Ottelukehässä
Jack (todennäk. John Griffith Chaney) London (1876–1916)
Kaksiosainen kertomuskokoelma sisältää kaksi kuvausta olemassaolotaistelusta. Ensimmäisessä tarinassa ikääntynyt nyrkkeilijä ottelee nälän ja köyhyyden ajamana, kun taas toinen kertomus käsittelee lapsityöläisen uupumusta ja irtautumista teollisuusympäristön kurimuksesta.
Jack Londonin 'Ottelukehässä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1724. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
OTTELUKEHÄSSÄ
Kaksi kuvaa olemassaolotaistelusta
Kirj.
JACK LONDON
Suomentanut
Toivo Nelimies
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1925.
Sosialistin Kirjapaino O.Y., Turku.
SISÄLLYS:
Lihapala. Kapinoitsija.
LIHAPALA.
Voimakas ammattinyrkkeilijän elämän kuvaus, jota
ei ole aikaisemmin julkaistu kirjaan pantuna suomeksi.
Kertomus, joka on mielenkiintoinen nyrkkeilyurheilun
– sekä vastustajille että harrastajille! Katkelma
olemassaolo-taistelun murhenäytelmää.I.
Tom King keräsi viimeiseen leipäpalaseensa lautaselta vellin tähteet ja pureksi näin muodostetun suupalan hitaasti ja mietiskellen. Noustessaan pöydästä hänellä oli epämiellyttävä tunne siitä, että hän ei ollut läheskään kylläinen. Ja kuitenkin oli hän koko perheestä ainoa, joka oli syönyt. Toisessa huoneessa nukkuvat kaksi pienokaista oli toimitettu aikaiseen makuulle, jotta ne uneen unohtaisivat saamatta jääneen illallisensa. Perheen äiti ei ollut koskenutkaan ruokaan. Hän oli istunut vaiti ja katsellut aterioivaa miestään huolestunut ilme kasvoillaan. Hän oli hintelä ja rasittunut työläisvaimo, jonka kasvoilla kuitenkin saattoi havaita merkkejä menneestä kauneudesta. Keittoon tarvittavat jauhot hän oli lainannut naapurilta eteisen toiselta puolen. Viimeisillä pennyillään hän oli hankkinut pari palaa leipää.
Mies istahti ikkunan ääreen tuoli-rämälle joka valitti hänen allaan, ja työnsi aivan koneellisesti piipun suuhunsa ja käden sivutaskuun. Taskun tyhjyys herätti hänet tietoisuuteen liikkeistään, ja äkeissään muistamattomuudestaan hän pani piippunysän syrjään. Hänen liikkeensä olivat raskaat, miltei kömpelöt, aivan kuin lihasten suuri paino olisi rasittanut häntä. Hän oli voimakasrakenteinen, jollakin tavoin tylsän näköinen mies ja vaikutti kaikkea muuta kuin karskilta. Hänen pukunsa oli vanha ja haalistunut. Hänen kenkäinsä päälliset olivat liian heikot kestämään paksua pohjausta, joka ei ollut aivan eilispäivältä peräisin. Ja hänen halvan pellavapaitansa kaulus oli pilkullinen ja lähtemättömien maalitäplien peittämä.
Mutta Tom Kingin kasvot ilmaisivat erehtymättömästi, mikä hän oli miehiään. Ne olivat tyypilliset ammattinyrkkeilijän kasvot, miehen, joka oli monet vuodet työskennellyt nyrkkeilylavalla ja omaksunut niiden kuluessa tuon raa'an urheilun kaikki ulkoiset tunnusmerkit. Kasvot olivat synkät ja – jotta niiden kaikki piirteet työntyisivät esille – sileiksi ajellut. Huulet olivat kömpelöt ja muodottomat, niin että suu näytti jonkinlaiselta kasvoihin jäytyneeltä uurrokselta. Leuka oli jyrkkä, päällekarkaava ja eläimellisen raaka. Hidasliikkeiset silmät vaikuttivat miltei ilmeettömiltä tuuheiden kulmakarvojen alla. Eläimellinen hän oli ulkomuodoltaan kaikin tavoin, mutta eniten eläintä muistuttavaa hänessä oli kuitenkin silmät. Ne olivat uniset kuin jalopeuralla, taistelueläimen näköelimet. Otsa kallistui jyrkästi taaksepäin hiusrajaa kohti, ja lyhyeksi leikattu tukka paljasti rosvomaisen pääkallon jokaisen kuhmun. Kahdesti murtunut ja lukemattomien iskujen uudestaan muotoilema nenä sekä aina ajetuksissa olevat, pahoinpitelystä kaksinkertaisiksi paisuneet korvat kruunasivat teelmän. Parta, joka oli hiljan ajeltu, rehoitti jo ihon alla, antaen kasvoille tummansinisen pohjavärin.
Kaiken kaikkiaan: ne olivat sellaisen miehen kasvot, jota oli pelättävä pimeässä porttikäytävässä tai yksinäisessä paikassa. Eikä kuitenkaan Tom King ollut pahantekijä. Ainoakaan rikos ei ollut painamassa hänen omaatuntoaan. Ellei oteta lukuun kinaa ja torailemista, joita hänen ammatissaan on vaikea välttää, ei hän ollut tehnyt pahaa kenellekään. Ei hän myöskään koskaan ollut riitaa hakenut. Hän oli ammattinyrkkeilijä ja säästi kaiken tappeluhalunsa ammatillisiin esiintymisiinsä. Nyrkkeilylavan ulkopuolella hän oli hidasliikkeinen, hyväluontoinen ja nuorempana, jolloin rahaa oli runsaasti, myöskin avokätinen. Hän ei ollut kostonhimoinen, eikä hänellä ollut yhtään vihamiestä. Nyrkkeileminen oli hänelle liikeasia. Nyrkkeilylavalla pyrki hän vahingoittamaan, lyömään rammaksi, tuhoamaan, mutta hän ei tehnyt sitä tappelunhalusta. Se oli hänen ammattiaan, hänen elinkeinonsa. Ihmiset maksoivat siitä, että saivat nähdä miesten iskevän toisiaan tainnuksiin. Ja noista rahoista sai voittaja suurimman osan. Kun Tom King kaksikymmentä vuotta aikaisemmin seisoi Woolloomoolloo Gougeria vastassa, tiesi hän, että Gougerin leuka oli murtunut eräässä ottelussa neljä kuukautta aikaisemmin. Ja hän oli tähdännyt iskunsa leukaan – ja hänen olikin onnistunut murtaa se uudestaan yhdeksännessä erässä – ei sen vuoksi, että olisi tahtonut pahaa Gougerille, vaan koska se oli varmin tapa saada Gouger pois tieltä ja päästä suurempaan rahasummaan käsiksi. Eikä Gouger liioin ollut siitä vihoissaan. Sehän oli peliä, jonka molemmat tunsivat ja jota molemmat pelasivat.
Tom King ei ollut milloinkaan ollut puhelias, ja nyt hän istui tavallista nyreämpänä ikkunan edessä ja tuijotti ääneti käsiinsä. Suonet pullottivat suurina ja paisuneina hänen käsiensä ulkopinnalla, ja särkyneet, muodottomiksi murjotut rystyset kertoivat, mihin niitä käytettiin. Hän ei ollut koskaan kuullut, että niiden teho riippui suonten elinvoimasta, mutta hän tajusi hyvin, mitä noilla paksuilla, pullottavilla verisuonilla oli sanomista. Hänen sydämensä oli pumpunnut liian paljon verta korkeimmalla paineellaan niiden lävitse. Ne eivät enää toimineet. Hän oli venyttänyt ne veltoiksi, ja niiden kimmoisuuden mukana oli hävinnyt kestävyys.
Hän väsyi nykyään helposti. Hän ei enää voinut kestää kahtakymmentä nopeata erää: iskeä, iskeä, iskeä, alusta loppuun, kiivaasti ja tulisesti hyökättyään rynnätä uudestaan entistä kiivaammin, nuoriin ajettuna ahdistaa vuorostaan vastustaja nuoria vastaan ja kaikkein sisukkaimmin ja tulisimmin rynnätä viimeisessä, kabdennessakymmenennessä erässä, jolloin katsojat nousevat seisomaan ja kiljuen ja käsiään huitoen seuraavat ottelun päättymistä ratkaisuun... Ennen tämä kaikki ei ollut hänelle mitään merkinnyt – silloin oli sydän pumpunnut vaivatta ja tasaisesti verta virheettömien suonten lävitse. Ottelussa paisuneet suonet olivat lepoviikkoina kutistuneet uudelleen, tosin ei joka kerta aivan entiselleen; myöhemmin ne olivat huomaamatta jääneet kerta kerralta hiukkasen entistä isommiksi, kunnes niiden supistus- ja laajenemiskyky oli kokonaan kadonnut. Hän tuijotti niihin ja murjottuihin rystysiinsä ja näki hetken aikaa käsissään vielä sen nuorekkaan voiman, joka aikoinaan, hänen ensimmäisessä ottelussaan, oli sortanut Benny Jonnesin, toiselta nimeltään Walesin hirmun, maahan.
Nälän tunne palautui.
"Eikö mistään voi saada vähäistä palaa lihaa", mutisi hän ääneen, puristellen isoja nyrkkejään ja huokaisten syvään.
"Koetin sekä Burkelta että Sawleyltä", sanoi hänen vaimonsa puoliksi anteeksi pyytäen.
"Eivätkö antaneet?"
"Eivät pennynkään arvosta. Burke sanoi..." Vaimo ei jatkanut.
"Mitä hän sanoi?"
"Hän arveli, että Sandel voittaa sinut tänä iltana ja että velkasi on jo kylliksi suuri."
Tom King murahti vastaukseksi. Tomin mieleen tuli elävästi, miten hän nuorempina päivinään oli pitänyt erästä kulkuriterrieriä elättinään ja syöttänyt sille paistiannoksen toisensa jälkeen. Burke olisi silloin antanut hänelle luottoa vastaan lihaa vaikka tuhanteen paistiin. Mutta ajat olivat muuttuneet. Tom King vanheni, ja vanha mies, joka otteli toisen luokan klubeissa, ei voinut toivoa luottoa.
Hänellä oli aamulla herätessään tunne, että hänen oli saatava syödäkseen lihaa, eikä hän ollut päivän kuluessa saanut tuota ajatusta häviämään. Hän ei ollut valmistautunut kunnollisesti tähän otteluun. Austraaliassa oli poutavuosi, aika oli kova ja tilapäistäkin työtä vaikea saada. Hänellä ei ollut ketään harjoittelutoveria, ruoka ei ollut valittua eikä aina edes riittävä. Hän oli ollut muutamia päiviä satamatöissä ja oli juossut aamuisin maanteillä saadakseen jalkansa kuntoon. Mutta oli kovaa harjoitella toveritta ja taakkanaan vaimo ja kaksi pienokaista, joiden elatuksesta oli huolehdittava. Ruokakauppias oli hieman jatkanut hänen luottoaan, kun ottelu Sandelin kanssa päätettiin. Gaiety-klubin sihteeri oli antanut hänelle etukäteen kolme puntaa – hävinneen osuuden palkinnoista, mutta ei pennyäkään enempää. Silloin tällöin oli hänen onnistunut lainata shillinki, pari vanhoilta ystäviltä, jotka olisivat antaneet enemmänkin, ellei olisi ollut poutavuosi ja heillä itselläänkin ahdasta. Ei, tosiaankaan ei voi väittää, että hänen harjoittelunsa olisi ollut tyydyttävä. Hänen olisi pitänyt saada parempaa ravintoa ja elää kaikista huolista vapaana. Ja kaiken lisäksi: kun miehellä on neljäkymmentä vuotta hartioillaan, on vaikeampi kuntoutua kuin kaksikymmenvuotiaana.
"Mitä kello on, Lizzie?" kysäisi hän.
Vaimo lähti naapuriin ottamaan selkoa.
"Neljännestä vailla kahdeksan", ilmoitti hän.
"Ensimmäinen ottelu alkaa muutaman minuutin kuluttua", selitti mies. "Se on vain koeottelu. Sitten on neljän erän kamppailu Wellsin ja Gridleyn välillä ja kymmenen erää Starlightin ja jonkun merimiehen kesken. Minun vuoroni on vasta tunnin kuluttua."
Toiset kymmenen minuuttia kuluivat äänettöminä. Sitten hän nousi tuoliltaan.
"Niin nyt on, Lizzie, että en ole valmistautunut kunnollisesti."
Hän otti hattunsa ja astui ovelle. Hän ei suudellut vaimoaan – ei hän koskaan ulos lähtiessään tehnyt sitä – mutta tänä iltana uskalsi vaimo suudella miestään, kietoen kätensä hänen kaulaansa ja pakottaen hänet kumartumaan puoleensa. Vaimo näytti vallan pieneltä kookkaan miehensä rinnalla.
"Onnea matkaan, Tom", kuiskasi hän. "Sinä kyllä voitat hänet".
"Niin, minä kyllä voitan hänet", toisti mies. "Yksinkertaisesti: minä voitan hänet."
Tom King naurahti yrittäen olla sydämellinen vaimon puristuessa lähemmäksi häntä. Vaimon olkapäitten yli hän tarkasteli tyhjää huonetta. Siinä oli kaikki, mitä hän maailmassa omisti – eikä vuokrakaan ollut vielä maksettu. Ja hän lähti ulos yöhön hankkimaan ruokaa vaimolleen ja lapsilleen – ei niinkuin nykyaikainen työmies menemällä koneen ääreen, vaan vanhaan, alkuperäiseen, kuninkaalliseen, eläimelliseen tapaan: taistelemalla niiden puolesta.
"Minä voitan hänet", hän toisti. Hänen äänestään väreili äärimmilleen ahdistetun mieletön toivo. "Jos voitan, saan kolmekymmentä puntaa. Niillä maksan velkani, ja jää vielä kaunis summa ylikin. Jos häviän, en saa pennyäkään, en edes raitiovaunurahaa ajaakseni ottelun jälkeen kotiin. Sihteeri on antanut minulle kaiken, mikä hävinneen osalle kuuluu. Hyvästi, pikku vaimo. Tulen suoraan kotiin, jos voitan."
"Ja minä odotan sinua", sanoi vaimo eteisessä.
II.
Gaietyyn oli matkaa yli kahden mailin, ja kävellessään Tom King ajatteli, miten hän loistoaikoinaan – hän oli ollut Uuden Etelawalesin mestari – olisi ajurilla ajanut otteluun ja miten varmasti joku hänen puolestaan vetoa lyövistä olisi ajanut hänen kanssaan ja maksanut ajurin. Tommy Burke ja amerikanneekeri Jack Johnson ajoivat autolla. Ja hän käveli. Ja kahden mailin kiivas kävely ei suinkaan ole paras tapa valmistautua otteluun. Hän oli vanha, ja maailma ei välitä vanhoista. Hän ei enää kelvannut muuhun kuin lastaustöihin. Ja hänen murtunut nenänsä ja ajettuneet korvansa eivät olleet sinnekään pyrkiessä eduksi. Hän toivoi, että olisi opetellut jonkin ammatin. Ajan pitkään olisi ollut parempi niin. Mutta kukaan ei ollut häntä neuvonut, ja hän tunsi syvällä sydämessään, että hän ei olisi neuvojaa liioin kuunnellut. Hänen uransa oli ollut alussa niin helppo. Paljon rahaa, ankaria, voittoisia otteluita, lepo- ja laiskottelukausia välillä, innostuneiden imartelijoiden seuraa, kädenpuristuksia, lyöntejä hartioihin, tovereita, jotka olivat iloisia saadessaan tarjota hänelle ryypyn hyvitykseksi parin minuutin haastelusta, raikuvat suosionhuudot ottelupaikoilla, palkintotuomarien "King voittaa" ja hänen nimensä seuraavan päivän sanomissa.
Ne olivat aikoja! Nyt vasta jälkeenpäin selvisi hänen hitaalle, laiskaliikkeiselle tajunnalleen, että noina aikoinahan hän oli toimittanut vanhoja syrjään. Hän oli nouseva Nuoruus, he Ikä, joka vaipui. Ei ihme, että se oli ollut helppoa – heidän suonensahan olivat paisuneet ja rystyset ajettuneet monista jo kestetyistä otteluista. Hän muisti ajan, jolloin hän löi nurin vanhan Stowsher Billin Rushcutters Bayssa kahdeksannessatoista erässä ja vanha Bill itki ottelun jälkeen pukuhuoneessa. Ehkäpä vanhan Billin vuokra oli maksettava ja vaimo ja lapset jääneet ruoatta. Ja ehkäpä Bill oli ottelupäivän kitunut paistin nälässä. Sisukkaasti oli Bill otellut ja kestänyt uskomattoman paljon iskuja. Hän saattoi nyt, käytyään itse samat ladut, ymmärtää, että Stowsher Billille ottelu oli tuona yönä kaksikymmentä vuotta sitten merkinnyt enemmän kuin hänelle, nuorelle Tom Kingille, joka otteli kunnian ja kepeän rahan vuoksi. Ei ihme, että Stowsher Bill oli vuodattanut kyyneliä ottelun jälkeen pukuhuoneessa.
No niin, mies oli rakennettu niin, että saattoi kestää määrätyn määrän otteluja – ken sata, ken kaksikymmentä. Tuo luku oli miehen ruumiinrakenteesta ja jänteiden laadusta riippuva, ja kun se oli mennyt umpeen, oli mies loppunut. Se on nyrkkeilyn rautainen laki. Tom King, hän oli kestänyt enemmän otteluja kuin monet muut, hänen kohdalleen oli sattunut kohtuuttoman paljon kovia, rasittavia otteluita, jotka panevat sydämen ja keuhkot miltei pakahtumaan, vievät suonista kimmoisuuden ja tekevät Nuoruuden pehmeistä lihaksista kovia muhkuroita; ylenmääräistä sitkeyttä ja äärimmäisiä ponnistuksia kysyviä kamppailuja, jotka kuluttavat hermoja ja kestävyyttä ja väsyttävät aivoja ja jäseniä. Niin, hän oli suoriutunut paremmin kuin kukaan toinen. Yhtään hänen harjoittelutovereistaan ei enää ollut areenalla. Hän oli vanhan kaartin viimeinen. Hän oli nähnyt heidän kaikkien loppunsa ja oli itse ollut mukana muutamia heistä lopettamassa.
Hänet oli ensin pantu kokeeksi vanhoja vastaan, ja hän oli heidät kaikki kaatanut ja nauranut, kun he – kuten Stowsher Bill – itkivät pukuhuoneessa. Mutta nyt hän itse oli vanha ja nuorukaisia asetettiin kokeeksi häntä vastaan ottelemaan. Niitä oli Sandelkin. Tämä oli tullut Uudesta Seelannista, ja hänellä oli suuri maine. Mutta Austraaliassa ei kukaan tuntenut häntä, ja siksi pantiin hänet ottelemaan Tom Kingin kanssa, jos Sandel pitäisi hyvin puolensa, pantaisiin hänet parempia miehiä vastaan, ja voitosta hän saisi suuremman palkkion. Saattoi olla siis varma siitä, että hän ottelisi tulisesti. Ottelu saattoi tuoda hänelle kaiken: rahaa, loistoa, urheilijauran. Ja Tom King oli vanha, sammaloitunut kanto, jonka yli hänen oli raivattava tiensä maineeseen ja onneen. Eikä Tomilla ollut voitettavanaan muuta kuin kolmekymmentä puntaa vuokra- ja ruokavelkojen maksamiseen. Tom Kingin näitä mietiskellessä kehittyi hänen tajuntaansa kuva Nuoruudesta, joka nousi verevänä ja voittamattomana, lihakset joustavina, iho silkinpehmeänä, sydän ja keuhkot sellaisina, etteivät ne vielä koskaan olleet väsyneet tai vahingoittuneet ja jotka vain nauroivat rajattomille ponnistuksille. Niin, nuoruus oli Nemesis. Se tuhosi vanhat eikä välittänyt niin tehdessään siitä, että se samalla tuhosi itseään. Se paisutti valtimoitaan ja musersi rystysiään, kunnes sen vuorostaan tuhosi Nuoruus. Sillä Nuoruus oli aina nuorekas. Vanhuus se vain vanheni.
Castlereagh Streetiltä hän kääntyi vasemmalle ja kolmen korttelin päästä tuli Gaiety-klubille. Oven edustalla hengaileva joukko nuoria pojankloppeja teki hänelle kunnioittavasti tietä, ja hän kuuli heistä erään sanovan kaverilleen: "Hän se on, tuo on Tom King!"
Sisällä matkalla pukuhuoneeseensa hän kohtasi sihteerin, teräväsilmäisen ja kirkaskatseisen nuoren miehen, joka ravisti hänen kättään.
"Kuinka voit, Tom?"
"Pirteä kuin peipponen", King vastasi, vaikka tiesi valehtelevansa ja että jos hänellä vain olisi punta, antaisi hän se muitta mutkitta lihapalasta.
III.
Kun hän lähti pukuhuoneesta avustajansa seuraamana ja kulki keskellä salia olevan nelikulmaisen lavan eteen, tervehti odottava joukko häntä kätten taputuksin. Hän kumarteli oikeaan ja vasempaan, tuskin yhdetkään kasvot olivat hänelle tuttuja. Useimmat heistä eivät vielä olleet syntyneet silloin, kun hän korjasi ensimmäiset voittonsa nelikulmaisella lavalla. Hän hypähti kevyesti lavalle, pujottautui nuorien alitse omaan nurkkaansa ja istahti lepotuolilleen. Jack Ball, erotuomari, tuli puristamaan hänen kättänsä. Ball oli entinen, voimansa menettänyt ammattinyrkkeilijä, joka ei kymmeneen vuoteen ollut esiintynyt lavalla ottelijana. King oli iloinen, että hänet oli määrätty erotuomariksi. He olivat molemmat vanhoja. Jos hän hieman tulisi poikenneeksi säännöistä, tiesi hän Ballin katsovan läpi sormien.
Eteenpäin pyrkiviä raskaan sarjan nyrkkeilijöitä kiipesi toinen toisensa jälkeen lavalle. Erotuomari esitteli heidät yleisölle, kuuluttaen samalla heidän haasteensa.
"Nuori Pronto Pohjois-Sidneystä", Ball kuulutti, "haastaa voittajan. Viisikymmentä puntaa on kummankin pantava likoon."
Katsojat taputtivat käsiään, ja uudestaan nousi suosionmyrsky, kun itse Sandel hypähti lavalle nuorien välitse ja istahti tuolilleen. Tom King tarkasteli häntä uteliaana poikki lavan – muutaman minuutin kuluttua he iskisivät yhteen armottomasti, koettaen kaikin voimin lyödä toisensa tajuttomaksi. Mutta hän ei päässyt selville vastustajansa rakenteesta, sillä tällä oli housut ja villapaita ottelupukunsa päällä. Nuoren miehen kasvonsa olivat voimakkaat ja kauniit, päätä peitti keltakiharainen tukka, ja hänen paksu lihaksikas niskansa todisti ruumiillista kuntoa.
Nuori Pronto käväisi vuoron perään kummankin ottelijan luona ja puristi heidän käsiään ja hyppäsi sen jälkeen lavalta alas. Haasteiden antaminen jatkui. Nuoruus kiipeili väsymättömänä nuorain välitse – tuntematon, mutta loppumaton nuoruus – julistaen ihmiskunnalle tulevansa ottelemaan voimalla ja taidolla voittajan kanssa. Muutamia vuosia aikaisemmin, voittamattomuutensa aurinkoisina päivinä, Tom Kingiä nämä valmistelut olisivat huvittaneet. Mutta nyt hän istui tarmottomana, saamatta tajunnastaan sinne iskeytynyttä näkyä: lakkaamatta tulvaili lavalle nuorukaisia hypäten nuorain välitse ja julistaen haasteitaan, ja lakkaamatta peräytyivät vanhat heidän tieltään. He kiipesivät menestykseen vanhojen veteraanien ruumiitten ylitse. Ja yhä heitä tuli, taukoamattomana virtana – hillitsemätön, torjumaton Nuoruus – ja aina he heittivät vanhat syrjään, itse vanheten ja painuen samaa kaltevaa pintaa, ja heidän takaansa nousi heitä tyrkkivä nuorten remuisa joukko, uusi iloinen Nuoruus – uudet lapsukaiset, jotka varttuvat nopeasti ja painavat vanhempia alas, ja heidän takanaan yhä uusia lapsukaisia aikojen loppuun saakka – Nuoruus, jonka täytyy saada tahtonsa täytetyksi ja joka ei koskaan kuole.
King silmäsi toiselle puolelle sanomalehdistön aitioon ja nyökkäsi "Sportmanin" Morganille ja "Refereen" Corbetille. Sitten hän ojensi kätensä eteenpäin, ja Kid Suliivan ja Charley Bates, hänen avustajansa, vetivät hansikkaat hänen käsiinsä ja nauhoittivat ne huolellisesti, mitä toimitusta eräs Sandelin avustajista seurasi tarkasti ensin arvostellen silmäiltyään Kingin rystysten ympäri kiedottuja nauhoja. Eräs hänen omista avustajistaan suoritti Sandelin nurkassa samat tehtävät; Sandelin housut vedettiin pois, ja kun hän nousi pystyyn ja villapaita oli vedetty yli pään, näki King edessään Nuoruuden lihaksitulleena, korkearantaisena, lujajäntereisenä, lihakset jännittyen ja värähdellen kuin elävät oliot kiiltävän ihon alla. Koko ruumis uhkui elämää, ja Tom King tiesi, että se oli elämää, jonka tuoreus ei ollut tihkunut ulos pakottavista ihohaavoista pitkien taistelujen aikana, joissa Nuoruus maksoi veronsa ja joista se ei palannut yhtä nuorena kuin oli tullut.
Miehet astuivat kohtaamaan toisiaan, ja kun kelloa soitettiin ja avustajat ryömivät pois lavalta kääntötuoleineen, niin molemmat vaihtoivat kädenlyönnin ja asettuivat heti taisteluasentoon. Ja silmänräpäyksessä, kuin teräsvieteri, jota hiuskarva on pitänyt vireessä, Sandel hyökkäsi, perääntyi ja hyökkäsi jälleen, iskien vasemmallaan silmien väliin, oikeallaan suuhun, torjui kumartumalla vasta-iskun, perääntyi kevyesti tanssien ja tanssi uhkaavana takaisin. Hän oli ripeä ja taitava. Näytös oli lumoava. Yleisö ilmaisi hyväksymisensä kiihkein huudoin. Mutta Tom Kingiä ei sokaistu. Hän oli otellut liian usein ja liian monen kanssa. Hän tiesi, mitä nuo iskut olivat – liian käteviä ja nopeita ollakseen vaaralliset. Silminnähtävästi Sandel aikoi alussa liikkua tuulispäänä. Sitähän saattoi odottaakin. Sellainen oli Nuoruuden tapa, se kulutti uhkeutensa ja taitavuutensa villiin kapinaan ja raivoavaan hyökkäilemiseen.
Sandel hyökkäsi ja perääntyi, oli joka paikassa, kevyt-askeleisena ja toivorikkaana, valkoisen lihan ja tiiviiden lihasten elävänä ihmeenä, joka oli kuin nopeasti toimiva hyökkäyskone. Sukkulana hän syöksähteli ja hypähteli asennosta toiseen tuhansien eri asentojen kautta, joista jokainen keskittyi hänen ja onnen välillä seisovan Tom Kingin kukistamiseen. Ja Tom King kesti tämän kärsivällisesti. Hän tunsi asiansa ja tiesi, mitä Nuoruus on, nyt kun hänellä itsellään ei enää ollut nuoruutta. Tässä ei ollut mitään tekemistä, ennenkuin toinen oli hiukan menettänyt höyryään; sellainen oli hänen ajatuksensa, ja hän irvisteli itsekseen kyykistyessään tahallaan ottaakseen raskaan iskun päälaelleen. Se ei ollut aivan kaunis tekonen, mutta kumminkin aivan luvallinen nyrkkeilysääntöjen mukaan. Miehen otaksuttiin pitävän huolta omista rystysistään, ja jos hän iski vastustajaansa päälakeen, niin hän teki sen omaksi vahingokseen. King olisi voinut kyykistyä alemmaksi ja antaa iskun suhahtaa päänsä yli, mutta hän muisti omia aikaisempia taistelujaan ja miten hän ensimmäisen kerran oli murskannut rystysensä Walesin hirmun pääkalloon. Hänhän vain pelasi peliä. Tuo kumarrus teki tehtävänsä yhdelle Sandelin rystyselle. Ei siksi, että Sandel siitä nyt välittäisi. Hän jatkaa kyllä entiseen tapaansa, suuremmoisen huolettomana, iskien yhtä kovasti kuin konsanaan. Mutta myöhemmin, kun pitkät ottelut alkavat vaikuttaa, hän tulee säälimään tuota rystystä ja muistamaan, miten hän sen murskasi Tom Kingin päähän.
Ensimmäinen erä oli kokonaan Sandelin, ja hänen tuulispään kaltaiset hyökkäyksensä saivat yleisön kiljumaan riemusta. Hän peitti Kingin iskuvyöryihin, eikä King tehnyt mitään. Hän ei iskenyt kertaakaan, vaan tyytyi puolustusliikkeisiin, lyöntien katkaisemiseen, kumartumiseen ja vastustajan syleilemiseen. Toisinaan hän teki valehyökkäyksiä, pudisti päätään, kun häneen sattui isku, ja liikuskeli tanakasti milloinkaan hyppäämättä tai kuluttamatta voimahiukkastakaan. Sandelin oli hikoiltava Nuoruuden vaahto pois, ennenkuin varovainen Ikä uskalsi maksaa takaisin. Kingin kaikki liikkeet olivat hitaat ja järjestelmälliset, ja hänen raskasluomiset, laiskasti liikehtivät silmänsä tekivät hänet torkkuvan tai taintuneen näköiseksi. Kuitenkaan ei noilta silmiltä jäänyt mitään huomaamatta, sillä kahdenkymmenen vuoden nyrkkeilykokemus oli harjaannuttanut ne näkemään kaiken. Ne silmät eivät rävähtäneet uhkaavan iskun edessä, vaan katselivat kylmästi ja mittailivat välimatkaa.
Ensimmäisen erän loputtua hän istuutui nurkkaansa jalat levällään ja kädet köysillä; rinta ja vatsa nousivat ja laskivat taajaan hänen nieleskellessään avustajain pyyheliinain löyhyttelemää ilmaa. Silmät suljettuina hän kuunteli katsojain puhelua.
"Mikset tappele Tom?" huusivat monet. "Pelkäätkö, vai?"
"Lihakset jäykät", kuuli hän jonkun sanovan. "Hän ei voi liikkua nopeammin. Kaksi yhtä vastaan Sandelin puolesta, puntia."
IV.
Kello soi, ja miehet lähtivät nurkistaan. Sandel käveli ainakin kolme neljäsosaa matkasta kärkkäänä aloittamaan uudestaan, mutta King tyytyi kulkemaan lyhyemmän matkan. Se oli hänen säästäväisen taktiikkansa mukaista. Hän ei ollut harjoitellut hyvin eikä ollut saanut tarpeeksi ravintoa, ja jokainen askel oli laskettava. Sitäpaitsi hän oli kävellyt kolmisen mailia kotoa tullessaan. Tämä erä oli ensimmäisen toisinto. Sandel hyökkäsi kuin tuulispää, ja katsojat vaativat kiukkuisina, että Kingin oli tapeltava. Paitsi valehyökkäyksiä ja muutamia hitaita, tehottomia iskuja hän ei tehnyt mitään muuta kuin torjui lyöntejä ja pidätteli syleilemällä vastustajaansa. Sandel tahtoi tapella nopeasti, mutta kokenut King kieltäytyi sellaisesta. Hän irvisteli miettiväisesti ja piti kiinni voimistaan niin mustasukkaisesti kuin vain Ikä kykenee. Sandel oli Nuoruus, ja hän antoi voiman kulua Nuoruuden huolettomaan, tuhlaavaan tapaan. King oli oppinut sotatapansa pitkissä, vaikeissa otteluissa. Hän katseli kylmin silmin ja pää selvänä, liikuskeli hitaasti ja odotti Sandelin vaahdon pursuvan tyhjiin. Katsojain enemmistöstä King näytti olevan toivottomasti huonompi, ja he paljastivat mielipiteensä tarjoutuen lyömään vetoa kolme yhtä vastaan Sandelin puolesta. Mutta oli viisaitakin, jotka tunsivat Kingin vanhoilta ajoilta ja jotka hyväksyivät sellaisia vetoja, koska uskoivat nyt helposti ansaitsevansa.
Kolmas erä alkoi entiseen tapaan Sandelin yksinään otellessa ja antaessa iskuja. Puoli minuuttia oli kulunut, kun Sandel ylen luottavaisena paljasti itsensä. Kingin silmät ja oikea käsi välähtivät siinä silmänräpäyksessä. Tämä oli hänen ensimmäinen ja oikea iskunsa – sivusivallus, jonka hän antoi käsi koukistettuna tehdäkseen vaikutuksen tehokkaammaksi ja pannen siihen kaiken voimansa. Oli kuin torkkuva leijona olisi yht'äkkiä ojentanut käpälänsä. Sivallus sattui Sandelin leukaan sivultapäin, ja hän kaatui kuin isketty härkä. Ihmiset tuijottivat ällistyneinä ja mutisivat kauhistuneina suosiotaan. Eiväthän miehen lihakset olleetkaan jäykistyneet, ja hän saattoi antaa iskun kuin moukarilla!
Sandel värisi. Hän käännähti ja yritti nousta, mutta hänen avustajainsa äänekkäät huudot saivat hänet odottamaan. Hän kohottautui toiselle polvelleen valmiina nousemaan ja odotti palkintotuomarin nojautuessa hänen puoleensa ja lukiessa kuuluvasti sekunteja hänen korvaansa. Yhdeksännellä sekunnilla hän nousi taisteluasentoon, ja Tom Kingiä suututti, kun isku ei ollut sattunut tuuman verran lähemmäksi leuan arkaa pistettä. Silloin Sandel olisi pyörtynyt, ja hän olisi voinut viedä kotiinsa kolmekymmentä puntaa vaimolleen ja lapsilleen.
Erä jatkui, ja ensimmäistä kertaa Sandel näytti tuntevan kunnioitusta vastustajaansa kohtaan, joka entiseen tapaansa oli hidasliikkeinen ja unelias. Erä läheni loppuaan, ja King, huomaten tämän seikan siitä, että hänen avustajansa olivat lavan vieressä kyyryssä valmiina hyppäämää köysien välitse, perääntyi nurkkaansa päin. Ja kun kello löi, niin hän samassa istahti tuolilleen, kun Sandelin puolestaan oli astuttava koko neliön halki päästäkseen omaan nurkkaansa. Etu oli pieni, mutta tässä merkitsi pikkuseikkain yhteissumma paljon. Sandel sai astua monta askelta, menettää enemmän tarmoa ja osan kalliista lepoajasta. Kunkin erän alkaessa King hiljaa löntysteli nurkastaan pakottaen sillä tavoin vastustajansa kulkemaan pitemmän matkan. Jokaisen erän lopussa huomattiin Kingin keinotelleen ottelun omaan nurkkaansa ja istahtavan paikoilleen heti kellon soidessa.
Seuraavissa kahdessa erässä King säästeli ja Sandel tuhlaili voimiaan. Jälkimmäisen yritykset vauhdin lisäämiseksi eivät olleet hauskoja Kingille, sillä monet iskuista sattuivat. Kuitenkin King pysytteli itsepintaisesti toimettomana, vaikka nuoret kiivailijat kiljuivat, että hänen oli ruvettava tappelemaan.
Kuudennessa erässä Sandel oli jälleen huolimaton, ja jälleen iski Tom Kingin hirvittävä oikea käsi leukaan, ja jälleen Sandel nousi vasta kymmenennellä sekunnilla.
Seitsemännessä erässä Sandel oli menettänyt tuoreutensa ja valmistautui otteluun, jonka hän tiesi muodostuvan kovimmaksi, mitä milloinkaan oli kokenut. Tom King oli vanha, mutta parempi kuin hän oli arvellut – vanha nyrkkeilijä joka ei milloinkaan menettänyt järkeään, joka puolustautui tavattoman hyvin, jonka iskuilla oli pahkanuijan voima ja joka saattoi kummallakin kädellä lyödä tainnuksiin. Siitä huolimatta Tom King ei uskaltanut lyödä usein. Hän ei hetkeksikään unohtanut ajettuneita rystysiään ja tiesi, että jokainen lyönti oli laskettava, jotta rystyset kestäisivät ottelun loppuun. Istuessaan nurkassaan ja katsellessaan lavan toiselle puolen vastustajaansa hän tuli ajatelleeksi, että hänen viisautensa ja Sandelin nuorekas voima muodostaisivat yhdessä maailmanmestarin. Mutta siinäpä juuri olikin pulma. Sandel ei tulisi milloinkaan maailmanmestariksi. Viisaus puuttui häneltä, eikä sitä saanut muuten kuin ostamalla Nuoruudelta, ja kun viisaus olisi hänen, niin Nuoruus olisi käytetty sen ostamiseen.
King ei päästänyt ainoatakaan etua käsistään. Hän ei milloinkaan jättänyt käyttämättä syleilytilaisuutta, ja silloin hän aina työnsi olkapäänsä kovasti toisen kylkiluita vastaan. Nyrkkeilylavan elämäntaidon mukaan olkapää on yhtä hyvä kuin isku sen aiheuttamaan vahinkoon nähden ja tarmonkulutuksen kannalta paljon parempi. Syleilyssä King nojasi vastustajaansa koko painollaan ja irtaantui vastahakoisesti. Palkintotuomari sai tulla väliin heitä erottamaan, ja siinä häntä avusti Sandel, joka ei vielä ollut oppinut lepäämisen taitoa. Hän ei voinut pidättyä käyttämästä komeita käsivarsiaan ja jännittämästä lihaksiaan, ja kun toinen syöksähti syleilyyn työntäen olkapäänsä hänen kylkiluitaan vastaan ja päänsä hänen vasemman käsivartensa alle, niin Sandel joka kerta sivalsi oikeallaan selkänsä taakse esiinpistävään naamaan; se oli näppärä teko, jota katselijat kovasti ihailivat, mutta se ei ollut vaarallinen ja merkitsi siksi vain voiman tuhlausta. Mutta Sandel oli väsymätön eikä ymmärtänyt, että voimat voivat loppua, ja King kesti irvistellen kaiken.
Sandel iski monta kertaa tulisesti oikeallaan, ja näytti siltä, kuin King olisi rasittunut tavattomasti, ja vain vanhat kokeneet huomasivat, miten kätevästi King vasemmallaan kosketti toisen hauislihasta, ennenkuin isku sattui. Totta on, että lyönti osui joka kerralla, mutta joka kerta kosketus hauislihakseen ryösti siltä voiman. Yhdeksännessä erässä Kingin oikea pamahti kolmesti minuutin kuluessa Sandelin leukaan, ja kolmesti Sandel vaipui raskaasti mattoon. Kullakin kerralla hän käytti sallitut yhdeksän sekuntia, ennenkuin järkkyneenä ja tutisten, mutta yhä voimakkaana nousi jaloilleen. Hän oli menettänyt paljon vauhtia eikä tuhlaillut enää voimiaan. Hän taisteli sisukkaasti, hän luotti edelleenkin parhaimpaan aseeseensa, joka oli Nuoruus. Kingin pääase kokemus. Kun hänen elinvoimansa alkoi heikentyä ja virkeytensä haihtua, täytyi hänen otella sitä ovelammin, käyttää pitkissä otteluissa saavutettua viisautta ja huolellisesti säännöstellä voimaansa. Hän ei ollut ainoastaan opetellut olemaan milloinkaan tekemättä tarpeetonta liikettä, hän oli myöskin oppinut, miten voi viekoitella vastustajan voimiaan tuhlailemaan. Tuon tuostakin hän teki valehyökkäyksiä jalallaan, kädellään ja ruumiillaan ja pakotti Sandelin sillä tavoin hyppäämään taaksepäin; Sandel ei saanut hetkenkään huoahdusaikaa. Se oli Iän sotataitoa.
Kymmenennen erän alussa King rupesi särkemään toisen hyökkäyksiä suorilla vasemman käden kasvoihintyönnöillä, ja Sandel käyden varovaisemmaksi vastasi kumartumalla ja antoi sitten oikeallaan sivulta iskun päähän. Se sattui liian ylös kyetäkseen kaatamaan, mutta kun se ensimmäisen kerran sattui, niin King tunsi tiedottomuuden mustan verhon vanhaan tuttuun tapaan laskeutuvan eteensä. Silmänräpäykseksi hän pysähtyi. Hetkiseksi hänen vastustajansa ja valkoisista, tuijottavista kasvoista muodostunut tausta katosivat näköpiiristä, seuraavalla hetkellä hän taas näki vastustajansa ja kasvotaustan. Oli kuin hän olisi nukkunut jonkin aikaa ja juuri äsken uudestaan avannut silmänsä, ja kuitenkin tiedottomuus oli kestänyt niin lyhyen hetken, ettei hän ollut ennättänyt kaatua. Katselijat näkivät hänen huojuvan ja hänen polviensa lysähtävän, ja sitten he näkivät hänen tointuvan ja painavan leukansa syvemmälle vastustajan olkapään suojaan.
Useita kertoja Sandel uudisti iskunsa jättäen Kingin osittain hämmennyksiin, mutta sitten jälkimmäinen keksi puolustuksen, joka samalla oli vasta-isku. Tehden vasemmallaan valehyökkäyksen hän astui puoli askelta taaksepäin työntäen oikeallaan kaikin voimin alhaalta ylöspäin vastustajan leukaan. Niin täsmällisesti isku oli laskettu, että se sattui suoraan Sandelin kasvoihin tämän kumartuessa; nuori mies kohosi ilmaan ja kaatui taaksepäin pudoten päälleen ja hartioilleen mattoon. Kahdesti King teki saman tempun ja ryhtyi sitten vasaroimaan vastustajaansa köysiin saakka. Hän ei antanut Sandelille mitään mahdollisuutta lepoon tai tointumiseen, vaan tärskäytti iskun toisensa jälkeen, kunnes yleisö nousi seisomaan ja ilman täytti katkeamaton suosionosoitusten myrsky. Mutta Sandelin voima ja kestävyys olivat erinomaiset, ja hän pysyi jaloillaan. Tainnoksiinlyönti näytti varmalta, ja poliisipäällikkö nousi lavan luona pystyyn keskeyttääkseen ottelun. Kello soi erän loppumisen merkiksi, ja Sandel horjui nurkkaansa selittäen poliisille olevansa terve ja voimissaan. Todistukseksi hän suoritti kaksi ilmahyppyä taaksepäin, ja poliisi myöntyi.
Tom King oli tyytymätön nojautuessaan taaksepäin nurkassaan ja taajaan hengittäessään. Jos ottelu olisi keskeytetty, niin siitä olisi seurannut, että hänet olisi julistettu voittajaksi, ja rahat olisivat olleet hänen. Päinvastoin kuin Sandel hän ei otellut kunnian vuoksi, vaan saadakseen kolmekymmentä puntaa. Ja nyt Sandel pääsisi voimiinsa lepoajalla.
Nuoruus saa tahtonsa perille – tuo lause välähti Kingin mieleen, ja hän muisti hetken, jolloin hän oli sen ensimmäisen kerran kuullut, sinä iltana, jolloin hän toimitti tieltään Stowsher Billin. Mies joka oli tarjonnut hänelle ryypyn ottelun jälkeen ja taputtanut häntä olkapäälle, oli käyttänyt niitä sanoja.
Mies oli ollut oikeassa. Ja sinä iltana kauan sitten hän oli ollut Nuoruus. Tänä iltana Nuoruus istui vastakkaisessa nurkassa. Mitä häneen itseensä tuli, niin hän oli taistellut puoli tuntia ja oli vanha mies. Jos hän olisi otellut niinkuin Sandel, hän ei olisi kestänyt neljännestuntiakaan. Seikka oli se, että hän ei saanut voimiaan takaisin. Pullistuneet suonet ja kovalle koetukselle pantu sydän eivät sallineet hänen koota voimia väliaikoina. Eikä hänellä ollut alunperinkään ollut voimia riittämiin. Hänen jalkansa olivat raskaat ja suonenvedolle alttiit. Hänen ei olisi pitänyt kävellä noita maileja kilpailupaikalle. Ja entä paistiannos, jota hän oli kaivannut... Suuri, hirvittävä viha kiehahti hänen mielessään niitä lihakauppiaita kohtaan, jotka olivat kieltäneet häneltä luoton. Oli kovaa lähteä vanhan miehen ottelemaan saamatta kylliksi syödä. Paistiannos oli niin mitättömän pieni asia, mutta kuitenkin se merkitsi hänelle kolmeakymmentä puntaa.
V.
Kun kello soi yhdennentoista erän alkamiseksi, niin Sandel hyökkäsi tulisesti näyttäen tuoreemmalta kuin mitä oli. King tiesi, mitä se merkitsi – yhtä vanha valhe kuin nyrkkeily itsekin. Hän syleili Sandelia pelastuakseen ja sitten irtaantuen antoi Sandelin järjestäytyä. Tätä juuri hän halusi. Hän teki valehyökkäyksen vasemmallaan ja teki tyhjäksi sitä seuranneen kumartumisen ja lyönnin ylöspäin, astui sitten puoli askelta taaksepäin ja iski suoraan täydellä voimallaan kasvoihin kaataen Sandelin maahan. Senjälkeen hän ei kertaakaan antanut toisen levähtää; hän otti vastaan iskuja, mutta antoi itse niitä paljon enemmän, tärskäytti Sandelin köysiä vastaan, sivalsi ja työnsi kaikenmoisia iskuja häneen, kiskoutui irti syleilyistä, ja aina kun Sandel oli kaatumaisillaan pidätti häntä toisella kädellä ja toisella iski hänet köysiä vastaan, missä hän ei saattanut kaatua.
Tämä sai katsojat puolihulluiksi, ja nyt ne olivat hänen katsojiaan melkein kaikki: "juuri niin, Tom! Tee hänestä selvä! jopas sait hänet, Tom!" Ottelu näytti loppuvan tuulispään tapaan, ja sellaisen katsomisesta yleisö maksoi.
Ja Tom King, joka puolen tunnin ajan oli säästellyt voimiaan, tuhlaili niitä nyt ruhtinaallisesti siihen ainoaan suuren voimanponnistukseen, johon hän tiesi kykenevänsä. Se oli hänen ainoa mahdollisuutensa – nyt tai ei milloinkaan. Hänen voimansa hupenivat nopeaan, ja hän toivoi, että kykenisi lyömään vastustajansa maahan kymmeneksi sekunniksi, ennenkuin ne olivat kokonaan haihtuneet. Ja jatkaessaan iskujen antamista ja hyökkäyksiään ja kylmästi punnitessaan lyöntiensä painoa ja aikaansaamansa vahingon laatua hän totesi, miten vaikeata oli saada Sandelia tainnoksiin. Tämä oli voimakas ja kestävä äärimmäisyyteen saakka, ja hänen voimansa ja kestävyytensä oli Nuoruuden raikasta, koskematonta voimaa. Sandel oli epäilemättä tulevaisuuden mies. Hän oli sitä lajia. Vain sellaisista karaistuista jäntereistä kasvoi menestyksellisiä nyrkkeilijöitä.
Sandel horjui ja hoiperteli, mutta Tom Kingin jaloissa oli suonenveto, ja hänen rystysensä olivat kieltäytyä työstä. Kuitenkin hän kannustautui antamaan tuimia iskuja, jotka jokainen tuottivat tuskaa hänen piinatuille käsilleen. Vaikka hänen ei tarvinnut ottaa vastaan suorastaan yhtään tosilyöntiä, niin hän heikentyi yhtä nopeasti kuin toinenkin. Hänen iskunsa tapasivat maalinsa, mutta niiden takana ei enää ollut painoa, ja jokainen lyönti oli ankaran tahdonponnistuksen tulos. Hänen raajansa olivat kuin lyijyä, ja ne horjuivat silminnähtävästi hänen allaan. Nämä ilmiöt huomatessaan alkoivat Sandelin kannattajat rohkaista miestään.
King kannustihe uuteen ponnistukseen. Hän antoi kaksi iskua peräkkäin – toisen vasemmallaan, hiukkasen liian korkealle, ja toisen oikeallaan suoraan leukaan. Ne eivät olleet voimakkaita iskuja, mutta niin heikko ja lamaantunut oli Sandel, että hän kaatui ja makasi vavahdellen matolla. Palkintotuomari seisoi hänen ylitseen kumartuneena huutaen hänen korvaansa kohtalokkaita sekunteja. Ellei hän nousisi, ennenkuin kymmeneen oli laskettu, niin hän oli menettänyt ottelun. Katsojat olivat hiirenhiljaa. King lepäsi vapisevilla jaloillaan. Kuolettava huimaus valtasi hänet; kasvomeri nousi ja laski hänen silmissään, ja palkintotuomarin laskusanat kuuluivat kuin hyvin kaukaa. Kuitenkin hän piti ottelua päättyneenä. Oli mahdotonta, että niin väsynyt mies voisi nousta.
Vain Nuoruus saattoi nousta, ja Sandel nousi. Neljännellä sekunnilla hän vierähti kasvoilleen ja haroi sokeasti käsillään köysiin päin. Seitsemännellä sekunnilla hän oli ryöminyt polvilleen ja lepäsi siinä asennossa pään huojuessa kuin juopuneella. Kun tuomari huusi: "Yhdeksän!" – niin Sandel seisoi pystyssä oikeassa puolustusasennossa, vasen käsi kasvojen edessä, oikea suojelemassa vatsaa. Siten olivat hänen arimmat kohtansa suojassa hänen hiipiessään Kingiä kohti toivoen pääsevänsä syleilyn turvaan ja sillä tavoin voittavansa aikaa.
Samassa silmänräpäyksessä, jolloin Sandel nousi, oli King hänen luonaan, mutta hänen kaksi iskuaan sattuivat suojeleviin käsivarsiin. Seuraavassa hetkessä Sandel syleili häntä ja pysytteli epätoivoisesti tässä asennossa tuomarin koettaessa irroittaa heitä. King koetti itsekin vapautua. Hän tiesi, miten nopeasti nuorena toipuu, ja tiesi, että Sandel olisi hänen, jos hän voisi estää toipumisen. Yksi voimakas isku riittäisi. Sandel oli hänen, epäilemättä hänen. Hän oli ehdottomasti ollut etevämpi sota- ja tappelutaidossa, joka suhteessa. Sandel irtaantui horjuen syleilystä. Hiuskarvasta riippui hänen tappionsa. Yksi hyvä lyönti nujertaisi hänet maahan kyllin pitkäksi ajaksi, ja Tom muisti mieli karvaana liha-annoksen ja toivoi, että hänellä olisi nyt se sen välttämättömän iskun takana, joka hänen nyt oli annettava. Hän kokosi voimansa lyöntiin, mutta se ei ollut kyllin raskas eikä kyllin nopea. Sandel huojui, mutta ei kaatunut; hän kompuroi taaksepäin köysien nojaan, ja King hoiperteli hänen jäljessään ja iski taas, vaikka se tuntuikin kuolemantuskalta. Mutta hänen ruumiinsa oli hylännyt hänet. Hänellä oli tallella enää vain taisteleva järki, jonka ponnistukset olivat himmentäneet ja peittäneet kuin pilviin. Lyönti, joka oli tähdätty leukaan, ei sattunut korkeammalle kuin olkapäähän. Hän oli tahtonut lyödä korkeammalle, mutta väsyneet lihakset eivät kyenneet tottelemaan. Ja iskun voimasta Tom King itse horjahti taaksepäin ja oli vähällä kaatua. Vielä kerran hän yritti työntää. Tällä kertaa hän iski kokonaan harhaan, ja kaikki voimansa menettäneenä hän kaatui Sandelia vastaan syleillen ja pidellen hänestä kiinni säästyäkseen lysähtämästä lattiaan.
King ei yrittänyt vapautua. Hän oli ampunut viimeisen nuolensa. Hän oli lopussa. Ja nuoruus oli saanut tahtonsa perille. Syleilyssäkin hän saattoi tuntea Sandelin saavan lisää voimaa. Kun tuomari työnsi heidät eroon, niin tuossa silmiensä edessä hän näki Nuoruuden toipuvan. Hetki hetkeltä Sandel voimistui. Hänen työntönsä, ensin heikot ja mitättömät, muuttuivat voimakkaiksi ja osuviksi. Tom King näki sameilla silmillään hansikoitua nyrkkiä tähdättävän leukaansa, ja hän tahtoi suojella sitä nostamalla kätensä eteen. Hän näki vaaran ja tahtoi sitä välttää, mutta käsivarsi oli liian raskas. Tuntui kuin se olisi ollut lyijyllä sälytetty. Se ei noussut itse, ja hän yritti nostaa sitä sielullaan. Sitten hansikoitu nyrkki osui paikkaansa. Hän tunsi äkillisen naksahduksen, joka oli kuin sähköisku, ja samassa kaikki kääriytyi pimeyden verhoon.
Kun hän jälleen aukaisi silmänsä, niin hän oli nurkassaan ja kuuli yleisön riemuhuudot kuin tyrskyjen kohinan. Märkää sientä puristettiin hänen otsaansa vastaan, ja Kid Sullivan puhalsi kylmää vettä virkistävänä suihkeena hänen kasvoilleen ja rinnalleen. Hänen hansikkaansa oli jo vedetty pois, ja Sandel puristi kumartuen hänen kättään. Hän ei kantanut mitään kaunaa tuota miestä kohtaan, joka oli lyönyt hänet tainnoksiin, vaan vastasi puristukseen niin sydämellisesti, että hänen ajettuneet rystysensä panivat ankaran vastalauseen. Sitten Sandel astui lavan keskelle, ja katselijat tyyntyivät hetkeksi kuullakseen hänen hyväksyvän nuoren Pronton haasteen ja tarjoutuvan kohottamaan vedon sataan puntaan. King katseli veltosti, miten hänen avustajansa pyyhkivät virtaavaa vettä hänestä, kuivasivat hänen kasvonsa ja valmistelivat poislähtöä. Nälkä vaivasi häntä. Se ei ollut mitään tavallista, nakertavaa nälkää, vaan suurta heikkoutta, kalvavaa tunnetta vatsakuopassa, ja se levisi koko hänen ruumiiseensa.
Hän muisti sen hetken ottelusta, jolloin hän oli saattanut Sandelin horjumaan ja hoipertelemaan tappion partaalla. Ah, tuo liha-annos olisi tehnyt asian selväksi. Olisipa hän sen saanut, niin ratkaisu olisi tapahtunut, mutta nyt hän oli menettänyt. Kaikki oli riippunut lihapalasta.
Hänen avustajansa puoliksi kannattivat häntä, kun he auttoivat häntä köysien välistä. Hän riistäytyi irti, kumartui nuorien alaitse avutta ja hypähti raskaasti lattialle seuraten heidän kintereillään, kun he raivasivat tietä yleisön lävitse. Kun hän lähti pukuhuoneesta, niin eteisessä joku nuori mies puhutteli häntä.
"Minkä vuoksi ette lopettanut ottelua, kun hän oli vallassanne?" kysyi hän.
"Painukaa hemmettiin", sanoi Tom King ja asteli portaita alas kadulle.
Kulmakapakan ovet avautuivat, ja hän näki valot ja hymyilevät tarjoilijattaret, kuuli monet ottelusta keskustelevat äänet ja rahan kilinää. Joku kutsui häntä ottamaan ryypyn. Hän pysähtyi silmänräpäykseksi, hylkäsi sitten tarjouksen ja jatkoi matkaansa.
Hänellä ei ollut kolikkoakaan taskussaan, ja kahden mailin kävely kotiin tuntui perin pitkältä. Hän rupesi varmasti vanhentumaan. Kulkiessaan puiston lävitse hän yht'äkkiä istahti penkille mennen voimattomaksi ajatellessaan, että kotona vaimo valvoi odotellen tietoa ottelun tuloksesta. Tämä oli kovempaa kuin mikään knockout, ja tuntui miltei mahdottomalta kestää tuota kohtausta.
Hän tunsi itsensä heikoksi ja kipeäksi, ja rystysten särky ilmaisi, että vaikka hän löytäisikin jotakin tilapäistyötä, niin kestäisi ainakin viikon, ennenkuin hän kykenisi pitämään kankea tai lapiota käsissään. Nälän nakertelu vatsakuopassa teki kipeätä. Kurjuuden tunne valtasi kokonaan hänet, ja silmiin kihosi väkisin kosteutta. Hän peitti kasvonsa käsillään, ja itkiessään hän muisti Stowsher Billin ja miten oli kohdellut tätä tuona iltana kauan sitten. Vanha Stowsher Bill raukka! Nyt hän saattoi ymmärtää, miksi Bill oli itkenyt pukuhuoneessa...
KAPINOITSIJA.
Tämä kertomus, joka johdattaa meidät San Franciscon
köyhäinkortteleihin ja siellä käytävään olemassaolo-taisteluun,
on eräässä suhteessa aivan erikoisen mielenkiintoinen:
siinä on paljon todellisuuspiirteitä Jack Londonin omasta
nuoruudesta. Samalla tavalla kuin kertomuksen pikku Johnny on
myös pikku Jack aikoinaan ahertanut raskaassa työssä, pyrkinyt
ylöspäin ja "kapinoinut". Erona on vain se, etteivät Jackin
kotiolot ole sentään olleet aivan niin kurjat kuin Johnnyn ja
että hän itse edusti ruumiillisesti tanakampaa poikatyyppiä
kuin tässä esiintyvä kaksoisveljensä.I.
"Jos et nouse ylös, Johnny, niin et saa ruokamuruakaan."
Uhkaus ei vaikuttanut poikaan vähääkään. Itsepintaisesti hän pysytteli nukuksissa, taistellen sen suomasta unohduksesta, niinkuin uneksija kamppailee unestaan. Pojan kädet puristuivat veltosti nyrkkiin, ja hän suuntasi heikkoja, kouristuksentapaisia iskuja ilmaan. Iskut olivat äidille tarkoitetut, mutta tämä tuntui osaavan väistää niitä jonkinlaisesta tottumuksesta, ja hän ravisteli pojan olkapäätä säälimättömästi.
"Päästä minut rauhaan!"
Huuto alkoi vaimeana syvältä unesta, liukui nopeasti ylöspäin valitukseksi ja intohimoiseksi vastalauseeksi ja kuoli vaimeten tolkuttomaksi marinaksi. Se oli rääkätyn sielun eläimellinen huuto, loputonta vastustusta ja tuskaa täysi.
Mutta äiti ei siitä välittänyt. Hänen silmänsä olivat synkät ja kasvot väsyneet; hän oli tottunut tähän joka aamu uudistuvaan näytelmään. Hän tarttui vuodepeitteeseen yrittäen vetää sen pojan päältä, mutta tämä heitti nyrkkeilemisen ja tarrautui epätoivoisesti peitteeseen. Sängynpäässä hän vielä saattoi maata jonkinlaisessa suojassa. Silloin äiti koetti vetää sänkyvaatteet lattialle. Poika rimpuili vastaan. Toinen oli vahvempi, ja kun sänkyvaatteet mätkähtivät lattialle, seurasi poika vaistomaisesti mukana suojatakseen ruumistaan huoneen purevaa kylmyyttä vastaan.
Kun hän kellahti sängynlaidalta, näytti varmalta, että hän löisi päänsä lattiaan. Vaistomaisesti hän nousi istumaan ja oli menettää tasapainonsa, mutta tulikin sitten jaloilleen. Samassa äiti iski hänen olkapäähänsä ja ravisteli lujasti. Uudelleen poika huitoi ympärilleen nyrkeillään, tällä kertaa voimakkaammin ja määräperäisemmin. Hän avasi silmänsä, ja äiti laski hänet irti. Hän oli hereillään.
"Selvä on", mutisi hän.
Äiti otti lampun ja meni nopeasti ulos jättäen hänet pimeyteen.
"Sinä saat muistutuksen tehtaasta", huusi hän uhaten keittiöstä.
Poika ei ollut pimeänpelko. Saatuaan vaatteet ylleen hän meni keittiöön. Hän kulki kovin raskaasti ollakseen niin pieni poika. Jalkojen oma paino tuntui niille olevan liikaa, mikä näytti mahdottomalta, koska ne olivat niin rutikuivat jalat. Hän veti pöydän ääreen resuisen rottinkituolin.
"Johnny!" äiti huudahti kiivaasti.
Poika nousi yhtä kiivaasti tuolilta ja meni sanaakaan sanomatta pesupöydän luo. Se oli rasvainen ja likainen pesupöytä. Viemäriputkesta nousi löyhkää. Hän ei siitä välittänyt. Hänestä oli aivan luonnollista, että pesupöytä löyhkäsi, aivan kuin yhtä luonnollista oli, että saippua oli astiainpesun harmaaksi kuluttama ja että sitä oli mahdoton saada vaahtoamaan. Hän ei myöskään liikoja yrittänyt saada sitä vaahtoamaan. Hän väänsi vesihanaa, peseytyi aivan summittaisesti ja oli sillä valmis. Hän ei pessyt hampaitaan. Hän ei muuten ollut milloinkaan nähnyt hammasharjaa eikä tiennyt, että maailmassa on ihmisiä, jotka ovat kyllin yksinkertaisia pestäkseen hampaitaan.
"Sinä et pesisi silmiäsi kertaakaan päivässä, ellei sinua hoputtaisi", valitti äiti.
Hän piti säröisen kannun kantta kiinni kaataessaan kahvia kahteen kuppiin. Poika ei tehnyt vastaväitteitä, sillä tämä oli heidän ainainen kiistanaiheensa ja ainoa asia, missä äiti oli kova kuin piikivi. Kerran päivässä oli pakko peseytyä. Hän kuivasi kasvojaan rasvaiseen pyyheliinaan, märkään ja likaiseen ja niin resuiseen, että hän sai höytyjä kasvonsa täyteen.
"Ah, ellei sentään asuisi niin kaukana", huokasi äiti istuutuessaan. "Minä koetan tehdä parastani; sinä kyllä sen tiedät. Mutta dollaria halvempi vuokra on suuri säästö, ja täällä on enemmän tilaa. Kyllähän sinä sen tiedät."
Poika tuskin kuunteli. Hän oli kuullut tämän kaiken aikaisemmin, monta kertaa jo. Äidin ajatuspiiri oli ahdas, ja hän jankutti alituiseen, miten vaikea oli asua niin kaukana tehtailta.
"Dollari on sama kuin enemmän ruokaa", poika huomautti rikkiviisaasti. "Minä kävelen ennemmin pitemmän tien ja saan enemmän ruokaa."
Hän söi nopeasti, pureksi leivän puolittain ja huuhtoi puremattomat palaset alas kahvilla. Tätä lämmintä, sameata nestettä nimitettiin kahviksi. Johnny luuli sitä kahviksi – erinomaiseksi kahviksi. Se oli eräs niitä harvoja harhaluuloja, mitä hänellä vielä oli jäljellä. Hän ei ollut kertaakaan elämässään juonut oikeata kahvia.
Paitsi leipää hän sai palasen kylmää silavaa. Äiti täytti uudelleen hänen kuppinsa. Syötyään jo melkein kokonaan leipänsä hän alkoi odotella lisää. Toinen tapasi hänen kysyvän katseensa.
"Ei, Johnny, älä ole ahne", sanoi äiti. "Sinä olet saanut osasi. Lapset ovat vielä pienempiä kuin sinä."
Poika ei vastannut mitään tähän ojennukseen. Hän tuskin milloinkaan puhui paljon. Nälkäisenä hän myös lakkasi odottelemasta enempää. Hän ei valittanut milloinkaan; hänen kärsivällisyytensä oli yhtä traagillinen kuin koulu, jossa hän sen oli oppinut. Hän joi kahvinsa, pyyhki suunsa kädenselällä ja aikoi nousta.
"Odota vähäsen", sanoi äiti äkkiä. "Ehkä sinä vielä voit saada leipäviipaleen – hyvin ohuen."
Ja hän teki silmänkääntötemppuja. Vaikka näytti, kuin hän leikkaisi limpusta viipaleen, hän kuitenkin pisti limpun ja viipaleen takaisin leipäkoriin ja ojensi Johnnylle toisen omista palasistaan. Hän luuli peijanneensa poikaa, mutta tämä oli kyllä huomannut hänen temppunsa. Kuitenkin poika otti viipaleen vastaan kainostelematta. Hänen käsityksensä mukaan äiti ei ainaisen sairautensa vuoksi voinut syödä juuri paljoakaan.
Nähdessään hänen pureksivan leipää kuiviltaan äiti kumartui eteenpäin ja tyhjensi kahvikuppinsa pojan kuppiin.
"Vatsa ei ole tänään oikein kunnossa", selitti hän.
Kaukainen vihellys, pitkäveteinen ja kimeä, sai kummankin nousemaan. Herätyskello hyllyllä osoitti puoli kuutta. Nyt kaikki muut tehtaantyöläiset rupesivat nousemaan. Nainen kietoi shaalin hartioilleen ja pani päähänsä vanhakuosisen hatturähjän.
"Nyt meidän pitää juosta", sanoi hän vääntäen lampunsydämen alemmaksi ja puhaltaen liekin sammuksiin.
He hapuilivat alas portaita. Oli kirkasta ja kylmää, ja Johnny värähti ulkoilman kosketuksesta. Tähdet eivät vielä olleet alkaneet himmetä taivaalla, ja kaupunki oli aivan pimeänä. Sekä Johnny että hänen äitinsä kulkivat laahustavin askelin, jalkalihakset eivät tunteneet mitään kunnianhimoa nostaa jalkoja korkealle maasta.
Viidentoista minuutin hiljaisuuden jälkeen äiti kääntyi oikealle.
"Älä tule liian myöhään", kuului viimeinen varoitus, ennenkuin pimeys nieli hänet.
Johnny ei vastannut, jatkoi vain kulkuaan. Tehdaskorttelissa availtiin kaikkialla ovia, ja pian hän oli eräs niitä monia, jotka tallustivat läpi pimeyden. Hänen noustessaan läpi tehtaanportin pilli vihelsi uudelleen. Hän katsahti itään. Kalpea kajastus alkoi hiipiä yli talonkattojen muodostaman rikkonaisen taivaanrannan. Sen verran hän ennätti nähdä päivää, ennenkuin käänsi selkänsä sille ja yhtyi tovereihinsa.
II.
Monien pitkien kutomatuolirivien joukossa oli hänenkin paikkansa. Hänen edessään, pieniä puolia sisältävän laatikon yläpuolella, oli suuria, nopeasti pyöriviä puolia. Näille hän keri pikkupuolien juutilankaa. Työ oli aivan yksinkertaista. Ainoa vaatimus oli ripeys. Pikkupuolat tyhjenivät nopeasti, ja niitä kelaamassa oli niin monta suurta puolaa, ettei saanut olla toimettomana edes silmänräpäyksen aikaa.
Hän työskenteli konemaisesti. Kun pieni puola oli lopussa, hän käytti vasenta kättään jarruna, pysäytti suuren puolan ja samalla tarttui peukalolla ja etusormella irtonaiseen langanpäähän. Samanaikaisesti hän oikealla kädellään tarttui pikkupuolan irtonaiseen langanpäähän. Nämä molempien käsien eri liikkeet tapahtuivat äkkiä ja yht'aikaa. Sitten hänen kätensä liikahtivat salamannopeasti, kun hän teki kutomasolmun ja nosti puolan. Kutomasolmujen tekeminen ei ollut vaikeata. Kerran hän kerskasi osaavansa tehdä niitä vaikka unessa. Ja niin joskus tapahtuikin; yhtenä ainoana yönä hän kerran teki monen vuosisadan ajan loppumattoman määrän solmuja.
Muutamat pojat laiskottelivat, hukkasivat aikaa ja tavaraa, kun eivät olleet varuillaan pikkupuolain loppuessa. Tällaisia kaitsemassa oli tarkastusmies. Hän tapasi Johnnyn vierustoverin vetelehtimästä ja antoi pojalle korvapuustin.
"Katso Johnnyä tuossa – mikset ota hänestä esimerkkiä?" kysyi tarkastusmies suuttuneena.
Johnnyn puolat surisivat täyttä vauhtia, mutta epäsuora kiitos ei vaikuttanut häneen vähääkään. Se oli vaikuttanut joskus... mutta siitä oli pitkä, pitkä aika. Hänen veltot kasvonsa olivat ilmeettömät, kun hän kuuli itseään esiteltävän loistavana esimerkkinä. Hän tiesi olevansa oivallinen työmies. Hän oli kuullut usein niin sanottavan. Se oli selviö, eikä hän enää tuntunut kiinnittävän mitään huomiota siihen. Oivallisesta työmiehestä hän oli kehittynyt oivalliseksi koneeksi. Jos hänen työnsä kävi huonosti, niin vikana oli aivankuin koneessakin huono käyttöaine. Ensiluokkaisen naulavasaran olisi ollut yhtä mahdotonta valmistaa huonoa naulaa kuin hänen tehdä virhettä.
Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Hän oli koko elämänsä ollut luottavaisessa suhteessa koneisiin. Hän oli syntynyt ja kasvanut koneiden keskellä. Kaksitoista vuotta sitten oli juuri tämän tehtaan kutomasalissa ollut hälyä. Johnnyn äiti oli pyörtynyt. Hänet asetettiin kolisevien koneiden väliin lattialle. Pari vanhempaa naista kutsuttiin kutomatuoleistaan. Esimies oli mukana auttamassa. Ja muutamien minuuttien kuluttua oli kutomosalissa uusi elävä olento. Se oli Johnny, joka oli tullut maailmaan kutomatuolien rätisevä melu korvissaan ja heti ensimmäisellä hengenvedollaan imi lämmintä, kosteata, leijailevien höyryjen täyttämää ilmaa. Hän oli yskinyt ensimmäisenä päivänään vapauttaakseen keuhkonsa höyryistä, ja samasta syystä hän oli yskinyt siitä pitäen aina.
Johnnyn naapuripoika uikutti ja nyyhkytti. Viha tarkastusmiestä kohtaan oli vääristänyt hänen kasvonsa, ja hän huusi kammottavia kirouksia edessään hyriseville puolille, mutta ääni ei kantanut kauaksi; huoneen melu puristi sen kasaan ja pakotti sen kuin muurin sisään.
Johnny ei välittänyt kaikesta tästä. Hän osasi mukautua kaikkeen. Sitäpaitsi kaikki kävi uudistuessaan yksitoikkoiseksi, ja tällaisten tapausten todistajana hän oli ollut monta kertaa. Hän tiesi, että tarkastusmiehen vastustaminen oli yhtä hedelmätöntä kuin koneen uhmaaminen. Koneet olivat tehdyt toimimaan määrätyllä tavalla ja suorittamaan määrättyjä asioita. Samoin oli tarkastusmiehen laita.
Mutta kello yhdentoista tienoissa alkoi puolasalissa tuntua jännitystä. Se tuntui salaperäistä tietä levinneen kaikkialle. Jalkapuoli poika, joka työskenteli Johnnyn toisella puolen, liikkasi nopeasti lattian poikki tyhjänä olevan puolahinkalon luo. Hän ryömi siihen kadoten kainalosauvoineen näkyvistä. Tarkastusmies tuli nuoren miehen seuraamana. Tällä oli päällään hyvä puku ja kovotettu paidanrinnus – "hieno herra" Johnnyn käsityksen mukaan, "inspehtori".
Hän katseli terävästi poikia ohi kulkiessaan. Joskus hän pysähtyi tehdäkseen kysymyksiä. Silloin hänen täytyi huutaa voimiensa takaa, niin että kasvot vääntyivät ponnistuksesta. Hänen nopea katseensa huomasi Johnnyn viereisen tyhjän koneen, mutta hän ei sanonut mitään. Sitten hänen silmänsä kiintyivät Johnnyyn, ja hän pysähtyi. Hän tarttui pojan käsivarteen vetääkseen hänet askeleen verran koneen luota taapäin, mutta hämmästyksestä huudahtaen hän laski käsivarren.
"Suurenmoisen laiha", nauroi tarkastusmies hämillisesti.
"Luuta ja nahkaa", oli vastaus. "Katsokaapa vain hänen jalkojaan. Pojalla on riisi, vain alku, mutta on kuitenkin. Ellei hän kuole kaatumatautiin, niin syynä on vain se, että tuberkuloosi on jo ennemmin ottanut hänet."
Johnny kuunteli mitään ymmärtämättä. Muuten tulevaisuuden taudit eivät kiinnittäneet hänen mieltään. Paljon läheisempää ja vakavampaa oli paha, mikä uhkasi häntä inspehtorin hahmossa.
"Puhu nyt totta, poikaseni", sanoi tai huusi inspehtori ja kumartui pojan korvaan, jotta tämä kuulisi. "Miten vanha sinä olet?"
"Neljätoista", valehteli Johnny keuhkojensa koko väellä ja voimalla. Hän huusi niin kimeästi, että se pakotti hänet kuivaan köhä-yskään, joka ajoi hänen keuhkoistaan aamun kuluessa niihin keräytyneet höyryt.
"Näyttää ainakin kuudentoista vanhalta", virkkoi tarkastusmies.
"Tai kuudenkymmenen", murisi inspehtori.
"Hän on aina ollut tuon näköinen."
"Miten kauan?" kysyi inspehtori nopeasti.
"Vuosikausia. Hän ei tule milloinkaan vanhemmaksi."
"Tai nuoremmaksi, otaksun minä. Hän on kai työskennellyt täällä ne kaikki vuodet?"
"Ajoittain – mutta ennenkuin uusi laki meni läpi", tarkastusmies kiiruhti lisäämään.
"Seisooko tämä kone?" kysyi inspehtori osoittaen miehittämätöntä konetta, jonka osittain täytetyt puolat pyörivät kuin riivatut.
"Siltä näyttää." Tarkastusmies viittasi esimiehen luokseen, huusi hänen korvaansa ja osoitti konetta. "Kone seisoo", ilmoitti hän inspehtorille.
He menivät edelleen, ja Johnny ryhtyi jatkamaan työtään tyytyväisenä, että vaara oli ohi. Mutta jalkapuolen ei käynyt yhtä hyvin. Tarkkasilmäinen inspehtori veti hänet ulos puolahinkalosta. Pojan huulet vapisivat; hän näytti siltä, kuin häntä olisi kohdannut pohjaton ja auttamaton onnettomuus. Esimies oli hämmästyneen näköinen, aivan kuin hän olisi ensimmäistä kertaa elämässään nähnyt pojan, ja tarkastusmiehen kasvot saivat suuttuneen ja tyytymättömän ilmeen.
"Minä tunnen hänet", sanoi inspehtori. "Hän on kaksitoista-vuotias. Olen tänä vuonna ottanut hänet kolmesta tehtaasta. Tämä on jo neljäs."
Hän puhutteli jalkapuolta. "Sinä annoit minulle kunniasanasi, että menet kouluun."
Poika puhkesi itkuun. "Hyvä inspehtori, meiltä on kuollut kaksi pientä, ja äiti on niin kauhean köyhä."
"Miksi sinä yskit noin?" kysyi inspehtori, aivan kuin olisi yllättänyt hänet rikoksesta.
Ja kuin pyytääkseen anteeksi jalkapuoli vastasi: "Ei se ole mitään. Minä vain kylmetyin viime viikolla. Ei muuta, herra inspehtori."
Näytös loppui siten, että inspehtori otti jalkapuolen mukaansa; tarkastusmies seurasi heitä esittäen rauhattomia vastalauseita. Sitten kaikki taas muuttui yhtä yksitoikkoiseksi. Pitkä aamupäivä ja vielä pitempi iltapäivä kuluivat, kunnes vihdoin vihellettiin lopettamismerkki. Hämärä oli jo laskeutunut kaupungin ylle, kun Johnny meni tehtaanportista ulos. Hänen työssä ollessaan aurinko oli muuttanut pilvipenkereet kultaportaiksi, täyttänyt maailman suloisella lämmöllään ja laskeutunut, kadoten länteen talonkattojen rikkonaisen taivaanrannan taakse.
III.
Illallinen oli päivän perheateria, ainoa ateria, jolla Johnny tapasi nuoremmat veljensä ja sisarensa. Se muistutti melkein vihamiesten kohtausta, sillä hän oli hyvin vanha ja he taas sietämättömän nuoria. Häntä suututti heidän ääretön, kummastuttava lapsellisuutensa. Hän ei voinut ymmärtää heitä. Hänen oma lapsuutensa oli liian kaukana. Hän oli kuin vanha, ärtyisä ukko, väsynyt heidän nuorekkaaseen vilkkauteensa, joka hänestä oli mitä mahdottominta yksinkertaisuutta. Hän istui vaiti mulkoillen lautasensa yli ja lohdutteli itseään sillä, että pian he saisivat ryhtyä työhön. Se ottaisi vilkkauden heistä ja tekisi heistä vakavia ja hiljaisia – hänen kaltaisiaan. Johnny, ihmisten yleiseen tapaan, piti itseään maailmankaikkeuden mittapuuna.
Aterian aikana hänen äitinsä eri tavoin ja loppumattomin kertauksin selitti koettaneensa tehdä parhaansa; melkein helpotuksesta huoahtaen Johnny niukan päivällisen päätyttyä työnsi tuolinsa taaksepäin ja nousi ylös. Hän epäröi hetken, valitako vuode vai eteisen ovi, ja lopuksi valitsi jälkimmäisen. Hän ei mennyt pitkälle. Hän istui portaille polvet koukussa ja kapeat hartiat eteenpäin kumartuneina, kyynärpäät polvilla ja leuka käsiin nojaten.
Istuessaan siinä hän ei ajatellut mitään. Hän vain lepäsi. Hänen sielunsa nukkui. Hänen veljensä ja sisarensa tulivat ulos ja leikkivät meluten hänen ympärillään toisten lasten kanssa. Nurkkauksen kaarilamppu valaisi heidän puuhiaan. Hän oli nyrpeä ja äkäinen. He muodostivat piirin hänen ympärilleen, keinuttelivat tahdissa ruumiitaan laulaen hävyttömiä ja nokkaviisaita veisuja vasten hänen kasvojaan. Aluksi hän vastasi tiuskimalla kirouksia – kirouksia, joita hän oli oppinut erinäisiltä esimiehiltään. Mutta nähdessään, ettei se auttanut, ja muistaessaan arvonsa hän vaipui juroon äänettömyyteen.
Joukkoa johti hänen veljensä Will, joka iältään oli häntä seuraava ja äskettäin täyttänyt kymmenen vuotta. Johnnyn tunteet häntä kohtaan eivät olleet erikoisen lämpimät. Alituinen vaivannäkö Willin hyväksi oli katkeroittanut hänen elämänsä, joku selvä tunne sanoi, että Will, kiittämätön, oli suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle. Omana leikkiaikanaan, kaukana hämärässä menneisyydessä, häneltä oli ryöstetty tätä leikkiaikaa, kun hänen oli täytynyt pitää silmällä Willia. Will oli ollut pieni lapsi, ja silloin niinkuin nykyäänkin heidän äitinsä oli kaiket päivät tehtaassa. Johnnyn oli pitänyt hoitaa sekä pikku äidin että pikku isän tehtäviä.
Nämä vaivannäöt tuntuivat tehneen Willille vain hyvää. Hän oli isokasvuinen, sangen reipas, yhtä pitkä kuin vanhempi veli ja tätä painavampi. Oli, kuin toisen punainen elämänveri olisi johdettu toisen suoniin. Ja sielullisella alalla suhde oli sama. Johnny oli väsyksiin kiusattu, lopen kulunut ja kimmoisuutta vailla, kun taas hänen nuorempi veljensä tuntui uhkuvan elämänvoimaa.
Ilvehtivä laulu kävi yhä äänekkäämmäksi. Tanssiva Will läheni lähenemistään näytellen kieltään. Johnnyn vasen käsivarsi lensi eteenpäin ja iski häntä niskaan. Samalla hän antoi toiselle iskun nenälle luisevalla nyrkillään. Nyrkki oli surullisen luiseva, mutta tuskanhuuto todisti, että se saattoi jakaa kovia iskuja. Toiset lapset päästivät pelonhuudon, ja Johnnyn sisar Jenny juoksi taloon.
Johnny työnsi Willin luotaan, antoi hänelle valtavan potkun sääriluuhun ja tarttui taas häneen käsiksi hieroen hänen kasvojaan likaan. Eikä hän laskenut toista, ennenkuin oli hieronut monta kertaa hänen kasvonsa likaan ja äiti hyökännyt ulos rauhattomuuden ja äidillisen vihan puuhkuttavana pyörretuulena.
"Miksei hän anna minun olla rauhassa?" oli Johnnyn vastaus hänen ripitykseensä. "Eikö hän näe, että minä olen väsynyt?"
"Minä olen yhtä suuri kuin sinä", raivosi Will äidin käsivarsilla kasvot yhtenä ainoana kyyneleistä, liasta ja verestä sotkettuna taikinana. "Minä olen yhtä suuri kuin sinä ja tulen vielä suuremmaksi. Silloin minä pieksän sinut, usko pois."
"Sinun pitäisi mennä työhön, koska olet niin suuri", tiuskasi Johnny. "Se juuri sinussa on vikana. Sinun pitäisi mennä työhön, ja sinun äitisi asia on pistää sinut työhön."
"Hänhän on liian nuori", väitti äiti, "hän on vasta pienokainen."
"Minä olin nuorempi kuin hän, kun rupesin työtä tekemään."
Johnny aikoi vielä jatkaa häntä kohdanneitten vääryyksien luetteloa, mutta sulkikin nopeasti suunsa. Hän kääntyi yrmeästi ja meni nukkumaan. Hänen huoneensa ovi oli auki, jotta sinne virtailisi lämpöä keittiöstä. Riisuutuessaan puolipimeässä hän kuuli äitinsä juttelevan jollekin naapurivaimolle, joka oli tullut sisään. Hänen äitinsä itki ja höysti puhettaan pitkillä nyyhkytyksillä.
"Minä en ymmärrä, mikä Johnnyyn on mennyt", kuului hän sanovan. "Ei hän tavallisesti ole sellainen. Hän on aina kärsivällinen kuin enkeli. Ja hän on kiltti poika", kiiruhti hän lisäämään. "Hän tekee tunnollisesti työnsä ja alkoi raataa aivan liian aikaiseen. Mutta se ei ollut minun vikani. Minä olen tehnyt parastani, sen minä toki tiedän."
Pitkiä nyyhkytyksiä keittiöstä; ja Johnny mutisi itsekseen sulkiessaan silmänsä: "Jaa-a, varmasti minä olen tehnyt tunnollista työtä."
IV.
Seuraavana aamuna äiti ravisti hänet hereille. Sitten tuli laiha ateria, tallustus pimeässä ja päivänkoiton kalpea kajastus kattojen yllä, kun hän käänsi selkänsä sille ja meni tehtaanportin läpi. Ja uusi päivä tuli, joka oli aivan muiden päivien kaltainen.
Ja kuitenkin hänen elämänsä oli ollut vaihtelevaa – kun hän oli muuttanut työpaikkaa tai maannut sairaana. Kuusivuotiaana hän oli Willin ja muiden lasten isänä ja äitinä. Seitsenvuotiaana hän meni tehtaaseen puolaamaan. Kahdeksanvuotiaana hän sai paikan toisesta tehtaasta. Hänen uusi työnsä oli mahdottoman helppoa. Ei tarvinnut muuta kuin istua pieni keppi kädessä ja ohjata kangasvirtaa, joka juoksi hänen editseen. Tämä kangasvirta tuli erään koneen leuoista, liukui yli lämpöpainimen ja jatkoi tietään toiselle suunnalle. Hän istui aina samalla paikalla, minne aurinko ei milloinkaan paistanut; kaasuliekki vain lepatti hänen – koneiston erään osan yläpuolella.
Hän oli iloinen tästä työstään, huolimatta kosteasta kuumuudesta, sillä hän oli vielä nuori ja hänellä oli vielä unelmat ja harhaluulot tallella. Ja hän uneksi ihania unelmia, katsellessaan höyryävän vaatteen liukuvan ohi loppumatta. Mutta työ ei vaatinut ruumiinliikettä eikä järjenponnistelua, ja sielun muuttuessa tylsäksi ja uneliaaksi hän unelmoi yhä vähemmän. Hän ansaitsi kuitenkin kaksi dollaria viikossa, ja kaksi dollaria edusti eroa kovan nälän ja kroonillisen aliravitsemisen välillä.
Yhdeksänvuotiaana hän tuhkarokon vuoksi menetti paikkansa. Parannuttuaan hän pääsi töihin erääseen lasitehtaaseen. Palkka oli korkeampi, ja työ vaati taitoa. Se oli kappaletyötä, ja mitä taitavampi hän oli, sitä enemmän hän ansaitsi. Se oli kannus. Ja tämä kiihoitin kehitti hänestä mainion työmiehen.
Työ oli yksinkertaista: vain asettaa lasitulppia pieniin pulloihin. Rinnalla hänellä oli teräslankarulla. Hän piti pulloja polviensa välissä voidakseen työskennellä molemmin käsin. Kun hän istui kumartuneena polviensa yli kymmenen tuntia päivässä, hänen kapeat hartiansa koukistuivat ja rintakehä kutistui. Se ei tehnyt hyvää keuhkoille, mutta hänen saavutuksensa oli kolmesataa tusinaa pulloja päivässä.
Tarkastusmies oli hyvin ylpeä hänestä ja näytti häntä kaikille tehtaassa kävijöille. Kymmenen tunnin kuluessa kolmesataa tusinaa pulloja kulki hänen käsiensä kautta. Sellainen merkitsi, että hän oli saavuttanut saman täydellisen taidon kuin kone. Jokainen hänen ohuiden käsivarsiensa liike, jokainen hänen ohuitten sormiensa koukistus oli nopea ja tarkka. Hän työskenteli korkeajännityksellä, ja seurauksena oli hermostuminen. Öisin hänen lihaksensa vävähtelivät unessa, päivisin hän ei saanut lepoa. Hän oli ainaisessa jännityksessä, ja lihaksien vavahtelu jatkui. Kasvot muuttuivat tuhkanharmaiksi ja köhä-yskä paheni. Kutistuneen rintakehän heikot keuhkot tulehtuivat, ja hän menetti paikkansa lasitehtaalla.
Nyt hän oli tullut takaisin kutomoon, jossa hän oli aloittanut puolaajana; mutta hän odotti ylennystä. Hän oli mainio työntekijä. Hän pääsisi pian tärkkäysosastolle ja sittemmin kutojaksi. Sitten ei olisi enää mitään muuta kuin koettaa kehittää taitoaan.
Koneisto kävi nopeammin kuin hänen aloittaessaan työntekonsa, ja hän itse oli jähmettynyt vähitellen. Hän ei enää uneksinut niinkuin menneinä vuosina. Kerran hän oli rakastunut; siihen aikaan kuin hän rupesi ohjaamaan kangasvirtaa lämpöpainimen yli, ja hänen rakkautensa esineenä oli tarkastusmiehen tytär. Tämä oli ollut Johnnyä paljon vanhempi, nuori nainen, jonka poika oli vain viisi, kuusi kertaa nähnyt kaukaa. Mutta se ei merkinnyt mitään. Ohivirtaavalle kankaalle hän maalaili ihania tulevaisuudenkuvia, joissa hän suoritti suurenmoisia urotekoja työssään, keksi ihmeellisiä koneita, pääsi tehtaan ensimmäiseksi työnjohtajaksi ja lopuksi otti kaunottaren syliinsä ja suuteli häntä aivan siveästi otsalle.
Mutta siitä oli jo pitkä aika; hän oli jo tullut liian vanhaksi ja väsyneeksi rakastamaan. Muuten nainen oli mennyt naimisiin ja muuttanut pois; ja Johnnyn sielu oli saanut täydellisen levon. Mutta se oli ollut ihanaa aikaa; usein hän ajatteli sitä, niinkuin toiset miehet ja naiset ajattelevat niitä aikoja, jolloin he uskoivat keijukaisiin. Hän ei ollut uskonut keijukaisiin eikä joulupukkiin, mutta hän oli uskonut vuorenvankasti siihen hymyilevään tulevaisuudenkuvaan, minkä hänen mielikuvituksensa oli maalaillut höyryävälle kangasvirralle.
Hän oli kehittynyt mieheksi hyvin aikaiseen. Seitsenvuotiaana, jolloin hän sai ensimmäisen palkkansa, alkoi hänen nuorukaisvuotensa. Jonkinlainen itsenäisyyden tunne versoi hänessä, ja suhde äitiin muuttui. Itsestään huolen pitäjänä ja oman työnsä tekijänä hän nousi melkein äidin tasalle. Miehuuden, kypsän miehuuden hän oli saavuttanut yhdentoista vuoden iässä, kun hän puoli vuotta oli tehnyt yövuorotyötä. Lapsi ei voi tehdä yötyötä ja olla kuitenkin lapsi.
Hänen elämässään oli sattunut monta suurta tapausta. Eräs oli ollut, kun hänen äitinsä oli ostanut hiukan katriinaluumuja. Kaksi muuta olivat olleet ne kaksi kertaa, kun hän oli keittänyt kiisseliä. Nuo olivat olleet tapahtumia. Hän muisti niitä lämmöllä. Ja tuohon aikaan äiti oli kertonut hänelle taivaallisen hyvästä ruokalajista, jota hän joskus tekisi – "kelluvaksi saareksi" hän kutsui sitä, "parempaa kuin kiisseli." Vuosia hän oli odottanut sitä päivää, jolloin istahtaisi pöydän ääreen "kelluva saari" edessään, kunnes oli viimein siirtänyt ajatuksen siitä saavuttamattomien toiveiden joukkoon.
Kerran hän oli löytänyt hopeisen neljännesdollarin katukäytävältä. Myöskin se oli suuri tapaus hänen elämässään, samalla kuitenkin traaginen. Hän tiesi velvollisuutensa heti sinä hetkenä, kun hopea välähti hänen silmiinsä, vieläpä ennen kuin oli poiminut sen ylös. Kotona ei ollut tavalliseen tapaan riittävästi ruokaa, ja kotiin hänen olisi se pitänyt viedä samoin kuin palkkansakin joka lauantai-ilta. Oikea käytös tässä tapauksessa oli ilmeistä, mutta hänellä ei koskaan ollut omaa rahaa käytettävissään ja hän kärsi makeisten himoa. Hänellä oli vesi kielellä karamellejä ajatellessa, sillä niitä hän oli saanut elämässään maistaa vain suurina juhlapäivinä.
Hän ei yrittänytkään pettää itseään. Hän tiesi sen synniksi, mutta tietoisesti hän ryhtyi tekemään syntiä viidentoista sentin makeisten mässäyksellä. Kymmenen senttiä hän säästi vastaisen makeishimon varalle, mutta kun ei ollut tottunut kantamaan rahaa, hän kadotti tuon kymmensenttisen. Tämä tapahtui aikana, jolloin hän oli kärsimässä kaikkia omantunnon tuskia, ja se oli hänelle jumalallinen kosto. Hänellä oli pelottava tuntu kauheasta ja vihastuneesta Jumalasta lähellään. Jumala oli nähnyt hänen tekonsa ja kiiruhtanut rankaisemaan häntä ottamalla osan hänen syntirahoistaan.
Hän piti tätä tapausta elämänsä ainoana suurena rikoksena, ja sitä muistellessa hänen omatuntonsa kavahti aina alkaen kiusata häntä yhä uudelleen. Se oli luuranko hänen kaapissaan. Ja hän oli kerta kaikkiaan niin luotu ja eli sellaisissa olosuhteissa, että hän muisteli tapausta katuen. Hän oli tyytymätön muistellessaan, miten oli käyttänyt hopealanttinsa. Hän olisi voinut sijoittaa sen paremmin, ja saatuaan nyt tietää, miten nopea Jumala oli käänteissään, hän olisi voinut peijata Jumalaa ostamalla koko neljännesdollarilla yhdellä kertaa. Hän oli pohtinut sitä tuhansia kertoja ja joka kerta sijoittanut rahansa entistä edullisemmin.
Hänen menneisyydessään oli toinenkin aihe, hämärä ja haalistunut, mutta hänen isänsä raaka jalka oli kaikiksi ajoiksi painanut sen syvälle hänen sieluunsa. Se oli pikemminkin paha uni kuin todellisuusmuisto – aivan kuin ihmisen esihistorialliselta ajalta perityt muistot, jotka aiheuttavat, että hän unessa kuvittelee putoavansa, ja jotka periytyvät niiltä ajoilta, jolloin hänen esi-isänsä asuivat puussa.
Tämä muisto ei vaivannut Johnnyä milloinkaan keskellä kirkasta päivää. Se tuli illalla sänkyyn, kun hän juuri oli vaipumaisillaan uneen. Se peloitti hänet aina hereille, ja ensi-hetkellä, juuri kauhusta vavahtaessaan hänestä tuntui, kuin hän olisi maannut poikittain sängynjalkojen luona. Sängyssä hän erotti epäselvästi isän ja äidin... Hän ei milloinkaan saanut selkoa isänsä ulkonäöstä. Hänellä oli vain hämärä käsitys isästä, sellainen näet, että hänellä oli karkeat ja säälimättömät jalat...
Hänen aikaisimmat muistonsa pysyivät lähtemättöminä, mutta myöhemmiltä ajoilta hänellä ei ollut mitään muistoja. Eilispäivä ja viime vuosi olivat aivan sama kuin tuhat vuotta tai yksi minuutti. Milloinkaan ei tapahtunut mitään. Ei mitään, mikä olisi osoittanut ajan kulumista. Aika ei kulunut. Se pysyi aina hiljaa paikoillaan. Vain surisevat koneet liikkuivat, eivätkä nekään liikkuneet paikaltaan, vaikka surisivatkin aina vain entistä nopeammin.
V.
Neljäntoista vanhana hän pääsi työhön tärkkäysosastolle. Se oli valtava tapaus. Viimeinkin hänen elämässään oli tapahtunut jotakin arvokkaampaa kuin yön uni tai lauantain palkanmaksu. Se muodosti käännekohdan. Se oli kone-olympiaadi, jotakin, mikä aloitti uuden ajanlaskun. "Kun minä rupesin töihin tärkkäysosastolla" tai "sitten kun" tahi "ennenkuin rupesin töihin tärkkäysosastolla" – sellaisia lauseita hän käytti usein.
Kuudettatoista syntymäpäiväänsä hän juhli muuttamalla kutomasaliin ja ottamalla kutomatuolin haltuunsa. Täällä oli myöskin kannustin: työ oli kappaletyötä. Ja hän kunnostautui, sillä hänen savensa oli tehtaissa muodostunut täydelliseksi koneistoksi. Kolmen kuukauden kuluttua hän hoiti kahta kutomatuolia ja sitten kolmea ja neljää.
Toisen vuoden lopulla hän saattoi kutoa useampia metrejä kangasta kuin kukaan muu kutoja ja yli kaksi kertaa enemmän kuin vähemmän taitavat. Ja kotona hyvinvointi kasvoi hänen ansaitsemiskykynsä mukaan. Mutta hänen lisääntyneistäkään tuloistaan ei jäänyt säästöä. Lapset kasvoivat. Ne söivät enemmän, ja ne kävivät koulua, ja koulukirjat maksoivat rahaa. Ja mitä nopeammin hän teki työtä, sitä nopeammin nousi kaikkien tavaroitten hinta. Vuokrakin kohosi, vaikka asunto oli rapistuneempi kuin milloinkaan.
Hän oli kasvanut pituutta, mutta mitä pitemmäksi hän tuli, sitä laihemmalta hän vaikutti. Hän oli myöskin käynyt entistä hermostuneemmaksi. Hermostuneisuuden mukana kasvoi hänen ärtyisyytensä ja kärsimättömyytensä. Moni katkera kokemus oli opettanut lapset pelkäämään häntä. Hänen äitinsä kunnioitti häntä ansaitsemiskyvyn takia, mutta se kunnioitus vivahti hiukan pelolle.
Elämällä ei ollut hänelle iloja tarjolla. Hän ei milloinkaan huomannut päivien vaihtumista. Yöt hän nukkui hermot vavahdellen. Muun ajan hän teki työtä, Ja hänen itsetietoisuutensa oli konemaista. Muuten hänen sielunsa oli tyhjä. Hänellä ei ollut ihanteita ja oli vain yksi harhaluulo: hän näet luuli juovansa hyvää kahvia. Hän oli työelukka. Hänellä ei ollut sielunelämää, mutta syvällä hänen sielunsa pimennoissa punnittiin ja tutkittiin itsetiedottomasti jokainen hänen laahustava askeleensa, jokainen hänen kättensä liike, jokainen lihasten vävähdys; siellä valmisteltiin tekoa, joka hämmästyttäisi täydelleen hänet ja koko hänen pienen maailmansa.
Eräänä myöhäiskevään iltana hän tuli työstä kotiin tuntien tavattoman väsymyksen painavan jäseniään. Ilmassa oli jännittynyttä odotusta, kun hän istui pöytään, mutta hän ei huomannut mitään. Hän vain söi konemaisesti mitä tarjottiin. Lapset sanoivat: "Ah! – O-oh!" ja maiskuttelivat huuliaan. Hän ei sitä kuullut.
"Tiedätkö mitä syöt?" kysyi hänen äitinsä vihdoin epätoivoisen rohkeasti.
Hän tuijotti veltosti ruokaan edessään ja sitten yhtä veltosti äitiinsä.
"Karviaismarjahyytelöä lumisoseen kanssa", ilmoitti tämä riemuiten.
"Vai niin", virkkoi hän.
"Karviaismarjahyytelöä lumisoseen kanssa!" kertasivat lapset onnellisena kuorona.
"Vai niin", sanoi hän. Ja nieltyään pari lusikallista lisäsi: "En ole ollenkaan nälkäinen nyt."
Hän pani lusikan pois, työnsi tuolinsa taapäin ja nousi väsyneesti.
"Kai on parasta mennä nukkumaan."
Hän laahasi jalkojaan tavallista enemmän kulkiessaan poikki keittiön lattian. Vaatteitten riisuminen oli jättiläismäinen ponnistus, ja hän itki väsymyksestä ryömiessään sänkyyn vielä toinen kenkä jalassaan. Oli, kuin jotakin olisi paisunut ja levinnyt hänen päässään sumentaen aivot. Hänen laihat sormensa tuntuivat ranteen paksuisilta, ja sormenpäissä piti samaa epämääräistä jomotusta kuin päässäkin. Ristiluita särki hirveästi. Jok'ikistä luuta pakotti. Koko ruumista kivisti. Ja hänen päässään rupesi kitisemään, jyskyttämään, paukkumaan ja jymisemään, kuin siellä olisi ollut miljooneittain kutomatuoleja. Koko ilma oli lentäviä sukkuloita täynnä. Ne kiitivät sekavina edestakaisin tähtien keskellä. Hän hoiti itse tuhatta kutomatuolia, joiden vauhti alati vain kiihtyi, ja hänen aivonsa keriytyivät keriytymistään yhä nopeammin muuttuen langaksi, joka syötti noita tuhatta lentävää sukkulaa.
Seuraavana aamuna hän ei mennyt työhön. Hänen piti kutoa niillä tuhannella kutomatuolilla, jotka jyskyttivät hänen päässään. Hänen äitinsä meni työhön, mutta lähetti ensin hakemaan lääkäriä. Paha influenssakohtaus, sanoi lääkäri. Jennie toimi sairaanhoitajattarena hänen ohjeittensa mukaan.
Kohtaus oli paha; kului viikko ennenkuin Johnny saattoi pukeutua ja raukeasti laahautua lattian poikki. Viikon perästä, sanoi lääkäri, hän voisi mennä taas työhönsä. Kutomasalin esimies kävi tapaamassa häntä sunnuntai-iltapäivänä, jolloin Johnny ensimmäistä kertaa istui poissa vuoteestaan. Hän oli salin paras kutoja, sanoi esimies hänen äidilleen. Hän saattoi tulla takaisin ja aloittaa työnsä huomisesta kahdeksan päivän päästä.
"Miksi sinä et kiitä, Johnny?" kysyi äiti ahdistuneesti. "Hän on ollut niin sairas, ettei vielä ole päässyt tolkuilleen", selitti hän anteeksipyytäen vieraalle.
Johnny istui kokoonvaipuneena tuijotellen lattiaan. Hän istui kauan vielä esimiehen lähdettyä samassa asennossa. Ulkona oli lämmintä, ja koko iltapäivän hän istui portailla. Joskus hänen huulensa liikkuivat. Hän tuntui vajonneen loputtomiin laskelmiin.
Seuraavana aamuna, kun oli tullut lämmintä, hän taas istui portailla. Tällä kertaa hän oli ottanut mukaansa kynän ja paperia jatkaakseen laskujaan, ja ponnistellen hän laski hämmästyttäviä lukuja.
"Mitä miljoonien jälkeen tulee?" kysyi hän päivällisaikana, kun Will tuli koulusta kotiin. "Ja mitenkä se merkitään?"
Iltapäivällä hänen tehtävänsä oli valmis. Joka päivä hän istui portailla, mutta ilman kynää ja paperia. Hän oli kokonaan syventynyt tarkastelemaan ainoata puuta, mikä kadun varrella kasvoi. Hän tutki sitä tuntikausia ja oli hyvin innostunut, kun tuuli heilutteli sen oksia ja kahisteli lehtiä. Koko viikon hän tuntui olevan vaipuneena omaan itseensä. Sunnuntaina istuessaan portailla hän nauroi itsekseen äidin suureksi hämmästykseksi; hänen ei oltu kuultu nauravan vuosikausiin.
Aikaisin seuraavana aamuna äiti tuli pimeässä herättämään häntä. Hän oli nukkunut hyvin koko viikon ja heräsi herkästi. Hän ei pyristellyt vastaan eikä koettanut pitää peitteestä, kun se vedettiin hänen päältään. Hän hymyili hiljaisesti ja puhui rauhallisesti.
"Ei tarvitse, äiti."
"Sinä joudut liian myöhään", sanoi toinen luullen hänen olevan vielä horroksissa.
"Minä olen hereillä, äiti, eikä maksa vaivaa herätellä. Voit yhtä hyvin antaa minun olla rauhassa. En aio nousta ylös."
"Sinähän menetät paikkasi!"
"Minä en aio nousta ylös", sanoi hän taas omituisen rauhallisella äänellä.
Hänen äitinsä ei itse mennyt työhön sinä aamuna. Tällaista sairautta hän ei ollut ennen nähnyt. Kuumeen ja hourailut hän saattoi ymmärtää, mutta tämähän oli hulluutta. Hän levitti peitteen uudelleen Johnnyn ylle ja lähetti Jennien hakemaan lääkäriä.
Tämän tullessa Johnny nukkui makeasti, heräsi aivan rauhallisesti ja antoi tunnustella valtimoaan.
"Ei ole mitään vaaraa", selitti lääkäri. "Voimat heikot, siinä kaikki. Lihaa liian vähän luissa."
"Hän on aina ollut sellainen", virkkoi äiti.
"Mene nyt ja anna minun nukkua."
Johnny puhui hiljaa ja ystävällisesti, ja hiljaa hän nukahti kyljelleen.
Kello kymmeneltä hän heräsi ja pukeutui. Hän meni keittiöön ja tapasi äitinsä, joka näytti hyvin pelästyneeltä.
"Nyt minä lähden", sanoi hän, "ja tahdon vain sanoa hyvästit".
Äiti vaipui äkkiä tuoliin ja itki esiliinaansa.
"Olisihan minun pitänyt ymmärtää", nyyhkytti hän.
"Minne sinä menet?" kysyi hän vihdoin ottaen esiliinan kasvoiltaan ja katsoen poikaansa kauhistuneena, mutta samalla jollakin tavoin uteliaana.
"En tiedä – mihin tahansa." Hänen tätä sanoessaan kohosi puu huikaisevan kirkkaana hänen sisäisten silmäinsä eteen. Sen kuva tuntui olevan silmäluomien alla, ja hän saattoi sen nähdä, milloin vain tahtoi.
"Entä sinun työsi?" vaikersi äiti.
"Minä en enää milloinkaan mene työhön."
"Herrajumala, Johnny, älä sano niin!" parahti äiti valittavalla äänellä.
Pojan puhe oli hänelle herjausta. Hän kauhistui Johnnyn puhetta, aivan kuin hän olisi kuullut lapsensa kieltävän Jumalan.
"Mikä sinua vaivaa?" hän kysyi yrittäen heikosti puhua käskevällä äänellä.
"Luvut", vastasi poika. "Vain luvut. Minä olen laskenut niin paljon tällä viikolla, ja on aivan ihmeellistä..."
"Mitä se tähän kuuluu!" kivahti äiti.
Johnny hymyili kärsivällisesti, ja hänen äitinsä oli ihmeissään, kun poika oli yhä näin hiljainen eikä osoittanut suuttumuksen merkkejä.
"Minä selitän sinulle", sanoi hän. "Olen aivan läpiväsynyt. Mikä minut on väsyttänyt? Kädenliikkeet. Olen liikutellut käsiäni syntymästä saakka. Olen siihen väsynyt enkä aio enää yrittääkään. Muistatko, kun minä työskentelin lasitehtaalla? Valmistin kolmesataa tusinaa päivässä. Lasken tehneeni kymmenen eri kädenliikettä jokaista pulloa kohden. Se tekee kolmekymmentäkuusituhatta liikettä päivässä. Kymmenen päivää, kolmesataakuusikymmentä tuhatta liikettä. Kuukausi, miljoona kahdeksankymmentätuhatta liikettä. Tingi ne kahdeksankymmentätuhatta...", hän puhui hyväntahtoisesti kuin joku ihmisystävä, "tingi pois ne kahdeksankymmentätuhatta, niin jäljelle jää miljoona liikettä kuussa – kaksitoista miljoonaa vuodessa.
"Kutomatuolissa minä teen kaksi kertaa niin monta kädenliikettä. Se tekee kaksikymmentäneljä miljoonaa vuodessa, ja minusta tuntuu, kuin olisin sillä tavoin liikkunut ainakin miljoona vuotta.
"Mutta tällä viikolla en ole liikkunut lainkaan. En ole moneen tuntiin tehnyt ainoatakaan liikettä. Oh, et usko, miten ihanaa on istua tuntikausia tekemättä mitään. En ole ollut niin onnellinen milloinkaan ennen. Minulla ei ole ollut aikaa. Olen alituisesti ollut liikkeessä. Sillä tavalla ei voi olla onnellinen. Mutta minä en aio enää milloinkaan ruveta siihen. Aion istua ja istua ja levätä kaiket ajat."
"Mutta miten käy Willin ja lasten?" kysyi äiti epätoivoisena.
"Niin, siinäpä se, Willin ja lasten", toisti Johnny.
Mutta hänen äänessään ei ollut katkeruuden häivettäkään. Hän oli kauan tiennyt äidin kunnianhimon nuoremman pojan puolesta, mutta sen ajatteleminen ei häntä enää suututtanut. Mikään ei enää merkinnyt mitään.
"Minä tiedän, äiti, että sinä olet tehnyt suunnitelmia Willin suhteen – kouluttaa häntä ja tehdä hänestä konttoristi. Mutta nyt se ei enää käy, kun minä lähden. Hänen täytyy ruveta töihin."
"Sen siitä saa, että on vetänyt sinua perässään, niinkuin minä olen tehnyt", nyyhkytti äiti esiliina silmillään.
"Sinä et ole milloinkaan vetänyt minua", vastasi poika suruisan ystävällisesti. "Minä olen itse vetänyt itseäni ja olen vetänyt Williä. Hän on minua pitempi ja rotevampi. Minähän en saanut lapsena tarpeeksi syödä. Kun hän oli pieni lapsi, olin minä jo työtä tekemässä ja ansaitsin ruokaa myös hänelle. Mutta se on jo mennyttä. Will saa mennä töihin tai painua hiiteen, samantekevä minusta. Olen väsynyt. Nyt minä menen. Etkö sano hyvästiä?"
Äiti ei vastannut. Esiliina oli taas hänen kasvoillaan. Johnny seisahtui hetkiseksi ovelle.
"Minä tiedän, että olen tehnyt parhaani", kuului nyyhkytys esiliinan takaa.
Johnny meni ulos ja kulki katua alaspäin. Kun hän näki yksinäisen puun, nousi heikko hymy hänen huulilleen. "En aio tehdä yhtään mitään", sanoi hän puoliääneen melkein laulavalla äänellä. Hän katseli odottaen taivaaseen, mutta kirkas auringonpaiste häikäisi hänet.
Hänen kävelymatkansa oli pitkä, eikä hän pitänyt kiirettä. Hän kulki kutomon ohi. Vaimennettu jyminä tunkeutui hänen korviinsa, ja hän hymyili. Hymy oli lempeätä ja rauhallista. Hän ei vihannut ketään, ei edes jymiseviä ja kitiseviä koneita. Hänessä ei ollut katkeruutta, ei muuta kuin vastustamaton levon nälkä.
Talot ja tehtaat kävivät yhä harvinaisemmiksi ja rakentamattomat tontit lisääntyivät, kun hän lähestyi maaseutua. Viimein kaupunki oli hänen takanaan, ja hän kulki aidattua tietä, joka johti pitkin rautatiepengertä. Hän ei kulkenut ihmisen tavalla. Hän ei näyttänyt ihmiseltä. Hän oli ihmisen irvikuva. Hän oli käyristynyt ja kokoon painunut nimetön olio, joka laahautui eteenpäin kuin sairas apina kädet velttoina riippuen, olkapäät luisuina, rinta painuneena, irvokkaana ja kauheana.
Hän kulki pienen rautatieaseman ohi ja heittäytyi ruohikkoon puun alle. Koko iltapäivän hän loikoi siinä. Joskus hän torkkui lihakset vävähdellen. Valveilla ollessaan hän makasi liikkumattomana katsellen lintuja tai tarkastellen taivasta lehvikön läpi. Pari kertaa hän nauroi ääneen, mutta ilman mitään näkyväistä syytä.
Hämärän laskeuduttua tavarajuna puuskutti asemalle. Veturin vaihtaessa muutamia vaunuja Johnny hiipi pitkin vaunujonoa. Hän avasi erään tyhjän tavaravaunun sivuoven ja kiipesi ylös kömpelösti ja vaivalloisesti. Hän sulki oven. Veturi vihelsi... Johnny heittäytyi pitkälleen ja hymyili tyytyväisen ihmisen hymyä.