytettävää.\n\n-- Miksi, kysyi häneltä hänen uskollinen oppilaansa, miksi, oi\nmestarien parhain, lyödä tomuksi oikeuden käytön, lakien ja yleensä\nkaikkien siviili- ja sotilasvirkakuntien perustukset, jos te\ntunnustatte, että tarvitaan oikeutta, oikeuden käyttöä, armeijaa,\nmaistraatteja ja järjestyksen valvojia?\n\n-- Poikani, vastasi hra apotti Coignard, olen aina huomannut, että\nihmisten onnettomuudet johtuvat heidän ennakkoluuloistaan niinkuin\nhämähäkit ja skorpionit tulevat kellarien pimeydestä. On hyvä käyttää\nhiukan luutaa ja tomuriepua kaikkien noiden synkkien soppien sokeuteen.\nOn hyvä myöskin antaa siellä täällä myöskin pieni kuokanisku kellarien\nja puutarhojen muureihin. Se säikyttää pölyä pois ja valmistaa\nvälttämättömiä raunioita.\n\n-- Myönnän sen mielelläni, vastasi siihen tuo lempeä Paistinkääntäjä,\nmutta kun te saatte hävitetyiksi kaikki periaatteet, oi kunnon\nmestarini, mitä asetatte niiden sijaan?\n\nJohon mestari vastasi:\n\n-- Kaikkien väärien periaatteiden hävityksen jälkeen jää niiden tilalle\nyhteiskunta, koska se perustuu välttämättömyyteen, jonka lait ovat\nvanhemmat kuin Saturnus ja vallitsevat vielä sittenkin kuin Prometheus\non saanut syöstyksi Jupiterin valtaistuimeltaan.\n\nSiitä saakka kuin apotti Coignard näin saneli, on Prometheus monta\nkertaa kukistanut Jupiterin, ja tämän viisaan ennustukset ovat käyneet\ntoteen niin kirjaimellisesti, että voi epäillä nykyään, niin paljon\nmuistuttaa uusi järjestys vanhaa, eikö valta sittenkin ole jäänyt\nvanhalle Jupiterille. Useat ihmiset menevät niinkin pitkälle, että\nkieltävät tuolta titaanilta olemassaolon. Ei näy enää, sanovat he,\nhänen rinnassaan haavaa, jonka kautta vääryyden kotka raateli hänen\nsydäntään ja jonka pitäisi vuotaa verta iankaikkisesti. Hän ei tiedä\nmitään tuskista eikä maanpakonsa vaivoista. Se ei ole se työläisjumala,\njoka oli meille luvattu ja jota me odotimme. Se on vanhan ja\nnaurettavan Olympon lihava Jupiter. Milloin siis on ilmestyvä hän, tuo\nihmisten roteva ystävä, tulensytyttäjä, tuo vielä kallioonsa naulittu\ntitaani? Vuorilta kuuluva peljättävä ääni ilmoittaa, että hän nostaa jo\nääretöntä paattaan raadelluille hartioilleen ja me tunnemme jo yllämme\nhänen kaukaisen hengityksensä lieskat.\n\nVieraana tämän maailman asioille hra Coignard oli taipuvainen\npelkästään spekulatiivisiin mietelmiin ja syventyi mielellään\nylimalkaisiin ajatuksiin. Tämä mielenlaatu, joka saattoi vahingoittaa\nhäntä hänen aikalaistensa keskuudessa, tekee hänen ajatelmansa\npuolentoista vuosisadan jälkeen varsin arvokkaiksi ja sangen\nhyödyllisiksi. Me voimme niistä oppia paremmin tuntemaan omia tapojamme\nja selittämään niissä piilevää pahaa.\n\nVääryydet, tuhmuudet ja julmuudet jäävät meiltä huomaamatta silloin kun\nne ovat yleisiä. Me näemme esi-isiemme huonot puolet emmekä omiamme\nKoska ei ole yhtään aikakautta menneisyydessä, missä ihminen ei\nesiintyisi meille järjettömänä, raakana ja julmana, olisi ihmeellistä,\nettä meidän vuosisatamme jonkun aivan erikoisen etuoikeuden kautta\nolisi vapaa kaikesta typeryydestä, kaikesta ilkeydestä ja kaikesta\njulmuudesta. Hra apotti Coignardin mielipiteet avittaisivat meitä\ntutkistelemaan omaatuntoamme, ellemme jo olisi niiden itsetyytyväisten\nkaltaisia, joiden silmät eivät näe ja joiden korvat eivät kuule.\nKäyttämällä vain hiukan hyvää uskoa ja unohtamalla vain hiukan omia\netujamme me näkisimme pian, että meidän lakikirjamme ovat vieläkin\nvääryyden pesiä, että meidän tavoissamme säilyy ahneuden ja ylpeyden\nperinnöllinen kovuus, että me pidämme arvossa vain rikkautta emmekä\nkunnioita työtä. Meidän yhteiskunnallinen järjestelmämme näyttäisi\nmeistä siltä, mitä se itse asiassa onkin, kurjalta ja vaaralliselta\njärjestelmältä, jonka todellisten olojen oikeus tuomitsee huolimatta\nihmisten tekemästä oikeudesta ja jonka perikato jo on alkanut. Meidän\npohattamme näyttäisivät meistä yhtä typeriltä kuin nuo turilaat, jotka\nsyövät edelleen puiden lehtiä sillä aikaa kuin pienet syöpäläiset,\njotka ovat heidän ruumiiseensa tunkeutuneet, ahmivat heidän\nsisuksiaan. Me emme salli enää valtiomiestemme väärien ja latteiden\nlausumisnumeroiden itseämme uinuttaa, meitä säälittäisi nuo\ntaloustutkijamme, jotka väittelevät keskenään huonekalujen hinnoista\ntalossa, joka palaa. Apotti Coignardin sanat ilmaisevat meille\nprofeetallista ylenkatsetta noihin Vallankumouksen suuriin\nperiaatteisiin ja noihin kansanvallan oikeuksiin nähden, joille me\nolemme sadan vuoden kuluessa perustaneet mitä väkivaltaisimman\nvallananastuksen pitkän, epäoikeudellisten hallitusten sarjan, samalla\nkun me ilman ivaa tuomitsemme kaikki epäoikeudet. Jos alkaisimme hiukan\nhymyillä noille typeryyksille, jotka ovat päivän selviä, mutta joskus\nverisiä, jos oivaltaisimme, että nykyaikaiset ennakkoluulot ovat\nniinkuin vanhatkin joko naurettavien tai inhottavien asianhaarojen\ntuloksia, jos arvostelisimme niitä kumpiakin lempeällä ja sääliväisellä\nepäilyllä[3] olisivat riidat maailman kauneimmassa maassa vähemmän\nkiivaita ja hra apotti Coignard olisi omalta osaltaan jotakin\nvaikuttanut ihmiskunnan onnellisuuteen.\n\n_Anatole France_.\n\n\n\n\n\n\nAPOTTI COIGNARDIN AJATUKSIA\n\n\n\n\nI\n\nValtiomiehet.\n\n\nHra apotti Jérôme Coignard oli tänä iltapäivänä tavallisella\nkäynnillään kirjakauppias hra Blaizot'n luona Pyhän Jaakon kadulla\n_Pyhän Katharinan Kuvassa_. Huomaten pöydillä Jean Racinen teoksia hän\notti huolimattomasti selaillakseen yhtä noista niteistä.\n\n-- Tämä runoilija, sanoi hän, ei ollut vailla neroa ja jos hän olisi\nvoinut kohottaa henkensä niin, että hän olisi kirjoittanut\nmurhenäytelmänsä latinalaisilla säkeillä, hän olisi kiitostakin\nansaitseva, erittäinkin _Athalie'nsa_ johdosta, jossa hän osoitti\nymmärtävänsä sangen hyvin politiikkaa. Corneille ei ole häneen verraten\nmuuta kuin turha deklamoija. Tämä Joaan tapausta kuvaileva\nmurhenäytelmä paljastaa meille eräitä niistä voimaliikkeistä, jotka\nnostavat ja kukistavat valtakuntia. Ja täytyy uskoa, että hra Racine\noli sangen ymmärtäväinen, mikä onkin enemmän arvoista kuin kaikki nuo\nrunouden ja kaunopuheisuuden hienoudet, jotka itse asiassa eivät ole\nmuuta kuin kaunopuhujien keksintöjä ja omiaan vain hupsuja huvittamaan.\nKuuluu heikoille hengille koettaa kohottaa ihmistä hienoon ja ylevään.\nHe erehtyvät Aatamin heimon todellisesta luonteesta, joka on kokonaan\nkurja ja säälittävä. Pidätyn väittämästä, että ihminen olisi naurettava\neläin, vain siitä syystä, että Jeesus Kristus on sen kalliilla\nverellään lunastanut. Jos ihmisessä jotakin ylevää on, riippuu se\nyksinomaan tuosta käsittämättömästä mysteriosta, ja ihmislapset, suuret\nja pienet, ovat itsessään vain julmia ja vastenmielisiä petoja.\n\nHra Roman astui sisälle myymälään juuri sillä hetkellä, jolloin kunnon\nmestarini lausui nuo viimeiset sanat.\n\n-- Hohoo, hra apotti, huudahti tämä taitava mies. Te unohdatte, että\nnämä julmat ja vastenmieliset eläimet ovat ainakin Europassa ihailtavan\npoliisijärjestyksen alaisia ja että valtiot sellaiset kuin Ranskan\nkuningaskunta tai Hollannin tasavalta ovat hyvin kaukana tuosta\nbarbariasta ja tuosta raakalaistilasta, jotka teitä niin loukkaavat.\n\nKunnon mestarini heitti kädestään Racinen niteen ja vastasi hra\nRomanille tavallisella suloudellaan:\n\n-- Myönnän, hyvä herra, että valtiomiesten teoissa on jotakin\njärjestystä ja jotakin selvyyttä, silloin kun ajattelijat niitä\nkirjoituksissaan käsittelevät ja ihailen teidän teoksessanne\n_Monarchie_ ideain lumoa ja johdonmukaisuutta. Mutta sallikaa, hyvä\nherra, että teen kunniaa vain teille kaikista niistä kauniista\najatuksista, joita te sijoitatte vanhojen ja uusien aikojen suurten\nvaltiomiesten sieluihin. Heillä ei ollut sitä henkevyyttä, minkä te\nannatte heille, ja nuo kuuluisat miehet, jotka näyttävät johtaneen\nmaailmaa, olivat itse luonnon ja kohtalon leikkikaluja. He eivät\nkohonneet inhimillisen typeryyden yläpuolelle, eivätkä itse asiassa\nolleet muuta kuin kurjuuden loistoesimerkkejä.\n\nTätä keskustelemusta kärsimättömänä kuunnellessaan hra Roman oli\nottanut käteensä jonkun vanhan karttateoksen. Hän rupesi sitä\npaukuttamaan pöytään kiivaudella, joka yhtyi hänen oman äänensä\nmeteliin.\n\n-- Mikä sokeus! sanoi hän. Kuinka olla näin tunnustamatta suurten\nhallitusmiesten, suurten kansalaisten tekoja! Tunnetteko niin huonosti\nhistoriaa, ettette huomaa kuinka joku Caesar, joku Richelieu, joku\nCromwell muodosti kansoja niinkuin savenvalaja ruukkujaan? Ettekö näe,\nettä valtio käy niinkuin kello kellosepän käsissä?\n\n-- Minä en sitä näe, sanoi kunnon mestarini, ja niiden viidenkymmenen\nvuoden aikana, jotka olen elänyt, olen huomannut vain, että tämä maa on\nvaihtanut useampia kertoja hallitustaan ilman että ihmisten elinehdot\novat siitä muuttuneet, paitsi ehkä erään näkymättömän prosessin kautta,\njoka ei ollenkaan riipu ihmisten tahdoista. Siitä päätän, että on\njotakuinkin samantekevää tulla hallituksi tuolla taikka tällä tavalla\nja ettei hallitusmiehissä ole muuta arvossapidettävää kuin heidän\nvaununsa ja heidän vaatteuksensa.\n\n-- Voitteko puhua niin, vastasi hra Roman, sen valtiomiehen kuoleman\njälkeisenä päivänä, joka otti niin suurta osaa maan asioiden hoitoon ja\njoka pitkän epäsuosionsa jälkeen veti viimeisen henkäyksensä hetkellä,\njolloin valta kaikkine kunnioineen oli jälleen hänen käsissään? Kansan\nhuminasta, joka seuraa hänen hautakirstuaan, te voitte päättää, mitä\nhänen työnsä merkitsevät. Niiden merkitys kestää kauan hänen kuoltuaan.\n\n-- Hyvä herra, sanoi siihen kunnon mestarini, tämä valtiomies oli\nkunnollinen, harras ja työteliäs ihminen eikä voi väittää hänestä\nniinkuin hra Vaubanista, että hän olisi ollut liian kohtelias\nteeskennelläkseen sitä muille, sillä hän ei koskaan pitänyt lukua\nkenenkään miellyttämisestä. Ylistän häntä erikoisesti siitä, että hän\nkävi paremmaksi maan asioiden hoidossa, joissa niin monet muut\nturmeltuvat.\n\nHänellä oli luja sielu ja virkeä tunne maansa suuruudesta. Hän on\nkiitettävä vielä siitä, että hän kantoi tyynesti laajoilla hartioillaan\nsekä ammattipilkkaajien että pikkumarkiisien viat. Hänen\nvihollisensakin tunsivat häntä kohtaan salaista kunnioitusta. Mutta\nmitä hän on tehnyt merkittävää ja minkä kautta hän esiintyy teille\nmuuna kuin niiden tuulien leikkikaluna, jotka puhalsivat hänen\nympärillään? Jesuiitat, jotka hän karkoitti, ovat palanneet; tuo pieni\nuskontosota, jonka hän sytytti kansan hukutukseksi, on sammunut, eikä\njättänyt juhlan jälkeen muuta kuin huonon ilotulituksen käryävät\njätteet. Hänellä oli, myönnän teille, huvittamisen tai pikemmin\najanvietteen neroutta. Hänen elämäntehtävälleen, joka ei ollut muuta\nkuin tilaisuuden ja sen toimeenpanemisen palvelusta, tuli hänen\nkuolemansa odottamatta, mutta sen ei ole tarvis muuttaa muuta kuin\nnimeään ja johtajaansa opinkaavaansa muuttamatta. Hänen kavaluutensa\npysyy uskollisena mestarilleen ja itselleen jatkuvasti asianhaaroja\nnoudattaen. Onko tuo siis mikään elämäntyö, joka suuruudellaaan\nhämmästyttää?\n\n-- On, se hämmästyttää todellakin, vastasi hra Roman. Ja tämä\nvaltiomies puhdisti hallitsemisen taidon metafysiikan pilvistä vieden\nsen asioiden todellisuuteen, josta minä häntä suuresti ylistän. Hänen\ntehtävänsä, sanotte te, oli vain tilaisuuden ja sen toimeenpanemisen\npalvelusta. Mutta mitä vaaditaankaan ollakseen etevä inhimillisten\nasiain hoidossa muuta kuin tarttua suosiolliseen, suotuisaan\ntilaisuuteen ja käyttää sen toimeenpanemiseen hyödyllisiä palvelijoita?\nTämän hän teki, tai tämän hän olisi ainakin tehnyt, ellei hänen\nystäviensä pikkumainen petollisuus ja hänen vastustajiensa salakavala\nrohkeus olisi riistänyt kaikkea rauhaa häneltä. Mutta hän kulutti\nitsensä turhaan jälkimäisiä hillitessään ja edellisiä rohkaistessaan,\nAika ja ihmiset, nuo välttämättömät välikappaleet, puuttuivat häneltä,\nhänen hyväätekevä despotisminsa perustamiseksi. Hän hahmotteli\nkuitenkin ihailtavia suunnitelmia sisäpolitiikkaan nähden. Teidän ei\ntulisi unohtaa, että ulkopolitiikkaan nähden taas hän lahjoitti\nisänmaalleen laajoja ja viljavia alueita. Ja meidän on oltava siitä\nhänelle sitäkin kiitollisempia, että hän teki nämä onnistuneet\nvalloitukset yksin ja parlamentista huolimatta, josta hän oli\nriippuvainen.\n\n-- Hyvä herra, vastasi kunnon mestarini, hän osoitti tarmoa ja taitoa\nsiirtomaa-asioiden hoidossa, mutta ei ehkä enempää kuin mitä tavallinen\nporvari tarvitsee jonkun maatilan ostoon. Ja minusta nuo merentakaiset\nasiat eivät ole minkään arvoisia siihen nähden, miten europalaisten on\ntapa käyttäytyä Afrikan ja Amerikan kansojen suhteen. Valkoiset,\nollessaan tekemisessä keltaisten tai mustien kanssa, katsovat olevansa\npakoitettuja tekemään heidät maattomiksi. Ei päästä mihinkään\npäätökseen villikansojen kanssa muuten kuin vielä täydellisemmällä\nraakuudella. Tähän äärimmäisyyteen johtavat kaikki siirtomaita koskevat\nyritykset. En tahdo kieltää, etteikö espanjalaiset, hollantilaiset ja\nenglantilaiset olisi saaneet niistä jotakin hyötyä itselleen. Mutta\ntavallisesti antaudutaan aivan sattuman ja seikkailun valtaan\nlähettämällä suuria ja julmia retkikuntia. Mitä on yksilön taito ja\ntahto noissa yrityksissä, jotka koskevat kaupan, maanviljelyksen ja\nmerenkulun etuja, jotka sentähden riippuvat äärettömästä määrästä\ntoisia olentoja? Hallitusmiehen osa näissä asioissa on sangen pieni, ja\njos se näyttää meistä huomattavalta, on se vain siksi, että meidän\njumaluustarustoon taipuvainen henkemme tahtoo antaa nimen ja hahmon\nkaikille luonnon salaperäisille voimille. Mitä hän on keksinyt tuo\nmeidän hallitusmiehemme siirtomaihin nähden, jota jo foinikialaiset\neivät Kadmuksen aikaan tunteneet?\n\nNämä sanat kuullessaan herra Roman pudotti karttateoksen, jota\nkirjakauppias riensi kohteliaasti maasta nostamaan.\n\n-- Herra apotti, sanoi hän, minä huomaan, että te valitettavasti olette\nrikkiviisastelija. Sillä täytyy olla sofisti sekottaakseen Kadmukseen\nja foinikialaisiin kuolleen valtiomiehemme siirtomaayrityksiä. Te ette\nole voineet kieltää, että nämä yritykset olivat hänen työtään ja olette\nhäiritsevällä tavalla tuoneet keskusteluumme tämän Kadmuksen\nsaattaaksenne meidät hämille.\n\n-- Hyvä herra, sanoi apotti, jättäkäämme Kadmus sikseen, koska se teitä\nvihastuttaa. Tahdon sanoa ainoastaan, että valtiomiehellä on vähän\nosuutta omiin yrityksiinsä eikä hän ansaitse niistä kunniaa eikä\nhäpeää. Tahdon sanoa, että elämän surkuteltavassa komediassa\nhallitusten päämiehet näyttävät käskevän, niinkuin kansat tottelevan,\nmutta se ei ole muuta kuin leikkiä, turhaa näennäisyyttä ja itse\nasiassa sekä toisia että toisia näkymätön voima johdattaa.\n\n\n\n\nII\n\nPyhä Abraham.\n\n\nTuona kesäisenä yönä hyttysten hypellessä _Pienen Bachuksen_\nlyhdyn ympärillä hra apotti Coignard otti raitista ilmaa\nSaint-Benoît-le-Bétournén kirkon kaaren alla. Hän mietiskeli siinä\ntapansa mukaan Cathérinen saapuessa istumaan hänen vierelleen\nkivipenkille. Kunnon mestarini oli taipuvainen kiittämään Jumalaa hänen\ntöistään. Hän katseli mielihyvällä tätä kaunista tyttöä, ja koska hänen\nhenkensä oli hymyilevä ja viljeltynyt, hän puheli tälle miellyttäviä\nsanoja. Hän kiitti Catherinen pirteyttä, joka ei esiintynyt ainoastaan\nhänen kielellään vaan myöskin hänen kurkussaan ja kaikessa muussakin\nhänen henkilössään sekä siitä, että tämä tosin hymyili huulillaan ja\nposkillaan, mutta vielä enemmän lihansa kaikilla kauniilla poimuilla ja\nsyvennyksillä, minkä vuoksi oli varsin vaikeata sietää hänen verhojaan,\njotka estivät näkemästä hänen kokonaan hymyävän.\n\n-- Koska yleensä, sanoi hän, on tehtävä syntiä maan päällä ja koska\nkukaan paitsi öykkäri, ei voi uskoa itseään erehtymättömäksi, tahtoisin\njuuri teihin nähden, hyvä neiti, että taivaallinen armo hetkeksi\nheittäisi minut erikoisesta suojeluksestaan, jos varsinkin se voisi\ntuottaa teillekin jotain mielihyvää. Minulle se tuottaisi kaksi mitä\nkallisarvoisinta etua, nimittäin: ensiksi, että tekisin syntiä\nharvinaisella ilolla ja valikoidulla herkullisuudella, toiseksi, että\nsamassa saisin anteeksiannon teidän sulojenne voimasta, sillä on\nepäilemättä kirjoitettu Tuomion kirjaan, että teidän viehätyskeinonne\novat vastustamattomia. Tämä täytyy ottaa huomioon. Näkee älyttömiä\nmiehiä, jotka huvittelevat rumien ja sulottomien naisten kanssa. Nämä\nonnettomat tuohon tapaan toimien syöksyvät vaaraan kadottaa sielunsa,\nsillä he tekevät sen vain syntiä tehdäkseen ja heidän työläs\nrikkomuksensa on täynnä raadollisuutta. Sen sijaan niin kaunis iho kuin\nteidän, Cathérine, on jo sellaisenaan puolustus Iäisen silmien edessä.\nTeidän sulonne helpottavat ihmeellisesti rikkomusta, joka käy\nanteeksiannettavaksi, ollen riippumaton meidän tahdostamme. Ollakseni\noikein suora, hyvä neiti, minä tunnen, että teidän läheisyydessänne\ntaivaan armo jättää minut ja pakenee linnunlentimillä. Siinä\nsilmänräpäyksessä, kun nyt puhun teille, siitä ei ole jäljellä enää\nkuin pieni valkea pilkku noiden kattojen päällä, joiden räystäillä\nkissat rakastelevat raivokkain huudoin ja lapsellisin valituksin kuun\nistuessa aivan julkeana eräällä savutorvella. Kaikki mitä näen teidän\nolemuksestanne, Cathérine, vaikuttaa aistillisesti ja se, mitä en näe,\nvielä aistillisemmin.\n\nHänen näin puhuessaan Cathérine loi silmänsä alas polviinsa ja käänsi\nne sitten aivan kimmeltävinä hra apotti Coignardiin:\n\nJa virkahti varsin vienolla äänellä:\n\n-- Koska te tarkoitatte minulle hyvää, herra Jérôme, sanoi hän,\nluvatkaa minulle suostua pyyntöön, jonka aion tehdä teille. Olisin\nteille siitä hyvin kiitollinen.\n\nKunnon mestarini lupasi. Kuka ei olisi tehnyt samoin hänen sijassaan?\n\nCathérine sanoi hänelle silloin vilkkaasti:\n\n-- Te tiedätte, hra Jérôme, että apotti La Perruque, Saint-Benoît'n\napupappi, syyttää veli Angea, että tämä muka olisi varastanut hänen\naasinsa ja tuosta on apupappi tehnyt virallisen kantelun. Ei voi olla\nväärempää syytöstä. Tämä kunnon munkki oli lainannut aasin\nkuljettaakseen pyhäinjäännöksiä maalaiskyliin. Aasi hävisi tiellä.\nPyhäin jäännökset löydettiin. Se on asiassa oleellista, kuten veli Ange\nsanoo. Mutta apotti La Perruque vaatii takaisin aasiaan eikä anna sijaa\njärjen äänelle. Hän tahtoo sulkea tuon pikku munkin piispan vankilaan.\nTe yksin voitte saada viihtymään hänen vihansa ja ottamaan takaisin\nkanteensa.\n\n-- Mutta, hyvä neiti, sanoi apotti Coignard, siihen minulla ei ole\nvoimaa eikä halua.\n\n-- Oh! jatkoi Cathérine puhettaan liukuen hänen lähelleen ja katsoen\nhäntä keskitetyllä hellyydellä. Mitä haluun tulee, olisin sangen\nonneton ellen onnistuisi sitä teihin lietsomaan. Mitä taas voimaan\ntulee, hra Jérôme, se teillä on. Eikä mikään olisi teille helpompaa\nkuin pelastaa tuo pikku munkki. Riittäisi, että te antaisitte herra La\nPerruquelle kahdeksan saarnaa laskiaiseksi ja neljä adventiksi. Te\nkirjoitatte niin hyviä saarnoja, että täytyy tuottaa teille suurinta\nmielihyvää niitä kirjoittaa. Sommitelkaa nuo kaksitoista saarnaa, hra\nJérôme, sommitelkaa ne heti. Käyn itse hakemassa ne teiltä asunnostanne\nSaint-Innocent'issa.\n\n-- Herra La Perruque, jolla on korkeat ajatukset tiedoistanne ja\nansioistanne, pitää varmaan kahtatoista saarnaanne aasin arvoisena.\nHeti kun hänellä on nuo kaksitoista saarnaa hän on peruuttava\nkanteensa. Hän on sen sanonut. Mitä on teille kaksitoista saarnaa, hra\nJérôme? Ja minä lupaan kirjoittaa aameneni niistä viimeisen alle. Te\nlupaatte, lisäsi hän kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa.\n\n-- Tästä, sanoi ankarasti hra Coignard irroittaen kauniit kätöset\nkaulaltaan, minä kieltäydyn ehdottomasti. Lupaukset, joita kauniille\ntytölle annetaan, ovat sitovia vain lihalle eikä ole mikään synti evätä\nniitä. Älkää luottako minun apuuni, sorja tyttöseni, että tahtoisin\npelastaa tuon parrakkaan viettelijän oikeuden käsistä. Jos\nkirjoittaisin yhden tai kaksi tai kaksitoista saarnaa, niin tekisin sen\nnoita huonotapaisia munkkeja vastaan, jotka ovat Pyhän Kirkon häpeä ja\nkirppujen kaltaisia, jotka ovat tarttuneet Pyhän Pietarin vaatetukseen.\nTuo veli Ange on konna. Hän antaa kunnon naisten kosketella muka pyhäin\njäännöksinä jotakin lampaan tai porsaan luuta, jonka hän itse on\nkalunnut puhtaaksi ällöttävällä ahmattiudella. Lyönpä vetoa, että hän\non kuljettanut hra La Perruquen aasin selässä jotakin enkeli Gabrielin\nsiivensulkaa, sädettä tietäjien tähdestä ja jossakin pienessä\njouhisoittimessa niiden kellojen kaikua, jotka soivat Salomonin\ntemppelin tapulissa. Hän on oppimaton, hän on valehtelija, ja te\nrakastatte häntä. Siinä on kolme syytä, joiden vuoksi hän on minulle\nvastenmielinen. Jätän teidän arvosteltavaksenne, hyvä neiti, mikä\nnoista kolmesta on painavin. Se voi olla myöskin niistä vähimmän\nkunniallinen, sillä toden totta, olin viehtynyt juurikään niin\nväkivaltaisesti, että se ei ole ollenkaan minun ikäni eikä säätyni\nmukaista. Mutta älkää pettykö. Tunnen varsin vilkkaasti sen herjan,\nminkä tuo teidän niskapussillinen kaapukonnanne muodostaa Herramme\nJeesuksen Kirstuksen Kirkolle, jonka sangen arvoton jäsen minä olen, ja\ntuo kapusiini vaikuttaa minuun niin vastenmielisesti, että minut valtaa\näkillinen halu mietiskellä jotakin Pyhän Johannes Chrysostomuksen\nkaunista kohtaan sensijaan, että hieroisin tässä polviani teidän\npolviinne, hyvä neiti, kuten olen neljännestunnin tehnyt. Sillä\nsyntisen himo on katoavaista, mutta Jumalan kunnia pysyy\niankaikkisesti. En ole koskaan liioitellut lihan synnin käsitettä, se\noikeus täytyy antaa minulle.\n\nEn säiky niinkuin hra Nikodemus niin pientä seikkaa kuin huvitella\njonkun sievän tyttösen kanssa. Mutta en voi ensinkään sietää mielen\nalhaisuutta, en tekopyhyyttä, en valhetta, enkä tuota raakaa\ntietämättömyyttä, jotka tekevät teidän veli Angestanne täydellisen\nkapusinin. Teihin tarttuu hänen hommastaan, hyvä neiti, rentustelun\ntapa, joka vetää teidät paljon alapuolelle teidän säätyänne, ilotytön\nsäätyä. Tunnen sen häpeät ja kurjuudet, mutta se on paljon korkeammalla\nkapusiinien säätyä. Tuo lurjus häväisee teidät samoin kuin hän on häpeä\nitse Pyhän Jaakon kadun lokavirroillekin niihin astuen jalallaan.\nAjatelkaa, hyvä neiti, kaikkia niitä hyveitä, joilla te vielä voisitte\nepämääräisessä ammatissanne kaunistauta ja joista yksikin ehkä voisi\navata teille eräänä päivänä Paratiisin, ellette olisi tuon saastaisen\nsian nöyrin orja ja palvelija.\n\nSallien kaiken teissä muodostua siksi mikä lopuksi on tarpeellista,\nettä voisi jättää teidät teistä erotessaan, te voisitte, Cathérine,\nkukoistaa uskossa, toivossa ja rakkaudessa, rakastaa köyhiä ja käydä\nkatsomassa sairaita. Te voisitte olla almujen antaja ja myötäkärsijä ja\nte voisitte iloita kainosti taivaan pilvistä, merien, metsien ja\nketojen kauneudesta. Te voisitte aamulla ikkunanne aukaistessanne\nylistää Jumalaa kuunnellen lintujen laulua, te voisitte\npyhiinvaellusten päivinä nousta Pyhän Valeriuksen kukkulalle ja itkeä\nsiellä, ristin alla, suloisesti kadotettua viattomuuttanne, te voisitte\ntehdä samoin kuin Hän, joka yksin lukee ihmissydänten salaisuudet, te\nvoisitte tehdä niin, että Hän voisi sanoa: 'Cathérine on minun\nluontokappaleeni ja minä tunnen hänet sen kauniin valon jätteistä, joka\nei suinkaan ole sammunut hänessä'.\n\nCathérine keskeytti hänet.\n\n-- Mutta, apotti, sanoi hän kuivasti, sehän on saarna, minkä te tuossa\nminulle taritsette.\n\n-- Tehän pyysitte minulta kahtatoista, vastasi apotti.\n\nCathérine alkoi suuttua:\n\n-- Varokaa, apotti. Riippuu teistä, olemmeko ystäviä vai vihollisia.\nTahdotteko kirjoittaa nuo kaksitoista saarnaa? Ajatelkaa tarkoin\nennenkuin vastaatte.\n\n-- Hyvä neiti, sanoi hra apotti Coignard. Minä olen tehnyt hävettäviä\ntekoja elämässäni, mutta ilman niitä ajattelemattani.\n\n-- Te ette tahdo? Onko se varmaa? Yksi, kaksi... Te kieltäydytte?...\nApotti, minä kostan.\n\nHän murjotti jonkun aikaa mykkänä ja ärtyisenä penkillä. Sitten hän\näkkiä rupesi huutamaan:\n\n-- Lopettakaa, hra apotti Coignard. Teidän iällänne tuossa arvokkaassa\npuvussa kohdella minua täten, hyi! Herra apotti, hyi! Mikä häpeä, herra\napotti!\n\nJuuri kun hän kirkui kiihkeimmin näki apotti neiti Lecoeur'in\n_Trois-Pucelles'in_ kauppiattaren, joka kulki kaarten ali. Hän oli\nmatkalla tänä myöhäisenä hetkenä tunnustautumaan Saint-Benoît'n\nkolmannelle apupapille ja käänsi päätään suurimman vastenmielisyytensä\nmerkiksi.\n\nApotti tunnusti mielessään, että Cathérinen kosto oli nopea ja varma,\nsillä neiti Lecoeur'in hyve oli ijän vahvistamana käynyt niin\nankaraksi, että hän tarttui kaikkiin ympäristönsä riettauksiin ja\nlävisti seitsemän kertaa päivässä kielensä kärjellä kaikki Pyhän Jaakon\nkadun lihalliset synnintekijät.\n\nMutta Cathérine ei itsekään tiennyt kuinka täydellinen hänen kostonsa\noli. Hän oli nähnyt saapuvan paikalle neiti Lecoeur'in. Mutta hän ei\nollut nähnyt isääni, joka saapui heti perästä.\n\nHän tuli minun kanssani hakemaan kaariholvin alta apottia noutaakseen\nhänet Pieneen Bachukseen. Isäni piti paljon Cathérinestä. Mikään ei\nhäntä suututtanut niin kuin jos hän näki tämän lähentelevien miesten\nseurassa. Hänellä ei ollut liioiteltuja käsityksiä apotin siveydestä.\nMutta, kuten hän sanoi, tietää ja nähdä on kaksi eri asiaa. Cathérinen\nhuudot olivat saapuneet sangen selvinä hänen korviinsa. Hän oli kiivas\nja kykenemätön itseään hillitsemään. Pelkäsin suuresti, että hänen\nvihansa purkautuisi sivistymättömiin sanoihin ja vähemmän hienoon\nkäytökseen. Näin hänen jo vetävän esiin rasvapannunsa, jota hän kantoi\nmekkonsa nauhoissa kunnia-aseenaan, sillä hän ei hävennyt suinkaan\npaistajan ammattia.\n\nPelkoni oli vain puoleksi perusteltu. Tilanne, missä Cathérine\nesiintyi hyveellisenä, oli pikemmin hämmästyttävä kuin epämiellyttävä\nhänelle ja tyytyväisyys voitti vihan hänen sielussaan.\n\nHän lähestyi kunnon mestariani sangen kohteliaana ja sanoi hänelle\nivallisen juhlallisesti:\n\n-- Herra Coignard, kaikki papit, jotka etsivät ilotyttöjen seuraa,\nmenettävät siinä hyveensä ja hyvän maineensa. Ja se on oikein\nsilloinkin, kun ei mikään nautinto ole maksamassa heidän häpeänsä\nhintaa.\n\nCathérine jätti paikkansa erinomaisella loukatun kainouden ilmeellä ja\nkunnon mestarini vastasi isälleni lempeällä ja hymyilevällä\nkaunopuheisuudella:.\n\n-- Tämä viisaudenlauselma, mestari Léonard, on suurenmoinen. Sitä\ntulisi sovittaa kaikkiin ilman erotusta ja ripustaa se joka\ntilanteeseen kuin tuo nimilappunen \"Kuusivaltaista\", jonka ontuva\nveitsiseppä panee kaikkiin veitsiinsä. En tahdo tutkistella, miksi en\nole yhtä paljon ansainnut sen kiinnittämistä. Eikö riitä, että\ntunnustan sen ansainneeni?\n\nOn sopimatonta puhua itsestään ja se loukkaisi liian paljon\nkainouttani, jos pakotettaisiin minut keskustelemaan siitä mikä on\nminulle erikoista. Tahdon mieluummin esittää teille, mestari Léonard,\nkunnioitettavan Robert d'Arbrissel'in esimerkin, joka käyden\nilotyttöjen luona saavutti siitä suuria ansioita. Voisin myöskin kertoa\npyhästä Abrahamista, Syyrian Anakoreetasta, joka ei pelännyt tunkeutua\npahamaineiseen taloon.\n\n-- Kuka on tuo Pyhä Abraham? kysyi isäni, jonka kaikki ajatukset olivat\njärkähtyneet.\n\n-- Istahtakaamme teidän porttinne eteen, sanoi kunnon mestarini. Tuokaa\nruukku viiniä ja minä olen kertova teille tarinan tästä suuresta\npyhimyksestä sellaisena kuin itse Pyhä Efremus on sen meille opettanut.\n\nIsäni viittasi, että hän tahtoi kuulla sitä. Me istuimme kaikki\nkatoksen alle ja kunnon mestarini loihe lausumaan seuraavasti:\n\n-- Pyhä Abraham oli vanha ja eli yksin erämaassa vähäisessä majassaan,\nkun hänen veljensä kuoli jättäen jälkeensä kovin kauniin tyttären\nnimeltä Maria. Vakuutettuna siitä, että hänen itsensä viettämä elämä\nolisi mitä sopivinta hänen veljentyttärelleen, Abraham rakennutti tälle\nkopin lähelle omaansa, josta opetti häntä pienen seinään tekemänsä\nikkunan kautta.\n\nHän piti huolta siitä, että tyttö paastosi, valvoi ja lauloi psalmeja.\nMutta eräs munkki, joka oli väärä munkki, kuten luullaan, oli\nlähestynyt Mariaa pyhän miehen Abrahamin mietiskellessä raamattua ja\njohdattanut syntiin tuon nuoren tytön, joka silloin sanoi itselleen:\n\n\"On parempi, koska nyt olen kuollut Jumalalle, että menen maahan, missä\nkukaan ei tunne minua.\"\n\nHän jätti koppinsa ja meni läheiseen kaupunkiin, jonka nimi oli Edessa\nja jossa oli ihania puutarhoja ynnä raikkaita lähteitä. Se on vieläkin\nSyyrian kaikkein suloisin kaupunki.\n\nSillä aikaa tuo pyhä mies Abraham istui yhä vaipuneena syviin\nmietiskelyihin. Hänen veljentyttärensä oli lähtenyt jo monta päivää\nsitten, kun hän vasta aukaisi pienen ikkunansa ja kysyi:\n\n\"Maria, miksi et laula enää psalmeja, joita osasit niin hyvin?\"\n\nKun hän ei saanut mitään vastausta, hän arvasi totuuden ja huudahti:\n\n\"Julma susi on ryöstänyt karitsani!\"\n\nHänen murheensa ei jättänyt häntä kahteen vuoteen. Niiden kuluttua hän\nkuuli, että hänen veljentyttärensä vietti huonoa elämää. Toimien\njärkevästi hau pyysi erästä ystäväänsä lähtemään kaupunkiin ja ottamaan\ntarkan selon siitä kuinka asian laita on.\n\nYstävä toi tiedon, että Maria vietti todellakin huonoa elämää. Tämän\nkuultuaan pyhä mies pyysi ystäväänsä hankkimaan hänelle ylhäisen herran\npuvun ja hevosen. Pantuaan päähänsä, ettei häntä tunnettaisi, suuren\nhatun, joka peitti hänen kasvonsa, hän lähti majapaikkaan, missä oli\nsanottu hänen veljentyttärensä asuvan. Hän katseli joka taholle\nnähdäkseen, eikö hän löytäisi tätä. Mutta kun tyttöä ei näkynyt, hän\nsanoi majapaikan isännälle teeskentelevästi hymyillen:\n\n\"Kunnon mies, sanotaan, että teillä on täällä kaunis tyttö, enkö voisi\nnähdä häntä?\"\n\nIsäntä, joka oli kohtelias mies, kutsutti tämän esiin ja Maria\nesittäytyi puvussa, joka Pyhän Efremuksen oman sanatavan mukaan riitti\nilmaisemaan hänen käytöksensä. Pyhä mies tuli tuosta hyvin\nsurulliseksi. Hän teeskenteli kuitenkin iloisuutta ja tilasi hyvän\naterian, Maria oli sinä päivänä synkällä tuulella. Antaessaan\nnautintoa, ei aina itse nauti siitä, ja tuon vanhuksen näky, jota hän\nei tuntenut, sillä tämä ei ollut riisunut hattuaan, ei ollut omiaan\nhäntä yksinomaan ilahuttamaan. Isäntä nuhteli häntä noin huonosta\nkäyttäytymisestä, joka sitäpaitsi oli aivan vastakkainen hänen\nammattinsa velvollisuuksille. Mutta Maria sanoi huoaten:\n\n\"Jospa Jumala olisi sallinut minun kuolla kolme vuotta sitten!\"\n\nPyhä mies Abraham puhui taitavasti ylhäisen ja kevytmielisen herran\ntapaan, niinkuin hän oli pukeutunutkin, ja sanoi:\n\n\"Tyttäreni, en tule tänne itkemään sinun syntejäsi, vaan jakamaan sinun\nrakkauttasi.\"\n\nMutta kun isäntä oli jättänyt hänet yksin Marian kanssa, hän lakkasi\nteeskentelemästä, heitti pois hatun ja sanoi itkien:\n\n\"Tyttäreni Maria, etkö tunne minua? Olenhan Abraham, joka on ollut\nsinulle isän sijaisena.\"\n\nHän otti tyttöä kädestä ja koetti taivuttaa häntä koko yön katumukseen\nja parannukseen. Varsinkin hän piti huolta siitä, että tyttö ei\njoutuisi epätoivoon. Hän toisti tälle alituisesti: -- \"Tyttäreni,\nainoastaan Jumala on synnitön!\"\n\nMarian sielu oli luonnostaan lempeä. Hän suostui palajamaan erakon\nluoksi. He lähtivät matkaan päivän koittaessa. Maria tahtoi ottaa\nmukaan pukunsa ja jalokivensä. Mutta pyhä mies teki hänelle\nymmärrettäväksi, että oli sopivampaa luopua niistä. Hän nostatti hänet\nhevosensa selkään, johdatti hänet majoihin, missä he alkoivat uudestaan\nentisen elämänsä. Pyhä mies piti ainoastaan huolta siitä tällä kertaa,\nettä Marian kammio ei ollut missään yhteydessä ulkomaailman kanssa ja\nettä siitä ei voinut mennä ulos, kulkematta huoneen kautta, missä hän\nitse asui. Näillä keinoin hän Jumalan armosta säilytti karitsansa.\n\nSellainen on tarina Pyhästä Abrahamista, sanoi kunnon mestarini,\nkumoten viinipikarinsa.\n\n-- Se on tosiaankin kaunis, sanoi isäni, ja Maria raukan onnettomuus on\nsaanut silmäni kyyneliin.\n\n\n\n\nIII\n\nValtiomiehet.\n\n(Jatko ja loppu)\n\n\nSinä päivänä hämmästyimme suuresti, mestarini ja minä, tavatessamme\nherra Blaizot'n luona, Pyhän Katariinan kirjakaupassa, pienen, laihan\nja keltaisen miehen, joka ei ollut kukaan muu kuin kuuluisa\nherjauskirjasten tekijä Jean Hibou. Meillä oli kaikki syy uskoa, että\nhän oli Bastillessa, jossa hän oli tottunut elämään. Ja kun emme\nepäröineet tuntea häntä, johtui se siitä, että hänen kasvoillaan vielä\nsäilyi vankilan tyrmien pimeys ja kosteus. Hän selaili vapisevin käsin,\nkirjakauppiaan huolestuneiden silmien alla, äsken Hollannista tulleita\nvaltiollisia teoksia. Apotti Coignard kohotti hänelle hattuaan\nluontaisen sirosti, mikä olisi käynyt vielä paremmin ilmi, jollei\nmestarini hattu olisi rypistynyt edellisenä iltana mitättömässä\nkahakassa Pikku-Bachuksen köynnösten alla.\n\nKun apotti Coignard oli selittänyt olevansa iloinen taas nähdessään\nniin taitavan miehen, herra Jean Hibou vastasi:\n\n-- Sitä ei kestä kauan. Lähden tieheni tästä maasta, jossa en saata\nelää. En voisi kauemmin hengittää tämän kaupungin saastutettua ilmaa.\nKuukauden kuluttua minä asetan asumukseni Hollantiin. On julmaa sietää\nFleury'tä, kun on kärsinyt Dubois'ta, ja olen liiaksi hyveellinen\nranskalaiseksi. Pöllöt ja veijarit meitä täällä hallitsevat huonojen\nperiaatteiden mukaan. Sitä en voi kärsiä.\n\nOn totta, sanoi kunnon opettajani, että yleisiä asioita hoidetaan\nhuonosti ja että virkamiesten joukossa on paljon varkaita. Tyhmät ja\nilkeät jakavat vallan keskenään, ja jos joudun kirjoittamaan tämän ajan\nasioista, teen niistä kirjan, siihen suuntaan kuin filosofi Senecan\n_Apokolokyntos_ tai meidän _Satire Ménippée_, joka on aika mehevä.\nTällainen kevyt ja huvittava käsittelytapa soveltuu aiheeseen\nparemmin kuin Tacituksen jörö kankeus tai de Thou'n kärsivällinen\nvakavamielisyys. Teenpä tuon kirjan liuskoista, joita salaa siirretään\ntoinen toiselleen, ja siitä käy ilmi filosofinen ihmisten halveksunta.\nVirkamiehet siitä kovin suuttuisivat, mutta luulenpa, että eräät\nhuomatessaan joutuneensa oikein hävyttömyyden ryöppyyn, nauttisivat\nsitä lukiessa salaista iloa. Päätän sen siitä, mitä kuulin eräältä\nylhäissukuiselta naiselta, johon tutustuin Séezsâ, ollessani piispan\nkirjastonhoitajana. Hän oli jo hiukan näivettynyt, mutta värisi vielä\nhillittömistä irstailuistaan. Sillä selitykseksi on sanottava, että hän\nparinkymmenen vuoden aikana oli ollut Normandian maakunnan parhaita\nilonetsijöitä. Ja kun kysyin häneltä, minkä ilon hän oli syvimmin\ntuntenut elämässään, hän vastasi:\n\n-- Kun tunsin menettäneeni kunniani.\n\nHuomasin tästä vastauksesta, että hänessä oli hienotuntoisuutta.\nLuulen, että jollakin meikäläisellä ministerillä on sitä yhtä paljon,\nja jos milloin kirjoitan heitä vastaan, teen sen imarrellakseni heitä\nkaikissa paheissaan ja hävyttömyydessään. Mutta miksi siirtää niin\nkauniin tarkoituksen toteuttamista? Ostanpa heti herra Blaizot'ita\nkirjan paperia kirjoittaakseni Ménippée'ni ensimäisen luvun.\n\nHän ojensi jo kättään ällistynyttä herra Blaizot'ta kohti. Herra Jean\nHibou pysäytti hänet kiivaasti.\n\n-- Säilyttäkää, herra apotti, ehdotti hän, oiva suunnitelmanne\nHollantiin ja tulkaa kanssani Amsterdamiin, jossa hankin teille paikan\njonkun vesikauppiaan tai kylvettäjän liikkeessä. Siellä olette vapaa,\nyöllä voitte kirjoittaa Ménippéetänne pöydän toisessa päässä, kun minä\ntaas toisessa laadin lentokirjojani. Niistä tulee aika pistäviä, ja\nsaapa nähdä, emmekö yhteisillä ponnistuksillamme saa kuningaskunnan\nasioita uudelle tolalle? Lentokirjailijoilla on enemmän osaa\nvaltakuntien luhistumiseen kuin luullaankaan; he valmistavat\nromahduksia, jotka kapinalliset kansat vievät päätökseen.\n\n-- Mikä riemu, lisäsi hän äänellä, joka sihisi hänen mustien, suun\nkitkerän liuoksen syömien hampaittensa välitse, mikä ilo, jos minun\nonnistuisi tuhota joku noista ministereistä, jotka kurjasti ovat\nsulkeneet minut Bastilleen! Ettekö halua, herra apotti, olla osallisena\nniin oivassa työssä?\n\n-- En ollenkaan, epäsi kelpo opettajani. Olisin kovin pahoillani, jos\njollain lailla muuttaisin valtion muotoa, ja jos luulisin, että\n_Apokolokyntosellani tai Ménippéelläni_ olisi sellainen vaikutus, en\nkirjoittaisi niitä koskaan.\n\n-- Mitä, kysyi hölmistynyt häväistyskirjailija, ettekö juuri äsken\ntässä samassa paikassa sanonut, että hallitus on kelvoton?\n\n-- Tietenkin, myönsi apotti. Mutta jäljittelen tuon Syrakusan vanhuksen\nviisautta, joka, silloin kuin Dionysius oli hävyttömimmillään kansaansa\nkohtaan, kävi joka päivä temppelissä rukoilemassa jumalia tyrannin\nhengen puolesta. Kuultuaan niin merkillisestä hurskaudesta Dionysius\ntahtoi tietää sen syyn. Nainen kutsuttiin hänen eteensä ja tyranni\nasetti hänelle kysymyksensä.\n\n-- En ole nuori, selitti nainen, olen elänyt monen tyrannin aikana ja\nolen huomannut, että huonoa seurasi vielä pahempi. Olet kelvottomin,\nmitä milloinkaan olen nähnyt. Siitä päätän, että seuraajasi olisi, jos\nmahdollista, vieläkin ilkeämpi, ja rukoilen Jumalaa antamaan hänet\nmeille niin myöhään kuin suinkin.\n\n-- Tuo mummo oli hyvin selväjärkinen, ja olen samaa mieltä kuin hän,\nettä lampaitten on parasta antaa vanhan paimenensa keritä ne, ettei\nvain tulisi uutta ja nuorta, joka keritsisi ne vielä tarkemmin.\n\nHerra Hibou'n sappi, jonka tämä puhe oli saattanut kuohuksiin, puhkesi\nkatkeriin puheisiin:\n\n-- Mitä halpoja puheita! Kuinka kelvottomia periaatteita! Oi,\nherra apotti, kuinka vähän te välitätte yhteishyvästä ja kuinka\nhuonosti ansaitsette runoilijain kunnon kansalaisille lupaaman\ntammenlehväseppeleen! Teidän olisi tullut syntyä tatarien tai\nturkkilaisten maassa, Djingiskanin tai Bajasetin orjana, eikä\nEuropassa, jossa opetetaan julkisen oikeuden ja filosofian\nperiaatteita. Mitä! Siedättekö huonoa hallitusta haluamatta edes\nvaihtaa! Sellaiset mielipiteet rangaistaisiin minun suunnittelemassani\nvaltiossa ainakin maan paolla tai eristämisellä. Niin, herra apotti,\nperustuslakiin, jota mietin ja joka järjestetään vanhan ajan\nperiaatteiden mukaan, liitän nyt rangaistuksia teidän laistenne\nkelvottomien kansalaisten varalle. Ja määrään kuritusta kaikille\nsellaisille, jotka voidessaan parantaa valtiota eivät tee sitä.\n\n-- Heh, heh! ilostui apotti nauramaan. Niinpä ette annakaan minulle\nhalua asettua teidän Salentiumiinne. Se mitä siitä kerrotte taivuttaa\nminut uskomaan, että siellä saisi olla ainaisen pakon alla.\n\nHerra Hibou vastasi mietelmällisesti:\n\n-- Siellä olisi pakko harrastaa vain hyveitä.\n\n-- Ah! huudahti apotti, kylläpä se Syrakusan mummo oli oikeassa!\nOn parasta olla huolissaan, jos herra Jean Hibou pääsisi\nseuraamaan Duboïs'ta ja Fleury'lâ! Lupaatte minulle, hyvä herra,\nväkivaltaisten ja teeskentelijöiden hallituksen, ja kiiruhtaaksenne\nlupaustenne vaikutusta, haluaisitte tehdä minusta vesikauppiaan tai\nkylvettäjän jonkun Amsterdamin kanavan varrelle. Suur' kiitos! Jään\nSaint-Jacques'in kadulle, jossa saa juoda viileää viiniä uhmaillen\nministereitä. Luuletteko houkuttelevanne minua tuolla kunnon ihmisten\nhallituksen peilikuvalla, jotka ympäröivät yksityisten vapauden\nsellaisilla kielloilla, ettei siitä enää voi nauttiakaan?\n\n-- Herra apotti, sanoi Jean Hibou kiihtyen kiihtymistään, onko\nrehellistä ahdistaa hallitusmuotoa, johon olen saanut ajatuksen\nBastillessa, ja jota ette tunne?\n\n-- Hyvä herra, virkkoi kunnon opettajani, epäilen hallituksia, jotka\nsuunnitellaan vehkeilyissä ja kapinoissa. Vastustus on hyvin huono\nhallituskoulu, ja älykkäät valtiomiehet, jotka sen avulla pääsevät\nvaltaan, pitävät tarkkaa huolta siitä, että hallitsevat ihan\npäinvastaisten periaatteiden mukaan kuin ne, joita he ennen julistivat.\nSe on nähty Kiinassa ja muuallakin. Samat välttämättömyydet, jotka\nhallitsivat heidän edelläkävijöitään, ohjaavat heitä. Uutuutena tuovat\nhe vain kokemattomuutensa. Siinä eräs niitä syitä, jotka saattavat\nminut ennustamaan, että uusi hallitus on paljon sietämättömämpi kuin\nse, jonka se syrjäyttää, siitä paljoakaan eroamatta. Emmekö jo ole\nkokeneet sen?\n\n-- Siis, sanoi herra Jean Hibou, te puollatte väärinkäytöksiä?\n\n-- Kuten sanoitte, myönsi hyvä opettajani. Hallitukset ovat kuin\nviinit, jotka mietonevat ja sokeroituvat ajan kuluessa. Happamimmatkin\nmenettävät lopulta hiukan happamuuttaan. Pelkään valtiota ensi\nkukoistuksessaan. Kammoan tasavallan tuikeaa nuoruuttaa. Ja kun kerran\ntäytyy olla huonosti hallittu, pidän parhaimpana ruhtinaita ja\nministereitä, joiden ensimäinen into on mennyt.\n\nHerra Jean Hibou painoi taas hatun silmilleen ja sanoi jäähyväiset\nkiukustuneella äänellä.\n\nKun hän oli mennyt, herra Blaizot nosti silmänsä luetteloistaan ja\nsovitellen silmälasejaan sanoi oivalle opettajalleni:\n\n-- Olen ollut Pyhän Katariinan kirjakauppias kohta neljä vuosikymmentä,\nja minusta on aina uusi ilo kuulla niiden viisaiden puheita, jotka\nkäyvät kaupassani. Mutta en oikein pidä yleisiä asioita koskevista\nkeskusteluista. Siinä kiihtyy, syntyy turhaa toraa.\n\n-- Niissä asioissa ei olekaan pysyviä periaatteita, sanoi kelpo\nopettajani.\n\n-- On ainakin yksi, jota kukaan ei uskalla vastustaa, vastasi herra\nBlaizot, kirjakauppias. Täytyy olla huono kristitty ja kunnoton\nranskalainen kieltääkseen Reimsin pyhän lippaan voiman, jonka voiteella\nkuninkaamme voidellaan Kristuksen sijaisiksi Ranskan kuningaskuntaa\nvarten. Siinä monarkismin peruste, jota ei koskaan järkytetä.\n\n\n\n\nIV\n\nMississipin juttu.\n\n\nKuten tiedetään, Pariisin parlamentti langetti v. 1722 tuomion\nMississipin jutussa, johon yhtiön johtajien ohella oli sekaantunut yksi\nministeri, kuninkaan sihteeri, ja useita maaseudun ali-intendenttejä.\nYhtiötä syytettiin siitä, että se oli turmellut kuninkaan ja valtion\nupseerit, vaikka he todellisuudessa olivat nylkeneet sen puhtaaksi\nheikon hallituksen virkailijain tavallisella ahneudella. Ja totta on,\nettä siihen aikaan olivat kaikki hallituksen koneistot höltyneet tai\ntoimivat väärin. Eräässä tuon kuuluisan jutun käsittelyssä tutkittiin\nparlamentin täysi-istunnossa erään Mississipin yhtiön johtajan vaimoa,\nrouva de la Morangèrea. Hän todisti, että herra Lescot, rikosasiain\ntuomarin sihteeri, oli kerran kutsunut hänet salaa Châtelet'hen ja\nselittänyt, että vain rouvasta itsestään riippui, pelastuisiko hänen\npuolisonsa, joka oli kaunis ja komea mies. Sihteeri oli puhunut\njokseenkin tähän tapaan: \"Hyvä rouva, kuninkaan todellisia ystäviä\npahoittaa tässä jutussa eniten se, etteivät jansenistit ole siihen\nsekaantuneet. Nuo jansenistit ovat yhtä paljon kruunun kuin\nkuninkaankin vihollisia. Antakaa meille tilaisuus tuhota yksi heistä,\nja palkitsemme tuon palveluksen valtiolle, palauttaen teille miehenne\nja kaiken hänen omaisuutensa.\" Kun rouva de la Morangère oli kertonut\ntämän keskustelun, joka ei ollut aiottu julaistavaksi, oli parlamentin\npuheenjohtajan pakko kutsua täys-istuntoon herra Lescot, joka aluksi\nyritti kieltää. Mutta rouva de la Morangèrella oli kauniit, kirkkaat\nsilmät, joitten katsetta hän ei kyennyt kestämään. Hän sekaantui ja\njoutui kiinni. Hän oli pahan näköinen punatukkainen mies kuten Judas\nIskariot.\n\nTämä asia, joka tuli sanomalehtien tietoon, joutui koko Pariisin\npuheenaiheeksi. Siitä keskusteltiin salongeissa, kävelypaikoilla,\nparturin ja limonaadikauppiaan luona. Ja kaikkialla sai rouva de la\nMorangère osakseen yhtä paljon myötämielisyyttä kuin Lescot inhoa.\n\nYleinen uteliaisuus oli suuri vielä silloin, kun saatoin kunnon\nopettajaani, herra apotti Jérôme Coignardia, herra Blaizot'n luo, joka,\nkuten tiedätte, on kirjakauppias Pyhän Katariinan kuvan alla.\n\nTapasimme puodissa erään ministerin yksityissihteerin, joka oli\nkätkenyt kasvonsa Hollannista äsken tulleeseen kirjaan, ja kuuluisan\nherra Romanin, joka on käsitellyt valtiosyitä arvokkaissa teoksissa.\nVanha herra Blaizot luki sanomalehtiä tiskinsä takana.\n\nHerra Jérôme Coignard hiipi aivan hänen taakseen siepatakseen hänen\nolkapäänsä yli himoitsemansa uutiset. Tuo oppinut ja perin nerokas mies\nei omannut pienintäkään osuutta tämän maailman hyvyyksistä, ja kun hän\noli juonut lasillisen Pikku Bachuksessa, ei hänen taskuunsa jäänyt\nropoakaan sanomalehtien ostoon. Luettuaan herra Blaizot'n selän takaa\nrouva Morangèren todistuksen, hän huudahti, että niin piti käydä, että\nhänestä oli mieluista nähdä vääryyden kukistuvan kukkuloiltaan naisen\nheikon käden vaikutuksesta, josta Pyhässä Raamatussa kerrotaan monta\nihmeellistä esimerkkiä.\n\n-- Vaikka tämä nainen, lisäsi hän, onkin tuota publikaanien seuraa,\njota en rakasta, niin hän kuitenkin muistuttaa noita voimakkaita\nnaisia, joita Kuninkaitten kirjassa ylistetään. Hänessä miellyttää tuo\nnuoruuden ja älykkyyden harvinainen yhdistelmä ja osoitan mieltymystäni\nhänen sievän voittonsa johdosta.\n\nHerra Roman keskeytti:\n\n-- Varokaa, herra apotti, lausui hän kättään ojentaen, varokaa, ettette\nvain tarkastele tätä juttua erikoiselta ja yksilölliseltä kannalta,\nottamatta huomioon, kuten teidän tulisi tehdä, siihen liittyviä yleisiä\netuja. Kaikessa tulee ottaa huomioon valtiosyyt, ja selväähän on, että\nnuo suvereeniset syyt vaativat rouva Morangèrea olemaan puhumatta tai\nettä hänen puheisiinsa ei ainakaan olisi uskottu.\n\nHerra Gentil kohotti nenäänsä kirjoistaan.\n\n-- Tuon välikohtauksen tärkeyttä on suuresti liioiteltu, lausui hän.\n\n-- Ohoh, herra sihteeri, jatkoi herra Roman, emme saata uskoa, että\nseikka, joka saa teidät menettämään paikkanne, olisi mitätön. Sillä\nteidän niskaannehan se koituu, teidän ja esimiehenne. Omasta puolestani\nvalitan sitä. Mutta ministereitten kukistumisessa minua aina lohduttaa\nse, että he olivat kykenemättömiä estämään sen edeltä käsin.\n\nHerra Gentil ilmaisi hiukan silmää iskien, että hän tässä suhteessa oli\ntäydellisesti herra Romanin kannalla.\n\nTämä jatkoi:\n\n-- Valtio on kuin ihmisruumis. Kaikki sen tehtävät eivät ole\njaloja. Niinpä on sellaisia, joita täytyy salata, ja kaikkein\ntarpeellisimpiakin.\n\n-- Mitä, hyvä herra, sanoi apotti, oliko siis tarpeellista, että Lescot\nkäyttäytyi noin vangitun vaimoa kohtaan? Se oli häpeällistä!\n\nOh! sanoi herra Roman, se oli häpeällistä, kun se tuli tunnetuksi. Sitä\nennen se ei ollut mitään. Jos haluatte nauttia hallittuna olemisen\nsiunauksesta, joka yksin kohottaa ihmiset eläinten yläpuolelle, niin on\nhallitseville jätettävä keinot käyttää valtaansa. Ja niistä on\nsalaaminen ensimäinen. Sen johdosta kansanvaltainen hallitus, joka on\nkaikkein vähimmän salainen, on samalla heikoin. Luuletteko tosiaan,\nherra apotti, että ihmisiä voi johtaa hyveellä? Se olisi turhaa unta.\n\n-- Sitä en usko, vastasi hyvä opettajani. Olen huomannut elämäni eri\nvaiheissa, että ihmiset ovat vain viilejä eläimiä, joita saattaa\nhillitä vain väkivallalla ja viekkaudella. Mutta siinäkin tulee käyttää\njonkunlaista kohtuutta, eikä saa liiaksi loukata niitä harvoja hyviä\ntunteita, jotka heidän sielussaan ovat sekaantuneet huonoihin\nvaistoihin. Sillä luotiinhan ihminen, niin kehno, tyhmä ja ilkeä kuin\nhän onkin, Jumalan kuvaksi, ja häneen on jäänyt joitakuita piirteitä\ntästä ensimäisestä olemuksestaan. Hallitus, joka on lähtöisin\nkeskinkertaisesta ja halvasta kunniallisuudesta, saattaa kansansa\nhäpeään ja on syrjäytettävä.\n\n-- Puhukaa hiljemmin, herra apotti, säikähti sihteeri.\n\n-- Hallitsija ei ole koskaan väärässä, sanoi herra Roman, ja teidän\nohjeenne, herra apotti, ovat kapinallisia. Olisi oikein teille ja\nkaltaisillenne, ettei teitä ollenkaan hallittaisi.\n\n-- Vai niin! sanoi kunnon opettajani. Jos hallitus, kuten te väitätte,\non luotu vain petoksesta, väkivallasta ja kaikenlaisesta nylkemisestä,\nei tarvitse pahoin peljätä, että tuo uhkaus vaikuttaisi jotakin, ja\nmeillä on vielä kauan käytettävissämme ministereitä ja maakuntain\npäälliköitä asioitamme hoitamassa. Tahtoisin vain, että näiden sijalle\ntulisi toisia. Uudet eivät saattaisi olla huonompia kuin entisetkään,\nja olisivatpa kenties hiukan parempiakin.\n\n-- Olkaa varuillanne, väitti herra Roman, olkaa varuillanne! Valtiossa\non ihmeellistä juuri sen johdonmukainen jatkuvaisuus, ja se seikka,\nettä maailmassa ei ole täydellistä valtiota, johtuu minun mielipiteeni\nmukaan siitä, että vedenpaisumus Noakin aikana aiheutti epäjärjestystä\nkruunun perintöjärjestykseen. Siitä häiriöstä emme ole vieläkään\nselvinneet.\n\n-- Olette huvittava teorioinenne, kiisti kunnon opettajani.\nMaailmanhistoria on täynnä vallankumouksia. Siinä ei ole muuta kuin\nruhtinaiden kelvottomuuden aiheuttamia kansalaissotia, meteleitä ja\nvehkeilyjä, enkä tiedä, mitä nykyään on enemmän ihmeteltävä:\nhallitsevien hävyttömyyttäkö vai kansojen kärsivällisyyttä.\n\nSihteeri valitteli silloin, että herra apotti Coignard tuomitsi väärin\nkuninkuuden hyviä tuloksia, ja herra Blaizot selitti moittien, ettei\nsovi väitellä valtion asioista kirjakauppiaan puodissa.\n\nKun pääsimme ulos nykäisin oivaa mestariani hihasta.\n\n-- Herra apotti, sanoin, oletteko jo unohtanut Syrakusan mummon, kun\nnyt tahdotte vaihtaa tyranneja?\n\n-- Jacobus, poikani, hän vastasi, myönnän mielelläni joutuneeni\nristiriitaan. Mutta tuo kaksinaisuus, jonka puheissani aivan oikein\nhuomaat, ei ole likimainkaan niin pahaluontoista kuin se, jota\nfilosofit antinomiaksi nimittävät. Kirjassaan _Viisaudesta_ väittää\nCharron, että on ratkaisemattomiakin antinomioita. Omasta puolestani,\nkun tuskin olen alkanut miettiä luonnon salaisuuksia, näen henkeni\nsilmien eteen ilmestyvän noita paholaisia, jotka huikeasti kinastelevat\nkeskenään ollen repimäisillään toisiltaan silmät päästä, ja heti\nhuomaan, ettei noita piintyneitä raivottaria saa millään toisistaan\nerotetuiksi. Menetän kaiken toivon niiden sovittamiseksi, ja niiden\nvika on, etten ole paljoakaan edistynyt metafysikassa. Mutta tässä\ntapauksessa, Jacobus poikani, on ristiriita vain näennäinen. Järkeni\nkannattaa yhä Syrakusan vanhusta. Ajattelen tänään samoin kuin\neilenkin. Annoin vain tällä kertaa sydämelleni voiton ja tunteilleni\nvallan, kuten mikä hyvänsä oppimaton ihminen.\n\n\n\n\nV\n\nPääsiäismunat.\n\n\nIsäni oli ravintoloitsija Saint-Jacques-kadulla,\nSaint-Bénoit-le-Bétournén vastapäätä. En sano, että hän piti\npaastosta; tuo tunne ei olisi ollut paistinkääntäjän luonteelle\nominainen. Mutta hän noudatti paastoja ja pidättäymisiä kuten hyvän\nkristityn tuleekin. Kun hänellä ei ollut rahaa ostaa vapautusta\narkkipiispalta, hän söi lipeäkalaa paastopäivinä vaimoineen, poikineen,\nkoirineen ja tavallisine vieraineen, joista innokkain oli hyvä\nmestarini herra apotti Jérôme Coignard. Äitini ei olisi suvainnut, että\nMiraut, pihakoiramme, jyrsi luuta pyhänä pitkänä perjantaina. Sinä\npäivänä hän ei sekoittanut lihaa eikä rasvaa eläinparan kuppiin.\n\nTurhaan apotti Coignard selitti, että hän siinä teki pahoin ja että\nselvän oikeuden kannalta Miraut, jolla ei ollut osaa syntien anteeksi\nsaamisen pyhään mysterioon, ei ollut velvollinen kärsimään sen takia\njokapäiväisessä ravinnossaan.\n\n-- Oiva emäntäni, selvitteli tuo suuri mies, kuuluu asiaan, että me\nkirkon jäseninä syömme lipeäkalaa, mutta taikauskoa, epäuskoisuutta,\nuhmailua, vieläpä pyhyyden pilkkaakin on teidän laillanne tehdä koira\nosalliseksi kieltäymyksiin, jotka ovat äärettömän kallisarvoiset\nJumalan niihin kiinnittämän tärkeyden vuoksi, ja jotka muutoin olisivat\nhalveksittavia ja naurettavia. Se on väärinkäytös, jonka yksinkertainen\nmielenlaatunne tekee viattomaksi, mutta jos joku tohtori, taikkapa vain\ntavallinen selvä-älyinen kristitty niin tekisi, olisi se rikollista.\nSellainen uskonharjoitus, hyvä vaimo, johtaa vuorostaan pelottavimpaan\nkerettiläisyyteen. Se ei pääty vähempään kuin sellaiseen väitteeseen,\nettä Jeesus Kristus on kuollut niin koirien kuin Aatamin lastenkin\nvuoksi. Ja mikään ei ole niin paljon Raamatun oppia vastaan.\n\n-- Saattaa niin olla, vastasi äitini. Mutta jos Miraut söisi lihaa\npitkänä perjantaina, kuvittelisin, että se on juutalainen ja alkaisin\nkammoa sitä. Teenkö sittenkin synnin, herra apotti?\n\nJa hyvä mestarini jatkoi lempeästi, viiniä ryypäten:\n\n-- Voi, rakas sielu, ratkaisematta teettekö tässä syntiä tai ette,\nsanoo totuuden mukaan, että tässä ei ole vääryyttä ja että uskon teidän\npääsevän iankaikkiseen autuuteen pikemmin kun viiden tai kuuden piispan\nja kardinaalin minun tuttavapiiristäni, jotka kuitenkin ovat\nkirjoittaneet kauniita kanonisen lain selityksiä.\n\nMiraut särpi lientänsä ja isäni lähti apotti Coignardin kanssa\npistäytymään Pikku Bachuksessa.\n\nNäin vietimme _Kuningatar Hanhenjalan_ ravintolassa pyhää paaston\naikaa. Mutta heti pääsiäisaamuna, kun Saint-Benoît-le-Bétourné'n kellot\nkaikuivat ylösnousemuksen riemua, isäni pisti vartaaseen kanoja, sorsia\nja kyyhkysiä tusinoittain, ja liekehtivän uunin nurkassa Miraut nuuski\nrasvan hyvää hajua, heiluttaen häntäänsä ahkerasti, miettivänä ja\nvakavana. Vanhana, väsyneenä, melkein sokeana se vielä nautti tämän\nmaailman iloja, jonka pahat puolet se otti vastaan alistuvasti. Hän oli\nviisas, enkä ollenkaan ihmettele, että äitini otti niin järkevän\nolennon osalliseksi hurskaihin toimiinsa.\n\nKuunneltuamme korkean messun, aterioimme hyvältä tuoksuavassa puodissa.\nIsäni mukana tuli aterialle tuulahdus uskonnollista iloa. Tavallisesti\nhänellä oli ruokavieraina eräitä ylituomarin apulaisia ja oiva\nopettajani, apotti Coignard. Pääsiäisenä, armon vuonna 1725 muistan\nhänen tuoneen mukaansa herra Nicolas Cerisen, jonka hän oli löytänyt\njostain vinttikerroksesta Muurarinkadulta, missä tuo oppinut mies\nkirjoitteli koko päivät ja yöt uutisia kirjallisesta maailmasta\nHollannin kustantajille. Pöydällä kohosi rautakorissa vuori punaisia\nmunia. Ja kun apotti Coignard oli lukenut ruokaluvun, nuo munat\njoutuivat keskustelun aiheeksi.\n\n-- Aelius Lampridus kertoo, aloitti Nicolas Cerise, että Aleksanteri\nSeveruksen isän kana muni punaisen munan tuon valtaistuimelle\nmäärätyn lapsen syntyessä.\n\n-- Tuo Lampridus, joka oli verrattain tyhmä, vastasi oiva opettajani,\nolisi saanut jättää tuon jutun akoille, jotka sitä levittelivät. Teillä\non liiaksi arvostelukykyä, herra Cerise, johtaaksenne kristillisen\ntavan tarjota punaisia munia pääsiäisenä mokomasta mahdottomasta\ntarusta.\n\n-- Enhän tosin uskokaan, että tapa johtuisi Aleksanteri Severuksen\nmunasta, vastasi Nicolas Cerise. Ainoa johtopäätös, jonka siitä haluan\ntehdä, on se, että punainen muna pakanoitten keskuudessa merkitsi\nkorkeimpaan valtaan pääsyä. Muutoinkin, jatkoi hän, oli täytynyt\njollakin tavalla värjätä tuo muna, sillä kanat eivät muni punaisia\nmunia.\n\n-- Suokaa anteeksi, sanoi äitini, joka lieden luona seisten täytteli\nvateja, olen nuoruudessani nähnyt mustan kanan, joka muni ruskeaan\nvivahtavia munia. Sen vuoksi uskon kyllä, että on kanoja, joitten munat\novat punaisia tai punaiseen vivahtavia, esimerkiksi sellaisia kuin\ntiili.\n\n-- Se on hyvin mahdollista, sanoi hyvä opettajani, ja luonto on\ntuotteissaan paljon vaihtelevampi kuin tavallisesti luulemme. Eläinten\nsyntymisessä sattuu kaikenlaista outoa, ja luonnonhistoriallisissa,\nmuseoissa tapaamme paljoa kummallisempia hirviöitä kuin punainen muna\non.\n\n-- Niinpä on kuninkaan museossa, jatkoi Nicolas Cerise, viisijalkainen\nvasikka ja kaksipäinen lapsi.\n\n-- Vielä kummallisempaa näin Auneaussa, Chartres'n lähellä, sanoi\näitini, asettaen pöydälle tusinoittain makkaroita hapankaalissa,\njoitten miellyttävä tuoksu nousi katon malkoja kohti. Olen nähnyt\n_äsken_ syntyneen lapsen, jolla oli hanhen jalat ja käärmeen pää.\nKätilö, joka auttoi sen maailmaan, säikähti niin, että heitti sen\ntuleen.\n\n-- Ottakaa huomioon! huudahti apotti Jérôme Coignard, ottakaa huomioon,\nettä ihminen syntyy naisesta palvellakseen Jumalaa, ja että on\nsopimatonta varustaa lasta käärmeen päällä. Siis ei sellaista lasta\nole ollut olemassakaan ja kätilönne uneksi tai teki pilaa teistä.\n\n-- Herra apotti, huomautti Nicolas Cerise hymyillen hieman, te kuten\nminäkin olette nähnyt kuninkaan museossa nelijalkaisen, kaksisukuisen\nsikiön, jota säilytettiin spriillä täytetyssä maljakossa, ja toisessa\nmaljakossa päättömän lapsen, jolla oli silmä navan yläpuolella.\nVoivatko nuo hirviöt palvella Jumalaa paremmin kuin käärmepäinen lapsi,\njosta emäntämme kertoi? Ja entä sitten ne, joilla on kaksi päätä, niin\nettei tiedä onko niillä kaksi sieluakin? Tunnustakaa, herra apotti,\nettä luonto huvitellessaan noin ilkeillä leikeillä, tuottaa teologeille\nhiukan päänvaivaa.\n\nHyvä opettajani avasi jo suunsa vastatakseen ja olisi epäilemättä\nkokonaan kumonnut Nicolas Cerisen vastaväitteet, mutta äitini, jota ei\nmikään pidättänyt, kun puhumisen halu tuli hänen päälleen, ehätti\nedelle, sanoen hyvin äänekkäästi, että Auneaun lapsi ei ollutkaan\nihmiselimen olento ja että paholainen oli sen siittänyt leipojattaren\nkanssa.\n\n-- Ja sitä todistaa sekin, hän jatkoi, ettei kenenkään mieleen\njuolahtanut sitä kastaa ja että se haudattiin riepuun käärittynä\ntakapihalle. Jos se olisi ollut ihmisolento, se olisi peitetty\nsiunattuun maahan. Kun paholainen saa lapsen naisen kanssa, se luo\ntämän eläimen muotoiseksi.\n\n-- Vaimo, vaimo, varoitteli apotti Coignard, on merkillistä, että\ntalonpoikainen nainen tietää paholaisesta enemmän kuin teologian\ntohtori, ja minusta on ihmeellistä, että vetoatte johonkin Auneaun\nakkaan kun on saatava tietää, kuuluuko määrätty naisen hedelmä Jumalan\nverellä ostettuun ihmissukuun vai ei. Uskokaa minua: nuo pirunpelit\novat vain mielikuvituksen likaisia tuotteita, joista teidän tulee\npuhdistaa sielunne. Kirkkoisät eivät teoksissaan kerro, että paholainen\nsiittäisi tytöille lapsia. Kaikki jutut haureudesta paholaisen kanssa\novat inhottavia unia, ja on häpeällistä, että jesuitat ja dominikanit\novat laatineet tutkielmia siitä.\n\n-- Puhutte oikein, herra apotti, sanoi Nicolas Cerise, siepaten\nmakkaran vadista. Mutta ette ole vastannut mitään väitteeseeni, että\npäättömät lapset eivät ole erikoisen soveliaita ihmisen tarkoitukseen,\njona on, kuten kirkko opettaa, tuntea, palvella ja rakastaa Jumalaa, ja\nettä siis luonto, kuten hukatessaan suuren joukon siemeniä, ei ole\nriittävästi teologinen ja kristitty. Lisäisin vielä, ettei se juuri ole\nuskonnollinen missään toiminnassaan ja että se ei näytä tuntevankaan\nJumalaa. Se pelottaa minua, herra apotti.\n\n-- Voi! huudahti isäni heilutellen haarukkansa kärjessä linnun koipea,\njota hän paraikaa jyrsi. Voi, kuinka hämäriä, ikäviä ja nyt\nvietettävään juhlaan huonosti sopivia puheita! Se on yhtä paljon\nvaimoni vika, joka tarjoilee meille käärmepäisiä lapsia, niin kuin\nsellainen ruoka olisi sopivaa kunnon vierailleni. Kuinka on kauniista\npunaisista munistamme saattanut lähteä niin paljon pirullisia juttuja!\n\n-- Katsokaas, isäntä, sanoi apotti Coignard, on totta, että munista\nerkanee kaikenlaista. Siitä ovat pakanat saaneet aiheita moneen\nfilosofiseen kertomukseen. Mutta että yhtä kristillisistä munista\nantiikkisen purppuran alla kuin ne, joita par'aikaa syömme, lähtee\nmoinen määrä hurjaa epäuskoisuutta, on seikka, joka saattaa minut\nällistymään.\n\nNicolas Cerise katseli arvon mestariani silmiään räpäytellen ja sanoi\nohuesti naurahtaen:\n\n-- Herra apotti Coignard, ne munat, joitten mehulla värjätyt kuoret\npeittävät permannon jalkaimme alla, eivät olemukseltaan olekaan\nkristityitä ja katoolisia, kuten haluatte uskoa. Pääsiäismunat ovat\noikeastaan pakanallista alkuperää ja muistuttavat, nyt kevätpäivän\ntasauksen aikana, elämän salaperäistä puhkeamista. Se on vanha,\nkristinopissa säilynyt uskonnollinen symboli.\n\n-- Aivan yhtä hyvällä syyllä voi väittää, sanoi hyvä opettajani, että\nniissä piilee Kristuksen ylösnousemuksen symboli. Minä, jota ei\nollenkaan haluta kuormittaa uskontoa turhilla symbolisilla\nviisasteluilla, minä uskon mielelläni, että ilo syödä munia, joita ei\nole saanut koko paaston aikana, on ainoa syy, joka saa ne tänä päivänä\nesiintymään pöydällä kaikessa kunniassa, kuninkaalliseen purppuraan\npuettuina.\n\nMutta se on yhdentekevää, ja nämä ovat pikkuseikkoja, jotka huvittavat\nvain oppineitten ja kirjastonhoitajien mieltä. Teidän puheissanne,\nherra Cerise, on huomattavaa se, että asetatte luonnon uskontoa vastaan\nja haluatte tehdä ne toistensa vihollisiksi. Se on sellainen\nsynti, herra Nicolas Cerise, niin kauhea synti, että kunnon\nravintoloitsijaammekin on puistattanut hänen sitä käsittämättäkään.\nMutta minä puolestani en ole ollenkaan häiriytynyt ja sellaiset\nväitteet eivät hetkeksikään saata viehättää henkeä, joka kykenee\nhillitsemään itsensä.\n\n-- Te, herra Nicolas Cerise, olette juuri seurannut tuota järkeilevää,\ntieteellistä menetelmää, ahdasta, lyhyttä, saastaista umpikujaa, jonka\nperällä häpeällisesti iskee nenänsä seinään. Olette päätelleet kuin\nviisasteleva puoskari, joka luulee tuntevansa luonnon nuuskittuaan\njotain sen ulkoisia ilmiöitä. Ja olette lausunut, ettei luonnollinen\nsiittäminen, joka tuottaa hirviöitä, kuulukaan Jumalan salaisuuksiin,\nkun hän luo ihmisiä hänen kunniaansa ylistämään: _Pulcher hymnus Dei\nhomo immortalis_. Olitte kovin jalomielinen, kun ette puhunut äsken\nsyntyneistä, jotka kuolevat ennen päivän nousua, hulluista,\nvähäjärkisistä ja kaikista, jotka eivät Lactanuksen lausuman mukaan\nollenkaan muistuta ihanaa hymniä Jumalan kunniaksi, _pulcher hymnus\nDei_. Mutta mitä te siitä tiedätte ja mitä me tiedämme, herra Nicolas\nCerise? Pidätte minua jonain amsterdamilaisena tai haagilaisena\nlukijananne väittäessänne, että käsittämätön luonto on vastakkainen\nhyvin pyhälle kristinopillemme. Luonto on silmissämme, hyvä herra, vain\nhajallisten kuvien sarja, joiden merkitystä meidän on mahdoton löytää,\nja myönnän teille, että me sen mukaan ja sen viittauksia seuraamalla\nemme saata havaita äsken syntyneessä kristittyä, emme ihmistä, emme\nedes yksilöäkään, ja että liha on täydellisesti selittämätön\nhieroglyfi. Mutta se ei ole mitään, ja me näemme vain kuvakankaan\nnurjan puolen. Älkäämme kiinnittäkö huomiota siihen ja tietäkäämme,\nettemme sitä tietä saa mitään selville. Kääntykäämme täydellisesti\ntajuttavaan, joka on Jumalaan yhtynyt ihmissielu.\n\nOlette huvittava, herra Nicolas Cerise, luontoinenne ja\nsiittämisinenne. Olette mielestäni kuin porvari, joka luulee\nyllättäneensä kuninkaan salaisuudet, koska hän on nähnyt neuvostosalin\nseiniä koristavat maalaukset. Samoin kuin salaisuudet piilevät\nhallitsijan ja ministereitten puheissa, on ihmisen kohtalo ajatuksessa,\njoka lähtee samalla kertaa luodusta ja luojasta. Loppu on vain\ntyhmyreitä huvittavaa hupia ja turhuutta, jota akatemioissa saa paljon\nnähdä. Älkää puhuko minulle luonnosta, jollette tarkoita sitä, mitä\nnäemme Pikku Bachuksessa katsellessamme Cathérinea, pitsinnyplääjää,\njoka on pyöreä ja hyvin muodostunut.\n\nJa te, oiva isäntämme, lisäsi apotti Coignard, antakaa minulle\njuotavaa, sillä suutani kuivaa herra Nicolas Cerisen takia, joka luulee\nluontoa jumalattomaksi. Ja, kaikkien paholaisten nimessä, se on sitä ja\nsen tulee tavallaan ollakin, herra Nicolas Cerise! Joka tapauksessa se\njulistaa Jumalan kunniaa, vaikka se tapahtuu tiedottomasti, sillä emme\ntiedä, onko sen tietoisuus ehkä vain ihmisen hengessä, joka yksin uhoaa\nlopullisesta ja loputtomasta. Juotavaa!\n\nIsäni kaasi sekä kunnon mestarini apotti Coignardin että herra Nicolas\nCerisen lasiin reunoja myöten punaista viiniä ja käski heitä juomaan\ntoistensa terveydeksi. Sen he vilpittömästi tekivätkin, sillä he olivat\nkunnon miehiä kumpainenkin.\n\n\n\n\nVI\n\nUusi hallitus.\n\n\nHerra Shippen, joka Greenwichissä harjoitti luvallista lukkosepän\nammattia, aterioi joka päivä, niin kauan kuin hän viipyi Pariisissa,\nkuningatar Hanhenjalan ravintolassa isäni ja arvon mestarini, herra\napotti Jerôme Coignardin seurassa. Kun hän eräänä päivänä oli tapansa\nmukaan tilannut pullon viiniä, sytyttänyt piippunsa ja ottanut\ntaskustaan lontoolaisen lehden, hän alkoi poltella, juoda ja lukea\nkaikessa rauhassa. Sitte, taitettuaan lehtensä kokoon ja asetettuaan\npiippunsa pöydän reunalle, hän aloitti:\n\n-- Hyvät herrat, ministeristö on kukistettu.\n\n-- Oh! sanoi kelpo mestarini, se ei ole erikoisen huomattava asia.\n\n-- Suokaa anteeksi, vastasi herra Shippen, se on tärkeä asia, sillä\nnykyinen ministeristö on tory-, uusi whig-puoluetta, ja muutenkin on\nkaikki huomattavaa, mitä Englannissa tapahtuu.\n\n-- Olemme kuitenkin, vastasi hyvä opettajani, nähneet Ranskassa paljon\nsuurempia mullistuksia kuin tuo. Olemme nähneet neljän valtiosihteerin\npaikalle asetettavan kuusi tai seitsemän neuvostoa, jokaisessa kymmenen\njäsentä ja herrat valtiosihteerit on leikattu kymmeneen kappaleesen ja\nsitte taas palautettu alkuperäiseen muotoonsa. Aina tällaisen\nvaihdoksen tapahtuessa toiset vannoivat, että kaikki oli hukassa,\ntoiset, että kaikki oli pelastettu. Ja niistä tehtiin laulujakin.\nPuolestani kiinnitän vähän huomiota siihen, mitä ruhtinaitten\ntyöhuoneissa tapahtuu ottaen lukuun, ettei elämän kulku yhtään muutu.\nSillä uudistusten jälkeen ihmiset ovat yhtä itsekkäitä, ahneita,\nilkeitä ja julmia kuin ennen niitä; vuorotellen älyttömiä ja hurjia. Ja\naina on kuitenkin melkein yhtä paljon lapsia, avioliittoja,\naisankannattajia ja hirtetyitä, joka ilmaisee yhteiskunnan mainiota\njärjestystä. Tuo järjestys on pysyvä, hyvä herra, eikä mikään saata\nhämmentää sitä, sillä se on perustettu inhimilliselle kurjuudelle ja\ntyhmyydelle -- siinä avustajia, jotka eivät koskaan petä. Ne hankkivat\ntälle rakennukselle sellaisen kestävyyden, että se kykenee vastustamaan\nhuonoimmankin ruhtinaan ja tuon kelvottoman virkamiesjoukon\nhyökkäykset, vaikka jälkimäiset tukevatkin edellistä.\n\nIsäni, joka kuunteli keskustelua silavavarras kädessään, teki siihen\nhiljaisella lujuudella sen oikaisun, että hyviäkin ministereitä on\nolemassa, ja että hän erikoisesti muisti erään, äsken kuolleen, hyvin\nviisaan määräyksen julkaisijana, joka turvasi ravintoloitsijoita\nteurastajien ja leipureitten kaikki ahmivalta vallanhimolta.\n\n-- Saattaa niin olla, herra Paistinkääntäjä, jatkoi hyvä opettajani, ja\nsiitä asiasta pitäisi keskustella leipurinkin kanssa. Mutta\nharkitsemisen arvoista on se, että valtakunnat pysyvät pystyssä, ei\nsuinkaan eräitten valtiosihteereitten viisauden takia, mutta useitten\nmiljoonain ihmisten tarpeitten vuoksi, jotka elääkseen harjoittavat\nkaikenlaisia halpoja ja inhottavia ammatteja kuten teollisuutta,\nmaanviljelystä, kauppaa, sotaa ja merenkulkua. Nuo kurjat yksilöt\nluovat sen, mitä sanotaan kansojen suuruudeksi, ja ruhtinailla ja\nministereillä ei ole siinä mitään osaa.\n\n-- Erehdytte, hyvä herra, väitti englantilainen, ministereillä on\nosansa siinä, sillä he säätävät lakeja, joista yksi ainoa saattaa\nrikastuttaa kansan tai viedä sen vararikkoon.\n\n-- Mitä siihen tulee, intti apotti, on se sattuman varassa. Koska\nvaltion asiat ovat niin laajat, ettei yhden miehen äly kykene niitä\nkäsittämään, täytyy antaa ministereille anteeksi, että he toimivat\nsokeasti, omaamatta minkäänlaista jälkitietoisuutta tekemästään hyvästä\ntai pahasta, ja myöntää, että he ovat menetelleet kuin sokkosilla\nollen. Muuten, jos arvostelisimme tuota pahaa tai hyvää taikauskotta,\ntuntuisivat ne meistä kovin vähäpätöisiltä, ja epäilen, saattaisiko\nlailla tai määräyksellä olla sellainen vaikutus kuin väitätte. Otan\nesimerkiksi ilotytöt, joista yksin on vuoden aikana annettu enemmän\nmääräyksiä kuin vuosisadassa kaikista muista valtakunnan ihmisluokista,\nja he hoitavat kuitenkin ammattiaan tarkkuudella, joka on sukua\nluonnonvoimille. He nauravat lapsellisille mustaamisyrityksille, joita\neräs Nicodème-niminen virkamies heistä keksii, ja tekevät pilaa\npormestari Baiselancesta,[4] joka useitten ylituomareitten ja\nhaastemiesten kanssa on muodostanut oikean liiton heitä vastaan. Voin\nvakuuttaa, että Cathérine pitsinnyplääjä ei tiedä edes Baiselancen\nnimeäkään, ja se jää hänelle tuntemattomaksi aina kuolemaan saakka,\njoka on kristillinen, tai ainakin niin toivon. Ja tästä johdan sen,\nettä kaikki lait, joilla ministerit salkkujaan paisuttavat, ovat\nroskapaperia, eivätkä voi elättää eikä estää meitä elämästä.\n\n-- Herra Coignard, sanoi Greenwichin lukkoseppä, käyttämänne kielten\nhalpuudesta huomaa, että teidät on muovailtu elämään orjuudessa.\nPuhuisitte aivan toisin kuninkaista ja ministereistä, jos teillä olisi,\nkuten minulla, onni nauttia vapaasta hallituksesta.\n\n--- Herra Shippen, selitti apotti, oikea vapaus on tämän maailman\nturhuuksista eristäytyneen mielen vapautta. Valtiollisesta vapaudesta\nvälitän yhtä vähän kuin pilaantuneesta perunasta. Se on vain\nharhaluuloa, jolla petetään tietämättömien turhamielisyyttä.\n\n-- Vahvistatte ajatustani, sanoi herra Shippen, että ranskalaiset ovat\napinoita.\n\n-- Suokaa anteeksi, huusi isäni pannuaan heilutellen, heidän joukossaan\non leijoniakin.\n\n-- Siis ei ole puutetta muusta kuin kansalaisista, virkkoi herra\nShippen. Tuileries'n puistossa kaikki ihmiset väittelevät valtion\nasioista, eikä noista riidoista milloinkaan lähde järkevää ajatusta.\nTeidän kansanne on vain kuin meluava eläintarha.\n\n-- Hyvä herra, lievitteli arvon mestarini, on totta, että kun ihmisten\nyhdyskunnat saavuttavat erään määrän tapojen harjaannusta, ne tulevat\ntavallaan eläintarhan tapaisiksi, ja että edistys tavoissa on juuri\nsiinä, että eletään häkeissä eikä surkeasti harhailla pitkin salomaita.\nTämä tila on yhteistä kaikille Europan kansoille.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Greenwichin lukkoseppä, Englanti ei ole mikään\neläintarha, sillä siellä on parlamentti, josta ministerit ovat\nriippuvaisia.\n\n-- Hyvä herra, vastasi siihen apotti, saattaapa käydä niin, että\nRanskassakin kerran on ministereitä, jotka ovat parlamentin alaisia. Ja\nvieläkin enemmän. Aika tuo muassaan paljonkin muutoksia valtakuntien\nrakenteeseen, ja saattaapa kuvitella, että Ranska vuosisadan tai parin\nkuluttua omaksuu kansanvaltaisen hallitusmuodon. Mutta, hyvä herra,\nvaltiosihteerit, jotka ovat hyvin vähäpätöisiä nykyään, eivät silloin\nole yhtään mitään. Sillä sen sijaan, että he olisivat riippuvaisia\nhallitsijasta, jolta he saavat valtansa määrätyksi ajaksi, he alistuvat\nkansan mielipiteen alle ja tulevat osallisiksi sen vaihtelevaisuudesta.\nOn huomattava, että ministerit jonkunlaisella voimalla harjoittavat\nvaltaansa vain itsevaltiaissa monarkioissa, kuten Josefin, Jaakopin\npojan, faaraon ministerin kohtalo ja Haamanin, Ahasveruksen ministerin\nvaiheet opettavat. Toisella oli suuri tehtävä Egyptin, toisella Persian\nhallituksessa. Ranskassa tarvittiin vahvaa kuninkuutta ja heikkoa\nkuningasta Richelieu'n käsivarren varustamiseksi. Kansanvaltaisessa\nvaltiossa ministereistä tulee niin heikkoja, ettei heidän\nkelvottomuutensa, eipä edes tyhmyytensäkään enää aiheuta vahinkoa.\n\nHe saavat valtiopäiviltä vain epävarmat ja huolekkaat valtuudet.\nSaattamatta ulottaa toiveitaan kauas, pääsemättä laajentamaan tuumiaan,\nhe riutuvat surkeasti kuluttaen pian katoavaa olemassaoloaan. Heidän\nkasvonsa kellastuvat, kun he koettavat viidensadan koossa olevan\nkasvoilta lukea toimintakäskyt. Hakiessaan turhaan omia aatteitaan,\ntietämättömän, hajanaisen ihmisjoukon keskuudesta, he vaipuvat huolten\npainamaan voimattomuuteen. He eivät enää osaa valmistaa eikä\nsuunnitella mitään edeltäkäsin, ja harrastavat enää vain vehkeilyä ja\nvalehtelua. He kaatuvat niin matalalta, ettei putoaminen tuota heille\nmitään vahinkoa, ja pikku koulupojat kirjoittavat heidän nimensä\nseiniin naurattaakseen kaupungin porvareita.\n\nTälle puheelle herra Shippen kohotteli olkapäitään.\n\n-- Mahdollista, virkahti hän; minun on helppo nähdä ranskalaiset\nsellaisessa tilassa.\n\n-- Siinäkin tilassa maailma kulkee kulkuaan, sanoi oiva opettajani.\nSyödä täytyy. Siinä suuri välttämättömyys, josta kaikki muut johtuvat.\n\nHerra Shippen sanoi piippuaan pudistellen:\n\n-- Sillävälin meille luvataan ministeri, joka suosii maanviljelystä,\nmutta tuhoisi kaupan, jos hänen sallittaisiin toimia. Siihen on minun\npuututtava, koska kerran olen Greenwichin lukkoseppä. Kutsun lukkosepät\nkoolle ja pidän heille puheen.\n\nHän pisti piipun taskuunsa ja lähti hyvästiä sanomatta.\n\n\n\n\nVII\n\nUusi hallitus.\n\n(Jatko ja loppu.)\n\n\nIlma oli illallisen jälkeen kaunis, ja herra apotti Jérôme Coignard\nkäveli muutamia askeleita Saint-Jacques-kadulla, missä lyhtyjä\nsytytettiin, ja minä sain kunnian olla hänen seurassaan. Hän seisahtui\nSaint-Benoît-le-Bétourné'n porttiholvin alle ja sanoi, osoittaen\nminulle lihavalla, skolastisia todisteluja yhtä paljon, kuin helliä\nhyväilyjä varten tehdyllä pyöreällä kädellään, toista hyvin\ngoottilaisten kivipatsaiden alla olevaa pukkia, joka oli tuhrittu\nrivoilla piirroksilla:\n\n-- Jakobus, poikani, jos olet yhtä mieltä kanssani, niin hengitämme\nhieman raitista ilmaa noilla vanhoilla kiiltävillä kivillä, jonne niin\nmoni kerjuri on ennen meitä hiipinyt levähdyttääkseen kurjaa itseään.\nOnpa saattanut tapahtua, että pari kolme noista lukemattomista\nonnettomista on siinä vaihtanut keskenään mainioita viisauksia. Voimme\nkyllä joutua siinä kirppujen purtaviksi. Mutta kun sinä, poikani, vielä\nolet rakkauden iässä, niin voithan ajatella, että ne ovat Cathérine\npitsinnyplääjän kirppuja, tai Jeannette viulunsoittajan, -- heillä kun\non tapana tuoda sulhasensa hämärissä tänne, -- ja niitten purema tuntuu\nsinusta suloiselta. Se on sinun nuoruudellesi sallittu harhaluulo.\nItselleni, minä kun olen jo jättänyt taakseni suloisten erhetysten\najan, itselleni sanon, ettei lihan iloille tule antaa liian suurta\nosaa, eikä huolia kirpuista, jotka ovat, kuten koko muukin\nmaailmankaikkeus, Jumalan suuri salaisuus.\n\nNäin sanoen hän istui varoen, ettei häiritsisi pientä savoijilaista ja\ntämän kissaa, jotka nukkuivat viatonta untaan vanhalla kivipenkillä.\nAsetuin hänen viereensä ja kysyin, kun äskeinen keskustelu palasi\nmieleeni:\n\n-- Herra apotti, puhuitte äsken ministereistä. Kuninkaan ministerit\neivät tehneet teihin minkäänlaista vaikutusta, ei puvuillaan, ei\nvaunuillaan eikä nerollaan, ja arvostelitte heitä sellaisen sielun\nvapaudella, jota mikään ei hämmästytä. Kun sitten tarkastelitte näitten\nvirkamiesten tilaa kansanvaltiossa -- jos sellainen milloin syntyy --\nesititte sen meille kurjaa kurjemmaksi ja pikemmin säälin kuin\nkiitoksen arvoiseksi. Vastustaisitteko muinaisajan tasavaltojen tapaan\nuudelleen järjestettyjä hallituksia?\n\n-- Poikani, vastasi arvon mestarini, olen itsestäni taipuvainen\nkannattamaan kansanvaltaista hallitusta. Asemani alhaisuus johtaa minut\nsiihen, ja Pyhä Raamattu, jota olen hieman tutkinut, vahvistaa minua\ntässä taipumuksessani, sillä Herra sanoo Kuningasten kirjassa: Israelin\nvanhemmat haluavat itselleen kuningasta, että minä en hallitseisi\nheidän ylitsensä.\n\nSiispä teitä hallitsevan kuninkaan oikeudet ovat nämä: Hän ottaa teidän\nlapsenne vaunujansa ohjaamaan ja hän panee heidät juoksemaan vaunujensa\nedessä. Hän tekee teidän tyttäristänne voiteittensa valmistajia,\nkeittäjiään ja leipojiaan. _Filias quoque vestras faciet sibi\nunguentarias et focarias et panificas_. Tämä on erikoisesti sanottu\nKuninkaitten kirjoissa, joista vielä saatamme nähdä, että kuningas\nantaa alamaisilleen kaksi tuhoisaa lahjaa: sodan ja nälänhädän. Ja jos\non totta, että monarkiat ovat olemassa Jumalan armosta, on myös totta,\nettä niissä ilmenee inhimillisen tyhmyyden ja pahuuden piirteitä. On\nluultavaa, että taivas on antanut kuninkaat ihmisille rangaistukseksi:\n_Et tribuit eis petitionem eorum_.\n\n    ja vihassansa synnit hän meille viaksi kantaa\n    ja rankaisee, kun lahjojaan hän antaa.\n\nVoisin sinulle, poikani, kertoa muinaisajan viisaitten teoksista monta\nkaunista kohtaa, joissa tyrannien viha kuvastuu ihmeellisellä voimalla.\nLuulen sitäpaitsi osoittaneeni jonkunlaista sielun lujuutta\nhalveksiessani saarnastuolien tarjoamaa loistoa, ja inhoan, aivan yhtä\npaljon kuin tuo jansenisti Biaise Pascal, miekkaa kantavia hölmöjä.\nKaikki nuo syyt puhuvat sydämessäni ja sielussani kansanvaltaisen\nhallituksen puolesta. Olen ottanut nämä asiat mietelmien aiheeksi, ja\naion kerran julaista sellaisen kirjan, joissa sanotaan, että on\nmuserrettava luu ytimen löytääkseen. Kerron sinulle, että sepitän uuden\n_Hulluuden ylistyksen_, joka näyttää köykäistäkin köykäisemmältä, mutta\njossa viisas huomaa viisauden somasti kätkettynä narrinkaapun alle.\nLyhyesti: aion olla toinen Erasmus, aion opettaa kansaa hänen\nesimerkkiään noudattaen, oppineella ja älykkäällä lörpöttelyllä. Ja\ntämän tutkielman eräässä luvussa sinäkin, poikani, löydät kaikki\nselitykset mieltäsi kiinnittäviin asioihin, opit tajuamaan säädyistä\ntai kansankokouksista riippuvien ministereitten aseman.\n\n--- Voi, herra apotti, huudahdin, kuinka kiire minulla on lukea tuo\nkirja! Milloin arvelette, että se on valmis?\n\n-- En tiedä, virkkoi arvoina opettajani. Ja totta puhuakseni luulen,\nettä en kirjoita sitä koskaan. Ihmisten aikomukset joutuvat usein\nhäpeään. Emme voi hallita pienintäkään tulevaisuuden osaa, ja tuo\nAatamin koko suvulle yhteinen epävarmuus on minussa kehittynyt\näärimmilleen kokemusteni pitkän onnettomuuksien sarjan takia. Sen takia\nepäilen, poikani, kykenenkö milloinkaan luomaan tuota arvokasta pilaa.\nPitämättä sinulle tässä istuessamme poliittista esitelmää, kerron\nkuitenkin, kuinka aioin kuviteltuun kirjaani sovitella kappaleen, jossa\nnäyttäytyy ukko Demoksen -- kun hän pääsee valtaan -- uhriksi joutuvien\npalvelijoitten heikkous ja viekkaus. En tiedä, pääseekö hän valtiaaksi,\nenkä rupea sitä ratkaisemaankaan. En rupea ennustelemaan, vaan jätän\nsen vaivan neitsyeille, jotka puhuvat ennusmerkkien kautta, kuten\nsellaiset sibyllat kuin Cuman, Persian, Tiburtinumin, _quarum insigne\nvirginitas est et virginitatis praemium divinatio_. Palatkaamme siis\nasiaan. Siitä on jo noin kaksikymmentä vuotta, kun asuin Séez'in\nmieluisassa kaupungissa, missä olin piispan kirjastonhoitajana.\n\nSattumalta sinne tulleet kiertävät näyttelijät esittivät ladossa aika\nhyvän murhenäytelmän. Menin sinne ja näin esiintyvän Rooman keisarin,\njonka tekotukka oli koristettu runsaammilla laakereilla kuin Pyhän\nLaurin tori markkinain aikana kinkuilla. Hän istui papillisessa\nnojatuolissa. Hänen kaksi ministeriään, hovipuvussa, loistavine\narvonmerkkeineen, istuivat hänen rinnallaan jakkaroilla, ja kaikki\nkolme neuvottelivat valtion asioista pahalta hajuavien öljylamppujen\nvalossa. Keskustelun kuluessa eräs neuvosmiehistä piirsi satirisen\nkuvan tasavallan loppuajan konsuleista. Hän osoitti heidät innokkaiksi\nkäyttämään oikein sekä väärin haihtuvaa valtaansa, yhteishyvän\nvihollisiksi, kateellisiksi seuraajilleen, tietäen varmasti tapaavansa\nheissä omia rikostovereitaan rosvouksessa ja verojen kiskomisessa. Näin\nhän lausui:\n\nKun tuollaiset pikkuherrat, jotka asetetaan paikoilleen vuodeksi,\nhuomaavat, kuinka lyhyt aika heidän valtaansa rajoittaa, niin he\ntekevät onnellisimpienkin toimenpiteiden tulokset turhiksi pelosta,\nettä heidän seuraajansa hyötyisivät. Koska heillä on vähän osaa\nkaikkeen hallitsemaansa hyvinvointiin, he niittävät runsaan sadon\nyleisestä vainiosta, varmoina siitä, että jokainen mielellään antaa\nheille anteeksi, toivoen vuorostaan samanlaista kohtelua.[5]\n\nNo niin, poikani, nuo lauseet, jotka iskevässä tarkkuudessaan\nmuistuttavat Pibrac'in nelijalkoja, ovat sisällyksen puolesta parempia\nkuin koko muu murhenäytelmä, joka hiukan liiaksi muistuttaa kapinoivien\nruhtinaitten kevyttä loisteliaisuutta, ja joka on liiaksi pilattu\nLonguevillen herttuattaren ranskalaisella hienostelulla -- hän itse\nesiintyi siinä Emilie-nimisenä. Pidin huolta siitä, että ne säilyivät\nmuistossani, saadakseni miettimisen aihetta. Sillä hyviä tapain ohjeita\nlöytää teatterikirjallisuudestakin. Se, mitä runoilija kahdeksassa\nsäkeessä sanoo Rooman tasavallan konsuleista sopii mainiosti\nkansanvallanministereihinkin, joiden mahti on sattuman vallassa.\n\nHe ovat heikkoja, koska he ovat riippuvaisia kansankokouksesta, joka on\nkykenemätön näkemään laajalti ja syvästi valtiollisessa toiminnassaan,\nvaikka siltä puuttuukin tyhjänpäiväisen kuninkaan vahingoton\nälyttömyys. Ministerit ovat suuria vain silloin kuin he, kuten Sully,\navustavat älykästä kuningasta, jota he pitävät arvossa, tai sitte he\novat, kuten Richelieu, itse asettuneet hallitsijan paikalle. Ja kukapa\nei huomaisi, että jollakin Demoksella ei ole Henrik IV:n itsepäistä\nymmärrystä eikä Ludvig XIII:n suotuisaa mielen hitautta? Otaksun, että\nhän tietää mitä tahtoo; hän ei kuitenkaan tiedä, kuinka hänen tahtonsa\non täytettävä eikä edes saattaako sitä täyttää. Huonosti käskiessään\nhäntä totellaan huonosti ja petetään aina. Edustajat, jotka hän\nlähettää valtiopäivilleen, pitävät kekseliäillä valheilla yllä hänen\nharhaluulojaan aina siihen saakka kuin he kukistuvat hänen\nepäoikeutettuihin tai todellisiin epäluuloihinsa. Valtiopäivät toimivat\nniitten joukkojen sekavan keskinkertaisuuden mukaan, joista ne ovat\nlähtöisin. Niiden keskuudessa herää ja liikkuu hämäriä ja moninaisia\najatuksia. Ne antavat hallituksen johtajille tehtäväksi epämääräisten\ntoivomusten täyttämisen, joista ne itsekään eivät ole tietoisia. Ja\nvähemmän onnellisina kuin tarun Oidipos, satupaimen, Sfinksi nielee\nvuorotellen heidän ministerinsä, koska he eivät ole kyenneet\nratkaisemaan arvoitusta, jonka avainta Sfinksi itsekään ei tiedä.\nHeidän suurin kurjuutensa on siinä, että heidän täytyy alistua\nvoimattomuuteen, puhumaan toiminnan sijasta. Heistä tulee puhujia,\nhyvin huonoja puhujia, sillä heiltä puuttuvat lahjat, jotka tuovat\nmuassaan selvyyttä. Heidän on pakko opiskella puhumaan ollakseen\nsanomatta mitään, ja vähemmän tyhmät heidän keskuudessaan ovat tuomitut\nvalehtelemaan enemmän kuin muut. Siten tulee älykkäimmistä kaikkein\nhalveksittavimpia. Ja jos heidän joukossaan vielä sattuukin olemaan\nkyllin kykeneviä päättääkseen sopimuksia, järjestääkseen raha-asioita\nja hoitaakseen valtiota, heidän tietonsa eivät toimita mitään, sillä\nheiltä puuttuu aikaa, ja aika on suurten yritysten kudelankaa.\n\nTämä nöyryyttävä olotila vie rohkeuden kunnolliselta ja antaa huonoille\nkunnianhimonsa. Joka puolelta kohoaa pikku kylistä valtaan pyrkijöitä\ntavoitellen valtion paraita virkoja, ja kun rehellisyys ei ole\nluontaista ihmiselle, vaan sitä kasvatetaan heidän keskuudessaan\npitkällä huolella ja teennäisillä menettelytavoilla, saamme nähdä\nkoronkiskojien pilvinä heittäytyvän valtion kassojen kimppuun.\nHäväistyksen synnyttämä häly suurentaa paljon itse pahaa, koska\nkansanvaltaisessa hallinnossa on vaikea mitään peittää, ja kaikki\njoutuvat epäilyksen alaisiksi monien rikosten vuoksi.\n\nTästä en kuitenkaan päätä, poikani, että kansat silloin tulisivat\nonnettomammiksi kuin nyt. Olen jo edellisissä keskusteluissamme\nosoittanut, että en usko kansojen kohtalon riippuvan ruhtinaista ja\nministereistä, ja että sellaisille annetaan liian paljon arvoa, jos\nniiltä tehdään yleisten onnettomuuksien tai menestyksen lähde.\nKuitenkin on lakien moninaisuus turmiollista, ja pelkäänpä, että\nsäädytkin käyttivät väärin lainsäädäntövaltaansa.\n\nSamanlaista on Pekan ja Paavon pikku rikollisuus, kun he lampaita\npaimentaessaan laativat säännöksiä ja huudahtavat: \"Jospa olisin\nkuningas!\"... Jos Pekasta tulisi kuningas hän julkaisisi vuodessa\nenemmän määräyksiä kuin keisari Justianus kokosi koko hallintonsa\naikana. Jo tältäkin kannalta Pekan hallinto näyttäisi minusta\nvaaralliselta. Mutta keisareitten ja kuninkaitten hallitus oli\nylimalkaan niin huonoa, ettei huonompaa saata peljätäkään, eikä Pekka\nepäilemättä tekisi enemmän tyhmyyksiä eikä ilkeyksiä kuin kaikki nuo\nkahden- tai kolminkertaisilla kruunuilla vihityt ruhtinaat, jotka\nvedenpaisumuksen ajoista ovat peittäneet maan verellä ja raunioilla.\nHänen kykenemättömyydessään ja hassuudessaan on mainiota se, että ne\ntekevät mahdottomiksi nuo valtioitten väliset viisaat suhteet, joita\nsanotaan diplomaattisiksi ja jotka päätyvät vain keinotekoisesti\nsytyttämään turhia ja tuhoisia sotia. Ukko Demoksen ministeriltä, jota\nlakkaamatta potkitaan, tuupitaan, sysitään, nöyryytetään, keikautellaan\nja ahdistetaan paljoa enemmän paistetuilla omenilla ja kovilla munilla\nkuin katuteatterien halvinta kujeilijaa, ei ole vähääkään tilaisuutta\nvalmistella notkeasti työhuoneen salaisessa rauhassa, vihreän kankaan\nääressä, verilöylyjä, ottaen huomioon sen, mitä sanotaan Europan\ntasapainoksi ja joka oikeastaan on vain diplomaattien peliä. Silloin ei\nenää ole ulkopolitiikkaa ja se on suuri onni onnettomalle\nihmiskunnalle.\n\nNäin puhuttuaan arvon mestarini nousi ja jatkoi seuraavasti:\n\n-- On aika palata kotiin, poikani, sillä tunnen viileyden tunkeutuvan\npukimieni vaillinaisuuksien läpi, niissä kun on reikiä siellä täällä.\nJa jos jäisimme tämän holvin alla saattaisimme säikyttää Cathérinen ja\nJeannetten sulhaset, jotka täällä odottavat lempensä täyttymistä.\n\n\n\n\nVIII\n\nNeuvosmiehet.\n\n\nSinä iltana menimme, arvon mestarini ja minä, Pikku Bachuksen\npuutarhaan, jossa tapasimme Cathérine pitsinnyplääjän, ontuvan\nveitsisepän ja isän, joka minut siitti. He istuivat kolmisin pöydän\nympärillä viiniruukun edessä, josta he olivat maistelleet kylliksi\nollakseen hupaisia ja seuranhaluisia.\n\nSääntöjen mukaan oli valittu kaksi neuvosmiestä neljästä, ja isäni\npuhui tapauksesta oman nokkansa mukaan.\n\n-- On vahinko, hän väitti, että neuvosmiehetkin ovat virkamiehiä eikä\nravintoloitsijoita, ja että he saavat arvonsa kuninkaalta eikä\nkauppiailta, etenkin Pariisin ravintoloitsijoiden ammattikunnalta,\njonka lipunkantaja minä olen. Jos minä saisin valita heidät, häviäisi\npuute ja verot, ja olisimme kaikki onnellisia. Jos maailma ei vain\nrupea kulkemaan takaperin kuin krapu, niin tulee päivä, jolloin\nkauppiaat valitsevat kaupungin neuvosmiehet.\n\n-- Niin, epäilemättä, vahvisti herra apotti Coignard, kerran saavat\nmestarit ja oppipojat valita neuvosmiehet.\n\n-- Älkääpä, älkääpä, herra apotti, virkahti isäni huolestuneena\nkulmiaan rypistellen. Kun oppipojat pääsevät nimittämään neuvosmiehiä,\non kaikki mennyttä. Siihen aikaan kun minä olin oppipoika, en ajatellut\nmuuta kuin vahinkoa mestarini omaisuudelle ja vaimolle. Mutta heti kun\nitse sain liikkeen ja vaimon, harrastan yhteistä hyvää, josta minunkin\nmenestykseni riippuu.\n\nLesturgeon, isäntämme, toi viiniruukun. Hän oli pieni, nopsa ja kiivas\nmies.\n\n-- Puhutte uusista neuvosmiehistä, hän aloitti kädet lanteilla. Toivon\nvain, että he harrastaisivat yhteistä hyvää edes yhtä paljon kuin\nentiset, jotka eivät siitä suuriakaan välittäneet. Mutta he alkoivat jo\noppia ammattinsa. Tiedättehän, mestari Léonard -- hän jatkoi isäni\npuoleen kääntyen -- että koulu, jossa Pyhän Jaakon kadun lapset käyvät\nkatkismustaan oppimassa, on rakennettu puusta, ja että kipuna ja lastu\njo saisivat sen leimuamaan kuin juhannuskokko. Puhuin siitä\nRaatihuoneessa istuville herroille. Kirjeeni ei suinkaan ollut kelvoton\ntyyliltään, sillä olin kirjoituttanut sen kuudesta hopeakolikosta\nsihteerillä, jolla on toimisto Armonlaakson luona. Esitin siinä\nherroille neuvosmiehille, että kaikki korttelin pikkupojat olivat joka\npäivä vaarassa käristyä kuin ankeriaat, seikka, joka olisi otettava\nhuomioon äitien helläsydämisyyteen nähden. Se herra neuvosmies, jolle\nkouluasiat kuuluvat, vastasi kohteliaasti vuoden kuluttua, että vaara,\njoka uhkasi Pyhän Jaakon kadun pikku poikia, herätti koko hänen\nhuolenpitonsa ja että hän tekisi kaiken voitavansa sen torjuakseen. Sen\nvuoksi hän oli lähettänyt ylempänä mainituille pojille paloruiskun.\n\"Koska kuningas\", lisäsi hän, \"viisaudessaan rakennuttaa kaivon\nvoittojensa muistoksi, parin sadan askeleen päähän koulusta, ei\nvettäkään puutu, ja lapset oppivat parissa päivässä käyttämään pumppua,\njonka kaupunki suvaitsee heille myöntää\". Palattuani Armonlaaksoon,\nlausuin sihteerille vastauksen, joka oli sepitetty tähän suuntaan:\n\n-- \"Hyvä herra valtuusmies, Pyhän Jaakonkadun koulutalossa on\nkaksisataa pienokaista, joista vanhin on seitsenvuotias. Siinä oivia\npumppumiehiä ruiskuanne käyttämään! Ottakaa se takaisin ja\nrakennuttakaa uusi koulutalo kivestä ja savesta.\"\n\nTämä kirje, kuten ensimäinenkin, maksoi minulle kuusi hopeakolikkoa,\nsinetteineen. Mutta rahani ei mennyt hukkaan, sillä kahdenkymmenen\nkuukauden kuluttua sain vastauksen, jossa herra neuvosmies selitti,\nettä Pyhän Jaakonkadun pienokaiset täysin ansaitsivat Pariisin\nvaltuuston huomion, joka toimisi heidän turvallisuudekseen. Siinä nyt\nollaan. Jos neuvosmieheni jättää paikkansa, täytyy minun aloittaa\nkaikki alusta ja maksaa taas kaksitoista kovaa Armonlaakson kirjurille.\nSen tähden, mestari Léonard, vaikka olenkin vakuutettu, että\nraatihuoneella on houkkioita, jotka olisivat paremmin paikallaan\nmarkkinoilla Hölmöläistä näyttelemässä, minulla ei ole yhtään halua\nnähdä siellä uusia naamoja. Pidän parempana säilyttää neuvosmieheni\nruiskuineen.\n\n-- Minä taas, arveli puolestaan Cathérine, haluaisin hiukan kurittaa\npoliisipäällikköä. Hän antaa Jeannette viulunsoittajan joka päivä\nhämärissä kuljeksia Saint-Benoît-le-Bétourné'n portin edessä. Hän\nhiipii kuin myyrä sivukaduilla ja vetelee perässään kaikissa\nlammikoissa likaantuneita hameitaan. Julkiset paikat täytyisi varata\nhyvin puetuille tytöille, että he voisivat esiintyä siellä kunniakseen.\n\n-- Ohoh, äännähti ontuva veitsiseppä, luulenpa, että katu on kaikkia\nvarten, ja menenpä minäkin jonain päivänä, kuten isäntämme Lesturgeon,\nArmonlaakson kirjurin luo, että hän minun nimissäni laatisi kauniin\nanomuksen kulkukauppiasraukkojen puolesta. En saata koskaan asettaa\nvaunujani oikein hyville paikoille, ennenkuin poliisit tulevat\nhäiritsemään, ja heti kun joku lakeija tai pari palvelustyttöä\nseisattuu katselemaan tavaroitani, tulee suuri musta lurjus, joka lain\nnimessä käskee minun kuljettaa romuni muuanne. Toisinaan muka olen\ntorikauppiaiden vuokraamalla maalla, toisinaan Leborgnen, valantehneen\nveitsisepän lähellä. Joskus taas minun täytyy antaa tilaa jonkin\npiispan tai ruhtinaan vaunuille. Ja niin saan tarttua vetohihnaan ja\nkiskoa aisoista ja kiittää onneani, elleivät lakeijat ja sisäköt ole,\nhäiriötäni hyväkseen käyttäen, siepanneet maksamatta koteloa, saksia\ntai komeata linkkuveistä. Olen kyllästynyt sortovaltaan, olen\nkyllästynyt oikeuden palvelijain vääryyksiin. Tunnen suurta tarvetta\nnousta kapinaan.\n\n-- Siitä merkistä tunnen, sanoi hyvä mestarini, että olette\njalomielinen lukkoseppä.\n\n-- En ole yhtään jalomielinen, herra apotti, jatkoi ontuva\nvaatimattomasti. Olen kostonhaluinen, ja harmi on saanutkin minut salaa\nmyymään pilkkalauluja kuninkaasta, hänen rakastajistaan ja\nministereistään. Minulla on niitä aika hyvä valikoima kärryjeni\npeitteen alla. Älkää ilmaisko minua. Se laulu \"kahdestoista\nlempilinnusta\", on mainio.\n\n-- En minä teitä petä, vastasi isäni, minusta hyvä laulu vastaa\nviinilasia ja enemmänkin. Veitsistäkään en sano sen enempää, ja olen\nhyvilläni, jos saatte omanne kaupaksi, sillä kaikkien täytyy elää.\nMutta myönnättehän toki sietämättömäksi sen, että kulkukauppiaat\nkilpailevat kauppiaitten kanssa, jotka ovat vuokranneet puotinsa ja\nmaksavat veroa. Mikään ei ole sen vastaisempaa järjestykselle ja\nhyvälle hallinnolle. Noitten kierturien röyhkeys on tavaton. Minne asti\nse menisikään, jollei heitä hillittäisi? Eikös viime vuonna eräs\nMontrougen talonpoika asettunut juuri minun ravintolani eteen, kärryt\ntäynnä kyyhkysiä, joita hän myi kahta liardia yhtä souta halvemmalla\nkuin minä. Ja tuo moukka huusi, niin että ikkunaruudut tärisivät:\n\"Hyviä kyyhkysiä, viisi souta!\" Uhkasin häntä parikymmentä kertaa\npaistinvartaallani, mutta hän vastasi typerästi, että katu on kaikkien\nomaisuutta. Valitin poliisipäällikölle ja sain oikeutta, niin että\nlurjus karkoitettiin. En tiedä, mitä hänestä on tullut, mutta olen\nvielä hänelle harmissani tekemästään vahingosta. Sillä kun näin\nparaitten kauppaystävieni ostavan häneltä kyyhkysiä parittain,\npuolitusinoittainkin, sain keltataudin, joka kauan piti mieltäni\nalakuloisena. Toivoisin, että hänen nahkaansa lintuliimalla\nkiinnitettäisiin höyhenet niistä linnuista, joita hän myi paistettuina\nnenäni edessä, ja että häntä näin, kiireestä kantapäähän höyhenissä,\nkuljetettaisiin pitkin katuja, takaperin kärryillään.\n\n-- Mestari Léonard, puolusteli ontuva veitsiseppä, olette ankara\nköyhälle väelle. Sillä lailla saatetaan onnettomat epätoivoon.\n\n-- Herra veitsiseppä, virkkoi nauraen kunnon opettajani, neuvon teitä\nteettämään jollain palkatulla kirjurilla pilkkalaulun mestari\nLéonardista ja myymään sitä samalla kuin \"kuninkaan kahtatoista\nlempilintua\". Olisi sopivaa tehdä hiukan pilaa ystävästämme, joka\npuoleksi riippuvaisessa asemassaan ei ainoastaan pyri vapauteen, vaan\nhirmuvaltaankin. Päätän kaikista puheistanne, hyvät herrat, että\nkaupungin hallinto on vaikea taito, siinä kun täytyy sovitella aivan\nvastakkaisia etuja ja että yhteinen etu on luotu suuresta määrästä\nyksityisiä epäkohtia ja että lopulta on aivan merkillistä, miksi eivät\nsamojen muurien sisälle suljetut ihmiset syö silmiä toistensa päästä.\nSe on onni, joka riippuu vain heidän pelkuruudestaan. Yleinen\nrauhallisuus perustuu vain kansalaisten huonoon rohkeuteen, sillä he\nkunnioittavat toisiaan vain keskinäisen pelon takia. Ja ruhtinas, joka\nherättää pelkoa kaikissa, takaa heille siten rauhan arvaamattoman\nonnen. Mitä taas tulee neuvosmiehiinne, joitten valta on pieni, ja\njotka eivät kykene teitä vahingoittamaan, eikä hyödyttämäänkään, ja\njoitten ansio piilee parhaasta päästä heidän kepeissään ja suurissa\ntekotukissaan, niin älkää liioin valittako, että kuningas valitsee\nheidät ja että heidät, viime hallituskauden ajalta saakka, asetetaan\nmelkein kruunun palvelijoitten veroisiksi. Ruhtinaitten ystävinä he\novat vaistomaisesti melkein kaikkien kansalaisten vihollisia, ja\njokainen sietää tuon vihamielisyyden sen tasaisuuden vuoksi, millä se\nlankeaa kaikkien osalle. Se on sade, josta me kukin saamme vain\nmuutaman pisaran. Silloin kun kansa saa valita heidät (ja sellainen\nkuuluu tapa olleen monarkian alkuaikoina), neuvosmiehet saavat ystäviä\nja vihollisia itse kaupungissa. Vuokraa ja veroa maksavien kauppiaitten\nvalitsemina he kohtelevat kulkukauppiaita pahoin. Kulkukauppiaitten\nvalitsemina he taas tuottavat huolta kauppiaille. Oppipoikien\nvalitsemina he vastustavat isäntiä, jotka teettävät työtä oppipojilla.\nSiitä tulisi ikuinen riitojen ja kiistan syy. Heidän kokouksensa\ntulevat meluisiksi, ja jokainen ajaa niissä omien valitsijoittensa\netuja ja harrastuksia. Luulen kuitenkin, että he eivät saa ikävöimään\nnykyisiä neuvosmiehiänne, jotka ovat riippuvaisia vain ruhtinaasta.\nHeidän vaativa turhamaisuutensa huvittaa kansalaisia, jotka näkevät\nsiinä itsensä kuin suurentavassa peilissä. He käyttäisivät\nkeskinkertaisesti keskinkertaista valtaansa. Kansan asemasta lähteneinä\nheillä on yhtä vähän kykyä kehittää sitä kuin pysyttää se. Rikkaat\nkauhistuvat heidän röyhkeyttään ja köyhät moittivat heitä\npelkuruudesta, kun oikeastaan olisi tunnustettava vain heidän huutava\nkykenemättömyytensä. Muutoin he kyllä kykenevät tavallisiin tehtäviin\nja hoitavat yhteisiä asioita tuolla itsekylläisellä epäpätevyydellä,\njonka aina saavuttaa, mutta josta ei milloinkaan pääse.\n\n-- Huh, huh, pääsi isältäni. Olette puhunut hyvin, herra apotti. Ja nyt\njuodaan!\n\n\n\n\nIX\n\nTiede.\n\n\nSinä päivänä me, oiva opettajani ja minä, ulotimme retkemme aina Pont\nNeuf'ille saakka, jonka puolikuunmuotoiset kaidekomerot olivat täynnä\nboukinistien näytelaatikoita -- romaaneja ja hartauskirjoja sekaisin.\nSieltä saa kahdella sol'illa koko _Astré'en_, _Grand Cyrus_-romaanin,\njonka kansia maaseudun lukijat ovat kuluttaneet ja tahrineet,\n_Palohaavojen parantamisoppaan_ ja erilaisia jesuiittain teoksia.\nKunnon mestarillani oli tapana lukea ohi kulkiessaan muutama sivu\nnoista kirjoista, joita hän kuitenkaan ei ostanut, ollen aina ilman\nrahaa ja säästäen viisaasti Pikku Bachuksen isännälle ne kuusi\nhopeakolikkoa, jotka hän sattumalta oli saanut housuntaskuunsa. Muutoin\nhän ei ollut ollenkaan ahnas tämän maailman hyvyyksille, ja hänen\nmielensä ei tehnyt parhaitakaan teoksia, koska hän muutenkin sai\nselville niitten oivalliset kohdat, puhuakseen niistä sitte ihmeellisen\nviisaasti. Pont Neuf'in kirjat miellyttivät häntä sitä paitsi sen\ntakia, että niihin oli tarttunut rasvan haju, sillä ohukaisten\nkauppiaat olivat asettuneet siihen lähelle. Ja niin tuo mainio mies\ntäällä hengitti samalla kertaa sekä keittiön että tieteen hänelle\nrakkaita tuoksuja.\n\nPistäen lasit nenälleen hän tutki esillä olevia kirjoja tyytyväisenä\nkuin sielu, josta kaikki on suloista, koska kaikki siihen suloisena\nkuvastuu.\n\n-- Jacobus, poikaseni, hän sanoi minulle, tämän miehen varastossa on\nniihin aikaan tehtyjä kirjoja, jolloin kirjapainotaito oli niin\nsanoaksemme kapaloissa, ja näistä kirjoista kuvastuvat vielä\nesi-isiemme karkeat tavat. Näenpä täällä erään Monstrelet'n barbaarisen\nkronikan, kirjailijan, joka oli yhtä näljäinen kuin sinappikulho ja\npari kolme Pyhän Margaretan elämäkertaa, joita perheenemännät muinoin\nkäyttivät kääreinä vatsallaan synnytystuskissa ollessaan. Olisi\nkäsittämätöntä, että ihmiset saattaisivat lukea ja kirjoittaa moista\nlorua, jollei pyhä uskontomme opettaisi, että heissä syntyessään piilee\ntyhmyyden siemen. Ja koska minulta ei ole koskaan puuttunut uskon valoa\nei edes, onneksi, pöydän ja vuoteen erehdyksissäkään, käsitän paremmin\nheidän menneen tyhmyytensä kuin nykyisen älynsä, joka, suoraan puhuen,\ntuntuu minusta harhaannuttavalta ja pettävältä, ja siltä se näyttää\ntulevistakin sukukunnista, sillä ihminen on pohjaltaan tyhmä elukka ja\nhänen henkensä edistykset ovat vain hänen huoltensa turhia tuloksia.\nSen takia, poikani, olen varuillani siihen nähden mitä he sanovat\ntieteeksi ja filosofiaksi ja joka, minun mielestäni, on vain\nkuvitelmien ja pettävien kuvien väärinkäyttöä ja, eräässä suhteessa,\npahan hengen voittoa sielusta. Tiedäthän hyvin, että en ollenkaan usko\nkaikkia noita paholaisen vehkeitä, joilla köyhää kansaa pelotellaan.\nOlen samaa mieltä kuin kirkkoisät, että kiusaus piilee meissä\nitsessämme ja että itse olemme omia kiusaajiamme ja viettelijöitämme.\nMutta olenpa kiukuissani Descartesille ja kaikille filosofeille, jotka,\nkuten hän, ovat luonnon tuntemuksesta hakeneet ohjeita elämälle ja\nperiaatteita sen viettämiselle. Sillä lopultahan, Jacobus poikani,\nmitäpä muuta on luonnontuntemus kuin aistiemme kuvittelua? Ja mitäpä\nlisää siihen tiede, kysyn sinulta, viisaineen Gassendista alkaen, joka\nei suinkaan ollut mikään aasi ja Descartes ja hänen oppilaansa aina\ntuohon somaan tyhmyriin Fontenelleen saakka? Silmälaseja, poikani,\nsilmälaseja, sellaisia kuin nenäni päällä ratsastaa. Kaikki\nmikroskoopit ja kiikarit, joilla kerskaillaan, mitä _ne_ todella ovat\nmuuta kuin tarkempia rillejä, parempia kuin minun, jotka viime vuonna\nostin optikolta Pyhän Laurin markkinoilla, ja joitten vasemman silmän\nlasi -- sillä näen paremmin -- halkesi pahaksi onneksi tänä talvena,\nkun ontuva veitsiseppä heitti minua päähän tuolilla luullessaan minun\nhalailevan Cathérine pitsinnyplääjää, sillä hän on raaka mies ja\ntäydellisesti lihan himon kuvitelmien sokaisema. Niin, Jacobus\npoikaseni, mitä ovat nuo laitteet, joilla oppineet ja uteliaat\ntäyttävät näyttelynsä ja työhuoneensa? Mitä ovat kiikarit, astrolabit\nja kompassit muuta kuin keinoja auttaa aisteja niiden harhaluuloissa ja\nsuurentaa kohtalokasta tietämättömyyttä, joka meissä luontoon nähden\nvallitsee lisäämällä suhteitamme sen kanssa? Oppineimmat meistä eroavat\ntietämättömistä vain siten, että he ovat oppineet kyvyn saada hupia\nmoninaisista ja sekavista erehdyksistä. He näkevät maailmankaikkeuden\nsärmikkääksi hiotussa topaasissa, sen sijaan että katselisivat paljain\nsilmin hyvän Jumalan antimia, kuten esimerkiksi sinun äitisi. Mutta he\neivät vaihda silmiä varustaessaan ne lasilla, he eivät vaihda\nvälimatkoja käyttäessään avaruuden mittaamiseen sopivia laitteita, he\neivät vaihda painoa käyttäessään hyvin herkkiä vaakoja, he keksivät\nasioissa uusia puolia, mutta eivät joudukaan uusien harhaluulojen\nheiteltäviksi. Siinä kaikki! Jollen olisi vakautunut, poikani,\nuskontomme pyhistä totuuksista, minulle ei jäisi, siinä vakaumuksessa\nmikä minulla on, että nim. kaikki ihmistieto on vain edistystä hurjissa\nkuvitteluissa, muuta kuin heittäytyä tältä kaiteelta Seineen, joka on\nnähnyt muitakin hukkuneita juoksunsa aikana, tai mennä pyytämään\nCathérinnelta sellaista tämän maailman huolien unhoa kuin hänen\nsylissään saa, mutta jota ei minun asemassani ja etenkään iälläni enää\nsovi hakea. En tietäisi mitä uskoa noitten laitteiden keskellä, joiden\nvaltavat valheet suunnattomasti suurentaisivat näköni erehdyksiä ja\nolisin ihan kurja akateemikko.\n\nNäin puhui arvon mestarini vasemman puolikuun edessä Dauphine-kadulta\nkatsottuna, ja kauppiasta, joka alkoi pitää häntä paholaisen manaajana,\nrupesi pelottamaan.\n\nYht'äkkiä hän taas puhkesi lausuilemaan temmaten vanhan Mittausopin,\njoka oli valaistu Sébastien Leclerc'in[6] surkeilla kuvioilla:\n\n-- Ehkäpä, hän jatkoi taas, sen sijaan, että hukuttaisin itseni veteen\ntai rakkauteen, jollen olisi kristitty ja katoolinen, valitseisin\nmatematiikkaan uppoamisen, jossa henki löytää enimmän ahnehtimansa\nravinnon: johdonmukaisuuden ja jatkuvaisuuden. Tunnustan, että tuo\npieni kirja, niin halpa kuin onkin, saattaa minut sentään pitämään\narvossa ihmisneroa.\n\nNäin sanoen hän avasi Sébastien Leclercin tutkimuksen niin äkkiä\nkolmioitten kohdalta, että oli taittaa kirjan kahtia. Mutta kohta hän\nheitti sen inhoten luotaan:\n\n-- Oh, huokasi hän: luvut riippuvat ajasta, viivat tilasta, ja ne ovat\ntaas inhimillisiä harhaluuloja. Ihmisen ulkopuolella ei ole\nmatematiikkaa, ei geometriaa, niin että se on tiede, joka saa meidät\nastumaan ulos itsestämme, vaikka se onkin olevinaan luonteeltaan kovin\nriippumatonta.\n\nTämän lausuttuaan hän käänsi selkänsä huojentuneelle bukinistille ja\nhengitti syvään.\n\n-- Oi, Jacobus poikani, alkoi hän sitte. Näet minun kärsivän itse\nhankkimastani taudista: minua polttaa myrkkyviitta, johon\npukeutumisesta ja koristautumisesta olen itse pitänyt huolen.\n\nNäin hän puhui kuvallisesti, sillä todellisuudessa häntä vaatetti kurja\npapintakki, jossa ei ollut kuin kaksi tai kolme nappiakaan. Ne eivät\nmyöskään liittyneet vastaaviin napinreikiin. Tätä hän nauraen sanoi,\nkun hänelle siitä huomautettiin, aviorikolliseksi järjestelyksi,\nkaupungin turmeltuneitten tapojen kuvaksi.\n\nHän puhui kiivaasti:\n\n-- Vihaan tiedettä, koska olen rakastanut sitä liiaksi, niin kuin\nirstailijat, jotka eivät voi antaa anteeksi naiselle, kun nämä eivät\nole vastanneet heidän unelmiaan. Olen tahtonut tuntea kaiken ja\nkärsinyt syyllisestä hulluudestani. Onnellisia -- lisäsi hän --\ntuhannesti onnellisia ovat nuo kiertävän puoskarin ympärille\nkerääntyneet ihmiset.\n\nHän osoitti kädellään lakeijoita, palvelijattaria ja kantajia, jotka\nseisoivat ryhmässä välskärin ympärillä hänen näytellessään taitoaan\nrenkeineen.\n\n-- Katso, Paistinkääntäjä, jatkoi hän. He nauravat, kun toinen hupsu\npotkaisee toista takalistoon. Se on todella huvittava näytelmä, vaikka\nmietiskely on turmellut sen nautinnon minulta, sillä kun käsittää tuon\njutun ja koko metelin sisällön, ei enää nauratakaan. Minun olisi, kun\nkerran olen kristitty, pitänyt pikemmin käsittää se mitä kavalaa on\ntuossa pakanoitten mietelmässä: \"Onnellinen se, joka tietää kaiken\nalkusyyt!\" Minun olisi pitänyt sulkeutua pyhään tietämättömyyteen kuin\nsuljettuun puutarhaan, ja jäädä pienten lasten kaltaiseksi. Minua\nolisivat huvittaneet, vaikka ei juuri tuon Mondorin karkeat ilveet\n(Pont Neufin Molière ei juuri kykene vetämään minua puoleensa, kun\noikeakin jo on liiaksi rivonsekainen[7]), mutta olisin saanut hupia\npuutarhani ruohoista, ja olisin kunnioittanut Jumalaani omenapuitteni\nhedelmillä ja kukilla. Kiihkeä uteliaisuus on temmannut minut mukaansa.\nOlen menettänyt, kirjojen ja oppineiden kanssa seurustellessani,\nsydämeni rauhan, pyhän yksinkertaisuuden, ja tuon nöyrien puhtauden,\njoka on sitä ihailtavampi, koska se ei tummene kapakoissa eikä\nporttoloissa, kuten ontuvan veitsisepän ja, jos uskallan sanoa, isäsi\nesimerkki osoittaa. Hän on perin viaton, niin altis kuin onkin juomaan\nja huvittelemaan. Mutta niin ei käy sellaiselle, joka on tutkinut\nkirjoja. Hänelle jää niistä iäksi ylpeä katkeruus ja kopea\nsurumielisyys.\n\nHänen näin puhuessaan hänen äänensä hukkui rummun pärinään.\n\n\n\n\nX\n\nArmeija.\n\n\nKun siis paraikaa olimme Pont Neufillä kuulimme rummun pärinää. Ohi\nkulki värvärikersantin joukkue. Hän itse asteli kopeillen, käsi\nlanteella tusinan sotilaan etunenässä, jotka kantoivat pistimensä\nkärjissä makkaroita ja leipiä. Joukko kerjäläisiä ja lapsia katseli\ntätä menoa suu ammollaan.\n\nKersantti kiersi viiksiään ja esitti värväyspuheensa.\n\n-- Emme kallista korvaamme hänelle, sanoi oiva opettajani. Se olisi\nvain ajan hukkaa. Tuo kersantti puhuu kuninkaan nimessä eikä siis saata\npuhua nerokkaasti. Jos haluat kuulla oikein oivallisia puheita tästä\nasiasta, niin käyppä jossakin noissa Ferraillen rannan kapakoissa,\njoissa palkatut värvärit narraavat kirjoihinsa lakeijoita ja moukkia.\nNuo värvärit puhuvat kauniisti, koska ovat lurjuksia. Muistelen\nnuoruudessani, kuningas vainajan aikana, kuulleeni mitä ihmeellisimmän\npuheen tällaisen ihmiskauppiaan suusta, joka piti liikettään Kurjuuden\nlaaksossa -- sehän näkyy tännekin, poikani. Kootessaan miehiä\nsiirtomaihin hän jutteli tähän tapaan:\n\n\"Nuoret miehet ympärilläni! Olette tietysti kuulleet puhuttavan\nCocanian maasta. Täytyy mennä Intiaan asti löytääkseen tuon onnen maan,\njossa saa kaiken mitä mieli tekee. Haluatteko kultaa, helmiä, kalliita\nkiviä? Tiet ovat niillä lasketut; saa vain kumartua niitä poimiakseen.\nEikä tarvitse kumartuakaan. Alkuasukkaat niitä teille poimivat. En\npuhukaan kahvista, sitruunista, granaattiomenista, appelsiineistä,\nananasseista ja tuhansista makeista hedelmistä, joita kasvaa\nviljelemättä kuin maallisessa paratiisissa. Jos puhuisin naisille ja\nlapsille, saattaisin kehua heille kaikkia noita herkkuja, mutta nythän\nselitän asioita miehille.\"\n\n-- Jätän kertomatta kaiken, poikani, mitä hän sanoi kunniasta, mutta\nsaat uskoa, että hän siinä veti vertoja Demosteenekselle voimassa ja\nCicerolle sanarikkaudessa. Hänen puheensa tuloksena läksi viisi tai\nkuusi onnetonta nuorukaista kuolemaan keltakuumeeseen soissa, ja siitä\nnäet, että kaunopuheisuus on vaarallinen ase ja että taidon teho\nosoittaa vastustamatonta voimaansa niin hyvässä kuin pahassakin. Kiitä\nJumalaa, Jacobus, ettei hän, kun ei ole antanut sinulle minkäänlaisia\nlahjoja, ole asettanut sinua vaaraan tulla jonakin päivänä kansojen\nruoskaksi. Jumalan valitut tuntee siitä, poikani, ettei heillä ole\nliiaksi rohkeutta, ja olen saanut kokea, että tuo vilkas äly, jonka\nTaivas on minuun kätkenyt, on vain alituinen vaaranaihe rauhalleni\ntässä ja tulevassa maailmassa. Kuinkahan kävisi, jos Caesarin sydän ja\najatuskyky asuisi rinnassani ja päässäni? Himoni ei erottaisi\nsukupuolta ja sääli ei saisi puhevaltaa minussa. Sytyttäisin\nsuunnattomia sotia, niin sisällä kuin ulkonakin. Tuolla suurella\nCaesarilla oli kuitenkin hieno sielu ja jonkunlaista mielenhellyyttä.\nHän kuoli arvokkaasti hyveellisten murhaajien tikariniskuista.\nMaaliskuun Idus, ainaisesti kirottu päivä, jolloin viisastelevat\nraakurit tuhosivat tuon miellyttävän hirviön! Olen arvokas suremaan\njumalallista Juliusta hänen äitinsä Venuksen rinnalla; jos sanonkin\nhäntä hirveäksi, teen sen vain hellyydestä, sillä hänen tasasuhtaisessa\nsielussaan ei ollut liikaa muuta kuin voiman valtavuutta. Hänellä oli\nluontainen rytmin ja tahdin taju. Nuoruudessaan häntä miellyttivät yhtä\npaljon irstailun kuin opiskelun nautinnot. Hän oli puhuja, ja hänen\nkauneutensa koristi epäilemättä hänen esitystensä tarkoitettua\nkuivuutta. Hän rakasti Kleopatraa tuolla geometrisellä tarkkuudella,\njota hän osoitti kaikissa suunnitelmissaan. Kirjoissaan ja teoissaan\nhän osoitti selvyyden neroutta. Hän oli järjestyksen ja rauhan ystävä\nsodassakin, altis sopusuhtaisuudelle ja niin taitava lakien rakentaja,\nettä mekin vielä, niin barbaareja kuin olemmekin, elämme hänen\nvaltakuntansa majesteetin tehon alla, joka on tehnyt maailman\nsellaiseksi kuin se nyt on.\n\nHuomaathan, poikani, etten säästä kiitostani ja rakkauttanikaan\nhäneltä. Sotapäällikkönä, diktaattorina, ylimäispapillisena valtiaana,\nhän on muovaillut maailman kaikkeuden kauneilla käsillään. Minä omasta\npuolestani olen ollut kaunopuheisuuden opettajana Beauvais'n\nkollegiossa, oopperalaulajattaren sihteerinä. Séezin piispan\nkirjastonhoitajana, julkisena kirjurina Viattomain Lasten hautuumaan\nluona, olen tehnyt komean luettelon harvinaisista käsikirjoituksista,\nolen laatinut muutaman kirjasen, joista on parempi olla puhumatta ja\npiirtänyt hienolle paperille mietelauseita, joita kustantajat eivät ole\nhuolineet. Mutta kuitenkaan en vaihtaisi osaani suuren Caesarin kanssa.\nSe maksaisi liiaksi viattomuudelleni. Ja haluan mieluummin olla\ntuntematon, köyhä ja halveksittu mies, kuten todella nyt olenkin, kuin\nnousta niille kukkuloille, joista maailmoille avataan uusia päämääriä\nverisiä teitä pitkin.\n\nTuo värvärikersantti, jonka kuulet tuolla lupaavan noille rahjuksille\nkolikon päivässä, lihaa ja leipää, antaa minulle aihetta syviin\nmietteisiin sodasta ja armeijasta. Olen koetellut kaikkia ammatteja,\npaitsi sotilaallista, joka on aina herättänyt minussa inhoa ja pelkoa,\nsen orjuuttavan luonteen, väärän kunnian ja julmuuden takia, mitä\nsiihen liittyy, ne kun ovat aivan vastaisia rauhalliselle\nluonnonladulleni, villille vapauden rakkaudelleni ja hengelleni, joka\nkunniaakin terveesti punniten arvaa pyssyn paukkeen tuottaman maineen\noikeaan arvoonsa. En sano mitään voittamattomasta taipumuksestani\nmietiskelyyn, jota miekan ja pyssyn käyttö olisi aivan liiaksi\nkahlehtinut. Koska en halua olla Caesar, niin ymmärräthän, että saatan\nvielä vähemmän olla joku miekkaa kantava romaanisankari. Enkä salaa\nsinulta, poikani, että sotapalvelus tuntuu minusta sivistyneitten\nkansojen kauheimmalta rutolta.\n\n-- Tämä tunne on filosofista laatua. Ei siis ole mitään mahdollisuuksia\nsiihen, että suuri ihmismäärä milloinkaan saattaisi tuntea siten. Ja\ntosiasiassa kuninkaat ja tasavallat saavat aina niin paljon sotilaita\nkuin haluavat uhrata sotiinsa ja paraateihinsa.\n\nOlen lukenut herra Machiavellin tutkielmat Blaizot'n kirjakaupassa,\njossa ne ovat kaikki oivallisesti pergamenttiin sidottuina. Ne ovat\ntutustumisen arvoisia, poikani, ja omasta puolestani pidän erittäin\nsuuressa arvossa tuota firenzeläistä kirjuria, joka ensimäisenä poisti\nvaltiollisilta teoilta niiden oikeusperustan, jolle ne eivät koskaan\nrakentaneet muuta kuin kunniassa pidettyä rikollisuutta. Tuo\nfirenzeläinen, joka näki isänmaansa palkattujen puolustajiensa\narmoilla, keksi ajatuksen kansallisesta, isänmaallisesta armeijasta.\nHän on joissakin paikoissa teoksissaan pitänyt kohtuullisena, että\nkaikki kansalaiset ottaisivat osaa isänmaansa turvaamiseen ja olisivat\nkaikki sotilaita. Samaa on herra Blaizot'n luona kannattanut herra\nRoman, joka on, kuten tiedät, hyvin altis valtion oikeuksien puoltaja.\nHän ei välitä muusta kuin yleisestä ja yleismaailmallisesta ja on\ntyytyväinen vasta silloin, kun kaikki yksityiset edut on uhrattu\nyhteiselle menestykselle. Siis Machiavelli ja herra Roman haluavat,\nettä olisimme kaikki sotilaita, koska kerran olemme kansalaisia. En\nväittäisi, kuten he, että se on oikein. Enkä väitä, että se on\nväärinkään siitä syystä, että oikeus ja vääryys ovat mielipiteistä\nriippuvia ja vain sofistit saattavat ratkaista sen pulman.\n\n-- Kuinka, hyvä opettajani! huusin tuskallisesti yllätettynä, väitätte,\nettä oikeus on riippuvainen sofistien jaarituksista ja että tekomme\novat oikeita tai vääriä riippuen taitavan miehen todistelukyvystä. Tuo\nväite loukkaa minua sanomattomasti.\n\n-- Ota huomioon, Jacobus poikani, vastasi herra apotti Coignard, että\npuhun inhimillisestä oikeudesta, joka on erilainen kuin jumalallinen,\njopa yleensä sen suoranainen vastakohtakin. Ihmiset eivät\nmilloinkaan ole väitelleet oikean ja väärän aatteesta muuta kuin\nkaunopuheisuudella, jonka avulla saattaa yhtähyvin puhua niin puoleen\nkuin vastaankin. Haluat ehkä, poikani, perustaa oikeudentajun\ntunteeseen, mutta varo, ettet tälle perustalle rakenna vain halpaa ja\nmatalaa majaa, vanhan Evanderin mökkiä, kotaa, jossa Philemon oli\nBaukiksensa kanssa. Mutta lakien palatsi, valtion säädösten torni\nvaatii toisenlaista kivijalkaa. Viaton luonto ei saattaisi yksin kestää\nepätasaista painoa, ja sen pelottavat muurit kohoavat vanhojen\nvalheitten perustalle, lainsäätäjien, virkamiesten ja ruhtinaiden\nviekkaan ja raa'an taidon avulla.\n\n-- On tyhmää, Jacobus poikani, pyrkiä arvostelemaan onko laki oikea tai\nväärä. Sotapalveluksen laita on sama kuin muittenkin säädösten, joitten\nhyvyydestä tai huonoudesta ei periaatteessa voi sanoa sitä eikä tätä,\nkoska ei ole mitään muuta periaatetta kuin Jumala, josta kaikki lähtee.\nVastusta, poikani, sellaista orjuutta, joka on sanoissa ja johon\nihmiset kovin oppivaisesti alistuvat. Tiedä, että sanalla oikeus ei ole\nmitään merkitystä, paitsi teologisesti, jolloin se on pelottavan\nsisällyksellinen. Herra Roman on vain sofisti todistaessaan, että\nruhtinaita tulee palvella. Kuitenkin luulen, että jos ruhtinas milloin\nkäskee kaikkia alamaisiaan rupeamaan sotilaiksi, niin häntä totellaan,\nei kylläkään mielihyvällä, mutta kuitenkin helposti. Olen huomannut,\nettä sotilaan toimi on ihmisen luontoa vastaavin; se soveltuu hänelle\nparhaiten hänen vaistojensa ja taipumustensa vuoksi, jotka kaikki eivät\nole hyviä. Ja lukuunottamatta eräitä harvoja esimerkkejä, kuten minua,\nihmisen saattaa määritellä pyssyä käyttäväksi eläimeksi. Annapa hänelle\nkaunis univormu ja toivo päästä tappelemaan, niin hän on tyytyväinen.\nNiinpä pidämme sotilassäätyä arvokkaimpana kaikista, ja se onkin\npaikallaan eräässä suhteessa; sillä se on vanhin sääty ja ensimäiset\nihmiset kävivät innolla sotaa. Sotilassääty vastaa muutenkin ihmisen\ntaipumuksia, ettei siinä milloinkaan ajatella, ja selväähän on, ettei\nmeitä ole luotu ajattelemaan.\n\nAjatteleminen on eräitten yksilöitten ominainen tauti, joka ei saata\njatkua päätymättä nopeasti monen tuhoutumiseen. Sotilaat elävät\njoukoissa, ja ihminen on joukkoeläin. Heillä on puna-valkeat,\npunasiniset, sini-harmaat vaatteet, nauhoja, töyhtöjä, tupsuja ja\nnappeja, jotka tyttöjen silmissä antavat heille samat edut kuin kukolle\nkanaparvessa. He käyvät sotaa ja ryöstelevät, ja ihminen on luonnostaan\nvaras, himokas, valmis tuhon töihin ja perso kunnialle. Varsinkin\nkunnianrakkaus saa etenkin meidät ranskalaiset tarttumaan aseihin. On\nvarmaa, että yleisen mielipiteen mukaan sotainen kunnia on ainoa\nloistava. Sen käsittämiseksi tarvitsee vain lukea eri aikojen\nhistoriaa. Latulipellekin saattaa antaa anteeksi sen, että hän ei ole\nfilosofisempi kuin Titus Livius.\n\n\n\n\nXI\n\nArmeija.\n\n(Jatkoa.)\n\n\nHyvä opettajani jatkoi näin puhuen:\n\n-- On otettava huomioon, poikani, että ihmiset aikojen kuluessa\ntoisiinsa sidottuina kahleella, jonka renkaista he näkevät vain vähän,\nliittävät aateluuden käsitteen tapoihin, joitten alkuperä oli alhainen\nja barbaarinen. Heidän tietämättömyytensä palvelee heidän\nturhamielisyyttään. He perustavat kunniansa muinaisiin turhuuksiin, ja\naseaateluus on kokonaisuudessaan lähtöisin noitten entisten aikojen\nvilleydestä, joitten muiston Raamattu ja runoilijat ovat säilyttäneet.\nJa mitäpä tuo sotilaallinen aatelissääty onkaan muuta -- niin\nkangistunut ylpeyteensä kuin se meidän yläpuolellamme onkin -- kuin\nturmeltunut jäännös salojen metsäläisistä, jotka runoilija Lucretius on\nkuvannut siten, että epäilee, olivatko ne ihmisiä vai eläimiä? On\nmerkillistä, Jacobus poikani, että sota ja metsästys, joitten\najatteleminenkin pitäisi kuormittaa meidät häpeällä ja omantunnon\nvaivoilla, muistuttaen luontoamme ja surkeita puutteellisuuksia ja\npiintynyttä kehnouttamme, antavat päinvastoin aihetta ihmisen\nylpeydelle, että kristityt kansat yhä kunnioittavat teurastajan ja\npyövelin ammattia, kun se on periytynyt perheeseen vanhoilta ajoilta,\nja että lopuksi kansalaiskuntoa sivistyneidenkin kansojen keskuudessa\nmitataan niitten murhien ja verilöylyjen luvun mukaan, jotka n.s.\npiilevät heidän suonissaan.\n\n-- Herra apotti, kysyin hyvältä opettajaltani, ettekö usko, että\naseitten ammattia pidetään jalona siihen liittyvien vaarojen ja siinä\nosoitettavan miehuuden vuoksi?\n\n-- Poikani, vastasi oiva opettajani, jos ihmisen asema todella olisi\njalo suhtautuessa siihen vaaraan, minkä uhkaamana hän on, en pelkäisi\nvakuuttaa, että talonpojat ja työläiset ovat jaloimpia kaikista valtion\nalamaisista, sillä he ovat joka päivä kuolemaisillaan nälästä ja\nrasituksesta. Vaarat, joihin sotilaat ja päälliköt joutuvat, ovat sekä\nluvultaan että kestävyydeltään paljoa vähäpätöisempiä, ne kestävät\nvain muutaman tunnin koko elämästä ja niissä on vain kyettävä uhmaamaan\nluoteja ja pommeja, jotka tappavat paljoa huonommin kuin kurjuus.\nIhmisten täytyy olla kevytmielisiä ja turhamaisia, kun he pitävät\nsotilaan toimintaa kunniakkaampana kuin työläisen ja sodan aiheuttamaa\nhävitystä arvokkaampana kuin rauhan toimien tuloksia.\n\n-- Herra apotti, kysyin taas, eivätkö sotilaat mielestänne ole\ntarpeellisia valtion turvallisuudelle, ja eikö meidän tule kunnioittaa\nheitä kiitokseksi turvallisuudestamme?\n\n-- On totta, poikani, että sota on ihmisen luonteesta johtuvia\nvälttämättömyyksiä, ja että on mahdotonta ajatella kansoja, jotka eivät\ntappelisi, eivät olisi halukkaita murhaan, ryöstöön ja hävitykseen. Ei\nmyöskään saata mielessään kuvitella ruhtinasta, joka ei jossain määrin\nhimoitsisi anastusta. Siitä häntä suuresti moitittaisiin ja\nhalveksittaisiin, niinkuin hän ei rakastaisikaan kunniaa. Sota on siis\nvälttämätön ihmisille; se on hänelle luontaisempaa kuin rauha, joka on\nvain sodan väliaikaa. Niinpä nähdäänkin ruhtinaiden käyvän aseisiin\ntoisiaan vastaan hyvin huonoilla tekosyillä, varsin mitättömillä\nperusteilla. He vetoavat kunniaansa, joka on perin herkkä. Hengähdys\nriittää, että siihen tulee tahra, joka voidaan pestä vain kymmenen-,\nkahden-, kolmenkymmenen-, sadantuhannen ihmisen verellä, riippuen\nruhtinaskunnan suuruudesta. Vaikka kuinka ajattelisi, niin ei pääse\nkäsittämään, kuinka noitten onnettomien veri saattaa valaista ruhtinaan\nkunnian, tai sitte käsittää paljoa helpommin, että ne ovat vain\najatuksettomia sanoja, mutta että ihmiset mielellään antavat tappaa\nitsensä sanojen takia. Vielä merkillisempää on se, että ruhtinas\nsaavuttaa maakunnan anastuksella paljon kunniaa ja että tuhotyö, joka\nrohkean yksityisen tekemänä rangaistaisiin kuolemalla, muuttuu\nkiitettäväksi, jos sen toimittaa hallitsija hurjimmalla julmuudella\npalkkajoukkojensa avulla.\n\nNäin puhuttuaan oiva opettajani otti taskustaan rasiansa ja nuuskasi\nmuutamat sinne jääneet tupakan jyvät.\n\n-- Herra apotti, kysyin, eikö olekaan oikeita, hyvän asian puolesta\nkäytyjä sotia?\n\n-- Jacobus poikani, hän selitti, sivistyneet kansat ovat suuresti\nliioitelleet sotien vääryyttä ja ovat tehneet ne parin epäoikeutetuiksi\nja samalla hyvin julmiksi. Ensimäiset sodat koskivat heimojen\nasettumista hedelmällisille maille. Niin valloittivat israelilaisetkin\nKaanaan maan. Nälkä ajoi heitä. Sivistyksen edistyminen on laajentanut\nsodat siirtomaita ja kauppapaikkoja koskeviksi, kuten näkee Espanjan,\nHollannin, Ranskan ja Englannin esimerkeistä. Sitten on nähty\nkeisareiden ja kuninkaiden varastavan maakunnat, joita he eivät\ntarvinneet. Ne he hävittivät, raunioittivat ilman minkäänlaista hyötyä\nitselleen, saavuttaen vain sen, että voivat pystyttää sinne pyramiideja\nja riemukaaria. Tämä sodan väärinkäyttö on kaikkein halpamaisinta, niin\nettä saattaa uskoa kansojen tulevan yhä huonommiksi taiteitten\nedistyessä, tai pikemmin, että sotaa, koska se kerran on ihmisluonteen\nvälttämättömiä tarpeita, käydään vain oman itsensä takia, kun on\nkadotettu varsinaiset syyt siihen puuttumiseksi.\n\nTämä ajatus surettaa minua syvästi, sillä ammattini ja taipumukseni\nkallistavat minua rakastamaan lähimäisiäni. Ja lopullisesti minua\nsurettaa se, että huomaan rasiani tyhjäksi ja tupakka on seikka, joka\nkiihkeimmin todistaa köyhyyttäni.\n\nYhtä paljon kääntääkseni hänen huomionsa pois tästä\nyksityisluontoisesta armottomuudesta kuin oppiakseni hänen koulussaan,\nkysyin, eikö kansalaissota ollut sodista kaikkein inhottavin.\n\n-- Kyllä, hän vastasi, kyllä se on aika inhottavaa, mutta ei kuitenkaan\nhedelmättömintä, sillä kun kansalaiset joutuvat käsikähmään keskenään,\non heillä kuitenkin enemmän edellytyksiä tietää minkä vuoksi tapellaan\nkuin siinä tapauksessa, kun he menevät sotaan vieraita kansoja vastaan.\nSisäiset riidat ja kapinat syntyvät tavallisesti kansan äärimmäisestä\nkurjuudesta. Ne ovat epätoivon tulosta, ja ainoa ratkaisu, mikä\nkurjille jää, on se, että he siten luulevat saavuttavansa paremmat\nelinehdot, ehkäpä vielä pääsevänsä osalle vallastakin. Mutta on\nhuomattava, poikani, että kapinalliset ovat onnettomia, mutta heille\nsaattaa siis antaa anteeksi, mitä vähemmän heillä on toiveita voittaa\ntaistelussa. Nälkäisinä ja älyttöminä, vain omalla raivollaan\nasestettuina, heillä ei ole kykyä suuriin suunnitelmiin ja järkeviin\nlaskelmiin, niin että ruhtinas saattaa kukistaa heidät helposti. Hänen\non paljoa vaikeampi voittaa mahtavien kapinoita, jotka ovat inhottavia,\nkoska välttämättömyys ei niitä selitä.\n\nSanalla sanoen, poikani, niin kansalais- kuin valloitussodatkin ovat\nalhaisia ja osoittavat sellaista mielen mataluutta, jota halveksin.\n\n\n\n\nXII.\n\nArmeija.\n\n(Jatko ja loppu.)\n\n\n-- Poikani, lisäsi kunnon mestarini, näytän sinulle yht'aikaa, halvan\nsotilaan asemaa kuvailemalla, kun he astuvat kuningastaan palvelemaan,\nihmisen häpeän ja kunnian. Sota todella palauttaa meidät ja vetää meitä\nluonnollista raakuuttamme kohti. Se on tullut julmuudesta, joka on\nyhteistä meille ja eläimille; eikä vain leijonille ja kukoille, joissa\nilmenee merkillistä ylpeyttä, vaan myöskin pikkulinnuille, sellaisille\nkuin rastaat ja peipposet, joitten tavat ovat hyvin riitaisia, vieläpä\nhyönteisillekin, kuten mehiläisille ja muurahaisille, jotka taistelevat\nniin kiihkeästi, etteivät itse roomalaisetkaan kykene siinä vetämään\nniille vertoja. Sodan pääsyyt ovat samat niin ihmisten kuin eläintenkin\nkeskuudessa, jotka molemmat taistelevat anastaakseen tai säilyttääkseen\nsaalistaan, puolustaakseen pesäänsä tai asumustaan tai nauttiakseen\ntoveristaan. Siinä ei ole mitään erotusta, ja sabinitarten ryöstö\nmuistuttaa täydellisesti hirvien taisteluita, kun ne öiseen aikaan\nvuodattavat toistensa verta metsissämme. Meidän on vain onnistunut\nvärittää nuo alhaiset ja luonnontilaiset syyt kunnian käsityksillä\nsovittaen niitä suuremmatta tarkkuudetta. Jos nykyään uskomme\ntaistelevamme hyvin jaloista syistä, piilee tuo jalous kokonaan\ntunteittemme hämäryydessä. Mitä vähemmän yksinkertainen, selvä ja\nmäärätty sodan tarkoitus on, sitä inhottavampi ja halveksittavampi on\nitse sota. Ja jos on totta, poikani, että on jouduttu tappamaan\ntoisiaan kunnian takia, niin se on aivan liikanaista sekasortoa. Me\npöyhkeilemme verratessamme toimintaamme petoeläinten julmuuteen, jotka\nkuitenkaan eivät vahingoita toisiaan ilman tuntuvaa syytä. Näin on\ntotta, kun sanotaan, että ihminen sodissaan on julmempi ja\nluonnottomampi kuin härät ja muurahaiset taistelussaan. Siinä ei vielä\nole kaikki, ja ylenkatson armeijoja vähemmän niiden kylvämän kuoleman\ntakia kuin sen tyhmyyden ja älyttömyyden takia, joka seuraa niiden\nvanavedessä. Ei ole pahempaa henkisen viljelyksen vihamiestä kuin\npalkka- tai partiojoukkojen päällikkö, ja yleensä päälliköt eivät tiedä\nsivistyksestä sen enempää kuin heidän sotilaansakaan. Tottumus\ntoteuttamaan tahtonsa väkivallalla tekee sotamiehen kovin\nkykenemättömäksi kaunopuheisuuteen, jonka lähteenä on tarve taivuttaa\ntoinen puheella. Niinpä sotilaat komeilevatkin sanan ja hyvien tietojen\nhalveksimisella.\n\nMuistanpa tunteneeni Séezissâ, kun olin siellä piispan\nkirjastonhoitajana, vanhan, haarniskansa alla harmaantuneen kapteenin,\njota pidettiin urheana miehenä, kantaneen ylpeästi leveää arpea, joka\nkulki hänen kasvojensa yli. Hän oli oiva ilonpitäjä, joka oli tappanut\npaljon ihmisiä ja raiskannut monta nunnaa tekemättä sitä pahassa\nmielessä. Hän taisi ammattinsa oivallisesti ja oli hyvin tarkka\nrykmenttinsä ulkoasusta, ja se osasikin marssia paremmin kuin muut.\nSanalla sanoen, hän oli kunnon mies ja hyvä toveri, kun oli\ntyhjennettävä viinikannuja, jonka usein totesin Vakaisen Hevosen\nravintolassa, jossa kamppailin hänen kanssaan. Sattuipa kerran, että\nläksin hänen mukaansa eräänä iltana (olimme erittäin hyviä ystäviä)\nkatsomaan, kuinka hän opetti miehilleen kulkemista tähtien mukaan. Hän\nluki heille aluksi herra Louvois'n tätä koskevat määräykset, ja koska\nhän oli toistellut niitä jo kolmisen vuosikymmentä, hän ei tehnyt\nenempää virheitä kuin Isämeitässä tai Ave Mariassa. Hän sanoi siis\naluksi, että sotilaitten tulee ensiksi hakea taivaalta Pohjantähti,\njonka suhde toisiin on pysyvä, koska ne kiertävät sen ympärillä vasten\npäivää. Mutta hän ei selvästi ymmärtänyt, mitä sanoi. Sillä\ntoistettuaan lauseensa pari kolme kertaa riittävän komentavasti, hän\nkumartui puoleeni ja sanoi:\n\n-- Piru vie, apotti! Näyttäkää toki minulle tuo hemmetin Pohjantähti.\nSyököön itse isäpaholainen minut, jos erotan sen tuosta valopilkkujen\nsekasotkusta, mikä peittää taivaan!\n\nNeuvoin hänelle heti, kuinka se löytyy osoittamalla sitä sormellani.\n\n-- Katsos vaan! huusi hän, se peeveli on kiivennyt niin korkealle!\nTältä paikalta sitä ei saata katsella niskojansa nyrjäyttämättä.\n\nJa hän käski heti upseereja peräyttämään miehet viidenkymmenen askeleen\npäähän, että he helpommin voisivat katsella Pohjantähteä.\n\nKerroin sinulle tapauksen, jonka olen nähnyt omilla silmilläni, ja\nmyöntänet, että tuolla miekkamiehellä oli perin lapsellinen käsitys\nmaailman rakenteesta ja etenkin tähtien parallaksista. Kuitenkin\nhänellä oli kuninkaalta saatuja kunniamerkkejä komean, kirjaillun\npukunsa rintamuksissa ja hän oli valtiossa paljoa arvokkaampi herra\nkuin oppinut pappi. Juuri tuota tietämättömyyttä en saata kärsiä\narmeijassa.\n\nKun hyvä opettajani näin sanottuaan oli pysähtynyt vetämään henkeä,\nkysyin, eikö hän luullut, tuon kapteenin tietämättömyydestä huolimatta,\nettä taistelun voittamiseen tarvitaan paljon älyä. Hän vastasi näillä\nsanoilla:\n\n-- Jacobus, poikani! Jos otamme huomioon ne vaikeudet, joita armeijain\nkokoamisessa ja johtamisessa piilee, ne tiedot, mitä jonkun paikan\nvalloittamisessa ja puolustamisessa tarvitaan ja taidon, jota hyvä\ntaistelujärjestys vaatii, niin huomaamme helposti, että melkein\nyli-inhimillinen nero, sellainen kuin Caesar, vain kykenee sellaisiin\nyrityksiin, ja hämmästymme, että on todella ollut sellaisia henkilöitä,\njotka kykenevät itseensä keskittämään melkein kaikki oikean sotilaan\nominaisuudet. Suuri sotapäällikkö ei ainoastaan tunne maan ulkonaista\nmuotoa, vaan vieläpä kansojen tavat ja harrastuksetkin. Hänen\nmielessään säilyy lukematon määrä pikkuseikkoja, joista hän sitte\nmuovailee yksinkertaisia ja laajoja katsauksia. Edeltäpäin hitaasti\ntekemänsä ja mieltämänsä suunnitelmat hän saattaa muuttaa\ntaistelutoiminnan kestäessä äkillisen haltioitumisen vallassa ollen, ja\nhän on samalla hyvin varova ja uskalias. Joskus hänen ajatuksensa mataa\netanan hiipivällä hitaudella, joskus kiitää eteenpäin kuin iskevä\nkotka. Mikään ei ole sen todempaa.\n\nMutta ota huomioon, poikani, että kun kaksi armeijaa seisoo\nvastatusten, täytyy toisen niistä tulla voitetuksi, josta seuraa, että\ntoinen ehdottomasti jää voittajaksi, ilman että sitä komentavalla\npäälliköllä on kaikkia suuren johtajan ominaisuuksia, ja saattaapa\nolla, että hänellä ei ole niitä ollenkaan. Päälliköitä saattaa olla\ntaitavia, saattaapa olla onnellisiakin, ja heidän kunniansa ei silti\nole vähäisempi. Kuinka saattaa näissä sekaannuttavissa melskeissä\npäästä selville siitä, mikä johtuu taidosta ja mikä onnesta?\n\nMutta olet johtanut minut pois asiasta. Jacobus, poikani, tahdoin\nosoittaa, että sota nykyään on ihmiskunnan häpeä ja että se ennen oli\nkunnia. Välttämättömyyden pakosta valtakuntiin joutuneena se oli\nihmiskunnan suuri kasvattaja. Se on luonut ihmisille kaikki ne hyveet,\njotka nostattavat ja säilyttävät kaupunkeja. Sodassa he ovat oppineet\nkärsivällisyyttä, lujuutta, vaaran halveksintaa, uhrautumisen kunniaa.\nSinä päivänä kun paimenet vyöryttelivät kivilohkareita tehdäkseen\nniistä varustuksen, jonka takana kykenisivät puolustamaan vaimojaan ja\nkarjaansa, perustettiin ensimäinen ihmisten yhteiskunta ja turvattiin\ntaiteitten edistys. Tuo suuri onni, jota nautimme, isänmaa, kaupunki,\ntuo ylevä paikka, jota roomalaiset kunnioittivat enemmän kuin\njumaliaan, tuo _Urbs_ on sodan tytär.\n\nEnsimäinen kaupunki oli vahvistettu linnoitus, ja tuossa karkeassa,\nverisessä kehdossa ruokittiin mahtavia lakeja, oivallisia toiminnan\nhaaroja, tiedettä ja viisautta. Ja sen vuoksi oikea Jumala tahtoikin,\nettä häntä nimitettäisiin sotajoukkojen Jumalaksi.\n\nEn puhu tätä sinulle sen vuoksi, Jacobus poikani, että pestautuisit\ntuolle värvärikersantille ja saisit halun ruveta sankariksi, jolla on\noikeus vähintäin kuuteenkymmeneen kepinlyöntiin päivässä.\n\nSota ei meidän päivinämme olekaan muuta kuin perinnöllinen tauti,\nhillitön paluu villiin elämään, rikollista poikamaisuutta. Nykyaikojen\nkuninkaat ja ruhtinaat kantavat ikuisesti sitä kuulua häpeää, että ovat\ntehneet sodasta hovien leikin ja huvituksen. Minusta on tuskallista\najatella, että emme koskaan saa nähdä noitten suunniteltujen\nteurastusten loppua.\n\nMitä taas tulevaisuuteen, tutkimattomaan tulevaisuuteen kuuluu, niin\nsallithan, poikani, että kuvittelen sen paremmin sitä lempeyden ja\ntasapuolisuuden kuvaa vastaavaksi, joka asuu minussa. Tulevaisuudesta\non hyvä uneksia. Sinne, kuten Utopiaan, viisas rakentelee mielellään.\nUskon, että kansat kerran luovat itselleen rauhallisia hyveitä.\nAseistuksen yhä kasvavassa suuruudessa kuvittelen mielikseni keksiväni\nyleismaailmallisen rauhan kaukaisen enteen. Armeijat kasvavat\nlakkaamatta voimassa ja luvussa. Kerran niihin uppoavat kokonaiset\nkansakunnat. Silloin hirviö tuhoutuu liialliseen ravintoonsa. Se\npakahtuu liikaan lihavuuteen.\n\n\n\n\nXIII\n\nAkatemiat.\n\n\nSinä päivänä saimme tietää, että Séezin piispa oli valittu Ranskan\nAkatemian jäseneksi. Hän oli parikymmentä vuotta sitten pitänyt\nylistyspuheen Pyhälle Macloulle, jota pidettiin oivallisena, ja\nluulenkin, että siinä oli mainioita kohtia, sillä herra apotti\nCoignard, oiva opettajani, oli korjaillut sitä ennen kuin lähti\nhiippakunnasta tuomarin rouvan sisäpiian seurassa. Herra de Séez kuului\nNormandian parhaaseen aateliin. Koko valtakunnassa kehuttiin täydellä\nsyyllä hänen hurskauttaan, viinikellariaan ja talliaan, ja hänen oma\nveljenpoikansa piti kirjaa virkatalon tuloista. Hänen vaalinsa ei\nihmetyttänyt ketään. Sen hyväksyivät kaikki paitsi Procope kahvilan\nharmaa-sukat, jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä. He ovat\nuhmailijoita.\n\nKunnon opettajani moitti lempeästi heidän vastustushenkeään.\n\n-- Mitä herra Duclos valittaa? sanoi hän. Eilisestä saakka hän on herra\nde Séezin vertainen, jolla on kuningaskunnan parhaat papit ja\najokoirat. Sillä akateemikot ovat sääntöjen perusteella yhdenvertaiset.\nTotta kyllä loppuu saturnalien loukkaava yhdenvertaisuus siihen, kun,\nistunnon loputtua, herra de Séez nousee vaunuihinsa jättäen herra\nDuclos'n tahraamaan villasukkansa katuojien lokaan. Mutta jollei hän\nhaluakaan olla sillä lailla herra de Séezin vertainen, niin miksi hän\nsitte lyöttäytyy yhteen tuon kerskailevan joukkion kanssa? Miksi hän ei\nistuudu tynnyriin kuin Diogenes tai Saint-Vincent'in kirjuritupaan niin\nkuin minä? Vain tynnyristä tai nurkkakamarista saattaa hallita tämän\nmaailman suuruuksia. Vain siellä saa olla oikea herra ja ruhtinas.\nOnnellinen se, joka ei ole kiinnittänyt toivoaan Akatemiaan! Onnellinen\nse, joka elää pelkoja ja toiveita paitsi, ja joka tietää kaiken\nmitättömyyden! Onnellinen se, joka tajuaa, että on yhtä turhaa olla\nakateemikko kuin ei olla! Sellainen viettää häiriintymättä hiljaista ja\npiiloisaa elämää. Kaunis vapaus seuraa häntä kaikkialla. Hämärässään\nhän viettää viisauden hiljaisia juomajuhlia, ja kaikki Muusat\nhymyilevät hänelle kuin tuttavalleen.\n\nNäin puhui oiva opettajani, ja ihailin puhdasta intoa, joka paisutti\nhänen ääntään ja säteili hänen silmistään. Mutta nuoruuden rauhattomuus\nkiihotti minua. Halusin puuttua asiaan, heittäytyä taisteluun, ilmaista\nesiintyväni akatemian puolesta tai vastaan.\n\n-- Herra apotti, kysyin, eikö akatemian velvollisuutena ole kutsua\njäsenikseen valtakunnan parhaat henget pikemmin kuin tuon kirjaa\npitävän piispan sedän?\n\n-- Poikani, vastasi lempeästi oiva opettajani, jos herra de Sèez\nosoittautuu ankaraksi määräyksissään, loisteliaaksi ja hienostelevaksi\nelämässään, jos hän sanalla sanoen on kirkkoruhtinaiden koristus ja on\nsepittänyt tuon puheen Maclou'n kunniaksi, jonka johdanto, viitaten\nRanskan kuninkaan parantumiseen risataudista on näyttänyt ylhäiseltä,\nhaluaisitko akatemian hylkäävän hänet siksi, että hänellä on yhtä\nmahtava kuin miellyttäväkin veljenpoika? Siten olisi osoitettu vain\nbarbaarista hyveellisyyttä ja rangaistu epäinhimillisyydellä herra de\nSéeziä hänen sukunsa suuruudesta. Akatemia on tahtonut unohtaa sen. Jo\nse, poikani, on hyvin jalomielistä.\n\nUskalsin vastata tähän puheeseen, niin oli nuori veri kuohahtanut\npäähäni.\n\n-- Herra apotti, sanoin, suvaitkaa, että ajatukseni vastustaa\nesittämiänne näkökohtia. Kaikki tietävät, että herra de Séez on\nhuomattava vain luonteensa keveyden takia, ja ihaillaan ainoastaan\nhänen taitoaan liukua puolueitten väliin. Hänen on nähty hiljalleen\nosaavan asettua jesuiittojen ja jansenistien väliin ja värittää kalpea\nvarovaisuutensa kristillisen säälin ruusuilla. Hän luulee tehneensä\nkylliksi, kun ei ole jättänyt ketään tyytymättömäksi ja pitää ainoana\nharrastuksenaan pysyttää menestyksensä. Siis hänen jalo sydämensä ei\nmillään lailla ole tuottanut hänelle kuninkaan kuuluisain suojattien\nääniä. Eikä hänen hieno henkensäkään. Sillä paitsi tuota pyhän Maclou'n\nylistystä, josta hänellä ei ollut muuta (kaikki sen tietävät) kuin\nlukemisen vaiva, tuo hiljainen piispa on päästänyt julkisuuteen\nainoastaan sijaisensa surkeita määräyksiä. Hänellä ei ollut muita\nsuosituksia kuin puheensa sulavuus ja seurustelutapansa kohteliaisuus.\nOnko siinä kylliksi ansioita kuolemattomuutta varten?\n\n-- Jacobus, intti ystävällisesti herra apotti Coignard, ajattelet yhtä\nyksinkertaisesti kuin äitisi, jolta olet yksinkertaisuutesi perinyt, ja\nhuomaan, että vielä kauan säilytät luontaisen lapsellisuutesi.\nOnnittelen sinua siitä. Mutta tuo viattomuus ei saa tehdä sinua väärin\ntuomitsevaksi: riittää jo, kun pysyt tietämättömänä. Se kuolemattomuus\njonka herra de Séezin osalle on langennut, ei vaadi, että hän olisi\njoku Bossuet tai Belzunse, se ei ole kaiverrettu hämmästyneiden\nkansojen sydämiin, se on kirjoitettu paksuun luetteloon ja käsitäthän,\nettei tuollainen paperinen laakeri sovi muihin kuin sankarillisiin\npäihin.\n\nJos neljänkymmenen joukossa onkin sellaisia henkilöitä, jotka ovat\npikemmin hienostuneita kuin sankarillisia, niin mitä pahaa näet siinä?\nKeskinkertaisuus loistaa akatemiassa. Ja missä se ei loistaisi? Onko\nse vähemmän mahtava parlamenteissa tai valtioneuvostossa, jossa se\nepäilemättä on vähemmän paikoillaan? Täytyykö miehen tosiaan olla\nerikoisen etevä, ottaakseen osaa sanakirjan toimittamiseen, joka haluaa\nsäännöstellä käytännön saattaessaan vain seurata sitä?\n\nAkateemikot asetettiin, kuten tiedetään, säännöstelemään kaunista\nsanontaa mitä puheeseen tulee, siivoamaan kielen kaikista vanhoista ja\nkansanomaisista epäpuhtauksista, ettei vain ilmestyisi toista\nRabelais'ta, toista Montaigne'a tuoksuamaan maamoukilta, tolvanoilta ja\nprovinssilta. Sitä varten kutsuttiin koolle hienon tavan tuntevat\nylimykset ja kirjailijat, joitten etu vaati sen tuntemista. Tämä sai\npelkäämään, että seura tyrannimaisesti uudistaisi ranskankielen. Mutta\npian huomattiin, että tällainen pelko oli turha ja että akateemikot\nseurasivat käytäntöä pikemmin kuin hallitsivat sitä.\n\nAkatemia tyytyi pian kokoamaan suureen sanakirjaan käytännössä\ntapahtuvat edistysaskeleet. Se on kuolemattomien ainoa tehtävä.[8] Sen\nsuoritettuaan heillä on hyvää aikaa huvitella keskenään. Tätä varten he\ntarvitsevat iloisia, keveitä, suopeita kumppanuksia, miellyttäviä\nvirkatovereita, maailman tuntevia ja ymmärtäviä miehiä. Sellaisia eivät\netevät henkilöt aina ole. Nero on joskus hyvin vähän seuranhaluinen.\nHarvinainen mies on harvoin kekseliäs huvituksissa. Akatemia on\nsaattanut olla ilman Pascalia ja Descartesia. Kuka voi väittää, että se\nyhtä hyvin olisi voinut olla välittämättä Godau'sta, Courart'ista, tai\njostain muusta notkeahenkisestä, seurustelukykyisestä ja kekseliäästä\nhenkilöstä?\n\n-- Voi sentään, huokasin, akatemia ei siis olekaan jumalallisten\nmiesten senaatti, kuolemattomien neuvosto; se ei siis olekaan runouden\nja kaunopuheisuuden ylevä areopagi?\n\n-- Ei ollenkaan poikani. Se on seura, joka saarnaa hienoa käytöstä, ja\njoka sen vuoksi on saavuttanut suuren maineen vieraitten kansojen ja\nvarsinkin moskovalaisten keskuudessa. Et saata käsittää, kuinka syvästi\nsaksalaiset paroonit, Venäjän armeijan everstit ja englantilaiset\nlordit kunnioittavat Ranskan akatemiaa! Nuo europalaiset eivät tiedä\nkorkeampaa kuin meidän akateemikkomme ja tanssijattaremme. Tunsin erään\nhyvin komean sarmaattilaisen ruhtinattaren, joka Pariisissa käydessään\ninnokkaasti haki akateemikkoa, uhratakseen hänelle heti paikalla\nkainoutensa.\n\n-- Jos asianlaita on sellainen, huudahdin, niin kuinka akateemikot\nsaattavat turmella hyvän maineensa noilla huonoilla valinnoilla, joita\ntäällä niin yksimielisesti moititaan?\n\n-- Ohoh! Jacobus poikani, selitti oiva opettajani, älä puhu pahaa\nhuonoista valinnoista. Ensistäänkin tulee kaikissa inhimillisissä\nasioissa antaa sattumallekin sijansa, joka on, kaikki huomioon ottaen,\nJumalan osa maan päällä ja ainoa seikka, missä jumalallinen kaitselmus\nselvästi ilmestyy tässä maailmassa. Sillä käsitäthän hyvin, poikani,\nettä se mitä sanotaan kohtalon älyttömyydeksi ja onnen oikuiksi on\ntodellisuudessa vain jumalallisen viisauden ylemmyyttä sen leikkiessä\nväärien viisaiden neuvoilla. Toiseksi tulee ryhmienkin keskuudessa\nantaa hiukan tyydytystä oikuille ja mielikuvituksen leikille.\nPuhtaasti järkevä yhteiskunta olisi ihan sietämätön; se riutuisi\noikeudenmukaisuuden kylmän painostuksen alla. Se ei uskoisi olevansa\nmahtava eikä edes vapaakaan, jollei sillä silloin tällöin olisi\nmieluisaa riemua uhmailla selvää järkeä ja ymmärrystä. Omituisien\noikkujen helliminen on tämän maailman mahtavien helmasyntejä. Miksikä\nei akatemiakin saisi käyttää kuuta tunnuskuvanaan kuten Turkin\nsulttaani ja kauniit naiset?\n\nMonet vastakkaiset kiihkot yhtyvät aiheuttaakseen nuo huonot valinnat,\njotka kiukustuttavat yksinkertaisia sieluja. On kunnon ihmisten\nhuvitusta ottaa onneton ihminen ja tehdä hänestä akatemian jäsen.\nNiinpä psalmistankin Jumala korottaa köyhän loasta. _Erigens de\nstercore pauperem, ut collocet eum cum principibus, cum principibus\npopuli sui_. Sellaiset heitot hämmästyttävät kansaa, ja niitten tekijät\nluulevat kai olevansa varustetut salaperäisellä pelottavalla voimalla.\nJa mikä ilo onkaan kohottaa henkisesti köyhä loasta, kun samalla kertaa\nsaa jättää hämäryyteen jonkun älyn hirmuvaltiaan. Se on samanlaista\nkuin jos yhdellä siemauksella joisi harvinaisen ja suloisen\nsekotuksen, joka on tehty täytetystä armeliaisuudesta ja tyydytetystä\nkateudesta. Niin saa nauttia kaikilla aisteilla ja tyydyttää ihmisen\nkokonaisuudessaan. Ja luuletko, että akateemikot saattaisivat vastustaa\nsellaista juomaa?\n\nVielä on otettava huomioon se, että kun he näin hankkivat itselleen\ntuon tietoviisaan nautinnon, akateemikot samalla toimivat omaksi\nedukseen. Vain suurista miehistä koottu seura olisi vähälukuinen ja\ntuntuisi ilottomalta. Suuret miehet eivät saata kärsiä toisiaan, ja\nheillä ei juuri ole sukkeluuden lahjaa. On hyvä sekoittaa heidät\npieniin. Se tuottaa heille huvia. Pienet voittavat tällaisesta\nnaapuruudesta, suuret vertailusta. Toiset hyötyvät yhtä hyvin kuin\ntoisetkin. On ihmeteltävää, millä varmoilla tempuilla, kuinka\nloistavilla järjestelyillä Ranskan akatemia hankkii eräille jäsenilleen\ntärkeyttä, jonka se saa toisilta. Se on aurinkojen ja kiertotähtien\nkokous, missä kaikki loistaa joko omalla tai lainatulla valolla.\n\nSanonpa enemmänkin. Huonot valinnat ovat välttämättömiä tämän\nkokoomuksen olemassaololle. Jollei se valinnoissaan pitäisi heikkouden\nja erehdysten puolta, jollei se joskus näyttäisi valitsevan sattumalta,\nse joutuisi sellaisen vihan esineeksi, ettei se enää saattaisi elää.\nKirjallisuuden tasavallassa se olisi kuin tuomioistuin tuomittujen\nkeskellä. Erehtymättömänä se tulisi inhottavaksi. Mikä loukkaus sinne\nkelpaamattomille, jos valittu olisi aina paras! Richelieu'n tyttären\ntulee olla hiukan kevytmielinen, ettei näyttäisi liian hävyttömältä.\nSen pelastaa se seikka, että sillä on oikkunsa. Sen viattomuus piilee\nsen epäoikeudenmukaisuudessa, ja kun kerran tiedämme sen oikulliseksi,\nse saattaa hyljätä meidät loukkaamatta. Sille on erehtyminen joskus\nniin edullista, että luulen sen erehtyvän tahallaan näennäisyydestä\nhuolimatta. Sillä on mainioita keinoja säästää hylkäämiensä ehdokkaiden\nitserakkautta. Joku sen valinnoista saa kateuden aseettomaksi. Juuri\nsen selvissä vioissa on ihailtava sen todellista viisautta.\n\n\n\n\nXIV\n\nKapinalliset.\n\n\nKun me, hyvä mestarini ja minä, sinä päivänä tapamme mukaan kävimme\nPyhän Katariinan kuvassa, tapasimme puodissa kuuluisan herra\nRockstrongin, joka oli noussut tikapuitten ylimmälle portaalle\nkaivellakseen sieltä kirjoja, jotka häntä huvittivat. Sillä onhan\ntunnettua, että häntä miellyttää levottoman elämänsä varrella keräillä\nkallisarvoisia kirjoja ja kauniita kivipiirroksia.\n\nOsanotosta Monmouthin murhayritykseen Englannin parlamentti oli\ntuominnut hänet elinkautiseen vankeuteen, ja nyt hän asuu Ranskassa,\njosta hän lakkaamatta lähettelee kirjoituksia maansa sanomalehtiin.[9]\nTapansa mukaan oiva opettajani vaipui jakkaralle. Sitte hän kohotti\nkatseensa sinne, missä herra Rockstrong pyörähteli nokkelana kuin\norava, jonka nokkeluuden hän säilytti vanhuuden päiviin saakka.\n\n-- Näenpä, Jumalan kiitos, lausui apotti, että voitte hyvin, herra\nkapinoitsija ja että yhä olette nuori.\n\nHerra Rockstrong käänsi opettajaani kohti hehkuvat silmänsä, jotka\nvalaisivat sapekkaita kasvoja.\n\n-- Miksi te, iso apotti, sanotte minua kapinoitsijaksi?\n\n-- Sanon teitä kapinoitsijaksi, herra Rockstrong, koska yrityksenne ei\nonnistunut. Voitetut ovat kapinoitsijoita, voittajat eivät milloinkaan.\n\n-- Puhutte inhottavan kyynillisesti, apotti.\n\n-- Älkääpä, herra Rockstrong! Tuo lausuma ei ole minun vaan erään\nsuuren miehen keksimä. Olen tavannut sen Jules César Scaliger'in\npapereista.\n\n-- Entä sitten, apotti! Ne ovat aika roskaisia papereita.\nJa tuo sanonta on häijy. Häviömme, joka johtui päällikkömme\npäättämättömyydestä ja velttoudesta, -- hän maksoi sen hengellään, --\nei ollenkaan muuta asiamme hyvyyttä. Ja konnien voittamat kunnon\nihmiset jäävät kunnon ihmisiksi.\n\n-- Minusta on tuskallista, herra Rockstrong, kuulla teidän puhuvan\nkunnon ihmisistä ja konnista valtiollisten asioiden yhteydessä. Nuo\nyksinkertaiset sanat sopisivat kuvailemaan oikeaa ja väärää puolta\nnoissa enkeleitten taisteluissa, joista maanmiehenne John Milton on\nperin barbaarisesti laulanut. Mutta tällä multaisella möhkäleellä eivät\npuolueet koskaan, kaukana siitä, ole niin tarkasti jaetut, että voisi\nennakkoluuloitta tai mielistelemättä erottaa puhtaiden armeijaa\nepäpuhtaitten joukoista, eipä edes määritellä oikeaa ja väärää puolta.\nNäin ollen täytyy menestyksen olla ainoana asian hyvyyden tuomarina.\nPahastutte, herra Rockstrong, kun sanon, että on kapinallinen silloin\nkun on voitettu. Mutta jos te pääsisitte valtaan, ette suinkaan\nsuvaitsisi kapinoitsijoita.\n\n-- Ette tiedä mitä puhutte, apotti. Minulla on aina ollut kiire asettua\nvoitettujen puolelle.\n\n-- On totta, herra Rockstrong, että olette valtion luonnollinen ja\nainainen vihamies. Teitä vahvistaa vihassanne neronne voima, jota\nrauniot miellyttävät ja hävitys huvittaa.\n\n-- Syytättekö minua siitä, apotti?\n\n-- Jos olisin valtiomies ja ruhtinaitten ystävä, herra Rockstrong,\nkuten herra Roman, pitäisin teitä kuuluisana rikollisena. Mutta en\nkyllin innokkaasti tunnusta poliitikkojen oppia ollakseni liioin\nkauhuissani tihutöittenne loisteesta ja kumousyrityksistänne, joista\nlähtee paljon enemmän melua kuin pahaa.\n\n-- Olette epämoraalinen, apotti.\n\n-- Älkää moittiko minua siitä liian ankarasti, herra Rockstrong, jos\nkerran vain sillä syyllä saattaa olla suvaitsevainen.\n\n-- En tiedä mitä tekisin, iso apotti, suvaitsevaisuudella, jota ja'atte\nminun, uhrin, ja noitten parlamentin konnien kesken, jotka ovat\ntuominneet minut kuohuttavan väärin.\n\n-- Olette hupainen, herra Rockstrong, puhuessanne lordien\nharjoittamasta vääryydestä.\n\n-- No, eikö se ole huutavaa?\n\n-- On totta, herra Rockstrong, että oikeuskansleri tuomitsi teidät\nnaurettavan tutkimuksen perusteella, kirjojen omistamisesta, joista ei\nyksikään erikoisesti ollut rikollinen Englannin lain mukaan, on totta,\nettä teitä rangaistiin maassa, missä saa kirjoittaa kaikkea\neräistä aika suolaisista julkaisuista. On totta, että teidät\nlangetettiin noudattamalla tavattomia ja omituisia muotoja, joitten\nmajesteetillinen tekopyhyys peitti huonosti mahdottomuuden saavuttaa\nteidät laillisia teitä. On totta, että teidät tuominneilla lordeilla\noli etua tuhostanne, koska Monmouthin ja teidän yrityksenne menestys\nolisi vetänyt heidät istuimiltaan. On totta, että tuhonne oli jo\netukäteen määrätty valtioneuvostossa. On totta, että paollanne vältitte\ntodellisuudessa keskinkertaisen mutta piinallisen marttyriuden. Sillä\nelinkautinen vankeus on rangaistus, silloinkin kun saattaa toivoa\npääsevänsä siitä pian. Mutta kaikessa tässä ei ole oikeutta eikä\nvääryyttä. Teidät tuomittiin valtiorikoksesta, mikä on erittäin\nkunniallista. Useampi kuin yksi teidät tuominneista lordeista oli ollut\nmukana vehkeilyissänne kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Rikoksenne on\nsiinä, että peljästytitte virkamiehiä, ja se on anteeksi antamaton\nrikos. Ministerit ja heidän ystävänsä vetoavat valtion turvallisuuteen,\nkun heidän omaisuuttaan ja virkojaan uhataan. Ja he luulevat mielellään\nolevansa tarpeellisia valtion säilymiselle, sillä heillä on enimmäkseen\netua valtiosta eikä heillä ole liikaa filosofiaa. He eivät silti ole\nkehnoja. He ovat ihmisiä, ja se riittää selittämään heidän säälittävän\nkeskinkertaisuutensa, tyhmyytensä ja ahneutensa. Mutta keitä asetitte\nheidän vastapainokseen, herra Rockstrong? Toisia ihmisiä, jotka ovat\nyhtä keskinkertaisia ja vielä ahneempia, koska he olivat nälkäisempiä.\n\nLontoon kansa olisi sietänyt heitä kuten se on sietänyt muitakin. Se\nodotti voittoanne lausuakseen mielensä. Siinä se osoitti harvinaista\nviisautta. Kansa on hyvällä puolella, kun se arvelee, ettei se voita\neikä menetä mitään isäntää vaihtaessaan.\n\nNäin puhui apotti Coignard, ja herra Rockstrong, kasvot palavina,\nsilmät hehkuen, tekotukka lieskuen huusi hänelle suurin elein\ntikkaittensa korkeudesta:\n\n-- Ymmärrän, apotti, varkaita ja kaikenlaisia konnia valtioneuvostossa\nja parlamentissa. Mutta en ymmärrä teitä, kun te, näkyväisettä syyttä,\npuhtaasta kiusanhalusta, kannatatte ajatuksia, joita hekään eivät\njulista muuta kuin omaksi edukseen. Teidän täytyy olla heitäkin\nkelvottomampi, koska olette sitä omaa etuanne katsomatta. En jaksa\nkäsittää teitä, apotti!\n\n-- Se on merkki siitä, että olen filosoofi, vastasi hyvä opettajani\nlauhkeasti. Oikeitten viisaitten luonteeseen kuuluu suututtaa muita\nihmisiä. Anaxagoras oli mainio esimerkki siitä. En puhu Sokrateesta,\njoka oli vain viisastelija. Mutta olemme saaneet kokea, että kaikkina\naikoina ja kaikissa maissa mietiskelevien sielujen ajatus on antanut\naihetta hälinään. Luulette, herra Rockstrong, olevanne perin\ntoista maata kuin vihollisenne ja yhtä miellyttävä kuin he ovat\nvastenmielisiä. Suokaa minun sanoa, että se on pelkkä ylpeytenne ja\nylpeän ylimielisyytenne seuraus. Todellisuudessa teille ja\ntuomareillenne on yhteistä kaikki ihmisten heikkoudet ja kiihkot. Jos\nolette rehdimpi kuin monet heistä, ja jos henkenne eloisuus on\nverraton, olette nyt vihan ja riidan hengen vallassa, joka saattaa\nteidät sivistyneessä maassa perin epämukavaksi. Sanomalehtimiehen\ntoimi, jossa olette mainio, on kehittänyt ihan viimeiseen huippuunsa\nhenkenne ihmeellisen puolueellisuuden, ja vääryyden uhrina ette ole\nmikään oikeuden puoltaja. Nämä sanani saattavat minut tietysti heti\nsekä teidän ja että vihollistenne vihoihin, ja olen varma siitä, etten\nkoskaan saa hallitukselta oivaa virkataloa. Mutta pidän ajatuksen\nvapautta korkeampana kuin suurta apottikuntaa tai hyvää kirkkoherran\npaikkaa. Olen pahoittanut kaikki, mutta säilyttänyt sydämeni\ntyytyväisenä ja saan kuolla rauhassa.\n\n-- Apotti, vastasi herra Rockstrong jo puoleksi nauraen, suon teille\nanteeksi, koska luulen teitä hieman hulluksi. Ette tee eroa kunnon\nihmisten ja konnien välillä ettekä pidä vapaata valtiota parempana kuin\nhirmuvaltaista ja vilpillistä hallitusta. Olette erikoisenlainen hullu.\n\n-- Herra Rockstrong, ehdotti oiva opettajani, mennään juomaan ruukku\nviiniä Pikku Bachukseen ja selitän teille, lasiani tyhjentäessäni,\nmiksi olen aivan välinpitämätön valtiomuotoon nähden ja mistä syystä en\nhalua vaihtaa isäntää.\n\n-- Mielelläni, myönsi herra Rockstrong, onpa hauskaa juoda niin\nkunnottoman juttelijan kanssa kuin te.\n\nHän hyppäsi kevyesti tikkailtaan ja läksimme kolmisin kapakkaan.\n\n\n\n\nXV\n\nValtiokaappaukset.\n\n\nHerra Rockstrong, joka oli leikin ymmärtävä mies, ei ollut vihoissaan\nkunnon mestarilleni hänen suoruudestaan. Kun Pikku Bachuksen isäntä oli\ntuonut viiniruukun, lentokirjasten tekijä kohotti pikarinsa ja joi\nherra apotti Coignardin terveydeksi sanoen häntä konnaksi, rosvojen\nystäväksi, tyrannien kätyriksi ja vanhaksi kanaljaksi muodoltaan perin\nmuhoilevana. Hyvä opettajani vastasi hänen kohteliaisuuteensa\nmielellään, onnitellen itseään, että kerrankin sai juoda miehen\nterveydeksi, jonka mielen alkuperäistä tunnetta filosofia ei koskaan\nollut turmellut.\n\n-- Omasta puolestani tunnen, hän lisäsi, että mietiskely on kokonaan\nturmellut henkeni. Ja koska minkäänlainen syvällinen ajatteleminen ei\nkuulu ihmisen luonteeseen, tunnustan, että taipumukseni mietiskelyyn on\nintohimo ja kaikin puolin epämukava. Se saattaa minut ensiksikin\nsopimattomaksi kaikenlaisiin yrityksiin; sillä ainahan toimitaan vain\nahtaitten näköalojen ja lyhyitten ajatusten pohjalla. Olisitte\nhämmästynyt itsekin, herra Rockstrong, jos kuvittelisitte niitten\nhenkien halpaa vaatimattomuutta, jotka ovat mullistaneet maailman.\nValloittajat ja valtiomiehet, jotka ovat muuttaneet maailman ulkonäön,\neivät ole koskaan aprikoineet niitten olentojen luonnetta, joita he\nkarkeasti kohtelivat. He sulkeutuivat kokonaan suurten suunnitelmiensa\npienuuteen, ja viisaimmatkin ottivat yhtaikaa huomioon vain harvoja\ntoimintansa esineitä. Sellaisena kuin näette minut, herra Rockstrong,\nminun olisi mahdotonta hankkia Intian valloitusta, kuten Aleksanteri,\nperustaa tai hallita valtakuntaa, tai yleisemmin sanoen, ryhtyä\njohonkin niistä laajoista suunnitelmista, jotka houkuttelevat\nhyökkäyshaluisen sielun ylpeyttä. Mietiskeleminen tulisi esteeksi\nensimäisellä askeleella ja huomaisin joka liikkeen tehdessäni\npysähtymisen syitä.\n\nKääntyen sitte minun puoleeni hyvä opettajani sanoi huoaten:\n\n-- Ajatteleminen on suurta heikkoutta. Jumala varjelkoon sinua siitä,\nJacobus poikani, kuten hän on varjellut suurimpia pyhimyksiään ja\nsieluja, joita hän on hellinyt erikoisella osanotolla, säästääkseen\nheidät ikuista autuutta varten. Ihmiset, jotka ajattelevat vähän, tai\neivät ajattele ollenkaan, hoitavat asiansa onnellisesti tässä ja\ntulevassa maailmassa, kun taas mietiskeleviä ainaisesti uhkaa henkinen\nja ajallinen tuho, niin paljon pahanilkisyyttä on ajattelemisessa! Ota\nvavisten huomioon, poikani, että Genesiksen käärme on vanhin\nfilosoofeista ja heidän ikuinen ruhtinaansa.\n\nHerra apotti Coignard joi syvän kulauksen viiniä ja jatkoi hiljaisella\näänellä:\n\n-- Autuudelleni onneksi onkin eräs seikka, johon nähden en ole\nmilloinkaan älyäni käyttänyt. En ole koskaan sovittanut järkeäni\nuskonnon totuuksiin. Onnettomuudekseni olen mietiskellyt ihmisten\ntekoja ja kaupunkien tapoja. Sen vuoksi en ole arvokas saaren\nhallitsijaksikaan kuten Sancho Pancha.\n\n-- Se onkin perin onnellista, puuttui herra Rockstrong nauraen\npuheeseen, sillä saarenne olisi rosvojen ja pahantekijöiden pesä, missä\nrikolliset tuomitsisivat viattomat, jos niitä sattumalta siellä olisi.\n\n-- Uskon sen, herra Rockstrong, uskon kyllä, myönteli oiva opettajani.\nOn luultavaa, että jos hallitsisin toista Baratarian saarta, niin tavat\nsiellä olisivat sellaiset kuin sanotte. Olette sanoillanne yhdellä\npiirrolla kuvanneet kaikki maailman valtakunnat. Tunnen, että omani ei\nolisi sen parempi kuin toisetkaan. Minulla ei ole harhakuvitelmia\nihmisistä, ja halveksin heitä, etten heitä vihaisi. Halveksin heitä\nhellästi, herra Rockstrong. Mutta he eivät olekaan kiitollisia. He\nhaluavat olla vihatuita. He suuttuvat, kun heille osoittaa hellintä,\nsuvaitsevinta, hienointa, inhimillisintä kaikista heidän herättämistään\ntunteista: halveksimista. Kuitenkin molemmin puolinen halveksiminen on\n-- rauha maan päällä, ja jos ihmiset halveksisivat toisiaan\nvilpittömästi, he eivät enää tekisi pahaa, vaan eläisivät\nmiellyttävässä rauhassa. Kaikki sivistyneitten maitten kärsimykset\njohtuvat siitä, että kansalaiset siellä pitävät toisiaan liian suuressa\narvossa ja nostattavat kunnian jonkunmoiseksi hirviöksi lihan ja hengen\nkurjuuden päälle. Tuo tunne saattaa heidät ylpeiksi ja julmiksi, ja\nhalveksien ylpeyttä, joka vaatii, että on kunnioitettava itseään ja\nkunnioitettava muita, niin kuin joku Aatamin jälkeläisistä saattaisi\nolla kunnioituksen arvoinen! Eläin, joka syö ja juo (Tuokaa minulle\njuotavaa!) ja joka rakastaa, on säälittävä, ehkä mielenkiintoinen, jopa\njoskus miellyttäväkin. Hän on kunnioitettava vain kaikkein älyttömimmän\nja kurjimman ennakkoluulon takia. Tuo ennakkoluulo on kaikkien meitä\nrasittavien kärsimysten lähde. Se on inhottava laji epäjumalan\npalvelusta, ja turvatakseen ihmisille hiukankin mieluisan olemassaolon,\npitäisi aloittaa muistuttamalla heille heidän luontaista alhaisuuttaan.\nHe olisivat onnellisia, kun he, päässeinä tietoisuuteen oikeasta\nasemastaan, halveksisivat toinen toistaan, kenenkään eristämättä\nitseään yleisestä halveksumisesta.\n\nHerra Rockstrong kohotteli hartioitaan.\n\n-- Iso apotti, sanoi hän, olette porsas.\n\n-- Imartelette minua, vastasi oiva opettajani. Olen vain ihminen ja\ntunnen itsessäni tuon halveksimani hedelmättömän ylpeyden ituja, ja\ntuon ylimielisyyden, joka johtaa ihmiset sotiin ja kaksintaisteluihin.\nOn hetkiä, herra Rockstrong, jolloin antaisin katkaista kaulani\nmielipiteitteni takia, mikä olisi suurta hulluutta. Sillä mikähän\nlopuksi todistaa, että puhun paremmin kun te, joka puhutte erittäin\nhuonosti. Tuokaa juotavaa!\n\nHerra Rockstrong täytti kohteliaasti kunnon mestarini lasin.\n\n-- Apotti, hän sanoi, olette suunniltanne, mutta pidän teistä, ja\nhaluaisin mielelläni tietää, mitä moititte julkisessa toiminnassani ja\nmiksi asetutte minua vastaan tyrannien, väärentäjien, varkaiden ja\npuolueellisten tuomarien kanssa.\n\n-- Herra Rockstrong, vastasi oiva opettajani, sallikaa että aluksi\nvuodatan, laupiaalla välinpitämättömyydellä, teidän, ystävienne ja\nvihollistenne yli tuota suloista tunnetta, joka yksin lopettaa riidat\nja tuottaa rauhoitusta. Sallikaa etten kunnioita kumpiakaan kylliksi\njättääkseni heidät lain ankaruudelle ja huutaakseni rangaistusta heidän\npäällensä. Ihmiset ovat aina syvästi viattomia, tehkööt mitä hyvänsä,\nja jätän oikeuskanslerille, joka saattoi teidät tuomituksi kaikki\nciceromaiset korulauseet valtiorikoksista. Catilinat eivät juuri\nmiellytä minua, tulkoot ne miltä taholta hyvänsä. Minua surettaa vain\nse, että näen teidän kaltaisenne miehen puuhailevan hallituksen\nmuuttamista. Se on kaikkein mitättömin ja tyhjänpäiväisin henkisten\nkykyjensä käyttö, ja virkamiehiä vastaan taisteleminen on tyhmyyttä,\njollei se ole elinkeino tai pyrkimys päästä eteenpäin maailmassa.\nTuokaapa juotavaa! Ajatelkaapa, herra Rockstrong, että nuo\nvaltiokaappaukset, joita suunnittelette, ovat oikeastaan vain\nhenkilövaihdoksia, ja että ihmiset, joukkona otettuina, ovat kaikki\nsamanlaisia, yhtä keskinkertaisia hyvässä kuin pahassakin, niin että\nparin kolmen sadan ministerin, maaherran, veronkantajan ja tuomarin\nvaihtaminen pariin kolmeensataan toiseen on samaa kuin ei tekisi\nmitään, kirjoittaa vain Pekka ja Paavo Matin ja Jussin asemasta. Jos\ntaas halutaan samalla vaihtaa henkilöitten asemaa, kuten te toivotte,\nniin se on suorastaan mahdotonta, sillä tuo asema ei riipu\nministereistä, jotka eivät ole mitään, vaan maasta ja sen hedelmistä,\nteollisuudesta ja kaupasta, valtakuntaan kootusta rikkaudesta,\nkansalaisten taidosta asiain hoidossa ja vaihdossa, kaikenlaisista\nseikoista, jotka, olivat ne hyviä tai huonoja, eivät johdu ruhtinaista\neikä valtiaan palvelijoista.\n\nHerra Rockstrong keskeytti kiivaasti oivan opettajani.\n\n-- Kukapa ei tietäisi, iso apotti, huusi hän, että teollisuuden ja\nkaupan tila riippuu hallituksesta ja että raha-asiat ovat hyvät vain\nvapaan hallitusmuodon vallitessa?\n\n-- Vapaus, vastasi herra apotti Coignard, on vain kansalaisten\nrikkauden tulos, sillä he vapautuvat kohta, kun ovat kyllin mahtavia\nollakseen vapaita. Kansat ottavat itselleen kaiken sen vapauden mistä\nvoivat nauttia, tai, paremmin sanoen, ne vaativat käskevästi säädöksiä\nsuojaksi ja tunnustukseksi niille oikeuksille, joita ovat toiminnallaan\nhankkineet.\n\nKaikki vapaus tulee niistä ja niitten omista liikkeistä. Kansojen\nvaistomaisimmatkin liikkeet laajentavat niiden ympärille muodostunutta\nvaltion kaavaa.[10] Sitenpä voi sanoa, että niin inhottavaa kuin\nhirmuvalta onkin, on olemassa vain välttämätöntä tyranniutta ja että\ndespoottiset hallitukset ovat vain mitättömän, liian heikon ruumiin\nahdas verho. Ja kukapa ei käsittäisi, että hallitus olemukseltaan on\nkuin nahka, joka ilmaisee eläimen rakenteen olematta sen aiheena?\n\nOtatte huomioon vain nahan, sisälmyksistä välittämättä, herra\nRockstrong, jossa osoitatte hyvin vähän luonnollisen filosofian tajua.\n\n-- Niinpä tekään ette tee mitään erotusta vapaan valtion ja\nhirmuvaltaisen hallituksen välillä, ja kaikki se on mielestänne, apotti\nparka, vain eläimen vuotaa. Sen ohessa ette huomaa, että ruhtinaiden\ntuhlaavaisuus ja ministereitten riistot saattavat, kun verot siten\nkohoavat, viedä maanviljelyksen vararikkoon ja lamauttaa kaupan.\n\n-- Samaan aikaan on samassa maassa vain yksi hallitus mahdollinen,\nherra Rockstrong, kuten eläimelläkään ei saata olla kuin yksi\nturkki. Siitä johtuu, että huoli valtakuntien uudistamisesta ja\nlakien korjaamisesta on jätettävä ajalle, joka hoitaa ne asiat\nhienotuntoisesti. Se työskentelee siinä väsymättömän ja sääliväisen\nhitaasti.\n\n-- Ja teidän mielestänne, apotti parka, ei kannata avustaa\nkellon viikatemiestä? Arvelette, ettei Englannin tai Hollannin\nvallankumouksilla ole ollut yhtään mitään vaikutusta kansojen asemaan?\nEi! Teille, vanha hupsu, pitäisi pistää vihreä narrinlakki päähän.\n\n-- Vallankumouksia, vastasi oiva opettajani, tehdään hankittujen\netujen säilyttämiseksi, ei uusien voittamiseksi. Kansojen ja\nteidän hulluutenne, herra Rockstrong, on siinä, että perustatte\nruhtinaitten kukistamiseen laajoja toiveita. Silloin tällöin kansat\nvallankumouksissa varmentavat saavutetut uhanalaisiksi joutuneet\nvapautensa. Tätä tietä ne eivät koskaan saavuta uutta vapautta. Mutta\nne leikkivät sanoilla. On huomattavaa, herra Rockstrong, että ihmiset\nantavat mielellään surmata itsensä mielettömien sanojen vuoksi. Ajax\noli jo huomannut sen: \"Uskoin nuoruudessani\", panee runoilija hänet\npuhumaan, \"että teko on sanaa voimakkaampi, mutta nyt näen, että sana\non väkevämpi\". Näin puhui Ajax Oileuksen poika. Herra Rockstrong, minua\njanottaa kovasti.\n\n\n\n\nXVI\n\nHistoria.\n\n\nHerra Roman laski myymäpöydälle puolen tusinaa niteitä.\n\n-- Olkaa hyvä, herra Blaizot, ja lähettäkää nämä kirjat kotiini.\nSiinä on _Isä ja poika, Muistelmia Ranskan hovista ja Richelieu'n\ntestamentti_. Olisin kiitollinen, jos liittäisitte tähän vielä kaiken\nsen, mitä teillä on uutta historian alalta ja etenkin sellaista, mikä\nkoskee Ranskaa Henrik IV:n kuoleman jälkeen. Ne teokset kiinnittävät\nerikoisesti mieltäni.\n\n-- Olette oikeassa, puuttui oiva opettajani puheeseen. Historialliset\nteokset ovat täynnä mitättömyyksiä, jotka sopivat mainiosti huvittamaan\nkunnon miestä ja niistä löytää varmasti loppumattomiin miellyttäviä\njuttuja.\n\n-- Herra apotti, vastasi herra Roman, minä en suinkaan hae historiasta\nvain hetken huvitusta, vaan vakavaa opetusta. Ja olen pahoillani, jos\nkeksin siinä juttuja totuuden seassa. Tutkin ihmisten tekoja kansojen\nkäytöksen valossa ja haen historiasta hallituksen ohjeita.\n\n-- Sen kyllä tiedän, myönsi oiva opettajani. Tutkielmanne _Monarkiasta_\non aivan kylliksi tunnettu, että tiedettäisiin teidän noudattavan\nhistoriaan perustuvaa politiikkaa.\n\n-- Siten olenkin, sanoi herra Roman, ensimäisenä osoittanut ruhtinaille\nja ministereille ne säännöt, joista he eivät voi vaaratta poiketa.\n\n-- Niinpä teidät onkin kirjanne nimilehdellä kuvattu Minervaksi\nojentamassa nuorelle kuninkaalle päänne yläpuolella liitelevältä\nCliolta saamaanne peiliä tauluilla ja veistoksilla koristellussa\nhuoneessa. Mutta suvaitkaa minun sanoa teille, hyvä herra, että tuo\nmuusa on valehtelija ja että sen ojentama peili on pettävä. Historiassa\non kovin vähän totta, ja ainoat seikat, joista ollaan yksimielisiä,\njuoksevat yhdestä ainoasta lähteestä. Historioitsijat ovat aina samasta\nasiasta puhuessaan ristiriidassa keskenään. Vielä enemmänkin!\nHuomaammehan, että kun esim. Flavius Josef kertoo samoista tapauksista\n_Muinaisuuden tutkimuksissaan_ ja _Juutalaissodissaan_ hän kuvaa ne eri\nlailla molemmissa teoksissaan. Titus Livius on vain satujen kokooja ja\nTacitus, teidän oraakelinne tuntuu minusta karulta valehtelijalta, joka\nvakavan näköisenä tekee pilaa maailmasta. Thukydidestä, Polybiusta ja\nGuicciardinia pidän suuressa arvossa. Meidän Mézeraymme taas ei tiedä\nmitä sanoo, yhtä vähän kuin Villaret ja apotti Vély. Mutta nythän\ntuomitsen historioitsijoita ja oikeastaan historia on tuomittava.\n\nMitä historia on? Kokoelma opettavaisia kertomuksia tai pikemmin\nkaunopuheista tarinoitten ja puheitten sekasotkua riippuen siitä onko\nhistorioitsija filosofi vai reetori. Siinä saattaa olla oivia\nkaunopuheisuuden näytteitä, mutta ei siitä millään lailla pidä etsiä\ntotuutta, koska totuuden tarkoituksena on osoittaa asioiden\nvälttämättömät suhteet ja koska historioitsija ei saata osoittaa noita\nsuhteita, siksi ettei hän voi seurata syitten ja vaikutusten ketjua.\nOttakaa huomioon, että joka kerran kun historiallinen tosiasia perustuu\nepähistorialliseen seikkaan, historia ei näe sitä. Ja koska\nhistorialliset seikat liittyvät läheisesti epähistoriallisiin\ntosiasioihin, seuraa siitä, että tapaukset historiassa eivät seuraakaan\ntoisiaan luonnollisesti, vaan ovat liittyneet toisiinsa vain retoriikan\npuhtaasti keinotekoisilla tempuilla. Ja huomatkaa vielä sekin, että\nerotus historiaan kuuluvien ja kuulumattomien tosiasioiden välillä on\ntäysin mielivaltainen. Tästä seuraa, että historia, kaukana siitä että\nolisi tiede, joutuu tuomituksi luonnon vian perusteella valheen\nhämäryyteen. Siltä puuttuu aina johdonmukaisuus ja jatkuvaisuus, jota\nilman todellista tietoa ei saata olla. Tästä näette, ettei kansain\nhistoriasta voi tehdä mitään johtopäätöksiä sen tulevaisuuteen nähden.\nTieteelle on kuitenkin ominaista profetallisuus, kuten nähdään\ntaulukoista, joissa kuun kierto-ajat, nousuvedet ja auringonpimennykset\non laskettu etukäteen, kun taas sotia ja vallankumouksia ei kukaan voi\nmääritellä.\n\nHerra Roman selitteli apotti Coignardille, että hän ei pyytänytkään\nhistorialta muuta kuin epäselviä, totta kyllä, epävarmoja totuuksia,\njotka ovat sekaantuneet erehdyksiin, mutta ovat perin kallisarvoisia\nesineeseensä, ihmiseen, nähden.\n\n-- Tiedän kyllä, hän jatkoi, kuinka paljon satuja ihmisten\naikakirjoihin on kerääntynyt ja kuinka katkonaisia ne ovat. Mutta\nsyitten ja seurausten kiinteän sarjan puutteessa näen niissä kuitenkin\njonkunlaisen suunnitelman, jonka kadottaa ja löytää kuin vanhojen,\npuoleksi hiekkaan hautautuneiden temppelien rauniot. Vain se on jo\nmielestäni perin arvokasta. Ja uskallanpa luulla, että kun\nhistoria vastaisuudessa saa enemmän lähteitä, joita käsitellään\nmenetelmällisesti, se kilpailee tarkkuudessa luonnontieteiden kanssa.\n\n-- Älkää luottako siihen, väitti oiva opettajani. Luulen pikemmin, että\nmuistelmien, kirjeitten ja arkistopapereitten runsaus tekee tulevien\nhistorioitsijoiden työn yhä vaikeammaksi. Herra Elward, joka on\nomistanut elämänsä Englannin vallankumouksen tutkimukselle, väittää,\nettei ihmisen elämä riittäisi lukemaan puoltakaan siitä, mitä\nmellakoiden aikana kirjoitettiin. Mieleeni muistuu tarina, jonka apotti\nBlanchet puheen ollessa näistä asioista minulle kertoi, ja juttelenpa\nsen teille nyt, sellaisena kuin se on säilynyt muistissani, valittaen,\nettei apotti Blanchet itse ole täällä sitä kertomassa, sillä hän on\naika henkevä mies.\n\nTällainen se on:\n\nKun nuori prinssi Zémire seurasi isäänsä Persian valtaistuimelle, hän\nkutsutti luokseen kaikki valtakunnan akateemikot ja sanoi heidän\nkokoonnuttuaan:\n\n-- Tohtori Zeb, opettajani, selitti, että hallitsijoilla olisi vähemmän\nmahdollisuutta erehtyä, jos menneisyyden esimerkki heitä valistaisi.\nSen vuoksi tahdon tutkia kansojen aikakirjoja. Käsken teitä laatimaan\nmaailman historian ja tekemään kaikkenne, että siitä tulisi\ntäydellinen.\n\nOppineet lupasivat täyttää ruhtinaansa tahdon ja rupesivat heti\npoistuttuaan työhön. Kahden vuosikymmenen kuluttua he saapuivat taas\nkuninkaan eteen muassaan karavaani, johon kuului kaksitoista kamelia,\njokaisen selässä viisisataa nidettä. Heittäydyttyään maahan\nvaltaistuimen astinlaudan eteen akatemian sihteeri puhui näin:\n\n-- Sir, valtakuntamme akateemikoilla on kunnia laskea jalkojenne\njuureen teidän majesteettinne käskystä laadittu maailman historia. Se\nkäsittää kuusituhatta nidettä sisältäen kaiken, mitä meille on ollut\nmahdollista koota kansojen elämää ja valtakuntien vaiheita koskevaa.\nOlemme liittäneet siihen vanhat kronikat, jotka onneksi ovat säilyneet\nja olemme valaisseet niitä monilla nooteilla maantieteestä,\nkronologiasta ja diplomatiasta. Johdannot yksin käsittävät kamelin\nlastin ja kronikoita kantaa toinen kameli suurella vaivalla.\n\nKuningas vastasi:\n\n-- Hyvät herrat! Kiitän teitä vaivoistanne. Mutta hallitushuolet\nvievät aikaani suuressa määrässä. Sitä paitsi olen vanhentunut\ntyöskennellessänne. Olen tullut, kuten persialainen runoilija sanoo,\neloni vaelluksen keskitielle ja otaksuen, että kuolen korkeassa iässä,\nen järkevästi ajatellen saata toivoa, että minulla olisi aikaa lukea\nniin laajaa historiaa. Se asetetaan valtakuntani arkistoon. Tehkää\nsiitä lyhennetty laitos, joka paremmin vastaa inhimillisen elämän\nlyhyyttä.\n\nPersian akateemikot työskentelivät vielä kaksikymmentä vuotta. Sitte he\ntoivat kuninkaalle tuhatviisisataa nidettä kolmella kamelilla.\n\n-- Sir, sanoi sihteeri heikolla äänellä, tässä on uusi työmme. Luulemme\nkäsitelleemme kaikkea oleellista.\n\n-- Saattaa olla, sanoi kuningas, mutta en lue sitä. Olen vanha. Laajat\ntehtävät eivät sovi iälleni. Lyhentäkää vielä ja nopeasti.\n\nHe viivyttelivät niin vähän, että palasivat jo kymmenen vuoden kuluttua\nmuassaan nuori elefantti, joka kantoi viittäsataa nidettä.\n\n-- Luulen olleeni hyvin lyhytsanainen, virkkoi sihteeri.\n\n-- Ette sittenkään kylliksi, epäsi kuningas. Olen elämäni lopussa.\nLyhentäkää, lyhentäkää vielä, että tuntisin ihmisten historian ennen\nkuolemaani.\n\nSihteeri ilmestyi taas linnan eteen viiden vuoden kuluttua.\nKainalosauvoilla kävellen hän talutti suitsista pientä aasia, jolla oli\niso kirja selässään.\n\n-- Kiiruhtakaa, huusi eräs upseeri, kuningas kuolee.\n\nJa kuningas lepäsikin kuolinvuoteellaan. Hän kääntyi akateemikkoa kohti\nja sanoi silmäillen hänen suurta kirjaansa melkein kuolevalla\nkatseella:\n\n-- Kuolen siis tuntematta ihmisten historiaa.\n\n-- Sir, vastasi oppinut, joka oli melkein yhtä lähellä kuolemaa kuin\nhänkin, lyhennän kaiken kolmeen sanaan: _Syntyivät, kärsivät,\nkuolivat_.\n\nNäin oppi Persian kuningas lopultakin ihmiskunnan historian.\n\n\n\n\nXVII\n\nHerra Nicodème.\n\n\nKun hyvä mestarini Pyhän Katarinan Kuvassa luki mielihalusta\nCassiodorosta tikkaitten korkeimmalla poikkipuulla, kauppaan astui\nvanha mies, jonka katse oli tyly ja ilme ankara. Hän astui suoraan\nherra Blaizota kohti, joka hymyillen nosti päätään pöytänsä takaa.\n\n-- Hyvä herra, aloitti hän, olette valantehnyt kirjakauppias ja luulen\nteitä puhdastapaiseksi henkilöksi. Kuitenkin on näyteikkunassanne nide\nRonsardin Teoksia, joka on avattu alkukuvan kohdalta, ja siinä\nalastoman naisen kuva. Se on näky, jota ei voi avoimin silmin katsella.\n\n-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, vastasi hiljalleen herra Blaizot, mutta\ntuo kuva on Léonard Gautier'n tekemä, ja häntä pidettiin aikanaan perin\ntaitavana kaivertajana.\n\n-- Minusta on saman tekevää, selitti vanhus, oliko kaivertaja taitava\nvai ei. Otan vain huomioon sen, että hän on kuvannut alastoman naisen.\nTuolla kuvalla ei ole muuta vaatetusta kuin hiukset, ja olen\ntuskallisesti hämmästynyt nähdessäni teidän ikäisenne, nähtävästi\nymmärtäväisen miehen, asettavan sellaista Saint Jacqueskadulla\nkulkevien nuorukaisten katseltavaksi. Tekisitte parhaiten polttaessanne\nsen, kuten ukko Garasse, joka käyttää koko omaisuutensa hankkiakseen ja\npolttaakseen hyviä tapoja ja Jeesuksen Yhdistystä loukkaavat teokset.\nVähintäin olisi kunniallisempaa piilottaa ne salatuimpaan kauppanne\nsoppeen, jossa, minä pelkään, piilee koko joukko kirjoja, jotka ovat\nniin tekstin kuin kuvienkin puolesta omiaan kiihottamaan sieluja\nirstauteen.\n\nHerra Blaizot väitti punastuen, että sellainen epäilys oli väärä, ja\ntuotti hänelle mielipahaa, koska se oli lähtenyt kunnon miehen suusta.\n\n-- Minun täytynee, jatkoi vanhus, ilmoittaa kuka olen. Näette edessänne\nherra Nicodèmen, kainousyhdistyksen esimiehen. Tarkoitukseni on edistää\nhienotunteisuutta, vaatimattomuuden nimessä, poliisipäällikön\nmääräysten mukaan. Koetan kahdentoista parlamentin jäsenen ja\nkahdensadan etevimmän seurakunnan kirkkoraadin miehen kanssa hävittää\njulkisilta paikoilta alastomat kuvat, kuten toreilta, bulevardeilta,\nkaduilta, solilta, laitureilta, umpikujilta ja puutarhoista. Ja koska\nen tyydy edistämään kainoutta vain julkista tietä, ponnistelen\nsaadakseni sen vallalle salongeissa, työ- ja makuuhuoneissa, joista se\nusein on karkoitettu. Tietäkää, hyvä herra, että seura, jonka olen\nperustanut, teettää vaatteita äsken naineille. Niitten joukossa on\npitkiä ja leveitä paitoja, edessä pieni aukko, joka sallii nuorten\npuolisoiden menetellä siveästi täyttäessään Jumalan käskyä ihmiskunnan\nkasvuun ja lisääntymiseen nähden. Ja yhdistääksemme, jos minun\nsallitaan niin sanoa, siroutta puhtauteen, nuo aukot ovat ympäröidyt\nsievillä pitseillä. Olen mielissäni, kun olen täten keksinyt erittäin\nsopivia alusvaatteita tehdäkseni kaikista äsken naineista uusia Saaroja\nja Topiaksia, ja puhdistanut avioliiton sakramentin siihen\nvalitettavasti liittyvästä epäpuhtaudesta.\n\nHyvä opettajani, joka nenä kiinni Cassiodoroksessa kuunteli\nkeskustelua, vastasi siihen perin vakavasti, tikkaittensa päästä, että\nkeksintö oli mainio ja miellyttävä, mutta että hän tiesi vielä\nparemman:\n\n-- Minä haluaisin, esitti hän, että nuoret puolisot ennen yhtymistään\nhierottaisiin kiireestä kantapäähän hyvin mustalla kiillotusaineella,\njoka tekemällä heidän ihonsa kenkien näköiseksi, haittaisi suuressa\nmäärässä lihan rikollisia nautintoja ja viehätyksiä, ja olisi\nvaivalloisena esteenä hyväilyille, suuteloille ja muille hellyyden\nosoituksille, joita rakastuneet liiankin usein kahden lakanan välissä\nharjoittavat.\n\nKuullessaan nämä sanat herra Nicodème kohotti päätään, näki arvon\nmestarini tikkaitten yläpäässä ja huomasi hänen ilmeestään, että hän\nteki pilaa.\n\n-- Herra apotti, hän vastasi surumielisen harmistuneena, antaisin\nteille anteeksi, jos tekisitte vain minut naurettavaksi. Mutta te\npiikkaatte samalla kainoutta ja hyviä tapoja, joten teette suuren\nrikoksen. Välittämättä pilkantekijöistä perustamani seura on jo\ntoimittanut paljon hyvää ja hyödyllistä, pilkatkaa vaan, hyvä herra!\nOlemme kiinnittäneet kuusisataa viininlehvää kuninkaan puutarhan\nkuvapatsaihin.\n\n-- Se on ihailtavaa, hyvä herra, vastasi arvon mestarini korjaillen\nsilmälasejaan, ja jos jatkatte tuota vauhtia on kohta kaikilla\nkuvapatsailla viininlehvänsä. Mutta -- koska esineillä on merkitystä\nmeille vain herättämänsä ajatuksen vuoksi -- kiinnittämällä viinin ja\nviikunanlehtiä kuvapatsaihin, siirrätte sopimattoman merkityksen\nnäihin, niin että maalla ei kohta saateta katsella viinitarhoja tai\nviikunapuita kuvittelematta, että ne ovat rivoutta täynnänsä. On suuri\nsynti sillä lailla täyttää hävyttömyydellä viattomat kasvit. Sallikaa\nminun vielä sanoa teille, että on vaarallista kiintyä, kuten te,\nkaikkeen sellaiseen, mikä saattaa häiritä tai kiihottaa lihaa,\najattelematta, että jos eräänlaiset muodot saattavat tuottaa sielulle\nhäiriötä, pitäisi jokaisen meistä, koska meillä kerran itsellämmekin on\nnuo muodot, hävetä itseämme, jollemme olisi eunukkeja, ja sitä on\nkamala ajatella.\n\n-- Hyvä herra, äännähti herra Nicodème jo hiukan kuohuksissa, huomaan\npuheestanne, että olette irstailija ja turmeltunut ihminen.\n\n-- Hyvä herra, vastasi arvon mestarini, olen kristitty. Irstaudessa\nelämistä en saata ajatellakaan, koska minulla on kylliksi tekemistä\nansaitakseni jokapäiväisen leipäni, viinini ja tupakkani. Sellaisena\nkuin minut näette, en tunne muita orgioita kuin ajatuksen hiljaiset\nhurjastelut, ja ainoat juomapidot, joissa käyn, ovat muusojen\ntoimeenpanemat. Mutta koska olen viisas, olen sitä mieltä, että on\nväärin asettaa hävyn vaatimuksia korkeammalle kuin katolinen kirkkomme,\njoka tässä suhteessa antaa ihmisille paljon vapautta ja vetoo\nmielellään kansojen tapoihin ja niiden mielipiteisiin. Pidän teitä\nkalvinilaisuuden tahraamana ja kuvan palvelijain epäjumaluuteen\ntaipuvana. Sillä kukapa tietää, eikö raivonne saata ulottua aina\nJumalan ja Pyhimysten kuvain polttamiseen vihasta niissä ilmenevää\nihmisyyttä kohtaan. Nuo sanat hävystä, kainoudesta ja siivoudesta,\njoita suunne on täynnä, eivät oikeastaan merkitse mitään tarkkaa ja\npysyväistä. Vain tapa ja tunne saattavat määritellä ne kohtuudella ja\noikein. Noitten hienojen eroavaisuuksien tuomareina en osaa pitää muita\nkuin runoilijoita, taiteilijoita ja kauniita naisia. On hullua, että\njoukko raatimiehiä asetetaan sulojen ja nautinnon tuomareiksi.\n\n-- Mutta, hyvä herra, väitti Nicodème, me emme ahdista sulottaria\nemmekä ilottaria ja vielä vähemmän Jumalan ja pyhimysten kuvia, ja te\nhaluatte vain päästä riitelemään. Olemme kunnon miehiä ja haluamme vain\npoistaa poikiemme silmäin edestä häpeälliset kuvat. Onhan yleensä\ntiettyä, mikä on kunniallista mikä ei. Haluatteko siis, herra apotti,\nettä lapsemme kaduilla joutuisivat alttiiksi kaikille kiusauksille?\n\n-- Täytyykin joutua kiusaukseen, herra, vastasi hyvä opettajani, täytyy\njoutua kiusaukseen! Se on ihmisen ja kristityn asema maanpäällä. Ja\nhirvein kiusaus tulee sisältä eikä ulkoa. Teillä ei olisi sellaista\nhätää poistaa näyteikkunoista muutamaa alastonta kuvaa, jos olisitte,\nkuten minä, mietiskellyt pyhien isien elämää erämaissa. Niistä olisitte\nnähnyt, että erakot, pelottavassa yksinäisyydessä, kaukana kaikista\nveistetyistä tai maalatuista kuvista, jouhipaidan repiminä, kidutuksen\nhaavoittamina, paaston uuvuttamina, vieriskellen okaisilla vuoteilla\ntunsivat lihan himon piikkien tunkeutuvan aina ytimiinsä saakka.\nAhtaissa luolissaan he näkivät monta kertaa lihallisempia kuvia kuin\ntuo allegoria, joka loukkaa teitä herra Blaizot'n ikkunassa. Paholainen\n(vapaauskojat sanovat luonto), on etevämpi rivojen kuvien maalaaja kuin\nitse Jules Romain. Hän voittaa kaikki Italian ja Flanderin mestarit\nasennoissa, liikkeissä ja värityksessä. Ette voi vastustaa hänen\ntulisia maalauksiaan. Teitä loukkaavat jäävät verratessa kovin\nmitättömiksi, ja tekisitte viisaimmin, kun jättäisitte poliisipäällikön\ntehtäväksi huolen julkisesta häveliäisyydestä kansalaisten hyväksi.\nTeidän lapsellinen viattomuutenne hämmästyttää minua todella. Teillä on\nhyvin vähän käsitystä siitä mitä ihminen on, mitä yhteiskunnat, ja\nkuinka liha kuohuu suurissa kaupungeissa. Voi, noita viattomia\npiimäpartoja, jotka, keskellä Babylonin kaikkea likaa, missä verhot\nkohoavat joka puolella näyttäen ilotyttöjen silmät tai käsivarren,\nmissä liian lähelle ahdetut ruumiit painuvat toisiaan vasten ja\nkuumentavat toisiaan julkisilla paikoilla, valittavat ja huokailevat\nmuutaman kirjakauppiaan ikkunassa riippuvan mitättömän kuvan takia ja\njuoksevat valituksineen aina valtakunnan tuomioistuimiin saakka, kun\ntyttö tanssiaisissa vilauttaa nuorukaisille säärtään, kaikkein\ntavallisinta esinettä maailmassa.\n\nNäin puhui mestarini tikkaillaan seisten. Mutta herra Nicodème sulki\nkorvansa ettei kuulisi ja voivotti puheen kyynillisyyttä.\n\n-- Taivas! hän huokasi. Onko alastonta naista inhottavampaa! Mikä häpeä\ntaipua, kuten tuo apotti, epäsiveellisyyteen, joka on koko maan tuho,\nsillä kansoja pitää pystyssä vain tapojen puhtaus.\n\n-- On kyllä totta, myönteli oiva opettajani, että kansat ovat\nvoimakkaita vain silloin, kun niillä on tapoja. Mutta tämä on\nkäsitettävä yleisesti oppilauseiden, tunteiden ja intohimojen\nyhteisyytenä, jonkunlaisena vapaaehtoisena lain kuuliaisuutena, eikä\nsellaisina mitättömyyksinä, joita te puuhailette. Varokaa ettei\nkainous, silloin kuin se ei ole lahja, muutu vain tyhmyydeksi, ja ettei\nkiihkonne pimeä lapsellisuus joudu naurettavaksi, herra Nicodème, ja\nhiukan sopimattomaksikin.\n\nMutta herra Nicodème oli jo paennut.\n\n\n\n\nXVI\n\nOikeus.\n\n\nHerra apotti Coignardin, jolle kiitollisen valtakunnan oikeastaan olisi\ntullut antaa kunniaeläke, täytyi ansaita leipänsä kirjoittamalla\npalvelijattarille kirjeitä Saint-Innocent'in hautausmaan\nkirjurituvassa. Sattuipa että hän sai olla kirjurina eräälle\nportugalilaiselle naiselle, joka matkusti Ranskan kautta neekeripoika\nmuassaan. Hän antoi vaskirahan sanasesta miehelleen ja kuuden livren\nkultarahan kirjeestä rakastajalleen.\n\nSe oli ensimäinen kultaraha, jonka mestarini oli nähnyt Juhannuksen\njälkeen. Koska hän oli avokätinen ja vierasvarainen, hän vei minut heti\nKultaiseen Omenaan, Grèven rantakadulle, kaupungintalon luo, jossa\nviini on väärentämätöntä ja makkarat mainioita. Niinpä on rikkailla\nkauppiailla, jotka ostavat omenoita torilta, tapana pistäytyä siellä\nkeskipäivän aikana.\n\nOli kevät ja oli suloista hengittää lämmintä ilmaa. Opettajani otti\npöydän rannalta ja aterioimme kuunnellen aaltojen viileätä loiskinaa,\nkun soutajat halkoivat vettä airoillaan. Kevyt hymyilevä ilma hyväili\nmeitä lempeillä tuulahduksillaan ja olimme onnellisia saadessamme elää\ntaivaan kirkkaassa valossa. Juuri kun söimme pariloitua rantakalaa sai\nhevosten ja miesten aiheuttama melu meidät nostamaan päätämme.\n\nArvaten uteliaisuutemme syyn vanha musta pienikokoinen ukko, joka\naterioi naapuripöydässä, sanoi kohteliaasti hymyillen:\n\n-- Ei se mitään ole. Ne vievät vain hirtettäväksi piikaa, joka on\nvarastanut pitsejä emännältään.\n\nSamalla kun hän puhui, näimmekin takaperin kärryissä, ratsastavien\npoliisien välissä, aika sievän tytön, joka oli hämmästyneen näköinen,\nrinta koholla taakse sidottujen käsien vuoksi. Joukko kulki nopeasti\nohi, ja kuitenkin jäävät silmiini ikuisesti nuo valkoiset kasvot ja tuo\nkatse, joka ei enää nähnyt mitään.\n\n-- Niin, hyvät herrat, jatkoi kääpiömäinen vanhus. Siinä menee rouva\nneuvoksetar Jossen palvelijatar, joka koreillakseen tanssiaisissa\nrakastajansa kanssa, varasti emännältään pitsipäähineen ja pakeni\nvarkauden jälkeen. Hänet tavattiin eräässä Changesillan tanssituvassa,\nja hän tunnusti heti rikoksensa. Sen vuoksi häntä kidutettiinkin vain\ntunnin tai pari. Tiedän mitä puhun, sillä olen vahtimestari sillä\nraastuvan osastolla, jossa hänet tuomittiin.\n\nPieni ukko ahmasi makkaran, jota ei sopinut jättää jäähtymään ja jatkoi\nsitte:\n\n-- Tällä hetkellä hän kai jo on lavalla ja viiden minuutin, ehkäpä\nhiukan pitemmän tai hiukan lyhemmän ajan jälkeen, lurjus on kuollut. On\nhirtettäviä, joista pyövelillä ei ole vaivaa. Heti saatuaan nuoran\nkaulaansa he kuolevat rauhallisesti. Mutta on toisia, se kannattaa\nsanoa, jotka pitävät todellista hirtehisen elämää, ja potkivat\nkamalasti. Kaikkein raivokkain oli pappi, joka tuomittiin vuosi sitten,\nsen takia, että hän oli väärentänyt kuninkaan nimen arpajaislippuun.\nKaksikymmentä minuuttia hän keikkui nuoran päässä kuin kala ongessa.\n\nHeh hee, lisäsi pikku mies nauraen pilkallisesti. Herra apotti oli\nvaatimaton, eikä halunnut komeilla. Näin, kun hänet nostettiin\nkärryistä. Hän itki ja potki niin, että pyöveli sanoi: \"Älkää olko\nlapsellinen, herra apotti!\" Hullunkurisinta oli, että kun häntä\nkuljetettiin yhdessä toisen heittiön kanssa, niin pyöveli luuli häntä\nripittäjäksi ja poliisin oli vaikea saada häntä käsittämään asian\noikeaa laitaa. Eikö se ole hullua, hyvät herrat?\n\n-- Ei ollenkaan, vastasi hyvä opettajani pudottaen lautaselleen pienen\nkalan, jota hän oli jonkun aikaa pitänyt huulillaan. Ei, se ei ole\nollenkaan hullua. Ja tieto siitä, että tuo komea tyttö kuolee tällä\nhetkellä, pilaa nautintoni syödä kaloja ja katsella kaunista taivasta,\njoka äsken hymyili minulle.\n\n-- Oh, herra apotti, kiiruhti vahtimestari sanomaan, jos olette niin\nherkkäluontoinen, ette kai olisi pyörtymättä voinut katsella sitä, mitä\nisäni näki omilla silmillään, lapsuudessaan, Dijonin kaupungissa, josta\nhän oli kotoisin. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Hélène\nGillet'stâ?\n\n-- Emme ole, vastasi oiva opettajani.\n\n-- Siinä tapauksessa kerron teille hänen tarinansa sellaisena kuin isäni\non monesti sen kuvannut minulle.\n\nHän joi kulauksen viiniä, pyyhki suunsa pöytäliinan kulmaan ja kertoi\ntarinan jonka tässä toistan.\n\n\n\n\nXIX.\n\nVahtimestarin kertomus.\n\n\nLokakuussa v. 1624 Bourg-en-Bress'in kuninkaallisen linnan hoitajan\nkaksikymmentäkaksi vuotias tytär, joka oli isänsä kodissa kahden\nalaikäisen veljensä kanssa, alkoi osoittaa niin selviä raskauden\nmerkkejä, että hänestä tuli kaupungin juorujen aihe ja Bourgin naiset\nlakkasivat käymästä hänen luonaan. Sitte huomattiin, että hänen\nkylkensä olivat laskeutuneet ja siitä puhuttiin niin paljon, että\nrikosasiain tuomari käski asettaa hänet naisten tarkasteltavaksi. Nämä\ntodistivat, että hän oli ollut raskas ja oli synnyttänyt ainakin kaksi\nviikkoa sitten. Heidän todistuksensa nojalla Hélène Gillet teljettiin\nvankilaan ja tuomarit kuulustelivat häntä. Hän tunnusti heille\nseuraavaa:\n\n-- Muutama kuukausi sitten eräs naapurikylän nuorimies, joka asui\nsetäni talossa, tuli meille opettamaan veljiäni lukemaan ja\nkirjoittamaan. Hän näki minut vain kerran, ja silloin hän erään\npalvelijattaren avulla sulki minut huoneeseen, jossa teki minulle\nväkivaltaa.\n\nKun häneltä kysyttiin, miksi hän ei huutanut apua, hän vastasi, että\nhämmästys oli tukahduttanut hänen äänensä. Tuomareitten tiukasti\nkysellessä hän lisäsi tulleensa raskaaksi tuon väkivallan johdosta ja\nsynnytti ennen aikaansa. Hän ei millään lailla ollut vaikuttanut\nsynnytyksen aikaisuuteen ja olisi pysynyt siitä tietämättömänä, jollei\neräs palvelijatar olisi selittänyt asian oikeaa laitaa.\n\nTuomarit olivat tyytymättömiä tähän selitykseen, mutta eivät oikein\ntienneet kuinka sen kumoisivatkaan, kun satunnainen seikka toi\nsyytteelle varman perusteen. Kävellessään herra Pierre Gillet'n,\nkuninkaallisen linnanpäällikön puiston aidan luona, eräs sotilas näki\nojassa aidan vieressä korpin, joka nokallaan kiskoi vaatekappaletta.\nHän lähestyi paremmin nähdäkseen ja löysi pienen lapsen ruumiin. Siitä\nhän heti ilmoitti tuomareille. Lapsi oli kääritty paitaan, jonka\nkauluksessa oli kirjaimet H.G. Todettiin, että sikiö oli täysin\nkehittynyt ja lapsen murhaajaksi todistettuna Hélène Gillet tuomittiin\nlain mukaan kuolemaan. Sen arvokkaan toimen vuoksi, mikä hänen isällään\noli, hän sai luvan nauttia aatelisille kuuluvaa oikeutta: kuolla\nmestaamalla.\n\nAsia siirrettiin Dijonin ylioikeuteen ja tyttö vietiin kahden\njousimiehen vartioimana Bourgognen pääkaupunkiin tutkintovankilaan.\nHänen äitinsä, joka oli seurannut häntä, sulkeutui Bernhardininunnien\nluostariin. Ylioikeuden tuomarit tutkivat asiaa maanantaina, toukokuun\n12 päivänä, viimeisessä istunnossa ennen Helluntaijuhlaa. Oikeusneuvos\nJacobin lausunnon mukaan tuomarit vahvistivat Bourgin lautakunnan\npäätöksen määräten, että vanki oli kuljetettava mestauspaikalle\nhirttonuora kaulassa. Yleisön keskuudessa oltiin sitä mieltä, että tuo\nhalventava yksityiskohta oli lisätty tuomioon oudolla ja sopimattomalla\ntavalla vangin aateluuteen nähden, ja tavallisia muotoja rikkovaa\nankaruutta moitittiin. Mutta päätöksestä ei voinut valittaa ja se oli\npantava toimeen viivyttelemättä.\n\nJa niinpä samana päivänä, kello puoli neljä iltapäivällä Hélène Gillet\nvietiin mestauslavalle kellojen soidessa, kulkueessa, jonka edessä kävi\ntorvensoittajia puhaltaen niin voimallisesti, että kaikki kaupungin\nasukkaat kuulivat sen taloihinsa ja langeten polvilleen rukoilivat\nJumalaa kuoloon menevän sielun puolesta. Kuninkaan sijaisen edustaja\nratsasti hevosella palvelijoitten seuraamana. Sitte seurasi tuomittu,\ntyöntökärryissä, nuora kaulassa, kuten ylioikeuden päätöksessä oli\nmäärätty. Häntä tuki kaksi jesuiittaa ja kaksi kapusiiniveljestä, jotka\nnäyttivät hänelle ristillään kuolevaa Kristusta. Hänen takanaan\npysytteli pyöveli kirveineen ja pyövelitär saksineen. Komppania\njousimiehiä ympäröi kärryjä. Takana tunkeili uteliasta joukkoa, jossa\noli paljon käsityöläisiä, leipureita, teurastajia ja muurareita, ja\njosta kohosi aika melu.\n\nKulkue pysähtyi n.s. Morimontin torille, jonka nimi ei, kuten saattaisi\nnäyttää, johdu siitä, että se on rikollisten kuolinpaikka, vaan se on\njäänyt muistoksi Morimontin ristiä ja mitraa kantavista apoteista,\njoilla aikanaan oli siellä asuntonsa. Puinen lava oli rakennettu sinne\nkiviporrasten päälle, joista päästiin maanalaiseen kappeliin, missä\nmunkit rukoilevat tuomittujen sielujen puolesta.\n\nHélène Gillet nousi portaita neljän munkin, pyövelin ja hänen vaimonsa\nseuraamana. Kun viime mainittu oli irroittanut köyden rangaistavan\nkaulasta hän leikkasi Hélènen tukan puolen jalan pituisilla saksillaan\nja sitoi hänen silmänsä. Munkit lausuivat rukouksia. Mutta äkkiä\npyöveli alkoi vavista ja kalpeni. Hänen nimensä oli Simon Grandjean,\nmutta hän oli hintelä mies ja yhtä pelokas ja lempeä kuin hänen\nvaimonsa, naispyöveli, näytti raa'alta, Hän oli aamulla nauttinut\nehtoollista vankilassa, mutta sittenkin hän näytti hämmentyneeltä;\nhäneltä tuntui puuttuvan rohkeutta tuon nuoren tytön tappamiseksi. Hän\nkääntyi kansan puoleen ja sanoi:\n\n-- Suokaa anteeksi, jos täytän huonosti tehtäväni. Minulla on ollut\nkuume kolme kuukautta.\n\nSitte hän horjuen, käsiään väännellen ja kasvonsa taivaaseen kohottaen\nheittäytyi polvilleen Hélène Gillet'n eteen ja pyysi häneltä anteeksi\nkaksi kertaa. Hän anoi munkkeja siunaamaan häntä, ja kun naispyöveli\noli sovittanut tuomitun pään pölkylle, hän nosti kirveensä.\n\nJesuiitat ja kapusiinit huusivat: \"Jeesus Maaria!\" ja joukosta kuului\nkumea huokaus. Isku, jonka piti taittaa kaula, teki vain suuren haavan\nvasempaan olkapäähän ja tyttö parka kaatui oikealle kyljelleen.\n\nKääntyen joukon puoleen Simon Grandjean huusi:\n\n-- Tappakaa minut!\n\nPilkkahuutoja kaikui ja kiviä heitettiin mestauslavalle, kun\nnaispyöveli asetteli tuomitun päätä takaisin pölkylle.\n\nMies tarttui kirveeseensä. Iskien toistamiseen hän löi ammottavan\nhaavan tuomitun kaulaan, joka pyövelin käsistä irti päässeenä kaatui\npölkyltä kirveen päälle.\n\nTällä kertaa tuli joukon kirkuna kamalaksi, ja sellainen kivisade tulvi\nlavalle, että Simon Grandjean, molemmat jesuiitat ja kapusiinit\nhyppäsivät maahan. He kiiruhtivat kappeliin ja sulkivat oven perässään.\nNaispyöveli jäi yksin lavalle tuomitun kanssa ja haki kirvestä. Kun hän\nei sitä löytänyt, hän otti köyden, jolla Hélène Gilletä oli kuljetettu,\nkiersi sen hänen kaulaansa ja laskien jalkansa hänen rinnalleen koetti\nkuristaa hänet. Tarttuen köyteen molemmin käsin verta vuotava Hélène\nkoetti puolustautua. Silloin vaimo Grandjean veti hänet köydestä, pää\nedellä lavan alle ja päästyään kiviportaille koetti leikata hänen\nkaulansa saksillaan.\n\nHänen siinä puuhassa ollessaan teurastajat ja muurarit kaasivat\npäälliköt ja sotilaat ja tunkeutuivat lavan ja kappelin edustalle.\nMonet voimakkaat käsivarret tarttuivat tuomittuun ja kantoivat hänet\nmestari Jaquinin, parturi-välskärin puotiin.\n\nKappelin ovea vasten hyökkäävä kansanjoukko olisi piankin saanut sen\nmurretuksi. Mutta molemmat jesuiitat ja kapusiinit aukaisivat sen\nkauhuissaan. Kantaen ristejään kohotetuissa käsissään heidän onnistui\nsuurella vaivalla tunkeutua raivoavan joukon läpi.\n\nMutta pyöveli ja hänen vaimonsa kivitettiin hengiltä ja heidän\nruumiitaan laahattiin pitkin katuja. Tultuaan tuntoihinsa välskärin\nkäsissä Hélène Gillet pyysi juotavaa. Sillä aikaa kuin mestari Jaquin\nsitoi hänen haavojaan, hän sanoi:\n\n-- Eikö minulla olekaan muuta vikaa kuin tämä? Huomattiin hänen saaneen\nkaksi kirveen ja kuusi saksien haavaa, jotka olivat puhkaisseet hänen\nhuulensa ja kaulansa, ja että kirves, jonka päälle hän oli kaatunut ja\njoka oli laahannut mukana pyövelin vaimon vetäessä, kun tämä tahtoi\nkuristaa hänet, oli pahoin vahingoittanut hänen lanteitaan ja\nsitäpaitsi hänen ruumiissaan vielä oli joukon heittämien kivien\njättämiä mustelmia.\n\nKuitenkin hän parani kaikista haavoistaan. Jäätyään mestari Jaquinin\nluo sotilaitten vartioitavaksi hän toisti alituiseen:\n\n-- Eikö kaikki olekaan lopussa? Otetaanko minut hengiltä?\n\nVälskäri ja eräät säälivät ihmiset, jotka häntä auttoivat, koettivat\nrauhoittaa häntä. Mutta vain kuningas saattoi antaa armoa. Asianajaja\nF. Fédet laati anomuksen, jonka monet Dijonin arvohenkilöt\nallekirjoittivat ja se vietiin hänen majesteetilleen. Silloin juuri\nhovissa vietettiin juhlia Ranskan prinsessan Henriette Marien\navioliiton johdosta Englannin kuninkaan kanssa. Tämän avioliiton\nkunniaksi Ludvig Oikeamielinen myönsi armon. Hän antoi tyttöparalle\ntäydellisen armahduksen, ollen sitä mieltä, että tämä oli kärsinyt\nrangaistuksen, joka oli yhtä kova, vieläpä ankaruudessa voittikin\ntuomion määräämän.\n\nTakaisin elämään päässeenä Hélène Gillet vetäytyi Bressen luostariin,\njossa hän elämänsä loppuun saakka harjoitti mitä ankarinta hurskautta.\n\nSellainen on -- lisäsi pikku vahtimestari -- tosikertomus Hélène\nGillet'istä, ja kaikki tuntevat sen Dijonissa. Eikö se ole hauska,\nherra apotti?\n\n\n\n\nXX.\n\nOikeus.\n\n(Jatkoa.)\n\n\n-- Voi, sanoi oiva opettajani, nyt ei aamiaiseni menekään alas.\nSydäntäni kääntää tuo kamala näky, jonka te, hyvä herra, olette\nkertonut niin kylmästi, ja tuon neuvoksetar Jossen palvelijattaren\nkohtalo, kun hänet vietiin hirtettäväksi, vaikka hän olisi kelvannut\nparempaankin.\n\n-- Mutta, hyvä herra, enkö sanonut teille, että tuo tyttö oli\nvarastanut emännältään ja ettekö halua, että varkaat hirtetään?\n\n-- On kyllä totta, myönsi hyvä opettajani, että tapa on sellainen, ja\nkoska tavan voima on vastustamaton, en sitä ollenkaan oudoksu elämäni\njokapäiväisessä kulussa. Niinpä filosofi Senecakin, joka muutoin oli\nlempeyteen taipuvainen, laati siroja tutkielmia, sillä aikaa kun\nRoomassa, ihan hänen läheisyydessään, orjia naulittiin ristiin\npikkurikoksista. Sellaista kertoo esimerkiksi orja Mitridateen tarina.\nHän kuoli ristillä vain sen takia, että oli herjannut isäntänsä,\nalhaisen Trimalcion jumaluutta. Henkemme on senlaatuinen, ettei mikään\ntavallinen tai jokapäiväinen sitä loukkaa. Ja tapa kuluttaa, niin\nsanoakseni, harmiamme kuten ihmetystämmekin. Minua ihmetyttää joka\naamu, sitä ajattelemattakin, että onnettomia päivän kuluessa hirtetään\ntai teilataan. Mutta kun kuoleman tuomion ajatteleminen tulee\ntajuttavammaksi, sydämeni joutuu häiriöön, ja kun nyt näin tuota\nkaunista tyttöä kuljetettavan kuolemaan, kurkkuni kuristuu siinä\nmäärin, että tämä pieni kalakaan ei pääse siitä läpi.\n\n-- Mitä on kaunis tyttö? sanoi vahtimestari. Pariisissa ei ole\nkatuakaan, jossa niitä ei yön kuluessa tehtäisi tusinoittain. Miksi\ntämä oli varastanut emännältään, neuvoksetar Josselta?\n\n-- Mistä minä sen tietäisin, vastasi vakavasti oiva opettajani. Mistä\nte sen tietäisitte ja mistäpä sen tietäisivät tuomaritkaan, sillä\ntekojemme juuret ovat salaiset ja ne virikkeet, jotka saavat meidät\ntoimimaan, pysyvät syvästi kätkettyinä. Pidän ihmistä tekojensa\nherrana, koska uskontoni niin opettaa. Mutta lukuunottamatta kirkon\noppia, joka on varma, on niin vähän syytä uskoa inhimilliseen\nvapauteen, että minua puistattaa ajatellessani oikeuden päätöksiä, kun\nse rankaisee tekoja, joitten periaate, järjestys ja syyt eivät myöskään\nole tajuttavissamme. Niissä on tahdolla usein hyvin vähän osaa ja ne\ntoimitetaan usein vaistomaisesti. Jos meidän sanalla sanoen täytyisi\nolla vastuunalaisia teostamme, koska pyhän uskontomme talous on\nperustettu jumalallisen armon ja inhimillisen vapauden sopusointuun, on\nväärinkäytöstä johtaa tuosta hämärästä ja arasta vapaudesta kaikki ne\nhäiriöt, kaikki kiusat ja vaivat, joita lakikirjamme ovat tulvillaan.\n\n-- Minusta on tuskallista nähdä, sanoi pieni musta mies, että te olette\nlurjusten puolella.\n\n-- Voi, hyvä herra, huokasi mestarini. Hekin ovat kärsivän ihmiskunnan\nosa ja Jeesuksen Kristuksen jäseniä, hänen, joka kuoli kahden\nrikollisen välissä. Luulen huomaavani laeissamme julmuuksia, jotka\nnäkyvät selvemmin tulevaisuudessa, ja jotka inhottavat lasten\nlapsiamme.\n\n-- En ymmärrä teitä, sanoi toinen juoden kulauksellisen viiniä.\nLaeistamme ja tavoistamme on erotettu kaikki barbaarinen gotiikka, ja\noikeus on nykyään ihan äärimmäisen inhimillistä ja sivistynyttä.\nRangaistukset on tarkoin sovitettu rikosten mukaan, ja näettehän, että\nvarkaat hirtetään, murhaajat teilataan, majesteettirikolliset sidotaan\nhevosten väliin, ateistit, noidat ja sodomiitit poltetaan,\nvääränrahantekijät keitetään kiehuvassa vedessä, ja niin rikosoikeus\nosoittaa äärimmäistä pidättyväisyyttä ja kaikkea mahdollista lempeyttä.\n\n-- Kaikkina aikoina, hyvä herra, tuomarit ovat pitäneet itseään\nhyväntahtoisina, tasapuolisina ja lempeinä. Goottilaiseen aikaan,\nLudvig Pyhän ja Kaarle Suurenkin päivinä he ihailivat omaa suopeuttaan,\njoka nykyään näyttää meistä karkeudelta. Arvaan, että lapsemme\nvuorostaan pitävät meitä raakoina, ja että he taas keksivät jotain\npoistettavaa käyttämissämme kidutuksissa ja rangaistuksissa.\n\n-- Hyvä herra, ette puhu ollenkaan kuin virkamies. Kidutus on\nvälttämätön, että saataisiin tunnustuksia, joita ei lempeydellä voi\npakoittaa esiin. Mitä taas rangaistuksiin tulee, niin on ne supistettu\nsiihen, mikä on välttämätöntä kansalaisten hengen ja omaisuuden\nturvaamiseksi.\n\n-- Te siis myönnätte, ettei oikeuden tarkoituksena olekaan oikea, vaan\nhyödyllinen, ja että se johtuu vain kansan eduista ja ennakkoluuloista.\nMikään ei ole paremmin totta, ja rikoksia ei suinkaan rangaista niissä\npiilevään pahuuden määrään nähden, vaan verrattuina niiden\naiheuttamaan, tai luuloteltuun vahinkoon yhteiskunnalle. Niinpä rahan\nväärentäjät pistetään kiehuvaan pataan, vaikka kolikoiden valamisessa\nei olekaan kovin paljon varsinaista pahuutta. Mutta rahamiehet\nerikoisesti ja yleisö yleensä kärsii siitä tuntuvan vahingon. Tuon\nvahingon he kostavat säälimättömän julmasti. Varkaat hirtetään,\nvähemmän sen ylettömyyden takia, joka leivän tai vaatteiden\nanastamisessa on, kuin sen kiintymyksenä takia mitä ihminen\nomaisuuttaan kohtaan luonnollisesti tuntee. Inhimillinen oikeus pitäisi\npalauttaa siksi, mikä sen pääperuste on: kansalaisten aineellinen\nhyöty, ja erottaa siitä kaikki korkea filosofia, johon se\nylvästelevässä, turhassa tekopyhyydessään verhoutuu.\n\n-- Hyvä herra, vastasi pieni vahtimestari, en ollenkaan tajua teitä.\nMinusta tuntuu, että oikeus on sitä tasapuolisempi mitä hyödyllisempi\nse on, ja että juuri tuon hyödyllisyyden, jonka takia te sitä\nhalveksitte, pitäisi saattaa oikeus teille pyhäksi ja yleväksi.\n\n-- Ette ymmärrä minua yhtään, sanoi hyvä opettajani.\n\n-- Huomaan, sanoi pieni vahtimestari, että ette juo mitään. Viininne on\nhyvää, väristä päättäen. Enkö saisi maistaa sitä?\n\nOn totta, että oiva mestarini ensi kerran elämässään jätti viiniä\npullonsa pohjalle. Hän kaasi sen vahtimestarin lasiin.\n\n-- Terveydeksenne, herra apotti, sanoi tämä. Viininne on hyvää, mutta\npuheenne kelvottomia. Oikeus, toistan sen, on sitä tasapuolisempi mitä\nhyödyllisempää se on, ja tuon hyödyn, jonka sanotte olevan sen\nalkuperänä ja perusteena, pitäisi saattaa oikeus teille pyhäksi ja\nyleväksi. Mutta täytyyhän teidän myöntää, että oikeuden pääsisältö on\noikea, kuten sanakin ilmaisee.\n\n--- Hyvä herra, selitti oiva opettajani, kun olemme sanoneet, että\nkauneus on kaunista ja totuus totta, emme ole sanoneet yhtään mitään.\nTuo Alpianuksenne, joka lausui ajatuksensa tarkasti, on lausunut, että\noikeus on vahva ja ainainen halu antaa jokaiselle se, mitä hänelle\nkuuluu, ja että lait ovat oikeamielisiä silloin, kun ne pyhittävät\ntämän tahdon. Onnettomuudeksi ei ihmisellä ole mitään omaa, ja niinpä\nlakien tasapuolisuus tunnustaa heille vain heidän perinnöllisten tai\njatkuvien ryöstöjensä hedelmät. Ne muistuttavat noita lasten\nsopimuksia, silloin kun he nappia pelatessaan ovat voittaneet. Jos joku\ntahtoo ottaa voitetut napit heiltä, he sanovat, ettei se kuulu peliin.\nTuomareitten terävänäköisyys rajottuu siihen, että he saattavat erottaa\npeliin kuulumattomat anastukset pelin alussa sovituista, ja tuo\nerottaminen on samalla kertaa arkaa ja lapsellista. Etenkin se on\nmielivaltaista. Tuo komea tyttö, joka nyt paraikaa riippuu köydessä,\noli, sanoitte, varastanut neuvoksetar Josselta pitsimyssyn. Mutta mistä\npäätätte, että tuo myssy oli neuvoksettaren omaisuutta? Sanotte, että\nhän oli joko ostanut sen rahoillaan, löytänyt sen myötäjäistensä\njoukosta, tai saanut sen joltain ihailijaltaan; kaikki oivallisia\nkeinoja pitsien hankkimiseksi. Mutta olipa hän saanut sen kuinka\nhyvänsä, huomaan kuitenkin, että hän nautti siitä kuin onnen lahjasta,\njonka saattaa löytää ja menettää sattumalta, ja johon ei ole mitään\nluonnollista oikeutta. Kuitenkin myönnän, että pitsit kuuluivat\nhänelle, tuon omaisuuden pelin sääntöjen mukaan jota ihmiset\nyhteiskunnassa leikkivät niin kuin köyhät lapset kadulla nappia. Hän\npiti noista pitseistä, ja hänellä oli niihin yhtä hyvä oikeus kuin\njollain muullakin. Sen myönnän mielelläni. Oikeuden mukaan hänen tuli\nsaada ne takaisin, antamatta niille kuitenkaan sellaista arvoa, että\nmokomaa pitsimäärän takia oli hävitettävä ihmisolento.\n\n-- Mutta tehän otatte huomioon vain oikeuden toisen puolen, huusi pieni\nvahtimestari. Ei riitä, että neuvoksetar Josse saa oikeutta, kun\nhänelle annettiin takaisin pitsit. Oli myös välttämätöntä tehdä\noikeutta palvelijattarellekin hirttämällä hänet kaulasta. Sillä oikeus\non siinä, että jokaiselle tehdään ansion mukaan. Siinä se juuri on\nylevää.\n\n-- Siinä tapauksessa, väitti opettajani, oikeus on vielä ilkeämpi kuin\nluulin. Tuo ajatus, että sen täytyy rangaista syyllistä, on hyvin\njulma. Se on goottilaista raakuutta.\n\n-- Tunnette huonosti oikeuden, intti pieni vahtimestari. Se iskee\nsuuttumatta eikä vihaa tuota tyttöäkään, jonka se lähettää hirteen.\n\n-- Hyvä on! huusi oiva opettajani. Mutta minusta olisi parempi, jos\ntuomarit tunnustaisivat rankaisevassa rikollisia puhtaasta\nvälttämättömyydestä ja osoittaakseen vaikuttavia esimerkkejä. Näin he\npysyisivät välttämättömyyden rajoissa. Mutta jos he rangaistessaan\nkuvittelevat maksavansa syyllisille ansion mukaan, on helppo\nnähdä minne saakka tuollainen hienotunteisuus johtaa. Heidän\nvilpittömyytensäkin tekee heidät taipumattomiksi, sillä eihän ihmisiltä\nvoi kieltää sitä mikä heille kuuluu. Tuo ohjelause kauhistuttaa minua,\nhyvä herra. Eräs taitava Medardus-niminen filosoofi on esittänyt sen\nkaikessa ankaruudessaan, kun hän lausuu, että rikollisen rankaisematta\njättämisellä tehdään hänelle vääryyttä, riistetään häneltä varma oikeus\nsovittaa rikoksensa. Hän väittää, että kun Ateenan tuomarit juottivat\nSokrateelle myrkkyä, he tekivät paljon tuon viisaan miehen sielun\npuhdistamiseksi. Nuo ovat pelottavia unelmia. Toivon, että rikosoikeus\nolisi vähemmän ylevää.\n\nAjatus puhtaasta kostosta, joka useimmiten sovitetaan rikollisten\nrangaistukseen, vaikka se itsessään onkin alhainen ja kehno, on silti\ntuloksiltaan vähemmän kauhea kuin tuo kiduttavien filosoofien hurja\nsiveysinto. Tunsin ennen Séezissä erään hyväntahtoisen miehen, joka\njoka ilta otti lapsensa polvilleen ja kertoi heille satuja. Hän vietti\nesimerkiksi kelpaavaa elämää, nautti sakramentit ja pyrki noudattamaan\ntäydellistä rehellisyyttä viljakaupassa, jota hän oli pitänyt kuusi\nvuosikymmentä tai enemmänkin. Sattuipa, että palvelijatar varasti\nhäneltä muutaman kultakolikon, joita hän huolellisesti säilytti\nlippaassa, suljetussa laatikossa. Heti kun hän huomasi tämän vahingon,\nhän valitti tuomarille. Palvelijatarta tutkittiin, tuomittiin,\nkidutettiin ja rangaistiin. Oikeutensa tuntien mies vaati, että hänelle\nluovutettaisiin varkaan nahka, josta hän teetti itselleen parin\nsääryksiä. Usein hän sitte iski sääreensä huutaen: 'Se lurjus! Se\nlurjus!' Tyttö oli ottanut mieheltä kultakolikoita, mies otti häneltä\nnahan. Ainakin hän kosti ilman filosofiaa, moukkamaisen raakuutensa\nviattomuudessa. Hän ei ollenkaan luullut täyttävänsä ylevää\nvelvollisuutta pieksäessään iloisesti ihmisennahkaisia sääryksiään.\n\nOlisi parempi tunnustaa, että kun roisto hirtetään, niin se tapahtuu\nvarovaisuudesta ja siinä tarkoituksessa, että toiset pelkäisivät, eikä\nollenkaan siksi, että jokaiselle annettaisiin, kuten samotaan, se mikä\nhänelle kuuluu. Sillä, hyvän filosofian mukaan, mikään ei kuulu\nkenellekään, jollei itse elämä. Kun väitetään, että rikollisille tulee\nantaa tilaisuus sovittaa rikoksensa, joudutaan hurjaan mystisismiin,\njoka on pahempaa kuin selvä väkivalta tai yksinkertainen suuttumus.\nMitä taas varkaitten rankaisemiseen tulee, niin se on voimasta eikä\nfilosofiasta johtuva oikeus. Filosofia opettaa meille päinvastoin, että\nkaikki omaisuutemme on hankittu väkivallalla tai viekkaudella. Ja,\nolette kai itsekin huomannut, että tuomarit hyväksyvät sen, kun\nväkevämpi ryöstää omaisuutemme. Niinpä on kuninkaalle sallittua ottaa\nhopeiset lautasemme käydäkseen sotaa, kuten Ludvig Suuren aikana on\ntapahtunut, silloin kun sotaverotus oli niin tarkkaa, että vietiin\nvuodeverhojen tupsureunuksetkin ja revittiin niistä kultalangat silkin\nseasta.\n\nTuo ruhtinas otti haltuunsa yksityisten omaisuuden ja kirkon aarteet.\nKun noin parikymmentä vuotta sitte palvelin Notre-Dame-de-Liessen\nkirkossa, Picardiessa, kuulin vanhan suntion valittelevan, että\nkuningas vainaja oli ottanut ja sulattanut kaikki kirkon aarteet,\nvieläpä vienyt emaljoidusta kullasta tehdyn nisänkin, jonka Pfalzin\nruhtinatar oli suurilla juhlamenoilla sinne sijoittanut muistoksi\nihmeellisestä parantumisestaan syövästä. Oikeus kannatti kuningasta\nnäissä pakkotoimenpiteissä ja rankaisi ankarasti niitä, jotka salasivat\njotain kuninkaan läheteiltä. Se ei siis ollut sitä mieltä että nuo\nkalleudet olisivat aivan erottamattomasti kuuluneet omistajilleen.\n\n-- Hyvä herra, vastasi pieni vahtimestari, lähetit toimivat kuninkaan\nkäskystä, joka, koska hän on kaikkien valtakunnan aarteiden oikea\nomistaja, saattaa käyttää niitä mielensä mukaan sotiinsa,\nrakennuksiinsa tai muihin tarkoituksiinsa.\n\n-- Se on kyllä totta, myönsi kunnon mestarini ja se onkin pelin\nsääntöjen mukaista. Tuomarit menettelevät siinä kuin pelissä katsoen,\nmitä sääntöihin on kirjoitettu. Siihen on merkitty kuninkaan oikeudet,\njoita palkkasoturit ja muu armeija tukevat. Ja äsken hirtetyllä\nraukalla ei ollutkaan henkivartioita, jotka olisivat kirjoittaneet\npelin sääntöihin, että hänellä oli oikeus pitää neuvoksetar Jossen\npitsejä. Se on täysin totuuden mukaista.\n\n-- Voi, hyvä herra, äänsi pieni vahtimestari, ettehän vain vertaa\nsuurta Ludvigia, joka otti alamaistensa hopealautaset maksaakseen\nsotilailleen, tuohon olioon, joka varasti päähineen koristuksekseen!\n\n-- Hyvä herra, selitti oiva opettajani, on vähemmän viatonta käydä\nsotaa kuin mennä tanssiaisiin pitsimyssy päässään. Mutta oikeus antaa\nosansa jokaiselle, yhteiskuntapelin sääntöjen mukaan joka on kieroin,\nmielettömin ja ikävin kaikista peleistä. Onnettomuudeksi täytyy\nkaikkien kansalaisten ottaa osaa siihen.\n\n-- Se on välttämätöntä, lausui pieni vahtimestari.\n\n-- Niinpä laitkin ovat hyödyllisiä, jatkoi arvon mestarini. Mutta ne\neivät ole oikeudenmukaisia eivätkä voikaan olla, sillä lait antavat\nkansalaisille oikeuden nauttia siitä, mikä kuuluu heille tekemättä\nerotusta oikean ja väärän omaisuuden välillä. Tuota erotusta ei olekaan\npelin säännöissä, vaan ainoastaan jumalallisen oikeuden kirjoissa, jota\nkukaan ei osaa lukea.\n\nTunnetteko tarinan enkelistä ja erakosta? Enkeli laskeutui maan päälle\nihmisen muodossa ja pyhiinvaeltajan puvussa. Kulkiessaan Egyptin kautta\nhän kolkutti illalla erään oivan erakon ovelle, joka, luullen häntä\nmatkustajaksi tarjosi hänelle illallista ja antoi viiniä kultaisesta\nmaljasta. Sitte hän pani enkelin vuoteeseensa nukkumaan ja heittäytyi\nitse maahan, olkikuvolle. Hänen nukkuessaan taivaallinen vieras nousi,\notti maljan, josta oli juonut, kätki sen viittansa alle ja pakeni. Hän\ntoimi näin, ei sen vuoksi, että olisi halunnut pahaa erakolle, vaan\npäinvastoin, silmällä pitäen isäntänsä etua, joka oli ottanut hänet\nvieraanvaraisesti vastaan. Sillä hän tiesi, että tuo maljakko olisi\nmerkinnyt pyhän miehen kadotusta, sillä hän oli kiintynyt siihen koko\nsielullaan, ja Jumala tahtoo että ainoastaan häntä rakastetaan eikä\nsalli, että hartauden harjoittaja on kiintynyt tämän maailman\ntavaroihin. Tuo enkeli, jolla oli osuutensa jumalallisesta viisaudesta,\nerotti väärän onnen oikeasta.\n\nTuomarit eivät tajua tätä erotusta. Kukapa tietää eikö neuvoksetar\nJossekin olisi joutunut kadotukseen niitten pitsien vuoksi, jotka\npalvelijatar vei ja jotka tuomarit hänelle palauttivat?\n\n-- Sittenkin, sanoi vähäinen vahtimestari, on maassa nyt yhtä lurjusta\nvähemmän.\n\nHän pudisti pois pukuunsa tarttuneet leivänmurut, tervehti meitä ja\nläksi kevein askelin pois.\n\n\n\n\nXXI.\n\nOikeus.\n\n(Jatkoa)\n\n\nKääntyen puoleeni hyvä opettajani jatkoi seuraavasti:\n\n-- Kerroin tarinan erakosta ja enkelistä vain osoittaakseni mikä kuilu\nerottaa ajallisen henkisestä. Inhimillinen oikeus osoittautuu vain\najallisessa, ja siinä eivät suuret henget pääse oikeuksiinsa. Suurin\nloukkaus, mitä herramme Jeesuksen Kristuksen osaksi on tullut, on se,\nettä hänen kuvansa on asetettu tuomiosaleihin, missä tuomarit\nvapauttavat farisealaiset, jotka ovat naulinneet Herramme ristiin ja\ntuomitsevat Magdalenan, joka nosti hänet jumalallisille käsivarsilleen.\nMitä tekemistä hänellä, tuolla oikeamielisellä, olisi ihmisten\nkeskuudessa, jotka eivät voi olla oikeamielisiä vaikka haluaisivatkin,\nkoska heidän surkea velvollisuutensa on tarkastella vertaistensa toimia\nei sellaisinaan itse olemuksessaan, vaan ainoastaan yhteiskunnallisen\nhyödyn kannalta, -- tuon kaupungeissa vallitsevan, kasatun itsekkyyden,\nvoitonhimon, erehdysten ja väärinkäytösten yhdistelmän kannalta, jota\nheidät on pantu sokeasti säilyttämään? Rikosta punnitessaan he lisäävät\nsiihen sen vihan tai suuttumuksen painon, jonka se pelkurimaisessa\nyleisössä on herättänyt. Ja kaikki tuo on kirjoitettu heidän kirjaansa,\nniin että vanhentunut teksti ja kuollut kirjain on heillä hengen,\nsydämen ja elävän sielun sijassa. Ja kaikki nuo järjestelyt, joista\nmuutamat ovat peräisin aina Bysanttiumin ja Teodoran häpeällisiltä\najoilta, käyvät yhteen vain siinä kohdassa, että maailmassa, joka ei\nhalua muuttaa luonnetta, on pelastettava kaikki, niin hyveet kuin\npaheetkin. Lain silmissä on rikos itsessään niin vähäpätöisiä ja sen\nulkonaiset puolet niin tärkeitä, että sama teko, eräillä ehdoilla\ntäysin luvallinen, tulee moitittavaksi toisessa. Sitä osoittaa esim.\nkorvapuusti. Jos mies lyö toista poskelle, osoittaa se tavallisten\nporvareitten keskuudessa vain kiukkuista luonnetta, mutta jos se\nkohdistuu sotilaaseen, seuraa siitä kuolemanrangaistus. Tuo raakuus,\njoka yhä vielä on voimassa, saattaa meidät huonoon huutoon tulevien\nvuosisatojen silmissä.\n\n-- Itse emme kiinnitä siihen huomiota, mutta jonain päivänä kysellään\nminkälaisia raakalaisia me oikeastaan olemme olleet, kun olemme\nrangaisseet kovimmin veren jaloa kiihkoa sen pulputessa nuorukaisen\nrinnasta, jonka lait ovat saattaneet sodanvaarojen ja inhottavan\nkasarmielämän alaisiksi. Ja selväähän on, että jos oikeus olisi\nolemassa, ei meillä olisi kahdenlaista rikoslakia, sotilaallisia ja\nsiviilirikoksia varten. Nuo sotaoikeuden päätökset, joista joka päivä\nnäemme tuloksia, ovat kamaloita julmuudessaan, ja jos ihmisten tavat\nmilloin tulevat lempeämmiksi, he eivät tahdo uskoa, että ennen oli,\nkeskellä rauhaakin, sotaoikeuksia, jotka ihmisen kuolemalla kostivat\nkorpraalien ja kersanttien majesteetin loukkaukset. He eivät tahdo\nuskoa, että miesparkoja ammuttiin heidän karatessaan rintamalta,\nretkellä, jossa Ranskan hallitus ei tunnustanut sotaa käytävän.\nIhmeellisintä on, että sellaisia julmuuksia tapahtuu kristittyjen\nkansojen keskuudessa, jotka kunnioittavat pyhää Sebastinia,\nkapinallista sotilasta, ja noita teebeläisen legionan marttyyrejä,\njoitten ainoa kunnia on siinä, että he kerran joutuivat kärsimään sodan\nkoko ankaruutta kieltäytyessään taistelemasta bagaudilaisia vastaan.\nMutta jättäkäämme tämä, älkäämme enää puhuko tästä miekkamiesten\noikeudesta, sillä he katsovat kerran Jumalan pojan ennustuksen mukaan,\nvaan palatkaamme siviilivirkamiehiin.\n\nTuomarit eivät tutki sydämiä ja munaskuita, ja niinpä heidän\noikeamielisinkin oikeutensa on karkeaa ja pintapuolista. Sen ohessa\nvaaditaan vielä paljon, että he pysyisivät edes tuossa tasapuolisuuden\nkuoressa, jolle lakikirjat on kirjoitettu. He ovat ihmisiä, siis\nheikkoja ja lahjottavia, lempeitä voimakkaille ja säälimättömiä\nheikoille. He pyhittävät päätöksillään julmimmatkin yhteiskunnalliset\nepäkohdat, ja tässä puolueellisuudessa on vaikeaa erottaa sitä, mikä\njohtuu heidän luonteensa henkilökohtaisesta alhaisuudesta, siitä, mihin\nheidän toimensa velvollisuudet pakoittavat. Tuo velvollisuus taas on\noikeastaan kannattaa valtiota siinä, mikä on pahaa, yhtäpaljon kuin\nhyvässäkin, valvoa julkisten tapojen säilymistä, olivat ne sitte\nmainioita tai halveksittavia, ja turvata kansalaisten oikeuksien\nrinnalla, ruhtinaitten hirmuvaltaista tahtoa, puhumattakaan niistä\nnaurettavista tai julmista ennakkoluuloista, jotka kruunun turvissa\nlöytävät loukkaamattoman turvapaikan.\n\nAnkarinkin virkamies saattaa, juuri puolueettomuutensa vuoksi, joutua\nlausumaan yhtä kuohuttavia ja ehkä vieläkin epäinhimillisempiä\npäätöksiä kuin puolueellinen virkamies. En omasta puolestani tiedä\nkumpaako enemmän pelkäisin, sellaistako tuomaria, joka on yhtä sielua\nlain kirjaimen kanssa, vai sellaistako, joka käyttää tunnekykynsä\njäännöksiä kirjaimen vääristelyyn. Jälkimäinen uhraa minut eduilleen\ntai intohimoilleen, edellinen teurastaa minut kylmästi kirjoitetulle\nsanalle.\n\nVielä on huomattavaa, että virkamies ammattinsa vuoksi ei puolusta\nuusia ennakkoluuloja, joitten alle me kaikki olemme enemmän tai\nvähemmän alistetut, vaan ikivanhoja ennakkoluuloja, jotka ovat säilyneet\nlaissa, vaikka ovatkin kuluneet pois sieluistamme ja tavoistamme. Eikä\nole sellaista hiukankin miettimiseen taipuvaa ja vapaata henkeä, joka\nei tuntisi mitä kaikkea laeissa on goottilaista, kun taas tuomareilla\nei ole oikeutta tajuta sitä.\n\nMutta puhunhan kuin lait, niin barbaarisia ja raakoja kuin ovatkin,\nolisivat ainakin selviä ja tarkkoja. Ja siinä suhteessa niiltä puuttuu\npaljon. Noidan loitsut tuntuvat helppotajuisilta verrattuina useihin\nlakikirjojemme ja säännöksiemme kappaleihin. Nuo selitysvaikeudet ovat\nvaikuttaneet paljon siihen, että on täytynyt järjestää eri\noikeusasteita ja odotetaan, että ylioikeus kyllä selvittää sen mihin\nrauhantuomari ei ole kyennyt. Siinä odotetaan paljon viideltä\npunapukuiselta, nelinurkkaista lakkia kantavalta mieheltä, jotka,\nvaikkapa ovatkin lukeneet rukouksensa, silti ovat alttiita\nerehdyksille. On helpompi tottua siihen, että kaikkein korkein oikeus\ntuomitsee lopullisesti siitä ainoasta syystä, että on tyhjennetty\ntoisten kyky ennen kuin siihen on turvauduttu. Ruhtinas on tätä mieltä,\nsillä hänellä on ratkaisuvalta vielä ylioikeuteenkin nähden.\n\n\n\n\nXXII\n\nOikeus.\n\n(Jatko ja loppu.)\n\n\nHyvä opettajani katseli surumielin veden juoksua kuin kuvaa tästä\nmaailmasta, missä kaikki kulkee ohi ja mikään ei muutu.\n\nHän pysyi jonkun aikaa miettivänä ja jatkoi sitte hiljaisemmalla\näänellä:\n\n-- Minulle tuottaa perin suurta päänvaivaa jo se seikka, että juuri\ntuomarin pitää jakaa oikeutta. Onhan selvää, että heille on etunsa\nmukaista julistaa syylliseksi se, jota he ovat aluksi epäilleet.\nYhteishenki, heidän keskuudessaan niin voimakas, johtaa heidät siihen.\nNiinpä saattaakin nähdä, että he koko menetelmässään syrjäyttävät\npuolustuksen häiritsevänä, ja myöntävät sille pääsyn, vasta sitte kun\nsyyte on saanut aseensa ja ottanut ilmeensä, ja kun se lopuksi,\nkeinotekoisesti, on saanut komean Minervan ulkomuodon.\n\nJo ammattinsa hengen mukaisesti he ovat taipuvaisia näkemään syyllisen\njokaisessa syytetyssä, ja heidän intonsa näyttää useista Europan\nkansoista niin pelottavalta, että heidän avukseen asetetaan suurissa\nkysymyksissä kymmenkunta arvalla valittua kansalaista. Siitä käy\nselville, että sokea sattuma turvaa paremmin syytettyjen elämän ja\nvapauden kuin tuomareitten valistunut omatunto saattaa tehdä. On kyllä\ntotta, että nuo arvalla valitut porvari-virkailijat pysytetään\nasioitten ulkopuolella, joista he näkevät ainoastaan loistavan kuoren.\nVielä on totta, että koska he eivät tunne lakeja, heitä ei kutsuta\nniitä sovelluttamaan vaan ainoastaan yhdellä sanalla ratkaisemaan onko\nniiden sovelluttaminen paikallaan. Sanotaan, että tällaisista\nlautakunnan istunnoista on usein mielettömiä tuloksia, mutta että\nkansat, jotka ovat sellaista säätäneet, ovat kiintyneet niihin kuin\nhyvinkin kallisarvoisiin takeihin. Ja käsitän kyllä, että sillä tavoin\nsyntyneitä päätöksiä saattaa hyväksyä. Ne saattavat olla taitamattomia\nja julmia, mutta ainakaan niiden mielettömyydestä ja raakuudesta ei\nsaata syyttää ketään. Kohtuuttomuus tuntuu siedettävältä, kun se on\nkyllin epäjohdonmukaista näyttääkseen tahdottomalta.\n\nTuo äsköinen pikku vahtimestari, jolla on niin syvä oikeudentunto,\nepäili minun pitävän varkaitten ja murhamiesten, puolta. Päinvastoin\ntuomitsen siinä määrin varkauden ja murhan, etten voi suvaita niiden\nlailla säännösteltyä jäljennöstäkään, ja minusta on tuskallista\nnähdä, etteivät tuomarit ole keksineet varkaitten ja murhaajien\nrankaisemiseksi mitään parempaa kuin heidän jäljittelemisensä; sillä,\nsuoraan sanoen, Jakobus poikani, mitäpä muuta ovat sakot ja\nkuolemanrangaistus kuin ylväällä täsmällisyydellä täytettyä varkautta\nja murhaa? Ja etkö huomaa, että oikeutemme pyrkii vain koko\nylväydessään tuohon häpeälliseen pahan pahalla, surkeuden surkeudella\nkostamiseen ja kaksinkertaistamaan viat ja rikokset tasapainon ja\ntasasuhtaisuuden takia? Tässä tehtävässä saattaa kyllä osoittaa\njonkunlaista vilpittömyyttä ja omanvoiton karttamista. Siinä saattaa\nosoittaa Hospital'in yhtä hyvin kuin Jeffreys'n ominaisuuksia ja\nitsekin tunnen aika rehellisiä virkamiehiä. Mutta olen halunnut,\npyrkimällä itse periaatteihin, osoittaa sellaisen laitoksen oikean\nluonteen, jonka tuomareitten ylpeys ja kansojen kauhistus kilvan on\npukenut lainattuun majesteettisuuteen. Olen tahtonut osoittaa noiden\nlakikirjojen alkuperäisen vähäpätöisyyden, jotka halutaan tehdä\nyleviksi, ja jotka todellisuudessa ovat vain kirjava kokoelma\nhätäneuvoja.\n\nLait ovat onnettomuudeksi ihmisten tekemiä; siitä niiden synkkä ja\nsurkea alkuperä. Paraasta päästä tilaisuus ne synnytti. Tietämättömyys,\ntaikausko, ruhtinaan ylpeys, lainsäätäjän edut, oikut, mielikuvitus:\nsiinä noitten suurten lakikokoelmien alkuperä, jotka tulevat\nkunnianarvoisiksi sitte kun ne jo ovat aivan käsittämättömiä.\nSelittelijöitten yhä lisäämä, niitä vallitseva epäselvyys antaa niille\nmuinaisten oraakelien majesteetin. Kuulen joka hetki sanottavan ja luen\njoka päivä sanomalehdistä, että nykyään teemme vain poikkeus- ja\ntilapäislakeja. Tuollainen näkemisen voima on ominaista\nlyhytnäköisille, jotka eivät huomaa, että se on muistintakaisen\nmenetelmän jatkoa, ja että lait kaikkina aikoina ovat syntyneet\nsattumalta. Valitellaan myös sitä hämäryyttä ja ristiriitaisuutta,\njohon nykyiset lainsäätäjämme tuon tuostakin lankeavat. Eikä huomata,\nettä heidän edelläkävijänsä olivat ihan yhtä hämäriä ja sekavia.\n\nTodellisuudessa, Jakobus poikani, lait ovat hyviä tai huonoja, ei niin\npaljon itsessään kuin sen tavan vuoksi, millä niitä sovelletaan, ja\njoku perin kiero määräys ei vaikuta turmiollisesti, jos tuomari ei\nsaata sitä voimaan. Tavoilla on paljon enemmän voimaa kuin laeilla.\nTottumusten hioutuneisuus, hengen lempeys ovat ainoat lääkkeet, joita\njärjellisesti voi käyttää lakien barbarian parantamiseksi. Sillä lakeja\nlaeilla korjatessa antaudutaan hitaasti perille vievälle, epävarmalle\ntielle. Vain vuosisadat saattavat purkaa vuosisatain työn. On hyvin\nvähän toiveita siitä, että ranskalainen Numa kerran tapaa Complegnen\nmetsissä tai Fontainebleaun kallioilla toisen Egeria nymfin, joka\nlausuilee viisaita lakeja.\n\nHän katseli kauan kukkuloita, jotka puunsivat sinelle näköpiirissä.\nHänen ilmeensä oli vakava ja surullinen. Asettaen sitte kätensä\nolkapäälleni hän puhui niin syvällä vakaumuksella, että sanat tunkivat\nsieluni pohjaan saakka:\n\n-- Jakobus poikani, näet minut äkkiä epävarmana, sopertelevana, nolona\nja typeränä, kun vain ajattelen sen korjaamista, mitä pidän\nsietämättömänä. Älä usko, että se on hengen pelokkuutta: mikään ei\nhämmästytä aatokseni rohkeutta. Mutta paina tarkasti mieleesi, poikani,\nmitä nyt sanon. Älyn keksivät totuudet pysyvät hedelmättöminä. Vain\nsydän kykenee hedelmöittämään unelmat. Se luo elämää kaikkeen\nrakastamaansa. Tässä se heittelee hyvän kylvöä maailmaan. Ja tunnustan,\nettä olen tähän asti ollut liian järkiperäinen arvostellessani lakeja\nja tapoja. Niinpä tuo arvostelu kaatuukin hedelmiä tuottamatta ja\nkuivaa kuin huhtikuun pakkasen jäytämä puu. Ihmisiä palvellessa täytyy\nhyljätä kaikki järki haitallisena liikakuormana ja kohota innostuksen\nsiivillä. Jos järkeilet, niin et koskaan pääse lentoon.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] [Ilmestynyt myöskin suomeksi Eino Leinon suomentamana.]\n\n[2] [2] Herra Jean Lacoste on kirjoittanut Gazette de France'ssa 20 p.\ntoukok. 1883:\n\nHerra apotti Jérôme Coignard on pappi, täynnä viisautta, nöyryyttä ja\nuskoa. En sano, että hänen käyttäytymisensä aina olisi kunniaksi hänen\nlipereilleen enkä että hänen pukunsa aina olisi moitteeton... Mutta jos\nhän joutuu kiusauksen valtaan, jos piru hänessä saa helpon saaliin, hän\nei koskaan kadota luottamustaan, hän toivoo aina, että hän Jumalan\nerikoisen armon kautta ei koskaan enää haaksirikkoutuisi, vaan kulkisi\nParatiisin kunniaan. Ja todellakin hän antaa meille näytteen sangen\nylösrakentavasta kuolemasta. Siitä nähdään, että pieninkin uskonjyvänen\nkaunistaa elämää ja kristillinen nöyryys sopii ihmiskunnan\nheikkouksille.\n\nHerra apotti Coignard, ellei hän olekaan pyhimys, ansaitsee ehkä\nkiirastulen. Mutta ei liian pitkäksi aikaa, ja hänellä on ollut myöskin\nvaara joutua helvettiin. Sillä hänen suoramielisen nöyryytensä\nasteisiin ei melkein koskaan liittynyt katumusta. Hän laski liian\npaljon siihen, että Jumala antaisi anteeksi hänelle eikä ollenkaan\nponnistellut omasta puolestaan avittaakseen tätä armontoimeliaisuutta.\nJuuri tämän vuoksi hän aina uudestaan syöksyi syntiinsä. Tämän vuoksi\nhänen uskonsa teki hänelle niin pieniä palveluksia, ja hän oli melkein\nkerettiläinen, sillä Kolmenkymmenen pyhä neuvosto, kuudennessa\nistuntonsa VI ja IX Kaanonissaan on kironnut kaikki ne, jotka väittävät\n\"ettei ole ihmisen vallassa vastustaa hänen huonoja taipumuksiaan\" ja\njoilla on sellainen luottamus uskoon, että he kuvittelevat sen yksin\nvoivan pelastaa heidät \"ilman mitään tahdon toimintaa\". Juuri tämän\nvuoksi jumalallinen armo, joka apotti Coignardin ylitse laskeutuu, on\ntodellakin ihmeellinen ja todellakin meidän tavallisten näkökohtiemme\nyläpuolella.\n\n[3] Tämän hyvin tuntien hra Hugues Rebell on osoittanut, että on\nolemassa lempeää epäilyä. Se ei ole suinkaan tapahtunut hra Coignardin\nmielipiteiden johdosta, vaan eräiden muiden samasta innoituksesta\nkummunneiden kirjoitusten, joiden johdosta hän on tehnyt erinäisiä\nhuomautuksia. Otan vapauden ne tässä esittää:\n\n'Tämä kirja, joka antaa meille kallisarvoisen opetuksen, voisi\naiheuttaa paljon hupaista mietiskelyä. Sallin siis itselleni tässä\nmuutamia ajatelmia:\n\n1:o. Yhteiskunnallinen järjestys ei riipu yksilöiden tahdoista vaan\nluonnon tahdosta, tai vielä yksinkertaisemmin: niiden älykkäimpien\nolentojen yhteydestä, jotka yhteiskunnan muodostavat ja jotka\nvalitsevat itselleen mahdollisimman miellyttävän tavan elää;\n\n2:o. Koska yhden aikakauden ihmisillä on sama elimistö ja samat\nintohimot kuin toisen aikakauden ihmisillä, ei heillä voi myöskään olla\nehdottomasti erilaisia laitoksia. Tästä johtuu, että poliittinen\nvallankumous ei ole muuta kuin kansan ympäri käyvää liikettä vanhoihin\ntapoihin nähden, joiden lähtökohtaan he tahtovat palata. Se on siis\nsairautta, ihmiskunnan luonnollisen kehityksen pysäyttämistä. Näistä\nlaeista johtuu myös, että kaikki yhteiskunnat elävät ja kuolevat\nsamalla tavalla.'\n\n(Hugues Rebelle, _l'Ermitage_, huhtik. 1893).\n\nHra apotti Coignard tyytyy sanomaan, että kansa samana aikana ei ole\nvastaanottavainen muuta kuin yhdelle valtiomuodolle.\n\n[4] Herra Baiselance tai Baisselance oli kauan Montaignen jälkeen\nBordeaux'n pormestarina. (Julkaisijan huomautus).\n\n[5] Alkuperäisessä runomuodossa. (Suoment.)\n\n[6] Mittausoppi, josta Paistinkääntäjä puhuu, on valaistu Sébastien\nLeclerc'in kuvioilla, joitten tarkkaa siroutta ja hienoa piirrosta\npäinvastoin ihailen. Mutta vastakohta on siedettävä. (Julkaisijan\nhuomautus.)\n\n[7] Kirkonmies puhuu. (Julkaisijan huomautus.)\n\n[8] Akatemia ei tähän aikaan jakanut palkintoja. (Julkaisijan\nhuomautus.)\n\n[9] En ole huomannut herra Rockstrongia mainittavan Monmouthin tapausta\nkoskevissa tiedoissa. (Julkaisijan huomautus.)\n\n[10] Apotti Coignardin aikanakin ranskalaiset pitivät itseään vapaina,\nkuten eräät kirjoitukset osoittavat. (Julk. huomautus.)\n\n\n\n"]