[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNioUylxB4er7z9V4e80akCxX_kdMUocW2uFj1JK-SCc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1722,"Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839","Lönnrot, Elias",1802,1884,"1722-lonnrot-elias-elias-lonnrotin-matkat-i-1828-1839","1722__Lönnrot_Elias__Elias_Lönnrotin_matkat_I_1828-1839",null,"muistelmat",[],[],"fi",1902,106226,692543,false,56496,[22],"Finland -- Description and travel",[24,25,26],"Archaeology & Anthropology","Biographies","Travel Writing","\"Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839\" by Elias Lönnrot is a historical account written in the early 20th century. This work chronicles the travels of Elias Lönnrot, a key figure in Finnish literature and folklore, as he embarks on various journeys primarily aimed at collecting folk poetry and studying languages. The book consists of personal memories, diary excerpts, and letters documenting his adventures, capturing the essence of 19th-century Finland.  At the start of the narrative, Lönnrot reflects on his preparation for a journey that begins in his childhood home, contemplating the fears and concerns expressed by his family about his travels. He sets off on foot into the Finnish countryside, filled with nostalgia and memories of his youth, while also pondering the motivations behind exploration and achievement. Through a vivid recounting of his experiences, alongside encounters with locals and descriptions of the landscapes, he provides insights into Finnish society and culture during that era. This opening sets the stage for his adventures, revealing both the physical and sentimental aspects of his explorations. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Hahl, Jalmari",280,"Kokoelma sisältää matkapäiväkirjoja, muistiinpanoja ja kirjeitä vuosilta 1828–1839. Teos kuvaa laajojen runonkeruumatkojen vaiheita, kansanperinteen keruuta sekä havaintoja Hämeen, Savon ja Karjalan asukkaista, perinteistä ja arkielämästä.","'Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1722. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","ELIAS LÖNNROTIN MATKAT I: 1828-1839\n\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 98. Osa. I.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomal. Kirjallis. Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö,\n1902\n\n\n\n\n\n\n      Elias Lönnrotin syntymän satavuotismuistoksi\n\n                    julkaissut\n\n          Suomalaisen kirjallisuuden Seura\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe.\n\nENSIMÄINEN MATKA (v. 1828).\n\n  VAELTAJA eli Muistelmia jalkamatkalta Hämeessä, Savossa ja Karjalassa\n  Hajanaisia muistiinpanoja\n  Liite: Professorinrouva Törngrenille 28.VII.28\n\nTOINEN MATKA (v. 1831).\n\n  OTE PÄIVÄKIRJASTANI\n  Tilapäisiä muistiinpanoja\n  Liite: Ritvalan Helka\n\nKOLMAS MATKA (v. 1832).\n\n  MATKAMUISTELMIA\n  Hajanaisia muistiinpanoja\n\nNELJÄS MATKA (v. 1833).\n\n  MATKAMUISTELMIA\n  Liite: 1. Maisteri Wirzénille 11.X.33 (konsepti)\n         2. Rehtori Appelgrenille (konseptia)\n         3. Tohtori Olanderille 3.XII.33 (konseptia)\n         4. Professori Linsénille 6.II.34 (konsepti)\n\nVIIDES MATKA (v. 1834).\n\n  1. Päiväkirjasta 4.I.35\n  2. Päiväkirjasta 16.I.35\n  3. Muistiinpanoja matkalta\n  Liite: 1. Lehtori Keckmanille 1.V.34 (konsepti)\n         2. Apteekkari Skogmanille 20.XI.34 (konsepti)\n         3. Lehtori Keckmanille 6.II.35 (kirjettä)\n\nKUUDES MATKA (v. 1835).\n\n  1. Lehtori Keckmanille 12.IV.35\n  2. Päiväkirjasta 21.IV.35\n  3. Päiväkirjasta 22.IV.35\n  4. Päiväkirjasta 1.V.35\n  5. Päiväkirjasta 5.V.35\n  6. Lehtori Keckmanille 8.V.35\n  Liite: 1. Tohtori Rabbelle 25.VIII.35\n         2. Kruununvouti Wichmannille 30.VIII.35\n         3. Lehtori Keckmanille 18.IX.35\n\nSEITSEMÄS MATKA (vv. 1836-37).\n\n  1. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle 8.III.38.\n  2. Tohtori Rabbelle 15.IX.36.\n  3. Lehtori Keckmanille 24.XI.36.\n  4. Luutnantti Örnhjelmille 24.XI.36.\n  5. Kruununvouti Wichmannille 25.XI.36 (konsepti).\n  6. Postinhoitaja Gosmanille 25.XI.36 (konsepti).\n  7. Tuomari Flanderille 25.XI.36 (konsepti).\n  8. Lääket. kandid. Ingmanille 25.XI.36 (konsepti).\n  9. Tohtori Rabbelle 25.XI.36 (konsepti).\n 10. Ylioppilas Cajanille 27.XI.36 (konsepti).\n 11. Päiväkirjasta 29.XI.36.\n 12. Päiväkirjasta 2.XII.36.\n 13. Päiväkirjasta 5.XII.36.\n 14. Ylioppilas Cajanille 1.I.37.\n 15. Päiväkirjasta 1.I.37.\n 16. Ylioppilas Cajanille 1.I.37 (konsepti).\n 17. Konsuli Vaseniukselle 1.I.37 (konsepti).\n 18. Päiväkirjasta 2.I.37.\n 19. Luutnantti Örnhjelmille 2.I.37 (konsepti).\n 20. Tuomari Flanderille 4.I.37 (konsepti).\n 21. Vanhemmille 12.I.37 (konsepti).\n 22. Postinhoitaja Cosmanille 12.I.37 (konsepti).\n 23. Kruununvouti Wichmannille 12.I.37 (konsepti).\n 24. Tohtori Höglundille 14.I.37 (konsepti).\n 25. Hajanaisia muistiinpanoja.\n 26. Päiväkirjasta: Matka Majavalahdesta Heinäjärveen.\n 27. Päiväkirjasta 28.I.37.\n 28. Päiväkirjasta 29.I.37.\n 29. Päiväkirjasta 1.II.37.\n 30. Päiväkirjasta 1.II.37.\n 31. Kolme kuukautta Venäjän Karjalan pohjois-osissa.\n 32. Päiväkirjasta 1.II.37.\n 33. Päiväkirjasta 2.II.37.\n 34. Päiväkirjasta 3.II.37.\n 35. Päiväkirjasta 6.II.37.\n 36. Päiväkirjasta 6.II.37.\n 37. Päiväkirjasta 13.II.37.\n 38. Päiväkirjasta 14.II.37.\n 39. Päiväkirjasta 15.II.37.\n 40. Matkakirje \"Mehiläiseen\" 16.II.37.\n 41. Päiväkirjasta 19.II.37.\n 42. Tohtori Rabbelle 3.III.37.\n 43. Arkiaterinrouva Törngrenille 3.III.37.\n 44. Lehtori Keckmanille 4.III.37.\n 45. Lähtö Kuolasta.\n     Matka Kuolasta Muotkaan.\n     Päivä Muotkassa.\n     Matka Muotkasta Petsamoon.\n     Petsamo. Matka sieltä Paatsjoelle.\n     Matka Paatsjoelta Näytämöön.\n     Näytämöstä Näytämönjoen rannalle Ekdahlin virkataloon.\n     Näytämönjoelta Inarin kirkolle.\n 46. Viisi päivää Venäjän Lapissa.\n     Kuolasta Muotkaan.\n     Päivä Muotkassa.\n     Muotkasta Petsamoon.\n     Petsamosta Paatsjokeen.\n     Paatsjoesta Näytämöön.\n 47. Lehtori Keckmanille 26.V.37.\n 48. Arkiaterinrouva Törngrenille 26.V.37.\n 49. Lehtori Keckmanille 2.VI.37.\n 50. Matkakertomusta.\n 51. Matkakertomusta.\n 52. Matkakertomusta.\n 53. \"Matkalta\".\n 54. Lehtori Keckmanille 31.VIII, 20.X.37.\n 55. Lehtori Keckmanille 3.IX.37.\n\nKAHDEKSAS MATKA (v. 1838).\n\n  1. Maisteri Ståhlbergille 12.X.36 (konsepti).\n  2. Tohtori Rabbelle 12.X.38.\n\nYHDEKSÄS MATKA (v. 1839).\n\n  1. Tohtori Rabbelle 6.IX.1839.\n  2. Tohtori Rabbelle 11.X.1839.\n  3. Matkakertomus; 23.X.1839.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nKun ei ollut toiveita saada aikaan aineen mukaista ja arvoista Elias\nLönnrotin elämäntyön ja persoonan kuvausta siksi merkkipäiväksi,\njona ensimäiset sata vuotta hänen syntymästänsä tulevat umpeen\nkuluneiksi, päätti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura tätä muistoa\nkunnioittaaksensa ja osaksi korvataksensa sitä puutetta, mikä\nsiten yhä jää kirjallisuuteemme, koota ja julkaista kaiken,\nmitä Lönnrotin omasta kynästä on tallella hänen keräys- ja\ntutkimusmatkojansa valaisevata. Paitsi matkamuistelmia, jotka Lönnrot\nitse aikoinaan on sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa julkaissut,\noli sellaisen julkaisun aineksiksi tarjona käsinkirjoitettuja\nmatkakertomuksien luonnoksia, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet\npainoon valmistamatta ja painattamatta, matkapäiväkirjoja ja\n-muistiinpanoja, matkoja koskevia kirjeitä ja kirjeiden konsepteja.\nKaikki tämänlaatuinen aines, millä mainitussa suhteessa oli\narvoa, päätettiin ajan mukaan järjestettynä saattaa julkisuuteen.\nLuonnollisena pidettiin että teos toimitettiin suomeksi, vaikka\nsuurin osa aineksista onkin alkuaan ruotsiksi kirjoitettu.\n\nKun mainituita matkoja oli verraten suuri määrä, näytti sopivimmalta\nantaa kutakin eri matkaa koskevain ainesten muodostaa oma lukunsa,\nvaikkakin luvut siten tulevat jotenkin erisuuruiset, osittain\nmatkain erilaisen laajuuden, osittain julkaistavissa aineksissa\nolevien aukkojen vuoksi. Luvun alkuun on liitetty lyhyt yleiskatsaus\nkoko matkaan. Missä varsinaista matkakertomusta ei ole ollut, on\npuutetta koetettu korvata otteilla päiväkirjoista, muistiinpanoista,\nkirjeistä ja niiden konsepteista. Onpa toisinaan käytetty eri\naineksia rinnakkainkin, kun ne ovat täydentäneet toisiansa. Missä\nsekä painettu teksti että sen käsikirjoitus on säilynyt, on etusija\nannettu painetulle, mutta jos käsikirjoituksessa on jotakin\ntärkeämpää ollut, joka on puuttunut painetusta, on se lisätty\nja lisäys puolihakasten väliin pantu. Samoin on lähetetty kirje\njulkaistu, ja konseptista, jos se on säilynyt, otettu vaan tärkeämmät\neroavaisuudet. Parhaimmallakaan tahdolla eivät kaikki aukot enää\nole olleet täytettävissä. Luonnollista on myöskin, että teoksen\nsuunnitelman ja esitystavan eheys paikoin tuntuvastikin on kärsinyt,\nkun viimeistellyn matkakertomuksen jatkoksi tai täydennykseksi\non rinnalle täytynyt panna kirjeiden luonnoksia ja hajanaisia\nmuistiinpanoja, viimemainittuja useimmiten siinä satunnaisessa\nasussa, missä ne alkuaan ovat paperille tulleet. Esitystyylin ja\nvarsinkin kielen epätasaisuutta lisää vielä sekin, että se mitä\nLönnrot itse on suomeksi kirjoittanut joko julkisuutta varten\ntai ystävilleen tai vaan muistiinpanoihinsa -- viimemainittuihin\nusein vielä paikkakunnan murretta jäljitellen -- on painettu\nmuuttamatta; ainoastaan kiireessä tehtyihin muistiinpanoihin ja\nniiden suomennoksiin on tarpeellisia välimerkkejä lisätty, koska\nlukeminen muuten olisi käynyt työlääksi. Eheyden puutetta korvannee\nkuitenkin se hyöty, joka tieteellä on näiden ennen painamattomien\nkäsikirjoitusten julkaisemisesta ja lukijalla siitä, että täten\nsaa aivan välittömästi seurata Lönnrotia hänen matkoillansa. Monin\npaikoin on ymmärtämistä tarvinnut helpottaa outojen sanojen y.m.\nselityksillä. Nämät ovat joko alimuistutuksina tai kokohakasten\nvälissä, kuten yleensä kaikki, mikä on julkaisijain lisäämää.\n\nKaikki teoksen ainekset, joita ei ennen ole julkaistu, säilytetään\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Ennen julkaistuista\nmainitaan joko matkain alkukatsauksissa tai alimuistutuksissa, mistä\nmikin on otettu. Mainitsematta on kuitenkin jäänyt että sivuilla\n129-135 oleva kuvaus \"Ritvalan Helka\" on käännetty 1832 vuoden\n\"Helsingfors Morgonbladin\" numeroista 41-2 ja kaikki Lönnrotin\nkirjeet rouva Törngrenille E. Nervanderin julkaisusta \"Elias Lönnrots\nungdomstid på Laukko\", Helsingfors 1893.\n\nLönnrotin matkojen tarkoitusta huomioon ottamalla on matkamuistelmat\njaettu kahteen osaan siten, että nyt ilmestyvä ensimäinen\nosa käsittää etupäässä runonkeruumatkoja, toinen läheisessä\ntulevaisuudessa valmistuva osa taas matkoja, joilla kielentutkimus\noli Lönnrotilla pääasiana.\n\nTeoksen alkuun liitetty Lönnrotin kuva on jäljennös eräästä vankasta\nkivipiirroksesta, jonka originaalin pietarilainen taiteilija G.\nBudkowski v. 1845 on tehnyt.\n\nTeoksen toiseen osaan on aikomus liittää Suomen kartta ja erityinen\nniiden seutujen kartta, joilla Lönnrot näillä matkoilla enimmäkseen\nliikkui, sekä luettelo tärkeimmistä matkakertomuksissa esiintyvistä\nhenkilöistä.\n\nSuomennostyön on tehnyt t:ri J. Halii. Suomennosta on kielen puolesta\ntarkastanut maist. E. A. Tunkelo samalla kiinnittäen huomiotansa\nkieli- ja kansatieteellisiin seikkoihin. Ainekset on allekirjoittanut\nkoonnut, joka myös on kirjoittanut edellä mainitut katsaukset\nmatkoihin ja Lönnrotin runokokoelmista etsinyt tekstissä tavattavat\nruotsinnoksia vastaavat tai vaan viittaamalla merkityt vanhat runot,\njotka on kieliasua Kalevalan malliin tasoittamalla julkaistu. Seuran\nvalitsemina ovat t:ri K. Grotenfelt ja prof. K. Krohn toimitusta\nkoskevissa asioissa olleet toimittajilla avullisina.\n\nHelsingissä huhtikuulla 1902.\n\n_Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri_.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN MATKA v. 1828.\n\n\n\n\nVAELTAJA eli Muistelmia jalkamatkalta Hämeessä, Savossa ja Karjalassa\n\nKirjoittanut\n\nE. L.\n\n\n[Lähtö Sammatista 20 p. huhtikuuta. -- Matka Hämeenlinnan, Heinolan,\nMikkelin, Kerimäen, Sortavalan, Ilomantsin, Pielisjärven kautta\nNurmekseen. Paluu Kuopion, Rautalammin ja Laukaan kautta Vesilahden\nLaukkoon, jonne Lönnrot saapui 4 p. syyskuuta.]\n\n                                 Hämeenlinna, toukokuun 3 p:nä 1828.\n\nKahden viikon mietintäajan kuluttua, jonka olen erottuamme viettänyt\nkotona vanhempieni ja sukulaisteni parissa, olen vihdoinkin saapunut\ntänne. Olet kaiketi itse kokenut, mitenkä arkaillaan kun lähtee\nkotoa matkalle. Jos lopulta onkin onnistunut haihduttaa vanhempien\nusein sangen tuntuva ja aiheeton huolehtiminen sen menestymisestä,\nniin on kyllä vielä tätejä, kummeja ja muita, jotka joutuisivat\ntunnonvaivoihin, jos päästäisivät rauhassa lähtemään. Joku heistä\npelkää minun saavan surmani veteen hukkumalla ja toistelee\nvanhoja juttuja kaikennäköisistä hukkuneista henkilöistä aina\nvedenpaisumuksen ajoilta, jotta muka olisin varovaisempi. Tämän\njälkeen toinen tuo esiin unen, jonka hän on nähnyt edellisenä yönä\ntai useampia öitä aikaisemmin ja joka välttämättömästi on sovitettava\nminuun. Milloin minut muka ryöstetään, milloin suistun surman\nsuuhun matkalla, milloin taas karhut ja sudet minut syövät, j.n.e.\nLopuksi kuulee tusinoittain juttuja eräästä, joka matkusti itään ja\ntoisesta, joka matkusti länteen ja vielä toisista, jotka matkustivat\nmuille ilmansuunnille ja joista ei yhtäkään omaisten sanomattomaksi\nsuruksi ja kaihoksi koskaan sen jälkeen ollut näkynyt kotiseudullaan.\nMinä puolestani olen jotenkin vihainen kaikille unille ja annan\nisä Homeroksen pitää luulonsa omana varanaan. Isä Homeros, joka\nsanoo, että \"unetkin lähtevät Jumalasta\", on epäilemättä tässä\nväitteessään suuresti erehtynyt, sillä se ei suinkaan voine olla\nJumalan tarkoitus, että matkustaja tai joku muu kristitty ihminen\nikäkulun tädin levottoman unen takia on joutuva jonkun tapaturman\nalaiseksi. -- Mutta onpa aika heittää laukku selkään ja antaa tämän\nhellämielisen neuvoskunnan päättää mitä tahansa halajaa.\n\nLäksin kotoa huhtikuun viimeisen edellisenä päivänä. Minun kai\npitäisi tavallisuuden mukaan mainita, miten majesteetillisen auringon\nlaita oli lähtiessäni, mutta tuskin sitä enää muistankaan. Tätä\nsaattaa näet meidän päivinämme pitää tarpeettomana, sittenkuin\nilmahuomioita kaikkialla on ruvettu tarkemmin ja innokkaammin\nmerkitsemään. Mutta ennen muinoin se oli hyödyllisempää, kuten itse\nhelposti ymmärrät, koska huomiontekijöitä oli vähän tai ei ollut\nollenkaan. Sentähden pidettiin silloin hyvin tärkeänä jokaisessa\nnimipäivä- ja muunlaatuisessa onnittelussa omistaa ensimäiset rivit\nsäteillään kaikkea elvyttävälle auringolle, ja luotettavin lähde,\njota voitaisiin käyttää sen ajan ilmatietoluettelojen laatimiseen,\nolisi varmaankin täydellinen kokoelma kaikennäköisiä silloin\nkyhättyjä onnentoivotuksia sekä muutamia matkakertomuksia. -- Mutta\ntällä tavoin taidat pian väsyä minua seuraamaan, sillä en vielä ole\nehtinyt tätä pitemmälle. Kauan minua ympäröivät vuoret ja metsät,\njoissa lapsena milloin kävin paimenessa, milloin toisten lasten\nkanssa poimin mansikoita ja muita marjoja tai asetin loukkuja ja\nviritin ansoja metsälinnuille. Vielä näen ympärilläni järviä ja\nlampia, joista päivät pitkät vanhassa ruuhessa istuen ongin kaloja,\nvoidakseni illoin kotiväelle tarita pienen kalakimpun. Kuinka\nvoisinkaan katsella siellä täällä olevia jyrkkiä mäkiä, joita myöten\nennen niin monasti laskiaisena iltaan asti \"laskin pitkiä pellavia,\nsuuria herneitä ja lihavia nauriita\" koko pitäjän tarpeiksi, ilman\nettä vielä kerran ajatuksissani kuppuroitsen niitä alas. Vielä\nminusta tuntuu kuin ilmassa kaikuisivat suosionhuudot, joita hilpeät\ntoverit runsaasti jakelivat sille, jonka kelkka saavutti etäisimmän\npäämäärän tai jonka sukset ensimäisinä olivat sujahtaneet alas\nmäestä. Kuinka tyhjä on toki maailma verrattuna siihen ahtaaseen\npiiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet! Ja kuitenkin ihminen\nniin kevytmielisesti rientää pois tästä rauhan templistä, ja mitä\nhän etsii! Tavoitteleeko hän nimeä ja kunniaa? Kenties. Mutta onko\naikaansaamamme hyvä silloin parempi, kun tuhannet sen tuntevat,\nkuin silloin, kun yksi ainoa sen tuntee tai milloin ei ainoakaan\nsiitä tiedä? Ehkäpä hän havittelee rikkautta ja kultaa? Miten\nlyhytnäköistä! Jokainen kotiseudun kivi on tyhjentymätön kultakaivos,\nkun sitävastoin Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta\nkallioilta. --\n\nSuo anteeksi, että näin kauan sinua viivyttelen, mutta en saata\ntoisin tehdä. Ethän vaatine, että minun pitää kiitäen kulkea kautta\nseutujen, missä joka puu ja pensas, joka kivi, joka mäki, missä\nlammet, järvet, vuoret ja notkot puhuvat minulle kieltä, mitä niin\nhyvin ymmärrän. Sanotaan muiston lapsuuden ajasta seuraavan ihmistä\nhänen elämänsä kululla, mutta siinä erehdytään. Tämä muisto, ei\nniin suuresti seuraa häntä maailmaan, vaan jää ja juurtuu, enemmän\nniihin paikkoihin, missä hän vietti lapsuutensa ajan. Sillä mistä\nolisi muuten johdettavissa ne entispäivien muistokuva-parvet, mitkä\nniillä seuduin, joissa ne ovat syntyneet, täyttävät koko sielumme,\nellei siitä, että itse muistot, jotka vuosien kuluessa ovat näillä\nseuduilla säilyneet tallessa, nyt ohimennen tulevat kotvan, ajaksi\nmeitä, tervehtimään. Monet nimet, monet seikkailut, jotka poissa\nkotoa kokonaan olen unhottanut, muistan äkkiä ikäänkuin taika-iskun\nvaikutuksesta.\n\nEnnenkuin jätän taakseni kotimetsät, täytyy minun vielä lisätä\nmuutama sana matalasta lakeasta vuoresta, jota seudulla sanotaan\n\"Pahan askeleeksi\". Se on sen tien vieressä, jota nyt kuljen, ja\nsen keskikohdalla on kaksi syvennystä, ikäänkuin jonkun kalliolla\nseisovan luonnottoman isot jalat olisivat hieman vajonneet siihen ja\njättäneet nämä jäljet. Niitä kenties pidettäisiin ihmisen jälkinä,\njos ne olisivat muodostuneet lumeen tai saveen, mutta koska ne ovat\nsyntyneet kovaan kiveen, on luonnollista, että ainoastaan paholainen\non voinut ne jättää. Tietävätpä vanhat ihmiset kertoakkin, miten\nne ovat syntyneet. Ennen muinoin, kun ihmiset eivät vielä olleet\nniin häijyjä, vaan elivät tuttavallisessa sovussa keskenään, täytyi\npaholaisen usein käydä heitä tervehtimässä häiritäksensä heidän\nylen suurta hupaisuuttaan. Nyt on ihmisillä täysi työ toisistaan,\nja paholainen saa rauhassa levätä. Mutta ennen muinoin hän usein\nnäyttäytyi, ja ainoastaan vanhat ihmiset sen muistavat. Silloin oli\nkylässä elänyt keski-ikäinen talonpoika vaimoineen ja lapsineen.\nEräänä pääsiäisaamuna he matkallaan kirkkoon tapasivat jonkun\nmatkan päässä kylästä korppiparven, joka kauheasti rääkyen lentää\nlekutteli heidän ylitsensä. Vaimo piti tätä onnettomuuden enteenä\nja tahtoi kääntyä takaisin, mutta mies ei siihen suostunut. \"Korpit\novat vaaralliset ainoastaan kuolleille\", sanoi mies, \"mutta ne\neivät koskaan ole ahdistaneet elävää ihmistä\", ja samassa hevonen\nsai läiskäyksen piiskasta, niin että se juoksi kahta nopeammin.\nPian he tulivat rannalle, mistä talvitie poikkesi jäälle, mutta\nkesätie seurasi rantaa. Vaimo arveli, ettei jää ollut kyllin vahvaa\nja pyysi miestään ajamaan maitse, mutta mies sanoi: Koska jää on\nkantanut meidät ennen, niin se kantaa nytkin. Nyt hän toistamiseen\nlöi läjähytti hevosta piiskalla ja ohjasi jään poikki. He olivat\njo lähempänä toista rantaa, kun jää murtui ja hevonen rekineen\nkuormineen vaipui avautuneeseen veteen. Miehen onnistui kuitenkin\npian pelastautua jäänreunalle, mutta vaimo piti kiinni avannossa\nuivasta reestä. Hevonen ponnisteli viimeisillä voimillaan isäntänsä\nluokse ja pelastuikin lopulta tämän avulla. Nyt olisi ollut vuoro\npelastaa vaimo, mutta häntä ei enää näkynyt. Siinä mies nyt seisoi\npulmallisessa tilassa, eipä juuri niin muun vuoksi, mutta hän\noli itsessään tuntenut omituista liikutusta, missä, siitä hän\nei saattanut tarkemmin tehdä selkoa. Hän vaan luuli jonkun osan\nruumistaan, jota sanoi omaksitunnoksi ja josta hän oli kuullut\npappien puhuvan paljon ja kummallisia seikkoja, tulleen järkytetyksi.\nMuuten hän vähän välitti siitä, oliko tällä omallatunnolla sijansa\npäässä vai vatsassa vai molempien keskivälillä. Hetken ajan hän\nseisoi siinä mietteissään, ja hevonen, jota hän piti kiinni\nmarhaminnasta, korskui hänen vieressään. Viimein hän keikahti\nrekeen ja ajaa hölkytteli kirkolle, jonne oli matkalla, lohduttaen\nitseään niin hyvin kuin taisi vaimonsa menettämisestä. Muutamat\nilkeäkieliset ihmiset, jotka sittemmin kuulivat hänen kotonaan\nasiasta kertovan, tosin salavihkaa nauroivat ja sanoivat hänen pian\ntulleenkin lohdutetuksi, kun hän pitkässä puolijyrkkänä rannasta\nkohoavassa mäessä oli huomannut, että hevonen mennä hölkytti\npaljoa keveämmin vetäessään häntä yksinään, kuin sekä hänen että\nvaimonsa istuessa reessä. Olipa niitäkin, jotka väittivät hänen\nkeventääkseen hevosen kuormaa, tahallansa jättäneen vaimonsa\navantoon. Asiaa vakavasti aprikoivat arvelivat kuitenkin, ettei\nhän mitenkään olisi voinut pelastaa sekä hevosta että vaimoaan ja\nhyväksyivät sen, että hän antoi etusijan edelliselle, siitä syystä,\nettä hän hevosesta oli maksanut puhdasta rahaa, mutta vaimostaan\nei mitään. Kohta hän saattoi saada uuden vaimon ja hänen kanssaan\nuusia rahoja, niin että hänen hukkansa tältä kannalta katsoen\nmuuttui todelliseksi voitoksi. Aivan niin me pojat ennen kotona\nmenettelimme vaatteidemme suhteen. Kun ne kävivät liian vanhoiksi,\nja vanhempamme kuitenkin pitivät niitä täysin kelpaavina, revimme ja\nleikkelimme ne tahallamme rikki ja saimme silloin tavallisesti uudet\nsijaan. Miten liekkään ollut Tekolan laita, -- se oli talonpojan\nnimi --- niin oli hän puolen vuoden kuluttua valmis viettämään\nhäitä. Hän oli jo kolmasti kuulutettu valittunsa, kohtalaisen\nrikkaan ja kohtalaisen vanhan Kaukolasta kotoisan olevan immen\nkanssa. Häät piti vietettämän kolmannen kuulutuspäivän jälkeisenä\nmaanantaina ja kaikki oli valmiina juhlaa varten. Sunnuntai-iltana\noli Tekola muutamien ystävien kanssa, -- ja ystäviä on kyllä pitojen\nlähestyessä -- tutkinut hääoluen laatua. Sen jälkeen hän pani maata\nja vaipui tavallisuuden mukaan hyvin sikeään uneen. Mutta puoliyön\naikaan, luullakseni, hän äkkiä heräsi. Kuinka pimeä lokakuun yö\nliekkään, luuli hän kuitenkin eroittavansa jonkun, joka seisoi\nhänen vuoteensa ääressä. Hän tähysteli tuota henkilöä lähemmin ja\nmikäli hän vaivasi silmiään tätä tarkastaakseen, sikäli se selveni\nhänen edessään, kunnes hän lopuksi näki hukkuneen vaimonsa, mitä\nalusta pitäen oli pelännyt, ja minkä lienet jo arvannutkin. \"Mutta\nhaahmut tunnetaan heti\" huomauttanet ehkä tähän. Tosin useimmiten\nkäy niin, mutta minä en ole syypää siihen, että tämä poikkesi\ntavallisesta säännöstä. Sitäpaitsi sen pitkät hiukset olivat valuneet\nalas kaavoille ja tekivät olennon alussa tuntemattomaksi. Vettä\nvalui virtoinaan sekä hiuksista että vaatteista ja näytti miltei\ntulvallaan peittävän koko huoneen. Vaimo oli vallan samanlainen\nkuin järven pohjasta ylös vedettäissä, eroa oli vaan se, että\nhän nyt oli pystyssä ja näytti elävän. Tekolaa pöyristi kun hän\nnäki tämän odottamattoman vieraan, ja kylmä hiki peitti koko hänen\nruumiinsa, niin että hänkin nyt näytti vedestä äsken vedetyltä.\nMitä sitten tapahtui heidän välillään, en tiedä, mutta seuraavana\npäivänä, kun häävieraat kokoontuivat, oli sulhanen poissa. Juotiin\nja odotettiin, ja odotettiin vieläkin, mutta Tekolaa vaan ei\nnäkynyt. Vanhan tavan mukaan vieraat poistuivat oluen loputtua,\ntoivoen pian taas kokoontuvansa, ellei sulhanen ainaiseksi ollut\nkadonnut, joka sittemmin näyttäyi olevan sangen luultavaa, kun\nei kukaan tiennyt eikä kuullut mitään hänestä. Arvailtiin vallan\ntyhjentymättömiin, miten hän oli kadonnut, ja moni piti varmana, että\npaholainen oli hänet vienyt, sillä sentapaiset ihmisryöstöt eivät\nkuulu siihen aikaan olleen vallan tavattomia. Tämä luulo näyttäyi\ntodeksi seuraavana kesänä, jolloin kylän paimenlapset näkivät\npirun ilmielävänä seisovan äsken mainitulla vuorella ja kuulivat\nsen laulavan ilohymniä hyvin onnistuneesta Tekolalle tekemästään\nkepposesta. Lapset juoksivat pelästyneinä kotia ja kertoivat asian.\nMuutamat vanhemmat henkilöt, jotka mielestään olivat kyllin rohkeita\nkatsomaan paholaista kasvoihin, riensivät paikalle. Mutta se, jota he\netsivät, oli jo poissa, ja ainoastaan jäljet olivat painuneet vuoreen\npaimenlasten ainaiseksi kauhuksi, sillä he eivät koskaan uskalla ajaa\nkarjaansa tänne. -- Lopetan juttuni lisäämällä ainoastaan, että tarun\nmukaan siinä huoneessa, mistä Tekola katosi, joka vuosi sen päivän\njälkeisenä yönä kuuluu kauheasti kummitelleen, jonka vuoksi silloinen\nisäntä katsoi parhaaksi siirtää rakennuksen toiseen paikkaan ja\nmuuttaa tilan nimen, jotta paholainen olisi eksynyt seuraavalla\nlokakuun-käynnillään.\n\nKoska olen viipynyt niin kauan kotimetsässä, pitäisi minun ajanhukan\nkorvaukseksi lentää jäljellä oleva matka Hämeenlinnaan. Kuinka\nsuuresti saattanetkin toivoa sellaista lentoa kirjeisiini, niin\nolisi se kuitenkin todellisuudessa ollut paljoa tervetulleempi\nminulle. Mutta koska minun huolimatta kaikesta ponnistaneestani\nlentääkseni, kuitenkin täytyy kulkea jalkapatikassa, niin en yöksi\nehdi pitemmälle kuin mutaiseen Pusulan Kaukolaan, missä nimipastori\nHöglundin luona vietän seuraavan aamupäivänkin, jolloin lakkaamatta\nsataa. Seuraavan yön aioin viettää Vihdissä talonpoikaistilalla,\njonka asujanten kanssa isoisäni isän sanottiin olleen niin läheistä\nsukua, että hän usein teki neljän peninkulman pituisen matkan\nSammatista tänne ystävänä ja sukulaisena auttaakseen heitä jouluoluen\nja lihavien liikkiöiden lopettamisessa. Koska minun osakseni täällä\ntullut vastaanotto ei ilmaissut mitään sukulaisuuden merkkejä\nja koska minä, -- selitä tämä seikka miten tahdot -- kernaammin\nmaksan illallisestani vieraalle kuin sukulaiselle, päätin vielä\nastua muutaman neljännespenikulman lisää ja tulin näin Sajaniemen\nkestikievariin. Syötyäni illalliseksi piimää ja leipää, nukuin\ntäällä oikein makeasti heidän asuintuvassaan olevalle rahille,\njohon minulle tilapäisesti oli valmistettu vuode. \"Eikö siis ollut\nmitään vierashuonetta?\" kaiketi kysynet. Olipa kyllä, mutta sinun\ntulee muistaa, että kuljin jalan, ja että jalkamies kievarinisännän\nmielestä maalla on yhtä kuin rahaton mies ravintolanisännän\nmielestä kaupungissa. Lisäksi saan mainita tämän kievarinisännän\npuolustukseksi, joka minusta tuntui erittäin sävyisältä mieheltä,\nettä samaan aikaan kuin minä tulin kievariin, toinenkin\nmatkustavainen, ajaen muhkeissa lakeeratuissa kääseissä, saapui tänne\nyöksi. Hän tuli hyvin meluten tupaan, polki pitkävartisia saappaitaan\nlattiaan, ikäänkuin olisi tahtonut ravistaa pois lumen, vaikkei\nyhtään lunta enää ollut pihalla, pudisteli itseään eikä näyttänyt\nvähintäkään aikovan tervehtiä, kuten tavallista on. Tummanruskea\nnahkalakki näytti sijaitsevan niin hyvin hänen päässään, että hän\npiti vahinkona siirtää sitä sen edullisesta asemasta. Hänen sinistä\nviittaansa yhdisti leuan alla suuret hopeahakaset ja vyötäisillä\noli punainen vyö. Kievarin-isäntä vastaanotti hänet hyvin kohteliaasti\nja pyysi häntä menemään vierashuoneeseen. Kysyin kievarinisännältä,\ntunsiko hän tämän matkustavaisen, mutta hän sanoi, ettei ennen ollut\nhäntä nähnyt. Seuraavana aamuna kysyi kievarinisäntä, osasinko\nlukea kirjoitettua, ja kun siihen myöntävästi vastasin, toi hän\npäiväkirjan ja pyysi minua ilmoittamaan, mitä äsken talosta lähteneen\nherran tekemä muistutus sisälsi. Otin päiväkirjan käteeni ja\ntavailin siitä: Rosthålar Sonen A... J... B... Tämä oli kirjoitettu\nniin harvaksi venytetyllä käsialalla, että se ulottui paitsi poikki\ntoisten sarekkeiden myös sen yli, johon muistutuksia merkitään,\njonka vuoksi kievarinisäntä pelkäsi, että siinä oli muistutus häntä\nvastaan. Rauhoitin hänet pian ja annoin hänelle tietoja tuosta\nmiehestä, jonka tunsin nimeltä. Hän on niitä herroja rusthollareita\nja rusthollarin-poikia, joita Suomen rannikkopitäjissä nykyään on\nniin viljalti. Sellaisen herran arvoon vaaditaan talvella suuret\nkarhunnahkasuiset päällyssaappaat, sininen viitta tai turkit tai\nmyöskin tulppi, vyö, joka saattaa olla erivärinen, karvalakki ja\nsuuri merenvaha-piippu. Mutta kesällä siihen tarvitaan kiiltosaappaat\nkalosseineen tai ilman, sievät, pitkät housut, hännystakki ja liivit,\njoiden ei suinkaan tarvitse olla kotitekoiset, taskukello tai vielä\nparempi jos kaksi, pitkine vitjoineen ja upeine kelluttimineen y.m.\nMutta ennen kaikkea muuta siihen vaaditaan, ettei suinkaan saa\npiitata mistään työstä, ettei puhu aineista, joita ymmärtää, ettei\nkäy tavallisten talonpoikien tai muun työväen rinnalla, j.n.e.\nSaattaa suuresti pistää vihaksi, kun ajattelee, kuinka paljoa\nalemmalla sivistysasteella Savon ja Karjalan rahvas vielä on näihin\nnähden. Kun siellä tapaa harmaaseen sarkatakkiin puetun talonpojan\nkirkossa tai kun näkee hänen otsansa hiessä kyntävän peltoaan,\nniin tekisi mieli luulla hänen yhtä vähän kuuluvan uusmaalaiseen\nherrasrotuun kuin hottentottilainen kuuluu europpalaiseen.\nYksinkertaisuudessaan hän tyytyy isältään perittyyn maapalstaan ja\nkätkee ne rahat, jotka häneltä voivat säästyä, isältä perittyyn\nkirstuun, kun sitävastoin Uudenmaan herras-talonpoika, vaikka hänellä\nei olisi ropoakaan, välttämättömästi tahtoo omistaa 3 tai 4 tilaa tai\nniin monta kuin hänen aikansa sallii hänen hävitellä. Pelkään näiden\nmietteiden, joita itse saatat jatkaa mielesi mukaan, tuntuvan sinusta\nyksitoikkoisilta ja ikäviltä, jonka vuoksi en tästä asiasta tällä\nkertaa hiisku sanaakaan.\n\nNyt saat ripein askelin seurata minua Lopen kautta, jolla seuduin\npaholaisen joku aika sitten sanotaan hyvin viihtyneen. Kovin\nraskaalta tuntuu näin kuivin suin kuljeksia vappuna, etenkin kun\nei voi estää ajatustaan tiheään retkeilemästä Turkuun muinaiselle\nvappukentälle, mutta tahdonpa tänä iltana ehtiä Hämeenlinnaan. Pieni\npysäys kuitenkin Räikälässä, viimeisessä Lopen ja Hämeenlinnan\nvälisen tien varrella olevassa kestikievarissa. Täällä pyydän\nitselleni kyytihevosta, aikaisemmin saapuakseni kaupunkiin\ntai oikeammin: tullakseni sinne matkustajana enkä kisällinä.\nKievarinisäntä vastaa minulle: \"saadaan kattoa\", ja tätä \"saadaan\nkattoa\" minä odotan runsaasti puoli tuntia ja huvitan itseäni\nkatselemalla, miten emäntä rämisevällä kaiteella yhtämittaa\nlyö kudetta koreaan kankaaseensa. Aika kului jotenkin nopeaan\nkeskustellessani hänen tyttäriensä kanssa, jotka talonpoikaistytöiksi\nnäyttivät sangen sieviltä. Mutta lopuksi huomasin, ettei luvattua\nhevosta näkynyt. Pyysin erästä tuvassa olevaa poikaa menemään\ntämän viivytyksen syytä kysymään. \"Kievarinisäntä työskentelee\nyläporstuassa, voitte itse mennä\", sanoi poika kiukkuisen näköisenä.\nMenin isännän luo ja kysyin, eikö ollut yhtään hevosta kotona, vai\nmiksi minun annettiin odottaa niin kauan. \"On kyllä hevosiakin,\nvaikkei kisälleille anneta\", vastasi isäntä äänenpainolla, joka\nolisi voinut suututtaa ketä tahansa. Rauhoituin kuitenkin, sanoin,\netten ollut kisälli, luettelin kaikki pitkät arvonimeni, kuten civis\nacademicus, philosophiæ candidatus, medicinæ studiosus, stipendiarius\npublicus (Nylandus), ja kun tämä kaikki ei näyttänyt tekevän\nhäneen muuta vaikutusta kuin että hänen suunsa minun lausuessani\njokaista uutta arvonimeä aukeni hieman enemmän, ikäänkuin hän\nsiihen olisi tahtonut yhdellä kertaa koota kaikki nämä ihanuudet,\nniin minä lopuksi virkoin olevani maisteri. Tähän en saanut muuta\nvastausta kuin \"sanokaa Kransille (suuri musta permannolla loikova\nkoira) senlaisia, ehkä hän uskoisi ja kyydittäisi teitä...\" Tämä\nivallinen vastaus saattoi sydämeni sellaiseen epäjärjestykseen, että\npelkäsin sen panevan mäsäksi kaikki vasemman puoliset kylkiluuni.\nMelkein vaistomaisesti oikea nyrkkini puristautui kokoon ja\noli jo valmis ryhtymään lisätodisteluihin, kun samassa renki,\njykeäluinen, harteva mies, sattui tulemaan sisään ja esti minua\nkäyttämästä näitä tilapäisiä todistuskeinoja. Minun kävi vallan\nniinkuin yliopistollisessa väitöksessä, kun \"præses\" suvaitsee\npuuttua asiaan, jolloin vastaväittäjä usein menettää rohkeutensa\nja virkkaa: \"concedo\" (myönnän). Enempää ryhtymättä selityksiin,\njotka, kuten kaikesta saatoin päättää, olisivat olleet hyödyttömiä,\nmenin harmissani ja vaieten asuintupaan, heitin laukun selkääni ja\nlähdin matkaan. Mennessäni sanoi sama poika, joka aikaisemmin oli\nminua suututtanut: \"käydenkö magisteri lähtee?\" Ja kun minä loin\nhäneen pari äkäistä katsetta, huomasin selvästi, että kaikki vetivät\nsuunsa nauruun. Pidin itseäni onnellisena kun pääsin tästä ikävästä\npaikasta ja häpesin enimmin sievien tyttärien edessä, joiden silmissä\nkernaasti olisin tahtonut olla pelkkää kisälliä vähän parempi mies.\n\nPäivä oli jo niin matalalla kuin ennen muinoin Turussa siihen\naikaan, jolloin tyhjät punssitynnyrit vappukentällä kehottivat\nmeitä ajattelemaan kotimatkaa, mutta minulla oli vielä puolentoista\npeninkulman matka Hämeenlinnaan. Vaikka olinkin väsynyt, kuljin\nkuitenkin pysähtymättä noin peninkulman matkan ja olisin varmaankin\npoikennut johonkin talonpoikaistaloon yöksi, ellen kievarinisännän\nvuoksi olisi ollut suuttunut jokikiseen talonpoikaan. Sitäpaitsi\noli tulet jo sammutettu niissä paikoin, joiden ohitse tieni kulki,\nja pelkäsin että minua olisi voitu luulla rosvoksi, jos noin yöllä\nolisin kolkuttanut heidän ovelleen. Sinun tulee muistaa, että tämän\nseudun kyliä senlaiset vieraat joskus käyvät tervehtimässä. Pitikö\nminun siis mennä kaupunkiin? Mutta kuka siellä keskellä yötä antaisi\nminulle majaa? Olinpa todella pulassa, kun onnellinen ajatus minut\nsiitä pelasti. Voinhan mennä tien vieressä olevaan havumetsään\nja siellä tehdä itselleni vuoteen kuusenhavuista, -- tuuma,\nminkä heti toteutinkin. Mutta saattoihan vilustua! Vieläpä mitä!\nLepäsiväthän muinoin Turussa useat sankarit iloisten vappukemujen\njälkeen paljaalla maalla ja nousivat ylös seuraavana aamuna sangen\nvirkistyneinä. Muistelen erästä, joka koko yön oli nukkunut pää\nlumikinoksen laidalla ja joka seuraavana aamuna oli pahoillaan\nainoastaan siitä, että hänen täytyi kulkea neljännespeninkulman matka\nkaupunkiin virkistämään ruumistaan rohtoryypyllä. Tämä kiireessä\nsuorittamani vertaaminen, väsymys, uneliaisuus, yö saattoivat minut\nilman suurta ajanhukkaa metsään, ja pian makasin kyynärän korkuisella\nkuusenhavuista tehdyllä vuoteelle, jolle kokosin niitä melkein yhtä\nsuuren joukon peitteeksi. En vielä tiedä, näinkö unta vai mistä tuo\nlie johtunut, että yltympäri metsässä kuulin kauheata melua, eri\nihmisääniä milloin miltäkin taholta ja koirien haukuntaa. Jos olisi\nollut toinen vuorokauden aika, en olisi hetkeäkään epäillyt, että\noltiin suden- tai karhunajossa. Koirat minua enimmin kauhistuttivat,\nsillä jos ne olisivat vainunneet minua ja nostaneet melua epävarman\ntyyssijani ympärillä, niin olisi minut varmaankin vangittu rosvona.\nTätä hälinää kesti runsaasti tunnin ajan, jonka jälkeen kaikki kävi\nhiljaiseksi, ja minä joko todella vaivuin uneen tai lakkasin unta\nnäkemästä. Herätessäni kello 1:n ajoissa olin edellisen päivän\njalkamatkan jälkeen niin virkistynyt, etten mitenkään saattanut\nuudelleen nukahtaa. Jalat, kädet ja koko ruumis olivat niin\ntäydelleen levottomat, että oli mahdotonta hetkeäkään pitää niitä\nliikkumattomina. Pidin tätä merkitsevänä viittauksena alottamaan\npäivän vaellusta, nousin siis ylös ja aloin astua. Mutta minne? Yö\noli niin pimeä, etten nähnyt monta kyynärää eteeni; muuten kai olisin\nlöytänyt tien, joka ei ollut varsin kaukana makuupaikastani. Kun ei\nollenkaan tiedä minne mennä, ei ole muuta kuin kaksi menettelytapaa:\njoko paikalleen jääminen tai nenän osoittamaan suuntaan kulkeminen.\nMinä luotin nenääni ja läksin kulkemaan, mutta vaikka pidinkin sen\nopastusta varmana, se näytti minut kuitenkin väärälle tolalle.\nMetsään eksyminen ei ole mikään tavaton asia, jonka tähden en sitä\nhuoli kuvailla. Lopuksi löysin tien, jota seikkaa minun täytyy\nhuomauttaa, jotta et luulisi minun yhä vielä olevan metsässä. Noin\nkello 2:n ajoissa olin Hämeenlinnassa ja etsittyäni löysin sen\napteekin, jossa ennen olin palvellut oppilaana. Portti ei ollut\nlukossa, joten esteettä pääsin apteekkioppilasten makuuhuoneen\neteiseen ja aioin ruveta naputtamaan heidän huoneensa ovelle, kun\ntämä ovi ensi kosketuksestani heti aukeni selälleen. Jos olisin ollut\ntaikauskoinen, olisin voinut luulla talon kotihaltijan tunteneen\nminut ja tehneen minulle tämän palveluksen, mutta nyt ajattelin vaan,\nettei lukonsalpa ollut mennyt tarpeeksi sisälle pihtipielen reikään,\nvaan että se oli pysähtynyt sen suulle. Muuten en paljoa välittänyt\nsiitä miten pääsin sisälle, kunhan vaan pääsin. Lääkkeenvalmistajat\nnukkuivat sikeästi eivätkä näyttäneet heräämisen merkkiäkään.\nLuulinpa melkein unenjumalan painaneen kiinnelaastari-liuskan\npoikkipuolin heidän silmäluomilleen. Otin sohvankannen, joka oli\npystytetty konttorinovea vastaan, asetin sen kummankin pään alle\ntuolin ja valmistin itselleni tähän vuoteen konttorissa olevista\nvanhoista kauhtanoista ja muista vaatteista. Kaiken tämän tein niin\nhiljaa, ettei kukaan huoneessa olevista herännyt. Sitten panin maata\nja nukuin kauan, aina päivänrintaan, lääkkeenvalmistajain suureksi\nhämmästykseksi, he kun eivät mitenkään voineet selittää miten ja\nmistä olin tullut. Kun heräsin ja minun piti mennä likööri-kamariin,\nminne proviisori pitäen huolta terveydestäni oli pyytänyt minua\ntippoja maistelemaan, tunsin omituista hellyyttä jalkapohjissani.\nVedin saappaat jalasta ja tarkastelin niitä joka puolelta, mutta näin\nniiden olevan virheettömät. Taidatpa nauraa yksinkertaisuudelleni,\nkun oletin saappaissa piilevän tunnetta, mutta otappa huomioon, ettei\nvarovainen lääkäri tutkiessaan vamman syitä jätä mitään tutkimatta.\nSaappaista siirryin sukkiin, jotka, lukuunottamatta pientä kannassa\nja suurempaa varpaan kärjessä olevaa reikää, myöskin olivat hyvässä\nkunnossa. Jäljellä oli itse jalan tarkastus, ja heti ensi katseella\nsen alapinnassa huomattiin suuria rakkoja. Tämä ikävä seikka estää\nminua muutamaan päivään jatkamasta matkaani ja tarjoaa minulle\nlaillisena syyn jäädä ainakin viikoksi Hämeenlinnaan. Jos vastaat\ntähän kirjeeseen, saat pian enempiä tietoja ystävältäsi -- -- --.\n\nToukokuun 6:na päivänä läksin Hämeenlinnasta ja saavuin yöksi\nHeinäkankaan kestikievariin. -- Saatat helposti kuvitella; että\nkernaasti tahdoin tavata nuorta isäntää, kun vaan muistelet\nettä noin 7 tai 8 vuotta asuessani Hämeenlinnassa usein kävin\ntässä maatalossa. Silloin ei kestikievari vielä ollut tässä vaan\nneljännespeninkulman päässä tästä eteenpäin Eteläisissä. Vaan tämä\ntila oli silloin apteekkari Bjuggin hallussa, joka sittemmin myi\nsen nykyisen isännän isälle. Sama nuori isäntä, joka silloin vielä\noli poika, kävi usein Hämeenlinnassa, ja mitä vähäistä hän joskus\ntarvitsi apteekista annoin hänelle usein maksutta kuin oman lampuodin\npojalle ainakin. Täten tuli hän minulle niin kiitolliseksi, että\nkun kerran hänen mukanaan tilasin Forssiuksen algebran Turusta, hän\nei mitenkään suostunut ottamaan maksua tästä kirjasta. Ja vielä\nnytkin hän osotti minulle erityistä ystävyyttä antamalla minulle\nyömajaksi kamarin ja sijoittamalla sen edessä saliin makaamaan erään\nvenäläisen upseerin ja tämän palvelijan. Illalla, josta vietin\nosan tuvassa, tapasin vanhan savolaisen rakuunan. Tämä harmaapää\nsankari oli väsyneenä taistelun telmeeseen valinnut toisen,\nrauhallisemman toimeentulokeinon. Hän oli hylännyt miekan ja sen\nsijaan tarttunut matkasauvaan, ja patruunalaukun asemessa hänellä\nnyt oli selässä ruokapussi, joka lesken öljyruukun tavoin aina pysyi\ntyhjentymättä. Hänen terävät säihkyvät silmänsä, hänen levolliset,\nälykkäät kasvonsa ja arvokas, tasainen käyntinsä ilmaisivat kohta,\nmihinkä ihmisluokkaan hän ennen oli kuulunut. Ainoastaan viikset\nolivat epäkunnossa ja tuuhean harmaan parran ympäröimät, vallan\nkuin puutarhan pensaat ja puut, jotka paremman hoidon aikana ovat\nolleet säännöllisesti leikattuina, mutta jotka laiminlyötyinä pian\ntoisiinsa takertuneina kasvavat metsäksi. Hänen kookas sauvansa oli\nalapäästä huolellisesti raudalla kengitetty, ja sen yläpäässä oli\nrautakoukku, joka lähinnä vivahti hänen muinaisen miekkansa kahvaan.\nPitkällinen harjoitus oli hankkinut hänelle niin suuren taitavuuden\ntämän aseen käyttämisessä, että hän sillä sangen helposti karkoitti\nkokonaisen koirapataljonan, joka tavallisesti kylissä karkasi hänen\nkimppuunsa vaikeuttaen hänen pääsyänsä sinne. Tämä vanha soturi piti\nkerjäämistä arvoansa alentavana, ja koska hänen kuitenkin täytyi\nelää kuolinpäiväänsä asti, oli luonnollista, että hän arvokkaammalla\ntavalla tahtoi päästä tämän murheenlaakson läpi. Senpä vuoksi hän oli\nahkeroinut ennustustaidon harjoittamista. --\n\nEn vielä ollut ehtinyt panna maata, kun venäläinen upseeri saapui\nkestikievariin ja jäi sinne yöksi. Hän oli jotenkin viluissaan\nja tilasi itselleen hyvän valkean, jonka ääressä puhelin hänen\nkanssaan sen verran kuin taisin venättä. Sitten panin maata ja olin\nhyvin ehtinyt nukahtaa, kun joku äkkiä koputti sen huoneen ikkunaan,\njossa upseeri makasi. Minä heräsin tähän kolkutukseen ja sain heti\nnähdä vanhan kinmaasi- ja yliopistotoverin, komministeri Martinin\nLammilta. Hän oli käynyt Hämeenlinnassa, jossa oli kuullut minun\nlähteneen sieltä Lammin pitäjää kohti. Hän arvasi minun yöpyneen\nHeinäkuukaan kievariin ja poikkesi sentähden sinne minua tapaamaan.\nHän pyysi minua tulemaan kotiinsa Lammille, ja minä noudatin\nmielelläni kutsua. Sillä olihan minulla huvia siitä, että sain\ntavata entistä kimnaasi- ja yli-opistotoveria ja puhella hänen\nkanssaan, ja sitäpaitsi hänen kääseissään pääsin kolme peninkulmaa\neteenpäin. Seuraavana aamuna tulimme rovasti Appelrothin luo, missä\nMartin asui. Vietettyäni täällä pari hauskaa päivää, läksin Koskelle\nja Hollolaan. -- Lammin pitäjä monine pyöreine kunnaineen tarjoaa\nmatkustajalle kauniin näyn. Maa on muuten jotenkin tasaista, mutta\nsiellä täällä näkee noita kunnaita, joista muutamat ovat melkoisen\nkorkeat ja matalampien puiden ja pensaiden peittämät. Nämä ovat\nsuunnattoman suurten mättäiden näköisiä ja sopisivat varsin hyvin\nmoneen isoon puutarhaan. Muuten tämä Lammin pitäjä, samoin kuin\nKosken kappeli, on Suomen paraita pellavaseutuja. Vihreä pellava,\njota markkinoilla ostetaan, on enimmäkseen täältä kotoisin. Kysyin\nmiten sitä valmistetaan, mutta valmistustavassa ei näyttänyt olevan\nmitään erinomaista, joka voisi tehdä sen niin oivalliseksi kuin sitä\nkehutaan, jos ei sitä ota lukuun, ettei pellavaa täällä liottamisen\njälkeen kuivateta maassa, kuten muualla on tavallista, vaan että se\nsidottuna pieniin kimppuihin ripustetaan aidanseipäihin. Koskella\nminulle kerrottiin, kuinka seudun väestöä joku vuosi sitten oli\npuijattu pellavakaupassa. Muutamat arkangelilaiset talonpojat, jotka\nusein ennen olivat ostaneet heiltä suuria pellavamääriä, olivat\ntaas ilmestyneet seudulle, mutta ilman rahoja. Heidän antamastaan\nvelkakirjasta olivat useat kuitenkin antaneet heille pellavia, mutta\nsittemmin ei heitä ole täällä näkynyt. -- Kulkiessani Koskella\nkasvoi tieni varrella paljon näsiäispensaita (Daphne Mesereum),\njotka nyt (toukokuun 9 p.) olivat täydessä kukassa. Tuo Daphnen\nnimi johti muistooni tarun Apollon rakkaudesta Daphne keijukaiseen.\nLiekköhän auringonjumala todella rakastunut johonkin toiseen\nkeijukaiseen, ajattelin. Onhan tämä kyllin kaunis ja tarpeeksi tuon\nrakkauden arvoinen! Ainakin sillä siihen vielä muiden rinnalla on\netuoikeutensa, eikä se myöskään näy olevan niin nurjamielinen kuin\nruno väittää. Johan se on morsiuspuvussaan, vaikka auringonjumala\nvasta pikimältään käy sitä tervehtimässä ja jotenkin harvoin luo\nkatseensa sen purppuranpunaisiin kasvoihin. Minä puolestani en usko\nrunoa, joka kertoo Daphnen tylyydestä; kuinka se voisikaan yhtyä\nsellaiseen kauneuteen? -- --\n\nIllalla tulin Hollolan pappilaan. Täällä tapasin vanhan\ntutkintotoverini maisteri Langin, jonka kanssa melkein kokonaista\nkuusi viime vuotta olen asunut yhdessä. Vaikka ei ollut täyttä\nvuotta kulunut siitä kuin erosin hänestä Turussa, oli se kuitenkin\ntarpeeksi pitkä aika, jotta toistemme kohtaaminen täällä meissä\nherätti mitä miellyttävimpiä tunteita. Seuraavana päivänä kuljimme\nhänen vanhempiensa talolle, joka oli näpeän peninkulman päässä\npappilasta. Mutta koska jää hiljan oli lähtenyt ja vielä ajelehti\nympäri Vesijärveä, jonka yli meidän piti soutaa, oli meillä paljon\nvaikeuksia ennenkuin löysimme maallenousupaikan. Viimein tulimme\nkuitenkin niemelle, joka oli vapaana ajojäästä. Vielä meidän oli\njalkaisin kiertäminen eräs lahti tullaksemme Kaitaan, niin että\nolimme hieman väsyneinä, kun saavuimme perille. Vietettyämme täällä\nkaksi sangen hupaisaa vuorokautta, palasimme taas pappilaan. Vielä\najojää esti meitä kulkemasta veneellä koko matkaa, jonka vuoksi\nvene oli vedettävä kaidan kannaksen poikki, jolla upoten polvien\nyläpuolelle kahlasimme savessa. Kun meillä sitäpaitsi Parinpellon\nrannasta, jolle nousimme maihin, oli astuttavana savisia ja mutaisia\nkujasia ennenkuin pääsimme pappilaan, ei ollut kummallista, että\nolimme kahden muurarinkisällin näköiset. Koska oli sunnuntai, täytyi\nLangin virkansa tähden lähteä kirkkoon, mutta minä pidin parempana\njäädä pappilaan. Seuraavana päivänä minulla kuitenkin oli tilaisuus\nkatsella Hollolan kirkkoa sisältäkin. Alttarin läheisen permannon\nmuodostavat suureksi osaksi lukuisat hautakivet, joihin piirretyt\nkirjoitukset olivat jotenkin epäselvät, niin ettei niitä voinut\nlukea. Näin kuitenkin vuosiluvuista, että muutamat niistä olivat\nnoin 200:n vuoden ikäisiä, toiset nuorempia, ja ne kätkivät allansa\nmuutamien seurakunnan huomatumpien sotilashenkilöiden ja pappien\nmaallisia jäännöksiä. Tämä kirkko on muuten kivestä ja on viimeinen\nkivikirkko, jonka matkallani Savon ja Karjalan halki näin. Toukokuun\n13:ntena päivänä läksin täältä. Lang sekä muut täkäläiset ystävät\nsaattoivat minua kolmenneljännespeninkulman matkaa Hertsanalan\nkylään; sieltä minun piti vesitse lähteä näpeän peninkulman päässä\nolevaan Paimelaan. Hertsanalaan saavuimme kello yhden aikaan\niltapäivällä. Täällä panimme toimeen jäähyväispäivälliset, jonka\njälkeen neljän aikaan läksin sieltä. Vielä kauvan viipyivät ystäväni\nerään vuoren kukkulalla. Matka kului, ja näin heitä enää vaan\nepäselvästi; viittasin heille vielä kerran \"hyvästi\" ja olin nyt taas\nyhtä yksin kuin kaksi viikkoa sitten, erottuani kotiväestä. Eronhetki\nja ero on yleensä sangen tukalaa. En tiedä mistä raskasmielisyys\nsilloin niin voimakkaana tulee. Unhotamme kaiken muun, ja ajatus\nkiintyy kokonaan niihin, joista olemme eronneet. Usein tahdomme\npalata ja senkautta pidentää tätä haikeata hetkeä. Ehkä tämä\neronhetki, joka meihin tekee niin syvän vaikutuksen, on aavistusta\nviimeisestä meitä odottavasta eronhetkestä, tai ehkä me noiden\nedellisten kautta totumme taipumaan siihen ajatukseen, että viimeinen\nmeitä odottaa. -- --\n\nPuolentoista tunnin soutumatkan jälkeen olin Paimelan rannassa.\nKysyin soutajapojalta, mitä hän tahtoi vaivastaan. Hän virkkoi:\n\"antakaa iteh kunniastasi mitä arvaatte\", mutta koska nämät\nkunnianmukaiset maksut eivät aina ole paraita, vaadin häntä itseään\nmääräämään. Silloin hän sanoi olevan tavallista, että maksettiin\nkaksinkertaiset kyytirahat järvien yli kuljettaessa, ja minun\ntäytyi siis antaa hänelle 44 killinkiä, sillä minulla ei sattunut\nolemaan pienempiä pankkiseteleitä. Tällaiset vesimatkat, ajattelin\nmuuten, pian tyhjentäisivät kukkaroni, jonka vuoksi päätin joko\nkokonaan välttää niitä tai edeltäkäsin sopia soutajan kanssa\nkyytirahasta. Täältä läksin Paimelan kylän kautta Heinolaa kohti.\nNimi Paimela palauttaa matkustajan mieleen sen kauniin lahnalajin,\njota ennen täällä pyydettiin. On omituista, ettei, vaikka Vesijärvi\non maamme suurempia järviä, useammissa paikoin sitä saada tätä\noivallista lahnaa. Ennen sitä pyydettiin pääasiallisesti Paimelassa,\nmistä se on saanut nimensä, mutta viime aikoina tapahtuneen\nveden laskemisen jälkeen on Vesijärven lahna hylännyt entiset\nolopaikkansa. Paimelaiset saavat nyt varsin vähän tai eivät saa\njuuri ollenkaan tätä puheenaolevaa kalaa, jotavastoin toiset kylät,\njoihin kuuluvissa kalavesissä se ennen ei näyttäynyt, nyt pyytävät\nsitä niin runsaasti, että niiltä sitä riittää myytäväksikin. Tätä\nkalaa sanotaan kuitenkin vielä \"Paimelanlahnaksi\". Nimismies Langin\nluona Kaidassa sain tilaisuuden syödä tätä lahnaa sekä tuoreena\nettä suolattuna. Koska jo ennen olen syönyt Kokemäen siikaa,\nluulen sananparren: \"Paimelanlahnalla, Kokemäensiialla konsanansa,\nMaailmassa ei ole vertaistansa\" todella olevan oikeassa. --\nTäältä tulin yöksi Asikkalan nimismiehen, mainitun Langin veljen\nluo. Toisena päivänä läksin sieltä Heinolaan. Pitkin koko laajaa\nhietakangasta, joka on Urajärven ja Heinolan välillä, kasvoi\nsormivuokkoja (anemone pulsatilla), jotka saattoivat tuon karun\nkanervaisen kankaankin miellyttävän näköiseksi. Ensimäinen seikka,\njohon Hämeenlinnasta päin Heinolaan tulleen matkustajan huomio\nkääntyy, on muhkea äsken rakennettu puusilta. Se on kaksiosainen,\nollen molemmin puolin siinä joessa olevaa saarta, joka yhdistää\nPäijänteen Konninveteen, ja jota muutamat, tosin vähällä perusteella,\npitävät Kymijoen alkuna. Kymijoki näet oikeastaan alkaa Koskenniskan\nputouksen ja Konninveden jälkeen Iitin pitäjässä. Sillan lyhyempi\nosa, jota myöten ensin tulee mainittuun saareen, on noin 40:n\naskeleen pituinen ja on kummallekin rannalle rakennetun kiviarkun\nkannatuksella, joista tukihaaroja lähtee kannattamaan keskikohtaa.\nSillan suurempi osa, noin 150 askeleen pituinen, on neljän hyvin\nasetetun arkun varassa, lukuunottamatta kahta itse rannan yhteydessä\nolevaa. Keskelle siltaa on kummallekin puolelle asetettu penkkejä\nniitä varten, jotka haluavat istua, ja toisen yläpuolelle taulu,\njossa on luettavana rakennusmestari Lillkvistin ja rakennustöiden\npäällysmiehen, kruununvouti Grenmanin nimet sekä niiden päivätöiden\nlukumäärä, jotka oli tarvittu sillan kuntoonpanemiseen ja joita\noli ollut 8000. Kaipasin vaan koko yrityksen kustannussummaa,\njoka myös olisi pitänyt mainita taulussa ja joka, kuten kuulin\nkerrottavan, taisi nousta noin 24 tuhanteen ruplaan. Itse saarella\nkaavaa muutamia ikivanhoja honkia, ja rannalle on äsken istutettu\npuita saaren enempää kaunistamista varten tulevaisuudessa. Kun\non tullut sillan yli, huomaa joen rannan oikealla kädellä olevan\nsangen jyrkän, ja se kohoaa melkoisen korkeana muodostaen niin\nsanotun Myllymäen, joka on saanut nimensä yhdestä ainoasta sen\nhuipulla kohoavasta tuulimyllystä. Tältä mäeltä on laaja näköala yli\nkaupungin, joka puutarhoineen ja leveine suorine katuineen sijaitsee\nvallan sen juurella. Kaupunki on rakennettu kohtalaisen hyvin.\nMaaherran-virkatalo, sairashuone, y.m. yleiset rakennukset eivät\nmissään suhteessa ole huomattavia. Kaupungissa ei ole ainoatakaan\nkivirakennusta, kirkkokin on puusta. Helatuorstaina olin tässä\nkirkossa läsnä jumalanpalveluksessa. Saarnatuoli on rakennettu\nkiinni sakariston seinään, seikka, jota en muualla ole nähnyt, ja\npappi nousee saarnatuoliin suorastaan sakaristosta, tarvitsematta\nkulkea kirkon kautta. Enpä tiedä liekkö johtunut tavattomuudesta.\nvai mikä lie tehnyt, että erittäin pidin tällaisesta saarnatuolin\nsijoittamisesta. Vastapäätä kirkon isoa ovea ja käytävää seisoi\nsaarnaaja siinä alttarin yläpuolella yhtä kaukana, tai oikeammin\nyhtä lähellä kumpaakin puolta, ja julisti ylhäältä sanaa. Kirkko on\nmuuten hakattu kahdeksankulmaiseksi, ja jos kohta se on pieni, on se\nsangen sievä sisältä. Jotta samaa voisi sanoa sen ulkomuodostakin,\nolisi se maalattava. Lähellä kirkkoa on kaupungin alkeiskoulu, jossa\noli sisäänkirjoitettuna noin 40 oppilasta, osaksi kaupungista, osaksi\nnaapuripitäjistä. Poikia opetetaan täällä lukemaan katkismustaan ja\nuskonnonhistoriaa, kirjoittamaan ja laskemaan neljää luvunlaskun\nalkutoimitusta. Täkäläinen koulunopettaja, ylioppilas G. Hahl,\non kuitenkin sitäpaitsi tarjonnut halukkaille pojille opetusta\nhistoriassa, maantiedossa, matematiikissa ja latinassa. Tämä hänen\nmenettelytapansa ansaitsee vielä suurempaa kiitosta, koska hän\ntarjoten tätä opetustaan yksityisopetuksen nimellä, ei vaivastaan\nuseinkin varattomanpuolisilta pojilta vaatinut mitään erityistä\nmaksua. Sairashuone- ja hulluinhuonerakennukset ovat kaupungin\nlaidalla ja näyttävät olevan riittävän suuret niille vähälukuisille\nsairaille, jotka näissä seudun laitoksissa saavat hoitoa. Tällöin\nsiellä oli 40-50 sairasta, enimmäkseen kuppatautisia. Sairashuoneiden\nlattiat, vuoteet y.m. todistivat hyvää järjestystä ja huolellista\nhoitoa. Mitä sairaiden ruokaan tulee, tarjottiin sitä 28 1/2\nkopeekkaan pankkiseteleitä vuorokaudessa kutakin henkilöä kohden.\nKaupungissa on kaksi ravintolaa, joilla se näyttääkin tulevan hyvin\ntoimeen. Suuret puutarhat, kaupungin ulkopuolella virtaava joki\nja vastapäätä vallan lähellä oleva havumetsä varmaankin saattavat\nHeinolan miellyttäväksi kesäolopaikaksi. Mutta kivittämättömät\nkadut ovat sangen vaivaloiset kävelijöille, sillä ne ovat hienon\nhiedan peittämät, ja tämä kohoaa tuulisäällä ilmaan lennellen sinne\ntänne. Täytyy ylipäänsä tunnustaa, että pienemmillä kaupungeilla\non oma omituinen hauskuutensa, jota kaipaa suuremmissa. Matkustaja\nkokee tätä aina ja kieltämättä sen tunnustaakin -- tulemmehan\nsuurempaan kaupunkiin aivan tuntemattomina. Tosin silmä täällä\nkiintyy useihin uusiin esineisiin. Merkillisyyksiä esiintyy, joista\nosaksi on kuullut puhuttavan ja joiden näkeminen nyt tuottaa iloa;\ntoisiakin tapaa, joista ei ennen ole kuullut edes puhuttavan. Kaikki\ntämä vaikuttaa sen, että aluksi olet mielissäsi, mutta kun olet\nehtinyt katsella näitä merkillisyyksiä tai kun olet kyllästynyt\nniiden katselemiseen, tulet kortteeriisi. Huomaamattomana ja\nkokematta kenenkään puolelta suurempaa tuttavallisuutta tai lähempää\nystävällisyyttä ja osanottoa olet kävellyt ympäri kaupunkia. Nyt\nolet yksin; koska kaipaat seuraa ja varsinaista tointa käy aika\npitkäksi, valmistaudut matkalle ja matkustat pois -- kylmänä\nja välinpitämättömänä. Pienemmissä kaupungeissa on asianlaita\npäinvastainen. Pian olet nähnyt sen merkillisyydet. Käveltyäsi\nmuutaman tunnin, tunnet ainakin nimeltä joka kadun, joka kulman,\nhuomattavimmat talot. Kuljet kuin kotiseudullasi. Kaikkialla sinua\nkohdellaan ystävällisesti ja tuttavallisesti, ikäänkuin olisit\nkauan oleskellut seudulla. Jopa unhotat olevasi vieraalla seudulla,\nja kun vihdoin matkustat pois, on vaikeata jättää uudet ystävät,\njoiden hyvyyttä, suopeutta ja kohteliaisuutta saat kiittää niin\npaljosta; Heinolasta läksin 15:ntenä päivänä ja saavuin seuraavaksi\nyöksi vanhan tutun ja yliopistotoverin, komministeri G. Hahlin\nluo. Muuta lukuunottamatta olen hänelle kiitollinen siitä, että hän\nlahjoitti minulle Porthanin teokset \"Dissert. de poësi fennica\",\n\"de bircarlis\", \"de antiqua gente fennorum\", ja Lencqvistin\nteoksen \"De superstitione veter. fennorum\", jotka puuttuivat\nmatkakirjastostani. Seuraavana päivänä läksin täältä. Kuljettuani\nviiden neljännespeninkulman matkan tulin Paason taloon, joka on Savon\nrajalla, jos Savoon tahtoo lukea koko Mäntyharjun pitäjän. Tätä\nniiden kylien asukkaat, joissa ensin kävin, eivät kuitenkaan itse\nnäyttäneet tekevän. Paason lähistössä näkee molemmin puolin maantietä\nmuutaman tuhannen kyynärän pituisen, hyvin tehdyn kiviaidan, joka\nkiinnitti huomioni, koska en ennen ollut nähnyt näin suurta kiviaidan\npaljoutta. Ajattelin itsekseni, kuinka tavattomasti vaivaa, kuinka\nmonta päivätyötä tämä on maksanutkaan maatilan omistajalle, vaikkapa\nse sitten pitkiksi ajoiksi vapauttaakin jälkeentulevat uudesta\naidanteontyöstä. En vielä huomannut, kuten sittemmin tapahtui, kun\nSavossa näin useita rahvaan hallussa olevia peltoliuskoja kiviaidan\nympäröiminä, että täällä on paljon helpompi aikaansaada kiviaitaa\nkuin eteläisemmissä maakunnissa. Saan pian tilaisuuden esittää syyn\ntähän väitökseeni. Nyt, ennenkuin astun Savon rajojen sisälle, tahdon\ntehdä Hämeen suhteen muutamia huomautuksia, jotka tähän asti olen\njättänyt mainitsematta. Kaikkialla Hämeessä huomaa halukkaisuutta\npääasiallisesti maanviljelyksen harjoittamiseen. Kaskenviljelystä\ntosin ei ole unhotettu, jopa sitä paikoittain harjoitetaan\nmelkoisesti, mutta sen sijaan, että ennen pääasiallisesti luotettiin\nkaskien tuottamaan epävarmaan ja säiden mukaan vaihtelemaan satoon,\nturvaudutaan tätä nykyä peltojen tasaiseen ja varmaan viljavuuteen.\nKaskenviljelys on siis nykyään sivuelinkeino, esi-isiltä peritty\nammatti, josta vastenmielisesti kokonaan tahdotaan luopua. Joskus\nsattuva hyvä sato, jonka kaskimaat tuottavat, luultavasti myös\nhoukuttelee useita koettamaan onneansa, ja kokemus, joka osottaa,\nettä niiden viljelys sangen usein onnistuu huonosti ja tuskin\npalkitsee työtä, ei ole opettavainen. Täälläkin, kuten kaikkialla\nmuualla maassa, on viime aikoina ruvettu viljelemään soita. Siitä\non heti silmäänpistäviä etuja, nimittäin rikas sato, niittymaan\nlisääntyminen y.m., ja rahvaskin on varma siitä, että tämän kautta\nmaalle koituu melkoinen voitto. Kevättouvot, jotka halla ennen\nmonessa seuduin pani, kypsyvät nyt usein hallan vahingoittamatta.\nTämän he lukevat suoviljelyksensä ansioksi. Myöskin viime aikoina\nsattuneet lauhkeammat talvet he johtavat samasta syystä. Siitä\nsyytöksestä, joka liian usein on tehty hämäläisiä vastaan, etteivät\ntaloudessaan ole tarpeeksi siistejä, ei näinäkään aikoina juuri\nsaata heitä vapauttaa. Tosin näkee talonpoikaispirttejä, joissa\npöydät, rahit, tuolit, ruoka-astiat y.m. ovat sangen siistit ja\npuhtaat, mutta nämä paikat ovat liian harvat, voidakseen kumota\nyleistä arvostelua. Lautaikkunaisia pirttejä käytetään paljon ja\njoskus tapaa kokonaisia kyliä, missä ei ole mitään parempaa asuntoa.\nToisissa paikoin näkee kuitenkin täälläkin siirtymisasteita parempaan\nrakennustapaan. Tapaa talonpoikia, jotka ovat rakentaneet itselleen\nsalin ja kamareita, maalauttaneet punaisiksi rakennuksensa, joilla\non lasi-ikkunat asuintuvissaan y.m. Hämäläinen talonpoika on\nyleensä hitaampi sielun ja ruumiin puolesta kuin rahvas muualla\nmaassa. Ennenkuin sivistys ja siivous täällä pääsevät vallalle, ja\nennenkuin vanha raakuus ja haluttomuus häviävät, täytyy valistuksen\njoka taholta tänne kohdistaa säteensä, tullaksensa tehoisaksi. On\nmuuten vaikeata löytää syytä siihen, miksi hämäläiset sivistyksessä\novat jääneet jäljelle syvemmällä maassa asuvista savolaisista,\nkarjalaisista ja ennen kaikkea pohjalaisista. Jotakin epäilemättä\non vaikuttanut itse heidän kansallisluonteensa, mutta ulkonaisista\nsyistä näyttävät juuri ne, joiden pitäisi levittää valistusta, olleen\nsille esteenä. Molemmilla merenrannikoilla olevat kaupungit eivät\nole varsin kaukana heistä, ja niissä on enimmäkseen ruotsalaisia\nasukkaita. Pian hämäläiset ovat tehneet kaupunkimatkansa, myyneet\nliikenevät tavaransa ja tehneet tarpeelliset ostoksensa, sitten he\npalaavat ja tuntevat itsensä onnellisiksi ja tyytyväisiksi isiltään\nperityissä mökeissään. Suurempia vesistöjä ja purjehdukseen kelpaavia\njokia, jotka kesällä vilkastuttaisivat sisämaan liikettä, ei täällä\nole niin runsaasti kuin muilla seuduin. Kesän he siis enimmästi\nviettävät kotona viljellen maatansa, ja muutaman neljännespeninkulman\nkirkkomatkoja pidetään jo pitkinä ja vaivalloisina. Toisin on\nsavolaisen ja karjalaisen laita. Saimaan vesistöt, Orihvesi,\nKallavesi, Pielisjärvi ja lukuisat muut järvet tekevät hänestä maan\nsydämessä taitavan merimiehen. Kauan arvelematta lähtee hän 40, 50\njopa 60:n peninkulman pituisille matkoille, kesällä veneessään ja\ntalvella reessään. Tällöin esiintyy usein seikkoja, jotka kysyvät\nkoko hänen sielunsa toimintaa, jos hän tahtoo tulla toimeen. Tottumus\nmatkaansaa, että hän sitten vähemmän pulmallisissa tiloissa pian\ntointuu ja arvostelee järkevästi. Matkoiltaan, jotka vievät suuren\nosan hänen talveaan, hän palaa kotia tuoden mukanaan kokemusta ja\ntuntien asioita ja tapoja laajalta ympäristöltä. Jotenkin sama on\npohjalaisen laita. Tosin vielä laihahko maa on pakottanut häntä\nharjoittamaan useita sivuelinkeinoja, joita rahvas muilla seuduin\nei ole harrastanut. Pohjalaisen suhteen toteutuu varsin hyvin vanha\nsananlasku: \"Kyllä vatsa lappalaisen laulamaan opettaa.\" -- --\n\nVaikka taikausko Hämeessä ei suinkaan ole vähempi kuin pohjoisemmissa\nseuduin, ovat vanhat runot täällä melkein kokonaan unhotuksiin\njoutuneet. Syy lienee pikemmin hämäläisen suuremman hitauden,\nsekä mitä uusien runojen tekemiseen, että vanhempien muistissa\npitämiseen tulee. Enpä saata ainakaan omien tietojeni mukaan mainita\nHämeestä ainoatakaan luonnonrunoilijaa. Ainoa todiste hämäläisten\nnerokkaisuudesta tässä suhteessa on se, että he silloin tällöin\nparsivat uusmuotoisia ruotsinvoittoisia lauluja muutamalla puoleksi\ntypistetyllä säkeistöllä, joka usein paljastaa tekijän mauttomuuden\nja parempain aatteiden puutteen. Näitä täten varustettuja lauluja\nlauletaan jotenkin yleisesti, ja ne ovat malleina ensi kertaa\nesiintyvälle runoilijalle, kun hän viehättyneenä jostakin aiheesta\naikoo siitä ruveta laulamaan. Vaikka näillä lauluilla typistetyn\nkielensä tähden, joka saattaa runomitan teeskennellyksi, sekä\netsiskeltyjen loppusointujensa vuoksi ei ole mitään erityistä\narvoa, ovat ne kuitenkin merkillisiä kansallisten sävelmiensä\npuolesta. Uudet tämäntapaiset laulut saavat usein ennen vallan\ntuntemattomia sävelmiä, jotka runoilija luo yhdessä sanojen kanssa,\nja jotka useimmiten ovat hyvin tuntehikkaita, korvaten sanojen\npuutteellisuutta. Muuan Uudellamaalla ja Hämeessä hyvin tavallinen,\njopa Savossa ja Karjalassakin jo tunnettu laulu päättyy näillä\nsanoilla: \"Ei tällä laulull' ol' yhtäkään isää, Kuin joku taitaa,\nniin pankoon vaan lisää\". Onpa erityisesti pantu mieleen nämä\nsanat. Mitä erilaatuisimpia seikkoja käsitellään eri säkeistöissä,\nsamaa ajatusta ei kauan seurata. Koska harvoin kuulee näitä lauluja\nlaulettavan muuten kuin typistettyinä ja turmeltuina, on vaikeata\nantaa niistä näytettä. Tahdon kuitenkin tähän liittää näytteeksi pari\nkappaletta. -- -- -- [Runoja, joita varmasti voitaisiin katsoa niiksi,\nmitä Lönnrot tässä tarkoittaa, ei ole voitu kokoelmista löytää.]\n\nToisenlaisia runoja on viime aikoina ruvettu täällä sepittämään,\ntarkoitan hengellisiä runoelmia. Jo useita vuosia on Hämeessäkin\nollut niinkutsuttuja \"heränneitä\" eli \"kääntyneitä\". Eipä saata sanoa\nnäiden muodostavan erityistä lahkoa, jos sanalla \"lahko\" tarkoittaa\ntavallista käsitettä. He eivät eroa yleisestä jumalanpalveluksesta,\neivät vetäydy pois lukukinkereistä tai ehtoollisen nautitsemisesta\nj.n.e. Seikka, jossa he eroavat muusta joukosta, on se, että he\njoutohetkillään, etenkin pyhäpäivinä, usein kokoontuvat pitämään\nrukouksia ja harjoittamaan muunlaista hartautta. Useita sellaisia\non olemassa, jotka raamatun ja muiden hartauskirjain ahkeralla\nlukemisella ovat saavuttaneet tavattoman, niissä esiintyvän sana- ja\npuheenparsi-rikkauden. Nämä henkilöt ovat mainituissa kokouksissa\nusein valmiit ilman vähintäkään valmistusta esiintymään, pitäen\nrukouksia ja saarnoja; tällöin he mainitsevat raamatun kohtia, joihin\nperustavat puheensa. Kotona he ahkerasti lueskelevat hengellisiä\nkirjoja, joku on oppinut kirjoitustaidon. Viimemainittua ei\nkuitenkaan saa lukea yksinomaan heidän kunniakseen, koska yleensä\non kiitoksella mainittava suomalaisesta rahvaasta, että moni on\noppinut tämän taidon. Muutamat näistä \"heränneistä\" kulkevat\ntoisiin seurakuntiin, kuitenkin, kuten syystä luulen, vähemmin\nsiinä tarkoituksessa, että käännyttäisivät ihmisiä oppiinsa, kuin\nsiinä, että elättäisivät itseään ilman ankarampaa tointa. He\npidättäytyvät kaikista huvituksista, kuten tanssista, korttipelistä,\nleikeistä, y.m. Ainakin paikoittain he ovat tehneet säännökseen käydä\nkotikutoisissa vaatteissa, karttaa punaisten kankaiden käyttämistä\nja muita turhia koristeita. Jumalan nimeä he eivät mainitse\njokapäiväisessä puheessa. Kun heitä esim. tervehtii sanomalla \"hyvää\npäivää\", he eivät kernaasti vastaa, kuten on tavallista, \"Jumal'\nantakoon\", vaan: \"teille myöskin\", tai jotakin sentapaista. Heitä\nsyytetään jonkunmoisesta itserakkaudesta; se johtuu henkisestä\nylpeydestä, jonka he, mielestään oikean elintapansa ja vastaheränneen\nuskonsa vuoksi, kernaasti itselleen omistavat. Koska suomalaisella\nmelkein on tarve laulaa, ja koska nämä \"heränneet\" eivät kernaasti\nlaula maallisia lauluja, niin sepitetään siellä täällä heidän\nkeskuudessaan hengellisiä runoja, jotta niitä vaihtelun vuoksi\nlaulettaisiin varsinaisten virsien ohella. Laulaessaan he usein\njoutuvat jonkunmoiseen haltiotilaan, laulu keskeytyy, ja heidän\nkuulee sen sijaan puhuvan vierailla kielillä. Ne, joilla on ollut\ntilaisuus tällöin tarkastaa heitä, vakuuttavat etteivät he tässä\ntilassa ollessaan tiedä mistään, mitä heidän ympärillään tapahtuu.\nTurhaan on koetettu herättää heitä palavilla päreillä, jotka on\nviety niin lähelle heitä, että kuumuuden nähtävästi olisi pitänyt\nkäydä sietämättömäksi, mutta he eivät siitä ole tietäneet mitään\neivätkä ole näyttäneet vähintäkään kivunmerkkiä. Toinnuttuansa tästä\ntilasta näyttävät he noloilta ja ikäänkuin häpeävät, joka seikka\nmyös näyttää todistavan, että he ovat olleet kokonaan haltioissaan.\nMitä itse kieleen tulee, jota he silloin puhuvat, niin siinä\nkuuluu olevan oikeita kielellisiä äänteitä, mutta se kuuluu olevan\nympäröiville ymmärtämätöntä. Ymmärtävätkö toisiaan useiden langetessa\ntähän haltiotilaan, kuten joskus tapahtuu, en tiedä. Muutamat\nväärinkäsitetyt raamatunkohdat, kuten esim. I Korint. 14 luk. ovat\nvarmaankin tämän kielen kielioppina ja sanakirjana. He ovat hyvin\nvalmiit luulemaan olevansa välittömien korkeampien mielijohteiden\nohjaamina. Eräästä pojasta kerrottiin, ettei hän rippikoulussa ollut\nosannut lukea jotakin paikkaa, ja että hän sentähden oli saanut\npapilta \"reput\" ynnä sen varoituksen, että hän vastedes paremmin\nharrastaisi lukutaitoa. Kotimatkalla hän muka oli kertonut kovan\nkohtalonsa eräälle vastaan tulleelle miehelle, jolta oli kysynyt,\nmiten piti menetellä. Tämä oli neuvonut häntä menemään yksin\nmetsään ja rukoilemaan Jumalaa. Tämän hän oli tehnytkin sellaisella\nmenestyksellä, että hänestä heti tuli paraita lukijoita. Eräästä\ntytöstä kerrottiin, että hän ilman vähintäkään opetusta oli oppinut\nkirjoittamaankin ja että hän nyt sepittää hyvin suuressa arvossa\npidettyjä hengellisiä runoja. Muuan mies, joka lapsuudesta alkaen on\nollut sokea, kuuluu raamatusta ja virsikirjasta aukaisevan kohtia,\njotka hänelle mainitaan. Tämä on tosiseikka, jonka olen kuullut\nluotettavilta miehiltä. Hän kuuluu tällöin tarkasti tunnustelevan\nsormillaan ja melkein aina jotenkin varmasti onnistuvan. Kuinka\nuskomattomassa määrin siis saattaa tuntoa kehittää!\n\nPaikoittain Hämeessä naiset kehräävät kaikki lankansa niin sanotuilla\n\"puntturitalkoilla\", jotka tapahtuvat seuraavasti: Kylän ämmät ja\ntytöt kokoontuvat jonkun naapurin luo ja kehräävät päivässä tai\nkorkeintain kahdessa kaikki vuoden kehruut. Sitten mennään toisen\nluo, ja siten kylän joka taloon samalla tavoin. Muutamissa paikoin\nkäytetään näissä tilaisuuksissa kahvia vieraiden kestitsemiseen,\ntoisissa paikoin on nauriiden paistaminen vielä käytännössä. Nämät\ntalkoot tapahtuvat talvella. Kaikki, eivät ainoastaan kylän vaan\nmyöskin koko pitäjän asiat otetaan täällä tarkastuksen ja pohdinnan\nalaisiksi. Toiset kertovat satuja, toiset laulavat ja toisilla on\nmuuta hauskaa ajanvietettä. Poikia kokoontuu usein kujeilemaan\nmonella tavoin, tai ainakin uutisia kuulemaan. Toisia töitä,\njotka myös usein suoritetaan talkoilla, ovat rukiinleikkuu sekä\ntalvella tapahtuva hirrenveto. Niitä pidetään pieninä juhlina.\nParhaat saatavissa olevat ruuat kannetaan esille ja olutta ja\nviinaa nautitaan runsaasti. Häissä on useita menoja, jotka\nkuitenkin suuresti vaihtelevat eri pitäjissä. Omituisena seikkana\npidin Heinolan kappelissa kuulemaani tapaa, että sulhasella usein\nkuuluu olevan noin 10 puhemiestä. Tuntuu siltä, kuin kaunottaret\ntäällä olisivat liian kovasydämisiä verrattuina muihin seutuihin,\nmissä sama asia suoritetaan yhden puhemiehen avulla, usein vallan\nilman puhemiestä. -- Noitumistaidossa hämäläiset ovat yhtä paljon\njäljellä savolaisista kuin nämä mainitussa ammatissa ovat jäljellä\nkarjalaisista ja etenkin pohjalaisista. Kuitenkin Hämeessäkin kuuluu\nolevan muutamia vanhojen noitalukujen ja loihtujen jäännöksiä.\nTuo vanha tapa että kiristuorstaina, helluntai- ja juhannusyönä\nmennään metsään ja siellä poltetaan suuria loimuavia kokkotulia,\non vielä monessa kohdin Hämettä pysynyt. Voisin vielä jatkaa näitä\nhuomautuksia, sekä mitä muuhun että niiden seutujen murteisiin\ntulee, joiden kautta olen kulkenut, mutta katson sitä jotenkin\ntarpeettomaksi, koska niitä osaksi on ennen kosketeltu toisissa\nkirjoitelmissa, ja koska ne osaksi koskevat ainoastaan jotakin\nerityistä seutua ollen siis ilman yleismerkitystä. Puhuakseni esim.\nkielestä, niin ei täällä sanota, kuten Uudellamaalla ja Turun\nläänissä: _tulee, menee kotia_ j.n.e., eikä kuten Savossa _tuloo,\nmänöö kotiin_, vaan: _tullee, mennee kotio_. Ei myöskään sanota:\n_vedes, kodas_, eikä _veessä, koossa_, vaan: _velessä, kolassa_.\n\nToukokuun 16 päivänä tulin siis Mäntyharjuun, Suomen entiseen\nraakalaisseutuun. Osaksi kokeakseni, mitä vielä saattoi olla\njäljellä muinaisesta kuuluisasta raakuudesta, osaksi toivoen\nveneellä pääseväni Mäntyharjun kirkolle, läksin maantieltä pitäjän\nsydänosiin. Poikkesin oikealle mennäkseni Anettuun, joka sijaitsee\njärven rannalla. Kuvittelin metsäkylissä olevan pelkkiä kurjia\nsavupirttejä pienine reppänän tapaisine ikkunoineen. Mutta suuresti\nhämmästyin Kuhalaan tullessani, kun tuvassa oli suuret lasi-ikkunat,\nja kun itse rakennus sitäpaitsi oli sangen korkea. Ensin luulin\nsiellä asuvan jotakin herrasväkeä, mutta tämänkin luulon huomasin\nvääräksi, sillä mentyäni sisälle näin emännän kerivän lankaa ja\npiikojen pesevän pöytää leipomisen jälkeen. Kysyin tietä Anettuun\nja minulle osotettiin pieni polku, jonka sanottiin johtavan taloon,\nmistä voin saada lähempää opastusta. Saavuttuani sinne, kyselin\nedelleen; minut neuvottiin taas polulle, mutta annettiin muuten\nvähän toivoa kirkkoveneeseen pääsemisestä, sillä joko se heidän\nluulonsa mukaan oli lähtenyt matkaan tai jäi kokonaan lähtemättä.\nKerrottiin lisäksi, että Höltästä varmemmin saatoin päästä perille,\nsillä siellä oli morsiuspari, jonka piti lähteä pois vasta seuraavan\npäivän aamuna, sillä morsiusparit lähtevät näillä seuduin kotoa\nsaman sunnuntain aamuna, jolloin heidät päivällä vihitään, vaikkapa\nkirkkotie olisi vielä pitempi kuin se täällä oli. Läksin siis\nHölttään. Jos kohta minua perinpohjin oli neuvottu poikkeamaan\nmilloin toiselle, milloin toiselle polulle, oli minun kuitenkin\nhyvin vaikeata osata perille. Viimein tulin auringonlaskun aikaan\nHöltän kievariin, missä kysyin, aikoiko morsiuspari lähteä veneellä.\nVastattiin heidän lähtevän hevosella, minkä vuoksi luovuin koko\naiotusta kirkkomatkastani. Täälläkin oli hyvät rakennukset, avara\ntupa, sali ynnä kamari. Kievarinisäntä toi minulle illallisen,\njonka olin tilannut, mutta aamulla sain tilaamatta kupin kahvia.\nLähtiessäni kysyin häneltä, mitä olin velkaa, mutta hän ei tahtonut\nottaa mitään maksua ja pyysi lisäksi, että jäisin aamiaiselle, joksi\nhän sanoi keittävänsä tuoretta kalaa. Mutta kun tämä kala vielä oli\njärvessä, en saattanut odottaa sitä, vaan läksin matkaan. Muutaman\nvirstan kuljettuani tulin torppaan, jossa pojan sanottiin osaavan\njonkun runon Mäntyharjun kirkonrakennuksesta. Tapasin hänet ja panin\npaperille sekä tämän että pari muuta runoa. Hänen velivainajansa\noli ne sepittänyt, minkä vuoksi hän suuresti näytti haluavan, että\nainakin ensinmainittu runo olisi painettu vainajan muistoksi.\nTäältä ohjasin suuntani Hirvensalmen kappeliin, jossa ennen kaikkea\ntahdoin tavata vanhan tuttavan, komministeri Hoffrénin. Ilman muuta\nkeskeytystä tulin Karikkamäelle. Koska minulla sieltä maitse olisi\nollut 1 3/4 peninkulmaa Toivolaan, tilasin itselleni soutajan, sillä\nmatka oli ainoastaan näpeän peninkulman pituinen. Lupasin miehelle\n75 kopeekkaa, johon hän ensiksi näyttikin olevan tyytyväinen.\nMutta hieman mietittyään sanoi hän, ettei voinut suostua tehtävään\nniin pienestä palkasta, varsinkin koska kova vastatuuli oli tekevä\nmelkein mahdottomaksi hänen soutaa yksin. Enemmän tehdäkseni pilaa\nhänen merimiesrohkeudestaan kuin toden takaa, lupasin hänelle\n50 kopeekkaa ja otin itse soutaakseni perille. Tähän ehtoon hän\nkernaasti suostui, etenkin kun huomautin hänelle, että tuuli kyllä\noli ajeleva hänet takaisin kotirantaan, ilman että hänen rahtuakaan\ntarvitsi vaivata itseään soutamisella. Läksimme siis matkaan, minä\nsousin ja saattomies istui peränpitäjänä ja teki soutamiseni johdosta\nmonta kertaa sen johtopäätöksen, että minunkin syntymäseudullani\noli järviä. Soudettuani vähän matkaa rannasta, tuuli asettui\nvähitellen, kunnes lopulta tuli melkein tyven. Yhtä paljon kuin\nminulla oli syytä iloita siitä, yhtä suuresti se näytti pettävän\nmiehen toiveita. Hän virkkoi, että, jos olisi tietänyt tuulen\nnäin asettuvan, olisi itse mielellään soutanut, ja saavuttuamme\nvastaiselle raanalle hän pyysi pari killinkiä lisää siitä, ettei\nhänellä paluumatkalla ollut myötätuulta. Toivolasta minulla vielä\noli l 3/4 peninkulmaa Hirvensalmen pappilaan, ja tie sinne oli mitä\nmiellyttävin. Lehdet olivat puhkeamiskaudessaan ja metsä pukeutui\nparaikaa vihreään kevätpukuunsa. Näki vielä, miten talvi ja kevät\ntaistelivat keskenään ja samalla huomasi, että voitto oli kevään.\nLähiseudun paimenet soittivat torviansa, ja nuo ihanat kansansävelmät\nkaikuivat ylt'ympäri metsistä ja vuorilta. Hiivin huomaamattomana\nvallan lähelle muutamia paimenia, jotka, karjansa ollessa laitumella\nsyömässä, itse istuivat metsän rinteessä ja puhaltelivat torviinsa.\nMinä otin esille huilun ja rupesin soittamaan laulua \"Ei ole ajat\nenää niinkuin olit ennen\" j.n.e. Torvet vaikenivat äkkiä ja paimenet,\ntottumattomina huilun ääneen, eivät tarkoin tietäneet, pitikö\nheidän juosta pois, vai etsiä se paikka, mistä ääni kuului. Koirat\nennättivät kuitenkin heidän edelleen, löysivät minut vainullaan\nnopeasti ja alkoivat haukkua. Menin sitten paimenlasten luo; he\nkohtelivat minua perin tuttavallisesti koko ajan, jonka viivyin\nheidän luonansa. Vielä samana iltana saavuin Hirvensalmen pappilaan.\nTäällä vietin seuraavankin päivän ja tiistaina Toukokuun 26 päivänä\nmenin tai oikeammin ratsastin Hoffrénin luo, sillä kirkkoherra\nSirelius tahtoi, säälien jalkojani, että minun piti ratsastaa.\nHoffrénin tykönä vävyin perjantaihin saakka. Lähtöni edellisen\npäivän olin sudenajossa, joka pantiin toimeen tällä niemimaalla.\nNäimme kyllä 5 tai 6 sutta, mutta ei ainoatakaan saatu kaadetuksi.\nTäällä minulla oli tilaisuus käydä useassa talonpoikaistalossa, jotka\nkaikkialla ovat huonosti rakennettuja. Naisilla on täällä, kuten\njo Mäntyharjussa, oma omituinen päähineensä. Pitkät hiuksensa he\nensin molemmin käsin nostavat suoraan ylöspäin, sitten tarttuvat\nsiihen vasemmalla kädellä läheltä päätä ja käärivät sen oikealla\nkädellä päälaelle kiehkuraksi. Tämän päälle köytetään sitten\neräänlainen hattu, johon palmikko täsmälleen mahtuu, ja joka\nkurenauhoilla kiinnitetään sen ympärille. Täällä, kuten myös\nmuutamissa naapuripitäjissä vihitään kaikki morsiusparit kernaimmiten\nneljäntenä adventtisunnuntaina, Tapaninpäivänä tai helluntaina. Koska\nseurakunnat ovat suuria, kuuluu usein tapahtuvan, että pappi yhdellä\nkertaa vihkii noin 20 paria. Nämä asettuvat alttarinkehän ympärille\nkaikki samalla kertaa. Kun pappi vastaanottaa vihkisormukset, kuuluu\nhänellä olevan aika suuri vaikeus osata oikein antaa ne takaisin\nkukin omistajalleen. Tavallisimmin hän panee ne siihen järjestykseen,\njohon morsiusparit ovat asettuneet alttarinkehän ääreen, tai myöskin\nhän panee ne järjestyksessä omiin sormiinsa, jolloin koko hänen\nkätensä lopuksi on kauniisti hopeasormusten kaunistama. \"Arpa\" sekä\nmuut taikauskoiset tavat ovat täällä vallan yleisiä. Arvanheitto\ntoimitetaan täällä seuraavalla tavalla: seulan sisälaidalle pannaan\nrautapalanen, hiiltä ja vähä suolaa sekä virsikirja; vastaisen laidan\nulkopuolelle kiinnitetään sakset, joihin kaksi henkilöä tarttuu,\nkumpikin silmukkaansa nimettömällä sormellaan. Näin pidetään seulaa\nvähän nostettuna maasta riippuvassa asennossa. Senjälkeen tehdään\nuseita kysymyksiä, jotka kaikki asetetaan niin, että vastaus saattaa\nolla joko myöntävä tai kieltävä. Jos seula pysyy liikkumattomana,\nmerkitsee se kieltävää vastausta, mutta jos seula jotakin kysymystä\ntehtäessä kääntyy, mikä lopulta välttämättömästi tapahtuu, koska\nseulaa kannattavien sormet väsyvät, niin pidetään myöntävää vastausta\njärkähtämättömän varmana. Niin esim: jos joltakulta on varastettu\njotakin, ja jos tavaransa menettänyt \"arvan\" kautta tahtoisi saada\nvarkaan selville, pitäisi hänen äskenmainittujen valmistavien\ntemppujen jälkeen kysyä: \"Jos A. on kysymyksessä oleva henkilö,\nniin käänny, seula!\" Mutta jos nyt sattuu, ettei seula käänny,\nniin ajatellaan heti toista henkilöä ja asetetaan kysymys häntä\ntarkoittavaksi, kunnes seula viimein jotakin kysymystä tehtäessä\nliikahtaa, jolloin sillä kertaa kysymyksessä olevaa henkilöä pidetään\nvarkaana. Toiset taas kiinnittävät huomionsa siihen, kääntyykö\nseula myötä- vai vastapäivään. Tässä tapauksessa edellistä pidetään\nmyöntävänä, jälkimäistä kieltävänä vastauksena.\n\n23:ntenä päivänä läksin kulkemaan Mikkeliä kohti. Hoffrén seurasi\nminua Istrualan kylään asti, joka täältäpäin lähtien on mainitun\npitäjän ensimäinen. Sen tilan isäntä, jolle saavuimme, oli kuuluisa\nsiitä, että loihtujen avulla taisi parantaa tauteja. Toivoen voivani\nhoukutella häntä ilmaisemaan jotakin viisaudestaan päätin jäädä\ntänne yöksi. Mutta koska ukko joko ei tahtonut ilmaista mitään, tai\nkoska hänellä ehkä ei ollut enempää, niin sain ainoastaan kappaleen\nkäärmeensynty-runoa. Hänen parannuskeinonsa, ennustuksensa ja\nmuu viisautensa perustui hänen oman vakuutuksensa mukaan öisiin\nnäkyihin, joihin hän näytti suuresti luottavan. Hän valitti vaan,\nettei hänellä joka yö ollut näitä näkyjä, vaan että hänen joskus\ntäytyi jotenkin kauan niitä odottaa. Loihtuihin hän ei niin suuresti\nluottanut, koska ne usein olivat hänet pettäneet, lukuunottamatta\nsitä käärmeenpisto-lukua, joka minulla oli kunnia saada häneltä ja\njonka piti olla vallan luotettava. Täältä läksin kirkkoväen kanssa\nMikkelin kirkonkylään. Vaikka vähän sain odottaa, en kuitenkaan\ntahtonut lähteä yksin edellä, sillä on sangen vaikeata osata perille\ntäällä, kun ei ole mitään kunnollisia kyläteitä, vaan ainoastaan\npieniä polkuja, jotka alituisesti haaraantuvat ja käyvät ristiin.\nVielä toinenkin vaikeus on tottumattomalla, nimittäin väestön\nopastuksien ymmärtämisessä. Sillä sen sijaan, että muilla seuduin\nneuvotaan poikkeamaan oikean tai vasemman käden tielle, määrätään\nSavossa kaikki ilmansuuntien mukaan. Tällainen tien neuvominen tuntui\nminusta kovin kummalliselta. Muuan talonpoika opasti minua jotenkin\nseuraavaan tapaan: Ensin menette tätä polkua pitkin eteenpäin,\nsitten poikkeatte ensi tiehaarassa itään, seuraavassa pohjoiseen,\nsitten kaakkoon ja sitten lounaaseen -- j. n. e. Vaivoin saatoin\npidättäytyä naurusta ja läksin matkaan melkein kokonaan ajattelematta\nhänen ilmansuuntiansa, jotka enemmän vaan sekoittivat minua kuin\nolivat opastuksena. Matkalla Mikkelin kirkolle puhelin Istrualan\ntalonpojan kanssa kaikenlaisista asioista niin perinpohjaisesti,\nettä varmasti näin hänen kasvoistaan, että hän todella uskoi olevani\nylioppilas, jonka olin arvokseni ilmaissut. Tällä matkalla oikaisimme\nerään niityn poikki, missä muuan maamittari keppineen istui polun\nlaidalla. Näin selvästi, että talonpoika odotti minun puhuttelevan\nmaamittaria ruotsiksi, mutta tämä ei pälkähtänyt päähäni. Tämä antoi\ntalonpojalle aihetta vähentää minusta saamaansa hyvää ajatusta,\nniin ettei hän tämän jälkeen enää näyttänyt olevan yhtä halukas\ntiedustelemaan viisauttani kaikenlaisissa aineissa, koska taisi\npitää sitä jotenkin epäluotettavana. Mutta arvoni sai varmaankin\nkorvauksen vahingostaan, jos hän toisena helluntaipäivänä näki minun\ntoinen takki yllä pappilan kotiopettajan kanssa menevän kirkkoon.\n-- Vielä minun on mainitseminen Hirvensalmesta, mistä äsken tulin,\nettä se ennen kuului olleen kreivi Brahen läänityksenä. Muistotaru\nkertoo hänen aikoneen tänne rakentaa linnoituksen voidakseen sodan\naikana puolustaa seutua vihollista vastaan. Eräs vuori tai oikeammin\nylänkö, noin neljännespeninkulman päässä kirkolta, onkin nimeltään\nTornialan mäki, jolle mainittu linnoitus piti rakennettaman ja jolle\njo sen perustus oli laskettu. Sitä niemimaata ympäröivä järvi, jolla\nkirkko sekä muutamat kylät sijaitsevat, on nimeltään Puulavesi.\nEnnen sitä kuuluttiin sanotun Puolanvedeksi, puolalaisten muistoksi,\njoiden tarujen mukaan, sanotaan tänne saakka ajaneen takaa pakenevia\nlappalaisia, mutta täällä kohdattuaan mainitun järven pakosta\nperäytyneen.\n\nIltapnolella 24:ttä päivää tulin Mikkelin pappilaan, jossa rovasti\nBrunon otti minut hyvin vastaan. Täällä vietin helluntaipäivän, ja\nminulla oli tilaisuus nähdä talonpoikais-morsiuspari hääpuvussaan,\njoka oli sangen yksinkertainen. Mikkeliläinen luulee muuten\nolevansa hieman sivistyneempi naapuripitäjien rahvasta, mutta\ntämä sivistys on kovin epäiltävää laatua. Onpa merkillistä ja\nsamalla hyvin lamauttavaa sille, joka on hiukankin isänmaallismielinen,\nkokea että Suomalaisen rahvaan sivistys melkein kaikkialla saapi\nnurinpäisen suunnan. Puheiden ja tapojen vaatimattomuuden sijaan astuu\nomavaltainen vapaus tai oikeammin sanottuna julkeus ja hävyttömyys.\nVieraanvaraisuus katoaa ja sen sijaan tulee ynseä ja välinpitämätön\nvieraiden kohtelu. Kortit tunkevat syrjään viattomat leikit, perheet\nriitaantuvat ja käräjöivät, ja pyyhkeillään naurettavan näköisiksi\ntekevillä vaatteilla, jotka eivät sovi rahvaalle. -- Koska täällä\nMikkelin seuduissa maanteitä käy ristiin, saattaa kesällä useista\nkylistä päästä rattailla kulkemaan. Onpa usealla talonpojalla muhkeat\nkääsit, joilla hän komeilee kirkkomäellä. Tämän pitäjän väen murteessa\non omituista, että sanotaan esim. _vissa, kassoa, tarvissoo, vassa,\nmessä_ j.n.e., kun sitävastoin muualla Savossa sanotaan: _vihta, kahtoa,\ntarvihtoo, vahta, mehtä_, j.n.e. Kirkko on puusta ja tilava. Muutamia\nbalsamoituja ruumiita, joita säilytetään edellisessä kirkossa, ei\nminulla ollut tilaisuutta nähdä. Pappila, jossa asuin, sijaitsee\nsaaressa; siinä on paitsi kartanonpaikkoja tilaa pelloille ja varsin\nvähäiselle määrälle niittyä. Täällä uin ensi kerran 26:ntena päivänä,\njolloin vesi oli täälläkin tarpeeksi lämmintä. Tulee huomata, että\njäänlähtö muutamina vuosina täällä tapahtuu vasta toukokuun\nkeskivaiheilla. Kuopion seuduilla, jotka eivät ole niin paljoa\npohjoisemmassa, kuulin kerrottavan, että siellä joskus ajetaan\njäitä myöten vielä toukokuun keskipaikoilla. 27:ntenä päivänä\nyövyin erääseen kievariin. Aloin kirjoittaa muutamia lauluja, joita\nuseat kyytimiehet ja kylän tytöt minulle lauloivat. Katsomatta\nkelloa kirjoitin niin kauan kuin voin nähdä päivänvalolla. Viimein\ntuli jotenkin hämärä, ja koska lisäksi laulajani tahtoivat poistua,\nlopetin ja huomasin, että kello oli vähän yli yhdentoista. Niin\nvaloisat ovat yöt täällä jo tähän vuodenaikaan. -- Seuraavana päivänä\ntulin Juvalle. Eivätpä ainoastaan kauniit lehtimetsät, siellä täällä\njylhemmän havumetsän keskeyttäminä, tehneet miellyttävää vaikutusta\nminuun, joka jalkamatkallani Hirvensalmella ja Mikkelissä näin\nmelkein yksinomaan aukeita mäkiä ja kaskeksi poltettuja lakeuksia,\nvaan myöskin kansaa tulee minun mainita kiittävämmin. Koska tiesin\nylioppilas Gottlundin jo koonneen runot täältä, en edes kysellyt\nniitä. Sen sijaan huvikseni kokoilin kasveja, mitä satuin löytämään,\nja kyselin taloissa niiden suomalaisia nimiä. Keräelmä kasvien ja\nmuiden luonnonesineiden suomalaisia nimiä mielestäni melkoisesti\nedistäisi sen kysymyksen ratkaisemista, missä suomalaisten muinainen\nkoti oli. Tiedetään näiden nimien suuresti vaihtelevan eri seuduilla,\nmutta siitä huolimatta on useita kasvien, lintujen, kalojen ja\nmuiden eläinten sekä kivennäisten y.m. nimiä, jotka yli koko Suomen\novat samat. Jonkunmoisella varmuudella saattaisi siis olettaa,\nettä suomalaiset jo ennen tänne tuloansa ovat ne tunteneet, kun\nsitävastoin useimmat niistä esineistä, joilla eri maakunnissa on eri\nnimensä, luultavasti vasta heidän maahantulonsa jälkeen ovat tulleet\ntunnetuiksi. Edellisten johdolla saattaisi lähemmin määrätä seudun,\njossa sellaisia eläimiä ja sellaisia luonnontuotteita on, ja tämä\nseutu siis olisi ollut suomalaisten muinainen asuinpaikka.\n\n29:nnen päivän vietin Juvan pappilassa. On helppoa kuvitella, miten\nmieluista oli täällä tavata vanhaa opettajaani, kontrahtirovasti\nNykoppia sekä hänen vaimoansa, joka on kotoisin Uudeltamaalta.\nRovasti kertoi että hänellä yliopiston apulaisena Turussa usein oli\nollut kipua rinnassa, mutta että hän nyt enemmän ruumiinliikkeen ja\netenkin saarnaamisen avulla melkoisesti oli parantanut terveyttään.\nOllessani Turussa kuulin useiden toverieni mainitsevan pelkäävänsä\npapinuraa, koska heillä oli heikonlainen rinta. Mutta tämä pelko\ntuntuu olevan aiheeton, jos sillä kiivaammalla liikkeellä, joka\nsaarnatessa näyttää tapahtuvan puhujan keuhkoissa, yleensä on\nyhtä edullinen seuraus. Tosin tiedän, että useat entisistä\nyliopistotovereistani, jotka nyt ovat pappeina, ovat kokeneet samaa\nhyvää vaikutusta saarnaamisesta, jopa muutamat ovat väittäneet siten\nparantaneensa varman keuhkotaudin, mutta koska välistä myös kuuluu\nkäyneen päinvastoin, en tiedä, voitaneenko tätä parannuskeinoa\npitää yleisesti auttavana. Ruustinna valitti uudella kotiseudullaan\nkaipaavansa kevään paraita koristuksia, sini- ja valkovuokkoja. Nämä\nkukat eivät enää näy viihtyvän Savossa, en ainakaan missään täällä\nole niitä tavannut. -- Juvalta tulin Rantasalmelle. Yön 30:ttä päivää\nvasten vietin herrastuomari Matti Hukkasen luona. Tämä mies lienee\njo ennestään tunnettu suomalaisista runoistaan, joista muutamia\non painettu Turun Viikko Sanomiin. Nyt olivat toiset suomalaisen\nkirjallisuuden ystävät riistäneet häneltä kaikki hänen edelliset\nrunolliset tuotteensa. Yhden ainoan, aiottua kirkonrakennusta\nkäsittelevän runon kopioitsin hänen luonaan. Sitäpaitsi hän lupasi\nvastedes antaa minulle useampia. -- Perjantaina 30:ntenä päivänä\ntulin Rantasalmen pappilaan. Täällä tapasin taas entisen tuttavan,\nkomministeri Siljanderin, rovasti ja ritari Cleven apulaisen.\nSunnuntaina minulla oli tilaisuus nähdä kansaa juhlapuvussa. Olin\njo ennen kuullut kerrottavan, että Rantasalmen rahvas oli Savon\nsivistyneintä, jonka vuoksi tahdoin nähdä sen kirkkovaatteissaan.\nMiehillä oli yllänsä pitkät harmaat sarkanutut, osaksi myös\nlyhyet takit. Naisillakaan ei ollut mitään erityisiä koristeita.\nHeidän röijynsä olivat kuitenkin jotenkin aistikkaasti leikatut\nja niiden liepeet lyhyemmät kuin muilla seuduin olin nähnyt. Eräs\nruumissaatto veti huomioni puoleensa. Kaikki kantajat olivat\nvalkeissa vaatteissa, heillä oli nimittäin yllä pitkät valkeat\nsarkatakit ja vyö miehustalla. En saata kieltää, että tämä saatto\nminusta tuntui kauniimmalta kuin ne, joita olin tottunut näkemään\nHämeessä ja Uudellamaalla, missä kaikki kantajat ovat mustiin\npuettuina. Muuan morsiuspari vihittiin iltapäivällä pappilassa.\nSulhanen oli puettu pitkään harmaaseen takkiin ynnä vyöhön; morsian\nvallan yksinkertaisesti valkean ja punaisen viiruiseen hameeseen ja\nesiliinaan ja tavalliseen sarssiröijyyn. Päässäkään ei ollut muita\nkoristeita kuin punainen, kaksin kerroin käännetty huivi, joka\nohimoiden kohdalta oli kierretty pään ympäri ja edestä sidottu kokoon\nruusun-solmulle; se näytti kannattavan hiuksia, jotka olivat sen alle\nja päälaelle yhteenpalmikoituina. -- Maanantaina läksin mainitun\nSiljanderin seurassa Rouhialaan, jonne on 3/4 peninkulmaa pappilasta.\nTämän maatilan omistaja on eräs Aminoff, jonka veljet myöskin nyt\nkesällä oleskelivat täällä. Täällä vietimme iltaa palloa lyömällä\nja jäimme tänne yöksi. Seuraavana päivänä olin aikonut käydä erään\nräätälin luona, jonka sanottiin osaavan paljon lauluja ja runoja.\nSiljanderin neuvosta seurasin kuitenkin häntä takaisin pappilaan,\netenkin koska hän lupasi kopioida räätälin runot ja vastedes lähettää\nne minulle. Seuraavana päivänä, kesäk. 4:ntenä, kävin Siljanderin\nkanssa majuri Stenrothia tervehtimässä, ja siellä olimme iltapäivän.\nIllalla palasimme ja torstaina läksin viimeinkin matkaan. Harvoissa\npaikoissa niin hyvin viihtyisin kuin Rantasalmen pappilassa. Sillä\nlyhyellä ajalla, jonka täällä vietin, tulin jo kuin kotiutuneeksi\ntänne. Muutamissa ihmisissä on luonteenomaista, että he lyhyemmänkin\ntuttavuuden aikana siihen määrin herättävät mieltymystämme, ettemme\nlevollisesti saata odottaa eronhetkeä. Ruustinna Cleven käytöstavan\nja olennon vaatimattomuus ja teeskentelemättömyys sekä rovastin\nvakava ja ystävällinen kohtelu saattavat minut kauan muistelemaan\nRantasalmella viettämääni viikkoa. Koko perheen onnentoivotusten\nseuraamana läksin mainittuna päivänä matkaan. Kuljettuani peninkulman\nsaavuin Haukiveden rannalla sijaitsevaan Mustalaan. Koska minua\ntällä jalkamatkallani ei erityisesti huvittanut käydä maamme\nkaupungeissa, valitsin Kerimäelle tullakseni matkan Haukiveden\npoikki, hyläten toisen ja tätä nykyä enimmin käytetyn, 4 peninkulmaa\npitkän tien, joka kulkee Savonlinnan kautta. Tultuani mainittuun\nkylään, hain itselleni soutajaa. Matka järven yli vastakkaiselle\nrannalle oli 1 1/4 peninkulmaa, ja talon molemmat miniät suostuivat\nrupeamaan soutajikseni 1:stä ruplasta 75:stä kopeekasta. Matkalla\ntoinen soutajattarista, joka oli jotenkin puhelias, kertoi että hän\nusein Ruotsin vallan aikana oli soutanut järven yli matkustavaisia\nhevosineen ja ajokaluineen. Täytyi näet Savonlinnan ollessa Venäjän\nvallan alaisena, välttääkseen hankaluuksia passien näyttämisessä\nsekä muita esteitä, joita matkustaja vieraassa valtakunnassa\nkohtaa, kulkea 1 1/2 peninkulmaa Haukiveden yli matkustaessaan\nKerimäelle ja kauempana oleviin silloisiin Ruotsin alle kuuluviin\nkarjalaisiin pitäjiin. Soutajattareni kertoi minulle lisäksi\neräästä matkastaan Kesälahdelle, eikä antanut minulle mitään\nhyviä ajatuksia karjalaisista, joita hän kuvaili yhtä raaoiksi ja\nsäädyttömiksi, kuin heitä syntymäseudullani tavallisesti luullaan.\nKävisi liian pitkäksi puhua tämän hänen matkansa aiheesta ja\nsiihen yhtyneistä seikkaluista, joita hän minun ratokseni kertoi\nmelkein koko ajan, minkä olimme järvellä. Tahdon ainoastaan\nmainita, että hän alussa sanoi: \"Ei kukaan ihminen uskoisi, että\nnainen, joka minä olen, rohkenisi lähteä niin pitkälle matkalle.\"\nTästä tein sen johtopäätöksen, että Savon ja Karjalan naisten\narvatenkin on pysyminen yhtä kauniisti kotoisissa askareissaan\nkuin miehet laajalti matkustelevat. Toisella rannalla asui muuan\nOlsoni niminen maatilanomistaja, jonka luo poikkesin. Hän tarjosi\nminulle kahvia ja sen jälkeen kahviryypyn. Täällä tapasin myös\nerään luutnantti ------ kotoisin Jämssästä Hämeestä; hän oli\ntullut tervehtimään sukulaistaan, mainittua Olsonia. Minulla oli\nkuitenkin syytä ensin pitää häntä Olsonin kotiopettajana, sillä hän\nkorjasi hyvin halukkaasti hänen ruotsiansa, joka oli vähän enemmän\nsuomenvoittoista kuin mitä Suomessa on tavallista. Täältä läksin\nvielä samana iltana ja tulin yöksi 3/4 peninkulman päässä olevaan\ntaloon. Se oli jo Kerimäkeä, kun sitävastoin ne kaksi kylää, joiden\nkautta ensin kuljin, olivat Sääminkiä. Muuan kultasepänsälli, joka\nvaeltaessaan Savonlinnasta Ouluun oli jäänyt tänne valmistamaan\nisännälle muutamia hopeansekaisia lusikoita, jotka kuitenkin\nkävivät tavallisesta hopeasta, luuli minua heti samanlaiseksi\nvaeltavaksi kisälliksi kuin hän itse oli, ja iloitsi suuresti siitä,\nettä talonpoikaiskylässäkin tapasi jonkun, jonka kanssa saattoi\npuhella ammattiasetuksesta ja -asioista. Hän näytti kuitenkin pian\nhuomaavan erehdyksensä, vaikken minä suuresti koettanutkaan sitä\nkorjata. Hänen puheistaan saatoin päättää, että hän piti seudun\ntalonpoikaisväkeä sangen tyhmänä, kun eivät puheesta saattaneet\nhuomata, mitä mies oli. Kunkin eri säätyluokan ihmisissä on\njotakin omituista, joka ei helposti jää huomaamatta niiltä, jotka\novat tottuneet näkemään erisäätyisiä ihmisiä. Vaikka olin puettu\ntalonpojaksi ja sanoin olevani talonpoika, joka muka olin matkalla\nKarjalaan sukulaisiani tervehtimään, eivät monet talonpojatkaan sitä\nole uskoneet, kun kauemman aikaa olen ollut heidän parissaan. Ja\nkuitenkin pitäisi minun, joka polveudun talonpojista ja suurimman\nosan ikääni olen elänyt heidän keskuudessaan, onnistua paremmin\nkuin monen muun käydä talonpojasta. -- Täältä läksin varhain\nseuraavana aamuna matkaan. Varsin miellyttävän vaikutuksen teki\nminuun tämä vanha, nyt kauttaaltaan nurmen peittämä maantie, tiheät\nlehtimetsät kummallakin puolen. Jo edellisenä iltana olin niin\ntyytyväisenä kulkenut sitä pitkin, että tuskin muistin ajatella\nyömajan hankkimista. Yhtä valtaavaa oli nyt aamulla astuessani\nkuulla lintujen läheisissä metsissä kaiuttavan laulujansa, ja\nsadat eri sävelet houkuttelivat minua usein pysähtymään. --\nViidenvuotias lapsi kysyi minulta Rantasalmella: \"Onko teilläkin\nmaassanne yhtä hauskaa kuin meillä täällä?\" -- \"Miksi mielestäsi\ntäällä on niin hauskaa?\" kysäsin minä. \"Onhan meillä\", hän vastasi,\n\"niin kauniita metsiä vallan lähellä ja siellä on pieniä lintusia,\njotka laulelevat, ja kukkia siellä on ja marjoja ja kaikkea.\"\nMonet monituiset kerrat tämä pojan kuvaus kauneista metsistään\njohtui mieleeni ja yhtä monasti ajattelin: kuinka olit oikeassa!\n-- Vähää ennen päivällistä saavuin talonpoikaiskylään, jossa muuan\nmies nähdessään napinlävestä riippuvan huiluni kysyi, mitä sillä\ntein. Kuultuaan, että se oli puhallussoitin, pyysi hän minua sitä\nsoittelemaan. Vaikka olenkin kovin harjaantumaton sitä käyttämään,\nkokoontui ennen pitkää ympärilleni lukuisa parvi lapsia, tyttöjä,\ntäysikasvuisia ja vanhanpuolisia henkilöitä. Tämä ei tosin ollut\nmitään uutta, sillä jo ennen olin monta kertaa kokenut samaa\nhuiluni aikaansaamaa vaikutusta. Suomalaisten kansanlaulujen\nsävelmät ja yleinen runosävelmä ovat omiansa heitä erityisesti\nviehättämään. Usein, melkeinpä joka päivä seison suurilukuisen\nkuulija- ja ihailijaparven ympäröimänä. Tämä huvittaa minua, en voi\nsitä kieltää, ja tyydyttää suuresti itserakkauttani. Sellaisissa\ntilaisuuksissa olen aina kuvitellut itseäni toiseksi Orfeukseksi\ntai, puhuakseni isänmaallisemmin, uudeksi Väinämöiseksi. Sellainen\nkylänväen rientäminen saapuville on toisessa suhteessa minulle\nvarsin hyödyllinen. Kansan ollessa koolla saan helpommin tietää,\nkutka kyläläisistä osaavat lauluja ja runoja. Täten minulle nytkin\nkerrottiin tytöstä, joka, ollen erittäin hyvämuistinen, osasi koko\njoukon Karjalan naisten lauluja ja useita vanhan kansan runoja,\njotka viimemainitut erittäin halukkaasti panin paperille. Pian äiti\nkuitenkin muistutti tytärtään, että tämän tuli muun väen kanssa\nlähteä kaskelle, joka nyt oli poltettava. -- Koska aion erityisesti,\njulkaista sekä nämä että toisia runoja, en ole tahtonut niitä tähän\nottaa. Mutta koska muutamat lukijoista kenties haluavat tässäkin\nnähdä muutamia niistä, tahdon tähän liittää pari pätkää runosta\n\"Ylpeä tyttö\":\n\n    Ei täy'y tätä tytärtä\n    renkimiehien rekehen,\n    kasakoien kainaloihin.\n    Vielä tälle tyttärelle,\n    vielä kauniillen kanalle,                    5\n    tuoahan Turusta sormus,\n    risti Riian kaupungista.\n    Vielä tälle tyttärelle,\n    vielä kauniillen kanalle,\n    tuoahan tuhannen ruuna,                     10\n    sa'an maksava satula.\n    Vielä tälle tyttärelle,\n    vielä kauniillen kanalle\n    luokit värjätyt väijävät,\n    kirjakorjat kiiättävät.                     15\n    Vielä tästä neitosesta\n    tästä kauniista kanasta,\n    suku juopi suuren tuopin,\n    kaaso kannun kallistavi,\n    heimo hempeän pikarin.                      20\n\n    Kuka tiesi kuulun piian,\n    kenkä kenstin morsiamen,\n    kynsivän kylän väliä?\n    Kuka tiesi, kenkä luuli,\n    mennä vuonna täll' ajalla                   25\n    sukivan suruista päätä,\n    harjoavan huolellista!\n\nKäytyäni usean talonpojan luona ja kirjoitettuani muistoon\nmuutamia runoja kahdelta tien vieressä lampaitaan kaitsevalta\npaimentytöltä, tulin Ylä-Kuonan kestikievariin, jonne jäin yöksi.\nYöllä, en saata tarkalleen sanoa mihin aikaan, tänne tuli kaksi\nherrasnaista. Olin pahemmassa kuin pulassa, mitä minun piti tehdä,\njäädäkkö vuoteeseen, johon olin paneutunut, vai tarjotakko se\näsken saapuneille matkustajille. Mutta koska muistui mieleeni,\nettä toinen vuode oli vapaa, sittenkuin isäntä, joka illalla oli\npannut maata siihen, oli noussut vieraita vastaanottamaan, pidin\npaikkani. Arvelin kuitenkin kohteliaisuuden vaativan, että minä,\nheidän ja erään heidän seurassaan olevan herran syödessä sekä\nsittemmin naisten valmistautuessa makuulle, olin nukkuvinani, jonka\nteinkin. Kuinka seuratapojakin täytyy noudattaa asianhaarojen mukaan,\najattelin itsekseni, naisten nopeasti pannessa maata ja nähtävästi\nvielä nopeammin vaipuessa uneen. Herrasmies, joka ei saanut tilaa\nkamarissa, meni tupaan nukkumaan. Helposti ymmärrettävistä syistä\nnousin varhain seuraavana aamuna ja jätin naiset yksikseen;\nkuitenkaan en tahtonut lähteä matkaan ennenkuin he nousivat ylös,\nsillä tahdoin tietää, keitä olivat. Puhuin sitten heidän kanssaan\nja tunsin toisen, joka oli neiti ------ Turusta, nyt matkalla\nsukulaisensa, nimituomari ------ luo Karjalaan. Muistelin taaskin\nonnetonta Turkua, mutta se hyvä vaikutus, jonka minuun teki sieltä\ntulleen naisen kohtaaminen tällä vieraalla seudulla, haihdutti pian\nsen alakuloisuuden, jonka Turun muistot herättävät sen entisissä\nasukkaissa. Matkustava seurue läksi tiehensä, ja minäkin alotin kohta\nsenjälkeen vaellukseni. Päivällisaikaan pysähdyin kylään, jonka\nnimen nyt jo olen unhottanut. Minua neuvottiin erään talonpojan\npojan luo, jonka sanottiin osaavan useita runoja, mutta joka juuri\noli tervaa polttamassa metsässä. Väen opastuksen mukaan menin\nhäntä sieltä etsimään, mutta koska juuri löydettyäni hänet rupesi\nsatamaan, oli minun vaikea täällä taivasalla panna muistiin mitään\nhänen lauluistaan. Sitäpaitsi hän virkkoi, että saatoin toivoa\nsaavani rikkaamman sadon eräältä suutarilta, joka muka osasi kaikki\nhänen runonsa ja vielä paljon muita. Läksin hänen asunnolleen, joka\nei ollut varsin etäällä täältä, mutta en tavannut häntä kotona.\nHänen vaimonsa ja poikansa, jotka tapasin, kertoivat hänen noin\nneljännespeninkulman päässä tieltä olevalla metsätilalla olevan\n\"kyntötalkoossa\". Heidän neuvonsa mukaan poikkesin tieltä oikealle\nja seurasin kaitaa polkua, joka alussa oli jotenkin selvää, mutta\njoka näytti häviämistään häviävän metsään. Muutamat tielläni olevat\nkaskimaat eksyttivät minua tämän lisäksi, niin että lopuksi kuljin\nmelkein ilman mitään polkua. Sitten saavuin taas paremmalle polulle,\njota seurasin ja tulin vihdoin viimeinkin suureksi ilokseni taloon,\njoka juuri olikin etsimäni. Suutari sekä muu talkooväki tulivat\nillalla kotia äsken raivatulta suolta, jonka olivat kyntäneet.\nToiveeni runojen suhteen petti suureksi osaksi, sillä ne olivat\npääasiallisesti hengellisiä sisällykseltään ja siis ennen painettuja.\nKuitenkin oli minulla huvi viettää täällä ilta talkoojuhlassa ja\nottaa osaa keskusteluihin, jotka sellaisissa tilaisuuksissa aina ovat\ntavallista hauskemmat. Illallisruokina oli suolakalaa, paistettua\nlihaa suolakastikkeessa, rokkaa ja \"kokkeli-piiroo\". Täälläkin\ntunnetaan kalaryyppy, ja sananparsi \"Ei kala kuivassa elä\" oli sen\nilmoitusmerkkinä. Olut ei likimainkaan vetänyt vertoja turkulaiselle\nja hämäläiselle oluelle.\n\nPitkät kylien väliset matkat ja muutamien suokasvien kokoaminen\nveivät suurimman osan päivääni. Lisäksi rankkasade pakotti minut\niltapäivällä jonkun aikaa pysymään harvaoksaisen suohongan juurella,\nmissä kuitenkin lopulta kastuin läpimäräksi. Yöksi saavuin kulkien\nsateessa taloon, johon yövyin. Se oli jotenkin Savon ja Karjalan\nrajalla, jonka vuoksi ennen lähtöäni uuteen maakuntaan hieman\npysähdyn tänne, tehdäkseni muutamia Savoa koskevia lisähuomautuksia,\njotka tähän asti olen jättänyt mainitsematta. Mitä Savon nimeen tulee\n(vrt. Rühs, Finl. och d. innevån. 2:nen painos II, s. 127) kertoi\nrovasti Brunou Mikkelissä minulle seuraavaa. Muinaistarun mukaan,\njota vielä meidän päivinämme kertoellaan, ensimäiset suomalaiset\nsaapuivat tänne vesitse. Kauan he olivat turhaan koettaneet löytää\njotakin mökkiä, luultavasti anastaakseen sen, ensin karkoitettuaan\nsen omistajan. Viimein he näkivät savun nousevan kalastajamökistä,\njonka omistaja muuan lappalainen oli ollut. Ihastuneina tästä\nhe olivat moneen kertaan iloissansa huutaneet: \"Savu, savu!\"\nTämän muistoksi he antoivat sille niemelle, missä mökki oli,\n\"Pirttiniemen\" nimen ja sille lahdelle, johon tämä niemi pistäytyy\nMikkelin kirkkolahden pohjukasta, nimen \"Savulahti\", jota sittemmin\nkäytettiin lahden lähiseutujen nimenä, mistä lopulta muodostui\nkoko maakunnan nimi (Savolax). Tämän nimensynnyn aiheen tukena on\nvielä se, että Mikkeliä ennen yksin on sanottu Suur-Savoksi, jota\nsaattaa olettaa v. 1608 tapahtuneen Upsalan kokouksen päätösten\nallekirjoituksien nojalla. Näissä näet esiintyvät ainoastaan erään\nAndreaksen nimi, joka on merkinnyt itsensä Suur-Savon pastoriksi ja\npraepositukseksi sekä Pieksämäen, Rantasalmen, Kuopion, Säämingin,\nJuvan ja vankan Suomen pastorien nimet. On luultavaa, että Mikkelin\nseurakunta muuten on vanhin Savossa ja että maakunnalla täällä on\nollut ensimäinen kirkkonsa. Tätä luuloa puolustavat jo mainitut\nseikat ja vielä lisäksi toinenkin seikka, joka johtuu mieleen, kun\ntarkastaa paikallisuutta. On tunnettua, että jokaisen valloituksen\njälkeen ensimäinen olojen järjestely tapahtuu rajaseuduilla. Koska\nMikkeli rajoittuu Kymin pitäjiin, on se ruotsalaisten samotessa\nSavoon epäilemättä ollut ensimäinen seurakunta, mutta luultavasti\nensiksi jonkun aikaa paljoa laveampi alaltaan, tai oikeammin\nvailla määrättyjä rajoja, jotka siirrettiin sen mukaan kuin onni\nsuosi käännytystyötä. -- Näin pitkälle ulottuvat rovasti Brunoun\nhuomautukset, joita en tahdo lisätä uusilla arvauksilla tämän\nmaakunnannimen suhteen.\n\nTämän maakunnan tilat sijaitsevat vielä, kuten ne alkujaan\nolivat, hyvin erillään toisistaan. -- Se johtui siitä, että kukin\nviljelijä, joka oli ruvennut perkaamaan uutta viljelysmaata,\nasettui tämän ääreen asumaan. Vallan toisin on asianlaita Hämeessä\nja rannikkoseuduilla, missä talot ovat rakennetut tiheään lähelle\ntoisiaan. Savossa ja Karjalassa on useita kyliä, joissa talonpojalla\non useiden neljännespeninkulmien matka toiseen saman kylän taloon.\nOn savolaisessa ja karjalaisessa luonteenomaista asua erillään\nja melkoisessa yksinäisyydessä. Sen näkee siitäkin, että moni,\njoka ennen on asunut jotenkin lähellä naapureitaan, uudestaan\nrakentaessaan huoneensa, usein siirtää ne kauemmaksi. -- --\nRakennustapa on hyvin yksinkertainen: pirtti, jossa on savureikä\nkatossa sekä tavallisesti suuret lasi-ikkunat, useampia luvultaan.\nPirtin kiuas on kuutiomainen, ja siinä on leivinuuni, jota myös\nkäytetään asunnon lämmittämiseen. Uunin edessä on penkinmuotoinen\nulkoneva muurin osa, pankko, joka on päällystetty laudoilla, paitsi\nylintä osaa (\"liesi\"), jonka täytyy olla kivestä, jotta se voisi\nvastaanottaa tuliset hiilet \"pesästä\". Kiukaan tupaan päin olevassa\nkulmassa kohoaa \"patsas\" (tai Savon murteen mukaan \"pahas\"), josta\nkulkee orsi kumpaankin kiukaasta erillään olevaan seinään. Usein\npuuttuu tämä \"pahas\", etenkin niillä seuduin, jotka ovat Pohjanmaan\nrajalla. Vielä tulee ottaa huomioon, että muutamissa viime vuosina\nrakennetuissa tuvissa on käytetty samanlaista uuninrakennusta, kuin\nnäkee rahvaan tuvissa Etelä-Suomessa, nimittäin sellaisia uuneja,\njoista savutorvi kohoaa pystysuoraan itse kiukaasta. Syynä siihen,\netteivät ne ole saavuttaneet yleisempää suosiota on se, etteivät\nne lämmitä tupaa yhtä hyvin kuin vanhat kansalliset uunit. Muuten\nkiukaalla ei ole mitään yhteyttä katon kanssa. Kun uunia lämmitetään,\nleviää savu ensin runsaana yli koko pirtin, niin että tottumattoman,\nistuvassakin asennossa, jolloin hänen silmänsä kuitenkin ovat\nlähempänä savusta vapaata lattiaa, on vaikea sitä kärsiä. Mutta tätä\nkestää ainoastaan vähän aikaa; kohta savu nousee uunista patsaan\ntavoin suoraan katossa olevaan reikään, josta se poistuu ulos, eikä\nse enää laskeudu niin alas. Katto ja seinien yläosa ovat vallan\nmustat savun synnyttämästä noesta. Usein ne ovat mustankiiltävät ja\nnäyttävät siltä, kuin ne olisivat mustalla vernissalla sivellyt.\nSeinän alaosa on sitävastoin miehen korkeuteen lattiasta tai juuri\nylemmän ikkunapielen tasalle vallan valkea. Niin pian kuin siihen\ntarttuu vähänkin nokea, höylätään se varta vasten tehdyllä aseella\n(vuolimella). Lattia on jaettu kahteen osastoon. Sitä osaa, joka jää\nuunin puolelle viivasta, jonka ajatellaan kulkevan uuninpatsaasta\n\"peräseinään\", sanotaan \"karsinaksi\", toisen ja suuremman puolen\nnimenä on \"silta\" tai yleisesti \"latti, lattia\". Muinoin erotti\nväliaita nämä toisistaan, ja vielä näkee paikoittain hirren, joka\nkulkee lattiapalkkien suuntaan, täyttävän samaa tehtävää. Enimmiten\nkuitenkin nykyään käytetään sileätä lattiaa, niin ettei mitään\nnäkyvää merkkiä ole karsinan ja sillan välillä, vaikka vanhat nimet\non säilytetty. Kun astuu sisälle pirttiin, on kiuas ja karsina\nvasemmalla, silta ja kangaspuut oikealla. Pirteissä ei näe mitään\nmuita huonekaluja kuin pöydän ja muutamia tuoleja. Kaapit, kirstut,\nhyllyt, padat, sängyt j.n.e. eivät vähennä tilaa usein sangen\nlukuisalta perheeltä. Perhe nukkuu kesällä ulkohuoneissaan (etisissä,\naitoissa), talvella pirtissä. Levitetään silloin miehille sillalle\nolkikupo, sille pannaan villaraiti tai sarkapeite sekä päänalus;\npeitteenä miehet käyttävät pitkiä sarkavaippojaan tai muita samaan\ntarkoitukseen kelpaavia peitteitä (hursteja). Naiset tekevät\nitselleen samalla tavalla vuoteen karsinaan. Huomattava on, että\nnaiset päivälläkin paraiten viihtyvät karsinassaan värttinöineen\nja rukkeineen tai muine talousaskareineen, kun sitävastoin tuvan\nmuu osa on miesten huostassa. Eräänlaisen sänkylaitoksen, jota\nennen yleisemmin käytettiin, näkee vielä muutamissa paikoin.\nTämä on tavallinen sänky, jonka yläpuolella on neliskulmainen\nliinateltta; tämä on tarkalleen kiinni vuoteen laidoissa, estäen\nkärpäsiä ja hyttysiä vaivaamasta nukkuvaa. Neljästä kulmastaan\nse riippuu katosta. Tämä makuulaitos on nimeltään \"uudin\" ja\non varsin mukava kesällä, koska se ei päästä luokse hyttysiä,\njoita täällä tavallisesti on runsaammin kuin Etelä-Suomessa. --\nVastapäätä pirttiä, porstuan toisella puolella, näkee usein maitoa\nsäilytettävän, pidetäänpä pieniä määriä ruokatavaroitakin, jotta ne\naterialle ruvettaessa olisivat pian käsillä. Aittoja on jokaisella\ntilalla useampia, niin että kullakin pojalla, etenkin jos hän on\nnainut, on oma aittansa. Näissä he säilyttävät vaatteitaan ja muuta\nirtainta omaisuuttaan sekä nukkuvat niissä kesäaikaan yöllä. Monessa\npaikoin lämmitetään sauna joka päivä, mutta toiset tyytyvät kylpemään\npari tai kolme kertaa viikossa. Rühs erehtyy mainitessaan, että\nmiehet ja naiset kylpevät yhdessä. En ole missään nähnyt, että niin\ntapahtuisi. Ollen itse saunan ystävä olen usein talonpoikaistaloissa\nviipyessäni kylpenyt, ja miehet ovat aina ensin kylpeneet, ja naiset\nvasta silloin menneet lauteille, kun miehet ovat tulleet niiltä\nalas. Kyökit eli kodat ovat kiuasta vailla. Niihin tehdään tuli\npaljaalle maalle, sillä niissä ei ole mitään lautapermantoa, ja pata\nriippuu tulen kohdalla hahloissa. Monet talonpojat ovat viime aikoina\nrakentaneet itselleen kaksi pirttiä. Tämä oli ensin mielestäni\nomituista, että heillä näin oli kaksi huonetta, vaikka eivät\nkuitenkaan asuneet toisessa. Kysyin syytä siihen ja sain kuulla,\nettä torakat olivat heidät siihen pakottaneet. Torakat eli russakat\n(blatta germanica) ovat eräänlaisia hyönteisiä, jotka ovat saaneet\nnimensä venäläisistä ja näiden mukana tulleet maahan. Ne ovat ruskeat\nväriltään ja puolen tuuman pituiset, ja niillä on kuperat siivet,\njoita ne kuitenkin sangen harvoin käyttävät. Uskomattoman nopeasti\nne juoksevat kaikkialla seinillä, katossa, pöydillä, lattialla\nja astioissa. Koska ne sitäpaitsi lyhyessä ajassa lisääntyvät\nmelkoisesti, on selvää, että kansa suuresti saa kärsiä tästä\nmajoituksesta. Se ei tiedä mitään muuta keinoa niiden hävittämiseksi,\nkuin kylmän. Senpä tähden rakennetaan kaksi tupaa, jotta voidaan\nmuuttaa toiseen, kun torakat ovat liiaksi lisääntyneet toisessa.\nKoska olen kuullut useiden kertovan, että ne yhtä helposti kuolevat\njuoman kuin lämmön puutteeseen, niin sopisi koettaa, eikö koko tätä\nkiusallista sukua saisi hävitetyksi sukupuuttoon sekoittamalla\njotakin myrkkyä juomaan, jota ne suuresti himoitsevat.\n\nSavolaiset tilat ovat useissa paikoin jaetut useampiin osiin.\nJoskus tapaa kahdes-, jopa kuudestoistaosankin tiloja. On pelätty,\nettä sellaisesta jakamisesta voisi olla vahingollisia seurauksia\nmaan varallisuuteen nähden, mutta täytyy kuitenkin toiselta puolen\nmyöntää, että maa juuri sen kautta tulee paremmin viljellyksi.\nPerheen, jolla on kuudestoistaosan tila tai veromaa, täytyy näet,\nennenkuin nääntyy nälkään, etsiä kaikki paikat, joista on vähäkin\npellon tai niityn toivoa. Suot perataan viljelysmaiksi, kalastusta\nharjoitetaan innokkaammin. -- Vaikka maa onkin Savossa kovin kivistä,\non se kuitenkin uskomattoman hedelmällistä. Useissa paikoin saadaan\nrukiista 30 jyvää, 20:ttä jyvää pidetään jo katovuoden merkkinä.\nSaattaisi luulla Hämettä ja muita maakuntia, missä keskimääräinen\nkasvu on 7:s ja 8:s jyvä, varsin huono-osaisiksi, mutta niin ei\nkuitenkaan ole asian laita. Savolainen saa voittonsa ainoastaan\nkylvönsä eikä maansa viljavuuden nojalla. Samankokoinen peltokaistale\nantaa tosin Hämeessä saman sadon kuin Savossa, mutta ero on siinä,\nettä Savossa kylvetään tavattoman harvaan. Peltotilkkuun, johon\nmuissa maakunnissa pannaan tynnyri siementä, kylvetään täällä\n7-8 kappaa. Tattarista saadaan joskus 60:s jyvä, mutta muutamina\nvuosina se kokonaan menee hukkaan. Tästä on syntynyt sananlasku:\n\"Tattari talon tuottaa, tattari talottomaksi.\" Kuitenkin tattaria\nviljellään melkoisesti. Kaskenpoltto on vielä suuresti käytännössä.\nEipä yksikään talonpoika kylväne kaskipeltoihinsa vähempää kuin\n8-4 tynnyriä, Usein tapaa isäntiä, joiden kaskimaihin mahtuu 6,\njopa 10 tynnyriä siementä. Kun niistä on saatu yksi tai joskus\npari ruissatoa, kylvetään niihin tavallisesti kauraa ja sitten\ntattaria. Sitten annetaan niiden taas kasvaa metsää. Kun on\nkulunut 13-17 vuotta, voi metsän taas kaataa ja polttaa kaskeksi.\nPerunanviljelys on näinä viime vuosina suuresti lisääntynyt. Kansa\nviljelee tätä kasvia useimmilla seuduin niin runsaasti, että sitä\nriittää pitkälle seuraavaan kesään. Maaperä on kaikkialla Savossa\nhyvin kivistä. Tavattomasti täytyy maanviljelijän raataa saadakseen\npeltonsa kivistä vapaiksi. Moni on pellosta kokoamistaan kivistä\nrakentanut peltotilkkujensa ympärille kiviaidan, ja kuitenkin niissä\nvielä näkee koko joukon kiviä jäljellä. Toiset taas eivät pidä\nkiviä vahingollisina, vaan luulevat niiden päinvastoin edistävän\nviljavuutta. Totta on, että kivet kuivana vuodenaikana kauimmin\nsäilyttävät kosteutta läheisyydessään.\n\nSavon maanviljelyskalut eroavat hieman Uudellamaalla ja Hämeessä\nkäytännössä olevista. Viimemainituissa maakunnissa on kahdenlaisia\nauroja, nimittäin peltoaura, jossa on yksi ainoa kolmionmuotoinen\nkyntörauta, ja kaksikärkinen kaskiaura eli \"sahra\". Savolaisilla\non ainoastaan jälkimäisenlaisia auroja, joita käytetään niin hyvin\npeltojen kuin kaskien kyntämiseen. He sanovat sitä kuitenkin\n\"auraksi\" tai omalla murteellaan \"atraksi\". Mullan hienontamiseen\nhe käyttävät eräänlaista puukarhia. Se on tehty yhteenliitetyistä\nhyvin oksaisista kuusenpätkistä, jotka yhdistetään toisiinsa,\noksat samanne päin siten, että ylempi, oksaton puoli on tavallisen\npuuhäkin näköinen. Sellainen karhi on 2-3 kyynärää pitkä ja\n1 1/2--2 kyynärää leveä. Sirpitkin ovat omituista tekoa; ne ovat\nhämäläisiä sirppejä lyhyemmät ja vartta lähellä oleva terän osa\non kaarevampi ja varustettu hienoilla hampailla. Leikatessa ei\nniillä lyödä, vaan pikemmin reväistään oljet poikki. Viikatteissa\ntaas on liian lyhyet terät, niin ettei työ voi sujua yhtä ripeästi\nkuin muissa osissa maata, missä viikatteenterät ovat ainakin kahta\nvertaa pitemmät. Useimmissa paikoin ovat kuitenkin niityt niin\nkiviset, että niitä ei kävisikään niittäminen pitkäteräisillä\nviikatteilla. -- Ruokajärjestys oli kaikkialla hyvin yksinkertainen.\nHarvoin näin muuta ruokaa kuin leipää ja kalaa sekä piimää.\nKuitenkin näkee usein voitakin rahvaan pöydällä. Huttua ja rokkaa\nnautitaan jotenkin harvoin kesällä, mutta syksystä jouluun sitä\nuseammin. Tähän aikaan talonpoika syö enimmät herkkunsa, jotka\nsyksy ja teurastus hänelle tarjoavat. Hän tuumii: \"Lopusta hyvä\nlaata\" ja tyytyy talven jälkipuoliskolla kehnompaan ruokaan.\nSamaa ei saata sanoa keväästä ja kesästä, sillä rahvaalla on hyvä\nkalastustaito, josta enemmän kauempana. -- Vanha hyvän oluen\npanotaito näyttää unhottuneen. Mitä rahvaan nykyiseen olueeseen\ntulee, jää se hyvyytensä puolesta melkoisesti jäljelle hämäläisten\nja molemmin puolen heitä rannikolla asuvien tekemästä. Kuitenkin\nolisi jouluaikana sopivin oppia tuntemaan savolaisten oluenpano\ntaitoa, jonka vuoksi en niiden näytteiden nojalla, joihin minulla\noli tilaisuus tutustua, saata sanoa siitä yleistä arvostelua. Viinaa\nvalmistetaan kaikkialla, vaikkei rahvas sitä nauti niin liiallisesti\nkuin rannikkoväestö tekee. Kahvi on myös paikoittain hyvin tunnettu\ntalonpoikien keskuudessa. Muutamat seudut, kuten esim. Rantasalmi\nja Kerimäki, vievät tässä suhteessa voiton muilta. Useimmilla näiden\nseutujen talonpojilla oli kahvipannunsa. Kerimäellä ihmettelin, että\nhyvin monella talonpojalla oli oma tuulimyllynsä. Joku on täällä\nsaavuttanut niin suuren taidon rakennustaiteessa, että itse on\nvoinut rakentaa sen. Savolaisen talonpojan luonne esiintyy suuresti\nedukseen: hän on itsenäinen, olematta julkea, kohtelias, olematta\nmateleva; hän tuntee oman arvonsa ja on tyytyväinen säätyynsä; hän\npunnitsee ja arvostelee järkevästi kuhunkin tilaisuuteen yhtyviä\nasianhaaroja. Savossa vallalla olevaa suomen kielen murretta on\nviime aikoina ruvettu pitämään paraana, ja se ansaitseekin minun\nymmärtääkseni tämän etusijan. Ollen korvaan kauniisti kajahtavaa,\nsanarikasta, lauseparsiltaan voimakasta ja muuten puhtainta vieraista\nlainoista, olisi sen jo kauan sitten pitänyt saada se. Muuten se on\nhyvin erilaista eri pitäjissä. Muutamilla seuduin (kuten Mikkelissä)\nsanotaan: _kassoa, messä, tarvissoo_, kun sitä vastoin toisaalla\nsanotaan: _kahtoa, mehtä, tarvihtoo_. Muutamilla seuduin, esim.\nKerimäellä, on kerakkeen kaksistuminen hyvin tavallinen. Siellä\nsanotaan _kyssyy, tulloo, männöö, kennen_, ja toiset savolaiset\ntaas sanovat _kysyy, tuloo, mänöö, kenen_. Senkaltaisia\nerilaisuuksia saattaisi koota kosolta, kun näet joka pitäjällä on\nomituisuutensa sekä mitä ääntämiseen että useisiin esineiden nimiin\ntulee. Eräs savolainen talonpoika kerran vastasi, kysyttyäni miksi\nhe sanoivat alankopaikkaa, jossa juuri kuljimme: \"Meidän kylässä\nme sanomme sitä 'noroksi', mutta toisessa kylässä, joka on 3/4:n\npeninkulman päässä meidän kylästä, sanotaan 'notko', toisaalla taas\nnaapurikylässämme 'alanko', eli 'alainen maa', ja muutamat sanovat\nsitä 'aroksi'.\" Kysyin edelleen, eikö heidän siis joskus ollut\nvaikeata ymmärtää toisiaan, kun sanat näin vaihtelevat. Hän vastasi,\nettä jokikinen lapsikin hyvin tunsi toiset nimet, vaikka säilytti\nja käytti omiaan. Se hyvä palvelus, jonka muutamat savolaiset\n(esim. ylioppilas Gottlund) ovat luulleet tekevänsä kansalaisilleen\nkirjoittamalla pitkän a- ja ö-äänteen _ua:lla ja iä:llä_ on itse\nteossa huono palvelus. On kyllä totta, että osa lounais-savolaisia\nääntää ne jotenkin niin, mutta pohjoisemmassa asuvien sekä\npohjoiskarjalaisten kuulee sen sijaan ääntävän _oa ja eä_, jota\nsiis olisi sopivampi pitää yleisenä savolaisena ääntämisenä. Mutta\njoko siitä syystä, etteivät nämä u- (o-) tai i- (e-)äänteet kuulu\npuhtaina ääntiöinä, vaan pikemmin jonkunmoisina esiäänteinä tai\nsiitä, että savolaiset jo ovat tarpeeksi tottuneet käytännössä\nolevaan kirjakieleen, tapahtuu että he jäävät tavailemaan ryhtyessään\nlukemaan sellaista kirjoitusta, joka sanotaan olevan kirjoitettu\nheidän murteellaan, ollen sitävastoin enimmästi jotenkin valmiit\nlukemaan toisia kirjoja. Minulla oli mukanani Gottlundin kokoelma\n\"Pieniä runoja\" sekä Topeliuksen kokoelma \"Suomen kansan vanhoja\nrunoja ynnä myös nykyisempiä Lauluja\". Näitä viimemainittuja, jotka\novat painetut likimmiten tavallisen kirjakielen asuun, he lukivat\nhelposti ja sujuvasti; mutta samat henkilöt takertuivat Gottlundin\nrunoihin. Muistan vielä erään savolaisen, joka kauan tavaili säettä\n\"Käynkö mä viikon villapiänä?\" Kysyin mikä häntä siinä hidastutti,\nkoska hän sitä ennen oli lukenut sujuvasti. Hän osotti sormella\nviimeistä sanaa _piänä_ ja vastasi: \"Tuo _i_ tuossa minua kammottoo.\"\nMainitsin, että o- (u-) ja e- (i-) pikemmin ovat pidettävät\nesiäänteinä kuin varsinaisina ääntiöinä, sillä tämä on minun\nvakaumukseni. Sellaisia sanoja, jotka kirjakielessä kirjoitetaan\naa:lla ja ää:llä, esim. _maata, näätä_, eivät savolaiset\näännä selvästi _moata (muata)_ eivätkä _neätä (niätä)_, vaan\npikemmin _môa:ta, neä:tä (muata, niätä)_, ja sellaiselle lyhyelle\nääntiölle, joka ei koskaan yksin voi muodostaa tavuuta ja joka ei\nmyöskään seuraavan ääntiön kanssa voine muodostaa diftongia, en saata\nantaa sopivampaa nimeä kuin esiäänne. Mutta jääköön jo tämä asia!\n\nKesäkuun 8:ntena päivänä, sunnuntaina, tulin Kesälahdelle, joka jo\nluetaan Karjalaan kuuluvaksi. Muutamien torppien kohdalla, josta\ntieni kävi ohi, olivat pojat huvikseen kiekkoa lyömässä. Pysähdyin\nkatselemaan heidän leikkiänsä, jota he läsnäolostani häiriytymättä\njatkoivat. Hetken kuluttua tänne tuli muutamia miehiä, joista muuan\nsanoi osaavansa moniaita runoja. Poikkesimme yhteen torpista, jossa\nkirjoitin ne muistiin. Toisia sain samassa paikassa toisilta miehiltä\nja tytöiltä, joita oli kokoontunut ympärilleni. Sain myöskin tiedon\nseudun etevimmistä \"runoniekoista\", joiden luona sitten kävin. Paras\nnäistä asui kolmen neljännespeninkulman päässä täältä Humuvaaran\nkylässä, jonne illalla saavuin melkein läpimärkänä rankanpuolisesta\nsadekuurosta. Kainulainen, se oli minulle osotetun laulajan nimi, ei\nollut kotona. Hän oli paraillaan uittamassa tukkilauttaa Puhoksen\nsahalle, jolta häntä kuitenkin odotettiin seuraavana päivänä kotia\ntulevaksi. Koska hänen kotona olevat veljensä vakuuttivat minulle\nhänellä olevan paljo runoja muistissaan, päätin odottaa hänen\npaluutaan. Maanantai-ilta teki jo tuloaan, eikä Kainulaista kuulunut.\nTalon kaunis asema metsän laidassa sekä vanhan emännän, Kainulaisen\näidin, ja muiden perheenjäsenten minulle osottama ystävällisyys\nsaattoi odotukseni vähemmän ikäväksi kuin mitä odotus tavallisesti\non. Päinvastoin huvitti minua selittämättömällä tavalla siinä\nmetsässä käveleminen, jossa Kainulaisen isävainaja niin monasti oli\nlukenut rukouksiaan metsän jumalille ja jumalattarille ja jossa\n\"Mehtolan neiot\" entisaikoina olivat näyttäyneet suosikeilleen.\nOn muistaminen, että vanha Kainulainen aikoinaan oli ollut seudun\nparhaita metsämiehiä ja että hänen metsästäjä-onnensa suureksi osaksi\najan taikauskoisen luulon mukaan riippui metsänjumalien suosiosta,\njoiden mielen hän muita paremmin osasi lauluillaan liikuttaa. Nämä\nlaulut olivat nyt menneet ikäänkuin perintönä hänen vanhimmalle\npojalleen, vaikkei tämä tosin ajan valistuksen vaikutuksesta enää\npitänyt niitä yhtä tehoisina kuin hänen esi-isänsä. Hän näytti\npikemmin pitävän niitä isän jättäminä pyhinä peruina, jotka paraiten\npalauttivat hänen mieleensä lapsuudenajat, jolloin ne kaikki olivat\npainuneet hänen muistiinsa. Antaakseni lukijalle käsitystä siitä,\nmiten suomalaiset metsämiehet rukoilevat metsän jumalia, tahdon tähän\nliittää muutamia mainitun Kainulaisen metsärukouksista.\n\n\n\nPeuraa pyytäissä.\n\n\n    Typeryyttä itki tyhjä,\n    vajouttansa valitti:\n    missä antaja asuvi,\n    elävi hyvä emäntä,\n    puhas muori puuhoavi?                        5\n    Tuolla antaja asuvi,\n    elävi hyvä emäntä,\n    puhas muori puuhoavi\n    sakaroilla sarvilinnan,\n    metsänlinnan liepehillä.                    10\n    Mitä tuo tekevi tuolla?\n    luista linnoa tekevi,\n    kynsistä kyhäelevi.\n    Annikka avainpiika,\n    Eva piika pikkarainen,                      15\n    soitellos metinen pilli,\n    simapilli piiparoita\n    korvalla ehon emännän!\n    Et emäntä lienekkähän,\n    jos et piikoa pitäne,                       20\n    sata piikoa pitäne,\n    tuhat muuta käskyläistä,\n    pihtipuolisen pitäjää,\n    karjan kaiken hallitsijaa,\n    villan kaiken vallitsiaa,                   25\n    piteliää pitkän karjan,\n    suuren juonen juohteliaa.\n    Laske laapilampahasi,\n    minun pyytöpaikoilleni,\n    käytävillen keinoilleni.                    30\n    Lummiki tytär Tapion!\n    luikuta lumikkiasi\n    tämän ilman kannen alle,\n    kohti miestä pyytävöä,\n    kohti konstia uroota,                       35\n    vasten vaimon kannettua.\n    Anna juosta joutuisasti\n    vikevästi viiletellä,\n    kuin ei täy'y tännempöä,\n    niin tuo maalta tuonnempoa,                 40\n    yli pyytävän yheksän,\n    pyytömiehen puolen kymmenettä,\n    minun pyytöpaikoilleni,\n    käytävillen keinoilleni,\n    takoa Tanikan linnan,                       45\n    Pohjan penkereen perältä,\n    paikoilta papittomilta,\n    mailta ristimättömiltä,\n    nimen tietämättömiltä,\n    kirkon seitsemän seliltä;                   50\n    anna juosta joutuisasti,\n    vikevästi viiletellä.\n    Hiien poika pikkarainen,\n    hyppäjä hyvän selän!\n    Ota kultakannuksesi                         55\n    hopeaisen orren päästä,\n    kultaisesta lippahasta,\n    vaskisesta vakkasesta,\n    sillä kutkuta kuvetta,\n    sekä kaiva kainaloita,                      60\n    anna juosta joutuisasti,\n    vikevästi viiletellä\n    kohti miestä pyytävöä,\n    kohti konstia uroota,\n    vasten vaimon kannettua,                    65\n    vaskisissa valjahissa,\n    kultaisissa kahlehissa.\n    Tästä tänne tie menevi,\n    rata uusi urkenevi!\n    mennä suuren, mennä pienen,                 70\n    täst' on sillat silkin pantu,\n    palttinoin pahimmat paikat,\n    pahat paikat palttinalla,\n    pantu Saksan palttinalla,\n    veran äärillä ve'etty,                      75\n    kohti miestä pyytävöä.\n    Ukkoinen isä ylinen,\n    mies on vanha taivahinen!\n    ota kultainen kurikka\n    hopeaisen orren päästä,                     80\n    komauta konkeloa,\n    säväytä säikälettä;\n    pane luut lotajamahan,\n    sääret säikälehtämähän.\n    Metsän armias antimuori,                    85\n    metsän piika pikkarainen!\n    milloin vilja virtoavi,\n    kuin hän katsovi ylitse,\n    silloin aitoa ylennä,\n    milloin katsovi alatse,                     90\n    silloin aitoa alenna,\n    kuin ei vilja vieremillä,\n    silloin aita annollahan.\n    Anna juosta joutuisasti,\n    vikevästi viiletellä,                       95\n    tälle maalle tultuasi,\n    punalanka portahaksi\n    päällitse tulisen kosken;\n    täst' on sillat silkin pantu,\n    sillat silkin, suot sametin,               100\n    pahat paikat palttinalla,\n    pantu Saksan palttinalla,\n    veran äärellä ve'etty;\n    pane pursto purjeheksi,\n    seipo seiliksi rapaja,                     105\n    anna juosta joutuisasti,\n    vikevästi viiletellä\n    ilman päien vierimättä,\n    siuloin sivuamatta,\n    Utu tyttö, neito terho,                    110\n    Luonnotar tytär Tapion!\n    seulo seulalla utuja,\n    uron tuuhun tuntematta,\n    miehen vainun vainumatta.\n    Utu silmillen sivalla,                     115\n    terhen korvillen karista,\n    lehtisilmä, haahen lanka,\n    pyy'ys kahtia jakoa;\n    jonka saatan saalihiksi.\n    Suuta silkillä sitaise,                    120\n    väännä päätä väärällehen,\n    jott' ei pieksä pellavoita,\n    eikä liinoja levitä.\n    Pistä pellavapivosi\n    sekä kultakuontalosi                       125\n    hopeaisen orren alle\n    tuona yönä ensimäissä,\n    toissa yönä keskimäissä,\n    viikon päässä viimestäin.\n    Tuoppas tuota tuulillain,                  130\n    tuulillain, tuiskuillain,\n    ja säilläin, sateillain\n    kohti miestä pyytävätä,\n    kohti konstia uroota,\n    vasten vaimon kannettua.                   135\n    Minun kultani kuluvi.\n    Ota vitsa viiakosta,\n    koivu korpinotkelmasta;\n    jok' ei virkku juoksemahan,\n    sitä siimalla sivauta,                     140\n    nahkaruoskalla napauta,\n    kiiätä kivein mujuilla,\n    papelolla paa perästä.\n    Ota vitsa viittä syltää,\n    koivu kolmea tapaja,                       145\n    joll' on vitsoit viljoasi,\n    karkottelet karjoasi.\n    Eipä miesten muienkahan\n    sinisemmät silmäripset,\n    jalan heitto hempeämpi,                    150\n    koreammat kulmakarvat,\n    kuin on miesten meijän.\n    Lyöppä Ukko uutta puuta,\n    säväytä säikälettä,\n    komauta konkeloa,                          155\n    viljan syntymäsioilla,\n    rahankarvan kasvimaalla.\n    Metsän ehtoisa emäntä,\n    metsän armias altinmuori,\n    tule nyt kullat ottamahan,                 160\n    hopeat valitsemahan,\n    lempiliinasi levitä\n    Alle minun kultieni,\n    kullan maahan tippumatta,\n    hopean rivestymättä,                       165\n    Minull' on kullat kuun-ikuiset,\n    toiset päivän selkeimmät,\n    kolmannet ijän-ikuiset,\n    isäni so'asta saamat,\n    vetämät Venäeheltä,                        170\n    taluttamat tappelusta,\n    alta Riian riitelemät.\n    Minun kultani kuluvat,\n    hopeani hoikkenovat;\n    sinun on kullat karvaisemmat,              175\n    minun on kullat kirkkaimmat.\n\n\n\nRepoa pyytäissä.\n\n\n    Ahon ainoinen emäntä,\n    ahon vippo valkoparta,\n    ylös nouse nostatate;\n    itseäsi huuetahan,\n    väkeäsi tarvitahan.                          5\n    Nykäise nyherviäsi,\n    visko villahänteäsi,\n    katko karvapalliasi,\n    kohti miestä pyytävöä,\n    kohti konstia uroota,                       10\n    vasten vaimon kannettua.\n    Tuuritteli neito ennen\n    rahaisiksi rantojani,\n    viljaisiksi vieriäni,\n    punaisiksi puoliani.                        15\n    Mies puhas punakypärä,\n    siniviitta valkoparta!\n    Ota kynsinen kypärä,\n    kylvä kynttä pienemmäistä,\n    kylvä kynttä suuremmaista                   20\n    minun pyytöpaikoilleni,\n    käytävillen keinoilleni.\n    Päistäryys pätövä neito!\n    päristele päistäriäsi,\n    karistele kaapujasi,                        25\n    minun pyytöpaikoilleni,\n    käytävillen keinoilleni.\n    Mimerkki metsän isäntä,\n    havuhattu, naavaparta!\n    Mimerkki metsän emäntä,                     30\n    tinatuppi vyö hopea!\n    Rammikko rahojen vanhin,\n    Louhi Pohjolan emäntä,\n    raskuta rahaista kättä,\n    kättä kirjaa kiimoittele,                   35\n    tuona yönä ensimmäissä,\n    toissa yönä keskimmäissä,\n    viikon päässä viimeistään.\n    Kuin ei täy'y tännempöä,\n    tuoppas maasta tuonempoa,                   40\n    yli pyytävän yheksän,\n    läpi katsovan kaheksan,\n    pyytömiehen puolikymmenettä,\n    minun pyytöpaikoilleni,\n    käytävillen keinoilleni,                    45\n    suki mustii muikovia,\n    konstin koiven kantavia.\n    Kuin ei täy'y tännempöä,\n    tuoppas maalta tuonempoa\n    Pohjan pengertä piellen.                    50\n    Lapin kantta kallistellen,\n    anna juosta joutusasti,\n    vikevästi viiletellä,\n    mailta ristimättömiltä,\n    nimen tietämättömiltä,                      55\n    paikoilta papittomilta.\n    Ota vitsa viittä syltä j.n.e.\n\n\n\nJänistä pyytäissä.\n\n\n    Ukkoinen isä ylinen,\n    mies on vanha taivahinen!\n    nosta pilvi luotehelta,\n    toinen lännestä lähetä,\n    kolmas kohota koilta;                        5\n    syrjin yhtehen syseä,\n    lomatusten leukaluita,\n    sa'appa mettä varvuilleni\n    metisestä taivahasta,\n    simaa pilvestä pirota                       10\n    varvuilleni keskimäisiin;\n    muut täss' on vihavat varvut,\n    vaan yks' on metinen varpu,\n    jok' on latvoin laskettuna,\n    latvoin laskettu lumehen,                   15\n    tyvi on käätty taivosehen,\n    latva pihtiä pitävi,\n    tyvi jousta jännittävi.\n    Eilen mie kävin metsässä,\n    kolm' on linnoa metsässä:                   20\n    yks' on puinen, toinen luinen,\n    kolmas on kivinen linna,\n    se linna evestin linna.\n    Kuus' on kultaikkunoa,\n    kunni linnan kulmanteella,                  25\n    mie katson sisähän noista,\n    siellä antajat asuvat,\n    ja viruvat viljan eukot,\n    käet on kultakäärehillä.\n    Annikka avainpiika,                         30\n    Eva piika pikkarainen!\n    mene aittahan mäellä,\n    laske laapilampahasi,\n    Lupiluppa-korvasesi,\n    Anna juosta joutuisasti,                    35\n    vikevästi viiletellä\n    muien siuloin sivuitse,\n    muien ansoin alatse,\n    minun pyytöpaikoilleni,\n    käytävillen keinoilleni,                    40\n    kohti miestä pyytävöä,\n    vasten vaimon kannettua.\n    Kuk' ei virkku juoksemahan,\n    sitä virkuta vitsalla;\n    lyöppä virkuksi vitsalla,                   45\n    nopeaksi nuoran päällä;\n    joka tieltä pois mennevi,\n    tiellen korvasta kohenna,\n    nahkaruoskalla napauta,\n    kiiätä kivein mujuilla,                     50\n    papeloilla paa perästä.\n\nMutta asiaan, jonka keskeytin. Odotin mainittua laulajaa koko\nmaanantain, ja kun häntä ei kuulunut, päätin odottaa vielä kauemmin.\nPäivällisaikaan seuraavana päivänä hän vihdoin tuli, mutta ollen\nmatkasta hieman väsynyt hän tahtoi ensin levätä. Illalla hän\nkuitenkin lauloi minulle vähän, ja lopettaessaan vakuutti, etten\nkoko päivässä ehtisi panemaan kirjaan kaikkia niitä lauluja,\njotka hän osasi ja jotka vielä olivat kirjoittamatta. Seuraavana\naamuna pyysin häntä taas alottamaan laulamistaan. Hän vastasi,\nettei hän, vaikka olikin vanhin poika, saattanut jäädä pois\nperheen yhteisestä työstä, sillä sen kautta olisi voinut syntyä\nepäsopua ja tyytymättömyyttä hänen muissa veljissään, ja sitä hän\nkaikin tavoin tahtoi välttää. Hän ei sanonut voivansa jäädä pois\ntyöstä muuten, paitsi jos minä saatoin hankkia hänelle sijaisen.\nTiedustelin päivämiestä, mutta en voinut saada ainoatakaan, koska\nkaikki tähän kiireiseen työaikaan olivat kiinni omissa töissään\ntai muilla palkkalaisina. Minun täytyi siis suostua, vaikkakin\nvastenmielisesti, siihen, että Kainulainen muiden mukana läksi\nulkotyöhön. Nyt koetin sinä päivänä hankkia edes seuraavaksi päiväksi\npalkkalaista, mutta en onnistunut yrityksessäni. Illalla Kainulainen\npalasi veljineen metsästä. Kerroin heille, että minun oli ollut\nmahdoton hankkia päivämiestä, ja koetin taivuttaa muita suostumaan\nsiihen, että annoin heille yhteisesti palkkalaisen päivärahat,\njoilla he tilaisuuden tarjoutuessa saattoivat palkata miehen nyt\npoisjäävän veljen työtä korvaamaan. He lupasivat ottaa asiata\npunnitakseen ja seuraavana aamuna he suostuivat tähän ehtoon. Nyt\nsiis laulaja oli käsissäni. Hän oli sangen tyytyväinen tähän lomaansa\nja mainitsi moneen kertaan iloisena, ettei hänellä vielä koskaan\nollut ollut niin suurta hyötyä lauluistaan kuin nyt. Iltapäivällä\narveli häh olevan vielä enemmän syytä tähän tyytyväisyyteen, kun\nsatoi hieman rankemmin ja hän nyt oli katon suojassa. Kirjoittelin\nmuistiin hänen laulujansa aamusta alkaen myöhäiseen iltaan muitta\nkeskeytyksittä kuin mitä ateriat aiheuttivat, ja lukuunottamatta\npuolta tuntia, joksi päästin hänet kahvia keittämään. Tätä hän\nitse ehdotti osottaakseen suurta mielihyväänsä siitä vapaudesta,\njoka hänellä sinä päivänä oli raskaammasta työstä. Rahvas näillä\nseuduin ei muuten ole tottunut kahviin, vaikka tämä Kainulainen oli\nhankkinut itselleen kahvipannun ja oppinut kahvinkeittämis-taidon.\nOn huomioon ottaminen, että hän on kirkonmies, ja lienee tämän\narvonsa johdosta tahtonut hankkia itselleen tuon korukalun. Kun\nillalla kysyin, osasiko hän vielä runoja, hän vastasi, että niitä\nvielä saattoi olla jäljellä sen verta kuin panin kirjaan yhdessä\npäivässä, mutta lisäsi samalla, että hänen oli vaikea palauttaa ne\nkaikki mieleensä. Tahdoin siis samoilla ehdoilla vielä seuraavaksi\npäiväksi saada hänet esilaulajakseni, mutta hän neuvoi minua olemaan\nhukkaamatta niin paljoa rahaa hänen tähtensä. \"Huomenna\", hän sanoi,\n\"meillä kaikilla on kotityötä, ja jollei teistä tunnu epämukavalta,\nvoitte silloin panna kirjaan loput, sillä minä voin varsin hyvin\ntehdä työtä ja laulaa samalla kertaa.\" Suostuin tähän ja kirjoitin\nseuraavana päivänä hänen vieressään lyijykynällä sen, minkä hän\nsaneli. Täten tulin viipyneeksi tässä talossa useita päiviä. Koko\najan vanha emäntä ja muu väki kohteli minua sangen hyvin. Tahdon\nmainita vaan yhden esimerkin siitä, miten heidän hyväntahtoisuutensa\noli yhtä suuri kuin heidän älykkäisyytensä. Keskiviikkoiltana\nmenin kylpemään toisten kanssa. Palattuani tupaan saunasta, muutin\nkuivat liinavaatteet ylleni ja ripustin saunahöyryjen kokonaan\nkastelemat alusvaatteeni kuivamaan. Seuraavana aamuna en niitä\nenää nähnyt enkä tietänyt, minne ne olivat joutuneet, ennenkuin\nvasta torstaina illan suussa, jolloin näin ne puhtaaksi pestyinä ja\nmankeloituina samassa paikassa. Kiitin emäntää, mutta hän kieltäytyi\nkaikista kiitoksista ja sanoi, ettei ollut tehnyt muuta kuin mitä\non velkapää tekemään vieraalle, tuumien: \"Mitäs ihmisestä olisi\njoll'ei sitä hyvää toiselle tekisi.\" Hän lisäsi vielä: \"Ehkä teillä\nolisi ollut muutakin pestävää, minun olisi pitänyt kysyä teiltä,\nmutta vanha ihminen ei muista kaikkea.\" Vastasin, että minulla\ntosin oli pestäviä vaatteita vähän enemmän, mutta en kuitenkaan\ntahtonut niiden pesemisellä vaivata häntä. Kuultuansa tämän hän ei\nrauhoittunut, ennenkuin sai nämä muutkin vaatteet pesuun, ja hän\nvakuutti, että ne kyllä ehtivät kuivaa kunnes läksin. Jätin silloin\nhänelle yhdet kesähousut, jotka todella tahdoin saada pestyiksi,\nkoska aioin Kiteellä käydä muutamissa herrasperheissä. Lähtiessäni\ntahdoin jollakin tavoin antaa emännälle korvausta niin hyvin usean\npäivän elatuksesta kuin hänen muusta vaivastaan. Tarjosin hänelle\nruplaa, mutta hän sangen itsepäisesti kieltäytyi vastaanottamasta.\nMinä puolestani olin päättänyt olla sitä takaisin ottamatta, jonka\nvuoksi hän lopulta otti sen vastaan. Laulajalle annoin juomarahaksi\n75 kopeekkaa, sillä hänen päivärahansa olin jo aikaisemmin maksanut,\nHänkin kieltäytyi sitä vastaanottamasta, jos kohta ei niin uutterasti\nkuin hänen vanha äitinsä. Eräs laulajan veljistä, joka oli seppä,\noli antanut minulle muutamia sepänrunoja, joista yksi esim. kertoi,\nmiten Ilmarinen opetti ensimäisen sepän juottamaan kiinni rautaa.\nViimemainittu oli näet pajassaan takonut kirveitä ja kauvan turhaan\nkoettanut juottaa kiinni kirveensilmää. Ilmarinen kulki sattumalta\nlähistössä ja kuuli hänen palkeidensa puhkuvan. Hän tuli ovelle ja\nkysyi: \"Kuinka monta kirvestä olet jo tänään saanut valmiiksi?\"\nSeppä, ollen vielä suuttuneempi huomatessaan, että muutkin tiesivät\nhänen epäonnistuneista kokeistaan, vastasi: \"Kymmenettä paraikaa\nvalmistan.\" Ilmarinen kääntyi pois, mutta sanoi mennessään sepälle\npari valaisevaa sanaa. Hän virkkoi: \"Eipä edes sellaisillakaan\nsepillä ole tähän aikaan päivästä yhdeksää kirvestä valmiina, jotka,\nkuumennettuaan rautaansa hiiloksessa, viskaavat siihen hietaa.\" Seppä\nmeni heti etsimään hietaa, heitti sitä kiehuvalle raudalle, ja hänen\nsuureksi ilokseen se heti meni umpeen. Siitä tämä sepänkeksintö.\nNäemme siis, kuinka sellaisetkin keksinnöt, jotka jokainen seppä\ntätä nykyä tuntee ja joita sen tähden pidetään vähäarvoisina, ovat\nalussa olleet niin tärkeät, että itse jumalat ovat neuvoneet niitä\nesi-isillemme.\n\nKen haluaa saada koko runon, voi lukea sen tästä:\n\n    Eilän ennen rauta kiehui\n    alla ahjon Ilmarisen,\n    miks' ei siis minulla kiehu,\n    alla ahjoni aseta?\n    Mie olen ollunna opissa,                     5\n    seissyt seppien pajassa\n    seitsemänsatoa vuotta,\n    Viisikymmentä keseä;\n    paaet kasvoit kantapäihin,\n    syli syttä hartioille,                      10\n    kyynärä kyventä päähän,\n    kortteli kovaa nokea.\n    Nuin on ennen seppä lauloi,\n    kuivakulkku kuikutteli\n    armaan astuissa pajahan,                    15\n    Itse seppä Ilmarisen.\n    Takoja ijän-ikuinen,\n    kysytteli, lausutteli,\n    sanan uksesta saneli,\n    yli kynnyksen kysyvi:                       20\n    \"Joko on kalu moneski?\"\n    Seppä vastai viekkahasti:\n    \"Jop' on kalu kymmenes.\"\n    Itse seppä Ilmarinen\n    sanan uksesta sanovi:                       25\n    \"Eipä niillä'än sepillä\n    liene kalu kymmenes,\n    jotka tunkevat tulehen,\n    rauan kourille koville,\n    hietaa heittävät sekahan.\"                  30\n    Tuosta otti opiksensa,\n    seppä neuvoksi osasi,\n    tunki rautansa tulehen,\n    heitti hietoa sekahan,\n    niin on keitti kirvehensä,                  35\n    vasaransa valmisteli.\n\nTästä sekä muutamista muista runoista, jotka seppä Kainulainen saneli\nminulle, tarjosin hänelle lähtiessäni 20 kopeekkaa. Hän oli tähän\nerittäin tyytyväinen ja katsoi maksua hyvin hyväksi, jonka saatoin\npäättää hänen sanoistaan: \"Virsiä tästälähin pitää alottaa takomaan.\"\nKysyin luuliko hän voivansa saada kokoon kunnollisen runon. Hän\nvastasi:\n\n    Eilän ennen nuit' on tehty,\n    Laulettuna lasten luona,\n    päivät pitkät paimenessa,\n    illat kultaiset kujissa.\n\nJuuri lähtiessäni täältä vanha emäntä tuli rupla kädessään ja\nilmoitti, ettei hän saattanut sitä pitää. Tarvitseehan teidän,\nennenkuin pääsette takaisin vanhempienne luo, ostaa melkoisesti\njalkineita, kuinka minä saattaisin ottaa vastaan rahoja Teiltä.\nPyysin häntä luopumaan mainitsemastaan huolesta jalkineiden suhteen\nja virkoin, että minulla siihen tarpeeseen vielä oli jäljellä rahoja.\nNäin erosin tästä hauskasta paikasta. Muori lateli minulle siunauksia\nkoko matkani varaksi ja toivoi että kerran vahingoittumattomana\nsaisin jälleen nähdä kotiseutuni. -- Olen hieman laveasti kertonut\nolostani Kainulaisen luona, en sattumalta, vaan siinä tarkoituksessa,\nettä lukijalle antaisin jonkunmoisen kuvan Karjalan rahvaan elämästä.\nValitsin kuvaukseni esineeksi pääasiallisesti tämän paikan, koska\ntäällä oleskelin kauemmin kuin minulla muuten oli tapana, ja\nkoska siis täällä opin oloja paremmin tuntemaan. Karjalaisten\nvieraanvaraisuudesta saattaisin joka sivulla mainita todistuksia,\nmutta koska se aiheuttaisi yksitoikkoisuutta, olen pikemmin jättänyt\nsen tekemättä, kuin että ikävystyttäisin lukijaa, jota seikkaa en\naina ole voinut välttää. Useita karjalaisia emäntiä tapaa, joiden\nomatunto ei salli ottaa maksua ruuasta. Etenkin metsäkylissä\nsellaisia tapaa. Maantien varsilla ollaan hieman tottuneempia\nottamaan maksua, vaikka sielläkin, kysyessäni, mitä ruoka maksoi,\nvastaus tavallisesti kuului: \"On tuota ruokaa maksottakin vieraille\nannettuna.\" Ja kun sitten toistamiseen halusin, että he määräisivät\nmaksun, he sanoivat tavallisesti: \"Jos teillä nyt sattuu olemaan\njoku ropo antaa lapsille.\" Samanlaista hyväntahtoisuutta ja\nauttavaisuutta, joka ei kysynyt omaa etua, koin joskus kulkiessani\nkaidanpuoleisten salmien ja järvien yli, jolloin soutajat eivät\ntahtoneet ottaa maksua vaivastaan. Ellei rahvas, kuten moni lausui,\nolisi tietänyt, etten omalla kustannuksellani tehnyt tätä jalkamatkaa\nja etten omasta kukkarostani maksanut rahoja, niin en varmaankaan\nmissään olisi saanut heitä ottamaan maksua. -- 13:ntena päivänä\nläksin Humuvaarasta. Ilman sanottavaa keskeytystä saavuin illalla\nPuhoksen maatilalle, jonka nykyinen omistaja on maisteri Fabritius.\nYön kuten myös seuraavan päivän olin täällä, ja minulla oli siis\ntilaisuus lähemmin katsella näitä seutuja. Tällä maatilalla on\nmitä kaunein asema Pyhäjärven ja Oriveden välillä, jotka täällä\nyhdistää Puhoksen virta; tämän varrelle on rakennettu hyvä saha.\nOrivedessä on Puhoksen kohdalla runsaasti pieniä saaria, joissa\nmelkein kaikissa kasvaa lehtimetsää ja jotka tarjoavat katsojalle\nmitä ihanimman näyn. Orivedellä näin myös muutamia purjeveneitä,\nollen tämäkin minulle uusi kokemus Karjalassa. Pyhäjärvi, joka on\ntoisella puolella, ei tarjoa samaa miellyttävää näkyä. Maatilan\nnykyinen omistaja puuhaili innokkaasti paikan kauneuden lisäämistä,\nmikäli tämä saattoi tapahtua taiteen avulla. Muutamat hänen viime\nvuosina puutarhaan istuttamansa omenapuut antoivat runsaita toiveita\npikaisesta hedelmäntuotannosta. Eipä ilmanalakaan taida olla niin\nvallan epäsuotuisaa tässä suhteessa, sillä on esimerkkejä siitä,\nettä Suomen pohjoisemmissakin osissa omenapuut joskus ovat kantaneet\nhedelmiä. Sahalaitos on hyvän vedensaannin vuoksi paremmanpuolisia.\nSangen terveellinen se on lähiseudun rahvaalle, kuten sellaiset\nlaitokset aina ovat. Sen kautta rahvas oppii panemaan arvoa metsäänsä\nparemmin kuin minkään muun ohjauksen avulla. Talonpoika, jolla on\ntilaisuus vaihtaa tukkinsa selvään rahaan, pitää aina huolta siitä,\nettei tämä rahalähde tulevaisuudessa häneltä kuivu. Se taaskin,\njolla ei ole tätä tilaisuutta, ei pidä metsää minkään arvoisena eikä\ntunne, huolimatta kaikista ohjeista ja säännöistä, metsänhoitoa,\nsillä hän pitää niitä kaikkia pelkkänä loruna ja tyhjänä puheena,\neikä usko metsänsä kelpaavan muuksi kuin kaskeksi polttaa. Näin on\nrahvas Hirvensalmessa, Mikkelissä ja useilla toisilla seuduilla\ntehnyt. Näiden seutujen talonpojan täytyy monen peninkulman päästä\nhankkia itselleen kelvollisia hirsiä; jopa muutamat hankkivat\npolttopuunsakkin ulompaa. Sellaisilla seuduilla taas, missä jollakin\nlailla voi ansaita metsällään, talonpoikain näkee vuosittain myyvän\nmelkoisesti metsäänsä, ja kuitenkin se on parempi kuin edellisten.\nMuutamilta Puhoksen lähellä asuvilta talonpojilta, jotka äsken olivat\nvieneet tukkilauttansa sahalle, kysyin kuinka suuren summan arvon he\ntänä vuonna olivat voineet myydä metsäänsä. Kuulin ihmetellen heidän\nsaaneen tukeistaan noin 80 ruplaa ja kysyin edelleen: \"Montako vuotta\nluulette metsäänne riittävän, kun vuosittain sitä näin karsitte?\"\nHe eivät pelänneet mitään pikaista loppua. \"Hakkaamme tulevana\nvuonna\", he vastasivat, \"toisesta paikasta ja samoin seuraavina\nvuosina, kunnes tukit ovat taas ehtineet kasvaa siinä paikassa,\nmistä niitä otimme tänä vuonna, ja sitten menettelemme taas samassa\njärjestyksessä.\" -- Puhoksesta ajoin komissiooni-maanmittari Telénin\nseurassa \"Lepolahti\" nimiselle maatilalle, jonka omistaja on hänen\nveljensä. Jotenkin lähellä Puhosta olevalta korkealta mäeltä, jonka\nyli kuljimme, oli mitä kaunein näköala Orivedelle. Jos olisin ollut\nmaisemamaalaaja, olisin arvelematta kernaasti noussut kääseistä ja\nkuvannut tämän ihanan näyn paperille, mutta koska minulla ei tätä\nlahjaa ollut, ajoin yhä eteenpäin. Lepolahden maatilalla vietin\nmonta hauskaa päivää. Vihdoin läksin sieltä 17:ntenä päivänä ja\nkuljin muutamia neljännespeninkulmia takaisinpäin samaa tietä, jota\nPuhoksesta olin tullut, Niinikummulle, tavatakseni vanhaa talonpoikaa\nMakkoista, joka oli seudun kuuluisin \"loihtija\". Kotvan aikaa sateen\njälkeen, joka tiellä oli yllättänyt minut, tulin Niinikummulle, ollen\nkahden vaiheilla, pitikö minun ensin poiketa Makkoiselle vai erääseen\nherraskartanoon, joka oli vallan lähellä Makkoisen tilaa. Valitsin\nedellisen ajatellen, että hän mieluummin ilmaisisi minulle tietonsa,\nkun piti minua omaan säätyynsä kuuluvana, kuin jos herraskartanosta\ntullen olisin poikennut hänen luoksensa. Ukko, jolla oli valkea\npitkä parta, näytti minusta aika oudolta, ollen vähän todellisen\nnoidan näköinen. Tervehdittyäni häntä ja puhuttuani muutaman sanan,\nhuomasin hänen vieressään hänen käyrän nuuskasarvensa, josta päätin,\nettä hän oli tottunut nuuskaaja. Otin siis esille nuuskarasiani ja\ntarjosin hänelle näpillisen nuuskaa. Ehkä epäillen että tässä piili\njokin taika, ei ukko mitenkään suostunut ottamaan tarjoamaani,\nennenkuin itse ensin olin ottanut ensimäisen hyppysellisen. Sitten\nhän rupesi enemmän luottamaan nuuskarasiaani ja minuun itseeni ja\nkertoi kaikennäköistä ihmeparannuksistaan. Paras hänen mielestään\noli se, jota hän kauan aikaa sitten oli käyttänyt erään Vaasan\nkauppiaan vaimoa varten. Makkoinen oli näet ollut käymässä tässä\nkaupungissa ja oli asunut erään kauppiaan luona. Tämän rouva sairasti\nvaikean-puolista tautia, josta ei yksikään kaupungin lääkäreistä\nollut voinut häntä pelastaa. Makkoinen, joka oli kuullut puhuttavan\ntästä, sanoo kauppamiehelle: \"Mihin kelpaavat teidän monet lääkärit,\nhe eivät monessa kuukaudessa kaikki yhdessä voi parantaa kipeätä\nihmisparkaa, jonka karjalainen talonpoika, jos suvaitsette, on tekevä\nterveeksi lyhyessä ajassa.\" Kauppias oli heti kaikin tavoin pyytänyt\nMakkoista käyttämään parannuskeinoaan ja oli kysynyt, tarvitsiko hän\nsitä varten apteekista jotakin, joka heti oli hankittava. \"Kourallinen\nsuoloja\", vastasi Makkoinen, \"on kaikki, mitä tarvitsen.\" Sen\nsanottuaan hän meni vajaan, ollakseen häiritsemättä, kuten hän\nitse sanoi, luki suoloihin loihtunsa ja käski antamaan ne rouvalle\njuoda veden seassa. Tämä tapahtui, ja seuraus oli se, että rouva\nheti tunsi itsensä paremmaksi ja ennen pitkää oli vallan terve.\nLääkärit olivat sitten hyvin uutterasti koettaneet saada tietää hänen\nparannuskeinonsa, mutta hän ei ilmaissut heille salaisuuttaan.\nJätän laveammin kertomatta, miten kauppias sekä tällä kertaa, että\nMakkoisen sen jälkeen käydessä Vaasassa, kohteli häntä niin hyvin\nkuin suinkin saattaa ajatella. Nyt kuului olevan jo kaksitoista\nvuotta kulunut siitä, ja Makkoinen pyysi minua hakemaan samaa\nkauppiasta; hän selitti minulle kadun ja kulman, missä hän muka asui,\neikä epäillyt, ettei minut mitä paraiten otettaisi vastaan, jos\ntoisin terveisiä vanhalta Makkoiselta Karjalasta. -- -- Tällaisiin\njuttuihin, joita usein kuulee suomalaisten viisaiden kertovan,\nsaattaa olla kolmenlainen syy. 1. Joku tekee heistä pilaa, tekeytyy\nsairaaksi ja antaa loihtijan parantaa itsensä, jolloin parannuskeino\ntavallisesti onnistuu ja vahvistaa loihtijassa sitä vakaumusta, että\ntämä on hänen voimakkaiden sanojensa vaikutusta. 2. Joku todella\nsairas vetoaa loihtijan apuun ja paranee, josta voisi mainita useita\nesimerkkejä. Tämä kuuluisi uskomattomalta, ellei tiedettäisi,\nmiten potilaan mielikuvitus voi vaikuttaa taudin lakkaamiseen.\nMuuan vallassäätyläinen Karjalassa kertoi, kuinka loihtija oli\nonnellisesti parantanut hänen silmänsä. Häntä olivat kipeät silmät\nkauan vaivanneet, liekkö hänellä ollut kaihi vai muu silmätauti,\nsitä en nyt muista. Pitäen luonnollisestikkin tarkkaa huolta näkönsä\nsäilyttämisestä, joka jo siihen määrään oli heikontunut, ettei hän\nvoinut lukea kirjaa, hän oli käynyt Kuopion lääkäreissä, jotka\neivät olleet voineet antaa hänelle vähintäkään toivoa, vaan olivat\nselittäneet, että hän välttämättömästi ennen pitkää oli menettävä\nsenkin vähäisen silmien valon, joka hänellä oli vielä jäljellä.\nSaatuaan tämän ankaran lausunnon hän oli lähtenyt Savonlinnaan\nja kysynyt neuvoa sikäläiseltä lääkäriltä, joka oli vahvistanut\nedellisten lausunnon. Palattuaan kotia nämä synkät toiveet muassaan,\nhän oli tavannut loihtijan, joka oli vakuuttanut, että hän oli\nparantuva yhdessä ainoassa yössä. Kuitenkin jo hylättynä kohtalonsa\nnojaan oli hän ajatellut: \"Jos minun kuitenkin välttämättömästi\ntäytyy menettää näköni niin voi olla yhdentekevää, jos se tapahtuu\nviikkoa aikaisemmin tämän loihtijan toimesta.\" Hän alistui siis\ntämän parannusyrityksiin. Illalla hänen maata pannessaan oli loihtija\nsitonut hänen silmilleen jonkunlaista haudetta, jolle hän ensin oli\nlukenut loihtulukunsa. Sairaan täytyi sitä ennen sulkea silmäluomet\nja nimenomaan luvata olla avaamatta niitä ennenkuin loihtija tuli\nhänen luokseen, joka oli tapahtuva seuraavana aamuna noin keho 3:n\naikaan. Jos hän sillävälin vähänkin aukaisisi silmiään, oli loihtija\nvakuuttanut, että hän heti paikalla tulisi umpisokeaksi, ja ettei\nhäntä koskaan senjälkeen voisi parantaa. Potilas lupaa järkähtämättä\nnoudattaa tätä määräystä ja odottaa, vähääkään liikuttamatta\nsilmiään, levottomasti aamua. Vihdoin tuli sovittu aika, ja loihtija\nastuu sisälle, mutisee ensin muutamia loihturunoja ja menee sitten\nsairaan luo. Sitten hän ottaa pois siteen, pesee silmäluomet ja\nkäskee potilaan avata silmänsä. Parasta kaikesta oli, että tämä heti\noli nähnyt sangen hyvin, ja vielä tänä päivänä hänellä on hyvä näkö.\nEi oltu saatu tietää, mistä se puuro oli tehty, jolla hänen silmiään\noli haudottu. Sillä oli ollut inhoittavan löyhkäävä haju, sen hän\nvaan tiesi. Useita sellaisia parannustapauksia voisin mainita,\njotka täten vakaannuttavat loihtijan maineen ja vetävät hänen\nluokseen apua tarvitsevia. -- Vielä on 3:s syy rahvaan kummallisiin\nkertomuksiin loihtijoista, nimittäin se, että nämä itse keksivät\nja luulottelevat kansalle kaikennäköistä, vetääkseen sen huomion\nsuuremmassa määrin puoleensa. Näin saattoi olla äsken mainitun\nMakkoisenkin parannusjutun laita, sillä kuuluu juuri asiaan, että\nkertomuksen todistajiksi etsitään kaukaisilla seuduilla asuvia,\nkuten esim. vaasalaisia, kun loihtija itse asuu Karjalassa, sillä\nniitä ei kukaan saata niin helposti kuulustella ja siten saada\nvakaumusta päinvastaisesta asianlaidasta. Mutta palaan Makkoiseen.\nKuunneltuani useita hänen kertomuksiaan ja vastineeksi kerrottuani\nhänelle jotenkin samanlaisia, pyysin häntä lausumaan minulle\nmuutamia loihturunojaan. Hän vastasi ensin vältellen, että hän jo\noli suurimmaksi osaksi unhottanut ne, mutta kun toistamiseen olin\nhäntä pyytänyt ja lukenut hänelle muutamia ennen kokoamiani, hän\nsiihen suostui. (Luin hänelle suomalaisia sananlaskuja ja muiden\nmuassa seuraavan: \"Paha mies on parratoinen, paha pitkän parran\nkanssa.\" Kuultuaan tämän sanoi ukko: \"Leikata toki pitäisi minunkin\npartani.\") Hän halusi kuitenkin, vähän koeteltuaan runojaan lausua,\nmuistinsa virkistykseksi kaikkein ensiksi saada muutaman ryypyn\nviinaa. Hän sanoi vallan mahdottomaksi ilman tätä valmistusta muistaa\nmitään asiallista. Ostin hänelle nuorelta emännältä viinaa, mutta\nmenetin siten kokonaan pelin. Sillä vaikka vanhus viinaa nautittuaan\ntuli avomielisemmäksi, oli siitä se epäedullinen vaikutus hänen\npuheeseensa, joka jo luonnostaan oli hieman epäselvää, että se tuli\nvielä paljo sekavammaksi. Suurimmalla vaikeudella voin erottaa sanat\ntoisistaan, ja jos erotinkin ne, ei ukko koskaan malttanut levätä\nsen vertaa, että olisin ehtinyt kirjoittaa ne muistiin. Juuri kun\nminun piti kirjoittaa jotakin riviä, oli hän jo ehtinyt runon toisiin\nosiin, niin ettei tästä voinut tulla mitään yhtenäistä. Ainoat,\nmitkä voin panna kirjaan, olivat muutamat mytologiset nimet ja\npaikat, jotka hänen sanellessaan runoja painuivat mieleeni, ja jotka\nkirjoitin muistiin. Näin ollen olisin kauempaa viipymättä lähtenyt\npois täältä, ellei minulle olisi kerrottu, että pitäjän räätäliä\nKinnusta odotettiin tänne samana iltana. Paitsi että sellaiset miehet\nusein osaavat lauluja ja runoja, joiden oppimiseen heillä on parempi\ntilaisuus kuin muilla, ollessaan työssä pitäjällä, tai jotka he\nitse joutohetkillään sepittävät, olin tästä Kinnusesta erityisesti\nkuullut, että hän asiasta tiesi jotakin. Päätin siis jäädä tänne\nyöksi. Kinnunen tulikin eikä edes kieltäytynyt ilmaisemasta minulle\nmitä tiesi. Oli vaan vahinko, ettei hän tietänyt niin paljoa kuin\nolin odottanut. Sadut huvittivat häntä enemmän, ja niitä hän lupasi\nhuvikseni kertoella vaikka kolme päivää läpeensä, kuten hän itse\nmainitsi. Minun ei kuitenkaan tehnyt mieli, kestitä häntä viinalla,\nkolmea päivää; huomasin näet että tämä oli välttämätön korvaus hänen\nvaivoistaan. Tämän vuoksi olisin seuraavana aamuna lähtenyt matkaan,\nellei jatkuva sade olisi pidätellyt minua melkein iltaan saakka.\nKuuntelin siis sen päivän Kinnusen satuja, ja suurella mielihyvällä\n(en saata sitä kieltää). Itse sadut tosin usein herättivät jotenkin\nvähäisen mielenkiintoa, mutta kertojan suuri taito lystillisesti\nesittää ne korvasi täydelleen niiden puutteellisuuden. Kinnusen\nluontainen taipumus sekä käsienliikkeillä että puheellaan matkimaan\nasiaa tai esinettä sekä tekemään se ilmieläväksi ja havainnolliseksi,\nolisi varmaankin koristanut teatteria paremmin kuin monen muun taito,\njoka on antautunut tähän ammattiin, Kinnusella vaan olisi pitänyt\nolla lasinen kuiskuttaja jotenkin kannunvetoisen pullon näköä, jotta\nhän joskus olisi saanut turvautua sen neuvoihin.\n\nEnnenkuin lähden Niinikummun talosta, tulee minun mainita eräs\nseikka, jota ehkä olisi paras olla mainitsematta. Kohta tultuani\nMakkoiselle tuli tänne eräs vanha mamselli edellä mainitusta\nherrastalosta. En tiedä tuliko hän sattumalta vai oliko Makkoisen\nväkeä, joka helposti oli saattanut ruveta minua epäilemään, ollut\nhäntä noutamassa. Hän teki minulle kaikenlaisia kysymyksiä, muiden\nmuassa osasinko ruotsia, jota kuitenkin juuri puhuin hänen kanssaan,\nja sitten, osasinko saksaa, joihin molempiin kysymyksiin vastasin\nmyöntävästi, lisäten kuitenkin saksankielen taitoon nähden, että\nosasin sitä sen verran kuin kotimaassa oli ollut tilaisuutta sitä\noppia, kun en ollut voinut matkustella Saksassa. En tiedä, oliko hän\njossakin suhteessa voinut väärinkäsittää vastaustani, vai miksi hän\nminulta mitään enempää kysymättä taas meni tiehensä. Olin odottanut,\nettä hän ensiksi olisi kysynyt, kuka olin, mutta sen hän kokonaan\nunhotti. Kysyin hänen mentyänsä, kuka hän oli, ja sain tietää, että\nhän oli kartanon herran sisar. Hetken kuluttua joku talon väestä,\njoka oli käynyt herraskartanossa, sanoi, että minua haluttiin nähdä\nsiellä. Meninkin sinne ja tapasin siellä taas mainitun naisen.\nHerrakin itse tuli kohta jäljestä sivuovesta saliin ja teki minulle\nmuutamia kysymyksiä, joihin vastasin. Pyytämättä minua edes istumaan\nhän taas katosi kiireisesti. Odotin hetken, sillä tahdoin ainakin\nsanoa hyvästi herralle, mutta häntä ei kuulunut, jonka vuoksi taas\nmenin Makkoisen taloon, jossa minua kohdeltiin erittäin hyvin ja\nvieraanvaraisesti. Sittemmin sain kuulla, ettei tällä herralla,\nomasta mielestään pahaksi onneksi, ollut väkeänsä saapuvilla, jotta\nolisi voinut vangituttaa minut. Mutta miksi hän ei tehnyt sitä\nseuraavana päivänä, koska hän kuitenkin varmasti tiesi, että yhä olin\nhänen naapurinsa luona? Tämä epäedullinen poikkeus karjalaisesta\nvieraanvaraisuudesta johtui, kuten lukija helposti huomaa,\nväärinkäsityksestä. Ja sen sijaan, että ihmettelisin tätä, pidän\npikemmin omituisena, etten koko matkaltani voi mainita ainoatakaan\ntoista esimerkkiä sellaisesta poikkeuksesta.\n\n18:ntena päivänä tulin Kiteen pappilaan, jossa kirkkoherransijaisen\nSteniuksen luona olin kaksi vuorokautta. Jaaman kylässä asuvan Pentti\nHirvosen luona, jolla, ollen itse kirjoitustaitoinen, muutamien\ntalonpoikien vakuutuksien mukaan oli koko joukko kirjoitettuja\nrunoja, en voinut käydä, koska Jaaman kylä oli jotenkin syrjässä\ntieltäni. Menin sen sijaan tapaamaan Olli Halttusta Ruppovaaraan,\njoka ei ollut niin syrjässä. Tultuani Ruppovaaraan, tapasin ensin\nmainitun Halttusen serkun, jolla oli kylän paras tila. Hän otti\nminut sangen kohteliaasti vastaan, pyysi minua käymään sisälle ja\nlupasi lähettää noutamaan Ollia. Oltuani täällä hetken, tuleekin\nOlli, joka täällä yleisesti on tunnettu \"maisterin\" nimellä, minkä\nhän luultavasti on saanut siitä, että osaa kirjoittaa jotenkin\nselvää käsialaa. Käännyin hänen puoleensa ja kysyin, osasiko\nhän paljon runoja, johon hän vastasi myöntävästi, mutta kohta\nsenjälkeen hän viittasi isäntää tulemaan kanssaan ulos. Siellä\nhän luultavasti tuumi ja punniskeli toisen kanssa, oliko hyvä\nilmaista niitä. Sillä suomalaisista runolaulajista ei vielä ole\nse pelko kadonnut, että heidän runonsa mahdollisesti ovat sitä\nlaatua, että he niistä joutuvat edesvastuuseen. Tällaiseksi olen\nasianlaidan melkein kaikkialla huomannut. Vähitellen ja huomiota\nherättämättä he koettavat saada varmuutta siitä, että asianlaita on\npäinvastainen. Niin esim., kun ennen keräämistäni loihturunoista\nolen lausunut jonkun voimakkaamman manauksen pahaa vastaan, on\nminulta monta kertaa kysytty, mistä olen saanut nämä runot.\nHelposti huomaa, minnepäin kysymys kallistuu, ja sen vuoksi olen\ntällöin aina sanonut unhottaneeni sen henkilönnimen, joka on ne\nminulle antanut. -- Kotvasen kuluttua Olli taas tuli sisään ja\naikoi ruveta lausumaan runojansa, mutta \"maisterin\" kävi, kuten\nmonen muun, ettei oikein tahtonut päästä alkuun. Hänen muistinsa\nhelpottamiseksi en pitänyt tehottomana hänen muistielintensä\nvoitelemista viinaryypyllä, ja siinä onnistuinkin paremmin kuin\nMakkoisen suhteen. Viipyessäni tässä talossa, isäntä näytti minulle\nkirjastonsa, joka talonpojan kirjastoksi oli sangen hyvä. Paitsi\nlukuisia hartauskirjoja oli siinä myös \"Eläinten tautikirja\"\nGananderilta sekä muutamia Juteinin kirjoitelmia. 21:ntenä päivänä\nläksin täältä Potoskavaaraan, josta minulla myös oli tiedossa\nrunonlaulaja Juhana Kattilus. Kuljettuani maitse neljännespeninkulman\nmatkan tulin pitkälle ja kaidalle, Kiteen järveen pistävälle\nniemelle, jolla oli muutamia taloja. Täältä minun piti saada soutaja\nlahden poikki, jonka toisella puolella Potoskavaara oli jonkun matkan\npäässä rannasta kohoavalla ylängöllä. Toisella rannalla minulle\ntapahtui se onnettomuus, että pyssyni, jonka olin asettanut puuta\nvasten pystyyn, auttaessani soutajaa veneen vedossa rannalle, kaatui\nkiveä vastaan, ja haulit valuivat siitä ulos. Lohdutin itseäni\nniin hyvin kuin voin tämän onnettomuuden suhteen ja kuljin miehen\nopastusta seuraten ylös kylään. Vaikkei hänen puheensa mukaan olisi\npitänyt olla enempää kuin näpeä neljännespeninkulma Kattiluksen\ntilalle, astuin vähintäin yli puolen peninkulman, monta mutkaa kun\nsain tehdä, sillä ei edes rannasta johtanut mitään polkua, jota\nolisi voinut seurata. Tapasin sitten niityllä lähellä erästä taloa\ntyttöjä, jotka pesivät vaatteita. Kysyin, oliko talo Kattiluksen,\nmutta siihen he vastasivat kieltävästi ja neuvoivat minua muuten\ntaloon, josta voin saada opastusta Kattiluksen luo. Sisällä tapasin\nmiehen, joka osotti minulle polun. Kuljettuani sitä saavuin viimein\netsimääni taloon. Emäntä otti minut hyvin vastaan, ja koska oli\npäivällisaika, hän laittoi minulle päivällistä, ilman että minun edes\ntarvitsi pyytää ruokaa. Vanhin poika, Juhana, oli paraikaa kalassa\nja tuli vasta iltapäivällä kotia. Ollenkaan estelemättä hän antoi\nminulle runot tai oikeammin laulut, mitä osasi. Tämä Juhana oli\nmerkillinen mies siitä, että hän vähemmässä kuin puolessa vuodessa\noli ilman kenenkään johtoa oppinut kirjoittamaan jotenkin selvää\nkäsialaa. Hän oli edellisenä talvena ollut potilaana ja silloin\najanvietteeksi harjoitellut kirjoittamista. Nyt hän jo kirjoitti\naika hyvin ja, mikä harvinaisempaa on talonpoikaiskirjoittajissa,\nkirjoitti sanat oikein raamatunkielen mukaisesti. Talon tytär,\ntämän Juhanan sisar, innostui niin lukemaan Topeliuksen runoja ja\nmuutamia muita suomalaisia kirjoja, joita minulla oli mukanani, että\nkokonaan oli unhottaa häät, joihin hänen illalla piti lähteä. Olisin\nmuuten vielä samana päivänä lähtenyt täältä, elleivät seuraavana\npäivänä vietettävät naapurin pojan häät olisi houkutelleet minua\njäämään. Hänen valittu kaunokaisensa oli toisesta kylästä, jonne\nhäävieraat jo päivää ennen olivat lähteneet. Minä puolestani pidin\nparempana viettää häitä ainoastaan jälkimäisessä paikassa. Odotin\nsiis Kattauksella seuraavan päivän iltaan saakka, jolloin Juhana\nKattiluksen seurassa, joka niinikään oli jäänyt kotia, läksin yli\npuolen neljännespeninkulman päässä olevaan häätaloon. Jos kohta\nolin kuokkavieras, otti talonväki minut sangen hyvin vastaan,\netenkin huilu teki minut vielä enemmän tervetulleeksi. Kotvan aikaa\nodotettuani ja pantuani odotusaikana muutamilta tänne kokoontuneilta\nmiehiltä runoja kirjaani, saapui morsiuspari useiden muiden seurassa\nmorsiamen kodista. Heitä tervehdittiin muutamilla pyssynlaukauksilla;\nminullakin oli haulipyssyni mukana. Lisäksi heille tulijaisiksi\ntarjottiin viinaa, jota isäntä kantoi heille jo pihalle vastaan;\nemäntä taas (tai joku joka häntä edusti) vastaanotti heidät olutkannu\nkädessä. Puhemies, joka johti jonoa, sai vasta useiden menojen\njälkeen viedä seurueen sisälle. Hänen tervehdittyänsä kysyttiin,\nkuten Karjalassa ja Savossa on tavallista: \"Mitä vieraalle kuuluu?\",\njohon hän myös tavallisuuden mukaan vastasi: \"Rauhassa vaan ollaan\nkaikki.\" Sitten häneltä kysyttiin, kuka hän oli, mistä kotoisin\nja millä asioilla liikkuva. Tähän hän vastasi kuvalauseilla.\nTehtävästään hän esim. kertoi löytäneensä ja ottaneensa kiinni\nkookkaan kotkan, joka oli riehunut hänen kananpesässään; kana ei\nollut luopunut kotkasta, vaikka olisi voinut vapautua sen kynsistä.\nOli luultu sitä lumotuksi ja koska kerta oli saatu kotka kiinni,\nniin tahdottiin urkkia selville, mistä se oli kotoisin, ja kun se\nnyt oli lentänyt tänne, arveltiin sen mahdollisesti olevan kotoperin\ntäältä, ja se tahdottiin nyt tietää. Isäntä, joka kysymykset\nteki, sanoi, ettei hän voinut ruveta pitempiin puheisiin heidän\nkanssansa, elleivät he näyttäneet passiansa, niin että tiesi,\nolivatko rehellistä väkeä. Puhemies vastasi siihen olevansa yhtä\nhalukas kuin velvollinenkin, mutta sanoi ensin tahtovansa istua,\nväsynyt kun oli pitkästä matkastaan. Pyydettiin siis heitä kaikkia\nistumaan pöytään, jolle jo aikaisemmin oli ruuat valmiiksi kannettu.\nMorsian \"kaason\" ja \"rytkän\" kanssa istui pöydän takana sulhasen\nvieressä, jonka viereen myös \"kosiomies\" asettui. Molemmin puolin\ntätä ryhmää istuivat äsken vihityn parin lähimmät sukulaiset, ja\nmuuten istuttiin, miten vaan oli sattunut. Ensin viina kiersi pöytää\nja kosiomiehen ottaessa ruokaryypyn isäntä selitti, ettei hänen\ntarvinnut antaa muuta passia, koska jo tästä kyllä saattoi nähdä,\nettä he olivat rehellistä väkeä. Kylläpä, ajattelin, ravintoloissamme\nvilisee kymmenen kertaa rehellisempää väkeä! Tarjotut ruuat eivät\nolleet eriskummaisesti valmistettuja eivätkä varsin monet. Leipää ja\nvoita, kalaa (tuoretta ja suolattua), rokkaa, piimää ja piiraita --\nsiinä kaikki. Oluthaarikka kierteli jotenkin uutterasti. Kuitenkaan\nei mitenkään saata ylistellä oluen hyvyyttä; sitä ei likimainkaan\nvoinut verrata hämäläiseen ja uusmaalaiseen olueeseen; se tuskin oli\ntavallista kaljaa parempaa. Ensi syömävuorolla morsian ei syönyt\nmitään, vasta toisella vuorolla hän sen teki. En tiedä mistä tämä\ntapa on johtunut, ehkäpä siitä, että hän tahtoi osottaa yhtä suurta\nkohteliaisuutta sekä ensi että toisen pöydän vieraille. Sen hän teki\nainoastaan siten, että hän edellisten syödessä, joilla muuten oli\netuoikeus istua, oli pelkkänä katsojana, ja jälkimäisten syödessä\notti osaa ruokain nautitsemiseen. Sen kautta syntyi jonkunmoinen\ntasapaino, eikä kummatkaan voineet pitää itseään halveksittuina.\nTästä näkee miten talonpojat pulmallisissa tiloissa, jommoinen esim.\nkysymys arvoluokasta aina on ollut, osaavat käyttäytyä luontevasti.\nMinulla oli todellinen huvi kuunnella pöytäkeskusteluja. Vaikkei\nainoatakaan herrasmiestä, ei pappia eikä nimismiestä ollut läsnä --\nminua näet pidettiin vertaisena, jota ei tarvinnut haikailla -- niin\nei täällä tapahtunut mitään, joka olisi loukannut säädyllisyyttä.\nEn nyt, enkä myöhemmin, nähnyt yhtään juopunutta, joka olisi voinut\ntehdä pahennusta seurassa. Tämä kuuluu uskomattomalta niistä, joilla\nei ole ollut tilaisuutta oppia tuntemaan suomalaista rahvasta muualla\nkuin lähempänä rannikkoa sijaitsevilla seuduilla, missä usein\nvallassäätyläistenkin läsnäollessa näkee kaikenmoista vallattomuutta\nharjoitettavan. Mutta ne, jotka ovat matkustelleet Karjalassa tai\nainakin muutamissa seuduin Savoa, varmaankin helpommin käsittävät\nja myöntävät tämän mahdolliseksi. Sittenkuin ilta-ateria oli ohi\nja ruuat korjattu pöydältä, tanssi nuoriso sekä pirtissä että\nporstuassa ja pihalla. Soittajaa tosin ei ollut, mutta sen sijaan\nlaulettiin. Väliin minä autoin soittamalla huiluani, ja siihen he\nolivat erittäin tyytyväiset, huomauttaen, ettei heillä koskaan ollut\nollut sellaista soittoa häätilaisuuksissaan. Vanhimmat istuivat\njutellen keskenään milloin talousasioista, milloin uskonnosta ja\nkaikenlaisista aineista, jotka heitä huvittivat. Muutamat kertoivat\nsatuja ja hauskoja pilajuttuja, toiset lauloivat lauluja ja runoja,\ntoiset taas ottivat osaa nuorison leikkeihin. Myöhään illalla nuori\npari meni morsiussänkyyn, joka oli valmistettu aittaan. Vieraat\nsaattoivat heidät sinne ja otettuaan keiltä jäähyväiset, palasivat\nhuvitteluihinsa. Toiset menivät levolle, mutta monet valvoivat koko\nyön. Varhain seuraavana aamuna, noin 3:n ja 4:n välillä istuttiin\ntaas pöytään, ja noin 8:n ja 9:n välillä toistamiseen. Morsiamella\ntai oikeammin nuorella emännällä eli miniällä, oli nyt jonkunmoinen\nalkajaistoimitus, se nim., että hän tarjosi viinaa ja olutta\nkaikille vieraille, joiden hänen omasta kädestään tuli ottaa lasi.\nSen jälkeen hän jakoi lahjoja appivanhemmilleen, langoilleen ja\nkälyilleen, lähemmille sukulaisilleen sekä kosiomiehelle, kaasolle\nja rytkälle. Niinä oli paitoja, kintaita, vöitä, nenäliinoja, sukkia\ny.m. Kuului asiaan, että hänen itse piti pukea anopille aiottu paita\ntämän ylle, mutta -- se huomattakoon -- muiden vaatteiden päälle.\nAnoppi oli sitten jonkun aikaa tässä paidassa, ja se näytti hyvin\nhullunkuriselta; vieras ei olisi voinut luulla muuta, kuin että\nhän paitasillaan vietti poikansa häitä. Saman kunnian nuori emäntä\nosotti kosiomiehellekin. Sitten alkoi täkäläisissä häissä esiintyvä\ntapa, nimittäin rahojen kokoaminen morsiamelle. Oli niitä, jotka\nantoivat 75 kopeekkaa, toisia jotka antoivat 50; väliin määrä oli\n20 kopeekkaa. Monet antoivat ruplan ja enemmänkin. Kun nämä rahat\noli koottu sekä lisäksi vähän pitäjän köyhille, pantiin toimeen\nmorsiamen hyväksi toinen keräys. Se tehtiin \"kirkko-avisionin\"\nnimellä. Jokaisen, joka tahtoi lunastaa kirkon, tuli panna pöydälle\njoku kolikko tai myös, jos niin tahtoi, setelirahaa. Viimeksi\nantanut sai omakseen kirkon, kunnes joku taas hänen jälkeensä pani\nkolikkonsa. Särjin itselleni noin ruplan verran pieniä rahoja ja\nlunastin ainakin 50 kertaa kirkon Hämeeseen, mutta oli aina niitä,\njotka myöhemmin lunastivat kirkon sille kylälle tai talolle, josta\nolivat kotoisin. Tätä kilpailua kesti kauan ja se tuotti morsiamelle\npaljon rahaa. Edellinen ja tämä jälkimäinen keräys tuottivat yhteensä\nvähän päälle 40 pankkoruplaa. Sitten nuori emäntä rupesi ottamaan\nosaa talousaskareihin, auttoi päivällispöydän kattamisessa ja ruokien\nkorjaamisessa aterian jälkeen sekä muissakin tehtävissä. Kaduin\nsittemmin, etten ollut käynyt morsiamenkin kodissa näkemässä, miten\nhäitä siellä vietettiin. Tosin Kattilus minulle siitä kertoi, mutta\nkysymällä ei kuitenkaan koskaan asiasta saa samaa käsitystä, kuin\nmilloin omin silmin sen näkee. Sulhasen tullessa sinne seurueensa\nkanssa kuului sielläkin olleen jotenkin samoja juhlamenoja kuin ne,\njoilla äsken kerroin hääjoukkoa vastaanotetun morsiusparin sekä muun\nseurueen saapuessa sulhasen kotiin. Kosiomies silloin tavallisesti,\nniin kerrottin, tekaisee itselleen nimen ja asian, sanoen jotenkin\ntähän tai tämänkaltaiseen tapaan, että hän esim. on Ananias suuren\npoika (raamatussa esiintyvä nimi), että hänen herrallansa on hyvällä\nja kauniilla paikalla ihana yrttitarha, missä kaikki muut puut,\npaitsi zittimpuuta (raamatullinen nimi) hyvin menestyvät, että hän\nnyt täydennyksen vuoksi halusi istuttaa tämänkin puun ja että hän\noli lähettänyt palvelijansa etsimään jotakin sen tainta. He olivat\nkuulleet, että täällä (morsiamen isän talossa) piti olla tuollainen\npuu ja olivat senvuoksi tulleet tänne, toivoen saavansa siitä\njonkun vesan, itse runkoa eivät aikoneet mitenkään vahingoittaa. He\nvakuuttivat samalla, että tämä vesa sen hoidon alaisena, joka heidän\nherransa puolelta alati tuli tämän yrttitarhan osaksi, oli hyvin\nviihtyvä ja ennen pitkää kantava hedelmiä. Kerrottiin senjälkeen\nmeneteltävän samoin kuin sulhasen kodissa, lukuunottamatta että, kun\nhääjoukko lähtee sieltä, kosiomies kysyy, ovatko morsiamen isä ja\näiti elossa ja sen jälkeen, mitä he tahtovat antaa omaisuudestaan\npoislähtevälle tyttärelleen. Muutamat antavat silloin lehmän,\nlampaan, tai jonkun vaatekappaleen; mutta välttämättömästi tulee\ntällöin aina luvata tyttärelle viikate, sirppi ja kassara.\n\nVielä tänä päivänä näkee Karjalassa joskus muutamia muita tapoja\nesiintyvän häissä. Ne ovat kuitenkin erilaiset eri pitäjissä, eikä\nniitä siis voi koota yksien ainoiden häämenojen kuvaukseen. Sillä\non aina oleva vaikeaa ratkaista, ovatko nämä eri juhlamenot ennen\nmuinoin yleisesti olleet käytännössä häissä. Monet temput, jotka\nvielä ovat käytännössä, lienevät ikivanhat, mutta toiset johtunevat\ntaas uudemmilta ajoilta. Olisi suotavaa, että joku, jolla olisi\ntilaisuus itse olla läsnä useissa suomalaisissa häissä, pitäisi\nsilmällä niissä esiintyviä tapoja ja vertaisi niitä keskenään.\nHelpommin kuin mitä millään muulla keinoin on mahdollista,\nsaataisiin täten selville mikä niissä on muinaisaikaista, ja\nvalmistettaisiin tietä täydellisempään tietoon itse häistä sekä\njossakin määrin muista niistä riippuvista seikoista. Toivoen\nasiantuntevien vastedes antavan lisätietoja, luulen olevani\nvelvollinen kuvaamaan muinaissuomalaisten naimatapoja tai oikeammin\nmainitsemaan niistä muutamia hajanaisia piirteitä. Naimiset olivat\ntärkeimpiä tapauksia heidän perhe-elämässään. Kosiomiehen täytyi\nolla kokeneimpia miehiä. Kaikkia seikkailuja, esteitä, vaaroja\nja vahinkoja tuli hänen, niin sanoakseni, mennä miekka kädessä\nvastustamaan. Kaikkea pahaa, minkä kadehtijat, noidat, velhot,\ntietäjät y.m. loivat hänen ja hänen seurueensa eteen, täytyi hänen\nosata vastustaa ja torjua. Mutta tämä oli vaan ikäänkuin valmistusta\ntiellä, sillä toiset ja vaikeammat asianhaarat kohtasivat pian\nmorsiamen vanhempain kodissa. Saavuttuaan tänne onnellisesti,\nkosiomies lasketteli ylistyspuheita kosijasta, tai kuten joskus\nnäyttää tapahtuneen, viimemainittu teki sen itse. Täällä asetettiin\nkosijalle useita ehtoja, kokeita, jotka hänen tuli suorittaa, ne\nkaikki tavattoman vaikeita ja vaarallisia. Tavallista näyttää olleen,\nettä hänen täytyi suostua kolmeen kokeeseen. Nämä eivät useinkaan\nolleet helpompia ehtoja kuin ne, jotka Akilles määräsi Jasonille, kun\ntämä kosi kultaista taljaa, Kosijan viimein suoriuduttua kolmannesta\neli viimeisestä kokeesta, tapahtuu kuitenkin, että viimeinen häneltä\nkielletään, jos kohta hän silloin kuitenkin useimmiten saattaa pitää\nmorsianta omanaan. Pitikö kosijan silloin hänestä päällepäätteeksi\nmaksaa jotakin, eli toisin sanoin, myivätkö vanhemmat tyttärensä,\non seikka, josta on ollut erimielisyyttä. Muutamat ovat väittäneet,\nettä näin oli asianlaita, mutta en oikeastaan tiedä, minkä nojalla.\nVanha runo, joka käännöksenä esiintyy muun muassa Rühs'in teoksessa\n\"Finland och dess innevånare\" (Suomi ja sen asukkaat) sivulla\n13, muka on aiheena tähän väitökseen. Mutta tarvitsee vaan lukea\nsen viimeiset säkeet, niin voi tehdä yhtähyvin päinvastaisen\njohtopäätöksen. Kosija on näet edellä kertonut kaunokaiselleen,\nmitä on antanut tai oikeammin lahjoittanut hänen vanhemmilleen ja\nlähimmille sukulaisilleen (saadakseen heidät suostumaan morsianta\nkosijalle antamaan), jolloin morsian nimen omaan sanoo:\n\n    Vähänpäs hyvästä annoit,\n    Pikkuruisen kaunihista;\n    En huoli minä sinusta.\n\nTämän kautta tyttö yhtä selvästi selittää olevan hänen omassa\nvallassaan, tahtooko hän ottaa vai hylätä kysymyksessä olevan miehen.\nHallussani on toinen hämäläinen runo, jossa kerrotaan, että Klaus\nKurki, joka monta vuosisataa sitten oli Vesilahdella sijaitsevan\nLaukon tilan omistajana, tultuaan lemmittynsä vanhempien kotiin oli\nkysynyt: \"Onkos teillä neittä myydä?\" Tämäkin antaisi jotakin aihetta\nedelliseen väitökseen, jos vaan tyytyisi näihin sanoihin, ottamatta\nhuomioon mitä seuraavassa sanotaan:\n\n    \"Kukas hullu muu kuin piika,\n    Jos ei hullu, niin on himmi,\n    Otti kihlat, anto kättä.\"\n\nTästä päättäen täytyy siis tunnustaa, että tytöllä oli toiminnan\nvapaus. Samalla tavoin voinee toisiakin paikkoja selittää, jotka\nnäyttävät tukevan edellistä käsitystä (esim. Topelius II. 8, I.\n23, j.n.e.). Mutta kukapa voinee kieltää, ettei suomalaisillakin\njoku mahtisana vanhempien puolelta, sekä muinoin että nykyään,\nsaata pakottaa tytärtä vastoin tahtoansakkin valitsemaan tuleva\nkohtalonsa. Onhan Europan valistuneiden kansojen sivistyneissäkin\nluokissa tuhansia esimerkkejä samasta kaikkivaltiaasta pakkokäskystä\nmilloin isän, milloin äidin tai muun naittajan puolelta. Sielläkin\ntapahtuu, että tytär myydään, olkoonpa vaan, ettei käytetä tätä\nsanaa, mutta itse menettelyä ei voi peittää, vaikka nimikin\nmuutetaan. Kuitenkin näemme, miten itse Väinämöinenkään, vaikka hän\noli ylen mahtava, ei tahtonut käyttää valtaansa rajoittaaksensa\nkaunokaisen vapaata toiminta- ja valintavaltaa. Hän näet kosiessaan\nTuuletarta (Tuulikkia) uutterasti anoi hänen suostumustansa, ensin\nkääntymättä isän tai äidin puoleen, näin jättäen meille arvokkaan\nesikuvan seurattavaksi. Mutta olkoon tämän asian laita miten tahansa;\nminä palaan alkuperäiseen kysymykseeni, josta tämä sivuseikka johti\nminut pois. Saatuaan vanhemmilta suostumuksen, ja usein pelkkä\näidin suostumus lienee ollut riittävä, näyttää kosija heille sekä\nmuille läheisimmille sukulaisille, jotka nämät uudet siteet hänelle\ntuottivat, antaneen muutamia lahjoja. Syystä voitaneen väittää,\nettei morsiantakaan näissä tilaisuuksissa unhotettu, sillä muutamat\nvanhat laulut viittaavat selvästi siihen. Niitä temppuja, jotka\nnyt mahdollisesti seurasivat, ei tarkoin tunneta. Näyttää siltä,\nkuin morsian tällöin olisi puettu jollakin erityisellä tavalla.\nSillä henkilöllä, joka tämän pukemisen toimitti, on oma suomalainen\nnimensä \"kaaso\". Luultavasti silloin myös nuori pari vieraidemniesten\nläsnäollessa teki jonkunmoisen keskinäisen lupauksen. Sulhanen otti\nsitten kaunokaisensa rekeen tai hevosen selkään, ja seurue läksi\nsulhasen kotiin. Kaaso monesti täällä vielä kehotti sulhasta säveästi\nkohtelemaan valloittamaansa morsianta sekä elämään hänen kanssaan\nsovussa. -- Tämä matka oli taas vaarallinen. Kosiomies ei koskaan\ntarpeeksi voinut varustautua pahansuopien ja kateellisten vehkeitä\nvastaan. Tämänpä vuoksi hän todellisissa rukouksissa kääntyi niiden\nvoimakkaimpien jumaluusvoimien puoleen, joiden apua hän luuli\ntarvitsevansa noita vehkeitä torjuakseen. Heidän saavuttuaan sulhasen\nkotiin, appivanhemmat ja lähimmät sukulaiset olivat siellä heitä\nvastassa sekä onnittelivat nuorta paria, etenkin morsianta. Koko\ntämän juhlallisuuden kuluessa kosiomies ja kaaso lähinnä sulhoa\nja morsianta nauttivat suurinta kunnioitusta. Useita kilpailuja\nnäyttää heidän keskenään tapahtuneen, varsinkin sen johdosta, että\nkumpikin tahtoi omaa puolustettavaansa ylistellä. Ainakin esiintyy\nsellaisia kilpailuja ja ylistyksiä parissa vanhassa runossa, jotka\nvielä välistä esitetään Karjalassa. Koska en tunne ennen painettuja\nrunoja, joihin kohta kohdalta voisin vedota äsken antamani kuvauksen\ntueksi, olen katsonut sopivaksi tähän liittää muutamia, jotka minulla\non käsikirjoituksena. Niin esim. kosiomies lukee lähteissään kosijan\nkanssa matkaan:\n\n    Kave eukko luonnotar,\n    kave kultainen korea,\n    kuos mulle kultakangas,\n    valas mulle vaskivaippa,\n    jonka alla yöt lepäjän,                      5\n    päivät päälläni pitelen;\n    jott'ei poika pois tulisi.\n    emon tuoma erkaneisi,\n    eksyisi emon tekemä,\n    hivus himmen lankiaisi.                     10\n    Kave eukko luonnotar,\n    kave kultainen korea!\n    lähes tietä neuvomahan,\n    ratoa ojentamahan,\n    minne neittä naitanehen,                    15\n    morsianta juohetahan.\n    Hako vastahan tulevi,\n    sekin katkaise kaheksi,\n    siitä syrjähän sysäjä,\n    mennä suuren, mennä pienen,                 20\n    kulkea vähäväkisen,\n    mennä pitkän perkelehen.\n    Ukkoni isä ylinen,\n    mies on vanha taivahinen!\n    pistä aita pihlajainen,                     25\n    aita rautainen rapaja,\n    ympäri minun väkeni,\n    kahen puolen kansastani;\n    vitsastele maan maoilla,\n    käännä kyillä, kärmehillä,                  30\n    pää ulos, sisähän häntä,\n    kita kirrin laulamahan,\n    pään puoli päräjämähän\n    etisellä ilmallani,\n    takaisella puolellani,                      35\n    kupe'ella kummallani.\n    Onkos vanhoa väkeä,\n    iankaiken istunutta\n    kanssani kavehtimahan,\n    kerallani keikkumahan,                      40\n    jott'ei poika pois tulisi,\n    emän tuoma erkaneisi,\n    eksyisi emän tekemä,\n    vaimon kannettu katoisi!\n    Sata miestä miekatonta,                     45\n    tuhat miestä miekallista,\n    kateita kaatamahan,\n    vastuksia voittamahan!\n    Kateilta silmä kaiva,\n    noialta nenä repäise,                       50\n    valehelta vatsa viillä,\n    jotta hiiet himmastuisit,\n    perkeletkin peljästyisit,\n    karkuais maan katehet.\n\nMaan jumaluuksia avuksihuudetaan. Kosiomies asettuu itse kellariin\ntai muuhun kuoppaan ja rukoilee seuraavasti:\n\n    Nouse nyt maasta mannun eukko,\n    pellosta peri-isäntä,\n    poian ainoan avuksi,\n    miehen kuulun kumppaniksi,\n    kanssani kavehtimahan,                       5\n    kerahani keikkumahan,\n    etisellä ilmallani,\n    takaisella puolellani,\n    kupeilla kummallani.\n    Ei ne oo vasten itseäni,                    10\n    eikä vasten joukkoa,\n    vaan on vasten vastuksia,\n    vasten vaivoja pahoja.\n    Lähes tuonne sie keralla\n    vetämähän vempeleestä,                      15\n    aisasta avittamahan,\n    luokista lutistamahan.\n\nKalmaa rukoillaan seuraavalla tavalla. Kosiomiehen täytyy silloin\njoko torstai-iltana tai sunnuntai-aamuna mennä kalmistoon ja lausua:\n\n    Onko vanhoa väkeä,\n    iänkaiken istunutta,\n    jok' on viikon maassa maannut,\n    kauvan lieossa levännyt?\n    Noskaat maasta miekkamiehet,\n    hiekasta hevosväki,\n    pojan ainoan avuksi,\n    miehen kuulun kumppaniksi,\n    kanssani kavehtimahan.\n\nVeden neitoset saavat seuraavan rukouksen osakseen (kosiomiehen\ntuli sitä lukiessaan asettua kummulle);\n\n    Nouse neitonen norosta,\n    hienohelma hettehestä,\n    neito lämmin lähtehestä,\n    muori mustasta muasta,\n    kanssani kavehtimahan,\n    kerallani keikkumahan,\n    etisellä ilmallani,\n    takaisella puolellani,\n    kupehella kummallani,\n    kateita kaatamahan,\n    vastuksia voittamahan,\n    Ei tuo vaston itseäni,\n    eikä vaston joukkojani,\n    vaan on vaston vastuksia,\n    vasten vaivoja pahoja.\n\nKosiomies lukee edelleen hevosta turvatakseen:\n\n    Otan mä Hiiestä hevosen,\n    vuoresta valitun varsan,\n    Hiien ruunan ruskeimman,\n    joll' on rautaset kapiot,\n    tulitukka, rautaharja.                       5\n    Itse seppä Ilmarinen,\n    takoja iänikuinen\n    kesät kengitti hevosta,\n    talvet tallikonkaria,\n    minun kosihin mennäkseni                    10\n    Hiien linnan neitosia,\n    Kakkovuoren orpanoita,\n    jonk' ei kynnet kilpistele\n    ilmankahan iljenneillä,\n    kalmankahan kalliolla.                      15\n    Ukkoni tulinen miekka\n    tyvin tippui taivosesta,\n    päin pilvestä putosi\n    käteheni oikeahan;\n    jonka päivä päästä paistoi                  20\n    kuu västistä välötti,\n    jolla hurttia hutelen,\n    poijes kalmat karkottelen\n    etiseltä ilmaltani,\n    takaselta puoleltani,                       25\n    kupehelta kummaltani.\n\nTäten kuvattuani muinaisaikaisia häämenoja palaan olooni\nPotoskavaaran talossa. Vieraat hajaantuivat nyt kaikki juhlamenojen\npäätyttyä ja matkustivat jälleen koteihinsa. Kumppanini Kattilus\nja minä jäimme kuitenkin isännän kehoituksesta taloon iltaan ja\nvielä seuraavaan päiväänkin asti. Oli nyt juhannusaatto, jota\ntäällä, kuten kaikkialla muuallakin Suomessa, vietetään useita\njuhlamenoja noudattamalla, jos kohta nämä menot ovat erilaiset eri\nseuduilla. Karjalassa, kuten myös Savossa on tapana silloin polttaa\nkokkoa, johon toimeen täälläkin illan lähestyessä valmistauduttiin.\nVanhoja karheja, hajallisia veneitä y.m. pidettiin hyvin tärkeänä\npolttoainesten osana. Tämän huomasin siitä, että sellaisia etäämmältä\nhevosella suorastaan kuljetettiin tänne, vaikka polttopuita kyllä\noli likempänä. Tämän johdosta kysyin, oliko arveluni oikea, ja\nsiihen vastattiin myöntäen. Nämä polttoainekset ladottiin nyt läjään\npäälletysten ja ympärille asetettiin pitkiä kuivia puita, joiden\nlatvat yhdistettiin niin, että koko laitos oli suunnattoman suuren\nkeilan muotoinen. Vähän aikaa auringonlaskun jälkeen sytytettiin tämä\nkorkealle mäelle rakennettu kokko. Jo ennenkuin meidän \"kokkomme\"\noli ehtinyt kohota maasta leimuavilla siivillään, nähtiin toisia\nsellaisia muualla. Sittemmin rupesi vielä useampia näkymään, sillä\nmelkein joka talolla on oma kokkonsa, jos kohta myös usein kaksi tai\nuseampia taloja, etenkin kun ne eivät sijaitse etäällä toisistaan,\nyhdistynein voimin rakentaa yhden ainoan kokon. Tämä siellä täällä\nleimuavien korkeiden tulien näky kiinnitti alussa koko minun\nhuomioni siihen määrään, että tuskin näin mitä muuten tapahtui\nmeidän kokollamme. Näytti siltä kuin taivas kaikkine tähtineen\nolisi siirtynyt alas maan päälle. Kuitenkin näin, että joukko\nlapsia ja poikia tanssi sen ympärillä ja että muutamat vanhemmatkin\nihmiset ottivat tanssiin osaa. Vanhemmat henkilöt lauloivat runoja\nja muutamat huvittelivat itseään ampumalla laukauksia ilmaan.\nOli niitäkin, jotka olivat ottaneet mukaansa viinapullon, jaellen\ntäällä sen sisällystä, toiset taas kohentelivat kokkotulta. Täten\nvietettiin suurin osa tätä yötä. Palatessamme kotia, odotin saavani\nnähdä muita temppuja, mutta koska ne näyttivät olevan lopussa, ja kun\nminä sitäpaitsi valvottuani edellisinä öinä olin jotenkin väsynyt,\nlaskeuduin mielelläni vuoteelle, jossa vasta myöhään seuraavana\npäivänä heräsin. Mieleeni muistui kulunut juhlallinen ilta ja halusin\nkernaasti tietää syytä kokon polttamisen tapaan. En kuitenkaan\ntahtonut saada siitä oikeata selitystä, sillä tarkoitus, jopa\npelkkä merkityskin, näyttävät unhottuneen nykyisiltä suomalaisilta,\nvaikka itse tapa on pysynyt. Mikäli kuitenkin puoleksi arvaamalla\nvoin saada selville, näyttää ensimäinen aihe kokon polttamiseen\nesi-isillämme olleen uhri useille jumaluuksille, esim. sille, joka\nedisti viljankasvua sekä niille, jotka antoivat heille onnea vesillä\neikä vähempää niille, jotka suosivat metsästysretkiä. Ennen muinoin\nnäet kannettiin kokkoon vanhoja jousia ja nuolia, ja vielä nytkin\njoskus, kun sattuu olemaan rikkinäisiä pyssynvarsia, nekin tuodaan\nsinne. Nämä annettiin silloin \"kokolle\" (kotkalle), joka tulisiivin\nleijaili korkeutta kohti vieden saamansa esineet kiitollisesti\ntakaisin taivaallisille suojelijoille. Suomalaiset luulevat kokon\nkaikista linnuista lentävän korkeimmalle taivasta kohti. \"Ei yksikään\nlintu niin korkialle lennä, kuin lentää se kotka (kokko) poikineen\",\nlauletaan laulussa, ja siitä tämä kuvallinen nimi luultavasti on\nsaanut alkunsa. Mitä sitten tulee siihen aikaan, jolloin muinaiset\nesi-isämme polttivat kokkotulia, on vaikea tietää, tapahtuiko se\nyksinomaan juhannusyönä vai myöskin muina aikoina vuotta. Minun\nkotiseudullani, Karjalohjalla, kuuluu kokkoa poltetun muinoin\njotenkin samoja temppuja noudattamalla helluntai-yönä, mutta tämä\ntapa kuuluu sittemmin jonkun esivallan kiellon johdosta hävinneen,\nniin etteivät nuoremmat enää ollenkaan sitä muista. Ainoastaan\nvanhat ihmiset voivat vielä muistella sitä aikaa, jolloin näitä\ntulia, täällä \"helavalkiain\" nimisinä, poltettiin. Samoin kuin\nmyöhäisemmillä suomalaisilla kokon viettämisaika oli epämääräinen,\nnäyttää siltä, kuin ei esi-isillämmekään olisi ollut mitään sitä\nvarten määrättyä aikaa. Jos se sen lisäksi alkuperäisestä oli\nheillä uhritemppuna, kuten on syytä olettaa, on hyvin luultavaa,\nettä muinaissuomalaiset paimentolaiselintapoineen varsin usein\nsaivat tilaisuutta kokon polttamiseen. Jos he lähtivät liikkeelle\njostakin paikasta, missä kesäkylvöihin oli käytetty jotakin karhia,\njota eivät huolineet kuljettaa uuteen paikkaan, koska metsä\nkaikkialla helposti antoi heille siihen ainesta, niin he uhrasivat\nsen jumalille. Samoiten, jos joku jousi katkesi, niin ei sitäkään\nmuuten voitu kunniakkaammin käyttää, ja lähtiessään pois joen tai\njärven rannoilta, eivät he ehkä viitsineet viedä mukaansa veneitä,\nvaan antoivat kokon viedä ne taivaan jumalille, joiden luona sen\nkorkeilla lentoretkillään luultiin käyvän. Jotenkin näin olen\nkuvitellut kokkotulen alkuperää, ja syitä tähän olettamukseen on\nkyllä olemassa, kuten äsken osotin. Mutta kukapa nykyolojen nojalla\nvoikaan tunkea muinaisajan pimeyteen ja sanoa: Minä olen löytänyt\ntien. Olisin toivonut vaan, että juhannusaatto-iltana olisin voinut\nolla läsnä useammassa paikassa edes nähdäkseni kaikki tänä iltana\nisänmaassani esiintyvät tavat. Lienee kaikille tunnettua, miten\nne vaihtelevat eri seuduilla. Minun syntymäseudullani esim. on\nnykyään tapana juhannusyönä ennustella tulevia tapahtumia. Siinä\ntarkoituksessa, mennään jonkun kolmasti siirretyn talon katolle tai\nmyöskin kivelle, jota ei koskaan ole liikutettu paikaltaan; näin\nluullaan yleensä suurten kivien laidan olevan (jättiläiskiviä lukuun\nottamatta). Siinä istutaan liikahtamatta ja odotetaan näkyjä, jotka\nmuka selittävät tärkeimmät tulevat tapahtumat. Tytöt odottavat\ntavallisesti täällä ensi kerran näkevänsä tulevan sulhasensa, ja\nmitähän tyttö saattaisi hartaammin sydämestään toivoa! Vanhat\nnaiset haluavat kernaasti tietää, miten lehmät ja muut eläimet\nseuraavana vuonna jaksavat. Toiset odottavat muita tapauksia. Mutta\njotta oltaisiin varmat siitä, ettei ehkä joku noita tai paha henki,\nkuten joskus on tapahtunut, tule väliin, käydään edellisenä iltana\nvirsikirja kädessä yhdeksän kertaa talon tai kiven ympäri ja\nnimenomaan vastapäivään. Lapsena istuin näin tuona yönä usein muiden\nkanssa, ollen vahvasti vakuutettuna siitä, että näin oli mahdollista\nsaada selville tulevaisuuteni tähti, ja menetettyäni poikana jonkun\nverran tätä vakaumustani, ruveten melkoisesti epäilemään näkyjen\ntodellisuutta, istuin mukana pääasiallisesti nähdäkseni kylänpoikien\nilveilyjä, joilla he huviksensa säikyttelivät katolla istuvia.\nValepukuisina he usein tulivat etenkin sellaisiin paikkoihin, joihin\ntyttöjä oli kokoontunut, ja tekivät heille kaikenlaisia kepposia.\nUsein nämä pojat tekeytyivät aaveiksi ja onnistuivat siinä niin\nhyvin, että tytöt todella luulivat nähneensä näkyjä ja tekivät\njohtopäätöksiä kaikenlaisten toivorikkaiden tulevien tapausten\nsuhteen. Kaikenlainen noituminen onnistui myös tänä yönä hyvin. Samoin\nkuin pääsiäisyö tässä suhteessa oli sovelias noita-akoille, heidän\nnoituessaan karjaa, juhannusyö soveltui miehille, jotka juuri silloin\nluulivat voivansa siirtää runsaan sadon toisen pellolta omallensa.\nSiinä tarkoituksessa he kulkivat sen pellon halki, jolta tahtoivat\nviedä pois onnen, tavoittelivat sylillään tähkäpäitä, joita heidän ei\nkuitenkaan tarvinnut nyhtää irti, menivät sitten omalle pellolleen ja\nkylvivät sylistään näkymätöntä viljaonnea. Jätän mainitsematta monet\nmuut taikauskoiset tavat, jotka kotiseudullani juhannusyönä olivat\nkäytännössä.\n\nSittenkuin häät, kokkojuhla y.m. olivat ohitse ja levättyäni\nhäätalossa yöni, läksin juhannuspäivän aamuna yhdessä matkakumppanini\nKattiluksen kanssa hänen taloonsa, johon olin jättänyt laukkuni\nja muut tavarani. Nyt vasta Kattilus kertoi hupaisan tapahtuman.\nMainitsin Potoskavaaralle tullessani ensin poikenneeni toiseen taloon\nkysymään tietä Kattilukselle, Siellä minua oli luultu karkulaiseksi\nja oli kuviteltu, että minulla muka oli mukanani suurempi seurue,\njoka yöllä oli tuleva Kattiluksen taloa ryöstämään, sillä tiedettiin,\nettä hänellä oli hieman varoja. Sattui vielä niin hullusti, että\nminä koivikossa tien vieressä, joka johti Kattiluksen taloon, istuin\nja puhalsin hetken huiluani. Tämä oli vielä vahvistanut heidän\naikaisemmin saamaansa ajatusta minusta, he näet kuvittelivat, että\nminä täten annoin merkin muulle joukkiolleni. He olivat pitäneet\nvarmana, ettei seuraavana aamuna Kattiluksella nähtäisi muuta kuin\ntyhjät seinät. Tätä peläten mainitun talon isäntä seuraavana aamuna\ntuli Kattilukselle, lähemmin saadakseen asiasta varmuutta. Mutta\nkuinka hän liekkään nolostunut nähdessään minun paperini ja kirjani\npöydällä ja minun itse aivan hiljaisena istuvan aamiaispöydässä\ntalonväen kanssa. Tämä kertomus huvitti minua, jos kohta toiselta\npuolen se ajatus, että täten mahdollisesti olin pelästyttänyt useita\nennen ja että vastedeskin saatoin muita pelästyttää, minua hieman\npahoitti. Nautittuani vieraanvaraista kohtelua Potoskavaaralla\nläksin sieltä juhannuspäivänä Tohmajärven pappilaan. Peläten, että\ntänä kesän suurimpana juhlapäivänä herättäisin kansassa saman\nepäedullisen ajatuksen itsestäni, kuin minkä Potoskavaaran mies\noli saanut, ja että siten häiritsisin tuota sävyisää väkeä sen\nmaalaisrauhassa ja huvituksissa, en tahtonut poiketa varsin moneen\npaikkaan, ja niissä taloissa, joihin kuitenkin poikkesin, noudatin\nsitä varovaisuutta, että jätin pyssyni porstuaan. Rahvaalla ei\ntäällä näyttänyt olevan samaa tapaa kuin minun kotiseudullani,\nnimittäin että tänä päivänä olisi koristanut tupiaan lehtioksilla,\nkuten esim. pihlajalla, tuomella, koivulla, j.n.e. En ainakaan nähnyt\nmerkkiäkään siitä siellä, missä kävin. Matkalla Jouhkolaan sattui\nminulle omituisen ikävä tapaus. Niityllä, jonka halki kuljin, oli\npyöreitä puita pantu niityn läpi juoksevan puron yli. Kulkiessani\nnäitä myöten, luiskahti toinen jalkani puulta ja minä upposin polvea\nmyöten mutaan. Tämä ei muuten olisi merkinnyt mitään, ellen vähää\nennen olisi pukenut ylleni parempia housujani, sillä aioinpa näin\npuettuna käydä rovastia tervehtimässä. Minulla ei ollut muuta neuvoa\nkuin itse keskellä kirkkoaikaa ruveta pesemään housujani. Kaikeksi\nonneksi rovastinrouva Cleve Rantasalmella oli antanut minulle niin\nrunsaasti saippuaa, että minulla vielä siitä oli melkoinen määrä\njäljellä, ja se tuli nyt tässä hyvään tarpeeseen. Ryhdyin siis työhön\nmuistellen, että varsin hyvin soveltui pyhäpäivänä \"auttaa härkää\nkaivosta\". Parin tunnin kuluttua housuni taas olivat kuivat, ja minä\nsaatoin siis taas jatkaa matkaani. Iltapäivällä tulin kahvinjuonnin\naikaan Jouhkolaan, jossa minua kohdeltiin sillä hyväntahtoisuudella,\nmikä Karjalassa kaikkialla on tavallista. Samoin kuin matkustaja,\ntavatessaan vieraassa maassa odottamatta jonkun maalaisensa, kaiketi\njoutuu äkillisen ilon valtoihin, niin on melkein sen laita, joka\nollessaan kaukaisilla seuduilla omassa isänmaassaan tapaa jonkun,\njohon hän jollakin tavalla on lähemmässä suhteessa. Näin kävi\nminun, kun täällä näin ylioppilas Ahlstuhben, joka oli rovasti\nValleniuksella kotiopettajana. Vaikka Turussa tuskin tunsin hänet\nulkonäöltä, tuntui minusta nyt, kuin olisin ollut hänen vanha\ntuttavansa; näin tilapäinen hetki saattaa vaikuttaa tenhoavasti,\ntehden heikonkin siteen vahvaksi. Niinä kahtena vuorokautena, jotka\nolin Jouhkolassa, kirjoittelin kirjeitä tuttavilleni. Sillä aioin\nTohmajärveltä suoraa päätä lähteä Arkangelin lääniin, jonka vuoksi\ntäkäläisen postikonttorin kautta tahdoin antaa kotiväelleni tietoja\nitsestäni. Tulin sittemmin valinneeksi toisen matkasuunnan, nimittäin\nSortavalaan. -- Jouhkolan maatila on kauniilla paikalla Tohmajärven\nrannalla, josta sen erottaa ainoastaan peltotilkku ja lähempänä\nrantaa oleva, iäkkäitä puita kasvava lehto. Järven toisella rannalla,\nei varsin kaukana, on kirkko.\n\nKesäkuun 26:ntena päivänä läksin Tohmajärveltä ja tulin vielä saman\npäivän iltana Pälkjärven pappilaan. Rovasti Hultin istui syrjärahilla\nportaiden laidalla, ja hänen vieressään istui hänen apulaisensa\nkomministeri Reilander. Tavallisuuden mukaan minä esitin itseni\nja minut otettiin, kuten tavallista, hyvin vastaan. Mainittua\nkomministeri Reilanderia pidin täällä jotenkin pitäjäläisenäni,\nkuultuani, että hän oli kotoisin Raumalta, vaikkapa Raumalle\nKarjalohjalta onkin kokonaista 20 peninkulmaa. On ihmeellistä ja\nsamalla vaikeaa selittää, mikä salainen ilo valtaa mielemme, kun\nkaukana kotoa tapaamme jonkun, joka on kotoisin synnyinseutumme\nlähitienoilta. Tutunomaisesti avaamme hänelle sydämemme ja pidämme\nhäntä ikäänkuin lähimpään sukulaispiiriimme kuuluvana. Luulenpa,\nettä erotuksetta pitäisin veljenäni jokaista suomalaista, jonka\ntapaisin Saksassa, ja samoin jokaista europpalaista, jonka näkisin\nAfrikan-matkalla. -- Rovasti Hultin oli minua kohtaan niin\nystävällinen, että hän kutsutti erään runoja taitavan torpparinsa\nniitä minulle lukemaan. Tämä näytti kyllä osaavan niitä muutamia,\nmutta papin, mainitun Reilanderin, läsnäollessa hän hyvin\nvastenmielisesti tahtoi niitä lukea julki. Täältä Sortavalaan päin\ntuntui kotimainen runotaito, mikäli saatoin huomata, yhä enemmän\nhäviävän, ja mikäli kerrottiin, sitä tuskin tunnettiin Aunuksen\nkuvernementissa. Ettei taikausko siellä uskollisesti seuraa häviävää\nrunotaitoa, kuten muutamat ovat kuvitelleet, näkee muun muassa\ntäällä esiintyvästä tavasta uhrata kirkkomailla rahoja ja ruokaa.\nPälkjärven suntio kuuluu vielä usein löytävän lantteja, jotka\non uhrattu kirkkomaalla, ja jotka hän, ennakkoluuloista vapaana\nmiehenä, arvelematta uudelleen uhraa muutamaan viinaryyppyyn. Lähellä\nPälkjärven kirkkoa on kolme melkoisen suurta herrastaloa, nimittäin\nYlähovi, Alahovi ja Rantahovi. Ensinmainitussa, jonka omistaa\nnimituomari Olsoni, olin kaksi vuorokautta. Kesäkuun 28:ntena päivänä\nsöin ensi kerran Karjalassa mansikoita. Minusta tuntui omituiselta,\nettä ne täällä kypsyvät samaan aikaan kuin Uudellamaalla; sielläkään\nnäet ei saa mansikoita ennen kuin muutama päivä juhannuksen jälkeen.\nKysyin, kypsyivätkö ne joka vuosi yhtä aikaisin, vai oliko nyt\npoikkeustapaus, mutta vastattiin, että usein viime vuosina oli saatu\nmansikoita jo juhannukseksi, ja että tänä vuonna päinvastoin marjat\nsateisen kevään vuoksi olivat kypsyneet tavallista myöhemmin. Noin\nviisikymmentä vuotta takaperin oli tavallisesti saatu mansikoita\nvasta heinäkuun keskivaiheilla, siis kokonaista kolmea viikkoa\nmyöhemmin. Niin paljon on ilmanala täällä näin lyhyessä ajassa\nlauhtunut. -- Isoisäni veli, joka aikoja sitten seppänä oli muuttanut\nUudeltamaalta ja asettunut Pälkjärvelle, ei enää ollut elossa.\nMinulla oli kuitenkin huvi tavata täällä eräs hänen pojistaan sekä\nnähdä hänen entinen pajansa ja asumapaikkansa, jotka nyt olivat\nvieraan hallussa.\n\nKesäkuun 30:ntenä päivänä läksin Pälkjärveltä ja aloin kulkea\nSortavalaa kohti. Astuttuani noin peninkulman matkan, saavutti minut\nmuuan talonpoika, joka myös oli matkalla Sortavalaan. Koska hänellä\nnäytti olevan hyvä hevonen, pyysin saada ajaa hänen kanssaan jäljellä\nolevan matkan, johon pyyntööni hän suostui. Pian tulimme Ruskealan\nmarmorilouhokselle tai oikeammin sille paikalle, missä louhoksen\npalveluksessa olevat virkamiehet asuvat. Itse louhos näet on täältä\nrunsaan venäjän-virstan päässä. Talonpojan puhalluttaessa täällä\nhevostaan, menin minä itse louhokselle. Siellä en nähnyt mitään\nerinomaista, näin ainoastaan muutamia lohkaistuja marmorimöhkäleitä.\nItse louhos oli melkoisen syvä, neliskulmainen, ja lohkomattoman\nvuoren seinät kohosivat kohtisuorina. Täältä lohkaistu marmori on\nsuurimmaksi osaksi harmaankirjavaa; vähemmin saadaan mustaa sekä niin\nsanottua vihreätä marmoria. Vilahdukselta katseltuani tätä, läksin\ntaas pois. Olin jättänyt laukkuni kaikkine tavaroineni talonpojan\nrattaille; ei siis ollut kummallista, että kiiruhdin, koska\njalkamatkani jatkaminen riippui nimeltäänkin tuntemattoman talonpojan\nrehellisyydestä. Tapasin kuitenkin talonpojan samasta paikasta, kuten\nolin toivonutkin. Koska rahvas kaikkialla on tunnettu rehelliseksi,\nolen monta kertaa samoin jättänyt laukkuni heidän huostaansa, ilman\nettä minulla siitä on ollut mitään ikävyyksiä. Usein olen mennessäni\nkylpemään jättänyt takin ja sen taskussa olevat rahat pirttiin,\neikä minulta koskaan tällöin ole ropoakaan kadonnut. -- Palattuani\nmarmorilouhokselta istuuduin taas talonpojan rattaille ja läksin\nmatkaan. Illan suussa saavuimme Sortavalan kaupunkiin, jossa\nyövyin kestikievariin. Seuraavana aamuna menin piirilääkäri Lilljan\nluo, joka tietääkseni oli ainoa syntymäseutuni lähitienoilta\ntänne muuttanut henkilö. Tavallisella hyväntahtoisuudellaan hän\nvastaanotti minut ja kohteli minua hyvin sielläoloni aikana, vaikka\nolin hänelle vallan tuntematon. Senlisäksi hän suositti minua\nmuutamille täkäläisille herrasperheille, ja tämä teki oloni paljoa\nmiellyttävämmäksi kuin mitä se muuten olisi voinut olla. Eräänä\naamupäivänä kävin hänen kanssaan hänen potilaidensa luona, ja näille\nhän esitti minut muka turkulaisena lääkärinä. Jos kohta tästä\nolinkin sangen hyvilläni, niin olisin voinut joutua pulmalliseen\ntilaan, ellen mukavasti olisi selviytynyt asiasta. Näiden potilaiden\njoukossa oli näet venäläinen kauppias, jonka vaimo seuraavina päivinä\ntavatessaan minut itsepäisesti pyysi minua määräämään jotakin\nlääkettä sairaalle miehelleen. Tuskin tiesin, mitä minun piti sanoa,\nsillä tämä oli minulle niin odottamatonta. En kernaasti tahtonut\nluopua kerran omistamastani tohtorinarvosta, ja toiselta puolen minun\noli vallan mahdotonta kirjoittaa reseptiä hänen miehelleen. Pidin\nsiis soveliaimpana kaikin tavoin herättää hänessä toiveita miehensä\nparanemisesta ja latelin muuten ylistyksiä heidän lääkäristään\nLilljasta, jonka sanoin kaikin puolin olevan minua taitavamman ja\ntässä asiassa tekevän kaikki, mitä tehtävissä oli. Täten suoriuduin\ntästä pulmallisesta kysymyksestä ja estin häntä itseäni enempää\nkiusaamasta.\n\nOltuani neljä päivää Sortavalassa sain vihdoin heinäkuun 4:ntenä\npäivänä tilaisuuden lähteä Valamon luostariin. Pari sieltä\nSortavalaan tullutta munkkia, joiden nyt piti palata täältä,\nlupasi ottaa minut veneeseensä. Meidän oli määrä lähteä\nperjantai-iltana. Noin 9:n aikaan menin munkkien majapaikkaan, jossa\nistuin odottamassa kello 11:en, sillä sitä ennen he eivät olleet\nvalmiit. Odotusaikana he kohtelivat minua hyvin, jopa pyysivät minua\nottamaan osaa illalliseensakkin, jota heidän ystävällisyyttään en\nkuitenkaan voinut hyväkseni käyttää, koska vähää ennen olin syönyt\nkievarissa. Itse he söivät ja tekivät senjälkeen ristinmerkit\nrintoihinsa Marian-kuvan edessä, joka oli seinässä pienessä\nlasikaapissa. Vihdoin viimeinkin 11:n ajoissa he olivat valmiit\nlähtemään. Toisen munkin astuessa alas rannalta laiturille johtavia\nportaita, tapahtui hänelle se vahinko, että jalkansa luiskahti, ja\nhänen koettaessaan itse säilyttää tasapainoaan, putosi kompassi hänen\nkainalostaan ja vieri portaita alas. Jokapäiväinen ihminen olisi\ntällaisessa tapauksessa ehdottomasti ruvennut kiroilemaan; mitä\nmunkki teki, en tosin tiedä, koska en ymmärtänyt niitä sanoja, jotka\nhän silloin lausui. Etsimme kompassia, mutta turhaan. Löysimme\ntosin itse kotelon, vaikkakin kappaleina, mutta maneittineulaa\noli vallan mahdoton löytää. Tämä tapaus olisi voinut käydä meille\nsangen ikäväksi, ellei yö olisi ollut jotenkin valoisa ja kokonaan\nsumuton. Munkit kävivät veneeseen ja soutajat ryhtyivät airoihin,\nsillä purje ei ollenkaan hyödyttänyt, koska myrsky, joka edellisinä\npäivinä lakkaamatta oli raivonnut, nyt oli asettunut yöksi. Sadekkin\noli lakannut, niin ettei ilman puolesta saattanut toivoa kauniimpaa\nyötä. Minäkin asetuin soutajien joukkoon, ja siihen munkit varsin\nkernaasti suostuivat, antoivatpa minun sitten esteettömästi aina\nValamon saarelle asti, koko 40:n virstan pituisen matkan, pitää\nhyvänäni tätä käsivartteni lihasten harjoitusta. Ennenkuin Sortavala\nkatosi näköpiiristämme, ottivat munkit jäähyväiset kaupungilta ja\nristivät rintansa. Noin 15:n virstan matkan soudimme Sortavalan\nsaariston läpi ja vasta silloin tulimme aavalle vedelle, missä ei\nyhtään kalliota eikä saarta ollut nähtävissä ennenkuin saavuimme\nValamon rantaan. Mainitun saariston viimeisellä saarella on Valamon\nluostarilla maallenousupaikka ja siihen se on rakennuttanut\nmökin, missä joskus levätään. Munkit tervehtivät tätä paikkaa\nja tekivät ristimerkin. Oli siis vielä matkastamme jäljellä 25\nvirstaa. Selällä kohtasimme Valamosta tulevan veneen; siinä oli\npari munkkia, jotka olivat matkalla Impilahdelle kutsumaan muutamia\nvieraita Pietarin-juhlaan. Nämä munkit tulivat meidät kohdatessaan\nsangen iloisiksi. -- -- -- Vaikka emme nähneet Valamon maata,\nsuoriutui perämies kuitenkin sangen hyvin ollen kokenut ja tottunut\narvailemaan, ja näin tuli saari viimein näkyviimme. Kun en koskaan\nennen ollut nähnyt luostaria, ei ollut kummallista, että sangen\nuteliaasti loin katseeni saarta kohti. Ennenkuin tulimme itse\npääsaarelle, soudimme pienemmän saaren ohi, joka meistä jäi oikealle.\nSillä kohoaa luostariin kuuluva kirkko, jota munkit hyvin hartaasti\nkunnioittivat kumarruksilla ja ristinmerkeillä. Tämä kirkko oli\nsiksi pieni, etten saattanut luulla vielä sitä itse luostariksi,\nkuten ensi katseella olin tekemäisilläni. Pian näin, että tässä oli\nerityinen saari, ja kohta senjälkeen saavuimme luostarinrantaan,\njota pitkin soudimme vähän matkaa tullaksemme maallenousupaikkaan.\nKauan katselin linnan monien tornien hopeoituja kupukattoja.\nNäin täällä muutamia suurehkoja veneitä ja muhkean purjeveneen.\nSittemmin sain kuulla, että vielä suurempi pursi oli lähtenyt\nPietariin noutamaan sieltä Pietarin-juhlaan kutsuttuja vieraita.\nLuostarin juurella oleva ranta on äkkijyrkkä ja kohoaa melkoisesti\njärvenpinnasta. Näyttää siltä kuin Laatokan vesi ennen olisi ollut\nmonta syltä ylempänä ja ylettynyt korkeampaan pengerrykseen, sillä\nrantakallioissa on niitä oikeastaan kaksi. Alempi on monta kyynärää\nylemmän alapuolella ja lienee muinoisina aikoina ollut Laatokan\naaltojen huuhdeltavana, kunnes vesi aleni ja asettui nykyisen\npintansa tasalle. Tultuamme venesatamaan, nousimme maihin ja\nkuljimme portaita ylös luostariin. Kello oli 10:n paikkeilla kun\nsaavuimme luostariin. Munkit, joiden kanssa olin venematkani tehnyt,\nneuvoivat minua menemään tervehdykselle taloudenhoitajan luo, sillä\nluostarinjohtaja oli pahoinvoipa. Hän vastaanotti minut sangen\nhyvin ja sanoi minut tervetulleeksi venäjänkielellä, jota juuri\nsenverran ymmärsin, vaikka minun muuten oli vaikea tulla toimeen.\nSitten hän pyysi opastani viemään minut osottamaansa huoneeseen.\nTähän aikaan syödään luostarissa aamiaista, jota nautitsemaan\nminunkin tuli mennä, huolimatta suuresta uteliaisuudestani nähdä\nympäristöä. Tuntui siltä kuin oltaisiin katsottu omantunnon asiaksi\npitää huolta siitä, ettei kukaan vieraista jäänyt ilman ateriaa,\nsillä niin hellittämättä ja melkein vasten tahtoani minut vietiin\naamiaispöytään. Avarassa salissa oli molemmin puolin katettu pöytiä\nyksinkertaisilla ruuilla. Oikealla olevan pöydän ääreen kokoontuivat\nmunkit, vasemman ääreen luostariveljet ja työmiehet istuutuivat\nottamatta huomioon erityisiä paikkoja; jälkimäisen ääreen myös\nläsnäolevat vieraat asettuivat. Aterian alkamismerkki annettiin\nsoittamalla lähelläolevaa ruokakelloa, jota myös käytettiin\nmerkinantamiseen tarjoaville palvelijoille, kun joku uusi ruokalaji\noli tuotava pöydälle. Jo alussa oli muuan esilukija asettunut melkein\nkeskelle huonetta molempien pöytien väliin ja erityisen tarkoitusta\nvarten laaditun vietto-pöydän ääreen. Siinä hän seisovillaan luki\nkappaleita, kuten luulin erottavani, slavonilaisesta pipliasta. Hän\njatkoi lukemistaan koko aterian ajan. Pöydälle oli pantu pyöreitä\npuulautasia, joille oli asetettu neliskulmaisia puolen tuuman\npaksuisia pehmeitä leipäviipaleita, viipale kullekin lautaselle.\nVeitsiä ja haarukoita ei pöydällä nähnyt ollenkaan, mutta puulusikka\noli pantu jokaisen eteen. Heti kellonsoiton jälkeen tuli joukko\ntarjoilijoita esille kantaen pöydälle vieraiden eteen puuvateja\nniin tiheään, että ainoastaan neljä henkilöä söi samasta vadista.\nNyt ruokavieraat tekivät ristinmerkin ja alkoivat syödä. Muuan\nheistä riputteli suolaa ruokaan ja hämmensi sitä veitsellään.\nTämä näytti olevan sääntönä, sillä ei koskaan unhotettu ripoittaa\nsuoloja ruokaan, oli ruoka mikä tahansa. Muutaman minuutin kuluttua\nsoitettiin taas kelloa, jolloin tämä ruokalaji vaihdettiin toiseen,\nja näin meneteltiin, kunnes viisi ruokalajia oli syöty, jonka\njälkeen ateria, noin puolen tunnin kuluttua, oli lopussa. Joka\nuuden ruokalajin ilmestyessä, syöjät siunailivat itseään ja tekivät\nristinmerkin, samoin myös juodessaan. Juoma oli jotenkin meikäläisen\nsahdin kaltaista ja sitä oli tuotu pöytään suurissa läkkipeltisissä\nmaljoissa. Joka kuudennen henkilön eteen pantiin tällainen malja,\nja se oli ainoa metalliastia, jonka näin koko pöydässä, jos en ota\nlukuun näissä maljoissa olevia kauhoja, joista joimme, sillä laseja\nei ollenkaan ollut tähän tarkoitukseen käytettävinä. Tarjottujen\nruokalajien selittäminen kävisi vaikeaksi. Mitä monenlaisimmin\nhienonnettuja ja hakattuja ruoka-aineita oli käytetty näihin Valamon\nruokalajeihin. Punajuurikkaita, pasternakkoja, kurkkuja, retiisejä,\nsinappia, pinaattia, retikoita ja mitä vaan kyökkitarhat tähän\nvuodenaikaan tarjoavat, näytti olevan niihin käytetty, ja erilaiset\nkokoonpanot näyttivät muodostavan eri ruokalajeja. Muutamissa näistä\nnäki hienoksi hakattua kalaakin, jopa niin hienoksi, että oli\nvaikea erottaa sitä kalaksi muuten kuin maun avulla. Eräänlaista\nryynipuuroa tuotiin myös pöytään aterian lopussa. Tämä puuro oli\nvedessä ja öljyssä keitettyä, ja sitä syötiin ilman särvintä; maitoa\nei luostarissa käytetä ja samoin taitaa olla viinin laita. Voita ei\nmyöskään käytetty pöydässä. Jotenkin tällaiset olivat ruokalajit, ja\nminun on suorastaan mahdotonta lähemmin tehdä niistä selkoa, minkä\nvuoksi jätän erityisesti puhumatta päivällisruuista, vaikka jossakin\nmäärin erosivat aamiaisella käytetyistä, kuitenkin pääasiallisesti\nollen niiden kaltaisia. Aamiaisen jälkeen on luostarissa tapana\nlevätä muutama tunti. Eräs luostariveljistä saattoi minut huoneeseeni\nja sanoi, että nyt voin paneutua pitkäkseni, lisäten että niin on\ntapana, miten kukin suvaitsee. Minä en kuitenkaan luonnollisesti\nmalttanut sitä tehdä, sillä vielä tyydyttämätön uteliaisuuteni\nkatsella luostaria karkoitti kokonaan unen. Läksin siis ulos,\nkatselin luostarin ulkopuolta sekä pyhäinkuvia, joita oli siellä\ntäällä eteisissä ja porttiholveissa. Itse luostarinmuuri muodostaa\nulkoapäin suunnattoman suuren nelikulmion, jonka sisäpuolelle jäisi\nsuhteellisesti pienempi linnanpiha, ellei sen sisäpuolella olisi\npienempi ulkomuurin muotoon laadittu rakennus, ja tämänkin sisällä\nmelkoinen linnanpiha. Ulko- ja sisärakennusten väliin siis jää\nainoastaan leveä katu. Sisemmässä rakennusryhmässä ovat luostarin\nkuusi kirkkoa sekä ne huoneet, joissa luostarinjohtaja asuu. Munkkien\nkammiot ja vierashuoneet taas ovat kaikki ulommassa rakennusryhmässä.\nNykyinen rakennus ei kuulu olevan erittäin vanha. Muutamat kertoivat,\nettei sillä ollut ikää 50 vuotta enempää. Menin sitten luostarin\nhautausmaalle, missä muiden muassa näin Ruotsin kuninkaan Maunon\nhaudan. Koetin saada selvää kiveen, tai oikeammin hänen hautaansa\npeittävään lautakanteen laaditusta kirjoituksesta, mutta en\npäässyt pitkälle, se kun oli kirjoitettu slavonian kielellä. Kaksi\nvuosilukua, joista luulin toisen ilmaisevan hänen tuloaan Valamoon\nja toisen hänen kuolinvuottaan, eroitin kuitenkin sangen hyvin.\nEdellinen näistä oli, ellei muistini minua kokonaan petä, v. 1330,\nmutta jälkimäistä en ollenkaan voi muistaa. Erästä luostariveljeä,\njonka tapasin ja joka osasi suomea, pyysin minulle selittämään\nhautakirjoitusta. \"Kah, onpa kaikille tuttu asia\", hän vastasi, \"että\nRuotsin kuningas Mauno monta sataa vuotta sitten tahtoi valloittaa\nluostarimme ja kenties kokonaan hävittää sen. Suuri laivasto\nmukanaan hän purjehti Sortavalasta ja jopa kuvitteli ylimielisenä\nsangen helposti saavansa luostarin asukkaineen valtoihinsa.\" \"No,\nsaiko hän sitten?\" kysyin, huomaten, ettei munkki niin pian pääsisi\nkertomuksensa pääseikkaan. \"Ei hän eikä kukaan muu koskaan voi saada\nvaltoihinsa Valamon luostaria. Mitä häneen tulee, oltiin luostarissa\nedeltä saatu tietoa hänen aiotusta maallenousustaan, jonka jälkeen\nkaikki olivat yhtyneet rukoilemaan Jumalaa, anoen, että hän tyhjäksi\ntekisi kuninkaan rohkeat tuumat. Silloin kellot olivat soineet\nlakkaamatta yöt päivät, ja suru ja pelko oli lamauttanut kaikkien\nmielet, vaikka kyllä toivo ja luottamus Jumalaan antoi heille\ntyyneyttä vaaran hetkellä. Kohta saatiin suopea merkki siitä, että\nrukous oli kuultu. Kauhea myrsky oli noussut. Kuninkaan koko laivasto\nhukkui, hän yksin oli irtitemmatun laudan varassa ajelehtinut\nValamon rantaan, missä oli pelastunut maihin, mennyt luostariin ja\nkertonut kohtaloaan. Senjälkeen hän kastatti itsensä kreikkalaisen\nkirkon oppiin, rupesi luostariveljeksi, munkiksi, ja kuoli muutaman\nkymmenen vuoden kuluttua luostaripappina. Hänen hautaansa varjostaa\nsuuri tuuhea puu. Puulevy, joka peittää haudan, ei voi olla 15-20\nvuotta vanhempi, sillä se on vielä sangen hyvin säilynyt ja siihen\nsiveltimellä kirjoitetut kirjaimet eivät ole ollenkaan kuluneet.\"\nMunkin lopetettua kertomuksensa kysyin, luulivatko he yhä vielä\nolevansa yhtä turvatut vihollisilta yllätyksiltä. Vastaus kuului,\nniinkuin saattoi arvata, että Jumala kaiketi ennen muita oli\nsuojeleva niitä, jotka yöt päivät niin uutterasti häntä palvelevat.\nMinulla ei ollut tähän mitään sanottavaa, jonka vuoksi päätin jättää\nsekä Maunon että munkin rauhaan ja läksin edelleen katsomaan muita\nesineitä, joita täällä tarjoutui joukoittain, minne vaan tuli. Pieni\nluostarimuurin toisella puolella oleva marmoripyramiidi veti ensin\nhuomioni puoleensa. Siinä luin ensin Aleksanterin sekä suuriruhtinas\nMikaelin nimet. Kysyin taas eräältä suomea taitavalta kirjoituksen\nmerkitystä. Hän kertoi silloin, että tämä pyramiidi oli pystytetty\nsäilyttämään muistoa Aleksanterin käynnistä Valamossa. Hallitsija oli\nvarta vasten luostarista häntä noutamaan lähetetyssä purjeveneessä\nmatkustanut Sortavalasta Valamoon. Hän oli eronnut koko seurueestaan\nja yksin munkkien seurassa astunut alukseen. Matkalla hän oli yhtynyt\ntuttavallisiin puheisiin heidän kanssaan ja monta kertaa sanonut,\netteivät he ollenkaan antaisi hänen läsnäolonsa häiritä heitä, vaan\nettä pitäisivät häntä ystäviensä veroisena, jonka kanssa saattoivat\nseurustella yhtä vapaasti, kuin heidän muulloinkin oli tapana.\nLuostarinjohtaja, joka odottaen hallitsijaa oli valvonut edellisen\nyön, oli aamulla Aleksanterin saapuessa ollut nukkumassa. Keisari,\njoka oli odottanut, että luostarinjohtaja olisi vastaanottanut\nhänet, oli kysynyt, eikö luostarilla ollutkaan johtajaa. -- Hän oli\nollut luostarissa pari vuorokautta ja oli \"ottanut osaa luostarin\nköyhyyteen ja liturgiaan\", kuten kiveen hakattu kirjoitus sanoi.\nAleksanteri oli vielä kuolinvuoteellaan osottanut suurta suosiotansa\nValamoa kohtaan, sillä hän oli määrännyt sen patjan, jolla hänen\nkuoleva päänsä lepäsi, Valamossa säilytettäväksi. Mitä suuriruhtinas\nMikaelin käyntiin tulee, en saanut kuulla mitään enempää, kuin että\nhän Pietarista oli saapunut Valamoon ja muutaman päivän siellä\noltuaan palannut Pietariin. Päivä oli kulunut puolisesta ohi, kun\nolin saanut katselleeksi näitä muistopatsaita sekä vilahdukselta\nsilmäilleeksi muita merkillisyyksiä. Uni, joka minun edellisenä\nyönä oli täytynyt vaihtaa soutamiseen, näytti nyt tahtovan kostaa\nsitä välinpitämättömyyttä, jota siihen asti olin sille osottanut.\nKohta muistuivat mieleeni munkin sanat, joka kertoi olevan tapana\nluostarissa levätä aamiaisen jälkeen. Läksin siis etsimään sitä\nhuonetta, jonka taloudenhoitaja oli määrännyt majakseni. Mutta\nmonien käytävien, porstuoiden ja portaiden eksyttämänä en mitenkään\nvoinut sitä löytää, koska en tullessani tarkemmin ollut kiinnittänyt\nhuomiotani siihen. Katsoin sisään muutamiin huoneisiin, joita luulin\nminulle määrätyksi, mutta huomasin heti erehtyneeni, koska niissä\njo asui muita. Viimein muuan luostariveli huomasi pulani ja kysyi,\netsinkö huonettani. Vastasin myöntävästi, jonka jälkeen hän sangen\nhyväntahtoisesti heti johti minut sinne. Huoneessani paneuduin\npitkäkseni matrassille, joka tähän tarpeeseen oli sijoitettu\nsinne, kuten kaikkiin muihinkin huoneisiin, ja joka oli pantu\nkolmen kyynärän pituiselle tuolille. Täällä ei ollenkaan käytetä\npeitteitä, vaan ne, jotka sitä haluavat, voivat peittää itsensä\nomilla vaatteillaan. Matrassi oli verhottu pumpulikankaalla, mutta\nen voi sanoa, millä se oli täytetty; luultavasti sen sisällä ei\nkuitenkaan ollut sen arvokkaampaa tavaraa kuin olkia tai heiniä. Tämä\nmatrassi sekä pieni päänalus samaa tekoa muodostivat koko vuoteen.\nPari tuntia nukuttuani heräsin ja läksin taas ulos. Iltapäivän\njumalanpalvelus oli nyt alkanut ja minä menin kirkkoon. Ihmetykseni\nei ollut vähäinen, kun näin kaiken täällä äkkiä eteen aukeavan\nkomeuden. Seinät olivat kauttaaltaan taulujen peittämät, joilla oli\nkullatut ja hopeoidut kehykset. Samoin olivat pylväät ja kaarikatto\nhopeoidut ja kullatut. Siellä täällä kimmelteli jalokiviä kulta- ja\nhopeakiinnoksissa. Minne vaan silmänsä käänsi, näki pelkkää kultaa ja\nhopeaa sekä mainitut maalaukset, jotka kuvasivat tapahtumia vanhasta\nja uudesta testamentista sekä esittivät kuuluisien pyhimysten y.m.\nkuvia. Luostarin perustajia Sergiusta ja Hermannia on erityisesti\nmuistettu. Milloin näkee heidän kiviliuskalla purjehtivan Valamon\naalloilla, milloin paraillaan perustavan luostaria, milloin taas\ntoimittavan jumalanpalvelusta ja jakavan siunauksia ympärillensä.\nMutta tässä minun tulee vähän munkkien tiedonantojen mukaan kertoa\nheistä. Sergius ja Herman olivat, syystä, jota en tiedä, lähteneet\nliikkeelle Laatokan itäiseltä rannalta seisten irtonaisella\nkivipaadella, joka aalloilla kelluen oli kantanut heidät Valamon\nrannalle. Tuntuu siltä kuin joku vihollisten äkillinen tulo olisi\nkarkoittanut heidät mannermaalta, ja että heidän paetessaan oli\ntäytynyt käyttää moista alusta. Olkoon tämän asian laita miten\ntahansa, kävi, kuten sanottiin, että he pelastuivat Valamoon. Täällä\nhe olivat herättäneet toisten huomion sekä monilla tekemillään\nihmeillä, joista he useisiin heitä kuvaaviin maalauksiin ovat saaneet\nnimen \"ihmeidentekijät\", että myös vakavalla jumalisuudellaan.\nJoukko hurskaita ihmisiä kävi heidän luonansa, ja useita oli, jotka\npäättivät hylätä kotiseutunsa ja heidän tykönänsä ansaita taivaan\nvaltakunnan. Tämä oli luostarin alku. Jo itse perustajat toimivat\nsilloin melkoisesti, antoivat sille sääntöjä ja määräyksiä, joita\nmuiden luultavasti myöhemmin syntyneiden ohella vielä noudatetaan.\nNämä Sergius ja Herman ovat monessa paikassa kuvattuina. Heidän\nkuvansa lepäävät hopeakirstussa, joka on asetettu kuoriin, minne\npääsee kulkemalla luostarin suurimman kirkon läpi. Toinnuttuani ensi\nhämmästyksestä, jonka kirkon loisto oli minussa herättänyt, jäin\nvielä joksikin aikaa jumalanpalvelusta seuraamaan; se oli jotenkin\nsamanlainen kuin mitä näkee kaikkialla venäläis-kreikkalaisissa\nkirkoissa. Sitten poistuin kirkosta, ja koska kuulin kerrottavan,\nettä eräällä saarella oli vielä toinen luostari, kysyin sinne\nvievää tietä. Muuan työmies näytti minulle polun, joka kiemurteli\nniittyjen ja metsien halki järven muodostaman lahden rantaa pitkin.\nKuljin sitä pitkin ja tulin noin virstan matkan jälkeen purolle,\njonka yli oli rakennettu silta. Jo aikaisemmin oli suloinen ja\nrehevä kasvullisuus, jota maa täällä kaikkialla tuottaa, minut\nihastuttanut. Suuresti ihmettelin, että tällä pienellä saarella\ntapasin puronkin. Menin sillan yli ja kuljin vielä pari virstaa, kun\ntoinen luostari äkkiä esiintyi katseilleni juuri, kun olin keskellä\nsuurta metsää ja luullen eksyneeni olin kääntymäisilläni takaisin.\nMenin sisälle kirkkoon, jossa paraillaan pidettiin jumalanpalvelusta.\nTämän luostarin rakennusta ei mitenkään voinut verrata suurempaan\nluostariin, kuten myös tämän luostarin munkkien luku oli varsin\nvähäinen edelliseen nähden. Seisottuani täällä hetken, istuuduin\novenviereisen seinän luona olevalle rahille. Mutta kauan en saanut\nistua rauhassa ennenkuin eräs munkeista jotenkin ankaralla äänellä\nhuusi minulle \"stoite\" (s.o. nouskaa seisomaan). Katsoin parhaaksi\ntotella häntä ja nousin seisomaan. Kohta senjälkeen menin takaisin\nsuurempaan luostariin, jossa jo oli alettu iltajumalanpalvelus. Tätä\nkesti myöhäiseen yöhön. Seuraavana aamuna en herännyt ennenkuin kello\n6. Kysyin eräältä henkilöltä, jonka tapasin, oliko jumalanpalvelus\njo alkanut. Hän alkoi nauraa ja vastasi, että se joka aamu alkaa\nkello 2 ja että se nyt pian oli loppuva. Menin kuitenkin kirkkoon\nedes nähdäkseni aamu-jumalanpalveluksen loppua. Se loppuu joka päivä\nkello 7, jolloin munkit alkavat teenjuontinsa, jota kestää tunnin\najan; senjälkeen mennään taas kirkkoon. Minä puolestani olisin\nnyt kernaasti palannut mannermaalle, mutta tilaisuutta siihen ei\ntarjoutunut. Viereisessä huoneessa näin olevan herrasväkeä, jota en\nedellisenä päivänä ollut nähnyt. Nämä henkilöt olivat yöllä saapuneet\nluostarinpurressa Pietarista ollakseen läsnä Pietarin-juhlassa,\njoka oli vietettävä seuraavana perjantaina. -- Kuljin ajan kuluksi\nmilloin sinne milloin tänne, sillä aika tuntui joka hetkellä\nkäyvän pitemmäksi. Milloin kiipesin ylös kellotapuliin, josta taas\ntulin alas; milloin menin metsään, kävelin puutarhoissa (nämä\ntodistivat hyvää hoitoa; omenapuut viihtyivät hyvin, istutettuina\neri pengerryksille), toiste taas viljavainioilla. Satamarantaa ja\npurjeveneitä kävin usein katsomassa päästäkseni ensimäisessä matkaan\nlähtevässä veneessä mannermaalle, kulkipa se sitten mihin rantaan\ntahansa. Kellotapulissa laskin olevan 17 kelloa, jotka melkein kaikki\nolivat eri kokoa. Suurin niistä oli runsaasti puolitoista syltä\nläpimitaltaan suusta. Mutta oli joukossa toisia hyvinkin pieniä.\nKun nämä kaikki samalla kertaa joutuvat liikkeeseen, ajattelin\nitsekseni, kuten sanottiin olevan tavallista suurempina juhlapäivinä,\nniin mikähän soitto siitä syntyykään! Venäläisten kellonsoittajien\ntäytyy olla hyvin harjaantuneita taidossaan voidakseen säännöllisessä\ntahdissa soittaa noita monia kelloja yhtä haavaa.\n\nSaarella kuuluvat käärmeet lisääntyneen uskomattomasti; ne näet\novat täällä rauhoitettuja, koska ei koko saarella saa tappaa yhtään\nelävää olentoa. Minut ne kuitenkin jättivät rauhaan. Paneuduin\nnukkumaan nurmikolle, tosin niitä peläten, vaikka minulla oli\nhallussani koko Karjalan loihtutaito, jonka avulla ne voi huumata tai\ntehdä niiden pureman tehottomaksi tai niiden myrkyn vaarattomaksi.\nKerran menin läheiselle mäelle ja rupesin piirustamaan luostaria\npaperille, mutta tottumaton piirustaja kun olin, ei siitä tahtonut\ntulla mitään. Kyllästyin siihenkin, kuljin hyvän matkan eteenpäin\nmetsään, heittäydyin loikomaan nurmikolle, otin esille kirjan,\njonka sattumalta Sortavalassa olin unhottanut taskuuni ja aloin\nlukea. Aurinko oli korkealla ja sen säteiden synnyttämä kuumuus oli\nmelkein tuskastuttava. Hain itselleni toisen paikan puun siimeksessä\nja nukuin siihen pian. En tiedä, kauanko olin nukkunut, kun minut\nherätti muuan ohikulkeva henkilö, sanoen minulle venäjäksi jotakin,\njota en kuitenkaan ymmärtänyt. Käännyin toiselle kyljelle ja nukuin\nmiehen mentyä uudelleen. Taas herättyäni menin luostariin, ja koska\nparaillaan pidettiin jumalanpalvelusta, astuin sisälle kirkkoon.\nPaitsi sitä, mitä jo ennen olin kirkossa nähnyt, huomasin siellä\nmuutamia yöllä saapuneita pietarilaisia. He ristivät ahkerasti\nrintojaan, kumartuivat syvään ja heittäysivät joskus alas silmilleen\nlattiaa suutelemaan. Eivätpä edes naisetkaan mitä kalleimmissa\nhameissaan karttaneet tomua ja likaa, jota oli jäänyt permannolle\nkirkossa kävijäin jaloista. Huolimatta upeista silkkihameistaan,\nhe usein kumartuivat maahan asti ja suutelivat hartaina lattiaa.\nTavattoman kaunis nuori nainen, joka seisoi vanhemman naisen,\nluullakseni äitinsä vieressä, oli matkan päässä minusta. Hänen\nuuttera ristielemisensä olisi varmaankin herättänyt huomioni,\nellei hänen nuoruutensa ja kauneutensa jo aikaisemmin olisi sitä\ntehnyt. Hänen suudellessaan maata, minä ajattelin, eivätköhän\nnämä ruusunpunaiset huulet joskus ole levänneet nuoren rakastavan\nhuulilla. Mutta hartaus, joka ympäröivien esineiden komeuden\nkohottamana oli painanut leimansa hänen otsaansa, karkotti heti\nsielustani kaikki maalliset ajatukset. Tällä kertaa olin entistä\nkauemmin jumalanpalveluksessa läsnä. Tähän asti olin sekä\ntällä kerralla kuten edellisilläkin seisonut siellä jotenkin\nhuomaamattomana, mutta sattuma käänsi nyt äkkiä kaikkien\nympärilläolevien katseet minuun. Kun pappi messusi jotakin, jota\nminä en ymmärtänyt, kumartuivat kaikki yhdellä haavaa lattiaan asti.\nOlin hetken ajan kahden vaiheilla, mitä minun tuli tehdä, pitikö\nnoudattaa toisten esimerkkiä vai edelleen jäädä seisomaan. Valitsin\njälkimäisen, koska en huomannut mitään syytä edelliseen. Yksin olin\npystyssä tässä suurilukuisessa joukossa kuni puu, jonka talonpoika\njoskus säästää, hakatessaan metsät kaskeksi. Kernaasti olisin mennyt\nulos, jotta en olisi ollut täällä \"Saulina profeettain joukossa\",\nmutta tämäkin oli mahdotonta, sillä paikka minusta alkaen ovelle\nsaakka oli täynnä ihmisiä, kaikki maahan asti kumartuneina lattialla.\nMinun täytyi siis seisoa paikallani kunnes ympärillä olevat nousivat\nylös. Kaikki katsoivat nyt yhtä haavaa minuun, mutta siinä olikin\nkaikki. Kotvan kuluttua menin kirkosta tiedustelemaan tilaisuutta\npäästäkseni pois saarelta. Mutta eipä sitä vielä tarjoutunut.\nMuuan Sortavalan pitäjän talonpoika, joka muutaman päivän oli\nloikonut sairaana, lupasi sitten seuraavana päivänä ottavansa\nminut veneeseensä. Varotin häntä toistamiseen ilmoittamaan minulle\nmilloin hän lähtee, vaikka se tapahtuisi kuinkakin aikaisin; sitten\npalasin luostariin. Ollakseni milloin tahansa valmis lähtemään,\nmenin heti taloudenhoitajan luo häntä kiittämään. Puhuttelin häntä\nlatinaksi. Hän ei näyttänyt olevan oikein perehtynyt siihen, jonka\nvuoksi hän vieressä seisovalle munkille sanoi jotakin. Tämä kysyi\nminulta saksaksi, mitä halusin. Vastasin vaan tahtovani kiittää\ntaloudenhoitajaa hänen minulle osottamastaan hyvyydestä, ja munkki\ntulkitsi tämän hänelle. Taloudenhoitaja pyysi häntä toivottamaan\nminulle onnea matkalle, ja sitten minä sanoin hyvästi. Sinä iltana,\nkun kävelin edes takaisin ja kävin useita huoneita katselemassa,\ntulin sattumalta erään suomalaisen räätälin huoneeseen; hän\nosasi useita uudempia runoja, jotka panin kirjaan. En vielä ollut\nlopettanut kirjoittamistani, kun muuan mies noin 10:n aikaan\nillalla tuli kertomaan, että talonpoika oli päättänyt lähteä\njo sinä iltana. Heti riensin talonpojan luo, ja sitten läksimme\nsoutamaan noin kello 1/2 11 illalla. Meitä oli kuusi henkeä, jotka\nastuimme vallan liian pieneen veneeseen, tavalliseen pienenlaiseen\nkalaveneeseen. Kysyin talonpojalta, kuinka hän saattoi uskoa\nitsensä ja mukaansa ottamat henkilöt niin mitättömän aluksen varaan.\n\"Jos järvi pysyy tyynenä\", hän sanoi, \"ei meillä ole mitään vaaraa,\nmuuten Jumala saa auttaa meidät perille, kuten hän usein ennenkin\non tehnyt.\" Sittemmin jälkimäinen tulikin kysymykseen. Soutaessamme\nparin virstan matkan pitkin Valamon rantaa sumu, jota lähtiessämme\nei nähnyt ollenkaan, lisääntyi huomattavasti. Hetken neuvoteltuamme\nkeskenämme päätimme ensiksi yhä edelleen jatkaa soutamistamme. Pian\nhuomasimme kuitenkin tarpeelliseksi ajoissa palata Valamon rantaan,\nkoska sumu yhä sakenemistaan sakeni, niin ettemme voineet nähdä\nmonta kyynärää eteemme. Pitkänluisu kalliopaasi lähellä rantaa oli\nvuoteenamme. Yön viileys häiritsi unta, ja lukematon hyttysparvi\nvielä lisäsi tätä pahaa. Poistaaksemme nämä molemmat yölepomme\nesteet, menimme ylös metsään, kokosimme joutuisasti kuivia kaatuneita\npuita ja viritimme hyvän valkean, jonka ympärille asetuimme. Tuli\nkyllä pitikin toisen kyljen lämpimänä, mutta hyttyset pysyivät\nyksipintaisesti kauan ympärillämme. Siirryin niin lähelle tulta\nkuin suinkin saatoin tehdä, jos mielin olla polttamatta itseäni.\nSiihen nukuin viimein, enkä herännyt ennenkuin kova, vasemmassa\npolvessa tuntuva pisto äkkiä minut havautti. Löin siihen kohtaan\nkiivaasti, arvellen että hyttyset, joiden luulin olevan syynä tähän,\njoko poistuisivat tai kuolisivat lyönnistä. Mutta tämä hyttynen\noli tavallista pahempaa lajia, se näet oli pieni hehkuva hiili,\njoka oli räiskähtänyt ulos tulesta ja polttanut melkoisen reiän\nalusvaatteisiini. Sumu ei vielä ollut ollenkaan harventunut, vaan\npikemmin lisääntynyt. Meidän täytyi siis vielä odottaa, vaikka se\nolikin tukalaa, etenkin kun nyt sade tuli edellisen pahan lisäksi.\nMinä kuitenkin keksin keinon, joka suojeli minua sekä sateelta\nja hyttysiltä että osaksi myös kylmältä. Kääriydyin purjeeseen,\nvaivuin taas pian uneen ja nukuin kalliolla monta tuntia. Noin 6:n\naikaan aamulla ryömin taas esiin kapaloistani, mutta sumua oli\nyhä vielä kuten ennenkin. Odotimme vielä monta tuntia, mutta ei\nsen parempia kotimatkan toiveita ilmautunut. Jopa muutamat sitten\nneuvoivat, että olisimme palanneet luostariin ja muut näyttivät\nsiihen suostuvan. Koska minulla oli syytä uskoa että he, jos\nolisivat palanneet, olisivat jääneet koko päiväksi luostariin, koetin\nkaikin tavoin taivuttaa heitä siitä aikeesta luopumaan. Vihdoinkin\nyhdeksän aikaan aurinko pilkoitti esiin sakeasta sumusta. Tämä\nantoi meille toivoa sumun pikaisesta haihtumisesta, jonka vuoksi\nyksimielisesti päätimme lähteä rannasta ja vastaiseksi pitää aurinkoa\nkompassinamme. Mutta emme olleet soutaneet puolta peninkulmaa\npitemmälle, kun pilvet taas peittivät auringon. Nyt olimme aavalla\nvedellä näkemättä monta kyynärää eteemme ja melkein neuvottomina\nsiitä, mitä oli tekeminen. Minä kehotin perämiestä ohjaamaan venettä\nsamaan suuntaan aaltoihin nähden, kuin se oli kulkenut auringon\nollessa näkyvissä. Näin hän teki, ja me soudimme entistä enemmän\nponnistaen, sillä pelkäsimme, että ukkonen, joka kuului kaukana,\nhelposti olisi saattanut nostaa myrskyn, ja että tämä olisi tehnyt\nlopun koko matkastamme. On tunnettu asia, että tuuli ukonilmalla on\ntiheämpien muutosten alaisena kuin tavallisesti, emmekä me siis\nvarmasti enää voineet luottaa edes aaltojen suuntaan, tuohon\nseikkailurikkaan matkamme ainoaan johtotähteen. Mutta koska meillä\nei ollut muuta, tyydyimme seuraamaan tätäkin opasta, kunnes senkin\nmenetimme ja järvi oli vallan tyynenä. Nyt huomasimme soutamisen\nturhaksi, luovuimme airoista ja odotimme kärsimättöminä kunnes\njoko aurinko taas oli näyttäytyvä tai sumu häviävä, sillä joskin\ntuuli nyt uudelleen olisi ruvennut nostamaan aaltoja, olisi se ollut\nepäluotettavampi. Emme näet voineet ajatella muuta kuin että se\ntyvenen aikana oli muuttuva. Vähäisen ajan kuluttua alkoi sataa ja\ntuuli puhalsi kovemmin kuin ennen sadetta; kuitenkaan ei myrskynnyt.\nJos kohta olimme epävarmat siitä, oliko tuuli vielä sama kuin edellä,\nkäänsimme veneen siihen nähden samaan suuntaan kuin äsken ja\nlevitimme purjeen. Perämies arveli, että saattoi olla yhdentekevää\nminne jouduimme, ja että ainakin oli parempi, ettemme aavalla\nulapalla odottaneet myrskyä, joka varmaankin olisi tuottanut meille\ntuhon. Purjehdimme kauan puolella laitatuulella ja huomasimme viimein\niloiten, että sumu oli vähenemässä. Kohta senjälkeen näimme maan\nhaamoittavan vähän matkan päässä. Ohjasimme veneen sinne ja nousimme\niloisina maihin. Muuan miehistä sanoi, että se oli Haapasaari,\nmutta toiset purskahtivat remakkaan nauruun tämän kuullessaan.\nKysyin syytä heidän nauruunsa, jolloin he sanoivat, että olisi ollut\nihme, jos olisimme Haapasaarella, joka oli vallan lähellä heidän\nkotiaan ja siis oikean suunnan varressa. Kauan seisoimme siinä, ja\ntalonpojat tuumivat, mitä maata se mahtoi olla. Muutamat luulivat\nsitä Impilahteen kuuluvaksi niemeksi, toiset taas arvelivat toista.\nToiset sanoivat tuntevansa sen ja sen vuoren ja toiset mainitsivat\nniiden nimet. Koska he kaikki tottuneina kalastajina tunsivat oman\nsaaristonsa saaret, niemet ja lahdet, ihmettelin, että he niin\nkauan seisoivat siinä tuntematta paikkaa. Kaikki mainitsivat eri\npaikkoja, joiksi luulivat tätä maata, ja sen olisi pitänyt olla\nainakin peninkulman verta syrjässä meidän oikeasta suunnastamme,\nvoidakseen saavuttaa uskottavaisuutta toisissa. Viimein miehet\nmenivät kauemmaksi saaren ylängölle sitä lähemmin tarkastamaan.\nKukin palasi taholtaan ja vakuutti, että oltiin Haapasaarella, jota\nnyt enää eivät voineet epäilläkkään seutua lähemmin tutkittuaan.\nTalonpoikien ilo ei ollut kuvattavissa, enkä tiedä, mitä tekivät\nenemmän, iloitsivatko vai ihmettelivät, että sattuma näin\nonnellisesti vei meidät perille. Meillä oli jäljellä soudettavana\nvaan lyhyt matka, kunnes tulimme mannermaalle. Erosin perille\ntultuamme seuralaisistani, lukuunottamatta erästä, joka seurasi minua\nhyvän matkaa melkein Otsioisten kylään, joka on maantien varrella\n3/4 peninkulman matkan päässä Sortavalan kaupungista. Täältä kävelin\nvielä samana iltapäivänä Sortavalaan. Kantaen kädessäni suurehkoa\nmansikkatuokkosta, jonka olin muutamasta kolikosta ostanut\npaimentytöltä, tulin sisälle kaupunkiin vähää ennen auringonlaskua.\nSeuraavana päivänä kirjoittelin kirjeitä ja sen jälkeisenä olin\nvalmis lähtemään kaupungista. Paria päivää myöhemmin sattuville\nmarkkinoille en tahtonut jäädä, osaksi, koska jo ennen niitä olin\nsaanut kaikki mitä tarvitsin, osaksi, koska asuntoni vuokra ja muut\nkulunkini niiden aikana olisivat melkoisesti lisääntyneet. Juuri\nkun aioin kiinnittää laukun selkääni, astui mieshenkilö kievarin\nsaliin; katsahdin häneen muistamatta, mistä hän oli kotoisin ja\nmikä hänen nimensä oli. Viimein kysyin kievarinisännältä hänen\nnimeään, ja hämmästyin aika lailla, kun kuulin hänen mainitsevan\nluutnantti Fryxell'iä. Olin edellisenä keväänä tavannut hänet hänen\nasuinkaupungissaan Hämeenlinnassa. Oli koko hauskaa nähdä täällä\nhänet jälleen. Hetken kuluttua läksin kuitenkin kaupungista,\nkuten olin päättänyt. Muuan Pälkjärveltä kotoisin oleva talonpoika,\njonka vähää ennen olin tavannut apteekissa, lupasi kyydittää minut\nkotiseudulleen saakka. Hän odotti jo minua pihassa, ja viipymättä\nistuimme kääseihin. Tiellä kohtasimme paljon markkinoille matkustavaa\nväkeä. Hyvin monella oli suuret voitynnyrit rattaillaan. Etenkin\nkaikki ilomantsilaiset kuljettivat voita markkinoille. Ruskealaan\npysähdyimme hevosta syöttämään. Suuri joukko markkinaväkeä oli myös\nsamassa tarkoituksessa pysähtynyt sinne. Useat kiteeläiset, jotka\nolivat tavanneet minut Potoskavaaran häissä ja jotka nyt tunsivat\nminut, tervehtivät minua. Muiden muassa näin täällä talollisen\nHalttusen Ruppovaaralta; hän oli sen Olli Halttusen veljenpoika,\njosta aikaisemmin olen kertonut. Hän oli äsken parantunut ja oli\nmatkalla markkinoille. Hän kysyi, oliko minulla vielä tallella sama\npilli (huilu), jonka hän minulla näki ollessani yötä hänen luonaan.\nVastasin, että se kyllä oli taskussa, mutta etten nyt mielelläni\nsoittanut sitä näin suuren kansanjoukon edessä. Hän vakuutti minulle,\nettä täällä helposti saatoin ansaita melkoisesti rahoja, jos vaan\npuhaltaisin huiluani, vaikkapa kukin antaisi vaan kolme kopeekkaa.\nKiitin häntä hänen hyväntahtoisesta ehdotuksestaan ja tuumin\nmiten vielä perustelisin estelyäni, kun kyyditsijäni vapautti minut\nsiitä ilmoittamalla, että hevonen jo kyllä oli syönyt tarpeeksi, ja\nettä meidän jo täytyi lähteä matkaan, jos mielimme ehtiä perille\nPälkjärvelle. Sanoin hyvästi Halttuselle, istuin kääseihin ja\nläksin matkaan. Noin 10:n aikaan tulimme tienristeykseen, missä\nhänen tiensä erosi maantieltä. Maksoin talonpojalle viiden\npeninkulman matkasta ruplan ja 50 kopeekkaa; sitten nousin pois\nkääseistä, ja hän ajoi toista tietä kotia. Oli jo jotenkin myöhä\nillalla, kun saavuin Pälkjärven kirkolle, jonka vuoksi en tahtonut\npoiketa pappilaan enkä muihin lähelläoleviin herrasperheisiin, vaan\nastuin yhä edelleen vielä muutaman neljännespeninkulman matkan.\nYön lepäsin metsässä laukku päänalaisena ja kuusenhavuja allani sekä\npeitteenäni. Mutta vaikka miten olisi peittänyt itseään niillä, oli\nvaikeata päästä rauhaan hyttysiltä. Panin piippuuni ja sytytin sen\nsekä ladoin uudelleen kuusenoksat päälleni. Savu piti nyt hyttysiä\nmatkan päässä, vaivuin uneen ja nukuin sangen levollisesti kunnes\njoku aamulla rupesi penkaamaan havuläjääni. Nousin ylös vartijoitani\nkatselemaan. Karjalauma, joka sattumalta oli tullut paikalle,\nseisoi ympärilläni tuijottaen minuun, ikäänkuin olisi tahtonut\nhyökätä kimppuuni. Mutta minun kohotessani pystyyn se pelästyi\nja pötki pakoon. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja minä aloin\nkulkea eteenpäin. Vielä tänäkin päivänä kohtasin markkinoille\nmatkustavia talonpoikia. Monissa ruohoisissa paikoin he olivat riisuneet\nhevosensa ja päästäneet ne ruokailemaan, sillä välin kuin itse loikoivat\nvalkean ympärillä. Kysyin, oliko heillä ollut tapana matkoilleen\nottaa mukaansa rehua hevosta varten. He vastasivat siihen kieltävästi\nja tuumivat, että se olisi suurinta hulluutta, koska ruohoa\ntapaa kaikkialta tien vierestä. \"Entä kaupungissa?\" -- \"Se, joka\naikoo viipyä kauemmin kaupungissa, niittää viimeisestä syöttöpaikasta\nriittävän määrän ruohoa ja vie sen rattaillaan kaupunkiin.\" -- \"Entä\njos hevosenne karkaisivat syödessään noin itsekseen valtoimina\nmetsässä?\" -- \"Siihen ne ovat liian viisaat ja ovat olleet pienistä\nvarsoista, kun ne emänsä perässä ensi kerran juoksivat irrallaan\nmatkalla.\" Minulla ei ollut enempää heiltä kysyttävää. Muutamat,\njoilta kysyin osasivatko runoja, pyysivät minua käymään luonansa\nkotonaan kulkiessani niiden pitäjien läpi, joissa he asuivat; sen\nlisäksi he neuvoivat minulle useita tuttuja runoniekkojaan. Tein\nsen huomion, ettei yksikään näistä talonpojista ollut juovuksissa.\nHiljaa he kulkivat tietänsä edelleen, meluamatta ja huutamatta niin\nkuin useissa paikoin muualla, etenkin rannikkoväestön ja hämäläisten\nkesken, on tavallista: Täten tämä päivä kului sangen miellyttävästi.\nMansikat olivat nyt täysin kypsyneet, jonka vuoksi usein poikkesin\ntieltä niitä syömään. Tohmajärvellä söin samana päivänä ensi kerran\nmesimarjoja, joita siellä täällä tien varsilla kasvoi runsaasti,\nkuten myös suomuuramia, jotka löysin maantien viereisiltä soilta.\nIltapäivällä tulin Vatalan kievariin, jonne päätin jäädä pariksi\npäiväksi, sillä näin, että heillä oli kaunis kamari, joka Karjalan\nrahvaalta jopa kestikievareistakin useimmiten puuttuu. Emäntä,\njoka oli vanhanpuoleinen, oli melkein yksin kotona, kun hänen\nmiehensä oli lähtenyt markkinoille. Hän näytti ensin olevan hieman\nepäluuloinen minun suhteeni; kuitenkaan hän ei tehnyt mitään\nesteitä, kun pyysin saada jäädä yöksi heidän vierashuoneeseensa.\nIstuuduin kirjoittamaan iltaan asti, myöskin seuraavan päivän\nkäytin kirjoittamiseen. Emäntä, kun näki minun niin uutterasti\nkirjoittavan, kysyi mitä kirjoittelin. Vastasin hänelle kirjottavani\nmuistiin kaikenlaista, mitä täällä Karjalassa olin nähnyt, voidakseni\nsitten kotiseudullani siitä kertoa. \"Ehkäpä panette kirjaan tämänkin,\nminkä nyt kanssanne puhun\", virkkoi emäntä. Jotta hän ei suotta\nolisi tullut varovaiseksi minun suhteeni, vastasin kernaimmiten\npanevani kirjaan vanhoja runoja ja lauluja ja kysyin, osasiko hän\nniitä. Häh vastasi lapsuudessaan kyllä niitä osanneensa paljonkin,\nmutta nyt jo enimmäkseen unhottaneensa ne. Näytin nyt hänelle kaikki\nennen kirjoittamani runot ja kerroin laajasta jalkamatkastani. Sen\nohella luin hänelle useita sellaisia laulurunoja, joita Karjalan\nnaiset etupäässä laulavat. Useat hän sanoi ennen osanneensa ja\ntoisia kuullessaan hän huomautti, että hänen äitinsä tai tätinsä oli\nlaulanut samoja lauluja vähän toisin. On omituista nähdä, kuinka\ntenhoavasti vanhat laulut vielä usein vaikuttavat suomalaisiin\nmieliin. Useissa paikoin olen huomannut, miten ne, jotka niitä ovat\nlaulaneet tai jotka ovat kuulleet muiden niitä laulavan, omituisella\ntavalla ovat niistä heltyneet. Yhden ainoan runopätkän kuultuaan he\nusein muuttuvat minulle tuttavallisemmiksi kuin kuultuaan pitkiä\nkertomuksia asioista, joiden olen luullut enemmän huvittavan heitä.\nEmäntä tuli myös yhä avomielisemmäksi minua kohtaan ja kertoi\nminulle elämänsä tapauksia. Hänen ensimäinen miehensä oli jättänyt\nhänet jälkeensä ilman perillisiä. Nykyisen miehensä kanssa hän\noli omituisella tavalla joutunut naimisiin. Tämä mies oli ennen\nasunut lähellä heitä ja oli entisen isännän kuoltua jonkun aikaa\ntehnyt talon työt ja hoitanut sen asioita. Kun hän sitten ilmaisi\naikomuksensa naida emäntälesken, oli tämä huomauttanut hänelle,\nkuinka epäsuhtainen sellainen aviopari olisi ja kertoi sanoneensa:\n\"Saattaisinpa varsin hyvin ikäni puolesta olla äitisi, kuinka siis\nvoit naida niin vanhan naisen ja sittemmin naituasi tyytyväisenä\nelää niin vanhan vaimon kanssa! Ei toki, hae itsellesi vaimo mielesi\nmukaan muualta, talon saat kuitenkin minun kuoltuani. Minä en\nenää ole naimahaluinen, vaan voin varsin hyvin olla lopun ikääni\nnaimatonna.\" Mies tai oikeammin silloin 18-20 vuoden ikäinen\npoika ei kuitenkaan tämän johdosta luopunut aikeestaan, vaan oli\nvakuuttanut, ettei hän mistään voinut saada parempaa vaimoa, ja\nniin oli kosiminen ratkaistu. Kysyttyäni, miten hän oli tyytyväinen\nnuoreen mieheensä, hän vastasi eläneensä hänen kanssaan hyvin\nonnellisena ne vuodet, jotka olivat olleet naimisissa. Huolimatta\ntästä emännän suuresta avomielisyydestä hän taisi kuitenkin joskus\nolla huolissaan siitä, kuka minä olin sekä siitä, mitä alituinen\nkirjoittamiseni merkitsi. Hän ei kuitenkaan koskaan lähempää\ntiedustellut sitä minulta, eikä hän myöskään suorastaan tahtonut\nkysyä, oliko minulla matkapassia vai ei. Kuitenkin hän kautta rantain\nilmaisi minulle halunsa saada se tietää. Tämä kävi selville, kun\nhän kerran kysyi minulta, enkö koko matkallani ollut joutunut\ntekemisiin ilkeiden ihmisten kanssa. Vastasin, että jos sellaisia\nolisi ollut, niin he kyllä olisivat varoneet minua, kun olisivat\nnähneet, että minulla oli pyssy. \"Enpä tarkoita varkaita ja rosvoja\",\nsanoi hän, \"sillä niitä ei Jumalan kiitos ollenkaan ole tarvinnut\npelätä meidän tienoillamme; vaan ajattelin, eiköhän rahvas, jonka\nluona olette käynyt, joskus ole epäillyt teitä joksikin toiseksi ja\ntuottanut teille kaikenlaisia hankaluuksia?\" Tajusin helposti hänen\najatuksensa ja vapautin hänet huolistaan minun suhteeni noutamalla\npassini ja huomauttamalla, että se minua näissä asioissa suojeli. Nyt\nhän tuli vielä tyytyväisemmäksi ja pyysi minua vaan jäämään heille\nniin kauaksi, kuin työtäni kesti. Jäinkin sinne seuraavaan päivään\nasti. Seuraavana aamupäivänä sattui rovasti Vallenius matkustamaan\nKiihtelysvaaran kappeliin. Hänen tiensä kulki tästä ohi, jonka vuoksi\nhän poikkesi kievariin. Hän tunsi minut ja viipyi siellä jonkun\naikaa kysellen retkiäni, mitä olin tehnyt Jouhkolasta erottuani.\nHänen lähdettyään matkaan, emäntä tuli luokseni ja näytti siltä kuin\nhän olisi tahtonut kertoa minulle jotakin hyvin tärkeätä. \"Niin\nvähän ihminen täällä tietää!\" hän virkkoi kaikkein ensiksi. \"No,\nmitä teille nyt on mahtanut tapahtua?\" -- \"Eipä mitään\", hän vastasi,\n\"mutta tehän olette maisteri, ja minä luulin teitä vaan talonpojan\npojaksi, kuten itse sanoitte.\" Vastasin, että olinkin talonpojan\npoika, kuten olin hänelle sanonutkin, ja kysyin, mistä hän nyt\noli saanut tietää, että olin maisteri. \"Kuulin kyllä\", hän vastasi,\n\"että rovasti teitä siksi kutsui, vaikken ymmärräkkään ruotsia.\"\nJos olisin kauemmin tullut viipyneeksi täällä, olisin pikemmin\nmenettänyt kuin voittanut tämän emännän mielestä niin tärkeän\nhuomion kautta. Sillä sen sijaan, että ennen olin ollut täällä kuin\nkotonani, piti emäntä nyt velvollisuutenaan kohdella minua kuin\nylhäisempää vierasta ainakin, ja tämä tuottaa aina hankaluuksia\nsekä isännälle että vieraalle. Vähää ennen päivällistä hän kysyi\nminulta, olinko syönyt \"Karjalan herkkua\". Vastasin, etten ennen\nollut kuullut edes tätä nimeä ja kysyin, mistä sitä valmistettiin.\nHän lupasi heti laittaa sitä, niin että saisin syödä. Se ei ollut\nmuuta kuin tavallista viilipiimää (kokkelia), johon oli sekoitettu\nrieskamaitoa ja joka tuntui vähän nuoren maidon sekaiselta\nkohopiimältä. Sepä vasta herkkua! taitanet ajatella, hyvä lukijani,\nmutta vakuutan sinulle omasta kokemuksesta, että tämä yksinkertainen\nruokalaji maistuu sangen hyvältä, kunhan vaan ei syö sitä vatsan\nollessa täynnä. -- Myöhemmin iltapäivällä läksin täältä ja kuljin\nkokonaista 5/4 peninkulmaa erääseen taloon, johon sitten yövyin.\nSeuraavana aamuna läksin sieltä ja kuljin edelleen pysähtymättä\npitempää kuin useissa paikoin syömään mansikoita ja maamuuramia.\nOlin jo täten vaeltanut noin kolme peninkulmaa, kun päivällisaikaan\nrupesin lepäämään nurmikolle tien laitaan. Muutamia talonpoikia tuli\najaen jäljessäni samaan paikkaan ja he tunsivat minut kohta, sillä\nolivat nähneet minut matkallansa Sortavalaan, josta nyt palasivat.\nKaupunkiin viemästään voista he olivat saaneet 8 ruplaa puudalta,\njoka hinta heidän mielestään oli vallan liian pieni. Aioin ensin\nheidän rattaillaan ajaa Ilomantsin kirkolle, mutta tultuamme lähelle\nKonnunniemen (Huosiovaaran) kylää, sanottiin minulle, että jos\ntahdoin kirjoittaa muistiin runoja, niin siellä oli muuan talollinen\nRautiainen, jonka tiedettiin niitä osaavan. Jäin siis pois heidän\nseurastaan ja poikkesin kylään, joka oli virstan päässä maantieltä.\nOltiin talossa äsken syöty päivällistä. Rautiainen kysyi minulta,\nolinko jo syönyt ja kun siihen vastasin kieltävästi, pyysi hän minua\nistumaan ruualle. Sen jälkeen hän tarjosi minulle kypsiä suomuuramia,\nsellaisia, joita täällä sanotaan \"lakoiksi\" eroitukseksi vähemmän\nkypsistä ja vielä kovista \"muuramista\". Hänen kanssaan tyhjensin\nsuuren ropeellisen näitä hyvänmakuisia marjoja. Hänen pienelle\ntyttärelleen, joka oli poiminut ne, annoin sitten muutaman lantin,\njotka minulla sattui olemaan, ja sen jälkeen Rautiainen käski hänen\ntuoda esille vielä toisen ropeen. En kuitenkaan jaksanut syödä\nenempää, vaan kiitin ja käänsin sitten puheeni runoihin. Vaikka\nRautiainen muuten näyttäysikin anteliaaksi ja vieraanvaraiseksi, ei\nhän kuitenkaan antanut minulle mitään toiveita runojen saannista.\nHyvin halukkaasti hän kuunteli niitä runoja, jotka hänelle luin,\nmutta hän sanoi aina lopulla: \"Onhan teillä kaikki runot ennestään,\nmitä minä enää voin teille antaa?\" Lukuunottamatta muutamia\nperin mitättömiä toisintoja, en saanutkaan häneltä mitään. Muutamat\nnuoremmat henkilöt lauloivat kuitenkin minulle pari uudempaa runoa,\njotka panin kirjaan. Samalla he neuvoivat minut erään Ollukka\nParvisen luo, jonka sanoivat sekä osaavan muiden sepittämiä runoja\nettä itse olevan onnistunut runoniekka. Muutamat nuoremmista\nhenkilöistä saattoivat minut Ollukan kotiin. Hän sattui,\ntullessamme itse olemaan pihalla; tervehdin häntä, tietämättä että\nhän juuri oli etsimäni mies, ja menin tupaan. Minua saattaneet\nmiehet jäivät jälkeeni pihalle, kuten luulin, kertomaan asiaani.\nHetken kuluttua hekin tulivat tupaan ja minä kysyin, olivatko nähneet\nOllukkaa. \"Hänhän se oli, jota tervehditte pihalla\", sanoivat he,\n\"mutta mainittuamme, että te olitte tullut kirjoittamaan hänen\nrunojaan, hän juoksi pois, emmekä sen koommin ole häntä nähneet.\"\nKysyin, eivätkö olleet nähneet, minnepäin hän oli juossut, ja he\narvelivat hänen lähteneen vähän matkan päässä olevaan toiseen taloon.\nMenimme sinne häntä etsimään, mutta ei häntä sielläkään näkynyt.\nEn kuitenkaan turhaan nähnyt vaivaa, sillä tämän talon emäntä\nlauloi minulle useita vanhoja lauluja, jotka kirjoitin kirjaan\nmikäli hän niistä aina muisti jonkun pätkän. Hänkin virkkoi, minkä\nmonet muut ennen olivat sanoneet, etten kahdessa kolmessa päivässä\nolisi voinut kirjoittaa kaikkia niitä runoja, jotka hän tyttönä\noli osannut. Hän valitti, että muistinsa nyt oli niin heikontunut,\nettei hän muistanut paljoa niistä. \"Kuitenkin muistan vieläkin\nuseita\", hän jatkoi, \"ja saatan itsekseni usein laulella tuntikaudet\nperätysten, paraiten kun olen pahoillani jostakin tai kun mieleni\nmuuten on täynnä huolia. Silloin ei minulta suinkaan lauluja puutu,\neikä minun edes tarvitse niitä tuumia, vaan laulelen monta laulua,\njoita nyt en suinkaan voi muistaa.\" -- Ollukkaa odotettiin tänne\nillalla, sillä hänen piti seuraavana päivänä ottaa osaa heinäntekoon.\nHän tulikin viimein myöhään illalla, mutta ei mitenkään suostunut\nlaulamaan runoja. Kysymykseeni, miksi hän päivällä oli paennut\nminua, hän ei vastannut mitään, vaan puolusteli itseään ainoastaan\nsillä, että kaikki runot, jotka hän osasi, sekä omat tekemänsä\nettä muiden sepittämät, olivat niin huonot, ettei niitä maksanut\npanna kirjaan. Pyytämällä pyydettyäni hän kuitenkin lupasi\nseuraavana aamuna laulaa parhaat runot, jotka osasi. Mutta se, mitä\nolin pelännyt, tapahtuikin, nimittäin että Ollukka jo oli mennyt\npois ennenkuin heräsin. Emäntä, joka yhä vielä oli kotona, muisteli\nvielä, mitä edellisenä päivänä oli jättänyt lauluistaan laulamatta,\nja minä toivoin vielä saavani häneltä paljon muita lauluja,\nkun hänen miehensä sekaantui asiaan ja käski emännän laulaa ennemmin\njonkun jumalisen virren kuin vanhoja \"remputuksia\". Huoneentaulu\nmuistui mieleeni, enkä siis enää tahtonut pyytää emäntää vastoin\nmiehensä tahtoa laulamaan minulle laulujansa. Mainitun päivän aamuna,\nnimittäin 14:ntenä, läksin Huosiovaaralta enkä paljoa pysähtynyt\nennenkuin Koverossa. Olin aikonut pysähtymättä vielä samana\npäivänä kulkea Maukolaan saakka, missä lääninviskaali Falck asui.\nOlin kuullut, että hän oli suuri suomalaisten runojen ystävä.\nMuuan tienristeys Koveron tienoissa eksytti minut. Sen sijaan että\nolisin poikennut oikeanpuoliselle tielle, joka vie Ilomantsin\nkirkolle, menin vasemmanpuolista tietä, joka pian päättyi venäläiseen\nrukoushuoneeseen. Minun täytyi kääntyä takaisin ja poikkesin erääseen\ntaloon. Tämän kylän asujamet kuuluvat suureksi osaksi kreikkalaiseen\nuskoon, ja niin oli myös sen talon väen laita, johon tulin. Tytär\nkysyi nähtyänsä huiluni, mikä keppi se oli. Vastasin silloin hänelle,\nettä se oli puhallus-soitin ja rupesin samassa todistamaan mitä\nolin sanonut. Hän oli vähällä joutua suunniltaan ihastuksesta ja\ntiesi tuskin, pitikö hänen astua vai tanssia. Lopetettuani pyysin\nhäntä vuorostaan laulamaan jotakin minulle. \"En enää jouda\", hän\nvastasi, \"veljeni odottavat minua heinäniityllä, mutta äitini jää\nkotia ja hän osaa kyllä lauluja.\" Samassa hän otti viikatteensa ja\nmeni pois. Kotia jäänyt äiti ei kuitenkaan ollut niin altis tuomaan\nesiin runojaan. \"Lauloinpa viimeksi\", hän virkkoi, \"häissä ja sain\nsiellä sukat (tai kintaat; en oikein muista kumman hän sanoi); enkä\nnyt tässä tahdo laulaa ilmaiseksi.\" Otin esille 5 kopeekan hopearahan\nja lupasin sen hänelle, jospa hän vaan tahtoi laulaa minulle pari tai\nkolme runoistaan. Nyt hän alkoi ja toisti ne vielä kun aloin panna\nniitä kirjaan. Sitten tahdoin antaa hänelle maksun, mutta hänpä ei\nottanutkaan vastaan rahoja. Ihmettelin sitä ja kysyin, kuinka hän\nensin ei ollenkaan tahtonut laulaa maksutta ja kuinka hän sitten\nlaulettuaan ei huolinutkaan maksusta. Hän virkkoi silloin, että\nhän kernaimmiten kokonaan olisi tahtonut olla laulamatta, mutta\nettei myöskään ollut voinut kauempaa kieltää, kun huomasi, miten\nkärkkäästi halusin sellaisia joutavia lauluja. Tarjosin hänelle\nvielä kerran mainittua rahaa, ja lopulta hän suostui ottamaan sen,\nkuitenkin pannen ehdoksi, että minun samasta maksusta piti syödä\npäivällistä. Muori kantoi pöytään voita, maitoa ja täkäläisen rahvaan\npiirakkaa. Ruuan jälkeen menin muorin neuvon mukaan tien vieressä\nolevaan torppaan, jonka emännän hän sanoi osaavan paljon runoja.\nTupa oli sinne tullessani aivan tyhjä. Odotin hetkisen, mutta ei\nketään kuulunut, jonka vuoksi taas läksin matkaan. Vaikka torppa\noli maantien varrella, ei ovessa ollut mitään lukkoa, joka seikka\non todiste siitä, että yleinen turvallisuus täällä vielä on sangen\nhyvä. \"Karsinan\" ja \"sillan\" välillä oli täällä vanhan tavan mukaan\nväliaita rajana.\n\nNäiltä viivytteiltä en ehtinyt tarpeeksi aikaisin illalla Maukolaan,\njonka vuoksi päätin yöpyä lähellä olevaan taloon. Seuraavana\naamuna saavuin sinne varhain. Lääninviskaalilla, joka myös oli\npitäjänmakasiinin hoitaja, oli sinä viikkona toimena jakaa\nviljaa lainaajille. Hän asui sen ajan pappilassa, minne minäkin\npäivällisen jälkeen menin. Siitäperin kuin erosin Sortavalasta,\nolin oleskellut rahvaan parissa, jonka vuoksi nyt kernaasti lepäsin\ntäällä kokonaista kuusi päivää. Hyvä ja ystävällinen kohtelu, joka\ntäällä tuli osakseni, hauskuutti suuresti tämän ajan. Runokokoelmani\nsuureni melkoisesti niistä lisistä, jotka herra lääninviskaali\nhyväntahtoisesti antoi minulle, ja myös muutamista muista. Vähää\nennen kuin erosin täältä suntio toi minulle tukun ennen paperille\npantuja runoja; ne kopioin lukuunottamatta muutamia, jotka\npääasiallisesti olivat jo hallussani olevien kaltaisia. Erään\nentisen koulumestarin käsikirjoituksen sama mies antoi minulle.\nEn kuitenkaan voinut sitä käyttää, vaikka se tosin oli useita\nhartauskirjoituksiamme etevämpi, ja vaikka sillä oli se etu niihin\nnähden, että se oli alkuperäinen, kun sitävastoin kaikki muut ovat\nhuonoja käännöksiä. -- Erään kuuluisan runoniekan, Pietari Kettusen\nluona, joka asui Kuolisman kylässä, neljän peninkulman päässä\nIlomantsin kirkolta, minun täytyi jättää käymättä; tosin ei matkan\npituus, vaan sen muut vaikeudet pelottivat minut siitä. Oli näet\nkulkeminen sinne monen järven yli. -- Ne Ilomantsin suomalaiset\nasukkaat, jotka ovat venäjänuskoisia, muodostavat noin kolmanneksen\npitäjän asujamista. Huolimatta uskonnonmuutoksesta ovat useimmat\nheistä itse harjoittaneet lukutaitoa. Monella on pieni kokoelma\nsuomalaisia kirjoja, ja näitä he luterilaisten veljiensä tavoin,\njoiden kanssa elävät hyvässä sovussa, ahkerasti lueskelevat.\nLuulenpa tuskin, että koskaan kummallakaan puolella on tapahtunut\nsellaista toisen uskon tuomitsemista ja oman uskon ylistelyä kuin se,\njoka usein jokapäiväisenä riidan aiheena esiintyy etelä-Europassa\nniissä paikoin, missä kahteen eri uskontunnustukseen kuuluvaa kansaa\nasuu lähellä toisiaan tai sekaisin. Päinvastoin luterilaiset\nsuomalaiset täällä joka sunnuntai menevät kreikanuskoiseen\njumalanpalvelukseen, joka alkaa jotakuta tuntia aikaisemmin kuin\nheidän oma jumalanpalveluksensa, ja kreikanuskoiset kulkevat taas\nomasta kirkostaan, pappi etunenässä, luterilaiseen kirkkoon.\nRuotsin ajalla oli tietysti lupa venäjänuskoisen kääntyä\nluterilaiseen oppiin, mutta ei päinvastoin. Nyt on asianlaita\npäinvastainen. Lasten tulee tunnustaa samaa oppia kuin vanhempien.\nVenäjänuskoiset miehet eivät pukunsa puolesta huomattavasti eroa\nluterilaisista, mutta naisilla on omituisenlainen päähine sekä\nväljä röijy, joka useimmiten on punaista kangasta. Ilomantsissa asuu\ntoisenlahkoisiakin kreikanuskoisia, niin sanottuja \"raskolnikkejä\".\nHeillä on täällä kaksi luostaria, joissa en voinut käydä, koska\nne olivat niin etäällä. -- 21:ntenä päivänä läksin Ilomantsista\nkulkemaan Enontaipaleeseen. Rokottaja Vinter, jonka Ilomantsissa\nolin tavannut, matkusteli samaan aikaan virkatoimissaan tämän tien\nvarsilla olevissa kylissä. Matkustin hänen seurassaan noin pari\npeninkulmaa, mutta seuraavana aamuna erosin hänestä ja jatkoin\nmatkaani yksin. Iltapäivällä tulin Enon(taipaleen) pappilaan, missä\nnukuin seuraavan yön. Aamulla kävin loihtija Hassisen luona, joka\nasui Nesterinsaarella, näpeän neljännespeninkulman matkan päässä\nmainitusta pappilasta. Niistä lukuisista vanhoista loihturunoista,\njotka hänen sanottiin osaavan, kuten hän myös itse myönsi, sain\nainoastaan pari kappaletta. Hän ei millään muotoa suostunut\nlukemaan niitä, tai jos hän sen tekikin, niin ei antanut minun\nkirjoittaa niitä muistiin. Lukiessani hänelle ennen keräämiäni\nrunoja, hän aina kysyi, keltä ne olin saanut. Jotta en olisi\nvahvistanut sitä hänen luuloansa, että täten muka kokosin luetteloa\nmaan noitien nimistä ja että sitten vetäisin heidät edesvastuuseen,\nvirkoin aina, että muka olin unhottanut niiden henkilöiden nimet,\njotka olivat laulaneet ne minulle. Mutta tämä ei ollenkaan ollut\nomansa herättämään hänessä suurempaa luottamusta. Hänen tavallinen\nvastauksensa kuului, ettei hän lohen pyynniltä ehtinyt lausua\nrunojaan. Muuten hän kohteli minua sangen hyvin. Hän tarjosi minulle\nkahvia ja keitätti aterioiksi vasta pyytämäänsä tuoretta lohta.\nTalon vanha emäntä oli sairaana ja poikansa kysymyksessä olevan\nloihtijan hoidon alaisena. Hänen molemmat miniänsä olivat keskenään\ntehneet sen sopimuksen, että he hoitaisivat vuoroin karja- ja vuoroin\nmuun talouden askareita vuoden ajan erästään kumpiakin. Se miniä,\njoka tänä kesänä hoiti karjaa, oli karjan kanssa ulkolaitumella\nviipyen siellä syksyyn asti ja pitkän matkan vuoksi ajamatta\nkarjaa illoin kotia. Heidän karjassaan oli lähes 30 lypsävää lehmää.\nKuulin sittemmin hullunkurisen jutun siitä, miten nuorempi Hassinen\noli nainut kotona olevan emännän. Tämä oli nuorena ollut kuuluisa\nsuuresta kauneudestaan. Useat kosijat olivat saaneet rukkaset.\nHassinenkin ilmestyi puhemiehensä seurassa. \"Mene helvettiin!\" oli\ntytön vastaus ollut. Hassinen astuu esiin ja sanoo: \"Muistakaa,\nettä se, minkä sanoitte hänelle, oikeastaan kohtaa minua.\" \"Mene\nsinne ja sinne\", tyttö vastasi hänellekin. Kun Hassisen piti lähemmin\nselvittää tunteitaan, tyttö nousi seisovilleen ja juoksi riiheen,\njohon Hassinen häntä seurasi. Tytöllä oli sirppi kädessä ja hän\nuhkasi sillä lyödä kosijaa, ellei tämä suostuisi poistumaan, mutta\ntämä sai käteensä seipään ja löi sirpin hänen kädestään, mutta sattui\nsamalla koskettamaan puulla hänen käsivarttaan. Tyttö rupesi itkemään\nja sanoi: \"Vianalaiseksi minun piekset\", johon kosija virkkoi:\n\"Kyllä minä sinun vianalaisenakin elätän.\" Tyttö itki yhä vaan,\nmutta seurasi kuitenkin Hassista äitinsä luo. Äiti kysyi kuultuaan\nHassisen selityksen: \"Tahdotko, tyttäreni, häntä mieheksesi?\" \"Enhän\nminä muillekaan vianalaisena kelpaa.\"\n\nOmituista karjalaisten perhe-elämässä on muuten, että pojista\nusein kukin ottaa emännän itselleen kotiin. Sopivin veljistä\nrupeaa ensimäiseksi isännäksi, mutta toisetkin kernaasti pitävät\nitseään isäntinä. Ei aina käy niin, että ylimmän isännän vaimo myös\nolisi ylin emäntä, sillä tämä arvo riippuu heidän keskuudessaan\ntaitavuudesta, joka toisten suostumuksella tai vallananastajan\nvaikutuksesta helposti pääsee oikeuksiinsa. -- Torstaina, 24:ntenä\npäivänä, kuljin taas Hesterinsaarelta takaisin Enon(taipaleen)\npappilaan. Koska siinä saaren rannassa ei sattunut olemaan venettä,\nniin oppaanani oleva mies vei minut kaidan salmen rannalle, jonka yli\nvirran vuoksi olisi ollut mahdoton päästä, ellei sen poikki olisi\nollut pantuna pyöreitä puita kiville; niitä myöten ryömimme yli,\nollen vaarassa luiskahtaa virtaan. Onnellisesti pääsimme kuitenkin\nmolemmat salmen yli, ja todellisella mielihyvällä minä jatkoin\nmatkaani Enon(taipaleen) pappilaan, jossa olin yötä. Seuraavana\npäivänä läksin sieltä aamiaisen jälkeen. Tunnin ajan kuljettuani\nsaavuin Kaltimonniskan salmelle, jonka yli tätä tietä matkustavien\ntäytyy lautalla kuljetuttaa itsensä. Tultuani toiselle rannalle\nistuin panemaan piippuuni ja pyysin lauttamiestä tekemään samoin\nsekä ojensin hänelle tupakkakukkaroni. Tuskin hän oli ehtinyt\nnoudattaa kehotustani, kun alkoi puhua paikan merkillisyydestä.\n\"Kaksikymmentä vuotta sitten ette olisi istunut yhtä turvallisena\ntuossa paikassa kuin nyt\", hän sanoi minulle. \"Miksi en\", minä\nkysyin. \"Koska\", hän jatkoi, \"venäläinen silloin pian olisi\nvoinut ampua teidät kuoliaaksi.\" Sitten hän alkoi kertoa, miten\nvenäläiset olivat sijoittaneet leirinsä vastaiselle rannalle,\njolta juuri olimme tulleet, ja miten joukko karjalaisia talonpoikia\noli estänyt heitä kulkemasta salmen poikki; nämä talonpojat olivat\ntänne kokoontuneet Tiaisen johdolla estämään vihollisen etenemistä.\nTiainen, vaikka oli itsekkin ainoastaan talonpoika, oli erittäin\nkekseliäästi ja rohkeasti johtanut toisia. Hän oli varustanut\npaikan jotenkin korkealla vallituksella, jonka hän oli käskenyt\nluoda mullasta ja turpeista suurten petäjähirsien muodostamalle\nperustalle. -- Kuoppa, joka oli syntynyt mullan otosta, oli vielä\nnähtävissä ja oli melkoisen suuri. -- Tämän varustuksen suojelemina\ntalonpojat olivat monta viikkoa estäneet vihollisen pääsemästä\nsalmen yli. Useat tämän tekemät yritykset olivat talonpojat\nampuma-aseineen onnellisesti torjuneet. Vihollinen ei myöskään ollut\njättänyt kanuunainsa tulta suuntaamatta talonpoikien varustusta\nvastaan, mutta se oli ylipäänsä vähän vahingoittanut heitä, sillä\ntavallisesti olivat vihollisten kuulat lentäneet ylempään suuntaan\nlähelläolevalle vuorelle, jolta olivat kaataneet koko metsän.\nVaikka tämä tosin ei tehnyt erityistä vahinkoa talonpojille, he\neivät kuitenkaan mielellään nähneet, että hyvä tukkimetsä sai\nsyyttömänä kaatua tantereelle. Mutta tämä paha ei ollut muuten\npoistettavissa kuin vihollisen karkoittamisella, ja sitä varten\nTiainen keksi seuraavan juonen. Hän teetti vallituksen seinään useita\npyöreitä lovia, joihin pantiin suuria petäjähirsiä; nämä oli sitä\nennen koverrettu ontoiksi ja päästä tervattu, niin että tulisivat\nkanuunain kaltaisiksi. Tuskin oli tämä saatu kuntoon, kun huomattiin\nlevotonta liikettä vihollisessa, joka piti varmana, että talonpojat\npian lähettävät heidän sekaansa kuulasateen. Vihollinen vetäytyikin\ntakaisin, ollen varma siitä, että tätä tietä oli mahdoton tunkea\neteenpäin. Talonpojat jäivät vielä tähän hyvin varustettuun leiriinsä\nja odottivat, yrittäisikö vihollinen vielä vastedes siitä paikasta\nylitse. Mutta tämän sijaan vihollinen tekikin kierroksen Liperin\nkautta ja lähestyi suoraa päätä talonpoikien leiriä, kun nämä siitä\nsaivat tiedon. Huomaten mahdottomaksi puolustautua avonaisella\nkentällä, talonpojat pakenivat minkä ennättivät, jättäen jälkeensä\näsken mainitut kanuunansa. En tiedä mitä vihollinen ajatteli lähemmin\ntarkastellessaan näitä kanuunoita, jotka vähää ennen hänessä olivat\nherättäneet kauhua. Mutta nyt loppui piippuni, kuten myös talonpojan\nkertomus. Läksimme pois Tiaisen linnasta, joksi paikkaa nyt sanotaan\nja erosimme, hän mennen kotiinsa ja minä kulkien tietä edelleen,\nkunnes tien vieressä tapasin suuren hongan, jota vihollisen kuulat\nolivat säästäneet ja joka hyvin suojeli minua auringon paahteelta.\nSen siimekseen istahdin ja panin paperille talonpojan kertomuksen.\nPäivällisaikaan tulin kylään, jossa poikkesin Ihalaisen tilalle.\nKotona olevat naiset lauloivat minulle moniaita runoja, varsinkin\nmuuan vanhempi nainen, jota Hassinen oli minun neuvonut hakemaan.\nTuskinpa luulen kenenkään runolaulajistani olleen niin auliin\nmuistelemaan ja laulamaan kaikenlaisia runoja, kuin tämä muori oli.\nSyynä siihen oli se, että hän poltti tupakkaa, ja minä tarjoilin sitä\nhänelle koko ajan kuin viivyin talossa. Palkinnoksi hänen runoistaan\nannoin hänelle vielä lähtiessäni runsaan kahmalollisen kartuusia,\njosta hän loppumattomiin minua kiitteli ja toivotti alituista\nmenestystä. Tavallisuuden mukaan kysyin uusien runolaulajien\nosotteita, mutta en saanut ainoatakaan. Minulle sanottiin, että\nkyllä joku vuosi sitten eräästä pappilasta olisin voinut saada\npaljon runoja, mutta että se nyt oli myöhäistä, sillä koko talo\noli tullut heränneeksi. Nämä heränneet pitävät suurena syntinä\nmaallisten laulujen laulamista ja luulevat jo edistyneensä pitkälle\nhurskaudessa, jos heidän on onnistunut unhottaa ne viattomat laulut\nja runot, joita lapsuudessaan ovat kuulleet vanhempiensa ja muiden\nlaulavan. Puhumattakaan lauluista, he kammoksuvat kaikkea soittoakin,\njonka katsovat olevan tästä maailmasta. Saman talon tyttäret olivat\nennen olleet seudun taitavimpia kanteleensoittajia, mutta uuden\nopin levittyä eivät olleet koskettaneetkaan kantelettaan. Omituista\noppia! Muuan näistä heränneistä oli Kukkoselta (Renqvistiltä) ostanut\nhengellisiä kirjoja noin 50 ruplalla; tämä seikka antoi minulle\nhieman aihetta epäillä tämän laajalti kuuluisan apostolin pyhyyttä.\nTämä seikka näytti ainakin todistavan, ettei hän ollut kammonnut\nkaupan tekoa, joka ei kuitenkaan ole pyhimysten tunnusmerkkejä. --\nMutta tapahtuihan se hurskaasta innosta hankkia uskonveljilleen\nhengellistä lukemista -- olkoon menneeksi, mutta kernaasti olisin\ntahtonut nähdä talonpojan kirjaston, sillä 50 ruplasta pitäisi saada\nmelkoisen paljo hengellisiä kirjoja, jotka tavallisesti myydään\npolkuhintaan. Läksin Ihalaisen talosta, käymättä muualla kylässä,\nsillä eipä mikään ole ikävämpää kuin joutua tekemisiin näiden\nuskonkiihkoisten heränneiden kanssa. Poikkeamatta muualle kuin\nvanhaan rappeutuneeseen myllyyn, joka oli tien varressa, ja jossa\nsen alla porisevan veden vaikutuksesta olin vähällä nukahtaa, tulin\nillalla Ahvenuksen salmelle, jonka yli matkustajat taas viedään\nlautalla.\n\n\n\n\nHajanaisia muistiinpanoja.\n\n\n    [Kertomus keskeytyy tähän. Käsikirjoituksen yhteydessä on\n    säilyneenä seuraava, aiottua jatkoa varten nähtävästi\n    kiireessä kyhätty suunnitelma, joka sisältää katsauksen\n    matkan loppuvaiheisiin sekä hajanaisia huomioita Karjalan\n    rahvaan elämästä, kielimurteesta y.m. -- Sen jälkeen liitämme\n    tähän vielä erään kirjeen, jonka Lönnrot Sortavalasta lähetti\n    professorinrouva Törngrenille Laukkoon, ja joka kuvaa sekin\n    Lönnrotin mielialaa matkallaan (Alkukielellä painettuna\n    E. Nervanderin julkaisussa \"Elias Lönnrots ungdomstid på\n    Laukko\". Helsingfors 1893, ss. 33-38.).]\n\nSeuraava lauttauspaikka Ahvenuksen salmella. -- Ehrokkalan ukko. --\nYötä metsässä. Seuraavana päivänä kävin useassa talonpoikaistalossa\n-- ammuin siipeen kahta sorsaa -- seudut erinomaisen kauniit. --\nIltapäivällä sadetta. -- Yövyin viimeiseen Pielisjärven kirkolle\nvievän tien varrella olevaan kestikievariin. -- Sieltä seuraavana\naamuna, 29:ntenä p:nä, erään Pielisjärven lahden poikki kirkolle.\nKohtaus kirkonrannalla nimismies Steniuksen kanssa. Vanhoja\njäännöksiä muinaisesta kaupungista -- Pogosta. Sieltä Mustolaiselle,\nmissä vietin kirkkoajan. Kohtausinsinööri Markströmin ja viskaali\nJurvelinin kanssa. Iltapäivä komministeri Bonsdorffin seurassa.\nKäynti Sarkkilassa. Vesimatka Pankakosken malminsulatoille. Matka\nJuuvan kappeliin. Viivyntä siellä. Sikäläinen malmiaihe, jota\nRinman ei mainitse. -- Paluumatka nimismies Studdin seurassa\nSarkkilaan. Saarna Lieksassa 10:ntenä p:nä elokuuta. Päivällinen\nkappalaisella Heleniuksella. Lähtö Lieksasta 13:ntena p:nä. Yötä\ntalonpoikaistalossa. -- Seuraavana päivänä päivällisaikaan Nurmeksen\nkirkonkylään. Viipyminen siellä. Mustalaisten tappelu. -- Käynti\nkirkkoherran-sijaisen Höckertin ja nimismies Krogeruksen luona.\nHautausmaa mäntymetsää. Lähtö Nurmeksesta yöllä 16:ntena p:nä.\nKajaanin tienhaara. Jatkoin vaellusta 17:nnen ja 18:nnen päivän.\nUusi maantie. Kestikievarit. Yötä Säyneisissä. Tiistaina 19:ntenä\np:nä Juvankoskelle. Viivyin 23:nteen [?] päivään siellä. -- Nilsiän\nheränneet. Leikkuutalkoo. -- Vesimatkaa sieltä Kuopion kaupunkiin\nluutnantti Dahlströmin ja neitien ------ seurassa. Tulo kaupunkiin.\nUusi hirsirakennus, sairaala, koulu, kirkko, näköala tornista, Puijo;\nkoko kaupunki hyvin rakennettu kauniine puutaloineen ja säännöllisine\nkatuineen. Lähtö Kuopiosta 22:ntenä p:nä. Yötä Hendricsnäsissä.\nKohtaus hovioikeudenauskultantti v. Fieandtin kanssa. Tulo\nRautalammin pappilaan 23:ntena p:nä. Lyytinen, Toholahti. Matka\nSonkarinsaarelle keskiviikkona 28:ntena p:nä. Yötä eräässä talossa.\n\"Karjalan puukko hävynnä.\" -- Vihta-Paavo l. Korhoinen. Souto\nRäntylään, Kuopniemelle. -- \"Anna palaa, tulen syntypä nyt on\nkäessäsi.\" -- Kotiapaluu. Laukaan kirkon ohi 31:ntenä p:nä elokuuta.\nYötä Jyväskylässä. Seuraava yö Korpilahdella. 2:sena p:nä syyskuuta\nTampereelle ja sieltä 4:ntenä p:nä Laukkoon.\n\nMaamuuramia Pielisessä. -- Niittomiesten lyömä veto. -- Rahvasta\nsyytetään käräjöimishalusta ja kostonhimosta. -- Lohenpyynti\nPielisessä, Taipaleessa, j.n.e. -- Kantele joka talon seinällä.\n-- Sortavalan murteesta. Jo net mentiin, j.n.e. -- Piiraita ja\nmuita laitteita; -- Kalakukko. Usein minulta kysytään, eikö meillä\nole käärmeitä y.m. Karjalassa uhrataan Kekrille puuropata. --\nPuute käsityöläisistä. -- Ainoastaan Venäjän raha käypää. --\nSananlaskuja, vanhojen laulurunojen pätkiä. -- Ritvalan lauluja\nSääksmäellä pääsiäisestä juhannukseen. Niiden laiminlyöminen\ntuottaisi kylälle paljon pahaa. Maailman loppu. Kansaa kokoontuu\nusein joukoittain kulkuetta katsomaan. -- Rahvas opinhaluista.\nKarjalan rahvaan luonne. Morsiuspari ensi talvensa ulkohuoneissa.\nKaskeaminen. -- Männöö, tulloo, kyssyy, kennen, j.n.e. -- Ei mitään\nmuistopatsaita Valamossa. Evästä. -- Karjalassa rahvas on siistimpää,\nkuin monin muin seuduin Suomessa; penkit, pöydät ja tuolit pestään\nkerta viikossa, lattia ja seinät kahdesti vuodessa; ottavat useammin\nkuin hämäläiset ylleen puhtaat paidat, y.m. Muuan suomalainen tautien\nparannustapa: Parantaja: Pohtaan, pohtaan. Sairas: Mitäs pohtaat?\nP.: Pohtaan maata. S.: Jos olet maasta tullut, niin männös maahan\n-- pohtaan, pohtaan, mitäs pohtaat? Pohtaan tuulta, tulta, vettä,\njos oot j.n.e. -- Jälkiä suomalaisten vanhoista uhritavoista vielä\nKarjalassa. Kun on saatu kaadetuksi riistaa, on uhrattava hopeaa\nmetsänjumalille, y.m. -- Maksaisi vaivaa tutkia, eivätkö karjalaiset,\nsavolaiset ja hämäläisten eteläpuolella asuvat suomalaiset ole\nalkuperäisesti olleet samaa heimoa. Koko joukko sanoja, joita\nrannikkosuomalaiset ja karjalaiset (sekä savolaiset) käyttävät, mutta\njoiden sijassa hämäläisillä on omat nimityksensä, näyttää viittaavan\nsiihen; sellaisia on: _tupa, suoja; pelto, vainio: mie, sie, mä,\nsä; kuhilas; akkuna, ikkuna_. -- Käytetään pieleksiä, eikä latoja.\nHyttysiä on niin runsaasti, että niitä savulla täytyy karkoittaa\nkarjan lepopaikoilta. -- Piimää talveksi. Kesällä on rahvaan ruokana\nenimmäkseen leipä, voi, kala ja piimä -- rokkaa silloin tällöin,\nhuttua samoin.\n\nMuita huomioita:\n\nKarjalainen rakennustapa. -- Kaskenviljelys. -- Taloustapoja.\nAsuintupien sisustus. -- Vuoteet. Naimatapoja. Karjalassa tyttäret\nlähtiessään miehelään kotoa vievät mukaansa viikatteen ja kassaran.\nSavossa on vallalla se tapa, että nuori parikunta ensi talvena nukkuu\nlämmittämättömässä huoneessa. -- Matkat -- Leikit ja huvitukset.\n\n\n\n\nLiite.\n\n\n                             Sortavala, 28 p:nä heinäkuuta 1828.\n\nArvoisa Professorinrouva! [Professorinrouva Törngren.]\n\nMinun on vaikea selittää, kuinka kärsimättömänä olen odottanut\ntilaisuutta antaakseni Teidän perheellenne muutamin rivein tietoa\nvaelluksestani. Viimein tulin Sortavalaan, mutta en kuitenkaan\ntahtonut kirjoittaa, ennenkuin olin käynyt Valamon luostarissa,\nvoidakseni samalla kertaa kertoa tästä paikasta. Nyt olen palannut\nsieltä, ja kuinka iloisena istuuduin kirjoittamaan kirjettä! Minusta\ntuntuu, kuin olisin Laatokan rannoilta kiireisesti rientänyt halki\nkoko Suomen -- Saimaan, Päijänteen ja kaikkien muiden järvien yli --\nhyvään Laukkoon. Mutta kuinka pian tämä ilo taas on ohi; lopetettuani\nkirjeeni, olen taas täällä vähän yksin. Teidän ei siis pidä\nihmetellä, että kirjoitan niin pitkän kirjeen, kuin paperi sallii,\nvaan suokaa se minulle anteeksi. Perinpohjaisella kertomuksella,\nmiten ja mitä teitä yli yhdeksän viikon kestäneen vaelluksen jälkeen\nviimein olen saapunut tänne, en kuitenkaan rohkene vaivata Teitä.\nSanon Teille vaan terveisiä muutamilta herrasperheiltä, joiden\nluona matkallani olen käynyt. Minulla on sitä suurempi syy siihen,\nkun minulla sekä näissä, että muissa perheissä, joiden luona olen\nvaelluksellani käynyt, on ollut mitä paras suositus siitä, että olen\nollut kotiopettajana professori Törngrenillä.\n\nRovasti Nykopp'ilta saan ensiksi sanoa terveisiä. Sekä rovasti että\nruustinna voivat hyvin. Sitten on minun sanottava terveisiä vanhalta\nvesilahtelaiselta, Kiteellä asuvalta assessorinrouva Fabritiukselta.\nHän oli maaherra Walleniuksen sisar ja oli ensin ollut naimisissa\nerään Wegeliuksen kanssa, joka jonkun aikaa oli ollut Vesilahden\nkappalaisena ja asunut Janussa. Sittemmin mainittu Wegelius oli\ntullut Porvoon hiippakuntaan ja kuollut Kiteen kirkkoherrana. Leski\noli mennyt uusiin naimisiin assessori Fabritiuksen kanssa, joka\njo on kuollut hänkin. Vielä on minun lausuminen terveiset eräältä\nRelanderilta, Pälkjärven papilta. Hänen isänsä oli ollut kauppias\nRaumalla, ja lienette Te siis tuntenut hänetkin.\n\nMatkani on tähän asti kokonaisuudessaan ollut onnistunut. Rahvas on\nSavossa ja Karjalassa, kuten myös näissä venäläisissä pitäjissä,\nhyvin vieraanvaraista. Usein siitä tuntuu vallan kummalliselta,\nettä kysytään, mitä ruoka maksaa. Karjalassa olevassa Kesälahden\npitäjässä viivyin joku aika sitten talonpoikaistalossa neljän\npäivän ajan, sillä isäntä ja useat muut siellä osasivat paljon\nrunoja, jotka sain panna kirjaan. Eräänä iltana saunasta tultuani\nmuutin kuivat alusvaatteet päälleni ja jätin entiset kuivamaan\nkangaspuille. Seuraavana päivänä en niitä enää nähnyt ja ajattelin,\nmitä ajattelinkaan; mutta eipä pälkähtänyt päähäni ajatella emäntää\nniin ymmärtäväiseksi ja ystävälliseksi, että hän ehkä oli toimittanut\nne pestäviksi. Huomasin kuitenkin niin olevan, kun näet taas illalla\nnäin ne puhtaaksi pestyinä samassa paikassa. Lähtiessäni sitten pois\nsieltä, tarjosin hänelle maksua, mutta hän ei mitenkään tahtonut\nsuostua sitä vastaanottamaan, vaikka olin neljä päivää syönyt hänen\ntalossaan. Viimein vastaanottaessaan maksun, hän korvaukseksi\nsiunaili minua niin ylenmäärin, että minulle siunauksia riittänee\nkoko vuodeksi. Useita muita esimerkkejä voisin mainita karjalaisten\nvieraanvaraisuudesta, etenkin sellaisista seuduista, jotka eivät\nole lähellä valtateitä. Rahvas täällä näyttää myös olevan paljoa\nraittiimpaa kuin useimmissa seuduin Hämettä ja Uuttamaata. Sekä\nheidän häissään että muissa pidoissaan ja kokouksissaan näkee,\nettei heillä vielä ole mitään tarvetta ylenmäärin nauttia viinaa.\nHeidän häämenoistaan olen kirjoittanut eri lehdelle. [Kuvaus, joka\npääsisällykseltään on samanlainen kuin Lönnrotin matkakertomuksessaan\nylempänä antama, on painettuna E. Nervanderin julkaisussa \"Elias\nLönnrots ungdomstid på Laukko\" (Helsingfors 1893; ss. 39-46).] Tässä\ntahdon, mikäli tila myöntää, kertoa matkastani Valamon luostariin.\n\nValamon saari on 4 peninkulman päässä täältä Laatokassa. Muutamien\nkaupungissa käyneiden munkkien seurassa matkustin neljä päivää\nsitten sinne. Menomatka oli sangen onnistunut, jos kohta meidän\nkaikkien täytyi soutaa, sillä järvi oli vallan tyyni. Luostarin\nrikkaus ja komeus oli suurempi, kuin mitä ikinä olin voinut odottaa.\nKaipaan sanoja kuvaillakseni vaan yhtä ainoata ruutua tai seinä- ja\npilarimaalausta. Kuinka sitten rohkenisin antaa kuvauksen\nkoko seinistä, koko kirkoista, missä pelkkiä sellaisia ruutuja\nja maalauksia kulta- ja hopeakehyksineen, jalokivineen ja muine\nkalleuksineen koreilee. Huolimatta kaikesta tästä, joka täällä\nmiellyttää silmää, olivat nuo kaksi Valamossa viettämääni päivää\npisimmät ja ikävimmät koko matkallani. Hyvin halukkaasti käytin ensi\ntilaisuutta päästäkseni sieltä pois.\n\nNyt olen taas täällä ja kiitin Jumalaa siitä, sillä paluumatka oli\nsangen synkkä ja arveluttava ulapalla syntyneen myrskyn tähden.\n\nTäältä aion lähteä Arkangelin lääniin ja sieltä Pohjanmaan\nkautta takaisin. Syyskuulla aion taas olla Laukossa. -- Pyydän\nsanomaan terveisiä Eevalle ja Kallelle. Olen edelleen, arvoisa\nprofessorinrouva, Teidän nöyrin palvelijanne.\n\n                                           Elias Lönnrot.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN MATKA v. 1831.\n\n\n\n\n[Lönnrot läksi Helsingistä 28 p:nä toukokuuta ja aikoi pohjoista\ntietä Vienan lääniin, kulkien Rautalammin, Pielaveden ja Iisalmen\nkautta Kajaanin kihlakuntaan, josta hän sydänmaiden poikki Vuosangan,\nMikitän ja Härmäjärven kylien kautta samoiltuansa saapui Kuusamoon\nVenäjän rajalle, jossa matka keskeytyi. Elokuun 6 p:nä hänet tapasi\ntäällä lääkintöhallituksen kirje, jossa käskettiin runonkerääjää\npalaamaan takaisin Etelä-Suomeen vastustamaan äsken maahan\nilmaantunutta koleraruttoa. Elok. 22 p:nä oli Lönnrot taas Helsingissä.\nPaitsi tähän otettua \"Helsingfors Morgonblad'issa\" v. 1832 N:oissa\n62-43 olevaa matkakertomuksen katkelmaa, on Suomal. Kirjall. Seuran\narkistossa vaan muutamia hajanaisia muistiinpanoja. -- Jouduttuansa\nkoleralääkäriksi syksyllä v. 1831 Lönnrot kävi muun muassa 20:ntenä\np:nä marraskuuta Sääksmäellä tutkimassa kuuluisaa Ritvalan\nHelka-juhlaa. Tällöin muistiinpani Lönnrot n.s. Ritvalan Helkavirret,\nja seuraavana vuonna hän \"Helsingfors Morgonblad'issa\" (n:oissa 41-42)\njulkaisi tähän liitetyn kuvauksen juhlanvietosta.]\n\n\n\n\nOte päiväkirjastani.\n\n\n-- -- -- Oltuani koko edellisen viikon vapaana vilutaudin\nkohtauksista, läksin sunnuntaina kesäkuun 19 p:nä Rautalammilta\nPielavedelle. Kirkossa minulla oli tilaisuus katsella kansaa\njuhlapuvuissaan, jotka eivät juuri ollenkaan eroa rannikkoasukkaiden\nkäyttämistä juhlapuvuista. Miehillä on lyhyet takit, joissa on\nkaksinkertainen kaulus tai myös yksinkertainen, n.s. pystykaulus.\nNämä takit ovat enimmästi harmaata sarkaa; hyvin harvoilla ne on\nsiniseksi värjätyt. Housut ovat pitkät, tehdyt samasta sarasta tai\nmyöskin karkeasta värjäämättömästä palttinasta. Jalkineet ovat\nsamanlaiset kuin kaikkialla Savossa ja Karjalassa käytännössä olevat,\nn.s. pieksut. Eivät edes vallasihmiset katso näiden jalkineiden\nrumentavan jalkojaan. Useimmilla on hatut; lakit eivät ole yhtä\nyleiset; kaulahuiveja käytetään yleisesti. Taskukellot, joita\nEtelä-Suomessa pidetään niin tärkeinä tarvekaluina, että jokaisella\nrengillä täytyy olla ainakin yksi sellainen, ovat täällä sangen\nharvinaiset. Tässä asussa nähdään miehet kirkkomäellä. Naisilla on\npitkät hameet ja lyhytliepeiset röijyt, joita pidetään erittäin\nsomina. Muutamilla varakkaammilla on silkkihameetkin. Ennen muinoin\nliepeet olivat pitkät ja hameet lyhemmät, mutta nämä ovat nyt\nvanhanaikuisia. Sitä omituista _tanu_ nimistä päähinettä, jota\nnaidut vaimot käyttävät muutamissa Savon pitäjissä (Mäntyharjulla,\nHirvensalmella, Mikkelissä y.m.), ei täällä tapaa missään. Naiset\nnäet pitävät päässään täällä myssyjä tai huiveja.\n\nJumalanpalveluksen loputtua ja syötyäni päivällisen astuin veneeseen.\nTämä, jota soudettiin seitsemällä airoparilla, oli suunnattoman\npitkä, mutta ei varsin leveä. Meitä oli siinä noin 50 henkeä, jota\nmäärää pidettiin sangen riittävänä alukseemme nähden, mutta\njoka pian olisi käynyt liian suureksi, jos tuuli olisi suvainnut\npuhaltaa ankarammin. Ympärillämme souti useita muita veneitä,\nainakin kymmenen, niin että tämä oli pienen laivaston näköinen. Eri\nveneiden soutajat kilpailivat keskenään siitä, mikä vene toisten\nedelle pääsisi, ja tämä lapsellisuus nähtävästi pani monen tytön\nja pojan hikoilemaan. Minä säälin kaikkein enimmin tyttö parkoja,\njoista moni souti melkein koko matkan vuorottelematta, kun miehet\nsitä vastoin keskenään vuorottelivat. Minäkin tarjouduin soutamaan,\nmutta katsottiin sen sotivan kaikkea luonnon järjestystä vastaan,\nettä minä, maisteri, olisin koskenut airoihin. \"Jo on joukko\njoutavassa, kun on pappi soutamassa\" -- minun täytyi siis istua\njoutilaana. Pari koskea, joita oli kuljettava ylös, hidastutti\nhieman matkaamme. Ensimäinen niistä, Tyyrinkoski, on noin l/8\npeninkulman pituinen, mutta ei ole niin vuolas kuin toinen,\n\"Nokinen\", joka taas on lyhyempi. Kuljimme niistä molemmista ylös\nsauvoimien avulla, joilla pohjasta työntäen annettiin veneelle\nvauhtia. Pelkällä soutamisella ei olisi päästy pitkälle. Oli sekä\nkaunista että kammottavaa katsella koskea ylös, missä toiset veneet\nedellämme ponnistelivat ylöspäin.\n\nNe olivat meitä melkoisesti korkeammalla, ja usein tuntui siltä\nkuin ne olisivat syöksymäisillään takaisin meidän päällemme. Nämä\nkosket, joissa on kiviä, vaativat erittäin taitavaa perämiestä.\nJos vene tarttuisi kivelle, olisi vaikeata saada sitä irti; vaara\nolisi kuitenkin paljoa suurempi näitä koskia alas laskettaessa.\nPäästyämme koskesta ylös, pantiin sauvoimet niitä varten veneen\noikeaan laitaan tehdyille kannattimille, korttelia ylemmäksi\naironhankoja. Kaikki katselivat jonkunmoisella tyydytyksellä niitä\nveneitä, jotka vielä ponnistelivat koskessa, ja näyttivät kokonaan\nunhottaneen, että juuri äsken itse olivat siinä vallan samassa\ntilassa kuin nuo toiset, joista pilasanoja lasketeltiin joukosta. --\nRannoilla kasvavat kauniit lehtimetsät, jotka yltympäri reunustivat\njärveä, monet saaret, tyyni ilma ja rahvaan hilpeys tekivät tämän\nmatkan hyvin miellyttäväksi. Tuskin olin huomannut, että jo\nolimme jonkun aikaa olleet vesillä, ennenkuin olimme jo kulkeneet\nkolme peninkulmaa ja astuimme maihin erääseen saareen, nimeltään\nKuninkaansalo. Tämän valtateistä etäiseen seutuun nähden tavattoman\nnimen sanottiin johtuvan seuraavasta tapauksesta. Kuningas Eerik\noli muka ennen muinoin, tarkastaessaan maata, soudattanut itsensä\ntähän saareen ja siellä laitattanut itselleen aterian; tällöin oli\nsuuri, tasapäällystäinen kivi ollut hänen pöytänään. Kiveä, jonka\nsanottiin olevan hyvän matkan päässä rannasta, en voinut nähdä.\nKuunnellessani tätä kertomusta väki oli tuohikonteistaan ottanut\nesille viinaa ja ruokaa välipalaksi. Minuakin pyydettiin syömään\nja tarjottiin lasi viinaa, jonka tyhjensin äsken mainitun kuningas\nEerikin muistoksi. Syödessämme joku huomautti meille ääretöntä\nhyttysjoukkoa, joka lenteli yläpuolella meitä, jotenkin korkealla\nmaasta. Niitä oli kokoontunut monta isoa parvea, jotka olivat kuin\nmustia pilviä nähdä, niin tiheässä niitä siinä vilisi. En koskaan\nole nähnyt niitä näin paljoa, vaikka ne monasti ovat minua enemmän\nhäirinneet; nyt ne näet jättivät meidät rauhaan. -- Täältä meillä\nvielä oli 7/4 peninkulmaa matkamme päämäärään, Joutiniemen kylään.\nSinne saavuimme vähää ennen puoltayötä. Yö oli niin valoisa, että\nmatkakumppanini esteettömästi hakivat alkusanat raamatusta ja\nlukivat ne ääneen. Minäkin koetin lukea ja huomasin, etteivät silmät\nsiitä ollenkaan rasittuneet, ja miten se voisi olla mahdollistakaan,\nkun yö ainoastaan siinä eroaa päivästä, ettei aurinko paista. Vaan\njonkunlaista hämärää kestää hetken aikaa. Ennenkuin totuin näihin\nvaloisiin öihin, luulin kellon olevan 10 tai 1/2 11, kun sanottiin,\nettä auringonnousu oli vallan lähellä. -- Talossa, johon yövyin,\nminulle laitettiin illallista. Jos kohta yötä jo oli näin pitkälle\nkulunut, emäntä itsepäisesti pysyi päätöksessään keittää minulle\njotakin; sillä illallista, josta puuttui lämmin ruoka, hän ei pitänyt\noikeana illallisena. Minun onnistui kuitenkin lopulta saada hänet\nuskomaan, että olin vallan tyytyväinen piimään ja leipään; hän kantoi\nkuitenkin paitsi näitä eteeni vielä lihaa ja voita. Seuraavana aamuna\nminulle laitettiin aamiainen, eikä tästä kaikesta tahdottu ottaa\nmitään maksua. Täältä minulla oli 6/4 peninkulman matka Jokijärvelle,\njonne saatoin kulkea joko maitse tai vesitietä. Valitsin edellisen ja\notin aluksi oppaakseni erään vanhan tilallisen, nimeltä Jääskiläinen;\nteiden näet sanottiin olevan hyvin eksyttäviä. Kulkiessamme oppaani\nkertoi minulle kotiseutunsa häämenoista. Sittenkuin morsiuspari on\nvihitty sunnuntaina, se menee morsiamen kotiin, jonne myös tulevat\nmorsiamen puolelta kutsutut häävieraat. Sieltä lähdetään seuraavana\npäivänä sulhasen kotiin, niin että illaksi saavutaan perille. Olin\nvähällä unhottaa erään seikan: matkalla morsiamen kodista sulhasen\nkotiin on puhemiehen omalla kustannuksellaan tarjottava viinaa ja\nruokaa koko joukkiolle; Puhemies johtaa seuruetta ja pyytää yömajaa\nja ruokaa maksua vastaan. Heidät vastaanotetaan sulhasen kodissa,\nja aterian jälkeen saatetaan morsiuspari levolle. Muuan tytöistä\nvalitaan heitä palvelemaan, ja hänen ehdoton velvollisuutensa on\naamulla viedä pesuvettä morsiusparille. Tämä passarinainen on\nnimeltään _saajas_. Aamulla, morsiusparin noustua ja pukeuduttua,\npannaan toimeen temppu, jonka tarkoituksena on rahojen ja muiden\ntarpeiden kokoaminen heidän uuden kotinsa perustamista varten. Kaaso\nastuu esiin oluthaarikka kädessä; siitä vieraat juovat ja sitoutuvat\nsamalla lahjoittamaan morsiusparille mitä minkin varat sallivat\nja mitä mikin hyväksi näkee. Toiset antavat rahaa, toiset yhden tai\nuseamman lampaan, toiset vasikan, j.n.e. On selvää, että sukulaiset\ntällöin ennen muita kunnostavat itseään. Osa tämän keräyksen\ntuloksista tulee kaason hyväksi. Tämän toimituksen nimenä on\n_tuoppiset_. Sitten esitetään pieni kiista naineiden ja naimattomien\nmiesten välillä. Edelliset pyrkivät sulkemaan sulhasen piiriinsä,\njälkimäiset eivät tahdo antaa hänen erota nuorten miesten joukosta.\nTällöin raastetaan ja tempoillaan sulhasparkaa. Milloin toinen\nmilloin taas toinen puolue voittaa. Hän on vallan kuin Lützenin\nkentällä haudan reunalla olevat kanuunat, jotka ruotsalaiset monta\nkertaa valloittivat, mutta jotka keisarilliset taas valloittivat\ntakaisin. Viimein tehdään rauha, jolloin nuoret miehet jättävät\nsulhasen naineiden miesten huostaan; sitten juodaan. Tätä\nsovinnonjuontia sanotaan _harjallisiksi_. Nyt kiistelevät naidut\nvaimot ja tytöt samoin morsiamesta, ja tässä menetellään samoin kuin\näsken. Kun puhemies on taitava ja kokenut, näin kertoi oppaani,\nei koskaan puutu kaikenlaisia ilveitä, joita kestää koko päivä.\nSeuraavana aamuna morsian jakelee pienet lahjansa äsken saamilleen\nsukulaisille. Anoppi saa paidan, mutta varakkaammat morsiamet pukevat\nnykyään hänen ylleen kaikki vaatetarpeet kiireestä kantapäähän.\nPaitoja, kintaita, vöitä, j.n.e. lahjoitetaan muille. Jo ennen\nvihkiäisiä annetaan papille paitapalttinaa ja sukkia.\n\nKuljettuani 3/4 peninkulmaa saavuin Äyskoskelle, josta soudatin\nitseni yli. Koskessa on kaksi myllyä sekä saranvanutuslaitos. Kosken\ntoiselta rannalta tieni kääntyi toisen myllärin pihan poikki; siinä\nkaksi ämmää riiteli keskenään niin ankarasti, ettei minun tuloni\nollenkaan heitä häirinnyt. Riita oli syntynyt siitä, kumpi ensin\nsaisi jauhattaa jyvänsä, enkä saata ymmärtää, miten niin kiivas\nriita oli voinut syntyä näin vähäpätöisestä aiheesta. Lautturini,\njoka saattoi minua jonkun matkaa, arveli heitä molempia juopuneiksi.\nÄyskoskelta tie kulki useiden yksinäisten talojen ja pienten torppain\nohitse Jokijärvelle, joka oli 1/4 peninkulman päässä. Poikkesin\nmuutamiin taloihin, ja huomasin joka paikassa, että rahvaan asunnot\ntäällä ovat puhtaat ja siistit. Heidän juomahaarikkansa, joita\nerittäin kuuman päivän vuoksi usein tulin käyttäneeksi, olivat sangen\npuhtaat. Pirttien seinät ovat Savon ja Karjalan yleisen tavan mukaan\nvalkeiksi höylätyt hieman yli miehen pituuden lattiasta. On minun\nmyös mainitseminen, että näistä lakeisella varustetuista pirteistä\nvähitellen ruvetaan luopumaan. Useimmat, jotka rakentavat itselleen\nuuden asuintuvan, tekevät siihen savutorven, joka johtaa savun ulos,\nniin ettei se tunge sisälle tupaan.\n\nJokijärveltä palkkasin soutajat Kemilänniemelle, joka on sieltä\npeninkulman matkan päässä. Isäntä ja 14--15-vuotias tyttö olivat\nsoutajinani tai oikeammin kumppaneinani, sillä soudin itse melkein\nkoko matkan. Soutaessani kyselin heiltä kaikennäköisten eteen\nsattuvien esineiden suomalaisia nimiä. Tyttö, vaikka olikin nuori,\nantoi minulle aina hyvin näppäriä vastauksia. Jos matka olisi ollut\npitempi, luulen, että hänestä olisi tullut täydellinen filologi\näidinkielemme alalle. Miksi sitä ja sitä sanotaan teidän puolessa?\nnäin hän lakkaamatta kyseli minulta ja rikastutti minua täten useilla\nuusilla murteensa sanoilla. Perillä kysyin, paljoko minun tuli\nmaksaa soutopalkkaa. Mies pyysi ainoastaan 20 kopeekkaa, mutta minun\ntäytyi antaa hänelle 16 killinkiä, kun minulla ei ollut pienempää\nseteliä. Ei tämä muuten ollut kallista, sillä kyytirahoihin oli\nluettu maksu päivällisestäkin, jonka olin Jokijärvellä syönyt.\nTämä maksu suoritetaan täällä tavallisesti sanomalla \"paljon\nkiitoksia\", Karjalassa sanomalla \"kost' Jumala\". Nyt erosin\nmatkakumppaneistani ja kuljin Kemilänniemen taloon, joka on sangen\nmiellyttävällä paikalla eräällä niemellä. Täällä minut vastaanotti\nhyvin ystävällisesti vanhin tytär, joka samalla oli emäntänä,\nsittenkuin hänen äitinsä noin puolitoista vuotta sitten oli kuollut.\nSiinä lyhyessä ajassa, jonka viivyin täällä, hän kertoi minulle\npaljon talostaan, jota hän nyt veljiensä ja sisartensa kanssa hoiti.\nHän kehotti minua syömään, jota minun ei kuitenkaan nyt tarvinnut\ntehdä, kun näet maito ja vesi, tavallinen kesäjuoma näillä seuduin,\nkuivalle kurkulleni oli paljo tervetulleempaa. Sitäpaitsi hän\nkertoi kestitykseksi minulle unen, jonka, jos oikein muistan, hänen\näitinsä äiti ainakin sata vuotta sitten oli nähnyt. Pielavedellä\noli näet siihen aikaan ollut kappalaisena muuan Neovius, joka oli\nkuollut. Vainaja oli sitten unissa ilmestynyt emännän isoäidille.\nTämä oli silloin kysynyt, tuleeko hän taas pian heille papiksi. Kun\nte hankitte kirkkoonne paremman saarnatuolin, oli vastaus ollut.\nTämä uni on nyt saanut selityksensä. Pielavedestä näet on tullut\noma pitäjä ja sen ensimäiseksi kirkkoherraksi A.F. Neovius, äsken\nmainitun Neoviuksen pojanpoika. -- Kemilänniemeltä emäntä souti\nminut kapeahkon lahden poikki. En tiedä, juorujako välttääkseen\nvai miksi hän otti 7--8-vuotiaan pojan mukaan veneeseen. Täältä\nminulla oli noin puoli neljännespeninkulmaa Kotaniemeen, missä olin\nyötä, aikoen seuraavana aamuna muutamien miesten seurassa, jotka\nmenivät työhön kirkkoherra Neoviukselle, vesitse lähteä saman\nkirkkoherran luo. Minut herätettiin siis sangen varhain seuraavana\naamuna soutamaan tuota suunnattoman pitkää peninkulman-matkaa täältä\npappilaan. Noin 6:n aikaan saavuimme perille.\n\n\n\n\nTilapäisiä muistiinpanoja.\n\n\n[Tästä eteenpäin voidaan matkaa seurata vaan seuraavista tilapäisistä\nmuistiinpanoista.]\n\nYötä Kotaniemessä. -- Sieltä seuraavana aamuna auringon noustessa\npappilaan kirkkoherra Neoviukselle (nim. tiistaina). Seuraavana\npäivänä polttamassa suota ja kaskea. Punamultaa (raudansekaista?)\nsuossa. Muistui mieleeni: _Kuin sie suosta sotkettihin._ Uin\ntäällä, -- Toht. Maconi. Vilutaudin väristyksiä illalla. Seur.\npäivänä aatelisneiti Stenfäldt. Kirkonniemi, jossa kirkko aina\nyöllä hajoitettiin. -- Juhanuspäivä Lyran luona, missä vilutus taas\nalkoi ruokapöydässä istuessani; sitä jatkui seuraavaan torstaihin.\n-- Juhannuspäivänä oli luonani laulaja, mutta en vilutaudilta\nvoinut kirjoittaa kuin muutamia minuutteja erältänsä, jonka jälkeen\nminun taas täytyi paneutua pitkäkseni. Laulaja tyytyväinen tähän,\nsai näet hyvän kestityksen kirkkoherra Lyralta, jonka nimi oli\nJohannes. -- Seuraavana keskiviikkona Pietarin päivä. Matkustin jo\npäivää ennen. Pielaveden väki = Rautalammin puvun ja hiuksenkasvun\npuolesta. Tämä murre kahdentaa usein kerakkeen pitkän ääntiön\nedessä: _kätteen, männöö, tulloo, rahhoo, sijjoo, puttoo, näkköö,\nei kettään, venneitä, venneen_. Muuten; _mettä, metän, juua, saaha,\nlyyä_ j.n.e. -- Pirteissä enimmästi \"lakeinen\", [seinät?] höylätyt\noven korkeudelta. -- Kiukaat kummalla puolella ovea kulloinkin.\n-- Karjanhoito melkoinen. -- Talonpoikia, joilla on 20-30 lehmää.\nJos laskee hyvässä taloudessa 2 leiviskää voita lehmältä, saadaan\n60 leiv. s.o. 400 pankkorupl. -- Halla tekee usein tuhojaan. --\nPettua. -- Kerjäläisiä. -- Ruumiit kesällä ja talvella; riepu. --\nKarsikkopuut sen tien varrella, jota myöten ruumiita saatetaan;\n[niihin] nimi ja vuosiluku. -- Lehmän savu. Suoloja illoin lehmille.\n-- Susia ja karhuja ei ole. -- Sain esiintyä lääkärinä -- Sintu\n-- Ruotivaivasia. -- Heränneet kokouksissa -- kuolevat enimmiten\nnuoret vaimot; luopuvat uudenmuotisista vaatteista, elämänonnesta;\nlyhyet hameet, pitkät \"körtit\"; pitävät rukoushetkiä aamuin illoin,\nkammoavat maallisia huvituksia, leikkejä; lähtevät tuvasta, jos\npuhaltaa huilua, laulaa runoja, lapsetkin; eivät vastaa: \"Jumal'\nantakoon\". Jotkut heräävät 3-4 kertaa -- Kato -- Juhana Väisäinen --\nMetsät polttavat talojakin -- heinäsuovia j.n.e. -- Ojia -- Kesä [?]\nVilhelmsdalissa -- Lakkoja.\n\nAlve, -peen _tænia_ (K:mäki). Kuolleen, t. tuulen koura _Filix mas_\n(K:vesi), Harakan otra (K:mäki) t. Kuren ruis (K:vesi) _polytrichum_.\nLillukka (K:vesi), linnukka (K:mäki). Niverä (K:vesi), visa.\nJuolukka. Liippa = kovasin. Harkko = tahko.\n\nYötä perjantaita vastaan tireht. Jernefeltillä Iisalmessa Vanhan\nTestamentin aikuisten henkilöiden ympäröimänä, jotka öljymaalauksina\noli kuvattu seinäpapereille. Tahdonpa uudenaikaisen taiteentuomarin\ntavoin tarkastaa niitä, a) Oven oikealla puolen Jaakoppi painii\nJumalan kanssa. Ei hullumpi. Mutta liian lähellä on suunnattoman\nsuuri palmupuu; pelkään että jompikumpi ruhjoo päänsä sitä vastaan,\njos kohta sädekehä kyllä suojelee Herran, mutta Jaakoppi parka!\nLuulin ensin, tämän taulun esittävän jotakin vallan toista, sillä\nHerralla oli Vanhassa Testamentissa hame ja Jaakoppia näkyy niin\nvähän hänen takaansa, ettei vallan tarkoin näe hänen hamettaan ja\nmiehenkasvojaan, b) Nainen lapsensa kera ratsastaa aasin selässä,\ntoinen astuu jäljessä kirves olalla. Enpä tiedä, mistä nämät ovat\nkotoisin, c). Faaraon taivaallisen ihana tytär ottaa Mooseksen\nNiilissä kelluvasta kaislakopasta, d) Simson ja Delila tai jotakin\nmuuta. Mies loikoo maassa saviastia pään vieressä, nainen pitää häntä\nkiinni olkapäistä, e) Pitkäpartainen ukko polvistuneena katsoo suu\nauki taivasta kohti ja näyttää odottavan sieltä jotakin, sillä kädet\novat kuroitettuina ylöspäin vastaanottavaan asentoon, f) Seinäkello,\njoka ei koskaan ole käynyt eikä koskaan tule käymään, g) Abraham,\njoka pitää poikaansa tukasta, hänet teurastaakseen.\n\nPerjantaina vilukuumetta Iisalmen pappilan läheisessä metsässä klo\n10-4 j.pp., vaikka ennen olin nauttinut kiniiniä. Ainakin sadan\nkatajapensaan juurella hakemassa viileyttä varjosta. Paitahihasillani\nja paita kumminkin märkänä, vaikka tuuli jokseenkin kovasti. Ilta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSipo Lemetti Vieksiltä [Kuhmonientä]. Pekka Heikkinen Ypykänvaarassa\nLentierassa. Tapani Kilponen Mikitällä (Hyrynsalmea). Perttu Tiikka\n[Lienevät ennakolta tiedusteltuja ja muistiinpantuja runoniekkoja.\nSeur. kappaleessa on, nähtävästi myös ennakolta muistiinpantuina,\nKuhmoniemen Vieksin ja Hyrynsalmen Moisseinvaaran välisten\nkyläin nimiä ja välimatkain määriä. Tätä seuraavassa kappaleessa\nKuhmoniemeltä paikkainnimiä, minkä vuoksi mainittu, vaikea sanoa.] --\n_Viilettää_ -- Keula [?].\n\nVieksi -- Vuosanka 3/4 [pnk.] -- Kuusamo 1 [pnk.?] Virtanen [?]\n1 pnk. Härmäjärvi -- Mikittä.\n\nLentua Mertaperän lahti. Kaihlajoki. Kaihlajärvi. -- _Kolon koloa_.\n_Löttöön_ kolme, _virsuun_ viisi tuohisorkoa.\n\nOn jotakin joessa: hakojakin, haukiakin. _Kapahauki_.\n\nRokottanut Lehtovaarassa, Jaakkolan Rannassa l. Vuosangassa ja\nMikitän[pään] Mäntyvaarassa -- hukannut lyijykynän -- eksynyt.\n-- Moisseinvaara -- Honkajärvi -- Valkiainen -- Ruokkonen --\nJumalisjärvi -- Matero -- Vuokinniemi -- Haukiperä -- Lassi Kinnunen,\nrunoniekka -- Kokkojärvi -- Martti Kinnunen, Kiannan kylä. -- Kalpa:\npuusta tehty veitsi, jolla naiset lyömällä puhdistavat hamppua ja\npellavaa tappuroista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKajaanista Alaskylään 7/4 [penink.] 2 [rpl.] 10 [kop.], Haapovaaraan\n3/4 [pnk.] 45 [kop.], Hatulaan 3/4 45, Sukeukseen 6/4 90,\nVenäänjärveen 4/4 60, Niinimäkeen 4/4 60, Ryhälänmäkeen 4/4 60.\n\nMetsää käytetään täällä vain poltettavaksi, melkein tahallaan.\n\nTaitava maanmittari. Ylängöt olleet hänelle eduksi suunnan\nmääräämisessä.\n\nIisalmesta Taipaleeseen 13 1/6 virstaa 79 kop., Savojärveen 15 90,\nPajujärveen 12 1/2 75, Pöljään 13 1/4 82.\n\nKuinka toisenlaiset olivat tunteeni nyt kuin metsässä palellessani.\n\nJännevirran yli lautataan. Isoon lauttaan mahtuu 10 hevosta,\n4 kuormaa. --\n\nSinitauti: eikö liene muuan laji koleraa; tavaton kuivuus?\n\nKelloniemi 14 p:nä elokuuta. Täällä v. 1828 viivyin pari päivää. --\nBroberg ei enää ollut täällä -- oli tullut onnettomaksi. Vankilan [?]\nvahtimestari. --\n\nSellainen kunnia harvinainen. Hevosia -- ruskeita ja punaisia. --\nEn minä sinun kanssas riitele näet että herra -- -- Noh, noh.\n\nPentti Lyytinen, kirkonmies. -- Runo entisestä Rautalammin\nnimismiehestä.\n\nKuopiosta ei pääse vuorokaudessa ja silloin on hutikassa.\n-- -- Pistämme, pistätet, pistäksen; Pistetäimme, pistätette\n[?] pistäivät. Ateria 16 p:nä Suonenjoen kestikievarissa --\nKommissioni-maanmitt. Aminoff. -- Kaivo. -- Rikinmaku. -- Karjapihan\nja pihan välillä aita. -- Kyökit. -- Tupakkia viljellään, naisetkin\npolttavat. -- Viimeinen väli Kuopioon matkustaessa jotenkin mäkistä.\n-- Soita viljellään jo Kuopion pitäjässä. -- Tien varressa männyistä\nkuorittu pettu leipään sekotettavaksi. -- \"Senlaista mestä että\nnäpisti sylillä ympärite saa.\"\n\n\n\n\nLiite.\n\nRitvalan Helka (Kansanjuhla).\n\n\nKaikissa kansanjuhlissa on jotakin selittämättömän miellyttävää\nja kunnioitusta herättävää; tämän vaikutuksen varmaankin jokainen,\njoka on ollut sellaisissa läsnä, on huomannut saaneensa. Itse juhla,\njolla on juurensa muinaisajan tavoissa ja oloissa, ei esiinny meille\nkuolleena muistomerkkinä, vaan entisaikojen elävänä kuvana.\nEtenkin kansanjuhlassa muinaisaika ilmenee elävänä ja toimivana\nkeskellä nykyaikaa; ainakin on vaikea löytää toista muotoa, jossa\nmenneisyys selvempänä esiintyisi sielullemme. Joku tosin saattaisi\nluulla, että esim. teatterissa esitetty muinaisajan kuvaus olisi\ntäydellisempi, mutta niin ei kuitenkaan ole asian laita. Tosin tämä\njuuri mainittu muoto on monipuolisempi, mutta se ei likimainkaan ole\nyhtä totuudenmukainen. Se on nykyajan pyrkimystä kuvata menneitä\naikoja, sen lähtökohtana on siis etupäässä nykyaika ja se siirtää\nyhtä suuressa määrin nykyisyyttä menneisyyteen kuin menneisyyttä\nnykyisyyteen. Kansanjuhla sitä vastoin ei samassa määrin sekoita\ntoisiinsa eri aikoja, vaan siinä itse muinaisaika on nykyajan\nvieraana, ikäänkuin iäkäs isä käy tervehtimässä lapsuudenkodistaan\nerillään asuvaa poikaansa. Myönnettäköön kyllä, että ne aikakaudet,\njoiden halki juhla on meille periytynyt, ovat siihen liittäneet\njotakin, joka ei alkuperäisesti siihen kuulunut; hankkiihan usein\nmatkustajakin itselleen vaatteet sen seudun tapojen mukaan, jolla\nmatkustaa, ja puhuu sen kieltä, mutta siitä huolimatta hän pysyy\nvieraana.\n\nSitä juhlaa, josta tässä tässä olen aikonut kirjoittaa, vietetään\nSääksmäen pitäjässä ja Ritvalan kylässä, jonka mukaan sitä sanotaankin\n_Ritvalan Helaksi_. Mainittu kylä ei ole kaukana ison Sääksmäen-selän\nrannasta. Eräs Maanselän haaroista kulkee tästä ohi ja kapenee\nmelkoisesti kuta enemmän se lähenee Huittulaa, toista kylää,\njoka Ritvalasta on näpeän neljännespeninkulman päässä. Huittulan\nkohdalla tämä harjanne on ainoastaan muutaman sylen levyinen ja\nkummaltakin puoleltaan sangen jyrkkärinteinen. Maantie kulkee\nharjanteen vieritse, mutta sen olisi varsin hyvin, ilman melkoisia\nlisäkustannuksia voinut rakentaa itse harjanteelle. Se kaunis,\nlaaja näköala, joka sieltä avautuu, etenkin järven puolelle, olisi\nmonin kerroin korvannut sen työn, jonka tien rakentaminen harjulle\nmahdollisesti olisi vaatinut sen lisäksi, millä tie nykyiseen\npaikkaansa tuli tehdyksi. Mutta moinen haluttomuus ja välinpitämättömyys\nsitä kohtaan, mikä on kaunista, kuului siihen aikaan, jolloin tien\nsuunta viitottiin, ja sitä näkee vielä kaikkialla meidän maassa. Kunhan\nvaan päästään muutaman päivän työstä, uhrataan kernaasti sellaiset\nedut, jotka yksistään silmää miellyttävät.\n\nHarjun juurella, mainitulla puolella, on suunnaton vainioalue ja\nsen takana suuri Sääksmäen-selkä, jonka toisella rannalla muutamia\nherrastaloja ja kyliä sijaitsee. Nämä vainiot ovat laveudestaan\ntunnetut muillakin seuduilla, ja niitä mainitaan usein sananparressa,\nkun tahdotaan viitata johonkin hyvin suureen. Harjun toisella\npuolella näkee osaksi viljeltyjä maita, osaksi metsää, vuoria ja\nnotkoja.\n\nSamoin kuin puut viihtyvät paremmin toisissa paikoin kuin toisissa,\nja kukat samoin toisissa paikoin saavat iloisemman ja vilkkaamman\nulkonäön, niin paikallisuuden luonne vaikuttaa ihmiselämänkin\nulkonaiseen muotoon, antaen sille joko iloisemman tai surullisemman\nsävyn. Synkänpuoleinen on luonto siellä, missä laajoja metsiä,\nalastomia hietakankaita ja veteliä soita on viljalti| ihminenkin,\njoka viettää elämänsä sellaisilla seuduilla, on surullinen,\ntotinen ja harvapuheinen. Kuta vähemmän esineiden moninaisuus\nherättää hänen huomiotansa, sitä enemmän hänen ajatuksensa, mikäli\nleipähuolet myöntävät lomaa, pohtivat metafysillisiä ja uskonnollisia\nongelmia. Ratkaisemattomat arvoitukset ijäisyydestä ja käsittämättömästä\ntyhjyydestä, joka alkaa siinä, missä kaikki muu lakkaa olemasta,\nkysymykset ihmisen alkuperästä ennen ja hänen tilastaan jälkeen tämän\nelämän, Jumalan käsittämättömästä olemuksesta j.n.e. ovat aina hänen\nmielessään, saattaen hänet rauhattomaksi. Missä luonto on iloisempi,\nesineet moninaisemmat ja vaihtelevat, siellä taas ihmisen mielialakin\non iloisempi. Tämä ilmenee niin selvästi sekä hänen sanoissaan että\ntoimissaan, ettei se mitenkään saata jäädä huomaamatta. Kaikenlaiset\nhuvitukset, leikit ja juhlain vietot ovat aina tavallisemmat\nsellaisilla seuduilla.\n\nEdellisellä olen tahtonut viitata siihen, miksi kansa puheena\nolevalla seudulla on halukkaampi huvittelemiseen kuin meidän maassa\non tavallista. Nyt aion lyhykäisesti puhua Ritvalan Helasta. Tätä\njuhlaa vietetään joka pyhän iltapäivänä, alkaen helatuorstaista\naina Pietarin päivään eli kesäkuun loppuun. Tällöin esiintyvät\nseuraavat menot: Ritvalan kylän toiseen päähän kokoontuvat tytöt\nja tarttuvat toistensa käsiin. Sitten he kulkevat hitaasti, neljä\ntai viisi rivissä, pitkin tietä, joka kulkee kylän läpi. Jo tämän\nkulun alussa ja sitten koko aika sen kestäessä lauletaan muutamia\nikivanhoja runoja, joista alempana tarjoan luettavaksi muutamia.\nViimein kulkue pysähtyy matkan päähän kylästä ylhäiseen tasaiseen\npaikkaan, nimeltä Helkavuori. Siellä tytöt muodostavat piirin\nja tanssivat hitaasti laulaen mainittuja runoja. [Ennen muinoin\ntytöt näyttävät ottaneen mukaansa vakkoja, joihin Helkavuorelta\nkokosivat kukkia; vieden nämä mukanaan he kulkivat, kuten laulun\nsanat mainitsevat, \"puhtaiden jumalien luo\", ehkä toimittaakseen\nuhria. Lisäksi laulussa vielä mainitaan sininen silta ja punainen\nlaituri, joiden yli jonon oli kulkeminen. En tiedä, mitä sillä\noikeastaan tarkoitetaan.] Sittenkuin tätä joku aika on jatkettu,\nkuljetaan takaisin samalla tavalla kuin on tultu, yhä laulaen ja\nnoudattaen samaa hidasta käyntiä. Päivän ilta vietetään sitten\nkylässä monenlaisissa huvitteluissa ja leikeissä, mistä suurehkon\nkansanjoukon ollessa koolla, joka ei tiedä eikä huoli kaikista\netiketin siteistä, harvoin on puutetta. Juhlanviettoon kuuluu,\nettei yksikään mieshenkilö tai naitu vaimo saa ottaa osaa äsken\nmainittuun kulkueeseen. Kuitenkin he saavat seurata sitä äänettöminä\nkatselijoina tai kuuntelijoina. Näille ei liene niin vaikeata\nsietää, että heidät näin suljetaan pois laulusta ja kulkueesta, kun\nse näet ei heissä herätä mitään vastenmielisiä muistoja tai\ntunnonsoimauksia. Toisin on niiden tyttöjen laita, jotka jonkun\nhairahduksen kautta ovat menettäneet tämän nimensä. Heidänkin on\nkielletty ottamasta osaa juhlan viettoon, jota pidetään pyhänä ja\njoka on yksinomaan kunniallisten, hyveellisten neitosten oikeus.\n\nMikä tarkoitus ja ensimäinen aihe tällä juhlalla alkujaan on ollut,\nlienee vaikeata nyt enää saada selville. Voipa luulla sen syntyneen\njo ennen kristinopin tuloa maahan, kun näet muutamissa lauluissa\n\"jumala\" sana esiintyy monikossa; tämä ei arvatenkaan mainitun\najan jälkeen olisi tullut kysymykseen. Jonkunmoista aihetta olen\nsitä paitsi samasta laulusta luullut saaneeni siihen luuloon,\nettä tämä juhla alkuperäisesti on ollut uhrijuhla, mutta mitä\ntarkoitusta varten vietetty, hyvän vuoden tulon vai muun vuoksi, ei\nsaata mainitusta laulusta päättää. Muut laulut antavat taas aihetta\ntoisiin arveluihin juhlan synnystä ja alkuperäisestä merkityksestä,\nEräässä niistä mainitaan neitosta, joka viimeiseen asti pysyi\nsulhaselleen uskollisena, ja jota ei mitenkään voitu taivuttaa\nmenemään vihille toisen kanssa, vaikka hänelle kerrottiin sulhonsa\njo kuolleen ulkomailla. Viimein sulho palasi, ja neitonen lähetti\nnuoren veljensä häntä vastaan. Sulhasen kysymykseen, miten Inkeri\n-- se oli tytön nimi jaksoi, tuli poika jotenkin ajattelemattomasti\nvastanneeksi: \"Kyllä hän hyvin jaksaa, koko viikko on vietetty\nhänen häitänsä, j.n.e.\", jonka jälkeen sulhanen (runo tosin päättyy\ntähän ja on luultavasti typistetty) arvatenkin ymmärsi nämä sanat\npuustavin mukaan ja kenties teki jonkin epätoivoisen teon, ennenkuin\nsai tiedon oikeasta asianlaidasta. Ja kun on vallan luonnollista,\nettä tyttö joko itki silmänsä piloille surusta ja murheesta tai\npäätti päivänsä jollakin epätoivon aiheuttamalla tavalla, niin tämä\ntapaus varmaankin herätti suurta huomiota, ja se saattoi siis myös\nantaa aihetta muistojuhlan viettämiseen hänen kunniakseen. Tätä nyt\nannettua selitystä puolustaa se seikka, että juhlaa vietettäessä\nainoastaan kunnialliset tytöt tulevat kysymykseen. Toisessa laulussa\ntaas puhutaan neitsyt Matalenasta, joka on tehnyt itsensä\nkolminkertaisesti arvottomaksi kantamaan neidon nimeä. Tunnustan\nsuoraan, etten käsitä, millä tavoin hän olisi voinut antaa aihetta\njuhlan viettoon, kun näet siinä tapauksessa tuhansia muita tyttöjä\nvoisi pitää saman kunnioittavan muiston veroisina.\n\nAntaakseni lukijalle itselle tilaisuuden nähdä, miten riittämättömät\nmainitut laulut ovat selittämään juhlan syntyä ja tarkoitusperää,\nliitän tähän pari ensinmainittua laulua.\n\n\n\nInkerin virsi.\n\n\n      Lalmanti iso ritari\n    varas se vakuun neidon,\n    anto kättä kätkyelle,\n    isoin kimpuin kihlaeli,\n    suurin sormuksin lunasti.                    5\n\n [Lalmanti iso ritari matkusti vieraille maille,\n jonne häntä sota kutsui.] (Lönnrotin lisäys.)\n\n      \"Kokotteles vuotta viisi,\n    vuotta viisi, vuotta kuusi,\n    kanssa kahdeksan keseä,\n    ynnä yhdeksän suvea,\n    vuosikausi kymmennettä.                     10\n    Kun sa kuulet kuolleheni,\n    kaiketi kadonneheni,\n    ottakos uro parempi,\n    älkösä parempatani,\n    älkösä pahempatani,                         15\n    ota muuton muotohittes.\"\n      Eerikki vähä ritari\n    valhekirjat kannatteli,\n    valhekirjat kiiruhulta:\n    \"Lalmanti se on sodissa voittu,             20\n    pantu maahan paineloissa.\"\n      Väen kihlat annettihin,\n    väen vietiin vihintupahan,\n    väen ei vihille saatu,\n    eikä miehin, eikä miekoin,                  25\n    eikä uljasten urosten,\n    eikä vaimojen valiten,\n    eikä neitsen kauneuden.\n      Inkeri se ihana neito\n    istu se lutin solassa                       30\n    sekä istu että itki,\n    katso itään, katso länteen,\n    katso poikki pohjasehen,\n    näki kykkären merellä.\n    \"Jos sa lienet lintuparvi,                  35\n    niin sä lähde lentämähän;\n    jos sa lienet kalaparvi,\n    niin sä vaipunet merehen;\n    jos sä lienet Lalmantini\n    laske purtes valkamahan.\"                   40\n      \"Mistäs tunnet Lalmantikses?\"\n      \"Tulennasta tunnen purren,\n    kahden airon laskemasta;\n    toinen puoli uutta purtta,\n    toinen silkkiä sinistä,                     45\n    silkki Inkerin kutoma,\n    kauan neidon kaidehtima.\n    Minun nuori veljykäisen,\n    ota ohrilta orisi,\n    idulta ikälihani,                           50\n    maatajalka maltahilta,\n    aja vasta Lalmantia.\"\n      \"Terve nuori näädämiehen,\n    kuinka Inkeri elääpi?\"\n      \"Hyvin Inkeri elääpi.                     55\n    viikkokausi häitä juotu,\n    toinen lahjoja ladeltu,\n    kolmas annettu antimia.\"\n\n\n\nMatalenan virsi.\n\n\n    Matalena neito nuori\n    kauan se kotona kasvoi,\n    kauan kasvoi, kauas kuului,\n    tykönä hyvän isänsä,\n    kanssa armahan emonsa.                       5\n    -- -- -- -- -- -- -- --\n      Matalena neito nuori\n    meni vettä lähteheltä\n    kultakiulunen kädessä,\n    kultakorva laulusessa,\n    katseli kuvasiansa:                         10\n    \"Ohoh minua neito parka,\n    pois on muoto muuttununna,\n    kaunis karvani kadonnut:\n    eipä kiillä rintakisko,\n    eikä hohda päähopea.\"                       15\n      Jeesus paimenna pajussa,\n    karjalaisna kaskimaissa\n    anoi vettä juodaksensa.\n    \"Ei ol' mulla astiata,\n    ei ol' kannuni kotona,                      20\n    pikarit pinoina vieri,\n    kannut halkoina kalisi.\"\n\n [Eikö sulla ole kultakiulua, kultakorva-kiulua?]\n (Lönnrotin lisäys.)\n\n      \"Mitäs puhut, Suomen sulha,\n    Suomen sulha, maiden orja,\n    isäni ikäinen paimen,                       25\n    Ruotsin ruodoilla elänyt,\n    kalanpäillä kasvatettu.\"\n      \"Siis mä lienen Suomen sulha,\n    Suomen sulha, maiden orja,\n    isäsi ikäinen paimen,                       30\n    Ruotsin ruodoilla elänyt,\n    kalanpäillä kasvatettu,\n    ellen mä elkiäs sanelle.\"\n      \"Sano kaikki mitäs tiedät.\"\n      \"Kussa kolme poikalastas?                 35\n    Yhden tuiskasit tulehen,\n    toisen vetkasit vetehen,\n    kolmannen kaivoit karkeesehen.\n    Sen kuin tuiskasit tulehen,\n    siit' olis' Ruotsissa ritari,               40\n    sen kuin vetkasit vetehen,\n    siit' olis' herra tällä maalla,\n    sen kuin kaivoit karkeesehen,\n    siit' olis' pappi paras tullut.\"\n      Matalena neito nuori                      45\n    rupes' vasta itkemähän,\n    itki vettä kiulun täysi,\n    pesi Jeesuksen jalahat,\n    hiuksillansa kuivaeli.\n    \"Itsepä lienet Herra Jeesus,                50\n    kuin mun elkeni sanelit!\n    Pane minua Herra Jeesus,\n    pane minua minkäs tahdot,\n    soihin, maihin portahiksi,\n    jaloin päällen käytäväksi,                  55\n    joka tuulen turjotella,\n    laajan lainehen ladella.\"\n\nNäiden laulujen kunkin säkeen välillä laulettiin ennen: \"Jumala on\nkauniissa joukossa.\" Nyt on sana Jumala jätetty pois sen vuoksi, että\ntämä, kuten kerrottiin, loukkasi papistoa, kun se sai niin usein\nkuulla Jumalan nimeä mainittavan.\n\nEtenkin helluntain pyhinä Helka-juhlaa juhlallisesti vietetään.\nSilloin nuoriso useista naapuripitäjistä kokoontuu Ritvalaan juhlassa\nläsnäolemaan. Kuullessani kerrottavan tuosta suuresta kansanjoukosta,\njoka silloin täällä on koolla, tuntui minusta kuin olisin kuullut\nkuvausta muinoisista olympialaisista leikeistä, se vaan eroa, ettei\nmitään kilpailuja tule kysymykseen paitsi laulussa, jossa tytöt\nluonnollisesti tahtovat saada kuuluviin äänensä miellyttävän kaiun,\nsekä itse kulkueessa että etenkin jäljestäpäin kotona. Kokoontunut\nnuoriso näet viipyy täällä koko yön, jolloin leikkejä, tansseja ja\nlaulua ei puutu. En tiedä, oltaisiinko joskus tällöin menty\nsäädyllisyyden rajojen yli vai mikä lie antanut aihetta siihen, että\npaikkakunnan nimismies joku aika sitten kielsi Helka-juhlan viettämisen.\nKansa tosin napisi siitä, varsinkin, kun seudulla liikkuu vanha taru,\nettä muka maailman loppu on tuleva, jos Helka-juhla laiminlyödään.\nSanotaan näet: Jo sitte mailmakin loppuu, kuin Ritvalan Helka ja\nHuittulan vainio. Sinä vuonna ei vietetty Helkaa, ja sattumalta seutua\nsen jälkeen kohtasi kato. Tätä pidettiin taivaan rangaistuksena\nHelka-juhlan laiminlyömisen vuoksi, ja sitten vietettiin sitä taas\nkuten ennenkin. Jos kruununpalvelijat olisivat koettaneet sitä estää,\nluulen että rahvaan kiihtymys varmaan olisi kuohahtanut yli rajainsa.\nSiitäperin on juhlaa joka vuosi vietetty kaikessa rauhassa, samoin\nkuin sitä varmaankin tänäkin vuonna pian tullaan viettämään.\n\n                                                       E. L.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS MATKA v. 1832.\n\n\n\n\nMATKAMUISTELMIA.\n\n\n[Kolmannelle keräysmatkalleen läksi L. Laukosta 13 p:nä heinäkuuta\nja oli hänellä alkumatkalla melkein rajalle saakka kaksi\nyliopisto-toveria seurana, joiden kanssa hän kulki Tampereen,\nJyväskylän, Kuopion, Kaavin ja Nilsiän kautta Nurmekseen. Vasta\nviimemainitussa pitäjässä, jossa L. 25 p:nä elok. erosi tovereistaan,\nalkoi varsinainen runonkeräys. Nurmeksen koillisesta kolkasta\nSaunajärveltä suuntasi L. kulkunsa rajan toiselle puolelle\nKolvasjärvelle, josta kiiruhti Repolan kirkonkylän, Kaskiniemen,\nRoukkulan ja Miinoan kylien kautta Akonlahteen. Kauemmaksi pohjoiseen\nei L. joutunut, vaan palasi nopeasti Lentiiran, Kajaanin, Kuopion\nja Porvoon kautta Helsinkiin, jonne saapui 17 p:nä syyskuuta.\nMatkakertomus on ruotsiksi painettu Helsingfors Morgonbladiin vuonna\n1833 (n:oihin 44-47); tässä julkaistuun suomennokseen lisätyt\nmuistiinpanot säilytetään Suom. Kirj. Seuran arkistossa.]\n\nHalusit viime syksynä, että antaisin sinulle muutamia tietoja\nviime kesänä Aunuksen ja Arkangelin kuvernementeissa tekemästäni\nvaelluksesta, ja tämänhän lupasinkin, vaikken tähän asti mitenkään\nole voinut, ja nytkin ainoastaan osaksi voin täyttää lupaustani.\nAioin Pohjois-Karjalassa olevasta Nurmeksen pitäjästä kulkea yli rajan\nAunuksen kuvernementissa sijaitsevaan Repolan pitäjään ja sieltä ylös\nVuokkiniemeen ja muihin Arkangelin kuvernementin pitäjiin, jos aikani\nja muut asianhaarat olisivat sen sallineet. Nurmeksen kirkolta on\nainakin 6 peninkulmaa Jonkerin kylään, joka on Nurmeksen äärimäisessä\nsopukassa, Repola toisella ja Kuhmon kappeli toisella puolellaan.\nHuonot polut johtavat vaihdellen milloin soiden, milloin matalien\nylänköjen yli, jotka yhdessä muodostavat äärettömän, jylhän erämaan.\nPuolitiehen asti tapaa kuitenkin siellä täällä jonkun metsätalon,\nmutta matkan jälkitaipaleella ei ollut, lukuun ottamatta erästä huonoa\ntorppaa, ainoatakaan asuttua paikkaa. Meillä oli alussa oppaana\nmuuan Pekka Viiliäinen, joka oli koko nero. Lapsuudestaan alkaen\nhänellä oli ollut suuret tuumat ja laajat yritykset, jotka vielä\nsiihen määrään kummittelivat hänen aivoissaan, että olivat ainakin\npuoleksi karkoittaneet niistä niin sanotun tavallisen selvän järjen.\nPaitsi useissa Suomen kaupungeissa hän oli moneen kertaan käynyt\nPietarissa ja Tukholmassa. Joku aika sen jälkeen kuin Suomi\noli yhdistetty Venäjään, oli hänellä ollut se armo, että sai\nkorkeanautuaalle Keisari Aleksanterille näyttää omituiset sotavaunut,\njotka itse oli keksinyt, sekä ojentaa esiin kaikkeinalamaisimman\nanomuskirjeen, jossa pyysi että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa\narmoissa suvaitsisi solmia ikuisen rauhan kaikkien kristittyjen\nvaltojen kanssa sekä yhdessä niiden kanssa rangaista Suur-Turkkia\nsen jumalattomuuden vuoksi. Että hänen sotavaununsa, mitä\njälkimäiseen kohtaan tuli, erittäin soveltuivat Hänen Keisarilliselle\nMajesteetilleen, sen hän itse paraiten ymmärsi, ja juuri sen tähden\nhän oli vaivannut itseään niiden keksimisellä. Kaikki tämä kerrotaan\nlähemmin hänen äskenmainitussa anomuskirjeessään; siitä sain kunnian\nottaa kopion, joka nyt kuitenkin muutamien muiden muistiinpanojeni\nseassa on Helsingissä. Tämän kirjeen alkuperäistä alustelmaa sekä itse\nvaunujen piirustusta Viiliäinen alati säilyttää luonansa. Jos oikein\nmuistan, hänen sanotaan määränneen että nämä tärkeät asiapaperit hänen\nkuoltuaan olivat suljettavat hänen mukaansa hautaan. Vaikka siis\nluultavasti tulee olemaan sangen vaikeata jonkun ajan kuluttua saada\nniitä käsiinsä, laiminlöin, paha kyllä, itse piirustuksen kopioimisen.\nMikäli minulle siitä selveni, se kuvasi parihevosten vedettäviä vaunuja,\njotka molemmat, sekä vaunut että hevoset, olivat rautapeltisen,\nlinnanmuotoisen katoksen alla. Tämä peitti ne joka taholta ja oli\nainoastaan maata kohden avoin. Se oli edestä suippo, mutta\ntakaa jotenkin leveä, niin että se oli kärjestään poikkileikatun\ntasakylkisen kolmion näköinen. Muutamia pieniä aukkoja oli edessä\nja sivuilla, mutta ne eivät kuitenkaan olleet suuremmat kuin oli\ntarpeellista, jotta joltisestikkin niistä saattoi nähdä ja ampua.\nEtuosassa ja sivuissa oli teräviä rautoja, jotka olivat kiinnitetyt\nniihin pitkittäin ja olivat hieman leveämmät tavallista viikatetta.\nJokainen saattaa nyt helposti kuvitella, mitä kauheata tuhoa nämä\nvaunut saattoivat aikaansaada Suur-Turkin riveissä, jos istuen niissä\nsuvaitsi karauttaa keskelle vihollista ja ajaa siellä muutaman\nkierroksen, minkä kyllä saattoi tehdä ajanvietteekseen tai vallan\nkuten tavallisen ajeluretken, ajaja kun itse peltilinnassaan oli\nsuojassa kaikelta vaaralta. Jos joku pelastuisi leikkautumasta kahtia\nterävien viikatteiden iskuista, niin saattoi pienistä aukoista\nhelposti ampua pakolaisen kuoliaaksi. Tämä verraton mestariteos\ninhimillisen neron tuottamien keksintöjen joukossa lienee erittäin\nsuuresti huvittanut Keisari Aleksanteria, koska hän lienee määrännyt\nkeksijälle, tuolle kunnon Viiliäiselle, 500 ruplan palkkion. Ei\nollut kummallista, että Viiliäinen näin loistavan menestyksen ja\nrohkaisun jälkeen sekä hereillä ollen että nukkuessaan tuumi uusia\nkeksintöjä. On vaikeata tietää, kuinka pitkälle hän olisi voinut\nedistyä; ehkäpä hän lopuksi olisi löytänyt tien ainakin kuuhun,\njos ei juuri muihin kiertotähtiin, ellei hän onnettomuudekseen\nolisi tullut hieman mielenvikaiseksi. Tämän perin ikävän sattuman\njälkeen hän ei enää voinut ryhtyä niin rohkeisiin yrityksiin,\nkuin esim. kuuhun pyrkimiseen, sillä hän tietää, ettei pidä lentää\nkorkeammalle kuin siivet kantavat. Kuitenkin hänellä sittemmin\nalati on ollut pienempiä tuumia ja yleishyvän edistämispyrkimyksiä.\nNäistä voin mainita, että hän omalla kustannuksellaan ja omin\nkäsin oli Nurmeksessa Ylikylän ja Saramon välillä kasvavaan metsään\nhakannut uuden tien, koska vanha, jota hänen usein täytyi kulkea,\nkulki monessa mutkassa eikä siis sopinut niin suurituumaiselle\nmiehelle. Tässä kohdin häntä kuitenkin kohtasi esteitä, joita hän\nhyvän ja epäitsekkään tarkoituksensa vuoksi ei suinkaan olisi\nansainnut. Vanha polku, jota Viiliäisen isä ja isoisä sekä heidän\nesivanhempansa ammoisista ajoista olivat käyttäneet, oli tarpeeksi\nkova ja tasainen, mutta uusi sitävastoin, vaikka olikin suora, oli\nnurmen, sammalen ja kivien peittämä, jonka vuoksi saramolaiset yhä\nedelleen käyttivät vanhaa polkua, jokikinen heistä, paitsi Viiliäinen\nitse, joka tietysti kulki omaa tietänsä. Luonnollisesti häntä\nharmitti, että kaikki muut hänen työtänsä, johon hän kuitenkin\noli käyttänyt suurimman osan kesää, niin ylenkatsoivat, etteivät\nedes panneet jalkaansakkaan hänen polulleen. Tämän oikeutetun\nharminsa kiihottamana hän eräänä päivänä kuljetti kaikki lähistössä\nsaatavilla olevat puut vanhan polun suulle, siten tukkiaksensa\nsen. Tämän olisi luullut nyt auttavan; mutta miten kävikään?\nEräänä lauantaina, jolloin saramolaiset olivat kirkolle menossa,\nhe näkivät korkean puupinon tiensä sulkuna. Jos heillä olisi ollut\nvähänkin arvostelukykyä, heidän olisi pitänyt huomata, mitä se\nmerkitsi, nimittäin että heidän tuli tottua uuteen polkuun. Mutta\nkaikkea muuta! He raivasivat pois puut ja mikä ikävämpää oli,\ntulivat sattumalta viskanneeksi ne Viiliäisen tielle. Kuka tahansa\nsaattaa asettua Viiliäisen kannalle ja arvata, minkä närkästyksen\ntämä tahallinen solvaus, sillä muuna Viiliäinen ei voinut sitä\npitää, hänessä kaiketi herätti. Mutta sellaisen palkan ansiokkaat\nteot yleensä saavat. Hän näytti nyt jo olevan niin tottunut\nsentapaisiin nöyryytyksiin, että ilmaisematta mitään närkästystä\nsuostui seuraamaan meitä vanhalle polulle, jonka, armottomasti\nkyllä, valitsimme hyläten hänen hakkaamansa uuden tien. Matkalla hän\nkertoi, mitä minulla juuri on ollut kunnia kertoa, mutta hän ei ikinä\ntahtonut uskoa, että saramolaiset olivat sattumalta viskanneet ne\npuut, joilla hän oli tukkinut heidän tiensä, hänen omalle tiellensä,\nvaan luuli että he sen olivat tahallansa tehneet ivatakseen häntä ja\nhänen tietänsä.\n\nParaikaa Viiliäinen hautoi mielessään kahta suurta tuumaa, jotka\nlakkaamatta pitivät hänen järkensä jäännöksiä pyörteisessä\nliikkeessä. Toinen koski muutamia malmivuoria, joista ottamiaan\nuseita näytepalasia hän antoi katseltavaksemme. Niitä hän alati\nkantoi toisessa taskussaan, toisessa taas yllämainittuja asiapapereita.\nHän aikoi mitä pikimmin lähteä Pietariin esittääkseen ne Keisari\nNikolaille. Hänellä oli myös suomeksi tehty kirjoitus, jossa\nkaikkein alamaisimmin anoo, ettei Keisari koskaan sallisi sotajoukkojen\ntörmätä yhteen näillä vuorilla. Todisteena Viiliäisen suuresta\nepäitsekkäisyydestä saatan mainita, että hän, vaikka hänellä\nlöytämistään rikassuonisista malmivuorista oli odotettavissa varma\nja melkoinen palkinto, kuitenkin 50 pankkoruplasta olisi luovuttanut\nminulle omistusoikeuden kaikkeen, huostassaan olevat näytepalaset\nsiihen luettuina. Tilapäinen rahapula esti minua käyttämästä edukseni\nhänen jalomielistä tarjoustaan, ja kun asiaa lähemmin ajattelin, olin\nsiihen sangen tyytyväinen, sillä olisin vastedes voinut saada\ntunnonvaivoja siitä, että toisen kustannuksella olisin rikastunut.\n\nViiliäisen toinen tuuma ei tarkoituksiltaan ollut valtiota vähemmin\nhyödyttävä. Se näet tarkoitti vapaakaupungin-oikeuksien hankkimista\nOululle. Kauan, niin hän väitti, rahvas näillä seuduin oli valittanut\nsitä, että heidän täytyi Oulussa myydä tavaransa, etenkin terva,\npolkuhintaan. He selittävät tämän johtuvan sopimuksesta sikäläisten\nkauppiasten kesken, joiden sanottiin edeltä asettavan talonpoikien\ntavaroille määrähinnan, mitä korkeampaa ei kukaan saanut tarjota.\nPoistaakseen tämän epäkohdan Viiliäinen oli hankkinut Sotkamon,\nHyrynsalmen, Paltamon, Nurmeksen ja Pielisjärven pitäjäläisten\nallekirjoitukset; he näet kaikki toivoivat muutoksen tapahtuvan tässä\nasiassa. Yhdessä näistä pitäjistä pitäjänkirjuri kuitenkin oli\nkirjoittanut seuraavasti: \"Pitäjäläisten mielipiteet kysymyksessä olevan\nasian suhteen näyttävät olevan yhtä sekavat, kuin esityksentekijänkin,\nminkä vuoksi niistä ei ole voinut saada mitään lopullista\nkokonaiskäsitystä.\" Nämä allekirjoitukset muassaan Viiliäinen aikoi\nlähteä Pietariin, mutta sitävarten hän luuli tarvitsevansa Ruotsin ja\nkenties myös Englannin kuninkaan puumerkit, joita hän ei vielä ollut\nehtinyt hankkia. Koetin vakuuttaa hänelle, ettei se ollut välttämätöntä,\nmutta hän oli kerran saanut sen päähänsä eikä siitä luopunut. Hänen\ntuumansa mainittujen vapaakaupungin-oikeuksien suhteen oli muuten\nseuraava: Kerta vuodessa, joka syksy, oli Oulun kaupungille myönnettävä\n3-4 viikkoa kestävät vapaat-markkinat, joiden aikana talonpojalla oli\noikeus myydä ulkomaalaisille tavaroitaan kädestä käteen. Näin hän luuli\nkoko asian olevan autetun, eikä hän muuta aikonutkaan anoa Keisarilta.\n\nKuten minulla on ollut kunnia aikaisemmin mainita, oli oikeus ja\nyleishyvän edistäminen jo nuoruudessa Viiliäisen lempiharrastuksia.\nEi siinä kylliksi, että hän itse pidättäytyi tekemästä toisille\npienintäkään vääryyttä, hän vaati samaa muiltakin, silloinkin,\nkun asia ei vähääkään liikuttanut häntä. Senkaltaisesta asiasta\nhän oli aiheutunut asianomaisille ilmiantamaan erään sotakomisariuksen\neli tavaranhankkijan, jonka oli kuullut kruunulta kiskoneen liikoja\nrahoja siten, että tilinteoissa oli kruunulta kantanut maksua muutaman\nsadan sotamiehen elatuksesta, joita ei ollenkaan ollut olemassa, vaan\njotka koreilivat ainoastaan hänen toimikirjoissaan ja laskuissaan.\nKukapa nyt ihmettelisi, että rehellinen Viiliäinen, jolle huhu moista\nkertoi, siitä kovasti suuttui ja että hän rauhoittaakseen herkän\nomantuntonsa mitä pikimmin ilmoitti asian tutkittavaksi! Tämän kautta\nhän kuitenkin tuotti niskoilleen vallan odottamattoman ja kovin ikävän\njutun, josta ei mitenkään voinut vetäytyä pois. Hänet näet velvoitettiin\ntodistamaan ilmiantonsa ja väitteensä. Hän todisteli todistelemistaan\nmonta vuotta perätysten, kunnes hänen tilansa, joka ennen oli ollut\nsangen hyvässä kunnossa, joutui rappiolle ja oli luovutettava toiselle.\nViimein asia ratkaistiin siten, että oikeus määräsi Viiliäisen maksamaan\nmelkoiset sakkorahat ja oikeuskulut sille, jota oli syyttänyt, ja tämä\nsaattoi hänet kokonaan vararikkoon. Yllämainitulla 500 ruplan\nrahapalkkiolla hänen olisi pitänyt voida jossakin määrin korjata\nhuonoja raha-asioitaan. Hän olikin lujasti päättänyt tehdä\nsen ja palkkasi sitä varten joukon miehiä, joiden avulla kaatoi ison\nmetsän kaskeksi. Seuraavana vuonna hän jäljellä olevilla rahoillaan\nosti rukiita, jotka kylvi kaskeen. Kaikki onnistui tähän asti\nhyvin, ja hän aikoi perustaa uutisasunnon siihen paikkaan, johon\nkaski oli kaadettu, mutta pieni seikka muutti vähässä ajassa kaikki\nja petti häntä sangen pahasti laskuissaan. Hän oli huomaamattaan\ntullut kaataneeksi kasken toisen maalle, joka seikka vähää ennen\nelonleikkuu-aikaa hänen suureksi hämmästyksekseen tuli ilmi. Se,\njonka maalla kaski oli, korjasi koko melkoisen sadon, ja muutenkin\nkovaonninen Viiliäinen vielä sakotettiin päälle päätteeksi. Vaikka\nhän olikin alati tyyni ja itseään hillitsevä, ei hän voinut muistella\ntätä tapausta ilman että se karvaasti kävi hänen mielelleen. Tämän\nkasken ainaiseksi muistoksi hän kutsui maata, johon sen oli kaatanut,\nRiikinahoksi. Tällä nimellä hän luultavasti tarkoitti sen syntyneen\nhänen yllämainittujen valtion hyödyksi keksimäinsä sotavaunujen\njohdosta. Jos kohta Viiliäinen nyt eli huonoissa oloissa, hän ei ollut\nvielä heittänyt kaikkea toivoa. Paitsi suuria tuumiaan hänellä oli\nuseampia vähemmän tärkeitä. Hän oli esim. huomannut kotiseutunsa\nviidenkymmenen vuoden kuluessa siten muuttuneen, että siellä, missä\nmaanmittari ennen oli löytänyt järviä, soita ja vuoria, jotka\ntietysti olivat arvotonta aluetta, nyt oli oivallisia metsiä ja että\nsiis tarjoutui tilaisuutta niityn ja yleensä viljelykseen kelpaavan\nmaan perkaamiseen. Tätä havaintoaan hän kerran aikoi käyttää\nhyväkseen ja, ensin selvitettyään tärkeämmät asiat, uudelleen yrittää\nuutisasunnon perustamista.\n\nJos Viiliäinen olisi saanut pitää kaiken järkensä loukkaamattomana,\nhän epäilemättä olisi aikaansaanut suuria maailmassa. Järkensä\njätteilläkin hän ajatteli ja puheli usein paljoa järkevämmin kuin\nmonet, joilla on koko järkensä tallella. Mainitsenpa tästäkin esimerkin.\nRahvas pelkäsi näinä aikoina kaikkialla, että Merkurius-tähden\nyhteentörmäys auringon kanssa, jonka piti tapahtua Aasiassa ja almanakan\nmukaan sattua toukokuun 5 päiväksi, jonkun tärkeän esiytyneen esteen\njohdosta oli lykkäytynyt toistaiseksi, ja että, kun se kerta oli\ntoteutuva, oli pelättävä, jos ei juuri auringon täydellistä häviötä,\nniin ainakin muita suuria muutoksia. Moni luuli todella, että Merkurius\nsaattoi räjähyttää rikki auringon, joka sitten voi sadella alas pieninä\nsirpaleina ja polttaa poroksi koko maapallon. Kysyin mitä Viiliäinen\ntästä asiasta arveli, ja hänellä oli heti selvillä, että koska aurinko\nei ollut suvainnut näyttäytyä sinä päivänä, Merkurius kaiketi ei ollut\nniin pian voinut sitä löytää, vaan mennyt tiehensä, sillä kun ei ollut\npaljoa aikaa hukata. Hän piti siis kaikkea pelkoa tämän asian suhteen\nnyt enää vallan aiheettomana. Muuten hän arveli, ettei hänellä ollut\nmitään tekemistä auringon eikä Merkuriuksen kanssa, kunhan ne vaan eivät\nruvenneet estämään hänen tuumiansa, jota eivät siihen asti vielä\nkoskaan olleet tehneet.\n\nKaiketi arvelet, että liiaksi kauan olen puhunut ystävästämme\nViiliäisestä, mutta nyt jätänkin hänet, ja tuossa tuokiossa olemme\nJonkerissa, jonne meillä on ollut kuljettava 6 peninkulmaa erämaan\nhalki; Jonkeristahan muutama kymmenkunta vuotta sitten lapsia tuli\nhiihtäen Nurmeksen kirkolle itseään kastattamaan. Viivyimme yön\neräässä talossa, sitten kuljimme ylemmäksi Saunajärvelle, missä\nerosin vaellus-kumppaneistani, heillä kun ei ollut aikomusta\nlähteä Venäjän puolelle. Tunnin matkan jälkeen, jonka suoritin\nensin vesitse sitten maitse, saavuin Niskavaaraan, niin läpimärkänä\nkovasta rankkasateesta kuin jos olisin koko päivän loikonut vedessä.\nTäältä minun piti lähteä Ukonvaaraan, jonka sanottiin olevan\nkolmen virstan päässä. Pieni, korkeintain viisi- tai kuusivuotias\npoika -- kaikki vanhemmat ihmiset näet olivat poissa -- opasti\nminua vähän matkaa polkua pitkin ja neuvoi minulle, että tuli\npoiketa milloin oikealle, milloin vasemmalle, jonka jälkeen hän\njätti minut. Seurasin tarkoin hänen neuvoansa, mitä tuli oikealle\nja vasemmalle poikkeamiseen, mutta milloin millekin puolelle piti\npoiketa, sitä en ollenkaan tietänyt. Viimein tulin kauan astuttuani\ntilalle, jota sanottiin Losolaksi tai Losonvaaraksi. Sieltä minulla\nvielä oli kaksi virstaa Ukonvaaraan ja viimemainitusta paikasta\nkuusi virstaa Kuusjärvelle, jonne saavuin sangen myöhään illalla.\nSeuraavana aamuna läksin täältä ja paikkasin miehen opastamaan\nitseäni Kolvasjärvelle, ensimäiseen Venäjänpuolella olevaan kylään,\njonne oli runsas kahden peninkulman matka. Kuljimme enimmäkseen\nkuivia mäntyharjanteita, jotka parhaasta päästä ovat hyvin kaidat\nja kulkevat yhdensuuntaisesti, suomaita välillään. Saattaa paraiten\nmuodostaa itselleen käsityksen näiden seutujen ulkonäöstä,\njos kuvittelee niiden ennen olleen jonkun vetelän ainejoukon\npeittämänä, joka on joutunut liikkumaan suunnattoman suurina\naaltoina, mutta sitten äkkiä jäykistynyt ja jähmettynyt aaltojen\nmuotoon. Aaltojen harjoista olisivat silloin tulleet mainitut\nharjanteet, aallonpohjista suot. Mutta hirvittäväksi täytyy\ntuo raivonnut myrsky kuvitella, jotta se on voinut aikaansaada\ntällaisia aaltoja, joihin verrattuina tavallisissa merihätä- ja\nhaaksirikko-kertomuksissa kuvatut, katselkoonpa niitä millaisten\nsuurennuslasien lävitse tahansa, kuitenkin ovat vallan mitättömät.\nMuuten astuin nyt kuivin jaloin ja ilman vähintäkään vaaraa\nharjuja pitkin. Pitkiä ja kapeita soita keskeytti siellä täällä joku\nmetsälampi; mutta nekin lukuun otettuina, ei kokonaisuus tarjonnut\nmitään miellyttävää näköalaa. Jos olisimme kulkeneet poikittain\nsiihen suuntaan nähden, johon nyt kuljimme, olisi meidän lakkaamatta\ntäytynyt nousta harjanteelle, kulkea sen rinnettä alas toiselle\npuolelle, sitten kahlata suon poikki, j.n.e.\n\nAstuttuamme noin kolmetoista virstaa, tulimme Osmajärven rannalle.\nSe toivomme, että täällä olisimme löytäneet jonkun veneen, millä\njatkaa matkaa, petti kokonaan. Aloimme sen tähden kulkea rantaa\npitkin, jättäen järven vasemmalle ja saavuimme neljä virstaa\nastuttuamme salmelle, joka yhdistää Osmajärven Kolvasjärveen.\nTäällä huusimme, minkä suinkin jaksoimme: venettä! venettä! mutta\nvenettä vaan ei näkynyt. Eipä huutomme myöskään hevin saattanut\nkuulua Kolvasjärven kylään, joka oli runsaan kolmen virstan päässä\nsalmen toisella puolella. Järven yli meidän kuitenkin täytyi päästä,\nsillä emme voineet kiertää sen ympäri, se kun oli niin laaja, ja\nvaikka olisimme koettaneetkin tehdä niin, olisimme järven päässä\ntulleet leveän ojan rannalle, jonka yli olisi ollut yhtä vaikea\npäästä. Meillä ei siis ollut muu neuvona kuin tilaisuutta varten\ntekaista oma alus ylipääsöä varten. Vähäisen matkan päässä rannasta\noli joukko mäntyjä, joista Kolvasjärveläiset edellisenä kesänä olivat\nkuorineet kaarnan pois, siitä valmistaakseen piirakoita, kuten\noppaani suvaitsi lausua. Kreikanuskoiset suomalaiset käyttävät näet\npaljon piirakoita sekä pyhänä että arkena, ja nyt, kun viljan puute\nheilläkin oli tuntuva, oli pettu niiden pääasiallisena aineksena.\nNäistä kesällä kuivuneista männyistä hakkasi oppaani kolmen ja\npuolen kirvesvarren pituisia pölkkyjä; ne sitten kannoimme rannalle\nja kyhäsimme niistä lautan. Kuusi sellaista pölkkyä riitti meitä\nkantamaan. Kahteen hakattiin uurrokset kumpaankin päähän, jotka\nsitten liitettiin yhteen poikkipölkyillä niin etäälle toisistaan,\nettä muut neljä pölkkyä mahtuivat niiden väliin. Nämä pantiin vallan\nirtonaisina poikkipölkkyjen alle, ja ainoastaan pieni kolo piti\nniitä näissä sen verran kiinni, etteivät ne päässeet luistamaan pois.\nJos vähänkin olisi polkenut niitä, ne olisivat uponneet ja joutuneet\nepäjärjestykseen. Meidän painomme täytyi siis levätä sivupölkyillä,\njoita taas välipölkyt mainittujen poikkipuiden avulla kannattivat.\nSenpä vuoksi panimme poikittain päälle vielä muutamia irtonaisia\npuita tuhdoiksemme. Sellainen oli se alus, joka kyhättynä tunnin\najassa onnellisesti, joskin hitaasti kantoi meidät puolen virstan\nlevyisen salmen yli. Mies kertoi monta kertaa ennen kulkeneensa siitä\nyli samalla tavalla ja sanoi, että hänellä ennen oli ollut vaan yksi\npoikkipölkky sivutukkien välillä, vaan että hän nyt minun tähteni oli\ntahtonut varustaa sen kahdella.\n\nTultuani Kolvasjärven kylään, poikkesin Huotarin taloon. Vanha\nisäntä vei minut erityiseen kamariin ja teki minulle useita matkani\ntarkoitusta koskevia kysymyksiä. Vastasin niihin kaikkiin totuuden\nmukaisesti ja kysyin lopulta vuorostani, saattoiko tuntea itsensä\nturvalliseksi matkustaessaan heidän maassaan. \"Ainakin kymmenen\nkertaa turvallisemmaksi kuin teillä\", hän vastasi, \"missä lyödään\nihmisiä kuoliaaksi.\" Oli näet tapahtunut, että vähää ennen muuan\nrikas tilallisen poika heidän pitäjästään oli Suomesta ostanut miehen\nlähettääkseen hänet sijastaan sotapalvelukseen, mutta oli tämän\nkädestä saanut surmansa. Pian sentään tulimme yksimielisyyteen siitä,\nettä muutamat värvääjistä olivatkin moisen kohtalon ansainneet,\nja huomautettuani hänelle, miten heikäläiset koko pitkän talven\nmeillä harjoittavat kulkukauppaansa, ilman että heitä kohtaa mitään\npahaa, hänkin myönsi, että yleensä meidänkin maassa saattoi tuntea\nitsensä sangen turvalliseksi. \"Mutta\", hän jatkoi, \"turvallisempana\nsaatatte sittenkin kulkea meillä, ja takaan kaikella, mitä minulla\nomaa on, ettei kukaan ole koskeva hiuskarvaannekaan, lähdette minne\ntahansa.\" Hänen lausuessaan näitä viimeisiä sanoja tuli hänen\npoikansa sisälle ja keskeytti hänet äkkiä näillä sanoilla: \"Isä!\nälä mene takaukseen siitä, mitä voi tapahtua.\" Sitten hän kertoi\nuseista karanneista sotamiehistä, joita piileskeli siellä täällä\nsekä metsissä että kylissä, ja joiden päähän saattoi pälkähtää ruveta\ntutkimaan ihmisten taskuja ja auttaa ahdistamaansa henkilöä pois\ntästä maailmasta, paremmin saadakseen koko asiata peittoon.\n\nTäältä läksin Repolan kirkolle, jonne minulla oli 15 virstan\njalkamatka. Lähtöhetkellä Huotarissa tapahtunut keskustelu oli\npainunut mieleeni, niin että muutaman kerran poikkesin tieltä,\nantaakseni, jos joku veijareista ajaisi minua takaa, hänelle täten\ntilaisuuden kaikessa hiljaisuudessa kulkea ohitseni. Varovaisuuteni\ntaisi kuitenkin olla turhaa, sillä eivät silloin eivätkä myöhempää\nminua tämänkaltaiset ikävyydet kohdanneet. -- Repolan kirkonkylässä\neli pogostassa asuu rikas talonpoika, nimeltä Törhöinen, jonka\nluona kävin. Hän kysyi passiani, jonka hänelle myös näytin. Hän\nluki jotenkin sujuvasti sen venäjänkielisen käännöksen ja kysyi\ntoistamiseen, kuinka pitkä aika sitten olin lähtenyt Kuopiosta.\nPassini oli näet sikäläisen maaherran antama. Vähän enemmän kuin\nkolme viikkoa sitten, minä vastasin. \"Mutta passinne ei edes ole\nkahta viikkoa vanha, mitenkä tämä on selitettävissä?\" Tarkastelin\nitse passia ja huomasin sen päivätyksi elokuun 2 p:nä meidän\najanlaskumme mukaan, mikä päivämäärä myös oli venäläisen käännöksen\nalla, vaikka olisi pitänyt olla heinäkuun 21 päivä, joka vanhassa\nluvussa vastaa uuden luvun elokuun 2:ta päivää. Törhöinen hyvin\nymmärsi erehdyksen, sittenkun olin hänelle sitä huomauttanut.\nSitten hän kertoi minulle kahden kesken ollessamme alussa luulleensa\nminua lähetetyksi heidän kaivojansa myrkyttämään; sen vuoksi hän\nniin ankarasti oli kysynyt passiani. Muuten hän sanoi, ettei minun\nollenkaan pitänyt panna pahakseni, jos moni muu vastedes luulisi\nminua sellaiseksi. \"Sillä\", hän sanoi, \"Salmissa tapahtui, j.n.e.\"\nTämän jälkeen hän lyhyesti kertoi koko Salmissa kolera-ajan kestäessä\ntapahtuneen metelin. \"Uskotteko siis\", minä kysyin, \"kaikkia tuollaisia\nvääriä huhuja kaivojen myrkytyksestä, joka muka olisi ollut ainoana\nsyynä pelättyyn koleraan?\" -- \"Vaikkapa minä en uskoisikaan sellaista\",\nhän vastasi, \"niin muut sen uskovat, älkääkä edes koettako saattaa\nheitä muuhun vakaumukseen.\" Join sitten useita kuppeja teetä ja söin\nvälipalaa hänen luonaan ja läksin kolmen talonpojan seurassa järven yli\nVirran kylään, johon yövyin. Seuraavana aamuna -- -- -- mutta taitaapa\nsinusta tuntua jotenkin ikävältä seurata minua näin askel askeleelta\nja välistä odottaa sillävälin kun juttelen talonpoikien kanssa, syön\nvälipalaa, j.n.e.; jätänpä siis kaikki nämä seikat lähemmin\nmainitsematta. Yksi seikka on minun kuitenkin mainitseminen.\nJalkamatkalleni Kaskiniemeltä Koukkulaan en ottanut opasta, vaikka tämä\nväli oli 20 virstan pituinen eikä tien varrella ollut yhtään taloa eikä\ntorppaa. Eksyin lopulta syrjäpolulle; se vei minut erään järven rannalle,\njonka toisella rannalla huomasin muutamia peltotilkkuja. Vaikka en\nniiden läheisyydessä nähnyt mitään rakennusta, tein kuitenkin sen\njohtopäätöksen, ettei sellaiset voineet olla pitkän matkan päässä\npelloista. Päätin sen tähden kiertää järven ympäri, joka yritys ei\nollut niinkään helppoa, koska minun täytyi kahlata vetelien soiden\npoikki, joihin upposin polvien yläpuolelle asti. Tämän lisäksi en\nollenkaan tietänyt, kummalta puolen pikemmin pääsi järven ympäri,\nkoska en kummaltakaan puolelta nähnyt sen päätä. Rupesin astumaan\nvasemmalle, järvi kun täten sai kunnian olla oikealla puolellani ja\ntästä huomionosotuksesta kernaammin saattoi suosia yritystäni.\nViimein tulin järven päähän, mutta samassa huomasin edessäni leveän\nojan. Kuljin sen rantaa pitkin hyvän matkaa ylöspäin, mutta eipä vaan\nnäkynyt siltaa, jota myöten olisin päässyt ojan yli. Kaipasin nyt\nsuuresti samaa alusta, jolla olin kulkenut Osman ja Kolvaan välisen\nsalmen poikki, mutta se oli jo jäänyt yli 60 virstan matkan päähän\njälkeeni. Viimein juolahti mieleeni jakaa tavarani pieniin myttyihin\nja viskata ne ojan yli. Ensiksi viskasin saappaani, kummankin\nerikseen, ja antaakseni niille paremman vauhdin, panin sisälle kiven.\nMinun onnistui oivallisen hyvin saada ne yli, ne näet lensivät vielä\nhyvän matkaa vastaiselle rantamalle. Kaikki muu kävi yhtä hyvin,\nlukuunottamatta takkia, joka ilmassa kehittäysi auki solmuistaan\nja putosi ojaan kuin siipeen ammuttu sorsa. Mutta silloinpa olin jo\nitse valmis uimaan yli ja toin takin, joka ei ollut ehtinyt upota,\nmukanani toiselle rannalle. Näin olin päässyt ojan yli kaikkine\nkamsuineni, jotka nyt olivat hajallaan maassa. Poimiessani niitä\nylös tuli kaksi naista, jotka matkan päässä olivat katselleet koko\nylipääsöhommaani, lähemmäksi rantaa ja sanoi: \"Tuolla olisi ollut\nsilta, jos olisitte huomannut mennä vähän ylemmäksi. Aioimme huutaa\nteille, mutta nähdessämme teidät olitte jo vedessä.\" \"Eipä tässä ole\nmitään menetetty\", minä ajattelin ja kysyin, oliko kylä lähellä.\n\"Puolentoista virstan päässä täältä\", he vastasivat. Se olikin juuri\nsama kylä, jota olin lähtenyt etsimään.\n\nNyt lienee paikallaan vähän puhua näistä suomalaisista ylipäänsä,\njotka ammoisista ajoista ovat olleet Venäjän alamaisia ja luultavasti\nVladimir Suuren ajoilta alkaen kreikanuskoisia. He sanovat itse\nitseään venäläisiksi, joka nimi ennen muinoin luultavasti oli\nyksinomaan näillä suomalaisilla, jos kohta sillä nykyään Suomessa\nymmärretään koko Venäjän kansaa. He sanovat Suomen puolella rajaa\nasuvia suomalaisia ruotsalaisiksi ja koko maatamme Ruotsiksi\ntai Ruotsin maaksi. Muutamassa suhteessa pidin enemmän heidän\ntavoistaan ja menoistaan kuin niistä, joita meidän rahvaallamme,\nnäkee. Siisteyttä esim. noudatetaan ja hoidetaan heillä paremmin\nkuin monissa seuduin meidän maata. Näillä suomalaisilla tuskin\nlienee niin huonoa asumusta, ettei pirtin lattia aina olisi\npestynä; monin paikoin se oli niin puhdas ja valkea kuin missä\nmeikäläisessä herraspaikassa tahansa. Pirtit ovat muuten savolaisten\npirttien kaltaiset; niissä on reppänä katossa, ja ne eroavat\nSavon pirteistä ainoastaan siinä, että ikkunoita on useampia,\ntavallisesti 8-10, joista toisissa on lasiruudut, toiset taas ovat\nilman. Savon pirteissä niitä taas on harvemmassa, 4-6 ikkunaa, jotka\nkuitenkin ovat paljoa suuremmat. Lisäksi näiden Venäjällä asuvien\nsuomalaisten pirtit ovat rakennetut korkeammalle maasta, niin että\nkäsimyllyn ja muiden taloustarpeiden säilytyshuone melkein aina\non sen alla. Nämä huoneet ovat aina yhteydessä navettarakennuksen\nkanssa, joka muodostaa toisen osan talonpoikaistilan päärakennusta\nja jota pirtistä erottaa porstua; tästä johtavat portaat suoraan\nalas navetta-osastoon. Kaikki tämä tosin ei ole omansa kohottamaan\najatusta heidän pirteissään vallitsevasta siisteydestä, jota äsken\nylistelin; mutta se taitaa juuri tämän ihmisten ja elukoiden\nläheisen kosketuksen vuoksi olla kahta tärkeämpi. Sitävastoin meidän\nrahvas saattaa huoleti hutiloida tässä suhteessa, koska sen omat\nasuinhuoneet aina ovat erillään navettarakennuksista.\n\nToinen kiitettävä tapa on näillä Venäjän suomalaisilla, nimittäin\nse, että jokainen kylä hautaa vainajansa erityiseen kotitiluksille\nvarattuun hautausmaahan. Meillä taikausko matkaansaa sen, että\nusein kuljetetaan vainajia neljän tai viiden peninkulman päästä\nhaudattaviksi kirkon läheisyyteen. Saattaa helposti huomata, mitä\nikävyyksiä tämä aiheuttaa, vaikka jättääkin lukuunottamatta,\nettä se on epäluontevaa ja siistitöntä. Kulkutautien aikana on\ntämän seikan tuottama epäkohta erittäin tuntuva. Kun puolitoista\nvuotta sitten koleraa varten laadittiin erityisiä hautausmaita,\noli eräissä paikoin syntymäisillään meteli rahvaassa, joka ei\nkärsinyt, että muutamat sen vainajista jäivät huonompi-osaisiksi\nvihityn maan menettämisen kautta, kun toiset taas saivat nauttia sen\ntarjoamia etuja. Jos meillä, kuten kreikanuskoisilla suomalaisilla,\njokaisella kylällä olisi ollut oma hautausmaansa, olisi päästy koko\nkolera-hautausmaan hommasta, muita etuja mainitsematta.\n\nVieraanvaraisuutta nämä suomalaiset pitävät hyveenä, ehkäpä\nuskonnollisena velvollisuutenakin, jos kohta sen harjoittamista\nsentapaiset taikauskot kuin ettei syödä samasta vadista, joka joskus\non ollut muunuskoisen edessä, ikävästi ehkäisevät. On sen tähden\nparasta ottaa mukaansa matkalleen oma kuppinsa, jonka sitten voi\nviskata pois. Muutamissa paikoin on kuitenkin erityiset kupit ja vadit,\njoita säilytetään muunuskoisia varten, ja sellaisissa paikoissa aina\nhelposti saa ruokaa. En ollut tahtonut hankkia omaa kuppia, vaan\nkoetin tulla toimeen niin hyvin kuin saatoin. Törhöisellä söin itseni\nkylläiseksi, kuten ylempänä jo olen kertonut. Tämä tuotti paljon huolta\neräälle etempänä asuvalle talonpoikais-emännälle, joka kernaasti olisi\nantanut minulle ruokaa, mutta jolla ei ollut mitään \"mieronkuppia\".\n\"Ettekö ollut Törhöisellä?\" hän kysyi. \"Olin kyllä.\" \"Antoiko hän\nteille ruokaa?\" \"Antoi, ja miksipä ei olisi antanut?\" \"Ja hän kai\nantoi teidän syödä omista vadeistaan?\" \"Antoi kuin antoikin\", minä\nvastasin, vaikka en ollut vallan varma siitä. \"Niin! niin!\" muori alkoi\nvalitella, \"sellainen hän on kuin kaikki muutkin. Mitähän lopulta\ntulleekaan tästä maailmasta, kun ihmiset eivät huoli mistään!\" Muori\nkuului varmaankin raskolnikien lahkoon; näitä on näillä seuduilla vielä\nuseita ja he eivät aina saata sallia muunuskoisen syödä luonansa\neivätkä edes kärsi reformeerattuja kreikanuskoisia. Taikausko tässä\nsuhteessa menee muuten niin pitkälle, että kun meidän talonpojat\nmatkustavat Kemiin, eivät edes näiden hevoset saa juoda samasta\navannosta, joista heidän omia eläimiään juotetaan. Jos joku tulee\nrikkoneeksi tämän kiellon, ympäröi hänet heti joukko naisia, jotka\ntäyttä kulkkua huutavat: \"Pakanoitseevi auvantomme!\" Mielestäni\nmuuan meidän talonpoika sellaisessa tilaisuudessa vastasi sangen\nsattuvasti. Kun naiset huusivat tapansa mukaan: pakanoitsee,\npakanoitsee, ja tahtoivat ajaa hänet pois, hän virkkoi: \"Anna\nhevosen juoa, yksi usko meiän hevosilla on kun teiänki.\" Jotenkin\nsamoin muistelen erään Kuusamon talonpojan ennen vastanneen eräälle\nmeidän maan papille, nimeltä Forbus, joka kaikin voimin ja joka\ntilaisuudessa oli vastustanut tupakanpolttoa, kunnes hänestä\nitsestään tuli seudun kovimpia polttajia. Tapahtuipa, että siihen\naikaan hänen elämässään, jolloin hän ei vielä itse polttanut, muuan\ntalonpoika tahtoi antaa hänelle lahjaksi metson. Mutta kun Forbus oli\nhuomannut, että talonpoika käytti tupakkaa, hän viskasi vihastuneena\nmetson antajaa vastaan ja moitti häntä tupakan käyttämisestä.\nTalonpoika oli sen jälkeen vallan tyynesti nostanut metson lattialta\nja uudelleen tarjonnut sitä Forbukselle sanoen: \"Ota sinä metso, ei\nmetso tupakoitse.\"\n\nEi katsota suopein silmin sitä, että joku näistä kreikanuskoisista\nsuomalaisista polttaa tupakkaa. Heillä on sellainen ennakkoluulo\ntupakkaa vastaan, ettei edes toinen saa polttaa heidän pilteissään.\nMinä pyysin lupaa siihen; toisissa paikoin se kokonaan kiellettiin,\ntoisissa taas isäntä antoi minulle luvan polttaa. Mutta niin pian\nkuin olin pannut piippuun ja sytyttänyt sen, naiset enimmästi\npoistuivat huoneesta.\n\nViinaa ja muita väkeviä ei kammoksuta niin kuin tupakkaa. On\nkuitenkin jotenkin harvinaista, että tätä ainetta saisi niin suuren\nmäärän, että siitä voisi juopua. Jokapäiväiseen tarpeeseen sitä\nei ollenkaan ole käytettävissä. Luulenpa, että he vielä vähemmin\ntuntisivat tätä turmion lähdettä, ellei olisi niin hyvää tilaisuutta\nsalaa kuljetuttua sitä läheisimmistä Suomen puolisista pitäjistä.\nUseissa paikoin kysyttiin, eikö minulla ollut viinaa laukussani.\nVastasin, että sellaisen kuljettaminen rajan yli mitä ankarimman\nsakon uhalla oli kielletty. He arvelivat, ettei se ollut ollenkaan\nvaarallista, ja asian laita lieneekin niin. Täällä ei ole joka\nnurkassa virkamiehiä, jotka, jolleivät voisikaan kieltää salakuljetusta,\nainakin voisivat sitä verottaa. Joka pitäjässä on tosin starostansa,\njoka jotenkin vastaa meidän nimismiestä, ja joka itse on talonpoika,\npitäjän vuodeksi valitsema. Hän ei kuitenkaan ole mikään erityisesti\nvaikutusvaltainen henkilö, ja vaikka hänellä olisikin halua sekaantua\nasioihin, ei hän aina rohkene riitaantua talonpoikien kanssa. Täytyypä\nhänen esimerkiksi kärsiä, että useat karanneet sotilaat oleskelevat\nseudulla ja että he tekevät kaikkea mitä sellaiselta roskajoukolta voi\nodottaa, joka ei rohkene näyttäytyä julkisesti. Jos hän rupeaisi heitä\nvastustamaan, hän ei päivääkään olisi varma hengestään. Sotaväen otossa\non starosta kuitenkin sangen huomattava mies ja voi laskea melkoisia\nlisätuloja sotilasluettelojen tekemisestä. Otetaan näet huomioon,\nkuinka monta poikaa talossa on. Kaksi jätetään kernaasti taloon,\nja vaan hätätilassa otetaan näistä toinen. Mutta koska jotenkin\ntavallisesti kolmekkin poikaa jätetään tilalle, ja toisilta tiloilta\ntaas kolmas tästä lukumäärästä on sotapalvelukseen otettava, riippuu\ntietysti paljon starostasta, ketä hän tahtoo suosia.\n\nPaitsi starostaa on tavallisesti yksi pappi kussakin pitäjässä.\nKuitenkin muutamat pitäjät useita vuosia saattavat olla papitta,\nkuten esimerkiksi tätä nykyä on Vuokkiniemen laita, jonne Paanajärven\npappi matkustaa jonkun kerran vuodessa. Pappien virantoimitus näyttää\nheillä olevan helpompi kuin meillä. Pari kertaa vuodessa hän kiertää\npitäjällä, ja silloin kastetaan, vihitään ja haudataan kaikki puolen\nvuoden varalta. Lukutaitoa on aniharvalla talonpoikaishenkilöllä, ei\nedes yhdellä sadasta. Heidän onkin vaikeata siinä edistyä, koska\nkokonaan ovat kirjoja vailla. Halukkaat oppimaan he ehdottomasti\nolisivat. Jos joskus arveltaisiin heillä tästä seikasta olevan hyötyä,\nsaattaisi sitä helpoimmiten edistää noutamalla heille opettajia\nKarjalassa olevista, Ilomantsin ja Liperin kreikkalaissuomalaisista\nseurakunnista. Molemmissa näissä seurakunnissa talonpojat hyvin lukevat\nsisältä suomalaisia kirjoja ja voisivat suuremmitta vaikeuksitta opettaa\nsamaa taitoa rajan toisella puolen asuville uskolaisilleen. Paitsi\nkatkismusta ja muita tärkeimpiä hengellisiä kirjoja, suomalaisia sekä\nhartaus- että muunsisällyksisiä kirjoja luullakseni varsin hyvin\nvoitaisiin kärsiä muissakin kreikanuskoisissa seurakunnissa kuin\nIlomantsissa ja Liperissä. Eipä muuten meidän hartauskirjoituksissa\nsuureksi osaksi ole paljoa tarjottavaa, sen jokainen varsin hyvin tietää.\nMutta unhotan kokonaan aineeni, joka äsken kosketteli kreikanuskoisten\nsuomalaisten sisälukua. Tämä tuottaisi, jos sitä jollakin tavalla\nvoisi edistää, ainakin sen hyödyn, ettei näiden suomalaisten\ntarvitsisi kuten tähän asti, monen peninkulman päästä tulla meidän\npuolella rajaa asuvan rahvaan luo ottamaan selkoa, minkälaista\nilmaa almanakka osottaa. Joku saattaa epäillä tätä, mutta, muistan\nselvästi, miten eräs, heidän ollessaan viime kesänä pitkällisen\npoudan vuoksi huolissaan pelloistaan, aivan tosissaan sanoi: \"Eikä\noo käytynä Ruotsin puolella tietämässä alnakkaa, minlaisen syksynkään\nJumala antanoo!\" Lähimpään Suomen kylään oli sieltä kokonaista\nkolme peninkulmaa, kieltämättä melkoinen matka almanakan tiedonantoja\nhaluavalle. Valitettavasti ei minulla ollut almanakkaa mukanani,\nvaikka se olisi monessa paikoin ollut minulle hyvänä suosituksena;\ntarkkatuntoisuuteni näet kielsi minua umpimähkään valehtelemasta\nJumalan ilmojen ja säiden suhteen.\n\nKolmas ja huomattavin virkamies näillä suomalaisilla on ispravnikka,\njoka vastaa meidän tuomaria ja voutia. Rajapitäjistä, kuten Repolasta\nja Vuokkiniemestä, hän asuu lähes 30 peninkulman matkan päässä.\nHänkin matkustaa pari kertaa vuodessa piirinsä läpi, ratkaisee\nsilloin rahvaan riidat ja kantaa veromaksut, jos oikein muistan.\nTilat ovat täällä verotetut miesten luvun mukaan. Kun henkikirja on\ntoimitettu, se on muistaakseni muuttumattomana voimassa kokonaista\n20 vuotta. Henkikirjaa tehtäessä otetaan lukuun kaikki miespuoliset\nhenkilöt, olkootpa sitten kuinka nuoret tahansa. Näistä tila maksaa\nvuosittain kolmattakymmentä ruplaa pankkiseteleitä kustakin. Asia\nei ollenkaan muutu, jos joku heistä kuolee, henkirahat otetaan\nhänestä vainajanakin siksi, kunnes uusi henkikirja laaditaan,\nja tämä tapahtuu, kuten äsken mainitsin, aina noin 20 vuoden\nkuluttua. Sitävastoin kaikki ne, jotka tällä ajalla syntyvät, ovat\nvapaat kaikista veromaksuista ja moni niistä ehtii tulla lähes\n20-vuotiaaksi, ennenkuin tarvitsee suorittaa mitään maksuja. Naisista\nei makseta mitään, olkoonpa heitä kuinka monta tahansa. Paraan\nispravnikkansa he sanoivat olleen Suomesta kotoisin. Hän oli ollut\nVenäjälle vangiksi joutunut suomalainen upseeri, josta monien\nkohtalonvaiheiden jälkeen oli tullut ispravnikka Kemiin. Hänen\naikaansa mainittiin näillä seuduin melkein kuin Saturnuksen aikaa\nLatiumissa. Hän näyttääkin olleen merkillinen mies, ja kun kysyin,\noliko hän kääntynyt heidän uskoonsa, kun häntä niin kiittivät,\nminulle vastattiin: \"Sillä oli molemmatki uskot.\"\n\nKaikki virkamiehet muuten elävät matkoillaan talonpojan\nkustannuksella. Talonpojan täytyy kyyditä heitä ja heidän seuruettaan,\nolkoonpa se kuinka suuri tahansa, ilman että hänelle siitä maksetaan\nropoakaan. Jos vastedes saisin aikaa ja tilaisuutta liikkua\nnäillä seuduin, menisin ensin ispravnikan luo ja matkustelisin\nhänen seurassaan, kun hän lähtisi matkoilleen. Tästä olisi monta\netua, joita minun ei tässä tarvitse lähemmin mainita. Rahvas muuten\nlausui hieman tyytymättömyyttään tähän virkamiesten -- lailliseenko\nvai laittomaan, sitä en tiedä -- menettelyyn, ja kadehti meidän\nrahvaan tässäkin suhteessa edullisempaa asemaa, kun sen näet ei\ntarvitse maksutta elättää ja kyyditä herrojaan. Kiitettiin suuresti\nmeidän herroja, jotka viime rajanjärjestämisessä olivat oleskelleet\nheidän luonaan yhdessä heidän herrojen kanssa.\n\nRahvas täällä on sangen uskonnollista, ei kuitenkaan siten, että se\nhalveksisi meidän uskontoamme. Kun meidän papit rajakylissä pitävät\nlukukokouksiaan ja raamatunselityksiään, ei ole tavatonta, että useat\ntalonpojat lähimmistä venäläisistä kylistä varta vasten tulevat heitä\nkuulemaan. Kuulin myös monen heistä sanovan, että pitivät enemmän\nmeidän pappien jumalansanan selittämisestä kuin omien pappiensa.\nNeljästi vuodessa vietetään yleisiä juhlallisuuksia, jotka\nkestävät viikon tai kaksi erällään. Jonkunmoinen kestiystävyys on\nniissä tullut tavaksi, ja sen harjoittaminen siirtyy vuoroonsa\ntalosta toiseen niiden talojen kesken, jotka kestiystävyyteen\nkuuluvat. Erityisistä taloista ja kylistä silloin kokoontuu\nväkeä, niin lukuisasti kuin mahdollista on, jonkun luo, jonka vuoro\nja velvollisuus silloin on kestitä vieraitaan niin kauan kuin\njuhlallisuuksia kestää. [Varsin kalliiksi se ei kuitenkaan taida käydä\nkestitsijälle, koska rahvas tavallisesti paastoaa näiden juhlien\naikana.]\n\nMaanviljelys näyttää täällä olevan vielä enemmän laiminlyötynä\nkuin meidän suomalaisilla. Pellot ovat tavallisesti pienet ja\nriittämättömät, eivätkä niitytkään ole hyvät. Useimmilla tiloilla,\nehkäpä kaikillakin, on karja sen vuoksi pieni; siihen kuuluu kaksi\ntai kolme lehmää, ja lisäksi on joku hevonen. Maito ei olekkaan\nheidän taloudessaan yhtä tärkeä ruoka-aines kuin meillä. He\nnäet eivät kolmena viikon päivänä syö maitoruokia, nimittäin\nsunnuntaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin, joina päivinä pidetään\njonkunmoista paastoa. Mieleeni muistuu eräs tapaus, joka osottaa\nkuinka ikävää tällainen paastoaminen välistä lienee. Muuan\nkreikanuskoinen talonpoika Akonlahdesta saattoi minua paluumatkallani\nensimäiseen Suomen-puoliseen kylään. Tulimme Lehtovaaraan, ja emäntä\nkantoi ruokaa eteemme. Mutta silloin oli perjantai, eikä seuralaiseni\nkatsonut voivansa syödä voita eikä maitoa, jotka paitsi leipää olivat\nainoina ruokalajeina. Koetin vakuuttaa hänelle, ettei se meidän\npuolella ollut mitään syntiä, mutta hän vastasi sangen järkevästi:\n\"Teille se ei ole syntiä, mutta meille se on synti, tulemmepa missä\ntahansa poikenneeksi opistamme.\" Hyvän voin valmistamis-taidossa\nnämä suomalaiset ovat kovin jäljessä meidän rahvaasta. Enpä\nmissään heillä nähnyt edes välttävän hyvää voita. Koska täällä\non tiheään melkoisia järviä, harjoitetaan kalastusta hyvällä\nmenestyksellä. Kala onkin ruokaa, jonka ei arvella edes paastopäivinä\nsaastuttavan ihmisten vatsoja. Yleensä on varallisuus suurempi\nnäillä suomalaisilla kuin meidän rahvaalla lähimmissä rajapitäjissä.\nTämän luulen johtuvan siitä, ettei loisia eikä mäkitupalaisia, jotka\nmeidän maassa monin paikoin ovat todellisena maanvaivana, täällä\nole melkein ollenkaan. Toinen syy heidän varallisuuteensa lienee\nse, että he käyttävät rukiinsa leivän muodossa vatsansa hyväksi,\nkun sitä vastoin meidän rahvas antaa niiden voiman nousta päähänsä,\njolloin vatsa jää tyhjäksi ja ruumis siitä saa kärsiä. Suurempi\nvilkkaus ja huolenpito lienee myös aiheena tähän. Heidän suuremman\nvilkkautensa ja liikkuvaisuutensa joka suhteessa huomaa sangen\npian, kun meidän suomalaisten parista tulee heidän puolelleen. Meidän\nrahvas osottaa tavallisesti niin hyvin puheessa kuin toiminnassaan\nliian suurta hitautta ja vitkallisuutta. Jos esim. tulee suomalaiseen\ntaloon ja tervehtii: hyvää päivää! niin talonpoika kyllä ilman varsin\npitkää miettimistä vastaa: Jumal' antakoon! Tämä vastatervehdys näet\nlähtee tottumuksesta ikäänkuin ehdottomasti heidän suustaan, ilman\najatuksen tai tietoisuuden osanottoa; mutta hän panee kyllä kovalle\ntoisen kärsivällisyyden ennenkuin virkkaa sanaakaan sen lisäksi.\nKoska tämän tervehdyksen ja vastatervehdyksen jälkeen on rahvaan\ntapojen mukaista, että isäntä tai joku muu talon huomattavista\nhenkilöistä kysyy, mitä vieraalle kuuluu, tämä kysymys, niin\nyksinkertaiselta ja yksitoikkoiselta kuin se tuntuukin, usein tuottaa\ntalonpojalle sanomatonta vaivaa, ennenkuin hän sen saa tehdyksi.\nOlen joskus nähnyt, että hänen kokonaista kolme kertaa täytyy kynsiä\nkorvallistaan, josta paikasta talonpoika on tottunut etsimään\najatuksiaan. Jos sitten tarvitsen jotakin, esim. soutajaa järven\nyli ja jos esitän pyyntöni, niin, vaikkapa sitä tosin harvoin ja\nainoastaan pätevillä syillä kielletään, talonpojan täytyy kuitenkin\nläpikäydä kaksi laajaa lukua, ennenkuin on valmis lähtemään.\nEnsimäiseen kuuluu pitkä neuvottelu, jonka avulla ratkaistaan, kenen\ntulee ottaa tämä tehtävä toimekseen. Tätä pidetään niin tärkeänä,\nettei siitä luovuta silloinkaan, kun yksi ainoa henkilö on kotona,\nja milloin ei siis mikään valitseminen saata tulla kysymykseen.\nToiseen kuuluu hidas aterioiminen, jonka jälkeen sekä sittenkuin\non huomioon otettu toisia, vähemmän tärkeitä sivuseikkoja, soutaja\nsaattaa olla valmis lähtemään. Toisin on kreikanuskoisen suomalaisen\nlaita. Heti vieraan astuessa sisälle hän tekee useita kysymyksiä,\nja kun hän sitten rupeaa juttelemaan, ei hänen ollenkaan tarvitse\najatella jokaista sanaa erikseen, vaan sanoja tahtoo usein\ntulvia yhdellä haavaa runsaammin hänen huuliltaan, kuin mitä\nolisi tarpeellista. En kuitenkaan suinkaan tahdo kieltää, ettei\npoikkeuksia tästä ole olemassa, ja ettei joskus kreikanuskoisessa\nsuomalaisessa tapaa aito suomalaista hidasluontoisuutta, kuten\nmyös meidän talonpojassa tavallista suurempaa vilkkautta ja\nyritteliäisyyttä. Olen vaan tahtonut viitata tavallisiin ilmiöihin.\n\nLuonnollinen taipumus kaupan harjoittamiseen on näillä suomalaisilla\nyhteistä koko Venäjän kansan kanssa. Olisin taipuvainen luulemaan heitä\nmuinaisten permalaisten eli n.s. \"bjarmien\" jälkeläisiksi, joista aina\non ollut niin paljo päänvaivaa, ja että heidän kauppaintonsa siis olisi\nperintö heidän esi-isiltään. Mutta äsken luin \"Sanan Saattaja Viipurista\"\nnimisestä lehdestä, ettei asianlaita ole niin. Ehkäpä siis saa näille\nkreikanuskoisille suomalaisille suoda kunnian polveutua siitä kansasta,\njonka maan kautta permalaisten karavaanit kulkivat heidän harjoittaessaan\nkauppaa norjalaisten kanssa. Kotona eivät he tosin toistensa kanssa\nharjoita mitään huomattavaa kauppaa, mutta sitä enemmän Suomessa,\nInkerissä, Virossa j.n.e., missä huiveillaan ja muilla pienillä\nkauppatavaroilla kokoavat melkoisesti rahoja. Lokakuusta alkaen\ntätä kulkukauppaa harjoitetaan aina seuraavaan kevääseen asti,\njolloin he palaavat joko kotia hoitamaan maanviljelystään tai\nmatkoille Pietariin, Moskovaan ja muihin paikkoihin, mistä ostavat\nsuurimman osan niitä tavaroita, joita sitten talven kuluessa\nmyyvät. \"Hirvenhiihtäjissä\" esiintyy kuvaus sellaisesta meidän\nmaassa liikkuvasta arkangelilaisesta kauppiaasta. Ne, jotka meillä\nkiertelevät laukunkantajina, ovat enimmästi kotoisin Vuokkiniemeltä,\nvähemmän Repolasta, Paanajärveltä ja Korpiseliltä.\n\nNäiden suomalaisten puku on yleensä venäläisen rahvaan vaatetuksen\nkaltainen, mikäli olen niitä voinut verrata. Enimmin pidetään\npunaisesta väristä, keltainen näyttää myös olevan suosittu väri, ja\nsitten seuraa järjestyksessä sininen.\n\nVielä saattaisi olla paljo lisättävää, mutta se voi jäädä toiseen\nkertaan, koska minun nyt täytyy lähteä maalle, joten en ehdi\nkirjoittaa enempää. Tahdon nyt vaan huomauttaa, että jos joku aikoo\nkäydä näiden suomalaisten luona kokoamassa suomalaisia runoja,\nhänellä on rikas sato odotettavissa. Etenkin häälauluja, jommoisia\non Kanteleen toisessa vihossa, on olemassa runsaasti ja monet\nniistä ovat erittäin kauniita. Rahvas ottaa hyvin kernaasti maksua\nlaulamis-vaivastaan, sillä lauluakin pidetään kauppatavarana, ja\nonkin sangen hyvä, että heiltä rahalla voi saada, mitä meidän\nrahvaalta useinkaan ei saada rahalla eikä ilmaiseksi. Papisto\nlienee täälläkin vastustanut näitä lauluja, koska useat pitivät\nniiden viljelemistä syntinä (räähkänä), ei kuitenkaan sitä suurempana\nkuin että se vähäisellä ripillä varsin hyvin oli sovitettavissa.\nJos joku olisi halukas sellaista matkaa tekemään, kehottaisin häntä\npanemaan sen toimeen talvella. Hän näet silloin saisi mukavammin\nperille tarpeelliset matkatavaransa, koska hänellä voisi olla oma\nhevonen ja reki; sen lisäksi hän sinä vuodenaikana paremmin tapaisi\nväkeä kotona ja työstä vapaampana sekä matkustelisi turvallisempana\nkuin kesällä, jolloin ylempänä mainittuja karanneita sotamiehiä\nliikkuu näillä seuduilla.\n\nNäiden suomalaisten murre on suuresti Savon ja Karjalan murteen\nkaltaista. Sen omituisuuksia: _ia_- tai _ea_-pääte muuttuvat usein\n_ie_:ksi, esim. _vaikie, sokie, polvieen_, muotojen _vaikia,\nsokia, polviaan_ asemesta. _K_ ja _t_ katoavat useasti _s_:n ja\n_t_:n jäljestä, kun ne alkavat lyhyen tavuun, esim. _sääsä_ (säässä),\n_käse_ (kässe), _matalla_ j.n.e., muotojen _säästä, käske,\nmatkalla_ asemesta. Karitiivissa äännetään kaksi _t_:tä, kuten\nOulun tienoilla. Datiivia ja ulkoista lokativus-sijaa sekoitetaan\nusein, niin että kuulee sanottavan: vetääpi veneensä _maalla_, (ei\n_maalle_), aivan kuten Turun-suomessa tapaa saman sijan käyttämisestä\nesimerkkejä, joita Turun Viikko Sanomat viime vuosikerroissaan, niin\nhyvin suorasanaisessa kielessä kuin runoudessa, uutterasti tarjoavat.\nMonikon kolmas persona aktiivi-verbeistä muodostetaan passiivisilla\npäätteillä _-aan, -ään_, joka sama seikka esiintyy Savon murteessa\nmonikon ensimäisessä personassa. Senpä vuoksi sanotaan runossa:\n\"Vanhat miekkoa _hivotaan_, puraksia _terästetään_\"; ja toisessa\nkohdassa: \"Pirulaiset _piinatahan_, paholaiset _painatahan_\" (ei:\n_hiovat, terästävät, piinaavat_ j.n.e.). Gottlund oli tavannut\nsellaisia muotoja Mateuksen Evankeliumin käännöksessä, josta on\npuhuttu hänen \"Otavassaan\", mutta hän ei ollut tietänyt, miten se oli\nselitettävä. Aktiivin _-nut, -nyt_ päätteiset partisipit jättävät\nusein pois w:n ja supistavat yhteen ääntiöt, esim. ei _otat_,\nei _itket_ eli _itet_, ei _kosket_ eli _koset_ (ei: _ottanut,\nitkenyt, koskenut_); tämä näyttää kuitenkin tapahtuvan ainoastaan\n_ei_-kieltosanan jäljessä.\n\nJos joku seikka näissä harvoissa muistiinpanoissa olisi väärin,\nei pidä ihmetellä sitä, koska ne kolme lähdettä, joista ne on\nammennettu, nimittäin talonpoikien kertomukset, oma muistini ja\nkäsityskykyni, varsin helposti saattavat pettää, kuten olen\nkokemuksesta havainnut.\n\n\n\n\nHajanaisia muistiinpanoja.\n\n\n[Hajanaisia muistiinpanoja Suom. Kirjall. Seuran arkiston tallessa\nolevissa papereissa.]\n\nTiedä ties, muista murus, katto kalus. -- Kyllä kova kenkä jalan\nsylkyttää. -- Tuota tähtiä kohten ajatta enisi neljännyksen matkan\nja siitä käännätte tuota toista tähtiä päin, niin sitte löyätte\nkylän. -- Ei oo tyhjässä tytyä, ei vajassa varan täyttä. -- Surkee\nsurma silmin nähen, kuolema käsin piellen. -- Syö susi luetunki\n(lampaan), viepi varas mitatunki (kankaan). -- Nimi _Kemi_ sanoista\n_Ge mig_, jotka suomalaiset kalastajat sanoivat joen toisella rannalla\nasuville ruotsalaisille kalastajille, kun huonon kalaonnen sattuessa\npyysivät (kaloja) näiltä. -- Hullun eväs ensimäiseks, viimeiseksi\nviisaan syöään. -- Koivusta ruoan, silmistänsä juoman (kovan\nvanhemman lapset). Pää poikki hakataan, sisälmykset ulos otetaan,\nvielä sittekin palvelee kuningasta ja ruunuu, piispaa ja teiniä,\nkenraalia ja kemeiniä? -- Pellava. -- Koivun oksa konnan palkka,\nnuora pettäjän perintö. -- Karhunajo sopiva keino saada toinen\nhengiltä. -- Karanneita vankeja, jotka uhkasivat murhapoltolla.\n-- Polttoa varkaiden piiloittajatkin. -- Nimismies varkaiden\njohtajana. Toholahdessa seinäkellossa seuraava kirjoitus: \"Kello\nlyö, ijankaikkisuus lähenee, mitäs sanot ihminen, oletko valmis?\"\nTavo, tavo, kultaseppä (Kuopion lähellä portinaukaisijalta).\nLaskoksia repun kannessa ja suuremmissa taskuissa. -- Pisavuori\nrunoissa, Kypäräisen vuori Pisan läheisyydessä. -- Taneli Sirviö\nNurmeksen Haapajärvellä ja Olli Kilpeläinen Nurmeksen Ylikylässä\nrunolaulajia. -- Hämäläinen esim. ei koskaan muista säätyhenkilöiden\nnimiä. Pietari Viiliäinen Saramojärveltä, sotavaunujen piirustuksen\nKeisari Aleksanterille, saanut siitä 500:n ruplan suuruisen palkkion.\nHänellä oli nyt viiden pitäjän valtakirjat, jotta hommaisi Oululle\nvapaamarkkinain oikeudet kolmeksi viikoksi kunakin syksynä. Sen\nvuoksi aikeissa matkustaa Ruotsiin ja Pietariin. Vaskimalmia\nKaarle XIII:nnelle. Käsitys Antikristuksesta, joka muka on ottava\nhengiltä jokaisen, joka ei kiellä Kristusta. Merkurius tähti, jonka\nluultiin Amerikassa menneen aurinkoon ja vasta Afrikassa tulleen\nsiitä ulos, on tuottanut rahvaalle paljon puheenaihetta. Syynä\nedellisen talven lauhkeaan ilmaan kaukana meressä oleva kallio,\njoka on syttynyt palamaan. -- Huhu, että Puolassa ja Virossa kansa\nmuka on kuollut sukupuuttoon, on viekoitellut useat pohjoisemmilla\nseuduilla myymään talonsa ja lähtemään sinnepäin matkaamaan. --\nNiittysuolaheinä hätäleivän ainesta. Kanttori Matti Saxbergilla\nKeuruulla Helleenin kautta saatuja runoja. -- _Ihoankuiveluhtuu_ --\njyvät _näivehtyy_, kun halla panoo.\n\n       *       *       *       *       *\n\n36 kill[inkiä] Hanhussa ruuasta. -- 18 kill. soudusta sieltä Honkoon\nHuopiolahdelle. -- 12 kill. soudusta Vilppulasta Melaseen. --\n16 kill. Puttolassa ruuasta. -- 2 rupl. V[irzén'i]lle Nenoisissa\nkyytirahoiksi. -- 12 kill. soudusta Laukaan kirkolta Taipaleeseen.\n-- 24 kill. Kutamaisen autiossa (l. Hintikassa) ruuasta, -- 13\nrupl. V:lle Rautalammin pappilassa, -- 2 riksiä. 8 kill, samalle\nTampereella tupakasta y.m:sta. -- 3 riksiä 16 kill, samalle\nKuopiossa samasta. -- 4 riksiä 32 kill. Törngrenille Kuopiossa\nsamoin. -- 5 rupl. V:lle Kuopiossa. 20 kop. T:lle Riistavedellä. --\n20 kop. samalle Palomäessä. -- 18 kill. soutu Ylikylästä Vickmanin\nluo. -- 6 riksiä pelivoittoa siirretty Vickmanin maksettavaksi. --\n2 riksiä samoin T:n maksettavaksi. -- 6 rup. 20 kop., jotka Venell\nsiirsi V:lle tai T:lle. -- Joutovaarassa 1 rupl. 18 kop. ruuasta\ny.m:sta. -- Murtomäessä T:lle 40 kop. -- Iisalmessa samalle 3\npankkoriksiä.\n\n24 kill. Bergrothilla -- 16 kill. Schildtillä -- 36 kil. Rautalammilla\n-- 24 kill. Hagelinilla -- 50 kop. Riistavedellä (sauna) -- 24 kill.\nJuvankoskella -- 18 kill. Säyneisissä -- 18 kill. Venellillä --\n2 riksiä Vickmanilla -- 36 kill. Roosilla Kajaanissa -- 24 kill.\nIisalmessa.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS MATKA v. 1833.\n\n\n\n\nMATKAMUISTELMIA.\n\n\n[Tämän Kalevalan kokoonpanoon nähden epäilemättä tärkeimmän\nrunonkeruumatkan L. alkoi 9 p:nä ja lopetti 28 p:nä syyskuuta\nkulkien Kajaanista ensin tavallista vesitietä Suomussalmen kirkolle\nja sieltä Vuokin, Hyryn ja Viiangin kautta Kivijärveen, ensimäiseen\nrajantakaiseen karjalaiseen kylään. Käytyänsä Vuonnisessa ja\nVuokkiniemessä L. palasi Tsenaniemen, Kivijärven, Akonlahden ja\nKuhmon kautta kotiin. -- Tähän suomennetut \"matkamuistelmansa\" L. on\nmarrask. 18 p:nä samana syksynä lähettänyt ystävänsä, silloisen\ndosentti Runebergin lehteen \"Helsingfors Morgonbladiin\", jossa ne\njulkaistiin seuraavana vuonna, n:oissa 54, 56-60. Suomennosta on\npaikoin täydennetty L:n käsikirjoituksesta, joka on, kuten eräät\nsamaa matkaa koskevat L:n kirjekonseptitkin, jotka tässä julkaistaan\nsuomennettuina, Suom. Kirjall. Seuran arkistossa.]\n\nToivoen että sinua ja kenties osaa \"Morgonblad'in\" lukijoista\nhuvittaisi saada tietoja tästä Suomen rajaseudusta, lähetän sinulle\nnämä matkamuistelmat, jotka syntyivät viime syyskuulla laajan\ntarkastusmatkan kuluessa, jonka silloin tein tässä läänissä.\n\nKruununvouti Vickmannin seurassa läksin illalla 9 p:nä syyskuuta\nPaltamosta ensin poikki Oulujärven [koillis]osan Kiehimänsuun\nkestikievariin, jossa olimme yötä. Huomenis jatkettiin matkaa\nkoskia ylös Ristijärvelle ja seuraavina päivinä Hyrynsalmen ja\nKiannan seurakuntiin. Koko tämä matka kuljetaan veneellä, mutta\nse käy useiden suurten ja pienten koskien vuoksi hankalahkoksi ja\npitkälliseksi. Yleensä tähän vuodenaikaan ei voi kulkea enempää\npäivässä kuin 3-4 peninkulmaa, ja silloinkin täytyy varhaisesta aamusta\nmyöhäiseen iltaan olla liikkeellä. Jätän tahallani mainitsematta näiden\nkoskien nimet, sillä luullakseni ei ketään erityisesti huvittaisi\nkuulla lueteltavan muutamia tusinoita nimiä. Monet niistä ovat sekä\nvuolaat että pitkät, toiset taas heikommat ja lyhyemmät. Joka vuosi\ntapahtuu vahinkoja tervaveneille, jotka laskevat niitä alas, eikä tämä\nole kummallista, jos ottaa huomioon, että useimmissa näistä koskista\non vaan yksi ainoa kaita ura venettä varten. Tämäkin ura on monessa\nkohdin niin mutkainen, että perämiehen sangen usein täytyy kääntää\nvene kohtisuoraan sitä suuntaa vastaan, johon se juuri on kulkenut,\njos mielii estää venettä särkymästä kiviin. Niillä koskilla, joita\npidetään vaarallisimpina, on omat laskumiehensä, jotka asuvat niiden\nvarsilla ja ovat velvolliset määrätystä maksusta ohjaamaan veneen\nkoskesta alas sekä vahingon sattuessa antamaan siitä korvauksen.\nTällaisen perämiehen kasvojen ilmeestä huomaa selvästi miten tärkeä\nyritys on, kun hän siinä nojaa melaansa, joka vahvalla koivuvaulalla\nvarta vasten on kiinnitetty peräkeulaan. Niiden paikkojen varalle,\njoissa tavallista voimakkaampi ja nopeampi käännös on tehtävä, hän jo\nkosken niskalta ottaa veneeseen apumiehen, jonka tehtävä on koko\nruumiinsa painolla käännöksessä painaa perämelaa. Ihmisen silmät ja\nkorvat eivät koskaan tarkkaavammin voi kiintyä tarkattavaansa kuin\nnäiden laskuperämiesten huomio on kiintyneenä koskeen sitä alas\nlaskettaessa. Useinkaan ei ole varaa poiketa edes puolta korttelia\nmääräsuunnasta. Monet talonpojat laskevat kuitenkin itse alas näistä\nkoskista. On mahdotonta, että he tuntisivat niitä joka kiveä myöten,\nkuten varsinaiset laskumiehet. Mutta heillä on ihmeteltävän\nharjaantunut ja tarkka silmä jo matkan päästä havaitsemaan syvälläkin\nvedenpinnan alla olevia kiviä. Siinä, missä tottumaton ei näe\nmuuta kuin vedenpinnan, joka ei ollenkaan näy eroavan tavallisesta\nvirrasta, he voivat jo melkoisen matkan päästä sanoa kiven olevan,\njopa osapuilleen kuinka syvällä vedenpinnan alla se on. Sellaisissakin\nkoskissa, joita eivät koskaan ennen ole laskeneet, he suoriutuvat\ntämän taidon avulla tehtävästään, elleivät ne ole kovin vaikeakulkuiset.\nKuitenkaan ei joka mies kykene tätä taitavuutta saavuttamaan. Useimpien\ntäytyy vuodet läpeensä käyttää erityistä perämiestä, rohkenematta\nkoskaan omin päin lähteä matkaan. Toiset, jotka uskaltavat sen tehdä,\nsaavat joskus kalliisti maksaa huimapäisyytensä. Juuri kulkiessamme\nvirtaa ylöspäin kohtasimme Iikosken alapuolella Ristijärven kirkon\nkohdalla tervaveneen, joka vähää ennen koskea laskiessaan oli särkynyt\nkiveen. Tervatynnyrit uiskentelivat jo matkan päässä vastaamme virran\nmukana; niiden keveys näet kaikeksi onneksi estää niitä uppoamasta.\nVenäjän puolella sijaitsevan Vuokkiniemen pitäjän suomalaiset ottavat\nharvoin laskumiestä mukaansa, ja kuitenkin heitä, etenkin syksyisin,\nsadoittain kulkee lastatuin venein näitä koskia alas. Muistin\nhelpoittamiseksi he ovat koettaneet tavallisten runosäkeiden\nmuodossa mainita kunkin kosken laadun. Hyrynsalmen kirkon kohdalla\nolevasta Siitti-koskesta sanotaan: Siitti on niskalta siliä, vaan on\nalla ampiaiset, (kiviä verrataan ampiaisiin). Muutamista muista\nkoskista sanotaan: _Auta Jumala Junkkosessa, katso Kalliokosessa,\nitse lasen Leppikosen_. -- Kerrotaan kuitenkin, että Jumalan apu\nLeppikoskessakin joskus on ollut tarpeen.\n\nKun hyvin ja onnellisesti on päästy alas koskesta, niin on\ntavallista, että otetaan ryyppy. Muutamilla koskilla on niin\nsuuri maine, että ne vaativat useamman ryypyn, ja etenkin sanotaan\nosoitettavan tätä kunniaa ensimäiselle koskelle, josta matkan kuluessa\nlasketaan. Sillä luullaan, että sille kunniaa osoittamalla\nkunnioitetaan kaikkia seuraavia koskia, joita sen varsin hyvin\nsaattaakin sanoa edustavan, koska se on sekä ensimäinen että ylin\nniistä kaikista. Tapahtuipa joku aika sitten, että sangen arvossa\npidetty ja toimekas talonpoika oli kosken kunniaksi ottanut niin\nmonta ryyppyä, että hänen jalkansa kieltäytyivät muuta ruumista\nkannattamasta. Pahaksi onneksi seurakunnan pappi sattui tulemaan\npaikalle, ja talonpoika piti velvollisuutenaan vanhan tavan mukaan\ntervehtiä häntä kädenlyönnillä. Saatuansa tovereiltaan tiedon papin\ntulosta hän sanoi heille, varsin paljoa tilastaan välittämättä: \"No,\nveljet ja toverit, nostakaa nyt minut pystyyn ja tukekaa minua, että\nminäkin voin antaa kättä maisterille.\" Kaksi kumppaneista tarttui nyt\nmieheen käsiksi kummaltakin puolelta ja piti häntä pystyssä niin\nkauan, että hän sai kunnianosoituksensa papille suoritetuksi.\n\nMatkustettuani syyskuun 14 päivään saakka yllämainitun\nmatkakumppanini seurassa, erosin hänestä Kiannan kirkolla, joka\noli noin 12 peninkulman päässä pohjoiseen Kajaanista. Pappien\nmukana, joiden seuraavana päivänä oli määrä pitää kinkereitä (saatavien\nkantoa ja lukusia) Vuohissa, läksin tähän kylään. Tämä on lähes\nkolmen peninkulman päässä Kiannan kirkolta, ja tämä matka suoritettiin\nvesitse. Sunnuntai, syyskuun 14 päivä, vietettiin täällä. Papit\nkuulustelivat rahvaalta sen tietoja kristinopista, minä taas lausuin\nsuomalaisia sananlaskuja muutamille toisessa tuvassa oleville\ntalonpojille, ja panin kirjaan runoja, joita muutamat heistä osasivat.\nKinkeripaikkaan näet kokoontuu läheisistä kylistä henkilöitä, joilla\nei ole mitään papin kanssa tekemistä. Sellaista väkeä kuului minun\nseurakuntaani.\n\nVaikeaa on sanoa, kuinka suureksi täydellinen suomalaisten\nsananlaskujen kokoelma paisuisi; mutta että siitä tulisi aika suuri,\nsaatan päättää siitä, että joka paikassa, missä kansaa on ollut\nkoolla ja missä olen lukenut ääneen ennen kokoamani sananlaskut,\nolen aina runsaasti saanut kirjoittaa muistiin uusia. Ei tarvitse\nlukea niitä useampia kuin kolme tai neljä, jolloin suuremmassa\nkansanjoukossa aina on joku, joka muistaa uuden sananlaskun ja\nkysyy, onko se jo ennestään kirjassa. Usein kuulee eri tahoilta niin\nmonta, ettei mitenkään ehdi panna niitä kirjaan, ennenkuin muutamat\novat unhottuneet. Sama on arvoitusten laita, joiden luku niinikään\nnäyttää nousevan äärettömiin ja jotka, samoin kuin sananlaskut, eri\npaikkakunnilla ovat hyvin erilaiset. Useimmat sekä arvoitukset että\nsananlaskut ovat laaditut tavalliseen runomuotoon, jälkimäisistä\nkuitenkin useat ovat suorasanaisia, jopa muutamat arvoituksetkin.\nNiiden kieli on omituisen lyhyen säntillistä ja niissä ilmenevä\nesitystapa ei siedä muutosta. Usea on finiittiverbiä vailla, ja jos\nse lisätään, koko kieli usein menettää luontevuutensa. Mainitsenpa\ntästä muutamia esimerkkejä: _pitkä yö kylässä; kyllä vanhalla\nvikoja; äitin tavat tyttärellä; laps' on lapsi kuninkaanki;\nleikki siansa, koira kotonsa; opiksi koiralle kylmä sauna; kyllä\nlaiskalla pyhiä; ei sodat sanomitta, pahat matkat mainioitta;\nei savua, jos ei tulta; ei saunasta kastumatta; ei päältä\ntähteitä; köyhä sahdin sammakolta, oravalta orja olven; ei niin\nhyvä, ettei parempata_, y.m. -- Jos ryhtyy parantelemaan näitä\nsananlaskuja, lisäämällä finiitti-verbin, kuten esim.: pitkä yö\nkylässä _on_, kyllä vanhalla vikoja _on_, ei _siitä_ savu _nouse_,\njoss' ei tulta _ole_, köyhä _saa_ sammakolta sahtia, oravalta olutta,\nei saunasta kastumatta _päästä_, _ei saa_ päältä tähteitä _tehdä_,\nj.n.e., niin ei itse teossa ole parannellut, vaan huonontanut niitä.\n\nJokaisella kansalla on sananlaskunsa, ja niitä on pitäminen\nmittakaavana, jonka mukaan kansa arvostelee elämän yleisiä olosuhteita.\nSuomalaisella rahvaalla ei ainoastaan ole hyvin paljo, vaan myöskin\noivallisia sananlaskuja, joita alati sovitetaan puheeseen ja jotka\nsangen usein osottavat ajattelevaa mieltä. Mainitsisin tässä useita,\njoita ei liene ennen painettu. Mutta peläten, etteivät ne kaikkia voisi\nyhtä suuresti miellyttää, mainitsen ainoastaan muutamia. Köyhä mies\nlohduttaa itseään onnettomuuden kohdattua sanomalla: _en minä korkialta\nkaadu, luudan päältä lattialle_. Kuviteltakoon tuollaista kovaosaista\nmakaavana lattialla luuta päänaluksena, ja totisesti täytyy myöntää,\nettei putous siitä ole niskaa taittava. Kun soimataan itseä tai toisia\nsiitä, että liiaksi turvaudutaan muiden apuun, sanotaan: _silloin on\nmieli melkiässä, kun on toisen miehen päässä, väki väljässä tilassa,\nkun on toisen hartioissa_. Jotenkin samassa merkityksessä sanotaan:\n_silloin toimi toisialla, kun on toisessa talossa_. -- _Äiä on työtä\norjuudessa, isännyydessä enempi_; samoin: _jolla on kello kaulassa,\nsen on pää painossa_ -- näitä kahta sananlaskua mainitaan usein, kun on\nkysymys korkeampien säätyjen eduista. Vaikka rahvas joskus köyhyydessään\npitää lapsia taivaan rangaistuksena, se kuitenkin usein osaa panna\nniihin arvoa, ja moni lapseton valittaa katkerasti, sanoen: _yksin\npojiton pinolla, tyttäretön huhmarella_. -- _Vaski kulta vaivasella,\ntina köyhällä hopia_, näin sanotaan, kun tahdotaan huomauttaa,\nettei köyhällä saa olla ylenmääräisiä mielihaluja. -- _Suopi miehen\nvertaseksi, poikansa paremmaksiki_. -- Yleishyödyllisesti sanotaan:\n_soisin Suomeni hyväksi, kartanoni kaunihiksi, komehimmaksi kotoni_.\nSeuraava sananlasku ilmaisee sitä sääliä, jota on osotettava\nköyhälle: _sikai neuo poikoansa, aidan viertä astuessa, ellös\nmene poikaseni köyhän miehen kynnökselle, elä vaivasen vaolle_.\nSananlasku: _päätä juttu vaatii, ei pitkää partaa_ palauttaa mieleen\nparrattoman lähettilään vastauksen paaville. Kun kaksi henkilöä elää\nepäsovussa ja kun tahdotaan lykätä toisen niskoille koko eripuraisuuden\nsyy, sanotaan: _ei yksi kivi jauha_. -- _On sitä naidessa eloa,\nhumalassa rikkautta_, on sananlasku, joka lausuttuna sopivassa\ntilaisuudessa on tukkinut suun monelta kosijalta sekä henkilöltä,\njoka juovuspäissään on kerskannut rikkaudestaan. Lörpöttelevälle\nkerskaajalle, turhantuumittelijalle muuten sanotaan: _ei saa siltoa\nsanoista, puita siihen tarvitahan_. Ihmisten keskinäisestä\navuntarpeesta sanotaan: _ei niin köyhää, jok' ei toista auta, ei niin\nrikasta jottei apua tarvitse_. Liiallista kiitosta tai moitetta\nkeskeytetään usein sananlaskulla: _ei kenkään niin hyvä, kun\nkiitetään, eikä niin paha, kun pannaan_.\n\nJa nyt kirjoittaessani tätä, muuan mies tuli sisään ja sanoi:\nAinaphan teiltäkin riittää tuota kirjoittamista. Kun olin vastannut\nkirjoittavani heidän omia sananlaskujaan, hän virkkoi: Niinpä\nsaattanee ollaki, sillä sanotaanki _noista viisas virren laulo,\ntuhman tyhjistä puheista, mielettömän lausunnoista_.\n\nRahvaan joukossa on monella toinen puoli puhetta sananlaskuja.\nHeidän itsensä ei tarvitse lisätä juuri muuta kuin: niin sanotaanki,\ntai jotakin senkaltaista, ilmaistakseen, että sananlasku on\npuhkeamaisillaan ilmoille. Kun kaksi sellaista sananlasku-mestaria\ntapaa toisensa, he saattavat ruveta varsin kohteliaasti kiistelemään\nsananlaskuilla, tai he sovittavat muuten puheensa sananlaskujen\nmuotoon. Jos esimerkiksi joku seppä kerskaten itseensä sovelluttaisi\nvanhan sananlaskun: _seppä syöpi selvän leivän, takoja palan\nparaimman_, niin hänen vaimonsa saattaa, jos keskenään kinailevat,\nvirkkaa: _seppä syöpi selvän leivän, selvemmän sepän emäntä_, tai joku\nmuu hänen vastustajistaan sanoo: _seppä syöpi sammakonki, kun ei saa\nsianlihoa_. Tällaiset tilapäiset sananlaskut tekaistaan ja unhotetaan\nyhtä pian; ainoastaan silloin, kun niissä piilee oiva sukkeluus tai\ntotuus, toiset niitä toistavat, ja vähitellen ne liittyvät yleiseen\nsananlaskujen joukkoon.\n\nSunnuntai-iltana läksin Vuokista muutamien talonpoikien veneessä,\njotka lähinnä Venäjän rajaa olevista taloista, noin 4 peninkulman\npäästä, olivat tulleet kinkeri-paikalle. Muuan mies nimeltä Kinnunen,\njoka jo täällä oli minulle laulanut muutamia runoja, seurasi\nkehotuksestani minua 3/4 peninkulman matkan Kinnulanniemeen, minne\nyövyimme. Venematkalla kirjoitin muistiin lyijykynällä hänen runojaan\nja jatkoin kirjoittamistani pärevalkean ääressä Kinnulanniemessä.\nToivoin alussa ehtiväni kirjoittaa hänen etevimmät runonsa; mutta kun\nyötä jo oli pitkältä kulunut ja mies vakuutti, että hän yhtä mittaa\nsaattoi laulaa koko huomisen päivän ja vielä sitä seuraavan yönkin,\njos vaan silloin tällöin sai ryypyn välillä (toivomus, jota en nyt\nviinan puutteessa voinut hänen mieliksensä täyttää), niin minulta\nkatosi halu valvoa kauemmin. Sovin kuitenkin hänen kanssaan, että\npalatessani matkaltani Arkangelin kuvernementista saisin tavata hänet\nLentiirassa, johon ehdotukseen hän suostuikin, kuitenkaan sitten\npitämättä lupaustaan.\n\nSeuraavana päivänä en voinut kirjoittaa riviäkään, sillä hän oli\npalkattu soutamaan papit kotia, jota hän ennenkin asioiden vuoksi\ninnokkaasti toivoi.\n\nPirtti, jossa nukuin, oli tungokseen asti täynnä väkeä, joka oli\ntullut kinkereistä ja pannut maata permannolle. Minä paneuduin\nlevolle eräälle penkille, missä pian vaivuin uneen. Yöllä minun\ntuli jano, mutta minun oli mahdoton lattialla nukkuvien ihmisten\nyli päästä 3 tai 4 kyynärän päähän pöydän luo, jolla tiesin olevan\nison maidonharmaalla täytetyn kiulun. Siinä minun täytyi tuntea\nTantaluksen tuskia, kunnes uudelleen nukuin. Seuraavana aamuna\njatkoin matkaani Hyryn kylään, missä muutamissa henkilöissä oli\nhermostumisesta johtuvia ihottumia. Hyry on 2 1/2 peninkulman päässä\nKinnulanniemeltä, ja koko tämän matkan saattaa kulkea veneellä.\nVesiväylät kapenevat kuitenkin kapenemistaan kuta lähemmäksi Hyryä\ntulee. Monet kosket olivat niin kapeat, että vähänkin leveämpi vene\ntuskin olisi päässyt niistä kulkemaan. Hyrystä kuljin eteenpäin 1 1/2\npeninkulmaa Viiankiin, joka on viimeinen talo Suomen puolella. Täältä\njatkoin jalkamatkaani Kivijärvelle, ensimäiseen Venäjän puoliseen\nkylään. Tässä kylässä on viisitoista taloa, jotka on rakennettu\nlähelle toisiaan, kuten näillä suomalaisilla on tavallista. Näiden\nkahden rajakylän väli lasketaan puoleksi peninkulmaksi. Sitä\ntaivaltaessaan täytyy kulkea Maanselän suon poikki, josta vedet\nvirtaavat kahteen suuntaan, nimittäin Kiannan ja Hyrynsalmen kautta\nOulujärveen, sekä Arkangelin-puolisiin vesistöihin. Keskellä suota\nnäkyi uoma, jota myöten talonpojat suurella vaivalla laahaavat\nveneitään. Tätä suon kohtaa ei kuulu olevan enempää kuin puolen\nvirstan pituudelta, sitten on vettä kummallakin puolen. Tämän jälkeen\nseuraa kaitoja, tiheiden viidakkojen ja pensaiden peittämiä ojia\n(nivoja), joita pitkin ei juuri ole helpompi saada venettä liikkumaan\nkuin itse suolla.\n\nKivijärvessä satuin poikkeamaan taloon, jonka ainoana asujamena\ntilapäisesti oli sairas emäntä. Hän poti ankaraa sydänalanvaivaa,\nvoihki lakkaamatta, eikä kuitenkaan tahtonut päästää minua hakemaan\nyömajaa rauhallisemmasta paikasta. Hän kysyi, tiesinkö jotakin\nlääkettä hänen tautiinsa. Ilmaisematta, että olin lääkäri, annoin\nhänelle muutamia lääkkeitä, joita hän rohkeni nautita, ensin\nkysyttyään, veisivätkö ne häneltä hengen. -- Moni taitaa ihmetellä,\nmiksi pidin salassa, että olin lääkäri, vaikka juuri ilmaisemalla\ntämän ammattini olisin voinut päästä mitä paraimpaan huutoon.\nMutta se johtui siitä, että muuten kaikki kylän eukot olisivat\npian ympäröineet minut kysyen apua mikä mihinkin vaivaan. Niin\ntyydytystä tuottavaa kuin olisikin jossakin ratkaisevassa tapauksessa\nvoida tarjota apuaan, yhtä sietämätöntä on yhtäkkiä joutua useiden\npiirittämäksi, jotka kaikennäköisiin pitkällisiin, usein huonon,\nvaan auttamattoman ruokajärjestyksensä aiheuttamiin tauteihinsa\nvaativat pikaista ja varmaa parannusta. Tätä ikävää seikkaa\nvälttääkseni, kuljen ammattiani ilmoittamatta, missä se vaan käy\npäinsä. -- Mutta palaanpa sairaaseen emäntääni. Annettuani hänelle\nlääkkeet, saapui taloon hetken kuluttua pari miestä Akonlahdesta\nja jäi siihen yöksi. Akonlahden kylä on kolmen peninkulman päässä\ntästä. Eukko, johon lääkkeet eivät vielä olleet ehtineet vaikuttaa,\nvaikeroitsi lakkaamatta ja häiritsi untamme. Lopuksi toinen\nmiehistä nousi penkiltä, jolla oli loikonut, ja juoksi raivostuneen\ntavoin muorin permannolla olevan vuoteen ääreen, tarttui rajusti\nhänen käsivarsiinsa ja riuhtoili häntä niin, että epäilin hänen\naikovan ottaa hänet hengiltä. Useita minuutteja hän piteli eukkoa\ntällä tavoin, mutta pian hän rupesi lukemaan muutamia hajanaisia\nloitsurunoja, noituen niin armottomasti, että väristys kävi koko\nolemukseni läpi. Jatkettuaan tätä hetken aikaa, hän palasi taas\nvallan levollisena ja rupesi penkille nukkumaan. Eukkokin nyt sai\nunta, joko se lie johtunut loihtimisesta, vai vähää ennen nautituista\nlääkkeistä. Kuulinpa hänen seuraavana aamuna kiittävän loihtijaa;\nmutta minun lääkkeeni hän kokonaan oli unhottanut.\n\nKivijärvestä otin ratsuhevosen Vuokkiniemen kylään, joka on kolmen\npeninkulman päässä, ja johon kuuluu noin 70 yhdessä ryhmässä olevaa\ntaloa. Kyytimieheni osaksi juoksi, osaksi käveli jäljessäni, ja\noli vielä päällepäätteeksi niin kohtelias, että kantoi laukkuani,\njottei se olisi ollut minulla rasituksena ratsastaessani. Tosin\npalkitsin tämän kohteliaisuuden siten, että keskellä matkaa annoin\nhänen nousta hevosen selkään ja rupesin itse astumaan; mainitsen\nsen, koska meidän talonpojilta näillä seuduin turhaan odottaisi\nsellaista kohteliaisuutta. Ja jotta ei kukaan luulisi, että pyysin\nhäntä niin tekemään, saan lisätä, että päinvastoin en tahtonut luopua\nlaukustani, vaan tein sen ainoastaan hänen hartaasta pyynnöstään.\nNoin puolen peninkulman matkan jälkeen tulimme taloon, missä\nmeitä levähtäessämme kestitettiin suurimmilla nauriilla, mitä\neläessäni olen nähnyt. Saimme nauriin kumpanenkin; mutta minä en\nmitenkään jaksanut syödä edes puoltakaan nauriistani. Kuljettuamme\nkaikkiaan noin kaksi peninkulmaa Kivijärvestä, tulimme erään\nKöynäs-nimisen järven rannalle. Siellä tapasimme kansanjoukon,\njossa muutamat ääneensä itkivät, toiset hiljaa nyyhkyttivät ja\ntoisilla kuvastui suru muunmuotoisena kasvoista. Siinä oli\njoukko Vuokkiniemen kylän talojen poikia sekä heidän saattajiaan.\nEdelliset olivat, tavaralaukut selässä, matkalla rajan yli Suomeen;\nheidän sukulaistensa taas, jotka olivat saattaneet heitä tähän asti,\npiti palata kotia. Siinä oli edessä ero, jospa ei ainaiseksi, niin\nainakin koko talveksi. Äidit itkivät poikiaan, vaimot miehiään,\ntytöt veljiään, ehkäpä joku sulhastaankin. Monet vastoinkäymiset,\nsuuret onnettomuudet saattoivat kohdata heitä ennenkuin puolen vuoden\nkuluttua taas olivat palanneet tähän samaan paikkaan. Lisäksi\nolivat Suomesta viimeksi kotia palanneet kertoneet, että kuolettavat\nruttotaudit rasittivat useita seutuja; saattoivatpa he itsekkin\nsairastua, ja kuka sitten hoitaisi heitä. Ja miten elää seuraavana\nvuotena, millä suorittaa ulostekonsa, jos reput ja tavarat\njoutuivat jonkun nimismiehen tai viskaalin kynsiin. Jotenkin tähän\ntapaan keskusteltiin rannalla ennen eroamista. Heidän erotessaan\ntoisistaan päätin vesitse, tänne tulleiden naisten veneessä lähteä\nVuokkiniemeen, jonka vuoksi luovuin kyytimiehestäni ja maksoin\nhänelle kyytirahan. Hyvien ja avuliaiden ihmisten käy aina hyvin;\nniinpä kyytimieheni paluumatkaltakin sai kyytirahaa; hän näet sai\nhevosensa selkään kuljetettavaksi koko kuorman reppuja, ja kustakin\nrepusta noin 10 kopeekkaa kuljetusrahaa.\n\nKivijärven ja Köynäsjärven välisellä tiellä tuskin ollenkaan\nvoisi kulkea tavallisilla pyöräajopeleillä, minkä vuoksi on tehty\ntoisenlaiset ajokalut; näissä on kaksi 5-6 kyynärän pituista\nyhdensuuntaisesti toistensa kanssa välipuilla kiinnitettyä tankoa,\njotka kannattavat koria. Ainoastaan jäljempänä olevat päät laahaavat\nmaata pitkin, mutta kori ja muu osa ovat kohollaan maasta. Olimme\nkohdanneet useita sellaisia kuormia äsken kulkemallamme tiellä. Niiden\nomistajat olivat Uhtuesta, eräästä suuresta ja varakkaasta kylästä,\njoka on neljää peninkulmaa pohjoisempana Vuokkiniemen kirkkoa. Laskin\nmiehiä olevan noin viisikymmentä; mutta kuormia ei ollut enempää kuin\nkymmenen, koska useat olivat saman kuorman osakkaina, ja toiset\nkantoivat laukkujaan selässä. Sinä syksynä piti 400 miehen yksistään\nVuokkiniemen pitäjästä lähteä Suomeen kulkukauppaa harjoittamaan.\nKoska ei yksikään heistä palaa tuomatta mukanaan ainakin 100 ruplan\nvoittoa, mutta monet voittavat kaksituhattakin ruplaa, saattaa olettaa,\nettä he yhtenä ainoana talvena Suomesta vievät pois rahoja ainakin\n100,000:n pankkoruplan verran. Monet heistä harjoittavat kuitenkin\nvaihtokauppaa, vaihtaen tavaransa turkiksiin, liinakankaaseen,\nraitaviin naisten hameisiin y.m. Turkiksensa he myövät enimmäkseen\nKajaanin markkinoilla, mutta liinakankaat, hameet y.m. Arkangelissa.\n\nJouduin veneeseen, jossa vanhanpuoleinen nainen koko matkan itki\näsken rannalle jäänyttä ainoata poikaansa, jota hän ei ennen tulevaa\nkevättä, jospa edes silloinkaan, tiennyt saavansa nähdä. Lohdutin\nhäntä niin hyvin kuin voin, ja minun onnistui vihdoin puoleksi\nvakuuttaa hänelle, että poika kyllä vahingoittumattomana oli\npalaava takaisin, jos hän vaan voisi varoa nimismiehiä ja rosvoja.\nPuoli peninkulmaa Vuokkiniemen kylästä, poikkesin pienenlaiseen,\nnelitaloiseen Tsenaniemen kylään. Huomattavimmassa näistä\ntaloista emäntä oli kotoisin Suomesta, nim. Kiimingin pitäjästä\nPohjanmaalta. Hänen miesvainajansa oli monta vuotta oleskellut\nSuomessa ommellen talonpojille vällyjä ja lammasnahkaturkkeja\nsekä muita vaatteita. Kun hän sittemmin täältä oli nainut, oli hän\npalannut kotia ja saattanut sangen hyvään kuntoon erään tilan, jonka\nisännäksi pääsi. Hän oli kuollut noin 3-4 vuotta sitten ja paitsi\nleskeä jättänyt jälkeensä neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä.\nKoska hän päälle päätteeksi oli seudun etevimpiä runoilijoita, en\nmalta olla tähän liittämättä runoa, jossa hän kuvaa osaa elämätään\nja kosintaansa.\n\n    -- -- -- -- --\n    -- -- -- -- --\n\nRunosta, joka tästä on jätetty pois, on muuan toisinto julkaistuna\nkokoelmassa \"Kahdeksantoista runoniekkaa\" [Suomal. Kirj. Seuran\n\"Toimituksien\" 71 osa, ss. 175-181.]\n\nKuten tämä runo osottaa, on Kettusella ollut erittäin hyvät\nrunolahjat. Hänestähän muutamat arkangelilaiset talonpojat noin 5-6\nvuotta sitten sanoivatkin, että hän olisi voinut laulaa ainakin\nkaksi viikkoa, tarvitsematta keskeyttää muun vuoksi kuin syöntiä ja\nnukkumista varten. Hallussani on toinenkin hänen sepittämänsä runo,\njossa hän on kuvannut, miten muuan mies kosi hänen tytärtään ja sai\nrukkaset. Kuvattuaan kosijaa mitä sattuvimmin, runoilija antaa hänen\ntoimittaa kosintansa. Hänen äitinsä sanoo:\n\n    Mieleni minun tekisi\n    saaha nuorta miniätä\n    pojalleni puolisoa,\n\njonka jälkeen Kettunen itse tyttärensä puolesta vastaa:\n\n    Minun on piika pikkarainen,\n    matalainen mamman alku.\n\nKosijan äiti, Natalia, joka oli poikansa Ortjon mukana, ymmärsi\ntästä, ettei Kettunen tahtonut antaa tytärtään, ja sanoi,\npelästymättä vastahakoisuudesta:\n\n    En saa parkin survojaksi,\n    enkä pehkun pieksijäksi,\n    veisin vehnätaikinalle,\n    paksun leivän paltahille,\n    ruuille rukihisille.                         5\n\nKettunen panee yhä edelleen vastaan, kuitenkin sangen kohteliaasti,\npuolustellen itseään sillä, että hänen tyttärensä oli liian nuori ja\npieni. Hän lisäsi:\n\n    Joka korttelin kohottais,\n    vaaksan varrelle lisäisi,\n    pitentäisi piikoani,\n    sille saan salpoaisin,\n    tunkisin tuhannet markat.                    5\n\nKosija ja hänen äitinsä hylkäsivät silloin koko homman, ja läksivät\ntalosta koettaakseen toteuttaa tuumansa paremmalla menestyksellä\nmuualla.\n\nSamoin kuin itämaalaiset laulajat kernaasti mainitsevat itseään\nrunoissaan, menettelevät meidänkin luonnonrunoilijat useimmiten.\nNiinpä Kettunenkin lopettaa mainitun runonsa sanoilla:\n\n    Ku on laulun laatinunna,\n    virren pienen veisannunna?\n    Tuo kettu kepiä poika\n    lyhyt tukka, lysti poika,\n    matkatessa maaselällä                        5\n    pimiällä pilvisäällä,\n    saetilmalla isolla.\n\nVielä kuolinvuoteellaan hänen sanotaan puhutelleen vaimoansa\nrunomitalla ja muun muassa surkutelleen häntä, sanoen:\n\n    Maria mahoksi jääpi,\n    murehille Ruotsin muori,\n    minun mentyä manalle,\n    matattua näiltä mailta.\n\nSama Mari, josta runossa puhutaan, eli vielä viime kesänä\nTsenaniemessä, leskenä. Heti naimisiin jouduttuaan hän oli siirtynyt\nvenäläiseen kirkkoon ja muutenkin omistanut täkäläiset elämän tavat,\nniin että ei enää olisi voinut aavistaakkaan hänen olleen kotoisin\ntoisesta maasta ja toisista oloista. Mielihyväni ei ollut vähäinen\nkuullessani häntä kaikkialla kiitettävän kunnollisten emäntien\nesikuvaksi. Työtaidon hän oli vienyt mukanaan kotiseudustaan ja\ntäällä hän oli oppinut naapuristonsa naisten siisteyden ja puhtauden.\nMuuan sanoi hänestä puheen ollen: \"Onnistuupa toisinaan hyvinkin\nSuomesta nainti, mutta toisten varmaan käy hullustikkin.\" Sitten\nhän luetteli useoita muita Suomesta tuotuja emäntiä, joita hän\nmoitti, että eivät muka voi tottua elämään siististi ja puhtaasti\nhuoneissaan. Jos kaikki saisivat, hän arveli, teidän puolelta\nyhtäläisen vaimon kuin Kettunen, niin varmaankin meidän omat naiset\nusein jäisivät naimatta.\n\nTsenaniemestä kuljin vielä samana päivänä Ponkalahteen, joka on sieltä\npeninkulman päässä. Ponkalahti on pieni kylä, johon kuulun 4 tai 5\ntaloa. En nyt suoraa päätä lähtenyt Vuokkiniemeen, kuten ensin olin\naikonut, vaan päätin mennä Vuonniseen, missä sanottiin olevan useita\nhyviä laulajia, ja tämän vuoksi kuljin tätä tietä. Sain, kuten olin\npyytänyt, oppaaksi erään talonpojan pojan; tein viisaasti siinä,\netten omin päin lähtenyt tälle sydänmaan taipaleelle, vaikkapa se\nei ollutkaan peninkulmaa pitempi. Kuljimme melkein linnuntietä,\nsillä useimmista paikoista ei voinut huomata, että kukaan ihminen\nennen olisi täällä liikkunut, Noin puolitiessä huomasimme vasta\nhakatussa kaskessa ristin, jossa oli kaksi poikkipuuta. Mieleeni\nmuistuivat ne ristit, joita matkustaja useissa katolisissa maissa\nkuuluu näkevän teiden varrella ja jotka osottavat, että murha on\ntehty siinä paikassa. Kerroin tämän oppaalleni, joka ihmetteli,\nettä saatoin ajatella sellaista heidän maastaan, lisäten: \"niin\nmyö elämmä kun lintuset metsässä.\" Sitten hän kertoi minulle, että\nedellisenä vuonna metsää tältä kohdalta kaadettaessa kaskeksi\nmuuan mies oli ruhjoutunut kaatuvan puun alle ja kuollut siihen\npaikkaan. Koska oli ollut vaikeaa saada ruumis pois sieltä, oli\npyydetty pappia hautaamaan hänet siihen, ja tämä risti oli sen\nmerkkinä. Jonkunmoisella närkästyksellä muistelin nyt, kuinka meidän\nrahvas sellaisessa tapauksessa olisi menetellyt. Vaikka olisi\nollut mitä kiireisin heinäaika, olisi ennemmin kutsuttu koko kylän\nväki noutamaan vainajaa kirkkomaahan kuin suostuttu hautaamaan\nkuolinpaikkaan.\n\nMyöhään illalla tulin Ponkalahteen, ja talon isäntäväki kysyi\nheti, tahdoinko kylpeä. Luulin saunaa aikaisemmin lämmitetyn\nja hämmästyin suuresti huomatessani, että sitä nyt vasta minua\nvarten ruvettiin lämmittämään. Näin ystävällinen on rahvas täällä\nkaikkialla. Heidän tavalliseen kestitykseensä kuuluu ruoka, sauna\nsekä puolukat, joita viimemainittuja ei kuitenkaan riittäne kaikiksi\nvuodenajoiksi.\n\nSeuraavana aamuna läksin edelleen Vuonniseen. Tämä kylä on kahden\npeninkulman päässä Ponkalahdesta, ja sinne kuljetaan vesitse\nYläkuitin kautta. Sain soutajikseni kaksi poikaa, joista toinen oli\n15:n ja 20:n, toinen 7:n ja 8:n vuoden välillä. Heiltä sain tietää,\nettä edellisenä iltana Ponkalahdessa olin tehnyt tyhmyyden. Olin\nnäet siinä talossa, jossa olin yötä, lukenut ääneen erään Kettusen\nrunoista, jossa erästä läsnäolevaa henkilöä pahasti morkattiin ja\ntehtiin naurettavaksi. \"Ettekö huomannut, että nainen suuttui\nja läksi ulos?\" kysyi vanhempi pojista. Sellaista en kuitenkaan\nollut huomannut, olin vaan nähnyt useiden vetävän suutaan nauruun\nja samalla katsovan toisiinsa; mutta ei kukaan ollut sanonut\nminulle mitään. Sittenkuin vanhempi pojista ensin oli ilmaissut\nsuurta ihmetystään siitä, että mokoman seikan vuoksi, nimittäin\nvanhoja runoja kerätäkseni, olin lähtenyt tälle matkalle, hän itse\nalkoi laulaa muutamia vanhempia kohtia Väinämöisen, Joukahaisen ja\nLemminkäisen y.m. runoista. Huomattuani, että ne monessa suhteessa\nerosivat ennen tunnetuista, aloin lyijykynällä kirjoittaa niitä\nmuistiin. Kysyttyäni, mistä hän oli oppinut nämä runot, hän vastasi,\nettä kuka tahansa osasi laulaa sen verran, jos vaan viitsi. Tätä\nminun kuitenkin on vaikea uskoa, vaikka onkin totta, että tuskin on\nketään muita paitsi pieniä lapsia, jotka eivät muistaisi hajanaisia\nkohtia vanhoista runoista jopa uudemmistakin lauluista, niin että\nusein voivat täydentää laulua, joka heille luetaan. Lupaamalla 20\nkopeekkaa yli ennen sovitun soutopalkan sain vanhemman pojan\nviitsimään niin kauan kuin matkaa kesti. Nuorempi veli, joka tahtoi\njotakin ansaita hänkin, kysyi, enkö tahtonut antaa hänelle \"rossaa\"\n(kahdenkopeekan lantti, jossa on ratsumiehen kuva) sadusta, jonka\nsanoi olevansa halukas kertomaan. Lupasin hänelle kaksi, kunhan vaan\nmalttoi odottaa, kunnes olin ehtinyt panna kirjaan kaikki vanhemman\nveljen runot. Siihen hän alussa suostuikin; mutta tultuamme\nneljännespeninkulman päähän Vuonnisen rannasta, ja kun minä yhä\nvaan kirjoittelin vanhemman veljen runoja, hän alkoi itkeä. Minun\ntäytyi siis keskeyttää runojen kirjoittaminen ja käydä käsiksi hänen\nsatuunsa. Koska tuuli ajoi venettämme rantaa kohti, käskin heidän\nlakata soutamasta, jotta minulla olisi enempi aikaa. Ensin annoin\npojan yhteen jaksoon kertoa satunsa nähdäkseni, maksoiko vaivaa panna\nsitä kirjaan, varsinkin, kun en ollut varannut mukaan enempää kuin\npuoli kirjaa paperia, joka täten olisi voinut täyttyä kirjoituksella,\nniin etten olisi voinut merkitä parempia runoja. Sitten kirjoitin sen\nmuistiin ja liittäisin sen tähän kokonaisenaan lukijan nähtäväksi,\nellei se olisi liian pitkä. Ehkä minulle toiste tarjoutuu tilaisuus\nsiihen. Se oli syöjättären tyttärestä, joka vietteli erään pojan.\nPanin sen kirjaan pojan sanelun mukaan näin: Oli ennen akka. Siitä\nsaatih poika. Akka kuoli. Läksi poika metsälle. Tuli meren niemeh.\nSyöjätär tyttärensä väkisih myötä työnti. Lenti joutsenena meren\nniemeh. Poika vaatteet päältäh. Uimah läksi. Varastettih vaatteet.\nNiin etsi vaattehiah. Tuli vassokkaah Syöjättären tytär. Arveli poika\njos miksi, niin siksi. Jos veikoksi, niin veikoksi; jos sisareksi,\nniin sisareksi; jos isäksi, niin isäksi; jos emoksi, niin emoksi; jos\nmorsioksi, niin morsioksi. Tuli morsioksi. Aamulla tultih kolmella\nkarapilla käymäh. Ajettih uninieklat pojan korvih ja kannettih\nkarappi karapilta. Niin sano Syöjättären tytär maamolleh. -- Olen\ntahtonut mainita tämän alun, näyttääkseni, millainen näiden satujen\ntyyli on. Sanojen lopussa esiintyvä h lausutaan vahvalla henkäyksellä\nja olisi oikeastaan kirjoitettava kaksinkertaiseksi. Eräässä\nsadun kohdassa, missä poika tahtoi kuvata, miten lintu lensi yhä\nkorkeammalle ja korkeammalle, kunnes sitä lopuksi ei enää näkynyt,\nhän sen teki seuraavalla tavalla: nousi, nousi, nousi, nousi, nousi,\nnousi, nousi, ja lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti.\nTätä sanoessaan hän hiljensi ääntään ensimäisistä nousi ja lenti\nsanoista vähitellen niin, että hänen lausuessaan viimeiset näistä\nsanoista oli yhtä vaikea kuulla hänen puhettaan kuin nähdä lintua\nniin korkealta kuin hän tahtoi kuvata sen lentäneen.\n\nTämänkaltaisia satuja on useita; ne ovat mytologisia sisällykseltään\nja ansaitsisivat kyllä sen, että ne koottaisiin. Kadun, etten ennemmin,\nylioppilasajallani, kesiksi asettunut asumaan näiden suomalaisten\npariin sen sijaan, että olen usein asettunut saaristoon. Silloin ei\nolisi puuttunut tilaisuutta useiden sekä runojen että satujen\nkeräämiseen, ja kielellisessä suhteessa olisi lisäksi voinut tehdä\nmonta huomiota.\n\nMinua oli Tsenaniemessä neuvottu poikkeamaan Vuonnisessa Miinan\ntaloon, joka oli matkan päässä ylöspäin rannasta, uloinna vasemmalla.\nTämän talon sanottiin olevan paraiten rakennetun sekä muuten muita\nvarakkaamman. Tosin kerrottiin talonpoikien olevan hieman äreitä\ntai vakavia (vai miten lienee sana jyry oikein käsitettävä?)\nmutta muuten kuuluivat olevan kunnon miehiä. Etevimmän laulajan,\nOntrein, sanottiin asuvan vähäisen matkan päässä siitä, niinikään\ntoisen suuren laulajan, Vaassilan. Menin siis Miinan taloon, jossa\ntapasin kotona molemmat äsken mainitut pojat. Toinen heistä\nkorjaili suurta nuottaa, toinen valmisti itselleen saappaita\nkauppamatkaa varten, jonka pian aikoi tehdä Suomeen. Heidän vanha\näitinsäkkin, joka oli kotoisin lähellä Kivijärveä olevasta\nLatvajärven kylästä, eli vielä. Paitsi häntä siellä oli kaksi nuorta\nemäntää, nimittäin molempien poikien vaimot. Toinen heistä, kaikesta\npäättäen vaikutusvaltaisin, oli aikaisemmin mainitun Kettusen tytär\nTsenaniemestä, ja juuri sama, jota myös ennen mainittu Ortjo turhaan\noli kosinut. Hän piti minua puoleksi sukulaisena, kun itse äidin\npuolelta polveutui suomalaisista. Nuorempi sisarensa oli myös naitu\nVuonniseen; hänen miehensä oli naapuritalon isännän, laulaja Ontrein\npoika. Vaikka Miinan pirtti, jonka ikkunat olivat isot ja permanto\npesty j.n.e., olikin siisti ja hauska, tahdottiin kuitenkin, että\nminun piti asua porstuan toisella puolen olevassa kamarissa.\nTämäkin oli siisti huone, valkeine seinineen, pöytineen, penkkeineen\nja lattioineen ja seinillä riippuvina pyhimysten kuvineen.\nNoudatin siis kernaasti heidän tahtoaan. Seuraavan päivän aamupuolella\nlaulatin Ontreita. Iltapäivänkin olisin kernaasti suonut hänen viipyvän\nluonani; mutta häntä tarvittiin välttämättömästi nuotan vedossa, niin\nettei hän voinut jäädä. Toivotin hänelle hyvää saalista, sovittuani\nsitä ennen hänen kanssaan, että hän, jos saisivat määrätyn joukon\nkaloja, sitoutuisi laulamaan koko seuraavan päivän; tähän hän\nsuostuikin. Saalis ei ollut niin runsas kuin olin toivonut; kuitenkin\nsain seuraavana päivänä hänen sanelunsa mukaan panna kirjaan useita\nrunoja. Mutta illalla, Ontrein mentyä nuottaa vetämään, menin Vaassilan\nluo, joka asui kapean salmen toisella puolella. Tämä Vaassila, joka\netupäässä oli perehtynyt loitsurunoihin, oli vanha ukko. Hänen\nmuistinsa oli kuitenkin viime vuosina niin heikontunut, ettei hän enää\nosannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muista\nmytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita\nennen en ollut tietänyt. Ja kun sattui niin, että hän oli unhottanut\njonkun seikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä häneltä\ntarkemmin. Silloin hän taas muisti sen, ja niin sain tietää kaikki\nVäinämöisen urostyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitten\njärjestänyt Väinämöisestä runot, jotka tunnetaan.\n\nSeuraavana päivänä minua pyydettiin toiseen taloon aamiaiselle.\nIsäntä tarjosi minulle, paitsi aamiaista, muutamia uudempia\nrunoja. Tämän jälkeen hän kertoi, miten hän noin 5 tai 6 vuotta\nsitten, ollessaan Suomessa laukkukaupoillaan, oli eräässä Hämeen\nherraskartanossa toverinsa kanssa laulanut koko yön. Kysyin,\nmuistiko hän herraskartanon nimen, ja hän mainitsi Vesilahden\nLaukon. Saatuaan sitten tietää, että juuri sama henkilö, joka nyt\noli hänen edessään, sinä yönä oli pannut kirjaan hänen runojaan,\nhän hämmästyi yhtä suuresti tavatessaan tuttavan kuin minä,\nkuullessani hänen mainitsevan paikan nimen. Puhellessamme tästä\nvanhasta tuttavuudestamme, syöksyi muuan pieni mies vallan\nhengästyneenä esiin, tarttui rajusti isännän käteen ja alkoi vetää\nhäntä mukaansa. En tietänyt, mitä tämä kaikki merkitsi, ennenkuin\nkuulin, että hänellä oli riita-asia naapurinsa kanssa, jonka hevonen\noli käynyt hänen pellollaan. Tämän asian tähden hän nyt tahtoi saada\nkylänoikeuden kokoon kutsutuksi syyllistä tuomitsemaan. Siksi hän\nväkisin tahtoi viedä isännän mukaansa. \"Ota vahva keppi mukaasi\",\nhän sanoi, \"sillä luultavasti sitä nyt, jos koskaan, tarvitaan.\"\nHänen mielestään olisi näet oikeuden ensin pitänyt tuomita hänen\nriitaveljensä selkäsaunaan ja sitten heti panna rangaistus toimeen,\nkuten sellaisissa tilaisuuksissa täällä lienee tavallista. Isäntä\nkieltäytyi kuitenkin menemästä, puolustaen itseään sillä, että\nhänellä oli vieras. Saattoihan mies mennä toisiin taloihin ja\nniistä noutaa riidanratkaisijoita. Näin siis isäntä jäi kotia,\nkäräjöitsijän melkoiseksi närkästykseksi; tämä näet uhaten ilmaista\nasian ispravnikalle koetti taivuttaa häntä tulemaan mukaansa. Isännän\nlaulettua minulle koko aamupäivän, tarjottiin minulle päivällistä,\njota hyvin tukalasti sain syödyksi; sillä hampaani olivat paljosta\npuolukkojen syömisestä -- viimeksi tässä talossa -- vuolettuneet\nniin, että tuskin kykenin pureskelemaan ja syömään. Tarjosin hänelle\nrahoja sekä laulamisesta että ruuasta, mutta hän kieltäytyi kokonaan\nsiitä ottamasta maksua, kuten minulla oli ollut syytä jo edeltäkäsin\naavistaa. Kuitenkin saatoin toisella tavalla antaa hänelle korvausta.\nHän näet tarjosi minulle kaupaksi vyötä sekä muutamia muita pikku\ntavaroita, ja ostin ne, ollenkaan tinkimättä. Tämäkin talo oli varsin\nsiisti, lattia pesty, pöydät, penkit ja tuolit puhtaiksi huosioidut.\n\nJoka talossa on muutamia pyhimysten kuvia seinässä. Tullessaan sisään\nvieras ristii silmänsä niiden edessä. Näin tehdään myös ateriaa\nalettaessa tai lopetettaessa sekä myöskin lähdettäessä ulkotöihin,\njoissa viivytään monta tuntia, ja niistä kotia palattaessa. Erään\nMiinan kamarissa olevan kuvaryhmän edessä oli kynttiläteline\nvahakynttilöineen. Kuvien vieressä oli suitsutusaineita, joita\nei kuitenkaan siellä ollessani kertaakaan käytetty. Ontreilla\noli kantelekkin, jossa oli viisi vaskikieltä. Sekä hän, että hänen\nmolemmat poikansa soittelivat sitä varsin kätevästi.\n\nTavalliset ruuat, joita söin Miinan talossa, olivat voi, leipä ja\nrieskamaidon sekainen viilipiimä. Sitä paitsi oli joko perunoita,\nkalaa, lihaa tai lientä. Emäntä kehotti minua melkein aina, sanoen:\n\"syö, syö kaikki\", eikä näyttänyt olevan oikein tyytyväinen, jos\njotakin jäi jäljelle. Maksua ei tahdottu ottaa niistä 4 tai 5\nvuorokaudesta, jotka täällä vietin; kuitenkaan ei varsin itsepäisesti\npantu vastaan, kun toistamiseen tarjosin sitä. -- Vuonnisesta on\npelkkää vesimatkaa Vuokkiniemeen, ja tämä väli luetaan neljäksi\npeninkulmaksi eli 40 virstaksi.\n\nTässä tahdon lyhyesti mainita, miten matkan pituutta lasketaan,\nsillä se tuntui minusta alussa hyvin kummalliselta. Suomen puolella\nkäytetään, Kiannalla ja Kuhmossa, matkain mittoina tavallisesti\nvanhoja neljänneksiä, jotka ovat noin virstan pituiset, mutta\njoita nykyään jonkunlaisen tasauksen kautta luetaan kaksi uuteen\nneljännekseen eli Ruotsin neljännespeninkulmaan. Samoiten luetaan\nuudetkin peninkulmat, jotka ovat Ruotsin peninkulman pituiset,\nkahta vertaa pitemmiksi vanhoja. Sitä paitsi kuulee meidän rahvaan\nlähinnä rajaa usein käyttävän virstalukua. Suomen puolella rajaa\nasuva väestö näyttää siis olevan tottunut etupäässä venäläiseen\nlaskutapaan, jota suuremmalla syyllä odottaisi Venäjän puolella\nasuvilta. Mutta kun näiltä kysyin jonkun tien pituutta, mainittiin se\ntavallisesti Ruotsin peninkulmissa, niin että alussa luulin heidän\naina käyttävän niitä määrätessään matkojen pituutta. Mutta syynä\noli vaan se, etteivät luulleet minun tietävän, kuinka pitkä virsta\noli, ja sen tähden he puhuessaan kanssani välttivät tämän mitan\nmainitsemista.\n\nOntrein talon vanha emäntä sekä hänen miniänsä ja tyttärensä\nsuostuivat soutamaan minut pieneen, Mölkkä-nimiseen kylään, joka\non 2 peninkulman päässä Vuonnisesta. Soutopalkaksi määrättiin yksi\nriksi. Ruotsin paperiraha on täällä kaikkialla käypää. Minulle\npantiin eväiksi peuranlihaa ja ohraleipää, vaikka en ollut muistanut\nsitä pyytää enkä siitä juuri olisi välittänytkään, kun matka ei ollut\nsitä pitempi. Järvessä oli monta saarta ja ulospistävää nientä;\ntoisista soudimme ohitse, toisiin nousimme maihin syömään puolukoita.\nEmäntä, joka oli soutajanani, osotti ohi kuljettaissa suurehkoa\nmetsäistä saarta ja virkkoi: \"Tuonne teidän vastedes pitää tulla\nmeitä tervehtimään.\" Ajattelin ensin, että saaressa oli hautausmaa,\nja että hän näillä sanoilla viittasi siihen, etten enää koskaan\nheidän eläessään tulisi heidän seudulleen. Mutta hän selvitti\nminulle pian oikean tarkoituksensa kertomalla heidän seuraavana\nkesänä aikovan muuttaa pois isosta kylästä ja asettua tänne.\nMuuton syyksi hän mainitsi, että heidän nykyiset peltonsa olivat\nhallalle alttiina, ja tätä hän ei luullut tässä saaressa voivan\ntapahtua. Tämä saari oli kokonaisen peninkulman päässä Vuonnisesta.\nMonissa muissakin paikoin on samoin muutettu pois isosta kylästä,\nja vastaisuudessa täälläkin asutus muuttunee harvemmaksi, kuten\nSavossa, Karjalassa ja osassa Pohjanmaata. -- Kuljettuamme kahden\npeninkulman pituisen matkamme, emäntä kysyi, olinko tyytyväinen\nheidän soutoonsa. Kun minulla ei ollut mitään muistuttamista sitä\nvastaan, pyysi hän saada soutaa minut nuo jäljellä olevat kaksi\npeninkulmaa Vuokkiniemeen. Tosin olisin vaihtamalla soutajia\nvoinut päästä nopeammin perille; mutta soin kuitenkin kernaasti\nedellisille saattajilleni sen raha-ansion, jota toivoivat. On aina\ntavallansa hauskaa nähdä ihmisten rehellisellä tavalla ja työllään\netsivän jotakin ansiota, semminkin kun Suomen puolella usein\nkauan saa kerjätä ja pyytää, ennenkuin lupaamalla puolta suuremman\nsoutopalkan saa samat henkilöt soutamaan edes kaksi peninkulmaa.\nEmme kuitenkaan yhtä päätä tulleet Vuokkiniemeen; sillä eräässä\npienessä kylässä, nimeltä Pirttilahti, kohtasimme veneen, joka\nkuljetti myllykalua Köynäskosken myllylle. Pyysin päästä samaan\nveneeseen ja luovuin täällä soutajistani. Mutta kun oli ilta ja\nmatkasta Vuokkiniemeen vielä oli jäljellä 1/2 peninkulmaa, päätimme\nyöpyä erääseen Pirttilahden taloon. Talon emännällä oli se tapa,\nettä hän ainakin joka kolmannen sanansa jälkeen kirosi. Muuten\nhän oli hyvin hyväntahtoinen, mutta kiroileminen oli käynyt\nhänelle tavaksi. Myöskin hän toisinaan teki ristimerkin ja kirosi\nkohta päälle, välistä kasvoja ristiessäänkin. Hän risti itseään\niltaisinkin, ainakin neljännestunnin jopa puolenkin tunnin ajan.\nLuultavasti se oli merkkinä jostakin katumuksen teosta. Minulle\noli kerrottu isännän olevan erinomainen laulaja, mutta hänpä ei\nollenkaan suostunut laulamaan. Varhain seuraavana aamuna kuljin\nmyllylle aikovan väen veneessä Vuokkiniemen kylään. Poikkesin\nLaurisen taloon siitä syystä, että tämän talon nuori emäntä, jonka\nolin tavannut Köynäsjärven rannalla ennen mainitussa itkevässä\nseurueessa, oli kehottanut minua kaikin mokomin poikkeamaan juuri\nheille, eikä mihinkään muualle. Heti lähetettiin kylästä noutamaan\nkahta naista laulamaan minulle häälauluja. Olin ennen, toisissa\npaikoissa, saanut useita niiden toisintoja, mutta en kuitenkaan\nkoskaan näin täydellisiä. Paljon sanottiin sellaisia lauluja vielä\nolevan, mutta en vielä ole voinut niitä saada. Niillä viidellä, jotka\nminulla tätä nykyä on jotenkin täydellisinä, on seuraavat nimet:\n1. Alkuvirsi, 2. Vävyn virsi, 3. Kutsuvirsi, 4. Lähtövirsi ja 5.\nTulovirsi. Sallittakoon minun tähän liittää näytteitä. Alkuvirsi\nkuuluu seuraavasti: [Niitä ruotsinnettuja häävirsien näytteitä, jotka\nalkuperäisessä tekstissä tavataan, vastaavat seuraavat \"Naimakansan\nvirsistä\" ja \"Runokokous Väinämöisestä\" nimisestä kokoelmasta otetut\nrunot ja ovat ne siis osaksi Lönnrotin kokoonpanoa.]\n\n    Lenti kokko koilta ilman,\n    yltä ilman, alta taivon,\n    siipi taivoa siveli,\n    koprat merta kuopraeli;\n    katselekse, kääntelekse,                     5\n    liitelekse, loatelekse,\n    liiti miesten linnan päälle,\n    nokalla kolistelevi;\n    miesten linna rautakatto,\n    ei siihen sisälle päässyt.                  10\n      Lenti kokko koilta ilman,\n    yltä ilman, alta taivon,\n    siipi taivoa siveli,\n    koprat merta kuopraeli;\n    katselekse, kääntelekse,                    15\n    liitelekse, laatelekse,\n    liiti naisten linnan päälle;\n    naisten linna vaskikatto,\n    ei siihen sisälle päässyt.\n      Lenti kokko koilta ilman,                 20\n    yltä ilman, alta taivon,\n    siipi taivoa siveli,\n    koprat merta kuopraeli;\n    katselekse, kääntelekse.\n    liitelekse, laatelekse,                     25\n    liiti noitten linnan päälle,\n    nokalla kolisteleepi;\n    neitien linna liinakatto,\n    jo siihen sisälle pääsi,\n    liiti linnan ikkunalle,                     30\n    seinälle selinäsulka,\n    satasulka salvamalle.\n    Katso parvesta parahan,\n    tukkapäistä turpehimman,\n    somahimman sormuskäistä.                    35\n      Ken on hienoin höyheniltä,\n    kenpä sulilta sulovin,\n    senpä kokko kopristavi,\n    kynsi pitkä piirrältävi,\n    jok' on kaunis kasvannolta,                 40\n    sekä varrelta valittu.\n      \"Jo sanoin tämän sykysyn,\n    keskutin tämän kevään,\n    salvatessa piilopirtin,\n    pielet piiloikkunaisen,                     45\n    missä neittä piiletellä,\n    päätä kassa kasvatella:\n    pah' on neitonen salata,\n    hivus pitkä piiletellä,\n    helpompi hepo salata,                       50\n    sorajouhi suojualla.\"\n      \"Ja mistä tiesit teltamoinen,\n    kuulit kultani omena,\n    tämän neion syntyväksi,\n    impyen yleneväksi?\"                         55\n    \"Siitä tiesin teltamoinen,\n    kuulin kultani omena:\n    noki nousi nuorasesta,\n    savu paksusta pakeni,\n    neion kuulusta koista.                      60\n    Aion ammo aamusilla\n    mäkähti kevätkaritsa\n    aika vihkon antajoa.\"\n\nTämä oli siis alkuvirsi. Kotka tarkoittaa joko puhemiestä tai itse\nsulhasta, joka tähystelee pitkähöyhenisintä pikkulintua (morsianta)\nja iskee kiinni siihen. Viimeiset säkeet ovat puhemiehen tai\nsulhasen.\n\nVävyn virressä kuvataan ensin vävyn ja hänen seuralaisensa tulo, joka\ntapahtuu sellaisella jyryllä kuin tuulispää lähestyisi tai korkea\nhalkopino lakoaisi maahan:\n\n    Mi on mäiskinä mäellä,\n    mi kumu kujaisten suissa?\n    Luulin tuulen tuulleheksi,\n    pinon pystyn viereväksi,\n    someren karehtivaksi.                        5\n    Eipä tuuli tuullutkana,\n    pino pysty vierrytkänä,\n    someret karehtinunna;\n    vävyni väki tulevi,\n    väki tuleva tukulla,                        10\n    saoin kaksin kääntelevä.\n\nSitten seuraa useita läsnäoleville tehtyjä kehotuksia, että pitäisivät\nhuolta vävyn mustasta oriista, jonka hyvät ominaisuudet perinpohjin\nkuvataan, ja jota muun muassa verrataan lentävään korppiin ja\ntanssivaan vuonaan. Silkkisuitsista se on talutettava piehtaroimaan\nkultaisella peitteellä ja sitten vietävä juomaan maitolähteestä.\nSittenkuin se on paraassa pilttuussa sidottu tammipatsaaseen, on se\npeitettävä hunajaruoholla ja syötettävä keitetyillä ohrilla ja\nkauroilla. Kun hevonen niin huolellisesti vastaanotetaan, saattaa\nhelposti kuvitella, ettei vävyä itseään unhoteta. Kun hän suurella\nvaivalla on saatu tupaan, häntä näet kuvitellaan niin suureksi ja\npitkäksi, ettei hän tahdo mahtua sisään tavallisesta ovesta, anoppi\nalkaa häntä lähemmin tarkastaa ja virkkaa:\n\n    Kylän naiset kyyhkyläiset!\n    tuokaa tulta tuohisella,\n    vahasella valkeata,\n    tempoote tervaksilla;\n    tuli on tuohinen rämäkkä,                    5\n    savu musta tervaksinen,\n    mustuttaa vävyni silmät.\n      Kylän naiset kyyhkyläiset!\n    tuokaa tulta kynttilällä,\n    vahasella valkeata,                         10\n    näkisin vävyni silmät,\n    sinisetkö vai punaiset,\n    vai on vaatevalkeuiset.\n    Ei siniset, ei punaiset,\n    eikä vaatevalkeuiset,                       15\n    meren vaahen on valkeuiset,\n    meren ruo'on ruskeuiset,\n    meren kaislan kauneuiset.\n\nJotten väsyttäisi lukijaa, jätän tällä kertaa mainitsematta vieraiden\nvirren, ja kaiken sen kestityksen, joka tulee heidän osakseen; mutta\nlähtövirrestä seuraavat säkeet saakoot tässä sijansa. Anoppi puhuttelee\nensin sulhasta seuraavasti:\n\n    Mit' istut isosen poika,\n    veljes vanhin valvastelet?\n    Et istu ison hyvyyttä\n    et emännän armautta,\n    etkä pirtin valkeutta;                       5\n    istut impien hyvyyttä,\n    kanamarjan kauneutta,\n    valvattisi valkeutta.\n      Sulho viljon veljyeni!\n    vuotit viikon, vuota vielä,                 10\n    ei oo valmis valvattisi,\n    valmis valvateltavasi,\n    suorinut ikisopusi;\n    puol' on päätä palmikoittu,\n    puoli palmikoitsematta.                     15\n      Sulho viljon veljyeni!\n    vuotit viikon, vuota vielä;\n    vast' on helma hiemotettu,\n    puoli hiemoteltavana.\n      Sulho viljon veljyeni!                    20\n    vuotit viikon, vuota vielä;\n    vast' on jalka kengitetty,\n    toinen kengitettävänä.\n      Sulho viljon veljyeni!\n    vuotit viikon, vuota vielä;                 25\n    vast' on käsi kinnastettu,\n    toinen kinnastettavana.\n\nKun sulhasen kärsivällisyyttä täten on koeteltu, morsian viimein on\nvalmis, ja anoppi sanoo:\n\n      Sulho viljon veljyeni!\n    jo on valmis valvattisi,\n    valmis valvateltavasi,                      30\n    suorinut ikisopusi.\n\nJa sitten hän sanoo tyttärelleen, morsiamelle:\n\n      Mene myöten myöty neiti,\n    kanssa kaupattu kananen,\n    kun olit rakas rahalle,\n    käpäs kättä antamahan,                      35\n    kievas kihlan otantahan.\n    Etpä äiän nuori neiti\n    yli pääsi ymmärtänyt,\n    kun lait kautun kaupan;\n    Etpä kuuksi lähtenytkä,                     40\n    puoleksi poikeltanutka,\n    jo etkä päiväksi käennyt.\n    Jopa läksit viikommaksi,\n    polveksi on pois erisit,\n    ijäksi ison koista,                         45\n    ik' on kaikki itkeminen,\n    vuosi voikerehtaminen,\n    kun läksit isän koista,\n    oman emosi elolta,\n    kantajasi kartanosta.                       50\n      Toivoit kuuksi lähteväsi,\n    puoleksi poikeltavasi,\n    päiväksi käkeäväsi.\n    elinajaksi emosi.\n      Aselt' on piha pitempi,                   55\n    kynnys hirttä korkeampi,\n    silta lautoa leveempi,\n    kerran toisen kertoessa.\n\nOn luonnollista, että tämä puhe vaikuttaa morsiameen, jonka\nmieleen nyt äkkiä johtuu, miten paljon hän menettää erotessaan\nsyntymäkodistaan, sekä epävarma tulevaisuus. Hän puhkee itse puhumaan:\n\n    \"Noinpa tiesin, noinpa luulin,\n    arvelin ikäni kaiken,\n    noinpa polonen pakisin:\n    Et sä neito ollekkana\n    oman vanhemman varoissa,                     5\n    kantajasi kainaloissa;\n    äskenpä olisit neito\n    luot' emosi lähtiessä,\n    mieholahan mennessäsi,\n    jalka toinen kynnyksellä,                   10\n    toinen korjassa kosian;\n    oisit päätäsi pitempi,\n    korvallista korkeampi.\n      Jo nyt on lähtöni lähemmä,\n    toivoni toeksi saanut,                      15\n    jalka toinen kynnyksellä,\n    toinen korjassa kosian.\n    Emp' ilolla lähtenekkää,\n    enkä riemulla erinne,\n    tästä kullasta koista,                      20\n    iän nuoren istumasta.\n    Lähen hoikka huolissani,\n    ikävissäni eriän,\n    syksyisen yön sylihin,\n    keväisen kierän päälle,                     25\n    jott'ei jälki jäällä tunnu,\n    jalan isku iljangolla,\n    hangella hamosen toimi;\n    eikä äiti ääntä kuule,\n    eikä iso itkuani.                           30\n      Ja mitä liekkään mieli naisten,\n    mieli muien morsianten?\n    Niin on mieli miekkosien,\n    kun keväinen päivän nousu.\n    Minun on mieleni polosen,                   35\n    kun on myötävän hevosen,\n    tahi tamman kaupittavan,\n    tahi ostetun orihin.\n    Niin on mieleni polosen,\n    kun syksynen yö pimeä,                      40\n    talvinen on päivä musta.\"\n\nÄiti, joka rupeaa häntä säälimään, latelee nyt lohdutuksiaan sanoen:\n\n    Niin sano emo tytölle,\n    lausu vanha lapsellensa;\n    \"Elä o'o neiti milläkänä,\n    emon tuoma tuollakana;                      45\n    sait miehen mitä paraimman,\n    uroita uhkeimman.\n      Sait miehen metsän käviän,\n    uron korven kolkuttajan,\n    ei sen koirat koissa maata,                 50\n    pennut pehkussa levätä.\n    Kolmatsi tänä keväänä\n    noussut nuotiotulelta,\n    havannut havusialta;\n    kolmatsi tänä keväänä                       55\n    havu pään on harjaillut,\n    varpa vartalon sukaillut.\"\n      El' oo neiti milläkänä,\n    emon tuoma tuollakana;\n    ompa meiän sulhollamme                      60\n    sata sarven kantajata,\n    tuhat tuojata utaren.\n    Ompa meiän sulhollamme\n    purnonen joka purolla,\n    aumanen joka aholla,                        65\n    lepikköiset leipämaana,\n    vesakkoiset vehnämaina,\n    kaikki rauniot rahana,\n    kivet pienet penninkinä,\n    telat on täynnä tynnyriä,                   70\n    tynnyrit olutta täynnä.\n      Ja elä oo neiti milläkänä,\n    emon tuoma tuollakana;\n    ompa meiän sulhollamme\n    pyyhyöt pyräjämässä,                        75\n    vempeleellä vieremässä,\n    kuusi kullaista käkeä\n    lekkumassa länkilöillä,\n    rahkehella laulamassa.\n\nSitten äiti jatkaa yhä puhuen tyttärelleen:\n\n      Vielä neuvon neitoani,                    80\n    orpolasta opastan:\n    Morsian sisarueni,\n    kapolehti kantamani;\n    kuulestamma kun sanelen,\n    vaimo vanha lausuelen.                      85\n    Tulet toisehen talohon,\n    pereheseen vierahaseen,\n    toisehen emän alahan;\n    toisin toisessa talossa,\n    toisessa emän alassa,                       90\n    muiten muissa vierahissa,\n    ei niinkun emon koissa,\n    oman vanhemman varassa.\n    Jos talo epätapanen,\n    talo tapoja kysyvi;                         95\n    Jos mies epäpätönen,\n    mies on mieltä koittelevi.\n      Kuule neiti kun sanelen,\n    vaimo vanha lausuelen.\n    Jos ukko susi supussa,                     100\n    akka karhu karsinassa,\n    sama armo antaminen,\n    alemma kumartaminen,\n    kun ennen emon koissa,\n    vanhemmallesi omalle;                      105\n    kytypä kyinä kynnyksellä,\n    nato nakloina ovella,\n    sama arvo antaminen,\n    alemma kumartaminen,\n    kun ennen emon koissa,                     110\n    veljellesi vanhemmalle,\n    sisarellesi omalle.\n      Kuule neiti kun sanelen,\n    vaimo vanha lausuelen;\n    nisät nuoret notkuttele,                   115\n    kaula pesty kaarruttele,\n    niinkun tuores tuomen latva,\n    vasta kasvava kataja.\n      Kuule vielä kun sanelen,\n    vaimo vanha lausuelen;                     120\n    elä suihka sutsunatta,\n    eläkä räämä rätsinättä,\n    elä kengättä kehäjä.\n      Pese penkit illoin, aamuin,\n    pöyät keskipäivälläki,                     125\n    lattia joka pyhäksi.\n      Piä lusikat luvussa,\n    astiasi arvelussa,\n    jott'ei kasit kanneltaisi,\n    linnut liiat peiteltäisi;                  130\n    pyhät on pihlajat pihalla,\n    pyhät oksat pihlajassa,\n    marjaiset sitäin pyhemmät.\n\nTulovirsi alkaa näillä sanoilla:\n\n    Kylä vuotti uutta kuuta,\n    miero nuorta morsianta,\n    telat tervaista venettä,\n    minä vuotin poikoani,\n    poikoani, miniöäni.                          5\n\nErityisiä selityksiä mainitut kaksi runoa eivät kaivanne. Olen aina\nhyvin halukkaasti niitä kokoellut ja luulen niiden antavan meille\nuseita tietoja esi-isiemme koti-elämästä ja monesta muusta seikasta,\njoita nyt olisi vaikea saada selville. Jätän koskettelematta niiden\nomaa runollista arvoa. Vanhojen runojen sekä niiden tietojen\navulla, jotka itse kieli tarjoaa, pitäisi monen seikan selvitä. Kieli\nesim. osottaa, että suomalaisilla, heidän muodostaessaan yhden\nainoan heimon, oli käsitys yhdestä Jumalasta, ja tämä nimi on sen\ntähden yhteinen nyt hajalla olevilla suomensukuisilla heimoilla.\nMonijumalaisuus on varmaankin myöhemmin syntynyt; sillä muuten eri\nheimoilla ei olisi eri jumaluusolentojen nimiä, kuten asian laita\nkuitenkin näyttää olevan. En sentään luule suomalaisten olleen\nmonijumalaisuuden tunnustajia; päinvastoin lienee liika aikaista\ntehdä pitkiä luetteloita jumalista, joita he muka ovat palvelleet.\nNe nimet, joita suomalaisten luullaan jumalallisella kunnioituksella\npalvelleen, tarkoittavat, minun tietääkseni mytologisia\nhenkilöitä, mitkä arvoltaan olivat kreikkalaisten puolijumalien tai\nkristinuskon enkelien ja pyhimysten veroisia. Mutta sillä, että\njumalallista voimaa omistetaan muutamille henkilöille suuremmassa\nmäärin, ei jumaluuden yhteyttä kielletä. Vai lakkaako aurinko\nolemasta yksi siltä, että se kuvastuu järveen, ja selvemmin tyyneen\nkuin myrskyn myllertämään veteen? -- Lisäksi saa kieltä tutkimalla\nsen tiedon, että suomalaiset jo ennen jakautumistaan eri heimoihin,\nharjoittivat karjanhoitoa, kalastusta ja raudan valmistusta, kuin\nmyös osaksi maanviljelystä. Näitä elinkeinoja osottavat sanat ovat\nsuureksi osaksi yhteisiä eri heimoilla, ainakin Suomessa ja sen\nrajoilla asuvilla. Sitä vastoin he vasta hajaannuttuaan näyttävät\noppineen täydellisempää kehruu- ja kutomataitoa, sillä näitä toimia\nvastaavat eri seuduilla erilaiset tehtävien ja työaseiden nimet\n(_pirta, kaide; sarka, verka; levet, kielamusta; suppula, syöstäin\neli syöstävä; palttina, liina_, j.n.e). Millaisia vaatteita\nsuomalaiset alkujaan ovat käyttäneet ja mitkä sittemmin kunkin heimon\nerityisen kehityskannan johdosta ovat tulleet käytäntöön, saattaisi\nmyös osaksi tulla selville. Lisäksi, mitä eläimiä, kaloja, lintuja,\nkasveja, j.n.e. oli siinä maassa, joka oli heidän alkuperäinen\nasuinpaikkansa; sillä voipa olettaa, että he säilyttivät nämä\nnimet samoihin esineisiin kuuluvina missä hajautumisensa jälkeen\ntapasivat ne muuttumattomina; mutta niille esineille ja asioille,\njoita eivät ennestään tunteneet, heidän täytyi keksiä uudet nimet.\nPuut, joita ei tavata Suomen pohjoisseuduissa, mutta joiden nimi\non yleinen, kuten esim. omenapuu, tammi, pähkinäpuu, samoiten\neläimet, joita ei ole missään maassamme, kuten esim. tarvas, otava\ny.m. välttämättömästi viittaavat alkuperäiseen asuinmaahan, joissa\nsuomalaiset ovat tunteneet noiden nimitysten esineet ja josta ovat\nperintönä tuoneet ainoastaan nimet. Monet kukat, kuten esim. horsma\n(epilob. angustif.), joilla on yhteinen nimi koko maassa, lienevät\ntodenmukaisesti olleet suomalaisille tuttuja ennen hajaantumista.\nToisia sitä vastoin, joilla nyt on eri nimet, vaikka niistä onkin\njoltinenkin hyöty taloudessa, luultavasti on vasta myöhemmin tavattu.\n\n[Tästä lauseesta loppuun otettu L:n käsikirjoituksesta.] Vakaumukseni\nettä tutustumalla eri suomalaisten heimojen murteisiin saataisiin\ntietoja monista nykyään tutkimattomista seikoista, olen täten lausunut.\nVarmasti tämä tutkimus suuressa määrin edistyisi, jos kustakin heimosta\notettaisiin pari tai kolme nuorukaista, joille jossakin meidän\noppikoulussa valmistettaisiin tieteellinen kasvatus. (Matkustajalla,\njoka ryhtyy näihin tutkimuksiin, on liian avara ala, voidakseen\nmenetellä tarkasti). Nämä nuorukaiset saattaisivat sitten ilmaista,\nmitä heiltä kysymyksessä olevista asioista tahdottaisiin tietää.\n\nJätän nyt nämä mietteet, tai miksi niitä sanottaneen, samoin myös\nVuokkiniemen laulajat. Vuokkiniemestä tulin taas Tsenaniemeen.\nTänne oli muuan Kivijärven mies vähää ennen hevosineen saapunut\nnoutaakseen kauppakuormaa. Mutta kuultuaan, että odottamansa\nhenkilö oli saapuva vasta seuraavan päivän iltana, hän tarjosi\nhevostaan minun käytettäväkseni. Otin vastaan hänen tarjoomuksensa;\nsäkki täytettiin puoleksi heinillä ja sidottiin kiinni hevosen\nselkään. Minun tuli sääli tuota eläin parkaa, sillä nuora vedettiin\nhyvin kireälle sen ruumiin ympärille, jotta säkki olisi pysynyt\npaikoillaan. Varmaankin tämä satula oli hyvin epämukava hevoselle,\nmutta ehkä sentään vähemmin epämukava kuin mitä luulisi. Teen\ntämän johtopäätöksen siitä, etteivät talonpojat, jotka tavallisesti\npitävät hevosestaan ja varsin tarkasti tietävät, mikä on sille\nterveellistä, mikä epäterveellistä, käyttäisi sellaisia satuloita,\njoista hevoset jollakin tavoin kärsivät. Koska nyt oli ilta ja pimeä,\npoikkesimme yömajaan 1/2:n peninkulman päässä Tsenaniemestä. Sen\ntalon isäntä oli kotoisin Siikajoelta Suomesta ja oli ottanut tilan\nuutisasutuksena viljeltäväkseen. Koko talon sisustus oli kuitenkin\nsellainen kuin muilla näiden seutujen suomalaisilla, ja talon tavat\nolivat vallan samat kuin muualla täällä. Hänen tyttärensäkkin olivat\npuetut maan tavoin. Seuraavana aamuna läksimme täältä aikaisin\nliikkeelle ja matkustimme kuutamossa; päivän valjetessa olimme\nperillä Kivijärvessä, ja olimme siis kulkeneet kolmatta peninkulmaa.\nSama mies, joka Vuokkiniemestä oli kyydittänyt minut tänne, tarjoutui\nviemään minut Salmijärveen, jonne saavuimme päivällisaikaan. Olin\ntosin aikonut ensin käydä Latvajärven kylässä, joka on vallan\npäinvastaisella ilmansuunnalla, mutta kuultuani, ettei laulaja\nArhippa ollut kotona, hylkäsin tämän matkan. Salmijärvessä jakelin\nlääkkeitä; kävin myös erään sairaan luona ja tein hänelle lääkkeen.\n-- Voi, jota muualla olin syönyt, ei edes vivahtanut tuoreeseen\nvoihin. Omituiselta minusta sen tähden tuntui, kun täällä sain syödä\nmitä parasta voita. Kysyin syytä siihen, ja minulle sanottiin sen\njohtuvan suoloista. (Venäjän suomalaiset ostavat suolansa Kemistä, ja\nse on hyvin likaista, minkä vuoksi voikin saa likaisen värin. Mutta\nrajakyläläiset saavat välistä Suomen puolelta parempia suoloja,\nkuten nyt esim. täällä oli tapahtunut. Tässä näet on vallan lähellä\nsuomalainen kylä, jopa vaan muutaman askeleen päässä.) Täältä läksin\nAkonlahteen, missä jo syksyllä v. 1831 olin käynyt. Muuan tyttö,\njoka sieltä yksityisillä asioillaan oli tullut Salmijärveen, tuli\nopastajakseni, kuitenkin vasta pitkään tuumittuaan; hän näet arveli\nmaineensa kärsivän siitä, että kahden kesken vieraan miehen kanssa\nkulkisi tuon puolentoista peninkulman pitkän tien. Sovimme matkalla\nerittäin hyvin, eikä tyttö malttanut olla perillä kiittämättä hyvää\nkäyttäymistäni. Aina Vuokkiniemeltä alkaen tänne johtavat tiet\nolivat niin hyvässä kunnossa, että kaikkialla olisi voinut kulkea\nratsain, jopa hätätilassa rattaillakin. Soilla ja rämeillä oli\nkapulasiltoja, jotka oli tehty jo 1788:n vuoden sodan aikana. Vaikkei\nniitä siitäperin oltu korjattu, ne kuitenkin vielä olivat jotenkin\nhyvät. Siitä näkee, miten kauan puu kestää vedessä. Akonlahdessa\npoikkesin Trohkimon taloon, missä minut vanhana tuttavana\nystävällisesti vastaanotettiin. Sauna pantiin heti lämpiämään,\nhuolimatta siitä, että jo oli sangen myöhäinen hetki; olin näet\nsinä päivänä kulkenut 5 peninkulmaa, 2 ratsain ja 3 jalan. Talo,\njoka edellisellä käynnilläni oli ollut köyhissä oloissa, oli tänä\nvuonna kaskimaistaan saanut paljon rukiita ja teki nyt kahta\nvarakkaamman ja hauskemman vaikutuksen. Seuraavana aamuna läksin\ntäältä Juortanalle Suomen puolelle. Vanha Trohkimon isäntä tuli\noppaakseni ja näytti minulle matkalla lähteen, nimeltä Kultakallio.\nSe oli vähän matkan päässä polulta suon laidassa, josta Trohkimon\nkertomuksen mukaan vettä virtaa kahdelle eri taholle. Tämä lähde\noli nyt miltei kokonaan sammalen peitossa, eikä siinä näyttänyt\nolevan muuta merkillistä kuin nimi, jota Ganander taisi pitää vielä\nmerkillisempänä, kun on ottanut sen teokseensa \"Mythol. Fennica\".\nAinoa, minkä oppaani siitä tiesi oli, ettei se koskaan jäädy ja\nettä se aina sulattaa ympärilleen keräytyvän lumen. -- Juortanalla\naion lopettaa tämän matkakertomuksen, ja minulla on siihen sitä\nsuurempi syy, kun sinne saavuttuani saappaani oli vallan anturatta.\n\n                                                    E. L.\n\n\n\n\nLiite.\n\n\n\n1.\n\nMaisteri Wirzénille Kasanissa.\n\n(Kirjekonsepti.)\n\n\n                                        11 p:nä lokakuuta 1833.\n\nKiitos viime kirjeestäsi syyskuun 2:selta päivältä kuin myös siitä\nehdotuksesta, että joka kuun ensimäisenä postipäivänä tahdot\nkirjoittaa tänne sillä ehdolla, että minä sinulle teen samoin.\nTämä ehdotus oli minulle erittäin tervetullut, vaikka pelkään sinun\nmelkoisesti siinä häviävän, kun näet minun kirjeeni täältä\nerämaan keskustasta eivät saata sinusta tuntua muulta kuin perin\nyksitoikkoisilta ja sisällykseltään köyhiltä, kun sitävastoin\nsinun kirjeidesi jokainen rivi minussa herättää monipuolista\nmielenkiintoa. Mutta sopimus on tehty, kuten sanottu, ja se, joka\nlaiminlyö noudatettavaksi ottamansa velvollisuuden, häntä kuritetaan\nvelttoudestaan siten, että hänen tulee kirjoittaa kaksi kirjettä\nsiinä kuussa, jossa laiminlyöminen on tapahtunut. Jospa usein\nlaiminlöisit ja saisit maksaa sakkoa! Syynä siihen, ettei tämä kirje\nlähde Kajaanista lokakuun _ensimäisenä_ vaan _toisena_ postipäivänä\non eräs läänissä tekemäni tarkastusmatka, johon minulta on kulunut\nlähes kuukauden aika. -- Läksin näet Kajaanista syyskuun 8:ntena\npäivänä ja jatkoin matkaani kruununvouti Vichmannin seurassa\n(kelpo mies näihin seutuihin nähden) Kiannalle, missä 14:ntenä\npäivänä erosin hänestä lähteäkseni Kuhmoon noin 15:n peninkulman\npituisen sydänmaan läpi. Mutta päähäni pälkähti matkustaa Kiannalta\nKuhmoon Arkangelin läänin ja Vuokkiniemen pitäjän kautta, ja tämän\ntuuman toteutinkin. Siellä viivyin syyskuun 24:nteen päivään, ja\ntällä matkalla kokosin koko joukon runoja vanhasta Väinämöisestä,\nLemminkäisestä ja muista. Näillä seuduin asuva kreikanuskoinen\nsuomalainen väestö eroaa mielestäni sangen edullisesti Kajaanin\nläänin rahvaasta. Ollen erittäin vieraanvarainen ja palvelukseen\naltis se lisäksi noudattaa asuinhuoneissaan suurempaa siisteyttä,\nkuin rahvas mainituissa Suomen puolisissa seuduissa. Pirtin lattia\npestään joka lauantai, pöydät, penkit ja tuolit melkein joka päivä.\nLisäksi tämä väestö on niin vilkasta puheessaan ja liikkeissään,\nettä melkein luulisi sen olevan vallan toista kansanrotua kuin\nsuomalaista. Vaatteet eroavat melkoisesti suomalaisen rahvaan\nvaateparresta. Miehillä on paidan päällä eräänlainen mekko eli lyhyt\npaita, joka tavallisesti on tehty sinisestä kankaasta, ja sitten\nvielä tämän päällä sarkakauhtana, jota kuitenkin käytetään ainoastaan\nmatkoilla. Naisilla on omituinen puku, johon kuuluu alusliivi ja\nhame; se pannaan kiinni edestä pitkin hameen pituutta ja hyvin\ntiheään lähellä toisiaan olevilla napeilla. Liikkuessaan ulkona\nheillä on yllään röijy, joka on melkein paljaina hihoina. Päähineenä\nheillä on kämmenen levyinen punainen käärenauha, jonka ylälaidassa\non kultakuteinen raita; tämä nauha kääritään koko pään ympärille ja\nköytetään takaa kiinni nyöreillä. Naitujen vaimojen päähine eroaa\nnaimattomien päähineestä siinä, että sitä peittää eräänlainen myssy,\nkun sitä vastoin tyttöjen; on avoin. Millainen on rahvaan puku niillä\nseuduin? -- Tytöt naitetaan täällä tavallisesti hyvin nuorina,\nusein 13 tai 14 vuoden ikäisinä, ja siitä on seurauksena, että he\nusein ennen aikojaan tulevat vanhan näköisiksi. Mutta nyt keskeytän\njo tämän ja tarjoisin sinulle kernaasti uutisia, jos vaan niitä\ntietäisin. Kun ensi kirjeestäsi saan tietää, onko siellä suomalaisia\nlehtiä, koetan sovittaa antamani tiedot sen mukaan. Ellei siellä\nniitä ole ollenkaan, olen joka kerta, kun luen meidän lehtiä, niistä\nkirjoittava muistiin sellaista, minkä luulen huvittavan teitä ja\ntäyttävä sillä kirjeeni, sillä vieraassa maassa on sentään sangen\nhauskaa saada tietoja kotiseudulta. -- -- -- -- -- --\n\n\n\n2.\n\nRehtori Appelgrenille.\n\n(Ote kirjekonseptista.)\n\n\n    Kiitä häntä [Appelgreniä] kirjastansa,\n    Rustamastansa runosta,\n    Jonka hehki tapasin\n    Tultuani tuonempata,\n    Kuhmossa kulettuani,\n    Kanssa kirkolla Kiannan,\n    Vieläpä etempänäki\n    Yli raukkojen rajojen,\n    Wuokkiniemen pitäjässä,\n    Laulupaikassa paraassa,\n    Maalla mahtavan Venäjän,\n    Josta laukun lastattuna\n    Toin runoja tullessani,\n    Kirjoitettuja kylissä,\n    Talosissa tavatuita,\n    Venehissä veisatuita,\n    Laulajoilla laulatuita;\n    Pannakseni paperille\n    Joko vanhan Väinämöisen\n    Virren töistä viisaista,\n    Joko nuoren Joukahaisen\n    Jouto juonittelemista,\n    Kanssa kauniin Kaukomielen\n    Lieto pojan Lemminkäisen\n    Ainosista askareista,\n    Elikkä seppo Ilmarisen,\n    Takojan ijän ikuisen\n    Sykysyisistä sysistä,\n    Taonnoistansa talvisista,\n    Paahtamistansa pajassa.\n\n\n\n3.\n\nTohtori Cajanderille.\n\n(Kirjekonsepti.)\n\n\n                                          3 p:nä joulukuuta 1833.\n\n-- -- -- Tarkastusmatkallani poikkesin Arkangelin kuvernementtiin,\nmissä j.n.e., jotka nyt olen järjestänyt. Yksistään Väinämöisen\nrunoja minulla on noin 5-6 tuhatta säettä, josta voit päättää, että\ntästä paisuu aimo kokoelma. Aion kuitenkin talvella taas pistäytyä\nArkangelin kuvernementissä, enkä ennen lakkaa runoja keräilemästä,\nkuin niistä saan kokoelman, joka vastaa puolta Homerosta. Hallussani\nolevat runot ovat sisällykseltään kaikki samaa jaksoa, sen mukaan\nmitä muuan ukko minulle osaksi lauloi ja osaksi muuten kertoi\nVäinämöisestä. Niitä runoja on kokonaista 16. Omituinen on\nVäinämöisen runojen loppu. Se kuuluu seuraavasti.\n\n[Seuraa runo Marjatasta ruotsiksi käännettynä.]\n\nVaikka tämä runo onkin sekava, jopa puutteellinenkin, huomaa\nkuitenkin sen viittaavan kristinopin leviämiseen, ja että runossa\nmainittu poika luultavasti oli itse Vapahtaja, ja että Marjatta oli\nNeitsyt Maria.\n\n\n\n4.\n\nProfessori Linsénille.\n\n(Kirjekonsepti.)\n\n\n                                      6 p:nä helmikuuta 1834.\n\nHerra Professorin arvoisan kirjeen kuluneen tammikuun 10:nneltä\npäivältä ynnä siihen liitetyn Kööpenhaminan Kuninkaallisen\nMuinaiskirjallisuuden Seuran (Kongl. Fornskrifts Sällskapet) kirjeen\nvastaanotin viime kuun 28:ntena päivänä. -- Varsin kernaasti olen\njättävä hallussani olevat runot Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nkäytettäväksi; olisin jo aikaisemmin sen tehnyt, ellei toivo saada\netenkin vanhempia runoja uusien lisien kautta täydennetyiksi olisi\nminua siitä pidättänyt. Tämä toivo on osaksi toteutunutkin, sittenkuin\nviime syksynä Arkangelin kuvernementissä onnistuin saamaan melkoisen\nkeräelmän ennen painamattomia mytologisia runoja. Verratessani niitä\nennestään tunnettuihin, heräsi minussa halu järjestää ne yksijaksoiseksi\nkokonaisuudeksi, aikaansaadakseni siten suomalaisessa mytologiassa\njotakin iislantilaista Eddaa vastaavata. Ryhdyinkin heti työhön ja\njatkoin sitä usean viikon jopa kuukauden kuluessa aina jouluun asti,\njolloin minulla oli valmiina aimo nidos Väinämöisen runoja, siten\njärjestettyinä, kuin olin ajatellut. Kiinnitin huomioni etenkin niiden\nurostekojen ajanjärjestykseen, joista runoissa kerrotaan. Tätä tosin\nalussa näytti olevan jotenkin vaikeata huomata, mutta se kävi itse työn\nkuluessa melkoisesti helpommaksi. Lisäksi moniaat suorasanaiset\nkertomukset, joita Arkangelin kuvernementissä kuulin satuina vanhoilta\nihmisiltä ja jotka käsittelivät samoja urostekoja, tarjosivat minulle\njonkunmoista johtoa. Olettaen, ettei herra Professori pane pahaksensa,\nmainitsen tässä lyhyesti kunkin sellaisen runon sisällyksen, jota\nvarten on ollut käytettävänä täydellisiä runoaineksia. Teen tämän\nsiinä järjestyksessä, jota yllämainitussa kokoelmassa olen noudattanut.\n\n_Ensimäinen runo_. Väinämöisen tapaa hänen retkillään muuan\nlappalainen, joka pitkät ajat on kantanut vihaa häntä vastaan.\nLappalainen ampui nuolen häneen, hänen ratsastaessaan vuolaan kosken\npartaalla. Nuoli osui kuitenkin ainoastaan hänen hevoseensa, joka\nkompastui ja veti kaatuessaan Väinämöisen mukaansa koskeen. Virta\nvei hänet mereen, missä hän kauan aikaa ajelehti aaltojen varassa,\nvoimatta päästä maihin ja näkemättä muuta kuin vettä taivaanrantoja\nmyöten.\n\nTähän kokoelmaan kuuluu nyt 16 runoa, joissa on yhteensä vähä yli\n8,000 säkeen. Vaikka sen nyt suuremmalla syyllä kuin ennen koottuja\nkatkelmia, voisi toimittaa painoon, luulen kuitenkin parhaaksi\nlykätä sen ensi kevääksi. Olen näet tänä talvena aikonut tehdä\nuuden matkan Arkangelin kuvernementtiin kirjoittaakseni muistoon\nrunoja useilta kuuluisilta laulajilta, joista viime syksynä\nkuulin puhuttavan, mutta joita en tavannut kotona. Siten saan\nepäilemättä monta lisää kokoelmaan, ja hätiköimistä olisi siis, jos\nnyt jouduttaisi nykyistä kokoelmaa painoon. En kuitenkaan tiedä,\nonko runokatkelmien [Tämän sanan yläpuolelle on konseptiin kirjoitettu:\n\"mytologisten runojen\".] järjestäminen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi\nyhden vai eikö pikemmin useiden tehtävä, koska jälkeentulevaisemme\nmahdollisesti tulevat pitämään sitä yhtä suuressa arvossa kuin\ngöthiläiset kansat Eddaa ja kreikkalaiset ja roomalaiset, ellei\njuuri Homerosta, niin ainakin Hesiodosta. Senpä vuoksi olenkin\naikonut Kirjallisuuden Seuralle jättää käsikirjoitukseni pelkkänä\nehdotuksena, siellä tarkastettavaksi.\n\nNyt paraikaa järjestelen kokoomiani uudenaikaisempia suomalaisia\nrunoja. Koska tämä työ pääasiallisesti on puhtaaksikirjoitusta,\ntoivon pian saavani sen valmiiksi ja olen sitten lähettävä ne\nKirjallisuuden Seuralle.\n\nSitten on aikomukseni ryhtyä painatusta varten järjestämään\nloitsurunoja. Olen huomannut tavan, jolla melkoisesti vähennetyssä\nnidoksessa saan ne painetuiksi. Jokaisessa sellaisessa loitsurunossa\non useita osia, joista muutamat kuuluvat yhteen ainoaan loitsuun;\ntoiset taas ovat yleisiä eli kaikissa loitsuissa yhteisiä. Erityisesti\njokaiseen loitsuun kuuluva on selitys sen pahan synnystä, joka on\nloihdittava pois; yleisiä eli yhteisiä osia ovat taas sellaiset kuin\nesim. useiden jumaluusolentojen puoleen kohotetut rukoukset, mehiläisen\nja löylyn sanat y.m. Ellei tee tätä eroitusta, tulee kussakin\nloitsurunossa maininneeksi nuo yleiset seikat, joten alituisia\ntoisteluja esiintyy ja runot paisuvat liian pitkiksi. Ei Topelius\neivätkä muut ole ottaneet huomioon tätä, minkä vuoksi on tapahtunut,\nettä useita yleisiä lukuja mainitaan jokaisessa runossa joko\nsamanlaisina tai hieman muuttelemalla sanoja, ja tavallisesti jokainen\nniistä puutteellisena. Vahvistusta siihen loihtia sanan johtoon, jonka\nolen esittänyt väitöskirjassani Suomalaisten parantamisista loitsimisen\nkautta, olen nyt saanut siitä, että loitsuruno Arkangelin murteessa\nkutsutaan _luoe_, eikä kuten Savossa _loihto_; ja loitsia on siellä\n_luoa_ ei _loihtia_.\n\nOllen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsen rohkenen tässä\nilmaista sen toivomuksen, että Seura jollakin tavoin osoittaisi\nhuomaavaisuuttaan etevimpiä suomalaisia luonnonrunoilijoita\nkohtaan. Ehkä sopivinta olisi tilata heille jompikumpi tai molemmat\nmaan suomalaisista sanomalehdistä. Täten samalla kertaa heitä\nrohkaistaisiin, ja Seuran pyrkimystä levittämään hyödyllistä\nvalistusta rahvaaseen edistettäisiin. Ei olisi vaikeata mainita\nmuutamia etevimmistä luonnonrunoilijoista, mutta enpä tunne yhtäkään\ntoista, joka enemmän kuin Rautalammilla asuva Korhonen ansaitsisi\nsellaista huomiota.\n\nKööpenhaminan Kuninkaallisen Muinaiskirjallisuuden Seuran erittäin\nkunnioittavaan kirjeeseen olen jo aikaisemmin vastannut.\n\nUseita vanhoja suomalaisia kirjoja olen täällä koonnut, ja olen\nsopivassa tilaisuudessa jättävä ne Seuran huostaan.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES MATKA v. 1834.\n\n\n\n\n[Tällä matkalla, jonka Lönnrot teki huhtikuun jälkimäisellä\npuoliskolla, oli lisäainesten kerääminen jo valmiina olevaan\n\"Runokokoukseen Väinämöisestä\" päätarkoituksena. Venäjän Karjalaan\nLönnrot meni Kiannan kautta ja palasi samaa tietä takaisin käytyään\nrajan takana seuraavissa kylissä: Lonkassa, Vuonnisessa, Jyvälahdessa,\nUhtuessa, Vuokkiniemessä, Tsenassa, Kivijärvessä ja Latvajärvessä.\nSuuren merkityksen sai tämä kun Lönnrot tällöin tapasi Vienan läänin\nparaimman runonlaulajan Arhippa Perttusen. Varsinainen matkakertomus on\nkäännetty vuoden 1835 Helsingfors Morgonbladin numeroista 56-60; Alkuun\non lisätty pari päiväkirjan-otetta, jotka on kirjoitettu vasta v. 1835,\nloppuun taas on liitetty matkaa koskevia kirjeitä ja sitäpaitsi pari\notetta kirjeistä, jotka koskevat erästä Lönnrotin käyntiä Repolassa\nsyksyllä 1834, josta ei ole sen tarkempia tietoja.]\n\n\n\n\n1.\n\n(Alk. suomeksi.)\n\n\n                                 4 Tammista, Sunnuntai [v. 1835].\n\nKiantaa pelätään samati kun muitaki erakko seurakuntia ikäväksi\nasuksella. Mitä lienee kun varsin asuisi, sit' en tieä sanoa, vaan\nhuvaksi näyttää minusta elämä siellä. Eikä myös nykynen Apulainen\nikävätä valittanut. Hän oli kätevä mies, laati viuluja ja muita\nveistöjä, leikkasi nimiä teräkseen sigilleiksi, piti koulua, jossa\noli 3 lasta. Lapset pian yhtäikäset lukevat, veistelevät jousia,\njoilla ampuilevat, luistasivat j.n.e. jotta oli justin kaunis\nheidän menoansa katsella.\n\nKiannalta matkasin ylös Kuusamoa päin noin 5 tahi 6 penikuormaa ja\nolin monessaki talossa matkalla. Pian jokasessa talossa on usiampia\nkirjoja, joita säilytetään päretvasussa pöyällä eli penkillä.\nTavallisimmat kirjat ovat Raamattu, Virsikirja, Gezeliuksen Katekismus\nja muita hengellisiä kirjoja, kanssa Vegeliuksen Postilla. Jos\nheränneiten ilveistä emme puhu, niin on Jumalan palvellus\ntalonpoikasessa kansassa aivan kaunis ja syämmellinen. Muutamassa\ntalossa, 3 penikuormaa kirkosta, olin minä kerran sunnuntaina eillä\npuolisen. Kun talosta ei ollut ketänä, vielä kelinki kehnouelta,\nkirkkoon joutunut, niin piettiin kotona jumalan palvellus. Pirtti oli\navara ja peretki isonen. Väki asettautu peräpenkkiä pitkin istumaan\npöyästä alkain esinnä miehet sitte vaimot ja lapset. Aluksi veisattiin\nkauniilla ei ylen kovalla äänellä muutamia virsiä, Evangeliumin virret.\nVirsikirjoja riitti hyvästi, ettei kaikin paikoin tarvinnut kahtakana\nyhestä veisata. Veisun jälkeen luki pöyän takoa talon vaari saman\npäiväsen saarnan Vegeliuksen Postillasta ynnä Epistolan, Evangeliumin\nja rukouksia. Siitä veisattiin päätökseksi moniahta virsi. Ennen\nJumalan palvellusta olin minä ottanut kirjoitustyötä käsille, vaan sen\nheitin minä ja olisin mielelläni, jos kaikeksi päiväksi, heittänyt niin\nkaunista Jumalan palvellusta kuullakseni.\n\nKylmäsalmessa päätalossa makasin minä yötä. Siinä näytettiin minulle\npoika, joka lapsuuesta alkain oli mykkä ja kuuro. Hän taisi nyt olla\n16 vanha ja näytti terveeltä ja sukkelalta. Kaikenlaisia töitä kuuluu\nhän muien jälkeen osoitelevan ja hyvästiki tekevän. Asian mukaan\nminulta ei ollut hänelle apua.\n\nTalon muori jutteli minulle illalla Kontion peiahista hänen\nnuoruuessansa. Niitä oli oluella ja viinalla päivät rupiamiseen\npietty. Kontion kaaettua toimitettiin kaksi miestä tuojaksi, toista\nkaksi vastaanottajaksi. Näillä välillänsä oli kaiken laisia asian\nmukaisia kyselmiä ja vastaelmia, esinnä pihalla, sitte pirtissä ja\ntaas viimmen pääkalloa viejessä pihalla. Ei niistä päivässä loppua\ntullut, sano muori usiamman kerran kertoessansa. Hän ei kuitenkana\nenää muistanut kun muutamia runoja, sillä runoilla piettiin kaikki\npuheet. Vaan niistä ja muista, joita toisilta laulettiin, olen\nsaanut seuraavat, jotka paremmin kuin muu kirjoitus näyttäköön ja\nselvittäköön miten karhun peiaita piettiin.\n\n    -- -- -- -- -- --\n    -- -- -- -- -- --\n\n(Karhunpyyntirunon katkelmat jätetty tästä pois.)\n\n\n\n\n2.\n\n\n                                    16 Tammista, Perjantai, 1835.\n\nKylmäsalmen Päätalosta matkustin Tormualle, viimeiseen rajalla\nolevaan taloon. Tämä näytti olevan köyhä paikka, sillä aamiaiseksi\noli pantu esille pelkkää pettuleipää. Täällä oli lisäksi lavantauti\nesiintynyt ankarampana kuin tietääkseni missään muualla. Koko talon\nväestä, 13:sta hengestä, oli ainoastaan muuan lapsi jäänyt eloon,\nkaikki muut oli kulkutauti tuhonnut. Nykyiset asujamet olivat\nsittemmin tähän muuttaneet. Täällä kerrottiin, että Kuusamossa\nparaikaa liikkui tauteja, ja talonväki piti itseään onnellisena\nsiitä, että oli niistä onnellisesti päässyt. Äsken oltiin molemmin\npuolin rajaa valitettu poronvarkaudesta, jonka rajan toisella\npuolella asu- vien venäläisten väitettiin tehneen.\n\n\n\n\n3.\n\nMuistiinpanoja matkalta.\n\n\n-- -- Tormualta oli tehtävä vaikeanpuolinen matka Lonkkaan,\nensimäiseen Venäjän puolella olevaan kylään. Tosin väliä ei ollut\nenempää kuin 1/2 peninkulmaa, mutta se oli melkein kokonaan\nummessa. Saavuin sinne vähää ennen iltaa ja poikkesin Martin eli\nMartiskan luo, joksi häntä nimensä diminutiivi- (vähennys-) muotoa\nkäyttäen sanottiin. Jo paljoa aikaisemmin oli häntä minulle mainittu\noivallisena runonlaulajana. Eikä mieheltä puuttunukkaan sanoja,\nvahinko vaan, etteivät ne hänellä olleet paremmassa järjestyksessä.\nEnimmästi hän siirtyi toisesta runosta toiseen, niin että se, minkä\nhäneltä panin muistiin, tosin kelpasi täydentämään ennen keräämiäni,\nmutta ei tarjonnut mitään täydellisiä runoja. Rommipulloni, jonka\nsisällystä hän ahkerasti maisteli, kuten sanoi, vahvistaakseen\nmuistiansa, yhä vaan sekoitti hänen ajatuksiaan. Tästä huolimatta\nhän lauloi minulle loppupuolen tätä sekä kaksi seuraavaa päivää.\nEtenkin viimeisenä päivänä laulaminen sujui huononpuoleisesti. Hänen\nnäet oli vaikea muistaa uusia runoja; sen sijaan hän usein alkoi\nlaulaa samaa, mitä edellisenä päivänä olin häneltä kirjaan pannut.\n\nTämä Martiska oli itsekkin runontekijä. Joku aika sitten hän oli\nistunut vankeudessa, osaksi Kajaanissa, osaksi Oulun vankilassa,\nja oli ollut syytettynä poronvarkaudesta, seikka, joka täällä\nrajaseudulla tiheään saattaa rajanaapurit tekemisiin toistensa\nkanssa. Nyt paraikaa valitettiin yleisesti meidän puolella rajaa,\nettä heti kun porot vaan vähänkin pistävät päätään rajan yli tai\nainoastaan tulevat lähelle sitä, ollaan Venäjän puolella valmiita\npyytämään tai ampumaan ne. Nyt oli vähää ennen rahvaan valitus\ntullut hallituksenkin korviin, minkä johdosta joku (talonpoikien\nkertomuksen mukaan \"ensimäinen mies keisarista\") Keisarillisesta\nSenaatista oli määrätty tutkimaan tätä asianlaitaa. Sillä aikaa,\nja niinkauan kuin tuomio asiassa oli langettamatta tai ei ollut\nvielä tullut tunnetuksi, harjoitettiin tätä poron varkautta entistä\nhurjemmin. Nähdessäni eräässä Lonkan talossa muuanna iltana taaskin\ntuotavan kotia kahta pyydettyä poroa, kysyin, kuinka he rohkenivat\njatkaa tämän ammatin harjoittamista, kun paraillaan entisistä\nvarkauksistaan olivat syytteen alaisina. Nyt on kaikkein paras aika,\nvastattiin, mies se, ken jotain saa käsiinsä, sillä kaikki käy nyt\nentisten kustannuksella, ja entisistä ei tule mitään. --\n\nNäissä rajaseudun poronvarkauksissa on ikävää se asianhaara, että\nmeidän puolella rahvaalla on poroja, mutta Venäjän puolella ei.\nJuuri tämä seikka herättää toisen puolen rahvaassa kahta suuremman\nhalun katsomaan lähelle rajaa tai sen yli eksyneitä porolaumoja\nomistajaa kaipaavaksi saaliiksi. Sen näet ei tarvitse pelätä\nkostoa meidän rahvaan puolelta, ja nostetuista käräjäjutuista ei\ntavallisesti monien lakimutkien vuoksi tule mitään, kuten Lonkan\nmies sanoi, tai jos joskus tulisikin, ei oikeudenhakijan voitto\nkorvaa käräjäkuluja. Ylempänä rajaseuduilla on asianlaita toisin;\nsiellä on kummallakin puolen rajaa asuvilla poronsa, ja kunkin täytyy\npitää huolta siitä, ettei lähimmäiselleen tee sellaista, jota ei\nsoisi toisen hänelle itselleen tekevän. Lonkan tienoilla tosin\njokunen suomalainen talonpoika on koettanut estää noita kuuluisia\nporonvarkauksia siten, että on poronhoito-kumppanikseen ottanut\nvenäläisen talonpojan. Tämä saattaa paremmin pitää silmällä, etteivät\nnaapurikyläläiset tuhoa poroja, mutta tämä ei kuitenkaan voi estää\nmainittuja varkauksia.\n\nMutta palaan Martiskaan. Istuessaan syytettynä poronvarkaudesta\nlinnassa, hän teki runon tästä asiasta. Hän itse lauloi minulle\ntämän runon, vaikka se, kuten hän sanoi ja kuten muutenkin saattaa\nnähdä, on puutteellinen, hän kun näet ei enää muistanut kaikkea,\nminkä sepittämiseen hänellä silloin oli ollut niin runsaasti\njoutoaikaa. Se minkä runosta, sekä itse tekijän että muiden kautta,\njotka ovat muistaneet hajanaisia kohtia, tähän asti olen saanut\nmuistiinpanna, on jotenkin seuraavaa:\n\n    Poron synty on Pohjolasta,\n    Petra laulettu Lapista,\n    Tätä riikki riitelevi,\n    Raja raivoissa elävi.\n      Sykysyllä seikka synty,                    5\n    Talven tullessa tapahtu,\n    Ruotsi tungeksen tukulle,\n    Koko Kuusamon pitäjäs.\n      Paljo maita matkustavat,\n    Kyllä kyytiä tekevät,                       10\n    Hyvin hiihto Hossalainen,\n    Hiihto Huttu huikiasti,\n    Oikarinen oivalailla.\n      Lauttolammille tulevat,\n    Siitä metsähän menevät,                     15\n    \"Mitäpä tässä?\" -- \"ei mitänä\".\n    \"Jälet tässä\", -- \"ei jälistä\",\n    \"Siat tässä\", -- \"ei sioista\".\n    Ylös korpehen kohoovat.\n      Tuossa kumma keksitähän,                  20\n    Petran vasa vaipununna\n    Kahen kallion lomahan.\n      Päivä päätä väännetähän,\n    Sorkkia soristetahan,\n    Turpoakin tuuvitahan                        25\n    Kahen kallion lomasta.\n      Siitä Huttu huuon nosti,\n    Kela toinen kerkiävi,\n    Mit' on kummat kuulumassa,\n    Mitkä ilmoset imehet.                       30\n    Silmät on entiset elolla,\n    Korvat vanhat valmihina,\n    Vielä kello kelvollinen,\n    Yht' on pikkuista vajella,\n    Henkeä poro polonen.                        35\n    \"Tuoppas täll' on tuuli henki,\n    Pane paarmuot ahava\".\n    Kela kellon soittajaksi,\n    Kulkusen kolistajaksi:\n    Kuulu kello Kuusamolle,                     40\n    Kuusivaarahan kulina,\n    Kiannalle kielen lyönti.\n      Siit' on Hutun huima Antti,\n    Vähämielinen Mikittä\n    Vuonisehen päästyänsä                       45\n    Katsellahan kaikki paikat.\n      Huttu katso kaikki paikat,\n    Nuuski nurkkajen taukset,\n    Mit on akkaset ajettu,\n    Tiiron piiat pirskutettu.                   50\n      Kaikki laukkuhun latovi,\n    Mitä missäkin näkevi,\n    Eväs on tarves taipaleella,\n    Moni matkassa tulevi,\n    Tapahtuvi taipaleella.                      55\n      Huttu huimaksi rupesi,\n    Mielettömäksi Mikittä,\n    Kaikkiaan kaheksan miestä,\n    Yhen miehen ympärillä,\n    Sito yöllä yksinäisen,                      60\n    Kesken yötä kehkimättä,\n    Väänti Martin väkkyrälle.\n    \"Lähes nyt Martti matkan päälle\n    Kulkemahan Kuusamohon,\n    Oulun linnahan lujahan,                     65\n    Kuss' ei konsa päivyt paista,\n    Eikä kuuhuet kumota.\"\n      Sano kainu karjalainen,\n    Yhä puoltansa puhuvi,\n    Yhä virkko vierestänsä:                     70\n    \"Kuule Kurvilan isäntä,\n    Jo mie sen sanon toeksi,\n    Kun tuo härkä ammonevi,\n    Jok' on kuollut mennä syyssä,\n    Mennä talvena tapettu,                      75\n    Kun on kuollut Hoiluvalla,\n    Liha syöty, luu jätetty,\n    Talja Sunkuhun sulettu,\n    Laapat kaikki kaupunkihin.\"\n      Jyrki viinoa vetävi,                      80\n    Rajan poikki raukiata,\n    Yöllä viinoa vetävi,\n    Kulettavi kuutamella,\n    Luoksi viinan vierahia.\n      Tuossa tuuma tuumatahan,                  85\n    Annill' on hyvä heponen,\n    Saaha Martti matkan päälle.\n      Jyrki ajo antamahan,\n    Anni riisu rinnuksia,\n    Hevoista on lasettelevi.                    90\n      Ottivat omin lupinen,\n    Martin matkahan panevat,\n    Poron syöjän polkusehen.\n      Jo Ruotsi hyvin elävi,\n    Koko Kuusamo ihastu,                        95\n    Kun on Martti matkan päällä,\n    Poron syöjä polkusessa,\n    Kaikki on naiset naurusuussa,\n    Isännät iloissa mielin.\n      Niin on Martti matkan päällä, 100\n    Karjalainen koilamassa,\n    Kuuksi päiväksi kululla,\n    Iäksi on ilman alla.\n      Kulettavat Kuusamohon,\n    Tuonne tuomarin tupahan,                   105\n    Esivaltojen etehen.\n      Koko Kuusamo kokoutu,\n    Lautamies lakitta seiso\n    Tuolla tuomarin tuvassa.\n    Esivaltojen eessä.                         110\n      Vast' on Martti matkan päällä,\n    Kun on rautohin rakettu,\n    Kokonansa kolmet rauat\n    Yhen miehen ympärillä.\n    Kulkemass' on Kuusamosta,                  115\n    Oulun linnahan lujahan,\n    Enarihin ilkiähän,\n    Joss' ei puuttune porohkat,\n    Ampuvärkit ei vähene.\n      Ain' yhtä ajattelevi,                    120\n    Tämä on kasvanut kaloilla,\n    Veen kaloilla venynyt,\n    Atrioinut ahvenilla,\n    Ei siitä sinä ikänä\n    Kuletettu Kuusamohon.                      125\n      Huttu huimaksi rupesi\n    Lähimmäinen miulla ranni;\n    Tuli vihat viikolliset,\n    Kaukasot ylenkatsannot,\n    Vaikk' oli ennen ystäväni.                 130\n      En minä huolinna hyviä,\n    Jos olen ottanna urakan,\n    Nukuttanut nuoren petran;\n    Sinulle sikiät jäävi,\n    Kaksin vaatimet vasovi,                    135\n    Porot toisen toimittavi.\n      Tuliko surma suutimaton,\n    Kesken yötä kenkimätön,\n    Sian tieän kussa synnyin,\n    Paikan kaiken kussa kasvoin,               140\n    En tieä sitä sioa\n    Kussa kuolo kohtanevi\n    Näillä ouoilla ovilla,\n    Teillä tietämättömillä.\n      Ain' yhtä ajattelevi                     145\n    Luojan luotuja sanoja,\n    Pyhän synnyn säätämiä.\n    Kuu keritä, päivyt päästä,\n    Otava yhä opeta\n    Näiltä mailta vierahilta,                  150\n    Yhä ouoilta ovilta.\n      Jopa tuomari tulevi,\n    Kemin herra kerkiävi,\n    Päästi Martin matkan päältä.\n      Ruotsi nyt tuli tuholle                  155\n    Veionen Venähen voitti.\n    Huttu kulki huikiasti,\n    Alle pöytänsä ajakse,\n    Päähän penkin peittelekse,\n    Itsekseen itettelekse,                     160\n    Parempi olisi ollut,\n    Maata koissa korkiassa.\n    Vähä nyt tulee väkeä,\n    Pieni arvo aartelia,\n    Saatu on saalis suurempiki,                165\n    Vähemmälläki väellä.\n\nLonkasta on neljä peninkulmaa matkaa Vuonniseen. Tällä välillä ei ole\nainoatakaan asuttua paikkaa. Martiska itse tuli minua kyyditsemään,\nja meidän seuraamme tuli kaksi muuta miestä, joiden oli yksityisten\nasiain vuoksi kulkeminen samaa tietä. Läksimme liikkeelle varhain\naamulla ja saavuimme hyvissä ajoin perille. Keskelle kyytiväliä\non rakennettu metsäsauna tulisijoineen matkustajia sekä kalastajia\nvarten, jotka viimemainitut lähellä olevassa järvessä vetävät\nnuottaa. Viivyimme täällä noin tunnin ajan syöttääksemme hevosia.\nSaunaan tehtiin tuli, ja me asetuimme niin hyvin kuin taisimme,\nvalkean ympärille. Pian savu täytti huoneen, eikä siihen paljoa\ntarvittukaan, sillä se oli sekä matala että muuten pieni. Suorana\nei siinä ollenkaan voinut seisoa, vaikka savultakin olisi voinut,\njoka kuitenkin sekin olisi estänyt pystyyn kohoamasta. Siinä söimme\npäivällistä, ja sen jälkeen panin vielä paperille jonkun Martiskan\nrunopätkän, joka nyt vasta johtui hänen mieleensä. Kuta kauemmaksi\nsitten tultiin, sitä vähemmän lunta oli tiellä: Lonkassa, josta\nolimme lähteneet, oli sitä vielä puolen kyynärän vahvuiselta maassa,\nmutta Vuonnisessa maa oli vallan paljaana. Syy siihen on se, että\nVuonninen on Yläkuitin järven rannalla, Lonkka sitä vastoin\nMaanselän harjanteella. Poikkesin Miinan taloon eli Teppanaan, joksi\nsitä myöskin ja tavallisemmin sanotaan. Täällä kaipasin ennen\nmainittua emäntää. [Neljännellä matkalla, ks. edellä.] Puoli vuotta\nsitten kuolema oli temmannut hänet pois vaikeasta lapsivuoteesta.\nMies, joka kertoi hänen kuolemastaan, itki, ja minunkin täytyi\nitkeä. Tämä oli toistettava Tsenaniemessä, kun äiti vielä kerran\nperinpohjin kertoi tyttärensä kuoleman. Hän kertoi, miten sama\ntytär-vainajansa, Teppanan nuori emäntä, kuluneena kesänä oli ollut\npahasti sairaana, niin että kaikki epäilivät hänen paranemistaan.\nPotiessaan hän oli nähnyt unta, jossa kirjava jänis oli näyttäytynyt\nhänelle, muka koko taudin aiheuttajana. Hän oli silloin kysynyt\njänikseltä, eikö se aikonut jättää häntä rauhaan, ja vastaus oli\nkuulunut: Heittänenki nyt, vaan varote toiste tullessani. Tämän\nunen hän oli kertonut äidilleen, joka heti oli selittänyt sen siten\nkuin nyt oli käynyt, nimittäin että seuraava tauti oli vienyt hänen\ntyttärensä manalle. -- Syötyäni Teppanassa välipalaa, jonka isäntä\nitse nyt kantoi pöytään, ja jona oli voita, leipää ja suolattua\nlihaa, ilmoittautui muuan vanha naiseläjä laulamaan muutamia\nrunoja. Niitä ei kuitenkaan ollut useampia kuin että 2 tai 3 tunnin\najassa ehdin panna ne kaikki kirjaan. Sitten kävin Antrein talossa ja\nläksin sitten yöksi tai yön selkään, kuten täällä sanottiin, kylästä\nmatkaan. Lisääntyvä kelirikko pakotti minutkin kiiruhtamaan. Sain\nkyyditsijäkseni keski-ikäisen miehen; hevonen tuntui minusta olevan\nkeski-ikäistä vanhempikin. Matkan päämääränä oli Jyvälahden kylä,\nja sinne kuljimme Yläkuitin jään poikki, joka nyt oli kieränä, kun\nkaikki lumi edellisinä päivänpaisteisina päivinä oli sulanut pois.\nJyvälahti on 4:n peninkulman päässä Vuonnisesta. Läksimme matkaan\nvähää ennen auringonlaskua. Ensin olimme kumpikin jonkun aikaa\nhereillä, ja mies kertoi muun muassa, miten Teppanan isäntä vaimonsa\nkuoltua noin kuukauden ajan oli ollut vallan kuin järjiltään.\nVaikkei hän ennen koskaan ollut maistellut viinaa eikä rommia, oli\nhän äkkiä ruvennut kumpaakin nauttimaan niin runsain määrin kuin\nikinä kykeni, lisäksi tuskin oli puhunut sanaakaan kenenkään toisen\nkanssa sekä syönyt ja nukkunut sangen vähän. Vasta 3-4 viikon\nkuluttua hän oli ehtinyt tointua ja oli silloin palannut entiseen\nraittiiseen elintapaansa. Puhellessamme aurinko laski; näky oli\nerittäin kaunis, koko läntinen taivas kun oli punainen, ja avara,\nsileä jää sen alla kuvasti taivaan hohdetta, ilman että järven pintaa\ntarvitsi pelätä minkään tuulen rikkovan. Siellä täällä etäisyydessä\nhaamoittavat kuusia kasvavat saaret vaan lisäsivät tämän taulun\nkauneutta ja ylensivät sitä vaikutusta, jonka kokonaisuus minuun\nteki. Muutamissa tilaisuuksissa luonnon kauneudet erityisesti meidät\nlumoavat ja vakaavat sielumme, ja tämä tapahtuu tavallisesti\näkkiarvaamatta. Kun varta vasten olen päättänyt nauttia niistä, olen\nharvoin täydelleen voinut sitä tehdä, en ainakaan niin kuin niiden\ntarjoutuessa itsestään. Kun sitten aurinko oli mennyt mailleen,\nja taivaan purppura oli kadonnut tai vaihtunut yön pimeään, jonkun\ntähden siellä täällä tuikahtaessa esiin, kävi niin, että me molemmat,\nsekä kyytimieheni että minä itse, nukahdimme. Vuode ei ollut kaikkein\nmukavimpia, mutta uni ei aina kysy paikan mukavuutta. Olen nähnyt\nhenkilöitä, jotka ovat nukahtaneet satulassa istuessaan ja nukkuen\njatkaneet matkaansa suistumatta alas. Näin uneen vaivuttuamme, oli\nhevosemme ainoa valveilla oleva koko seurassa. Enpä tiedä mikä lie\nollut syynä, sekö, ettei hevonen ymmärtänyt tähtien mukaan ohjata\nkulkuaan oikein, vai se, että sekin tahtoi päästä nukkumaan ja sen\ntähden halusi päästä kotiin. Oli miten oli, mutta ympäri se vaan\noli kääntynyt ja oli herätessämme verkallensa kulussa takaisin\nVuonniseen, sen sijaan, että olisi mennyt Jyvälahtea kohti. Heti\nherättyään mies tuuppasi minua kylkeen ja kysyi: \"missä nyt ollaan?\"\nOmituinen minulle tehty kysymys, sillä kaikkein vähimmin olin nyt\nvalmis vastaamaan siihen muuten kuin että luultavasti olimme\nYläkuittijärven jäällä, sillä huomasinhan heti, ettemme olleet sen\nalla. -- Mutta on luonnollista, että se, joka yhdessä seikassa luulee\nolevansa toista huonompi, usein sellaisessakin seikassa, jonka\nparemmin tietää, kysyy toiselta neuvoa. -- Hänen neuvottomuuttaan\nei kuitenkaan kestänyt kauan. Käännyttyään moneen kertaan ja\nuseilta tahoilta tarkasteltuaan tunnettuja tähtiä hän huomasi hevosen\ntuumat ja käänsi sen toiseen suuntaan. Sen jälkeen hän ei enää\nnukahtanut, vaikka minä taas taisinkin uudestaan torkahtaa. Puoliyön\naikaan tai vähäistä myöhemmin tulimme perille Jyvälahteen, kolkutimme\nerään talon ovelle ja pääsimme sisälle. Kiireesti meille siellä\nsitten laitettiin makuusijat lattialle. Tämän seudun rahvas\nei tee makuusijojaan, meidän rahvaan tavoin, oljista, jotka joka\nilta kannetaan sisään, vaan poronnahoista ja muista vaatteista,\neikä niihin tavallisesti panna peitettä. Pidän kuitenkin enemmän\nmeidän rahvaan olkivuoteista, sillä onpa, kun tavallisesti joka\nilta tuodaan sisään puhtaat, kuivat oljet, ja niiden yli levitetään\npuhdas hursti, etenkin väsyneenä ollen sangen miellyttävää\npaneutua siihen nukkumaan. Paraassa untuvavuoteessa ei voisi nukkua\npahemmin. Oljet pannaan useaan eri paikkaan, niin että kullakin\npariskunnalla, joita varakkaassa talossa monasti on useampia, on\noma makuupaikkansa; sitäpaitsi on naimattomilla miehillä omansa,\nniin naimattomilla naisillakin. Vähän arvokkaammalle vieraalle\ntehdään niinikään erityinen tila pitkän pöydän ääreen; huonommat\nvieraat, etenkin kerjäläiset, saavat tyytyä tuvan ovensuun puoleen.\nVaikka saattaakin olla mukavaa että on, kuten Etelä-Suomessa,\nmuutamia pylväsosastoja kattoon asti päällekkäin ladottuja sänkyjä\nkunkin perheen jäsenen tarpeeseen, pidän kuitenkin enemmän näistä\nlattialle joka kerta uudestaan laadituista olkivuoteista. Ne ovat\nitsessään siistimmät, ja päivällä on koko tupa hauskemman näköinen,\nkun ei siinä näe mitään huonosti kohennettuja tai aivan kohentamatta\njätettyjä vuoteita. Aamulla näet, kun kaikki ovat nousseet, oljet\nkannetaan heti pois ja lattia lakaistaan puhtaaksi. On merkillinen\nero etelä- ja pohjois-suomalaisten asuintupien sisustuksen välillä.\nEdelliseen kuuluu, paitsi jo mainittuja sänkylaitoksia, useita\nkaappeja, kirstuja, vesikorvoja, sankoja, kiuluja, pyttyjä y.m.\nsiellä täällä hajallaan huoneessa. Lattia on usein lian peittämänä,\nkuten käy, kun sitä ei koskaan puhdisteta vedellä. Pöydällä on yhtä\nhaavaa jätteitä aamiaisesta, päivällisestä ja illallisesta, siinä\non huolimattomasti jätettyjä leipäpalasia, lautasia, kalakuppeja,\nj.n.e., jonka ohella itse pöytä harvoin on puhdas. Liedellä on\nkiehumassa ja paistumassa ruokia seuraavaa ateriaa varten. Savossa,\nPohjois-Suomessa, mutta etenkin Pohjois-Karjalassa ovat tuvat vapaat\nkaikesta sellaisesta romusta, lattia on sitä paitsi jotenkin puhdas,\npöydät ja penkit valkeat. Eivät mitkään likaiset kaapit, kirstut,\nkorvot, pytyt y.m. häiritse katsetta, sillä kaikilla sellaisilla\nesineillä on erityinen säilytyshuoneensa (eteinen), jonne ne\nkäyttämisen jälkeen viedään. Erityinen huone (kota) on olemassa\nkeittämistä varten. Näin ollen pitäisi luulla, että asian laita\nolisi päinvastoin, kun näet etelä-suomalaiset, jotka ehdottomasti\novat varakkaammat, myös kotielämässään voisivat paremmin noudattaa\npuhtautta.\n\nJyvälahdesta läksin seuraavana aamuna Uhtueen. Tässä kylässä, joka\non seudun varakkain, on 80 suurimmaksi osaksi hyvin rakennettua\ntaloa. Nimi johtuu Uhutjoesta, joka virtaa kylän läpi. Jyvälahdesta\nlasketaan tänne matkaa kolme peninkulmaa Keskikuitin järven poikki.\nKylä jakautuu oikeastaan neljään osaan, jotka ovat _Lammin pohja,\nMitkala, Ryhjä ja Likopää_, ja puolet siitä on Vuokkiniemen,\ntoinen puoli Paanajärven pitäjää, Uhutjoki näet täällä on mainittujen\npitäjien rajana. Tässä kylässä viivyin koko viikon, enimmäkseen\nuutterasti kirjoitellen muistiin runoja ja lauluja, joita kylän\nsekä miehet että naiset lauloivat. Muuan leski, nimeltä Matro,\nkunnosti itseään ennen muita. Sittenkuin hän puolentoista päivää\noli laulanut, sukankudin kädessään, astui hänen sijaansa toisia,\njotka lauloivat osaksi hänen laulamiensa runojen toisintoja,\nosaksi toisia, uusia. Jo ennemmin, mutta etenkin kolmantena\npäivänä, suorittelin sen ohella tuon tuostakin lääkärin tehtäviä,\nniin että mukaan ottamaani lääkevarastoa oli lähtiessäni sangen\nvähän jäljellä. Tahdoinpa itsekkin tästä lääkärintoimesta saada\njotakin hyötyä, ja minun onnistuikin monesta lääkejauheannoksesta\nsaada vaihteena joku pitkän- tai lyhyenpuoleinen runo. Muunlaista\nmaksua en ottanut, minkä vuoksi ne, jotka eivät osanneet runoja,\nsaivat lääkkeensä ilmaiseksi. Mutta tästä syystä olin vaarassa\nsyödä itseni kuoliaaksi, sillä minne vaan tulin, kannettiin\neteeni ruokaa, ja syödä täytyi joka paikassa, sillä muuten olisi\npantu pahaksi. Vaikka paraillaan oli paasto, ja vaikkei silloin\nmuunuskoisillekaan kernaasti anneta muuta kuin paastoruokaa, ei\nnyt, harvoja paikkoja lukuunottamatta, oltu niin ankaroita eri\nruokalajien suhteen, minkä vuoksi muun muassa sain voita, lihaa ja\nmaitoa syödäkseni. Paastonaikana säilytetään maitoa erityisellä\ntavalla seuraavaan lihan- ja maidonsyönti-aikaan (arkeen). Annetaan\nsen ensin muuttua taalepiimäksi, josta kerma kuoritaan ja tehdään\nvoiksi. Mutta sittenkuin kerma on otettu pois, jäljelle jäänyt osa\neroaa sakeammaksi ja ohuemmaksi aineeksi. Jälkimäisen annetaan juosta\npois, minkä jälkeen sakeampi osa kaadetaan saviruukkuihin, jotka\npannaan kohtalaisen kuumaan uuniin. Siinä se muuttuu jonkunlaiseksi\njuustoksi, ja sitä sanotaan sen jälkeen _rahkamaidoksi_. Viiden tai\nkuuden tunnin kuluttua se otetaan pois uunista, ja sitä kuulutaan\nnyt voitavan säilyttää vaikka puoli vuotta sen pahenematta.\nSellainen rahkamaito on sangen hyvänmakuista, jonka vuoksi olisi\nsuotavaa, että meidänkin rahvas tutustuisi sen valmistamiseen.\n\nMutta palaan lääkäri-praktiikkaani. Ne taudit, joihin etsittiin\nparannusta, olivat paitsi ainaisia pitkällisiä sydänalanvaivoja\n(reväisimiä), joita kaikkialla, minne vaan tulee, on tarpeeksi,\ntiheitä _ophtalmia_- (silmätauti-) tapauksia, sekä muutamia muita\ntauteja, jotka tosin esiintyivät harvemmin. Eräälle 10-vuotiaalle\ntytölle, jonka oikea silmä oli niin pahasti kasvanut, että silmämuna\nkananmunan suuruiseksi tai hieman suuremmaksikin paisuneena oli\npullistunut ulos kuopastaan, täytyi minun toimittaa extirpatio oculi\ns.o. ottaa pois koko silmä. Omituista, että muuan seudun vanha\npuoskarikin oli päättänyt ryhtyä tähän leikkaukseen, johon tytön äiti\nei kuitenkaan ollut voinut suostua. Epäilemättä äiti siinä menetteli\nviisaasti, sillä kun puoskari olisi toimittanut leikkauksensa\ntavallisella puukolla, olisi tulos varmaankin ollut vähemmän tyydyttävä.\nPartaveitsiä, joita meidän rahvas tavallisesti leikkauksiin\nkäyttää, ei täällä ole, kun näet ei kukaan aja partaansa. Minäkin,\nvaikka minulla olikin vähän paremmat leikkausaseet lääkelaukussani,\nryhdyin leikkaukseen vasta pitkän miettimisen jälkeen, kun minun\nseuraavana päivänä täytyi lähteä paikkakunnalta ja jättää potilas\noman onnensa nojaan. Sittemmin olen kuitenkin kotona Kajaanissa\nuhtuelaisilta kuullut, että tyttö on parantunut, ja kun sitäpaitsi\nkaikki, mitä lähtiessäni olin sanonut seuraavasta tulehduksesta,\nmärilletulosta y.m., tarkalleen oli tapahtunut, on varmaa, että\nminulla ensi kerran käydessäni tällä paikkakunnalla, on oleva vielä\npaljoa enemmän potilaita. Nyt, kun olin leikannut pois silmän, äiti\nlankesi kasvoilleen jalkojeni juureen ja ilmaisi iloaan sanoen:\n\"Jumala te oletki, kun nyt minut tästä murehesta päässittä\".\nSellaista kunnianosotusta ei vielä koskaan ole tullut osakseni,\nminkä vuoksi tämä ylennys minusta tuntui vallan oudolta. Kuitenkin\non minun mainitseminen seikka, joka vähentää tämän kunnianosotuksen\narvoa, nimittäin se, että tavallisille kylänloihtijoillekkin ja\ntietäjille välistä omistetaan arvonimi _puolijumala_ ja _puujumala_.\n-- Ikävä tapa, kenties itämaalaista syntyperää on täällä tuo, että\nrahvas lankeaa kasvoilleen maahan tahtoessaan oikein kunnioittaa\njotakuta. Minä en koskaan, minulle sellaista kunniaa osotettaessa,\nole malttanut olla huomauttamatta heille, miten arvotonta ihmisen\non täten alentua, mutta huomautusteni ei ole onnistunut ehkäistä\nnoita kunnianosotuksia. Tämänvuotisten talvimarkkinoiden aikana sain\nviimeksi hävetä erään vuokkiniemeläisen miehen takia, joka juuri\ntäten oli langennut kasvoilleen, ilman että vielä olin ehtinyt saada\nhänet nousemaan ylös, ennenkuin muutamat tuttavani astuivat sisälle\nja saivat siitä aihetta pilaan.\n\nPaitsi runoja, ruokaa ja jumalallista kunnioitusta, jotka\nparantamisillani ja lääkkeilläni Uhtuessa ansaitsin, sain vielä lisäksi\nlahjoina messinkisormuksia ja muita samanlaisia esineitä, jotka\nminulla vieläkin ovat tallella. Tapasin noin 30-vuotiaan vaimon, joka\noli kotoisin Rautalammin pitäjästä Suomesta. Hänen nimensä oli Anni\nja hän oli jo yhdeksän vuotta sitten tullut tähän kylään, missä nyt\nperinpohjin kertoi minulle elämänsä vaiheet, jotka antaisivat aihetta\nvaikka koko romaaniin. Koetanpa, kertomustani venyttämättä, kuvata\nniitä. Hän oli piikana palvellut eräässä talossa Rautalammilla,\nkun kaksi uhtuelaista kulkukauppiasta siitä oli kulkenut maan\neteläisiin osiin. Toinen näistä miehistä oli silloin tarkkaavaisesti\nkatsellut häntä, mutta oli mitään sanomatta seuraavana aamuna taas\nlähtenyt matkaan. Palatessaan keväällä rannikkoseuduilta hän oli\nsovittanut matkansa saman kylän kautta, ja heti kun oli astunut\ntupaan ja huomannut hänet istumassa rukkinsa ääressä kiukaan luona,\noli kavahtanut hänen kaulaansa ja sanonut: \"Nyt meistä ei enää\ntule eroa milloinkaan. Aina viime syksystä, kun läksin täältä, en\nole sinun tähtesi saanut untakaan silmiini.\" Sitten hän oli kehottanut\nhäntä tulemaan mukaansa Venäjälle, siellä antaakseen vihkiä\nitsensä hänen kanssaan. Tyttö sanoi alussa olleensa sangen vähän\ntaipuvainen sellaiseen askeleeseen, mutta kun mies oli uhannut,\nettei ennen lähtisi pois talosta, tyttö viimein oli suostunut.\nMuutamat kulkukauppiaan antamat pienet lahjat olivat saattaneet tytön\nsukulaiset asiaan taipumaan. Näin hän oli seurannut miestä.\n\"Ensi työksemme rajan yli tultuamme\", hän kertoi, \"menimme papin\nluo, joka minut uudestaan kastoi ja vihki yhteen hänen kanssaan.\"\nNyt hän haki esille upeasti kirjaillun punaisen pumasenki-hameen,\njonka mies tätä tilaisuutta varten oli hänelle lahjoittanut. Mutta\nkuten sittemmin pian sain kuulla -- näin hän jatkoi -- oli mieheni\ntäällä kotona ennestään kihloissa toisen kanssa -- hän mainitsi\nnaisen nimen -- joka myöskin asui tässä kylässä, ja jonka edellisenä\npäivänä olin nähnyt. Tämä koetti kaikin tavoin houkutella miestäni\nminulta pois, mutta pitkään aikaan se ei onnistunut. Mutta lopulta\ntuo nainen sai hänet lumotuksi, ettei hän rahtuakaan huolinut\nminusta, vaan seurusteli hänen kanssaan. Kun ei mitään muutosta\nparempaan ollut odotettavissa, matkustin viimein Kemiin ja ilmaisin\nasian ispravnikalle. Seuraus siitä oli tutkistelu, joka päättyi\nniin, että mieheni vietiin sotamieheksi, niin ettei kumpikaan meistä\nsaanut häntä pitää. Hänen kohtalonsa tuntui minusta liikuttavalta,\nehkä vielä enemmän sen vuoksi, että hän itse oli kotoisin tutulta\nsuomalaiselta seudulta. Nyt hänellä oli kaksi lasta, poika ja\ntytär, joista edellistä, Venäjällä syntynyttä, hän ei voinut ottaa\nmukaansa Suomeen; muuten hän sanoi olevansa hyvin halukas palaamaan\nsyntymäseudulleen. Tämä Anni oli kielensä ja kaiken muunkin puolesta\nsiihen määrään muiden seudun naisten kaltainen, etten, erityisesti\nasiasta tietoa saamatta, mitenkään olisi voinut aavistaa hänen olevan\nmuukalaisen seudulla.\n\nEnnenkuin jätän Uhtuen, tahdon vielä mainita, että tämä nykyään\nvarakas, suuri kylä ison vihan aikana Kaarle XII:nnen hallitessa oli\nniin perinpohjin hävitetty, ettei jäänyt ainoatakaan taloa. Tätä\nsotaa sanotaan seudulla _sarkasodaksi_ ja myös _varastussodaksi_.\nEdellinen nimi johtuu siitä, että silloinen Kajaanin viskaali oli\nottanut takavarikkoon venäläistä sarkaa, mikä tapaus juuri aiheutti\ntämän kauhean sodan puhkeamisen näillä rajaseuduilla. Siihen asti\noli eletty ja seurusteltu toistensa kanssa hyvässä naapurisovussa,\nvaikka sota riehui muissa osissa maata; mutta tuon onnettoman\ntavarain-kiinnioton jälkeen muuttuivat olot täälläkin toisiksi.\nJälkimäinen nimi kaiketi viittaa ryöstöihin, joiden takia tämä\nsissisota tuli niin kuuluisaksi. Olemme tottuneet yksipuolisesti\narvostelemaan ja kauhusta värähtämään lukiessamme niitä hävityksiä,\njotka vihollinen silloin meidän puolella toimeenpani, mutta unhotamme\nsilloin enimmästi, ettei meidän väki hiukkaakaan paremmin ja\ninhimillisemmin menetellyt, tultuaan rajan yli vihollisen maahan.\nSamoja kertomuksia kehdossaan kuoliaaksi pistetyistä lapsista,\nraiskatuista naisista, elävältä poltetuista ja toisella tavoin\nhengiltä kidutetuista ihmisistä, joita vanhat ihmiset tietävät\nkertoa vihollisen kauheasta elämöimisestä meillä tänä onnettomana\naikana, kuulee täällä vanhempien henkilöiden kertovan meidän omista\nkansalaisista. Muuan joukkio suomalaisia talonpoikia oli silloin\nlähtenyt rajan yli, ryöstänyt ja polttanut kaikkialla Vuokkiniemessä\nja muissa naapuripitäjissä ja oli silloin hävittänyt Uhtuenkin.\nKylän sanottiin sitten olleen autiona, ja ensimäinen asujan kuuluu\nsittemmin tulleen Kiannan kappelista täältä Kajaanin läänistä. Tämä\nviimemainittu seikka, jos on tosi, olkoon myös todisteena siitä,\nmiten maa tämän sodan jälkeen lienee ollut autiona asujamista, kun\nennen viljavat seudut, pellot ja niityt, sijaiten suuren kalarikkaan\njärven rannalla -- mihin täällä kiinnitetään paljo huomiota\nasuinpaikkaa valittaessa -- eivät voineet saada asukasta lähempää\nkuin Kiannalta, jonne täältä on ainakin kaksitoista peninkulmaa. En\nole saanut selville, mikä tämän partioretken suomalaisen päällikön\nnimi oli. Kuhmossa ja Repolassa muistetaan vielä ne päälliköt, jotka\nsiellä sarkasodan aikana olivat kuuluisimmat. Suomalaisten puolella\noli muuan Olli Kähkönen ja venäläisten puolella eräs Iso-Petri\nniminen mies etevin. Heidän urotöistään tiedetään vielä niin paljon\nkertoa, että kokonaan jätän tämän seikan toiseen kertaan, pitäen\nparempana jatkaa matkaani. -- Uhtuesta tulin jälleen Jyvälahteen,\nmissä oleskelin ainoastaan lyhemmän aikaa, kun minun ei täällä\nonnistunut saada kuin yksi ainoa runonlaulaja, sekin huononpuoleinen.\nRikkaan talollisen Dmitroin luona en nyt voinut käydä, sillä hän\nasuu peninkulman päässä syrjässä kylästä, Enonsuun kosken partaalla,\njoka erottaa toisistaan molemmat Kuittijärvet. Tämä Dmitrei on\nepäilemättä rikkain talonpoika Vuokkiniemen pitäjässä. Hänen\nomaisuuttaan kuulin arvioitavan 10 tuhanneksi ruplaksi, jopa toiset\narvioivat sen 100 tuhanneksi. Sellainen talonpoika ei enää mielellään\nitse lähde kauppamatkoille, vaan saattaa rahansa toisella tavoin\nkorkoa kantamaan. Hän hankkii itselleen monenlaisia tavaroita,\njotka hän kotiseutunsa vähävaraisille osaksi myy puhtaasta rahasta,\nosaksi lainailee. Sitäpaitsi hän käy markkinoilla, ostelee suuria\ntavaravarastoja yhdeltä seudulta, kuljettaa ne toiselle seudulle ja\nmyy. Lisäksi hän lainaa rahoja vasta-alkajille suurta korkoa vastaan.\nTätä korkoa kuulin maksettavan 25-30:neen sadalta, riippuen\nlainanottajan luotettavaisuuden määrästä. Dmitrein suuren rikkauden\nalkuna eli perustuksena kuului olleen kalakauppa. Hän näet asuu\nhyvin kalarikkaalla seudulla ja kuului vuosittain saaneen aika\nkalansaaliin.\n\nJyvälahdesta läksin Vuokkiniemen kirkonkylään, missä poikkesin\nLipposelle, jonka pojat ennestään tunsin. Täällä minulle heti\ntarjottiin 5-6 kuppia \"tsaajua\" (teetä) illalla ja samoin seuraavana\naamuna. Seuraavana päivänä kävin monessa lähitalossa ja panin\nkirjaan runoja niin paljon kuin vain sain. Oppaani vei minut muun\nmuassa erääseen ulkoa päättäen köyhään paikkaan, minkä emäntä, hänen\nvakuutuksensa mukaan, osasi koko joukon hyviä runoja. Mutta olipa\nmahdotonta nyt saada häntä laulamaan; hän esteli huomauttamalla,\nettä nyt oli paastonaika, jolloin hän ei saattanut ryhtyä niin\nturhamaiseen toimeen. Tultuamme sieltä ulos oppaani virkkoi jo heti\nalusta pitäen pelänneensä, ettei vaimo suostuisi laulamaan, sillä hän\noli toista uskoa. Kysyin, mitä toista uskoa. \"Omp' on\", hän vastasi,\n\"kun teillä köyrötyläiset, meilläki senlaisia, jotka pitävät itsiänsä\nmuita pyhempinä.\" Mies kertoi edelleen, että sellaisia lahkoja oli\nkolmea tai neljää eri lajia. Kysyin, mitä eri mielipiteitä heillä\nuskonasioista saattoi olla, mutta en saanut siihen häneltä, kuten\nolin toivonut, selvitystä. Jotakin hän kuitenkin tiesi, nimittäin,\nettä toiset pitävät yksinkertaisia ristejä tarpeeksi pyhinä, toisia\ntaas ne kauhistuttavat, sillä he uskovat ainoastaan kahdella\npoikkipuulla varustettuihin risteihin. Samoin toiset pitävät\ntavallista kirkonkellojen soittamista oikeauskoisuuden mukaisena,\ntoiset taas eivät. Muutamat syövät kalaa paastonkin aikana, kun sitä\nvastoin toiset katsovat sitä paaston ajalla perin epäterveelliseksi\nvatsalle. Hyvin tärkeä seikka tällaisten erivierolaisten mielestä,\njoiksi heitä täällä sanotaan, on, etteivät ristimerkkiä tehdessään\npane peukaloaan etu- ja keskisormea vastaan, kuten papit ja \"papin\nvierolaiset\" tekevät, vaan nimetöntä ja pikkusormea vasten. Tätä\nkolmen sormen toisiinsa liittämistä pidetään muuten kolminaisuuden\nvertauskuvana. Ei yksikään erivierolainen mene kirkkoon papin ollessa\nsiellä, mutta hänen mentyään pois he siellä kyllä käyvät. Joku heistä\nesiintyy silloin pappina ja toimittaa jumalanpalveluksen. Eivät he\nmyöskään anna pappien kastaa lapsia, vihkiä morsiusparia ja haudata\nkuolleita, vaan kaiken tämän heidän omat pappinsa toimittavat.\nKuitenkin he siitä suorittavat maksun papille, joka silloin merkitsee\nkirjoihin ja hyväksyy nämä heidän toimituksensa. Tuoppajärvellä on\nkokonainen luostari, jonka kaikki munkit ovat erivierolaisia. Nämä\nretkeilevät joskus pitäjissä, ja he varsinaisesti näillä seuduilla\nylläpitävät vanhaa uskoa estäen sitä kokonaan häviämästä. Ei yksikään\nerivierolainen suostu syömään samasta vadista kuin sellainen,\njoka lukee itsensä kuuluvaksi yleiseen kirkkoon. Samassa talossa\ntapasi joskus erivieroisia henkilöitä, joiden siis aina on pakko\nsyödä erillään. Eräässä katettiin muulle talon väelle erityinen\npöytä, minulle ja yhdelle ainoalle toiselle miehelle toinen. Kysyin\nmieheltä, miksi hän söi minun pöydässäni eikä muiden kanssa, ja\nsiihen hän vastasi, ettei katsonut maksavan vaivaa \"ruveta heidän\nilvehinsä\" (s.o. kääntyä heidän uskoonsa).\n\nLipposelta tulin \"tsaajulla\", ranskalaisella viinillä ja muilla talon\nhyvillä varoilla kestittynä Tsenaniemeen, missä tapasin jo ennen\nmainitun vanhan Mari-muorin terveenä ja hyvinvoipana. Täälläkin oli\n\"tsaajua\" yllin kyllin. Teetä juotaessa on yleinen tapa, ettei, kuten\nmeillä, sekoiteta sokeria kuppiin, vaan sitä nautitaan erityisesti,\nkuten meillä on tavallista kahvia juotaessa. Korppuja ei ollenkaan\nkäytetä, eikä rahvas itseään varten paastonaikana käytä kermaa,\nvaikka nyt minua varten tuotiin pöydälle kerma-astiakin. Muutamissa\npaikoin oltiin vielä niin tunnollisia, ettei edes käytetty sokeria,\nkun tiedettiin sitä puhdistetun verellä, eikä mitään, mikä vaan on\nollut kosketuksessa veren ja lihan kanssa, sovi käyttää paaston\naikana. Käytettiin hunajaa sokerin asemesta.\n\nTsenaniemessä olin yötä ja panin kirjaan naapurinisännältä Jyrki\nKettuselta useita runoja, kirjoittaen myöhäiseen yöhön. Seuraavana\naamuna jatkoin samaa työtä. En ollut edellisellä matkallani tavannut\nhäntä kotona, muuten olisin jo silloin toimittanut tämän työn. Tämä\nJyrki oli Uudessa Kaarlepyyssä tohtori Topelius vainajalle laulanut,\nkuten kertoi, kokonaista kolme päivää. Minua siis suuresti ihmetytti,\netten Topeliuksen kokoelmasta löytänyt niitäkin, jotka hän nyt lauloi.\nHän selitti minulle kuitenkin asian sanomalla: \"Kuuluupa ne jo teillä\nolevan ennestään petsatoittuna, a miksi niitä uuelleen laulaisin.\"\nHänen laulaessaan serkkunsa Pietari Kettusen tekemää, osalle tämän\nlehden lukijoista kenties jo tuttua laulua, oli saman Pietarin leski,\nMari, läsnä huoneessa ja kuunteli sitä. Kysyin oliko se runon kohta,\njoka koski häntä, totta. Vaikka hän oli vanha, hän tällöin punastui\nsilminnähtävästi ja vastasi: \"Niin totta se on kuin sellaiset seikat\nlauluissa tavallisesti ovat\", joilla sanoilla hän ei runoille yleensä\nnäyttänyt omistavan täyttä historiallista totuutta. \"Mutta\", hän\njatkoi, \"paraat runon kohdat Jyrki kuitenkin on unohtanut, ja niitä\nette saa keneltäkään muulta kuin minulta.\" Sanoin, että tuota laulua\nvielä osataan, jopa hänen syntymäseudullaan Kiimingissäkin, missä\ntodellakin kerran olin kuullut erään kyytimiehen sitä laulavan.\nSilloin hänellä oli paljo kyselemistä minulta syntymäseudustaan,\njosta kuitenkin tiesin sangen vähän. Hän valitti, etteivät hänen\nsukulaisensa moneen vuoteen olleet käyneet häntä tervehtimässä,\nitse hän jo oli liian vanha sinne lähtemään. Hän oli vähällä saada\nkyyneleet silmiinsä, kun virkkoi, ettei nyt enää varmaankaan\nkoskaan saisi nähdä syntymäseutuaan. On kuitenkin mahdotonta,\nettä kukaan kokonaan unhottaisi näitä seutuja, missä ensin on\nnähnyt päivänvalon, kuullut ensimäisen käen keväällä ja metsässä\npoiminut ensimäiset marjat. Vaikka hän oli ollut täällä 40 vuotta,\nsyntymäseudun muisto vaikutti häneen niin syvästi, että hän muutamaksi\nhetkeksi näytti kokonaan siirtyneen sinne. Mutta puhuttuamme taas\nmuista seikoista, sain hänet itsensä laulamaan ne runon kohdat, jotka\nJyrki, kuten hän sanoi, oli unhottanut. Ensin hän ei tahtonut siihen\nsuostua, mutta teki sen kuitenkin lopulta, kun pojatkin häntä olivat\npyytäneet. Nämä kohdat puuttuvat vielä siitä runosta, joka on\npainatettuna tämän lehden viime vuosikerrassa.\n\nTsenaniemestä tulin, siellä päivän viivyttyäni, Kivijärveen,\njoka on 2 1/2 peninkulman päässä. Nyt kävi päinvastoin kuin\nmatkustaessani Lonkasta Vuonniseen. Tähän asti olivat kaikki paikat\nolleet lumesta melkein paljaat, mutta kuta lähemmäksi tulin Kivijärveä,\nsitä paremmaksi kävi keli. Herkesin kokonaan pelkäämästä kelirikkoa,\nja kaduin, etten ollut malttanut viipyä kauempaa Uhtuessa,\nJyvälahdessa ja Vuokkiniemessä. Lunta oli Kivijärvellä vielä\npuoltakyynärää vahvalta. Oltuani lyhyen ajan tässä kylässä, läksin\ntäältä peninkulman matkan päähän syrjään Latvajärveen, missä asuvaa\ntalonisäntää Arhippaa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi. Tämä vanhus\noli nyt 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt\nmuistinsa. Kokonaista kaksi päivää, jopa hieman kolmatta, hän piti\nminua runonkirjoitustyössä. Runot hän lauloi hyvässä järjestyksessä,\njättämättä huomattavia aukkoja, ja useimmat niistä olivat sellaisia,\njoita en ennen muilta ole saanut; epäilen, olisiko niitä enää muualta\nsaatavissa. Hyvin tyytyväinen olin siis päätökseeni käydä hänen\nluonansa. Kuka tietää, olisinko enää toiste tavannut ukkoa elossa, ja\njos hän olisi ehtinyt kuolla, olisi melkoinen osa ikivanhoja runojamme\nhänen kanssaan mennyt hautaan. Ukko innostui, kun välistä tuli\npuhuneeksi lapsuudestaan ja monta vuotta sitten kuolleesta isästään,\njolta hän oli saanut perinnöksi runonsa. \"Kun silloin\", hän sanoi,\n\"Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion ääressä, kas\nsiinä teidän olisi pitänyt olla. Meillä oli apurina muuan lapukkalainen,\nkelpo laulaja hänkin, mutta ei kuitenkaan isävainajani vertainen.\nYökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean ääressä, eikä samaa\nrunoa koskaan kahdesti laulettu. Olin silloin pieni poika ja kuuntelin\nheitä, joten vähitellen opin parhaat laulut. Mutta paljon olen jo\nunhottanut: Pojistani ei tule yhtäkään laulajaa minun kuoltuani, kuten\nminusta isäni jälkeen. Ei enää pidetä vanhoista lauluista niinkuin\nminun lapsuudessani, jolloin niillä oli etusija, tehtiinpä työtä tai\nkokoonnuttiin joutohetkinä kylässä. Tosin kuulin vielä jonkun\nkokouksissa niitä laulavan, etenkin kun on hieman ryypätty, mutta\nharvoin sellaisia, joilla olisi jotakin arvoa. Sen sijaan nuori väki\nnyt laulelee omia rivoja laulujaan, joilla en edes tahtoisi huuliani\nsaastuttaa. Jospa silloin joku, kuten nyt, olisi etsinyt runoja, ei\nhän kahdessa viikossa olisi ehtinyt panna kirjaan edes sitä, minkä\nisäni yksinänsä osasi.\" Näin puhuessaan ukko heltyi niin, että\noli kyyneliin puhkeamaisillaan; minunkin oli vaikea liikutuksetta\nkuunnella hänen kertomustaan noista vanhoista hyvistä ajoista,\nvaikka kyllä, kuten sellaisissa on tavallista, suuri osa ukon jakamaa\nkiitosta perustui yksinomaan hänen mielikuvitukseensa. Ei myöskään\nvielä ole puute vanhoista runoista niin suuri kuin hän arveli, jos\nkohta onkin totta, että ne vähitellen häviämistään häviävät. Vielä\nmeidän päivinämme niitä kuulee, ja ehkäpä vielä muutamia sukupolvia\njälkeemme. Eikä niitä myöskään niin peräti halveksita; päinvastoin\nnuoret ja vanhat niitä kuuntelemat, kun niitä lauletaan. Vaikka\nArhipan talo olikin köyhä, tuntui se minusta hauskemmalta kuin\nmoni varakkaampi. Itse ukko Arhippaa koko talo kunnioitti kuin\nmuinaisaikaista patriarkkaa ainakin, ja sellainen hän oli minunkin\nsilmissäni. Sen ohella hän oli vapaa monesta ennakkoluulosta,\njotka muualla täällä ovat vallitsevina. Hän ja koko talonväki söi\nminun kanssani saman pöydän ääressä, samalla kertaa ja samoista\nastioista, mitä harvassa muussa paikassa on tapahtunut. Mitäpä\nsiis merkitsikään se pieni kömpelyys, jota ukko syödessään osotti!\nHän esim. otti käsin kalan vadista ja pani sen minun lautaselleni.\nKuinka oudolta tämä vanhuksen tarjoamistapa näyttäneekin, ymmärsin\nkuitenkin panna arvoa hänen hyväntahtoisuuteensa. Ruokahalu ei\nsiitä ollenkaan kärsinyt, sillä täällä, kuten myös muissa tämän\nseudun taloissa, pidetään hyvin tarkkaa huolta käsien pesemisestä\nennen ateriaa; tämä peseminen toistetaan aterian jälkeen. Tähän\ntarpeeseen on joka talossa oma pesuastia, joka riippuu orresta tuvan\novensuun puolessa, ja lähellä pesuastiaa on enimmästi pyyhinliina.\nPesuastian alla on suurehko vesisäiliö estämässä lattiaa kastumasta.\nNämä pesuastiat ovat jotakin metallia; puuta, tuohta, j.n.e. talon\nvarallisuuden mukaan.\n\nEhkä jotakuta huvittaa tietää, miten hyvä laulaja käyttäytyy\nlaulaessaan. Kun ei ole toista laulajaa saapuvilla, hän laulaa yksinkin,\nmutta jos laulajia on kaksi, kuten juhlallisempi runonlaulanta vaatii,\nniin he istuvat vastatusten tai vieretysten, tarttuvat toistensa käsiin,\njoko vaan toisella tai molemmin käsin yhtaikaa ja alkavat laulamisen.\nRuumis on laulun kestäessä edes takaisin huojuvassa liikkeessä, niin\nettä näyttää siltä kuin kumpikin vuoroin vetäisi toisen luoksensa.\nToinen laulaa silloin ensin yksin runosäkeen, jonka viime tahtiin toinen\nyhtyy, toistaen sitten uudelleen koko säkeen. Tämän toistamisen kuluessa\ntoisella on hyvää aikaa ajatella seuraavaa säettä, ja näin laulaminen\njatkuu, jokopa sitten lauletaan jo valmista runoa tai ollaan juuri\ntekemässä vallan uutta. Hyvissä kemuissa, missä on useita laulajia\nsaapuvilla, syntyy usein kilpailu heidän välillään. Heidän tuttavansa\nja ystävänsä molemmin puolin lyövät keskenään vetoa siitä, että toinen\nja toinen on voittava vastapuolueen sankarin. Arhippa kertoi\nkyläläistensä täten usein asettaneen hänet kilpailuun eikä muistanut\nkoskaan tulleensa voitetuksi. Mutta kuinka täällä kilpaillaan\nrunonlaulannassa? -- Ei siten kuin tavallisissa kaunotaiteiden\nakatemioissa; palkintoa tai voittoa ei myönnetä sille tulevaksi, joka\nlaulaa paraat laulut, vaan sille, joka kauimmin jaksaa laulaa. Ensin\ntoinen laulaa jonkun runon, sitten hän antaa toiselle aikaa vastata\nsiihen jotenkin yhtä pitkällä. Tämän jälkeen edellinen taas laulaa,\nja näin jatketaan vuoroitellen. Jos toiselta runovarasto loppuu,\ntoisen vielä muistaessa runoja, katsotaan edellinen voitetuksi.\nJos laulajat ovat huononpuoleisia, saa kerrassaan nauraa heidän\nponnistuksilleen saada viimeinen sana. Kilpailu on silloin hyvinkin\nkahden kanan tappelun kaltaista; se luulee olevansa voittaja, joka\nkaakottaa kauimmin. Täällä ovat myös parhaat laulut jo aikoja\nsitten unhotuksiin joutuneet; muistetaan ainoastaan hajanaisia\nseikkoja ja sanoja, joiden avulla koetetaan päästä voittajaksi.\nToinen on hyvien laulajien laita. Se, mitä runossa sanotaan: \"Laulo\npäivät pääksytysten. Yhytysten yöt saneli\", tapahtuu täällä todella,\nja uni lopettaa kilpailun, niin ettei kumpaakaan pidetä, tai että\nkumpaakin pidetään voittajana. Hyvä runonlaulaja alkaa tavallisesti\njotenkin seuraavasti: [Ruotsalainen käännös vastaa jotenkin tarkoin\nVanhan Kalevalan alussa olevaa laulajan alkuvirttä, joten se on\ntähän otettu.]\n\n    Mieleni minun tekevi,\n    Aivoni ajattelevi,\n    Mieli ruveta runoille,\n    Laatiua laulamahan.\n      Veli kulta veikkoseni,                     5\n    Kaunis kielikumppalini!\n    Harvoin yhtehen yhymmä,\n    Saanemma sanelemahan,\n    Näillä raukoilla rajoilla,\n    Polosilla Pohjan mailla;                    10\n    Pannos nyt käsi kätehen,\n    Haka toisehen hakahan.\n    Lauloaksemme hyviä,\n    Parahia pannaksemme;\n    Kuulla noien kultasien,                     15\n    Tietä mielitehtosien,\n    Nuorisossa nousevassa,\n    Kansassa kasuavassa:\n    Noita saatuja sanoja,\n    Virsiä vetelemiä,                           20\n    Vyöltä vanhan Väinämöisen,\n    Alta ahjon Ilmarisen,\n    Päästä kalvan Kaukomielen,\n    Joukahaisen jousen tiestä,\n    Pohjan peltojen periltä,                    25\n    Kalevalan kankahilta.\n      Niit' ennen isoni laulo,\n    Kirvesvartta vuollessansa.\n    Niitä äitini opetti,\n    Niitä eukko neuotteli,                      30\n    Keträvartta kiertessänsä,\n    Väätessänsä värttinätä.\n      Viel' on muitaki sanoja.\n    Ongelmoita oppimia,\n    Tievieristä tempomia,                       35\n    Kanervoista katkomia,\n    Risukoista riipomia.\n    Vesoista vetelemiä.\n    Paimenessa käyessäni,\n    Lassa karjan katsannossa.                   40\n    Metisillä mättähillä.\n    Kultasilla kunnahilla\n    Mustan Muurikin jälessä\n    Kimmon kirjavan keralla.\n      Sieltä sain sa'an sanoja.                 45\n    Tuhat virren tutkelmoita;\n    Ne virret kerälle käärin.\n    Sovittelin sommelolle:\n    Kerän pistin kelkkahani,\n    Sommelon rekoseheni.                        50\n    Viikon on virteni vilussa,\n    Kanan kaihossa siasnut:\n    tuonen vilusta virret.\n    Laulut kaikki pakkasesta,\n    Rahin rautasen nenähän.                     55\n    Petäjäisen pienan päähän.\n    Alle kuulan kurkihirren,\n    Alle kaunihin katoksen,\n    Keritellen pään kerältä,\n    Saahen solmun sommelolta.                   60\n      Niin laulan hyvänki virren,\n    Kaunihinki kalkuttelen,\n    Ruualta rukihiselta,\n    Oluelta otraselta.\n    Kun ei oo olutta luona,                     65\n    Tahi taaria tähellä;\n    Laulan suulta laihemmalta,\n    Vetoselta vierettelen,\n    Kuulun iltani kuluksi,\n    Vähän päivän päätteheksi;                   70\n    Vaiko aamun alkeheksi,\n    Huomeneni huopeheksi?\n\nTullessani Arhipalle, muuan talon pikkulapsista oli viimeisillään.\nNiinhyvin minä kuin hekin pitivät kaikkea lääkkeiden nauttimista jo\nturhana. Minulta kysyttiin, miksi luulin tautia, _Jumalanko taudiksi_\nvai _poiken luomaksi_ (ilkeiden ihmisten noitumisen aikaansaamaksi).\nSanoin luulevani sitä edelliseksi, ja siihen luuloon he itsekkin\nnäyttivät kallistuvan. Illalla me muut panimme maata, mutta äiti jäi\nvalvomaan lapsen vuoteen ääreen. Nukuttuani vähän aikaa minut herätti\nkimakka, syvästi liikuttava ja korvia vihlova itkulaulu, jonka äiti\nviritti lapsen heitettyä henkensä. Unta ei enää voinut ajatellakkaan,\nvaan sen sijaan, miten saattoi pelastaa korvakalvonsa. Niin kauan tämä\nvielä kävi laatuun, kun äiti yksin lauloi ja itki; mutta ei kestänyt\nkauan, ennenkuin naapuritalosta noudettiin varta vasten tilattu\nitkijä-nainen, jonka ääni kimakkuudessa seitsemin kerroin voitti äidin\näänen. Äiti ja tämä nainen pitelivät nyt toisiaan kiinni kaulasta, ja\ntäten syleillen toisiaan he lauloivat minkä jaksoivat. Viimein ruumis\npestiin haalealla vedellä, pyyhittiin koivunlehvillä ja pantiin\nsitten puhtaaseen liinavaatteeseen. Suu peitettiin puhtaalla\npalttinatilkulla ja jalat niinikään samanlaisilla. Vyötäisille\nsidottiin nyöri, muka vyöksi, sillä on tavallista, että lyhemmillekin\nretkille lähdettäessä kuin ikäisyyteen, vyö sidotaan miehustalle.\nKoko tämä aika kaiutettiin yhä toistamiseen tuota tuskallista\nitkulaulua, jolloin äiti ja muut itkijättäret (päivällä niitä näet\noli useampia) aina halasivat jotakin henkilöä, joko toinen toistaan,\nArhippa-vanhusta tai jotakin muuta perheen jäsentä. Ainoastaan minua\nsäästettiin näistä halailuista. Ukko Arhippa kehotti moneen kertaan\näitiä herkeämään, mutta turhaan. Koko päivän kesti tätä itkulaulua.\nTällaista surun ilmaisemista sanotaan täällä _virren itkemiseksi_,\nja itse laulu on nimeltään _itkuvirsi_. -- Mutta virsien sisällys\nminun täytyy jättää toiseen kertaan.\n\n\n\n\nLiite.\n\n\n\n1.\n\nLehtori Keckmanille.\n\n(Kirjekonsepti; alk. suomeksi.)\n\n\n                                           1 p:nä toukokuuta 1834.\n\nMyöhistynytpä kyllä on Helsinkiin lähtöni. Vaan en ole vielä tähän\nastik saattanut lähtiä moninaisten syiden tähden. Ensimmäisnä syynä\noli että Virkani vahvistus kirjan Huhtikuun alussa saatuani piti\nvalanteolla Oulussa käydä. Kun itse tietänet, niin siitä kaupungista\nei tule paluuta noin 2:n viikon sisässä. Sitte olin epätuumanen, joko\nheti lähtiä Helsinkiin tahi ensin Arkangelin lääniin uusia runoja\nkokoelemaan. Jälkimmäinen tuuma näytti paremmaksi, enkä kadukkaan,\njotta niin näytti. 13:na päivänä Huhtikuuta läksin täältä sinne\nmatkaamaan, 15:nä olin Kiannan pappilassa, 17:nätoista tulin\nensimmäiseen Venähen kylään rajan taaksi. Tässä kylässä, Lonkka\nnimeltänsä, kirjottelin runoja puolen kolmatta päivää. 20:na läksin\nsiitä Vuoniseen 40:tä virstaa pitkää taivalta vaeltamaan. Vuonisessa\niltapäivällä kirjottelin moniaita runoja ja vielä samana päivänä\nmenin 30 virstaa eillen Jyvälahden kylään, joka on 30 virstaa\nylempänä Vuokkiniemen kirkkoa. Yön siinä maattuani läksin toisella\npäivällä varahin Uhtuvan kylään, johonka vielä samana päivänä\n21:nä Huhtikuuta peräytyin. Uhtuvan kylä on kooltansa paljoa\nsuurempi Kajanin kaupunkia. Siinä kirjottelin lauluja 3:me päivää,\nsekä mies- että naisväeltä ja läksin 23:na p. jälille Jyvälahden\nkautta Vuokkiniemen kylään. Samana päivänä kirjotin muutaman laulun\nJyvälahdesta, joka myös on suurenlainen kylä. Illalla myöhään\nVuokkiniemeen tultuani siinä lepäsin yön. Aamulla jälestä kävelin\nkylässä ja kirjottelin lauluja mitä sain. Iltapuolella 24:tenä läksin\nsiitä Tsenaan, josta vielä samana päivänä (ja toisen aamulla) aina\niltaan asti kirjotin runoja. Seuraavalla aamulla varakin läksin\nsiitä Kivijärveen, jossa vaan muutin hevoista ja peräytyäkseni\nLatvajärveen. Sinne tulin 25:nä p. Huuhtik. ja kirjottelin siinä sinä\nja toisena päivänä aivan yheltä (mieheltä) 80:n vuoden vanhalta\nukolta kaikenlaisia runoja. 27:nä päivänä, joka oli Sunnuntai,\nlaitin sanan kylään kokoutumaan akkaväen kirjotuksillani. Tupa\ntulikin pian täytetyksi ja ison kattilan theevettä keitettyäni josta\nsai, jolla suinki suu oli, laulettiin siinä aina iltapuoliksi.\nTästä palautuin minä, rajan poikitse Suomeen, vietin 28:n päivän\nKiannan pappilassa, Saksan luonna ja tulin siitä kyllä vaikialla\nkelillä (säiden liihen) parahana säiden liiheen aikana Kajaaniin,\naivin eiläispäivänä. Nyt olet kyllä kuullut vaelluksistani, vaan\nmitäs siitä? -- ei mitääkään. Kun tietänet että kaikissa Venäjän\nkylissä asutaan tukulta, Uhtuvassa esimerkiksi päälle 80:n talossa\nyksillä pelloilla, samon Vuokkiniemessä ja Jyvälahdessaki etc. niin\narvannet että mahto näillä matkoilla runoja keräytyä. Väinämöisestä\non äiä kaikenlaisia uusia ja parannuksia vanhoi. Aivan hyvä oli\nettei niitä entisiä ennen tullut präntätyksi. Naisväeltä kirjotin\nmonia _Vaikertoja_ tahi miksikä kutsuisit niitä lauluja joita muissa\nkielissä Balladeiksi sanotaan -- saat kyllä nähä ne hetiki. Ylehensä\nkirjotin tällä tiellä 2 kirjaa paperia täyteen. Kaikilla matkoillani\nen ole tavannut parempata laulajata kun 1828 Johana Kainulaista\nKesälahdessa ja tällä reisulla Arhippa Latvajärvessä. Eillisellen\nannon minä sillon varani mukaan 1 Ruplan ja jälkimmäiselle nyt 3 1/2\nRiksiä Pankkoossa, vaan jos olisin varakkaampi, vielä mä heille\nantaisin kunnia palkinnoksi vaikka 20 Ruplata kummallenki. Nyt\nolen minä myös luvan saanut Helsinkiin tullakseni, vaan nyt ei ole\nlähdennöstä ennenkun tulevan viikon loppupuolella. Jos lähtisin\nennen niin olis varattava että saisin vuottaa Toivolassa Kuopion\ntällä puolella viikkokauden, koska 5:n virstainen salmi, jota sieltä\nKelloniemeen yli kuletaan ei vielä taida olla sula, eikä enää\nhevosellakaan ajettava. Sentähden olen aikonut lähtiä, noin 9:nä oli\n10:nä päivänä täältä ja taidan Helsingissä olla keskellä Toukokuuta.\nJos sinulla itsellä niin lienee siaa että siinä asuisin olisi ainaki\nkaikista paras sihen tulla, vaan muuten olisi aivan hyvä jos tulisin\nasumaan likellä sinua. Hyvä olisi se sen tähden että saataisi yhdessä\nsuorita Väinämöisen runoja yhteen, jossa ainaki näitä vasta\nsaatuja niihin entisiin liittäissä menne 2:si viikkoa. Myös taidan\nHelsinkissä kirjottaa kaikki muutki runot selväksi präntättää.\n\n\n\n\n2.\n\nApteekkari Skogmanille.\n\n(Kirjekonsepti.)\n\n\n                                        20 p:nä marraskuuta 1834.\n\nKiitos kirjeestäsi, jonka palatessani Kuhmon ja Repolan pitäjistä\nVenäjän puolelta vastaanotin. Matkustin mainituille seuduille jo\nviime avoveden aikana ja tarkastelin paitsi rokotusta kaikenlaista\nmuuta, niin että jäät ehtivät sekä vahvistua että tulla lumen\npeittämiksi. Koska matkani alku sattui kekrin aikaan, niin saatat\narvata, etten kärsinyt mitään puutetta ja enpä totisesti ole nähnyt\ntätä maata niin varakkaana ennen, kuin tällä kerralla. Rahvaan\nkekriolut ei kuitenkaan ollut kiitosta ansaitsevaa, siitä näet\nyleensä puuttui humalaa. Minä puolestani pääsin asiasta siten, etten\njuonut, mutta toisin oli tsaajun (teen) laita Repolan pappilassa.\nSaatat tästä luotettavasta viime päivänä tapahtunutta teenjuontia\nkuvaavasta kertomuksesta päättää, missä määrin sitä edellisinä\npäivinä harjoitettiin: aamulla 6 kuppia teetä, 4 kuppia kahvia\npappilassa (aamupäivällä); aamiaisen jälkeen pyydetty talollisen\nTahvosen luo, missä join 4 kuppia teetä, 8 kuppia kahvia; heti\npäivällisien jälkeen (jäähyväisien edellä) taaskin 6 kuppia teetä,\ntaaskin pappilassa. Herra tietää, mitä vielä olisi voinut nauttia\nillalla, ellen olisi sitä ennen lähtenyt pois vieden mukaani\nsen kokemuksen, että kaikkia se vatsa parka saakin kestää. --\nEnemmän toiste, kun minulla parin viikon päästä on kunnia omassa\npersoonassani tulla kunniatervehdykselle. Mitä tulee maksettavaksi\nmäärättyihin rahoihin, niin anna niiden olla siellä, kunnes palaan,\nellet mahdollisesti jo ole jättänyt niitä Wichmannin asiamiehelle;\nennen matkaani näet otin vähän rahoja Wichmannilta ja pyysin häntä\nottamaan korvausta rahatoimikamarista, jos siellä on minulle\nmaksettavaksi määrättyjä rahoja. Tervehdi nyt ennen muita perin\nmiellyttävää perhettäsi ja sitä lähinnä -- -- --\n\n\n\n3.\n\nLehtori Keckmanille.\n\n(Alk. suomeksi.)\n\n\n                                        [Kajaani,] 6 Helmistä 1835.\n\n-- -- -- -- -- -- --\n\nKerta sitte Helsingistä tultuani käpäsin taas tänä syyssä Venäjänki\npuolella Repolan pitäjässä lisännyksiä [nim. runoja] saamassa, josta\njo ehkä ennen lienen kirjottanut.\n\n-- -- -- -- -- -- --\n\n\n\n\n\n\nKUUDES MATKA v. 1835.\n\n\n\n\n[Kalevalan valmiiksi saatuansa ei Lönnrot joutanut lepäämään,\npäinvastoin hän entistä suuremmalla innolla jatkoi tehtäväänsä, jonka\nmerkityksen yhä selvemmin alkoi ymmärtää. Huhtikuussa v. 1835 hän\nteki sen laajan kiertomatkan, josta seuraavilla lehdillä kerrotaan,\nvenäjän-karjalaisen asutuksen itärajalle, kulkien Kuhmosta Repolan\nkautta Rukajärveen, sieltä pitkin Tsirkkakemiä Jyskyjärveen, Uhtueen,\nJyvälahteen, Vuokkiniemeen ja vihdoin Kiannan kautta kotiin. --\nLiitteeksi on pantu muutamia otteita kirjeistä, joista näkyy, että\nLönnrot elokuun lopussa 1835 käväisi Lapukassa Venäjän puolella.]\n\n\n\n\n1.\n\nLehtori Keckmanille.\n\n(Alk. suomeksi.)\n\n\n                                   Kuhmosta, 12 Huhtikuuta 1835.\n\nR. Y. Jo viikon eellä lähin Kajaanista aikomisella keliliiheeksi\nVenäjän puolelle päästä. Rospuutta on kyllä joutumassa, vaan\nmatkani ei ole vielä Kuhmon pappilasta etemmä joutunna. Enkä varsin\nhitaisuuttanikan sihen syytä, koska olen heikon sairaan tähen\nviipynyt moniahan päivän ja ilman sitä tuoretta rokkoeste-ainetta\ntäällä vaksinoitusta lapsista Venäjälle vieäkseni uotellut, jota\nRepolan pappi millon sanallisesti, kullon kirjallisesti on minun\nsinne laittamaan pyytänyt. Ja eipä täällä juuri ikävässä ole\nelettykänä. Esinnä alkuviikosta kulin pappien matkoa kinkerillä\npitkin rajakyliä Venäjätä vastoin. Siellä satuin muutamia runoja\nsaamaan Venäjän miehiltä, jotka heiän puolelta olivat kinkerille\ntulleet. Loppuviikon olen hartaasti Kuhmon pappilassa korttia\nlyönyt kolmen papin, Sotkamon Nimismiehen, Pitäjän kirjottajan ja\nmuien kanssa. Vaan loppu hyvistäki häistä ja nyt puolisen jälkeen\ntäytyy lähteä matkalle Repolaan. Keli on kylläki kehno, tiet vieläi\nkehnommat, matka 7 penik. Repolan kirkolle, jonne kuitenki aion\npäästä jos hiihtomalla kulkisin. Ja hiihtoa sitä pitäneeki, sillä\nhevoista kuuluu joka askelessa puottelevan. Nyt vaan eillä kirjotan\nSinulle tervehyksiä, koska Sotk. Nimismiehen paluumatkassa saan\nkirjani hyvin Kajaaniin ja sieltä Sinulle kulkemaan. Viimmen en\ntainnut muistaa pyytää Sinua ennen pränttäämistä tarkoin joka Runon\npäälliskirjotusta parantamaan, jotka kyllä parannusta tarvitsevat.\nJos, mitä Esipuheen tapasessa Runo-opista on kirjotettu, tahottaisi\ntäyellisemmästi, niin olisin senki vasta tekevä. Aion esinnä\nmainitusta opista Helsingf. Morgonbladiin ruotsiksi kirjottua, eikä\nolisi tainnut haitatakkana, vaan kuluupa se aika ilmanki kaikkiin\nennättämätä. Mutta kirjotappa Sinä, sillä meiän Herrasrunojat,\nitse Juteiniki, ovat paljo syrjäytyneet oikiasta runolaausta ja\ntarvitsisivat muistutettaa. -- Mitäs Sinusta on nimi Kalevala?\nSaatta, jos tahtonetta, toisenki antaa. Ouolta taitaa kirjotus laatu\n_vempelen, kantelessa_ näyttää, mutta minusta senlaisia sanoja\ntaivutetaan 2:hellaki tavalla: 1:ksi _vempele, -leen, -leelle_, 2:ksi\n_vemmel (vempeli), -len, -lelle_. Senlaisia sanoja kun _taivas_\nlienee alusta alkain sanottu: _taivahi, taivahen_ (contr. _taivaan_),\ntaivahehen (taivahesen, taivasehen, taivaaseen j.n.e.). --\nArkiiviin tulevia alkukirjotuksia en tainut kaikkia lähettää, sillä\nmonia vanhoja runoja oli uuempien kanssa yksille paperilehille\nkirjotettu, enkä tainnut niitä jälkimmäisiä vielä käsistäni antaa.\n\nEmpä nyt enemmän ennätäkkänä, vaan pyyän Sinun tervehtämään muitaki\nja kirjottamaan minulle, niin Venäjän puolelta kotiin tultuani tahon\nvastata. Veljellisesti ja ystävällisesti\n\n                                                  Elias Lönnrot.\n\n\n\n\n2.\n\n[Päiväkirjasta; alk. suomeksi.]\n\n\n                                     Rukajärvellä 21 Huhtik. 1835.\n                                          Pääsiäistiistaina.\n\n-- Patvaskoita pitää sen eisti [häämenoissa], jotta ei pahat inehmiset\nrikottaisi vihkiparin väliä. He mahillaan se estetään.\n\nVasta eräs vuosi jälillä on pappiloilla Venähellä annettu maita\nviljeltää. Heissä vaan harvoin on itsessä viljeliätä, sillä\npalkkaväki on kallis. Maksetak 100 ruplaa vuoessa miehelle. Sen\neisti vuokratah he maa toisille, saavat tavallisesti 3:annen osan\ntulosta. Maita pappiloille pantaessa otettih parahat pellot, parahat\nniittynurmet kylästä, kysymättä ken heitä ennen viljeli. Erähissä\npaikoissa tuli sillä moni ennen maista rikas talonpoika köyhäksi.\nVaan vääryyttä heille osotetuksi he eivät voi valittaa, sillä kaikki\nmaa on Keisarin, heillä vaan viljellys-, ei omistus-oikeus.\n\nTäällä Rukajärvessä noustah vuotehelta k. 5:en eli 6:en rajoilla.\nLaaitah tuli pätsih. Sinne jo laatiessa työnnetäh suuria ympyriälöisiä\nkiviä kuumistumaan, niin niillä kivitetäh lehmän hauetvesi.\nKaikenlainen keittäminen mahto ennen vanhaan semmoisella kivittämisellä\ntapahtua. Ja tästä lienee sana _keittää_ syntynyt, joka alusta mahto\nolla _kivittää_. Sitte näyttää liitteillä kupusioilla kivillä\nkeitetyksi, josta sana _pata_ on rotinut, koska _paaella_ keit[ettii]n.\nSamati on myös sana _paistaa_ paaesta tullut (paaista).\n\nPirtin lämmitä pantua leivotah kalikoita, sultsinoita, piiroita,\nkakkaroita j.n.e. päiväksi syöä. Kalikat leivota[a]n noin 2 linian\npaksuiksi kuoriloiksi, joihin sitte pannaan otrasuurimoista ja\nmaiosta laaittu puuro syämehen. Kuoren ääret taivutetaan ylös ja\nniin pannaan uuniin. Sultsinat taputetaan vielä mohuemiksi, jos 1/2\nlinian paksuiksi, ja paistetaan. Ne ovat vehnäistä. Kaikki leipomiset\nuunista otettua kastellaan kvaasilla [Venäläiseen tapaan laitettua\nkaljaa], ja kalikkoihin pannah vielä maitovoietta keselle. Sultsinat\nennen syötöä taivutetaan toinen puoli toisen päällä ja keselle\npannah suurimoista, vehnästä ja maiosta keitettyä (paksunlaista)\npuuroa. Ilman näitä teoksia laitetah rokkaa (liha- eli kalarokkaa),\nmaitokeittoa, kalaa, lihaa, siroa, voita murkkinaksi. Sitte lakeisen\nsulettua laitetaan kahvet ja tsaajut, josta juoah usiammat kupit\nperätysten. Sitte murkkina. Koko päivänä sittä ei nautittu mitänä\nennen k. 6 iltoa, jona taasen juoah tsoajua, ja sen jälkiin\niltaista. Pirtin lämmitysaika on kyllä vaivaloinen, sillä heiän\npienet pertit täytyvät savulla, jotta ovi pitää aukaista ja huone\nvilustua. Vasta viimmen 3 eli 4 tiiman jälestä soahan läheinen\nkiinni. Erivierolaiset pitäis kieltä[ä] unelleen rupiamasta, jos mitä\nennen on saisi suatakkin. Nyt justin tapahtu, että pappi kylästä\nvähän vesselässä (= iloisella tuulella) tultuaan teki ristin erähän\nerivierolaisen kasvoilla sormet hänen tavalla pannen. Mies suuttu\ntästä, jotta vähän oli tappelo tulla.\n\nNyt vasta tulin tansista eli täällä niin nimitetystä _kisasta_.\nPieni pirtti oli vuokrattu 2:hella krossalla itsekultaki mieheltä.\nSe pian täyty. Venäjän pajahusten laulamiseen kisattiin minun\nviipyessäni jo 3:llaki tavalla. 1. Sinä nimellistä, jossa parittaan\nkun katrilliin oli väki ensin asettaunut. 2 ja 2 paria oli aina yhtä\nhaavaa liikkeellä. Vuoroin he lattian toiselta puolelta etenivät\ntoiselle puolelle, pujoittautuen toistensa ohi; tällöin naiset\nkulkivat keskeltä, ja miehet oikeata puolta naisensa ohi. Tämä tehtiin\nuseita kertoja, ja sillä aikaa kukin mies tanssia käännähteli\nomaa naistansa vastaan, joka mikäli mahdollista oli, pysyi liikkumatta\npaikallaan. Lopuksi pyörähyteltiin hänen kanssaan, kaksi muuta\nvastakkaista paria astui äsken tanssineiden sijaan, ja näin\njatkettiin pitkin tanssijapiiriä niinkuin purpurissa. [Tämän kisan\nkuvaus kirjoitettu ruotsiksi paitsi ensi lausetta.] 2. Käsivetellystä,\njota samati pajahtamiseen kisattiin. Siinä vaan yksi pari erittäin\ntuli lattialle vastatusten lähelle toinen toistaan. Ensin otti\nkavaljeri oikialla käellään naisen vasemen, vei häntä erähän\naskelen vasemella puolella naista kävellen, muutti sittä puuttuen\nitse vasemella naisen oikiaan käteen viejen häntä jälelle oikialla\npuolella naista astuellen ja niin usiammat kerrat, siksi kun heitti.\n3. _Kruga_ nimellistä, jossa ensin asettauttiin tarhaksi. Siitä\nmuuttautettih monella tavalla. Yhestä puolesta alettih esinnä, tultih\ntoiselle puolelle, mentih nostettuin kätten alatse ulkopuolella,\ntultih välistit selin sisälle seisomaan, välistä erottih, pari mentih\nulkopuolelta toisia ja tultih taasen yhteen. Terävään näitä ei\nkisattu, jos ei ensimäistä, jossa välistä kyllä ohta ortehen kolahti\njos ei pää lakehen päässyt. Koko kisa tahto saaha kyllä surullisen\nlopun. Akka koukulla tuli kotihin. Mitä rasboinikoita (rosvoja)\ntänne on huonehesen saanut. Hänen tietämättä oli mies huoneen\nvuokrannut. Hän taluttiin ulos ja kisattiin uuelleen, kun esinnä\nnaiset ennättivät jällen kokouta, jotka ensi häässä juostih ulos.\nVälistä otti nainen miehen, välistä mies naisen kisaan. Lempisanoja\nviskaeltiin sinne tänne parien välillä kun paremmissaki. Minulla\noli fleiti muassa, jolla minäki soittelin lauluja. Eikä näyttänyt\nsillä suurta erotusta olevan mitä soitti, kaikkien laulujenki mukaan\nkisattik. Muitaki kisoja sanottik vielä äiä olevan, vaan niitä nyt\nei kisattu. Polskia, kontria j.n.e., joita meiän rahvas kisaa täällä\nei. Naiset oltili kaikki paitahiemoisillah, joko sitte paiat punaset\neli valkoiset. Paian päällä oli hamet liivin kera yhteen ommeltu\neli leikattuki, vaikka liiviksi sitä ei hyvästi taitaisi sanoakkana\nkoska hamehesta voan kävi kun muutki kannattimet eli viilekkeet kaksi\ntuuman eli paremman levyistä rihmaa olkien ylitse. Pää oli jokaisella\npalmikoilla ja palmikosta heilu selkeä myöten 1/2 kyynärän pituinen\nja l 1/2 tuuman levyinen silkkinen rihma alas. Muuten oli pään ympäri\nkaikilla siottu huivi sillä tavalla että se ensin oli 3/4 korttelin\nlevyiseksi laskettu ikäskun miehet kaulahuivinsa laskevat. Sellaisna\noli se otsapuolelta alkaen siottu pään ympäri, taka puolelta\npalmikon juurelta yhellä puolisolmulla helposti kiinnitetty. Jos\nken tahansa olisi nämät kisanaiset nähnyt, ei olisi hän luultavasti\nmuuta virkkaa tainnut, kun että olivat koriat vaatteissansa. Eikä he\nnaamoa myötenkän olleet rumat katsella, sillä jos toiset olivatki\nrokonarpiset, niin oli toisia kylläki kaunehia. Kun vielä siivosti\nkäyttivät, niin oli siinä kyllä iloksi tänä päivänä. Miesten vaatehus\nerottih en äiän toinen toisistaan. Pitkät kengän varret housujen\npäällä, sukan suu toisilla kirjainen kääritty kengän varren päälle,\npaita punanen eli sininen housujen päällä, paian päällä toisilla\nkauhtana, toisilla turkki. Toisilla huivi, toiset huivittomat. Ainoa\noli poika mies sortukilla ja seki tanssasi pian yhät papin tyttären\nkera.\n\n\n\n\n3.\n\n[Päiväkirjasta; alk. suomeksi.]\n\n\n                                          Rukajärvessä 22 Huhtik.\n                                               Keskiviikko.\n\nNyt olen, kun vaan erähältä suonen aukasen, valmis lähtemään isosta\nkylästä enkä ole vielä sanoakan saanut, enkä puoltana sanoa.\nLähen kun muinen Tuonelasta Väinämöinen, voan missäpä on se Antero\nVipuinen, jonka luoksi lähtisin. Matkoja en kovin surisi jos naisten\nnieklojen neniäki kulettaa. Vaan vieläpä on naiselta itkuvirsi\nkirjotettava, jos lähtenee, kun pelkää pahaa siitä itselleen tulevan.\n\n\n\n\n4.\n\n[Päiväkirjasta; alk. suomeksi.]\n\n\n                            Kiannon Pappilassa 1 Toukok. 1835.\n                                      Perjantaina.\n\nHuhtikuun 22 päivänä, joka oli keskiviikko, läksin Rukavaaran\nPappilasta, kylläki kauan hyvin piäntöä siellä muistellen. Muuten\nrunojen vuoksi olentoni siellä oli tyhjä. Vasta viimmesellä\npäivällä onnistu saahakseni akoilta erähiä itkuvirsiä, ei nekän\nsuuriarvoset. Itkuvirsiä olen yrittänyt jo ennenki muilta kirjottaa,\nvaan mikä lienee, siitä ei tule tolkkua. Näyttää kun ne olisivat\nikivanhaa laatua, sillä niissä on kamaloita sanoja, joita ei\nymmärrä, eikä malta yhellä eli kahelia sanomisella. Niitä taas\nkertoen kysyessä, miten oli seki sana, unohtuvat puolet pois sekä\nsanojalta jotta kirjottajalta, eikä tule täyttä kullonkana. Häissä\nitketään talosta lähtevälle tytölle, peiahissa kuoleelle, j.n.e.\n\nRukavaarasta 13 v. Jekon taloon Tiiksin kyleä, siitä 20 Kellovoaran,\n7 Sirkkemiin, 43 Jyskyjärveen, 40 Nurmilahteen, 10 Luusalmeen,\n30 Uhtuvaan, 15 Jyvälahteen, 30 Vuokkiniemeen, 5 Tsenaniemeen,\n25 Kivijärveen, 6 Viiankiin, 4 Hyryyn, 10 Pussilaan, 50 Kiannan\npappilaan. -- Sirkkemiä mainittiin myös Sirkkakemiksiki, Jekossa\nmakasin yötä, niin siitä [kuljettuani] 23 [virstaa] tulin esinnä\nKellovaara[a]n, jossa vankalta akalta, Latvajärven Arhipan sisarelta,\nkirjotin usiampia runoja. Iltapuolella Jyskyjärveen päin matkaan\nKemijokea myöten. Jäätä varottiin jo huonoksi, jonka tähen lähti\n2 miestä saattamaan, äsken nimitetyn akan poika setänensä (djädo).\nYöllä makasimma vähän aikaa metsäpertissä ja muun aian matkasimme,\nminä nukkuen reessä. Siinä kerran laululla heräsin kylläki somasti.\nToisessa metsäpertissä akan pojalta Simanalta kirjottelin 2 tiimaa\nlauluja, ja iltapuolella tulimma Jyskyjärveen.\n\n\n\n\n5.\n\n[Päiväkirjasta.]\n\n\n                              Kajaani, 5 p:nä toukokuuta 1835.\n\n(Muistiinpanoja, tehdyt Rukajärvessä, 21 p:nä huhtikuuta 1835.)\n\nMuutama vuosi sitten on parannettu pappien palkkaedut. Paitsi\npuhdasta rahaa, noin 600 ruplaa pankkiseteleitä, on heille annettu\nparaat kunkin seudun tilat. Kun näitä tiluksia heille jaettiin, tosin\nmuutamat talonpojat joutuivat kärsimään, sillä ottamatta lukuun,\nkenen oma pelto ja niitty ennen oli ollut, valittiin niistä paraat\npapille. Vielä nytkin moni talonpoika valitti, että häneltä täten oli\nriistetty paraat tiluksensa; kuitenkaan eivät he voineet valittaa\ntapahtunutta vääryyttä, sillä täällä on kaikki maa oikeastaan kruunun\nomaa, talonpojalla on ainoastaan viljelemisoikeus. Monet papit\neivät kuitenkaan tätä nykyä voi harrastaa maanviljelystä, kun näet\nhe itse ovat siihen tottumattomat, ja työväki on kallispalkkaista.\nMiehelle maksetaan 60-100 [ruplaa] pankkiseteleitä vuodessa. Senpä\nvuoksi papit paikoittain ovat antaneet maan arennille talonpojille.\nMutta vastaisuudessa saattanee odottaa pappienkin täällä rupeavan\nmaanviljelijöiksi, ja he saattavat varmaankin ottamalla käytäntöön\nparempia metodeja ulkopuolella omiakin maitaan tuottaa hyötyä.\nNäinpä Repolassa papin olevan ainoan, joka oli viljellyt perunoita\nkoko vuoden tarpeisiin. Vähitellen on tämän perin hyödyllisen\nravintokasvin tuottama etu hänen esimerkkinsä kautta selviävä\nlähelläasuvillekin, kuten jo osaksi on käynytkin. Kuitenkin perunaa\nvielä näillä seuduin viljellään sangen niukasti; etempänä rajasta\nsitä ei viljellä melkein ollenkaan. Se perunain määrä, jonka rahvas\nkylvää, riittää muutamaksi viikoksi korjuun jälkeen; siemeneksi harva\nniitä säästää. Tätä he hankkivat markkina- ja muilla matkoillaan,\ntavallisesti Suomesta, ja kuulin mainittavan etenkin kolmea Kuhmossa\nolevaa tilaa, jotka tavallisesti olivat harjoittaneet perunanviljelystä\nsiinä määrin, että saivat siitä paitsi omat tarpeensa vielä\nkevätpuoleen muille siemeneksi myötävää. En tiedä, onko heitä\nTalousseuralle mainittu rohkaisua ansaitsevina, mutta suotavaa olisi,\nettä se tapahtuisi.\n\n\n\n\n6.\n\nLehtori Keckmanille.\n\n(Alk. suomeksi.)\n\n\n                                 Kajaani, 8 p:nä toukokuuta 1835.\n\nR. Y. Sitte Kuhmosta noin kuukauen eellä kirjan Sinulle lähetettyä\nolen pian kaiken ajan ollut Venäehen puolella rajoa. Esinnä Kuhmosta\n7 penik. Repolan kirkolle, siitä 12 d:o Rukajärveen, siitä 8\nJyskyjärveen, siitä 8 Uhtuvaan, siitä 1 1/2 Jyvälahteen, siitä 8\nVuokkiniemeen, siitä 3 Kivijärveen, josta viimmen pääsin omalle\npuolelle rajoa. Ilman jo nimitetyitä paikkoja kävin monta pienempätä\nkyleä tien varsilla, matkaten ylehensä 80 penik. 5 viikon sisässä.\nRunoja kirjottelin siellä täällä kokonaisen paperikirjan täyteen.\nKyllä niistä taasen lähtisi Kalevalaanki lisäyksiä ja parannuksia,\nvaan en ole ennättänyt erotella kuta kuhunki paikkaan. Ja paras\ntaitaa ollakki vaan siltään präntätä mitä nyt sinne on saanut ja\nvasta aikaa voittaen kerralla lisätä, mitä tästäki lähin tullee\nsihen sopivia. Sillä jos niitä nyt vähitellen rupeaisi kohentelemaan,\nse vaan viivyttäisi entisten valmiiksi saantoa. Mitä aina olen\najatellut, ulompana rajasta runoja olovammalta löytyvän, näin\nnyt tyhjäksi. Rukajärvessä, joka Bogosta lienee noin 10 penik.\nValkian meren rannalta, runoja ylen vähä laulettiin ja siitä mereen\nasti kuuluu ne sitäi enemmin hävinneheksi. Venäehen pajahusvirret\novat näillä seuin suomal. laulun sortaneet. Rukajärvestä Kemijokea\nmyöten Jyskyjärveen kulkeissa laulettiin muutamissa kylissä usiampia\nrunoja ja Jyskyjärvessä samati. Uhtuvassa tapasin ennen tuntemattoman\nJamala nimisen miehen, joka esinnä lupasi 5:estä rupilasta kaiken\npäivän, aamusta ruveten iltaan saakka laulaa, vaan sitte nähtyä, jotta\nkynä taisi terävämmin käessäni pyörähellä, kun uskokana, yhtyy toiseen\nkauppaan. Tätä myöten otti hän lauloakseen 20 pitempätä runoa\nsanotulla maksolla ja, mitä muistaisi, päällisiksi. Niin kirjotinki\nkaiken päivän häneltä. Pieni poika istu lähellä ja veisti joka runolta\npykälen puuhun. Pimiän tullen tuli määrätty lukuki täyteen ja toisella\npäivällä kirjotin luvatuita pienempiä runoja markkina päiviin asti.\nVaan sitte hänestä päästyä keräyty tyttöjä kylästä, jotka kyllä\npienensivät poveni 20 kopeikan seeleistä. Näin sain sekä tästä että\nmuistaki kylistä taasen kyllä runoja. Nyt aikaa saahen lähtisin\nkernaasti rajoa myöten esinnä aina Lappiin asti, vaikk' en taia\npäästäkkänä, ennen kun tulevana vuonna, jos sillonkana. Sen jälkeen\ntekisi mieleni toiselle suunnalle rajoa seuraten vaikka Laatokan\nmeren asti. Rajapaikat ovat kuitenki parahimmat lauluilta.\n\nMitä viimmen kirjotin, Akademian kustannuksella jos pitemmällenki\nmatkalle toivovani ja josta kehotat minua Kanslerille anomuskirjan\nkirjottamaan, sen taian, tarkemmin asiata tutkistellen, semmmoseksi\nheittää. Ei sen eistä, etten mitä hyövytystä senlaiselta matkalta\ntoivoisi, vaan jos toivon ja vähän ehkä muka saavuttaisinki,\nniin epäilen kuitenki jaksannostani kuluja vasten mitänä voivani.\nJa jos en voisi, tulisin vaan puheen alaseksi toisten varoja\nilman hävittäneeni. Nyt omilla yrittelevä, jos välistä tyhjäänki\nmenisi, niin siitä ei kenkään minua moiti. Olen siis aikonut heittää\nmielestäni koko sen tuuman, vaan toivova, jos ken toinen sillä\ntoimella matkautettaisi. Tarpeellinen se ainaki Suomen euksi olisi.\n\nKiitoksia lupauksestasi Kongl. Nord. Oldskrift Sellskab:ille\nsisäänotto-rahat laittaa. Vähin makso taitaa tapahtua 70 Riksd.\nRuots. Bankossa, jota siis pyyän Sinun sinne laittamaan Venäehen\nGeneral Konsuli v. Gerschau:lle, taikka Seuralle suorastaan. --\nSanoista, joita kysyt, taitaa _varuriikit_ yhteisesti merkitä jos\nmitä ylellisyyttä eli kalleutta, Ruotsalaisista sanoista _vara_ och\n_rik_ kammellettu. _Holoppa_ Ven. sanasta _holonj_ (orja, palkollinen)\nmerk. yhteisesti kehno, huono, epäkelpo j.n.e. ja taitaa alkuaan olla\nyksi sama kun meiän tavallisessa kielessä _halpa_.\n\nKun muistaisin enemmänki Venäehen puolelta nyt saatuja sanoja\nniin panisin tähän, vaan kun ovat hajalla Leksikossa, niin panen\nmitä muistostani saanen vähä lehen täytteeksi: -- _mitys_ Genit.\n_mittyen_ Infin. _mityttä_ yksi merkitykseltään kun _minkälainen_ --\n_kaikenjytys, -yen, -yttä_ s.o. kaikenlainen -- _sikäläinen ja\ntäkäläinen_ samanlaiset kun _meikäläinen, teikäläinen_. -- Läksi\n_valmistamaatse_ s.o. valmistamaan itsensä. -- _Heitetäätse_ s.o.\nheitetään (heittävät) itsensä -- _muutamaatse, laitamatse_ s.o.\nmuutan, laitan itseni -- _Vaattehut, Ropehut_ diminutiv. sanoista\n_vaatet, rovet_ -- _Veto_ yksi kun meillä _vero_ -- Vet adverb.\ns.o. _Vet sanoo, vet tulee_: meillä: sanoopa, [tuleep]a -- _Orko_\nGenit. _Oron_ = noro, alanko, aro j.n.e. siitä runossa \"usein\noronen koivu\" -- _Venakko, Ruotsakko_ Venäehen (Ruotsin) mies eli\nakka.\n\nVaan nyt täytyyki minun lähteä Appelgreniin kortille etten ennätä\nenempätä. Löytyvät ne vasta Leksikossa. -- Mitäs näyttää Sinulle\nsiitä selvittämisestä, joka nyt minulle _Sammosta_ annettiin,\nmerkittävän _Sammolla_ koko meiän maata, joka, tähtiensä vuoksi\ntaivaalla, Sammon toisella nimellä kirjokanneksi sanotaan. Ei\nnäytä minusta aivan typeräksi, jos liiatenki muistamme sen entistä\nnimeä Lappalaisten luona _Sabme_, josta Suomalaisessa suussa pian\n_Sampo_ saatiin. Kaikki Sammon soat tarkoittaisivat sitä myöten\nSuomalaisten ensimmäistä maanottoa Lappalaisilta. -- Tervehyksiä\nkaikille tuttaville! Rabbelle aion pian kirjottaa Bankkivelastani\nja sen muistamisesta, menet hän tuota Sinä vieläki takuusen, sillä\nnythän en saa jos viiennen osan maksetuksi.\n\nKajanista 8 Toukoista 1835.\n\n                                                 Elias Lönnrot.\n\n\n\n\nLiite.\n\n\n\n1.\n\nTohtori Rabbelle.\n\n(Kirjekonsepti.)\n\n\n                               Kiannalta 25 p:nä elokuuta 1835.\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nLähden nyt viimeisiin rajakyliin Venäjän puolella, jossa en viivy\nkuin viikon tai puolentoista. -- -- --\n\n\n\n2.\n\nKruununvouti Wichmannille.\n\n(Kirjekonsepti.)\n\n\n                                 Kiannolta 30 p:nä elokuuta 1835.\n\nSittenkun viimeksi kirjoitin Sinulle olen ollut matkalla Venäjän\nrajalle ja käynyt yli rajan Lapukan kylässä venäläisellä alueella.\nMelkein ilman poikkeusta oli pakkanen niin kokonaan vahingoittanut\nvuodentulon että ohra esim. niitettiin viikatteella eikä sitä edes\nriihitetä. Kun sitäpaitsi kasket, vaikka ne paikoin vähän säilyneet,\nenimmäkseen ovat niin harvoja, etteivät edes tuota siementä, niin\nnäyttää tuleva vuosi sangen surulliselta. Jospa siellä olisi\nparempaa. Tämän viikon liikun vielä lukukinkereillä pappien kanssa,\nmutta palaan sitte viipymättä Puolangan kautta. Huomisesta viikko\neteenpäin lähtenen täältä.\n\n\n\n3.\n\nLehtori Keckmanille.\n\n(Alk. suomeksi.)\n\n\n                                      Kajanasta, 18 Syysk. 1835.\n\nRakastettu Veljeni!\n\nÄsken kotiin tultua Kiannalta, Puolangalta, Hyrynsalmesta, Venäjän\npuolelta ja muualta, joissa vaelsin lähes 6 viikkoa ja yhtehensä\n60 penikuormaa varsin ennätäkkänä muuta kun kiittämään Sinua kolmestaki\ntänne sillä ajalla tulleesta kirjastasi. Niitä sanoja, joita Kalevalassa\npyydät selvittämään, olen katsellut ja vaikka pikasuudessaki kokenut\nsaada jollaki tavalla tässä postissa lähetettäviksi. Laita vasta\nlupaustasi myöten enemmän, niin minä kyllä selvittelen mitä itse\ntiedän. Sananlaskuja on minulla taas viimmesellä matkalla kokoutunut\nmuutama sata uusia ja samati arvutuksia. Kun ne saan Sinunki kirjaasi\nlisätyksi, niin laitan taikka kohdastansa sinne, eli veljellesi\nOulussa. Arvutuksia olen kokenut paremmin järjestyttää, kun ennen\nGananderissa; uusia olen saanut puolentoista sataa niitä, ilman mitä\nvanhoja on tullut somemmasti saaduksi. Sano tervehyksiä kaikille\ntuttaville, jotka taiat tavata. Jos vastaki Kalevalan runoja viittisit\ntänne lähettää sitä myöten, kun niitä präntistä lähtee, niin hyväpä\ntuo olisi.\n\n                                           Veljesi ja ystäväsi\n                                              Elias Lönnrot.\n\nP.S. Kenpä tiesi vaikka Joulun aikana taasen tulisin Helsinkiin.\nOlen vähä sinneppäin tuumaillut.\n\n\n\n\n\n\nSEITSEMÄS MATKA vv. 1836-1837.\n\n\n\n\n[Jo v. 1835 Lönnrot ajatteli matkaa, joka käsittäisi koko sen alueen,\nmissä suomen kieltä puhuttiin, ja aikoi pyytää sitävarten apua\nyliopistolta, mutta luopui tuurnastansa. Vasta syksyllä 1836 hän\nsaattoi lähteä tämmöiselle matkalle saatuansa Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuralta matkarahoja. Tämä matka, joka oli pidempi kuin\nyksikään edellisistä, jakaantui kahteen osaan: pohjoiseen ja\neteläiseen. Pohjoinen kävi Uhtuen, Kuusamon, Kieretin, Koudan,\nKannanlahden, Kuolan, Inarin, Sodankylän, Kuolajärven, Kuusamon ja\nKiannan kautta Kajaaniin ja päättyi toukokuussa 1837. Eteläiselle läksi\nL. heti kotiin tultuansa ja matkusti Vuokkiniemen ja Repolan kautta\nSuomen-Karjalaan, jossa kulki myöhään syksyyn ristiin rastiin, kuten\nalkuun liitetty matkakertomus tarkemmin osottaa.]\n\n\n\n\n1.\n\nKajaani, 8 p:nä maaliskuuta 1838.\n\n\n                         Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle.\n\nKirjelmässä 28:nnelta päivältä helmikuuta 1836 Suomalaisen\nKirjallisuuden Seura kehotti minua lähtemään matkalle etsimään\nsellaisia suomalaisia runoja y.m., joita suusta suuhun kulkevan\nmuistotiedon säilyttäminä vielä saattoi elää, ja joita ei siihen asti\noltu kirjaanpantu. Tämän tarkoituksen toteuttamista varten Seura oli\nmyöntänyt tuhannen ruplaa pankkiseteleitä. Sittenkuin vielä minulle\narmossa oli myönnetty vuoden kestävä virkavapaus, tehtiin se\nmatkasuunnitelma, että ensin oli käytävä niillä seuduin asuvien\nsuomalaisten luona, jotka ovat lähinnä valtakunnan rajaa täältä\npohjoiseen päin, ja että matka sitten oli ulotettava täältä kaakkoon,\nosaksi Venäjän, osaksi Suomen alueelle.\n\nTämän suunnitelman mukaisesti matka alettiin syyskuulla mainittuna\nvuonna. Vaellus suunnattiin ensin Arkangelin kuvernementissä oleviin\nLonkan, Vuonnisen, Jyvälahden ja Uhtuen kyliin. Ylioppilas, herra\n_Johan Fredrik Cajan_, joka tähän saakka oli matkakumppanina minua\nseurannut, palasi nyt Suomeen ja minä läksin pohjoiseen Tuoppajärven ja\nKuusamon pitäjän välisille seuduille, missä lähelle joulua oleskelin\nOhdan, Pistojärven, Suvannon, Makarin, Tuhkalan, Katoslammin, Akkalan,\nKäpälin, Suurenjärven, Vaarakylän, Skhiitan ja Pyhänsaaren kylissä.\nItse joulunpyhät vietin Kuusamossa. Sieltä käännyin Pääjärven ja\nKantajärven tienoille, missä suomalainen asutus Venäjän puolella rajaa\nlakkaa, siis näillä seuduin 20-30 peninkulmaa etelämpänä kuin Suomen\npuolella rajaa; maanviljelys, hevoset, lehmät ja suomalainen asutus\nulottuvat näet viimemainitulla alueella Inarin järven eteläpäässä\nolevaan Kyrön kylään asti. Elleivät monet seikat, joista minun Kuolassa\npiti saada lähempiä tietoja, olisi tiukkaan vaatineet, että minun sinne\nsaakka oli jatkaminen matkaani pohjoiseen, olisin Pääjärven lähikylistä\nsuorinta tietä lähtenyt Kemijärvelle, Sodankylään ja Kuolajärvelle.\nSiten olisin voittanut lähes kahden kuukauden ajan, joka nyt\nvarsinaiselta matkan tarkoitukselta meni melkein hukkaan\nmatkustellessani venäläisten ja lappalaisten keskellä. Mutta siitä,\nmiten pohjoiseen suomalainen kansanheimo ulottuu Venäjän puolella, olin\nkotoa lähtiessäni niin tietämätön, että luulin tapaavani suomalaisia\nKannanlahdenkin tienoilla, jopa pohjoisempanakin. Pohjoisimmat\nsuomalaiskylät ovat Kuva ja Tumtsa, jotka sijaitsevat lähellä\nPääjärveä. Melkoisen suuren Koutajärven rannalla ei nyt enää ole\nainoatakaan ihmisasuntoa, eikä suomalaisia asu mainitun järven\npohjoispuolella. Sentähden matkustin Pääjärven tienoilta kaakkoon\nVienanmeren rannalla olevaan Kierettiin Majavalahden, Heinäjärven,\nJäletjärven ja Uudenkylän kylien kautta, jotka kaikki ovat Koutajärven\neteläpuolella, ja joissa on suomalainen asutus. Kieretissä taas, joka\non melkoinen kauppala, asuu venäläisiä. Sieltä luetaan 12 peninkulmaa\nKannanlahteen, nimittäin 4 Mustanjoen kylään, 2 Koudan kauppalaan, 8\nKnäsoin kylään ja 3 Kannanlahden kauppalaan. Kaikissa näissä kylissä\npuhutaan venäjän kieltä. Kannanlahdesta luetaan 22 peninkulmaa Kuolan\nkaupunkiin, nimittäin 3 Imandran järvelle, 11 sen rantaa pitkin ja\nsitten 8 Kuolaan. Koko matka suoritetaan poroilla. Säännöllisiä\npostiasemia on tien varressa, 3-4:n peninkulman päässä toisistaan.\nNäillä asemilla olevat lappalaiset puhuivat kaikki välttävästi venättä.\nKuola on mitätön kaupunki, 4:n peninkulman pituisen Kuolanlahden\npäässä, joka lahti nyt, kuten useampina muinakin talvina, oli sulana.\nKaupunkia ympäröivät joka taholta ylängöt. Enimmät polttopuut\nkuljetetaan kotia koirilla, kuten tapa myös oli Koudassa ja\nKannanlahdessa. Suurimmat koivut, joita käytettiin polttopuiksi, eivät\nläpimitaten olleet juuri yli 2 tuuman, ja niitä noudettiin lähes\npeninkulman päästä Tuulomajokea pitkin. -- Kuolasta läksin maaliskuun\nalussa lappalaiskylien Muotkan, Petsamon, Paatsjoen ja Näytämön kautta\nNäytämönjoelle, joka on Norjan-Lapin rajalla, 15 peninkulmaa pohjoiseen\nInarin kirkolta. Koko matka sanotaan 30 peninkulmaksi. Nämä kylät, ovat\nvaan 3 tai 4 peninkulmaa etäällä Jäämerestä, ja niissä on kussakin noin\n10 perhekuntaa, jotka asuvat yhtä monessa hirsistä kyhätyssä mökissä.\nVenäjän kieltä puhuivat tai ainakin ymmärsivät useimmat miehet. Nämä\nVenäjän lappalaiset eivät elä paimentolaisina, eipä heidän sanottu edes\nvoivankaan niin elää, he kun paastoajoiksi hankkivat itselleen\nkalaruokaa, ollen sen vuoksi pakotetut luopumaan laveammanpuolisesta\nporonhoidosta. Näytämönjoelta luetaan 10 peninkulmaa Inarin järven\npohjoispäähän, sieltä 5 peninkulmaa Inarin kirkolle, sieltä vielä 5\npeninkulmaa Kyrön kylään, missä taas tapasi suomalaisia, savupirttejä,\nsaunoja y.m. Inarin seurakuntaan kuuluvat lappalaiset puhuvat, paitsi\näidinkieltään, murtamalla suomea, jättämällä pois muutamia\nloppuääntiöitä, melkein kuin Suomen eteläosissa, jonka ohella d usein\näännetään epäselvänä r:nä. Jumalanpalvelus pidetään suomeksi, ja\nainoastaan suomalaisia kirjoja näin heidän mökeissään. Varsin moni\nkuitenkin sanoi naapureitaan, Norjan lappalaisia, onnellisiksi, heillä\nkun oli jumalanpalvelus ja kirjat äidinkieliset. Inarin lapin murteen\nsanottiin siilien määrään eroavan sekä Venäjän että Utsjoen ja Norjan\nlappalaisten murteista, että näitä murteita puhuvat vaivoin ymmärtävät\ntoisiaan. Minusta tuntui kuin Venäjän lappalaisten kieli olisi ollut,\njos ei juuri puhtahinta, ainakin enimmin suomen kielen kaltaista. Tämä\nlausunto älköön kuitenkaan vastaiseksi käykö muusta kuin minun\nyksityisestä arvelustani. -- Kyröstä luetaan 12 peninkulmaa Sodankylän\nkirkolle. Kuljettuamme Sompiotunturien yli, tapasimme paljoa\npaksummalti lunta Sodankylän puolella kuin Lapissa. Kyytimies kertoi,\nettä Lapissa aina on vähemmän lunta kuin Sodankylässä ja niissä\npitäjissä, jotka ovat siitä etelään. Jos tämä on totta, on meillä\ntästä, kuten myös monesta muusta seikasta, esim. luulotellusta Lapissa\nvallitsevasta polttopuiden puutteesta, vallan väärä käsitys, joka on\nsyntynyt siitä, että matkustajat ja muut ylen määrin ovat suurentaneet\ntodellisia ja kuviteltuja lappalaisten parissa kokemiaan vastuksia.\nMinä puolestani en tahtoisi yhtyä heidän valitusvirsiinsä, vaan luulen,\nettä ihminen Lapissa elää vallan yhtä onnellista elämää kuin muualla,\nseikka, jonka muun muassa lappalaisten iloiset kasvot ja hilpeys joka\ntilaisuudessa todistavat. -- Sodankylästä kuljin 12 peninkulman matkan\ntai hieman yli Kuusamoon ja edelleen 25 peninkulman matkan Kajaaniin,\njonne saavuin toukokuussa.\n\nSiten oli pohjoinen osa matkaa suoritettu, ja siihen meni 8 kuukautta.\nEteläpuolisen aloin kesäkuun ensi päivinä, matkustin taas\nVuokkiniemeen, sieltä Repolaan, Pieliseen, Ilomantsin Enon kappeliin,\nLiperiin, Rääkkylään, Tohmajärvelle, Kiteelle, Ruskealaan, Sortavalaan,\nJaakkimaan, muutamiin Kurkijoen kyliin, Parikkalaan, Rautjärven\nkappeliin, Ruokolahdelle, Joutsenoon, Lappeelle, Lappeenrantaan,\nLemiin, Savitaipaleeseen, Taipalsaareen, Ruokolahdelle (toisen kerran),\nSääminkiin, Kerimäelle, Liperiin (uudestaan), Kontiolahden kappeliin,\nJuuan kappeliin, Nurmekseen ja Kajaaniin. Tähän matkan osaan kului\nminulta lähes 6 kuukautta. Käymättä jäivät etenkin ne Venäjän-Karjalan\nseudut, jotka ovat etelään Repolan pitäjän rajalta, ja joihin aion\nvastedes erityisesti matkustaa.\n\nMitä tulee matkani tuloksiin, olen ainakin itse niihin tyytyväinen.\nOlen kerännyt seuraavaa:\n\n1) _Mytologis-historiallisia runoja_. Suurin osa näitä on Kalevalan\nlisiä ja toisintoja.\n\n2) _Loitsurunoja_. Topeliuksen aikaisemmin keräämien ynnä muiden kanssa\nkaikki yhteensä painettuina saattavat paisua 500 sivuksi tai sen\nylikin, kahdeksataitteista kokoa.\n\n3) _Idyllisiä runoja_ (sisällykseltään lyyrillisiä lauluja, romansseja,\nballaadeja j.n.e.). Aloin niiden järjestämisen jo matkalla ja olen\njatkanut sitä kotona. Jo olen järjestänyt 274 runoa, toiset lyhempiä,\nseuraaviin ryhmiin: Lasten lauluja 9, Poikien lauluja 12, Paimenlauluja\n10, Neitojen lauluja 62, Häälauluja (sulholle, morsiamelle, kaasolle,\nkosiomiehelle, juohtokansalle j.n.e.) 32, Soutulauluja (kätkyt- eli\nkehtolauluja) 14, Miniäin lauluja 24, Miesten lauluja 7, Orjain lauluja\n8, Virsiä eli virrelmiä (romansseja, ballaadeja) 16, Pieniä lauluja 34.\nTämä kokoelma tulee lisättäväksi runoilla, jotka ennen ovat painettuina\nGottlundin \"Pieniä runoja\" nimisen kokoelman 2:ssa vihossa, \"Kanteleen\"\ntoisessa osassa, useissa Mehiläisen vihoissa, muutamissa Mnemosynen\nnumeroissa sekä muilla käsikirjoituksena olevilla runoilla, jotka\nosaksi kuuluvat ylempänä mainittuihin ryhmiin, osaksi toisiin, kuten\nMetsänkäviän lauluja, Jauhorunoja, Laulajan runoja y.m. Koko kokoelma\npaisuu kaiketi 5 tai 6 sadan sivun suuruiseksi kahdeksataitteiseksi\nnidokseksi.\n\n4) _Myöhäisempien aikojen runoja_. Kuten tunnetaan on tällaisia sekä\ntavallisen runomitan muotoisina että myös monen muunlaisen runomitan\nmuodossa. 7-jalkaisia runosäkeitä sisältäviä lauluja lauletaan nykyään\nhyvin yleisesti ympäri koko maata, jopa osaksi Venäjän-Karjalassakin.\nKieli näyttää soveltuvan niihin yhtä hyvin kuin tavallisiin runoihin,\njotka niiden vuoksi näyttävät yhä enemmän joutuvan unhotuksiin.\nSisäiseltä rakenteeltaan ne eroavat tavallisista runoista siinä, että\nkukin niiden runojalka enimmästi alkaa korollisella tavulla. Jokainen\nrunojalka on säännöllisesti trokee, jonka kanssa tribrachys tai\ndaktyyli joskus vaihtelee. Ensimäiseen ja viidenteen runojalkaan sopii\nmyöskin varsin hyvin pyrrhichius, ja neljännen runojalan muodostaa\njoskus ylsi ainoa tavu. Kaksi kokonaista säettä on keskenään\nloppusoinnullisia ja päättää lauseen. Tämä runomitan laji näyttää\nolevan kotimainen eikä ulkoa lainattu. Sävelet vaihtelevat suuresti eri\nseuduilla. Seuraava tytön valitus poissa olevasta lemmitystään olkoon\nnäytteenä mainitusta runomitasta:\n\n         Mull' on huolta montakin, ja se on suurin huoli:\n    Kun en tieä kullastani, elikö vai kuoli.\n         Muut ne käyvät kultansa kanssa, käyvät käsityksin.\n    Minä raukka vanhenen ja olen aina yksin.\n         Alahall' on aurinko, ja ilta on jo lässä,\n    Kultani on kulkemassa viien virstan päässä.\n         Kulkemass' on kultani ja kauas taisi mennä,\n    Jost' ei vielä viikon päästä lintunenkan lennä.\n         Kunpa se pieni lintunenki sanoman nyt toisi,\n    Suru menis mielestäni, parempi mun oisi.\n         Lennä, lennä, lintu rukka, puhu kuullakseni:\n    Kävitkö sä kullan maalla, näitkö kultaseni?\n         Puhu, kuinka kullan maalla aamu armas koitti,\n    Iloisnako elettihin, vaiko suru voitti?\n         Mitä näit sä muutaki ja näitkö vielä senki,\n    Jos oli kaikki tervehet ja kulta liiatenki?\n         Tule jo kulta tälle maalle, tule poika kulta,\n    Ettei tulis turha'an se ikä nuori multa.\n\nNäiden uudempien runojen kokoelma näyttää, vaikka kaikki huonommat\njätetäänkin pois, paisuvan melkoisesti suuremmaksi kuin mikään\nedellämainituista.\n\n5) _Suomen kansan sananlaskuja_ (sananparsia, vertauksia j.n.e.).\nKeräelmässä niitä on useita tuhansia. Aikomukseni on ryhtyä niitä\njärjestämään päästyäni vapaaksi idyllisistä runoista. Suotavaa olisi\nettä samalla kertaa voitaisiin julkaista mitä muutkin ovat keränneet,\nja tämän Seura voinee aikaansaada julkaisemalla sanomissa pyynnön, että\nsellaisia keräelmiä mainittua tarkoitusta varten Seuralle\nlähetettäisiin. Ne saattaisi sitten helposti sovittaa siihen\nkäsikirjoitukseen, jonka täältä Seuralle lähetän, tai myöskin voisi\nsovittaa minun keräämäni runot niihin.\n\n6) _Suomen kansan arvoituksia_. Näitä on kerättyinä hieman yli\ntuhannen.\n\n7) N.s. _tarinoita_ (kaskuja, saarnoja). Sellaisia olen pannut kirjaan\nlähes kahdeksankymmentä.\n\n8) _Uusia suomalaisia sanoja, puhetapoja, murteishuomautuksia_ y.m.\n\nSananlaskuja, arvoituksia ja satuja oli kaikkialla, satuja\nkuitenkin etupäässä Venäjän-Karjalassa ja Sortavalan lähipitäjissä.\nvenäjän-Karjalan pitäjät Vuokkiniemi ja Paanajärvi ovat\nmytologis-historiallisten runojen olemassaolon keskustana. Kuta enemmän\nmainituilta paikkakunnilta poistuu mihin suuntaan tahansa, sitä\nharvinaisemmiksi tulevat tämänlaiset runot, mikäli osaksi itse olen\nkokenut, osaksi varmasti kuullut muiden mainitsevan. Tuoppajärven ja\nPääjärven tienoilla, Sodankylässä ja Kuolajärvellä niitä oli sangen\nvähän; hieman paremmin niitä muistetaan vielä Kajaanin läänissä ja\nRepolassa. Savossa ja Suomen-Karjalassa ne ovat enimmäkseen unhotuksiin\njoutuneet, ja Venäjän-Karjalassa niillä seuduin, jotka ovat itä- ja\neteläpuolella äsken mainittuja, lauletaan parhaasta päästä venäläisten\nlaulujen sokerruksia. Nämä alkavat myöskin Vuokkiniemessä,\nPaanajärvellä ja Repolassa saavuttaa suurempaa suosiota kuin\nalkuperäiset suomalaiset laulut. Idylliset runot elävät yhä vielä\nSortavalan, Jaakkiman, Kurkijoen, Kesälahden, Kiteen, Ruskealan,\nPälkjärven, Tohmajärven, Ilomantsin, Liperin ja Pielisjärven pitäjissä.\nLappeenrannan lähipitäjissä ne olivat melkein kokonaan tuntemattomat,\nja niin sanottiin asian laidan olevan myös Kurkijoen eteläpuolisissa\nseuduissa. Koko Savossa niitä on sangen vähän, Venäjän-Karjalassa\nhieman enemmän. --\n\nTurha oli toivoni saada tällä matkalla edes Karjalan rahvaalta\nsuomalaisen runouden tuotteet, sananlaskut, arvoitukset y.m.\njotakuinkin täydellisesti kerätyiksi. Ainakin puolet niistä elänee enää\nvaan kansan muistissa, kunnes ne vastedes ehditään kirjaanpanna tai\nkunnes ne ainaiseksi häviävät. Ei ole niin suurta vaaraa sananlaskujen,\narvoitusten ja satujen kuin vanhojen runojen unhottumisesta; sillä\nedellisten sijaan muisti ei ulkoapäin saa sellaista korvausta kuin\njälkimäisten, joita syrjäyttämistään syrjäyttävät puolivenäläiset,\npuoliruotsalaiset tai muut uudemmat laulut. Sen tähden olisi suotavaa,\nettä Seura vastedeskin pitäisi huolta niiden keräämisestä, mikä\nlieneekin helpompaa sittenkuin on ehditty järjestää ja painosta\njulkaista aikaisemmin muistiin pannut. Muuten se, joka harrastaisi\nasiaa ja olisi halukas tekemään vaelluksia, saattaisi vähillä kuluilla\ntehdä sellaisia keräyksiä. Vuonna 1828 vaelsin, matkarahoinani vajaa\n100 ruplaa pankkiseteleitä, vapunpäivästä syyskuun keskivaiheille, ja\ntämän suven vaelluksiin kuuden kuukauden ajalla ei mennyt enempää kuin\n200 ruplaa. Näistä rahoista olisivat kyllä puoletkin riittäneet ja\nmatkan tarkoitus olisi saavutettu, jos nyt, kuten silloin, olisin\nliikkunut talonpoikaisvaatteisiin puettuna. Monessa suhteessa kesänaika\non talvea sopivampi sellaisten matkustuksien toimeenpanemiseen.\n\n                                                   Elias Lönnrot.\n\n\n\n2.\n\nKamreeri Rabbelle.\n\n\n                                   Kajaani, 15 p:nä syyskuuta 1836.\n\nRakas Veli!\n\nMuut tervehtivät sisään astuessaan, mutta minun on ensi sanoikseni\nsanottava: Jää hyvästi! Hyvästi siis muutamiksi kuukausiksi tai koko\nvuodeksi tai (theon en gounasi keitai) [= se on jumalten vallassa]\nainaiseksi! Huomenna, tai ylihuomenna lähden matkaan ja olisin, jo pari\nviikkoa sitten lähtenyt liikkeelle, ellei punatautia olisi ilmestynyt\nmuutamiin paikkoihin, ja ellen minä olisi pitänyt syntinä noin heti\njättää kajaanilaisia tuon häijyn vihollisen käsiin, edes urkkimatta sen\nvoimaa ja hyökkäystapaa, jotta sen jälkeen ennen lähtöäni olisin voinut\njärjestää puolustuksen. Minkä nyt maaherran tahdosta olen tullut\nhukanneeksi virkavapaus-ajastani, sen aion ensi syksynä korkoineen\nottaa takaisin. Onpa tämä viipymiseni muuten ollut sangen\ntarpeellinenkin, kun Mehiläinen surinallaan on tuottanut minulle yllin\nkyllin työtä, niin ettei minun sitten matkalla tarvitse pitää huolta\nsiitä. Mehiläisen, meidän linnun, laita on nyt niin, kuin huomaat\nmyötäliitetystä ilmoituksesta, jota pyydän sinun toimittamaan\njulkaistavaksi \"Finlands Allmänna Tidningissä\", mahdollisesti myös\nMorgonbladissa ja H[elsing]fors Tidningen'issä. Pyydä myös puolestani\npostitoimen johtokunnalta -- jos pyyntö joka vuosi välttämättä on\nuudistettava -- että se alaisilleen postinhoitajille antaa määräyksen\ntilauksien vastaanottamisesta. Tilausmaksut voivat postilaitoksen\njohtokunnasta lähettää tavallista tietä Mehiläisen toimitukselle\nOuluun, s.o. Barokille, jonka olen valtuuttanut niitä siellä\nvastaanottamaan ja käyttämään. Sen tekevät postilaitoksen johtokunnassa\nitsestäänkin, joten siitä ei tarvitse mitään puhua.\n\nJos matkallani saisin Sinulta kirjeen Kuolassa, jonne saavun helmikuun\nlopulla, tai Arkangelissa, jonne tulen toukokuun alussa, niin se minua\näärettömästi ilahuttaisi.\n\n                                            Rehellinen ystäväsi\n                                              Elias Lönnrot.\n\n[Yllämainittu \"Mehiläisen\" tilausilmoitus.]\n\n\n\n\n3.\n\nLehtori Keckmanille.\n\n(Alk. suomeksi.)\n\n                                 Uhutkylästä 24 marrask. 1836.\n\nRakas Veljeni!\n\nKajaanista lähtiissäni oli Mehiläisen ja muien kera niin äiä\ntoimittamista, etten ennättänyt matkalle päästä, kun vasta 16\nSyyskuuta. Aikomukseni oli Kiannan pappilasta Sinulle kirjottaa, vaan\nhupenipa se aika siinä niin, ettei saanut tolkkuun. Nyt vasta täältä\nUhtuen kylästä saan toivoni täytetyksi ja samassa vähin kertoa matkani\nensi alkeista, kun jo olenki pian kaksi kuukautta Venäjän puolella\nollut. Tässä kylässä yksin olen jo lähes 3 viikkoa viipynyt ja\nkirjotellut, mitä on sattunut runoja, lauluja, tarinoita, sanalaskuja,\narvuutuksia, outoja sanoja ja muita senlaisia. Taitaispa jos vielä\nkaheksi kuukaueksi olla kirjottamista tässä kylässä, erittäinki\ntarinoissa eli saarnoissa, jolla nimellä niitä myös täällä mainitaan ja\njoista ei näytä loppua heti saavan; vaan kuitenki olen päättänyt lähteä\ntänäpänä muitaki kyliä katsomaan. Sanalaskuja ja arvuutuksia on jo niin\nkeräytynyt, että uusille enää ei saa siaa entisissä kirjoissa, jonka\ntähen pitää ruveta entisiä vähitellen selvään kirjottamaan. Kalevalaan\non myös tullut montaki lisäystä. Tästä lähen nyt esinnä Tuoppajärven\nkylilöihin, siitä Pääjärven, Kantalahen ja Imantran seutuloille.\nHelmikuussa arvattavasti olen Kuolan kaupungissa, josta taasen lähen\njälelle etsimään kyliä ja paikkoja, jotka mennessä jäivät käymättä.\nLopulla Huhtikuuta taian tulla Kemin kaupunkiin Vienameren rannalla ja\nsiitä lähen poikki meren Vienan eli Arkangelin kaupunkiin. Sitä vähä\nkuuluu yhtäläiseen kulettavan, ettei siinä pitkää aikaa menne'kän,\nennenkun taasen olen tällä puolen merta ja alotan kulkea halkimaisin\nNurmeksen pitäjän rajoille. Niin siitä sitte alan astua pitkin rajaa\nLaatokan meren rannoille ja vähin Aunuksen Läänissäki käytyäni, lähteä\nSuomen Karjalan ja Viipurin läänin halki Helsinkiin, johon taian\nLokakuun aikoina tulevana syyssä päästä. Sillä tavalla olen aikonut\nmatkata, enkä ulommaksi yritellä, kun missä selvää suomea puhutaan.\n\nMutta nyt mitä en ni muista, josta tällä kerralla kirjottaisin, kuin\nettä viimmesessä kirjotuksessasi pyysit minunki sanomaan, miltä hoti\nnäyttäisi aviisissa Hels[ing]fors Morgonblad luettava ruotsal. kääntö\nKalevalan 15:nestä runosta. Hyvinpä näyttää onnistuneen ja toivotettava\nasia olisi, saaha kaikki runot niin somasti käännetyksi. Muutamia\nerehyksiä siinä taisi olla, vaan ei monta. Niin esim. v. 19 sana\n_valvatti_ ei ollut juuri oikein käätty, sillä se merkitsee sitä, ketä\nuotetaan, oikein unta saamatta eli _valvomalla_ uotetaan (morsianta);\nv. 22 _viikon_ merkitsee _yhteisesti pitempää aikaa_, uskottavasti\nvenäläisestä sanasta _vekj_ suomeen tullut; v. 82 _polvemmaksi_,\npitkäksi, epätietoseksi ajaksi; v. 86 _laklut_, diminut. sanasta\n_lakla_, sorsan, sotkan eli allinsukuinen vesilintu; v. 228 _Karsina\nuunipuolus_ pirtistä ja myös kellarihuone pirtin lattian alla, johon\novi muurin vierestä käypi. Viimmeisen arkin lähetetyistä ouvommista\nsanoista, panen tätä kirjotusta seuraavaksi. Stud. Cajanilta, joka\ntähän asti tämän syksyn on minua Venäjän puolella matkatessani\nseurannut ja hartaasti kysellyt kaikkia outoja sanoja, taiat tulevana\nvuonna Hels[ingi]ssä soaha joitakuita selvityksiä Kalevalassa ja\nhyvinpä minultaki, jos Kuolaan taikka Vienaan kirjotat. Mehiläisestä\nkirjotin jo viimmen, jotta sihen toivoisin Sinulta jotai apua. Ennen\nlähtöäni Kajaanista laitin sihen kirjotusta hyväsesti noin puoleksi\nvuoeksi ja Kuolasta taian soaha jotai lisäksi lähettää, vaan en\ntahtoisi'kan sillä aikoani kovin viivytellä. Voi hyvin. -- Veljellinen\nystäväsi\n\n                                                   Elias Lönnrot.\n\n\n\n\n4.\n\nLuutnantti Örnhjelmille.\n\n(Konsepti.)\n\n\n                                      Uhut, 24 p:nä marraskuuta 1836.\n\nNyt olen tullut lähemmä 10 peninkulman päähän Suomen rajalta ja aion\nhuomenna matkustaa edelleen. Sitä ennen tahdon ylioppilas Cajanin\nmukana, joka huomenna alkaa paluumatkansa Kajaaniin, lähettää terveisiä\nSinulle ja vaimollesi, koska en kuitenkaan pitkään aikaan toiste voine\nsitä tehdä. Miten on nykyä Kajaanin yhteiskunnallisten olojen laita?\nMelkoisesti huolissani läksin sieltä kuultuani, että tuo jo muutenkin\npieni seuraelämäpiiri oli välien rikkoutumisesta hajaantunut. --\nSuokoon Jumala kuitenkin meille kaikille edelleen terveyttä. Hyvin\nköyhää maa kuuluu olevan täällä pohjoiseen; en kuitenkaan luule nälkään\nkuolevani, sillä aina toisen pitää voida elää siinä, missä toisenkin.\n-- Eräällä tehtävällä minun täytyy vaivata Sinua; pyydän nimittäin\nSinua ostamaan kopallisen hyviä heiniä ja säilyttämään ne Kajaanin\ntalvimarkkinoihin sekä silloin antamaan ne Enonsuusta kotoisin olevalle\nvenäläiselle talonpojalle Dmitreille. Minä ynnä Cajan näet asuimme\nhänen talossaan viikon päivät, eikä hän ottanut siitä maksua, vaan teki\nsen sopimuksen, että talvimarkkinoilla saisi pienehkön kopan hyviä\nheiniä. Neuvoin häntä menemään sinun luoksesi, minkä vuoksi minun nyt,\nsuorittaakseni tämän kunniavelan, täytyy vaivata Sinua. Voudilta saat\nsiihen rahoja. Ellei heiniä missään olisi saatavissa, niin pyydä\nsitten, että Polvilasta annetaan. Jää hyvästi.\n\n\n\n\n5.\n\nKruununvouti Wichmannille.\n\n(Konsepti.)\n\n\n                                    Uhut, 25 p:nä marraskuuta. 1836.\n\nViimeisenä hetkenä, ennenkuin täältä lähden pohjoisemmille seuduille,\non hauskaa lähettää Sinulle ja vaimollesi tervehdys. En voine pitkään\naikaan vastedes sitä tehdä, ellen joulukuun lopulla käy pistäymässä\nKuusamon markkinoilla. Mutta se matka riippuu silloisesta\nolopaikastani; voin näet silloin jo olla kauempana rajalta. Nyt olen\nruvennut keräämään suomalaisia satuja ja olen jo pannut paperille niitä\n1/4 sadan verran. Luultavasti niiden luku kasvaa moneksi sadaksi,\nennenkuin taas olen Kajaanissa. Olen näet aikonut vaelluksillani käydä,\npaitsi täällä asuvien suomalaisten luona, myös ennen paluutani\nSuomen-Karjalassa ja Viipurin läänissä. Silloin luulen voivani kestitä\nlapsiasi saduilla vaikka monta päivää perätysten. Voi hyvin.\n\n\n\n\n6.\n\nPostinhoitaja Gosmanille.\n\n(Konsepti.)\n\n\n                                     Uhut, 25 p:nä marraskuuta 1836.\n\nKoska olen varma siitä, että Sinä taloudellisten ja muiden tarpeiden\nesiintyessä olet vanhemmilleni avullinen, olen sen asian suhteen\nvähemmin levoton kuin lähtiessäni Kajaanista. Muistuta heitä, että\ntalvimarkkinoilla ostavat pellavia ja hamppuja, ettei niistä vuoden\nkuluessa tule puutetta, sekä ruokatavaroita, lihaa ja muuta sellaista.\nVoudilla kaiketi silloin on niin paljo rahoja, että hän voi antaa, mitä\ntarvitaan. -- Matkani on tähän asti ollut koko hauska; millainen se\ntämän jälkeen on oleva, sitä en niin tarkoin tiedä. Lähdettyäni\nKajaanista, tulin ensin Säräisniemelle, missä viivyin pari kolme\npäivää, kuljin sitten salomaiden kautta Puolangalle, viivyin siellä\npappilassa pari päivää, tulin sitten Hyrynsalmelle ja asustin rovastin\nluona kolme päivää; sieltä Kiannalle lokakuun alussa. Saman kuun\n8:ntena päivänä tulivat Akseli ja vasta 16:ntenä [yläpuolelle\nkirjoitettu: 17] 1 p:nä matkustin pois sieltä, ensin vesitse viisi\npeninkulmaa Venäjän rajalle. 20:ntena päivänä lienee kuljettu rajan\nyli, ja siitäperin olen oleskellut näissä kylissä tehden keräyksiä.\nOlen kyllä viihtynyt tähän asti, mutta en rohkene toivoa, että minulla\nvastedes olisi yhtä hauskaa, kun jään vallan yksikseni, sillä Cajan,\njoka tähän asti on ollut matkakumppanini, eroaa nyt minusta ja lähtee\npaluumatkalle teidän luoksenne; minun taas täytyy lähteä kauemmaksi\nvaan. Toiste enemmän. Voi siihen saakka hyvästi.\n\n\n\n\n7.\n\nTuomari Flanderille.\n\n(Konsepti.)\n\n\n                                      Uhut, 25 p:nä marraskuuta 1836.\n\nNäillä riveillä saan ensi kerran tervehtää Sinua ja muita --\n\"Nygårdilaisia\" [\"Nygård\" oli tuomari F:n koti Paltamossa]; vasta en\nvoine sitä tehdä ennenkuin Kuolasta helmikuussa. Kelirikko on tähän\nasti minua viivytellyt, niin etten ole päässyt etemmäksi kuin noin 10\npeninkulmaa rajalta, mutta tänään aion lähteä liikkeelle viivyttyäni\nkolme viikkoa tässä kylässä. Ylioppilas Cajanin kanssa olen asunut\nvallan oivallisessa kamarissa eli kornitsassa, joksi sitä täällä\nsanotaan, ja olen joka päivä laulattanut sekä tyttöjä, akkoja että\nmiehiä ja poikia tai antanut heidän kertoa satuja, niin että kyllä on\nollut täysi työ, ja ettei ikäväkään ole vaivannut. Täältä nyt vaellan\npohjoisemmille seuduille, tulen muun muassa pian käymään Skiitan\nnunnaluostarissa, joka täältä on vajaan 10 peninkulman päässä. -- Voi\nhyvin.\n\n\n\n\n8.\n\nLääketiet. kand. Ingmanille.\n\n(Konsepti, suomeksi.)\n\n\n                                  Uhutkylästä 25 Marrask. 1836.\n\nVasta nyt jälle lähetän kirjan _Pieniä runoja Gottlundilta_, jonka\nkamaristasi jo kesällä 1834 omin lupineni otin. Senlaisesta lainasta jo\nvaan pitäisi paremmin ja mahtavammin kiittää, kun osaankana. Pian 2\nkuukautta olen nyt ollut Venäjän puolella, vaan edl. [tässä kuten\nseuraavissakin kirjoituksissa edl. (= edelleen) merkitsee j.n.e.].\nPaitsi runoja, virsiä (itkuvirsiä), lauluja, hoiunnoita, sanalaskuja ja\narvuutuksia olen myös ruvennut keräämään suomalaisia tarinoita eli\nsaarnoja, jolla nimellä niitä myös täällä mainitaan. 25 on jo sana\nsanalta kirjassa, ja näyttää niitä saavan, jos kuinka paljo. Jos\njolloin jouat, niin kirjota jotakuta Mehiläiseen ja laita\nKirjapränttääjä Barckille Ouluun. Voi hyvin.\n\n\n\n\n9.\n\nTohtori Rabbelle. (Konsepti.)\n\n\n                                    Uhut, 25 p:nä marraskuuta 1836.\n\nNyt olen jo kolmatta kuukautta ollut poissa Kajaanista ja olen siis\nalkanut saada koko joukon keräelmiä. Tähän asti minulla on ollut\nylioppilas Cajan seurana, mutta tänään minun täytyy erota hänestä, kun\nhän lähtee paluumatkalle, ja minun täytyy matkustaa etemmäksi, nyt kun\nHerra viimeinkin on tehnyt kelin hyväksi; tähän asti se näet on ollut\nhuononpuoleinen. Kuolasta kaiketi saan uudestaan tervehtää sinua ja\nkertoa, miltä pohjantähti näyttää, kun tulee lähemmäksi sen alle. Voi\nsiihen asti hyvin.\n\n\n\n\n10.\n\nYliopp. Cajanille.\n\n(Konsepti, suomeksi.)\n\n\n                                       Pistojärvi, 27 Marrask. 1836.\n\nEt voi arvata'kan, kuinka Uhtuesta lähettyäni oli ikävä, sitä ei voi\nsanalla sanoa, eikä virsissä veteä, niin oli mieleni apia. Olen usein\nennenki ollut Venäjän puolellaki, vaan niin ikävää minulla ei vielä ole\nkonsa ollut. Usein tulivat vedet silmääni ja tulevatpa vieläki. Voi kun\nmielelläni kääntyisin kotia, jos en pelkäisi häpiätä, ei täyttää, mitä\nolen toivotellut ja empä taitais niin siitäkän huolia, jos ei toisella\npuolella tievustelemuksen haluki vetäisi minua ulommaksi. Ainaki pitää\nniillä seuvuilla kerta käyä, puuttuu mi puuttuu runoja ja lauluja.\nTässä kylässä, jossa nyt olen, ei ni ole mitä kirjottamista, ei runoa,\nlaulua eikä tarinata, jotta sanoa saamatta huomenna taasen lähen.\n\n\n\n\n11.\n\n[Päiväkirjasta; alk. suomeksi.]\n\n\n                                     Makarista, 29 Marraskuuta 1836.\n\nPerjantaina 25 Marraskuuta läksin Uhtuesta Ohtakylään. Matka luetaan\nolevan 45 virstaa kylätöntä taivalta. Keli ei ollut kiitettävä, jos ei\nvarsin kehnokana. Muutamassa paikassa uppo hevonen rinnuksista saati\nsuohon, jotta oli kylläi vaikia jälle ylös päästä. Samaan paikkaan sano\nkyytimies hevosia toisinaan jääneenki. Ei muuallakan kantaneet suot\nvarsin hyvästi. Ilman kulettiin vaihetellen soita, lampia ja kankaita,\njota laatua ovat kaikkiki maat näillä pohjasilla seuduilla. 20 virstaa\nkylästä tultuamme oli sauna, johon eräs mies Uhtuesta oli asettaunut\nlähellisessä lammissa kalastamaan. Siinä istui hän meidän tullessa\nvalkian ohessa poikansa kera. Oli myös vähä ennen meitä tullut Koljolan\nkylästä eräs ukko akkane ja tyttärenensä. Hänellä oli mieli lähteä\nparempoa elopaikkoa etsimään Venäjän maalla, lähteä pääelolle, kuin hän\nsano, taikka kerjäämään eli kysymään, sillä kerjäämistä täällä sanotaan\nkysymiseksi. Sitä varten oli hän varustaunut hevosella, padalla,\nkuppiloilla (_staltsoilla_) ja pussiloilla (värtsilöillä). Tässä oli\ntämä kulkeva perekunta kalastajalta saanut kaloja keitokseksi, isoja,\nlähes puolentoista korttelin pituisia, valkosia muiehia (muikkuja),\njoita vaan hyvistä lampiloista saahaan ja jotka kuulu vasta jään alla\nkutevan. Niistä keitti akka rokkoa ja jäi vielä meistäki keittämään,\nsillä kyyttimieheni vet ei syöttänytkän kauan hevostansa. Ukko\nsanottiin Koljolan kylän parahaksi laulajaksi, vaan tässä ei nyt\nkäyttänyt häneltä lauluja kirjottaa, sillä jos polvet pöytänä maassa\nsavun seassa vähin olisinki kirjotellut, niin ukko ei niin heti\nmyöstynytkän laulamaan, eikä sanonut oikein laulumahtiinsa pääsevän,\nennenkun saisi ryypin eli kaksi suuhunsa. Sanottiin häntä myös koko\npaikkakunnan parahimmaksi tietäjäksi ja kertopa itseki, jotta häntä\nusein oli etähellä'ki kuletettu ihmisiä pahoista päästämään. Kerran oli\nPetrosavotskassa herra mielirikkouksiin tullut ja sinne'ki oli häntä,\nkäyty. \"No voitko päästä hänen jälle mielihinsä?\" kysäsin minä.\n\"Mintäpä tuonne ilman olisin lähtenythän\", vastasi ukko. Niin tarkat\ntoki ei kaikki tohtorit ole. Vielä kysyin ukolta, paljonko hänellä\nsiitä päästöstä maksettiin. Hän sano itsensä ei konsa suuren\npalkoillansa olleen, vaan vähempään tyytyneen. Niin sillonki oli\nhänelle tunkemalla tungettu tukku valkosia pumakoita (25 ruplan\nsetelilöitä) käteen, vaan hän ei ollut ottanut, kun yhen sinikön (5\nruplan) ja mitä vähä ruokavärkkiä keralla. Ukko ei ollut kun jos\nkorttelin päällä kahen kyynärän, jonkatähen hän kyllä nuorempana\nmahtoki, kuten sanottiin, rattaan tavalla maassa pyöriä ja ilmassa\noravan tavalla puusta puuhun lentää. Sekä Ohdassa, Pistojärvessä,\nSuvannolla ovat miehet myös lyhyitä, tuskin puolen kolmatta kyynärää,\njotta kyllä luulenki heiän Lappalaisista alkunsa saaneen. En tieä,\nmiten lienevät näistä seuvuin pohjaseen päin. Ohassa nukuin yötä, ja\nläksin siitä toissa pänä (26) Pistojärveen 15 virstan päässä. Siinä\nvietin sen päivän ja seuraavanki, joka oli sunnuntai. Isäntä arveli\nminun kyllä hyvästi vielä maanantainaki Suvantoon kerkiävän, koska\nsiilon hänellä itsellä sinne oli hevosen kera lähteminen. Niin jäinki\nja kyselin laulajoita, joita ei kuitenkan ollut tässä kylässä, eikä\nmuutakan kirjalle pantavata. Maanantai aamuna lähti hän Kierettiin elon\nnoudantaan ja otti minun Suvannolle saati rekehensä. Minä siitä en\nluullut hänen hoti kysyvän, jos 5 riunaa palkkaa korkeinta, kuitenki\nkysy hän perille päästyä kokonaista ruplaa. Vähä ouostuen sanon: \"eikö\ntuo vet kaheksalla riunalla vättäisi [? välttäisi] maksetuksi\" ja\nsihempä jäiki. Suvannolta tänäpänä oli kahapäinki mieleni, taikka\nKuusamon kirkolle taikka Pyhään saareen. Ikävöitsinpä taas hoti vähäksi\najaksi Suomen puolelle päästä, vaan toisin puolin katsoin sopivaksi,\nsitä ennen käyä Tuoppajärven kylissä kuulustelemassa ja keralla pyhäin\nmiesten ja naisten asuntoa silmäämässä. Sillä matkalla ei toki\nmenne'kän jos korkeimmaksi 3 viikkoa ja niin toivottavasti pääsen\njoulua Kuusamossa pitämään. Niin läksin iltapuolella Suvannolta ja\ntulin 6 virstaa tänne Makariin eli Multimakariin, jolla nimellä tätä\npaikkaa myös kuuluu mainittavan. Kaikki ylen köyhiä. (Talossa, jossa\nkirjottelen, akka Skiitasta. Mies poissa; akka vasta pääsi tähkiä\nolesta veitsellä leikkaamasta, josta rokkaa keitettiin. Lapsista vielä\ntoinen oli sairas -- -- --) Tässä kylässä ei nouse, kun kaikkinansa 3\nsavua, niistäki yhen talon asukas mennä kesänä Kuusamosta Suomen\npuolelta tullut. Siinä kävin vastikänä ja oliki ilahuttava nähä siinä\nmeiän tapaan elettävän, vaikka oliki siinä eräs rosvonnäkönen\nvenäläinen yötymässä, jolta hyvä, jos huomena pääsen rauhassa\nkulkemaan. Talossa, jossa nyt kirjottelen muun väen nukkuessa, vasta\nkerrottiin, hänellä parahillaanki rosvottu takki päällä olevan. Häneltä\nkuitenki vaihoin itselleni hyvän puukon, josta annoin kaksi kouraa\ntupakkaa. Isännältä kuulin seuraavan hirviän tapauksen, joka Kuusamolla\nhänen nuorra ollessa oli sattunut. Oli renki talossa 10-kunta vuotta\npalvellut ja antanut palkkansa olla isännällä ottamatta. Niin isäntä\nhänen kera kerran lähti oravametsälle ja saunassa metsässä ollen rengin\nnukkuneena löi pyssyn krassin korvasta puhki. Jätti kuitenki rengin\nvähin elämään, vaan leikkasi kielen poikki ja tunki ison tupakkatukun\nsuuhun, jotta ei saisi ni mitä ilmotetuksi. Lähti siitä kotiinsa ja\nsano rengin korvansa kannon oksaan puhki langenneen. Väki siitä tuli\nkatsomaan, renki veettiin ahkiossa kotiin yhä hengissä. Niin isäntä\nsiellä rupesi arkkua laatimaan ja muien ei nähessä luultavasti pani\nhänen elävänä arkkuun. Lääkärin katselossa vasta nähtiin, miten miehen\nkera oli menetetty ja isäntä lyötiin rautohin. Jonkun ajan linnassa\noltuaan ja keräjissä käytettyään tuomittiin häntä iän päiväksi\nViaporiin vietäväksi. Vietäissä teeksentelihen sairaaksi, monena\npäivänä ei ni syönyt mitä, vaan yhä valitteli jo kohta kuolevansa.\nKulettaja ei ni varannut hänen semmoisen karkaavan, heittihen\nhuolettomammaksi ja anto hänelle tilan pakoon päästä. Hään ni siitä\ntekeyty kuohariksi, eleli sillä viralla jonkun ajan maakunnassa ja\nkotia viimmen tultuansa piilehteli kellarissa pirtin alla. Sieltä häntä\nhaettiin, ei saatu, vaan poikia sakotettiin, kumpastaki 8:lla\ntuhannella. Hään itse sitte eli Venäjän puolella ja kuoli viimmen\npunatautiin matkalla, kun oli lähtenyt Venäjän puolelta kotonansa\nkäpäsemään. Siitä häntä metsään hauattiin.\n\nVaikiampata yötä en ni konsa muista viettäneeni, kun mennehen yön tätä\n30:ttä vastaan Makarissa. Pirtti jossa ensin kirjottelin oli vilu,\nettei arveltavasta ollut nukkumaan rupiamistana. Sentä ni menin toisen\ntaloon Suomen eläkkään luoksi, jossa tiesin vähä lämpimämmän olevan.\nSiellä kyllä sain pienen taljan allani, vaan peitettä ei ni mitä.\nOmalla haljakallani koin peitellämätse, vaan ei tahtonut riittää. Vähä\nsiinä kyllä nukuttiin koko pitkässä yössä. Ja kaiken yön puhu tuuli\nkovasti ikkunoihin paahtamalla. Ei millä ole nämät Venäjän pirtit meiän\npirtelöihin verrattavat. Esinnä on heissä paljo ikkunoita ja likellä\ntoinen toistaan, ettei tuulen liikkumatonta paikkaa lahitsoilla. Myös\non lattia korkialla maasta ja siitä käy yhtäläiseen tuulen henki.\n\n\n\n\n12.\n\n[Päiväkirjasta; alk. suomeksi.]\n\n\n                                       Vaarakylässä 2 Joulukuuta 1836.\n\nMakarista hiihin esinnä 5 virstaa Tuhkalaan ja siitä samana päivänä 3\nv. Iljalaan, johon yövyin. Iljalasta Suureenjärveen tie esinnä 3 v.\nAkkalaan, siitä 20 Käpäliin, siitä 15 Suureenjärveen. Niin tavallinen\ntie. Kuultuani suoraa syänmaan halki ei olevan, kun 30 virstaa, päätin\nhiihtää, vaikkei ollutkan jälkeä ennistä. Oppaaksi lähti eräs mies\nkylästä ruplan palkalla, jota en kieltänytkän, koska hän kuitenki\nviipyi lähes 2 päivää matkalla, yhen mennessä, palatessa toisen. Sainpa\njo kylliksiki mitä toivoin jalotella sillä taipalella. Umpi pian koko\ntaipalen ja vielä päälliseksi jäätäjä keli. Vaan kuitenki päästiin\nillaksi kylään, jossa ottima majan Tuhkaispapin Homan talossa.\n\nNäillä seuvuin minun tieostani ollaan kolmea vieroa [= uskoa], jotka ei\nkenkän sovi yksistä astioista syömään. Oikia papinviero, jota myös\nmieroksi sanotaan ja sen tunnustajia _mierolaisiksi_, on ylen pieni ja\nyhtäläiseen vähenemässä. Sitä vaston levenee _Tuhkasen viero_, minkä\nvoipi. Tämän jälkimmäisen pappi ja levittäjä kuuluu asuvan Karkalahen\nkylässä Kieretin ja Kemin välillä meren rannalla. Vaan kuin onki ylen\nsuuri hänen lääninsä, niin onki pitänyt hänen asetella eri pappia,\njotka pienemmissä lääneissään käyvät lapsia kastamassa, ventsäämässä\n[= vihkimässä], kuolleita hautaamassa ja muissa toimituksissa. Itse\nkuuluu hän noin kerran vuoessa ympäri suuren lääninsä kulkevan ja\ntoimittelevan, mitä sattuu. Niin häntä, kuin hänen asetettuja\naluspappia pitää kylien (Tuhkalaisten) kyyittää ja ruokkia kulkunsa\najan. En varmon tieä liekkö heillä muuta palkkaa, kun mitä kuki\nehostaan antaa; eipä taia olla, koska siitä ei ni mitä ole virketty.\nPaljopa tulisiki maakunnalle rasitusta, jos heillä vielä maksaa\npitäisi, sillä oikioille laillisille papeille pitää kaikista\npapillisista toimituksista, joita nämät erivierolaiset tarvitsevat\nomilta papeiltaan, maksaa, minkä hän määrää, vaikk'ei hän ni mitä tee\nmuuta, kun salassa pitää asian. Useinki olen Tuhkalaisilta kysynyt,\nmissä heiän uskonsa mierolaisista erotaksen, vaan siitä en ni vielä ole\nmitä selvitystä saanut, eivätkä näytä itsekän tietävän. Sitä vaan\nsanovat, että papinviero molii toisilla sormilla, kun J[uma]la on\nkäskenyt ja vieläpä mainivat muutamat kirotun (proklat) olevan, joka\nmolii papin tavalla.\n\n\n\n\n13.\n\n[Päiväkirjasta; alk. suomeksi.]\n\n\n                              Tuoppajärven Saaressa 5 Jouluk. 1836.\n\nEilen hiihin Vaarakylästä esinnä 12 v. Skiittaan, siitä 8 v. Pyhään\nsaareen(!). Edellinen taival metsänen, soinen, 4 lampia tahi järviä\ntaipaleella: Vaarajärvi, Haapajärvi, Neitijärvi ja Pamojärvi. Skiitta\non kun muinenki Hämeen kylä, ei juuri nurkka nurkassa, ei paljo väliä,\nhuonukset tahi talot ilman järjestyksettä, lahta pitkin Tuoppajärven\nrannalla. Jumalan palveloa pietään joka päivä kylässä olevassa\nkirikössä. Vaan ei miehiltä, yksin naisväeltä, jotapa vaan Skiitassa\nasukseleeki, vähin miehiä. Mitä näillä naisilla lie muutai työtä, kun\nkirikössä käyä, en ni voi sanoa; taitaa hoti olla ommelluksia ja muita\nsenlaisia. On myös kylistä ympärillä tuotu tänne tyttölapsia opastettaa\nkirjalukuun, lauluun ja kirjotukseen. Nuoremmat naisista asuvat lukon\nvarassa, eivätkä laske heti luoksensa tuntematonta, niin erähät\nvanhemmatki. Matka Skiitasta Saareen on järveä ja tullah muutaman\npienemmän saarenki poikki kulkemaan, ennen isoon saareen tultua. Tämä\niso saari kuuluu olevan noin 10 virstaa pitkä, usiammalta pienemmältä\npiiritetty. En tieä mikä minussa mieli, niin muinen Valamon\nmonasterissa käyessäni, niin nykyäni tässäki. Tuskin olin tullut\nhuomisten ta kirikön näkyville, ni jo taasen teki mieleni kääntyä\njälelle. En ni kuitenkan kääntynyt, vaan menin kylään. Pimiä oli minun\njo jäällä hiihtäissäni yllättänyt, jonka tähen kyllä katselinki, mihin\ntässä kylässä mennä. Eräältä mieheltä kysäsin, kussa bolsij Starets\n(Polsakka Startsa) asui ja häneltä juohatettima päällysmiehen luoksi.\nTämä ei kovin vanha, yksisilmä ukko asu kahessa pienessä huoneessa,\nkumpasetki noin 4 tahi 4 l/2 kyynär. suuruiset ja eipä vielä niitänä\nyksin viljellen, vaan toisen toveritsan kera, joka pöyän äärellä istu\nsisämmäisessä ja näytti kirjaa lukevan. Sisään tulleelta tuli Pols. St.\nkysymään minulta, mitä lie kysynyt Ven. kielellä. Kun sitä en\nmalttanutkan niin vastasin: Ja nie govoriu po ruski a po niemetski,\nsvetski, latinski, korelski. [= En puhu venättä, vaan saksaa, ruotsia,\nlatinaa, karjalata.] Sai hän siitä sitte erään talonpojan tulkiksi,\njonka kautta selvitti minulle, että hänen piti mennä kirikköön, vaan\nmiehen käski hän juohattaa minua matkamiesten majaan, jossa yön\nlepäsin, häntä enää näkemättä, vaikka kiriköstä --\n\n\n\n\n14.\n\nYliopp. Cajanille.\n\n(Alk. suomeksi.)\n\n\n                                      Kuusamosta, 1 Tammikuuta 1837.\n\nRakas Veljeni!\n\nTuskin uskotkaan, kuinka Uhtuvasta lähettyäni maailma minusta näytti\nkamalalta. Sitä ikävätäni en voi \"sanoilla sanoa, enkä virsissä veteä\".\nOlen usein ennenki Venäjän puolella ollut, vaan niin apialla mielellä\nen konsa vielä. Usein tulivat vielä toisella ja kolmannellaki päivällä\nveet silmihini. Voi kuinka mielelläni olisin jälkeesi kotiin kääntynyt,\njos olisin kehannut ja jos toisella puolella ei himoni olisi vetänyt\nminua ulommaksi tievustelemaan, mitä voisi löytyä. Ainaki pitää niillä\nseuvuin kerta käyä, saa min saapi, ajattelin ma, ja ehkä toisten en\nenää pääsisikän. -- Niin läksin ja olen sitte Sinusta erottuani\nosittain jalan, osittain hiihtämällä, osittain hevosella matkannut\npäälle 300 virstan, Tuoppajärven kylissä enimmiten, jotka kuitenki\nolivat hyvin köyhiä, niin ruualta, kuin runoilta. Muutamassa Makari\nnimellisessä kylässä ostin kaksi hyvää asetta, suuren Venäjän puukon ja\nsukset. Vaan kumpastaan ei ole minulla enää koska Pyhässä Saaressa\nvaihon puukkoni vielä suurempaan ja mielestäni parempaan, sukset taasen\nunohtuvat jälkeeni. Sitä ennen niillä kuitenki hiihin ylehensä 60\nvirstaa, jotta jousivatpa unohtuaki. Katoslammin kylästä Suureen\njärveen hiihtäessäni oli 30 virstaa aivan umpea ja vähällä olin sillä\ntaipaleella uupua. Ilman oppaatta en kyllä lähtenytkän, vaan hänki,\neräs karkulainen, täällä piilossa elävä mies, ei ollut suuresti itseäni\nparempi. Illaksi toki pääsimä kylään ja majautuma Tuhkaispapin Homan\ntaloon. Jos muistat Jaakkosen Jyvälahessa, niin jopa kyllä helposti\narvaat, mimmoinen mies tämä Homa oli. Esiksi ni hän ei suannut minua\nitsensä ja muien kera kylyyn, vaikka oppaani, pahapäivänen karkuri\nkyllä pääsi, sitte kumartaa ilvehteli hän puolen iltaa ja viimmeksi\nväitti vanhat homeiset, savustuneet Slavonskankieliset kirjansa olevan\nGretjseskan kieltä. Skiitassa tapasin äskenmainitun Jaakkosenki\nveljentyttäret, jotka vaativat minun sekä Venäjän kirjoja lukemaan,\nettä laulamaan Karjalan lauluja ja valminna soittamaan. Heiän\nopettajansa eli hoitajansa oli aivan ummikko Venäläisakka riepu, jos\nlieneeki alkuansa jotai herrasrotua ollut. Koko nais pyhitys Skiitta\nnäköänsä ei ole parempi, kun muinenkan Venäjänpuolinen kylä, jotta\npettymään kyllä tulinki, kun luulin siinä tavallisen naisten monasterin\nlöytäväni. Pyhä saari, jossa miehet Jumalaa palvelevat, taikka ovat\npalvelevanansa, on Skiitasta 8 virstaa pohjaseen päin. Ei äyriä parempi\nkun Skiitta ollut se minusta. Kirkossa kyllä kävin jo kaksiki kertaa ja\nkyllä näin, että siellä oli muutamia tomuttuneita kuvia, vaan en ni,\nmitä niien olisi pitänyt kuvailla. Päällysmiehen, jonka nimi oli Ilja,\nsanottiin koko maailman kielet osaavan, vaan nähtävästi Karjala,\nRuotsi, Saksa ja Latina näihin koko maailman kieliin ei kuulunut, sillä\nniitä myöten en saanut sanaakan häneltä. Yhen yön ainoasti viivyin\ntässä, enemmin rosvopesältä, kun monasterilta näyttävässä\nrakennuksessa. Siitä tulin taas Skiittaan ja vielä samana päivänä\nVaarakylään, vaikka kyllä vaaittiin minua Skiittaan yöksi jäämään.\nKuinka sieltä olen tänne Kuusamoon joutunut, sillä nyt en ni\nkirjotustani pitkittele. Täällä olen Arvuutukset selväksi kirjottanut\nja uuen laukun kaheksalla erisialla teettänyt. Nyt lähen Pääjärven\nkylihin ja Vienasta, jos sinne minulle kirjan laitat Helsingistä,\ntaasen Toukokuun lopulla kirjotan enemmin. Unohtu minulta Vaseniukselle\nviimmen kirjottaa käännöstyöstä. Tässä nyt on kirja hänelle siitä\nasiasta, jos luulet tarvitsevasi, niin vie käteen. Leikkaa myös erille\nseuraava tietoanto Mehiläisestä ja pyyä Kamreeri Rabben toimittamaan se\nSuomen Yht. aviisiin, taikka paneta itse, muistamalla minun puolestani,\njälkimmäisessä tapauksessa, panna pränttäyskuluki. Niitä tietoja\nmyöten, joita täältä ja matkaltani tätä ennen olen saanut, Suomen tahi\nKarjalan kieli loppuu heti Pääjärven pohjaspuolella ta lappi alkaa.\nNiin ollen kyllä tuleeki minulle tuumaamista joko Suomen tahi Venäjän\npuolitse ylös Kuolaan mennä. Taitaapa pitää Suomen puolelle tulla,\nsillä Lappalaisten kanssa minun ei ni ole mitänä tekemistä ja\ntoimittamista. Sano terveisiä muillenki ja Keckmannille, jolle minulla\nei nyt ole mitän erittäin kirjottamista, ennen kun Kuolasta tahi\nKemistä, jos sieltä kirja kulkisi.\n\n                                                    Ystäväsi\n                                                 Elias Lönnrot.\n\nJos Waseniuksella ei olisi käännettävää antaa, niin käy Frenckellissä\neli pyyä Keckmannin puolestasi käymään ja toimittamaan.\n\n\n\n\n15.\n\n[Päiväkirjasta; alk. suomeksi.]\n\n\n                                       Törmäsessä, 1 Tammikuuta 1837.\n\nMajahuone Saaren pustiinassa (eli monasterissa) ei juuri pieni tupa,\nvaan läpikäytävä eräältä keittäjältä, joka sisämmäisessä huoneessa\nusiamman kerran päivässä keitti ruokaa ja siellä yönki makasi. Minulle\nlevitettiin porontalja yöksi alleni lavitsalle, jossa nukuin laukkuni\ntyynyksi saatua. Muita majamiehiä makasi kolme eli neljä lattialla ja\nkuuluu pian yhtäläiseen, niin kesällä kun talvella vieraita paikalla\nkuleskelevan. Muutaman näiten kanssa Kiisjoesta kotosin vaihon puukkoa,\nkun ei ollu'kan mitänä parempata tehtävätä. Miehet täällä, kun meidänki\npuolella usiammissa paikoin käyvät semminki matkoilla aina puukko\nvyöllä. Vaan pitävät sen oikialla puolella, ei, kun meidän miehillä on\ntapana, vasemella. Puukot heidän ovat suuremmat meidän laatua ja kären\npuolelta hamaraa vasten väärät. Terä on noin korttelin pituinen, pää\nneljän tuuman.\n\nEdellä mainittu ukko Koljolasta, tavallisesti Koljasu nimitetty, kuuluu\naikoinansa olleen viekkahimpia porovarkaita näillä rajaseuduilla.\nEnimmästi oli Ruotsin (Kuusamon ja Kiannon) poroja varastanut, josta\nhäntä emme kuitenkan voi erittäin moittia, sillä Venäjän puolella ei\nilmankan näillä seuduin ole poroja. Muutamanki kerran puikahti ulos\nmetsästä, leikkasi paimenten havatsematta poron raidosta ja lähti\nkotiinsa kulettamaan. Vaan penkoen pian poroa kaivattavan ja jälkiä\nmyöten hakemaan tultavan otti kengät omista jaloistaan ja puki peuran\ntakajalat (kengitti), terät taas, kannan puolen eteenpäin sitoen. Poro\ntakajaloillaan astuu juuri etujalan jälkeen, jonka tähen ei jää'kän\nnäkymään kun takasten jalkain jälet, Niin laadittua talutti kauniisti\nporon kotiinsa sukkajalassa itse edellä astuen, löi lihoiksi ja söi\nsuuhunsa. Poropaimenet kyllä olivat havanneet poron raidosta kaonneen,\nvaan eivät tienneet minne lähtiä hakemaan, kun jälkiä ei minne näkynyt\nmenevän.\n\nToisen kerran juuri kotirannalle varastetun poron kera päästyä, näki\nporomiehiä luoksensa hiihtävän. Kun olisi lähtenyt vielä ylös rannalta\nporoa taluttamaan, niin toki olisivatki havanneet; sentähden keksi\nparemman neuon, työnsi aventoon jään alle poronsa ja lähti itse\nsuksilla poromiehiä vastaan, kuni muinenki oikia mies. Poromiehet\nkysäsivät, jos ei olisi poroja missä nähnyt? -- \"Vastikään mentiin\ntuonne\". -- poromiehet sinne, kunne sano menneen, hän aventoon poroansa\njälle ylös saamaan ja niin kotiin lihoiksi lyömään.\n\nKolmannen kerran oli hevosella metsässä käynyt, poron ampunut,\nrekehensä köntännyt, kotihinsa lähtenyt. Eräälle lammille tultuansa\nnäki suksimiehiä jälestä hiihtävän. \"Mikäpä nyt esiksi\", arveli,\n\"ainaki nuo minun yllättävät\", kun oliki hevosella vaikia kulku,\nsuksimiehillä kevyt. Niin kuitenki pääsi rannalle ennen suksimiehiä.\nVähä pois näkyvistä tultua, otti omat suksensa reestä, löi kopsahutti\nruoskalla hevosta, itse paikalle jääden. Suksimiestenki heti jälestä\ntultua alko surkialla äänellä voivotella, \"äkisti kohtauksen tulleen\n(ruton ampuman), hevoselta jääneensä, ei minnekään pääsevänsä\". Miesten\ntuli armo, ensin aikovat selässä häntä kotiin kantaa, vaan vaikiaksi\ntullen, laittavat hänen suksille makaamaan, niin vetivät. Koljolaan\ntultua, johon paikalta ei ollutkan kun eräs virsta, poroa ei ni enä\nollut näkyvissä, sillä sen jo oliki akka korjannut ynnä hevosen\nriisunut. Suksimiehet olivat Koljasun luoksi yöksi jääneet, vasta\ntoisella aamulla jällen lähteneet. Sen aikaa oli Koljasuki runtukalla\nmaata jorotellen voivotellut, vaan heti suksimiesten sintsistä ulottua\nhypännyt lattialle sanoen: \"a perkelehet jo kerta mentiin, missä poro,\nakka?\"\n\nMonta semmoista tarinaa kuulin Koljasun porovarkaudesta, vaan joilla en\ntahdo kirjotustani pitkittää, koska jo lieneeki näissä kerraksi.\n\n\n\n\n16.\n\nYliopp. Cajanille.\n\n(Konsepti; suomeksi.)\n\n\n                                   Törmänen, 1 Tammikuussa, 1837.\n\nTuskin uskotkan edl. -- Siitä erottuani matkasin esinnä Ohtaan 48\nvirstaa -- Pistojärvelle 15 -- Suvannolle 20 -- Makariin 6 -- Tuhkalaan\n6 -- Katoslammille 8 -- Akkalaan 8 -- Suureen järveen 30 -- Vaarakylään\n10 -- Skiittaan 12 -- Pyhään saareen t. Monasteriin 8, sieltä taasen\nSkiittaan 8 -- Vaarakylään 12 -- Käpäliin 25 -- Suvannolle 32 --\nNärhilään 10 -- Multijärveen 15 -- Kuusamon kirkolle 40. Niin olen\npäälle 300 virstan (303) sitte erottuamme matkannut, osittain\nhevosella, osittain jalan, osittain hiihtämällä. Makarista nimittäin\nostin kaksi hyvää asetta: sukset ta puukon, vaikkei ni kumpaa enää ole\nminulla. Sillä puukon vaihon Pyhässä Saaressa parempaan ja sukset\nunohin erähään taloon rajan poikki Kuusamoon päästyäni. Sitä ennen\nniillä kuitenki hiihin ylehensä 60 virstaa, jotta joutivatpa unohtuaki.\nKatoslammilta Suureen järveen hiihtäessäni oli 30 v. aivan umpea ja\nvähällä olin sillä taipaleella väsyä. Ilman oppaatta en kyllä\nlähtenytkän, vaan hänki, eräs sotapalvelosta karannut, täällä piilossa\nelelevä mies, ei ollut suuresti parempi minua. Illaksi pääsimä toki\nkylään ja yövyimä Tuhkaispapin Homan luoksi. Jos muistat Jaakkosen\nJyvälahessa, niin jopa kyllä arvaatki helposti, mimmoinen mies tämä\npappi Homa oli. Esiksi ni hän ei laskenut minua kylyyn, ennen muien\nkylvettyä, vaikka oppaani, pahapäivänen karkuri, kyllä pääsi toisten\nkera. Sitte kumarteli hän kummikseni puolen iltaa ja viimmeksi sano,\nettä hänen vanhat savustuneet Slavonskan kieliset kirjat olivat\nGretjseskan [= kreikan] kieltä. Skiitassa tapasin äskenmainitun\nJaakkosenki veljentyttäret, jotka vaativat minua sekä Venäjän kirjoja\nlukemaan, että Karjalan lauluja laulamaan tai pilliä soittamaan. Heiän\nopettajansa eli hoitajansa oli aivan ummikko Venäläisakka vai liekö\nalkuansa ollutki jotai herrasväen laatua. Koko Skiitta näköänsä ei ole\nparempi kun muukan Venäjän puolinen kylä pitkin erästä Tuoppajärven\nlahta. Kirkko ei millän merkillinen. Pyhä saari pian samalainen.\nPäällysmiehen sanottiin kaiken maailman kielet osaavan, Vaan Suomen,\nRuotsin, Saksan ja Latinan kieli vet ei taia näihin kaiken maailman\nkieliin kuulua, sillä ne olivat eli ainaki näkyivät olevan hänelle\ntuntemattomia. Yhen yön vaan olinki koko Saaressa, joka minusta enemmin\noli rosvonpesän, kun monasterin muotonen. Heti tultuani oli miehiä\nympärilläni, jotka kysyivät, jos minulla ei olisi viinaa myödä, johon\nkuuluvat kovin ahnaita olevan. Sitte oli moniaalla, kun kuuli\ntohtariksi, samaa asiata kanssani toimitettava kuin Vasken kamarissa\nPaanajärven piissarilla. Hän vei minun kotihinsa, näytteli siellä\nnäytettävänsä ja anto palkaksi kaksi luukkoa (sipulia). Kirkossa kävin\nkahestiki, vaan siitä ei ni ole mitä erinomaista sanottavaa. Pimiä esti\nikoniaki [= pyhäin kuvia] näkemästä, vähä niitä olisi ollutki\nkatseltavaa. Vaarakylässä mennessäni olin kaksi päivää Joukkosen\ntalossa. Talo oli vähä parempi ja eläjämpi muita taloja näillä seuduin,\njonka tähden siinä taasen söin tarpeeni. Sekä ukko että akka itset\nelivät vielä, vaan liiatenki akka usein erikamarissa, jossa taisi\naikansa molimalla [= rukouksissa] viettää. Minä koko kornitsassa en ni\nkäyny. Heillä oli neljä poikaa, jokanen naisella ja naiset elossa.\nKolme pojista nykyjään olivat laukkukaupalla Ruotsissa, neljäs vanhin\nkotona. Vasta oli talosta Kieretissä (elonmyönti paikassa Vienameren\nrannalla) käyty; kai niitä jauhoja, joita sieltä oli tuotu, myötiin\nyhtäläiseen toisille kylässä 3 ruplaan 6 riunaan puuta. Ukkoa piti\nminnain [= miniäin] palvella kuni muinenki patriarkhaa, jalat jaksaa\n[= riisua] iltasilla, aamusilla sukat, kengät ta muut vaatteet hänelle\nkantaa. Vähä ennen minua lähti hän uuelleen Kierettiin ja oli oikein\nlysti katsoa minunki, kuinka häntä matkalle varustettiin, rekeen\nkatettiin edl., josta kaikesta minnöillä oli paljonki työtä.\nNuorimmalla pojalla oli esinnä ollut Hämeestä tuuma naia, vaan kuinka\nsitte lie asia kääntynyt, kuitenki kotimaastaan nainut. Kumma asia että\ntytöt Suomesta lähtisivät tänne ouoille maille, eikö heiän ainaki hoti\nolisi parempi kotimaalla. _Ei Turkuun mene, joka kotona naiaan_ taikka:\n_laiska lappihin menevi, veltto vettä soutamahan_.\n\nVaarakylästä otin hevosen Käpäliin, huononen kylä, noin kymmen talonen.\nSiinä talossa, jota parahimmaksi kehuttiin, en tahtonut saaha ni mitä\nruokaa. Kalarokkaa kyllä keitettiin kyytimiehelleni, vaan kun pyysin\nminäi siitä maksoa vastaan vähä kuppihini saaha, vastasi emäntä: \"anna\nvieras esinnä syö, jos mitä jää\". Sitte syötyämme meni kyytimieheni\nkylään ja akka, joka yksin oli koissa, toimitteli ilta askareitaan.\nNiin yksin pirtissä oleva pistin tupakkaa piippuun ja aion huvikseni\nvetää muutamia savuja. Mutta siitäpä olin koko yömajani menettää.\nEmäntä sisääntultua, vaikka kyllä ennätinki piipun suustani saaha,\ntunsi savun ja sano: \"ettekö ole tupakkaa juoneet? jos vaan tupakkaa\njuotta, niin kyllä sitte emme kauan sovi yhessä pirtissä olemaan\".\nOlisinki mennyt toiseen taloon, vaan ne eivät olleet sitä paremmat.\nMuutamassa jo kävinki katsomassa, vaan siinä oli surkia elämä; ei ni\nmitä syöä paitsi tähkiä ja kalalientä. Akka siitä lupasiki lähtiä\nSkiittaan sanoen: \"eikö hoti saaren vieroon minua otettaisi!\" Skiitassa\nnimittäin saavat naiset Saaresta miilostia (elatusta) 25 ruplaa\nvuoessa, jota kuitenki moittivat vähäksi, eikä riittäväksi. Oli sinne\nmuuan akka Suomestaki tullut ja Saaren vieroon ruvennut. Hänellä oli\npoika Saaressa raatajamiehenä. -- Koko Käpälin kylä ilman kuuluu\nporonvarkaita täynnä olevan. Toinen toisensa porot ovat jo niin tuiki\nsyöneet, ettei kuulu enää ni mitä syötävätä niistä olevan. Ei sanottu\npäälle kahen talon koko kylässä olevan, joissa matkamieskän saisi\nomansa liikuttamatta pitää. Ei paljoa paremmaksi sanottu Tuhkalankan\nkylää, johon sitte tulin. Erähällä talonpojalla, Kuisma nimeltään, oli\nsiinä kasakkapaimen kesän yli ollut. Syksyllä oli tämä kerran vähä\nsairaaksi tullut. Kuisma rupesi tohtariksi, anto keittää vettä ja valo\nkiehuvata vettä ratin läpi kurkkuun. Siitä mies paikalla kuoli\narvattavasti ja sitäpä Kuisma toivoki, koska sillä tavalla pääsi\nhänelle kesän palkkaa maksamasta. Saman Kuisman satun minäi näkemään,\nsulokielinen, liukas mies eli ukko. -- Makarissa eli eräs Kuusamonki\nmies akkanensa ja kolmine lapsinensa. Hän oli tänne muuttaunut täällä\nparemmin rauhassa saaha poroja varastella ja syöä. -- Suvannolla on\nRoton talo rikas leivältä. Kuuluu vanhoja jyviä olevan aitta täynnä\nliikuttamatta. Vaan niitä ei liikuta'kan, ostaa uutta Kieretistä sekä\nsyöäkseen, että myöäkseen. Alkua näiden rikkauteen en ni ole kuullut,\njos li[e]nevät kunniallisesti rikastuneet, vaan usiammista muista\nkuuluu toisin. Sanotaan siitä ensin elämään päässeen, että ampuvat\nkaksi karkulaista Venäjän maasta, joilla oli paljo rahaa ollut. Nämät\nolivat ensin jolle kulle vaaralle kylästä paenneet ja kun luulivatki jo\nkaukana kylistä itsensä olevan, tulen tehneet, siihen nukkuneet. Niin\nnäkivät Roton 3 veljestä tulen, tulivat edl. Niin sanotaan Larin\nveljesten sillä tavaransa saaneen että osiksi pettivät Moskovan\nporvareita, joilta ottivat suuria velkoja ja heittivät maksamatta,\nosiksi jonkun palon aikana Vienan kaupungissa varastelivat, mitä käsiin\nsattu. Äsken mainitun Joukkosen myös sanotaan Suomen talonpoikia\npettäneen, velkoja maksamatta heittäneen ja sillä rikastuneen. Oli\nniistä keräjiäki käyty, vaan Venäjän laki ei kuulu ni mitä voivan siinä\nasiassa. Viimmeinen päätös Vienasta oli tullut semmoinen, että\nJoukkosen pitäisi maksaa viisi ruplaa vuosittain veloistaan, vaan joka\nei tee täyttä kasvuakan; kuinkapa pääsumman ompi? Muien rikkauesta olen\nmyös paljo kuullut, ei hyvää paljon, koska pettäjän tavalla aina ovat\nalun saaneet ja maakunnan vääryttämällä eli rasittamalla enentäneet.\nSuvannolta kyyitsi eräs akka minua esinnä Närhiin ja siitä meiän\npuolelle rajoa Mullijärveen. Akan kanssa tielläni piin paljoki pakinata\nerinomattain vieroon koskevista, joissa hän oli hyvin typerä. Ei ni\ntiennyt J[uma]lan 10:stä käskystään mitä. Kun toinen elo kohtasi minua\ntaas rajan poikki päästyäni. Olinpa kun kotona. Täällä olen nyt asunut\nviisi neljännystä kirkolta eräässä talossa, jonka vanha muori aikonansa\non mamsellista talon emännäksi ruvennut. Voi jos niin useinki\nrupiaisivat! Ainaki olen havannut semmoisten taloin paremmin kun muien\nvoivan. Ja vielä siitä lähtisi talonpoikain hyväksi aina enemmin oppia\nkun muulla tavalla herrasväeltä ottavat. Tämäki mainittu muori kehu\nheillä ei ruunulle ei muille velkaa olevan. Tässä olen nyt kolmatta\nviikkoa selvään kirjotellut arvuutteita ja muita kirjotuksiani.\nSeuraavassa kirjassa on touustettu [= toteutettu], mitä meillä oli\nUhtuossa puheena. Vie se itse Vaseniukselle.\n\n\n\n\n17.\n\nKonsuli Vaseniukselle.\n\n(Konsepti)\n\n\n                                   Törmänen, 1 p:nä tammikuitta 1837.\n\nYlioppilas J. Fr. Cajan, joka juuri itse tuonee perille tämän kirjeen,\npyysi että Herra Konsulille suosittaisin häntä saamaan jonkinlaista\nmuista kielistä suomeen suoritettavaa käännöstyötä. Tämän suosituksen\nsaatan, jos Herra Konsoli muuten suvaitsee ottaa sitä huomioon, mitä\nsuurimmalla mielihyvällä hänelle antaa. Ollen syntynyt suomalaisella\nseudulla, missä kieltä puhtaasti puhutaan, hän on sitäpaitsi opiskelun\nkautta saavuttanut perinpohjaisen ja laajemman kielentaidon sekä\nharjoituksen kautta helppouden käyttää sitä kirjallisesti. Jos siis\nHerra Konsulin tarvitsisi jotain suomeksi käännättää, niin sellaista\nvallan varmasti saattaa uskoa mainitulle ylioppilas Cajanille.\nNiukkojen varojensa vuoksi ja voidakseen oleskella Helsingissä hän\nsanoo olevan pakon uhrata päivästään muutamia tunteja joko\npuhtaaksikirjoittamiseen tai j.n.e.\n\n\n\n\n18.\n\n[Päiväkirjasta; suomeksi.]\n\n\n                                           Törmäsestä, 2 Tammik. 1837.\n\nPistojärvi itse saapi vetensä Kuusamosta Muojärvestä Pistojokea myöten,\njonka rannoilla sekä Multijärvi, että Närhilä ta Suvanto ovat.\nPistojärvestä taasen vesi lankiaa Kuittijärveen, esinnä 5 virstaa, niin\nLusmakoski, siitä virstanpituinen Lusmajärvi, siitä 3-virstanen\nSeitsenoikia, koski, siitä v:n Seitsenoikian lampi, siitä kaksi\nKotakoskea, siitä 3 virstanen Maejärvi, siitä 1/2 virst. Kurkikoski\n(tulenpalava), siitä Kananen, Jyrkkä, Leviö, Piiksi koskia ja 3\nvirstanen Hämejärvi, jonka pohjaspuolella Hämeen kylä, siitä eelle\nRuottinen, Jyrkkä, Pitkävirta, Väärä, Harjuskoski, Pällinkorva,\nLuvanen, 5 virstaa suvantoa, eelle kaksi Imisystä (ensimmäinen\ntulenpalava), kaksi Lohikoskea, Voivia, Puolivilla, Hirvikoski, 3 v.\nsuvantoa, 5 v. Kortejärvi, siitä Korpikoski, Tappara, Päälä (iso),\nSumppulampi, Päälän lampi 1 v., Ristikoski, Toraisjärvi, Aparainen\n(virta), Alanen järvi 1 v., Pistonkoski, Pistonsuu Kuittajärvessä.\n\nLonkanjärvestä seuraava veenkulku: Lonkka, Latvajärvi, Pirttijärvi,\nMätöjärvi, Kuisma, Niskakoski, Umpikoski, Harmasen suvanto, Pikkuvirta,\nSuvanto, Jyrkät, Hynkeet, Pajulampi (5 v.), Kaalakoski, Pikkukoski,\nKuurnakoski, Tuhkakoski (iso), Jämsä, Majajoki, Hirvikoski,\nKalliokoski, Veärä, Sahi, Vuonislahti.\n\nVuonisesta Hämeenkylään 30 v. (Puoliöiseen), siitä Pistojärveen 20 (al.\n30 pohjas.), siitä 15 (18) Suvannolle edl.\n\nVuonisesta Koljoseen 60 v. (Pluo); Ponkkalahteen 20 v. (Etel.); siitä\nVenejärveen 10 v., siitä Lapukkaan 25 v. Suvannolta Tukkalaan 12 v.\n(Itäpohj.).\n\n\n\n\n19.\n\nLuutnantti Örnhjelmille.\n\n(Konsepti.)\n\n\n                                       Törmänen, 2 p:nä tammik. 1837.\n\nKuusamon markkinoilla kuulin Dmitrein pojalta, että hän oli tunkenut\nhamppunsa vai mitä tavaraa lie tunkenutkin sinun aittaasi\ntalvimarkkinoiksi. Hän on mahdollisesti sanonut, että minä olen häntä\nsiihen kehottanut, mutta sitä en ole tehnyt enkä ole voinut tehdä.\nTosin hän viime syksynä pyysi minulta huonetta siihen tarpeeseen, ja\ntähän minä vastasin, että sinä olit vuokrannut kaikki huoneet, ja ettei\nminulla siis ollut mitään vuokrattavaa. Nyt hän kuitenkin täällä tuli\nkiittämään minuakin huoneesta, seikka, joka minua oikein harmitti,\nikäänkuin minä olisin antanut hänelle siihen lupaa. Ota häneltä maksua\ntuosta epämukavuudesta sen verta kuin haluat, sillä se velikulta kyllä\non varoissa, kun siällä on rahoja yli 100 tuhannen ruplan. -- Y.m.\n\n\n\n\n20.\n\nTuomari Flanderille.\n\n(Konsepti.)\n\n\n                                       Kuusamo, 4 p:nä tammikuuta 1837.\n\nArvoisin Veli!\n\nJo Uhtuesta kirjoitin kuluneen joulukuun alussa Sinulle, mutta kirje\njäi, en enää muista minkä sattuman johdosta, lähettämättä. Nyt saan\nsiis toistaa sen sisällyksen ja ensiksi toivottaa Sinulle hyvää uuden\nvuoden jatkoa, vuoden joka arvatenkin on viimeinen, minkä vietät\nnaimattomana miehenä! Matkastani tahdon nyt ainoastaan lyhykäisesti\nkertoa, että ensin muutaman viikon ylioppilas Cajanin kanssa vaelsin\nmuutamissa tutuissa venäläisissä kylissä ja että sen jälkeen asetuin\nUhtueen, missä asuin lähes kuukauden ajan, koko ajan pannen kirjaan\nrunoja, arvoituksia, sananlaskuja, satuja y.m., mitä kylässä kuulin.\nSiellä asuin hyvinkin muhkeasti erityisessä kamarissa, mutta sitten oli\nasunnon laita taas huonompi, ennenkuin tulin tänne Kuusamoon. Pahinta,\nmihin yksikään kristitty sielu voi joutua, on se, jos on pakko\ntalvisaamuina oleskella noissa kirotuissa venäläisissä pirteissä.\nEnsinnäkin ne ovat pienet, noin 1/4 meidän talonpoikaispirteistä, ja\nsitten on, paitsi kattoaukkoa, ovi selkoselällään koko pitkän aamun\nkello 2:sta kello 6:en, jonka ajan kuluessa leivotaan, keitetään,\ntehdään haudetta lehmille y.m. sellaista, niin että pirtissä sillä\naikaa on kylmempi kuin pihalla. Usein ovat hampaat kovasti kalisseet\nsuussani, mutta toivon kuitenkin, että taas kerran tulee kesä. Eräässä\nTuoppajärven tienoilla olevassa nunnaluostarissa olin kolme viikkoa\ntakaperin ja siellä minun täytyi sekä laulaa että soittaa huilua\nnunnille. Lisäksi minua pyydettiin jäämään yöksi, jota pyyntöä en\nkuitenkaan voinut noudattaa, kun näet, jos olisin antanut kyytimieheni\nlähteä pois, en koko seudulla olisi voinut saada hevosta. Luostari on\nainoastaan noin 15 peninkulman päässä Kuusamon kirkolta, niin että kuka\ntahansa teistä ensi kesänä voisi käväistä siellä. Kahdeksan virstaa\nsamasta nunnaluostarista on munkkiluostari eräässä Tuoppajärven\nsaaressa; siinä olin myös yhden yön. --\n\nMitä muuta voisin kertoa matkasta, ei erityisesti ansaitse\nmainitsemista. Välistä minulla on ollut hauska, toiste taas, jopa\nuseamminkin, hyvin ikävä; milloin olen nähnyt nälkää, milloin taas\nsyönyt itseni kahta kylläisemmäksi, osan matkasta ajanut, toisen osan\nastunut ja välillä taas hiihtänyt, kerranki kolme peninkulmaa yhtä\npäätä ilman minkäänlaista vanhaa latua. Tosin minulla silloin oli opas\nmukanani, mutta kun illan suussa tuli \"takkalakeli\", olimme molemmat\nvähällä väsyä. Voi nyt hyvin ja sano terveisiä Adolphille ja äidillesi,\njoille molemmille täten myös saan toivottaa onnellista uutta vuotta,\nvaikka toivotukseni kylläki myöhään ehtinee perille.\n\n                                                      Veljesi\n                                                   Elias Lönnrot.\n\n\n\n\n21.\n\nVanhemmille.\n\n(Konsepti; suomeksi.)\n\n\n                                         Törmäsestä, 12 Tammik. 1837.\n\nTähän asti olen ollut terve ja toivon että te kanssa oletta terveenä\neläneet. Mitään ei minulla nyt ole'kan erittäin kirjottamista, koska\nolen jo ennen kirjottanut. Jos karjanruoka ei näytä piisaavan, niin\ntoimittakaa jo aikanansa ostetuksi, sillä keväällä on se aina\ntyyreempi. Parempi se myös olisi markkinan aikana rukutakin ostaa, mitä\nnäkee tulevaan syksyyn asti tarvitsevan. Voudilta kyllä rahaa saatta\nniihin ja muihin tarpeisiin. Perunan siemeniä tarvitsisi taas samalla\ntavalla kun mennä vuonnaki idättää 4 taikka 5 viikkoa ennen kun\nistutetaan. Taidan minä Kesäkuun alussa kotiaki tulla viikoksi taikka\nkahdeksi.\n\n\n\n\n22.\n\nPostinhoitaja Gosmanille.\n\n(Konsepti.)\n\n\n                                 Törmänen, 12 p:nä tammikuuta 1837.\n\nOnnellista uutta vuotta! Vaellusten y.m. jälkeen olen tullut tänne,\nosaksi j.n.e. ja hankkiakseni itselleni uuden laukun, sillä entinen\nlaukkuni, jonka nyt muutamine tarpeettomine kirjoineen ja papereineen\nlähetän kotia, oli jo kelpaamaton. Nyt on minulla uusi, joka tosin\nmaksoi 12 ruplaa, mutta jossa sitten onkin 8 eri osastoa kaikkia\nkamssujani varten. Erityistä ikävää en vielä ole tuntenut, tai ainakin\nhyvin harvoin, vaikka kyllä kernaasti antaisin 15-20 ruplaa, jos edes\npäivänkin saisin olla siellä kotona. Tähän asti olen tullut toimeen\nilman turkkeja tai kauhtanaa, ja luultavasti tulen niin toimeen koko\ntalven, ellei se tule kovin kylmä. Mutta uusi pitkä lievetakki kaiketi\nminun pian on tilattava, kun näet nykyinen, johon puettuna minulla on\nkunnia kirjoittaa näitä rivejä, jo alkaa käydä liian kuluneeksi.\nSaappaita minulla jo on kolmas pari jalassani siitä kun sieltä kotoa\nläksin. Täältä lähden nyt Pääjärven ja Koutajärven tienoille, sieltä\nrajaa pitkin luultavasti Utsjoelle saakka, sieltä Kuolaan ja sitten\ntaas alas Kemiin ja Arkangeliin. Ehkäpä kesän alusta viikoksi tai\nniille paikkein tulen kotia. Pyysin vanhempiani alussa ostamaan rehua,\njos sitä alkaa puuttua, sekä ruista -- -- muistutappa sinäkin, että sen\ntekevät.\n\n\n\n\n23.\n\nKruununvouti Wichmannille.\n\n(Konsepti.)\n\n\n                                  Tihkuinen, 12 p:nä tammikuuta 1837.\n\nHyvää uuden vuoden jatkoa. Tänne Kuusamoon tulin jo ennen markkinoita\nja lähden nyt taas matkaan. Maaherran sekä asessori Bergbomin tapasin\ntäällä ennen joulua ja Maaherra pyysi, että kulkutaudin sattuessa\ntulisin kotia sillä ehdolla että saisin vastaavan virkalomani\npidennyksen. Sen lupasin tehdä ja sanoin, että Sinä kyllä tietäisit\nkirjeessä kutsua minua tulemaan. Mutta ilman kulkutautiakin ja\nkirjallista kutsua taidan ensi kesän alussa, kun tulen kulkemaan Kuhmon\nrajoilla, pikimmiltään poiketa tieltä tervehtääkseni Teitä siellä. Nyt\nlähden j.n.e. Hieman ikävältä tahtoo tuntua nyt taas erota tästä\nseudusta, missä muutaman viikon olen hyvin viihtynyt ja missä minun\nolisi vielä hauskempi, ellei minulla olisi ollut niin hemmetin kiire\nkirjoituksineni, minkä vuoksi en ole rohjennut majoittua mihinkään\npitäjän herrastaloon, vaan olen asunut talonpoikaistalossa ja sieltä\njoskus käynyt herroja tervehtimässä. Tervehdi kirkkoherraa ja\nsano -- -- --\n\n\n\n\n24.\n\nTohtori Höglundille.\n\n(Konsepti.)\n\n\n                                   Törmänen, 14 p:nä tammikuuta 1837.\n\nViimein, joku päivä sitten, kirjoitin Sinulle muutaman rivin ja tahdon\nnyt viime hetkessä jatkaa. Lähden näet nyt täältä liikkeelle\nkulkeakseni taas Venäjän puolelle. Ensin suuntaan kulkuni Pääjärven\npohjoispäähän, missä jo lapin kielen sanotaan vallitsevan. Aikomukseni\non sieltä pitäin kiertää tuon 9 tai 10 peninkulman pituisen ja melkein\nyhtä leveän järven ympäri käydäkseni kaikissa sen rannoilla olevissa\nkylissä. Näin saavun viimein taas pohjoispäähän ja tulen luultavasti 4\ntai 5 viikon päästä Kuolajärven alueelle Kemijärven pitäjään; sieltä\nsitten aion rajaa pitkin kulkea pohjoiseen vaikkapa Utsjoelle saakka,\njos vaan on mahdollista. Venäjän puolella samaa rajaa pitkin pohjoiseen\nkuuluu asuvan pelkkiä lappalaisia, joiden kanssa minulla ei enää ole\nmitään tekemistä.\n\nTässä lähetän Sinulle mytyn joutavia kirjoja ja papereita, joita pyydän\nSinua Gosmanin kirjeen kanssa, vaikkapa ei aikaisemmin, niin ainakin\nKajaanin markkinoiden aikana, lähettämään Kajaaniin. Samalla pyydän\nSinua olemaan niin hyvä, että toimitat tähän liitetyn kirjeen\nylioppilas Cajanille Helsinkiin. Postikulut kaiketi sitten muistan,\nmutta nyt olen vallan vailla pikkuseteleitä, lukuunottamatta hopeaa.\n\n\n\n\n25.\n\n[Hajanaisia muistiinpanoja, y.m.; alk. suomeksi.]\n\n\nKaikki ristit: _selkä koilliseen, rinta keväpäivänlaskuun, kokka toinen\nsuveen, toinen pohjoiseen_.\n\n_Sepään -- sevätä_ = halata. \"Montako Jumalata?\" -- \"Ken heille luvun\nanto; kun kerranki oli 7 kuormaa Moskovasta Piiterih tuotu.\"\n\n\"A mitä räähkää sii Ivana uot laatinut?\" -- \"A kävin mie hepoon.\" Pappi\nsiitä itkemään. \"Kovinpa sivulla, henkiisä kormelitsa se hepo sääliksi\nkävi\" [Ehkä luettava: K. siulla, henki-isä, k., s. h. s. k.] (sääli\nsiitä hevosta tuli). (_hepo_ = tamma; _-ponen_, comm. generis ---).\n\nHeikkilässä.\n\nKolmatta polvea mie hänestä olen. Hän esiisäni oli Sotkamosta ja\nensimmäisiä, ku tänne talon rakenti. Kotalappi sillon vielä ympärillä\neleli. -- Hyö ei suvattu lantalaisia [= suomalaisia]. Taioillaan\nvastusta tehtiin. Koskentalossa (paikalla) sillon eli lappalaisia.\nKerranki isoisäni oli kaskea leikannut. Oli hänellä kasakka, joka näki,\nmitä muut ei nähneet. Niin jäätä myöten näki paljo väkeä koskelta\ntulemaan. Hän siitä outti, kunne'ka olivat rannalta maalle nosta, siitä\nvastustamaan. Niin karkotti kaikki paniainsa päälle. Siitä koko\nlappalaispere kuoli -- Isäntä itse heti jälkeen matkalla.\n\nSinkka -- Kävelys -- Kinttaset --- Tjsesterka -- Ristinen -- Paikkaset\n-- Koroli -- Käsivetelys -- Naittajaiset. [= Kisain nimiä.]\n\n-- Mieronpirtti -- Sjotjska (Staarosta) -- Tuli mies, kannettiin poroja\nsyöneen, kaksi miestä ampuneen. Siitä hänellä rangastukseksi jalkohin\nkumarrella.\n\nHeikkilässä. Niin J[umal]a laati, jotta minä kuitenki isäin maalle\npääsin. Olin tässä jo kasakkana Törmäisellä, vaimoni entisellä\nmiehellä. Siitä hän kuoli, niin 4 vuotta vielä olin sitte, hän minua\nrupesi tahtomaan. Niin tulin. Kolme kertaa hengenvaarassa. Kerran\npatvesta (puusta) maahan, lehmiä kävin etsimässä. Pää eellä miun. Kiviä\ntoinen puoli, portahani toisella puolella jo ajattelin mennessäni: hyvä\ntulisi, kun tästä putoaisi. Siinä minkä lien maannut, jo havasin. Näin\npäivän nousemillansa. Mieli täyellään, vaan en voinut jäsentä\nliikuttaa. Koettelin enkö voisi varvastahan liikuttaa; jo vähän liikku.\nSiitä vasemessa jalassa, jo vasenta kättäi edl., viimmen vedimme\nkarjatielle mahallani. Siitä pääsin kotiin. Oli pyörtyä vaimoni kun\nnäki minun niin hankaloitsevan. Toisen kerran savea kävin tytärteni\nkera veneellä. Savikorvolla istuin, he ni soutivat, Ankara tuuli.\nAjattelin eikö hoti kerran pohjaaki tule. Tuli viimmen. -- Kolmannen\nkerran metsässä venelaitoja veistämässä, kirveellä jalkaani löin.\nVetäysin palveelle. Siinä yön. Aamulla tultiin hakemaan.\n\nVenäjän Karjalassa. Starovertsat itsensä ventsäävät. Ei siinä tarvitse\nTuhkais-pappiakan, eikä multaankan pannessa, jonka myös itse\ntoimittavat. Ristimässä vaan pappi pitää olla.\n\nHeikkilässä. Kivekkäät kun kävivät, niin kerranki olivat miehen\nitsiänsä soutamaan tai toiseen kylään opastamaan pakottaneet. Itse\nsoutivat toisia veneitä. Mies opas, souti eellä, kunne'ka tulivat\nsuuren saaren rannalle. Lähti siitä heitä eellään soutamaan ta souti\nsaaren ympäri. Tuli iltapimiä niin kysyivät: kunne nyt meitä juohatat,\njo luulis kylänki tulevan. Hään ei sanonut. Noustiin maalle. Siinä\nuinottiin. Hän uinuessa kaikki venehet työnti rannasta, itse\njälkimmäiseen. A Laurukainen kulta, tuo vene. -- Kun toisit, suolesi\nhonkaan ripustettaisi. -- Itsen ripustettiin. -- Uitiin jälkeen --\nairoilla sormiin.\n\nLappalaiset vähenivät, kuolivat yleisesti kuin kulkutautiin, kun\nsuomalaiset tulivat [Tämä lause käsikirj:ssa ruotsiksi]. --\n\n-- Poronlihoja myötiin 1.80 k[op], à Puuta. Lintuja, metsikana 10-20-25\nkope[e]kkaa, siika 3, 4 RubL Puuta. -- Tuohenterva, kannu. 80 kop. --\ntali -- voi 20 kp. lb. -- Pian kylmin päivä talvessa Pääjärveä\nmatkatessani. Hyö ollah antikristus (keisari, herrat ta papit). Vielä\npahempia hyö meistä ovat kun työ Ruotsalaiset. Näet sä, teillä tuolla\nnäpillä vannotaan, kun myö molimma, vaan hyö tuolla. Prorokoista\nkirjutettu, jotta tusats sesstsott semdesät [= v. 1670] Antikristus\nnousoo. Kai sentäh hyö sitä [sotaa] ei lopeteta, jotta varatah maailman\nloppu tulevan. Ennen kun staroveroi oli maassa, ka silloh sotia ei\nkäyty, oli rauha maassa. Kolme kertaa sai Ruotsi ampuu, sitte vasta\nkerta vastaan ammuttiin. Nyt kun Antikristos, itsestään toisten päällä\nmennään.\n\n-- _Allas, altaan_, jonkun esineen alla pidettävä laatikko.\n\n-- Virkamiehet ovat: --\n\nRahvas on kauniimpaa kuin Suomen puolella Savossa ja Karjalassa. --\nNaisten hiustenpito -- pääkoristus -- silmän väri -- vaatteet --\nhiusten pituus -- miesten vaatteet -- parta -- tukka -- ikä --\nlapsivuodevaimot --- vaikeita synnytyksiä. [Tämä ja kaksi seur.\nkappaletta ruotsiksi käsikirj:ssa.]\n\n-- Karja päästetään ulos -- kuljetaan ympäri viikate kädessä, myötä ja\nvastapäivään, lyödään. Pihlajakeppi lasketaan veräjän eteen. Tuli\nsytytetään puunlastuihin, jotka on otettu kolmesta kannosta, kolme\nkustakin, veräjälle ja tulen yli ajetaan naudat. Emäntä lukee: yksi\nTuorstikki, toinen Punikki, j.n.e. Ei ni yhtänä. Juoksee sitten vielä\nkerran viikate kädessä ympäri ja kätkee sitten viikatteen, niin ettei\nsiihen saa kajota. --\n\nTurkin sulttaanin sisar lähettää kolme leiviskää nauriinsiemeniä\nVenäjän keisarille. Niin paljo väkeä pitää kuolla. Hän on erään\nlinnoituksen komentaja. Kenraali lahjotaan. 3 ankkuria kultaa. Sarkaa\npannaan sillaksi joen poikki. 20 miestä tarvittiin tuota naista\nvangitsemaan. Rinta painoi 3 puutaa. Nosti 7 miestä ja nousi itse\npystyyn. Tämä nainen kertoo että 2000 miestä lähetettiin -- -- --\n[-- -- Skickades att muuran kera (?) kira]. Keisari päästi hänet\nvapaaksi, pidettyään häntä kiinni 14 päivää ja annettuaan kaikkien\nkenraaliensa häntä katsella. Yhden ainoan hän vaan oli antanut maata\nvieressään. -- Arkangelissa löydettiin yksi heistä ja upotettiin\njokeen, jonka jälkeen koko kolera äkkiä lakkasi. Se oli houkutellut\npieniä poikia kylvämään myrkkyainetta ja antanut heille 50 ruplaa.\nPietarissa näitä löydettiin koko seura. Ilmiantaja meni keisarin luo,\nlyötiin viidellä rautaisella puolirenkaalla, joista yksi kaulaan j.n.e.\nseinään kiinni, kunnes tarkastus oli tapahtunut. Tähän valittiin 3\nkenraalia, 3 arhhiereita ja 3 kuptsaa. Kenraalit tutkivat, avasivat\nkassan, siinä oli kultaa, mutta he eivät ilmaisseet, luulivat saavansa\nsen, vasta kuptsa sen ilmaisi. Kenraalit ja arhhiereit Siperiaan,\nkuptsa ylennettiin kenraaliksi.\n\nPuhemiehet ilman sulhasetta 2 kertaa käyään. Siitä 3:s kerta sulhasen\nkeralla. Kun mieltyy tytär, kaataa viinaa kahteen stokanaan molemmille\nkosjojoille. Sulhasen puolesta kosjojat kaasi 2 stokanaan tyttären\nemälle tai isälle. Siitä tyttären emä sulhaselle kaataa ryypin viinaa\nta silkkihuivin antaa. Sulhanen siitä antaa hopiamanietan tyttärelle.\nPannaan stola, syötetään. Siitä isetään käsi tyttären isä ta kosjomies,\nsanotaan: \"kuulkaa kaikki ristikansa, nyt on Anna Petrin tytär ta Ivana\n-- kaupan laatineet, ken tämän kaupan erottanee, sata sakkoa,\nkuusikymmentä kuuliaista\". Kuuliko tämän assan [asian] ken? Vast.:\n\"Kuultih\". No kun kuultih, ken tämän assan purkanee, päältäh isäntä ei\nole. (Häpään, -vätä). 3 henkeä sulhasen puolesta, 6 henkeä tyttären\nisän puolesta, lauletah, kahelia stolalla syöäh, juoah, pritonaa\nluvatah lammas, 2 lehmä, poroja, eloa edl. Morsian itkee vieraille\nkaulassa. Vuoheelle vieään, kosjojat viikatteella kierretäh 3 kertaa\nympäri sängyn, jottei rikottaisi. Sulhanen panee rahoa pahkiloihinsa.\nMorsiamen sisaret jaksetah jalat, saavat pitää rahan kun lattialle\nhelistetäh. Aamulla kun noustahhe (morsiamen sisaret, naot) vettä ta\nvalkia paikka, joka jääpi sulhaselle olemah. Sulhanen panee rahaa\nmaatessaan morsiamen yskään. Morsian kun aamulla tulee sulh[ase]n\njälessä pirttih, ne rahat kynnyksen alla heittää pirttih. Naot tullah,\nne siitä kerätäh ta saapka otetah sulhasen päästä ja pannah sihe\nsulkkuvyö sulhaselle. Sitte saatrokalle ruvetah. Anoppi muori päästyä\nruoalta kantaa valk. paikan vihkiparille ja sisaret toisen paikan\nantavat samalla kerralla. Juohtokansa kun tullaan sulhasen kotia,\nsiellä morsian tsarkkaa juoaan 4 pikaria luvalla, ne morsian\nSaajannaisen kera vie ympäri ja kumartavat. Ensimmäisestä ei anneta\nrahaa, toisesta tsarkasta pannaan riuna tahi kaksi tarelkalle, 1:n\nkostintsaksi lähti.\n\nAnoppi sulhaselle, lähtiessään valk. liinapaian, jota vastaan sulhanen\n2 riksiä rahaa hänelle, -- Morsian akalle rätsinän ta sukat, isälle\nvalk. liinapaian, puksut ta kintahat, veljille ruskian huivin ta\nliinapaian valk., sisarille rusk. huivin ta valk. rätsinän, lapsille\nkinttahaiset.\n\nKulki kaksi venäläistä jokia myöten, nukkuvat rekeen kumpanenki.\nHevonen viimmen joutu jäätöytäälle, joka irtautu ja virtaa myöten\nkoskessa meni alas. A kuinka nyt velle hepo seiso ta metsä juoksoo.\n\nMetsäpirtissä maattiin pieni venäläispoika suuremman vellensä kera. Ei\nPetri -- Mi tuli? -- Hammas kirpoi -- Luo(ti) menemään -- Taasen vähä\naikaa uinottua: Ei Petri vellen! -- Mi tuli? -- Toinen kirpoi --\nMenemään luo -- Vähän ajan päästä taasen: Ei P[etri]. -- No mi siulla?\n-- Kolmas kirpoi (lohkei) hammas. Hiisikö sillä sialla on maannut,\nsiirrälläte toiselle sialle. Hämeessä ennen tallinsa sentähen\nmuutalti. --\n\nTiesaarassa istutaan Vieritsänä sekä miehet että naiset ta tieustellaan\ntulevaisia onnia. Kolme kertaa ennen pitää viikatteen raualla ympäri\npaikan käyä.\n\nUnen vuoen aikana valetaan (sulatetaan) tinaa ja siitä tieustell[aan].\n\n\n\n\n28.\n\nMatka Majavalahdesta Heinäjärveen.\n\n(Päiväkirjasta.)\n\n\nMatkan ensimäinen puoli kuljettiin tiheän metsän läpi, niin ettei\npuoleen aikaan nähnyt muuta kuin puita ympärillään ja lumen taivuttamia\nhaaroja ja oksia päänsä yläpuolella. Aina kun vemmel sattui niihin ja\nkaristi joukoittain lunta kyyditsijänaisen päälle, hän iloitsi siitä,\nettä seuraavana vuotena oli tuleva hyvä vuosi, kun oli niin paljo\n_huuetta_ metsässä. Vasemmalla näkyi Majavaara, joka kaukaa näytti\nhyvinkin muhkealta, mutta jota lähemmäksi tultua ei enää voinut nähdä.\nNiin käy monien suuruuksien, jotka läheltä katsoen menettävät arvoansa.\n-- Matkan jälkiosalla oli 3 lampea (Ruokojärvi, Hirvasjärvi ja\nViksijärvi), ja niiden välillä metsää.\n\nKalmikkoa pelätään niin Ven[äjän] kun meiänki puolella ja muutamat\nluulevat kuolleiten jälle käyvän. Kalmikkoin päällä heitetään mettä\nkasvamaan. [Nämä kaksi lausetta alk. suomeksi.] -- Mutta uskovatko\njoihinkin haltijoihin, en tiedä. Eikä niitä tarvittanekkaan, kun\nmessinkijumalat tekevät saman palveluksen, ja kun vielä on se etu\nnäistä, että voi sylkeä niitä kasvoihin ja ruoskia niitä, kuten välistä\nkuuluu tapahtuvan. \"Sie pakana vet miulla et ni mitä hyvää laai, mie\nsiua molin.\"\n\nRiimusauat, Paalakat, useissa paikoin.\n\nKivekkäät [tämä ja seur. kappale alk. suomeksi] kerta olivat Venäjän\npuolella Pääjärveä soutaneet. Heiän (soutajansa) oppaansa johdatti\nheiät Kuntujoen niskalle, joka järven koillispäästä juoksoo\nKoutajärveen ja mereen. Alemmaksi tultua tulee Kumakoski vastaan, suuri\npalava, jota ni kons' ei veneillä laseta. Opas heiät sihen vei [:]\ntästä nyt matka. Itse eelle laski, veneestä tietylle kalliolle hyppäsi,\nvene meni ja kaikki Kivekkäät supi jälkeen.\n\nÄrmäkkä [tämän rivin ja sanan kohdalle reunaan kirjoitettu päällekkäin\nsanat: Votnuka ja Palahka] sillä kauhtanasta erotaksen, että\nkauhtanassa on verkoa (verkaa, hepeiten kertavuus), ärmäkkä on veraton\n(yhtä suora). (Heinäjärvi.)\n\nPääjärven tienoilla olevat pirtit tavallisesti 4 kyynärän korkuiset, 7,\n8-9 kyynärää pitkät ja leveät. Ovesta tultaissa jommallakummalla puolen\noleva uuni 3-4 kyynärää kunnakkin. Sillä puolella, missä ei ole pesää,\non 3 kyynärän pituinen, 1 1/2 tai 2 kyynärän korkuinen ja noin 3/4\nkyynärän levyinen kaappi, joka on asetettu pitkin kiukaan muuria ja\nsiihen kiinnitetty. Tämä kooltaan astiakaapin suuruinen huonekalu on\nnimeltään _kolpitsa, kolppi tai runtukka_. Sen toinen kylki on tietysti\nkiinni seinässä, toinen tupaan päin. Tämän kanssa kiuas, jonka kuve\ntavallisesti 1/2 on kyynärää pitempi, muodostaa suoran kulman. Samaa\nkolpitsan viereistä kiukaan kylkeä myöten kohoaa lähes kolmen kyynärän\npituinen patsas, jona on 1/2 kyynärän levyinen ja 1/2 korttelin\npaksuinen lankku. Patsaan yläpäästä lähtee suorakulmaisesti toisiaan\nvastaan ja yhdensuuntaisesti seinien kanssa kaksi kuuden kyynärän\npituista ortta, jotka ovat jotenkin samanlaista, tai hieman kapeampaa,\nmutta paksumpaa lankkua kuin patsas. Tavallisesti nämä orret ovat niin\nmatalalla, että kohtalaisen pitkän miehen niiden vuoksi täytyy käydä\nkumarassa. Usein on leveät lauteet kiinnitetty toisesta orresta\nseinään. Näitä lauteita sanotaan _palatiksi_; siinä lämmitellään\npäivällä ja maataan yöllä. Samaan tarkoitukseen käytetään runtukan\npäällystää, jopa itse kiukoatakin; viimemainittuja, kuten myös orsia\nkäytetään useisiin muihinkin tarpeisiin, kuten esim. taikina-altaiden,\ntavaroiden [?], jauhotuokkosten säilyttämispaikkana, kenkien,\nsaappaiden ja sukkien kuivaamiseen, ja mitä häneen milloinkin satutaan\nlaskemaan. Sukkien kuivaamista varten on kuitenkin kiukaan laidassa\nruntukan yläpuolella useita erityisiä koloja, joita sanotaan\n_petslukoiksi_. Tulisijan yläpuolelle on asetettu 1/2 tai 3/4 kyynärän\nvälille toisistaan kaksi yhdensuuntaista puuta, jotka ulottuvat\ntoisesta orresta seinään. Näitä sanotaan _halko-orsiksi_, kun näet\nhalot, jotka illalla kannetaan sisään, yöksi ladotaan niille kuivamaan.\nPesänpuolinen osa uunia ei ulotu lattiaan asti, vaan on lieden ja\nhinkalon (hiilihinkalon) välissä aukko, mihin rikkoja päivällä\nlakaistaan. Tätä aukkoa sanotaan hinkalon alustaksi. -- Pervähkä [h:n\nyläpuolelle on tähän sanaan kirjoitettu: 'ja'; h erityisesti\nalleviivattu.] = päärihma.\n\nEnsikki, Toivikki (Toistikki), Serkko, Niekko, Pääkkö (Päätkö, Päättö),\nSuopo, Pyhikki, Rostukki, Äiikki, Matrokki (mahon nimellä\nkasvatettava), Outikki, Iivakki, Joutsikki, Mustikki, Hoikka, Pitkä\nedl.\n\nUuninkulman vastassa olevaan pirtin nurkkaan kulkee toisesta pääorresta\nkaksi yhdensuuntaista puuta (päret orret), joilla pyssyjäkin\ntavallisesti säilytetään. Ympäri koko pirttiä kulkevat lavitsat, 1/2\nkyynärän levyiset ja 4 tuuman paksuiset. -- Paria kyynärää ylempänä\nlavitsoja ovat seiniä pitkin _laavasnikat_, joille pannaan kaikenlaisia\ntavaroita, samoin kuin orsillekin, ja näiden kaltaiset ne myös ovat;\novipielessä on lautoja, joilla pidetään vateja y.m. _Laki_ on milloin\nlaudoista, milloin pyöreistä puista ja lepää neljän hirren varassa,\njotka ovat nimeltään _maatitsat_; näistä kulkee kaksi oviseinää ja\ntämän vastaista seinää pitkin, kaksi muuta niiden välillä poikittain\ntuvan yli. Silta (lätti, lattia, late) on aina tehty höylätyistä\nlaudoista ja sitä voipi pestä. Ikkunoita on 6, 3 päätyseinässä, ja\nnäistä keskimäinen on 1/2 kyynärän korkuinen, toiset pienemmät, 2\ntoisessa uunista vapaassa seinässä, 1 [kolmannessa seinässä]. --\nTavallisesti niissä on pienet, 4 tai 2 tuuman levyiset ruudut, lasia tai\nkissankultaa (slotu). Monia niistä saattaa avata. Pöytä on parin\nkyynärän pituinen, kyynärän levyinen ja on vapaana jalustalla, jossa\nsamalla säilytetään kuppeja, vateja, lusikoita y.m. Se on aina asetettu\ntoinen pää päätyseinän keski-ikkunaa kohti suoraviivaisesti sen ja oven\nvälille. Samalla se on rajamerkkinä miesten ja naisten pirttialueen\nvälillä (urosten puoli, naisten puoli). (Lissavakka). Tuoleja ei\ntavallisesti ole ollenkaan, vaan sen sijaan 2 l/2 kyynärän pituisia\npenkkejä (kammit), joilla molemmilla, tai ainakin toisella, on vaan\nkaksi jalkaa toisessa päässä; toinen pää pannaan lavitsan varaan. --\nPäiviksi nämä penkit usein nostetaan orsille, mutta asetetaan yöksi\nlavitsan viereen vuoteeksi. Patsaan vieressä tai myöskin oven ja\nkiukaan välisessä nurkassa on joka talossa käsiastia, tavallisesti\nkuparinen, välistä tuohinenkin. Saman käsiastian alla on toinen\nsuurempi astia, nimeltään _strigona tai jalokas_, mihin vesi käsiä\npestäessä saa valua. Pyyhinliinoina käytetään usein verkonpalasia,\nmutta tavallisesti on parempiakin liinoja. Käsiastian yläpuolella on\nkaksikitainen pärepihti, ja usein on irtonainenkin pihti -- mutta\ntällaisista pikkuesineistä ja lisäksi vaarnoista ja seinissä olevista\nveitsenpitimistä en käy tässä lähemmin selkoa tekemään ja mainitsen\nainoastaan mitä muuta näin kuvailluissa pirteissä on. Nuottia,\nverkkoja, kuosali, 2-3 kirstua, pyttyjä, vesikorvoja, sankoja,\ntaikinatiinu, pärepuita, vaatteita, vöitä, valjaita, lakkeja, reuhkoja,\npatoja, tinaamattomia kattiloita, kintaita, puntari, kirveitä, pyssyjä,\nsaappaita, sukkia, kenkiä, pluokkana, 2-3 tsotkat, pari jumalankuvaa\ny.m. sellaista, usein kangaspuutkin. -- (Otjska, silmälasit). --\nHuolimatta tästä kaikesta sellaisessa pirtissä usein asuu\nkolmattakymmentä henkeä yhdessä.\n\n(_Taltta_ -- puras; _puras_, jolla jäätä jyskätään, = tuura. _Sapra_\n= suova.)\n\nRuntukan vieressä on ovi (karsinan ovi), jolta portaat johtavat\nkarsinaan eli pirtin lattian alla olevaan huoneeseen; tässä ei ole\nlattiaa, seinät ovat 2 kyynärän korkuiset tai korkeammatkin. -- Siinä\nsäilytetään käsikiveä, huhmarta sekä kaikenlaisia talouskapineita.\nPirtistä tullaan eteiseen (_sintsiin_), joka usein on pimeä, mutta\nmyös ikkunoilla varustettu; siitä johtavat portaat tanhualle,\nnavettapihalle, jota käytetään tallina, ja jolla on kattona osaksi\nsintsin, osaksi aittojen ja _sarajan_ (ylisen) lattiat, ja johon on\nmentävä sintsistä. Mutta sintsistä johtaa ovi porstuaan, josta portaat,\n_vajo_ nimeltään, vievät pihalle. Tällä vajolla on tuohikatos.\nTanhualta navettaan -- mutta sinne en tahdo pysähtyä, minkä vuoksi\nvielä kannattanee mennä yläilmoihin. Pirtin sisä- ja ulkokaton välillä\non kolmionmuotoinen (_pälkkiä_ hirsiä -- piiluta) _viilo_ (= ullakko)\nja sen yläpuolella ulkokatto, joka on kalteva _kurkiaisesta räystäille_\npäin. Vesikatto ulkonee noin kyynärän verran seinästä. -- Pirttien ja\nmuiden huoneiden hirret jätetään veistämättä (pälkkimättömät)\n\nPaitsi pirttirakennusta ja sen yhteyteen rakennettuja aittoja, sarajaa,\ntanhuaa, läävää y.m. ei talonpojalla ole muita rakennuksia kuin riihi\nja sauna, korkeintain lisäksi joku erityinen aitta. Saunassa ovat\nlauteet paljon alempana kuin mitä Suomessa on tavallista, nimittäin\n1 1/2 tai 2 kyynärän korkeudella lattiasta. Riihissä ei ole luuvaa,\nmutta niissä on joskus eteinen tai porstua.\n\n\n\n\n27.\n\n[Päiväkirjasta.]\n\n                                   Jäletjärvi, 28 p:nä tammikuuta 1837.\n\nKuusamon kirkolta 12 virstaa Kantoniemeen, 18 Heikkilään, 10 Härmilään,\n15 Koutaniemeen (Koukalaan), 25 Pääjärven rannalla olevaan Oulungan\nsuuhun, 40 Majavalahteen, 20 Heinäjärveen, 8 Jäletjärveen. Koutalan ja\nOulungan suun välillä oleva ylänne, Nuoruinen, on huomattavimpia,\nsitäpaitsi on lähellä Oulungan suuta Kivakka sekä useita muita. Yleensä\non paljo korkeita paikkoja Pääjärven ympärillä. Muuan saarista,\nLupsinki, on niinikään ylänköä ja sen vuoksi melkein kokonaan kaskettu.\nJärven eteläpäässä asuvat kyläläiset kutsuvat pohjoispään asukkaita\nlappalaisiksi, vaikka nämä ovat yhtä hyviä suomalaisia kuin he itse,\nasuvatkin samoin j.n.e. -- Ainoastaan kaksi kylää, Kuva ja Tumtsa,\njotka ovat hieman pohjaiseen Pääjärvestä, ollen samalla äärimäiset\nsuomalaiset kylät Venäjän puolella, kenties muodostaa vähäisen\npoikkeuksen, koska niillä vallan vähissä määrin, tuskin ollenkaan, on\nmaanviljelystä, ne kun elävät poronhoidolla. Näistä kylistä alkaa\nkotalappi, joka seikka ei kuitenkaan ole siten käsitettävä, että\nlappalaiset kodissaan asuisivat lähistössä.\n\nJo edeltä minua oli pelotettu jäletjärveläisten suhteen, heitä kun\nsanottiin hyvin raaistuneiksi, ja kun eivät kuten muiden kylien\nasukkaat, matkustele Suomessa. Muun muassa sanottiin heidän olevan\nvarkaita kaikki tyynni, niin ettei, vaikkapa usein kyselinkin asiaa,\nvoitu mainita ainoatakaan taloa, joka tässä suhteessa olisi tehnyt\npoikkeusta. Kaiken tämän johdosta minua neuvottiin sekä Majavalahdessa\nettä Heinäjärvellä ottamaan kyyti sieltä suoraan Kierettiin, joka on\nsuuri kylä tai kauppala Vienanmeren rannalla. Mutta kun siihenastinen\nrunosaaliini oli niukanpuoleinen, en tahtonut kulkea yhdenkään kylän\nohi, ja sitäpaitsi ajattelin, ehkäpä tässä rosvoinpesässä, tässä\nmetsäkylässä on jotakin, kukaties sellaista, mitä ei muissa kylissä\nedes ole saatavissa. Toimitin siis niin että Majavalahdesta tultaisiin\nparia päivää myöhemmin ottamaan minut Jäletjärvestä sekä kyyditsemään\nedelleen Kierettiin päin; nuo kaksi päivää aioin viipyä kylässä. Tuskin\nolin perille tultuani ehtinyt saada vyöni irroitetuksi, kun 5 tai 6\nmiestä tunkeutui Kontrattakin talon pieneen pirttiin kysyen, eikö\nminulla ollut viinaa. Kun sitä ei saatu eikä ollutkaan, alkoi\ntavallinen kyseleminen siitä, mitä minä kuljin kaupitsemassa. Pian oli\nsiihen kysymykseen täällä, kuten muuallakin, vastattu, mutta sitä\nvaikeampi on selvitellä näille raakalaisille, missä toimissa liikkuu.\nJos heille sanoo kymmenesti asian niinkuin se on, niin he osaksi eivät\nymmärrä, osaksi eivät usko sanaakaan, vaan tulevat kahta uteliaammiksi\nsaamaan tietää. Joskus olen suoriutunut asiasta keksimällä jotakin\ntoista, esim. että minulla on sukulaisia siellä, minne matkustan, tai\nkuljen oppiakseni venättä tai kuulustellakseni merimiehen paikkaa\nj.n.e. Mutta osaksi on vastenmielistä puhua muuta kuin totta, osaksi ei\nsitäkään uskota. Täällä Jäletjärvessä he olivat itsestään päässeet\nasiani perille. Minut muka oli lähetetty edeltä tutkimaan maan\nvarallisuutta, jonka jälkeen Ruotsi oli tuleva sotimaan näille\nseuduille. Niin vähän he vielä tietävät, että luulevat Suomen olevan\nRuotsin vallan alaisena, eivätkä uskoneet saman keisarin hallitsevan\nsekä Suomea että Venäjää. -- Talon emäntä ilmoitti minulle tämän ennen\nmiesten tuloa ja toinen nainen sanoi: mitä tekisit, jos tulisivat\ntappamaan sinut? Vastasin, että siihen varmaankin tarvittaisiin kaikki\nkylän miehet, ja jos se sitten onnistuisi heille, olisi kyllä niitä,\njotka tiedustelisivat jälkiäni. Kuitenkin ajattelin olevan parasta olla\nliikkumatta kylässä, ja odottaa talossa kunnes ne tulivat, joiden piti\nkyyditä minut Kierettiin. Olinkin koko seuraavan päivän kotona,\nvarsinkin kun talossa, missä asuin, oli lapsia ja vanhempia henkilöitä,\njotka kertoivat satuja ja lauloivat muutamia runontoisintoja\nIltahämärässä tuli taas useita miehiä pirttiin ja alkoi kysellä\nmatkaani Kierettiin. Sanoin heidän jo kuulleen kaiken moneen kertaan,\nja ettei minun siis tarvinnut toistaa sitä. Silloin muuan heistä sanoi:\nentä jos matkustatte valmistaaksenne sotaa maalle. Näin heti, ettei\nhänestä helpolla voinut saada hänen vakaumustaan, jonka vuoksi olin\nsuuttuvinani, ehkäpä todella suutuinkin, ja käskin hänen heti pitämään\nsuunsa kiinni tuon sotansa suhteen, ellei tahtonut tulla ulosheitetyksi\npirtistä. Uhkaus oli vähällä toteutua, sillä hän ei näyttänyt huolivan\nensimäisestä uhkauksesta; vasta vähitellen hän kuitenkin alkoi vaieta.\nSen jälkeen joku toisista miehistä kysyi, enkö tahtonut ottaa kyytiä\nKierettiin tai Uuteenkylään, joka on 40 virstan päässä Jäletjärvestä\neli puolitiessä. Sanoin jo tilanneeni kyydin Majavalahdesta. Mutta\nsilloin hän poikkesi venäläisen lainopin alalle ja sanoi, että kyytiä\nei saanut tilata toisesta kylästä, vaan että se täytyi ottaa siitä\nkylästä, missä oli. Hänkin oli uhkauksilla saatava vaikenemaan. Sanoin,\netten yhdenkään sen kylän miehen kanssa tahtonut matkustaa askeltakaan,\nvaikka haluaisivat ilmaiseksikin kyyditä minua, jota vastoin muille\nantaisin vaikkapa kaksinkertaiset kyytirahat. Enpä olisikaan toisin\nmenetellyt. Sen jälkeen he rupesivat puhumaan venättä keskenään,\nkuitenkin hiljaa, sillä pelkäsivät, että mahdollisesti saatoin\nymmärtää. Sitten lisäksi pari miestä meni kotvaksi ulos,\nneuvottelemaan, kuten arvelin. Muuan naisista sanoi minulle sillä\naikaa, ettei minun pitänyt pelätä, sillä heidän pirtissään he eivät\nrohkenisi mitään tehdä. Käskin hänen tyyntyä ja lisäsin, että vaikka\nkoko pirtti olisi täynnä miehiä, en sittenkään pelkäisi. Mitään sen\nenempää ei siitä tullut. Miehet tulivat jälleen sisälle, ja minua\npyydettiin, tai kysyttiin, halusinko mennä kylpemään. Saunaan en\nkuitenkaan sillä kerralla mennyt, sillä pidin turvallisimpana pirttiin\njäämistä. Onhan kuultu useita kertomuksia tämänkaltaisista ihmisistä,\nettä he ovat saunoissa joko kuristaneet kuoliaaksi tai tukehuttaneet\nuseat matkustajat, joilla arveltiin olevan rahoja mukanaan. Vähää ennen\nkuulin kerrottavan Heinäjärvessä, miten erään karanneen sotilaan ja\nerään talonpojan epäiltiin 15 ruplan tähden yhdessä kuristaneen tai\ntukehuttaneen kuoliaaksi erään Kuusamosta kotoisin olleen vanhan ukon.\nVainaja oli haudattu Heinäjärvelle. Kysyin, eikö näin epäiltävän\ntapauksen johdosta oltu pantu toimeen lääkärintarkastusta, ja tähän\nvastattiin: kukapa rohkenee saattaa heitä ilmi, sillä jos ei saataisi\nmitään todistuksia epäiltyä murhamiestä vastaan, täytyisi koko kylän\nmaksaa sakkoa ja sen lisäksi kyyditä ja elättää lääkäri hänen\ntarkastusmatkallaan. Lainsäätäjä, joka on määrännyt yhteisen\nrangaistuksen koko kyläkunnalle niissä tapauksissa, jolloin murhamiestä\nei saada ilmi, on epäilemättä tarkoittanut parasta, mutta myöskin\nkysymyksessä oleva tapaus osottaa, minne se on johtanut. Välistä näet\nsattuu, että sillä on vallan päinvastainen vaikutus. Myöskin kysymys\nmaksuttoman kyyditsemisvelvollisuuden poistamisesta, mikä rahvaalla on,\nkun tehtävä matka koskee rahvaan asioita, vaatinee lähempää punnintaa.\nSillä paitsi sitä vahinkoa, jonka se tämänlaatuisissa tapauksissa voi\nmatkaansaada olen kuullut pääsyyksi karkulaisienkin sietämiseen\nmainittavan, että kukaan ei tahdo maksutta kyyditä heitä Kemiin tai\nKuolaan, vaan antaa heidän kernaammin oleskella paikkakunnalla. Harvoja\nesimerkkejä lieneekin siitä, että yhtäkään karkulaista olisi vangittu\nilman erityistä haetuttamista. Kuinka lukuisasti näitä on Tuoppajärven\ntienoilla rosvoinpesän turvissa, siitä toiste, mutta muuallakin kuin\nTuoppajärveliä on harvoja kyliä joissa ei olisi useita karanneita\nsotilaita.\n\nMajavalahdessa oli muuan talonpoika viime syksynä ottanut itselleen\nvaimon Heinäjärvestä. Vaimo, joka vasten kaikkien neuvoja oli ottanut\ntämän miehen, oli pian huomannut erehdyksensä ja eli nyt puolta vuotta\nmyöhemmin tosin yhdessä hänen kanssaan, mutta ei parhaissa väleissä.\nPuhuttiin, että hän aikoi hylätä miehensä ja matkustaa takaisin kotia.\nKysyttyäni, voisiko se käydä päinsä, vastattiin: \"miksikä ei, sillä\neihän mies ole tehnyt häntä sen huonommaksi, varsinkaan kun hän ei edes\nole viime aikoina käyttänyt samaa vuodetta miehensä kanssa\". Lisäksi\nvielä sanottiin, että vaimo vielä kyllä voi saada paremman miehen, kun\nhänellä oli edullinen ulkonäkö, ja kun hän ei vielä ollut tullut\nsiunattuun tilaan.\n\nErään Heinäjärven talon vanha emäntä oli kotoisin Kargopolista eikä\nvielä osannut puhua karjalan kieltä, vaikka hän oli ollut 7-8 vuotta\ntäällä ja seurustellut suomalaisten kanssa. Tosin hän ymmärsi kaikki\ntai ainakin sanoi ymmärtävänsä. Hän oli karannut miehensä luota, niin\nsanottiin, oli päässyt ensin Skiitan nunnien moskajoukkoon, mutta\nluultavasti taas ruvennut kaipaamaan avioliittoa ja siten tarttunut\ntänne.\n\nSamassa Heinäjärven kylässä, joka muuten oli hyvin köyhä, eli muuan\nleski ja hänen kaksi lastansa kurjimmassa tilassa, missä ihmisen voi\nkuvitella elävän. Hän kysyi minulta osasinko ennustaa kädestä;\nkysyttyäni mitä asiata hän tahtoi saada selville, hän vastasi\nhaluavansa edeltäkäsin tietää, oliko hän ennen kevättä kuoleva nälkään.\nHän asui omassa pirtissään, jossa ei ollut ainoatakaan huonekalua,\nsillä kaikki hän oli kantanut kylään saadakseen ruokaa. Nyt hän joka\naamu ja ilta kävi 7-8 taloa, kiertäen talosta taloon, ja kerjäsi\nJumalan sanaan. Olin monasti saapuvilla, kun hänelle annettiin jotakin,\nmilloin poikkileikatuita, jyvättömiä tai hallan panemia tähkäpäitä,\nmilloin tähkäjauhoja, milloin pettu- tai olkijauhoja. Poltto- ja\npärepuutkin hänen täytyi kerjätä. Lapsilla ei ollut paitaa eikä muita\nvaatteita, minkä vuoksi he aina loikoivat uunilla, kun minä olin\nsiellä. Kysyin, miksi hän ei mennyt lastensa kanssa kerjäämään\nparempiin kyliin, ja hän vastasi, ettei voinut viedä alastomia lapsia\nulos talvipakkaseen. Hän kertoi muuten olevansa syntyisin Kuusamosta,\nmutta oli jo nelivuotisena tullut tänne ja kastettu toiseen uskoon.\nHänen isänsä oli ollut se mies, joka sanottiin pari vuotta sitten 15\nruplan tautta kuristetun kuoliaaksi tai tukehdutetun saunaan.\n\n\n\n\n28.\n\n[Päiväkirjasta.]\n\n\n                                 Jäletjärvi, 29 p:nä tammikuuta 1837.\n\nTansseja sanotaan _kisoiksi, kisasiksi_; niitä on monenlaisia ja ne\novat yleisesti käytännössä. Paitsi sitä, että _yökesrät_ tavallisesti\npäättyvät kisoihin, nuoriso kokoontuu melkein joka sunnuntaina\npaastojen välillä tanssimaan. Ensimäinen ja suurin huoli on siinä,\nmistä saadaan tätä varten huone (kisapirtti), sillä kisoja pidetään\nsyntisinä, minkä vuoksi vanhat ihmiset, joiden vallassa huoneen\nmyöntäminen tavallisesti on, eivät aina tahdo niihin suostua. Jos\nsitten pirtti on saatu, muodostetaan piiri sitä lukuunottamatta, onko\ntanssivissa kumpaakin sukupuolta yhtä monta. Joku joukosta ottaa\nkintaan ja viskaa sillä jotakuta, poika tyttöä ja päinvastoin. Sen,\njota kintaalla on heitetty, tulee nyt ruveta ympäri piiriä ajamaan\ntakaa viskaajaa. Juostuaan milloin myötä-, milloin vastapäivää, ilman\njärjestystä, tehdään usein kokokäännös, j.n.e.; pääasia on, että\ntakaa-ajaja ei pääse kintaalla lyömään; mutta jos tämä ennemmin tai\nmyöhemmin tapahtuu, niin se, joka saavutettiin, liittyy piiriin, ja\näskeinen takaa-ajaja viskaa kintaalla jotakuta piirijonossa kulkevaa,\njolloin tätä vuorostaan kehään jäänyt rupee takaa-ajamaan. Tätä tanssia\nsanotaan _kintahisiksi, kintahisilla olemiseksi_, ja se alkaa usein\nmuiden kisojen sarjan.\n\nToinen leikki on _naitantakisa_, jota myös välistä sanotaan\n_ventsakisaksi tai naittajaisiksi, naittajaisilla olemiseksi myös\npaikkasilla olemiseksi tai paikkakisaksi_. Nämä jälkimäiset leikin\nnimitykset johtuvat siitä, että siinä aina täytyy olla kaulahuivi\n(paikka). Kokoonnutaan parittain ja muodostetaan piiri. Naiset pyytävät\nkavaljeerejään tanssiin tavallisesti siten, että yksi heistä johtaa\ntoiset yksitellen kunkin valitun luo. Johtaja-nainen ja johdettava\ntarttuvat toistensa käteen ja kumartavat molemmat syvään sen edessä,\njota tanssimaan pyydetään. Kumarrus toistetaan moneen kertaan, ja\nkumarruksien välillä kumarteleva pari aina astuu 2-3 askelta\ntaaksepäin, taas tämän välimatkan päästä palatakseen kavaljeerin eteen\nkumartamaan. -- Kun täten yksi on tanssiin pyydetty, johtaja-nainen\nsamoin jonkun toisen kanssa astuu toisen kavaljeerin eteen, ja näin\njatketaan, kunnes tarpeellinen lukumäärä pareja on saatu. Toinen\ntanssiin-pyytämistapa on se, että kaikki naiset tarttuvat toistensa\nkäsiin ja astuvat näin miesten eteen, jotka tavallisesti istuvat\nrivissä toistensa vieressä penkillä, ja pyytävät kukin sitä, jonka\neteen kohtalo hänet täten vie. Sittenkuin tanssiin-pyytäminen on\ntapahtunut joko jollakin äsken mainitulla tavalla, tai myöskin ilman\nerityisiä menoja, mikä sekin on tavallista, muodostetaan piiri, johon\nkukin pari liittyy siten, että mies ojentaa naiselle oikean kätensä.\nSitten yksi pari astuu kehään, mies pitää kiinni huivin toisesta päästä\nja nainen toisesta. Täten edellinen seisoo liikkumattomana samassa\npaikassa ja nainen kulkee kerran hänen ympärinsä ja kumartaa sitten\nsyvään hänen edessään. Sitten hän kerran tekee kierroksen piirissä ja\nkumartaa jonkun ympäröivässä piirissä olevan edessä, kiertää taas\nkerran kehän sisällä, kumartaa seuraavalle, ja niin edespäin pitkin\nkoko piiriä, sekä naisten että miesten edessä. Viimeiseksi hän taas\nkumartaa omalle kavaljeerilleen, ja sitten kumpikin yhtyy piirikulkuun,\njonka jälkeen myötäpäivään päin lähin pari lähtee kiertämään samalla\ntavalla, sitten kaikki muut parit järjestänsä loppuun asti. Nyt taas\nensimäinen pari lähtee, mies viskaa huivin johonkuhun kehäpiirissä\nolevaan, ja nainen ottaa sen pois, antaen sen takaisin miehelle. Tämä\nviskaa sen sitten taas johonkuhun toiseen, ja nainen tuo sen takaisin\nhänelle, lopuksi syvästi kumartaen hänen edessään, jonka jälkeen hän\npanee sen naisen olalle. Mutta nyt on naisen vuoro olla huivista\nvälittämättä, hän näet viskaa sen milloin yhteen, milloin taas toiseen,\nmistä miehen vuorostaan tulee ottaa se pois ja aina panna naisen\nolalle. Lopuksi mies pyytää häntä tai jos tahtoo olla oikein kohtelias,\nkumartaa hieman ja pyytää, laskien huivin hänen olalleen, häntä\nantamaan sen jollekin toiselle parille. Sitten nainen antaa sen pois ja\nyhtyy kavaljeerinsa kanssa taas piiriin. Kaikkien parien tulee\nvuoroonsa tehdä samoin. Kun se on tapahtunut, on vielä jäljellä\npyörähdystanssi, joka toimitetaan siten, että yksi pari erällänsä menee\nsisälle piiriin, mies tarttuu oikealla kädellään naisen oikeaan\nkäsivarteen, pyörähyttää häntä kerran, päästää hänet sitten irti ja\ntarttuu sitten vasemmalla kädellään jonkun piirissä olevan vasempaan\nkäsivarteen, pyörähytellen häntäkin, sitten taas omaa naistaan, joka\nkoko ajan seisoo piirin sisällä, sitten seuraavan piirissä olevan\nj.n.e. Kun tämäkin on loppuun suoritettu, on tämä tanssi päättynyt.\n\n_Tsinkka_ on nimeltään tanssi, johon kukin nainen pyytää miehen\nmainitulla tavalla, ja parit asettuvat kuin tavalliseen neljäiseen eli\nkatrilliin. Vastaisten puolten parit astuvat nyt toisiaan vastaan, niin\nettä miehet hylkäävät naisensa ja juoksevat toistensa ohi, pyörähtävät\nsitten toiselle puolelle jääneen naisen ympäri, jolloin naisetkin\nrupeavat vallan samalla tavalla juoksemaan, kukin muodostaen lattialle\nsuuren 8:nmerkin muotoisen kuvion. Kun kahden puolen parit näin kahteen\nkertaan ovat juosseet, he taas pysähtyvät paikoilleen ja päästävät\nsivulla olevat vastakkaisparit lattialle toistensa ohi samoin\npujoittelemaan. Näidenkin tanssittua kuten juuri on selitetty, alkavat\nmiehet juosta piirissä myötäpäivään, ja naiset vastapäivään, ja miehet\ntarttuvat ensin oikealla käsivarrella omaan naiseensa, sitä seuraavaan\nvasemmalla käsivarrella, ja näin eteenpäin vuoroitellem. Kun kukin taas\non saanut oman naisensa, alkaa vastahyppely uudestaan, j.n.e.\n\n_Kävelykisaksi_ sanotaan hidasta tanssia, jossa parit ensin seisovat\nperätysten oven seuduissa. Etumainen pari astuu ensin esiin ja sitten\njärjestänsä muut parit huoneen toiseen päähän, kääntyvät siitä\nkummallekin puolelle ja kulkevat takaisin etenevien parien sivuitse.\nNäin syntyy 4 liikkeellä olevaa jonoa, kaksi keskeä kulkevaa, jotka\nastuvat eteenpäin, ja kaksi sivulla kulkevaa, jotka astuvat\ntakaisinpäin [s.o. oveen päin], mutta liikkuen niin yhtämittaisesti,\nettei näe mitään keskeytystä, sillä samassa kun pari on saapunut\nlähtöpaikkaan, toinen tarttuu toisen käteen ja kulkee eteenpäin.\n\n_Juoksentakisa_ on hieman edellisen kaltainen, mutta eroaa siitä siinä,\nettä juosten kuljetaan eteenpäin, ja ensin miehet juoksevat toisessa,\nnaiset toisessa jonossa, sitten he kääntyvät jäljessä juoksevain\nulkopuolitse ja sitten taas perässä tulevien ulkopuolitse, minkä\njälkeen lopuksi taas joudutaan juoksemaan keskimäisissä riveissä,\nvaikka vastakkaiseen suuntaan kuin alussa.\n\n_Käsivetelys_ on yksinkertaisempi ja tapahtuu siten, että nainen ja\nmies pitävät -- -- --\n\n_Rämsy_ y.m. ovat toisia tansseja.\n\nTavallisesti leikitään _korolia_ viimeiseksi; siinä leikkijät istuvat\npiirissä; yksi panee kätensä alimmaksi, muut sitten järjestänsä hänen\nkätensä päälle, alimmat kädet siirtyvät vuoroonsa muiden päälle, ja\ntätä jatketaan 14 kertaa. Se, jonka käsi 14:nnellä kerralla jää\nylimäiseksi, on koroli (kuningas), ja hän määrää, mitä muiden on\ntekeminen. Tälläisiä hänen säätämiään tehtäviä on, että tulee; syleillä\njotakuta henkilöä, kumartaa jonkun edessä j.n.e.\n\nTanssin ohella muuten lauletaan; vilkkaampien tanssien ohella, joissa\njuostaan, ovat laulujen sanat venäjänmongerrusta, hitaammissa sekä\nvenättä että suomea (karjalaa); Joskus, kun kaikki ovat hoilottaneet\ntai laulaneet äänensä käheäksi, ennenkuin jalat vielä ovat tarpeeksi\nväsyneet, tanssitaan vallan ilman laulua tai soittoa.\n\n\n\n\n25.\n\n[Päiväkirjasta.]\n\n\n                                     Kieretti, 1 p:nä helmikuuta 1837.\n\n_Pallokisa_: suurta nahkapalloa potkitaan; se, joka saa potkituksi\nrajan yli, voittaa.\n\n_Kaposilla_. [Tästä muistiinpanon loppuun kirjoitettu suomeksi, paitsi\nmitä seur. alimuistutuksessa erotetaan.] Seiväs maassa, kapoja sidottu\njuurelle. Yksi vartiona. Potkia pitää varkaita. Jos ken pääsee ilman\npotkutta lähelle, hän on kapojen herra; ja uusia varkaita.\n\n_Kiippisillä_ -- -- --\n\nRäähkä ajetusta parrasta, leikkaamattomista hivuksista, aivan tyyni\npäälaki keritty Pääjärvellä, Kieretissä; tupakasta; jos toisesta\nkerrasta jäänyttä keitosta syö; jos veren eläviltä ruoaksi tekee tahi\ntoisen tehdä antaa; jos maksan ja sisälmykset ottaa j.n.e. Karjaa\nteurastettaessa ei verta oteta talteen, se kun pidetään saastaisena.\nLihakin on tarkoin pestävä puhtaaksi ja liotettava avannossa.\n\n_Jaara_, peurannahkainen päällyssaapas; _pääkkö_, puolisukka (syylinkä,\nnenänen), peuran päänahkaa. [Tämä kappale ja edellisen kaksi viimeistä\nlausetta, jotka on edellä olevien kisankuvausten seasta tähän\nsovitettu, on alkuaan ruotsiksi kirjoitettu.]\n\n_Nuotio_. Sen piusta kaksi honkaa, miten väkeä. Päällitystin.\nPäällimäinen koholla pietään vivulla kummastai päästä, sillä tavalla,\nettä nalkki lyöään kumpaan päähän ja sihen vipuvitja kiinnitetään. Lumi\nluoaan kun seinä makaajia vasten toisella puolella.\n\nKattilat matkoissa heinätielläki.\n\nTyttäret usein karkaavat miehillä [= miehille, s.o. miehelään]. --\nVanhempia pidetään usein pahasti lapsiltansa -- Lapsia vähin koista\nautetaan -- Veli veljensä naista pitää sekaluutta -- Huoruutta jos\nnainut mies naimattoman tytön kera, ei suurena räähkänä henkii[n]sä --\n\nKaukanako on Suomi Kajaanin paikalta?\n\n\n\n\n30.\n\n[Päiväkirjasta.]\n\n\n                                    Kieretti, 1 p:nä helmikuuta 1837.\n\nHänninen huomautti Huotilan äijälle, kuka minä olin; heti tuotiin\nesille voita, ja äijä pyysi anteeksi. -- Hänninen maksoi 30 kopeekkaa\npuudan kuljetuksesta Kieretistä Kuusamoon, jota matkaa on 188 virstaa;\njoskus saa 25:stäkin kopeekasta kuljetetuksi. -- Tämä kuljetus on\nvaarallista, sillä kerran oltiin Jäletjärvessä vähällä ryöstää pois\nkaikki. Mihkali ukko tapasi koko joukkion ja ajoi sen pakoon. -- Viinaa\nkysyttiin ainakin seitsemän kertaa Jäletjärvessä, vaikka usein on\nryöstetty pois viina niiltä, jotka sitä ovat tuoneet. Tämän tiesin ja\nsanoin: eihän kuulu olevan luvallista j.n.e.\n\nSeuraavana sunnuntaina pantiin toimeen tanssit pirtissä. Minua\npyydettiin puhaltamaan huiluani, mutta ollen hieman närkästynyt heidän\neilisestä loruilemisestaan, en siihen suostunut. Vielä maanantaina tuli\nluokseni muuan mies, joka tarjoutui minua kyyditsemään. Sanoin, etten\nhuolinut kyydistä. Aikomukseni oli, ellei Mihkalia sinä päivänä olisi\nkuulunut, seuraavana yönä joko lähteä takaisin Heinäjärveen tai ottaa\ntalon vanhin poika, joka näytti olevan hieman parempi mies, oppaaksi,\nja ollenkaan aikeistani ilmaisematta jalan kulkea neljän peninkulman\ntaival Uuteenkylään. Tätä minun ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, sillä\nMihkali tuli maanantaina; -- mutta kun kieltäydyin ottamasta tarjottua\nkyytiä, äskeinen mies pyysi talon poikaa kanssaan ulos ja neuvotteli\nsiellä kauan, mistä, sitä en saanut tietää, mutta minulla on syytä\nluulla hänen neuvotelleen siitä, että minut ainakin ryöstettäisiin;\nniin luulen sitä suuremmalla syyllä, kun eräs talon naisista piti\ntärkeänä mennä heidän puhettaan kuuntelemaan. Ainoa, minkä poika\nlähtiessäni virkkoi, oli: \"Milma [minua] jo hätäytellä alettiin, kun\nteitä tässä viikon [kauan] pi'in ja käskettiin pois ajamaan.\" Kovin\nkernaasti läksin kolmannen päivän aamuna tästä sekä tapojen että\nravinnon puolesta kurjasta kylästä. Mutta enpä vielä päässyt rauhaan\ntästä roskajoukosta. Muuan miehistä, Mihkali Sergein poika, oli yhdessä\ntoisen hyvän toverin, Kirilä Hilipän pojan kanssa Särkiniemestä\nlähtenyt vähää jälkeen Kierettiin matkustamaan samaa tietä, jota minun\noli kulkeminen. Jäletjärven ja Uudenkylän välillä on puolitiessä, 20\nvirstan päässä kummastakin paikasta, mökki, jonka luona matkustajat\nsyöttävät hevosiaan, ja jossa itse syövät. Siinä he meidät saavuttivat.\nAlettiin taas puhua passistani. Sanoin, että enhän ollut millään\nkarkulaismatkalla, kun matkustin Kierettiin, missä passi kyllä oli\nnäytettävä. Sen jälkeen he syytivät muutamia haukkumasanoja Mihkalille,\njoka kehtasi kyyditä sellaista henkilöä. Koko ajan he täällä\nahdistelivat minua, ja huomasin, ettei minulta puhetta riittänyt heidän\nsanojensa vastimeksi. Sitten matkustettiin Uuteenkylään. Siellä\nsatuimme suureksi ilokseni poikkeamaan eri taloihin. Seuraavana päivänä\ntaas satuimme yhteen eräässä mökissä, joka oli 20 virstan päässä\nUudestakylästä. Siellä alkoi taas sadella entisiä haukkumasanoja.\nUhattiin panna minut köysiin, kun tullaan Kierettiin. \"Tehkääpä se nyt\ntässä paikassa, jos luulette olevanne siihen oikeutetut.\" Mitä muuta he\nminusta sanoivat, en tässä tahdo kerrata, mutta seuraavalla tavalla\nminun onnistui saada toinen miehistä vaikenemaan. Olin näet hänestä,\nMihkali Sergein pojasta, kuullut, että hän oli tuppautunut asumaan\nerääseen Särkiniemen taloon, ja että hän siellä eli hyvissä väleissä\nemännän kanssa (\"piti pyhävellenään\"). Mies, joka tietystikkään ei\ntähän ollut kovin tyytyväinen, oli koettanut ajaa hänet pois, mutta ei\nsiinä mitenkään ollut onnistunut, sillä tungettelija oli roteva mies.\nKerran isäntä tosin kylän miesten avulla oli sitonut hänet ja\nkuljetuttanut Jäletjärvelle, mutta sekään ei auttanut. Mies palasi pian\ntaas takaisin. Toisen kerran olivat Särkiniemen miehet uhanneet\nhukuttaa hänet ja siinä määrin panneet uhkauksensa täytäntöön, että\nolivat vieneet hänet järvelle ja kastaneet veteen, mutta sitten\npäästäneet hänet irti. Täten kuitenkin voitettiin vielä vähempi, sillä\nSergein poika oli uhannut kannella herroille, että he olivat tahtoneet\nhänet hukuttaa, ja tällä uhkauksellaan pakottanut heidät antamaan\nsovintolunnaat. Yhä edelleen hän enimmäkseen asuu mainitussa talossa,\nelää ja käskee kuin toinen isäntä ainakin. Mies ei kuulunut sanoilla\neikä kurituksella, jos hän sitä uskalsi käyttää, mitään voineen\naikaansaada vaimonsa oikaisemiseksi, joka yhä vaan edelleen -- --.\nKuultuani tämän kertomuksen, kysyin kertojalta, miksi rahvas ei ollut\nilmiantanut tätä väkivallantekijää, jolloin hänet luultavasti olisi\nviety sotaväkeen. Jos tiedettäisiin, että näin kävisi, vastasi hän,\nniin oltaisiin jo aikoja sitten niin tehty. Mutta jos hän saa jäädä\nkotia, hän polttaa koko kylän ja lyö kaikki asujamet kuoliaaksi. Nyt\ntämä sama mies, joka Jäletjärvessä oli muiden kanssa väittänyt, ettei\nlaki sallinut ottaa kyytiä toisesta kylästä, taas rupesi ahdistelemaan\nminua. Juuri kun hän oli päässyt hyvään vauhtiin, minä sanoin: sinä\nselvittelit toissapäivänä minulle lakia, että en muka saisi ottaa\nkyyditsijätä [toisesta kylästä], mutta tiedätkös myös, mitä laki määrää\nsille, joka valtaa toisen talon ja vaimon? Minun tekee mieli tultuani\nKemiin kysyä herroilta sen asian laitaa. Jäletjärvi näet on Kemin\npiiriä, mutta Särkiniemi Kuolan piiriä (ujesd). \"A siitä laki ei sano\nni mitä, se ni meillä tapa\" j.n.e. useat huusivat yhtä kulkkua, jopa\nkyytimieheni, 80-vuotias Mihkali yhtyi siihen. Mutta mies, jota asia\nkoski, punastui peräti, astui pari askelta lähemmäksi minua ja mutisi\nensin muutamia sanoja vihapäissään, mutta hillitsi itsensä pian. Hänen\ntoverinsa, toinen Särkiniemen mies, ei juuri pitänyt siitä, että paras\nheistä näin joutui hämilleen, minkä vuoksi hän yllytti häntä sanoen:\n\"ja siinä sinä töllistelet, lyö kirves kulkkuun tahi vie pirttiin ja\nripusta sinne jaloista kattoon savun sekaan\". Keitettiin näet paraikaa\nmökissä, joka oli lattiata myöten täynnä savua, vallan kuin sauna, kun\nsitä lämmitetään, sillä näissä ei ole muuta savureikää kuin ovi. Tämä\nhänen kehotuksensa kajahti kuitenkin kuulemattomiin korviin, sillä mies\nmuutti tämän jälkeen kokonaan puheensa, ja hänestä melkein tuli nöyrin\npalvelijani. Mitä minä kaiken tämän kuluessa lienenkään lörpötellyt, en\noikein tiedä, mutta huomasin, ettei edes Vanha Mihkali enää varmasti\ntietänyt, mitä minusta ajatella. Lieneekö hän luullut, että aioin\nkarata matkalla, kun hän, ennenkuin läksimme viimeiselle 20 virstan\ntaipaleelle, muistutti, että minun piti maksaa kyytirahat. Tämä\nmuistuttaminen tuntui minusta perin naurettavalta, minkä vuoksi en\ntäyttänytkään hänen pyyntöänsä, vaan kysyin, mihin hän nyt matkalla\ntarvitsisi rahoja. Hän virkkoi, ettei tosin matkalla tarvinnut, mutta\nkylläkin Kieretissä. No, siellä kyllä saat minulta kyytirahat, minä\nvastasin, ja ettei sinun tarvitse pelätä minun karkaavan pois, siitä\nsinulla on kylliksi takeina laukkuni (tämän hän oli jo aamulla ottanut\nomaan rekeensä, vaikka itse ajoi minun reessäni); johan itse nahan arvo\nnousee melkein kyytimaksun suuruiseksi, ja onhan nahan sisälläkin vielä\nsitä paitsi jotakin. Siihen asia jäi. Olisin kyllä jo silloin voinut\nmaksaa, mutta pelkäsin, että jos nuo puolivillit miehet olisivat\nsaaneet nähdä rahaa, heissä sen himo olisi voinut käydä liian\nvoimakkaaksi.\n\nTie Jäletjärveltä. Ensin kuljettiin muutama virsta Jäletjärven rantaa\npitkin, sitten seurasi vaihdellen metsää, soita ja pieniä lampia,\nkunnes tulee kymmenen virstan päähän kylästä. Siitä alkaa Merijoki,\njoka kyllä on niin kaita kuin leveähkö maantie, mutta joka on saanut\nkomean nimensä siitä, että laskee mereen. Tätä Merijokea seurataan,\nlukuunottamatta koskia, Uuteenkylään saakka, siellä poiketaan siitä\npois ja kuljetaan milloin maata, milloin pieniä sisäjärviä. Viimein\nsaavutaan suurelle Luovuskajärvelle, missä huomioni erityisesti kiintyi\nuseihin korkeihin saariin. Ne eivät muuten näyttäneet alaltaan olevan\nsuuret, mutta kohosivat monessa kohdin jyrkkinä kallioseinineen, joiden\nalapuolella oli metsää. Tämän järven päässä, josta on 10 virstaa\nKierettiin, käännytään isolle maantielle, joka tulee Kemistä, ja\nihmetellen näin tämän tien järvellä olevan viitoitetun. Maalle-nousun\nkohdalla oli metsää kaadettu molemmin puolin tietä maantien leveydeltä,\nmutta pienet siellä täällä vallan raiteen vieressä esiin pistävät vesat\ntodistivat, ettei siinä kesällä ole muuta kuin tavallinen polku, ja\nniin onkin asian laita.\n\n[Päiväkirjanote on tähän katkaistu seuraavan yhtenäisen matkamuistelman\nvuoksi, joka sisällyksensä puolesta näytti parhaiten sopivan tähän, ja\njatkuu katkaisukohdastaan etempänä 32:ntenä n:rona.]\n\n\n\n\n31.\n\nKolme kuukautta Venäjän Karjalan pohjois-osissa.\n\n\n[Juhlalehdestä \"Per Brahes minne\" (12.IX.1880); alk. suomeksi.]\n\nVaikka vuonna 1836 jo olin useampia kertoja käynyt Venäjän Karjalassa\nrunoja, satuja ja muuta senlaista keräämässä, niin sen pohjaispuolisia\nseutuja ei kukaan vielä ollut siinä tarkotuksessa tutkinut. Kun siis\noli aivan tietämätöntä, mitä runovaroja niillä paikoin voisi löytyä,\nniin päätin, virkavapausluvan esivallalta ja matkarahoja Suomen\nKirjallisuuden Seuralta sitä varten saatuani, syksyllä vasta mainittuna\nvuonna lähteä tarkastamaan, kuinka kauvas pohjan puolelle Suomen\nrunotar olisi paennut siinä turvattomuuden tilassa, josta se sitten\nlauloi:\n\n    \"Piennä jäin minä emosta,\n    Matalana maammostani,\n    Vaimon Tierahan varahan.\n    Ehtohon emintimaisen;\n    Se mun kaikotti katalan.\n    Ajoi lapsen armottoman.\n    Tuulipuolelle tupa'a,\n    Pohjoispuolelle kotia,\n    Vilussa värisemähän,\n    Pakkasessa parkumahan.\n    Joka tuulen tuntemahan,\n    Ärjynnän älyämähän.\"\n\nMatkoistani Vuokkiniemeen, Uhtuvaan ja muihin syrjäkyliin olen tietoja\nantanut muissa kirjotuksissa kuin myöskin nykyisen matkan loppupuolelta\nKuolan kaupungista alkain Lapinmaan kautta kotiseuduilleni Kajaanissa.\nNiistä siis ei sen enempätä, vaan lähdetään Uhtuvasta suoraan kylihin\nTuoppajärven ja Pääjärven ympäristöille. -- Matka kulkee vaihetellen\nsoita, lampia, korpia ja kankaita; keli huononpuoleinen ja suot eivät\nkannata paremmin kuin että muutamassaki paikassa hevonen rinnuksista\nasti vajosi suohon, josta töin tuskin saatiin ylös autetuksi. Saatiin\nkuitenki, mutta kyyditsijä tiesi kertoa samaan paikkaan hevosia\ntoisinaan jääneenki. Pari penikulmaa kuljettuamme tulimme\nmetsäsaunalle, jossa eräs Uhtuvan mies, joka oli tullut lähellisestä\nlammista kaloja pyytämään, poikansa kanssa istui valkean ääressä. Oli\nsiihen myös vähä aikaa ennen meitä tullut Koljolan kylästä ukko\nvaimonsa ja tyttärensä kanssa, joilla oli mielessä lähteä \"pääelolle\"\ns.o. kerjäämällä itsiänsä paremmilla ruokapaikoilla elättämään. Sitä\nvarten kulkivat vanhalla hevoskaakilla, reessä pata, kuppiloita ja\npussiloita. Tässä olivat kalastajalta saaneet kaloja keitokseksi, isoja\nlähes puolentoista korttelin pituisia valkoisia muikkuja, joita\nmuutamissa harvoissa lampiloissa tavataan, ja jotka sanottiin myöhään\nsyksyllä jään alla kutevan. Niistä ukko nyt keitti rokkaa, jota jäi\nvielä meidän lähtiessämmeki keittämään. Kuultuani ukkoa kiitettävän\nhyväksi laulajaksi pyysin häntä laulamaan runojansa, johon hän ei\nkuitenkaan myöntynyt, kun sanoi kielensä ei kääntyvän laulamaan, ennen\nkuin saisi ryypyn tahi kaksi suuhunsa, jota tarvetta en ollut\ntilaisuudessa täyttämään. Vaikeata olisi ilmanki ollut ruveta savun\nseassa polvet pöytänä kirjottamaan. Sanottiin häntä myös paikkakunnan\nparhaaksi loitsiaksi, ja itseki kerskasi hän siitä taidostansa. Oli\nhäntä kerranki, lausui hän, kuljetettu päälle viidenkymmenen penikulman\naina Petroskoille asti Äänisjärven rannalla parantamaan suurta herraa,\njoka oli mielenrikkoukseen tullut. Kun sitten kysyin, no voitko päästää\nhänen mielenrikkouksestaan täyteen järkeensä, vastasi ukko: mintähdenpä\ntuonne ilman olisin lähtenytkään. Uudelleen kysyttyäni, mitä palkaksi\nsai, sanoi ukko itsensä ei koskaan suuren palkoillansa olleen, ja niin\nsilloinki ei ottaneensa kuin yhden sinikön (5 ruplaa), vaikka oli\ntarjottu tukku valkoisia punakoita (25:den ruplan seteliä). Ukko ei\nollut pidempi kuin jos korttelin kolmatta kyynärää, jonka tähden hän\nkyllä, niinkuin kyytimieheni kertoi, nuorempana lieneeki taitanut kädet\nja jalat haralla rattaan tavalla maassa pyöriä ja kuin orava puusta\npuuhun hypätä. Lähikylissä miehet myös olivat tavallista lyhemmät\nkasvultansa, jos lienevätki lappalaista alkuperää vai muutenko.\n\nKylät Ohta, Pistojärvi, Suvanto, Makari, Tuhkala ja Iljala, joiden\nkautta sitten matkani kulki, olivat perin köyhiä niin runoin kuin\nkaiken muunki puolesta. Millä elänevätki, en tiedä, mutta paikoin en\nnähnyt muuta ruoka-ainetta, kuin ohran tähkistä keitettyä velliä.\nTäytenä totena kerrottiin muutamalla vanhalla miehellä olleen tapana\nsyystalvesta mennä metsään, ja siellä karhun tavoin talven elettyänsä,\nkeväällä jälleen ihmisten sekaan ilmautuneen, jota en kuitenkaan voinut\nenkä voi todeksi uskoa.\n\nOlen Lapissa öitä maannut sekä ulko-ilmassa lumella että sisällä\nlapintuvissa ja matkasaunoissa, mutta niin vaikeata ja levotonta yötä\nen muista missään viettäneeni kuin Makarin kylässä 30:tä marraskuun\npäivää vastaan. Sain tosin makuusijakseni laattialle levitetyn\npeurantaljan, mutta ei minkäänlaista peitteentapaista, joksi omasta\nkevyestä takistanikaan ei ollut paljon apua, kun tuuli alinomaa paasasi\novesta, akkunoista ja laattianki raoista sisälle, ja tupa jo päivälläki\noli niin kylmä, että kynä kirjottaissani tuskin pysyi hyppysissäni.\n\nMatka Iljalasta Suurjärveen sanottiin kulkevan Akkalan ja Käpälin\nkylien kautta, mutta olevan lähes penikulman pidempi, kuin jos lähtisi\nsuoraan sydänmaan halki, jota ei tulisi päälle kolmen penikulman, vaan\njoka oli aivan umpea suksilla hiihdettävää. Päätinki lähteä sydänmaan\nhalki, jos vaan saisin jonkun taitavan oppaan, joka tuntisi matkan\nsuunnan. Siksi tarjousikin eräs läsnä-olijoista, jonka sittemmin kuulin\nolevan sotapalveluksesta karanneen, täällä piilossa elelevän miehen.\nRuplan palkasta hän lupasi kantaa laukkuni ja hiihtää jäljen eteeni,\njonka tekikin, kunnes puolimatkassa väsyi niin, että ensin piti laukku\nomaan selkääni ottaa ja lopulta edellä hiihtäjäksiki ruveta, vaikka\nkyllä jo itseki olin väsymäisilläni. Illaksi pääsimme kuitenki perille\nja yövyimme tuhkaispapin Homan taloon. Sauna oli juuri valmis\nkylpemistä varten, ja väsyksissä kun olin, teki mieleni muiden kanssa\nmennä saunaan, mutta sitäpä pappi ei suvainnut, vaan käski minun\nodottamaan, kunnes hän itse, oppaani ja kaikki muut olivat kylpeneet.\nVähän suutuksissani semmoisesta ylenkatseesta en sitten huolinut\ntoisten perästäkään saunaan mennä. Aamulla jälkeen havaitsin akkunan\npäällisellä savustuneella laudalla muutamia yhtä mustaksi savustuneita\nkirjoja. Otin yhden niistä alas katsellakseni, se oli vanha hengellinen\nslavonilaisilla puustaveilla painettu kirja. Homa pappi kysyi,\nymmärsinkö minä kirjaa lukea, johon vastasin kirjasta kyllä ymmärtäväni\nvenäjänki kieltä, ja puheeni todistukseksi käänsin siitä muutaman\npaikan karjalaksi. Vähän parempaan arvoon tulin siitä Homan silmissä,\nvaikka väittiki kirjan ei olevan venäjän vaan gretsjeskan (s.o.\nkreikan) kieltä.\n\nNäillä seuduin ollaan kolmea eri uskontoa eli _vieroa_, joksi uskontoa\ntäällä sanotaan. Ne ovat oikea papinviero, johon kuuluu hyvin pieni\nvähemmistö, toinen vanha viero, starovertsat, johon enin osa kansasta\nkuuluu ja kolmas Saaren monasterin eli luostarin viero, jota vaan\nmuutamat harvalukuiset seuraavat. Jos Tuhkasen viero jollain tavalla\neroaisi vanhasta vierosta, niin tulisi vielä neljäski viero eli\nuskonto, mutta minusta nähden se näyttää yhtä vanhan vieron kanssa\nolevan, vaikka sitä täällä eri nimellä Tuhkasen vieroksi sanottiin. Sen\nylipappi sanottiin asuvan Karkalahden kylässä meren rannalla Kieretin\nkauppalan ja Kemin kaupungin välillä. Mutta kun hänellä on ylen suuri\nlääni aliansa, on hänen täytynyt asetella alapappeja, jotka pienemmissä\npiireissä käyvät lapsia kastamassa, pariskuntia vihkimässä ja ruumiita\nhautaamassa. Niin häntä kuin hänen asettamia apupappejansa pitää\nmaakunnan (Tuhkalaisten) maksutta ruokkia ja kyydittää heidän\nvirkamatkoillansa; muuta palkkaa heille ei lienekkään, jos ei joku\nvapaehtoisesti tahtoisi heille jotaki vaivanpalkkioksi antaa.\nPaljoksihan tulisi kahdenkertaiset papit palkata, sillä varsinaiselle\nesivallan asettamalle papille, joka tuhkaispapin ristimät, vihkimät ja\nhautaamat kirkonkirjaan ottaa, pitää myös jotakin hänen vaivoistansa\nmaksaa. Usein olen tuhkalaisilta kysynyt, missä heidän uskonsa eroaa\npapin uskosta, vaan siitä en muuta selvitystä saanut, kuin että papin\nuskolaiset molivat s.o. ristitsivät itsensä toisilla sormilla kuin\nmillä Jumala on käskenyt. Muutamat vielä lisäävät siihen, että se on\nproklatoi (kirottu), joka molii papin tavalla.\n\nSuurjärvestä hiihdin Vaarakylään, jossa Joukkosen talossa viivyin kaksi\npäivää. Talo oli vähän parempi ja varakkaampi muita taloja näillä\nseuduin, ukko ja akka olivat vielä kumpainenki elossa ja heillä neljä\npoikaa sekä neljä miniätä. Oli vasta käyty Kieretin kauppalassa Vienan\nmeren rannalla ja sieltä tuotu jauhoja, joita yhtäläiseen tarvitseville\nmyytiin kolmesta ruplasta ja 60:stä kopekasta puuta. Ukkoa piti miniäin\npalvella kuin patriarkkaa muinenki, iltasilla riisua kengät ja sukat\njalasta, aamusilla ne ja muut pukimet hänelle kantaa ja päälle pukiessa\napuna olla. Oikein lystikseni katselin, kuinka häntä miniät, kun hän\ntoisena päivänä uudelleen läksi eloa Kieretistä noutamaan, varustivat\nmatkalle, saattivat ja peittivät rekeen, josta heillä oli paljonki\ntyötä ja hommaa. Päivällä jälkeen minäki astuin suksilleni ja hiihdin\nVaarakylästä Skiittaan, jota matkaa sanottiin 12 venäjän virstaksi.\nSkiitassa olin kuullut jonkunlaisen naisten luostarin olevan, jota\nmieleni teki nähdä, mutta paikalle tultuani ei silmäni mitään semmoista\nerottanut. Olihan koko Skiitta vaan Tuoppajärven lounaisrannalla kuin\nmoni muukin järjestyksettä rakennettu venäjänpuolinen kylä näillä\nseuduin, huoneet siki soki, ei juuri nurkka nurkasta toisissaan kiinni,\nei paljon vähäkään, ja pieni kirkonmuotoinen kylässä. Siinä kirkossa\nnaiset joka päivä toimittivat jumalanpalvelustansa, ja heidän sanottiin\nitsekunki Tuoppajärven luostarista \"Pyhästä Saaresta\" miilostia\n(elatusta) 25 ruplaa vuoteensa saavan, jota kuitenki moittivat\nvähäksi. Mitä näillä \"pyhillä naisilla\" muutaki työtä, paitsi\njumalanpalvelustansa lienee, sitä en tiedä, jos eivät opettane muutamia\ntyttölapsia, joita sitä varten niiden vanhemmat olivat tänne tuoneet.\nNiin tapasin täällä Jaakkosenki tyttäriä Jyvälahdesta, jotka vaativat\nminua sekä venäjän kirjoja lukemaan että Karjalan lauluja laulamaan.\nHeidän opettajansa oli ummikko venäläisakka, lieneekö alkuansa ollutki\nherrasväen sukua. Nuoremmat \"pyhät naiset\", joiksi Jaakkosen tyttäret\nei vielä suinkaan olleet koronneet, asuskelevat lukon varassa, eivätkä\nlaske tuntemattomia puheillensa; niin muutamat vanhemman ikäisetki.\nMiehen puolia Skiitassa en paljon nähnytkään.\n\nVielä samana päivänä, kuin tulinki, läksin Skiitasta ja hiihdin 8\nvenäjän virstaa Pyhään Saareen, joksi Tuoppajärven saarella olevaa\nmonasteria eli luostaria tavallisesti nimitetään. Matkalla, joka on\njärveä, tulin muutaman pienemmänki saaren poikki kulkemaan, ennen isoon\nsaareen tultua. Tämä iso saari sanottiin olevan noin penikulman\npituinen, ja sen ympärillä useampia pieniä saariloita. Ilta pimeä oli\nminun jo jäällä yllättänyt, jotta kylään tultuani kyllä arvelutti,\nmihin yöksi menisin. Eräältä mieheltä, jonka tapasin, kysyin, missä\ntäällä voisi yömajan saada ja hän johdatti minun luostarin\npäällysmiehen luoksi, jota kutsui polsakka startsaksi, ja jonka\nkysyttyäni, ymmärsikö Karjalan kieltä, sanoi kaiken maailman kielet\nosaavan. Tämä polsakka startsa, ei erittäin vanha, silmäpuoli mies,\nasui kahdessa pienessä huoneessa, eikä vielä niitäkään yksinänsä\nviljellen, vaan jonkun toisen toverinsa kanssa, joka sisämäisessä\nkammarissa istui ja luki jotaki kirjaa pöydän ääressä. Sisään tultuani\npian havaitsin, ett'ei suomi, ruotsi, saksa eikä latinakaan kuulunut\nniihin kaiken maailman kieliin, joita hänen piti osaaman, vaan\nvenäjänkielellä sanoi hän, että hänen tuli lähteä iltakirkkoon, ja\nkäski saattomieheni viemään minua matkamiesten majaan, jossa sitten yön\nlepäsin, enkä koko polsakka startsaa sen enempää nähnyt, vaikka\nseuraavana päivänä pari kertaa kirkossaki kävin. Jos, niinkuin muutamat\nolivat tietävinänsä, hän oli Venäjänmaalta tullut pakolainen, joka\nkaksintaistelussa oli toisen silmänsä menettänyt, niin kyllä oliki\nsyytä peljätä minua vaaralliseksi tiedusteliaksi, jota oli parempi\nkarttaa kuin kohdella.\n\nMajahuoneen perässä oli toinen vähän pienempi huone, jossa ruokia\nkeitettiin ja valmistettiin ja jossa niiden kokki, joka usein kävi edes\ntakaisin vierasmajan läpi, yönsäki vietti. Minulle levitettiin\netuhuoneessa peurantalja lavitsalle vuoteeksi, jossa nukuin laukkuni\npäänalaisena, muita matkamiehiä makasi laattialla, ja sanottiinki\nalinomaa vieraita kesät talvet paikalla kuljeksivan. Kirkko kuin kaikki\nmuutki rakennukset olivat niin kehnoja ja vähä arvoisia, ett'ei\ntarvinnekkaan niistä sen enempätä lausua. Kun myös en tiedä, kuinka\nmonta munkkia luostariin kuului, jotka enimmät aikansa kuljeskelevatki\nVenäjänmaalla tarpeellisia toimeentulovaroja keräämässä, niin kyllä jo\nlieneeki aika jättää koko Pyhä Saari luostarinensa oman onnensa nojaan.\n\nPyhästä Saaresta lähdettyäni ja muutamissa kylissä Tuoppajärven\nympäristöllä käytyäni päätin joulunpyhiksi lähteä Suomen puolelle\nKuusamon pitäjään, ja niin lähdinki. Sieltä uuden vuoden jälkeen\npalattuani matkustelin Pääjärven ympäristöllä, kunnes viimein saavuin\nHeinäjärven kylään, johon asetuin muutamiksi päiviksi parempaan\njärjestykseen saattamaan eripaikoissa hätäisesti kirjotettuja\nmuistoonpanojani. Kun kylät ja niiden asukkaat näillä seuduilla\nnäyttivät olevan hyvinkin epätaattavia ja varottavia, niin olin\nedeltäpäin kysellyt, mihin taloon Heinäjärvessä olisi parasta majautua\nja vastaukseksi saanut, ett'ei sen taloista toinen ollut paljon toista\nparempi, ja erittäinki olivat varottaneet minua mihinkään keskuuksiin\nrupeamasta erään miehen kanssa, jonka sanoivat päärosvoksi, ja josta\nilman rosvoamisiansaki tiesivät kaikenlaista pahaa kertoa. Kun muutamat\nkuitenki olivat arvelleet Kontratilan talon vähän toisia paremmaksi,\nniin siihen nyt poikkesinki. Sama mies, jota minun oli karttamaan\nneuvottu, pian tuliki ja kysyi, minne olin matkalla ja koska lähtisin,\nniin lupasi kyyditsemään tulla. Katsoin parhaaksi en ruveta hänelle\nselittelemään, en minne menisin enkä koska lähtisin, josta en\ntalonväellenkään ollut sen parempaa selkoa antanut, sillä jo edeltäpäin\nkuultuani kylää niin pahamaineiseksi, olin pyytänyt erään taatun\ntalonisännän Majavanlahden kylästä tulemaan kahden päivän päästä ja\nkyyditsemään minua Heinäjärveltä Kierettiin. Toisena päivänä, joka oli\npyhäpäivä, kokousi nuorta kansaa Kontratilaan tanssimaan, mainittu\nrosvomainen mies heidän seurassansa. Minuaki tahdottiin kaikella\ntavalla tanssiin, jonka tähden, kun penkillä istuessani en saanut\nrauhaa, enkä tietänyt, mitä lopulta tekisivät, pakenin ylös palatille\n(venäjän pirteissä tavalliselle liki kattoa olevalle makauslavalle)\nvarastettuna vastarintaan, jos joku yrittäisi perästä tulla. Sinne ei\nkuitenkaan kukaan tullut, vaikka kyllä sain herjaussanoja tarpeekseni\nkuulla.\n\nMäärättyyn aikaan tuli Majavalahden mies saattamaan minua Kierettiin,\njonne Heinäjärveltä oli noin 6 penikulmaa melkein kylätöntä matkaa.\nPuolivälissä oli matkasauna, jonka luona kyytimies rupesi hevostansa\nsyöttämään. Vähän ajan päästä saapui siihen myös ennen nimitetty\nHeinäjärven rosvo hevosellaan ja rupesi ensin sättimään minua, kun olin\nvieraan kylän miehen enkä häntä saattajakseni ottanut. Kääntyi sitten\nkyytimieheni puoleen sanoen: \"ja sinäki mitä ajattelit kun läksit\ntuommoista Ruotsin biegloa (karkuria) kyyditsemään, parempi olisi,\ntekisit silmukan nuoran päähän ja vetäisit hänen ylös tuonne kattoon.\nSaat nähdä, kun Kierettiin tullaan, pannaan tyrmään (vankihuoneesen)\nniin hän kuin sinä itseki.\" Kun sitten vielä mökisi ja sanoi olevan\nvastoin Venäjän lakia, ottaa kyytimiestä toisesta kylästä kuin siitä,\nmistä lähtiki, niin en voinut kauvemmin häntä kuunnella, vaan\nkeskeyttäin hänen puheensa kysyin, mitä Venäjän laki siitä ja siitäki\nmäärää, luetellen toinen toisensa perästä kaiken pahan, mitä hänestä\nolin kuullut, muiden seassa senki, että kun kerran talvisella yöllä oli\nhavaittu jossaki toisessa kylässä luvatonta työtä harjottamassa, olivat\nkylän miehet saaneet hänen kiinni, sitoneet seljälleen rekeen,\nkääntäneet hevosen hänen kotiinsa päin, lyöneet ruoskalla selkään ja\nniin lähettäneet hänen Heinäjärvelle takaisin. Näistä kysymyksistä mies\ntuli äänettömäksi, kun hyvin huomasiki, ketä tarkotin. Hän sen perästä\nei virkkanut sanaakaan nuoran silmukasta eikä muutakaan, vaan seurasi\nmeitä hiljaisesti Kierettiin, jossa kyytimieheni puheen jälkeen olisi\nkelpo selkäsaunan polisilta saanut, kun olivat kuulleet, kuinka hän oli\nmatkalla käyttänyt itsensä ja minun passistani, jota kohta perille\npäästyämme tultiin kysymään, nähneet ett'en ollut mikään \"Ruotsin\nbiegloi\".\n\nTähän nyt päättyköönki kertomukseni siitä matkasta, jolla 44 vuotta\nsitten olin Venäjän Karjalan pohjoisimmissa osissa, ja joka, vaikka\nvastoin toivoani ei tuottanutkaan mitään sanottavaa lisäystä entisille\nrunokokouksilleni, kuitenki oli tarpeellinen tehtävä, kun ilman oli\nmahdotonta tietää, mitä uusia runoja sieltä ehkä voisi saada uuden\nKalevalalaitoksen parannukseksi, jota jo silloinki rupesin miettimään.\nNäiden seutujen yleisestä, surkuteltavasta köyhyydestä mainitsin jo\nennen; oli kuitenki varallisempia taloja myös paikoin tavattavana, ehkä\nneki, paha kyllä harvoin olivat siihen tilaan rehellisellä työllä ja\ntoimella, vaan petoksilla ja muulla vääryydellä pääsneet, jos muuten\noli syrjäisten puheita uskominen. Muutamista paikoista oli täältäki\nmiehiä laukkukaupalle Suomeen lähtenyt. Peuroja eli poroja kävivät\nKuusamon rajoilta varastelemassa, kun niitä ei enää sipienkään\ntarpeesen omalla puolella löytynyt. Muuten niin porovarkautta ei\npidettykään häpeällisenä työnä, se enemmin ylensi miehen arvoa, jos oli\nsiinä toimessa hyvin onnistunut. Niin edellä mainitusta Koljolanki\nukosta kerskattiin, kuinka älykkäästi hän oli porovarkautta\nharjotellut. Muutamanki kerran oli hiljaa hiipinyt kuusamolaisen\nporokarjan lähelle ja sitten paimenen havaitsematta puikahtanut ulos\nmetsästä, leikannut poron raidosta irti ja lähtenyt kotiinsa\nkuljettamaan. Mutta kun pelkäsi poroa pian kaivattavan ja jälkiä myöten\nhakemaan tultavan, riisui kengät jalastansa ja sitoi ne poron\ntakajalkoihin terät taas -- ja kannat eteenpäin; niin talutti, itse\nsukkajalassa tallustaen, poron häirimättä kotiinsa, sillä poro kun\nastuu takajaloillansa aivan etujalkain jälkiin, ja niissä nyt oli\nkengät edestakaisin sidottuna, niin poronjälkiä ei nähty minnekkään\npäin kauvas syöttöpaikasta ulkoutuvan, joita myöten olisi arvattu\nhakemaan lähteä.\n\nErään toisen kerran oli juuri kotirannalle varastetun poron kanssa\npäästyänsä nähnyt ulompana järvellä miehiä luoksensa hiihtävän, joita\nkohta päätti poron omistajiksi. Jos olisi lähtenyt poroa rannalta ylös\ntaluttamaan, niin miehet kyllä olisivat poronsa havainneet. Mikäpä nyt\nneuvoksi? Ei mikään muu kuin hetimmiten ranta-avennosta työntää poro\nsarvineen sorkkineen jään alle. Sen tehtyä astui itse suksille ja läksi\nporomiehiä vastaan hiihtämään. Likelle tultua poromiehet kysyivät, eikö\nolisi poroa missään nähnyt. Vastikään näin muutaman tuolla rannalla,\nvastasi ukko ja osotti miehet peräti toiselle suunnalle. Sitten vähän\najan päästä itse takaisin tultuansa otti poronsa avennosta ja vei\nkotiinsa. Kolmannen kerran oli hevosella metsässä käynyt, poron\nampunut, rekehensä köntännyt, kotiinsa lähtenyt. Eräälle lammille\ntultuansa näki suksimiehiä jälestä hiihtävän, jotka tiettävästi olivat\nporon omistajia ja pian olisivat hänen yllättäneet, kun rekikeli oli\nhuono mutta hyvä lipu suksilla. Ennätti kuitenki rantaan ja siitä vähän\nmatkaa maalle pois näkyvistä päästyä otti omat suksensa reestä, käänsi\nne rantaan päin, löi hevosta selkään, että juoksisi kotiin, johon\npitkää matkaa ei enää ollutkaan, ja jäi itse paikalle. Sitten miesten\nlähelle saapuessa heittäytyi pitkälleen maahan, alkoi surkeasti\nvoivotella ja valitti äkillisen kohtauksen tulleen, ett'ei pääsnyt\npaikasta liikkumaan. Miesten tuli sääli häntä ja ottivat ukko\nköpelyksen selkäänsä häntä niin kotiin kantaaksensa, mutta kun tämä ei\nlaannut voivottelemasta, niin kiinnittivät hänen suksensa vieretysten\nyhteen, laskivat hänen seljällensä niille ja vetivät perässänsä. Ennen\nkuin sitten kerkesivät ukon kotiin, oli akka siellä ennättänyt sekä\nhevosen riisua että poron reestä näkymättömiin korjata. Myöhäinen kun\noli, jäivät miehet yöksiki paikalle, jonka tähden ukon täytyi\nruntukalla maatessansa halki yön tekotaudissansa voihkaella. Vaan\naamulla jälkeen, kun miehet olivat menneet, kyllä ukkoki pian putkahti\njaloillensa ja sanoi: \"jo sen vietävät viimeinki läksivät, akka, mihin\nporon kätkit?\"\n\nKun tämmöisiä seikkoja porovarkauksista kerrottiin ennemmin\nylistykseksi niiden harjoittajille kuin miksikään paheksimiseksi, niin\nporovarkautta näillä seuduin ei näytä suurempana rikoksena pidettävän\nkuin meillä tavallisesti metsänvarkautta pidetään. Voisipa melkein\nporovarkaat täällä verrata naurismaan varkaihin Suomen puolella, joita\nvanha sananlasku päättää ei hirtettävän.\n\n                                                   Elias Lönnrot.\n\n\n\n\n32.\n\n[Päiväkirjasta.]\n\n\n                                     Kieretti, 1 p:nä helmikuuta 1837.\n\nKieretti on kauppala, johon kuuluu toista sataa taloa ja kirkko. Siinä\non yksi ainoa katu, joka pohjoispäässä jakautuu kahtia, ja molemmin\npuolin sitä ovat talot, jotka enimmäkseen ovat kaksikerroksisia.\nKyytimieheni poikkesi ensimäiseen taloon, ja siihen kannoin minäkin\nvastaiseksi laukkuni. Menin sitten viina-arentiherran luo, jonka\nsanottiin puhuvan saksaa. Hänen luonaan tapasin pastorin perheensä\nnaishenkilöiden kanssa, jotka pelasivat korttia ja joivat kahvia.\nMinäkin olin tervetullut vieras; minua kestitettiin ensin kahvilla,\nkahvinjuonnin välillä viinaryypyllä, ja viimeksi tarjottiin totia. Otin\nkäteeni venäläisen kirjan ja rupesin sitä selailemaan. Kysyttiin,\nosasinko lukea venättä. Sanoin osaavani ja annoin siitä näytteen,\nmillainenhan sitten lie ollutkin. Yritinpä suoraa päätä kääntääkkin\nhieman saksaksi talon isännälle, jonka jälkeen kaikki ihmettelivät,\nettä osasin lukea niin hyvin (?) ja että ymmärsin venäläistä kirjaa,\nymmärtämättä, mitä puhuttiin, ja osaamatta itse puhua tätä kieltä.\nSanoin osaavani muitakin kieliä samalla tavalla, nimittäin niin, etten\nosannut puhua, paitsi saksaa auttavasti ja hieman latinaa, jota pastori\nei kuitenkaan sanonut osaavansa. Sitävastoin hän näytti minulle\nkultarahaa, joka hänellä oli rinnassaan ja jonka toisella puolella oli\nkirjoitus _za spasenija tshelatshestva_ [? za spasenie tshelatshestva?\nihmissielujen pelastamisesta?] toisella puolella keisarin rintakuva ja\nnimi. -- Viinaherralta kysyin, mistä voin saada kortteeria. Hän vei\nminut ensin erääseen taloon, ja kun minä en siitä pitänyt, koska isäntä\nja emäntä öisin tahtoivat nukkua minun huoneessani, osotti hän minut\ntoiseen taloon, missä vuokrasin kamarin, josta ynnä sen lämmityksestä\nvaadittiin 5 ruplaa viikolta. Miten hän liekkään asiani puhunut, mutta\nmielipahakseni olen saanut kokea, että täälläkin isäntä vaimonsa kera\nyöksi majoittui minun huoneeseeni. Vähän sen jälkeen kun olin asettunut\ntähän taloon, isäntä tuli luokseni tulkin ja kolmannen miehen seurassa,\njonka sanottiin olevan sossedaateli [oikeuden jäsen], ja joka tahtoi\nnähdä passini. Näytin sen hänelle, mutta se ei ollut oikein hänen\nmielensä mukainen, kun siinä ei ollut Kuolassa saatua allekirjoitusta.\nSanoin, ettei se ollut tarpeen, ennenkuin muuten saavuin Kuolaan,\njolloin se kyllä allekirjoitettaisiin, jos sitä siellä pidettäisiin\ntarpeellisena. Siihen asti minun oli lupa matkustella ja oleskella\nmaassa, ilman että minun ensin täytyi matkustaa sinne. Hän väitti\npäinvastaista, ja vähäinen kiista syntyi, jossa minun täytyi ottaa\navuksi venäjäni, se vähä minkä osasin. Asia päättyi siten, että pyysin\ntulkkia sanomaan herra sossedaatelille, että minulla paraikaa oli\ntärkeätä kirjoittamista, minkä vuoksi hän saattoi mennä ulos\nja siellä tuumia asiaa miten tahtoi, minua se ei liikuttanut. Ulkona\nhän vielä oli sanonut, ettei minun ollut lupa viipyä kylässä\nvuorokautta kauempaa, jota varten kyläoikeus seuraavana päivänä oli\nkokoonkutsuttava asiaa lähemmin pohtimaan. Mikä päätös siinä lienee\ntehty, en vielä tiedä, mutta sossedaateli ei enää ole tullut näkyviini,\nseikka, jota olinkin tulkin kautta häneltä pyytänyt. -- Ei ole muuta\njohtunut mieleeni kuin että ei ole koskaan tai ainakin ani harvoin\nennen nähty passitettua henkilöä.\n\n    Onni se vei katalan kauas kotimaaltahan poies\n         Toisia tutkimahan paikkoja vierahien.\n    Toisin toinen maa, niin ei mitänä kuni koissa,\n         Tuttua ei ketänä kelle sanan sanoa.\n    Vieras kieli ja outo eläntä ja muut tavat ouot,\n         Kaikki kovat kokea, kaikki nähä kamalat,\n    Muistan muinoiset, kuni koiss' elelin minä ennen,\n         Niin menivät päivät, kun savunen katoaa,\n    Niin menivät päivät, eik' ollut yökänä pitkä.\n         Pitkä on päiväni nyt, pitkäpä päivä ja yö\n    Kun auringon konsa näen jopa aattelen aina:\n         Voi jos koissani nyt paistelevan näkisin,\n    Tai otavan kuni nään minä yöllä ja muut tähet armaat,\n         Heitäki mielemmin katselisin kotona.\n    Ei kauniit ole niin aurinkokaan eik' otavaiset\n         Eikä tähetkänä myös, koissa ne kun olivat.\n    Vaan kun tuuli puhuu pohjasta ma toivotan aina\n         Saahani siipiähän lenteä taas kotihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo Jäletjärvessä olin pitänyt lieveätä paastoa, sillä minulla oli\nmukanani ainoastaan leipää, eikä edes sitä riittävästi. Talosta, jossa\nasuin, ei saanut juuri muuta kuin vesivelliä, johon puoleksi oli\nsekoitettu pettujauhoja. Autiossa mökissä, missä syötimme hevosia,\nsöimme itsekkin. Minulla oli yksi ainoa leipäpala jäljellä\nruokavaroistani, Mihkalilla ja hänen rengillään taas oli mukanaan\nkalaa, lihaa ja vähän jauhoja. Renki keitti kalakeittoa, jota söivät\nilman leipää, minä taas söin pelkkää leipää, ilman mitään muuta ruokaa.\nSuomalainen sananlasku: _millon lientä leivätöntä, millon leipeä\nlihatta_, toteutui täällä molempiin osiinsa nähden. Kernaasti olisin\nmaksusta pyytänyt itselleni vähän Mihkalin rokasta, mutta luulin\nhänellä itselläänkin olevan sitä liian niukalti. Kuultuani sitten, että\nhän vei kaloja Kierettiin kaupaksi, käskin häntä toisissa\npysäyspaikoissa keittämään minullekin.\n\nKuusamossa lueteltiin seudun tavallisimpina leikkeinä _majasilla,\nnuorasilla, leskisillä, kuurosilla, sokkosilla, polttosilla oleminen_\nsekä sotaleikki _lyöä pitkää pallia_. Majasilla ollaan kenties yli koko\nmaan käytännössä olevalla tavalla, nimittäin että muuan seurasta ottaa\nsauvan käteensä, ja muut istuutuvat seinämille. Se, jolla on sauva\nkädessä, kulkee toisesta toiseen, nojaa sauvalla lattiaan ja kysyy:\nsaako (annetaanko, joutaako) majaa? Se, jolta kysytään, vastaa: mee\ntoiseh taloh, siellä kissan päätä keitetään. Tämän lyhyen keskustelun\naikana toiset koettavat vaihtaa paikkoja; kuta pitemmän välin pääsee\nsiirtymään ja kuta useammin, sitä parempi. Jos nyt majan etsijä ehtii\ntällaisten vaihtojen tapahtuessa istuutua johonkin paikkaan ennen\npaikkojen vaihtajia, niin hän on vapaa kulkemasta ympäri sauva kädessä,\nja sen, joka jää ilman paikkaa, täytyy astua hänen sijaansa. Tätä\nleikkiä sanotaan monessa paikassa _natthelperiksi_ (nattherberge) ja\nlienee se saatu ruotsalaisilta.\n\n_Leskisillä_ oleminen on myös tavallinen yli koko maan; sitä ei\ntarvinne selittää, sillä varmaankin se jo jossakin on selitettynä.\n\nSamoin _kuurosilla_ oleminen, joka on tunnettu, jospa ei juuri\nkaikkialla, niin ainakin suurimmassa osassa maata, vaikkapa\ntoisennimisenä. Minun kotiseudullani sanotaan, samaa leikkiä\ntarkoittaen, oltavan _lymysillä_ ja muutamilla muilla seuduilla sitä\ntaidetaan sanoa _piilosilla tai peittosilla_ olemiseksi. Kuusamossa\nsekä sen lähiseuduilla sitä leikitään seuraavalla tavalla [tästä\nseuraavan kappaleen loppuun suomeksi muistiinpantu]: yheltä siotaan\nsilmät taikka meneepi hän johonkuhun paikkaan, josta ei voi toisia\nnähdä, jotka kaikki lymyävät, paitsi yhtä, jota sanotaan vartiaksi.\nKoska kaikki muut ovat piilossa huutaa vartija: \"kurluikkis! kuuro\nheräjä!\" Samassa ottaa kuuro peitteen silmiltänsä taikka uloutuupi\nloukosta ja rupeaa etsimään piilossa olevia. Kun kerran löytää,\njuoksevat kumpasetki kilvan johonkuhun määrättyyn paikkaan, kumpi\nennättäisi sihen ensin sylkeä. Jos piilossa ollut ehättää, niin häntä\nvaan ei millään eholla piä kuuroksi tehtää seuraavalla kerralla, vaan\njos etsiä eli kuuro ennättää hänen, on piilossa ollut velvotettu\nseuraavalla kerralla kuurona olemaan, ellei ketään hänen jälestä\nlöyetä, joka ei ennen kuuroa ennätä määräpaikkaan päästä. Vaan jos hän\nyksin olisi kuurolta ennäitetty, ja toinen häntä jälkemmin, niin pitää\ntämän jälkimmäisen jäähä kuuroksi, hänen vartiaksi. Ja jos kuuro olisi\nylen montaki ennättänyt, tulevat aina ne kaksi jälkimmäistä\nnimitettyhin virkohin pantaviksi. Konsa niin tapahtuisi, että kaikki\nlöyetyt olisivat ennen kuuroa määräpaikkaan ennättäneet, tulevat\nentiset kuuro ja vartia siallansa olemaan.\n\n_Olla nuorasilla_. Otetaan pitkä nuora (köysi) ja siotaan päästä\nyhteen. Yksi pannaan sisään, ja kaikki muut seisovat nuorasta käsillä\npitäen ringissä ympärillä. Sisällä oleva tavottelee kosketella yhtä ja\ntoista, ketä katsoo, vaan tämä jos ennättää ennen nuoran käsistään\nheittää ja ulommaksi juosta, on hänestä vapa ja voipi uuelleen nuoraan\ntarttua. Ellei ennätä, pitää hänen astua sisään, ja sitä ennen siellä\nollut käypi ulkopuolelle muiden tavalla nuorasta pitämään.\n\n_Sokkosilla_ oleminen on kyllä yleisesti tunnettu.\n\n_Polttosilla_ olo lienee myöskin tunnettu leikki ja se esiintyy\nruotsalaisella nimellä _leka brännboll tai bränna boll_. Kuitenkin\nkatson erityisestä syystä olevan aihetta antaa siitä kuvaus. Kaivetaan\njuuri yhtä monta kuoppaa kuin on leikkiin osanottajia. Yksi kuopista\ntehdään suurempi ja kaivetaan keskelle muita, pienempiä. Sitten kukin\nottaa sauvan käteensä, ja kaikki muut asettuvat ympärillä olevien\nkuoppien ääreen, mutta yksi, polttaja, jää ilman kuoppaa, sillä hänen\ntehtävänsä on tavalla tai toisella saada sauvallansa survaistuksi\npalloa siten, että se sattuu johonkuhun kuopan ääressä seisovaan.\nAinoastaan siinä tapauksessa, että pallo on kierinyt määrätyn matkan,\ntavallisesti 50 tai 100 askeleen päähän, on hänen lupa viskaamalla\ntähdätä pallo johonkuhun muista leikkijöistä; muuten hän ei saa kädellä\nkosketella palloa. Hänen koetellessaan saada joku poltetuksi, s.o.\npallolla kosketelluksi, koettavat muut, sekä se, johon -- -- --\n\nErivaraisia porvareita tai oikeammin talonpoikia on Kieretissä.\nMuutamien varojen sanotaan nousevan 100,000:en ruplaan, jopa\nenempäänkin. Heidän kaupankäyntinsä on pääasiallisesti siinä, että\nj.n.e. ja viljaa, jota venäläinen talonpoika tosin ei ole oikeutettu\nkaupittelemaan, kun hänen näet vaan on lupa omasta puolestaan ostaa sen\nverta kuin voi ja tarvitsee. Nämä talonpojat eivät sitä kaupitsekkaan,\nsillä toiset talonpojat ovat pyytäneet heitä heidän nimessään ostamaan\nviljaa, ja näin he ostavat kuinka monta tuhatta tynnyriä tahansa. Mutta\ntalonpojat, jotka ovat antaneet jollekin toimeksi ostaa, tosin välistä\nlaiminlyövät rahojen hankkimisen viljan lunastamista varten, ja kukapa\nsiis saattaisi moittia tätä yleistä viljan tukku-ostajaa siitä, että\nhän myy viljansa kelle voi ja siitä hinnasta, jonka mahdollisesti voi\nsaada.\n\nTästä muistan, miten naapurit olivat kehottaneet erästä venäläistä\ntalonpoikaa viemään heidän pellaviaan Suomen-puolisille markkinoille.\nHän tulikin sinne mukanaan 3-4 kuormaa, jotka kaupungin viskaali\nsuvaitsi ottaa takavarikkoon. Alkoi käräjöiminen, joka kuten\ntällaisissa asioissa tavallisesti käy, venyi sangen pitkälle, kunnes\ntalonpoika asianajajansa kehotuksesta ehti saada naapureiltaan\ntodistukset, joiden mukaan yksi oli uskonut hänelle 1 leiviskän, toinen\n2, kolmas 3 j.n.e., kunnes kaikkien kuormien sisältämä pellavamäärä oli\nsaatu täyteen. Tämän todistuksen avulla myyjä ei ainoastaan saanut\ntakaisin pellaviaan, vaan niiden takavarikkoon-ottaja lisäksi alemmassa\noikeudessa tuomittiin maksamaan hänelle melkoiset oikeuskulut ynnä\nmonet matka- ja muut niistä aiheutuneet kustannukset. Miten muuten\noikeusjutuissa asiat hyvinkin usein kääntyvät milloin toiselle, milloin\ntoiselle tolalle, riippuu useimmiten pelkästä sattumasta. Jos\ntakavarikkoon-ottaja olisi tiennyt tai tahtonut hankkia itselleen\nvastatodistuksia siitä, etteivät samat talonpojat, jotka olivat\nantaneet markkinamiehelle toimeksi myydä heidän valmistamiansa\npellavia, koskaan olleet viljelleet pellavaa, jopa kenties, ettei\npellavaa niillä seuduin kasvakkaan, tai ettei sitä ainakaan viljellä 30\npeninkulmaa lähempänä, niin miten silloin olisi käynyt? Sellainen\nmenettelytapa esiintyy usein oikeudenkäynneissä, jotka aiheutuvat\nkulkukauppiaiden laukkujen ja tavaroiden takavarikkoon-ottamisesta. He\nottavat passinsa Kemistä mennäkseen milloin puoleksi, milloin koko\nvuodeksi Suomeen etsimään työansiota. Tämä on siinä, kuten tiedetään,\nettä he suomalaisten kauppiasten vahingoksi kaikennäköisillä huonoilla\nhuiveilla, nauhoilla, sormuksilla, neuloilla, naskaleilla, kammoilla,\nnapeilla, kanvertilla, arsenikilla y.m. maasta viekottelevat itselleen\nvuosittain useita satoja tuhansia ruplia. Täksi summaksi näet heidän\nraha-ansionsa välttämättömästi on arvioitava, kun Vuokkiniemeltä\nnykyään 5-6 sataa miestä vuosittain lähtee liikkeelle, ja kun toisista\npitäjistä kuten Paanajärveltä, Tuoppajärveltä, Pääjärveltä,\nKiimasjärveltä, Repolasta y.m. yhteensä ainakin yhtäsuuri lukumäärä\nryömii esille. Tasaluvuin oletettakoon siis, että noin tuhatkunta\nmiestä täten joka syksy lähtee Suomeen keinottelemaan. Kullakin näistä\ntäytyy olla ainakin 200 ruplan voitto, ja jos muutamat saavat vähemmän\ntai jos eivät saa mitään, niin muut sitä vastoin saavat monta vertaa\nenemmän. Mutta jos lasketaan 200 ruplaa miestä kohden, niin nousee maan\nheille suorittama verotus vuosittain 200,000 ruplaksi, joka ei siis ole\nmikään mitätön summa. Sitäpaitsi he rasittavat maata toisessa suhteessa\nja tuottavat sille vaivaa yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin yhtä suuri\nkerjäläisjoukko, sillä harvoin he maksavat ruuastaan, vaan ovat\ntaitavat viekkaasti hankkimaan sitä itselleen monella tavoin.\n\nEhkä jollakulla on edullisempi ajatus tästä kaupasta. Hän tarkastakoon\nmaan tilaa, maanviljelystä, karjanhoitoa, käsitöiden tilaa näillä\nseuduin ja lisäksi verratkoon jonkun täkäläisen maa-alueen väestölukua\nyhtä suuren alan väestölukuun Suomessa. Hän on varmaankin myöntävä,\nettä olen oikeassa, kun väitän, että talonpojan oikeastaan pitäisi\npysyä maantyössä eikä tottua metsään ja kauppaan. Ainoa tapaus, joka\nvoisi tehdä hänestä puoleksi kauppiaan, on se, että hän ostaisi\nnaapuriensa tavaroita, myisi ne ja toisi palatessaan kaupungista, mitä\nhe enimmin tarvitsevat. Mutta tämäkin helposti johtaa siihen, että kun\njoku sen kautta joskus joutuu jonkunlaiseen varallisuuteen, noudattavat\nmonet sadat hänen esimerkkiään, kaikki tahtovat ostaa, ei kelläkään ole\nmitään myytävää, ja tämä tuottaa välttämättömästi köyhyyttä koko\nseudulle y.m.\n\nAinoa todellinen hyöty, jonka Vuokkiniemen ja muiden seutujen miehet\nsaavat matkoistaan Suomessa, on jonkunmoinen sivistys, jota kaipaa\nmuilla lähiseuduilla. Lisääntyköön se, mutta hylättäköön kauppa, ja\nviihtykööt maanviljelys, karjanhoito sekä käsityöt paremmin!\n\n\n\n\n33.\n\n[Päiväkirjasta.]\n\n\n                                       Kieretti, 2 p:nä helmikuut 1837.\n\nEn ole vielä kuullut, mikä päätös on tehty passini suhteen. Mutta eilen\nolin ainoan täkäläisen herrasmiehen, herra Baitramin, luona, jolla on\nvalvontansa alaisena kruunun viina Kieretissä, Koudassa, Kannanlahdessa\nja Umbassa. Häneltä kuulin, että yleisesti pelättiin kauempaa\nmajoittaa minua kylässä, ja ettei tiedetty, mitä pahaa vielä voin\nheille tehdä. Minä kuitenkin levollisesti odottaisin heidän päätöstään,\njos olisin saanut paremman kortteerin, mutta harmikseni olen\nhuomannut, että talonväki vaan yhä enemmän tahtoo päivilläkin asustaa\nminun huoneessani, missä tekevät kauppasopimuksensa, ja naiset\npäällepäätteeksi ompelevat päivät läpeensä. Senpä vuoksi taidan lähteä\nmatkaan aikaisemmin kuin ensin ajattelin, sillä käy kuitenkin\nmahdottomaksi rauhassa tehdä työtä tässä paikassa. -- Suureksi ilokseni\nja hämmästyksekseni huomasin eilen, että Baitramin rouva, joka on\nkotoisin Arkangelista, puhui selvää suomea, sellaista, jota puhutaan\nViipurin läänissä. Kysyin häneltä, miksei hän edellisellä kerralla\nollut ilmaissut osaavansa meidän kieltä, ja tähän hän vastasi, ettei\nollut luullut minun osaavani puhua sitä suomea, hänen kun näet oli\nvaikea ymmärtää sellaista suomea, jota näille seuduille matkustavat\ntalonpojat puhuivat. -- Missä hän oli oppinut Suomen suomea? -- Hänen\näitinsä oli ollut kotoisin Viipurin läänistä, josta hän äitinsä ja\nisänsä mukana kolmivuotiaana oli muuttanut Arkangeliin. Tämä äiti oli\nsekä hänen että muiden lastensa kanssa useimmiten puhunut suomea, kun\nei yhtä hyvin ollut osannut saksaa eikä alussa venättä juuri ollenkaan.\nSiitä Baitramin vaimolla nyt oli tämä minulle sangen tervetullut\nkielitaito. Mainitun Baitramin isä oli 1788:n vuoden sodan aikana ollut\nluutnantti Venäjän palveluksessa, oli ollut mukana Suursaaren\nmeritappelussa ja siinä tai myöhemmin joutunut ruotsalaisten\nsotavangiksi, minkä näin hänen poikansa hallussa olevasta sukukirjasta.\nPäästyään vapaaksi vankeudesta hänestä oli sittemmin tullut\nkaranteenintarkastaja Arkangeliin. Muuten poika kertoi hänen olleen\nkotoisin Viipurista. Että hän oli ollut kielitaitoinen mies, huomasin,\npaitsi pojan kertomuksesta, mainitusta sukukirjasta, jonka sadat\nsydämelliset runopätkät ja nimikirjoitukset eräänä iltana läpikävin.\nRunot olivat kirjoitetut milloin saksaksi, ruotsiksi, ranskaksi,\nvenäjäksi, hollanniksi, englanniksi, latinaksi ja tanskaksi. Poika\nsanoi hänen sitäpaitsi puhuneen juutalaisten kieltä jopa suomeakin,\nmutta näillä kielillä ei ollut kirjoitettuna yhtään runoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarvoissa paikoissa on seppää, ainakaan ei kunnollista. -- Sepät\nsuomalaiset. -- Pöydät ja tuolit Arkangelista. -- Naisväen kaikki\nvaatteet ostettuja. Voin valmistus huonoa. -- Kaikki pellava ja hamppu\nostetaan. -- Ikkunalasia ei ole. -- Juustonvalmistus tuntematonta. --\nPerunoiden viljelys puuttuu kokonaan tai on vallan mitätön. --\nVerrattakoon nyt siis Venäjän-puolista varallisuutta Suomen puolella\nesiintyvään. -- On Venäjän puolella niitä, jotka eivät vähääkään tiedä,\nmitä he seuraavana päivänä saavat.\n\nHospodi, kun pellit avataan. -- Tuhkaispapille [tästä kappaleen loppuun\nalk. suomeksi] kuolleista 10-25 ruplaa, jotta molisi taikka palkkaa\ntoisia molimaan, kun itse ei kerkiä -- oikialle papille 5 ruplaa, jotta\nkirjaan panee.\n\n\n\n\n34.\n\n[Päiväkirjasta.]\n\n\n                                Kieretti, 3 p:nä helmikuuta 1837.\n\nRahvaan pääasiallinen elinkeino Kieretissä on kalastus.\nParemmanpuolisilla taloilla 300-1,000 botskaa [= tynnyriä] silliä,\njotka myydään Arkangelissa 1:stä ruplasta tai enemmästäkin kappale.\nNämä ovat näet pienet. Sitä paitsi he kulkevat aluksillaan\nkalastuspaikoille Vienanmeren rannoille, ostavat siellä kaloja\nhalvemmalla ja vievät sinne ruokatavaroita sekä muita tarpeita, kuten\nesim. viinaa y.m.\n\nMaalla pannaan maata kello 5 tai 6, ja noustaan kello 2, oikeastaan\ntyhjää toimittamaan. Koko pitkän aamun miehet vetelehtivät runtukalla\ntai palatilla tai käyvät välistä ennen aamiaista noutamassa puita tai\nheiniä kuormallisen. Naiset taas puuhaavat hauteen keitossa lehmilleen,\nleipovat -- toimi, jonka välttämättömästi täytyy tapahtua joka aamu --,\nkeittävät aamiaiseksi rokkaa tinaamattomissa kuparikattiloissaan,\nsurvovat tai jauhavat. On täten hommattu paras osa päivää, jotta\naamiainen saataisiin valmiiksi. --\n\nEilen ispravnikka tuli Kierettiin, ja minua käskettiin näyttämään\nhänelle passiani. Vähän sen jälkeen isäntä tuli luokseni ja virkkoi,\nettä ispravnikka oli pyytänyt kysyä, enkö voinut luovuttaa hänelle yhtä\ntai puolta kartuusia ruotsalaista tupakkia (datskoi). Minun täytyi\nvastata kieltävästi. Sitten menin hänen luokseen keho 2 j.pp., mutta\nsilloin hän paraikaa oli kylpemässä ja paria tuntia myöhemmin hän\nlepäsi sen jälkeen. Nyt aamuhetkellä olin siellä ja näytin passini,\njoka huomattiin oikeaksi.\n\n\n\n\n35.\n\n[Päiväkirjasta.]\n\n\n                                    Kieretti, 6 p:nä helmikuuta 1837.\n\nKirkossa kerrotaan säilytettävän jonkun Varlam (Bartholom) nimisen\nmiehen muumiaa, jonka arkku kuuluu olevan katosta riippumassa. En ole\ntullut itse menneeksi sinne sitä katsomaan, kirjoitan vaan, mitä maalla\nkuulin. Tästä Varlamista kerrottiin, että hän tehtyään jonkun törkeän\nsynnin, murhan, ryöstön tai jonkun senkaltaisen teon, oli tullut\njumaliseksi ja viimein saanut pyhimyksen maineen. Elämänsä viimeisinä\nvuosina hän oli rakennellut ristejä ja kappeleita kaikille Kieretin\nläheisille niemille ja siitä kauemmaksikin. Tässä toimessa hän kuuluu\nolleen niin uuttera, ettei koskaan ollut pannut maata katon suojaan;\nmiten lie ollut talvella, sitä en erityisesti tullut kysyneeksi. Sillä\najalla hän ei kuulunut syöneen lihaa eikä muuta sellaista. Mikäli minä\nkertomukset käsitin, hän ensin oli vääryydellä hankkinut itselleen\nsuurehkon omaisuuden, oli sitten saanut tunnonvaivoja ja yllämainitulla\ntavalla koettanut sovittaa omantuntonsa ja rikoksensa, s.o. oli\nhankkinut itselleen vaivaa ja työtä, siis vallan päinvastaista kuin\nmitä kaiketi ensin teollaan oli tavoitellut. Nyt hän on niin suuri\npyhimys, että kun Arkangelin arhhierei kolme vuotta sitten tahtoi hänen\nmuumiataan nähdä, oli hän siitä saanut sellaisen hengellisen\njärkytyksen, että oli hoiperrellut taaksepäin ja ollut vähällä pyörtyä.\n-- Mutta itse muisto vaikuttaa siveellisesti pahoin.\n\n\n\n\n36.\n\n[Päiväkirjasta.]\n\n\n                                    Kieretti, 6 p:nä helmikuuta 1837.\n\nToukokuun keskivaiheilta loppuun täällä on alituinen matkustavien\ntulva. Kemin seuduilta, Sumasta, Sungusta j.n.e. matkustaa väkeä, niin\nsanottuja murmanskoita, Kannanlahteen ja sieltä Pohjanmerelle\n[tarkoittaa tietysti pohjoista Jäämerta] kalastamaan. Niin pitkältä\nkuin tietä riittää, näkee hevosta hevosen jäljessä, ja tätä kestää\nkokonaista kaksi viikkoa. Aina 100:n, jopa 200:n virstan päästä tulee\ntalonpoikia hevosillaan ja poroillaan kyyditsemään. Sellaisen\nkalastajan sanotaan voivan ansaita 100, 200 ruplaa, jopa enemmänkin\nkesässä. He kalastavat joko omasta puolestaan tai ovat jonkun Kieretin,\nKoudan, Kannanlahden, Umban, Kuolan tai muun seudun talonpojan\npalkkamiehinä, jolloin heidän isännät tavallisesti hankkivat heille\nruuan, aluksen (nokka) sekä kalastusneuvot; he saavat tällöin\nkolmanneksen saaliista. Omituinen on venäläisen talonpojan halu\npetkutukseen. Olen jo Vuokkiniemen talonpojasta tätä huomauttanut. Nämä\ntaas ikävöivät kalastusaikoja. Palattuaan kalaretkeltään syksyllä,\neivät edes silloin jää kotia. Kauppamatkat, markkinareisut ja muut\nmatkat vievät heiltä siihen määrään ajan että viettävät korkeintaan\nharvat, luetut viikot kotona.\n\n\n\n\n37.\n\n[Päiväkirjasta.]\n\n\n                                       Kuola, 13 p:nä helmikuuta 1837.\n\nPerveni huc tandem, (nobis ubi defuit orbis) mihi quo jam defuit orbis.\n\n[Läksin] Kieretistä helmikuun 6:ntena p:nä iltapäivällä. Kortteeri\nmaksoi 6:lta päivältä 10 ruplaa, siihen luettuna vähä leipää, maitoa ja\nteetä (huonoa). Paha onni saattoi jamstjikaksi [= kyytimieheksi] erään\nHeinäjärven miehen, joka itsekkin matkusti Koutaan. Olin hänen tähtensä\nkahta levottomampi, kun hän oli kotoisin likeltä mainittua Jäletjärveä,\nja kun joku majatalossani lähdettäessä oli sanonut: \"kun ei vaan oltais\nrasboinikkain kera tuumailtu.\" En rohjennut nukkua, vaikka matkustimme\npitkin yötä; kuitenkin hieman rauhoituin päästyämme ensimäiset 10\nvirstaa kylästä. Puoliyön aikaan tulimme Mustanjoen kylään, joka on\nensimäinen Kieretistä pohjoiseen päin tultaissa, viimemainitusta 40\nvirstan päässä. Tämä kylä on melkoinen, siinä on 50-60 taloa molemmin\npuolin Mustanjokea. Asukkaat elävät kalastuksella ja ovat enimmäkseen\nköyhiä, toiset tosin hieman varakkaampia, eivät kuitenkaan siinä\nmäärin, että voisivat harjoittaa mainittavaa kauppaa. En nähnyt yhtään\nmastolaivaa, lukuunottamatta muuatta vanhaa. Talossa, johon jamstjikka\nminut vei, nukuin seuraavaan aamuun kello 8:aan, söin aamiaista ja\nkävin sitte muissa taloissa kysymässä, oliko karjalaisia lauluja\nsaatavissa. Näitä ei kuitenkaan ollut, olipa vaan ruskia päsni\n[= venäläisiä lauluja], minkä vuoksi noin kello 2 i.p. läksin edelleen\nmatkustamaan Koutaa kohti. Saavuin sinne kuljettuani 2 peninkulmaa 3:n\ntunnin ajassa. Heinäjärven mies oli seurassani, mutta minulla oli\ntalosta toinen jamstjikka. Tämä pysyttelihe enimmän aikaa edellisen\nreessä, ja välistä taas molemmat tulivat istumaan minun rekeeni,\npuhellen ja neuvotellen keskenään venäjäksi, jota puhetta en\nymmärtänyt. Suuri osa heidän uutteraa neuvotteluaan lienee koskenut\nkysymystä, miten voisivat kiristää minulta juomarahoja, ainakin\nkumpikin rupesi puolitiessä kiusaamaan minua, että lupaisin heille\nperille saavuttua antaa 40 kopeekkaa \"viinarahoiksi\". Sillä he eivät\nkuitenkaan voittaneet mitään, sillä minä vakuutin, etten aikonut antaa\nkopeekkaakaan, ja niin kävikin. Pelkoni olin suurimmaksi osaksi\nvoittanut ja olin valmis panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan, jos se\nolisi tarpeellista. Niin ei kuitenkaan ollut, vaikka nytkin olin\nvaruillani. Tämä pelko tuntuu ehkä monestakin naurettavalta, jopa\nitsestänikin siltä tuntuu, kun nyt ajattelen, että melkein oli\nmahdotonta valtatiellä käydä minuun käsiksi. Kuitenkin se kiusasi minua\nKoutaan ja osaksi Kannanlahteen saakka ja oli seuraus Jäletjärvellä\nsaavuttamistani kokemuksista. En voinut niin hallita itseäni, että\nolisin saattanut vapautua siitä, vaikkapa kovasti koetinkin ja lisäksi\njo pelkäsin, että siitä olisi voinut syntyä häijy kiusanhenki,\nnimeltään piintynyt päähänpisto (idea fixa), joka monimuotoinen haamu\naika kauan olisi voinut minua vaivata; (se näet tavallisesti rupeaa sen\nseurakumppaniksi, joka on tarjonnut sille majaa).\n\nIllalla saavuin Koutaan, joka on melkoinen, pohjoispuolella Koutajokea\nja -koskea sijaitseva kylä eli kauppala. Tänne poikkesin yöksi ja\ntiedustelin tavallisuuden mukaan runoja, joita täällä oli yhtä vähä\nkuin Kieretissä ja Mustassajoessa sekä seuraavissa kylissä, Knäsoissa\nja Kannanlahdessa. Suomalaisia tapasin kyllä; he olivat enimmäkseen\nmuuttaneet tänne karjalaisista kylistä tai lähimmiltä Suomen-puolisilta\nrajaseuduilta. Näitä tapaa toisissakin äsken mainituissa kylissä,\nvähemmin kuitenkin Kieretissä kuin muissa. Tapasin m.m. kaksi tällaista\nsuomalaista perhettä, jotka olivat kotoisin Kemijärven pitäjästä; he\nelelivät pienissä kurjissa saunoissaan, kun heidän ei ollut onnistunut\nsaada parempia asuntoja. Toista näistä perheistä kävin usein\nkatsomassa; siinä oli 70-vuotias ukko, hänen 60-vuotias vaimonsa ja\nkaksi lastansa. Ukko sanoi kesinä paimentavansa kauppalan karjaa,\nyhteensä noin 70 tai 80 lypsylehmää, siis 1/3 vähemmän luvultaan kuin\ntaloja. Kustakin lehmästä hänelle maksettiin 80 kopeekkaa koko kesältä,\nniin että hänen tulonsa nousivat hieman yli 50 ruplan. Talvisin hän\nteki länkiä, kelkkoja (\"vetureita\") lapsille y.m. Paraikaa hän korjaili\nlapsenkelkkaa. Se oli kaikinpuolin tavallisen poronpulkan (ahkion)\nnäköinen, nimittäin kuin pitkin pituuttaan keskeltä halkileikattu,\nhieman kupera, ontelo särmäkartio, jonka alle oli kiinnitetty 3-4\ntuuman levyinen jalas. Se ei kuitenkaan ollut 5 korttelia pitempi, kun\nahkiot taas tavallisesti ovat 2 1/2-3 kyynärän pituiset. Kysyttyäni\nmiten selkänoja sellaiseen kelkkaan oli laitettava, hän vastasi että se\ntehdään puoliympyrän muotoisesta laudasta siten, että tämän kehäpuoli\nliitetään pohjaan ja halkaisija asetetaan ylöspäin. \"Sillä\", hän sanoi,\n\"tämä kelkka on tuleva rikkaimman isännän, Merikkäisen tytölle;\nvähempivaraisille kiinnitetään vaan vitsa selkänojaksi.\" Tämä\nvähäpätöinen etu, joka rikkaiden lapsilla on kelkkoihinsakkin nähden,\nlienee sydämellisesti huvittanut ukkoa, sillä hän nauroi sille moneen\nkertaan. Muuten ukko ei kiitellyt elantoansa täällä ja sanoi ensi\nkesänä muuttavansa takaisin, vaikka, kuten virkkoi, köyhyys ei parane,\ntulipa minne tahansa, mutta saisivathan ainakin hänen luunsa siten\nkristillisen hautauksen. Kysymykseeni eikö hänellä ollut halua useiden\nmuiden tavoin, jotka ovat tulleet Suomesta muuttaneeksi näihin kyliin,\nkääntyä kreikanuskoon, hän vastasi kieltävästi eikä näyttänyt pitävän\nkoko asiasta. Sitten hän alkoi valittaa, että virsikirjansa oli vallan\npiloille kulunut, ja ettei hänellä ollut mitään toiveita saada uutta.\n\nKouta on Kierettiä hieman pienempi kauppala, mutta vähän paremmin\nrakennettu, kuten minusta tuntui. Puolet taloista ovat kahdenkertaisia,\nkuten Kieretissä, s.o. pirtti tai kaksi alhaalla ja niiden yläpuolella\nkaksi. Näitä pirttejä saattaa kuitenkin yhtä suurella syyllä sanoa\nkamareiksi, sillä paitsi että ne aina ovat puhtaiksi pestyt, niissä on\nuseita ikkunoita, tavallisesti 6 kolmen korttelin korkuista ja\nsuhteellisesti leveätä lasi-ikkunaa. Kaikissa taloissa on savupiiput,\nvaikka uuni muuten on muodottoman suuri ja niin laitettu, että siinä\nvoi keittääkkin. Laivoja, s.o. kolmimastoisia lotjia, sanottiin olevan\n6-7; ne olivat jo mainitun Merikkäisen ja toisen yhtä rikkaan\ntalonpojan, Klementsjoffin ynnä muiden omaisuutta. Nämä talonpojat ovat\nrikastuneet oikeastaan viljan myynnillä ja muulla kaupalla. --\n\nKoudasta saavuin aamupäivällä Knäsoihin, pienen puoleiseen kylään,\njossa oli 30 taloa. -- Samana päivänä iltapuolella tulin perille\nKannanlahteen. Muuan Kuusamossa syntynyt, venäjänuskoon kääntynyt,\ntäällä kirjoissa oleva talonpoika kuului olevan joltisestikkin varakas,\nmuut olivat köyhiä. Kun hevosia ei ollut kylässä, käytettiin\ntilaisuutta hyväksi ja kiskottiin minulta tavallista suurempi\nkyytimaksu. Tavallisesti maksetaan 5 kopeekkaa virstalta. Täälläkin\nkuten Koudassa, minun täytyi näyttää passiani, josta eivät näyttäneet\nviisastuvan, sillä toistamiseen kysyivät, kuka olin ja millä asioilla\nliikuin.\n\n\n\n\n38.\n\n[Päiväkirjasta.]\n\n\n                                      Kuola, 14 p:nä helmikuuta 1837.\n\nPäivää ennen kuin matkustin pois Kieretistä, minulle kerrottiin, että\nsossedaateli, sama joka oli ollut niin innokas passiani tarkastamaan,\noli antanut Jäletjärven miehelle muutamia kelpo korvapuusteja siitä,\nettä hän oli hätyytellyt minua matkalla, josta sossedaatelin sanottiin\nsaaneen vihiä, vaikken minä sitä ollut kenellekään kertonut. Mistä hän\nnyt oli saanut moisen innon minun hyväkseni, kysyin talonmieheltä, joka\noli kertonut minulle asian, kun kuitenkin äskettäin ajoin hänet ulos\nluotani? Hän luultavasti pelkää, että te tulette kertomaan\nispravnikalle, miten hän tahtoi estää teitä jäämästä muutamaksi\npäiväksi Kierettiin, oli vastaus; luultavasti hän silloinkaan ei\ntarkoittanut muuta kuin että olisi saanut houkutelluksi teiltä muutaman\nruplan, mutta kun ette antanut vetää itseänne nenästä, niin hän\ntietysti on peloissaan.\n\nKello 2:n ja 3:n välillä läksin Knäsoista 3:n peninkulman pituiselle\nkyytivälille Kannanlahteen päin. Alkaen Kieretistä tie oli silloin\ntällöin kulkenut muutamien kapeiden, maahan pistävien merenlahtien\npoikki, mutta täältä lähtien täytyi ajaa muutamien suurempien, jopa\nyhden 8:n virstan levyisen yli. Näiden lahtien jäällä on tukalaa\nmatkustaa, kun merivirta tulvii niiden yli, ja kun suolaveden ja lumen\nmuodostama sohjo hidastuttaa jalasten kulkua. Tätä sohjoa sanotaan myös\n_pihaksi_: \"Paljo pihkaa tiellä.\" -- Aikaisemmin ei kulku näiden\nlahtien jäillä minusta ollut tuntunut niin hankalalta, ne kun näet\nosaksi olivat kapeammat, ja kun toisekseen ilma oli tyyni. Mutta nyt\ntuuli ja pyrytti tai satoi lunta niin ankarasti, ettei voinut nähdä\nmonta kyynärää eteensä. Monta kertaa muistelin sananlaskua: _Turkki\ntuulella_ j.n.e. ja olisin kovin halunnut turkkeja, joita vailla minun\nkuitenkin täytyi olla. Suurin huoleni oli kuitenkin se, ettei ämmä,\njoka oli ajajanani, eksyisi pois tieltä. Tämä tosin oli \"viehkotettu\",\nmutta viehkat olivat lyhyet, kumoon ajetut ja niin pitkän matkan päässä\ntoisistaan, ettei niitä nyt ainakaan voinut nähdä. Tämän lisäksi muori\nei pyryilmalta voinut istua kasvot menosuuntaan päin, vaan käänsi selän\nreen keulaan päin ja paneutui loikomaan. Menköön sitten Jumalan nimeen,\nminä ajattelin ja toivoin, että, jos hevonen poikkesikin tieltä, se\nainakin kääntyisi rannanpuolelle. Ulompana näet jää niemien kohdalla on\nniin heikkoa, ettei se kanna, ja ulapalla meri on avoin. Onpa joskus\ntapahtunut, että hevonen on poikennut tieltä ja hukkunut. Niinpä muuan\nMustanjoen mies kosioretkellään Kieretissä hyvin asiat toimitettuaan\noli pannut maata rekeensä ja nukkunut. Eräällä merenlahdella tie\npolveilee rantaa pitkin, koska jään heikkoudelta ei ole mahdollista\najaa suoraan lahden poikki. Mutta ohjaajatta kulkeva hevonen ei ollut\nniin tarkoin laskenut jään heikkoutta kuin sitä etua, joka oli suoraan\nvastakkaiselle rannalle, maallenousupaikkaan, kulkemisesta. Ennenkuin\nse saapui sinne, jää murtui, ja hevonen, reki ja mies joutuivat veteen.\nMies pelastui kuitenkin jäälle, mutta oli vähällä paleltua kuoliaaksi,\nkun tuiki kohmettuneena ei voinut liikahtaa paikaltaan. Toiset\nmatkustajat, jotka sattumalta tulivat paikalle, pelastivat hänet,\nmuuten hänkin olisi kuollut eikä olisi kaikista ponnistuksistaan\nhuolimatta voittanut hevoselleen muuta etua, kuin että se olisi kuollut\njään alle, ja hän itse jäälle. -- (Pilajuttu: Ta kuinka nyt pyhä velli\nhepo seisoo ta metsä juoksee.) -- Asioiden näin ollen jäällä Knäsoin ja\nKannanlahden välillä, ei mikään saattanut olla minulle mieluisempaa\nkuin kuulla postin saavuttavan meidät. Pelkoni eksymisestä katosi, ja\nakan hevonen alkoi hieman juosta hölkyttää postihevosen jäljessä. Kello\n10:n ja 11:n välillä saavuimme Kannanlahteen, missä sekä posti että\nminun jamstjikkani ajoivat ensimäisen talon pihaan, seikka, joka sekin\noli minulle tervetullut, kun en mitään halukkaammin toivonut kuin taas\npääsöä lämpimään huoneeseen. Pääsinkin ensiksi postiljonin tai\npostiherran luo. Kumpi hän lie ollut, en tiedä, mutta ensi katseelta\nhyvin kummallisen näköinen mies hän vaan oli. Hän oli lyhyt varreltaan,\ntukka pikimusta, kasvot laihat ja nenä suunnattoman suuri; yllään pitkä\nunivormutakki. En tullut kysyneeksi, oliko hän synnyltään venäläinen.\nMyöhemmin, kuten pian olen kertova, oudoksuin vähemmin hänen\nulkomuotoaan, mutta ensi hetkellä toivoin pääseväni jonnekkin muualle\nyöksi. Tämä toive muuten toteutuikin, sillä kohta sain sanan tulla\nalapirttiin, jossa talonväki loikoi täyttäen lattian. Näin tämä päivä\npäättyi. Kun seuraavana aamuna oltiin kuultu, että olin suomalainen\nlääkäri, minut pyydettiin teetä juomaan postiherran luo, joka näytti\nminulle napatyrän vaivaamaa lastansa ja selitti, mitä henkilöitä\nseinillä riippuvat vanhat pyhimysten kuvat esittävät, niin hyvin kuin\nosasi tehdä itsensä ymmärretyksi venäjänkielellään. Sitten kävin\nkahdessa suomalaisessa perheessä, jotka asuivat samassa pirtissä. Ne\nolivat molemmat kotoisin Kuolajärveltä (Sallasta), vasta erotetusta\nKemijärven seurakunnan kappelista. Kumpikin perhe eli osaksi\nkerjäämisellä, osaksi työansiolla, kumpikin ylisteli kotiseutuaan ja\nmoitti sitä seutua, missä paraikaa asuivat. Mieleeni muistui täällä\nmitä ennen usein olin kokenut Turussa ja Helsingissä. Huononpuoleinen\nRuotsista sinne tullut väki ei ollenkaan lakkaa ylistelemästä Ruotsia,\nsynnyinseutuaan, ja alentamasta Suomen arvoa. Miksikä näin ollen eivät\njää tuolle paremmalle seudulle, eihän kukaan kehota heitä tai pyydä\ntulemaan huonompaan maahan? _Oma maa mansikka, muu maa mustikka_. --\nToinen miehistä tuli jotenkin hyvin toimeen venäjänkielen puhumisessa\nja luuli osaavansa sitä vielä paremmin kuin osasikaan. Ainakin hän\nmonta kertaa kerskasi 6:ssa viikossa oppineensa puhumaan venättä\nparemmin kuin moni venäläinen itse puhuu. Jopa hän olisi ottanut\nopettaakseen minullekin venättä ja sanoi, että kun osasin kirjoittaa,\nsen voisi suorittaa parissa tai kolmessa päivässä. Niinpä hän oli\nopettanut erään Kemijärven miehen, joka niinikään oli osannut\nkirjoittaa, vähässä ajassa puhumaan venättä. Aluksi hän antoi minulle\nsen ohjeen, että kieli oli asetettava paljon jäykemmäksi, tai kuten\nhänen omat sanansa kuuluivat: kielen pitää olla paljo kovempana.\nVaikkapa tilaisuus olisikin ollut kovin houkutteleva, kun näin lyhyessä\najassa olisi saavuttanut taidon puhua venättä, en kuitenkaan voinut\nkäyttää sitä hyväkseni, jos kohta huomasin, että hänen metodinsa olisi\nollut helpompi kuin tavallinen. Monia s-äänteitä varten hän ei\ntarvinnut muuta kuin meidän tavallisen suomalaisen s:n, ja koko\nsubstantiivien taivutus oli sillä suoritettu, että tunsi yhden yksikön\nja samoin yhden monikon sijan, kummastakin sen, jonka pääte enimmin\nvivahti johonkin suomalaiseen päätteeseen. Koko Gretsch'in\nkonjugatsioni-kaavaa ei tarvittu, sillä tarvitsi vaan tuntea verbin\ninfinitiivi tai joku sellainen preesensin tai perfektin persoona, joka\nparaiten soveltui suomalaisen kielen äännettäväksi; sitä sai käyttää\nkaikkialla. Sellainen hänen opetustapansa olisi ollut, ja sellaisella\nkielen käyttämisellä hän hyvin tuli toimeen venäläisten parissa, samoin\nkuin karjalaiset yleensä eivät puhu kieltä paremmin, mutta vaikeudetta\nsuoriutuvat kaikissa asioissaan. En tiedä, johtuneeko tästä, että koko\nruumis on liikkeessä, eikä vaan, kuten muuten, kieli. Mies pyysi minua\nillalliselle luokseen, jota hänen kutsuansa noudatin. Vanha tynnyri\npantiin pohjalleen seisomaan penkin eteen, ja sitä käytettiin pöytänä;\nmuuta pöytää ei ollut. Sille kannettiin sitten kookas vati täynnä\nporon- ja lampaanlihaa, joka nauriiden kanssa oli keitetty\nlihakeitoksi; tämä ruokalaji oli sangen hyvänmakuista. Itse keitoksen\nohut osa (liemi) oli kaadettu toiseen puukuppiin, jonka isäntäni minua\nvarten oli veitsellä vuollut ulkoa ja sisästä, niin että se näytti\näsken tehdyltä. Enemmän kuin itse ruokalajit minua kuitenkin ilahutti,\nettä hän rehellisellä tavalla oli ne hankkinut, seikka, jota ensin\nhieman epäilin hänen kerjäläis-elantonsa vuoksi. Hän oli näet vähää\nennen tehnyt pitkänpuolisen retken lappalaisten alueelle ja oli sieltä\npaitsi poronlihaa saanut koko lampaan. Hän kertoi kuljettaneensa\nkokonaista 31 [? numerot epäselvät] puutaa ahkiossa. Lappalaiset eivät\nhänen kertomuksensa mukaan itse syö lampaanlihaa. Mies oli sen verran\nkääntynyt venäjänuskoon, että oli ahtanut parran kasvaa, jota tekemään\nkehotti toveriansakkin. Tämä näet pyysi minulta lainaksi partaveistä\najaakseen pois partansa, mutta Kurtti -- se oli mainitun kielimestarin\nnimi -- kehotti häntä luopumaan tästä parranajo-aikeesta, koska häntä\nparrattomana ei seuraavana kesänä otettaisi jamstjikaksi Kannanlahden\nja Kuolan väliselle postitielle, johonka toimeen kumpikin aikoi\npestautua. Seuraavana aamuna kävin taas Kurttia katsomassa, ja minua\nkestitettiin aamiaiseksi samanlaisella ruokalajilla kuin edellisenä\niltana illalliseksi. Hänen asuintoverinsa, entinen lautamies (jota\nvenäläiset nyt ivalla sanoivat \"sossedaateliksi\") oli tullut erotetuksi\nja lisäksi tuomittu 28:ksi päiväksi vedelle ja leivälle, minkä vuoksi\nnyt juuri oli paennut ja tahtoi vaan tietää, kuinka kauan hänen tuli\nolla täällä karkulaisena, siksi kuin rangaistusaika oli umpeen mennyt.\nMinä en ollut niin lakiin perehtynyt, että olisin varmasti voinut sitä\nsanoa, mutta oman laintuntemuksensa nojalla hän oli muistelevinansa,\nettä tuo aika vuoden ja yön kuluttua oli lopussa. Minun syödessäni\naamiaista, läksi hänen vaimonsa kaksi lastansa mukanaan ulos kerjäämään\nalmuja (milosti). Täällä ei kerjätä samalla tavalla kuin Suomessa vaan\nkerjääjät pysähtyvät kuppi kädessään ikkunan alle ja huutavat tai\noikeammin laulavat: _milosti, milosti, milosti_ -- -- -- kunnes ikkuna\navataan ja siitä pannaan jotakin kuppiin. Kieretissä ja sitä\npohjoisemmissa seuduin ensin huomasin tämän kerjäämistavan.\nKarjalaisissa kylissä, missä suomalaisia asui, kerjäläiset menivät\npirttiin ja seisoivat oven suussa useinkaan mitään sanomatta, tai myös\nsanoen: (antakaa) Jumalan nimeen (sanaan) milostia. Kumpi tapa lie\nparempi, on vaikeata sanoa. Edellinen taitaa olla parempi antajalle,\njälkimäinen kerjäläiselle. Kyläkerjäläiset, s.o. sellaiset, jotka\nsamoilematta eri seuduilla, oleskelevat yhdessä ainoassa kylässä,\nkiertävät muuten säännöllisesti kylää kaksi kertaa päivässä, aamulla\naamiaisen (murkkinan) aikaan ja iltapäivällä hämärässä, tähän vuoden\naikaan silloin, kun on tapana syödä toinen ateria.\n\nYön kuluessa tai jo edellisenä päivänä huhu oli levittänyt sen tiedon,\nettä olin lääkäri. Sen tähden luonani kävi useita potilaita, joita\ntaitoni mukaan autoin lääkkeillä tai pelkillä neuvoilla. Kurtti oli\nkaikkialla tulkkinani. Kun laitoin napasidettä yllä mainitun\npostiherran lapselle, postiherra sattui näkemään kelloni, jonka tahtoi\nvälttämättömästi vaihtaa omaansa; tällä oli näet se paha tapa, että\nusein seisattui. Kun en yleensä pidä sellaisesta vaihtokaupasta enkä\nmuista koskaan ennen tosissani vaihtaneeni mitään, en nyt tahtonut\ntähän suostua. Mutta hän kuvasi miten suuresti hän tarvitsi käypää\nkelloa, hänen kun aina minuutilleen täytyi merkitä kirjaan, milloin\nposti kävi Kannanlahdessa, jotta keisari sen tietäisi. Ottaen huomioon\ntämän hänen suuren tarpeensa ja sen seikan, että itse mahdollisesti\nvoin joutua rahoja tarvitsemaan, suostuin nyt vaihtokauppaan. Välirahat\nmäärättiin 40:ksi ruplaksi, jotka hän maksoi minulle puhtaalla\nhopearahalla. Mutta pahaksi onneksi unhotin neuvoa hänelle, miten\nkelloni oli vedettävä. Jos hän samalla tavalla myötäpäivään rupeaa sitä\nkiertämään kuin omaansa ennen, niin luulen, että siitä jo on ponnin\npoikki. Siinä suhteessa hän kumminkin lie hävinnyt tässä kaupassa, että\nhänen kellonsa helposti oli korjattu, niin että se nyt käy yhtä hyvin\nkuin minun entinen kelloni. Saatuani tämän toisen kellon, tein\nitselleni jonkunlaisen puhallusputken ja puhalsin sillä rattaiden\nväliin, jonka jälkeen kello on käynyt hyvin. En rohjennut ryhtyä sitä\nkorjaamaan purkamalla koneistoa, kun näet sellainen yritys kesällä v.\n1828 Suomen-Karjalassa onnistui niin peräti huonosti, etten mitenkään\nenää voinut saada kaikkea jälleen paikoilleen, ja että siis huonosti\nkäyvän kellon asemesta sain kellon, joka ei käynyt ollenkaan. --\nHarjakaisiksi juotiin tsaajua ja viinaryyppy. -- Sitten kävin taas\nparin potilaan luona, ja varustauduin matkalle, kuljettuani vielä\nkerran kylää katselemassa. Rakennustavaltaan se on Koudan kaltainen,\nmutta paljoa huonompi. Se sijaitsee Kannanlahden koillisella rannalla\nlikellä lahden pohjukkaa [;] idästä laskeva, ei varsin leveä oja\nmuodostaa mainittua lahtea vastaan niemen, mille suurin osa kylää on\nrakennettu; muutamia taloja on ojan toisella rannalla. Mastollisia\nlaivoja luin kolme, eikä tätä nykyä kuulu useampia olevankaan. Mutta\npaljaita lumituntureita laskin pohjoisessa, luoteessa ja koillisessa\nolevan kokonaisen tusinan. Tällaisia vallan metsättömiä tuntureita en\nennen ollut nähnyt, tästä alkaen taas niitä kyllä näin. -- Kirkkoja on\nkaksi, yksi kummallakin rannalla. Eteläpuolisella, joka sijaitsee\nkunnaalla, on varsin sievä asema, mutta se on vanhentunut eikä enää\nkäytännössä. Maanviljelystä on täällä yhtä vähä kuin muissa kylissä,\nKierettikin lukuunotettuna. Ainoa viljelyskasvi, joka täällä on\nsaatavissa, on jokunen määrä naurista, ja pienten vihannestarhojen\nnäköisiä, aidattuja naurismaita on useita. Ei ole epäilystäkään, että\neivät ohra ja ruiskin täällä menestyisi, mutta kalastuksen ollessa\npääelinkeinona ei ryhdytä tähän aikaa vetävään työhön.\n\nIltapäivällä olin matkaan valmis ja istuuduin Kannanlahdessa ensi\nkerran poronpulkkaan. Minulta kysyttiin, olinko ennen ajanut porolla;\nen tahtonut vastata kieltäen, vaan sanoin varmaa vastausta vältellen,\nettä kyllä luulin siitä hyvin suoriutuvani. Tämän laita oli kuitenkin\nniin ja näin, sillä parin virstan päässä poro vei minut pois tieltä\nmetsään, kaatoi pulkan ja minut, joka varmaan olisin jäänyt siihen,\nellen varovaisuuden vuoksi olisi lähtiessäni köyttänyt ohjan päätä\nvyöhöni. Kohta sen jälkeen tuli suuri alamäki, ja siinä olin vielä\npahemmassa pulassa. Pulkka kaatui taas ja poro laahasi minua perässään\nulkopuolella pulkkaa pitkää mäkeä puoliväliin alas. Sitten alkoi mennä\nparemmin, ja 10 virstan matkan jälkeen saavuimme Imandran järven\neteläpäähän, missä tasaisella jäällä ei enää ollut mitään hätää.\nImandran jäätä ajettiin sitten vielä 20 virstaa ensimäiseen\npostiasemaan, Sassegaan. Olin sopinut Kannanlahdesta lähteneen\nkyytimieheni kanssa, että hän veisi minut vielä 16 virstaa eteenpäin\nerään lappalaisen luo, joka asui syrjässä postitiestä, Kemiönniemessä,\nmistä luulin saavani halvemman kyydin kuin muuten. Olen näet aina\nedeltäkäsin tahtonut laskea, miten halvimmalla pääsee perille; tämä\nonkin välttämätöntä pitemmillä matkoilla, sillä sellaisia tilaisuuksia,\njolloin saa maksaa kalliit rahat, tulee kuitenkin odottamattakkin.\nSitäpaitsi halusin kernaasti nähdä lappalaisia muuallakin, kun tien\nvarsilla asuvien sanottiin jo olevan siihen määrään venäläistyneitä,\nettä kaikki, vaimot ja lapsetkin, paitsi omaa kieltänsä, puhuvat\nvenättäkin.\n\n\n\n\n39.\n\n[Päiväkirjasta.]\n\n\n                                       Kuola, 15 p:nä helmikuuta 1837.\n\nOlenpa joutunut keskelle todellista kieltensekoitusta, melkein\nsamanlaiseen kuin se, joksi saattaa kuvitella Baabelin tornin\njälkeistä. Jo Kieretissä oli mielestäni liikaa, että noin yks kaks tuli\ntekemisiin venäläisten ja saksalaisten kanssa. Kuitenkin se vielä\njotakuinkin meni mukiin, kun en vielä puhunut edellisten kieltä ja\njoltisestikin muistin saksalaisia sanoja siitä, mitä olin lukenut tätä\nkieltä kirjoista, sillä enpä sitä sanottavasti ollut ennen puhunut.\nKannanlahdesta alkaen tulin tekemisiin lappalaisten kanssa, joiden\nkanssa tulin toimeen samoin kuin venäläisten kanssa Kieretissä,\nnimittäin siten, etten puhunut heidän kanssaan. Tärkeimmät sanat hain\nvenäläisestä tulkkikirjasta ja suoriuduin siten. Mutta täällä Kuolassa\nolen nyt alkanut puhua venättä, puhun toiste saksaa kaupunginpäällikön\nrouvan kanssa, toiste taas latinaa tohtorin kanssa, joka, häpeä\ntunnustaa, puhuu tätä kieltä paremmin ja sujuvammin kuin minä, toiste\nsuomea talonpoikien kanssa. Mutta ruotsia, joka on melkein toinen\näidinkieleni, en saa käyttää missään, jos en ota lukuun muutamia\ntapauksia, jolloin sitä puhun isäntäni kanssa; tämä näet Vuoreijassa on\noppinut muutamia norjalaisia sanoja, joita hän joskus keskustelussa\nkäyttää. Mutta jos siis ruotsikin voidaan ottaa lukuun, olen yhtä\nhaavaa tekemisissä viiden kielen kanssa, ja onhan siinä jo kylliksi.\nÄlköön kukaan luulko minun mainitsevan tätä kerskatakseni; niin ei\nsuinkaan ole asian laita, sillä päinvastoin minun on tunnustaminen,\netten tunne ainoatakaan niistä oikein hyvin, sillä onhan suuri ero, jos\nvälttävästi puheessa ja kirjoituksessa osaa käyttää jotakin kieltä, ja\njos osaa sen täydellisesti. Että sellaisessa kieltensekoituksessa\nvälistä täytyy syntyä naurettavia erehdyksiä, varsinkin kun äskettäin\nolen ruvennut puhumaan venättä ja saksaa, on vallan luonnollista. Niin\nesim. isäntäni eräänä päivänä kysyi minulta venäjäksi, oliko minulla\nvaimoa. Liekkö hän tahtonut, että paremmin olisin häntä ymmärtänyt, vai\nliekkö hänen käyttämänsä sana muuten tavallinen paikkakunnalla, oli\nmiten oli, hänpä tuli käyttäneeksi norjalaista tai tanskalaista sanaa\n_kona_, joka hänen venäläisellä ääntämisellään kuului konj tai koni,\nniin että minä ymmärsin kysymyksen, ikäänkuin hän olisi tahtonut\ntietää, oliko minulla kotonani hevosta. Vastasin, että minulla oli\nkaksi, ja tämä vastaus pani emännän ensi suurin silmin katsomaan minuun\nja erehdyksen tultua ilmi oikein makeasti nauramaan. Tämä seikka, että\nemäntäkin ymmärsi sanan tanskalaisen merkityksen, antaa minulle aihetta\nuskoa, että _kona_ sanaa Kuolassa käytetään _zhena, zhenjka_ sanojen\nasemesta. Monta tällaista nurinkurista vastausta on sattunut, mutta en\nnyt huoli niitä mainita. Paitsi mainittuja kieliä minulla vielä olisi\ntilaisuus puhua ranskaa ispravnikan rouvan kanssa, jos olisin siihen\nparemmin perehtynyt, ja lisäksi lappia useiden kanssa, siis kaikkiaan 7\nkieltä, siinä jo tarpeeksi näin vähäisellä seudulla.\n\nVenäjän-puolinen rahvas (jopa Kuolan asujamet) alkavat ateriansa\nrokalla ja sitten siirrytään kalaan tai lihaan ynnä muihin\nruokalajeihin. Kuolassa kannettiin eteeni pöytään ensin _sonkaa_\n(ruots. songa) ja lohta perätysten, sitten lihaa ja lopuksi maitoa, ja\ntätä ruokajärjestystä noudatettiin sitten joka kerta ilman muutosta.\nRuokaryyppyä eivät he näyttäneet tuntevan. Mutta teetä juotiin kahdesti\npäivässä. Koko ruokajärjestys oli seuraava: kello 8 aamulla 4-5 suurta\nkuppia teetä, aamiaista kello 11, teetä kello 5, illallista kello (7\ntai) 8.\n\n\n\n\n40.\n\n[Matkakirje.]\n\n[\"Mehiläisessä\" v. 1837, toukok.]\n\n\n                               Kuolasta, 16 p:nä helmikuuta 1837.\n\n    Post varios casus, varia et discrimina rerum\n    Stetimus hic tandem -- -- --\n\nMuusta matkastani tällä kertaa en huoli'kan mainita, vaan ainoasti\nmuutamilla sanoilla kirjottaa Suomalaisten ja Lappalaisten\nasuinpaikoista ja rajoista näillä seuduin. Kotoa matkaan antautuessani\nluulin suomalaisia kyliä löytyvän sillä saarennollaki, jonka rajottaa\npohjaspuolelta Jäämeri, itäpuolelta Valkiameri, etelätse Vienameri ja\nKantalahti, lännetse vastamainittu lahti, Imantrajärvi, Kuolajärvi,\nKuolajoki ja niiden välimanteret. Vielä luulin Petsoran maallaki,\nVienan kaupungista itäänpäin, Suomalaisia paikoitse asukselevan, koska\nkartasta katsoen siellä löytyy suomalaisia nimiä, esimerkiksi\nKylmajoki, Elmajoki, Usajoki, Jeletsjoki, Kolvajoki j.n.e., jotka\nnäyttää tavallisista suomalaisista nimistä Kylmäjoki, Ilmajoki,\nUusijoki, Jäletjoki, Kolvajoki tulleen. Vaan täällä ja matkallani\nylöspäin tarkemmin asiata tiedusteltuani, edellämainitulla saarennolla\nei asu, kun harvakselta Lappalaisia ja Petsoran maalla ei muuta, kun\nSamojeetalaisia. Heitä siis en ni kehtaa'kan paikalla katselemaan\nlähteä, jolla toimeni, Suomen runoja ja muita sellaisia kerätä, tulisi\nkehnosti täytetyksi, vaan sen siasta lähden täältä Suomen puolelle\nInarin seuduille ja siitä rajaa myöten eteläksi Pääjärven paikoille,\njosta taasen käännyn Venäjän Karjalaan Tuoppajärven ja Alakuittijärven\nitärantoja Kemin linnaan saati seuraten. Niin sieltä taasen lähden\nSuomen rajoja kohti ja tulen Toukokuun alussa viikoksi eli kahdeksi\nKajaaniin, kesävaatteisiin muuttaumaan. Siitä sitten matkaun rajaa\nmyöten Sortavalan kaupunkiin saati ja luultavasti edelle Aunuksen\nmaalle. Sillä tavoin Vienassa eli Arkankelissa en tule'kan käymään,\nvaikka esinnä aion. Se matka vaan suotta veisi minulta kaksi eli kolme\nviikkoa, ettei siitä olisi muuta hyötyä, kun vähäsen itselleni, jos\nvoisin oppia paremmin Venäjän kieltä sillä ajalla puhumaan. Täällä ja\nkylissä Kannanlahden rannalla olen mainittua kieltä viikkokauden\nlukenut ja kirjottanut, jotta puhe jo alkaa jotensa'ki käydä, vaan\nperäti toisin, kun tavallisesti tapahtuu. Muut oppivat esinnä\nymmärtämään, siitä puhumaan outoa kieltä, vaan itse olen oppinut ennen\npuhumaan, kun oikein ymmärtämään, mitä toiset puhuvat. Sentähdenpä\nisäntäni, kun muuten en saa tolkkua, välistä kirjottaa sanat paperille,\njosta paremmin älyän. Ilman on minulla ollut kyllin kielien kanssa\nnäinä aikoina tekemistä. Kylissä Kannanlahden länsirannalla puhuttiin\nenimmäksi Venäjän kieltä, harvat Suomen eli Karjalan kieltä,\nKannanlahden päästä pohjaseen tuli Lappi vastaan ja Kuolassa puhutaan\nVenäjätä, paitsi mitä kaksi eli kolme miestä, jotka ovat tänne Karjalan\nkylistä muuttauneet, vähin puhuvat suomeaki. Tohtori taasen puhuu\nlatinata ja Kommentantin roua saksaa. Niin on minulla välistä neljän\neli viiden kielen kanssa yhtaikaa tekemistä. Jotta sillätavoin\ntoisinaan naurattavia sekannuksia ja erhetyksiä tapahtuu, on kyllä\narvattava asia. Niin kysyi muutamana päivänä isäntäni minulta\nVenäjästi, jos minulla oli vaimoa. Vaan kun hän paremmin älytäkseni,\neli muutenko, ei käyttänyt venäläistä sanaa zhena, vaimoa merkitsemään,\nvaan juutilaisen eli ruiaiaisen sana _kona_, niin älysinki kysymyksen,\nkun olisi hevosia (konj) vaarantanut ja sanoin kaksiki itselläni\nkodissa olevan. Roua, joka myös oli huoneessa, silmäili esinnä pitkältä\nminua ja sitte, asiasta oikian tolkun saatua, rupesi nauramaan, jotta\nei tahtonut loppua tulla.\n\nVaan näistä ja muista mainitessani, jopa peräti unohdan asian, josta\nesinnä rupesin kirjottamaan. Niin on siis viimmenen Suomalainen kylä\nVenäjän puolella rajaa, Tumtsa, Pääjärven pohjaspäässä Suomen pitäjän,\nKuusamon, pohjaspäätä kohti. Siitä, jos suoraan lähdet Kannanlahden\npäähän, ei ole yhtäkän kylää välillä, eikä pohjaspuolella sitä liniata\nollenkan suomalaisia kyliä, harvassa likimmäisillä seuduilla\neteläpuolellaki. Tavalliset taipalet kylien välillä ovat 2, 3 ja 4\npenikuormaa. Kantakylissä Vienamerta vasten puhutaan kaikissa Venäjän\nkieltä, harvat malttavat karjalata eli suomea. Semmoisia kyliä\nmainitulla rannalla löytyy 1. Kieretti, siitä 40 virstaa luoteesenpäin\n2. Mustajoki (Venäj. Tjsernarieka), 20 virstan päässä yhtä suuntaa 3.\nKouta, siitä pohjaseen 30 virstan matkalla 4. Knäsoi ja viimmeseksi\nkoillista suuntaa 5. Kannanlaksi, taasen 30 virstaa matkattua. Niin\ntällä 120 virstan pituudella ja itsellä meren rannalla ei ole, kun\nviisi kylää, vaikka kyllä Kieretti ja Kouta ovatki suuria, kun Kajaanin\nkaupunki. Vähän pienempi on Kannanlaksi ja Mustajoki ja Knäsoi vielä\npienempiä, noin 30 eli 40 talosia. Mitä vähä ulompana meren rannasta\npienoisia kyliä löytyy, niissä kaikissa paajitaan (puhutaan)\nkarjalaksi, vaikkei ole'kan niissä sitä miestä, tuskin pientä\npoikanalikkaakan, joka ei keralla sökertelisi Venäjänki kieltä.\nKarjalan runot ovat niissä pian kokonansa hävinneet ja Venäjän\ntavalliset pajahdusvirret niiden siaan tulleet. -- -- -- -- --\n\n\n\n\n41.\n\n[Päiväkirjasta.]\n\n\n                                     Kuola, 19 pnä helmikuuta 1837.\n\nSittenkuin viime rivit kirjoitin minulla on ollut ankara katarri ja\nrinnankipu, joka nyt kuitenkin on parempi. Sain 15 p:nä kirjeen\nKajaanista ja Oulusta, lähetin mainittuihin kaupunkeihin kirjeitä 18\np:nä aamupäivällä; 17 p:nä minut oli kutsuttu _uzhina'an_\n[illalliselle], joka alkoi kello 12, ja 18 p:nä häihin.\n\nJo Koudasta alkaen, Knäsoissa, Kannanlahdessa ja lappalaisilla Kuolassa\nkuljetetaan puita (heiniä) j.n.e. koirillakin. Sellaiset koirat ovat\nenimmäkseen ruskeat, tai valkeatäpläiset, muutamat jotenkin suuret, ja\nniitä sanotaan _hurtiksi_. Näiden valjaat kiinnitetään täytettyyn\nkaulapaatsaan, mistä kaksi hihnaa, yksi kummallakin puolella, kulkee\nveturiin eli ahkioon, niin että koira kulkee hihnojen välissä, kuten\nhevonen aisoissa. Ohjia käytetään yksi ainoa, selän yli heitettävä,\nkuten poroilla. -- Sellainen koira vetää tiellä sangen helposti miehen,\nmutta on joskus, kun sitä on liiaksi rasitettu tai kun se on eksynyt\ntieltä, ollut hyvinkin kallispalkkainen kyyditsijä, kun on näet\nvaivoistaan syönyt suuhunsa ajajan. Jotta se estettäisiin puremasta,\nkun vihastuu, käytetään sen vuoksi usein nauhaa kuonon ympärillä. Siitä\non tullut sananparsi: _Pane panta pihlajainen ympäri nenän nykerän_\nj.n.e.\n\nTiemme kulki ensimäisen kievaripaikan, Sasseegan ohi. Tultuamme sinne\nkatsoimme parhaaksi antaa porojen hieman levätä, niiden juostua 30\nvirstaa, ja ennenkuin taas lähdettiin kulkemaan jäljellä olevaa 15\nvirstan pituista taipaletta. Tuvasta vielä loisti meitä vastaan kirkas\ntakkavalkea, joka vielä enemmän houkutteli meitä poikkeamaan sisälle\nlämmittelemään, vaikkei vilu meitä suuresti vaivannutkaan. Mutta\nsattuma oli tuonut muutaman talonpojan tai sentapaisen tänne\nKannanlahdesta, ja hänkin matkusti Kuolaan. Nyt hänelle oli edullista\nmatkustaa minun kanssani perille, kun hänen muuten olisi ollut pakko\nmaksaa enempi kuin jos kaksi käytti samaa jamstjikkaa. Sitä paitsi\nhänen tarkoituksensa jo silloin lienee ollut kehottaa jamstjikoita\nminulta, oudolta ja muka varakkaalta mieheltä, vaatimaan koko\nkyytimaksu molemmista kyydeistä, niin että hän olisi päässyt\nkorkeintain tarjoamalla muutamia viinaryyppyjä. Nämä tuumat mielessään\nhän kuiskasi jotakin kievarinisännälle ja minun Kannanlahdesta\nlähteneelle jamstjikalleni, minkä jälkeen edellinen selitti minulle,\nettei minulla ollut oikeutta ajaa ennen vuokratulla porolla tästä\nkievarista eteenpäin, vaan että minun asetusten mukaan sieltä oli\nottaminen uusi poro. Toista lappalaista, joka sokerteli suomea,\nkäytettiin tulkkina. Tähänastinen jamstjikkani myös sanoi, että hänen\nnyt täytyi jättää minut, minkä vuoksi maksoin hänelle 30 kopeekkaa\nvähemmän. Sitten isäntä ja tulkki pyysivät minua iskemään heiltä\nsuonta, minkä teinkin, ja siitä maksoivat 40 kopeekkaa kumpikin. Kaiken\ntämän jälkeen lähdettiin matkaan uuden kumppanin seurassa. --\nEnsimäisen kyytivälin maksu oli sovittu 1 ruplaksi 20 kopeekaksi, mikä\nkyllä riitti yhdestä porosta, sillä muut kuuluvat pääsevän 80\nkopeekallakin -- mutta luullen näin kaikkialla pääseväni 40 kopeekalla\npeninkulman, en edeltä tehnyt mitään sopimusta seuraavan, 48 virstaa\npitkän Jogostrovan ja Rasnovologan välin suhteen, jotka ajettiin\nsamoilla poroilla, vaikka 33 virstan päässä oli kievaripaikka, nimeltä\nRikkataival. Tämä ja edellinen kyytiväli oli kuljettava suurimmaksi\nosaksi Imandran jäitä, joskus poikki suurehkojen tai pienten nienten ja\nsaarten. Saaria näet on paljo tässä järvessä. Suuret paljaat ylängöt\nolivat siihen määrään valkeiden pilvien kaltaiset, etten aina varmasti\ntietänyt, olivatko pilviä vai vuoria. Matkalla kumppanini usein ajoi\nporonsa edellä ajavan jamstjikan poron rinnalle ja neuvotteli kauan\nuutterasti hänen kassaan. Arvasin jo, että neuvottelu koski minua, ja\nettä aiottiin kiskoa minulta tavallista runsaammat kyytirahat. Näin\nolikin asian laita. Tultuamme Rasnovologaan kysyin, mitä olin velkaa.\nKyytimies näytti ikäänkuin tuumivan tai vielä lähemmin asiaa\najattelevan, minkä ajan käytin hyväkseni sanoen: onko 1,50 tai 1,60\ntarpeeksi? \"Tshto, toljko poltora rubli; net, tri rubli\" [Kuinka!\nAinoastaan puolitoista ruplaa! Eipä toki: kolme ruplaa!] Mutta tähän\nminäkin vastasin nietu, ja sanoin: tuossa saat kaksi ruplaa; jos et\nhuoli, niin ole ilman, sillä et saa kopeekkaakaan enempää. Turhaan\nmuutamaan kertaan sanottuaan pribavi [lisää], ilman että se auttoi,\notti hän rahat. Mutta mirabile visu [ihmeellistä nähdä], nyt hän meni\nmatkakumppanini luo ja alkoi pribavoida häntä, vaikka tuo mies\naikaisemmin oli antanut hänelle jotakin, jota me muut pirtissä olijat\ntosin emme olleet nähneet, mutta jonka muka piti olla kyytirahaa. Se\nlienee kuitenkin korkeintain ollut joku 40 kopeekan kolikko, sillä muu\noli sopimuksen mukaan kiskottava minulta. Kun se nyt ei onnistunut,\nniin täytyi hänen, homman alkuunpanijan, maksaa oma kyytinsä. En\nkuitenkaan luule että hänen maksettavakseen tuli enempää kuin rupla,\ntai korkeintaan 1,20, kun minä maksoin 2 ruplaa. -- Jos tällä kertaa\nolisin maksanut vaaditut 8 ruplaa, niin olisin ehdottomasti joka\nseuraavalla taipaleella saanut maksaa suhteellisesti yhtä paljon tai\nenemmänkin. Ehkäpä kunnon matkakumppanini vielä olisi voinut keksiä sen\nsukkelan kepposen, että olisi kehottanut kyytimiestä ottamaan minulta\nyli molempien kyytimaksujen; nimittäin heille kummallekin vähän\njuomarahoja. Kun nyt ensimäinen tuuma täten meni myttyyn, lienee\nmatkakumppanini pitänyt turhana toisilla taipaleilla antaa ohjeitaan\nkyytimiehille, sillä kaikkialla he olivat perin tyytyväiset 40\nkopeekkaan peninkulmalta. Tämä kuuluukin olevan enemmän kuin mitä\ntavallisesti maksetaan avoimesta ahkiosta, sillä Kannanlahdessa\nsanottiin, että hyvin pääsee 30 kopeekalla, jopa vähemmälläkin\npeninkulman. Niiden, jotka ajavat kuomipulkalla, täytyy maksaa paljoa\nenempi, nimittäin 1 rupla peninkulmalta. Mutta he tarvitsevatkin,\npaitsi jamstjikkaa, toisen miehen, joka suksilla seisten liukuu pulkan\njäljessä pitäen siitä kiinni, ettei se saa kaatua. Sitä paitsi\ntällaisella kyydillä ajettaissa täytyy olla muassa varaporo tai kaksi.\nTällä tavoin matkustaminen tosin on mukavampaa, mutta näköala menee\nhukkaan ja lisäksi kyytirahoja. Rikkataival-nimisessä kievaripaikassa,\njoka sijaitsee Jogostrovan ja Rasnovologan välillä, syötettiin poroja.\nMatkatoverini tarjosi lappalaiselle 3-4 ryyppyä viinaa, jota\nkorvatakseen tämä keitti teetä ja tarjosi minullekin. Ruokaakin\nkeitettiin joka paikassa, minne poikettiin, lihaa tai kalaa, josta ei\ntahdottu ottaa mitään maksua; oltiin hyvin tyytyväisiä, kun\ntavallisesti annoin 10, 15 tai 20 kopeekkaa. Muissa paikoissa asui\nainoastaan yksinäisiä lappalaisperhekuntia pienissä pirteissä, joissa\noli avoin kiuas ja 2-3 suurehkoa lasi-ikkunaa ynnä puulattia.\n\nMaaselässä, ensimäisessä kievaripaikassa Rasnovologasta 85 virstaa\neteenpäin, oli kokonainen kylä sellaisia lappalaistupia sekä myös muuan\nsäässynä eli kirkko ynnä kello, jota uutteraan soitettiin, sillä oli\nsunnuntai. Tämä kello ei kuitenkaan ääneltään ollut suurta lehmänkelloa\njuuri parempi. Tässä kylässä ostin itselleni koipikintaat ja jaarat\nniihin kiinnitettyine housuineen. Edellisistä maksoin 1 ruplan,\njälkimäisistä 5 ruplaa. Poromekkoa (petjskiä) minulle niinikään\ntarjottiin ja pyydettiin siitä 10 ruplaa, mutta kun sitä piti pukea\nylleen niin tyhmällä ja epämukavalla tavalla, en siitä huolinut.\nRasnovologassa, missä riideltyäni lappalaisen kanssa kyytirahoista,\nolin lainannut talosta petjskin, olin sitä ylleni pukiessani satuttanut\nsilmäni, ja minulla olisi ollut täysi syy olettaa, että lappalainen oli\nniin noitunut, jos olisin ollut taikauskoisempi. Koetin kuitenkin\nvapautua siitä luulosta, hyvin tietäen, että silmä siitä todella olisi\nvoinut tulla kipeäksi ja noidutuksi, sillä se oli jo muutenkin\nkolmatta vuorokautta kipeänä. -- Maaselästä on seuraavaan asemaan,\nHangaskorvaan, 18 virstaa, mutta siellä ei vaihdettu poroja, vaan\nmatkustimme samoilla vielä eteenpäin 20 virstaa Kiitsaan, jonne\nsaavuimme myöhään illalla, vaikka 10:n aikaan olimme lähteneet\nMaaselästä. Sama matkatoveri, joka aikaisemmin oli neuvonut kyytimiehiä\nminulta liikoja kiskomaan, tuli nyt, maksaessani kyydin, 1 rupl. 20\nkop., luokseni ja sanoi, ettei minun ollenkaan olisi pitänyt maksaa\ntästä kyytivälistä, kun porot olivat niin huonot, Luultavasti hän\nitsekkin olisi tehnyt samoin, mutta maksoi hänkin, kun minä en\nvälittänyt hänen joko tosissaan tai leikillä lausumastaan kehotuksesta.\nKiitsassa panimme maata vähäksi aikaa ja läksimme sitten matkaan niin\nvarhain, että päivän valjetessa seuraavana aamuna saavuimme Kuolaan,\nminne täältä vielä luettiin matkaa 30 virstaa. Näin siis olin saapunut\nKuolaan ja samalla päässyt rasittavasta matkatoveristani, joka seikka\nolikin ollut yhtä hartaana toiveenani. Sitä miestä yhä vieläkin\nharmilla muistelen. Jokaisessa kievaripaikassa hän kerrassaan kärvensi\nitseään valkean ääressä tavalla, jota en saata mainita säädyllisyyttä\nloukkaamatta, ja jommoista en ennen ole nähnyt kellään, kuinka raakoja\nja sivistymättömiä lienevätkin olleet. Huomasinpa että kievaripaikoissa\nolevat lappalaisetkin pitivät sitä säädyttömänä.\n\n-- Metsät ovat Kannanlahdesta alkaen Maaselkään ja etemmäksikin\nkohtalaisen hyvät ja tuottavat seudulle hirsiä ja muuta tarpeellista\npuuainesta. Lähempänä Kuolaa ne huononevat, hirret ovat uitettavat\nKuolaan Tuulomajokea pitkin aina 10:n peninkulman takaa. Polttopuita,\npetäjää ja koivua saadaan kuitenkin verraten läheltä, nimittäin puolen\ntai yhden peninkulman päästä. -- Imandran järvi täyttää melkein puolet\nKannanlahden ja Kuolan väliä, vaikkei sitä kuitenkaan tule kulkemaan\npäästä päähän. Sen pisin perä, joka antaa koilliseen, jää tiestä\nsivulle. Suuria selkiä ei ollut varsin monta, kuten olin luullut, vaan\nleveät tai kaidat niemet katkaisivat ne usein. Tällä kertaa ei myöskään\nsattunut pyryilmaa, joka joskus kuuluu tuottavan paljon vaikeutta. Kun\non vastatuuli, kuuluvat porot usein sellaisella pyryilmalla sanovan\nitsensä irti kontrahdista, kääntyvän päin ahkiota ja töllistelevän\najajata kasvoihin, ilman että niitä mitenkään saa eteenpäin kulkemaan.\nMeidän porot tosin välistä tekivät niin, mutta taipuivat kuitenkin taas\nsävyisästi jatkamaan matkaa. Muuten tämä poron tapa kääntyä sarvineen\nahkioon päin ja töllistellä on ikävintä, mitä porokyydillä ajaen olen\nkokenut. Aina vaaditaan aikaa, ennenkuin sen saa jälleen liikkeelle,\nusein täytyy ajajan nousta ahkiosta ja ensin ohjasta taluttaa sitä joku\nmatka, ennenkuin se suostuu jatkamaan. Kesällä matka Kuolaan kuitenkin\nkuuluu olevan paljoa tukalampi. Imandralla sattuva myrsky ja vastatuuli\nkuuluvat usein monta vuorokautta tai koko viikon viivyttävän matkaa, ja\nmuuten kuuluu polkuakin haittaavan vuoret, kivet ja suot.\n\nNäin siis olin tullut Kuolaan saamatta matkalla tai sen jälkeen muuta\nikävyyttä, kuin kovan katarrin, joka oli niin ankaraa laatua, että\nmuutamaksi päiväksi kiinnitti minut vuoteeseen rasittaen minua\npäänsäryllä, korvainsuhinalla ja muilla katarrin tukalilla\nseuralaisilla.\n\n\n\n\n42.\n\nTohtori Rabbelle.\n\n\n                                        Kuola, 3 p:nä maaliskuuta 1837.\n\nRakkahin Veli!\n\nJuuri kun otan esille tarpeelliset kirjoitusvehkeet muuten\ntervehtiäkseni Sinua täältä Pohjolan ylimmästä kaupungista, sain\ntavattoman tervetulleen kirjeesi. Jokikinen kotimaasta tullut kirjain\nminua tavattomasti ilahuttaa talla vieraalla seudulla, missä minulla\nnyt kahden viikon aika on ollut oikein ikävää. Isäntäväkeni ei puhu\nmuita kieliä kuin venättä, johon en vielä ole oikein perehtynyt. Muista\nkaupunkilaisista ainoastaan tohtori, kunnon mies, puhuu latinaa, ja\nkomendantin rouva, kotoisin Riiasta, puhuu saksaa. Ilman heitä kenties\njo olisin menehtynyt pelkkään ikävään. Varsinkin tohtorin luona olen\nusein käynyt ja heittänyt hiiteen raittiusseuran, jonka jätin Kajaaniin\npaluuseeni säilytettäväksi. Saatat kuitenkin tästä kirjeestä päättää,\netten ole tehnyt kovin suurta poikkeusta, sillä hetki sitten palasin\nhänen luotaan. Mutta kun hänen kanssaan laverran latinata, tapahtuu\njoskus, että sama kieli tuppaa tunkeutumaan venäjäänkin, jota minun on\npakko puhua kortteerissani. Niinpä olen jo useammin kuin kerran emännän\nkanssa alkanut puhua latinaa. Tämä ei kuitenkaan ole mitään verrattuna\nhullunkurisiin erehdyksiin, jotka tämä kieltensekoitus on aiheuttanut.\nNiinpä isäntäni joku päivä sitten kysyi minulta, oliko minulla vaimoa.\nMutta kun hän joskus on käynyt norjalaisessa Vargön kauppalassa ja\nkuullut vaimoa siellä sanottavan _konaksi_, niin hän sovitti saman\nsanan venäläiseen kysymykseensä, joka koski vaimoa. Mutta minä käsitin\nkysymyksen kuin olisi se koskenut hevosia, kun hevonen on venäjäksi\nkonj. Sen tähden vastasin, että minulla oli kokonaista kaksi --\n\"konia\", mikä ensin pani hänet ja muut läsnäolijat suuresti\nhämmästymään, ja sitten, kun asia lähemmin selveni, nosti yleisen\nnaurun. Täällä oloni ensi päivinä alotin venäjän kielen opiskelua,\nmutta kyllästyin siihen sitten niin täydellisesti, etten viikkoon ole\naukaissut ainoatakaan venäläistä kirjaa. -- Tähänastisesta matkastani\nsaan kertoa, että se enimmäkseen on ollut ikävä, mutta tästä lähin\ntoivon sen käyvän hauskemmaksi. Osaksi olen kulkenut jalan, osaksi\nhiihtänyt, osaksi ajanut hevosilla tai poroilla. Koirilla en vielä ole\ntullut ajaneeksi, vaikka Kannanlahden rantakylissä, joiden kautta\nmatkustin, yleisesti ajettiin niillä. Niinpä täällä Kuolassa kaikki\npuutkin kuljetetaan metsästä kotia koirilla, joita joko yksi tai pari\nvaljastetaan eteen. Halkometsää ei kuitenkaan ole peninkulmaa\nlikempänä. Hevoset ovat harvinaiset, eikä muutamia vuosia takaperin\nollut niitä koko kaupungissa muuta kuin yksi; nyt kuitenkin on 4-5,\njoilla ajaen välistä pidetään hemmetin-moista melua kaduilla, vaikka\nkyllä useimmat huviretket tehdään poroilla. Vallashenkilöitä täällä on\ntusinan vaiheille: Komendantti, ispravnikka, sudja [tuomari], kaksi\nsossedaatelia, tohtori, postinhoitaja, jauhomakasiinin hoitaja,\nsuolamakasiinin hoitaja, viinaherra, tullinhoitaja, kaksi pappia,\nkirjuri y.m. Itse kaupunki on niemellä Kuolan- ja Tuulomajokien\nvälissä. Ne yhtyvät heti kaupungin alapuolella ja muodostavat alun\nneljän peninkulman pituiseen Kuolanlahteen, joka tosin on Jäämerta,\nmutta jota ei siksi luulisi, kun se tuskin koskaan jäätyy talvella.\nTaloja on ehkä vähä toista sataa, 5-6 hieman paremmin rakennettua. Yksi\npääkatu, muut mitättömiä kujia. Kirkkoja kaksi, toinen suuri\npuukolossi, toinen kivestä ja oikein hyvin rakennettu. Rahastorakennus\nniinikään kivestä tehty, mutta mitätön. Joka taholla kaupungin\nympärillä alastomia korkeita vuoria ja melkein alituinen myrsky niiden\nvälisellä alangolla. Enempää ei minulla tällä kertaa ole Kuolasta\nsanottavaa. Ensi syksynä tullessani Helsinkiin kerron lisää. Lähden nyt\nInariin ja sieltä kuljen Suomen puolta rajaa pitkin; toukokuussa tulen\nKajaaniin kirjoittamaan reseptejä Malmgrenille ja tilaamaan Uudet\nvaatteet. En näet ollut arvannut, että vaatteet puolessa vuodessa niin\nkokonaan voisivat kulua, kuin nyt alkaa olla laita. Kajaanista lähden\nsitten rajaa pitkin Sortavalaan, poiketen sekä Venäjän että Suomen\npuolelle; Sortavalasta Viipurin läänin kautta Helsinkiin. -- Kyhäystäni\nrokotuksista saatte kernaasti muuttaa, niin ettei sen tarvitse\nvaikuttaa minun paluuseeni. Hyvä, jos siitä korjaamallakaan voi jotain\ntulla.\n\nJää hyvästi!\n\n                                                     E. Lönnrot.\n\nJ.K. Olinpa vähällä unhottaa pyytää Sinua tervehtimään ensin, joskin\nminulle tuntematonta, suuresti kunnioitettua rouvaasi, ja sitten muita\nsikäläisiä tuttavia! Jumala pitäköön teidät kaikki terveinä! Huomenna\ntai ylihuomenna lähden matkaan. Lappalaisia saapui tänään siltä puolen,\nmistä olen tilannut itselleni kyyditsijöitä Suomen rajalle. Tähän asti\nolen ollut vailla sekä kauhtanaa että turkkeja, mutta nyt minun kait\ntalven jäljellä oleviksi viikoiksi on hankkiminen turkit tai\nporomekko, kun en muuten uskalla lähteä 20 peninkulman pituiselle\nerämaan-matkalle. Jos vastedes tahdot ilahuttaa minua muutamilla\nriveillä, niin lähetä ne toukokuuksi Kajaaniin. Jätän tällä kertaa\nArkangelin matkan kokonaan sikseen, kun se on turha tarkoituksilleni.\n\n\n\n\n43.\n\nArkiaterinrouva Törngrenille.\n\n\n                                     Kuola, 3 p:nä maaliskuuta 1837.\n\nKorkeasti kunnioitettu, jalosukuinen arkiaterinrouva!\n\nTuota perin miellyttävää lupaa, jonka kerran annoitte minulle, että\nvälistä saisin kirjoittaa sinne Teille jonkun rivin, pelkäämättä siten\nhäiritseväni, tahdon nyt kahta kernaammin käyttää hyväkseni, kun sen\nkautta tältä vieraalta ja minulle hieman ikävältä seudulta ainakin\nhetkeksi saan siirtää ajatukseni hauskemmille seuduille ja rakkaampiin\nesineisiin. Harras toivoni on, että nämä rivit, kuten toisetkin\nvastedes, tapaavat Teidät täydellistä terveyttä nauttivana. Herra\narkiaterin viime kesänä lähettämästä kirjeestä huomasin, ettei\nterveytenne silloin ollut hyvä, mikä seikka suuresti minua huolestutti,\nvaikkei siihen ollutkaan syytä.\n\nTeidän luvallanne saan nyt kertoa hieman siitä matkasta, jolla paraikaa\nolen. -- Jo syyskuussa viime vuonna läksin Kajaanista ja kuljin ensin\nnoin 30 peninkulmaa jalan. Sittemmin olen, kun lunta tuli tarpeeksi,\njatkanut matkaa osaksi hiihtäen, osaksi hevosella tai poroilla ajaen.\nViimemainittuun matkustamistapaan sain tutustua etenkin matkallani\nKannanlahdesta tänne. Tätä taipaletta luetaan olevan hieman\nkolmattakymmentä peninkulmaa, eikä sillä asu muita kuin lappalaisia\nporoineen. Täältä on minun vielä matkustaminen ainakin neljäkymmentä\npeninkulmaa poroilla, nimittäin toinen puoli siitä Inariin ja toinen\nSodankylään, miltä jälkimäiseltä seudulta vasta pääsee jatkamaan\nhevosilla. Täällä Kuolassa näkee enimmäkseen ajettavan koirilla, joita\non joko yksi tai kaksi reen (ahkion) edessä. Täten kuljetetaan kotia\nmelkein kaikki puut metsästä, ja niitä noudetaan tavallisesti\npeninkulman päästä, sillä lähempänä on ainoastaan alastomia tai\nmitättömän risumetsän peittämiä vuoria. Samoin näin jo Kannanlahdessa\nja muissa tämän saman Vienanmeren rannalla sijaitsevissa kylissä\najettavan koirilla, vaikka siellä oli hevosiakin. Täällä Kuolassa olen\nollut noin pari viikkoa ja sillä ajalla todenteolla koettanut ja\nkokenut, mitä ikävä merkitsee. Isäntäväkeni ei ymmärrä sanaakaan muita\nkieliä kuin venättä, jota en vielä hyvin ymmärrä ja vielä huonommin\npuhun. Ainoastaan tohtori puhuu latinaa, ja komendantin rouva, joka on\nkotoisin Riiasta, puhuu saksaa. Ilman heitä luultavasti jo olisin\npuolikuollut ikävästä. Etenkin tohtorilla olen usein käynyt.\n\nHieman lopuksi Kuolan kaupungista: se on niemellä kahden joen välissä,\njotka kaupungin alapuolella yhtyvät ja yhdessä muodostavat Kuolanlahden\nalun, joka, vaikka onkin Jäämerta, koko talven on sulana. Avoimeen eli\nsuureen Jäämereen täältä vielä luetaan neljä peninkulmaa. Joka taholta\ntätä kaupunkia ympäröivät korkeat, alastomat vuoret, joiden väliin\ntuuli niin sulloutuu yhteen, että melkein lakkaamatta on myrskynnyt.\n\nOn yksi ainoa pääkatu, muut ovat vaan ahtaita kujia; taloja on lukuaan\nsata, hyvin harvat niistä ovat paremmin rakennettuja. Kirkkoja on\nkaksi; toinen kivestä ja jotenkin kaunis. Mutta minun täytyy keskeyttää\ntässä saadakseni tilaa kunnioittavasti tervehtiä herra arkiateria, ja\npyydän myös, että suvaitsette Atelle ja Kallelle minulta sanoa mitä\nsulimmat terveiset. Ensi syksynä tulen Helsinkiin ja saan silloin kauan\ntoivomani tilaisuuden tavata Teidän perhettänne joko siellä tai\nLaukossa. Minun on kunnia alati olla, arvoisa arkiaterinrouva, Teidän\nnöyrin palvelijanne\n\n                                                  Elias Lönnrot.\n\n\n\n\n33.\n\nLehtori Keckmanille.\n\n(Alk. suomeksi.)\n\n\n                     Kuolasta 4 (Posti lähtee 6 päivä) Maalisk. 1837.\n\nRakas Veljeni!\n\nNyt olen jo kohta menettänyt ensimmäisen puolen lupa-ajastani ja tullut\ntänne Kuolaan, josta vähitellen aion jälelle kääntyä eteläisiä puolia\nkatselemaan. Köyhät runoista kyllä ovatki tähän saati nämät pohjaset\nmaailmat olleet, paljo köyhemmät, kun päältä ajatellen toivoin.\nKehutuista Pääjärven kylistä en voinut saada suuresti mitänä, paitsi\nmuutamia joiuntavirsiä Lapin tapaan, ei suuresta arvosta. Mitä kylissä\nennen kerätyistä vanhoista runoista luin, näytti [heil]le enimmiten\noutoa olevan, jotta paljo en luule'kan erehtyväni jos päätän, niistä ei\nvastakan mitänä mainittavata apua Kalevalaan taikka muuhun Suomen\nRunostoon saatavan. Ovatki kylät pienosia ja harvassa, 3 eli 4\npenikuormaa toisistaan erillä ja semmoisissa ei konsa runoja lauleta,\nkun missä tukummin asutaan. Ilman sitä on niissä Venäjän kieli niin\nvallan saanut, ettei löydy täysikasvuista miestä, tuskin pientä\npoikanalikkaakan, joka ei sokertele Venäjän puhetta ja pajahda Venäjän\nvirsiä, semmoisia ulvomisia, kun toisinaan Helsingissä kuulet\nsoltattain ääntelevän. Pääjärven pohjaspäässä on äärimmäinen\nSuomalainen tahi Karjalainen kylä, Tumtsa nimeltä ja siitä alkaa\nVenäjän puolella rajaa Kotalappi elellä. Mainitun Tumtsan ja\nKannanlahden välillä ei ole kun karuja metsiä, soita ja järviä, asuttua\npaikkaa ei ni ollenkaan, eikä pohjaspuolella tätä liniata muita kun\nlappalaisia asukkaita. Niin juokseeki Venäjän puolella rajaa Lapin\nkansa paljo etelämmäksi, kun Suomen puolella, jossa vielä Inarin järven\nlänsirannalla kuuluu vähäinen suomenpuheellinen kylä löytyvän. Sinne\naionki nyt täältä lähteä ja siitä rajaa myöten Suomen puoletse eteläksi\nKuusamon pitäjän pohjaspäähän saati, josta taasen käännyn Pääjärven\npoikki ja Tuoppajärven itärannoitse Kemin linnaan asti. Saarennolla,\njoka jääpi Kannanlahden, Vienameren ja Jäämeren välisiaan, minun\nkuitenkan ei ole mitänä tekemistä, koska sillä ei asu muita kun\nLappalaisia harvakselta. Sen siaan on Kemijärven kirkolta länneksi\nrajaa myöten paljo suomalaisia kyliä Kuolajärven eli Sallan Lapin\nnimellä, joilla tähän asti ei ole ollut ni kirkkoa, eikä pappia,\npaitsi mitä Kemijärven eli Kuusamon kirkossa kahdeksan ja kymmenen\npenikuorman päästä harvakselta ovat käyneet. Sinne kehotti minua eräs\nKannanlahdessa asuva, sieltä kotoperänen mies, runoetsintään lähtemään\nja niin nyt olen lähteväki sekä sinne, että esinnä Kemijärven ja\nSodankylän muihinki rajavaiheellisiin kyliin, jotka sekä von Bekkeriltä\nettä Sjögreniltä näyttää käymättä jääneen. En kyllä voi'kan päältä\narvata, jos maksanevat käyntivaivan, mutta kuitenki on heissä käytävä,\nkoska onki aikomukseni kaikki paikat tällä kerralla kulkea, josta vaan\nolisi mahdollinenki uusia runoja eli vanhoja täydellisempänä saada.\nNykystä päätöstäni myöten en Kemistä lähde'kän Vienaan eli Arkangeliin,\nvaan käännyn Oniegan linnan puoleen ja sieltä Vuigujärven ja Oniegan\nmeren pohjaspään tienoitse Repolan pitäjätä kohti, johon arvattavasti\ntulen noin keskellä Toukokuuta. Vienan matka minulta vaan suotta\nanastaisi kaksi, kolme eli usiampaaki viikkoa ilman minkänlaista\nhyödytystä muille, kun itselleni, jos voisin paremmaksi Venäläiseksi\nsillä ajalla opastua. Elä siis kirjaa minulle Vienaan lähetä, vaan sen\nsiasta Kajaaniin, johon Repolasta pistäyn noin viikon ajaksi\nkesävaatteisiin muuttaumaan. Kajaanista sitte taasen Toukokuun lopulla\nlähden esinnä Nurmeksen pitäjään ja siitä pitkin rajaa sekä Venäjän,\nettä Suomen kylitse Sortavalaan ja Aunuksen maahan. Vaan sopiiki niistä\nvasta tarkempi tieto antaa. Kirjallisuuden Seuralle en nyt mitänä\nerittäin kirjota; jos luulet tarvitsevan ja sopivan, niin sano, että\nolen kyllä kokenut täyttää velvollisuuteni ja niin yritän vastapäinki.\nMatkani lopulla on niistä kuitenki kerrassaan tili tehtävä. -- Tänne\ntultuani luekselin ensimmäisinä päivinä Venäjän kieltä, vaan kyllästyin\nsitte taasen, rupesin Suomen Lausukkasanoista (de Verbis fennic.)\naikani huviksi kirjottamaan. Siitä on minulla ollut täysi tekeminen\nkoko viikon aika, enkä ole vielä valmiiksi saanut. Von Bekkerin\nkieliopissa on mielestäni Lausukkaoppi paljo puuttuvainen. Ensiksi on\nperäti osottamatta jäänyt, kuinka kaikkein kielessä löytyväin\nerityisten Lausukkain käytelmät (conjugationes) seuraavat yhteistä\nlakia s.t.s. kuinka samaa lakia myöten, kun Lausukasta _nostan_\nLausuntatavassa (Mod. Infinitiv.) tulee _nostaa'_. Lausukoista _arvaan,\nkuulen, taritsen_ edl. tulevat _arvata', kuulla', tarita'_ edl.,\n_arvannen, kuullen, tarinnen_ myös samate kun _nostanen_. Toiseksi hän\nei ole malttanut, että _nostan, arvaan, kuulen_ edl., Aikansa (Tempus)\nvuoksi niin hyvin ovat Tulevata kun Nykyistäki Aikaa. Suomen\nLausukoissa ei eroteta kun kaksi Aikaa: Mennyt (Praeteritum) ja Menevä\n(Praesens et Futurum). Tavoissa (Modi) on hän vielä enemmin erehtynyt.\nNiitä Suomen Lausukoilla pidän olevan kahdeksan: Sanonta-, Kerronta-,\nArvelo-, Ehdonta-, Toivonta-, Käskentä-, Lausunta- ja Maininta-Tapa\n(Modus Indicativus, Historicus, Consessiv., Conjunctiv., Optativ.,\nImperativ., Infinitiv., Participialis). Kullaki näillä on mainitut\nkaksi Aikaa: _nostan, olen nostanut; nostin, olin n.; nostanen, ollen\n(lienen) n.; nostaisin, olisin n.; nostaon, ollen n.; (nostakan, olkan\nn._;) [yläpuolelle kirjoitettu: nosta', ole' n.] _nostaa!, olla! n.;\nnostava, nostanut_. Kuinka esimerk. taitaisi _nostaisin_ olla\nImperfektum (Praeteritum), joka ei koskaan merkitse mennyttä, vaan\nmenevätä Aikaa, ehkä toisella Tavalla, kun käytös: _nostan, nostanen_\nedl. Kolmanneksi Bekkeri suotta on laittanut Verba anomala et defectiva\nSuomen kieleen joita ei juuri löydy'kän. Neljänneksi on hän usiammassa\nmuussa paikassa erehdyttävä; katso esim. sivu 100. 4., jossa hän\nnimittää vaan kolme Lausukkaa: _auttaa, saattaa, kaataa_, joilla\nKerrontatavassa olisi sekä oi että i semmoisista kaksitavuisista\nLausukoista tätä Käytelmää, joilla edellisessä tavuessa on a. Minne\njäävät siis Lausukat: _kaartaa, haastaa, vaihtaa, maistaa, paistaa,\nlaittaa, naittaa, taittaa, malttaa, karttaa, kastaa, kattaa_ edl., vai\neikö niistäki sanota sekä: _kaarti (kaarsi), haasti, vaihti, maisti_\nedl., että _kaarto, haasto, vaihto, maisto, paisto, laitti_. Ylehensä\non oi sekä i päätteenä kaikissa semmoisissa Lausukoissa, joiden\npäätteenä on taa ja edellisessä tavuessa a seurattuna joltai toiselta\nkirjaimelta paitsi l, n, r. Monta muuta puutosta sekä erehdystä olen\ntullut havatsemaan, vaan joista nyt en tahdo mainita. Mieleni on\nsentähden saada Lausukkaoppi sihen tapaan perustetuksi, ettei jäisi\nmitänä epäilyksiin ja luulenki jo hyvällä tiellä olevani, vaikka kyllä\nvielä menee toinen ja kolmaski viikko, ennenkun saan kaikki valmiiksi,\nynnä mitä jo kotona Kajaanissaki sitä varten usein miettielin. Forma\nActiva ja Passiva olen nimittänyt Tehtävä ja Suattava Muoto ja jakanut\nTehtävän Muodon Lausukat kolmeen Lajiin (Genus), jotka nimitän\nseuraavasti: Muunnehtuva, Itsehtyvä ja Oleutava Laji (G. Activ.,\nReflexiv., et Neutrum). Itsehtyvän Lajin olen taasen kahteen Rotuun eli\nSyntyyn (Species) jakanut, jotka ovat Johderotu ja Liiterotu (Sp.\nderivatum et compos.). Liiterotua Itsehtyvän Lajin Lausukoista ovat\nsemmoiset, kun esimerk. _annoksen, te'eksen_, vaan Johderotua: _antauu,\nantautuu, antauntuu; tekeyy, tekeytyy, tekeyntyy_, jonka tähden\nJohderodun Itsehtyvät Lausukat jakauvat kolmeen Pukuun (Varietas).\nSuattavan Muodon Lausukat taasen olen erottanut vaan kahteen Lajiin:\nKohdallinen ja Otollinen Laji (Gen. personale et impersonale).\nLatinaiselle: Persona olen antanut Suom. nimen: Kohta ja erottanut:\nOmakohdan, Kerakohdan ja Varsikohdan (1. 2. 3.. Pers.). Varsikohdan\nnimen otin siitä, että Lausukan Varsi (Radix), jonka kanssa minun\non ollut paljo toimittamista, Yksikön kolmannessa Kohdassa,\nSanontatavassa, useimmiten tavataan selvänä eli vähemmin kun muualla\nmuutettuna. Tämmöisellä kirjotuksella olen nyt kirjani, Sinulle\nlähetettävän, pidentänyt, koska tiedän, semmoisia Sinulta mieluisesti\nluettavan. Kirjota suotta Toukokuuksi Kajaaniin, mitä tästä vähästä\nLausukkaoppini osotuksesta päätät koko saman opin suhten ja erittäinki\nuusista nimilaitoksista. Terveisiä ystäville! Voi hyvin toivottaa\n\n                                                       Veljesi\n                                                    Elias Lönnrot.\n\nP.S. Kirjaa Sinulta tahi muilta Helsingissä en ole saanut, paitsi\nRabbelta. Enkä jouda enä odottamaan, vaan täytyy huomena eli ylihuomena\nlähteä [tuol]le pitkälle taipalelle, jossa 3 yötä saan lumikinoksessa\nmaata.\n\nP.S. N:o 2. Vastikän pääsin Lappalaisten kera Venäjän, Lapin ja Suomen\nkielellä yhtaikaa riitelemästä. Heillä oli mielessä ottaa\nkahdenkertanen kyytipalkka minulta, vaan jota eivät saaneet täysiin\nmääriin. Niin siitä toimesta päästyäni rupesin kirjoja kiinnittämään ja\nhavatsin, että taasen tulen vaivamaan Sinua muillaki kirjoilla, kun\nomallasi. Törngrenin rouan on Tamperiin ja Laukkoon lähetettävä, jos ei\nasuisi Helsingissä (taikka jos itse Törngreni on siellä, anna hänelle).\n\n\n\n\n45.\n\n[Lähtö Kuolasta.]\n\n\n[Seuraava matkamuistelma-sarja on Suom. Kirj. Seuran arkistossa,\nLönnrotin muistiinpanoissa, nidoksessa R. 185-200. -- Alkusivun\nyläreunassa lisäksi seuraava muistiinpano: \"Laulu Kuolan kaduilla.\nTansseja vuoroin. Tsajua j.n.e. Kildinanmatkat.\"]\n\nKuolasta matkustimme, nimismies Ekdahl ja minä, 9:ntenä p:nä\nmaaliskuuta (1837). Aikomuksemme oli ollut jo edellisenä päivänä lähteä\nmatkaan, mutta Muotkan lappalaiset, joiden oli määrä kyyditä meitä,\njuhlivat kukin eri tahollaan kaupungissa eikä heitä voinut saada\nkoolle. Tosin joskus saimme heitä kolme tai neljä yhtaikaa kokoon,\nmutta kun he kaikki olivat melkoisesti hutikassa, emme katsoneet\nsopivaksi lähteä matkaan heidän kanssaan, jos heidät olisikin saanut\ntaivutetuiksi lähtemään ja jättämään sinne toverinsa seuraavaksi\npäiväksi makaamaan pois humalansa. On näet Kuolasta ensin matkustaminen\npuoli peninkulmaa Kuolajoen rantaa pitkin ylös päästäkseen joen yli,\nsillä alempana se on koskinen ja enimmäkseen sulana. Vaikka porot\novatkin keveät, on kuitenkin joskus sattunut, että ylimenopaikalla on\najettu sulaan, ja tämä olisi vallan hyvin voinut tapahtua meillekin,\njos iltapimeällä olisimme lähteneet matkaan juopuneen väen seurassa.\nKaiken tämän vuoksi päätimme odottaa seuraavaan päivään. Varhain\nseuraavana aamuna lähetimme erään sotamiehen lappalaisten majapaikkaan\nkehottamaan heitä matkalle lähtemään, ennenkuin taas olisivat ehtineet\njuopua. Tämä sotamies, joka oli syntynyt Kemin pitäjässä Oulun lääniä,\nsanoi nimensä olevan Heikki Naakkula, mutta häntä sanottiin Kuolassa\nGrigoriksi, koska hän luultavasti oli kääntynyt kreikanuskoon ja\nsilloin ottanut tämän nimen. Itse hän kielsi muuttaneensa uskoa, mutta\nkun sangen usein huomasin että hän valehteli, en voinut luottaa tähän\nhänen kieltoonsa, varsinkaan, kun hän siten luuli kohoavansa minun\nsilmissäni. Totta ei liene ollut sekään, mitä hän kertoi menostaan tai\njoutumisestaan sotapalvelukseen. Hän sanoi jonakin katovuonna\ntahtoneensa etsiä työansiota Venäjältä ja siten tulleensa Kierettiin,\nVienanmeren rannalla olevaan kauppalaan, josta ennen olen puhunut.\nSiellä oli vähän hänen tulonsa jälkeen tapahtunut sotamiesten otto,\nmihin kauppala oli käyttänyt hänet, niin että hän, ennenkuin hän itse\noli tietänyt asiasta mitään, huomasi olevansa kirjoitettu\nsotilasluetteloihin. Tosin hänellä ei ollut passia, mutta tuskinpa\nsaattaa uskoa, että hän näin vasten tahtoaan ja tietoaan olisi joutunut\nsotapalvelukseen. Hän syytti sitä, ettei hän silloin osannut\nvenättä, jotta olisi tällä kielellä voinut herroille selittää\noikean asianlaidan. Kun hän vihdoin sitä oppi, oli liian myöhäistä\nsaada aikaan mitään tilansa muutosta. Muuten hän ei valittanut\npalvelusaikaansa, joka seuraavana talvena oli menevä umpeen, jolloin\nsanoi tahtovansa palata Suomeen. Minä sain nyt toimekseni kirjeen\nkautta, joka oli osotettu hänen sisarelleen, ilmoittaa tälle ja muille\nsukulaisille, millä kannalla asiat olivat. Annettuani hänen kertoa,\nmitä toivoi saavansa kirjoitetuksi, istahdin kirjettä kirjoittamaan.\nLuin sen sitten hänelle, ja se oli niin hänelle mieleen, että sanoi,\nettei itse olisi voinut sitä paremmin kirjoittaa, arvostelu, jonka\nmuuten harvoin kuulee arvostelijan suusta. En katsonut haitalliseksi\nkiinnittää hänen huomiotaan siihen, että pikkuseikoissakin tulee\npunnita sanojaan, ja kysäisin sen vuoksi, osasiko hän ollenkaan\nkirjoittaa. Hän huomasi heti erehdyksensä ja sanoi, että hänen\ntarkoituksensa ei suinkaan ollut ollut verrata itseänsä minuun, vaan\nettä oli tahtonut sanoa kirjeen olleen hänen mielestään niin hyvän,\nettei parempaa voinut toivoa, seikka, jonka kyllä muutenkin ymmärsin.\nTätä samaa sotamiestä Ekdahl oli käyttänyt tulkkinaan, ja oli tämä\ntoimessaan osannut omistaa itselleen sellaisen mahtipontisuuden, että\ntottumaton olisi luullut häntä herraksi ja Ekdahlia hänen\npalvelijakseen. -- Mutta olkoon jo kylliksi sanottu hänestä ja hänen\njutuistaan, joilla muuten voisi täyttää useat lehdet. Kuten jo sanoin,\nlähetimme hänet varhain aamulla liikkeelle kutsumaan lappalaisia\nkoolle. Viivyttyään jonkun aikaa tai pari tuntia tällä asialla, hän\npalasi 8:n aikaan ja kertoi lappalaisten taas olevan uudestaan\npäihtymäisillään viinasta, ja hänen omakin tuntuva humalansa ainakin\npuoleksi todisti tämän hänen väitteensä. Meidän täytyi siis muilla\nhenkilöillä kutsuttaa heidät koolle, mikä viimein onnistuikin kello 9:n\naikaan, tai hieman yli. Mutta kun lähtömme on lykkäytynyt näin\npitkälle, ei minua moitittane siitä, että myös venytän kuvauksen siitä\nyhtä pitkäveteiseksi. Kun sitten tulemme tuntureille, missä porot ilman\nestettä ja pysähdystä rientävät eteenpäin laajoja lumiaukeita pitkin,\non kertomuksenikin saava enemmän vauhtia. Tarkoitan tällä, että minun\npitäisi lisätä tähän muutama sana lappalaisten matkoista Kuolaan.\nErityisistä lähikylistä, joita ovat lännessä: Muotka 8:n peninkulman\npäässä, Nuottajärvi (Notozepo), samoin 8:n peninkulman päässä,\nSuonikylä (Sonjdela) vähän kauempana, molemmat Muotkan eteläpuolella,\nHirvaskylä vielä etelämpänä, Petsamo, Paatsjoki ja Näytämö länteen\nMuotkasta, Kildina itäpohjaan 3:n peninkulman päässä, Maaselkä etelään\n7:n peninkulman päässä -- kaikista näistä sekä niemimaalla Kuolan\nitäpuolella olevista kylistä, joita en edes tunne nimeltä, tekevät\nlappalaiset 3-4 matkaa talvessa Kuolaan. Raitoahkioissaan\n(kuormapulkissaan) he kuljettavat myytäviä tavaroitaan, kuten\nporonlihaa, poronnahkoja, sarvia, poronkoipia eli sanalla sanoen\nkaikkea, mitä poro tuottaa. Sitäpaitsi vähän lintuja, revonnahkoja,\nmajavannahkoja, majavanhaustaa y.m. Koko kylä, tai oikeammin sanottuna\nmies tai pari kustakin kodasta, matkustaa yhdessä seurassa, sillä tien\nvuoksi, jonka pian taas pyryttää umpeen, on parempi, että seurue on\nniin suuri kuin mahdollista. Täytyy näet usein vaihtaa etumaisia\nporoja, joiden on kulkeminen tukkiutunutta jälkeä. Heidän saavuttuaan\nperille kukin eroaa majataloonsa kaupungille, varakkaampien porvareiden\nluo, antaen isäntäväelle lahjoja, milloin jonkun revonnahan, milloin\nmuuta. Isäntä koettaa kaikin tavoin pitää vierastaan hyvänä, tarjoten\nhänelle ruokaa ja viinaa, niin paljon kuin tämä jaksaa nauttia, sillä\nsiitä riippuu seuraavan kerran lahja, ja täten myös kauppa, jonka hän\ntekee lappalaisen tavaroista, taitaa tulla edullisempi. Näin\nlappalainen jo majapaikassaan tulee tarpeeksi ryypänneeksi, ja missä\nvaan hän liikkuu kaupungilla, sama kestitys tulee hänen osakseen, ja\nvaikka se annetaan ilmaiseksi, odotetaan, että lappalainen ymmärtää\ntoisella tavalla maksaa kekkerit, ja sen hän tekeekin. Hänellä näet on\njonkunmoinen kunniantunto tässä suhteessa. Vielä lähtiessään\nlappalaiset saavat eväiksi viinaa, piirakoita ja senkaltaista. Sotamies\nGrigor, joka tiesi tämän, sanoi, kun pyysin häntä ostamaan evästä\nminulle: \"Ei teidän tarvitse hankkia evästä, sillä sekä kortteeristanne\nettä muista paikoista pannaan teille sitä niin runsaasti, että teidän\ntulee olemaan vaikeata saada perille kaikkea.\" -- Osaksi hän olikin\noikeassa, sillä esikuntalääkäri käski todella emännöitsijänsä kantamaan\nminulle evästä ja oli lisäksi kieltänyt häntä ottamasta juomarahoja.\nMutta mitä Grigor väitti yleisen tavan vaativan että matkaan lähtevä\nvieras muka majatalosta evästettäisiin, ei suinkaan toteutunut minun\nsuhteeni, ja kukapa sitä edes olisi odottanut. Vieraanvaraisuudella on\nsivutarkoituksensa, auliilla anteliaisuudella niitä on vielä\nenemmänkin, ja suomalainen sananlasku sanoo: _vuoroin vieraissa\nkäydään_. -- -- -- -- --\n\n\nMatka Kuolasta Muotkaan.\n\nLappalaisten kokoonnuttua kello 9:n ajoissa aamulla, lähdimme vähää\nmyöhemmin matkaan. Koska useammat tulomatkallaan Kuolaan eivät olleet\ntehneet kierrosta Kuolajoen koskien yläpuolitse, vaan olivat kulkeneet\njoen poikki veneellä, olivat heidän pulkkansa ja osa poroista kosken\ntoisella puolella metsässä. Kaupunkiin oli tuotu ainoastaan niin monta\nporoa kuin meitä oli henkilöitä, mutta pulkkia ei ollut riittämään\nasti. Minulle oli hankittu kaupungista lainapulkka, mutta se oli niin\nvapera, että mitä suurimmalla vaivalla ja laahaten molemmilla käsilläni\nhankea pitkin sain ajetuksi ensimäiset 3/4 peninkulmaa, kunnes sitten\nsain paremman. Sen liitämistä Kuolan katujen kalteisilla iljanteilla en\nvoi verrata mihinkään muuhun kuin siihen matkaan, jolta eräänä\naamuhetkenä saavuin samaan kaupunkiin unisena ja peräti viluissani.\nSitten tosin sain paremman pulkan, mutta kun sen selkänoja ensimäisen\npeninkulman päässä murtui liitteestään, oli edessäni taas surkea\nviippuminen jäljellä olevien kuuden peninkulman matkalla. Jokainen\ntietänee hieman, miten tukalaa on istua rattailla, joissa ei ole\nselkälautaa; pulkassa on vielä vaikeampi, kun jalkojen siinä täytyy\nolla yhdensuuntaisina itse istumasijan kanssa. Mutta se ajatus, että\nmatka kuitenkin sujui, sekä tieto, että se illalla oli loppuva, pitivät\nminun sekä yhtä huono-osaisen Ekdahlin rohkeutta yllä. -- Olin\nlappalaisten -- ja miksen itsenikin -- varalle Kuolasta ennen lähtöä\nostanut pari kannua viinaa, ja jokikisellä lappalaisellakin oli oma\nnassakkansa tai pullonsa. Näiden sisällystä maisteltiin ahkerasti\nmatkalla, ehkä ahkerammin kuin mitä minun tottumattomuuteni vuoksi\nolisi ollut sopivaa. Ainakin minun yhteen kotvaan oli vaikea kävellä,\nminkä vuoksi niissä paikoissa, joissa poroja puhallutettiin, jäin\nistumaan pulkkaan, jotta en olisi antanut lappalaisille aihetta\nhilpeyteen, ja mietiskelin siinä syvästi Kajaaniin koko vuodeksi\njättämääni raittiusseuraa. Illalla 10:n aikaan saavuimme perille\nMuotkaan, jossa kylässä on yksitoista lappalaisperhekuntaa. Tie oli\nenimmäkseen kulkenut vähäisten metsien läpi ja lampien yli; tuntureille\nei vielä oltu päästy. Kun lappalaisten matkan varrella osottama\nvieraanvaraisuus ja oma ajattelemattomuus pitivät minut suurimman osan\npäivää tilassa, jota ei suinkaan voi sanoa raittiiksi, tiesin varsin\nhyvin, että ainoastaan kaitselmuksen huoltapitävä käsi oli saattanut\nminut vahingoittumattomana perille. Vielä muistan selvästi, miten\neräässä jyrkässä mäessä, jossa oli puita molemmin puolin ajouraa, poron\njuostessa täyttä vauhtia pulkkineni päivineni kaaduin, ja miten poro\nlaahasi minua täten suurimman osan mäkeä alas, kunnes väsyi minua täten\nvetämään.\n\n\nPäivä Muotkassa.\n\nSeuraavana aamuna heräsin penkillä täysissä vaatteissani, kuten\nedellisenä iltana olin siihen paneutunut. Saatuamme luvan polttaa,\nsillä eivät ainoastaan Venäjän karjalaiset, vaan myöskin Venäjällä\nasuvat lappalaiset pitävät tupakan polttoa syntinä, sytytimme aluksi\npiippumme ja tutkistelimme sen jälkeen lekkeriämme. Sitten keitettiin\nteetä, juotiin sitä ja tarjottiin lappalaisille. Mutta sokeri ja\nvehnäleipä eivät heille kelvanneet, kun sokerinvalmistuksessa on\nkäytetty verta, ja kun leipää oli ennen paistamista voideltu voilla, ja\ntätä he tarkoin tutkivat, kun sitä heille tarjottiin. He joivat teetä\nsiis ilman näitä lisäaineita, emmekä me tietysti panneet sitä vastaan;\nitse meidän täytyi juoda tee maidotta. Kun tämän jälkeen vielä olimme\nsyöneet aamiaista, olisimme itse halukkaasti lähteneet liikkeelle\npäästäksemme taas illaksi yhtä kylänväliä etemmäksi. Mutta silloin\nlappalaiset taas olivat täydessä touhussa viinanassakoineen ja sanoivat\nolevansa kaikkein tyytyväisimmät siihen, että saivat jäädä kotia niin\nkauaksi kuin viinaa riitti. Emme erityisesti panneet vastaan, mutta\nteimme sen sopimuksen, että ainakin seuraavana aamuna varhain\npääsisimme matkaan, ja he vakuuttivat, että tämä toivomuksemme oli\ntäyttyvä. Viivyimme siis kylässä vielä tämän päivän, joka aamusta\nalkaen myöhäiseen iltaan vietettiin kemuillen vuoroin joka mökissä,\njoita oli 11 lukuaan. Usein saimme useat kutsut samalla kertaa, eikä\nsuinkaan riittänyt, että kukin isäntä kerran oli meitä kestinnyt, vaan\nmeidät kutsuttiin uudelleen, useimpien luo kokonaista kolme kertaa.\nEikä päässyt vähemmällä kuin että ainakin kolmasti oli nostanut\nviinalasin huulilleen kullakin käynnillä. Vaikka siis lujasti olin\npäättänyt, etten, kuten edellisenä päivänä, antaisi pettää itseäni, ei\ntämä minua oikein tahtonut auttaa ainakaan iltapuoleen, sillä, kuten\nsananlasku mainitsee, käytiin kimppuun liian tiheään. Lappalaiset itse\njoivat, isä, äiti, poika ja tytär erotuksetta, mutta suuresti\nihmettelin, ettei nähnyt monta pahasti juopunutta. Sellaisessa tilassa\noli kuitenkin muuan muuten kauniskin tyttö, joka oli nauttinut niin\npaljon liikaa, ettei voinut kävellä, seisoa, eikä edes istua. Sen\nvuoksi hän loikoi penkillä, ja toiset pitivät vuoroin kiinni hänen\nkäsiään, sillä tässä tilassa hän oli rajulla päällä ja koetti\nlakkaamatta päästä pystyyn tehdäkseen tiesi mitä urostöitä. Luultavasti\nhän kuitenkaan ei olisi voinut tulla paria askelta etemmäksi lattialla\nja olisi silloin kaatunut kumoon, mutta olisi silti voinut rikkoa\nikkunan tai tehdä itselleen tai muille jotakin vahinkoa. Miehet\nkuiskasivat meille juottaneensa tahallansa tytöllä näin paljo liikaa,\nhankkiakseen itselleen ja meille naurun aihetta. Ei kuitenkaan yhtään\ntehnyt mieli nauraa, kun näki muuten siivon tytön, punaposkisen kuten\nlappalaistytöt yleensä ovat, puettuna puhtaisiin liinavaatteisiin ja\nmuuten hyvään vaatetukseen, näin alentuneessa tilassa. Jos tahtoo nähdä\nnaista alennuksen tilassa, niin on hän nähtävä juopuneena -- vaikka\ntosin ei voi kieltää, että hän toisessa alennuksen tilassa on vielä\nsurkuteltavampi. -- Tästä näytelmästä kohtalo johti meidät naapurin\nmökkiin läsnäolemaan toisessa. Siellä makasi penkillä nuori poika niin\nviinassa, että vaivoin voi itse kääntyä sen verran kuin tarvitsi,\nsaadakseen päänsä siihen asentoon, että voi purkaa sisältään liiallisen\nviinamäärän samaa tietä, mitä se oli sisälle mennyt. Äiti oli hänelle\ntässä toimessa avullisena sekä kääntämässä häntä että pitämässä kiinni\nhänen päästään. Paitsi näitä kahta ei näkynyt yhtään pahasti\njuopunutta. Kaikki tosin olivat iloiset, mutta iloisia lappalaiset ovat\nviinattakkin. Illalla huomasimme iloksemme, että kaikki nassakat olivat\nmiltei tyhjät, niihin luettuna omammekin. Oivallinen illallinen, jossa\nmerikampelo oli tärkeinnä tarjottavana, seurasi kemuja. Tälle\nillalliselle meidät kutsui rikkain lappalaisista, joka sanoi olevansa\nerittäin tyytyväinen Kuolan-matkaansa. Hän oli näet -- toisten\nkyläläisten suostumuksella -- luvannut eräälle Kuolan porvarille, että\ntämä kesällä oli saava pyytää lohta heidän joestaan, ja siitä hän oli\nsaanut ainakin muutaman kannun viinaa; muutamat sanoivat hänen saaneen\n100 ruplaa rahaakin, mitä hän tietysti ei myöntänyt, peläten, että\ntäytyisi jakaa tuo summa muiden kanssa. -- Tähän tämä luku hyvin voisi\nloppua, ellei olisi syytä pelätä, että joku, tuntematta lappalaisten\nelämää, sen kertomuksen johdosta, joka on annettu tämän-päivän\nkemuilemisesta, luulisi heidän yleensä liiaksi nauttivan väkeviä,\nvarsinkin kun se, mitä ennen on luettu ja kerrottu heistä, pikemmin\npuolustaa kuin vastustaa tätä luuloa. Tämän väärän luulon eksyttämänä\nsaattaisi moni, joka vuodessa nauttii sataa kertaa enemmän väkeviä kuin\nlappalainen, kuitenkin arvella itse elävänsä raittiina ja panna\nlappalaisen juoppojen kirjoihin, mikä olisi mitä räikeintä vääryyttä.\nLappalaisen liikaan huutoon joutuneen juoppouden laita onkin itse\nteossa se, että kun hän muutaman kerran vuodessa sattuu paikoille,\nmissä viinaa myödään, hän, tottumaton kun on, helposti päihtyy\nvähemmästäkin määrästä viinaa, jota sellaisissa tilaisuuksissa harvoin\nsuostuu kokonaan jättämään maistamatta. Ja kukapa siitä häntä moittii..\nMiksi olisikaan sallittu muiden ihmisten joka päivä ylenmäärin hankkia\nitselleen nautintoja ja soimata lappalaista siitä, että hän edes\nmuutaman kerran vuodessa vaihtaa jokapäiväisen yksitoikkoisuutensa\njohonkin muuhun, jota ainakin hän pitää nautintona. Tyventä kiitellään\nenimmin myrskyn lakattua ja terveyttä taudista parannuttua, ja\nlappalainen panee tuollaisen yhteisen kaupparetken jälkeen entistä\nsuurempaa arvoa kotielämäänsä. Jos hän saa seurata omaa tahtoaan, hän\nharvoin tai ei koskaan ota koko ryyppyä ja varoo päihtymistä; Muotkassa\nnäimmekin vaan erään pojan ja mainitsemani tytön juopuneina. Ainoastaan\nsilloin kun itsekkäisyys kietoo hänen yksinkertaisuutensa paulaansa,\nhän todella päihtyy, kuten samain Muotkan miesten laita oli Kuolassa,\nharvoja lukuunottamatta. Kun Muotkan lappalaiselta kysyttiin, miksi hän\nei kernaammin säästänyt viinaansa, jolloin hänelle sitä olisi riittänyt\npitemmäksi aikaa, jos olisi ollut vähemmän vieraanvarainen ja\nnoudattanut suurempaa kohtuutta, hän vastasi: \"Tiedämme, että viina on\njotakin pahaa, ja meistä on parasta kerralla tehdä loppu tästä pahasta.\nMuuten eivät tavat salli että viinaa pidetään kotona, vaan kun sitä\nsaadaan, on sitä nautittava niin kauan kuin on tippakin jäljellä.\" Tämä\nlappalainen tuntui jokaisessa muussa asiassa olevan kylän järkevin\nmies; lukija päättäköön, kuinka järkevä tämä hänen vastauksensa oli.\nHänen vastauksensa muuten palauttaa mieleeni toisen, vieläpä vallan\nläheltä kotiseutuani. Muuan mies, joka joka päivä joi totilasinsa, otti\nruokaryyppynsä sekä aamuisin rohtoryyppynsä -- anteeksi, että olen\nnoudattanut takaperoista järjestystä -- sama mies moitti naapuriaan\nsiitä, että tämä joskus otti liikaa. On otettava huomioon, että tämä\nnaapuri oli noita \"köyhiä raukkoja\", jotka joskus voivat saada irti\nkaksitoista killinkiä, mutta jotka muuten kärsivät puutetta. Nämä\nkohtalon hankkimat kaksitoista killinkiään hän joskus käytti viinaan ja\npäihtyi; sitten hän taas oli viikko-, ehkä kuukausiakin ollenkaan\nnauttimatta väkeviä. Mutta kun rikas naapuri, joka joka päivä nautti\ntavallisen määränsä, moitti toista, tämä vastasi puolustellen itseään:\n\"Minä tosin ansaitsen moitetta epäsäännöllisyydestä, kun varani eivät\nsalli minun saattaa juoppouttani kunnolliseksi järjestelmäksi, kuten te\nmuut voitte tehdä.\" Eiköhän sama suhde vallinne lappalaisen ja hänen\nvarakkaampien eteläisien naapuriensa välillä? --\n\n\nMatka Muotkasta Petsamoon.\n\n(7 1/2 penink.)\n\nEdellisen päivän kemuilemisen jälkeen heräsimme seuraavana aamuna ja\ntutkistelimme nassakkaamme, jonka vielä huomattiin sisältävän\ntäsmälleen neljä ryyppyä; näistä otimme itse ensin kaksi ja annoimme\ntoiset kaksi isännälle ja emännälle. Kohta sen jälkeen saimme kutsut\ntoiseen paikkaan, missä sattumalta myös oli jäänyt joku ryyppy\nnassakkaan, mutta tämä olikin kemujen viimeinen. Siihen päättyi ja oli\njo aikakin päättyä tämän yltäkylläisyyden, ja vielä pikemmin on aika\nlopettaa sen kertominen. -- Muuan vanhanpuoleinen naishenkilö, joka\nedellisenä päivänä oli tullut Muotkaan, liittyi meihin seurassamme\nmatkustaakseen Petsamoon. Hänellä oli mukanaan Kuolasta kuomi-pulkka,\njoka suuresti harmitti lappalaisia. Vastenmielisesti he näet\nvaljastivat poron sen eteen, varsinkin kun itse henkilö pussineen,\npatjoineen ja vällyineen jo painoi melkoisesti. Sellaisessa katetussa\npulkassa istuva henkilö ei voi ohjata poroaan, minkä vuoksi toisessa\npulkassa istuvan lappalaisen alituisesti täytyy sitä hoitaa. Ja mäkien\ntakia täytyy sitoa toinen poro tällaisen pulkan taakse, jotta se\nvastaan pitämällä edes vähän hiljentäisi pulkan liian kiivasta vauhtia.\nSellaisen pulkan kuomi on tavallisesti tehty purjekankaasta, joskus\nnahasta. Tilaa siinä on niin vähä, ettei voi istua, minkä tähden\nmatkustajan täytyy loikoa ja tässä asennossa ollen matkustaa. Kuolassa\nja Kemin kihlakunnassa asuvat venäläiset vallasihmiset ajavat reissäkin\nmaaten. Usein he vedättävät saappaat jalastaan ja antavat peittää\nitsensä kuin vuoteeseen ainakin. Kullakin on oma makunsa ja\nmielihalunsa. Näin peiteltiin mainittu naishenkilökin pulkkaan; tällöin\nlappalaiset eivät voineet olla tekemättä huomautuksiaan. \"Tuolla tavoin\nmeitä rasitetaan, kun täytyy maksutta kuljettaa omia herroja, ja te,\njotka olette toisista maista kotoisin, vaikka olettekin herroja,\nmaksatte ja ajatte kuin mekin.\" Karavaaniimme liittyi vielä nuori,\nainoastaan 16-vuotias poika, joka aikoi Petsamoon katsomaan itselleen\nvaimoa. Sitäpaitsi vielä muutamia vanhempia miehiä. Koko seurueessa oli\nkolmattakymmentä poroa, muutamat niistä irtonaisina. Sillä eipä\nkernaasti lähdetä pitemmälle matkalle ilman varaporoja. Tie oli\njossakin määrin auki ajettua, mutta ei suinkaan ollut niin hyvää kuin\nolimme toivoneet, sillä edellisinä päivinä oli satanut lunta ja\npyryttänyt. Toinen puoli matkaa oli autioita tuntureita, joilla ei\nnähnyt ainoatakaan kasvavaa puuta, korkeintain muutaman tunturikoivun.\nNämä ovat jotenkin sellaisten leikattujen puiden näköisiä, joita näkee\npuutarhoissa; ne eivät kasva 3-4 kyynärää korkeammiksi, ja runko voi\ntyvestä olla 3-4 tuumaa läpimitaten. Runko ei ole sileä eikä suora,\nvaan enimmäkseen sammalen peittämä ja mutkikas. Vaivaiskoivut ovat\nvallan toista lajia kuin tämä tunturikoivu, jota luonnontutkijat\nkenties pitävät vaan meidän tavallisen koivun muunnoksena.\nUskollisemmin kuin mänty se muuten kohoaa pohjoiseen, sillä vaikka\nmänty onkin kovin kestävä, ei se kuitenkaan vaivaa itseään kiipeämällä\ntuntureille. Tätä tunturikoivua nähtiin Kuolassa yleensä käytettävän\npolttopuina, joita koirilla vedätettiin metsästä, -- toimi, jolla\nseudun köyhät asukkaat talvisaikaan enimmäkseen ansaitsevat elantonsa.\nMeren rannikolla kuuluu sellaistakin polttoainesta olevan niukalta,\nniin että se on hankittava 2-3 peninkulman päästä. Muutamissa paikoin,\nkuten pohjoislappalaisen niemimaan itärannalla sijaitsevassa\nnorjalaisessa Vesisaaren (Vadsöen) kauppalassa, poltetaan enimmäkseen\nturpeita. Nämä kaivetaan ylös lapioilla, leikellään tiilinmuotoisiin\npaloihin, kuivataan ja poltetaan. Sellaista turvetta kuitenkin saadaan\nainoastaan muutamissa paikoin mainittua niemimaata, mutta sitä\nkuulutaan voitavan ottaa samassa paikassa useasta päällekkäin olevasta\nkerroksesta, niin ettei ainakaan pian turpeen puutetta tarvinne pelätä.\n\nMyöhään illalla saavuimme Petsamoon, valitsimme yöpaikan, keitimme\nkaloja, söimme ja panimme maata.\n\n\nPetsamo. Matka sieltä Paatsjoelle.\n\n(6 penink.)\n\nPetsamo oli samanlainen kylä kuin Muotka; se oli rakennettu männikköön\nja siinä oli 8-9 perhekuntaa, jotka asuivat kukin erityisessä mökissä.\nKaikki lappalaiskylät, joiden kautta kuljimme, olivat täten metsään\nsijoitetut, kuitenkin siten, että metsä luonnollisesti oli harventunut.\n-- Sittenkuin meille tavallisuuden mukaan oli keitetty kaloja, panimme\nmaata ja läksimme taas seuraavana aamuna matkaan. Matkuettamme oli noin\n20 poroa, joista useimmat juoksivat vapaina. Muuan naishenkilö, joka\nkylässä oli suuresti moittinut tupakkapiippujamme, oli myös\nseurassamme. Matkallakin hän näytti kärsivän tupakansavusta, sillä joka\nkerta kun näki meidän polttavan, hän aina matki meitä huulten\nliikkeillä y.m. Annoimme hänelle varsin monta tilaisuutta muistutuksien\ntekemiseen. -- Koska pakkanen oli kova, täytyi usein turvautua\nvilkkaampaan ruumiinliikkeeseen kuin pulkassa istuen voi saada.\nHevosella matkustettaessa saattaa asian parantaa juoksemalla jonkun\naikaa reen jäljessä, jolloin mitä kovimmallakin pakkasella pian voi\nlämmetä. Mutta jos lumi ei ole tarpeeksi kovassa, niin jalat kuitenkin\nvoivat palella, ja moni on jo palelluttanut jalkansa, vaikka on\njuossutkin, kun tie ei ole ollut kovaa. Porotiellä, jonka lumi\ntavallisesti on löysää, ei auta jäljessä juokseminen. Lappalainen on\nsen tähden keksinyt edullisen keinon, hän näet vähäksi aikaa köyttää\nporon kiinni tai käyttää hyväkseen aikaa, jolloin sitä syötetään, ja\npainiskelee toveriensa kanssa lumessa. Miehet ja naiset, miten vaan\nsattuu, tuuppivat toisiansa kumoon, Tien ollen tukossa pyryn jälkeen,\nmatkamme kesti pimeään asti. Ei yksikään seuralaisistamme ollut käynyt\nPaatsjoen nykyisessä paikassa. Tämä kylä oli näet joku aika sitten\nmuutettu pois entisestä paikastaan. Nimismies Ekdahl tosin oli siellä\nkäynyt, mutta miten saattoikaan kohtuudella vaatia, että hänen, joka\noli kulkenut sen läpi, lähemmin panematta huomioonsa kylän asemaa, nyt\npaluumatkalla piti se muistaa. Tähän kyytimiehemme kuitenkin luottivat,\nja yllä mainittu akka sanoi moneen kertaan, kun eksyimme: \"Hyi, hyi! On\nollut kylässä eikä toista kertaa osaa sinne takaisin!\" Ajettuamme\njonkun peninkulman harhaan, osaksi vanhaa tolaa, osaksi ilman\nsellaista, ja kun moni tällä ajalla oli ehtinyt muistella kuulleensa,\nettä kylä entisestä paikasta oli siirretty siihen tai siihen suuntaan,\nsatuimme viimein tolalle, joka onneksi johti meidät kylään. Kun siellä\ntuli tunnetuksi, että olimme sitä etsineet, kaikki ahdistivat Paavalia\n(Ekdahlia) nauraen hänellä pahanpäiväisesti, kun ei kylää löytänyt,\nvaikka kerran ennen oli siinä käynyt. Minä puolestani en suinkaan\npitänyt asiaa kummallisena, omituisempaa minusta oli, kun vaadittiin,\nettä oudon henkilön, joka matkallaan Kuolaan ensi kerran oli kulkenut\nkylän läpi, paluumatkalla olisi pitänyt muistaa, missä kylä sijaitsi.\n\n\nMatka Paatsjoelta Näytämöön.\n\n(50 virst.)\n\nTämä matka oli yleensä edellisten kaltainen, lukuunottamatta tuntureja,\njotka nyt olivat pienemmät. Kun edellisenä päivänä oli satanut lunta,\ntie taas oli enimmäkseen ummessa; saavuimmekin vasta myöhään illalla\nperille. Näytämö (Näätäjoki) on viimeinen venäläinen lappalaiskylä, ja\ntästä alkaa norjalainen alue, joka, luonnottomasti kyllä, ulottuu aina\nVenäjän alueeseen asti sulkien Suomen lappalaiset erilleen Jäämerestä,\njonne kuitenkin kaikki heidän kauppansa liikkuu. Kun lappalaisten on\nmahdoton Pohjanmaalta noutaa tarvetavaroitaan, ja kun lisäksi lienee\nkielletty käymästä kauppaa muukalaisen kanssa, en tiedä, miten Suomen\nlappalainen oikeastaan saisi sellaisia tarvetavaroita kuin jauhot,\nsuolat y.m. nykyään ovat, jos hän tarkoin noudattaisi asetuksia. Hänen\non pakko rikkoa ne. Tämän seudun kautta Suomi mukavimmin pääsisi\nyhteyteen meren kanssa, ja jos niin olisi asian laita, syntyisi tähän\nhelposti suomalais-lappalainen kauppala. Tänne Inarin vedet j.n.e.\nRajaa määrättäessä sanotaan norjalaisen rajaherran lahjomisella saaneen\nhyvän maakaistaleen. Venäläisen herran kerrotaan saaneen viisi mustaa\nrevonnahkaa ja joka merimiehen saaneen hopearuplan.\n\n_Venäjän-lappalaisen puku_. Naisten päähine on kuten\nVenäjän-Karjalassa; siinä on paljo koristeita ja ylhäällä viuhkan\ntavoin esiinpistävä kampa. Hame, röijy, kehto, kangat [sana on\ntällaisenaan ruotsinkielisessä alkukirj:ssa], korvarenkaat. Hameet\nraitavat, punaiset; vyö.\n\nLattiat pestyt. Tukkimetsää useimmissa paikoin -- leveitä, yhdestä\nainoasta puusta tehtyjä pöytiä. Liha muutamissa paikoin tympeätä (verta\njuoksuttamatta teurastettua). -- Kala on Venäjän lappalaisella\npaastoruokanakin. Muutamat tekevät kuitenkin poikkeuksen. -- Pappi:\nJumala antakoon syntinne anteeksi! -- Tupakansavu karkoitettiin\nkatajanoksilla. Syy: kaikki on saastaista, mikä lähtee ihmisestä ulos.\n--- Naiset tavallisesti kauniita, punaposkisia -- puhtaat paidat --\npunaiset myssyt. -- Värttinä -- jännesäikeitä -- miehillä jaarat,\njoissa paljo heiniä, usein ilman sukkia, ylettyvät lonkkain\nyläpuolelle. Paita, poromekko, kintaat.\n\n\nNäytämöstä Näytämönjoen rannalle Ekdahlin virkataloon.\n\n(3 penink.)\n\nMatkaa kesti iltaan asti huonon kelin vuoksi. Asunto Ekdahlilla, muuan\npaja ilman pöytää tai penkkiä. Kahvia, viinaa y.m. ei ollut, tuskin\nleipää; lihaa joka ateriaksi kolmasti päivässä. Halot joka päivä\nnoudettavat metsästä. Tsaajua. Sokeripöytä lapsille, jotka\nnuoleskelivat. [Lause kuuluu alkuaan: \"Sokerbord för barnen, som\nslickade\".] Leivonta. Rasvaa lihan kastikkeena. Ydintä. Tupakkaa,\nVirginian lehtiä. Vesinuuska. Kauppapaikkoja lähellä Ekdahlin\nvirkataloa: Vesisaari, Mårtensnäs, Vardöe, Karlsbotten, Byggöen,\nGullholen y.m. Vesisaaressa yhdeksän kauppiasta ja niistä muutamat\noikein rikkaita. Pian tästä paikasta paisunee melkoinen kaupunki, sillä\nkuuluu jo olevan monta muhkeata taloa, ja uusia yhä on kohoamassa.\nVarakkaammat polttavat puita, köyhemmät turvetta, jota on paksuin,\nkerroksin Nordkapin niemen itäpuolella. Meren rannalla lappalaiset\nasuvat puoleksi maanpäällisissä, puoleksi maanalaisissa majoissa,\njoissa on ikkunat katossa. Siellä navetatkin maanalaiset. On useita\nsalakäytäviä sellaisiin aittoihin y.m. Norjalaiset sanovat Inarin\nasukkaita \"Injager\"-suomalaisiksi, myöskin kveeneiksi. Porolappalaisten\nrikkaus: 6-10 tuhanteen poroon. \"Miten porosi ovat voineet tänä\nvuonna?\" -- \"Varsin hyvin.\" -- \"Eikö edes vasikoita ole mennyt\nhukkaan?\" -- \"Eipä pahasti, ainoastaan noin 500.\" Sellaisia porolaumoja\nseuraavat sudet alituisesti. Joka yö suistuu poro niiden petojen\nsuuhun. Lentelevät korpit seuraavana aamuna ilmaisevat surman\ntapahtuneen, ja silloin lappalainen lähtee ottamaan pois, mitä sudet\neivät ole voineet syödä, ja käyttää sen itse ruuaksi. Muuan\nporolappalainen oli kehunut, että susi oli teurastanut hänelle koko\ntalven ajan, niin ettei hänen itse ollut tarvinnut nähdä vaivaa.\n\nKäärmeitä ei ole pohjoispuolella Sompiotunturia, kurkia ei Inaria\npohjoisempana; variksia on Kuolassa ja Reisivuomassa (Byggefjorden),\nharakkoja ei Inaria pohjoisempana. Lappalainen sanoo kaikkia suuria\njokia Tenoksi esim. Paatsjokea.\n\n\nNaytämönjoelta Inarin kirkolle.\n\n(15 penink.)\n\nTurhaan olin toivonut pääseväni Utsjoelle, minne oli 13 peninkulmaa.\nPaljo lunta. Ekdahlin veli 1/2 viikkoa [sitten lähtenyt] suoloja\nnoutamaan merenrannalta. Puolessatoista vuorokaudessa 3 peninkulmaa. --\nEnsin 10 peninkulmaa Inarinjärvelle ja sieltä järven jäätä pitkin ja\nmuutamien niemien poikki pääsiäisaikaan kirkolle. Inari on kylä, johon\nkuuluu 60 majaa; näissä ei asu ketään paitsi kokoontumisaikoina. -- Ohu\nvaski, paksuvaski, paksu kun patonen vaski, kasarivasken paksuus.\nMerimateen maksa, kuivan kuusen oksa. [Tämä ja edell. lause suomeksi\nmuistoon kirjoitettu.]\n\nInarissa Sammutvaara ja Sammvutjärvi.\n\nMuuan lappalainen, sodankyläläinen ja torniolainen (Ahon Junni) ja pari\nnorjalaista jäivät Huippuvuorille talveksi. Söivät karhuja, palvatuita\nmursunnahkoja [nämä kaksi sanaa suomeksi muistoon kirjoitettu],\nlintuja. Yksi heistä, Laurin Lassi Sodankylästä, valittiin isännäksi.\nAinoastaan lappalainen kuoli.\n\n_Rovaniemi_ s.o. Paloniemi: _rova_ = palo. -- Ukonsaaressa ja\nUkonvaaralla Inarinjärvessä sanotaan \"ukkojen\" ennen muinoin pitäneen\npakanallista jumalanpalvelusta. Akuvaara Inarinjärven ja Ukonjärven\nvälillä; siellä naiset pitivät jumalanpalvelusta.\n\nLaurukainen oli kerran vihollisen oppaana ja sanoi: tuolla on varakas\npaikka; kun alan juosta päresoihtu kädessä, rientäkää silloin jälkeeni.\nHän tuli jyrkälle ylängölle, viskasi alas soihdun, vihollinen perässä;\nopas meni aamulla katsomaan ja huomasi kaikki kuolleiksi. -- Sodankylän\n[tästä tämän kappaleen loppuun alkuaan suomeksi] lukkari kettuja pyysi,\nteki ihmisen, sitä kumarteli. Sai ketun, lähti kotian, huuto jälestä:\nPaavo, elä mene, jo tääll' on toinen. Vei kettunsa aventoon, p--nsi\npäälle, poltti J:lan kuvansa. Lapinvaimot säikähyksissään menevät\nmielettömiksi, rupeavat aivastamaan ja sitte tulevat entiselleen.\nUtsojoki. Yksi akka suen sai, lenti sitte riekko (metsänkana), siitä\nsäikähti, juoksi, juoksi, luuli suen itsiänsä ajavan, siksi kun repi\nnahkan pieniksi palasiksi. --\n\n8 päivää sangen hauskaa Ekdahlin luona. Eväitä mukaani. Ja yhtä paljo\ntaisi ruokavaroja jäädä jäljelle, niin sanoi kyyti-lappalainen.\nKyytirahat. Puolet Inariin vievää tietä lampia; soita ei kuulu olevan.\nSitarin pirtissä olimme yötä. Poroja syötetään neljännestunti aina 2:n\ntai 3:n peninkulman matkan jälkeen. Lappalainen tuntee syöttöpaikat\nyhtä hyvin kuin poro. Kalastaja-lappalaisten mökkejä. Talviasuntoja\nerityisesti metsässä. Kesäpaikkoja usein saarissa, järvien rannoilla\ny.m. Aitat rakennettu neljälle patsaalle ahmojen takia. Ovi niissä on\nniin pieni ja matala, että täytyy ryömiä sisälle. Köyhillä ei usein\ntalvella ole kalaa, eikä edes lihaa, sillä useimmiten heillä on\nlainatut porot. Lampaita on 10, 15-20; ne syövät heiniä ja\nporonjäkäliä. Lihaa hankitaan porolappalaisilta, ja se on kallista\nrahalla ostaa, vaaditaan 2-3 hopearuplaa porohärästä. Viinalla saa\nhelpommin, porohärkä kannusta. -- Hame sarkaa, harmaa, vihreä, sininen.\nKaulukseen ommeltu kaksi pituuden suuntaista, tuuman tai puolen\nlevyistä, keltaista tai sinistä liuskaletta. Monta poikki-liuskaletta\nniiden välillä ja toisia hihan liitekohdassa, hihoista kaulukseen ja\nselkäsaumaan, pitkin selkää puolentoista korttelin pituinen kaistale,\nrinta-aukon reunoilla, ranteen ja helmojen kohdalla. Sen yllä petska.\nParaat tehdään vuoden vanhojen, huonommat vanhempien porojen nahoista,\njotka karvataan lepänkuorilla. Vyössä on soljet tai napit ja suuri\npuukko. Jalkineet. Naisten myssyt katkaistun särmäkartion muotoiset ja\nkengänkoron tavoin eteenpäin kallistuvat. \"Sarvipäitä.\" Sarven sisässä\npuukehä. Malli taitaa todella olla otettu poron sarvista. Pääjärven\nseudulla käytettiin kahta pientä sarvea otsassa. Kirkossa-käynti.\nLehmänkellolla soitetaan ihmisiä aamu- ja iltarukoukseen erityiseen\nrukoushuoneeseen. \"Onko se rikas?\" -- \"On se kyllä raharikas, vaan\nporoja ei ole.\" [Kysymys kuten vastauskin suomeksi muistiinpantu.] Eroa\npetskojen välillä Venäjän ja Suomen puolella. Muutamilla keikareilla\noli huivi puoleksi levitettynä hartioille. Miesten lakit ylhäältä\nneliskulmaiset ja eriväriset. -- Neljät suuret \"markkinat\", joulun,\nkäräjäin (Matinpäivän), pääsiäisen aikana sekä kaksi viikkoa\njuhannuksen jälkeen, jolloin palataan mereltä, jos kohta muutamat ovat\njo aikaisemmin palanneet. Merelle lähtee suuri osa ollen palkkalaisina\nkalastuspaikoilla. Kyrön kylän väki oli puettu aliseudun tapaan. Jos\nkohta lappalaiset yleisesti puhuvat suomea, he eivät osaa panna\nsanoihin oikeata korkoa. Heti erotti Kyrön asukkaan puheesta.\nKieltämättä Inarin väestöllä olisi suurempi hyöty lapinkielisestä\njumalanpalveluksesta. Mutta sen vuoksi, ettei yksi tahdo nähdä vaivaa\noppia lapinkieltä, täytyy kaikkien oppia suomea. Toisin on laita\nNorjassa. Utsjoen lappalaiset kuuluvat puhuvan parempaa suomea. Lukkari\ntoimitti jumalanpalveluksen. Muuan nelivuotias poika, joka seisoi minun\nedessäni olevassa penkissä, lyykisti polviaan joka kerta kun Jeesusta\nmainittiin. Ei näkynyt ainoatakaan juopunutta tai edes liikutettua,\nvaikka viinaa sanottiin olevan. Oltiin närkästyneitä Stenbäckille\nsiitä, että kovisteli juoppouden harjoittajia. -- \"Mistä tieät\npäivänpuolella?\" \"Maailmasta\". Luppaa (naavaa) porolle. Sompion tuolla\npuolen vähä lunta, Sodankylän puolella kahta paksummalta, -- \"Kun\nhiihti, ei perkele viti rikkautunut.\" Ensimäinen kuusi Ivalojoen\nrannalla ja sitten Sompion tienoilla. Nuotio: \"perkka\" hirsien välillä.\n-- \"Ken ennen on viien sylisiä nuotioita nähnyt.\" Poronpyynti\nSompiossa. Sudenjälkiä. Psi, psi porolle. Tiedä (tiedrä) Inarissa;\ntullekhan Sodankylässä. Lappalaisia murteita. Kyyti Inarista;\nlampaanjuusto, petsäliemi. Lihaliemi, jota söin yhdessä lukkarin veljen\nkanssa Inarissa. Influentsa. _Juovua_ porosta. _Ihollaan laskea_\nsanotaan nuotiosta. Lyijykynällä piirustetut kuvat Inarin ja Korvan\nvälillä olevien saunojen seinillä. Kenkäheinät, niiden tuottama vaiva,\npuolet kesää. Joku vuosi sitten oli kuuromykkä kenraali matkustanut\nLapinmaan kautta. -- Karhuksi mies metsään ruoan puutteessa talveksi\nmäni. -- _Nuotion alku_. Yksi laiska poisajettiin halkotulelta,\nkaatuneita honkia löysi, nosti päällityksin, pisti tulen rakoon. Nousun\nniemi Sallassa. Nouse pois nokinen poika j.n.e. [Sanoista: Karhuksi\nmies j.n.e. tähän asti suomeksi muistiinpantu.] Pororuttoa Sallassa ja\nympäristössä. _Pankka; hihna_, ohja; _vuottaraippa_, vetonuora;\n_käsäys_, kaulapaita; _ahkio_, pulkka; _suopunki_, silmukka, jolla poro\npyydetään kiinni. Porokelkat. \"Peuranpyyntö\" Sallassa; \"se on mettäsä\"\ns.o. peuroja pyytämässä. [Sanasta \"Pankka\" tähän asti suomeksi\nmuistiinpantu.] Karjarutto v. 1834 kesällä, jolloin poroja, lehmiä,\nhevosia ja lampaita kuoli. Hirvaksen [? Hirvaan] ja Nuottajärven\nlappalaiset muuttavat talveksi yhteen asumaan, 20 kattilakuntaa.\nSuonikylä, Akkala, Maaselkä. Kemijärvessä keväällä v. 1837 vaimo\nkuolleista virkonut, sanonut: \"Ei sitä pitäis olkileipää pöhkelöksi\nnimittää ja muilla nimillä haukkua, J:lan antama sekin on. Vielä tulee\nvuosia ja tänäkin vuonna, vaan ei silloin ole syöpiä.\" Sitte kuoli\nuudelleen. -- Ikimieli Lapp. Venäläisten käsistä aittaan pakeni.\n\"Tule'pa alas!\" -- \"Jo tulenki\", miehen rungon laatinut, sen visko;\nVenäl. tappamaan. Hän itse samassa suksilla pois pakoon. -- Christopher\nKuolan linnan piiritti. Aina hevosensa yli kaivoksen hypällytti. Viimen\nseinän alta sai päänsä sisään, sieltä akka rautalakin läpi nuolen\nlaski. -- \"Jos noita olis vähemmin lapsia, paljo enemmin tekisivät, nyt\naika toruessa mänöö.\" [Sanoista: \"Ei sitä pitäisi j.n.e.\" tähän asti\nsuomeksi muistiinpantu.] -- Viirejä ei ole Karjalassa eikä Lapissa.\nSaunoja ei ole lappalaisilla. \"Niin myö täällä eläisimmä kun kuninkaat\nheitä suhteen, kun vuoet tulisi\", sanoi eräs Venäjän karjalainen.\n\nInarin lappalainen syö pääasiallisesti yhden kerran päivässä, nimittäin\nillalla, mutta silloin koko vahvasti; sitten myös seuraavana aamuna,\njos nimittäin jotain ilta-ateriasta on jäänyt jäljelle, muuten on\nilman. Kuusamossa ja Karjalassa taas syödään neljästi päivässä.\n\n\n\n\n46.\n\nViisi päivää Venäjän Lapissa.1\n\n\n[Otettu lehdestä \"Kanava, Sanansaattaja Viipurista\", v. 1847, 51 n:o.\nTämä matkakuvaus, jos kohta suureksi osaksi kertoo samaa kuin edellinen\nmatkakertomus, on kuitenkin liitetty tähän, koska on Lönnrotin\nalkuperäisiä suomenkielisiä kirjoituksia ja edellistä ehyempi ja\nsujuvampi.]\n\nLapinmaassa harvat meikäläiset kulkevat, vielä harvemmat Kuolassa.\nAlanimitettyä on asiansa vaatinut jo kahdestikin niillä seuduilla\nkäymään, ensimäisen kerran Vienan meren rannoitse Kantalahteen, sieltä\nKuolan kaupunkiin ja Inarin kirkolle, toisen kerran perin vastahakaan\nInarista Kuolaan j.n.e. Kumpainenkin matkustus tapahtui talvis aikana,\neikä niitä teitä kesällä hyväisesti kuleta'kaan. Talvella sitä vastoin\novat kyllä hauskat ja hupasat kulkea, peräti toisin, kuin ennen Lapissa\nkäytyäni ajattelin. Ihmiset Lapissa ovat hyväntahtoiset, raittiit ja\niloiset, peurat juoksevat ilman perkeleittä ja ruoskatta, pakkaset\neivät ole paljo kovemmat kuin meilläkin, jota vastoin vaate varustus on\npaljo lämpimämpi, ettei kyllä kenenkään tarvitse vilua kärsiä enemmän,\nkuin muuallakin vielä paljo Suomeakin eteläisemmissä maissa.\n\nMainituista Lapin matkoistani nyt en huoli kertoa kuin jonkun osan,\nnimittäin Kuolasta Norjan Lapin rajoille, etten liialla lorulla\nmenettäisi turhaan omaa ja lukian aikaa. Muutamia päiviä ennen\ntapahtuvaa lähtöäni Kuolasta tuli sinne Suomen-alaisen Lapin silloinen\nnimismies, Paul Ekdahl, joka oli minulle varsin otollinen sattuma,\nkoska hänestä sain hyvän matkatoverin, jonka seurassa kulin aina Inarin\nLapin rajoille. Kun hän oli asiansa suorittanut, piti meidän lähteä\nmatkalle samain Lappalaisten kanssa, jotka olivat häntä Kuolaan\ntuoneet. Ne olivat Muotkan kylästä, johon luetaan kahdeksan penikuormaa\nKuolasta. Aamulla varhain piti lähdettämän -- niin oli suostuttu\nlappalaisten ja meidän välillä -- mutta jo varhemmin olivat\nsaattomiehemme päässeet viinan makuun ettei heitä saatu koskaan\nyhtaikaa kokoon. Välistä kyllä saimma heitä kolmin neljin käsiimme,\nmutta toisia hakiessa katoisivat entisetkin. Viimein päätimmä antaa\nlappalaisten ryyppiä rauhassa ja vasta aamulla jälkeen lähteä, koska\nemme sinä päivänä kuitenkaan olisi enää Muotkaan ennättäneet. Toinen\nsyy tähän päätökseen oli pelkomme, että saattajat viinapäissänsä\nmilteivät hukuttaisi itsiänsä ja meitä Kuolajokeen, sillä kaupungin\nlikellä on joki koskinen, ja vielä puolen penikuormaa ylempänäkin,\njosta tie kulkee sen poikki, niin virtasa että välistä ajavat\nsisäänkin. Peurat vietiin siis yöksi metsään ja Lappalaisia\nvaroitettiin kovasti ne aamulla varhain sieltä jällensä noutamaan ja\nitsensäkin kokoutumaan ennenkun viina olisi saanut heitä minnekään\neksytetyksi.\n\nYön levättyämme lähetimmä varhain aamulla jälestä muutaman saltakan eli\nsotamiehen Lappalaisia majapaikoistansa keräämään. Tiiman paikoilla\nviivyttyänsä tuli hän ypö yksinään takaisin ja sanoi ei voivansa saada\nLappalaisia kokoon koska jo taas olivat humaltumassa, toiset jo\nhyvästikin humaltuneet. Sanansa todisti puoliksi sillä, että itsekin\noli saanut päänsä täyden. Laitoimma siis toisia hakioita, joiden avulla\nviimeinkin saimma Lappalaiset kello 9:n ajaksi kokoon, monen jo\nkylläkin hoipertavaisilla jaloilla.\n\nAivan lähtöjalkeella saanemma luvan ennen matkalle jouduttua muutaman\nsanan hyvästi-jättäisiksi Kuolasta virkkoa. Se on pieni, isomman Hämeen\nkylän kokoinen kaupunki ei kaukana Jäämeren rannalta. Taloja siinä\nluetaan olevan 136, mutta nekin eivät ole rakennukseltaan paljo Hämeen\ntaloja suuremmat. Asukasten luku sanottiin olevan puolen-kahdeksatta\nsadan paikoilla. Paras elatuskeinonsa on kalastus ja Lapinkauppa,\nmuutamilla käsityö. Lappalaisia elää usiammissa kylissä ympärillä,\nnimittäin Muotkassa, 8 penikuormaa länteenpäin; Petsamossa, Paatsjoessa\nja Näytämössä, vielä etempänä länne alla; Nuottajärvessä, Suonikylässä\nja Hirvaskylässä, eteläänpäin niistä ennen nimitetyistä; Kiltinassa\nKuolanlahden rannalla 3 penikuormaa koillista ilmaa kaupungista;\nMaaselässä, 7 penikuormaa eteläänpäin ja muissa. Kaikista näistä\nVenäjän Lappiin kuuluvista kylistä matkustavat Lappalaiset kolme eli\nneljä kertaa talvessa Kuolaan, kaupaksi vieden sinne peuran lihaa,\ntaljoja, sarvia, koipia, koipikenkiä, lapinturkkia eli peskiä, lintuja,\nrevon ja majavan nahkoja, majavanhajua ja kaikkia, mitä heillä löytyy.\nKoko kyläjäs, taikka tarkemmin sanoen mies eli pari kustakin perehestä\nlaittauvat yhteen matkuehen, sillä teiden vuoksi, jotka tavallisesti\novat ummessa, on parempi matkuessa kulkea kuin yksitellen. Umpitietä\nastuessa uupuu peura, ellei saa toista vuorostansa edellä kulkemaan.\nJos tavaroita riittää siksi, niin on kullakin miehellä kymmenkuntaa\npeuraa hallittavana. Ensimmäisen reessä eli pulkassa istuu itse, ja\ntoiset, kukin hihnasta edellisensä rekeen sidottuna, seuraavat peräkkää\nkuormarekilöitä eli ahkioita vetäen. Kymmentä sillä tavoin toisihinsa\nkiinnitettyä peuraa ahkionensa sanotaan raidoksi.\n\nPäästyänsä perille eroaa kukin ennen tuttuun majataloonsa ja antaa\ntuliaisiksi majan isännälle jonkun revonnahkan taikka muun pienemmän\nlahjuksen. Isäntä taasen puoleltansa syöttää, juottaa ja apattaa\nLappalaista yltäkylläisesti, sen saadun lahjan hyvästä, ken\nvasta saatavan toivossa, ken kauppansa parantamiseksi, ken\nhyväntahtoisuudesta eli muusta syystä. Koko olo aikansa juotetaan\nLappalaista niin majapaikassansa, kuin muuallakin missä liikkuu,\nodottaessa että hän jollain tavalla palkitsisi suuhunsa tungetun\nviinan, jonka toinen älynsä ja kunniansa osoitukseksi tavallisesti\ntekeekin, jos ei sillä kerralla, niin toiste käydessänsä. Vielä lähtö\nevääksikin pannaan Lappalaiselle majapaikastansa viinanassakka mukaan,\njolla paluu matkansa ajan ja muutaman päivän kotiinkin tultuansa\npitkittää Kuolassa aletun viina juhlansa.\n\n\nKuolasta Muotkaan.\n\nHeti Lappalaisten koottua istuimma pulkkihin ja läksimmä matkalle.\nEnimmät peuransa ja pulkkansa olivat Lappalaisilla metsässä kolmen\nneljänneksen päässä, jonne asti minulle piti kaupungista pulkka\nlainata. Se sovistui niin teräpohjainen ja vapera, että töin tuskin\npääsin perille, koko matkan käsillä ja jaloilla ulkona pulkasta\nvaroessani, ettei pääsisi kumoon. Sitte sain vähä vakavamman, mutta\nsenkin selkälaudattoman. Pahapa on istua kärryissäkin, joissa ei ole\nmitään tuetta selkää vastaan, mutta semmoisessa pulkassa ajaminen on\nkahta katkerampi sentähden, että siinä täytyy pitää jalat suorana\npitkin pohjalautaa, jolla istutaankin. Mutta ollaan päivä onnettakin,\nja yöksi tiesimmä mekin vaivamme loppuvan, joka vahvisti\nkärsiväisyyttäinme. Nassakat myös, joita melkein yhtenään pidettiin\nkäsillä, saattoivat ruumiin noriammaksi ja jäsenet notkiammiksi.\n\nJoka Lappalaiselle oli porvaristansa matka evääksi annettu kannun eli\nkahden vetävä viinanassakka, joista jonkun virstan ajettua\npulputtelivat omaan suuhunsa ja pakkasivat meillenkin koko matkan ajan.\nEnsimäisistä tarjouksista pääsin sillä, että sanoin en saattavani\nnassakan suusta ryypätä, ellei heillä olisi jotain sarkkaa, jota heillä\nei ollut. Mutta pianpa keksivät keinon siihenki: peuran kaulasta\notettiin tiuku, jota sitte pidettiin sarkan asemesta, ja josta minunkin\nkun kerran saivat maistaneeksi, piti maistaa joka kerta heidän\nitsensäkin ryypätessä. Vähintäin kaksikymmentä kertaa piti näillä\nkahdeksalla penikuormalla käyttää tätä tiukua suuhuni. Koin kyllä\nvälistä vastustaa silläkin, että itseni jo entisistä maistumista\njalattomana olevan, mutta mitästä se autti, kun Lappalaiset vakasivat\nminun terveenä Muotkaan saattavansa, vaikk'en pääsisi paikasta\nliikkumaan omin voimini. Vahingosta ja loukkauksista varjeltuna\ntulimmakin illalla kello 10 aikana Muotkaan, kömpeimmä taloon, johon\nmeitä neuvottiin, ja nakkausimma nukkumaan. Vuodetta Lapissa harvoin\nlaitetaan vieraallekaan, vaan kukin könttäytyy tavallisesti täydessä\npuvussaan penkille eli lattialle, mihin sattuu.\n\n\nPäivä Muotkassa.\n\nAamulla herättyämme keitimmä ensityöksi teetä ja kutsuimma Lappalaiset\nmyös juomaan. Oli meillä hyviä korppujakin, mutta ne eivät kelvanneet\nLappalaisille, kun pelkäsivät niitä maidolla leivotuksi, jota nyt\npaaston aikana ei saisi maistaa. Sokerista myös hokivat kuulleensa,\nsitä tehtäissänsä verellä puhdistettavan, jonka tähden eivät huolineet\nsiitäkään, vaan joivat kuuman teen siltänsä ryyppyjen väliin, joita\nvielä eileisistä nassakoista saatiin. Mielemme teki nyt lähteä\nseuraavalle taipaleelle, mutta Lappalaiset päättivät heti, silitä ei\nvirkkamistakaan olevan, ennenkun saivat viinansa viimeiseen tilkkaan\nasti loppuun, ja siihen päätökseen piti meidän tyytyä. Nyt alettiin\nmeitä kutsua juominkiin talo talolta, jota tehtiin myöhään iltaan.\nKyllä kolmekin kertaa kävimmä joka talon sinä päivänä; onneksemme niitä\nei kuitenkaan ollut usiampaa kuin yksitoista koko kylässä. Mihin vaan\npäänsä pisti, kuului yhtäläinen rähinä vastaan. Miehet, vaimot, pojat,\ntyttäret, kaikki auttoivat yksin tuumin nassakoita tyhjiksi. Muutamassa\ntuvassa näin nuoren, näöltänsä kauniin tytön telmivän pitkänään\npenkillä vaahti ulkona suusta. Kaksi miehenpuolta pitivät häntä\npaikallaan, koska pelkäsivät, että jos olisi liikkeelle päässyt, miltei\nolisi loukannut itsiänsä eli muita. \"Tämän olemina\", sanoivat he,\n\"juuri sitä varten näin raivohon juottaneet, että saisitta nauraa.\"\nMutta vähänpä siinä mieli nauramaan teki. Toisessa tuvassa tapasimma\nkymmenvuotisen pojan niin viinalta voitettuna, ettei omin voimin\nkyennyt värjähtämäänkään; muita emme nähneet juuri pahoin päihtyneenä.\nKysyttyäni muutamalta Lappalaiselta, mikseivät ennemmin säästäneet\ntoisiksikin ajoiksi viinaansa, sain vastaukseksi: \"viina on pahaa\nainetta ja pahasta pitää sen parempi mitä pikemmin loppu tekemän\".\nOnneksemme saivatkin vielä samana päivänä lopun siitä, ettei\nseuraavaksi aamuksi jäänyt kun korttelin verta kaikkinansa, josta ei\njokainen olisi päänparannusryyppyäkään saanut, ellemme olisi lisäksi\nantaneet, mitä omassa nassakassamme vielä löytyi.\n\nAsian mukaisesti olemma nyt kertoneet, mitenkä Lappalaiset Kuolassa,\nmatkalla ja yhden päivän kotonansa elivät. Siitä ei kuitenkaan pidä\nheitä isoiksi juomareiksi päättää. Moni, jota ei olla iässänsä\nhumalassa nähty, kuluttaa ehkä kymmenen sen verran väkeviä juomia\nvuodessa, kun Lappalainen, joka tavallisesti monena kuukautena ei\nmaista märkääkään. Itsemme alin-omati moninaisten nautintoin orjana\nohessa suokame Lappalaisellenkin joku kerta vuodessa jotain muutosta\nelämänsä yksi muotoisuudessa. Myrskyjen jälestä kiitetään tyyntä, ja\nvasta taudin jälestä saapi terveys oikian arvon; niin myös Lappalainen\npohmelosta selvittyänsä suostuu sitä paremmin kotoiseen yksinäisyytensä\nja aina yhdennäköisiin kinoksiinsa.\n\n\nMuotkasta Petsamoon.\n\nMuotkasta saimma muutaman Kuolalaisen emännän, joka päivää ennen meitä\noli sinne tullut, yhteen matkaan kanssamme Petsamoon, johon sanottiin\nolevan puolenkahdeksatta penikuormaa. Vaimonpuolella oli oma katettu\npulkkansa, jossa peitetten ja polstarien varassa kulki kyllä sievästi.\nMuuten Lappalaiset ei sitä paljo kiitelleet, sillä katetusta pulkasta\non heillä erityönsä varoessa, ettei kaatuisi; avonaisessa tulee\nvähänkään tottunut matkustaja heidän avuttansa toimeen. Vielä pitää\nsemmoisen katetun pulkan perään toinen peura hihnasta sitoa, joka\npidättäisi sitä mäissä luistamasta. \"Näin meitä täällä vaivataan --\nsanoivat Lappalaiset -- kulettamaan herrojamme, ja mitä muita roistoja\nmonikin heistä usein lienee, ilman maksotta; mutta kun teidän maasta\neli Norjasta joku tulee, niin maksaa hän rehellisesti saattopalkan ja\najaa ihmisten tavalla avonaisessa pulkassa.\" Pieni vartaloinen,\nkuudentoista vuoden vanha poika läksi myös matkaamme Petsamosta\nmorsianta itsellensä katsomaan. Pilkkailivat häntä toiset ja arvelivat,\nkun olisi Kuolalaista vaimonpuolta kylässä puhutellut, niin ehkä olisi\nsiitä morsiamen saanut ja molemmat taitaneet Muotkaan jäädä. Vielä\nlisäksi läksi muutamia miehiä asian alkain kylässä käymään, jolla\ntavalla matkuehen keräytyi kolmattakymmentä peuraa. Toinen puoli tästä\nluvusta kuitenki juoksi tyhjillään, sillä pitemmille matkoille\nLappalainen ei lähde varapeuroitta, jotka, jos väsyisivät, toiset\ntaidetaan valjaisin pistää ja tavallisesti pistetään jo ennenkin.\n\nMatkamme tähän asti oli kulkenut enimmäksi osaksi harvapuisessa\nmetsikössä, mutta nyt tuli autioita tuntureita, joilla ei nähnyt muuta\nkun siliän hangen ja hyvin harvassa siellä täällä jonkun\nvaivaiskasvuisen tunturikoivun. Semmoisia koivuja ynnä petäjiä kasvaa\nLapinmaan pohjoisemmissakin äärissä, joissa kuusta taikka muita meillä\ntavallisia puita ei nähdä.\n\nIllalla myöhään tulimma Petsamoon, joka samate kuin Muotka ja muutkin\nLapin kylät oli harvaan petäjikköön asetettu yhdeksällä eri\nperekunnalla ja tuvalla.\n\n\nPetsamosta Paatsjokeen.\n\nYön levättyämme läksimmä seuraavana aamuna kuuden penikuorman\ntaipaleelle Paatsjokeen. Matkuehen pantiin kahdenkymmenen peuran\npaikoilla, joista enimmät juoksivat joutilasna. Edellisinä päivinä oli\nollut lauhkiampi ilma, vaan nyt oli luja pakkanen. Lämmintä saadaksensa\ntelmäsivät Lappalaiset syöttöpaikoissa välillänsä ja meidän kanssamme,\npukkasivat ja väännältivät, kenen saivat, lumeen, Tämä olikin varsin\nhyvä keino, joka pian saattoi ruumiin lämpimäksi. Meidän tavallisilla\ntalviteillämme saattaa re'en jälessä astua eli juosta ruumiinsa\nlämpimäksi, mutta Lapissa se ei käy laatuun, jossa tiet ovat pehmiät ja\nupottavat syvään. Oli eräs nuori vaimonpuolikin matkassa, joka\nvarsinkin mahtoi lämpimänsä saada, sillä tuskin ennätti jaloilleen\nnousta, kun jo taas pukattiin lumeen. Eikä Ekdahlin ja itsenikään juuri\ntullut sääli häntä, koska väliajat jätkytteli meidän tupakin\npolttamista, joka oli hänelle outo näkö, kun Lappalaiset täällä eivät\nruukkaa tupakkia.\n\nKelin kehnouden tähden, koska entistä jälkeä harvassa paikassa näkyi,\nviivyimmä pimiään iltaan matkalla. Eikä olisi se mitään haitannut,\nmutta pahempi oli se asia, kun saattajistamme ei kukaan ollut ennen\nkäynyt Paatsjoen kylässä sillä paikalla, missä se nykyään seisoi. Kylä\noli nimittäin syystalvesta tullut muutetuksi uuteen, parempaan\njäkäläpaikkaan. Koko seurastamme oli ainoastansa Ekdahli Kuolaan\nmennessä käynyt paikalla, mutta taisiko sitä odottaakaan, että hän joka\nei ennen siitä ollut näillä tienoilla kulkenut, piti paikan löytämään,\nsemminkin iltapimiässä? Sitä olivat Lappalaiset kuitenkin odottaneet ja\ntekivät nyt aika lailla pilkkaa hänestä, kun ei ollut muita viisaampi.\n\"Hyi! on kerran kylässä käynyt ja ei löydä toiste sinne\", kuuluivat\nsanat usiammanki suusta. Pari tiimaa sinne tänne ajeltuamme tulimma tok\nviimein verekselle tolalle eli peuratielle, joka suureksi iloksi vei\nmeidät kylään. Vielä kylässäkin nauroivat Lappalaiset Paavali paralle,\nkun oli heitä ristin rastin iltakauden metsässä kulettanut. Paavaliksi\nkutsuivat Ekdahlia ristintänimestänsä. Omaa typeryyttänsä, kun kylästä\ntietämättä kuitenkin läksivät saattomiehiksi, eivät ollenkaan katsoneet\nnaurun asiaksi. Niin meistäkin moni usein nauraa toiselle siinä, jossa\nkyllä saisi itsellensä nauraa.\n\n\nPaatsjoesta Näytämöön.\n\nKulkumme tällä viisi penikuormaa pitkällä taipaleella oli edellisten\nkaltainen; maat kuitenkin olivat metsäisemmät. Tiet olivat nytkin niin\numpeen juosseet, että viivyimmä iltaan asti.\n\nNäytämö eli Näätäjoki on viimeinen Venäjän Lapin kylä ja siitä alkaa\nNorjan Lappi. Suomen Lapille ei ole annettu pienintä suikalettakaan\nJäämereen asti. Meidän Lappalaiset luulivat siinä väärin tehdyksi\nheille ja arvelivat, kun Venäjän ja Norjan Lapilla on koko pitkä meren\nranta moninaisilla kylillä, kauppa- ja kalastuspaikoilla hallussansa,\nheilien tok olisi pitänyt antaa yksikään kylä samalla rannalla. Ennen\nviimeistä rajan määräämistä sanoivat olleen paremman, sillä siihen asti\noli Venäjän ja Norjan Lapin välillä ollut pitkältä rantaa ja rantamaata\njoka ei kuulunut erittäin kummankaan alle, ja jota siitä syystä\nkutsuttiin yhteistilaksi (Fällesdistrict). Rajaa käydessä oli koko tämä\nala määrätty Norjalaisille, arvattavasti siitä syystä, että Norjalaiset\nolivat yhteisajalla ennättäneet asettua siihen.\n\nVenäjän Lappalaiset elävät jotenkin siististi. Tuvissaan pesevät ei\nainoastaan pöydät ja penkit, vaan monessa paikassa lattiankin.\nVaimoväellä on melkein samanlainen puku, kun Venäjän Karjalassakin,\nlyhyt körtitön röijy, rantuinen eli punainen hame, renkaat korvissa\nj.n.e. Kasvoiltansa ovat enimmiten kauniin näköisiä, jos rumempiakin.\nRukkia emme vielä nähneet missään, vaan kaikki kehrääminen\ntoimitettiin värttinöillä. Miehenpuolilla on Venäjänkin Lapissa oma\nLappalais-pukunsa, joka kuitenkin on vähä eri tyyliä siitä, kun Suomen\nja Norjan puolella pidetään. Suurin eroitus on siinä, että kengät ja\nhousut Venäjän Lappalaisilla ovat yhdessä, toisilla erittäin.\n\nLihaa nyt paaston aikana ei löytynyt missään, mutta kalaa\nyltäkylläisesti. Kaikiksi talviksi ei kuitenkaan saada kalaa siihen\nmäärään, että hyvästi riittäisi yli koko paaston ajan ja silloin\nLappalaisen Venäjän puolella täytyy taikka nälkää nähdä taikka syödä\nlihaa, jota papitkaan eivät ole taitaneet kieltää heiltä semmoisina\nonnettomuuden aikoina.\n\nVaikka kylät, joita Näytämöön asti Kuolasta kulimma, eivät olleet\nkaukana Jäämeren rannoilta, niin löytyi niissä kuitenkin metsää\nympärillä, josta saatiin sekä polttopuuta että avullisia hirsiäkin.\nPöytänsäkin olivat Lappalaisilla yhdestä ainoasta puun tyvestä,\nSamatekun Inarin Lapissa asuvat Venäjän Lappalaiset koko talven\nvakinaisilla paikoilla, kesäksi Jäämeren rannoille eli muille\nkalastuspaikoillensa muuttauen. Niin enin osa Norjan ja Uutsjoenki\nLappalaisista, joista tok muutamien, joilla on isommat, monituhantiset\npeurakarjat, täytyy talvenkin ajalla muuttaa majansa uuteen paikkaan,\nkoska jäkälää eli sammalta ei enää löydy entisen vaiheella.\n\nVielä olisi kerrottavana, miten Näytämöstä kulin toverini Ekdahlin\nkotipaikkaan, siitä Inarin Lapin kirkolle, sieltä Sodankylään,\nKemijärveen, Kuusamoon, Kiannalle, Hyrynsalmeen, Paltamoon, ja viimein\nKajaaniin, mutta kun siinä, mitä jo kerroimma, on kyllä kerraksensa,\nniin loppukoon tarinani tähän.\n\n                                                      E. L--t.\n\n\n\n\n47.\n\nLehtori Keckmanille.\n\n(Alk. suomeksi.)\n\n\n                                      Kajaanista 26 Toukokuuta 1837.\n\nHyvä Veljeni!\n\nTäällä olen jo kolmatta viikkoa outtanut jäien lähtöä, vaan nytpä\novatki irtanaisna. Nyt lähen taasen Wuokkiniemeen ja sieltä kiertelen\nkaakossuuntaa Valkian meren ja Suomen rajojen väliä niin loitoksi, kun\nSuomen kieltä kestää. En taia ennen kun Elokuun alussa päästä\nSortavalaan, johonka pyyän Sinun sanomia Helsingistä lähettämään. Saapi\nnähä miten tuolla käypi vaelto kesäsaikana, ei kuulu juuri taattava\nkaikin paikoin olevan. Kuvernööriltä sain viimme-postissa oikein\ntäydellisen kartan niistä seuduista (niin täyd. nimittäin, kun niistä\nsaada voidaan). -- Kysyt minua \"hengenvaarasta\" Jäletjärven kylässä. Se\nei ollut suurempi, kun että kuulin muutamien miesten tuumailevan, miten\nsaada minua tiellä rosvotuksi, vaan josta tuumasta ei syntynyt mitänä,\nkun en ottanutkan heitä, eikä muita siitä kylästä kyyditsemään itsiäni.\nOli siinä vähä enemmänki seikkoja, vaan jolla nyt en kehtaa tätä\nkirjotustani kasvattaa, koska vielä on kertomatta seki, kuten Kuolasta\ntänne palasin. Sieltä kuljin esiksi neljän Venäjän kylän läpi Ruian\nrajalle (Norjaa kutsutaan siellä Ruiaksi ja Jäämerta Ruian mereksi) 30\npenik. Näätäjoen (Nejdelfven) suulle, siitä 15 d:o Inarin kirkolle,\nsiitä 22 Sodankylään, siitä 10 Kuolajärveen, siitä kolmatta kymmentä\nKajaanin rajoille, ylehensä poroilla ajettuani 130 penik. Kuolajärven\npaikoilta vähä kirjottelin runoja, enimmiten syntyjä, ei tarinarunoja.\nSamote sanalaskuja ja arvuutuksia ja saarnoja. Ei sieltä näytä paljo\nolevan kerättävää. Parahimmat paikat tähän asti kyllä ovat olleet jo\nennen usiasti käydyt likimmäiset rajapaikat Venäjän puolella. Niinkö\nlieneeki, että olen lähtenyt ulompata etsimään, mitä parahite saapi\nkotipaikan seuduilla? -- Sopivasti ja vilpittä, kun pitääki, nuhtelet\nminua, jos viimmesessä kirjassani, Suomen Lausukkoihin koskevasti,\ntulin mitäkuta v. Beckeriä vastaan sanomaan ja jota min en tarkon\nmuista, enkä koskaan muulla mielellä sanonutkan, kun sillä\nosottaakseni, ettei sama Lausukkaoppi häneltä vielä ole niin\ntäydelliseksi saatu, jotta olisivat joutavat ja tarpeettomat kaikki\nkokeetki sitä parannella. Sitä nyt kyllä ei kukaan kiellä'känä, että\nhänen ansionsa Suomen Kieliopissa on suurempi, kun yhdeltä mieheltä ja\nsemmoisilla edelläkäyvillä voisi odottaa'kan. Imperfectum Oonjunctivi\nkoskevasti, niin osiksi kyllä on tosi, että se monessa muussaki\nkielessä on samanlainen kun Suomessaki merkityksensä puolesta. Mutta\nkuitenki on joku erotus latinaisella esimerk. ja suomalaisella. Cum\ncurreret, ne ire qvidem potuit: ei taida koskaan suomeksi käättää\nseuraavaan tapaan: kun _juoksisi_, ei voinut käydä'kän, jossa, jos niin\nkävisi laatuun sanoa, sanalla _juoksisi_ taitais olla jonkunlainen\nmerkitys menneestäki ajasta. Vaan en ole voinut miettiä minkänlaista\nsananpartta, jossa sillä olisi ees tämänlainen menneen ajan näkönenkän\nmerkitys, eli mikän muu, kun myötänsä menevän ajan laatu (praesens l.\nfutur). Mutta kun käyttääki menevätä aikaa toisella tavalla kun sanat:\n_juoksen, juossen, juoskoni_, edl. (edelle; eille on Ven. Suomalaisten\ntavall. sana merkitsevä etc., j.n.e.), niin kaiketi'ki pitää sitä\neritavaksi lukea. Samoin lukisin Imperf. Indicat., vaikka vähemmästä\nsyystä, eritavaksi. Seki merkitsee menevätä aikaa, vaan menevätä, joka\njo on taaksi jäänyt esim. väki _odotti_ rannalla, ja katsoi kun laiva\npurjehti. _Odotti ja purjehti_ olivat odottamisen ja purjehtimisen\naikana meneviä (ei menneitä) tapahtumia. Mitä niiden yhtäläiseen\ntuntomerkkiin i koskee, niin kyllä saavat olla yhtäläisiä. Yksi i on\nmyös tuntomerkkinä Nimukkain Monikkosioilla, paitsi Nimennässä. Näissä\ntaisi se seuraavalla tavalla syntyä: kun esimerk. esinnä tahdottiin\nlausua usiammasta halosta, Monikkoa ei vielä eritysten ollen, sanottiin\n_halko ja halko ja halko_, josta sitte syntyi eli sievistyi Monikon\n_halkoja_, joka näyttä[ä] pääsia siinä luvussa olevan -- siitä tuli i\nMonikkoon. Kun taasen kerrottiin jostakusta entisestä tapahtumasta\ntaittiin välikkö jo pantaa sanan jälkeen; niin saatiin _astui_ sanoista\n_astu jo_ -- siitä tuli i kerrontatapaan. Vielä kun mainittiin jotakuta\nvasta eespäin tapahtuvan, niinkuin Ehdontatavalla vielä nykyäänki\nenimmiten semmoisia tapahtumia merkitään, niin pantiin sana _esi_ (ees,\neespäin) eli joku muu semmoinen Lausuntatavan jälkeen; niin synty\n_voisi_ sanoista _voi esi_ ja vieläpä Turussa ja muualla siellä nytkin\nsanotaan _vojesi, vojeisi, voesi, voeisi_. Syntaksin luulisin\nkaiketi'ki paljo selvemmäksi tulevan, jos tapoja ja aikoja ei\nseotettasi Suomenkielessä Latinan kielen j[älkeen] ja mitäpä sihen on\npakkokan. Onko Hebraean kielen Grammatika Latinan jälkeen tehty? Vaan\nnäistä galimathiaksista et taida selvää saada'kan, jonka tähden ne\nmielelläni lopetan ja pyydän Sinua tervehtimään Ilmonia ja muita.\n\nVoi hyvin toivottaa totinen ystäväsi\n\n                                                    El. Lönnrot.\n\n\n\n\n33.\n\nArkiaterinrouva Törngrenille.\n\n\n                                     Kajaani, 26 pnä toukokuuta 1837.\n\nKorkeasti kunnioitettu, jalosukuinen arkiaterinrouva!\n\nMinulla oli kunnia ja ilo palatessani Kajaaniin vastaanottaa Teidän\narvoisa kirjeenne toukokuun 5:nneltä päivältä. Kun samalla kertaa sain\nkirjeen Atte ystävältäni ja kun Kalle sitä paitsi on muistanut minua\nlähettäen kirjeen Upsalasta, niin oli minulla melkein liiaksi iloa\nyhdellä haavaa. Ennen kaikkea minua kuitenkin ilahuttaa se tieto, että\nTeidän terveytenne taas on vakaantunut. Sillä täytyyhän olla\nhuolissaan, kun kuulee jonkun todellisen ystävänsä terveyden olevan\nheikon -- sillä kuinka helposti he jättävät meidät ainaiseksi tässä\nelämässä! Hieman toisin oli asian laita lapsuudessa -- minäkin jo olen\npoistunut siitä aimo askeleen --- silloin oli tai ainakin luuli olevan\nmelkoisen joukon ystäviä, ja oli helppoa saavuttaa uusia. Mutta tästä\nsuuresta lukumäärästä kukin kuluva vuosi korjaa osansa, niin että piiri\nlakkaamatta pienenee, ja uusien tulo on niin vähäinen, että sitä tuskin\nvoi ottaa lukuun. Viimeksi tohtori Hedbergin kuolema minua suuresti\nmasensi. Rohkenen Teiltä kysyä neuvoa asian suhteen, joka koskee häntä.\nMinulla on syytä uskoa, että hän kuollessaan jätti jälkeensä muutamia,\nvaikkakin pienemmänlaatuisia velkoja, jotka ovat syntyneet hänen\nopiskeluaikanaan yliopistossa. Eiköhän ainakin meidän nuorempien\nlääkärien, jotka olemme hänen joko koulu- tai yliopistotovereitaan,\ntai, kuten minä, molempia, tulisi pitää huolta niiden maksamisesta?\nOlisihan ikävää hänen iäkkäälle äidilleen äsken menettämänsä pojan\njälkeisessä tavallisessa konkurssissa kuulla, että joku vainajan takia\ntulia kärsimään. Jos Te tästä asiasta olette samaa mieltä, luulen\nTeidän hyväntahtoisesti siitä nostavan kysymystä, jos niin sopii\njuhannusaikaan Laukossa tai jo sitä ennen neuvottelevan tohtori\nSjömanin tai Rabben kanssa, jotka molemmat, kuten minäkin, äsken\nmanalle mennyttä jo koulusta asti pidimme vilpittömänä ystävänä ja\ntoverina.\n\nMatkani suhteen saan lisätä, että maaliskuun alkupäivinä läksin\nKuolasta, kuljin 30:n peninkulman matkalla neljän venäläisen\nlappalaiskylän läpi, saavuin sitten Suomen-Lappiin, nimismiehen\nvirkataloon, missä viikon päivät oleskelin. Mainittu talo ei kuitenkaan\nollut tavallista lappalais-mökkiä parempi, siinä kun oli paljas maa\npermantona ja tulisijan yläpuolella aukko, jota ei edes yöksi suljettu.\nPöydistä ja tuoleista ei ollut merkkiäkään, vaan oli istuttava\nporontaljalla, joka oli levitetty lattialle (s.o. maahan), ja\nkirjoittaessaan sai käyttää vanhaa kirstua, jolle ateriatkin katettiin.\nMuutenkin köyhyys oli niin suuri, ettei meillä kahdella viimeisellä\naterialla ollut suolaa, jota kuitenkaan ei tarvinnut noutaa kauempaa\nkuin kolmen peninkulman päästä. -- Mutta monesta varakkaammasta talosta\nolen eronnut vähempää kaihoa tuntien kuin tästä. Asujanten tyytyväisyys\ntässä yksinäisyydessä, pakkasessa ja köyhyydessä oli todella\nkadehdittava, ja ikäänkuin tarttuman kautta sama tyytyväisyyden tunne\nsiirtyi minuunkin. Sieltä matkustin ensin 15 peninkulmaa Inarin\nkirkolle ja Inarista 22 peninkulmaa Sodankylään. Kun vielä sieltä\neteenpäin aina Kajaanin rajoille tulin matkustaneeksi poroilla, niin\nlaskin, että koko matka, jonka olin poroilla ajanut, yhteensä teki noin\n130 peninkulmaa. Muutaman päivän kuluttua taas lähden rajan yli\nVenäjän-puolisiin suomalais-pitäjiin ja luulen elokuun alussa voivani\nolla Sortavalassa, mistä sitten jatkan vaellustani Suomen rajojen\nsisällä aina Helsinkiin saakka, minne minun ainakin ennen joulua\npitäisi ehtiä perille. -- -- -- -- --\n\nSyvimmästi kunnioittaen, Teidän nöyrin palvelijanne\n\n                                             Elias Lönnrot.\n\n\n\n\n49.\n\nLehtori Keckmanille.\n\n(Alk. suomeksi.)\n\n\n                                       Kajaani, 2 p:nä kesäkuuta 1837.\n\nRakas Veljeni!\n\n-- -- -- -- --\nTähän asti koottuja runoja ja muita kirjotuksia en nyt ota'kan matkaan,\nvaan olen kaikki kerännyt yhteen tukkuun, seilannut lokalla ja\nkirjottanut sinun nimesi ulkopuolelle. Sen olen sitä varten tehnyt,\nettä tulevat joksiki hyväksi, jos mikä onnettomuus minua kesämatkallani\nVenäjän Karjalassa kohtaisi, etten pääsisikän itse perimään.\n\nVaan kuitenki koska toivon Jumalan avulla Elokuun alussa Sortavalassa\nolevani, niin pyydän Sinua sinne vastaus minulle -- -- -- lähettämään.\nNyt juuri olen lähtemilläni. Veljesi ja ystäväsi\n\n                                                  Elias Lönnrot.\n\n\n\n\n50.\n\nMatkakertomusta.\n\n\nErosin monenlaisia kyyneleitä vuodattaen Polvilasta iltapäivällä\n6:ntena päivänä kesäkuuta. Vesitse 3/4 [penink.] Kuluntalahteen, sieltä\nl/2 Jormuanlahteen, sieltä 1/8 ja maamatkaa 2/4 Mieslahteen, sieltä yli\n1/4:n, maamatkaa 2/4 erääseen Mieslahden Lumimäen kulmakuntaan\nkuuluvaan köyhään talo-pahaiseen. Nukuin kapealle penkille laukku\npäänalaisena; ei kukaan edes koettanut laittaa parempaa vuodetta, eikä\nsiihen liene ollut neuvojakaan. Olin pannut maata illallisetta ja aloin\ntaas aamiaista syömättä vaellukseni Kariniemelle 1 2/4, kuljin\neksyksissä tai kompassin mukaan, saavuin viimein paikalle kello 10,\nhyvin nälkäisenä. Viivyin siellä sateen vuoksi koko päivän ja seuraavan\nyön. Kertomus Spoofin muutosta. Sadetta kesti vielä seuraavanakin\npäivänä, mutta läksin kuitenkin matkaan aamiaisen jälkeen. Mutta\nunhotan tuon kirotun minän vuoksi, että minulla koko tällä matkalla oli\nmatkatoveri, ja senpä tähden tästälähin puhun monikossa. Tulimme\njotenkin onnellisesti ensi neljänneksen Putkonsalmeen, missä nimismies\nElfving asustaa. Mies on mieleltään vialla, hänen oma mielikuvittelunsa\nsiitä; se lieneekin asian todellinen laita. Noituutta. Mukosen taloon.\nMellin. Mikkoselta soutumatkaa Seipilään 2/4. Sadetta matkalla.\nVaatteiden kuivaaminen talossa; siitä 1/4 maamatkaa Lehtovaaraan, missä\nHyrynsalmen varalukkari asuu. Söimme päivällistä ja läksimme kulkemaan\nOravivaaran kylään, 4/4. Sadetta matkalla. Jalat läpimärät, sillä\ntoisessa saappaassa reikä ja toisen antura ohut. Tämä oli harmillista,\neikä harmi suinkaan lopen sulaanut sen kautta, että Karpinvaaran\npaimen, ensin meitä kyllikseen tähysteltyään, kysyi: \"ette taia\nmustilaissukua olla?\" -- Vastaus: \"ei justin sitänä sukua\". Ennen iltaa\nOravivaaraan, kirkkoväärtin taloon. Joutessani aloin lukea kirjaa, joka\noli käsillä ja joka oli syntynyt siten, että useita pieniä\nlentokirjasia oli sovitettu samojen kansien väliin. Näissä oli useita\narkin tai puolen arkin kokoisia hengellisiä, muutamia maallisiakin\nlauluja. Evankelisen Seuran. Sen johdosta vanhan muorin kanssa\nkeskustelu uudesta syntymisestä. Se vastaus, jonka sanoi saaneensa\nedelliseltä papilta. Virsienlaulaja, hänen suuri lääninsä, laiskuutensa\nja monet seikkailunsa. Mikkosen kilpailija, rukouksien pitäjä,\nsaarnamies. Oravivaarasta Lietejoelle 4/4, venematka lukkarin ja\nrovasti Vegeliuksen luo. Näin ensi kerran uusia virsiä, jotka minusta\nsuurimmaksi osaksi tuntuivat hyviltä. Lauantai-iltapäivänä Riihivaaran,\ntaloon 4/4. Sieltä seur. p:nä Pyykkölään 5/4. Puolitietä hieman\nkauempana Korpijoki, jonka yli uin lauttaa noutaakseni. Pyykkölään\npyydettiin jäämään seuraavaan päivään, mutta ei ollut aikaa, vaan\nkuljin illalla 2/4 Suovaaraan, 2/4 Isoonvaaraan, 1/4 Alanteen taloon ja\n2/4 pappilaan. Iloinen vastaanotto ja kohtelu, joka oli kahta\nsuurempiarvoista, kun tännekkin köyhyys oli tunkeutunut, niin että\npettuun täytyi turvautua. Mutta sen kautta että herrasluokankin väki\nottaa osaa hädän kärsimiseen, se tulee hieman siedettävämmäksi\nrahvaalle. Ihminen pitää seurasta; harvoja poikkeuksia. Maanantaina\nlukkarin tilalle; pettua, kahvia. -- Köyhyys papilla ja lukkarilla,\nsillä viiteen vuoteen eivät enää ole saaneet palkkojaan muuta kuin\nosaksi. Sitäpaitsi heitä ylenmäärin rasittavat kerjäläiset, ja mitä\nsanottaneenkin, on yleensä kiittäminen tapaa, jolla meidän papisto\nkohtelee köyhiä. Kaikki jaetaan pois niin pitkältä kuin riittää, jopa\npitemmältäkin; niin täytyy sanoa meneteltävän, kun toisille annetaan ja\nsamassa itse tarvittaisiin apua.\n\nSamana päivänä taas pappilaan, ja seuraavana Alanteelle. Tytär, noin\n20-vuotias älykäs ja jumalaapelkääväinen tyttö, souti minua yksin siitä\nVuokinjokea ylös 3/4 penink. Neljää viikkoa aikaisemmin sama henkilö\nkyyditsi minua Kerälään 7/4 penink. Kun joskus aloin puhua hieman\nleikillisemmin, hän ei vastannut mitään, mutta kun puhuin vakavammista\nasioista, hänellä oli sangen järkevät vastaukset. Hiljainen, tyyni\njumalanpelko tuottaa ihmiselle arvonsa. -- Niipaskoski 2/4 peninkulman\npäässä Alanteelta, ainoa koski Vuokinjoessa. -- Vuokinniemen talo.\nVenäläiset olivat keväällä pahoin pidelleet emäntää, lyöneet häntä\npäähän, niin että oli maannut monta päivää sairaana; kaikki vaan sen\ntähden, ettei hän ollut voinut antaa heille ruokaa. Köyhyys tuo\nmukanansa muita kärsimyksiä. Muutamien venäläisten menettelytapa\ntäällä. Useat miehet tulevat keihäineen sisään, meluavat, vaativat\nruokaa itselleen ja heiniä hevosilleen, tosin maksusta, mutta\nkomentavasti, pistelevät keihäillään seiniä, pöytiä ja lattiata y.m.\nMaksavat joskus väärillä seteleillä, jotka on ensin heille petkutettu\nheidän vaelluksillaan ja joista eivät vielä muualla ole päässeet eroon.\nNiinpä mainittu emäntä oli saanut väärän 3 ruplasen, josta oli antanut\noikean 3 ruplasen takaisin, siis tämän rahasumman, ruuan, heinät y.m.\nilmaiseksi.\n\nAlajärven mies edellisenä kesänä. Oli ollut muutaman varakkaanpuoleisen\ntalonpojan palkkaamana laukunkantajana, myynyt tavarat, tuhlannut\nrahat, ei sitten ollut näyttäytynyt, oli viimein palannut kotia, ja kun\nei hänellä ollut mitään ruoka- eikä kyytirahoja, oli keksinyt sen\nkeinon, että sanoi olevansa keisarin lähettämä tutkimaan maan tilaa,\nkruununpalvelijoita ja etenkin veronkantajien menettelyä. -- Talojen\nasiakirjat, veronmaksukuitit, kaikki oli käskenyt tuoda eteensä. Oli\nsanonut: \"Tuossa hän (vouti) taas on kiskonut liikaa.\" Oli uhannut pian\npanna viralta, jopa hirtättää jokikisen. Keisari muka oli asettava\nuudet virkamiehet ja vähentävä verot ja oli jo lähettänyt viljaa\nHyrynsalmen kirkolle, mistä kaikki takauksetta saisivat sitä niin\npaljon kuin halusivat. Suuri osa Vuokin ja toisten seutujen talonpoikia\noli todella lähtenyt matkaan, mutta olivat kääntyneet takaisin\nAlanteelta, kun siellä ei asiasta mitään tiedetty. Häntä palveltiin,\nviinaa tuotiin kylästä, olkialustat laitettiin veneeseen. Risaisten\nvaatteidensa vuoksi hän tosin joskus oli ollut häpeissään, mutta oli\nsanonut, ettei ollut voinut ottaa parempia vaatteitaan näille\nerämaanmatkoille, ne kyllä olivat laukussa. Hänen hopeahelainen\npiippunsa oli etupäässä pettänyt talonpoikia, sillä Venäjän-Karjalan\nasukkaat eivät polta tupakkaa. Pussilan miehet pitivät häntä\nlaukkuvenäläisenä, mutta tultuaan sieltä 3/4 Murtovaaraan, hän taas\nalkoi näytellä vanhaa osaansa, kunnes isäntä, joka oli palannut kotia,\noli tuntenut hänet, ja mies läksi tiehensä sellaista kyytiä, että\npiippukin jäi jälkeen. Hukkui sitten veteen syksyllä.\n\nVuokinniemestä Jumaliseen 3/4; ennen rikas talo; nyt syötiin pettua,\nvieraille kuitenkin annettiin sekoittamatonta leipää. Pojan naiminen\npitkistynyt, kun ei ollut varoja häitä pitää. Jumalisesta Mäkelään 1/2,\nsieltä Materoon 1/2; tämä oli kurjimpia pesiä, mitä pitkiin aikoihin\nolin nähnyt. Talo se on olevinaan, köyhä, likainen, rappiolla; ainoa\nhevonen kuollut, itsekuolleen lehmän raato mäellä, pellot nurmena.\nMiehet palasivat Oulusta tuoden viljaa, joka 3:sta tynnyristä oli\nmatkalla kutistunut 1 1/2:ksi tynnyriksi. -- Ei kummallakaan tahtonut\nolla jäljellä voimia soutaa minua 1/4 penink. matka järven yli -- --.\nSieltä l/4 Vuokin Isoonkylään, missä söin Härkölässä, ja läksin\nedelleen Kikkoon, Rämeeseen, Vängänvaaraan. Kuljin lopulla eksyksissä\n1/2 peninkulmaa aina rantaan asti. -- Vängästä Salmijärveen sieltä\nPussilaan 1/2. Lukkari, lastenopettaja, Mikkonen. Saappaani pohjattiin.\nKöyhyys. Lautamiehen vaimo otti kalaretkellekin pieniä arkkivirsiä\nmukaansa. Täältä Hyryyn 4/4, Viiankiin 4 virstaa, Kivijärvelle 6\nvirstaa. Viimeisellä taipaleella taas eksyin ja tulin lammelta\ntoiselle. Lampia paljo. --\n\nProfeetta M--n Vuokissa. Jo alussa vuotta M--n oli lähtenyt tähän\nKiannan seurakuntaan kuuluvaan laajaan kylään kääntääkseen ihmisiä\nuuteen oppiinsa. Jonkinlaista puoltoa saadaksensa hän oli, viisaasti\nkyllä, ensin mennyt kappalaisen Saxan luo ja sanonut aikovansa lähteä\njoksikuksi ajaksi Vuokkiin opettamaan pikku lapsille sisälukua ja, jos\ntarvetta oli, myöskin vanhemmille ihmisille kristillisyyttä. Saxalla ei\nollut ollut mitään sitä vastaan; kuitenkin hän ensinnä halusi\nkuulustella hänen oman kristillisyytensä perusteita. Kuulustelussa hän\noli vastaillut kristinuskon totuuksien ja asian mukaisesti kaikkiin\nkysymyksiin. Sitten hän läksi opettajatoimeensa, jonka alotti\nluulottelemalla kansalle Saxan lähettäneen hänet tähän kaukaiseen\nkulmakuntaan, kertoen sen ohessa Jumalan useasti puhuneen hänen\nkanssaan (unessa) ja pyytäneen häntä kansaa kääntämään, jota varten\nJumala oli varustanut hänet omilla lahjoillaan. Kerran Jumala oli\nhänelle näyttänyt tämän maailman päämiehen, joka oli heittänyt ulos\nsuuren verkon, mikä täyttyi kaloilla. Hän kysynyt, mitä kaloja ne\nolivat, ja saanut vastaukseksi, että ne olivat ihmisiä. Jumala sitten\nantanut hänelle oman verkkonsa ja pyytänyt häntä sillä pyydystämään\ntakaisin ne, jotka olivat suureen verkkoon takertuneet. Siten saatua\nverkkoaan hän toisinaan kuuluu nimittävän leiviskäkseenkin, sillä se\npainanee leiviskän. \"Jos kaivaisin tämän leiviskäni maahan, tekisin\nmitä suurimman synnin.\" Siksi hän sitä ei kätkekkään maahan, vaan\nkäyttää sitä, yöt päivät saarnaten oppiansa ihmisille. Näiden saarnain\ntekstinä on Siionin virsiä ynnä muita hengellisiä kirjoja,\npääasiallisesti kuitenkin Siionin virsiä. Lauletaan ensin muutamia\nvärsyjä tai koko virsi. Sitten M--n alkaa selittää näitä saarnassaan,\nahkerasti lyöden käsiään pöytään innoissaan ja ottaen kauhistuttavan\nasennon (\"kauhtuen\"). Saarnat kuuluvat olevan enimmäkseen samoja sanoja\nja lauseparsia, joista seuraavaa kuuluu useimmin käyttävän: \"Jumala\nantakoon Pyhän Hengen rautavasarallaan lyödä teidän syntiset sydämenne\nja kaksiteräisellä miekalla läpitse pistää ne pohjasta saati.\" Hänen\nkauhistuttavat kuvauksensa paholaisen mellastuksista ihmisen kanssa\nkuuluvat tavallisesti saavan jonkun mielen sellaisissa kokouksissa\nliikutetuksi pois suunniltaan, niin että hän lankeaa jonkinlaisessa\ntyrmistystilassa maahan, eli hänen sanoillaan: \"tulee lyödyksi\",\narvattavasti jo mainitulla Pyhän Hengen rautavasaralla. Joskus kuuluu\n(yhdellä haavaa) saman saarnan aikana 6-7:nkin henkeä siten lankeavan.\nMutta jos hänen kauan saarnattuaan, pöytään lyötyään ja kaikin tavoin\nsäikytettyään kuulijoitaan, kuitenkaan ei ketään lankea maahan, kuuluu\nsaarna tavallisesti loppuvan sanoihin: \"Niinkö nyt on perkele vallan\nsaanut, ettei yhtään sielua päässyt tällä kerralla hänen verkostansa.\"\n\nLaulun aikana kuuluu hänellä olevan kaulassaan riippumassa usein puoli\ntusinaa naisia, jotka siten liikkuvat hänen kanssaan, minne hän\nliikahtaa. Jotenkin selvään, vaikkakin kuvilla, hänen kerrotaan\nantavan tietää, että hän esittää Kristusta, esim. usein sanovan\njumalanpalveluksensa alussa: \"Nyt taasen on Kristus teidän sekahanne\nastunut.\" Sen vuoksi hän ottaa kuulijoiltaan vastaan jumalalle tulevaa\npalvelua ja kunnioitusta, niin että hän kertomuksen mukaan antaa halata\nitseään polvista, langeta eteensä polvilleen j.n.e. Tavallisesta\nvirsikirjastamme hän kuuluu kieltelevän laulamasta, koska sen kautta\nkukaan ei tule herätykseen, ja sama varmaan koskisi Raamattuakin, sillä\nsekään ei voi saada ketään herätetyksi, niin kuin hän tahtoo. Mutta en\nole kuullut hänen selvään kieltäneen ketään Raamattua lukemasta; hän\njättänee asian silleen, että ei suosita sitä, kuten Siionin virsiä,\nHuutavan ääntä, Arndtin Totista kristillisyyttä y.m. Monin paikoin tämä\nMikkonen kuuluu oleskelevan useita viikkoja jopa kuukausia. Silloin\nhänen syödä tuodaan parasta; mitä saadaan, eikä yleinen hätä saa tulla\nkuuluviin. Hyvin vähän tämä M. kuuluu nukkuvan; kuuluu sanovan, että\nöinen aika vaikuttaa paremmin herätystä -- ja silloin useampia\nkuuluukin tulevan lyödyiksi ja vaipuvan maahan. Pappeja kohtaan hän\ntoisinaan kuuluu olevan säälimättömämpi kuin oikealta kristityltä\nodottaisi.\n\n\n\n\n51.\n\nMatkakertomusta.\n\n\nKivijärvi. Yötä Vaskan luona; varakas talo. Kolme tytärtä; nuorempi\npäivää ennen kihlattu, mutta kihlakalut vietiin takaisin samana yönä,\njona minä siellä olin. Tyttöä pidettiin liian nuorena, ja muuan hänen\ntätinsä pani parastaan, saadakseen kaupan purkaumaan. Muistinpäivä,\ntroitsavieritsä.\n\n_Muistinpäivä_. [Tämä kappale tämmöisenään muistiinpanoissa.] Niitä 4\nvuodessa, Vieritsäpäivänä, Troitsasuovattana, Lihanlaskun eellä [s.o.\nloppiaisena (oik. vieristä), helluntailauantaina, viimeisenä talvisen\npaastonajan edellissunnuntaina], syksyllä. Laatanat [pyhää savua]\nlaitetaan ja putroa keitetään. Sitte lähtee väki kustaki talosta\nkuolleita omasiansa, heimolaisiansa muistelemaan kalmalla. Ottivat\nmennessään koivun varpoja ja kuusen oksia. Edellisillä pyyhkivät\ngrobnitsat (hautain päälle tehyt huonukaiset) ja jälkisiä panivat\ngrobnitsain katteelle. Toisten tätä toimittaissa kävi muutamat\nlaatanalla savuttamassa (kaattimassa) grobnitsoita. Tähän tarpeeseen\noli ulkokylään naitu tytär muutamasta talosta työntänyt laatanaa\nta[a]ttovainajansa grobnitsan kaattimiseksi ja käskenyt loput\nlaatanoista grobnitsan syämeen luoa, joka myös niin tapahtu. Myös oli\nsama tytär työntänyt palasen palttinata sidottavaksi toatonsa ristiin,\njoka myös niin tapahtu. Nämät tehtyä pantiin putrostaltsat\ngrobnitsoille ja alettiin syödä, kukin noin 2, 3 eli usiampaa lusikkaa.\nMinua varten oli myös lusikka tuotu ja käskettiin minuaki syömään.\nPutro oli otrasista suurimoista keitetty ja voilla sulattu. Miespuoli\n(lapsia) kaiken ajan seiso lakitta, niin minäi.\n\nLähdin sieltä luulossa ettei häistä tulisi mitään, vaikka jotkut\nvakuuttivat, että tytär siitä huolimatta otettaisiin. Hääväkeä tulikin\nVuokkiniemestä vastaani. Häätapoja: kihlaajaislahjat. Häissä antilaalta\nkysytään lupaa päästä sisään. Sulhanen lahjoittaa sukulaisille peilejä,\nkampoja j.n.e. Antilas (morsian) kumartaa kolmasti sulhaselle, tämä --\n[Muistiinpano jäänyt kesken, vaan seuraavassa, myöhemmässä, asia\nkerrotaan tarkemmin.]\n\n\n\n\n52.\n\nMatkakertomusta.\n\n\nSulhanen istuu koko hääajan korkea samettilakki päässä arvonsa\nmerkkinä. Morsian itkee kullekin sukulaiselleen ja tuttavalleen, jotka\nantavat hänelle muutamia lahjoja, enimmäkseen 4-8 griunaa hopeaa, mutta\nmyöskin kolikoita. Tätä itkua kestää koko päivän, muuttaen hääilon\neronhetken suruksi. Kun nuori pari illalla panee maata, morsian vetää\nsaappaat sulhasen jalasta ja saa ne rahat, jotka sulhanen niihin sitä\nennen on pannut; morsian riisuu häneltä muitakin vaatteita. _Pridanie_\n[myötäjäiset] määrätään, ellei tätä jo aikaisemmin ole tapahtunut.\nLähdetään morsiamen kodista (antiaisista), ja lauletaan eri\ntilaisuuksissa tavallisia lauluja. Patvaskan tehtävä on pitää huolta\nsiitä, ettei mitään rikkeitä. Heidät vastaanotetaan sulhasen kodissa\nhäälauluilla, ja niin kauan täytyy morsiamen pitää peite kasvoillaan\n(pään yli heitetty huivi). Täten verhottuna hän lakkaamatta kumartelee\npäätään syvälle. Kun laulu on lopetettu, hän ottaa peitteen\nkasvoiltaan, ja sulhanen vie hänet appivanhempien luo, joiden edessä\nhän kumartaa alas jalkoihin (ensimäinen tervehdys); sulhanenkin\nkumartaa. Syödään. Sulhanen ja morsian syövät muiden jälkeen\nerityisessä huoneessa. Morsiansarkka juodaan kahdesta pikarista, rahoja\nlahjoitetaan 20, 40-80 kopeekkaa. Koko ensimäisen viikon aika ja\nkauemmankin tulee morsiamen kumartaa syvään jokaiselle, jonka kohtaa,\njopa lisäksi aina moneen kertaan hänen joka ilta tulee langeta\nappivanhempiensa jalkojen juureen ja pyytää heitä herättämään hänet ja\nhänen miehensä, jotta eivät nuku liian kauan, ja pukeuduttuaan hänen\ntulee tästä palveluksesta taas kumartua alas heitä kiittämään.\n\nKivijärvestä lähtien kauniita lehtimetsiä ynnä monta lampea; 4:n\nvirstan päässä Pahkomivaara, 3 taloa; siitä 15 virstan päässä\nAionlahden ja Karkujärven talot, jonka viimemainitun isäntä oli\nkotoisin Muhoksesta, vaikka nyt enää oli vaikeata erottaa häntä\ntodellisesta Venäjän-karjalaisesta muuten kuin puheesta. Siitä Tsenaan\n10 virstaa, siitä Akankosken taloon 1 1/2 virstaa vesi- ja maamatkaa,\nsiitä maamatkaa Vuokkiniemeen 4 virstaa. Karkujärvessä viivyin\nsateen takia yötä, Tsenassa kaksi yötä, sieltä Troitsa-päivänä\n[helluntai] Vuokkiniemeen; missä tsaajua tarjottiin kolmessa paikassa\nja viinaa vielä useammassa.\n\nLeikki paaskoilla. Kukin asetti kiviä riviin, menivät sitten matkan\npäähän ja heittivät niitä vuoroonsa kivellä. Kukin sai pitää kaikki ne\nkivet, jotka sai heitollaan nurin, ja jos ensi vuorolta vielä jäi\njäljelle, hän sai heittää päinvastaiselta taholta siitä paikasta, mihin\nkunkin kivi oli jäänyt, ja joka sen tähden aina pantiin merkille.\nEi kukaan tietysti voinut hävitä enempää kuin panoksensa. --\nNatalia, vanha huora, jolla on kaksi poikaa, on kaikkien vihaama, ei\nkenenkään rakastama, mutta pelätty ja sen tähden jonkunlaista arvoa\nnauttiva. Hän on viinan kaupustelija, parantelee veneerisiä tauteja\nsinnoberi-savustuksella ja valmistaa tällaisille potilaille juomaa\nsalpietarista, ruudista, salmiakista ja vaskenruosteesta; paljon\nveneerisiä potilaita tässä kylässä, niin että pelko heräsi kauempaa\nsiellä oleskella; lääkäriä harvoin hankittaneen. Silmätaudit hyvin\nyleisiä ja enemmäkseen veneeristä laatua. -- \"Ennen käytiin kun\nmuinenki kummaa toisiin kylihinki katsomaan, kun kuultiin jonkun sokian\nolevan; nyt niitä näkeo joka talossa.\" [Tämä lause suomeksi\nmuistiinpantu.] \"Joka talossa\": liioittelua. Viivyin Vuokkiniemessä\nneljä vuorokautta; sain runoja useilta. Minua varoitettiin Natalian\nsuhteen, ettei hän juottaisi minulle jotakin taikajuomaa, sillä niin\nhän oli, väitettiin, toisille tehnyt. -- Pappi oli poissa, rouva\nnuorimman tyttären (10-vuotiaan) kanssa kotona. Olivat noin kolme\nvuotta sitten tulleet tänne, eivätkä vielä osanneet suomea,\nlukuunottamatta mainittua nuorinta lasta. Viimeiset tulevat\nensimäisiksi. Suuresti pelättiin, että kaupankäynti Suomessa\nkiellettäisiin. \"Silloin tämä maa joutuu perikatoon.\"\n\nKylän asema kaunis kesällä, sijaiten Kuitti- ja Lammasjärven välillä,\njotka yhtyvät ja muodostavat niemen. Jotenkin korkea särkkä erottaa\nkylän kahteen osaan, niin että toista niistä ei toiselta paikalta näe.\nLivojoki kylän itäpuolella muodostaa niemen, jolla on vaan yksi talo.\nTämän Livojoen takana useiden talojen laitumet. Sinne soudetaan joka\nilta kiulut mukana, lypsetään, viritetään savu, jäädään paikalle\nseuraavaan aamuun asti, lypsetään uudestaan, päästetään lehmät\nlaitumelle ja soudetaan kotia päiväksi.\n\nTällaiseen lypsäjäseurueeseen liityin lähtiessäni kylästä 10 virstan\npäässä olevaan Kostamukseen. Lehmien lypsinpaikalle kyllä oli seuraa,\nmutta sieltä oli kulkeminen vallan yksin yön selkään. Vähää ennen\npuoliyötä saavuin puolitiehen, missä oli sauna heinäväkeä varten\nkesällä. Olin väsynyt, mutta lapsellisesti pelkäsin siihen panna maata,\nkun ajattelin, että joku olisi voinut arvata minun siihen jääneen ja\nmahdollisesti olisi seurannut minua ja ryöstänyt. Kuljin siis edelleen,\npoikkesin metsään ja koetin nukkua sammalille. Mahdotonta hyttysten\nvuoksi. Niitä oli niin kosolta, että kaikki ympärillä oli aivan mustana\nja että joka henkäyksellä oli saada niitä suunsa täyteen. Alotin taas\nvaellukseni ja kuljin noin kymmenen virstaa eteenpäin, jolloin\nväsyksissä ja unisena koetin taas nukkua. Leikkasin oksia ison kasan,\npaneuduin pitkäkseni, peitin itseni oksilla mikäli voin, sidoin huivin\npäähäni ja luulin nyt olevani turvissa hyttysiltä. Kaikki turhaa.\nNytkin ne pääsivät kimppuuni, vaikka kuinkakin usein olisin koettanut\nparannella linnaani. Täällä kaipasin ensi kerran Kajaaniin kesäksi\njättämääni tupakkipiippua. Tuli tosin olisi auttanut, mutta en tahtonut\nsitä virittää, kun siitä minut olisi huomattu. Koko matka kävi\nenimmästi kaskettujen maiden, lehtimetsien halki, siitä tuo suunnaton\nhyttysten paljous. Monta vertaa kernaammin olisin ollut mitä kovimmassa\ntalvipakkasessa, sillä näin tukalaa ei ollut koko talvena Lapissa\npaljaalla lumella maatessani. Aamulla saavuin Kostamukseen, joka on\nsamannimisen järven rannalla. Siinä oli kymmenen taloa, joista monet\nhyvin rakennettuja ja kaksi varakasta. Toisessa, Jakon talossa,\nsanottiin toisen miehistä olevan veneerisestä tartunnasta sairaana,\nminkä vuoksi valitsin toisen, Mikittä nimisen, majapaikakseni. Sieltä\nminua seuraavana päivänä pyydettiin tulemaan toiseen teelle ja\nsittemmin useita kertoja. Samovaara. -- Runoja, satuja, sananlaskuja\nj.n.e. neljänä päivänä. -- Vesireitti sieltä Kuittijärveen, Alajärveen\nja Kemiin. -- Mikitän vaara sen johdosta, että oli antanut erään\nkarkurin hakata huonettaan. Tämä oli uudestaan vangiksi jouduttuaan\nantanut asian ilmi Kemissä. Nimet ikkunanpielissä. Laitettu uudet,\nvanhat korjattu pois. 500 ruplaa lahjoiksi. Karkuri tuomittu Siperiaan\nsiitä että oli -- [Keskeytynyt.]\n\nKertomus uskon muuttamisesta. Keisari Aleksein isä oli nähnyt unta,\nettä usko sinä ja sinä hetkenä oli muutettava. Huomatessaan viimeisen\nhetkensä lähestyvän, hän kutsui poikansa luokseen ja käski siksi\nhetkeksi asettamaan kolme vartijaa ja määräämään, etteivät päästäisi\nketään sisälle, vaan että pää oli iskettävä poikki siltä, joka yritti\nsisälle päästä. Vähää ennen tuota hetkeä piru tuli valepukuisena\narhhierein Niikkalan luo ja viekoitteli hänet muuttamaan muutamia\nvanhan uskon sanoja. Muutaman varsin harvan sanan he lisäsivät ja\nottivat pois muutamia muita. Useita päiviä ja öitä he työskentelivät\nyhdessä. Yhdeksi yöksi tuli matkustajia, jotka pyysivät yömajaa, mikä\nheille myönnettiinkin. Kun luultiin heidän vaipuneen uneen, alettiin\ntyö uudelleen. Mutta entä jos nämä kuuntelevat ja ilmaisevat, sanoi\nNiikkala, johon piru kuului vastanneen, että oli parasta koettaa,\nolivatko todella nukkuneet, nimittäin pistämällä heitä neulalla\nkantapäähän. Nämä rukoilivat Jumalaa, että voisivat koetuksen kestää,\nja sen he kestivätkin. Täten kuuntelivat koko yön. Sittenkuin kaikki\noli muutettu paholaisen mielen mukaan, kaivettiin kirjat maahan monta\nsyltä syvälle, ja piru kasvatti siihen paikkaan suuria puita, koivuja,\nkuusia ja mäntyjä. Sitten Niikkala näinä aikoina meni tsaarin luo.\nTsaari piti hänestä paljon, ja hän oli silloin oppinein mies koko\nVenäjällä, Sen tähden ei ensimäinen, eivätkä muut vartijat rohjenneet\nlyödä hänen päätänsä poikki, kuten oli käsketty. Hän tuli tsaarin luo\nja kertoi nähneensä unta, ettei silloin voimassa oleva usko ollut\noikea, vaan että se oli väärennetty vanhasta oikeasta uskosta, joka oli\neräässä paikassa säilyneenä vanhoissa kirjoissa, joiden yli oli\nkarttunut maata ja kasvanut puita; niin vanhoja ne olivat. Mentiin\ntutkimaan, oliko uni tosi, ja löydettiin maahan kaivetut kirjat. Tsaari\nluuli Jumalan näin säätäneen ja vaati, että kaikki omistivat täten\nmuutetun uskon. Näin tapahtui. Mutta kirottu on jokainen, joka ottaa\npois tai lisää kirjaimenkin. Monet pysyivät kuitenkin vanhassa uskossa,\nja heidän tähtensä Jumala vielä ylläpitää maailmaa, muuten kaikki\naikoja sitten olisi ollut mennyttä. -- Tämän kertomuksen kuultuani oli\nminun puolestani tekeminen selkoa siitä, missä meidän uskomme erosi\nheidän uskostaan, minkä tein niin hyvin kuin taisin, nimittäin että me\nVapahtajan ansion vuoksi turvaudumme Jumalan armoon, mutta että he\nansiokkaiden ihmistenkin nojalla Häntä avuksi huutavat, kun me taas\nemme usko heidän voivan mitään aikaansaada, ei edes itse Bogoroditsan\n[= Jumalan äidin, Neitsyt Marian.] Mutta usein -- sanoi vastaväittäjäni\n-- herra tekee sen, mitä hänen lempipalvelijansa pyytää häntä muille\ntekemään, ja niin Jumalakin tekee. Arvelin, ettei minun ollut sopivaa\nväitellä tästä hänen kanssaan. Sitten puhuttiin rinnan ristimisestä,\npaastosta y.m. sellaisesta.\n\n\n\n\n53.\n\n\"Matkalta.\"\n\nKostamus. Mikitän tytärtä ensin kosi Dmitrein nuorin poika, sitten\nVaskon. Haittarikas. Dmitrei: \"Meillä et näe muuta romua huoneissa kuin\nlaskutauluja.\" Minulta kysyttiin, kummalle puolestani annoin etusijan.\nAnnoin välttelevän vastauksen, kiitin kuitenkin Vaskon poikaa,\nmoittimatta Dmitrein poikaa. Mutta hän on niin poikamainen, tekee\nkaikennäköisiä kepposia matkoillaan, sanoi isäukko. \"Poikalapsi\npillomusna, raivona ori parempi (tytär tyynenä parempi).\" -- Ei\ntahdottu ottaa maksua ruuasta ja asunnosta. \"En tieä pitäisikö siitä\nmitänä ottaa.\"\n\n15 virstaa Kontokkiin, jonne johti hyvä polku, kuljin yksin. Poikkesin\nSallisen luo, jolla oli yksi veljistään Suomessa Tornion seuduilla.\nItsekkin hän jonkun aikaa oli ollut luteerilainen. Nyt oli taas\nsiirtynyt kreikanuskoon. Oli karannut sotapalveluksesta Persian\nrajalta. Kaksi miestä ollut. Oli ajettu takaa, mutta muuan akka ratsain\ntullut vastaan ja antanut hevosensa. Toisen kerran olivat poikenneet\ntaloon, missä aiottiin murhata. Kangasta kutova tytär oli merkeillä\nilmaissut sen. Heidän mentyään pois iltapimeässä isäntä oli palkatun\nmurhaajan seurassa tullut pihalla vastaan ja oli sitten kauan\npäresoihtu kädessä etsinyt nurkissa. -- Kauhea tapaus kerrottiin\neräästä, joka murhasi oman poikansa Äänisjärven tai Laatokan tienoilla.\nPoika yhdeksän vuotta poissa oltuaan lomalle. Tapaa sisarensa naituna\nmuutamaan taloon, josta oli kymmenen virstaa vanhempien luo. Ei ilmoita\nitseään heti vanhemmilleen, ja murhataan yöllä. Sisar tulee kahta\npäivää myöhemmin ja kysyy, missä Okahvana on. Vanhemmat eivät ole\ntietävinään j.n.e. -- Pojat olivat tehneet pesänjaon, asuivat kahdessa\nuudessa pirtissä. Kontokissa kuusi taloa. -- Siellä yötä. Viisitoista\nvirstaa Luvajärveen. Matkan päässä lauttapaikka. Lautta kaikeksi\nonneksi minun puolellani. Homa Sirkeisen luo. Sirkeisiä 3 veljestä.\nÄsken pesänjaon tehneet nuorimman veljen tautta [poismuuton vuoksi?]\nVanhin heistä, Iivana, oli jo yli kuudenkymmenen ja harmaapää. Talo\nnäihin asti kiinnittämätön [?]. [Ruotsiksi merkitty: \"H:net hittils\noikt.\"] Veljekset olivat luulleet yhteisen kassan nousevan 5-6\ntuhanteen ruplaan, mutta jakoa toimeenpantaessa huomattiin, että olikin\nvaan kolme tuhatta. Vaikea oli heidän eronsa. Vanhempi Homa polvillaan\nnuoremman veljensä edessä: \"Ota minä kasakaksesi, naiseni piiaksesi.\"\n[Lause on tällaisenaan suomeksi muistiinpanoissa.] -- Tämä kysyy\nkamarissa nuorelta vaimoltaan, Törhösen tyttäreltä, neuvoa. Tämä:\n\"Ennen kivi haletkoon, kun enää yhessä elämmä.\" [Lause on tällaisenaan\nsuomeksi muistiinpanoissa.] -- Tsaajua. Rästien tutkimus. Kymmenen\nvuoden kuitit. \"Kylän vanhin\" ympäri. Kutsutti kaikki miehet kokoon\nparaana heinäaikana. Jokainen saattoi minua 20 virstaa Miinoaan. Osan\nmatkaa ratsastin, osan kävelin. -- Tuohilakki. \"Ei tule tuohesta\nlakkia, vanhasta pappia.\" Miinoassa yötä. \"Tuossa se aitain kohentaja\non.\" Sama aitain kohentaja tuli useiden muiden miesten kanssa meidän\nseurassamme Repolaan. Roukkulaan 50 virstaa, 12 virstan päässä kylästä\ntie kääntyy Viiksimön sillalle, joka on Suomen puolella. Suuri mänty,\njonka kaarnaan on leikattu nimismies Cajanin nimi. Viiksimön asukkaat\nkaatavat kaskea Venäjänkin puolella. Pelättiin, ettei Lylypäässä\ntavattaisi venettä. Olipa niitä kaksikin. Huudettiin tuomaan ne meille.\nIivana Sirkeinen teki selkoa staarosta-ajastaan. Rehellinen mies.\nIstoisen luo Roukkulaan. Istoisen akka läksi seuraamme Miinoasta. Hänen\nnuorin poikansa oli ryöstänyt erään starovieroi-munkin Tuoppasaarelta.\nVeli oli pakottanut hänet lähettämään rahat takaisin. Istoisesta 30\nvirstaa järvimatkaa Repolaan; 20 virstaa Omeliaan, mihin yövyimme.\nSiellä keitettiin tsaajua jollekulle seurueestamme, ei kuitenkaan\nkaikille. Eipä minullekaan tarjottu. Sen sijaan annettiin ruokaa, jonka\nkuitenkin maksoin. Sunnuntaina Repolaan. \"Kostitsjat\" [tuomiset]\ntyttäreltä Törhöselle. Kahvia, voita ja maitoa papin luona.\nRästientutkija-herra. Äsken saanut tupakkaa Pielisestä, mutta ei\nrommia. Törhösen viekkaus. Viljan jakaminen. Oltiin vähällä muuttaa\npappi täältä pois, kun ei ollut saanut starovieroja liittymään yleiseen\nkirkkoon. Oli tullut käsky, että hänen piti jäädä paikoilleen.\nKivijärveen 30 virstaa, sieltä Koroppiin 15 virstaa, Lusmajärveen 10\nvirstaa vesimatkaa. Kuljettiin veneessä. Kova tuuli. Perillä ensi\nkertaa taas voita ja maitoa, kuitenkin jo papinkin luona.\n\nSieltä Ruunamäkeen 10 v., sieltä Pankakoskelle ja Lieksaan.\nKirkonpolttaja. Matka Juukaan. Sikäläinen kappalaisen vaali. Puvut:\nämmät ilman röijyä, paidan yläosa pussimaisena. Paluumatka. Kalakemut\nsaaressa. Vuonislahti. Nuhaa. Enontaipaleella ajoin maanmittari von\nFieandtin kanssa. Joensuussa t:ri Roos. Edeltäjä Modin. Viikon\n[viivyin] paikalla. Huviretki Utran sahalle; kalakemut (lohta). Roosin\nseurassa Liperiin. Vaellus Tutjunniemelle. Kuohari Niiranen, joka kysyi\npassia. Tuli maalarinkisälli. \"Kun minä sanon, niin ette taia\nkumpainenkaan oikioita miehiä olla.\" [Lause on suomeksi muistiinpantu.]\nKotiaresti seuraukseksi. \"Miksikä sitä teiän naistanne kutsutaan?\"\n[Lause on suomeksi muistiinpantu.] \"Miksipä muuksi, jos ei armoksi.\"\n[Lause on suomeksi muistiinpantu.] Sieltä Rääkkylän kirkolle. Se oli\nedellisenä sunnuntaina palanut poroksi tapulineen päivineen. \"Mistäpä\nsen maion olisi saanut?\" [Lause on suomeksi muistiinpantu.]\nNuhdesaarna. Yleisenä luulona, että se oli palanut kansan syntien\ntähden.\n\nKuljin Onkamoon. Varoitettiin Salmin suhteen, missä muutamia henkilöitä\noli ryöstetty. Sama varoitus Riikolan suhteen. Ukko Immosen luo, joka\nei laulanut. Herrastuomari Simonen. Simosen talon isäntä ja emäntä\nolivat äsken palanneet Taipaleesta, joka on Kaavin pitäjän rajalla.\nSiellä asuu laajalti kuuluisa noita Räsänen, jonka luona olivat käyneet\nemännän reväisimelle (cardialgie) parannusta hakemassa. Emäntä ei\nluullut tästä matkasta saaneensa mitään apua, ja isäntä oli sen\nkuluessa saanut itsepäisen vatsataudin, joka jo kolme päivää oli häntä\nvaivannut ja jota vastaan hänelle annoin neuvoja. Useita potilaita oli\nollut Räsäsellä, muiden muassa pari kaatuvatautista tyttöä, joiden hän\noli selittänyt olevan paholaisen riivaamia. \"Paha pieksää.\" Immosta\nminua kehotettiin varomaan, hänellä kun sanottiin olevan veneerinen\ntauti. Vähässä ajassa tämä tauti oli levinnyt pitkin Tohmajärven\npitäjätä.\n\nLiperin kreikanuskoiset. He siirtyisivät kaikki, väitetään,\nluteerilaiseen kirkkoon, jos asetukset sen sallisivat. Kreikanuskoinen\npappi: \"Hän tulee kun hukka minun lampaisiin.\" [Tämä ja muut\nlainausmerkkien väliset lauseet tämän kappaleen loppuun asti\ntällaisinaan muistiinpanoissa.] -- \"A minä en tule sinun lampahiin,\nvaan lampahat kun hyö ei tunne oman paimenensa ääntä; tulevat vieraan\nluoksi.\" Nykyään ei Taipaleen pappi kuulu ymmärtävän sanaakaan suomea,\nvielä vähemmän osaavan sitä puhua. Kuitenkin hänellä Synoodissa kuuluu\nolleen suomalaiselta opettajalta todistus että hän osasi. Vähä\nseurakunnalla siis on hänestä hyötyä, vaikkapa olisi raitiskin, mikä ei\nkuulu olevan laita. Kreikanuskoon kääntyneistä on ainoana esimerkkinä\nmuuan tyttö. Hänen sisarensa oli naimisissa erään kreikanuskoisen\nkanssa, ja hän itse joutui toisen veljen kanssa kihloihin. Mutta\nkreikkalaisen kirkon sääntöjen mukaan häntä ei voitu vihkiä. Sitä ei\nsallittu, koska pappi oli ajoissa saanut ilmoituksen luteerilaiselta\npapilta. Majuri Nilsson houkutteli hänet kääntymään kreikanuskoon,\njonka hän tekikin toivossa, että pappi asianlaitaa tuntematta heidät\nvihkisi. Mutta kreikanuskoisen papin, joka sai tiedon heimolaisuudesta,\noli nyt varsin mahdoton sitä tehdä. Nyt tyttö kuuluu kauheasti katuvan\ntekoaan. -- Monet kreikanuskoiset kuuluvat tahtovan viekkaudellakin\nkastattaa lapsensa luteerilaiseen oppiin, niin että pappein on tarkoin\noltava varuillaan. Olisipa, jos asiata raha-asiana katselisi, joku,\nvaikkapa vähäpätöinen voittokin päästää nämä kreikanuskoiset siirtymään\nluteerilaiseen taikka vapaasti valitsemaan kreikkalainen tai\nluteerilainen tunnustus. Moniaasta kreikanuskoisesta talonpojasta\noli tullut \"herännyt\". Papille valitettiin hänen valattaneen\npyhimystenkuvansa (\"jumalaisensa\") lehmänkelloksi. Pappi tulee hänen\nhuoneeseensa, menee ristinmerkin teolle ja huomaa kuvan. \"Piessat, kun\nvaleheltiin.\" -- \"Kumarrate!\" -- \"Kyllä kun näytättä Pipliasta sen\npaikan, missä käsketään.\" -- \"Onko sinulla pipliita?\" -- \"Saan lainaksi\nnaapurista.\" Pappi ei laskenut lainaksi ottam[aan]. Lupais toiste\nkoissaan näyttää, vaan ajo pois talonpojan kun mäni kysymään. \"Eikö se\nole hupelo, joka heittää oman peltose, ja menee vieraalle työhön?\" --\n\"On.\" -- \"Ei, kun oma on laiha eikä kasva mitän edl.\"\n\n\n\n\n54.\n\nLehtori Keckmanille.\n\n(Alk. suomeksi.)\n\n\n                                       Sortavalassa 31 Elokuuta 1837.\n\nOiva Veljeni!\n\nKirjasi tänne tultuani käsitin. Kiitän Sinua toimistasi niissä\nasioissa, joilla jälkimmäinen Kajaanista keväillä työtty kirjani tuli\nSinua vaivaamaan. Niin kyllä taitaa olla, ettei Mehiläiselle saa\nkahdeksi vuodeksi välitoimittajata, jonka tähden, jos ei ketä saisi,\ntaidan itse kokea, vaikka tulevatki muut toimeni sen kautta jälkeen\njäämään. Vähettyä ottajain lukua en justin pelkää, koska jo heti työhön\nryhtyessäni päätin omista varoistani panna noin korkeinta 200 ruplaa\npränttikulujen avuksi, jos muuten eivät tulisi täyteen. Ja sillä\nsummalla hoti pääsenki selväksi, jos tulevana vuonna en pränttäytä\nusiampaa kappaletta, kun mitä suorastaan ottajille menee. -- Ilahuttava\nasia oli kirjassasi lukea, jo Sophokliai suomeksi käätyn. Kolmesta\nnäytteeksi pannustasi värsystä on kolmas. \"Rukoiliain oliivalehviä\nkantaen\" -- minusta somimmin kuuluva, toisissa pidän vikana, että\n_siitelmä, riennätte_ ovat loppulyhyitä, kun minusta pitäisi olla\nkeskilyhyitä eli alkupitkiä, jotta kuuluisivat esim. näin: \"Oi! lapset\nmuinas Kadmon uusi siittämä (siittelö, kantama), mit' ootta istuimille\nnäille rientävät (rientäneet, joutuvat, -neet, kokoutuneet edl.).\"\nMitat tässä värsylajissa Greekalaisilla, jos oikein muistelen, olivat:\nx | -- x | -- kolme kertaa perätysten pantuna eli: x | -- x | -- x |\n-- x | -- x | x johon tahtiin Roomalaiset monellaki tavalla\nsommittelivat sanojansa ja samate taidettaisi ehkä meidänki kielessä\ntehdä, jotta kuten kullonki tulisivat juoksemaan. Niin olisi avara tila\nsuomen sanoilla tässä värsylajissa eikä tulisi värsy niinkään\npoikkeamaan alkuluonnostaan, kun Latinalaisilla Terentiolla, Plautolla,\nPhaedralla edl. -- Renvallin kirjan sain Prof. Linseeniltä lähetettynä.\nJopa näyttää joutaviin ruvenneen, Savolaisten ja Karjalaisten\nkielitapaa moittimaan, jota ei hyväsesti taida tuntea'kan. Sillä\nmissäpä koko Suomessa sanotaan _mähtä, mätsä_ (s. 7 ja 9), missä: _myö\ntulloon, olioon_ (s. 9), missä, missä _isähän_, isään pro isänsä\n(isäsä, isäse') s. 9. -- Siv. 8, r. 1-11 selittää hän peräti omalla\ntavallaan, minkä tähden Savon ja Karjalan kieli olisi länsisuomea\nkehnompi, eikä muista että justin Länsisuomi oli Ruotsin, Viron ja\nSaksanki vaiheilla, joista helposti puuttui vieraita aineita, jota\nvaston Itäsuomella meidän maan Savossa ja Karjalassa oli toisella\npuolella Hämeen Suomi ja toisella laajat Venäjän Karjalan, Aunuksen ja\nInkerin maat, joissa vieläki puhutaan semmoista kieltä, että erähät\npitävät yhtä selvänä ja hyvänä kun Hämeenki kielen. Siv. 9, r. 8\n_lanka_ on villoista, _rihma_ pellavista eli hampuista kehrätty;\n_viitsiä'_ taas on Hämeen sana, joka kyllä yli koko maan ymmärretään ja\ntoisinaan käytetäänki, ehkä usiammasti: _kehata'. Kehata_ merkitsee:\n_olla hidas työssä eli liikunnassa_ ja _kehno_, hidas, joka sanan\nalkumieli sitte on kahtia eronnut, jotta Häm. _en kehtaa_ jag täcks\nicke, _kehno_, blyg; Karj. _en kehtaa_, jag ides ej, _kehno_ dålig;\nvaan sillä mielellä, kun Hämeessä sanotaan _en kehtaa_ (jäg täcks\nicke), sanovat Karjalassa: _en julkia'_ (julkea, julkii', julkee'),\neikä millonkaan (?) samalla mielellä _en viitsi_ (viiti, viihi), joka\naina(?) on = _en kehtaa_. Renvallista näyttää, kun en _viitsi_, karj.\nmerkitsisi; jag täcks icke. -- Siv. 20, r. 6-3 alalta. En tiedä, jos\nsiinä luettava soimuu sopii Grottlundiinkan, joka kuitenki enimmästä on\nSavon kielestä huolta pideksellyt, mitä eritteessä (noten) vielä\nsamasta asiasta lausuu, koskee kaikitse'ki enimmästi itseen lausujaan,\n-- S. 21, r. 19. Ensimmäinen selvä ja suora Kielioppi saatiin Suomessa\nvon Bekkeriltä, joka ei seurannut erittäin Hämeen eli Karjalan kieltä,\nvaan rinnakkaa kumpaaki, vaikka hänki muutamissa kohti on tainnut\nerehtyä, esimerk. selvityksessään koskevasta Caritavus casus, jossa\nrupiaa Lapin kielen avulla näyttämään, että sitä tulee kirjottaa\nyhdellä Teellä t ei kahdella tt -- _luvata_ ei _luvatta_. Minkäpä\ntähden siis sanotaan _luvattoman, luvattomalla_ edl. kahdella Teellä,\njos ei Caritiv. alkusesti olisi ollut luvatta? Nykynen usiammissa\npaikoissa käyvä _luvata_ näyttää sillä tavoin syntyneen, että\nalkuperäistä _luvatta_ on ruvettu itsepäällänsä käyttämään\n(tekliineeraamaan), josta sitte Muutuntasiassa (Lokat. formal.) on\nsaatu _luvataksi, luvatak_ samate kun _edemmäksi, edernmä', taemmaksi,\ntaemma'_ edl. Niin on myös Lausukkain Käskentätavassa (Imperativ)\nHämeen tapaan seottanut Käskentä- ja Toivontatavan, vaan niistäpä ei\nnyt ollutkan virkettava, jonka tähden taas ryhdyn Renvallin\nkirjottamaan. Siv. 23, r. 1-3 mitä hän tuosta mixtum compositumista\nBekkeri miettinee, itse Mehiläisen ja muiden kirjotusteni suhteen kyllä\nsen voinki kärsiä, koska en aina ole'kan tullut yhdellä tavalla yhtä\nsanaa eripaikoissa kirjottamaan, vaikka, mitä s. 23, r. 12, 13 R. siitä\nasiasta lausuu, useinki tulee siitä syystä, että on eri kirjottajilta\nkirjotettu _tuloo, tulee, vuoen, vuoden_ ja runossa _härän_, muissa\n_härjän_ edl,, jonka kyllä hänki olis voinut älytä, kun muuten olis\ntahtonut. -- S. 26, r. 8 edl. alalta lukien. Renvalli ei näytä vähää\nhyvänä pitävän, kun ei kohta saa kaikkia, ei huoli yhdestä eli kahdesta\ntalosta, kun ei samassa saa koko kylää. Vaan mintäpä pitkitän kirjani\nnäillä lauseilla, koska itse paremmin näät Renvallin uuden kirjan\nmielen, laadun ja luonnon. Mitä III:ssa jaossa erittäin minua vastaan\nkirjottaa, niin siitä saan sanoa vanhan sanaparren: adhuc sub judice\nlis est (ratkaistu ei viel ole riita). Samalla tavalla kun\nHeksametrosta saapi: \"minlai nensuku lehtilö jensepon ihmisi enki\" saa\nhän, jos tahtoo, tavallisista nelimittarunoistaki esimerk. \"Suoja |\nrahti | maata | rähti, kangas | vasta | hanka | lahti\" sen laisia\nkatkaistuja sanoja. Niihin sopii myös s. 32, r. 16 tehty kysymyksensä:\n\"Ovatko Suomea?\" Mitä s. 32, r. 21-26 inttää, ei taida niin toden tosi\nolla, kun R. luulee. Jos puhuisi kaikista niistä kielistä, joiden\npitkäarvoset tavuet myös ovat korolliset, niin sitte olisi tosi\nlauseensa, ei kyllä muuten.\n\n                                     Savonlinnasta 20 Lokakuussa 1837.\n\nEdelliset kirjotin Sordavalasta, vaikka jäivät lähettämättä. Sitte olen\nlukenut R:n kirjasta erityisen tutkinnon H:forsin Avisassa, joka kyllä\nei suuresti armahda R:ia. Vaan mitäpä niistä. -- Sortavalasta vaelsin\nesinnä Jaakkiman pitäjään, siitä Kurkijokeen (Kronoborg), Parikkalaan,\njossa Majuri Lagervallin luona viivyin kokonaisen viikon ja teetin\nuudet saappaat. Parikkalasta kuljin Ruokolahteen, Joutsenoon,\nLappeesen, Lemiin, Savitaipaleen, Taipalsaareen; jälle Ruokolahteen\nSäämikään ja vihdoin tänne Savonlinnaan toissa päivänä. Täältä nyt\nlähden Kerimäen pitäjän halki Heinäveteen, Taipaleen, Juukaan,\nNurmekseen ja Kajaniin. Niin olenki jo kauan ylimäärän matkallani\nviipynyt, etten tohdi'kan Helsinkiin tulla, joka vielä viikomman\nviivyttäisi kotiinpäästöäni. Ja ompa toinenki syy, joka kieltää\ntulemasta: kaikki pukimeni ovat jo niin hajanaiset, että tuskin pääsen\nniillä kotiini. Runokokoukseni on tänä kesänä jotenki kasvanut sekä\nvanhoilla että nykyisemmillä runoilla. Semmoisia vanhoja lauluja, kun\nKantel. 2 osassa olen saanut joksikin runsaasti. Kohta syntyy niistä\nyksinään kaunis kirja. Sanalaskuja on monta tuhatta ja välilehdet\nJuteinin Sanalaskukirjassa niin täpi täyteen semmoisilla kirjotetut,\nettä harvassa kohti enää saapi siaa. En ole lukenut montako tuhatta\nniitä on, vaan arvoituksia on 1,200. Tulee niistä kylläki tulevaksi\ntalveksi työtä, enkä tiedä, kuinka ennätän, jos Mehiläiselle ei saa\ntoista toimittajaa. Kirjotan kyllä nyt Pehr Tickleinin luoksi kysyen,\njos tahtois tulevanaki vuonna Historiaosan toimittaa, vaan en tiedä\nmitä vastannee. Kolmen viikon päästä aion olla kotona Kajanissa ja\npyydän Sinua sinne siksi kirjottamaan. Haglundille panen tässä kirjan,\nvaan kosk' en tiedä'kän, jos hän on Helsingissä asuva, niin pyydän,\nettäs lähettäisit sen hänelle, jos olisi muuallaki. Sano terveisiä\nkaikille tuttaville.\n\n                                                    Ystäväsi\n                                                  Elias Lönnrot.\n\n\n\n\n55.\n\nLehtori Keckmanille.\n\n(Alk. suomeksi.)\n\n\n                                    Sortavalasta 3 Syyskuvia 1837.\n\nOiva Weljeni!\n\nToissa päivänä kirjotin pitkänki kirjan Sinulle, joka ei vielä\ntäysivalmisna on asuntopaikassani 4 virstaa Sortavalasta, Karmalan\nkylässä. Siinä oli muutamia sanoja Renvallin nykysimmästä\nkirjotuksesta, jonka Prof. Linseeni lähetti minulle tänne. Ne nyt\nsaavat jäähä. Myös kirjotin Törnuddin käännöksestä. Esimerkiksi\npannustasi kolmesta värsystä näyttää hänen siinä paikassa, jossa ovat\nsanat _siitelmä, riennätte_ loppulyhyitä suanneen. Minusta se ei ole\nsomasti kuuluva, vaan pitäisi sanojen olla, joko alkupitkien eli\nsomimmasti keskilyhyitten, jotta tulisivat kuulumaan esim. näin:\n\n    \"Oi lapset muinas Kadmon uusi siittelö (siittämys, kantama).\n    Mit' ootta istuimille näille rientäneet (rientävät, lähteneet edl.)\n    Rukoiliain oliivalehviä kantaen.\"\n\nVeljesi, Piispan, runokäännöksestä en kyllä sovi mitänä lausumaan. Jos\nrunoja kirjotetaan luettavaksi (ei laulettavaksi), niin ovat kyllä\nsillä tavoin, kun sanoo, käännettävät. Vaan jos kääntäjän mieli on\nsaaha niitä käättynäkin laulettavaksi, niin pitäisi kaikitse'ki\nlaitettaa, että tulisivat käymään neljämittasesti, ei kolmella mitalla.\n\nJos Mehiläiselle ei saisi toista välitoimittajata, niin pitää itseni\nkokea toisten tointen ohessa saaha sihenki aikaa. Ottajaluvun\nvähenemisestä en ni suuresti huoli, koska jo alkaessaniki tiesin\ntyötäni ei monelle mieluiseksi ja sentähen päätinki noin korkeinta 200\nruplaa vuoelta omista varoistani lisätä. Tänä vuonna kyllä menee\nenemmän, koska präntätään 500 kappaletta, vaan tulevana vuonna enpä\nanna'kan päälle 200 präntätä. Aunuksen paikkakunta jäi tällä kerralla\nkäymättä ynnä muitaki paikkoja, vaan enkö niihin päässe vasta. Täältä\nlähen nyt Lappeenrannan seuvuille, Viipurin tienoille, Savon Linnan\nympäristölle j.n.e.\n\nEn tieä, kuinka tullen kiertelemään, jonka tähen elä huoli'kan,\nkuhunkaan niistä paikoista kirjottaa, koska ennen kirjasi tuloa jo\nolisin tainnut käyä.\n\nVoi hyvin rakas Weljeni.\n\n                                  Ystävällisimmästi ja nöyrimmästi\n                                            Elias Lönnrot.\n\n\n\n\n\n\nKAHDEKSAS MATKA v. 1838.\n\n\n\n\n[Vuonna 1838 tehdystä lyhyestä matkasta, jolloin L:lla oli alkupuolella\nseuralaisena ystävänsä, maist. K.H. Ståhlberg, ei ole paljon tietoja.\nMatkalle sanoo L. eräässä Rabbelle 24 p. elok. kirjoitetussa kirjeessä\nkohta lähtevänsä ja syyskuun lopulla hän oli jo taas kotona. Sen\nlisäksi mitä tähän otetuista kirjeistä selviää, mainittakoon että\nLönnrot Koiteren järveltä suuntasi kulkunsa Pielisjärvelle ja sieltä\nkotiin.]\n\n\n\n\n1.\n\nMaisteri Ståhlbergille.\n\n(Konsepti; alk. suomeksi.)\n\n                                              12 p:nä lokakuuta 1838.\n\nKiitoksia kirjastasi, jonka viime viikolla käsitin. Sama kiitos\nlupauksestasi vastaki kirjotella. Sinusta Honkavaarassa [?] erottuani\noli kylläki ikävä ensiaikoina. Yötä piin Kihtelysvaaran Kestikivarissa\nja siitä toisena päivänä tulin Koveraan. Siinä kirjottelin runoja 3\npäiveä, ehken paljon vanhoja. Olisin suonut Sinunki siellä olevan,\nsillä ensiksi oli siinä enempi kirjottamista kun yhelle kolmessa\npäivässä ja toiseksi olisit, jota toivoit, kylläki saanut kuulla\nkanteleen soittajia ja sopeuttajia (stammare). Kanteleita siinä oli\njoka talossa, jossa tulin käymään. Siitä menin Ilomantsin kirkolle,\njossa ja kylissä ympärillä tulin puolentoista viikkoa viipymään. Oli\nniissäki laulajia, ehken ennättänyt puoliakaan etsiä, joita neuottiin.\nOikian laulajan tapasin kuitenki vasta jälkeenpäin Materi Kuivalattaren\nKoiteren rannalla Ilomantsin kirkolta neljättä penik. pohjaseen päin 3\nneljännestä Huhuksen kylältä. Siltä yksinään kirjottelin vanhoja\nlauluja 2 päivää. Sitte piti kerkeämiseen kotiin rientää, johon pääsin\nsyyskuun loppupäivillä. Täällä kohtasi uusi ikävä Sinun ja Elfvinginki\nperään, jonka tähden vaan elä unehutakaan tänne tulevana kesänä tulla\nja sitä ennen usein kirjoittaa. Sukulaisesi voivat hyvin ja muuttavat\ntänä päivänä Kajaniin. Muut voivat myös hyvin. Potakoita, nauriita ja\nmuuta riistaa on tullut hyvin ihmisille.\n\n\n\n\n2.\n\nTohtori Rabbelle.\n\n\n                                      Kajaani, 12 p:nä lokakuuta 1838.\n\nRakas Veli!\n\nHyvin tervetulleen kirjeesi olen vastaanottanut ja saan sydämellisesti\nkiittää Sinua kaikesta siitä suuresta vaivasta, jonka minun tähteni\nolet nähnyt ja jota vielä saat nähdä auttaessasi Mehiläistä taas hyvään\nkuntoon. Ei liene vielä tullut vastausta tai päätöstä Senaatista, mutta\nehtineehän myöhemminkin tulla. Ståhlbergiä myöten lähetin Seuralle 20\nkappaletta Mehiläistä, muut 80 saapuvat ensi kelillä, jolloin vanha\nuusmaalainen renkini palaa vaimonsa luo ja ottaa ne mukaansa. Viime\nmatkallani, jonka yhdessä Ståhlbergin kanssa tänä syksynä tein\nKarjalaan, sain taas sellaisen joukon suomalaisia lyyrillisiä runoja,\nosaksi uusia, osaksi vanhojen toisintoja, että niiden vertaaminen ja\nsovittaminen entisten joukkoon luultavasti vaikuttaa sen, että kaikkien\nsellaisten runojen painoon toimittaminen, joka jo ilman tätä on ylen\nkauan viipynyt, lykkäytyy kuukautta tuonnemmaksi. -- Saapa nähdä,\nkenestä nyt tulee Keckmanin jälkeinen, Ståhlbergista vai Gottlundista.\nArvelen edellisestä tulevan.\n\nVoi hyvin.\n\n                                                     Tuus\n                                                 Elias Lönnrot.\n\n\n\n\n\n\nYHDEKSÄS MATKA v. 1839.\n\n\n\n\n[Niistä matkoista, joista seuraavilla lehdillä kerrotaan, ensimäinen\nepäilemättä osaksi oli tavallinen virkamatka, niin ettemme ole sitä\nvarsinaiseksi runonkeruumatkaksi lukeneet. Matkalla Helsinkiin sitä\nvastoin näkyy L. Suomen-Karjalassa runoja keränneen saadaksensa\ntäydennyksiä silloin paraikaa tekeillä olevaan Kantelettareeseen, sillä\nKantelettaren esipuheessa hän sanoo vv. 1838 ja 1839 käyneensä\nrunonkeruumatkalla Karjalassa, \"josta myös kummallaki kertaa saimma\npaljo lisäyksiä ja toisinnoita ennen koottuihin\". Valitettavasti ei\ntältä matkalta ole säilynyt täydellisempää matkakertomusta. Joulukuun\nalussa L. jo oli Helsingissä.]\n\n\n\n\n1.\n\nTohtori Rabbelle.\n\n\n                                   Kajaani. 6 p:nä syyskuuta 1839.\n\nRakas Veli!\n\nYhdessä Ståhlbergin kanssa koko päivän kuljettuani ulkona Iisalmen\nrovastin seurana, joka perheineen on matkustanut tänne tervehtimään\nsukulaistaan, asessori Wichmannia, ja kun lisäksi postituntia jo kotvan\naikaa on kestänyt, en jouda pitää pitkiä puheita. -- Kuvernööriltä\nkuulun saaneen virkavapautta kuudeksi viikoksi s.o. syyskuun\nkeskivaiheilta lokakuun loppuun, mutta lupa ei vielä ole tänne\nsaapunut. Mutta ennenkuin voin olla matkalle valmis, minun täytyy\ntarkastuksen vuoksi, jotta se tulisi loppuun suoritetuksi, matkustaa\nKiannalle sekä muutamille muille seuduille, joilla tänä kesänä on\njäänyt käymättä. Huomenna lähden tälle matkalle Ståhlbergin seurassa,\njoka on lupautunut kumppanikseni koko tälle matkalle. Sieltä tulen\nkotia vasta tämän kuun loppupuolella, ja kun sen jälkeen kotona kuluu\nainakin joku viikko, ennenkuin pääsen täältä eroon, toivon sitä ennen\nSinulta saavani tietoa siitä, voinko varmasti saada pyydetyn koko\nvuotisen virkavapauden, jotta sen mukaan voisin varustautua koko\nvuodeksi. Mitä tulee huoneisiin, joita tarjosit minulle, saan ensiksi\nkiittää Sinua; mutta kun Ståhlberg on pyytänyt minua kanssaan asumaan\nJahnssonin talossa oleviin huoneisiinsa, ja kun koko vuoden ajan tulen\ntutkimaan ja järjestelemään suomenkielisiä aineksia, missä työssä hän\nusein saattaa minua auttaa, pidän sopivimpana asettua sinne, etenkin\nkun ennen olen asunut samoissa huoneissa. -- Ståhlbergin terveys on\npäivä päivältä parantunut, ja luulenpa, että hän kolmekkin viikkoa\nvaellettuansa tämän läänin erämaissa, on koko Herkules. -- Tahtoisitko,\nkoska asia nyt tuli mieleeni, katsoa tilikirjoista, onko kirjoittamani\nlasku siellä hyväksytty maksettavaksi ja lähetetty Ouluun. Se koski\nerästä Kajaanista viiden peninkulman päässä olevaan Vuolijoen kylään\ntehtyä veneeristen tautien tarkastusmatkaa, jonka tein Kuvernöörin\nmääräyksestä viime tammikuun loppupuolella. Sen jälkeen tavallisuuden\nmukaan lähetin laskun, joka ei vielä kuulu saapuneen Ouluun, vaikka\nmyöhemmin kirjoitettuja laskuja on saapunut. -- Voi nyt hyvin! Pian\nkaiketi saan sinut itsesi nähdä. -- Uskollinen ystäväsi\n\n                                                  Elias Lönnrot.\n\n\n\n\n2.\n\nTohtori Rabbelle.\n\n\n                                    Kajaani, 11 pnä lokakuuta 1839.\n\nRakas Veli!\n\nStåhlbergin kanssa onnellisesti päätettyäni neljä viikkoa kestäneen\ntarkastusmatkan Hyrynsalmella, Kiannalla, osassa Arkangelin\nkuvernementtiä y.m., olen nyt heti päättänyt lähteä täältä Helsinkiin\nmatkaamaan. Mutta matkani tulee kulkemaan Karjalan kautta, missä tulen\nviipymään ainakin kuukauden, saadakseni perin tärkeitä täydennyksiä\nsuomalaisiin lyyrillisiin runoihin. Kun itse matka sitäpaitsi vie\njonkun aikaa, en luule saapuvani perille sinne ennen marraskuun loppua.\nKajaanilais-parat eivät ota uskoakseen, että saavat jonkun sijaani;\nlaita siis, rakas veli, niin, että he niin pian kuin suinkin selvän\ntodisteen kautta saavat toisen käsityksen. Tosin tänä syksynä ei mitään\nkulkutauteja ole liikkunut seuduillamme, mutta muutamat yksityiset\npotilaat, joiden tila ei kuitenkaan ole vaarallinen, ovat vetäneet\nvalitusvirsiään.\n\nStåhlberg lähettää terveisiä. Hänen terveytensä on päivä päivältä\nparantunut, niin että hän pian kenen kanssa tahansa voi siinä suhteessa\nkilpailla.\n\n                                             Uskollinen ystäväsi\n                                                Elias Lönnrot.\n\n\n\n\n3.\n\n[Matkakertomusta.]\n\n\n                                              23 p:nä lokakuuta 1839.\n\nViime sunnuntai-iltapäivänä läksin Polvilasta aikoen koko vuoden olla\nkotoa poissa. Hinc illae lacrimae vanhemmille. Seurassani olivat\nTurunkorvaan asti maisteri Ståhlberg ja sihteeri Elfving. He seurasivat\nminua vielä 1/4 peninkulman matkan Tahkosaareen, missä erosimme\ntoisistamme. Tultiin sieltä 1/2 peninkulman päähän Muurahaissaareen,\nvähäiseen korkeaan, ahontapaiseen Nuasselän saareen. Sinne noustiin ja\nsyötiin puolukoita, joista tänä syksynä on ollut puute vallan vastoin\nyleistä luuloa, että hyvää vuotta seuraa runsas marjansaanti.\nMuurahaissaaren sanottiin muinoin olleen hautausmaana; siitä näkyi\nvielä muutamia merkkejä. \"Ettekös pelkää kalman tarttuvan?\" kysyi\ntoinen kyytimiehistä, kun mielihalulla söin puolukoita. Siitä\nhuolimatta hän noudatti esimerkkiäni syöden itsekkin. Monessa paikoin\nsaarta oli jälkiä kaivamisista, jotka olivat aiheutuneet tarusta, että\nsinne oli kätketty aarteita. Siitä Kärnälään. \"Matkustatteko nyt\nHelsinkiin?\" \"Se on aikomukseni.\" \"Olkaa siis niin hyvä ja kuulostakaa\nniitä rahoja, joita olemme tahtoneet lainata pankista ja kysykää, miksi\nne eivät tule. Olemme jo tähän hommaan käyttäneet lähes 70 ruplaa,\nemmekä vielä ole mitään saaneet.\" Heidän matkansa Kajaaniin ja\najanhukkansa varmaankin maksavat toiset 70 ruplaa. Sieltä 1 3/4\npeninkulmaa Juurikkalahteen, missä oltiin yötä. Sieltä Saviahoon 1 1/2\npeninkulmaa ja edelleen lyhyt peninkulma Maanselkään. Tämä kylä on\nosaksi Sotkamoa, osaksi, ja suuremmaksi osaksi Nurmeksen pitäjää.\nEdelleen Rumolampeen peninkulma ja sieltä Haapajärvelle 2 peninkulmaa.\nVasta Rumolammessa voitiin saada istuimella varustetut rattaat, siihen\nasti oltiin oltu ilman. Sillä kuvernörin käskyä, että kestikievarien\nsakon uhalla piti hankkia itselleen istuimella varustetut rattaat, ei\nvielä oltu ehditty noudattaa. Nurmeksen puolelle Kajaanista tullen pian\nhuomaa, mikä etu on maanjaosta, eikä malta olla toivomatta, että\nKajaaninläänissäkin isojako pian pantaisiin toimeen.\n\nVallan toisin oli tien laita. Nurmeksen rajapyykille saakka se oli\nhyvää, tosin virstapatsaita vailla, siitä alkaen huonoa, vaikka oli\nvirstapatsaat, jopa kaksinkertaisetkin, joista toinen oli kumossa\nmaassa, toinen osaksi kumossa, osaksi pystyssä. \"Kuka on laitattanut\nnämä?\" \"Täällä oli nimismies, joka ensin laitatti kumossa olevat,\nseuraavana vuonna toiset ja olisi kaiketi kolmantena vuotena\nlaitattanut kolmannet, mutta ei ehtinyt, sillä hän itse siirrettiin\ntäältä pois.\" -- Kaikki tämä tapahtuu talonpojan kustannuksella, ja\nusein hänet pannaan ryöstön alaiseksi. Mutta syy ei ollut nimismiehen.\n\nHaapajärveltä Jokikylään 1 1/2 peninkulmaa. Kuljettiin Karhunpään kylän\nohi, jonka seudut ovat kauniimpia maassa lampineen, lahtineen,\nniemineen, kannaksineen ja metsineen. Puolen neljännespeninkulman\npäässä Jokikylästä on Kuokkaisten koski. Siihen asti on karjalainen\nsahajärjestelmä levinnyt. Laudat viedään Lappeenrantaan ja Viipuriin.\nSahan ympärille pian kohoaa pieni kauppala. Niistä on monenlaista\nhyötyä maalle. Ne antavat vauhtia metsänhoidolle ja maanviljelykselle\nsekä muulle yritteliäisyydelle. Sitävastoin Pohjanmaan tervan valmistus\non todellinen maan syöpä. Se tekee kerrassaan lopun metsistä, ehkäisee\nmaanviljelystä ja karjanhoitoa, ylläpitää rahvaan laiskuutta ja\npidättää sitä kaikenlaisesta muusta teollisuuden harjoittamisesta.\nPäähäni on pälkähtänyt se ajatus, että sama tervanvalmistus, jota\npohjalaiset merikaupungit nykyään niin innokkaasti rahvaalle\nsaarnaavat ja jota kaikilla mahdollisilla keinoilla ylläpidetään,\nkerran on tuottava niille perikadon. Ja siinä piilee rangaistus\nyksipuolisuudesta, rangaistus, joka Raamatun mukaan vasta esiintyy\nkolmannessa ja neljännessä polvessa. Omanvoiton pyynti sokaisee heidät\nniin, etteivät ajattele lähintä päivää. Nyt jo on melkein kaikki muu\nkauppa, voi-, liha- y.m. kauppa ruvennut kulkemaan itäiseen suuntaan,\nkun sitä lyhyt aika sitten vielä harjoitettiin pohjalaisissa\nmerikaupungeissa. Ja jos asettuu maan kannalle, ei voi paheksua sitä,\nettei maakauppaa koskevia asetuksia tarkemmin noudateta.\n\n25:ntenä p:nä Nurmeksesta Juukaan; 26:ntena p:nä Juuasta\nPielisjärvelle, Rompalan kestikievariin.\n\n\n\n"]