[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDI0xK_2b5uCl2KM7b-yJJ2SbpvFukoVgyvRjzPK_BEU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1725,"Tuhlaajapoika","Caine, Hall",1853,1931,"1725-caine-hall-tuhlaajapoika","1725__Caine_Hall__Tuhlaajapoika",null,"romaani",[],[],"fi",1904,107040,680278,false,45665,[22,23,24],"Brothers -- Fiction","Iceland -- Fiction","Triangles (Interpersonal relations) -- Fiction",[26],"Novels","\"Tuhlaajapoika\" by Sir Hall Caine is a novel written in the early 20th century. Set in Iceland, the story likely follows the personal and emotional journeys of its central character, Thora Nielsen, as she navigates relationships and societal expectations. The narrative hints at themes of love, cultural heritage, and familial bonds, particularly involving Thora's connections with two brothers, Magnus and Oskar, reflecting the complexities of their interactions.  The opening of the novel introduces readers to the vibrant setting of Iceland, where Thora awakens to prepare for the annual lamb gathering at Thingvellir. As the sun rises, we encounter her spirited personality in her lively interactions with her aunt, Margret, and her anticipation of a reunion with Magnus, who has been chosen as the \"Mountain King.\" Meanwhile, the narrative provides character insights into other figures in Thora's life, particularly her relationship with Oskar, portraying a distinctive dynamic that foreshadows potential romantic tensions and the unfolding of personal ambitions amidst the picturesque yet demanding Icelandic landscape. (This is an automatically generated summary.)",[29,30],"Hämeen-Anttila, Väinö","Koskimies, Kaarlo",214,"Islantiin sijoittuva romaani kertoo kahdesta veljeksestä, joiden välit kiristyvät rakkauden ja petoksen seurauksena. Teos käsittelee perhesuhteita, syyllisyyttä ja anteeksiantoa karun pohjoisen luonnon keskellä.","Hall Cainen 'Tuhlaajapoika' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1725.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TUHLAAJAPOIKA\n\nKirj.\n\nHall Caine\n\n\nSuomentaneet Väinö Andelin ja Kaarlo Forsman\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWSOY,\n1904.\n\n\n\n\n\n\n\n        \"Kun Sormi kerran piirtää kirjaimet\n        se eelleen siirtyy; hurskaudella et,\n        älyllä et saa Sitä pyhkimään,\n        sanaakaan pois ei pese kyynelet.\"\n\n\n\n    \"Taivaalle huusin: 'Mikä Sallimastas\n    on viitta, valo ohjaamaan sun lastas\n    pienoista, pimeässä hoippuvaa?'\n    'Sokea ymmärrys vain!' taivas vastas.\"\n\n\n\n\n\n\nI OSA.\n\n\n    \"Tuhaksi riutuu toive ihmisrinnan,\n    tai perii pettymys sen onnen hinnan,\n    mi loisti hetken niinkuin lentolumi\n    tomuisess' erämaassa peitti pinnan.\"\n\n\n\n\nI.\n\n\nIslanti näytti ihmeellisemmältä kuin konsanaan. Päivällä tuon vanhan,\nvakaan pohjolan sfinksimäisissä kasvoissa ylt'yleensä näkyy sammuneiden\ntulien vuosituhansia sitten uurtamia arpia, ja silloin sitä luulisi\nkuolleeksi, jollei kuulisi tuliperäistä jymyä sen maanalaisista\nuumenista. Nyt syyskuutamossa se lepäsi kuin suuri rauhallinen eläin,\njuhlallisena yön sinertävässä hämyssä.\n\nKuu vielä kumotti, ja kaikki näytti läikkyvän sen hopeahohteessa,\ntalot, laivat, kalaveneet, edessä keinuva vuono, takana siintävä järvi,\nympärillä aukeava musta nummi ja etäällä välkkyvät lumihuippuiset\nvuoret, kun pieni puurakennuksinen pääkaupunki alkoi herätä\naamuaskareihinsa.\n\nTänään oli Thingvellirissä vuotuinen lampaiden korjuupäivä.\nLammastarhalle oli runsaan viiden penikulman matka; ja kun Islannissa\nei ollut rautateitä, ei postivaunuja eikä mainittavasti maanteitäkään,\npiti kaupungin nuorison, jos mieli joutua mukaan huviretkelle, olla jo\nani varhain liikkeellä pienten pörröisten poniensa selässä.\n\nTuomiokirkon tornikello juuri löi neljää, kun Thora Nielsen, johtaja\nNielsenin tytär, hätkähtäen heräsi unestaan ja kapsahti jalkeille. Hän\noli yöksi jättänyt uutimensa alas laskematta, havahtuakseen heti päivän\nkoittaessa, ja malttamatta edes katsoa, että kuutamo se oli hänen\nsilmäluomiaan kutkutellut, hän jo seisoi keskilattialla ja huusi\nonnellisen nuoruuden heläjävällä äänellä:\n\n\"Täti Margret! Voi, täti! Olen nukkunut yli ajan! Minä myöhästyn! Täti,\nkuulehan!\"\n\nViereisen huoneen avoimesta ovesta kuulunut säännöllinen ja äänekäs\nhengitys taukosi. Vanhanpuoleinen ääni, joka yritteli saada suopeaa\nsointuaan vihaiseksi, virkahti unisesti:\n\n\"Tytön mokoma, herättää koko talonväen.\"\n\nKuului vuoteen narinaa ja paljaiden jalkojen tepsutusta, äänen\nrapsahdellessa raesateena. Puhujasta ei muka ollut kissaksi, joka\npystyy nukkumaan päivälläkin, ja jos hänet kerran piti yösydännä\nherättää, niin täytyihän toki saada siunaaman aika kasvonsa\nvirauttaakseen.\n\nTyttö kuunteli kotvasen ja nauroi -- surujen säästämän sielun kevyttä\nja rattoisaa naurua. Hän oli nuori ja harvinaisen vaaleaverinen,\nnaiseksi pikemmin lyhyehkö kuin keskikokoinen, ja joskaan eivät\nkasvojen piirteet olleet kauniit, niin sulostutti niitä tuollainen\njuonteiden pehmeys, jossa alituiseen leikkii hymy ihmisen itsensä\ntietämättäkin.\n\nHän sytytti kynttilät, laski säleuutimet alas ja alkoi pukeutuessaan\nhyräillä laulunsäveltä osoittaakseen, ettei ollut millänsäkään.\nVierashuoneestakin saapui tuota pikaa sanaryöpyn tyrehtymätön\nlähde, vanhahko naishenkilö, joka näytti peräti hullunkuriselta\n-- jos sopiikaan käyttää moista hetkeä katsastukseen --\nalushameet laskoksilla, pieni karttuunimyssy päässä ja otsakiharat\npaperikäärylöissä kuin vastikään valtamerien takaa tulleen laivan\nkeula imunilviäisten kiehtomana.\n\nSiinä oli täti Margret, jonka kasvojen jokainen uurre ilmaisi\nleppeyttä, kielen kuitenkin läplätellessä kuin poudasta piittaamaton\nsuihkulähde särmäkiville pärskyessään. Siinä silmänräpäyksessä, kun\nnäki Thoran alkupuuhat, hän huudahti:\n\n\"Silkkisetkö -- mitä, nekö aiot panna tähän aikaan aamusta! Ja kukahan\nniitä näkisikään suurien saappaittesi alta?\"\n\nTyttö nauroi tätä niinkuin kaikkeakin ja myönnytteli: \"No olkoothan,\nanna minulle sitten villaiset. Mutta sinäpä vasta olet kärtyinen, täti.\nMiten olisi voinut myöhempään maata, kun aikoo kuuden tunnin\nratsastukselle?\"\n\n\"Mutta kuka sinut saapikaan puoleksi päiväksi jolkottamaan?\" jupisi\ntäti Margret, hengästyneesti hääräten tyttöä valmiiksi.\n\n\"Sen sinä, täti, hyvin tiedät -- Magnushan minua tahtoi. Kun valitsivat\nhänet tämänvuotiseksi vuorenkuninkaaksi, niin lupasin lujasti tulla\nlampaiden korjuuseen, ja tietysti --\"\n\n\"Et sinä eksytä vanhaa kettua, tyttöseni, ja tässä on sinulle\npesuvettä. Ei ole Magnuksen tahtomisista tapahtumassa tämä lähtö, vaan\nkoko juttu on siinä, kuka sinut sinne viepi.\"\n\n\"Täti!\" huusi Thora, nostaen tippuilevat kasvonsa pesuastiasta.\n\n\"Suotta sinä noin punastelet, kultaseni -- todeksi sen muutoinkin\ntiedän.\"\n\n\"Puhut aivan päättömiä, täti Margret! Varmastihan tiedät Magnuksen itse\npyytäneen Oskaria minut tuomaan. Hän nimenomaan kirjoitti maatalolta,\nkun ei ollut Oskaria nähnyt sen koommin kuin hän yliopistosta tuli ja\ntahtoi tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla.\"\n\n\"Sitä suurempi hullu hän on!\" intti täti Margret. \"Mies, joka mielii\ntyttöä omakseen ja pyytää poissa ollessaan toista miestä tälle\nkaitsijaksi, on holhottavaksi pantava narri. Vain järjetön voi noin\nläimäyttää oven takanaan umpilukkoon.\"\n\n\"Voi kuinka sinä viitsitkään, täti!\" pahoitteli Thora. \"Oskar on\nMagnuksen veli --\"\n\n\"Veli, tosiaankin! Niin oli Jaakob Esaun veli, ja Aabelin veli oli\nKain, ja kymmenen oikein koreaa poikaa oli Joosefin ja Benjaminin\nveljiä.\"\n\n\"Hyvänen aika, täti, sinäpä olet kovin huonolla tuulella. Se sinussa on\nikävä puoli -- ainainen huono tuuli. Oskar Stephenssonista puhut kuin\nmistäkin hulttiosta, vaikka mies on kuvernöörin poika ja jokaisen\njumaloima.\"\n\n\"Helppo puolustaa, ketä ei kukaan yritä lyödä. En sano Oskaria vastaan\nmitään.\"\n\n\"Ethän tietystikään, sinä ikuinen äkäilijä. Enemmän sinä pidät hänestä\nkuin kukaan, ja uskonpa sinun kademielin tahtovankin häntä itsellesi,\nmielestäsi koko Islannin nerokkainta ja pulskinta miestä.\"\n\n\"Paljonhan kimaltelee kultasepän ikkunassa, mutta ei järki-ihminen sitä\nkaikkea tahdo haalia itselleen.\"\n\n\"Voi hyväinen, tahdonko minä sitten?\"\n\n\"Siltä näyttää, tyttöseni; mutta istuudu nyt tähän kuvastimen ääreen\nsuorimaan hiuksesi. Sinä olet menossa vihille Magnuksen kanssa, ja\nylihuomenna kihlauksenne laillisesti vahvistetaan kumpaisenkin perheen\nkesken. Kuitenkin on sinulla ollut Oskar täällä käymässä jok'ainoa\npäivä, ja kaiken päivää, siitä saakka kun hän viikko sitten palasi\nEnglannista, ja nyt aiotte kahden ratsastaa Thingvelliriin. Sinä saat\nvielä pahoja aikaan, minä sanon. Ei samasta luusta kahdelle koiralle.\"\n\nTytön yllätti hillitön naurunpuuska. \"Täti hyvä, kauniita nimityksiä\nkäytätkin!\"\n\n\"Parempi minun puhua kuin jonkun muun. Ihmiset täällä ovat pelkkänä\nkorvana, ja Oskar höpisee herkeämättä -- aina sinusta.\"\n\n\"Eipähän aina, täti.\" Thoran sievät kasvot pyrkivät punehtumaan\nkuvastimessa.\n\n\"Ihan aina! Eilenkin hän sanoi: 'Vastainen kälyni' --\"\n\n\"Ei 'vastainen kälyni', täti.\"\n\n\"Kenellä se tässä suunvuoro oli, Thora? 'Vastainen kälyni on kerrassaan\nviehättävä', hän sanoi --\"\n\n\"No, mutta tuon 'viehättävän' sinä varmasti muistat väärin, tätiseni.\"\n\n\"Enkä muista, ja pidä sinä pääsi suorassa, neitiseni -- 'kerrassaan\nviehättävä', hän sanoi, 'ja melkein minun jo käy kateeksi Magnus\nveikkoa'.\"\n\nKuvastimessa välkähtelivät siniset silmät riemusta, mutta suu sanoi:\n\"No, tietysti olisin hirveästi pahastunut, jos sen olisin kuullut,\nmutta eihän ole minun vikani --\"\n\n\"Loruja!\" tuhahti täti Margret halveksivasti. \"Kuuntele sinä vain\nikuista äkäilijää, kultaseni, äläkä rakenna riitaa kahden veljeksen\nvälille.\"\n\nSilloin kävivät kuvastimessa heloittavat kasvot totisiksi ja\nmiettiviksi, ja Thora virkkoi:\n\n\"Millaisia ikävyyksiä saatatkaan haastaa, täti! Pelkästään sen takia,\nettä aion Oskarin kanssa lammasten korjuuseen --\"\n\n\"Niinpä niin, purosta suuren virran alku. Mutta puheestako olisi apua\n-- peto talttuu, mutta ei niskoitteleva nainen.\"\n\nNähdessään sitten kyynelten kihahtaneen Thoran silmiin täti Margret\nsilitti tytön tukkaa leppoisemmin ja sanoi:\n\n\"Magnus ei kukaties ole yhtä nerokas kuin hänen veljensä, mutta\nkaksinkymmenin verroin vankempi ja vakaisempi hän on, aivan yhtä\npystyvä pitämään huolta rakastamastaan ja omiaan hänen onnensa\nturvaajaksi. Onhan sitä paitsi kaikki sovittua ja valmiina, ja raivattu\ntie on huokein astua, rakkaani. Isäsi ja kuvernööri ovat teidän kahden\nliiton päättäneet; se on heillä sydämen asiana, ja naimakirja on\nlaadittu, ja jos nyt jotakin vielä tapahtuisi --\"\n\nMutta Thora oli pää kallellaan kuulostellut ääniä ulkosalta ja hypähti\nnyt äkkiä seisaalleen huudahtaen: \"Varmasti on tuo Päistärikön\nastuntaa.\"\n\nKatukivityksellä kopsahtelivat kaviot, ja ikkunan alta alkoi soinnukas\nmiehinen ääni huudella:\n\n\"Halloo! Halloo! Halloo!\"\n\nThora syöksähti uutimien luo, raotti kahta sälettä ja sanoi ihmetellen:\n\"On se Oskar!\" Hän naputti ikkunaruutuun ja huusi: \"Pian tullaan!\"\nulkopuolella olijaa tovin tähystellen.\n\nNuori kolmenkolmatta ikäinen mies istui ponin selässä ja piteli toista\nohjaksista. Hän oli pitkä ja solakka, lähes yhtä vaaleaverinen kuin\nThora itse, ja tiheät, lyhyet kiharat hulmahtivat alppihatun alta,\nhänen sitä nostaessaan liikahtavia uutimia kohti. Kuu oli jo kadonnut;\nauringon airueena tungeikse harmahtavan punerva kajastus utuisen\nilmakehän halki; lahdella kelluvat laivat ja kalaveneet häämöttivät\nusvahunnussaan, ja katujen pimennossa liikehti edestakaisin häilyvinä\nvarjoina miehiä ja naisia, kaulaa myöten kääriytyneinä, mutta pakisten\nja naurellen kuin lapset.\n\n\"Joutuin, joutuin, täti!\" huusi Thora ääntänsä alentaen, ja\nmakuuhuoneessa naisten kuiskutellen hyöriessä läjäytteli ulkona\nodottelija sääryksiään ratsuraipalla ja vuoroin vihelsi ja lauloi\nlempilaulun säkeitä --\n\n    \"Juo maljani sä si-lmilläs,\n    niin vastaan omillain.\"\n\n\"Täytyykö minun pitää näitä rumia --?\"\n\n\"Täytyy hyvinkin. Ne ovat lämpöiset ja mukavat, ja niitäkö kukaan\nnäkisi --\"\n\n\"Täti, älä noin ääneesi puhu, jotteivät ihmiset kuule.\"\n\n    \"Oi, heitä suu-kko ma-ljaha-n,\n    niin vii-nin hylkään ain.\"\n\n\"Hänellä on verraton ääni! Varmasti se vielä saavuttaa suuren\nmenestyksen.\"\n\n\"Saattaa niin sattua, mutta eivät ihmiset äänestä elä -- Islannissa\nainakaan -- tässä on päällyshameesi.\"\n\n\"Hyvänen aika, täti sinä.\"\n\n    \"Se ja-no, jon-ka sielu sai,\n    pyys ju-omaa ju-ma-lain.\"\n\n\"Nyt hattuni! Jos minun on pidettävä tätä vanhaa, mustaa\nratsastuspukua, niin otanpa päähäni jotakin siroa. Tuo, jossa on höyhen\n-- ei, tämä ja harso. Noin! Olenko sievän näköinen?\"\n\n\"Kamalan sievän, jos minulta kysyt.\"\n\nTyttö nauroi hilpeästi ja virkkoi äänekkäämmin: \"Menemme siis alas --\npoikaparka on lähtö-innoissaan kait jo kyllästynytkin odotukseensa.\"\n\n\"Ei ole hän luulemma puoleksikaan niin innoissaan kuin tyttöparka.\"\n\nHymyävät kasvot jähmettyivät jälleen totisiksi. \"Älähän enää puhu\nnoista ilkeistä asioista, kulta tätiseni.\"\n\n\"Äläkä sinä unohda muistutustani. Varohan tunteitasi, käpyseni.\"\n\nKatuovi avautui ja eteiseen leijui meren hiljaisen kohinan tuomana\npuhdas baritoniääni:\n\n    \"Mut nektariin en va-ihtaa vo-is\n    ma se-ntään --\"\n\n\"Hei! Hyvää huomenta, Thora! Täti Margretko siinä?\"\n\nRaollaan olevan oven kätköstä, toinen silmä ja kaksi käherrystötteröä\npilkistämässä kolmituumaisesta aukeamasta, vastasi täti Margret siinä\nolevansa ja käski Oskaria, joka parhaillaan nosti Thoraa satulaan,\npitämään huolta hänen lapsestaan ja viemään hänet kaikessa turvassa\nMagnukselle.\n\nOskar naurahti hieman huolettomasti ja vastasi -- tädin mielestä ei\nkovinkaan vakuuttavasti:\n\n\"Ei siitä hätää, täti. Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi.\"\n\n\"Hyvästi, täti Margret!\"\n\n\"Hyvästi, Thora! Ja muista!\"\n\nTuossa tuokiossa katosivat nuoret aamun usmaan, samalle suunnalle\nhäipyvässä ratsujen varjokulkueessa. Puolen tunnin kuluttua oli aurinko\nnoussut, ja pikku pääkaupunki hyöri vilkkaassa touhussaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nOskar Stephenssonin isä -- islantilaisen isännimensä mukaan\nStephen Magnusson -- oli jo kolmattakymmentä vuotta Islannin\nkenraalikuvernöörinä. Hän oli järkähtämättömän tunnollinen ja\nlujaluontoinen, julkisessa toiminnassaan uuras ja lahjomaton,\nyksityiselämältään nuhteeton. Arvokkuus ja ylpeys olivat hänen\nluonteensa pääpiirteitä.\n\nThora Nielsenin isä, Oskar Nielsen, jota yleensä nimitettiin johtaja\nNielseniksi (syntyisin Islannista, mutta tanskalaista sukuperää), oli\nmaan suurin kauppias ja pääkaupungin varakkaimpia asukkaita. Hänen\nliiketapojaan oli useastikin arvosteltu ja kotoisista oloistaan\njuorueltu. Väsymättömällä ahertelullaan hän keräsi omaisuutta melkein\nahneuteen asti säästeliäänä.\n\nNämä kaksi olivat olleet elinaikaisia ystävyksiä. Liitto ei perustunut\nmihinkään onttoon kauppakumppanuuteen, mutta yhteinen harrastus sitä\nkuitenkin oli lujittanut, ja sananparreksi tuli, että ennen sitä\nkumoutuisi perustuslakikin. Tuollaiset pysyväiset tositoveruudet ovat\nnuoria viisikymmenvuotiaina ja alituiseen nuortuvat vanhetessaan, mistä\nsyystä ei uusista ystävyyksistä milloinkaan ole vanhojen sijalle. Puoli\nsanaa riitti lauseeksi, puoli katsetta herätti naurun. Ystävyys oli\nheidän menneisyytensä kirjoittamaton historia, kuolleiden muistojen ja\naatteiden elävä aikakirja. Se alkoi poikuusvuosina, eikä sitä onnen\nvaihteluissa ollut pieninkään pilvenlonka pimittänyt. Mutta ihmiset\nsanoivatkin, että jos Stephen Magnussonin ja Oskar Nielsenin välit\nmilloinkaan rikkoutuisivat, niin heistä tulisi mitä katkerimmat\nvihamiehet.\n\nPoikina he yhdessä kävivät kimnaasin ja pääsivät kahden muun\nislantilaisen ylioppilaan kanssa apurahalla Kööpenhaminan yliopistoon.\nSiihen aikaan ei ylioppilaselämä ollut tyydyttävän säännöllistä, mutta\nkolme läpäisi pahemmitta vaurioitta, neljännen joutuessa kompastukseen,\njoka kenties oli tämän kertomuksen alkujuurena.\n\nEron tullessa yksi noista neljästä läksi Oxfordiin kirjastonapulaiseksi\nja pääsi yliopistoon luennoitsijaksi. Toinen antausi kirjuriksi\nlontoolaiseen pankkiin ja yleni pankinjohtajaksi. Muut kaksi pysyivät\nuskollisina kansallisuudelleen; Stephen Magnusson palasi Islantiin\nasianajajaksi, mutta Oskar Nielsen viipyi vielä Tanskassa kauppaoloihin\nperehtymässä.\n\nVuosikymmenessä olivat ystävykset nopeasti edistyneet. Stephen oli\nkohonnut asianajajasta asessoriksi, asessorista varakuvernööriksi ja\nvarakuvernööristä kenraalikuvernööriksi, sill'aikaa kun Nielsen oli\njälleen asettunut Islantiin ensinnä kööpenhaminalaisen kauppahuoneen\nhaaraliikkeen johtajana ja sittemmin omintakeisena kauppiaana.\nNaimisiin olivat menneet molemmat. Kuvernööri oli nainut Grimin\ntyttären ja ainoan lapsen; isällä oli Thingvellirissä maatila, maan\nsuurimpia. Johtaja oli kaikkien kummaksi nainut ennen kotiintuloaan, ja\nhänen vaimonsa tiedettiin vain olevan tanskalaisen ja tulleen\nKööpenhaminasta. Mutta kierittely harvoin hukkuu tolaltaan\npimeässäkään, ja kuiskailtiin johtajan vaimon olleen kevyenlainen pikku\nnäyttelijätär, jonka hän oli siepannut ylioppilasaikoinaan ja pakosta\nnainut.\n\nVaimostaan oli kuvernöörillä kaksi poikaa. Ensimmäinen kastettiin\nvaarin mukaan Magnukseksi, mutta jälkimmäiselle pantiin nimeksi Oskar,\nkuvernöörin ystävän kunniaksi, joka oli saapunut maahan parahiksi\nollakseen ristiäisissä kummina. Johtajalla taasen oli kaksi tytärtä.\nVanhemman he toivat sylilapsena Islantiin, ja johtaja oli äitinsä\nmuistoksi nimittänyt hänet Thoraksi. Toisen, joka syntyi pian\njälkeenpäin, hän olisi ystävänsä vaimon mukaan kastattanut Annaksi,\nmutta hänen oma vaimonsa pani vastaan, ja lapsesta tuli äitinsä kaima,\nHelga. Ei ollut lasten iässä monenkaan vuoden ero, mutta Magnus oli\nvangin ja Helga nuorin, Oskar ja Thora taas likipitäen yhdenikäiset.\n\nYstävysten vaimot olisivat tuskin voineet olla erilaisempia. Anna oli\nvaatimaton näöltään, pukeutumisessaan ja tavoissaan. Käytännöllisissä\nasioissa hän oli islantilaisen vaimon perikuva, toimelias, säästävä ja\ntaloudenhoidossa taitava. Vaikka kenraalikuvernöörin asema oli koko\nkorkea, ei se suinkaan ylellisiä tuloja tuottanut, ja Anna sovitteli\npurjeensa puolisonsa laivan kantavuuden mukaan. Hän oli järkevä,\nvaikk'ei suurtakaan koulusivistystä saanut, ja viisas, joskaan, ei\nvalistunut, ja hallitsi kuvernööriä kuuliaisuudellaan. Stephen havaitsi\nvaimonsa taatuimmaksi huoneenhaltijakseen ja uskollisimmaksi\nneuvonantajakseen ja kunnioitti hänen vaistoaan äärettömästi, joskaan\nei hänen älyään paljon arvoisena pitänyt. Kahden vaiheilla ollessaan\nhän aina tiedusti vaimonsa mieltä, ja tämän esittäessä, miten oli\nmeneteltävä hän istui tarkkaavaisena kuunnellen, mutta nousi tuoliltaan\nja pakeni toisen käydessä syitään selittelemään.\n\nJohtajan vaimo oli ilmeisen komea, oikukas ja turhamainen, ja\nkäyttäytyi Islantiin tultuaan kuin suorastaan antaakseen tukea nimeensä\nliittyneille kulkupuheille. Hän pukeutui ylellisesti, oli toimeton\nkodissaan ja tavoiltaan rauhaton sekä kaipaili kaikkea romanttista.\nEnnen pitkää hän alkoi nyrpeillä ympäristönsä yksitoikkoisuutta ja\nikävyyttä. Keveäluontoinen vaimo tekee miehen mielen raskaaksi, ja\njohtaja, joka ei silloin ollut varoissaan, tuli tajunneeksi\ntanskalaisen kaunottarensa naidessaan ostaneensa tavaran, joka jätti\nhänen taloutensa hunningolle, ja äidin, joka vähät välitti hänen\nlapsistaan.\n\nLapset ne ensimmäisinä saivat tuntea äitinsä Islannin oloihin\nkohdistuvaa haluttomuutta. Hallitustalossa oli aina lämmintä ja\nhauskaa, aina jokin iloinen juhla tekeillä -- Magnuksen ensimmäinen\nkoululoma tahi Oskarin viime syntymäpäivä -- kun taas Nielsenien\nhiljaisessa ja yleensä koleassa kodissa ei mitään loma-aikoja eikä\nsyntymäpäiviä vietetty. Mutta herkkä on äidin korva; kuvernöörin ja\njohtajan perheiden välille auenneen juovan yli Anna kuuli pikku\ntyttöjen sydämet ja keksi juonia niiden tavoittamiseksi. Johtajan vaimo\nei ollut vähääkään ikävällä mielin päästessään väsyttäviltä\nholhoteiltaan rauhassa ahmimaan mannermaan sanomalehtien\nkiihoitusjuttuja ja ranskalaisia romaaneja. Ja niinpä viettivät Thora\nja Helga puolet lapsuudenpäiviään Annan seurassa, ja heidän koko\nelämänsä iän hän oli se äidin kuva, joka nousi muistiin lapsuuden ja\nnuoruuden etäällä siintäviä vuorenhuippuja tähystellessä. Kultaisiapa\naikoja viettivät nuo neljä lapsukaista yhtenä pesueena Annan siipien\nsuojassa! Heidän pieninä ollessaan oli hallitustalo kuin laululintujen\npesä, ja jos se jonakin kertana enemmän muistuttikin apinahäkkiä, niin\neloisa ja onnea tulvillaan se oli aina. Säästäen vain kuvernöörin\nvirkahuonetta he anastivat haltuunsa koko rakennuksen, keittiönkin,\nsillä niihin aikoihin oli kuvernöörilläkin vain yksi palvelija ja tämä\npiti heistä yhtä hellästi kuin emäntäkin. Kesäisin he huimina\njuoksentelivat kotitanhuilla ja talvet teuhasivat talon joka sopessa.\nAnna lellitteli pilalle koko parven, sillä hänpä ei vain olisi osannut\nolla lapsille ärtyinen. Jouluna ja uutenavuotena hän oli apuna heidän\nmeluavissa puuhissaan, kun keitettiin karamelleja, joita riemastuneessa\nnaurun rähäkässä venyteltiin kierteisiksi puikoiksi, tahi kynttilät\nkädessä marssittiin kaameana kulkueena ullakolta kellariin asti\netsimässä piileksivää vuorenväkeä, pahoja haltiattaria, jotka tulivat\nhyviä lapsia varastamaan.\n\nSellaisina juhlapäivinä ja loma-aikoina tulivat kuvernööri ja johtaja\npitkiä merenvahapiippujaan poltellen virkahuoneesta keittiön ovelle\nsilmäilemään lapsekasta remua. Ja nähdessään Annan heidän keskessään\nkuin haltiamaailman kummitätinä, keski-ikäiseksi ja äidilliseksi\nkäyneenä, mutta rakkauden viehkeys vielä kirkastamassa vaatimattomia\nkasvonpiirteitä, virkahti kuvernööri itsekseen: \"Jumala häntä\nsiunatkoon!\" Ja johtaja mutisi: \"Jumala siunatkoon äidittömiä\ntyttösiäni!\" Ja vanhoilla ystävyksillä oli pää kumarassa, kun he\npalasivat puhelemaan politiikasta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nLapsi kasvaa, mutta eivät hänen vaatteensa, ja samaten jäävät hänen\nluonteensakin pääpiirteet entiselleen. Mitä kuvernöörin ja johtajan\nlapset olivat elämänsä alussa, sitä he olivat loppuun asti. Thora oli\naina iloinen pikku naikkonen, häipymätön hymy sievillä kasvoillaan. Hän\ntavallisesti lyöttäysi jonkun seuraan -- enimmiten Oskarin -- mutta\nsaattoi tuntikaudet istua viihdyttelemässä, torumassa ja uneen\nlaulamassa nukkeaan, sillä hänessä oli äitiyden vaisto pienestä pitäen\nvoimakas.\n\nHelga oli kaikinpuolin sisarensa vastakohta. Hänellä oli musta tukka,\nleveä otsa, suuret pähkinänruskeat silmät, jotka useasti olivat\npuoliummessa, hiukan nykeröinen nenä, suuri suu, ja ohuet, punaiset\nhuulet yleensä hieman viistossa. Noidalla voi olla heleä hipiä, ja\ntummaa ihoa voi enkeli verhonaan käyttää, mutta Helga oli muotonsa\nmukainen. Sirona kuin piikivi puron pohjassa hän oli aivan yhtä kovakin\nja sulkeutunut. Itseensä tyytyen hän ei kaivannut kenenkään turvaa,\nmutta hurmaantui huomatessaan kaikkien katseiden kääntyvän puoleensa.\nHän laulaa helkytteli kuin laulurastas ja laitteli itselleen paperista\nuhkeita aatelispukuja ja kreivillisiä kruunuja, oli aina jotakin\nolevinansa, milloinkaan kykenemättä täydellisesti erottamaan totta\nkuvitellusta.\n\nMutta olivatpa kuvernöörinkin pojat yhtä erilaisia. Magnus oli\nisokasvuinen, vanttera, mustatukkainen poika, hiljainen hituri ja\nhiukan tyhmäksi luultu. Oppiminen oli hänelle vaikeata, ja hänen\nkasvojensa ilmeessä oli usein omituista hämmästystä, toisinaan yrmeyttä\nja juroutta. Toiselta puolen oli hänen tunnollisuutensa yhtä herkkä\nkuin älynsä vitkasteleva. Jos hän lainasi lantin, niin hän ei saanut\nhetkenkään lepoa, ennen kuin oli maksanut sen takaisin, ja lyijykynän\npalauttaakseen hän käveli penikulmankin. Sen vuoksi hän tuskaksi asti\ntunsi vääryyden ja ansaitsematon nuhde koski lyöntiä kipeämmin. Hänen\nmielihalujaan oli käydä sukutilalla Thingvellirissä, ja jos kysyi,\nmiksi hän aikoi, niin hän paikalla vastasi rupeavansa maanviljelijäksi.\nKaikkien eläinten ystävänä hän täytti talon koirilla, kissoilla,\nmyyrillä ja valkeilla hiirillä ja näkyi rakastavan ainoastaan äitiään.\nEi häntä voitu herttaiseksi sanoa, eivätkä hänen jörömäisyytensä ja\nsynkkyytensä tehneet hänestä yleistä suosikkia -- mutta Anna piti\nhänestä sydämellisesti.\n\nOskar poikkesi mieleltään ja sydämeltään Magnuksesta niin perinpohjin,\nettä heitä oli vaikea uskoa veljeksiksi. Tuo siromuotoinen,\nvalkotukkainen pikku mies oli säyseä kuin päivänpaiste ja nauruun,\npulpahteleva kuin puron lorina. Hän pystyi ponnistelutta oppimaan\nkaikkea, ja hänen mielenkiintonsa musiikkiin oli ihan ihmeellinen.\nEnnen kuin hän kunnolleen osasi puhuakaan, hän jäljitteli kaikkien\nsoittokoneiden ääniä, niin urkujen kuin kitarankin, ja ennen kuin osasi\naakkosia kirjoittaa, hän kyhäili salaperäisiä soitannollisia koukeroita\npaperipalasille, jotka kuvernööri korjasi virkahuoneeseensa ja talletti\nkultaa kalliimpina aarteinaan. Mutta soitannollisuuden lahjan hänelle\nsuodessaan luonto oli jättänyt pois luonteen, minkä puutteessa nero on\nkirous. Iloinen pikku sielu ei näkynyt erottavan oikeaa väärästä taikka\ntotuutta valheesta. Aina hän livahti asiasta toiseen kuin huhtikuun\naurinko. Itku vaihtui silmänräpäyksessä nauruksi; mikään ei vaivannut\nhäntä kauan, mutta ei mikään pidellytkään ja kiinnittänyt hänen\nmieltään. Hän aloitti julistamalla pyrkivänsä kuninkaaksi, vähäistä\nmyöhemmin oli komeampaa olla kenraalina, mutta mentyään eräänä iltana\ntuomiokirkon urkurin mukana tämän kirkkoharjoituksiin hän pääsi siihen\npäätökseen, että urkujenpolkijan virkaa ei mikään voittanut.\n\nKukaan ei häntä luonteen heikkouksien vuoksi vähemmin rakastanut, sillä\nihmissydämen oikkuisuus saa elämän lakien määräämissä rajoissa\nankarimmin pysyneet ihmiset vastustamattomasti viehättymään niiden\nhillittömyyteen, jotka hyppivät syrjään tieltä. Oskar oli jokaisen\nhellimä suosikki ja isänsä silmäterä.\n\n\"Stephen veikkoseni, et sinä saa tuota pojuasi aikamieheksi\", sanoi\njohtaja.\n\n\"Joutavia! Miksikä en?\"\n\n\"Nuorina kuolevat ne, joita jumalat rakastavat.\"\n\n\"Mutta ainoastaan kosk'eivät milloinkaan vanhene\", vastasi kuvernööri.\n\nPaitaressusta asti oli Oskar mieltynyt juhlallisiin saattueihin ja\ntahtoi aina olla marssimassa voitokkaana kenraalina, nuoren\nmielikuvituksen loihtimien lippujen ja soittokuntien ympäröimänä. Siinä\ntouhussa hän eräänäkin päivänä pärrytteli omaa marssinsävellystään\nkammalla, Helga innostuneena luutnanttina, Thora kuuliaisena soturina\nja Magnus nöyränä orjana tepastelemassa takana. Mutta kotikentän poikki\njuoksevalle joelle tultaessa valtasi surmanhenki kenraalin, hän\nponnahti äkkiä taaksepäin kapealla sillalla ja siten keikautti\nseuraajansa veteen. Magnus ja Helga välttivät pahemmat vauriot, mutta\nkun leikissä ei kukaan toistaan säästä, niin kastui Thora likomäräksi\nsiskonsa alas tempaamana.\n\nKuvernööri saapui paikalle juuri kun Magnus oli kiskomassa Thoraa ylös\näyräälle, ja hän oli kovasti vihoissaan.\n\n\"Sattuiko se vahingossa?\" hän kysyi, mutta lapset eivät vastanneet. \"No\nkuka sen teki?\" hän kovisti Thoraan kääntyen, mutta tämä katsoi ensin\nOskariin ja sitten Helgaan, ja pillahti itkuun. \"Sinäkö, Oskar?\" Oskar\nepäröi hetken, mutta Helga nykäisi häntä hihasta ja poika pudisti\npäätään. \"Sinäkö siis, Helga?\" Helga vastasi ripeästi: \"En.\" \"Niinpä\nminun täytyy se uskoa sinun teoksesi, Magnus\", sanoi kuvernööri, ja\nMagnus sävähti tulipunaiseksi, mutta ei hiiskunut sanaakaan. \"_Teitkö_\nsinä sen?\" Magnuksen suupielet vain värähtelivät. \"Olet siis syypää, ja\nmene heti sisään ja käy levolle.\"\n\nSanattomana, kyynelettömänä, mutta uhmaava katse silmissään vaaputti\nMagnus päätään ja kääntyi talolle päin. Hänen lähtiessään oli Oskarilta\ntotuus livahtamaisillaan, mutta Helgan katse kahlehti hänen sumenevat\nsilmänsä ja kuoletti sanat huulille.\n\nPäivä oli jokin Annan lukuisia syntymäpäiviä, ja kolkon hiljaiseen\nylikamariin Magnus kuuli alikerrassa telmivien lasten äänet, ensimältä\nheikompina ja hillittyinä, mutta piankin täytenä remuna, Oskarin hälinä\nmuun joukosta kajahtelevana ja Helgan ylinnä kaikkea. Nauru ja kisailu\nkirveli hänen sieluaan, ja vihdoin hän löi nyrkkiään pöytään ja puhkesi\nhaikeaan itkuun.\n\nMutta nyyhkytystensä lomassa kuuli hän sitten hentoinen kitinän\nkuiskivan jostakin: \"Magnus!\" Thora se värjötteli avaimenreiällä.\n\n\"Mene pois\", äännähti Magnus töykeästi, mutta Thora ei mennyt.\n\n\"Magnus, sanonko minä?\" kiusasi Thora, ja Magnuksen silmät rävähtelivät\nkyynelkarpaloiden heruessa poskille, mutta yhä hän vastasi: \"Mene pois,\nkuuletko.\"\n\nThora silloin intousi suutelemaan avaimenreikää, ja kuunnellakseen\nherkesi Magnus nyyhkimästä, vaan kuuli enää vain äitinsä äänen oven\ntakaa, kun lasta vietiin pois.\n\nHeti kun syntymäpäiväkestit olivat päättyneet ja tytöt poissa, alkoi\nOskar kysellä Magnusta, mutta kuvernööri taputti hänen kiharaista\npäätään ja sanoi, että Magnuksen oli häijyytensä vuoksi nukuttava\nyksinään sinä yönä. Puoli tuntia jälkeenpäin Anna tapasi hänet\nitkemässä pää peitteen alla, ja hän sanoi: \"Älä salaa mitään isältäsi,\nlapsonen.\"\n\nKuvernööri istuskeli yksinään virkahuoneessaan, kun pieni olento\nsipsutteli sisälle pitkässä paidassaan, kyynelsilmin ja vapisevin\nhuulin virkahtaen: \"ei sitä Magnus tehnyt, isä. Sen --\" ja sitten hän\npuhkesi surkeaan jollotukseen.\n\nKuvernööriin koski enemmän Oskarin tunnustus kuin Magnuksen vaitiolo.\nHän taputti jälleenkin Oskarin päätä ja sanoi: \"Siinä teit suuren,\nsuuren vääryyden, kähäräpää; mutta mene nyt pyytämään veljeltäsi\nanteeksi ja vie hänet levolle.\"\n\nTaas yläkertaan mennessään tapasi Anna kaksi päätä alusella vieretysten\n-- tumman ja vaalean. Magnus kuunteli, ja Oskar puhui, kumpaisenkin\nhilpeästi naureskellessa.\n\nNuorin lapsi oli viidennellätoista, kun heidät kaikki laskettiin\nripille. Muita kokelaita oli vain ruununvoudin pikku Niels, jolta oli\näiti kuollut. Valmistavassa tutkinnossa arvailtiin Oskarin pääsevän\nensi sijalle, Helgan toiselle, ja Magnuksen olevan viimeisenä Nielsin\nja Thoran perästä. Lapset tutkittuaan näytti rovasti totiselta, jopa\nankaraltakin, kun kävi heidän arvojärjestystään julistamaan.\n\nOskar pysyi ryhdikkäänä, ilon välke silmissään, ja Helga näytti\nrauhalliselta, mutta Thora ja Niels tutisivat tuskasta, ja Magnus\npureskeli peukalonkynttään -- hän uumoili joutuvansa hylätyksi peräti\nja pelkäsi kotiinmenoa, kun hänelle jo oli uusi musta pukukin\nostettuna. Mutta kakisteltuaan kurkkunsa ja kaikki vaikenemaan\nviitattuaan ilmoitti rovasti suuren ihmeen.\n\n\"Magnus on ensimmäinen\", hän määräsi, \"Thora toinen, Niels kolmas,\nHelga neljäs, ja Oskar -- Oskar on viimeinen.\"\n\nOskariin kääntyen hän sitten lausui: \"Sait oikean osasi poikani, koska\nolisit kyennyt menestymään paremmin, mutta et ottanut nähdäksesi\nvaivaa. Usko vanhan miehen sanaa Oskar -- ei elämän kilpa-ajoissa\nensimmäisenä perille päässyt ratsastaja aina ole ollut viimeinen\nkäyttämään.\"\n\nOskar oli masentua häpeäänsä, mutta tointui piankin, ja toverien\nseuratessa hänen esiintymistään -- suu viistossa Helga ja Thora silmät\nsumenneina, kurkku nieleskellen tyhjää -- pyörähti hän reippaasti\npudistamaan kädestä Magnusta, joka punasteli pää riipuksissa kuin pikku\nlapsi.\n\nKaunis oli rippijumalanpalvelus. Tuomiokirkko oli naisia täynnä, mutta\nkuvernööri istui Annan kanssa lehterillä omassa penkissään, ja johtaja\noli alhaalla yksinään. Lapset polvistuivat riviin ehtoollispöydän\nalemmalle korokkeelle, tytöillä musliinipuvut ja hunnut yllään, pojilla\nmustat vaatteet ja valkeat hansikkaat. Aamu oli sees ja lämmin, ja\naurinko kultasi kuorin ikkunoista viittä nuokkuvaa päätä, kun vanha\npiispa laski kätensä niille yksitellen.\n\nPienokaisten vannottua valansa puhui piispa: \"Olkaa totiset, olkaa\nvahvat, olkaa uskolliset! Ajatelkaa Jumalan kanssa sopimaanne liittoa,\nja vastustakaa kiusausta. Jos saatana houkuttelee teitä tämän maailman\naarteilla, niin muistakaa, että rikkaus ja valta pysyvät ainoastaan\npäivän, mutta nimeen tarttunut häpeä vuosituhansia. Rakastakaa toinen\ntoistanne, lapseni! Ei yksikään tiedä kuinka pian teidät maailma\nvieraannuttaneekaan, taikka millä surulla ja kyynelillä teidät vielä\ntempaistaan erillenne, mutta pysykää yhdessä niin kauan kuin voitte, ja\nJumala rakkaudellaan siunatkoon teitä kaikkia!\"\n\nJumalanpalvelus päättyi rippivirteen, jonka lapset itse veisasivat.\nAnna, kuvernööri ja johtaja tunsivat syvää liikutusta. Oi lapsuuden\nsuloista ja onnellista aikaa! Jospa voisivatkin lapset lapsina pysyä!\nMutta ei ollut mitään tulevaisuuden ennettä havaittavissa, ei muuta\nnähtävissä kuin viisi viatonta poikaa ja tyttöä vieretysten\npolvistumassa kasvot alttariin päin, ei muuta kuuluvissa kuin heidän\nhopeanheleät äänensä seurakunnan yli leijailemassa kohti kirkon\ntähtistä sinilakea.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPian joutuivatkin lapset eroon. Helga se ensimmäisenä lähti. Johtaja\noli päässyt varoihinsa; sitä oli hänen vaimonsa vain odotellutkin\nvaatiakseen asuntoeroa ja elatusta ja palasi Tanskaan nuoremman\ntyttären kanssa. Viisitoistavuotias Helga läksi ilomielin, mutta\neron ehdoksi sovittiin, että hänen tuli yhdenkolmatta iässä\nperintöoikeutensa säilyttääkseen tulla takaisin Islantiin, jos isä sitä\nhalusi.\n\nSitten poistui pikku Niels Finsen. Isä oli mennyt uusiin naimisiin, ja\näitipuoli sai ruununvoudin olettamaan pojassaan mainion viuluniekan\nlahjoja, joten hänet oli lähetettävä Lontooseen.\n\nOskar vetelehti kotosalla vielä moniaita talvikausia, yritellen saada\nselville oikeata alaansa. Milloin miellytti häntä lakitiede, milloin\nkirkon palvelus, mutta eniten viehättivät soitannolliset opinnot,\njoista jokainen kuitenkin varoitti mieronkiertäjän ammattina. Vihdoin\nhänet toimitettiin kuvernöörin koulutoverin huostaan Oxfordiin, ajan\nmittaan suorittaakseen korkeamman yliopistollisen tutkinnon, jotta sen\njälkeen voisi aloittaa julkisen uransa Islannissa.\n\nNiinpä oli ripilläkäynnistä kulunut vasta neljä vuotta, kun viidestä\nnuoresta oli enää kaksi kotona, ja nämäkin -- Magnus ja Thora --\nosuivat elelemään saman katon alla.\n\nMagnusta ei ollut onnistanut kimnaasissa. Rehtori oli päätellyt ajan\nhaaskaukseksi koko koulunkäynnin, ja kuvernööri oli aikeissa lähettää\nhänet maatilalle, mutta silloin johtaja tarjoutui ottamaan Magnuksen\nliikkeeseensä oppiin ja luoksensa asumaan.\n\nJohtajan koti oli suuresti muuttunut. Emännyyttä piti hänen sisarensa,\npieni, älykäs ihminen, jolla oli ystävällinen sydän, mutta terävä kieli\nsäilyttämään hyvää kuria ja järjestystä. Margretin hallittavana aloitti\nMagnus uransa oppilaana kolmen muun joukossa, jotka söivät isäntäväen\nkanssa pöydässä, mutta eivät ateriain väliaikoina tulleet ollenkaan\nheidän näkyviinsä.\n\nHerransa liikeasioihin perehtyminen oli hänelle työlästä. Käytiin\nvaihtokauppaa, jossa maamiehet saivat lampaanvilloista ulkomaan\ntuotteita, ja suorituksia tehtiin paperilla. Magnus hairahteli alussa\npaljon ja sai alinomaa muistutuksia. Vuosien vieriessä hänestä sukeusi\nkookas ja voimakas, ja oppikumppanit ristivät hänet \"Jumboksi.\" Nimi\ntarttui, ja häntä kohdeltiin paksupäänä.\n\nThorasta hän ei nykyisin nähnyt vilaustakaan muulloin kuin kahdesti\npäivässä -- päivällisellä ja iltasella. Täti Margret pani tytön\nnaiskimnaasiin, ja jos hän ja Magnus mennessään tahi tullessaan\nsattuivat kadulla vastatuksin, niin Thora loi katseensa maahan ja\njuoksi sitten myhäillen pois. Juosta tahtoi Magnuskin, ja aina\nvastakkaiselle taholle, sillä sukupuolen salaisuus oli alkanut\nkuiskailla kumpaisellekin.\n\nTalvis-aikaan he kerran kuukaudessa kohtasivat toisensa tanssikoulussa,\nkäsityöläisopiston salissa. Kun Magnuksesta ei toki konsanaan ollut\ntanssijaksi, niin oli kaikille käsittämätöntä, mikä hänet sai yhtymään\njoukkoon, kunnes eräänä iltana tuli totuus tietoon. Sen perästä ei\nhäntä enää kukaan pitänyt paksupäänä eikä uskaltanut kuiskutellakaan\nJumbon nimeä.\n\nVastikään matkalta saapunut näppärä nuori merimies Hans Thomsen\nkäyttäytyi perin vapaasti. Hän oli sukkelakielinen, liukas ja notkea,\nja tyttöjen huomiota saavutti osaksi hänen tanssitaitonsa, mutta\netupäässä sentään meripojan ammatin kunnia. Hän puolestaan\nhauskuttelikin heitä parhaansa mukaan, ja muut keinot käytettyään iski,\nivalleen aihetta hakiessaan, oikopäätä Magnukseen. Jumboksi häntä\nhuudeltuaan, kunnes tämä pilkka alkoi väljähtyä, sepitti hän\nkuorolaulun, jota hoilasi hullunkurisena irvikuvana Magnuksen jyhkeiden\naskelien poljennosta:\n\n    Verkkaan lehmä laahustaa --\n    alla päin, ei nauraa saa.\n\nSali kaikui naurun remahteluista, mutta Magnus ei äännähtänyt ja tytöt\npitivät häntä kovin typeränä. Menestyksensä kannustamana vannoi Hans\nkumppaneilleen, että kaikki saapuvilla olevat tytöt olivat hänen\nvalikoitaviaan, ja teiskaroitsi väitettään todistaakseen Thoran luo --\njoka tiedettiin Islannin rikkaimmaksi perijäksi -- ja pyysi häntä\ntanssiin. Mutta edellisessä kohtauksessa korvia myöten punastunut Thora\nvastasi tyynesti, joskin suuttumuksesta väräjävällä äänellä: \"en,\nkiitos\", ja syrjään kääntyen läksi tanssiin Magnuksen kanssa.\n\nEnsin hämmästyi Hans äänettömäksi, mutta sanansa vaieten syödäkseen\ntäytyy miehen olla kovasti nälissään, ja tuokion kuluttua hän kuiskasi\nystävilleen silmää iskien:\n\n\"Malttakaahan!\"\n\nSeuraavana tanssina oli kotiljonki. Sen ensimmäisessä jaksossa tuli\ntyttöparvesta yhden istua side silmillä huoneen toisessa päässä,\npoikien juostessa peräseinältä kilvan häntä sieppaamaan. Etumaisena\nehättäneen tuli taluttaa tyttö sellaisenaan keskilattialle, suudella\nhäntä ja sitten aloittaa tanssi ympäri lattian.\n\nHans kuiskasi tanssin johtajalle, Thora valittiin istujaksi, ja kaikki\nnuoret miehet -- paitsi Magnus -- ryntäsivät tavoittamaan. Hans\ntietysti voitti vaivatta, ja ottaen saaliin haltuunsa vei hän Thoran\nmääräpaikalle, mutta sitten, kaikkien hiljaisina odottaessa, kumarsi\npilkallisesti tytön sidottujen silmien edessä, ikäänkuin sanoakseen,\nett'ei mielinyt häntä suudella, ja jätti hänet siihen seisomaan.\n\nTästä tytöt äityivät tirskumaan, ja Thora älysi jotakin ilkeää\ntapahtuneen. Temmattuaan pois siteen hän huomasi seisovansa ypö\nyksinään; merimies istui seinustalla. Silloinpa sävähti jälleen puna\ntytön poskipäille, mutta entistään kolmin verroin tulisempana, ja hän\nhiipi häpeillen paikalleen.\n\nHeti jälkeenpäin Hans keskilattialla potkiskeli kengänkorkojaan\nkorkeammalle kuin pitkäkään mies yletti päällään -- mutta kalpeana kuin\naave astui Magnus esille ja tarttui häneen.\n\n\"Nyt on sinun vuorosi tanssia minunkin kanssani\", hän sanoi, ja\ntuntiessaan leijonan kouraisun vyötäreissään huusi merimies puoleksi\ntosissaan, puoleksi leikillään:\n\n\"Enhän toki härän kanssa tanssiin lähde. Päästä irti, kuuletko?\"\n\n\"Ensin sinulle näytän miten härkä tanssittaa\", ärjäisi Magnus, ja siinä\nsilmänräpäyksessä sinkosi merimies laipion kurkihirteen, pelmahuttaen\nhuoneeseen sankan tomupilven, ja mätkähti lattiaan.\n\nHansista ei enää tullut merelle lähtijää. Ruununvouti, kuvernöörin\nleppymätön vihamies, sakotti Magnusta sata kruunua, pidettyään\nnuhdesaarnan pahoista intohimoista ja huonosta kasvatuksesta. Johtaja\nmaksoi rahat ja vähensi Magnuksen palkasta kymmenen kruunua kuussa\nkymmenenä kuukautena. Palkkaa oli siihen aikaan kaksikymmentä kruunua\nkaikkiaan, ja toisen puolikkaan vei Magnus salaa Hansille itse, ja\nmaksoi rujokkaalle hänen koko elinaikansa kymmenen kruunua kuussa,\nolivatpa hänen omat tulonsa mitkä tahansa. Hansista tuli renttuileva\nveden-ajaja.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSiitä alkaen täti Margret kutsui Magnusta viettämään iltojaan hänen ja\nThoran kanssa: muulloin hän oli saanut nousta muiden oppilaitten\nkeralla yläkertaan. Hänelle koitui elämänsä onnellisin jakso. Thora\nsoitteli kitaraa, täti Margretin kutoessa iänikuisia sukkia, ja jotakin\npuolestaan toimittaakseen alkoi Magnus puhaltaa huilua. Soitannollisia\nlahjoja ei hänessä ollut, vaan hän kiljui ja puhkui soittimellaan kuin\npikajuna tuulisessa tunnelissa. Hengästyttyään hän kuivaili hikeä\notsaltaan Thoran vartoessa herttaisena ja kärsivällisenä.\n\nNämä yhteissoiton väliajat olivat Magnukselle aina illan kalleimpia\nhetkiä, hän kun sai puhella Thoralle silloin. Kookas, vaitelias\nnuorukainen haasteli harvoin muille, mutta jutteli tytölle toisinaan\nniin voimakkaasti ja kaunopuheisesti, että täti Margretin torkahtelevat\nsilmät aukenivat suuriksi. Puhe koski vain liikeasioita, mitä oli\npuuhannut tänään tahi huomiseksi aikoi, mutta hänen kasvonsa elpyivät,\nsilmänsä säihkyivät, kieli kulki kangertelematta, ja mies oli aivan\ntoiseksi muuttunut.\n\nAjan kuluessa Magnus opista päästyään alkoi hautoa suuria suunnitelmia\nja aatteita, aina ensin kuulustaen niistä Thoran mieltä. Vaihtoliike\njoutuisi vielä hunningolle, ja kalastuksessa olivat tulevaisuuden\nrikkaudet. Maailman varakkaimpia tulisi niistä, joiden tilukset olivat\nmeressä, la jos Islannin miehillä oli älyä nähdä, missä aarteet olivat\nnoutajaansa odottamassa, niin oli rakennettava veneiden sijaan jaaloja\nja ostettava nopeita höyrylaivoja kuljettamaan kaloja Englantiin. Se\nkysyi pääomaa, mutta sitä tulisi valtiopäivien myöntää, ja jonakin\npäivänä -- mikäänhän ei ole mahdotonta -- Magnus itse astuisi\nsuurkäräjille sanomaan noille puhekoneille, mitä oli tehtävä.\n\nJohtaja sai täti Margretilta kuulla tästä suunnitelmasta, ja häneen\nvaikutti sen kaukonäköisyys ja käytännöllinen järkevyys. Jopa hän\nmuutamana päivänä, pääkirjansa lehtiä selailtuaan ja useampia\npiipullisia poltettuaan, kävi kuvernöörin luo ja huomautti:\n\n\"Totta toisen kerran, Stephen, ei tuo poikasi ole hupsu. Hänellä oli\nhyviä ajatuksia, enkä mene sanomaan, ett'ei hänestä tulisi jotakin, jos\nsaisi pääomaa. Mutta leveille reisille on leikattava avarat lahkeet, ja\nmitä siis tässä tekisimme, siitä kysymys.\"\n\n\"Pitänee lainata pojalle rahaa, jotta hän saa yrittää.\"\n\n\"Ja luoda kilpailija minua kukistamaan? E-hei! Lähellä paitani, mutta\nlähempänä nahkani! Mutta kuulepas veikko -- naikoon Magnus Thoran!\"\n\n\"Mainiota! Ikäni olen unelmoinut ystävyytemme yhä likeisimpää\nsolmiutumista toisessa polvessa.\"\n\n\"No järjestämmepä koko jutun kuntoon\", huudahti johtaja. Puolen tunnin\nkuluttua oli Magnuksen ja Thoran liitto päätetty asia.\n\nMagnus kuuli sen kuvernööriltä. \"On ollut johtajaa kanssa asioistasi\npuhetta, Magnus, ja olisi mielestämme suotavaa, että sinusta ja\nThorasta tulisi pari. Johtaja ottaa sinut heti liikekumppanikseen, ja\nsinä saat periä puolet hänen omaisuudestaan. Jos siis sovitte --\"\n\n\"Mutta Thora?\" Magnuksen silmissä loisti riemun hohde. \"Suostuuko\nThora?\"\n\n\"Siitä saat itse ottaa selvän\", vastasi kuvernööri.\n\nThora vuorostaan sai täti Margretilta tiedon hankkeesta.\n\n\"Isäsi alkaa vanhentua, tyttöseni, ja hänen pitäisi jo ottaa\nliikekumppani. Vahinko, ett'ei hänellä ole poikaa siksi, mutta lähinnä\nparas on vävy, ja jos sinä taikka Helga naisitte jonkun, joka voisi\njatkaa liikettä -- Magnuksen tapaisen --\"\n\n\"Mutta Magnus on kuin veljeni, täti.\"\n\n\"Sitä huokeampi on sinun ottaa hänet puolisoksesi, lapseni.\"\n\n\"Mutta puolisoaanhan on rakastettava, hyvä täti.\"\n\n\"On kylläkin, mutta Magnukseen nähden se käy hyvin päinsä -- hän kun on\nniin likeinen perheen ystävä.\"\n\nNäytti enää vain Magnuksen itsensä olevan puhuteltava Thoraa, mutta se\nvasta olikin tukala tehtävä. Nuori jättiläinen, joka oli rusentanut\nkorskan rehentelijän, vapisi vilaukseltakaan nähdessään hentoäänisen\npikku neidon, joka loi alas sinisilmänsä, heti kun Magnus vain\nhuoneeseen astui. Iltasoittelut olivat nyt pitemmät, väliajat lyhyemmät\nja harvalukuisemmat.\n\nMutta eräänä päivänä oli Magnus ollut lampaiden korjuun vuoksi\nThingvellirissä ja toi sieltä nuoren ponin, kutsuen Thoran kartanolle\nsitä katselemaan. Nelivuotias varsa piehtaroi pelkästä elämän ilosta;\nsillä oli terveet jäsenet, kiiltävä kastanjanruskea karva ja\nhopeanvivahteinen harja ja häntä.\n\n\"Onko se hyvä?\" kysyi Magnus.\n\n\"Oi miten kaunis!\" huudahti Thora. \"Se on verraton, viehättävin olento,\nmikä on astunut nelin jaloin! Kenen tämä onkaan?\"\n\n\"Sinun\", vastasi Magnus, ja kun Thora kiittääkseen ojensi kätensä, niin\nhän Thoraa silmiin katsellen piteli sitä kotvasen, veti hänet sitten\nvierelleen ja suuteli häntä.\n\n\"Teemmekö niin, Thora?\" hän kuiskasi, ja Thora vastasi jostakin povensa\npohjukasta: \"Teemme.\"\n\nMaailma pyöri hurjaa riemutanssia hänen silmissään, kunnes joku\nkosketti häntä hartioihin. Se oli johtaja; hän oli nähnyt ikkunasta.\n\n\"Parempaa päivätyötä et ole eläissäsi tehnyt, poikani, ja otanpa\nhuolekseni, ett'et sitä konsanaan joudu katumaan. Mutta mitä kuulinkaan\n-- olet vuorenkuninkaana Thingvellirissä tänä vuonna?\"\n\n\"Niin kyllä\", vastasi Magnus.\n\n\"No, kernaasti minun puolestani! Ota kymmenen päivää\nlampaidenkorjuuseesi, ja poissa ollessasi kirjoitutan naimakirjan\nvalmiiksi. Sitten pistämme sen alle nimemme heti paluusi jälkeisenä\npäivänä, ja häät pidetään milloin tahdot.\"\n\nThora ja Magnus astuivat sisään käsitysten kuin lapset. Täti Margret\noli keittiön takana itkeä hyristellyt ja syleili ja suuteli heitä nyt\nsydämensä kyllältä. Magnus ei mielestään ollut milloinkaan tuntenut\nniin pohjatonta onnellisuutta. Seuraavana päivänä hän palasi\nThingvelliriin, ja vajaan kahden tunnin kuluttua kiiti kautta kaupungin\nvirkistävänä tuulahduksena sanoma, että höyrylaiva \"Laura\" oli saapunut\nvuonoon, tuoden mukanaan hänen veljensä Oskarin.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOskar Stephensson voitti puolelleen joka sielun. Englannissa nuo kuusi\nvuotta ollessaan hän oli kasvanut soleaksi kuin haavanrunko ja\nkauniiksi kuin nuori jumala. Sekä hänen pukunsa että tapansa näyttivät\nislantilaisissa silmissä moitteettomilta, ja kumpaisissakin oli aivan\nvastustamaton yksilöllisyyden sävy. Hänen mielensä oli yhtä kepeä ja\nlapsekas kuin ennenkin, ja hänen viehkeä vilkkautensa tenhosi jokaisen.\n\nMitäpä tuosta, jos hänen uransa ulkomailla olikin onnistunut jokseenkin\nhuonosti; jos luonteenviat olivat yhä jäljellä; jos isänsä oli\nkieltänyt häntä palaamasta ennemmin, jotta hän kiintyisi lukuihinsa;\njos hän sittenkin oli lähtenyt tutkintoaan suorittamatta Oxfordista, ja\njos, omasta hartaasta pyytelystään päästyään Lontooseen siirtymään, ei\ntähän asti ollut tehnyt musiikkiopistossa mitään. Hän pystyy, jos\ntahtoo -- siinä kaikki mitä jokainen tästä ajatteli; ja kerran\naloittaessaan hän valtaisi maailman väkirynnäköllä.\n\nLaivasta maihin astuttuaan hän porhalsi ylös katua nopsajalkaisena kuin\nporo, huudellen tervehdyksiä joka taholle. Tuiskuna tupsahtaen\nhallitustaloon hän syleili äitiään yhä uudelleen ja uudelleen viiden\nminuutin ajan, ja puheli niin hätäisesti, ett'ei tämä saanut selvääkään\nkaikesta. Tuotapikaa hän lennähti kuvernöörin virkahuoneeseen, suuteli\nisäänsä kuin lapsuudessaankin, pakisi kymmenen minuuttia, selitti\nolleensa kirjoittamatta tulostaan yllättääkseen jok'ainoan, virkahti\nsitten: \"täytyypä puikahtaa kummi-isää katsomaan\", ja hävisi kuin\nhuhtikuun auringon säde, jättäen ilman huoneessa täräjämään kuin\nkynttilänhaarukat, ja vanhukset hymyilemään toisilleen iloisessa\nhämmästyksessään.\n\n\"Hm! Oskar oli aina mestari yllätyksiin\", huomautti kuvernööri, painoi\nhatun päähänsä ja seurasi häntä.\n\nJohtajan asuntoon saapuessaan tapasi Oskar ensin täti Margretin, ja\nkietoen kätensä hänen kaulaansa piteli tätiä niin kauan, että tämän\ntäytyi henkeään vetääkseen ja kiharoitaan varjellakseen torjua hänet\nnyrkeillään. Ja sitten hänen edessään seisoi Thora, yllään nauhoitettu\npinkoliivi, päässä hilkka, kaulus alaskäännettynä, hiukset\npalmikoituina -- syrjin katsoen häneen lempeillä sinisilmillään,\nhymyilyn paljastaessa lumivalkeat hammasrivit. Hän oli Oskarista\nihastuttavan yksinkertainen; hän tarttui tytön molempiin käsiin ja niin\nhe seisoivat tuokion, Thoran punehtuessa yhä tummemmin ja yritellessä\nirtautua.\n\n\"Onko mahdollista?\" kummasteli Oskar. \"Tämäkö on Thora! Lapsina\nollessamme hän suuteli minua, mutta nyt --\"\n\n\"Nyt hän on menossa naimisiin, Oskar. Etkö ole sitä kuullut? Thora\nviettää piakkoin häitään Magnuksen kanssa.\"\n\n\"Sittenpä hän kuuluukin perheeseen ja saan suudella häntä joka\ntapauksessa\", sanoi Oskar.\n\nThora pääsi vihdoin pakoon, kun johtaja astui sisälle ja Oskarin täytyi\npyöriä ympäri kuin hyrrä, jotta kummi-isä näkisi, mitä muutoksia\nmaailma oli miehessä tehnyt. Hän nauroi nauramistaan, kysellen\nliikkeestä ja vuodentulosta, ja samoili sitten pitkin taloa, udellen\nmihin mikin huonekalu oli joutunut.\n\n\"Kaikki tuntuu haastavan kotoista kieltään\", kertoi hän. \"ja kun\nminulla oli kamarini Oxfordissa, niin kuulin tavallisesti tuon vanhan\nbornholmilaiskellon raksuttavan yhtä selvästi kuin nyt tässä.\"\n\nSitten tuli paikalle kuvernööri ja hänen perässään Anna. Ukkojen\ntupakoidessa ja täti Margretin emännöidessä syyti Oskar ulkomaan tiedot\nvilisevää vauhtia, ja kysyi sitten mitä kotona puuhattiin. Mainittiin\nMagnuksen aatteista, mutta ne eivät olleet hänen mieleensä.\n\n\"Islanti ei ole enää Islanti, jos sen teette pikku Amerikaksi. Tämä maa\non laulun ja sadun, tulen, pakkasen ja tulivuoren, jäätikön sekä\npatriarkkaalisten hallitus- ja kauppamuotojen maa.\"\n\n\"Oikeassa on Oskar\", sanoi johtaja. \"Säilyköön vanha järjestys, niin se\non.\"\n\nJa Oskarin ammahdettua tiehensä kuin meteori huomautti johtaja: \"Tuo\nnuori mies vähensi viisitoista vuotta iästäni. Täytyy sentään pitää\nsilmällä Magnusta. Hän ei ole mikään hupsu, mutta ei kuitenkaan yletä\nvarpaillaan siihen, missä Oskarilla on kantapäänsä. Oskar on poikaa!\"\n\n\"Hän on kovin herttainen\", huokasi täti Margret, kiharoitaan\nkohennellen.\n\nThora tuskin tiesi mitä hänestä ajatella; hyvin apealle mielelle vain\noli Oskar hänet jättänyt. Sinä iltana makuulle mennessään hän ei voinut\nolla ajattelematta Magnusta ja epäsuotuisasti vertaamatta häntä veljeen\nja muistelematta pikku seikkoja, kuten hänen käsiään ja kynsiään sekä\nparransängen toisin paikoin poskille jättämiä täpliä.\n\nSeuraavana päivänä jakoi Oskar Englannista tuomansa lahjat -- Annalle\nkaulakoristeen, jossa oli sija Oskarin kuvalle, täti Margretille\nrintaneulan, Thoralle hopeasolkisen vyön, ja jotakin melkein\njokaiselle. Hänen epäitsekäs sydämensä sai yleistä ylistelyä osakseen,\neikä kukaan sinä hetkenä muistanut, että kuvernööri oli kaiken\nmaksanut.\n\nEhtoopäivällä hän jälleen tuli johtajan luo, puhellakseen tunnin ajan\nThoralle ja täti Margretille Lontoosta ja sen loistavista nähtävistä.\n\"Sinun täytyy ne vielä itse nähdä, Thora\", hän sanoi. \"Mutta tokkopa\nvanha Magnus sentäänkään eläissään jättää Islantia, tapahtukoon mitä\ntahansa.\"\n\nThora oli alakuloisempi kuin konsanaan käydessään levolle toisena\niltana. Hän ajatteli millaisen eron tekikään mieheen \"purjehtiminen\",\nja millaista ihmeellistä elämää viettäisi se tyttö, joka Oskarin saisi.\nHän silmäili uutta vyötään kuvastimessa, ja hänen asettuessaan sievään\nasentoon ihailemaan koristeltuja vyötäreitään niuhahti Päistärikkö\ntallissa, ja silloin hän tunsi olevansa viheliäinen ja häpeilikin\nhiukan.\n\nOskar tuli seuraavanakin päivänä, ja täti Margretin ollessa kaupungilla\njossakin armeliaisuudentyössä hän istui Thoran kanssa yksinään\npilkkopimeään asti, kuvaillen Englannin teattereissa näkemiään\nnäytelmiä. Niissä oli hyvä joukko rakkautta, ja muuan esitti tyttöä,\njoka oli vallannut kahden veljeksen sydämen. Tytön isä oli naittanut\nhänet vanhemmalle, vielä lapsena, mutta heti sydämensä herättyä rakasti\nhän nuorempaa veljeä ja aviomies surmasi molemmat. Thora itki noita\nkahta lasta, jotka kykenemättään koettivat pysyä uskollisina. Sinä yönä\nhän uneksi olevansa Francesca, Oskar oli Paolo ja Magnus Giovanni. Uni\noli tuskainen, mutta herääminen vieläkin ankeampi.\n\nOskar saapui taasenkin huomenissa ja soitteli useita satuaiheista\nsepittelemiään lauluja. Thora ei mielestään ollut milloinkaan kuullut\nsellaista soittoa eikä parhaalla tahdollaankaan kyennyt pidättämään\nnaurahdusta, kun ajatteli Magnuksen huiluesityksiä. \"Varmasti tulee\nhänestä suuri säveltäjä\", sanoi hän Oskarin mentyä.\n\n\"Ehkä niin, mutta kukaan ei elä kunniasta\", hymähti täti Margret.\n\nThora oli oppinut odottamaan Oskaria joka päiväksi, ja seuraavalla\nkerralla Oskar houkutteli hänet soittamaan kitaraa. Thora soitti\nmuutamia islantilaisia lempilauluja ja lauloi ne suloisella äänellä.\nHän oli kuin lumen alla kasvanut kukka, avaamassa umppujaan auringolle.\n\n\"Saapa nähdä kenet Oskar naipi?\" virkahti hän, ja täti Margret vastasi:\n\n\"Jonkun englantilaisen neitokaisen, jolla on viljalti tämän maailman\ntavaraa eikä rahtuakaan tulevaisen.\" Ja silloin tunsi Thora vihlovaa\nkipua rinnassaan.\n\nEräänä päivänä tuli Oskarilta kirjelmä: \"Ihana aamu! Mitä arvelisit\nmuutaman tunnin purjehduksesta vuonolla? Tulen heti luoksenne.\"\n\nHe ottivat johtajan omistaman veneen ja käänsivät keulan Engeytä,\nkymmenen tuhannen haahkan asumaa saarta, kohti. Molemmat soutivat\nlaiturista lähdettäessä, jotta vesi vaahtosi airojen tiessä, mutta heti\nnäkyvistä ja kuuluvista päästyään he meloivat hiljalleen ja ajelehtivat\naaltojen mukana. Meri ja taivas olivat siniset ja tyvenet kuin kaksi\ntoisiaan heijastelevaa kuvastinta vastakkain, ja vene kuin suuri\nmehiläinen hymisemässä niiden välillä.\n\nOskar oli kuin pieni poika. Hän nauroi ja haasteli herkeämättä,\njutellen kaskuja lapsuuden päiviltä. Hän ei muistaakseen ollut\nkovinkaan ritarillinen silloin, mutta kun Thora oikein surkeasti\nrukoili, niin oli hänellä tapana antaa Thoran istua kelkassaan ja he\npyrähtivät ritisevää hankea alas. Oli heillä suutahtumisiakin noina\naikoina, ja ihmisillä oli sananpartena: \"Lasten riidasta sukeutuu\nmonasti avioliitto.\" Olipa viisasta väkeä sekin!\n\nHe laskivat maihin Engeyssä ja samoilivat saaren ristiin rastiin\nhaahkoja hakien, mutta kaikki linnut olivat tipotiessään eikä niiden\ntyhjissä pesissä ollut muuta jäljellä kuin joitakuita haalistuneita\nmunia, nekin pahenneita.\n\n\"Olemme tulleet tänne liian myöhään\", sanoi Oskar.\n\n\"Emmekö olekin tulleet tänne liian myöhään, Thora?\" hän sanoi taasen\nkumartuen syrjin katsomaan häntä kasvoihin. Ja Thora, joka oli\nhyräillyt laulunsäveltä, sävähti äkkiä tulipunaiseksi. Heidän silmänsä\nsäteilivät, ja he vavahtelivat kiihdyksissään.\n\n\"Jospahan voisimmekin jälleen olla lapsia!\" äännähti Oskar. \"Etkö\nsinäkin sitä soisi, Thora?\"\n\nEnnenkuin huomasikaan Thora vastasi: \"Kyllä\", mutta kääntyi sitten\nhämmentyneenä takaisin veneelle, joka oli talven pakkasissa halkeillut\nkapeiksi kouruiksi, ja Oskar sanoi:\n\n\"Emme voi molemmat astua samaa kourua, tiedäthän.\"\n\n\"Voithan ottaa minut kiinni\", vastasi Thora ja juoksi nauraen pois.\n\nOskar syöksähti perässä ja sieppasi häntä vyöstä, ja silloin Thora kävi\nvakavaksi. Hetkisen kuluttua hän peitti käsin kasvonsa ja alkoi\nnyyhkyttää.\n\n\"Olenko loukannut sinua?\" kysyi Oskar.\n\n\"Et, et! Ei se mitään ole. Minä olen tyhmä! Otapa taas kiinni!\" sanoi\nThora, ja temmaten Oskarilta lakin päästä hän kiiti kourujen yli ja oli\nhypännyt takaisin veneeseen, ennen kuin toinen saavutti.\n\nHeidän kotiin tultuaan täti Margret kylmäkiskoisen ja miettivän\nnäköisenä antoi Oskarille kirjeen, jonka hänen äitinsä oli jättänyt\nodottamaan. Se oli Magnukselta ja kuului seuraavasti:\n\n\"Rakas Oskar. -- Ilokseni olen kuullut sinun palanneen kotiin, ja\nsoisin olleeni siellä toivottamassa sinua tervetulleeksi. Tulit oikeaan\naikaan, sillä kaiketikin olet kuullut, miten hyvin minun on käynyt\nThoraan nähden. Kesti kauan, kunnes sain tarttuneeksi onneeni, hän kun\noli tuollainen suruton pikku tyttönen ja kun tuntui niin itsekkäältä\nriistää hänet isänsä kotoa, missä kaikki ovat häneen niin sydämestään\nkiintyneitä. Mutta nyt hänet saatuani tunnen uutta voimaa ja\nteen kolmen työn. On niin auvo ollakseni, ettei mikään tunnu\nvastukselliselta, ja olen kuin alasin, joka suuttumatta sietää\nraskaimmankin iskun. Mutta hartaasti haluaisin nähdä sinua, ja\nkirjoitankin kysyäkseni, etkö tulisi lampaiden korjuuseen ja toisi\nThoraa muassasi. Täytyypä jo lopettaa, kun olemme leirillä vuoristossa\nja kirjeelleni tulee aika kiire, joutua sinulle ajoissa. -- Rakastava\nveljesi Magnus Stephensson.\"\n\nOskar luki kirjeen ääneen, eikä Thora lopulta enää voinut selvästi\nnähdä häntä usmalta, joka väikkyi silmien edessä -- kuin viluinen\nhuurupilvi, joka laskeikse laaksoon selkeänä talvipäivänä ja kätkee\nkimaltelevat hankitasangot. Mutta tovin kuluttua Oskar naurahti\nhermostuneesti:\n\n\"Lähtekäämme kaikin mokomin. Toimitan Päistärikön tänne satuloituna\nkello viideltä aamulla.\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSeuraavana päivänä heräsi Magnus vuorilla kuutamon kalpenevassa\nhohteessa ja päivän ensi kajastuksessa, ja ajatteli Thoraa. Hän\nmuisteli aina Thoraa ensiksi aamuisin herätessään ja viimeiseksi hän\nnäki hänen kasvonsa iltaisin sulkiessaan silmänsä tähtitaivaan alla.\nSeitsemän vuorokautta takaperin suunnatessaan kulkunsa tuntureita kohti\nneljänkymmenen paimenen ja kahdeksankymmenen ponin saattueessa hänestä\ntuntui vaikealta kääntyä selin alamaahan, koska Thora oli siellä. Mutta\nseuraavan päivän sarastaessa he saavuttivat vuorenselänteen, joka\nerotti pohjoisen piirin eteläisestä, ja harmaassa hämyssä ja\nliitelevässä sumussa kohtasivat toiselta puolelta tulleet paimenet. He\nhoilasivat toisilleen tervehdyssanoja, vaihtoivat nuuskaa ja joivat\ntoistensa maljat ja kääntyivät sitten kumpaisetkin takaisin omalle\nsuunnalleen -- ja siiloin hänen mielensä kohta reipastui, kun kerran\njokainen askel vei häntä takaisin Thoran luokse.\n\nViisi päivää Magnus ja hänen miehensä sitten samoilivat pitkin\nvuoristoa, keräten kesän kuluessa harhateille joutuneita lampaita. Ja\njoka ilta pystyttäessään telttansa johonkin suojattuun paikkaan, missä\noli vettä ja ruohoa laavan ja kivenjärkäleiden lomissa, ja joka aamu\nnoustessaan päivän ensi koitteessa hän teki sen huomion, että oli taas\npäivän ja taas yön lähempänä Thoraa.\n\nHänen ollessaan puolitiessä tulossa tuntureilta alamaalle toi joku\ntiedon Oskarin kotiintulosta, ja kirjoitettuaan ja lähetettyään\nkirjeensä hän oli onnellinen saadessaan odottaa nuorempaa veljeänsä\nnoin pitkällisen eron perästä, mutta vielä onnellisempi ajatellessaan\ntapaavansa Thoran päivää aikaisemmin kuin oli tiennytkään, Oskar kun\ntoisikin Thoran häntä kohtaamaan.\n\nJa nyt oli viimeinen urakkapäivä. Hän laskeutui paimenineen\ntuntureilta, ajaen viidentuhannen suuruista lammaslaumaa, ja miesten\nalkaessa jutella vaimoistaan ja rakastetuistaan hän ajatteli, että\nvarmaankaan ei kukaan ollut koskaan ketään niin rakastanut, kuin hän\nrakasti Thoraa, sillä olihan maailmassa vain yksi Thora.\n\nAamu oli selkeä ja tyven, eikä kuulakassa ilmassa kajahdellut muita\nääniä kuin lampaiden määkimistä, koirien haukuntaa ja paimenten\nhuhuiluja laumojensa pysyttämiseksi koolla tunturien poikki\nriennettäessä. Mutta Magnuksesta tuntui kuin olisi maassa ja taivaassa\nkaikki haastanut hänelle Thorasta.\n\nHän alkoi aprikoida, millä tavoin kohtaus tapahtuisi, ja sen\nkuvitteleminen oli hänelle hyvin hauskaa. Oskar sanoisi: \"Olenko tuonut\nhänet täydessä turvassa?\" Ja sitten kietoen käsivartensa Thoran\nvyötäisille hän ojentaisi toisen kätensä nuorelle Oskarille ja\nkiittäisi siitä, että tämä oli niin varjellut suloista tyttöä, joka oli\nhänelle omaa sieluaan kalliimpi.\n\nKello kahdeksalta he pääsivät matkansa määränä olevan lammastarhan\nnäkösälle, joka laakson pohjukassa näytti ylösalaiselta mesikakulta, ja\nsilloin oli Magnus kenttäkiikarillaan erottavinaan muurahaiskulkuetta\nmuistuttavan ihmisjonon lähestymässä takana aukeavaa aavikkoa pitkin.\nHänen oli vaikea pysyä levollisena ajatellessaan, että Thoran täytyi\nolla noiden joukossa; ja kun tunnin kuluttua selvästi saattoi nähdä\nkaksi etunenässä nelistävää ratsastajaa, elähytti häntä varma tieto,\nettä nämä olivat Oskar ja Thora rientämässä häntä kohtaamaan.\n\nKello kymmeneltä saapui Magnus seurueineen lammastarhalle, mutta sillä\nhetkellä hän oli aaltoilevassa ja meuruavassa lammasmeressä polvia\nmyöten ja saattoi ainoastaan heiluttaa kättään ja yrittää huutaa\ntervehdyksiään. Hän huomasi olevansa kykenemätön äännähtämään, sillä\nhänen kurkkuaan kuroi, mutta Oskar huusi hänelle, ja hän ajatteli:\n\"Onpa hän jo täysi mies, ja ihan aikuisen äänikin on hänellä!\"\n\nSeuraavana kolmena tuntina oli Magnuksella tulinen kiire erotellessaan\nlampaita ja sovitellessaan maamiesten kiistoja; mutta siinä työssään\nhän näki kaupunkilaisten pystyttävän telttansa ja sytyttävän\nnuotioitaan kattilainsa kiehuttamiseksi. \"Thora on tuolla\", ajatteli\nhän ja oli tyytyväinen.\n\nKello kahdeksi iltapäivällä olivat loputkin lampaat erotetut; paimenet\najoivat laumojaan eri tahoille; määkiminen, haukunta ja hoilaus oli\nhälvenemässä etäisyyteen, ja silloin Magnus -- ryvettyneenä,\nruskettuneena ja parta ajamattomana -- kääntyi telttoja kohti.\n\nKaupunkilaiset olivat lopettaneet syöntinsä; nuotiot olivat haikuavina\ntuhkaläjinä päivänpaisteessa, ja he tanssivat kitaran säestyksellä\ntasaisella nurmikolla, kun Magnus astui heidän luokseen ja kysyi\nOskaria, mutta katseillaan haki Thoraa. Joku ilmoitti hänelle heidän\nlähteneen -- lähteneen kävelylle jonnekin, ja Magnus oli iloissaan\nsiitä, että he saisivat tavata toisensa paikassa, missä oli parempi\nrauha.\n\nVarjostaen silmiään hän tähysteli pitkin laaksoa, oli kunnaiden\njuurella näkevinään kaksi olentoa, hyppäsi lähelle liekaan pannun\nhevosen selkään ja ratsasti sille suunnalle, hyräillen laulunsäveltä,\nsillä hänen povensa oli onnea tulvillaan.\n\nMuutaman minuutin kuluttua hän oli varma siitä, että nuo olivat Oskar\nja Thora, ja alkoi huudella heille. \"Halloo!\" hän huusi, mutta ei\nsaanut vastausta. \"Hei!\" hihkaisi hän taasen, mutta vieläkään ei\nvastattu, ja kaikki oli nyt hiljaa, kuului vain hänen takanaan\nsoinnahtelevia kitaran säveliä.\n\n\"Halloo! Halloo! Halloo!\" mutta ainoana vastauksena oli hänen oman\näänensä vuoristossa kiiriskelevä kaiku.\n\nOskar ja Thora olivat istumassa päivän puolella kalliota, joka nousi\nvuoren juuresta kuin musta multakeko, mutta oikeastaan oli sammuneen\ntulivuoren suu. Magnus arveli tietävänsä, mitä nuo olivat tekemässä --\nheittelivät kiviä alas kraateriin ja kuuntelivat niiden putoamista,\neivätkä sen vuoksi kuulleet hänen äänekkäitäkään huutojaan. No niin,\nhänpä tiesi mitä tehdä: keksitäänpä noille pikku kepponen. Hän\nyllättäisi heidät kapuamalla ylös kallion toista kuvetta ja äkkiä\nilmestymällä heidän eteensä kuin tulivuoren aukosta nousseena.\n\nTässä tarkoituksessa Magnus kiersi kraaterin ja pysähtyi sen\nvarjoisalle puolelle. Hän oli silloin hyvin lähellä yläpuolella\nistujia, mutta nämä eivät vieläkään kuulleet hänen tuloaan.\nPudottautuen satulasta ja heittäen ohjakset hevosen kaulalle hän hiipi\nhiljakseen ylös ja alkoi kiivetä kallion seinämää niin äänettömästi\nkuin suurine saappaineen saattoi astella vierivien kivenmukulain yli.\nTyöläintä oli pidättyä nauramasta ääneensä, kun ajatteli minkä\nnäköisiksi nuo menisivät hänen noustessaan heidän keskelleen kuin\nmaasta putkahtanut aave.\n\nNelin kontin ryömien oli Magnus hinautunut puolitiehen, kun kuuli\nOskarin puhuvan ja seisahtui tarkkaamaan.\n\n\"Mutta miksi sinä suostuit?\" kuului Oskar kysäisevän.\n\nThora ei vastannut, ja hetkisen kuluttua toisti Oskarin ääni: \"Miksi,\nThora?\"\n\nVastauksena oli heikkoa sanasorinaa, ja sitten kuului Oskar lausuvan:\n\"Isäsikö mieltä noudattaaksesi? Mutta tottahan toki sinun täytyy elää\nomaa elämääsi, Thora. Olkoon tytär miten kuuliainen tahansa isälleen,\nniin hän on sentään itsenäinen olento, ja tulee aika, jolloin hänen on\nlenneltävä omin siivin, kuten sanomme. Miksi siis suostuit?\"\n\nMagnus tunsi sormiensa lujemmin kouraisevan kalliota, jonka kyljessä\nriippui, ja kumartui eteenpäin, kuullakseen Thoran vastauksen, mutta\nerotti jälleenkin vain saman epäselvän mutinan, ja sitten kuului\ntaasenkin Oskar aloittavan.\n\n\"Magnus? Epäilemättä! En sanoisi pahaa sanaa Magnuksesta -- Jumala\nvarjelkoon! -- mutta rakkaus -- molemminpuolinen rakkaus -- on oikean\navioliiton ainoana pohjana, ja jollet rakasta Magnusta -- et oikein ja\ntotisesti, kuten sanot -- niin miksi suostuit ottamaan hänet\nmieheksesi?\"\n\nMagnus tunsi kallion notkuvan polviensa alla ja oli kierähtää sen\njuurelle. Hänen koko sielunsa tuntui kuuntelevan, mutta Thoran äänestä\ntuli vain nyyhkytysten keskeyttelemää kaikua.\n\nSitten kuului vieläkin Oskarin ääni, mutta matalampana ja hellempänä\nkuin ennen. \"Olenpa katala saattaessani sinut itkemään, Thora! En sitä\ntarkoittanut, rakkaani. Mutta oletko koskaan kysynyt itseltäsi, mitä\ntapahtuu, jos nait Magnuksen ja sitten huomaatkin liian myöhään\npitäväsi jostakusta toisesta?\"\n\nSilloin tuli Thoran itkuun toinen sointu -- sointu, joka ilmaisi niin\niloa kuin suruakin, ja tietämättään kapusi Magnus ylemmäksi kallion\nkuvetta myöten.\n\n\"Mitä sanoit, Thora? Kerro minulle, rakas, kerro -- sanoitko jo\nhuomanneesikin?\"\n\nJa viimeinkin puhkesi ilmoille Thoran ääni rajussa kyynelten\nhyrähdyksessä: \"Sinä tiedät sen kyllä, Oskar\", ja sitten hän kirkaisi\nsäikähtäneesti.\n\nHän oli noussut seisaalleen ja oli astumassa Oskariin päin, joka jo oli\njaloillaan ja ojensi käsiään häntä kohti. Mutta hänen takanaan näki\nThora Magnuksen, kamalana kasvoiltaan -- silmät tuijottavina, huulet\nraollaan ja rinta katkonaisesti huohottavana. Oskar kääntyi katsomaan,\nmitä Thora tähysteli, ja kun hän näki Magnuksen tuntui hänen koko\nruumiinsa yhtäkkiä kutistuvan kokoon ja hänet valtasi avuton pienuuden\ntunne.\n\n\"Oletko siinä -- sinä -- tosiaan?\" hän sopersi, ja hymyili surkean\nväkinäisesti, mutta Magnus ei häntä nähnyt eikä kuullut.\n\nMagnus ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään eikä tiennyt mitään tuona\nensi hetkenä muuta kuin että hän, hirmuisen voimakas ja tulinen mies,\noli seisomassa hornansyvän ja haudanhiljaisen kuilun partaalla kahden\nkanssa, jotka olivat olleet hänelle kaikkia muita rakkaimmat\nmaailmassa, ja että he olivat hänet kurjasti pettäneet. Mutta\nseuraavassa silmänräpäyksessä hän havaitsi Thoran kasvoilla ilmeen,\njoka toi mieleen merimies Hansin, sillä tuon saman katseen hän oli\nnähnyt, silloin kun hän oli heittänyt miehen ilmaan ja tämä oli\npudonnut selälleen. Aavemainen käsi tuntui koskettavan häntä hartioihin\nja hirvittävä mieleenjohtuma poistui.\n\nSyntyi hetken äänettömyys, jolloin ei muuta kuulunut kuin noiden kolmen\nnopea hengitys, ja sitten Magnus sai tukahtuneesti äännetyksi ja kävi\nankarasti soimaamaan Thoraa.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" hän tiuskaisi. \"Vasta kuusi päivää olemme olleet\nerillämme, ja nyt tapaan sinut tällaisena! Puhu! Etkö voi puhua?\"\n\nMutta Thora ei voinut muuta kuin vaikeroida. Oskar oli ponnistellut\ntointuakseen ja astui häntä puolustamaan. \"Ei Thorassa vika ole,\nMagnus. Vika on minun, jos kenenkään, ja jos sinulla on mitään\nsanottavana, niin puhu minulle.\"\n\n\"Sinulle!\" huudahti Magnus, pyörähtäen häneen päin. \"Mikä olet sinä,\nhaluaisinpa tietää? Mies, joka kavaltaa oman veljensä! Sitäkö tekemään\nsinä tulit kotiin -- turmelemaan ihmisten onnen, herättämään\neripuraisuutta ja särkemään kaikki? Jumalan nimessä, miksi et pysynyt\nsiellä mistä tulitkin?\"\n\n\"Magnus\", vastasi Oskar koettaen pitää puoliaan, \"et saa puhua minulle\ntuolla tavoin. Et saa haastaa kuin olisin kääntänyt Thoran rakkauden\npois sinusta, sillä --\"\n\n\"No mitä siis _olet_ tehnyt? Jos et ole sitä tehnyt, niin mitä _olet_\ntehnyt?\"\n\n\"Sillä Thora ei ole sinua milloinkaan rakastanut -- ei milloinkaan --\nvaikka minua surettaa se sanoa -- suuresti surettaa. --\"\n\n\"Hiiteen surkusi!\" murahti Magnus.\n\n\"Ja hiiteen hävyttömyytesi!\" huudahti Oskar. \"Ja jollet tahdo totuutta\nkuulla surkutellen sanottuna, niin kuule se uhallakin -- Thoran\nkihlaaminen sinulle ei ole muuta kuin hänen isänsä ja meidän isämme\nvälillä tehty kurja kauppasopimus, jolla hänet on ostettu ja myyty kuin\norja.\"\n\nIsku osui kohdalleen; Magnus tunsi sen todeksi; hän yritti puhua, mutta\nei ensimältä kyennyt. Vihdoin änkytti hän:\n\n\"Siitä en mitään tiedä. Tiedän vain sen, että olin menossa naimisiin\nThoran kanssa ja että kihlauksemme aiottiin vahvistaa kahden päivän\nkuluttua.\"\n\nSilloin Thora virkahti hermostuneesti, väräjävin huulin ja äänin: \"Ei\nsyy ole kokonaan minun, Magnus -- tiedät sen. Muut järjestivät koko\nasian, eikä minulla ollut siinä mitään sanansijaa. Minulta ei\nkertaakaan kysytty -- ei pyydetty.\"\n\n\"Mutta minä pyysin sinua itse, Thora.\"\n\n\"Kaikki oli silloin jo sovittu ja järjestetty, Magnus.\"\n\n\"Mutta jos olisit ilmaissut minulle edes silloin, Thora -- jos olisit\nsanonut, ettet sitä halunnut -- ettet voinut minusta välittää --\"\n\n\"En tiennyt siihen aikaan, Magnus.\"\n\n\"Et tiennyt, Thora?\"\n\n\"En tiennyt, ettei se rakkaus, jota sinua kohtaan tunsin, ollutkaan\noikeaa rakkautta -- että oli kokonaan toisenlaatuista rakkautta, ja\nettä ennenkuin tyttö sitoutuu kenenkään kumppaniksi myötä- ja\nvastoinkäymisiin, kunnes kuolema heidät erottaa, hänen tulee rakastaa\nmiestä kaikella sydämellään ja sielullaan ja voimallaan.\"\n\n\"Ja tunnetko tuonlaatuisen rakkauden nyt, Thora?\" kysyi Magnus, ja\nThora sopersi: \"Tunnen.\"\n\nSe sana oli kuin kuolinsoitto Magnukselle. Hän tuijotti tyhjään ilmaan\nja huoahti: \"Jumalani! Jumalani!\" ja silloin Thora masentui kokonaan.\n\nKukaan ei toviin hiiskahtanut. Magnuksesta tuntui hirveä taistelu. Hän\nhoki itselleen, että lopullakin oli näillä kahdella jotakin sanottavaa\npuolestaan. Heillä oli puolustuksensa, oikeutuksensa. He rakastivat\ntoisiaan eivätkä kenties voineet välttää tekoaan, kun taasen hän --\njoka oli pitänyt itseään loukattuna puolena -- hän se oikeastaan olikin\ntiellä.\n\nKun Thoran itku ehtyi, niin Magnus katsahti heihin ja sanoi säälittävän\nontolla ja käheällä äänellä:\n\n\"Näyttää siis kaikki olevan lopussa, eikä siihen ole apua?\"\n\nKumpikaan ei vastannut, ja Magnus virkkoi taas:\n\n\"No, miehen sydän ei pakahdu luullakseni, joten kaiketikin saan tämän\nkestetyksi.\"\n\nToiset eivät vieläkään saaneet sanoiksi; sen vuoksi hän kääntyi Thoraan\nja jatkoi: \"Isäsi aikoo saada naimasopimuksen kirjoitetuksi meidän\npaluuseemme -- voitko pyytää häntä hävittämään sen?\"\n\nThora ei vastannut.\n\n\"Sinä et voi -- tiedän, ettet voi -- isäsi ei milloinkaan sitä antaisi\nanteeksi -- ei milloinkaan.\"\n\nSitten hän kääntyi Oskariin. \"Isällä on suunnitelmia\nliikekumppanuudesta -- voitko toteuttaa ne, jos minä peräydyn? -- Et?\nOnko mahdotonta?\"\n\nOskar ei äännähtänyt, ja hetkisen kuluttua lausui Magnus: \"Sittenpä\nkait on minun ensimmäisenä ryhtyminen asiaan. Mutta ehkä niin on sula\nkohtuuskin, koska meistä minun täytyy väistyä.\"\n\n\"Älä sano sitä, Magnus\", huudahti Thora.\n\n\"Miksikä en? Parempi hapan totuus kuin makea valhe, Thora.\"\n\nThora loi katseensa maahan; Oskar kääntyi syrjin; he kuulivat Magnuksen\naskeleet kivikossa, ikäänkuin olisi hän ollut poistumassa, mutta eivät\nuskaltaneet katsoa, jotteivät olisi sattuneet näkemään hänen kasvojaan.\nTuokion kuluttua hän seisahtui ja puhui taas:\n\n\"Ollessani tulossa alas vuoristosta uskoin meidän menevän kotiin\nyhdessä -- kaikki sinne yhdessä -- mutta parempi lienee, ettemme niin\ntee. Sitä paitsi, jos minun täytyy ensimmäisenä ryhtyä käsiksi asiaan,\nniin minulla on työni, jota miettiäkseni minun on oltava yksinäni.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\" kysyi Oskar.\n\n\"Luoja tiesi!\" sanoi Magnus. \"Hän on saanut meidät pulmaan. Hänen\ntäytyy meidät siitä päästääkin.\"\n\nHe kuulivat raskaiden saappaiden töminän luisuvilla kivillä, hänen\nastellessaan alas rinnettä; he kuulivat hänen hypähtäessään satulaan,\nhaastelevan hevoselleen hilpeästi; he kuulivat pitkien ohjaksien\nläiskähdyksen, ja sitten -- mikäli saattoivat sokaisevilta kyyneliltä\n-- he näkivät hänen selkä köyryssä kiitävän yli tasangon.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna Magnus pistäysi hallitustaloon ja astui\nOskarin kamariin. Hän tapasi tämän kynä kädessä istumassa\nkirjoituspöydän ääressä, tyhjä paperiarkki edessään ja revittyjä\nlappusia ylt'ympärillään, kuin olisi turhaan yritellyt kyhätä kirjettä.\nVeljekset tervehtivät toisiaan kankeasti ja koko keskustelun aikana\nkumpikaan tuskin katsoi toistaan kasvoihin.\n\n\"Tulin sanomaan sinulle\", aloitti Magnus kirjoituspöydän sivuun\nistuutuen ja katseensa lattiamattoon kiinnittäen, \"tulin sanomaan\nsinulle, että näen keinon -- luulen näkeväni keinon pulasta\npäästäksemme.\"\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Oskar, vakaasti tuijottaen edessään olevaan\npuhtaaseen paperiin.\n\n\"Siihen suunnitelmaan ei Thora kuulu ollenkaan, eikä se luo\nminkäänlaista varjoa sinuun; älä siis kysy mikä se on. Aion sitä\nhuomenna koettaa, ja jos se onnistuu, niin seuraukset kohtaavat minua\n-- yksistään minua -- eikä siitä tule kenellekään muulle haittaa ja\nhankaluutta.\"\n\nOskar kumarsi päätään paperiarkkiin päin eikä virkkanut mitään.\n\n\"Mutta ennenkuin astun aikomani askeleen, tahdon saada varmuuden siitä,\nettä tulokset ovat sen arvoisia. Siksi olen nyt tässä -- saavuin\ntekemään sinulle muutamia kysymyksiä.\"\n\n\"Mitkä ne ovat?\" kysyi Oskar.\n\n\"Ne ovat hyvin arkaluontoisia ja mieskohtaisia, mutta minulla\nluullakseni on oikeus tehdä ne aikeitteni perustuksella\", sanoi Magnus\nja jatkoi lujemmalla äänellä: \"ja myöskin oikeus saada niihin vastaus.\"\n\n\"Kysy\", äännähti Oskar.\n\n\"Tahdon ensinnäkin tietää, naitko Thoran, jos saan hänet päästetyksi\nlupauksestaan?\"\n\n\"Ihan varmasti -- jos hän minut ottaa -- kyllä.\"\n\n\"Muistanet eilen sanoneesi, että rakkaus -- molemminpuolinen rakkaus --\non oikean avioliiton ainoana pohjana. Kenties sen unhotin omassa\nasiassani, mutta en saa sitä sivuuttaa nyt. Ei siis riitä se, että\nThora sinua rakastaa; sinun on rakastettava Thoraa -- sinä rakastat\nhäntä?\"\n\n\"Niin teen.\"\n\n\"Tunteesi on ollut lyhytaikainen -- oletko varma siitä, ettei se ole\nhaihtuva houre?\"\n\n\"Aivan varma.\"\n\n\"Juhlallisen askelen astuu kaksi ihmisolentoa sitoutuessaan yhteen,\nkuten Thora sanoi, myötä- ja vastoinkäymisiin, kunnes kuolema heidät\nerottaa -- et sitä pelkää?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Rakastat häntä aina?\"\n\n\"Aina\", vastasi Oskar.\n\n\"Olet ottanut lukuun kaiken, mitä se maksaa ja mitä siitä seuraa?\"\n\n\"En tiedä mitään maksamisista enkä seuraamuksista, Magnus. Tiedän vain\nrakastavani Thoraa kaikesta sydämestäni ja sielustani ja pyhittäväni\nkoko elämäni hänen onnelleen, jos hänet vapautat ja hän suostuu\nottamaan minut miehekseen.\"\n\nMagnus siirrähti tuolillaan, rykäisi ja aloitti uudelleen.\n\n\"Thora on suloinen, hyvä tyttö\", hän sanoi, \"paras ja suloisin tyttö\nkoko maailmassa, mutta hän on yksinkertainen islantilaisneito eikä ole\nmilloinkaan käynyt maansa ulkopuolella. Ei hän ole sinun kaltaisesi, ja\njos hänet Englantiin viet, niin hän ei ole sikäläisten ystäviesi\nkaltainen. Oletko sitä ajatellut? Oletko valmis tyytymään hänen\nkasvatuksensa ja sivistyksensä vajavuuksiin? Kestääkö rakkautesi kaiken\nsen pingoituksen, mitä moinen avioliitto aiheuttaa?\"\n\nNyt oli Oskarin vuoro rauhattomana kääntelehtiä istuimellaan. \"Miksi\nteet tuollaisen kysymyksen, Magnus?\"\n\n\"Kestääkö?\" kertasi Magnus tiukemmin.\n\n\"Luulen sen todella kestävän.\"\n\n\"Mutta kestääkö se?\" tiukkasi Magnus tuimasti.\n\n\"Kestää\", sanoi Oskar.\n\nKotvasen vaiti oltuaan lausui Magnus tyynesti:\n\n\"Haluaisin vielä tiedustaa sinulta paria kolmea seikkaa ja niitä kysyn\nyhtä paljon sinun kuin Thoran vuoksi.\"\n\n\"Jatka\", virkkoi Oskar.\n\n\"Thora on nykyään kuin ainoa lapsi ja vanhan isänsä lemmikki. Jos hän\nhaluaisi tytärtään naineenakin jäämään Islantiin, niin suostuisitko\nlopun ikääsi elämään täällä?\"\n\n\"Jos johtaja Nielsen sen asettaisi ehdoksi -- kyllä.\"\n\n\"Luonnollisesti on meidän isällämme joitakin suunnitelmia,\nkustannettuaan niin paljon kasvatukseesi, ja sinullakin on omat aikeesi\nja pyrintösi, mutta jos nämä joutuisivat rakkautesi tielle, jos ne\nkiusaisivat sinua pois Thoran luota, niin olisitko valmis luopumaan\nniistä?\"\n\n\"Tietenkin olisin.\"\n\n\"Olet varma siitä?\"\n\n\"Olen varma siitä -- nimittäin -- olisihan tietysti tukalaa -- heittää\nkoko elämänsä aikeet ja pyrinnöt -- mutta jos ne joskus, kuten sanot,\njoutuisivat rakkauteni tielle, kiusaisivat minua pois Thoran luota\n-- kiusaisivat minua jättämään hänet, mennäkseni Englantiin,\nesimerkiksi --\"\n\n\"Tahi johonkin muuhun maahan, tahi jonkun muun naisen luokse?\"\n\n\"Se ei ole mahdollista, Magnus.\"\n\n\"Mutta jospa olisi?\"\n\n\"Minä en menisi\", sanoi Oskar.\n\n\"Joten, jos minä luovun Thorasta ja hän suostuu sinulle, ei mikään eikä\nkukaan pääse häiritsemään hänen onneaan?\"\n\n\"Ei mikään eikä kukaan\", toisti Oskar.\n\n\"Kirjoita se siis\", käski Magnus napauttaen kirjoituspöydällä olevaan\npaperiin.\n\n\"Kirjoita?\"\n\n\"Hänelle, ei minulle. Jos olet kaikesta tästä varma, niin ethän arkaile\npistää siitä mustaa valkealle.\"\n\n\"En arkaile, mutta ei kannata kirjoittaa sitä Thoralle.\"\n\n\"Miks'ei?\"\n\n\"Siksi että hän eilen sinun mentyäsi sanoi antaneensa lupauksensa\nsinulle ja olevansa pakotettu sen pitämään, vaikka hänen sydämensä\nolikin minun.\"\n\n\"Hän sanoi sinulle noin?\"\n\n\"Niin teki.\"\n\nMagnus epäröi kotvasen ja virkahti sitten eilisellä tukahtuneella\näänellään: \"Kirjoita se kuitenkin, niin minä vien kirjeen.\"\n\n\"Tarkoitat sitä todella, Magnus?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Päästät hänet lupauksestaan ja puhut puolestani?\"\n\n\"Laadi kirjeesi\", lausui Magnus käheästi.\n\n\"Sinäpä olet kelpo veikko! Saat minut ajattelemaan kehnoa käytöksestäni\nja toivottelemaan, etten olisi sinä ilmoisna ikänä palannut\nEnglannista. Mutta enpä sentäänkään voi sitä toivotella, sillä Thoran\nrakkaus on nyt koko maailmani ja tekisin mitä tahansa sen\nsäilyttämiseksi. Mutta jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, niin en tiedä\nmielipahani ilmaisemiseksi sen parempaa tapaa kuin asettaa sinun\nkäsiisi kalleimmat asiani. Kirjoitan kirjeen heti, Magnus. Koetin\nkahteenkymmeneen kertaan turhaan sepittää sitä, mutta nyt voin ja\ntahdon sen tehdä.\"\n\nOskarin kynän kiitäessä paperiarkilla istui Magnus kumarassa,\nkengänkärjellä kaivellen lattiamaton kuvioita. Tuima taistelu riehui\nsydämessä vielä nytkin, sillä paholainen tuntui kuiskuttelevan hänen\nkorvaansa: \"Mitä aiotkaan tehdä? Etkö kuullut -- Thora oli päättänyt\npitää lupauksensa? Menetkö taivuttelemaan häntä luopumaan siitä? Et\njaksa kestää tätä kaikkea -- et mitenkään!\"\n\nKirjeensä lopetettuaan Oskar antoi sen Magnukselle ja sanoi: \"Tässä se\non. Luullakseni se lausuu kaiken, mistä puhelimme, vaikka vähemmän kuin\nhitusen siitä, mitä tunnen. Varma kuitenkin olen siitä, että hän\nkuuntelee sinua; mutta jollei hän sitä tee -- jos hän lähettää minulle\nsaman vastauksen --\"\n\n\"Niin mitä silloin teet?\" kysyi Magnus seisahtuen ovelle.\n\n\"Silloin palaan ensimmäisellä höyrylaivalla Englantiin ja pyydän sinua\nolemaan kellekään hiiskumatta tapahtuneesta.\"\n\nValon välkähdys leimahti Magnuksen kasvoille ja hiutui sitten\nhiljalleen pois.\n\n\"Mutta en voi vielä sitä harkita, Magnus, kunnes kuulen käyntisi\ntuloksen. Mene hänen luokseen, puhu hänelle, sano, ettei hän ole\nvastuussa isänsä tekemästä sopimuksesta; rukoile häntä säästämään\ntuholta oma elämänsä ja minun. Teetkö sen?\"\n\n\"Teen.\"\n\n\"Jumala sinut palkitkoon, veikkoni! Olet parhain veli mitä voi\najatella. Älä viivy liian kauan. Elän hädin paluuseesi saakka. Pelasta\nminut jännityksestäni niin joutuin, kuin suinkin kykenet, Magnus. Jospa\nvain tietäisit, kuinka hellittämättömästi rakastan tuota pikku tyttöä\nja miten paljoa hänen vastauksensa minulle merkitsee --\"\n\nMutta Magnuksen tuskaiset kasvot olivat jo kadonneet oven taakse.\n\nPorrasten alipäässä tapasi hänen äitinsä hänet ja sanoi: \"Oletkin siis\nkoko ajan ollut ylikerrassa Oskarin luona. Isäsi haeskeli sinua\njohtajan kanssa joka paikasta. Heillä oli lakimiehet luonansa kaiken\naamua, ja he olisivat sinun kanssasi jostakin neuvotelleet. Nyt\nlieneekin jo kaikki kunnossa, joten ei enää ole siitä huolta. Mutta\nsiunaa ja varjele, sinäpä vasta näytät kalpealta ja kuihtuneelta,\nMagnus! Vuoristossa työskenteleminen ei ole ollut sinulle hyväksi, ja\nsinun täytyy välttää sitä.\"\n\nMagnus selitti olevansa kiireellä asialla ja riensi johtajan asuntoon.\nKiiruhtaessaan pitkin katuja Oskarin kirje povitaskussaan ja\nhermostunein sormin sitä painellessaan hän kuuli jälleenkin paholaisen\nkuiskuttelun, joka äsken oli häntä houkutellut: \"Hävitä se! Etkö\nkuullut hänen uhkaavan lähteä maasta? Anna miehen mennä! Kirjeestä ei\nsaa tietoa yksikään sielu! Ei Thorakaan koskaan kuule siitä mitään! Ja\nOskarin mentyä Thora täyttää sinulle antamansa lupauksen! Anna hänen se\ntäyttää! Jollei hän sinua nyt rakasta, niin oppiipa tuonnempana\nrakastamaan. Ja jollei oppisikaan, niin sinun hän olisi kuitenkin; sinä\nomistaisit hänet, ja kenellä on suurempi oikeus? Hävitä se! Hävitä.\"\n\nMutta hänen hyvä enkelinsä tuntui sanovan vastaan:\n\n\"Mitä hyödyttää saada naisen ruumis, jollet voita puolellesi hänen\nsieluansa? Se on himoa, ei rakkautta; ja ainakin on liian myöhä sitä\najatella. Ratkaistavanasi on perin yksinkertainen kysymys -- rakastatko\nitseäsi enemmän, kuin rakastat Thoraa, vai Thoraa enemmän kuin\nitseäsi?\"\n\nJa sitten tuntui paholainen taasenkin härnäilevän: \"Oletpa narrin\nasialla! Jos voitat, niin menetät; jos menetät, niin voitat. Jos\nsuostuttelet Thoran säilyttämään onnensa, niin tuhoat omasi! Jollet\ntaivuta häntä ottamaan Oskaria, niin sinä saat hänet! Oletko mies? Onko\nsinussa tilkkaakaan kuumaa verta?\"\n\nTaistelu oli ankara, mutta Magnus päätti toimia tytön onneksi ja\nomaansa vastaan, hokien itselleen joka askelella: \"Eteenpäin; tahdot\nThoran onnea, suorita siis toimesi; se on kyllä raskas, mutta\neteenpäin, eteenpäin!\"\n\nHän saapui johtajan talolle vankat raajat allaan notkahtelevina ja\ntuhkanharmailla kasvoillaan hikihelmet.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nJohtajan luona tuoksahti kaikkialla vastaan miellyttävä leivoksien\nlemu. Keittiössä seisoivat Thora ja täti Margret jauhoilla sirotellun\npöydän takana pehmeää taikinaa vatkaamassa, aamunuttujen edukset\nvyötäisten kohdalle kasattuina, hihat käärittyinä ja kaulimet kädessä!\n\n\"Siinä Magnus viimeinkin!\" virkahti täti Margret, \"ja kenties _hän_ voi\nminulle sanoa, miten satuit eilen tulemaani kotiin ilman häntä.\"\n\nMagnus pani parhaansa, päästäkseen naurulla erooni asiasta. \"Se on\npitkä juttu, täti hyvä\", hän sanoi. \"Ei ole hevosenkenkä yhdellä\niskulla taottu, ja tahtoisin puhutella Thoraa.\"\n\n\"Mutta älähän pidättele häntä kauan. Jos meidän pitää saada kaikki\nvalmiiksi huomiselle väen paljoudelle, niin täällä riittäisi työtä\nkymmenellekin.\"\n\nMagnus astui pieneen vierashuoneeseen, jonka seinällä\nbornholmilaiskello raksutteli, ja Thora seurasi häntä. Hänellä oli\nmustat renkaat silmäin alla, ja hänen mielensä oli hermostunut,\nrauhaton.\n\n\"Olen häpeissäni eilisestä\", hän virkkoi, \"ja pyydän sinua unhottamaan\nja antamaan anteeksi.\"\n\n\"En voi myöntää kumpaistakaan\", vastasi Magnus, \"nimittäin en vielä\nenkä tarkoittamallasi tavalla.\"\n\nThoran silmiin alkoivat kyynelet tulvehtia. \"Älä ole minulle kovin\nankara, Magnus. Koetan korjata tapahtuneen, eikä se ole helppoa.\"\n\n\"En ole sinulle niin ankara, kuin sinä itsellesi, Thora, ja tulinkin\nsanomaan sinulle, ettet tekisi itsellesi vääryyttä.\"\n\nThora mietti tuokion ja sanoi sitten: \"Jos tarkoituksesi on tulla\nsanomaan, että minun on lopultakin täytettävä lupaukseni, niin oli tuo\ntarpeetonta, koska aion sen tehdäkin.\"\n\n\"Onko se oikein, Thora?\"\n\n\"Kenties se ei Oskaria kohtaan ole oikein, tahi itseänikään --\"\n\n\"En ajattele Oskaria nyt enkä ajattele sinua -- ajattelen itseäni --\nonko se minua kohtaan oikein?\"\n\n\"Mitä enempää voin tehdä, Magnus? Ei ollut kokonaan minun vikani, että\nsinulle lupauduin, mutta sitoumukseni annoin ja koetan sen täyttää.\"\n\n\"Olisiko oikein tulla minulle -- kun et minusta välitä, niinkuin itse\nsanoit?\"\n\nThora painoi alas päänsä.\n\n\"Eilen sanoit, että tytön tulee miehelle mennessään rakastaa häntä\nkaikella sydämellään ja sielullaan ja voimallaan. Etkö tekisi väärin\nottaessasi minut, jos rakastat jotakuta muuta tuolla tavoin? Sitäkö\nsinä korjaamiseksi sanot, Thora?\"\n\n\"Koetin vain tehdä oikein, Magnus; mutta jos vaimoksesi tulla on\nmielestäsi väärin, niin en milloinkaan mene naimisiin. En milloinkaan!\"\n\n\"Mitä hyvää on siitä minulle, Thora? Viisi vuotta, kymmenen vuotta,\nkaksikymmentä vuotta tästä lähtien, mitä hyvää on minulle siitä, että\nantamasi ja rikkomasi lupauksen tähden elelet yksinäistä elämää\njossakin?\"\n\nThora kätki kasvonsa käsiinsä.\n\n\"Minkälaiseksi mitättömäksi miehen kuvatukseksi minua arvosteletkaan,\nThora?\"\n\n\"En aikonut sinua loukata, Magnus. Mutta jollen voi omaksesi tulla enkä\nnaimattomanakaan pysyä, niin mitä on minun tekeminen?\"\n\n\"Tiedät aivan hyvin mitä sinun on tekeminen, Thora.\"\n\nThora paljasti kasvonsa; hänen silmänsä loistivat.\n\n\"Tarkoitat, että minun tulee ottaa Oskar?\"\n\n\"Jos häntä rakastat.\"\n\nNuo loistavat silmät olivat hyvin kirkkaat kyynelkylvyssäänkin.\n\n\"Rakastatko häntä?\"\n\n\"Älä sitä kysy, Magnus.\"\n\n\"Mutta minä kysyn, Thora. Minulla on oikeus kysyä. Rakastatko Oskaria?\"\n\n\"Minä ihailen ja pidän arvossa häntä, Magnus.\"\n\n\"Mutta rakastatko häntä?\"\n\n\"Kaikki rakastavat Oskaria.\"\n\n\"Rakastatko _sinä_, Thora?\"\n\n\"Rakastan\", vastasi Thora sävyisästi, ja toviin ei kuulunut huoneessa\nmuuta kuin suuren seinäkellon raksutus.\n\n\"No, kun hän rakastaa sinua ja haluaa naida sinut niin on\nvelvollisuutesi mennä hänelle\", selitti Magnus.\n\n\"Mutta olen antanut sanani sinulle, Magnus.\"\n\n\"Annan sen sinulle takaisin, Thora.\"\n\nLoistelevat silmät jo vuodattelivat kyyneleitä, mutta rakkauden\nrynnistäessä Oskarin hyväksi ponnistivat Magnuksen puolesta\nvelvollisuus ja kunnia.\n\n\"Mutta olen hänelle ilmoittanut sen mahdottomaksi\", virkkoi Thora.\n\n\"Hän pyytää sinua toistamiseen, Thora. Tässä on hänen kirjeensä\",\nselitti Magnus.\n\n\"Hän antoi sen sinun tuodaksesi?\"\n\n\"Pyysin sitä.\"\n\n\"Ja tulit puhumaan hänen puolestaan?\"\n\n\"Tulin yhtä paljon omasta puolestani.\"\n\n\"Olet minulle liian hyväsydäminen, Magnus!\"\n\n\"Lue kirjeesi\", käski Magnus, ja vapisevin käsin avasi Thora kuoren.\n\nTaistelu oli ollut lyhyt, mutta tuima. Magnus oli tähystellyt Thoran\nkasvojen jokaista elettä. Jos Thoran kiitollisuudessa ja katumuksessa\nolisi ollut pienintäkään rakkauden vivahdusta häntä kohtaan, niin\nMagnus olisi tuskassaan tarttunut siihen heikkoon toivoon, että ajan\nmittaan vielä kaikki korjautuisi; mutta rakkaus Oskaria kohtaan oli\nloistellut hänen silmissään, puhjennut hänen huuliltaan, ilmaissut\nitsensä siinä itsepintaisuudessakin, jota hän oli osoittanut aikoessaan\nmennä Magnukselle, eikä viimeksimainitulla ollut toivon hiventäkään\nmissään.\n\nThora nosti katseensa kirjeestään ja huudahteli: \"Loistavaa! Jaloa! Oi,\ntämäpä vasta on tosi veljellistä! Oskar ilmoittaa, että luulet voivasi\nsyrjäyttää sopimukseni sekoittamatta asiaan minua taikka luomatta\nvarjoa häneen. Olet liian hyvä -- liian ylevä -- liian lempeä -- kuinka\nkiittäisinkään sinua?\"\n\n\"Antamalla minulle Oskarin kirjeen\", virkkoi Magnus.\n\n\"Mihin sitä tarvitset?\"\n\n\"Olkoon se taskussani, kun teen huomisen työni. Se on kohtuullistakin\n-- omaa tehtävääni suorittaessani on minulla siten Oskarin kirjallinen\nvakuutus siitä, että hänkin aikoo täyttää omansa.\"\n\n\"Et esitä sitä Oskarin vahingoksi?\"\n\n\"Monikin kirveensä hioo sitä käyttämättä\", vastasi Magnus.\n\nThora antoi kirjeen takaisin Magnukselle, joka sen pisti jälleen\ntaskuunsa.\n\n\"Nyt sinun täytyy vastata siihen\", huomautti Magnus.\n\n\"Ei vielä, ei nyt oitis\", epäsi Thora.\n\n\"Oitis\", intti Magnus, otti kynän ja paperia kaapista ja asetti ne\nhänen eteensä.\n\nMiehen voima sai naisen taipumaan; Thora istuutui pöydän ääreen ja otti\nkynän käteensä.\n\n\"Mutta miksi kirjoittaisin tänään?\" hän huokasi. \"Miks'en huomenna?\"\n\n\"Huomispäiväksi ovat naittajaiset aiotut, ja jos minun on mitään\ntekeminen, niin täytyy minulla kaikesta olla selvät takeet.\"\n\n\"Mutta annahan minun päästä yhden kihloista, ennenkuin lupaudun\ntoiselle, Magnus.\"\n\n\"Jollei Oskar saa vastaustasi tunnin kuluessa, niin hän palaa\nensimmäisellä höyrylaivalla Englantiin etkä häntä enää ikinä näe.\"\n\n\"Sanoiko hän niin?\"\n\n\"Sanoi.\"\n\n\"Särjet vielä sydämeni, Magnus. En tiedä, mitä sinulle sanoa.\"\n\n\"Kirjoita\", vaati Magnus.\n\n\"En voi. Olet kaikki ajatukseni karkoittanut.\"\n\n\"Kirjoita siis saneluni mukaan: 'Rakas Oskar' --\"\n\n\"'Rakas Oskar' --\"\n\n\"'Olen saanut Magnukselta lähettämäsi kirjeen' --\"\n\n\"'Lähettämäsi kirjeen' --\"\n\n\"'Ja tunnen kaikkea samaa, mitä sinä sanot' --\"\n\n\"'Samaa mitä sinä sanot' --\"\n\n\"'Uskon, että rakastat minua hyvin suuresti etkä koskaan salli minkään\ntahi kenenkään tulla väliimme' --\"\n\n\"'Tulla väliimme' --\"\n\n\"'Magnus on päästänyt minut lupauksestani, kosk'en häntä rakasta' --\"\n\n\"Täytyykö minun sanoa tuo, Magnus?\"\n\n\"'Ja koska hän tahtoo saattaa minut onnelliseksi' --\"\n\n\"En voi, Magnus, en todellakaan voi --\"\n\n\"Jatka, Thora. 'Sentähden, jos hän saa tyytymään meidän isämme' --\"\n\n\"'Meidän isämme' --\"\n\n\"'Niin tulen vaimoksesi, milloin vain tahdot, sillä' --\"\n\n\"'Sillä' --\"\n\n\"'Sillä minä rakastan sinua kaikella sydämelläni, sielullani ja\nvoimallani'.\"\n\nThora itki päästessään kirjeen loppuun.\n\n\"Nimesi alle\", johti Magnus, ja toinen piirsi nimensä.\n\n\"Osoite\", jatkoi hän, ja osoite kirjoitettiin.\n\n\"Sulje se\", hän jatkoi, ja Thora sulki kirjeen kuoren.\n\n\"Anna se nyt minulle\", virkkoi Magnus, otti kirjeen pöydältä ja\nsujautti sen povitaskuunsa.\n\n\"Mitä aiot sillä tehdä?\" hätääntyi Thora.\n\n\"Vien sen perille itse\", selitti Magnus.\n\n\"Ei, ei!\" huusi Thora. \"Anna minun pitää sitä edes puoli tuntia --\nneljännestunti.\"\n\n\"En voi luottaa sinuun, Thora\", lausui Magnus ja astui ovelle.\n\n\"Anna se takaisin! Anna pois! Anna minulle!\"\n\nHäntä pidättääkseen pujotti Thora käsivartensa hänen kaulaansa. Magnus\nseisoi vapisten syleilyn houkutteleman silmänräpäyksen, siirsi Thoran\nsitten hellästi syrjään ja pakeni talosta.\n\nKatuja pitkin kiitäessään hän tunsi Thoran pehmeän ihon lämmön vieläkin\npolttelevan niskaansa ja poskiaan, ja hornanhenki puheli hänen\nkorvaansa: \"Olit typerä narri! Seuraavassa hetkessä olisi hänen\nsuloinen ruumiinsa ollut sinun lujassa sylissäsi ja hän olisi ollut\nikuisesti sinun.\"\n\nHän koetti heittäytyä kuuroksi, mutta ääni houkutteli yhäti: \"Hän\njoutuu vieläkin omaksesi, jos sinussa on puoleksikaan miestä! Pidätä\nThoran kirje ja vie Oskarille hänen oma kirjeensä takaisin! Niin\ntietysti! Parempaa hän ei sinulta ansaitse!\"\n\nMagnus asteli vinhasti, mutta ääni vainosi hellittämättä. Se kertoili,\nkuinka onnellinen hän oli ollut luullessaan Thoran rakkauden omakseen;\nkuinka hän oli rinta riemua tulvillaan jättänyt tytön mennäkseen\nvuoristoon; kuinka Oskar oli tultuaan tehnyt kaikesta lopun.\n\n\"Pidätä se! Vie hänelle omansa!\" hoki ääni; ja Thoran onnen vakuudeksi\nja kaikista toiveista parantuakseen hän otti Thoran kirjeen taskustaan\nja juoksi se kädessään perille asti.\n\nOskar ei ollut malttanut odotella makuuhuoneessaan, vaan oli portaiden\nylipäässä vastassa. \"Toithan sen siis! Hän lähetti minulle vastauksen!\nAnna tänne!\"\n\n\"Tuossa\", virkahti Magnus.\n\nMutta vihdoinkin pidellessään Thoran kirjettä hyppysissään Oskar\narkaili sitä avata. \"Onko asia kunnossa?\" hän hätäili.\n\n\"Katso itse\", vastasi Magnus vaipuessaan kirjoituspöydän ääreen\nistumaan.\n\nOskarin lukiessa kirjettä vaihtui hänen kasvojensa ilme pelokkaasta\nriemuisaksi ja riemuisasta hurmaantuneeksi. Paperista katsettaan\nhellittämättä hän huudahteli kuin onnellinen lapsi: \"Kaikki hyvin! Hän\nsuostuu! Jumala häntä siunatkoon! Luenko sinulle mitä hän lausuu? Mutta\nenpä sentäänkään! Ei se olisi Thoraa kohtaan kaunista! Mutta asia on\nniin kunnossa, kuin suinkin voi! Viehättävää kerrassaan! Vielä\npuhutaankin kasvatuksesta -- kukaan koko maailmassa ei olisi voinut\nesittää asiaa paremmin! Armahin!\"\n\nHän luki kirjeen kahdesti ja pisti taskuunsa; otti sen jälleen esille,\nluki vielä kerran ja suuteli sitä, itsekkäässä onnessaan unhottaen\nkenenkään muun olevan saapuvilla.\n\nMagnus istui veljeään tarkaten. Taistelu alkoi olla lopullaan, mutta\nhän oli vihdoinkin lannistumaisillaan.\n\n\"Tuntui kuin olisit viipynyt koko ikuisuuden!\" sanoi Oskar. \"Ja\nkuitenkin lienet juossut kiivaasti, koska olet vieläkin kovin\nhengästyksissäsi. Mutta nyt ei ole muuta tehtävää kuin mitä lupasit\nhuomenna tehdä. Luulet _voivasi_ tehdä sen?\"\n\n\"Luulen kyllä\", vastasi Magnus.\n\n\"Sitkeässä kuitenkin on kahden ukon käännyttäminen vastoin heidän\nvakaisia toiveitaan! Kukaan ei mielellään näe suunnitelmiensa raukeavan\nja sopimustensa rikkoutuvan, vaikkapa he pitäisivät minusta miten\npaljon hyvänsä --\"\n\n\"Maltahan!\" keskeytti Magnus, nousten jaloilleen; hänen ajamattomat\nkasvonsa olivat äkkiä käyneet tuimiksi ja jäykiksi: \"Olemme puhelleet\nsinusta ja Thorasta, johtajasta ja isäukostamme, mutta vähänpä on minua\nitseäni mainittu!\"\n\n\"Älä toki luule, että sinut unhotan\", vakuutti Oskar. \"En koskaan --\neikä Thorakaan -- ei koskaan!\"\n\n\"Peräytyäkseni ja seurauksista vastatakseni olet sinä puolestasi yhteen\nvelvollinen -- nimittäin vaitioloon!\"\n\n\"Luota minuun siinä\", lausui Oskar.\n\n\"Mitä hyvänsä huomenna sanonkaan tahi teenkään\", selitti Magnus, \"et\nsaa antaa vihiäkään siitä, että tunnet aikeeni. Lupaatko?\"\n\n\"Kyllä lupaan!\" vastasi Oskar. \"Äänettömyys on välttämätöntä Thoran\npelastamiseksi hänen isänsä suuttumukselta, ja minä _tahdon_ säästää\nhänet siitä niinkuin yleensä kaikista suruista.\"\n\nMagnus oli astunut ovelle, ja silloin Oskar ensi kertaa katsoi häneen.\n\n\"Mutta olenpa tunnoton -- puhun aina itsestäni!\" pahoitteli hän,\nseuraten veljeään porrassiltamalle. \"Kun kaikki on saatu tyydyttävästi\njärjestetyksi, niin miten käykään sinulle, Magnus?\"\n\n\"Luoja tiesi!\" virkahti Magnus, jalka astuimella. \"Jokaisen on\nsidottava omat haavansa.\"\n\n\"No Jumala sinua siunatkoon kaikessa tapauksessa, veikkoni!\" toivotti\nOskar, taputtaen Magnusta olalle. Ja sitten hän palasi huoneeseensa\nvielä kertaalleen lukemaan Thoran kirjettä.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKihlaaminen oli määrätty kello viideksi. Täti Margret oli hommannut\nvaimoja siivoamaan talon juurtajaksain, ja kaikki oli kuin\nsulalla pyyhkäistyä. Kadunpuoleinen iso vierashuone oli varattu\nlakitoimituksille, kyniä ja mustetolppo pyöreällä pöydällään, ja siitä\nvillasamettisilla uutimilla erotettuun pienempään vierashuoneeseen,\njonka ikkunat olivat järvelle päin, oli katettu, kakkujen, kuppien ja\nteevatien peittämä pitkä päivällispöytä korkeaselkäiset tuolit\nylt'ympärillä.\n\nNämä huoneet olivat hiljaisia ja juhlallisia, kun täti Margret puoli\nviideltä astui ylikerrasta parhaaseen mustaan silkkihameeseensa\npuettuna, ja kiharat vastikään voideltuina, luodakseen lopullisen\ntarkastavan yleissilmäyksen ympärilleen. Hän oli ryhtynyt viimeiseen\npikku tomuutukseen, kun ensimmäinen vieras saapui. Tulija oli Anna,\nhänkin mustaan silkkiin pukeutuneena, ja täti Margret suuteli häntä, jo\njuhlatuulella ollen.\n\n\"Mutta missä on Oskar, ja missä kuvernööri?\" aikaili hän.\n\n\"Stephen on tulossa\", selitti Anna, \"mutta en kuolemaksenikaan tiedä,\nmissä Oskar oleksii! Se poika on siellä ja täällä ja joka paikassa.\"\n\n\"Siitäpä johtuukin mieleeni muuan seikka\", virkkoi täti Margret.\n\"Voitko sanoa, mitenkä nuoret eksyivät eilen toisistaan\nThingvellirissä, ja Magnus tuli kotiin yksinään?\"\n\n\"Kuka sen tietäisi! Ainakaan se ei Magnuksen vika voinut olla. Magnus\non isäparkani lainen -- varmasti asemillaan kuin myllyhevonen\nkierrollaan, mutta Oskaria ei voi pidätellä paremmin kuin\ntuulenpuuskaa. Vähätpä hän voi luonnolleen, mutta huolissani olen\nsellaisesta luonteesta, Margret.\"\n\n\"Älä Oskarista peloissasi ole, Anna! Kyllä hän hyvin suoriutuu. Ja jos\nhän onkin levoton ja epävakainen, niin on Jumala sellaisille armias,\nsinä pelokas raukka. Ei Hän milloinkaan pyydä enempää kuin antaa,\nsenhän tiedät.\"\n\nJo asteli yläkerrasta johtajakin -- kookas mies, leuka puti puhtaaksi\najeltuna, paljaspäinen, hieman jäykän ja kuivakiskoisen näköinen,\nyllään iltapuku, päässään kalotti ja kädessä pitkävartinen\nmerenvahapiippu.\n\n\"Ei tupakoida vielä!\" kovisti täti Margret, ja murahtaen sekä\nnaurahtaenkin laski johtaja piippunsa uuninkomeroon.\n\n\"Ja kuinka jaksaa Anna tänään?\" hän sanoi. \"Taikka miksipä tuota\nkysynenkään, kun Annamme pysyy aina yhtä virkkuna ja nuorekkaana. Toden\ntotta, Margret, tuntuupa siltä, kuin olisimme vasta eilispäivänä tätä\nkaikkea Annalle itselleen puuhanneet.\"\n\n\"Sen ajan Anna oli hyvinkin erilainen, Oskar\", lausui Anna.\n\n\"Ei hitustakaan! Onpahan vain hieman enemmän Annaa nykyisin -- siinä\nkoko erotus.\"\n\nSitten astui sisälle kuvernööri -- keskimittainen jykevä mies, jolla\noli leukaparta, mutta ei viiksiä, ja yllään kultanauhoista kimalteleva\nvirkapuku. Hän tervehti johtajaa ja sanoi:\n\n\"Kutsuinpa omin päin piispan, rehtorin ja ruununvoudin seuraamme --\ntoivoakseni ei sinulla ole mitään sitä vastaan?\"\n\n\"Teit aivan oikein, veikkoseni\", vastasi johtaja. \"Elämän tärkeimpien\ntoimitusten tulisi aina tapahtua todistajien nähden.\"\n\n\"Ja miten Margret jaksaa? Yhäti yhtä toimekas, näemmä! Kaikki päivät\neivät satu saman viikon osalle: meidän täytyy valmistautua hommaamaan\nsinulle nyt vuorostasi, kuulehan!\"\n\n\"Margretille!\" nauroi johtaja. \"Silloin hänen on oltava kiireissään,\njottei myöhästyisi -- joulun aika pyrkii olemaan kovin niukka\nkananpojista.\"\n\n\"Vai myöhästelisin!\" ivaili täti Margret kutrejaan pudistaen. \"Jollen\nteitä toisia saavuttaisi kananpoikaparinenne, niin enpä katsoisi\nkannattavan alkaakaan.\"\n\nMiehet naurahtelivat ja Anna huoahti: \"Niin, olisihan kaksi lasta\nminulle kylliksi, jos saisin heidät pitää. Mutta sehän on pojissa\npahinta -- naivat ja jättävät kodin. Äiti voi aina pitää tyttärensä --\"\n\n\"Kunnes jonkun muun pojat tulevat riistämään heidät jonnekin, eikä hän\nsitten näe vilausta kumpaisestakaan\", virkkoi täti Margret.\n\n\"Se riippuu asianhaaroista\", selitteli kuvernööri -- \"esimerkiksi\nnaimakirjan sanamuodosta -- vai mitä sanot, veikko?\"\n\n\"Niin juuri!\" vahvisti johtaja. \"Yleensä saa sonnin pysymään\nlähettyvillä, jos lukitsee lehmän navettaan.\"\n\nMiehet naureskelivat taasen, mutta jo saapuivat piispa ja rehtorikin.\nPiispa oli pyhimyksen muotoinen patriarkka, leppeäkasvoinen ja\nvalkoparta, mutta rehtori -- kuten koulumies ainakin -- näköjään\nteräväpiirteisempi, vaikk'ei ankarampi.\n\n\"Hämmästyin kuullessani sulhasen Magnukseksi\", sanoi rehtori. \"Oskar on\nenimmiten vienyt voiton veljestään, ja luulin hänen ennättävän\netumaisena vaimonkin valinnassa. Ja ovatpa Thora ja hän peräti hyviä\nystävyksiä ja niin toistensa kaltaisia.\"\n\n\"Samanlaiset viihtyvät huonoimmin keskenään\", virkkoi Anna; ja täti\nMargret tokaisi:\n\n\"Joutavia! Tummapintainen mies on vaaleaverisen naisen silmälle\notollisin, ja mitä tekisikään Thora vaaleaverisellä?\"\n\n\"Mutta missä on Thora?\"\n\n\"Pukeutumassa\", tiesi täti Margret. \"Noutakaamme hänet alas, Anna\", ja\nmolemmat naiset läksivät yläkertaan.\n\n\"Pitäisipä täällä Magnuksenkin olla\", oudosteli kuvernööri. \"Missähän\npoika vitkastelee?\"\n\n\"Magnustako kysyit?\" lausui ääni eteisestä. Ruununvouti siellä oli --\npieni, viekkaan näköinen mies, yllään samanlainen kultanauhainen\nvirkapuku kuin kuvernöörillä.\n\n\"Hän on tavarasuojamassa, arvatakseni. Vai lieneekö vielä\nlaivasillalla?\" kysyi johtaja.\n\n\"Eikö mitä\", vastasi ruununvouti astuessaan sisälle. \"Jos toden sanon,\nniin hän hotelli Islannin ohi mennessäni istui tupakkahuoneessa.\"\n\n\"Hotelli Islannin tupakkahuoneessa?\" kertasi kuvernööri.\n\nJohtaja nauroi. \"Kaiketi kestitsemässä ystäviään etukäteen! Paha on\nsentään päästää rekeä edelle hevosesta.\"\n\n\"Ei\", selitti ruununvouti taas. \"Toden totta hän oli ypö yksinään.\"\n\n\"Ryyppimässä?\" tiedusti kuvernööri.\n\n\"Ei suinkaan, Stephen! Magnus ei juo\", puolusti johtaja.\n\n\"Toivoakseni ei, mutta aina sitä pelkään. Tiedetäänhän hänen\näidinisänsä --\"\n\n\"Hm, kuka tietääkään, mitä on toisen ihmisen takin alla\", varoitteli\npiispa. \"Annan isällä oli jotakin vikaa aivoissaan -- en muuta usko.\"\n\n\"Tauditkin periytyvät\", intti kuvernööri.\n\n\"Mutta vanhus joi vasta vaimonsa haudattuaan eikä ennen häitä\", selitti\nrehtori.\n\nSamassa palasivat täti Margret ja Anna sanoen: \"tässä hän nyt\nviimeinkin on!\" ja tuoden huoneeseen Thoran, puettuna yksinkertaiseen\nhopeavyöllä sitaistuun kauhtanaan, jossa oli avarat hihat ja valkea\npitsireunus kauluksena.\n\nKuvernööri sulki Thoran syliinsä ja suuteli häntä. \"Mutta kovinpa\nkalpea sinä olet, lapseni!\" hän huudahti.\n\n\"Eipä ihme, kuvernööri\", sanoi täti Margret. \"Hän on itkeä tihrustellut\naikaisesta aamusta asti.\"\n\n\"Itkenytkö?\" päivitteli johtaja. \"Minäpä en käsitä, minkätähden naisen\ntäytyy aina vetistellä, kun on naimisiin menossa -- kuin odottelisi\npahaa miehestään.\"\n\n\"Mutta minä olen yhtä mieltä Thoran kanssa\", virkkoi kuvernööri. \"Jos\non milloinkaan aika itkeä tahi ainakin olla vakavin ja huolestunein\nmielin, niin toki siinä elämän käänteessä, jossa pidetään tapana\ntanssia ja laulaa kuin voittokulkuetta johtaen, vaikka ollaan\nhyppäämässä pimeyteen.\"\n\n\"Ja minä yhdyn kuvernööriin\", lausui piispa. \"Kun näen morsiamen\nitkevän alttarilla niin hillittömästi, että tuskin kykenee\nvastailemaan, niin tiedän ylipäätään, että hänestä tulee onnellinen\nvaimo.\"\n\n\"Thora voisi sentään odottaa häihin asti\", mutisi täti Margret, ja\nsamassa syöksähti Oskar huoneeseen.\n\n\"Ulkona kävelyllä -- en tullut aikaa silmänneeksi -- vain kuusi\nminuuttia pukeutua -- tulin viidessä valmiiksi\", läähätteli hän.\n\n\"Siinä toinen kalpea\", nauroi rehtori. \"Onko pakkanen yöllä käynyt\nnipistelemässä kaikkia ruusunnuppujamme?\"\n\n\"Kiidin tänne juoksujalkaa\", sanoi Oskar, \"mutta näytänpä ennättäneen\nennen Magnusta.\"\n\n\"Magnus on edelläsi toisaalla, poikani\", virkahti rehtori päällään\nnyökäten Thoraan, joka seisoi alla päin punastellen; ja kuvernööri\nmurahti:\n\n\"Oskarin ei sovi avioliittoa vielä tuokioon uneksia. Hänellä on uransa\najateltavana, eikä ole poika tähän asti käynyt kovinkaan vakavasti\nkiinni siihen asiaan.\"\n\n\"Mutta minäpä olen liike-elämässä tullut siihen kokemukseen\", huomautti\njohtaja, \"että nainen höllenee naimisissa, mutta mies kiristyy.\"\n\nRuununvouti nyhjäsi rehtoria kylkeen ja kuiskasi:\n\n\"Johtajalla on vielä toinenkin tytär, rehtori.\"\n\n\"No entäpä sitten?\" hymähti johtaja. \"Eihän miehellä voi kahta kälyä\nolla yhtä veljeä kohti.\"\n\n\"Ei, mutta hän voi toimittaa veljellensäkin kälyn\", selitti rehtori, ja\nkoko seurue helähti hilpeään nauruun.\n\n\"Nytpä muistankin\", huudahti johtaja, \"että Helga äskettäin lähetti\nmeille uuden valokuvan. Minne sen panit, Thora?\"\n\n\"Tässä on\", sanoi Thora ottaen valokuvan eräästä laatikosta. Oskar\nkurkotti kätensä sitä ottamaan, ja tähysteli kuvaa pitkään ja tarkkaan.\n\n\"Sepä siro! Sievä kerrassaan! Olenpa tuskin eläissäni nähnyt niin\nkaunismuotoisia kasvoja! Ja aivan aikaihminen jo! Onko Helga tulossa\nkotiin kohdakkoin, johtaja?\"\n\n\"Ei kovinkaan pian\", vastasi johtaja.\n\nLakimies saapui, suuri salkku sullottuna täyteen papereita, joita\nlevitteli pöydälle.\n\n\"Ha, ha!\" hohotti rehtori. \"Rikkaan lapselle huolellinen kastetoimitus,\nnäemmä.\"\n\n\"Olette oikeassa, rehtori, ja kirjuriltani on mennyt koko päivä\npuhtaaksikirjoittamiseen, mutta eipä se minua tähän asti pidätellyt --\ntämä se viivytyksen tuotti!\"\n\n\"Sormukset!\" huudahtivat molemmat naiset, kun lakimies kaivoi\ntaskustaan pienen samettikotelon.\n\n\"Ne juuri. Muistanette, että kun sormukset oli eilisaamuna tilattava,\nniin ei Magnusta löytynytkään mistään, joten minun oli ne teetettävä.\nNo, olinpa antavinani täsmälliset ohjeet, mutta ajatelkaahan,\nkaupungissa on yleisenä luulona, että Thoran sulhanen on Oskar eikä\nMagnus -- kukaan ei muuta usko -- ja tietysti siis hopeaseppä Olaf\npiirsi toisen sormuksen sisäpintaan Oskarin nimen!\"\n\n\"Eihän toki!\" ihmetteli Oskar yritellen nauraa muiden mukana.\n\n\"Niin teki, ja erehdys havaittiin vasta viime tingassa, enkä silloin\nenää muuta neuvoa älynnyt, kuten näette, kuin raavituttaa 'Oskar' pois\n-- oli myöhä kaivertaa! 'Magnusta' sijalle.\"\n\n\"Missä kummassa viipynee Magnus?\" tuskaili kuvernööri, rauhattomana\nastellen ikkunan ääressä.\n\n\"Älä ole Magnuksesta huolissasi, Stephen\", lohdutti Anna. \"Hän tulee\nyhä enemmän ja enemmän isäparkaani. Jos isä lupasi olla jossakin\nmäärähetkenä, niin hän saapui minuutilleen, vaikka olisi ollut\npakotettu ratsastamaan kaksikin ponia kuoliaaksi perille ehtiäkseen.\"\n\nTuomiokirkon kello löikin samassa viisi, eikä tosiaankaan ollut\nviimeisen lyönnin sointu häipynyt, kun Magnus astui ovesta sisälle. Hän\nnäytti veltolta ja miltei siistimättömältä karkeassa takissaan ja\npitkissä saappaissaan ja oli huoneessa ainoa, joka ei ollut huolinut\npukeutua tilaisuutta varten. Kuvernöörin kasvot synkkenivät hänet\nnähdessään ja johtajan ääni kuulosti hieman äreältä:\n\n\"No, käydäänpä hommaan, jotta siitä pääsemme -- jo puolisen tuntia on\ntupakannälkä minua armottomasti kiusannut.\"\n\nLakimies avasi salkkunsa ja seurue kokousi pöydän ympärille, jolloin\ntäti Margret huudahti:\n\n\"Magnus, etkö näe -- täällähän Thoran vieressä istuukin Oskar.\"\n\n\"Älkäähän häntä häiritkö\", äänsi Magnus. \"Tässä on minun mainio olla\",\nja hän istuutui matalalle jakkaralle äitinsä viereen.\n\n\"No niin\", virkkoi johtaja, \"aloittakoon virren se, jolla on paras\nveisuun ääni.\"\n\n\"Siis lakimies\", selitti rehtori, \"sillä jokaisella lakimiehellä on\nhopeanheleä ääni -- ainakin helähdyttelee hän sitä hopeasta.\"\n\nJa sitten avasi lakimies yleisen naurun remahdellessa naimasopimuksen\nja alkoi lukea.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSeurue kuunteli tarkkaavasti, ja jokaisen pykälän lopulla äänteli\nkuvernööri, joka piteli päätään käden varassa ja tuki kyynärpäätänsä\npöytään: \"Hyvä!\" \"Varsin hyvä!\" \"Jalomielistä!\" \"Kerrassaan\njalomielistä!\"\n\nLakimiehen lopetettua nojautuivat muut vanhemmat ihmiset tuolinsa\nselkää vasten ja hengähtelivät tyytyväisinä mutta kuvernööri nousi\nseisaalleen, astui lattian poiki johtajan luo ja pudisti häntä kädestä,\nsanoen: \"Aivan sinun tapaistasi, veikko!\"\n\nJohtaja oli mielissään asiakirjan vastaanotosta; hän vilkastui ja kävi\nmelkein leikkisäksi. Vasaramiestä matkien hän huusi: \"Kuka tarjoaa\nenemmän? Menee siis -- ensimmäinen -- toinen -- kol --\"\n\n\"Maltahan!\" sanoi kuvernööri. \"Ehkä on parempi kysyä nuorikkojen omaa\nmieltä? Hepä lopultakin ovat varsinaiset asianomaiset, ja vaikka lehmä\nharvoin potkaisee sille apilasta kannettaessa --\"\n\nYmpärillä naurahdeltiin, päät nyökkäilivät ja kuului mutistuja\nhyväksymisiä: \"Aivan niin!\" \"Muodon vuoksi!\"\n\n\"Hyvä on. Thora, mitä _sinä_ sanot?\" kysyi johtaja odottaen ihastunutta\nhyväksymistä, mutta Thora vain arasti vastasi:\n\n\"En tiedä. Kysy ensin Magnukselta, isä!\"\n\n\"Kernaasti, rakkaani -- Magnukselta ensin, sehän onkin oikea järjestys.\nMitä sanot, Magnus? Mitään huomautettavaa? Mitään pikku parannusta\nehdotettavana? Mitä pidät sopimuksesta?\"\n\nSyntyi vanhempia ihmisiä oudostuttava tukala äänettömyys, ja sitten\ntapahtui odottamaton ihme. Magnus, joka oli istunut pää kumarassa,\nnosti vaaleat ja päättäväiset kasvonsa ja vastasi:\n\n\"En ollenkaan pidä tästä sopimuksesta, johtaja, enkä voi kirjoittaa sen\nalle.\"\n\nVanhemmat ihmiset vilkuivat ällistyneinä toisiinsa, epäillen tokko\nolivat kuulleet oikein, mutta Thora ja Oskar alkoivat ymmärtää ja\nnäyttivät väkinäisin ponnistuksin yrittävän tointua. Johtaja\nensimmäisenä malttui ja kysyi hieman alentuva sävy äänessään:\n\n\"Niinkö? Luulin hiukan tuntevani näitä asioita; mutta jos arvelet\nvoivasi laatia asiakirjan parempaan muotoon, Magnus --\"\n\nMutta silloin puuttui puheeseen kuvernööri. \"Tietenkin jokin\nvähäpätöinen seikka\", huomautti hän lauhkeasti. \"Magnus kyllä selittää.\nMitä kohtaa vastustat, poikani?\"\n\nOli jälleen jännittynyt äänettömyys, ja sitten sanoi Magnus järeällä\näänellä:\n\n\"Tämä sopimus vaatii minua asumaan koko ikäni Islannissa -- se on\norjuutta, enkä siihen alistu.\"\n\n\"Mutta, rakas Magnus\", selitti Anna, \"etkö näe sen syytä? Oikeastaanhan\non Thora johtajan ainoa tytär -- hänen ainoa lapsensa -- ja jos hän\npoistuu, niin kuka on häntä sen koommin ilahduttamassa, hänen kotiansa\nsulostuttamassa? Ole järkevä, Magnus!\"\n\n\"Anna, puhukoonpahan nuori mies loppuun\", arveli johtaja. \"Hänellä\nsaattaa olla muitakin vastaväitteitä. Onko sinulla?\"\n\n\"On\", vastasi Magnus. \"Tämän sopimuksen mukaan tulen Thoran naidessani\nliikekumppaniksenne, mutta ainoastaan neljänneksellä. Kumppanuus on\nkumppanuus, ja missä kumppanuksia on kaksi, siellä pitäisi olla\nkahtiajako -- minä tahdon puolet.\"\n\nSeurue kuunteli tyrmistyneenä, ja johtaja purskahti nauruun. \"Miks'ei?\"\nivasi hän. \"Ei hätä lakia lue. Vävyn saanti on minulla niin lujassa,\netten saisi hevillä paljoksua.\"\n\n\"Ystäväni\", sanoi kuvernööri, \"älkäämme kiivastuko. Kenties ei Magnus\nole lausunut tarkoitustaan kyllin selvästi.\"\n\n\"Ei enää selvemmästä apua. Hän vaatii tasanjakoa. Mutta kenties ei\nsiinä kaikki. Onko vielä muuta?\"\n\n\"Onpa kylläkin, johtaja\", pitkitti Magnus hieman ärhentelevästi.\n\"Sopimuksessa määrätään, että teidän vetäytyessänne pois liikkeestä\ntulee minun se ottaa haltuuni, mutta saan ainoastaan kolmanneksen\nvoitosta -- minun täytyy saada kaksi kolmannesta!\"\n\n\"Vai -- niin!\" ihmetteli johtaja. \"Tiedätkös, minusta oli kolmannes\nanteliasta, kun päästän sinut perustamaani liikkeeseen, jatkamaan sitä\nsitten minun varastollani ja pääomallani.\"\n\n\"Kerrassaan anteliasta!\" huokasi kuvernööri, otsaansa pyyhkien. \"Mutta\nMagnus on hidas -- hidas sekä ajatuksiltaan että puheessaan. Hänellä\nkait on jokin selitys. Mitä tarkoitat, Magnus? Älä hätäile ja puhu\nselvästi.\"\n\n\"Tarkoitan sitä\", selitti Magnus, \"että vaihtokauppa piankin surkastuu\nIslannissa. Johtajan peräytyessä -- ja ehkä ennemminkin -- ei hänen\nliikkeensä ole minkään arvoinen -- ei edes nimeään ansaitseva, sillä se\njää tyhjääkin turhemmaksi. Tulee luotavaksi uusi liike, ja jos minun se\ntulee luoda, niin on minun saatava kaksi kolmannesta voitosta, ja\nluovutan johtajan rahojen koroiksi kolmanneksen.\"\n\nJohtaja alkoi menettää malttinsa. \"Miksi mitään?\" huudahti hän.\n\"Miks'ei minua järkiään potkaista pellolle? Ei kannata koiraa iskeä\njuustolla, kun on ruoska käsillä.\"\n\nSeurue murahteli Magnusta vastaan, mutta kuvernööri ryhtyi taasenkin\nvälittäjäksi. \"Magnus\", hän nuhteli, \"liian lievää on sanoa, että\nkummastelen käytöstäsi. Johtaja on ollut sinua kohtaan rajattoman\nuhraavainen, mutta syvinkin kaivo on tyhjennettävissä, ja jos menet\npitemmälle --\"\n\n\"Pitemmälle!\" tokaisi johtaja. \"Mikäpä häntä pidättelisi! Eivät ole\ntuuli ja korsi tasaväkisiä, mutta miks'ei hän minua sentään vielä\npikkuisen tuivertelisi? Onko muita vaatimuksia?\"\n\n\"On\", vastasi Magnus silmäänsä räpäyttämättä. \"Sopimuksessa määrätään\nvaimoni perimään isänsä kuoltua puolet omaisuutta -- hänelle tulee\nkaiken jäädä.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\"\n\nHuudahdus tuntui puhkeavan jokaisen huulilta yleisessä mielipahan\npurkauksessa, joka vaatimusta seurasi.\n\n\"Unissasiko puhut?\" päivitteli kuvernööri. \"Unohdatko että johtajalla\non toinenkin tytär?\"\n\n\"Olkoonpa vain\", väitti Magnus. \"Mutta toinen tytär on mennyt tipo\ntiehensä äitinsä matkassa; hänen paluustaan ei ole tietoa; ja Thoran\nvietettyä ikänsä isänsä vierellä -- ilahuttajana, kodin sulostuttajana,\nkuten äiti sanoi -- ja kenties viimeisinä aikoina hänen hoitelijanaan\n-- saisiko joku muu, joka ei ole mitään tehnyt, pyyhkäistä omaan\npussinsa puolet koko perinnöstä! Ei! Minun vaimoni -- jos nain --\ntäytyy saada kaikki!\"\n\nVanhemmat ihmiset, sekä vieraat että perheen jäsenet, lausuivat\nkiihkeitä vastaväitteitä, johtajan katsellessa ympärille ja sanoessa:\n\"Kotkako suvaitsee tyytyä kuolleeseenkin lampaaseen! Ja siis, herra\nkuvernöörin poika\", hän kysyi Magnukseen päin pyörähtäen, \"nämä ovat\nainoat ehdot, joilla armollisesti alennutte naimaan tyttäreni?\"\n\nPilkasta piittaamatta vastasi Magnus: \"Niin.\"\n\n\"Minun täytyy tunnustaa pettyneeni Magnuksen suhteen\", surkutteli täti\nMargret. \"En luullut hänellä olevan ainoatakaan itsekästä ajatusta\nsydämessään.\"\n\n\"Minä en luullut\", sanoi johtaja, joka ei enää nauranut, \"minä en\nluullut, että kenenkään pojalla Islannissa oli mahtavuutta nyrpistää\nnokkaansa minun tyttärelleni.\"\n\n\"Nielsen\", lausui kuvernööri lujasti, \"olemme olleet ystäviä pojasta\npitäen, emmekä tiedä kumpainen meistä toisensa kantaa hautaan --\nälkäämme nyt riitaantuko lastemme käytöksestä.\"\n\nSeurue jupisi hyväksyvästi, ja sitten kuvernööri vielä kerran kääntyi\nMagnukseen.\n\n\"Poikani -- sillä sinä _olet_ poikani, vaikk'en mitenkään jaksa tätä\ntajuta -- saatat epäsopua kahden perheen välille ladellessasi tuiki\nmahdottomia ehtojasi. Etkö näe niiden päättömyyttä? Oletko järjiltäsi?\nSekamielisenäkö jaarittelet? Vai onko totta, että olet ryyppinyt --\nettä olet päissäsi? Hyvä Jumala!\"\n\nMagnus ei vastannut, mutta kuvernöörin mielenpurkausta seuranneen\ntuskaisen vaitiolon keskeytti hillitön nyyhkiminen. Se puhkesi\nThoralta. Hän ymmärsi vihdoinkin kaikki; tiesi, mitä Magnus teki hänen\npuolestaan ja minkä hinnan poloinen saisi siitä maksaa; ja hän tahtoi\nhuutaa julki, mutta ei kyennyt. Hän painoi päänsä täti Margretin\nhartioihin ja itki katkerasti.\n\nAnna luuli Thoran kyynelet häpeän ja nöyryytyksen tuottamiksi, ja\nMagnukseen kääntyen hän pyyteli:\n\n\"Rakas poikani, et ole ajatellut asioita oikealla lailla, muutoin et\nvoisi näin menetellä. En itsekään pidä näistä naimasopimuksista. Tuntuu\nKaitselmuksen kiusaamiselta puhua rahoista ja liike-eduista, juuri kun\nkaksi rakastavaa sielua on liittymässä ja yhdeksi sulautumassa. Mutta\nsinä vain pahennat asiaa, Magnus -- teet siitä pelkän kaupan. Ja\najattelehan Thoraa! Jos kieltäydyt hänen isänsä tarjouksesta, niin\nsiitä tulee yleinen puheenaine ja tyttöparka joutuu häpeilemään.\nTahdotko sellaista nähdä, Magnus? Ethän suinkaan! Myönnythän siis,\nThoran tähden -- vaikkakaan et täydellisesti pidä johtajan ehdoista --\nThoran tähden, Magnus, myönnythän?\"\n\nJokainen odotti Magnuksen vastausta, ja Thorakin kohotti päätään.\n\n\"En\", vastasi Magnus murahtavalla äänellä, ja istui sitten\njärkähtämättömin kasvoin, seurueen huomion kohdatessa häntä yhteen\nääneen lausuttuina moitteina: \"Häpeällistä!\" \"Rumaa!\" \"Kurjaa!\"\n\"Kirottua tunnottomuutta!\" \"Sillä miehellä on sydän kova kuin\nkorpilla.\"\n\nOskar ei voinut sietää enempää. Hän oli istunut alla päin, ikäänkuin\nkätkeäkseen kiihtyneitä kasvojaan rauhattomissa hyppysissään\npyöritellen Helgan valokuvaa, mutta nyt hän nousi, astui uutimien\nluokse, jotka erottivat etuhuoneen sisäkamarista, työnsi ne vapisevin\nkäsin erilleen ja katseli ulos järvelle, jonka taakse aurinko oli\npainumassa mailleen.\n\n\"Älä mene pois, Oskar\", huusi kuvernööri. \"Tietenkin veljesi paatumus\nsinua iljettää; mutta tahdon, että sittenkin puhuttelet häntä. Tuskinpa\nhän kyllä, äidilleen ja minulle kovakorvaisena pysyttyään, ottaa\nkuullakseen sinua tahi ketään muutakaan, mutta koetahan kumminkin.\nPerheen kunnian vuoksi sano hänelle, että hän joutuu vihatuksi ja\nhalveksituksi, jos pitää tämän kantansa. Ihmiset inhoavat häntä, niin\nkauan kuin hän elää, ja oma perhe häpeää tunnustaa mokomaa jäsenekseen.\nJollei hän Thoraa rakasta, niin katsohan eikö hän edes vähääkään välitä\nomasta arvostaan. Puhuttele veljeäsi, Oskar, kaiken hyvän nimessä\npuhuttele häntä.\"\n\nOskarin käsi tutisi ilmeisesti oviverhon laidassa, ja hän vastasi\nvaivaloisesta, kaikkien kuunnellessa, hengitystään pidättäen ja Thoran\nraollaan olevain huulten värähdellessä:\n\n\"En voi sitä tehdä, isä. En tunne itselläni olevan mitään oikeutta\nsiihen. Epäilemättä Magnus tietää, mitä tekee, yhtä hyvin kuin mekin,\nja on ottanut lukuun kaikki seuraukset. Kunkin täytyy elää omaa\nelämäänsä.\"\n\nKuulijat ääntelivät pettymystään, ja poispäin kääntyen astui kuvernööri\nikkunan ääreen. Sitten Oskar tuli takaisin pöydän päähän ja lisäsi\nlujemmin, mutta yhtä liikutetulla äänellä:\n\n\"Mutta jollen voikaan vedota Magnukseen, niin voin tehdä muuta -- voin\ntarjoutua Magnuksen sijalle. Kunhan sinä ja johtaja suostutte, niin\notan hyväksyäkseni sopimuksen ehdot sellaisinaan ja nain perin ylpeänä\nThoran, jos hän minulle myöntyy.\"\n\nEnsimältä kuvastui kaikkien katseissa pelkkä ällistys, sitten\nhuoahdettiin huojentunein mielin, ja lopuksi kuhistiin yhteen suuhun:\n\"Hyvä!\" \"Oivallista!\" \"No niin juuri!\"\n\n\"Niin\", virkkoi kuvernööri ääni liikutuksesta painuneena, \"aivan\nOskarin tapaista -- aina suurenmoinen teoissaan! Mutta asiassa, joka\nnäin likeisesti koskee pojan vastaista elämää ja menestystä, en voi\nsallia hetkellisen jalomielisyyden puuskan --\"\n\n\"Ei se ole hetkellinen puuska, isä. Englannista palattuani olen oppinut\nrakastamaan Thoraa. Mutta hän oli lupautunut veljelleni, enkä voinut\npuhua, ennenkuin Magnus oli sanansa sanonut --\"\n\n\"Kunnioitettavaa!\" \"Perin kunnioitettavaa!\" huudahtelivat useat äänet,\nja Oskar sai vaivoin jatketuksi.\n\n\"Mutta nyt -- jos on katsottava Magnuksen peräytyneen, kieltäytyneen\nnaimasta Thoraa --\"\n\n\"Sen hän teki, ei epäilystäkään siitä\", selitti johtaja.\n\n\"Ja jos Thora ottaa minut --\"\n\nJoka silmä kääntyi Thoraan; tämä epäröi hetkisen, nousi sitten\ntuoliltaan ja arkaillen ojensi kätensä. Oskar tarttui siihen kiihkeästi\nja joka puolelta kuului onnittelua.\n\n\"Mutta emmehän voi sallia Thorankaan heittäytyä äkillisen mielijohteen\nvaraan\", yritti täti Margret vastustella, ahkerasti pyyhiskellen\nsilmiään, \"ja jos hän tämän tekee yksistään häpeällisestä asemasta\npelastuakseen --\"\n\n\"En, täti\", sanoi Thora. \"Suostuin ottamaan Magnuksen ainoastaan\nisäni toivomusta noudattaakseni, mutta Oskaria rakastan, ja jos isä\nsuostuu --\"\n\nJohtajan silmät säteilivät voitokkaasti, ja hän huusi lattian poikki\nkuvernöörille: \"Mitä sanot _sinä_, Stephen?\"\n\n\"Täytyypä sanoa tätä joutuisaksi toimitukseksi -- liian joutuisaksi\",\nvastasi kuvernööri; \"mutta jos nuorikot tyytyvät ja Oskar taipuu\nheittämään sikseen Englannissa aikomansa uran -- soitannolliset\nharrastuksensa ja muut opintonsa -- ja koko ikänsä asumaan Islannissa,\nniin saattaapa siten välttyä juopa perheittemme väliltä ja suljahdamme\nilkeän särkän yli --\"\n\n\"Olkoon siis niin, kummipoikani\", huudahti johtaja, läimäyttäen Oskaria\nhartioihin, \"ja mitä tulee Englantiin, niin pidänpä tuosta huolen!\"\n\nVieraat vastaanottivat vakuutuksen hyväksymistään huudellen, ja sitten\njohtaja pyysi lakimiehen muuttamaan nimet sopimukseen ja\nvitkastelematta allekirjoituttamaan sen.\n\n\"Mitä sinuun tulee, herraseni\", virkkoi hän Magnukseen kääntyen ja\nnäpsäytellen sormiaan hänen edessään, \"niin ovat rumat kananpoikasi\npalanneet kotiin hautomaan. Luulit nujertavasi minut, mutta\nitsekkyytesi ja aineellisuutesi ovatkin tehneet työn, jota jokainen\nnäkyy kaivanneen. Ha ha ha! viimeiseksi nauraa on parhainta! Minulle ei\nmikään ole mieluisempaa kuin nolata mies, joka on yrittänyt minua\nnolata, ja käyn hyvillä mielin levolle tänä yönä.\"\n\nMagnus oli noussut jakkaraltaan ja seisoi kumaraisena, kädet puuskassa,\nmyrskyn häntä reutoessa, ja arvellen hänen yhä pysyvän paatumuksessaan\njohtaja alkoi taasenkin purevasti naljailla:\n\n\"Mutta jos vaihtokauppa ränsistyy pilalle, niin eikö olisi sinun\nparempi pelastaa nahkasi ennen keikausta? Raskaasti kaatuu kompastunut\nvanhus, ja voisin kukistuessani lytistää sinutkin. Pyydänpä sinun siis\njättämään taloni päivääkään siekailematta, herraseni!\"\n\n\"Isä!\" huudahti Thora ja astui heidän väliinsä, mutta johtaja tuuppasi\nhänet syrjään.\n\n\"Pysyhän erossa, Thora. Jos oma tyttäreni olisi minulle tehnyt, mitä\ntuo tänään on yrittänyt, niin ei hänellä olisi kattoa suojakseen tänä\nyönä.\"\n\n\"Eikä ole minun pojallani -- ei tässä kaupungissa ainakaan\", vakuutti\nkuvernööri. \"Magnus Stephensson --\"\n\n\"Stephen! Stephen!\" varoitti Anna ja Oskar voihkaisi isälleen samalla\nvärähtelevällä äänellä kuin ennenkin.\n\n\"Suu kiinni, Anna! Oskar, vaiti, olet tehnyt riittämään asti yhden\npäivän osalle! Magnus Stephensson, johtajan talon jättäessäsi sinä\nlähdet Thingvelliriin, siellä pysyäksesi, ja kiitä kohtaloasi, kun\nsinun sallitaan lopun ikääsi ansaita otsasi hiessä leipäsi.\"\n\n\"Sopimus on valmis, nimikirjoituksia vailla\", julisti lakimies, ja\nsilloin jokainen, paitsi yksi, kääntyi jälleen pöytään päin ja hilpeät\näänet haastelivat rattoisasti. Kun morsiuspari ja todistajat olivat\npiirtäneet nimensä, vaihdettiin sormukset, ja kuului pientä\nleikinlaskua ja onnellista naurua.\n\n\"Kun loppu on hyvä, niin kaikki on hyvin\", lausui piispa. \"Jääköön tuo\nvakuudeksi välillenne, kunnes tulette luokseni, ollaksenne mies ja\nvaimo.\"\n\n\"Illallinen on valmis\", huusi täti Margret vetäen syrjään sisemmän\nhuoneen uutimet, ja nähdessään sitten lattialla valokuvan hän kysyi:\n\"Mutta kuka on tallannut Helga paran muotokuvaa?\"\n\n\"Oskar\", vastasi Thora. \"Hänellä oli noustessaan se kädessään.\"\n\nSeurueen istuutuessa illallispöytään huomattiin tuoleja olevan yksi\nliikaa, ja sen työnsi kuvernööri kärsimättömällä liikkeellä syrjään.\nMagnus oli poissa -- kukaan ei ollut huomannut hänen lähtöään.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nYksinään ja unohdettuna, niiden hornanäänten ahdistamana, jotka olivat\nkiusauksen hetkenä häntä kidutelleet, suutuksissaan ja tyytymättömänä,\nvaikka oli saavuttanut tarkoituksensa ja päässyt voitolle, niinkuin oli\naikonutkin, keräili Magnus ullakkokamarissaan kapineitansa kynttilän\nvalossa.\n\nEi niitä ollut paljon eikä suuren arvoisia -- pikku rahaerä, pari kolme\nvaatekertaa, jokunen pari ratsastus-, kalastus- ja lumisaappaita,\nmuutamia soitannonharjoitusvihkoja, \"Jobin kirja\", \"Kristityn vaellus\"\n(koristeltu sarvipäillä Apollionin kuvilla) ja rakas huilu, jolla hän\noli monia siunattuja iltoja hauskutellut -- ne hetket nyt tuntuivat\nkuuluvan aivan toiseen elämään. Hän oli lähettänyt hakemaan kaksi\nponia, maatilalle muuttaakseen -- satula- ja kuormahevosen -- ja koko\nomaisuus mahtui kahteen pieneen puulaatikkoon. Saatuaan kaiken\nsullotuksi hän löysi pullon, jossa oli tilkka konjakkia tähteenä hänen\nmakuuhuoneessaan lääkkeeksi pitämästään erästä; hän joi sen ja heitti\npullon pois.\n\nTuona lyhyenä tuskan ja alennuksen hetkenä hän kuuli tuon tuostakin\nmonenlaista hälinää alakerrasta, missä seurue juhli -- milloin\nyksittäisiä ääniä, milloin suihkulähteen pauhun lailla nousevaa remua,\nmilloin hilpeitä naurun purskahduksia -- ja hänen sydämensä kävi\nkovaksi ja katkeraksi. Hän erotti selvästi Oskarin äänen muiden\njoukosta, ensin hyvin säyseänä, mutta myöhemmin riemukkaasti\nkajahtelevana, ja tunsi sielunsa sisintä ellottavan.\n\n\"Narri!\" torailivat toiset äänet hänen korvassaan. \"Mitä odotitkaan?\nLuulitko surun häntä sortavan? Hän on iloissaan: hän vielä astuu pääsi\nyli, ja Thorankin pään yli! Kuulepa häntä jo -- sulosuuta,\njalomielistä, jokaisen etuoikeutettua suosikkia!\"\n\nLähetettyään laatikkonsa alakertaan Magnus loi viimeisen katseen\nympärilleen ja koetti silloin häätää kaikki katkerat ajatukset ja pahat\nintohimot, sillä hän uskoi iäksi jättävänsä tuon huoneen. Seitsemän\npitkää vuotta se oli ollut hänelle kotina, ja niistä olivat muutamat\nolleet huonoja vuosia, mutta toiset hyviä, ja jälkimmäisiltä oli\npieneen kammioon jäänyt monien näkyjen muistoja.\n\nLoiva katto, pienoinen ikkuna, hongasta veistetyt huonekalut, paljaalle\nlattialle levitetty lammasnahka ja seinäpaperin auringonkukkakuviot\nolivat kaikki hänen siellä uneksimiensa haaveiden haamuja. Muutamat\nnäistä olivat suurtöitä Islannin menestykseksi, mutta useimmat Thorasta\nunelmoituja, ja muistaessaan kumpaistenkin nyt olevan kuolleita ja\nThoran Oskarin omana, hän puhalsi kynttilän sammuksiin, säästyäkseen\nenemmältä nääntymykseltä ja kukistaakseen sydämessään nousevan kapinan\n-- ja niin oli lopussa se luku hänen elämästään.\n\nMutta hornan-äänet eivät vielä hellittäneet. Alas portaita astuessaan\nhänen oli mentävä toisen kerroksen kadunpuoleisen huoneen oven ohi.\nVuosikausia hän oli varpaisillaan sivuuttanut oven, sillä se johti\nThoran huoneeseen, pyhään paikkaan, joka oli puoleksi lastenkamari ja\npuoleksi pyhättö, niinkuin Thorasta itsestäänkin oli hänelle koitunut\npuolittain pyhimys ja puolittain lapsi; mutta sitä hän ei tällä kertaa\nmiettinyt. Hän ajatteli, että täytyi yrittää livahtaa pois Thoraa\nnäkemättä, sillä hän oli nyt Oskarin, ja jos he kohtaisivat toisensa ja\nThora alkaisi kiitellä häntä Oskarin saamisesta -- varjele Jumala!\n\nThoran ovi oli kiinni, mutta viereinen huone avoinna. Se oli täti\nMargretin makuukamari, ja Magnus tiesi, että siellä oli oven lähellä\nkaapin päällä Thoran valokuva. Hänen oli monasti tehnyt sitä mieli, ja\nnyt hän kumartui viimeisen kerran sitä katsomaan. Äänet tuntuivat\nviettelevän: \"ota se; et hänestä muutakaan vie mukanasi\"; mutta\najatellen, että se tekisi hänen vastaisen elämänsä vain tukalammaksi,\nhän jätti sen koskematta ja astui eteenpäin.\n\nLaskeutuessaan alas viimeistä porrasjaksoa hän kuuli molemmista\nvierashuoneista myllyn humun tapaista kohua ja arvasi seurueen\nlisääntyneen; mutta yli kaiken hälyn kaikui Oskarin ääni, helähtelevänä\nkuin huilun sävel, tervehtimässä tulijoita. \"Kuulepa häntä\nlellipoikaa!\" ilkkuivat hengettäret hänen korvaansa.\n\nEteiseen ehtiessään hän tapasi muutamia juhlapukuisia\nkaupunkilaisnaisia, koristekasveista sidotut kukkavihot kädessä. Tuskin\nkukaan katsahti häneen, vaan kaikki astuivat vierashuoneeseen, missä\nOskar odotti heitä vastaanottaakseen.\n\nEteisen hattuteline oli tyhjennetty tulijain varalle ja Magnuksen oli\nhaettava päällystakkiaan ja ratsuraippaansa portaiden alla kulkevalta\naidakkeelta. Hänen siellä seisoessaan avasi täti Margret takimmaisen\nvierashuoneen oven tuulettaakseen väentungoksen ummehduttamaa ilmaa.\nHän ei nähnyt Magnusta, kun oli ottanut silmälasit nenältään ja tämä\nseisoi varjossa, mutta Magnus näki huoneessa olijat jok'ainoan, ja\nmuiden mukana Thoran.\n\nThora istui seinustalla, ja kaupunkilaiset astuivat toinen toisensa\njälkeen hänen luokseen tarjoten kukkiaan ja lausuen onnittelujaan. Ja\nhän kiitteli heitä Ieppeällä äänellä, hyvin onnellisen näköisenä.\n\nMagnusta Thoran onnekkuus loukkasi. Hän oli kaiken voitavansa tehnyt\nsaattaakseen rakastamansa onnelliseksi; hän oli uhrannut kaikki; mutta\nkatsellessa tytön onnea loukkasi se häntä; ja kun Oskar astui lattian\npoikki ja seisoi Thoran tuolin vieressä riemastunut ja ylpeä ilme\nkasvoillaan, kiehahti Magnuksen veri suuttumuksesta ja vihasta.\n\nPäällystakkia ylleen vetäessään hän ei voinut olla kuulematta mitä\nhuoneessa puheltiin. \"Onpa merkillistä, Thora\", pakisi muuan, \"että\nkaupungissa todella sanottiin Magnusta sulhaseksesi!\" \"Kuulin sitä\nminäkin\", vahvisti toinen. \"Minulle kerrottiin sitä Olafissa,\nhopeasepässä, ollessamme kahvilla.\" \"Sepä hullua!\" kummaili kolmas --\n\"ottaisiko kukaan Magnuksen voidessaan saada Oskarin!\" Ja sitten\nOskarin ääni, voimakkaana, lauhkeana, melkein suojelevana: \"Älähän! Et\nsaa virkkaa Magnusta vastaan mitään, Elisabet!\" \"Mutta kuulin, että\nMagnus loukkasi Thoraa tänä iltana, minkä vuoksi johtaja ajoi hänet\npois talosta.\" \"Onko mahdollista? Tullessani näin hänet eteisessä.\"\n\"Ei, ei, ei loukannut -- ei voi suorastaan sanoa loukanneen\", lausui\nOskarin ääni taas, ja sitten Magnus kääntyi pois; hänen päätään huimasi\nja sydäntä kouri.\n\nHän oli kumaraisena astumassa ulos, kun kadunpuoleisen vierashuoneen\novi aukeni ja nopeasti sulkeutui, ja hänen edessään seisoi Thora. Tyttö\nyritteli olla murheissaan, mutta onnen säihky läikehti vielä silmissä\nja huulilla väikkyi hymy.\n\n\"Kuulin sinun olevan täällä\", hän sanoi, \"enkä voinut olla tulematta\nsinua tapaamaan. Oskar selitteli minulle eilen, ett'en saanut\nhiiskahtaa, mitä ikänä tapahtuikaan, mutta tuntuu niin kamalalta nähdä\nsinun jättävän meidät tällä tavoin.\"\n\n\"Teimme erehdyksen, josta oli päästävä jollakin tavoin\", vastasi\nMagnus.\n\n\"Sen tiedän\", sanoi Thora. \"Ja tietysti uskon tämän olleen parasta\nlopulta. Ei sinulla olisi ollut iloa minusta, Magnus, ja minä olisin\njoutunut kovin onnettomaksi.\"\n\n\"Ehkä olisit\", myönsi Magnus.\n\n\"Mutta suuresti minua surettaa, että sinun on luovuttava kaikista\nsuunnitelmista, joihin sydämesi oli kiintynyt, Magnus.\"\n\n\"Olen luopunut enemmästäkin, Thora\", sanoi Magnus ja yritti tunkeutua\nhänen ohitseen ulos mennäkseen.\n\nHymyn hohde häipyi tytön kasvoilta, ja hän virkkoi kaihoisin katsein,\nrukoilevalla äänellä:\n\n\"Tuntuu kuin menettäisin ystävän, Magnus, ja kuin sanoisit minulle\njäähyväiset iäksi.\"\n\n\"En juuri sitäkään\", vastasi Magnus.\n\n\"Hyvästi, Magnus!\"\n\n\"Hyvästi!\"\n\nHe seisoivat käsi kädessä, luullen viimeistä kertaa eroavansa, mutta\nsilloin kohahti heidän korviinsa jälleen sisähuoneen humu, ja hilpeä\nääni huusi:\n\n\"Thora! Thora! Missä oletkaan? -- Hoo, Magnusko siinä?\"\n\nOskar saapui sisältä, ja seuraavana hetkenä oli Thora poissa,\nvierashuoneen ovi kiinni hänen jälkeensä ja veljekset kahden kesken\neteisessä.\n\n\"Aioin pistäytyä jo aikaisemmin ulos puheillesi, veikkoni\", selitteli\nOskar, \"mutta ne iskeytyivät minuun kuin iilimadot enkä päässyt\npujahtamaan pois. Tahdoin kiittää sinua kaikesta mitä teit minulle tänä\niltana. Se oli liian jalomielistä, liian veljellistä, enkä voi\nkonsanaan olla kyllin kiitollinen.\"\n\nMagnus ei vastannut, joten Oskar jatkoi:\n\n\"Vannotit minut vaitioloon, ja olit oikeassa, ehdottomasti oikeassa;\nmutta luonnollisesti en voi jättää ihmisiä pitkäksikään aikaa väärään\nkäsitykseen vaikuttimistasi, ja selvitän asiasi kuntoon, heti kun se\nvaaratta käy päinsä. Totuus tulee ilmi, saadaan tietää, mitä teit ja\nmitä varten sen teit; ja sinulle tapahtunut vääryys tulee korjatuksi.\"\n\nMagnus ei vieläkään virkkanut mitään, ja Oskar siis pitkitti:\n\n\"Peräti ikävää kuitenkin on, että saat sillävälin kärsiä, ja jos voin\nmitään tehdä hyväksesi -- tarkoitan toimeentuloasi -- jos olet\npuutteessa --\"\n\nMutta Magnuksen kasvoille nouseva tumma puna säikytti hänet lausumasta\nsanottavaansa loppuun.\n\n\"En hölyn pölyäkään huoli siitä, mitä varten ihmiset luulevat minun\ntehneen sen\", sanoi Magnus, \"ja aivan yhdentekevää on minusta,\nkorjautuuko vääryys koskaan. _Sinä_ tiedät, mitä varten sen tein, ja\nsiinä minulle kylliksi. Tein sen Thoran tähden. Luovutin hänet sinulle,\njotta häntä rakastaisit ja hellisit, tekisit hänet onnelliseksi ja\nolisit hänelle parempi puoliso, kuin minä voisin olla. Mutta jollet\nsitä tee; jos konsanaan olet hänelle tyly tahi poistut hänen luotaan\ntahi hylkäät toisen naisen vuoksi, niin otan antamani takaisin.\nKuuletko minua?\" -- (Magnus horjui kuin päihtynyt ja tarttui Oskaria\nkäsivarteen) -- \"otan hänet takaisin, ja silloin -- silloin, kautta\nLuojan, minä surmaan sinut!\"\n\nNäin sanoen hän astahti raskaasti ulos talosta jättäen Oskarin\nyksikseen eteiseen seisomaan valjuin poskin ja vavahtelevin huulin.\n\nPonit seisoivat kadulla odottamassa, valmiina lähtemään matkalle\nThingvelliriin. Yö oli pimeä, mutta talon ikkunat loistivat avoimina,\nuutimet ylös vedettyinä. Niistä kaikui taukoamatonta äänten\nsekamelskaa, sillä seurue oli paisunut suureksi ja päässyt parhaaseen\niloon. Magnuksen kiristäessä mäkivöitä soitti joku kitaraa, ja hänen\nratsastaessaan yön selkään alkoi Oskar laulaa.\n\n\n\n\n\n\nII OSA.\n\n\n    \"Tää Salliman on tammipeli vaan,\n    inehmot sillä siin' on noppinaan\n    se siirtelee, ja tammeks tekee, kaataa,\n    ja yksitellen sulkee rasiaan.\"\n\n\n\n\nI.\n\n\nOskar pani parhaansa pitääkseen tulta vireillä sisäisen pyhättönsä\nalttarilla -- rakkauden ja velvollisuuden lieskaa -- mutta useammin\nkuin huomasikaan se liehahteli, hiipui ja uhkasi sammua. Hän tahtoi\nilmaista, miten oikeastaan oli Magnuksen laita, mutta aina kun sai\nmietityksi sopivan muodon paljastukselleen, nousi eteen ilkeä kysymys,\njonka varmasti saisi vastatakseen: \"Onko mahdollista, että seisoit\ntoimettomana vieressä, meidän tuomitessamme Magnusta paheesta, johon\nhän ei ollut syypää, ja ylistellessämme sinua hyveestä, jota sinulla ei\nollut?\" Tuollaisen puheen nöyryytys tuntui vaitiolon alennustilaa\ntukalammalta, ja päivä päivältä Oskar lykkäsi kiusallisen tunnustuksen\ntuonnemmaksi. Siten kului kuukausi, hänen mitään sanomatta.\n\nAsema olisi käynyt helpommaksi, jos olisi paremmin edistynyt työssään\n-- jos olisi voinut tuntea mahdottomaksi, että johtaja saattoi katua\nMagnuksen menettämistä. Silloin hän olisi sanonut: \"Lopultakin,\nvaikk'ette tietysti siihen aikaan niin ajatellut, on kaikki käynyt\nparhaaksi\", johon johtaja olisi vastannut: \"Oikeassapa olet,\nkummipoika\", ja sitten hän olisi kertonut kaikki.\n\nMutta työ onnistui kehnosti, ja kieltämättä oli lian huono liikemies.\nEnsinnä johtajan hommiin naimasopimuksen perusteella mentyään hän\nkuljeskeli tarkoituksettomana ja neuvottomana toimiston ja\ntavarasuojamain väliä, vapaan herrasmaisesti puettuna, muistuttaen\nperhosta takakujassa. Sitten tuumi johtaja: \"No no, nuori mies, meidän\non ryhtyminen työhön, valitse osasto ja ole siitä vastuussa.\"\n\nOskar valitsi vientipuolen. Täten hän joutui tekemisiin maamiesten\nkanssa, ja muutamat puijasivat armottomasti, kätkien ala-arvoisen\nvillan niiden tukkujen sisukseen, joita hän heiltä osteli. Magnus olisi\nkaivanut ilmi sekä kelvottoman tavaran että sen tyrkyttäjät, ja nämä\nolisivat pötkineet kiireimmiten pakoon hänen uhkaavien kasvojensa\nedestä: mutta Oskar halusi pysyä hyvissä väleissä jokaisen kanssa, ja\nliike kärsi vahinkoa sikäli.\n\nViikon kuluttua hän tahtoi vaihtaa osastoaan, arvellen tuontiliikettä\nparemmin alakseen. \"Hyvä on\", vastasi johtaja. \"Erehdyksiä tekevät\nnuoret kuin vanhatkin -- käyhän käsiksi tuontipuoleen, poikani.\"\n\nTuontiliikkeessä hän sai hyöriä höyrylaivain ja kauppa-alusten\nlaivurien asioissa, ja nämä olivat nopeat työntämään vastuunsa\nvahingoittuneista lasteista Oskarin niskoille.\n\nTaasenkin viikkokauden perästä hän kävi johtajan puheille ja sanoi: \"En\nluule erityisen osaston soveltuvan itselleni parhaiten, kummi-isä --\netkö antaisi minulle yleistä ylivalvontaa?\" Johtaja kohautti\nhartioitaan, mutta vastasi: \"Kernaasti minun puolestani. Ole siis\nlähimpänä miehenäni, ja minä keventelen taakkaani, mikäli sinä\nperehdyt.\"\n\nMutta sen koommin ei Oskar tehnyt mitään, ei hyvää, pahaa tahi siltä\nväliltäkään. Hän juoksenteli alituiseen joka taholla kuin\nhengästyksissään, mutta saapui aamuisin millä tunnilla sattui ja läksi\nmihin aikaan tahansa iltaisin ja puikahteli yhtämittaa Thoraa\ntapaamaan. Tämä pikku naikkonen oli peräti tyytyväinen, mutta johtaja\nkuului sanovan täti Margretille: \"Magnuksessa oli lopultakin jotakin,\nMargret.\" Ja täti Margret kuului vastaavan: \"Monihan hyvä säilä on\nhuonossa huotrassa.\"\n\nMutta eräänä päivänä syöksähti Oskar päätäpahkaa johtajan luo, tuoden\nsuuria uutisia. Kaupungin valtiopäivämies oli kuollut, ja radikaalinen\npuolue jo valmisteli oman ehdokkaan ajamista -- Oddsson-nimisen jyrkän\nsosialistin, joka vihasi vanhaa järjestystä sekä politiikassa että\nliikealalla.\n\n\"Minäkinhän sopisin suurkäräjille.\" touhusi Oskar. \"Voisin suojella\nkauppaetuja noilta riivatuilta kumousmiehiltä, ja tukea vanhoja\nperiaatteita.\"\n\n\"Annahan kun puhun isällesi ensin\", sanoi johtaja. Ystävykset\npäättivät suunnitelman hyväksi. Tuo Oddsson ei ainoastaan uskonut\nMagnuksen väitteitä vaihtokaupasta, vaan oli myös kiihkein\najamaan uuden perustuslain säädäntää Islannille, jonka mukaan\nkuvernöörin virka poistettaisiin ja sijalle asetettaisiin yksistään\nvaltiopäiville vastuunalainen ministeri. Hänet oli pidettävä poikessa.\nItsepuolustuksessa täytyi heidän taistella yhteistä vihollista vastaan!\nOskar oli hyvä ehdokas, ollen nuori, vilkas ja nerokas ja tunnetusti\nyleisön suosikki.\n\n\"Mutta minä en voi vaalipuuhissa esiintyä\", huomautti kuvernööri.\n\n\"Jätä se minun huostaani\", tuumi johtaja. Hän palasi kertomaan asiaa\nOskarille, joka ilosta hihkaisten kiiti lennättämään tietoa siitä\nThoralle.\n\nThora oli nyt viettänyt säteilevässä onnessa kokonaisen pitkän\nkuukauden. Jos toisinaan ajattelikin Magnuksen asemaa, niin hän muisti\nOskarin luvanneen selvittää asiat, eikä viivytys tuntunut suurelta,\nsillä hän ei enää mitannut olemassaoloa päivittäin, vaan tunteittain,\nja tajusi sydämessään yhden ainoan tunteen -- rakkauden Oskaria\nkohtaan, ja siis myöskin kaikkia ja kaikkea kohtaan maailmassa. Vuoden\nvanhetessa ja syksyn puhurien ehkäistessä enemmät retkeilyt vuonon\nsaarille he pysyivät kotona, kisaillen kuin lapset tahi kitaraa ja\npianoa soitellen. Sellaisina hetkinä Thora tuli hienokseltaan\nmuistelleeksi Magnusta, sillä huone oli sama ja kaikki ennallaan paitsi\npäivän tunti, mutta aina oli erotuksena Oskar.\n\nOskar opetti hänelle joitakuita islantilaisia lempilauluja, ja hän\nlauloi niitä hentoisella, viehkeällä sopraanolla, jolle Oskar osoitti\nmyrskyistä mieltymystä; eikä häntä vähintäkään loukannut, ettei Oskar\nmilloinkaan käsitellyt hänen lauluaan vakavalta kannalta -- hän ei\nkohdellut Thoraa itseäänkään vakavasti. Hän nimitteli lemmittyään\n\"Thora-lapseksi\" ja Thora häntä \"Pahaksi pojaksi.\"\n\nHeti kun Oskar vain pääsi näkyvistä lähetti Thora perästä kirjeen kuin\nhänen unohtamansa nenäliinan. Hän vastasi aina; kirjeet olivat\ntaidokkaasti sommiteltuja ja hellää kiusoittelua täynnä, mutta kenties\nThora sydämessään lopultakin tunsi pikku pettymystä niitä lukiessaan.\nNe eivät olleet oikein rakastajan tapaisia; tuskin oli joukossa\nainoatakaan, jota ei olisi voinut ääneensä lukea täti Margretille,\ntuskin ainoatakaan aivan hänen omaansa.\n\nMutta itse saapuessaan Oskar korvasi kaikki puutteet, ja sinä päivänä,\njona hän huimalla harppauksella tulla tuiskahti vierashuoneeseen\njulistamaan, että häntä puuhattiin valtiopäivämieheksi, Thora näki\nhänet hetkeksi mahtavana ja suurenmoisena kuin usman läpi auringon\nsädehehkuun murtautunut vuorenhuippu, ja sitten hän sanoi: \"Ja nyt\ntäytyy Pahan pojan leikkiä kanssani -- emme ole eilisestä asti olleet\nsokkosilla.\"\n\nThora oli liian onnellinen ajattelemaan onneaan, mutta toisinaan hän\npäätteli yhtä puuttuvan sen täydellisyydestä -- että Helga tulisi\nkotiin olemaan siitä osallisena. Hän puhui asiasta Oskarille, mutta\nhetkellä, jolloin tämä oli julisteluihinsa uppoutuneena ja virkahti\nvain: \"Oiva aate! Mainiota! Helga on oikea tenhotar! Kutsu hänet\ntosiaan, jos johtaja suostuu\", ja yltyi jälleen selittelemään\nväsyttäviä valtiollisia tuulentupiaan.\n\nSitten vihjasi Thora siitä täti Margretille, joka antoi asialle\nvähemmän kannatusta. Kiinteästi tähystäen häntä silmälasiensa takaa\npudisti kelpo täti suortuviaan ja varoitteli: \"Älä ole hupelo! Kahden\nkauppa, kolmannen korvapuusti.\"\n\nMutta Thora mainitsi mieleenjohtumastaan Annallekin, ja tämän vanha\näidillinen sydän heltyi. \"Olisipa kaunista, jos saisit niin käymään,\nThora\", rohkaisi hän, \"ja jos se sitten johtaisi toiset kaksi yhteen,\nniin se vasta siunaus olisi!\"\n\nSiitä asti Thora piti itseään perheen rauhanrakentajana ja lähestyi\nsiinä mielessä isäänsä. Johtaja kuunteli häntä myötätuntoisesti, sillä\nluonto on lujempi kuin lakimiehen kynän vedokset, ja hän oli useasti\nsyytellyt itseään tyhmäksi, kun oli lapsestaan eronnut. \"No, enpä näe\nmitään sitä vastaan\", hän myönsi. \"Tyttö voisi saapua häiksi --\nviipyäkseen vuodenkin -- ainakin edes vuoden. Kirjoitan lakimiehelle\nTanskaan.\"\n\nSamassa postissa kirjoitti Thora Helgalle:\n\n\"_Rakkahin Helga_. -- Isä kirjoittaa lakimiehelle, pyytäen häntä\nlähettämään sinut takaisin Islantiin, ainoastaan vuodeksi, joten äiti\nei toivoakseni vastusta. Olen varma siitä, ett'et sinä sitä tee, kun\nsanon, mitä on tapahtumassa. On tulossa häät, ja tietenkin kemut ja\nmuita suuria puuhia.\n\n\"Helga kulta, minä olen menossa naimisiin Oskar Stephenssonin kanssa,\njoka on palannut Englannista ja on ylen pulska ja nerokas. Jos voisit\nhänet nähdä nykyisin, niin rakastuisit häneen heti paikalla, mutta hän\npitää minusta hyvin paljon, ja minä olen kovin onnellinen. Vähällä oli\nminusta ja hänen veljestään Magnuksesta tulla pari, mutta kihlaus\nrikkoutui, ja nyt olen sydämestäni pahoillani Magnuksen tähden, ja jos\nkotiin tultuasi koskaan kuulet mitään pahaa hänestä, niin et saa uskoa\nsanaakaan siitä, sillä Magnus on kultaakin parempi, mutta _minä_ vain\nen voinut hänestä pitää, niin ettei käynyt yrittäminenkään.\n\n\"Hyvä Helga, minulla on niin kovasti paljon asioita kerrottavana, mutta\nne täytyy säästää siksi kunnes tulet. Kauppa on ollut huonoa tämän\nkesää, ja Oskar on yhtynyt isän liikkeeseen. Minä kudon kangasta isän\njoulupuvuksi, mutta ei se paljoa edisty, kun on eräs alituiseen\nhäiritsemässä, ja onhan naimisiin mennessä paljon hommailtavaa --\nsenhän arvaat.\n\n\"Rakkahin Helga, minulla ei nyt ole enempää kirjoitettavaa. Sano\nterveiseni äidille ja muista saapua pian, sillä häät ovat kohdakkoin,\nvaikk'ei vielä olekaan varmaa päätöstä. Rakastava sisaresi _Thora_.\n\n\"J. K. -- Tule joutuin. Olen niin tavattomasti innostunut esittelemään\nsinut Oskarille.\"\n\nPari viikkoa jälkeenpäin ilmoitti johtaja saaneensa sanan\nlakimieheltään Tanskasta, että Helga lähtee ensi laivalla.\n\n\"'Lauralla', ja se tulee marraskuun ensimmäisenä päivänä -- juuri\nvaalipäivänä!\" huudahti Oskar.\n\n\"Onpa onnellinen enne!\" huoahti Thora, ja sen iltaa hän kokonaan\nhyräili islantilaisia lempilaulujaan onnensa yltäkylläisyydessä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMääräpäivän aamuna ei \"Laurasta\" ollut merkkiäkään merellä nähtävänä,\nmutta sitä odottelikin hetki hetkeltä vain Thora, joka oli noussut\nvarhain ja ennen aamiaista rientänyt alas laiturille. Tuossa pikku\nmaailmassa oli jok'ainoa muu heittäytynyt vaalihommiin, reutoen kuin\nkoirat talutusnuorassa ennen kuin ajo alkaa. Oskar juoksenteli\nedestakaisin, punaiset nauhat napinlävessä; poneja tuli ja meni suitset\nnauhoiteltuina, ja kaikkialla kaupungissa liehui punaisia lippuja;\nmutta epävarmuuden tunnetta ilmeni kuitenkin joka taholla, ja ilmakehä\noli kiihkeää jännitystä täynnä.\n\nPäivä valkeni pilvisenä ja paisteettomana; liuskakiven värisellä\ntaivaalla häämötti kelmeä aurinko kuin haalea suulakka vanhalla\npergamentilla. Tuntia ennen, kuin vaalisalin ovet avattiin, poikkesi\nkuvernööri johtajan luokse muka aamukävelyllään ja sanoi:\n\n\"Olen epäilevällä päällä tuloksesta, Nielsen, ja huomaan nyt, että\nOskar oli huonoin ehdokas, minkä ikinä olisimme voineet asettaa\npuolestamme. Kenellä vain on jotakin kaunaa kuvernöörille, se äänestää\nkuvernöörin poikaa vastaan, eivätkä johtajan vihamiehet anna ääntänsä\nhänen vävypojalleen.\"\n\n\"Noh, tunnen ihmiset, Luoja nähköön\", tuumi johtaja. \"Herrana, kun\njotakin tarvitset -- orjana, kun et! Mutta saammepa nähdä, Stephen,\nsaammepa nähdä!\"\n\nKaikessa rauhassa lopetettuaan aamiaisensa asteli johtaja verkalleen\nkonttoriinsa ja käski tuomaan eteensä pääkirjan. Se osoitti, että\nlähemmä puolet kaupungin äänivaltaisia oli hänelle velassa, muutamat\npikkuisen, toiset paljonkin, ja monikin niin suuresti, ettei ollut\nmaksun toivoakaan ilman kovistelua tahi ryöstöä. Hän laaki yhteen\nkoko saatavat, ja summa oli peloittava. \"Mutta henki on kallis\nkuoleman vaaniessa kynnyksellä\", ajatteli hän, sytytti pitkän\nmerenvahapiippunsa, pisti nahkakantisen tilikirjan kainaloonsa ja\nkäveli tyynesti vaalipaikalle.\n\nOskarin komitean puheenjohtajana oli johtajalla oikeus istua\näänestyskojussa, mutta hän pyysi ainoastaan saada istuutua ulkopuolelle\npöytää, jonka ääreen valitsijat astuivat ääniänsä antamaan. \"Matala\nistuin on usein mukavampi\", hän virkkoi, istuutuen kasvot ruununvoutiin\nja selkä oveen päin.\n\nOvet avattiin, ja johtaja laski pääkirjansa polvien varaan ja otti\ntaskustaan paksun sinisen kynän. Kun sitten kukin äänestäjä astui\npöydän luo ja hänen nimensä huudettiin ja ääniluettelosta haettiin,\nnähtiin johtajan selailevan omasta kirjastaan äänestäjän tilin esille\npitävän sinistä kynäänsä sen yllä.\n\n\"Ketä äänestätte?\" kysyi ruununvouti; \"Oskar Stephenssonia vai Jon\nOddssonia?\" ja jos äänestäjä vastasi \"Oskar Stephenssonia\", niin\nsivalsi sininen kynä kaksi leveätä viirua koko tilin yli kuin\npyyhkäisten sen kokonaan pois; mutta jos vastasi \"Jon Oddssonia\", niin\nsen nähtiin vetävän loppusumman alle kaksinkertaisen viivan ikäänkuin\nmerkiten tämän hetimiten perittäväksi.\n\nVastapuolue oli miehissä kiirehtinyt etunenään, mutta vaikutus ilmeni\nheti. Rehennellen astui pöydän ääreen äänestäjä, huusi jyrisevällä\näänellä nimensä ja sitten (odottaessaan äänioikeutensa vahvistamista\nääniluettelosta) huomasi johtajan istuvan matalalla tuolillaan, hänen\noma tilinsä edessään, ja siinä silmänräpäyksessä kaiken älyten alkoi\nruununvoudille sopertaa \"Odd --\", pysähtyi, vaappui, mutisi\n\"Stephenssonia\" ja hoipersi ulos.\n\nÄänettömänä, tunnin toisensa jälkeen, päivän pitkän istui johtaja\ntoimessaan, kertaakaan vilkaisematta ylös pääkirjastaan ja näköjään\nvain oikeutensa mukaan valvomassa ruununvoudin äänestyspöytäkirjan\ntarkkuutta. Täti Margret kävi häntä pyytämässä välipalaa haukkaamaan,\nmutta hän ei sanonut olevansa nälissään. Kello kolmelta iltapäivällä\nsaapui Thora hyvin kiihdyksissään ilmoittamaan, että \"Laura\" oli nähty\nniemenkärjen takana, mutta johtaja käski hänen mennä vain yksinään\nsisartaan vastaan ja sanomaan, ettei hän arvellut ennen puoltayötä\npääsevänsä kotiin.\n\nTuomiokirkon kellon lyödessä neljä nousi ruununvouti seisaalleen ja\nmääräsi ovet suljettaviksi. Lyhyt talvipäivä oli jo kulunut lopulleen,\nja äänten laskemisen käydessä yksitoikkoista tahtiaan hengähtämättömän\nhuoneen hiljaisuudessa, kuin katukivitykselle rapiseva sade --\n\"Stephensson, Stephensson, Oddsson, Stephensson\", johtaja astuskeli\nkäytävässä ulkopuolella vedellen haikuja piipustaan tyytyväisenä kuin\nmies, joka hedelmäsadon aikana käyskentelee puutarhassaan.\n\nLaskemisen päätyttyä käski ruununvouti apulaisensa avaamaan ikkunat, ja\nsilloin ulkosalla hurrailleen ja hoilotelleen väkijoukon kumea humu,\njoka muistutti aaltojen pirstoumista etäisellä särkällä, yltyi\npauhaamaan kuin meren meuru kivikkorantaa vasten. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä pyrki jokainen pudistamaan Oskarin kättä, soittokunta\nalkoi puhaltaa kadulla, ja ruununvouti astui kuistille.\n\nSillävälin oli Thora toisenlaisen kiihtymyksen hypähdyttelemänä\nkiitänyt laiturille Helgaa kohtaamaan. Heti kun \"Laura\" oli solunut\nylös vuonoa ja ankkuroinut lahden poukamaan, hän läksi liikkeelle\nisänsä valkealla veneellä ja laski laivan viereen. Oli jo pilkkopimeä,\nmutta laivalla paloi lyhtyjä ja matkustajarivin tummat varjopiirteet\nkuvastuivat taivasta vasten, heidän nojautuessaan kaidevarusteen yli\nhuutelemaan pikku veneillä vastaan tulleille ystävilleen. Thora piti\nvarmana, että Helgan täytyi olla tuossa joukossa, ja tahtoi huutaa\nhäntä nimeltä, mutta sydän pamppaili niin rajusti, ettei ääni totellut.\nVihdoin laskettiin tikkaat alas, Thoran vene kääntyi sitä päin ja hän\nkiipesi laivan kuvetta ylös. \"Helga!\"\n\n\"Neiti Helga on alhaalla\", vastasi ääni pimeästä, ja vaikka Thora\ntunsikin ankeaa pettymystä siitä, ettei Helga ollut odottamassa, hän\njuoksi alas portaita salonkiin. Pohjalle päästyään hän taas huusi\nHelgaa ja siivoojatar selitti:\n\n\"Nuori neiti on hytissään.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Toisessa vasemmalla.\"\n\nYhä yltyvää nolostusta pidätellen, mutta vieläkin hengästyneenä\ninnossaan Thora puikahti hyttiin, ja siellä häntä hätkähdytti yllätys.\n\nJollakin tavoin oli hän odottanut tapaavansa Helgan pikku tyttösenä,\ntosin kasvaneena, mutta kumminkin häntä pienempänä. Heidän ensi\nkohtaustaan unelmoidessaan hän oli kuvitellut kumartuvansa suutelemaan\nHelgaa ja sitten äidillis-sisarelliseen tapaan kietovansa käsivartensa\nhänen vyötäreilleen. Mutta se nuori neiti, joka verkalleen astui ulos\nhytistä huntu kasvoilla ja valkeita hansikkaitaan napitellen, oli\npaljoa pitempi kuin Thora ja ryhdiltään aimo arvokas ja komea.\n\n\"Thora!\" sanoi tyttö.\n\n\"Siis siinä _olet_ sinä -- sinä tosiaankin?\" ihmetteli Thora.\n\n\"Minä tosiaankin\", nauroi Helga, ja hän se sitten kumartui suutelemaan\nThoraa, jonka täytyi nostaa kasvonsa ylös.\n\nSydän kurkussa silmäili Thora Helgaa uudelleen salongin lampun\nhimmeässä valossa ja tunsi olevansa pieni ja vähäpätöinen. Helga oli\nkaunis -- kasvonpiirteet hienot, silmät suuret, harmaat ja hipiä puhdas\nja tumma, ja Thora aleni mielestään mitättömän ja jokapäiväisen\nnäköiseksi. Helga oli muodikkaasti puettu tanskalaiseen tapaan,\nkaulalla ja povella hienoisia silkkiripsuja, jotka loivat viehätystä\nviehättävään naiseen, ja Thora oletti esiintymisensä noloksi\nja moukkamaiseksi islantilaisessa hilkassaan ja kankeassa\nsamettikauhtanassaan.\n\n\"Oletko tullut yksinäsi?\" kysyi Helga.\n\n\"Ypö yksinäni\", vastasi Thora.\n\n\"Eikö isä ole tullut kanssasi? Taikka täti Margret? Taikka tuo\nihmeellinen Oskar? Eikö täällä ole ketään muuta vastassa kuin sinä?\"\n\n\"Ei muita kuin minä\", vakuutti Thora, ja sitten hän masennuksissaan\nkertoi johtajan sanoman ja vaalihommat.\n\n\"Siitä siis remu soittokunnalla, jota kuulimme vuonoa tullessamme?\"\nsanoi Helga, ja ensi hetkellä ajatteli Thora, että Helga ehkä oli\ntoivonut sen raiutelleen hänen tulonsa kunniaksi, mutta häpesi heti\njälkeenpäin hupsuuttaan.\n\n\"No, voimmepa lähteä siis\", tuumi Helga ja kohosi ylös portaita,\njättäen Thoran seuraamaan perässään. Kaikki oli niin poikkeavaa Thoran\nodotuksista -- niin peräti toista -- että häntä väkisinkin halutti\nsyöksähtää johonkin soppeen piiloon itkemään.\n\nMutta veneessä maihin mentäessä hän istui Helgan vieressä peräsimessä,\nja siellä hän valojen hälvettyä ja tarvitsematta arastella Helgan\nmuodikkuutta ja kauneutta sujautti käsivartensa sisarensa uumille,\nniinkuin oli aina aikonut, ja sen jälkeen he tulivat paremmin toimeen.\n\nVeneen tölmätessä laituriin oli pimeässä aika hoilotusta ja mylläkkää;\nThora oli hermostunut ja hädissään, mutta Helga pysyi tyynenä, näyttäen\nhuvitetultakin.\n\n\"Kaiketikaan ei tässä siunatussa maassa vielä ole vaunuja?\" virkahti\nhän.\n\n\"Ei, mutta toin Päistärikön viemään sinua kotiin\", vastasi Thora.\n\n\"Ja miten sinä pääset?\"\n\n\"Jalkaisinhan minä -- pidän kävelystä.\"\n\nLaiturin reunakadulla tunkeili väkeä, joka vaalipaikan ulkopuolella\nodotteli äänestyksen tuloksen julistamista, ja tyttöjen saapuessa\ntungokseen, jossa pidettiin hyvänsävyistä, mutta äänekästä rähäkkää,\nheidän oli vaikea päästä eteenpäin, kunnes muuan roteva jättiläinen\nastui heidän tielleen ja pyyhkäisi ihmiset syrjään kuin keilat.\n\n\"Siinäpä oli kamalan voimakas mies\", sanoi Helga.\n\n\"Olisi luultavasti voinut kaataa häränkin.\"\n\n\"Etkö häntä tuntenut, Helga? Hän oli Magnus Stephensson\", selitti\nThora.\n\n\"Magnus? Miksi ihmeessä hän ei puhutellut meitä!\"\n\nHe olivat päässeet tungoksen reunoille ja astuivat kadun yli\nvaalipaikan kohdalla, kun kansanjoukko kajahutti valtavan hurraahuudon,\nsillä juuri samassa astui ruununvouti kuistille.\n\n\"Hän julistaa äänimäärät. Odotammeko?\" kysyi Thora.\n\n\"Voisihan tuo olla hauskaa\", arveli Helga.\n\nHeti kun melu hiljeni, luki ruununvouti numerot. Oskar oli saanut kolme\nneljännestä äänistä. Taasenkin hurrattiin huikeasti, huudeltiin:\n\"Oskar!\" \"Oskar!\" ja Thora sanoi:\n\n\"Oskar tulee nyt vuorostaan esille. Varrommeko sitäkin?\"\n\n\"Miksikä emme? Lystikästä on häntä katsella\", vastasi Helga, ja pikku\nvälihetkenä taputteli Thora Päistärikköä saadakseen sen pysymään\nalallaan ja lähemmäksi hiipien puristi sisarensa kättä.\n\nSitten hypähti Oskar kuistille keskellä hillitöntä suosionosoitusten\nmyrskyä, ja hänen takanaan seisoi kaksi miestä soihdut kädessä, joten\nhänen runkonsa ja kasvonsa olivat selvästi näkyvissä alapuolella\naaltoilevalle kansanpaljoudelle -- hento, joustava vartalo, hiukan\npörröinen vaalea tukka, säteilevät silmät, liikehtivä suu ja ainainen\nhymy, joka tenhosi jokaisen.\n\nSellaisena näki hänet Helga ensi kerran, sen jälkeen kun Oskar oli\nmiehen ikään tullut, ja tytön veitikkamaiset kasvot saivat vakavan\nilmeen.\n\n\"Hieno, uljas!\" virkahti hän.\n\nThora tuskin erotti sanat loppumattomien hurrausten suhinassa, mutta\nsanoi:\n\n\"Oskar aikoo puhua -- vieläkö kuuntelemmekin häntä?\"\n\n\"Tietysti\", vakuutti Helga, ja kun Oskar aloitti: \"Toverit,\nkaupunkilaiset ja kansalaiset\", niin Thora tunsi Helgan käden\nvavahtavan ja kuuli hänen sanovan: \"sama ääni!\"\n\nOskarin jokaisen lauseen päättivät hyvä-huudot, ja hänen päästyään\nloppuun ja poistuttuaan soihdunkantajineen Thora puhutteli taaskin\nHelgaa, mutta tämä vastaili umpimähkään ja istui satulassaan kuin unta\nnähden.\n\nJoku toinen astui kuistille ja sai sekalaisen vastaanoton.\n\n\"Isä varmaankin\", sanoi Thora, ja sitten kuului johtajan ääni\nvihamielisistä keskeytyksistä tyyten välinpitämättömänä ilmoittavan,\nettä hotellissa oli varattu illallinen voittaneen ehdokkaan komitealle\nja sinne oli heti lähdettävä -- uusi edusmies saapuisi piakkoin\nperästäpäin.\n\nJoukko hajautui ja tytöt jatkoivat matkaansa -- Thora yhä lujemmin\nliittyen sisareensa, sillä hänen sydämensä uhkui rakkautta ja ylpeyttä.\n\n\"No\", kysäisi hän, \"mitä hänestä ajattelit?\"\n\n\"Ajattelinko? Oskarista?\" huudahti Helga. Hän naurahti väkinäisesti,\nkumartui sitten alas satulasta ja kuiskasi: \"Ja noin pikkarainenko\nolento kuin sinä, kultaseni, on valloittanut moisen miehen!\"\n\nThorakin nauroi, mutta tiesi tuskin, oliko mielissään vai\nloukkaantunut. Äkillinen vilun väre puistatti häntä, kuin vuoriston\nlumen henkäys toisinaan tuulahtaessaan laaksoon kesällä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVallattomat henget hypittivät Thoraa niin herkeämättä, että hänellä oli\nkuumeinen kiihko saada esitellä rakastettunsa Helgalle, ja kun Oskaria\nei vielä puolenpäivän tienoissa seuraavana päivänä näkynyt, niin hän\nlähetti hallitustaloon kirjeen, komentaen Pahaa poikaa viipymättä\nsaapumaan esille. Johan tämä nyt oli ihan liiaksi intoutunut tuhmaan\npolitiikkaansa, vaikka häntä lemmittynsä luona odotti paljoa\nvoimakkaampi viehätys. Mutta Annalta tuli vastaukseksi, että Oskar\nvielä nukkui, ja ettei hän halunnut Oskaria kesken herättää hänen\neilisten ponnistustensa ja myöhään yöhön valvomisensa jälkeen.\n\nAikaisin ehtoopäivällä pistäysi Anna itse vieraisille, toivoen\nnäkevänsä rauhanrakentamisen ensi hedelmiä. Täti Margretin alakerrassa\npuuhaillessa odoteltavalle iltaseurueelle suklaata äidillinen vanha\nrouva koetti monin ovelin keinoin saada Helgalta selville, millaisen\nkasvatuksen tämä oli Tanskassa saanut ja varsinkin mitä uskonnollista\nohjausta ja seuraa äiti oli antanut. Helga oitis älysi juonen ja\npunaiset huulet hiukan viistossa loi säikähdyttävän kuvauksen\nteattereista ja konserttisaleista sekä eräästä kööpenhaminalaisesta\nnäyttelijäin ja näyttelijätärten käyntipaikasta, missä oli vilkasta\nelämää erittäinkin sunnuntai-iltoina ja missä naisetkin polttelivat\npaperosseja ja joivat konjakkia.\n\nSillävälin Thora vaani ulkonevan ikkunan kulmauksessa Oskaria ja heti\nkun näki tämän harppaavan alas katua, kiiti eteiseen, sujahti hänen\nsyliinsä ja suuteli häntä. Yhä voittonsa riemussa lausui Oskar:\n\n\"Onnitteluako? Suloisinta mitä konsanaan olen osakseni saanut\", ja\ntyöntyi vierashuonetta kohti.\n\n\"Maltas, oi maltahan! Minullapa on jotakin näytettävänä sinulle!\"\nhätäili Thora.\n\nJa tämä, Luoja ties, minkä ilkeiden voimien koito uhri -- tietämättä\nmitä teki, mutta nauraen hilpeästi kuin olisi laululintu ollut hänen\nkurkussaan visertelemässä -- alkoi leikkiä vanhaa tuttua lasten\nkujetta: yltääkseen nousten Oskarin taakse varpailleen hän painoi\nkätensä hänen silmilleen, komensi: \"eespäin, sotamies!\" ja marssitti\nhänet sokkona sisälle huoneeseen ja Helgan eteen. Nopeasti vetäen pois\nkätensä hän huudahti: \"tuossa!\" ja astui syrjään silmäilemään\nvaikutusta.\n\nOskar näki seisovansa kasvoista kasvoihin vastapäätä tyttöä, niin\nThorasta poikkeavaa kuin suinkin kuvitella taisi -- solakkaa,\ntummaihoista, tukan jakaus ohimolla ja kutrit otsalle valuvina, yllään\nkevyt silkkinuttu ja hopeanharmaa hame, ja ilma ympärillä orvokeilta\ntuoksuvana.\n\n\"Helga! Onko se mahdollista?\"\n\nHän ojensi kätensä ja Helga tarttui siihen, sitä pidellen. Noin\nseisoivat he tuokion, Thoran nopeaan hengittäen tarkatessa heidän\nkasvoillaan vaihtelevia ilmeitä: Oskarin piirteissä kuvastui hämmästys,\nihailu ja hurmaantuminen -- Helgan uteliaisuus, tyydytys ja riemastus.\nJa Thoran omatkin kasvot -- niiden surkuttelevien enkelien nähden,\njotka näitä yksinään silmäilivät -- ilmaisivat yhtä moninaisia\ntunteita, ylpeyttä, iloa, sitten levottomuutta ja lopuksi salaisen\ntuskan pikku vihlausta.\n\nTätä tunnettaan huojentaakseen Thora puhkesi nauramaan, ja sitten\nnauroi jokainen, samassa kun täti Margret tarjottimella toi suklaata ja\nleivoksia.\n\n\"Olet siis saattanut heidät jälleen yksiin, Thora?\" virkkoi täti, ja\nThora nieli palan kurkustaan ja vastasi:\n\n\"Niin.\"\n\nSitten Oskar ja Helga istuutuivat ikkunan luona olevalle sohvalle ja\nalkoivat kiihkeästi jutella. Thora kuuli katkelmia keskustelusta,\nkantaessaan kuppeja. Puhe kosketteli aloja, joita hän ei\nosapuilleenkaan tuntenut -- Englantia, Tanskaa, Kööpenhaminaa,\nLontoota, Oxfordia, Englannin ja Tanskan teatterioloja, ja edellä\nkaiken soitantoa, soitantoa, soitantoa.\n\n\"Hepä viihtyvät hyvin keskenään\", sai Thora sanotuksi.\n\n\"Siitä saat olla varma\", kiusasi täti Margret.\n\nHämärän tullen palasi johtaja kotiin -- hän ei ollut hiuskarvankaan\nvertaa luopunut työjärjestyksestään. Illemmalla saapui puolet kaupungin\nsuuruuksia -- piispa, ruununvouti, kimnaasin rehtori ja viimeiseksi\nkuvernööri. Helga liikkui heidän parissaan niin sujuvan keveästi kuin\nseuraelämään perehtynyt ainakin. Tunnissa hän oli saanut vallatuksi\nkaikki miehet, mutta naisväki ei ollut niin taattua.\n\n\"Heti kun häneen vilkaisin\", kuiskasi täti Margret Annalle, \"sanoin\nitsekseni: 'Thora on Nielseniä kiireestä kantapäähän, mutta tämä toinen\non saanut vereensä muukalaisesta enemmän'.\"\n\n\"Hän on elävä kuva vaimostani sellaisena, kuin hänet ensi kerran näin\",\nhuomautti johtaja matalalla äänellä kuvernöörille, joka merkitsevällä\näänenpainolla vastasi hiljaa:\n\n\"En sitten ihmettele, veikkoni -- en yhtään ihmettele!\"\n\n\"Sinun ja Helgan päät olivat lähempänä toisiaan, kun niille viimeksi\nkäteni laskin\", tokaisi Thoralle piispa. \"Pidä varasi! Siskosi juoksee\nedelle sinusta, pienokainen.\"\n\n\"Niin todellakin!\" vastasi Thora.\n\nThora ei ollut Helgan tulosta niin onnellinen, kuin oli luulotellut,\nmutta yhä yritellen tuoda esiin hänen loistavia etujaan hän pyysi\nsisartaan soittamaan jotakin pianolla -- hän oli aamiaisen jälkeen\nsoittanut ja hyvin kauniistikin.\n\nHelga soitti loistavasti. Oskar oli ollut nuottilehtiä kääntämässä ja\nilmaisi suosiotaan meluavasti.\n\n\"Ja nyt pitäisi Oskarin osoittaa taitoansa\", vaati kuvernööri. \"Poika\non lapsesta asti pakottanut meitä suuriin toiveisiin, että hänestä\nvielä voisi tulla eteväkin soittoniekka.\"\n\n\"Niin tuleekin -- Niels-poikani musiikkiopistossa tiesi sitä\nvakuuttaa\", vahvisti ruununvouti.\n\n\"Loruja!\" hymähti johtaja. \"Oskarilla on nyt parempaakin tehtävää kuin\nkihnuttaa suolijännettä taikka puhaltaa keuhkojansa pilalle.\"\n\n\"Mutta satunnaista runottarille keimailemista\", lauhdutteli rehtori,\n\"et varmaankaan vastustelisi, johtaja?\"\n\n\"Vastustan kaikenlaatuista keimailua\", intti johtaja, \"ja pidän hupsuna\nmiestä, joka mokomiin koskaan puuttuu.\"\n\n\"Onpa vain kumma, että niin moni sen sentäänkin tekee\", pisti\nkuvernööri, rehtorille silmää iskien. \"Uskokaa pois -- muuan meidänkin\nystävämme veisti nuoruutensa päivinä kokoon runon!\"\n\n\"Älähän ihmettä!\" huudahti rehtori, ja vanhuksien nauraessa selitti\njohtaja:\n\n\"Kun olin lapsi, niin käyttäydyin kuin lapsi, mutta mieheksi tultuani\nheitin lapsellisuudet pois.\"\n\n\"No, johtajaan yhdyn sikäli, ettei miehellä luullakseni voi sydän olla\nkahtaalla yht'aikaa\", lausui kuvernööri. \"Mitä sinä sanot, Thora?\"\n\n\"Ei kaiketikaan\", sanoi Thora.\n\n\"Se on varma -- yhtä vähän kuin mies voi rakastaa kahta naista samalla\nkertaa\", lopetti kuvernööri, ja sitten Oskar alkoi soittaa.\n\nHän soitti kuin lintu laulaa sielun ollessa laulua tulvillaan, ja hänen\nlopetettuaan seurue taputti vilkkaasti käsiään. Lähelle hänen kasvojaan\nkumartuen kuiskasi Helga:\n\n\"Ja _sinä_ pyysit _minua_ soittamaan -- minua, jolla on vain opetuksen\nantamaa kätevyyttä, ja itse osaat soittaa tuolla lailla!\"\n\nHelgan ylistelyt ilahuttivat Oskaria, ja hän ehdotti että he\nsoittaisivat yhdessä. He valitsivat vaikean kappaleen, jossa oli\ntiheässä juoksutuksia, ja kuulijat vakuuttivat, etteivät olleet ennen\nkuulleet moista.\n\n\"Eikö ole ihmeellistä?\" sanoi joku.\n\n\"Eikö tosiaankin?\" toisti Thora.\n\nHän tunsi joutuneensa kokonaan varjoon ja unohduksiin, mutta silloin\nHelga pyörähti ympäri jakkaralle ja huomautti:\n\n\"Nyt täytyy Thoran esittää meille jotakin kitarallaan, täti Margret\nsanoo hänen soittavan sitä mainiosti.\"\n\n\"Niin hän toden totta tekeekin -- mainiosti oikein!\" vakuutti täti\nMargret.\n\nMutta Thora esteli säikkyen: \"En, en mitenkään! Mahdotonta on minun\nyrittää tuollaisen soiton jäljestä.\"\n\nOskar ja Helga aloittivat siis taas. Tällä kertaa oli heillä\nenglantilainen balladi. Helga säesti, Oskar lauloi, ja yhdessä he\nesittivät joka säkeistön lopputoisinnon. Seurue joutui ihan\nhaltioihinsa. \"Viehättävää!\" \"Ihanaa!\" \"Heidän äänensä sointuvat\nihmeellisesti yhteen!\" \"On kuin luonto olisi tarkoittanut heidät\nyhteen!\"\n\n\"Niin kylläkin!\" sanoi Thora.\n\n\"Mutta nyt pitäisi Thoran tosiaankin soittaa kitarallaan\", pyysi Helga.\n\n\"Tietenkin! Thora ja hänen kitaransa\", huudahti Oskar. \"Ja laulakoon\nhän sen säestyksellä jonkin islantilaisen pikku lempilaulunsa.\"\n\nSe oli julmaa, se oli sydäntä särkevää -- miltei kuin olisi Helga\nyrittänyt häntä nöyryyttää, kuin Oskar olisi yhtynyt Helgaan, kuin\nolisivat molemmat liittoutuneet paljastamaan hänen ala-arvoisuutensa.\n\n\"En, en, älkää minua pyydelkö, älkää\", rukoili hän. Mutta Helga yhä\nkiusasi, Oskar apulaisenaan, ja jännitystä enää kestämättä puhkesi\nThora kyyneliin, paeten huoneesta.\n\n\"Tämäpä merkillistä!\" kummasteli Helga.\n\nMutta Oskar meni Thoran perässä, hellien ja mielistellen häntä, kunnes\nsai tuoduksi hänet takaisin kasvot hymyilevinä, vaikk'eivät silmistä\nolleet vielä kyynelet kokonaan kuivuneet.\n\n\"Olin typerä\", puolustihe hän. \"En tiedä, mikä minun on.\"\n\n\"Kenties on täällä liian kuuma\", arveli kuvernööri ja avasi ikkunan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSeuraavan kuukauden oli Oskar joka päivä ja melkein kaiken päivää\njohtajan asunnossa, tykkänään heittäen sikseen kaikki yleiset asiat ja\nliikkeestä vähintäkään välittämättä. Mutta hänen vierailunsa eivät aina\ntarkoittaneet Thoraa, joka vähitellen lakkasi olemasta \"Thora-lapsi\"\nhänelle kuten muillekin ja koitui vakavaksi pikku olennoksi, jonka\nkasvoilla kuvastui kaihomielisyys. Hän ei nyt enää milloinkaan\njuoksennellut pitkin taloa, vaan istui nurkassa lankakerä sylissä ja\nsukkapuikot kädessä, Oskarin ja Helgan soittaessa pianoa tahi\nsoitannollisista asioista haastellessa.\n\nNiinä päivinä oli johtajan talossa soitanto, soitanto, taukoamatta\nsoitanto kaikkena kaikessa. Jo alussa oli Helga kantanut\nvierashuoneeseen pinon Wagnerin sävellyksiä, ja ne tenhosivat perin\npohjin Oskarin mielen. Muut säveltäjät saivat aikaan kauniita\nsopusointuja, hienoja ja taitavasti sommiteltuja suloäänien yhtymiä,\nmutta kun Oskar soitti Wagneria, niin hänestä tuntui piano heräävän ja\nitkevän, palavan ja liekehtivän sormien alla.\n\n\"Tämä on loistavaa!\" oli hänen tapana sanoa. \"En voi sinua koskaan\nkylliksi kiittää, Helga. Uuden maailman, ilmestyksen olet eteeni\navannut.\"\n\nHelga oli kuullut Oskarin sepittäneen lauluja Islannin tarustosta ja\nvirkkoi eräänä päivänä: \"On ihme, ett'et yritä itse säveltää mitään,\nOskar -- jotakin Wagnerin tapaan -- varmasti sinä pystyisit.\"\n\nArkaillen ja puolustellen Oskar sitten esitti oppilaskokeitaan, ja\nHelga ylisti niitä maasta pilviin. \"Tiedätkös, sinä olet synnynnäinen\nsävelniekka!\" huudahteli hän. \"Eikä sinun tulisi milloinkaan muuta\ntehdä kuin kehittää luomislahjojasi -- ei kuuna päivänä!\"\n\nOskar oli huumeissaan hänen kehumisistaan, mutta yritti naurahtaen\nsanoa:\n\n\"Oi, se on mahdotonta.\"\n\n\"Miksi mahdotonta?\"\n\n\"Valtiopäivät -- julkisen elämän velvollisuudet -- ja niin edespäin ja\naina edelleen.\"\n\n\"Mutta, hyvä Oskar, ethän toki aikone elämääsi tuolla tavoin hukkaan\nhaaskata?\"\n\n\"Sanotko sitä haaskaukseksi, Helga?\"\n\n\"Ei se sitä jokaiselle olisi -- esim. Magnuksen laiselle miehelle --\nmutta sinulle kyllä\", selitti Helga, ja sitten hän vastustamattoman\nlystikkäästi matki edusmieshuoneen tapoja, sananparsia sellaisia kuin\n\"herra puhemies, sallikaa minun pyytää palaamista päiväjärjestykseen\"\nja \"tahtooko arvoisa ja oppinut edusmies selittää\", sekä muita pikku\nmaan lainlaatijakunnan tyhjyyksiä.\n\nOskar nauroi, kunnes kyynelet (useammastakin kuin yhdestä lähteestä)\nalkoivat vieriä alas poskia, ja sanoi sitten: \"Oiva näyttelijätär\ntulisi sinusta, Helga! Mutta periaatteet, hyvä tyttöseni, periaatteet\novat politiikan sieluna, ja jos mies voi johtaa maatansa ylväämmille\npoluille, niin hän saa unhottaa tasangot -- etkö sinäkin ole sitä\nmieltä, Thora?\"\n\nJa Thora, jota pyörrytti inha heikkouden tunne, vastasi avuttomasti:\n\"Olen, Oskar. Mutta en muistanutkaan mainita, että isä halusi sinua\ntavata liikeasioissa.\"\n\n\"Liikeasioissa!\" huudahti Helga. \"Vielä nekin!\"\n\n\"Kiellätkö nekin?\" kysyi Oskar.\n\n\"Sinulta -- tietysti, sillä sinä et ole sopiva niihin\", vakuutti Helga.\n\"Ja jos menet liikealalle, niin olet kuin mies, joka on nainut väärän\nnaisen. Sellainen nainen saattaa olla hyväsydäminen, toimelias, kelpo\nolento, aivan sopiva jollekulle muulle, mutta ei millään muotoa sille\nmiehelle aiottu.\"\n\n\"Tuossa on perää, vaikka on ihmeellistä, että sen tiedät\", myönsi\nOskar. \"Kaupoissa olen niin auttamaton pöllö, ett'en sitä kehtaa\nmainitakaan.\"\n\n\"Tietysti sinä olet, Oskar -- muuta ei voi kuvitellakaan. Jos sen\nsijaan Magnus olisi ryhtynyt liikkeeseen, niin hän olisi voinut siitä\njotakin irti saada. Mutta sinä -- mitä kummaa _sinä_ odotat saavasi?\"\n\n\"Äläs, nyt olet väärässä, Helga! Olen siitä jo jotakin saanut -- olen\nsaanut Thoran!\"\n\n\"Thoran?\"\n\n\"Etkö sitä tiennyt? Thorastahan tein tarjoukseni, tuohon sopimukseen\nsitoutuessani.\"\n\n\"Vai se se olikin -- sekö vain?\" sanoi Helga; ja sitten Thora itse\nalkoi tuntea pahoinvointia, kokosi työnsä ja hiipi ulos huoneesta.\n\nHelgan kylvämä siemen ei kuitenkaan ollut langennut kivikkoon.\nNeljänkolmatta tunnin kuluttua Oskar saapui uusi sävellys käsissään.\n\n\"Viime yönä johtui mieleeni aate, enkä siitä päässyt eroon\", hän\nselitti ja istuutui pianon ääreen soittamaan.\n\n\"Kaunista!\" huusi Helga. \"Todella kaunista! Mutta tämä aihe vaatisi\nurkuja -- etkö sovitakin sitä uruille, koetellaksesi tuomiokirkossa?\"\n\n\"Oiva tuuma\", arveli Oskar. \"Thora tuntee kirkonpalvelijan ja voi\nhankkia avaimen. Mitä sanot, Thora?\"\n\n\"Jos haluat\", vastasi Thora, ja seuraavana päivänä hanke toteutettiin.\n\nOskar ja Helga istuivat urkulehterillä kahden, ja Thora lähetettiin\nalttarin portaille ilmoittamaan, miltä kappale kaukaa tuntui. \"Miltä\ntämä kuulosti, Thora?\" huusi Oskar parisen kertaa alussa, ja Thora\nvastasi: \"Hyvin sievältä, luullakseni\", mutta sitten nuo kaksi\nurkulehterillä unohtivat hänet kokonaan harjoittelunsa innossa.\n\nSeuraavana parina kolmena viikkona Oskar ja Helga kävivät\ntuomiokirkossa joka päivä, ja toisinaan meni Thora heidän matkassaan,\nmutta useimmin jäi kotiin. Äkillinen tarmon aalto näytti nostavan\nOskaria ylemmäksi omaa itseään, ja hän loi sävellyksen toisensa\nperästä. Helga osoitti innostunutta suosiota niille jokaiselle, ja\nhänen kiittelynsä saivat Oskarin onnen hurmioon.\n\n\"En voi milloinkaan olla sinulle kyllin kiitollinen, Helga\", hän\nvakuutteli, \"kaikesta siitä hyvästä, mitä Islantiin palattuasi olet\nminulle tuhlannut. Olet elämälleni suonut uuden ilon, uuden loisteen!\"\n\n\"Joutavia!\" vastasi Helga. \"En ole muuta kuin ääni huutamassa neroasi\nhereille. Olet syntynyt luomaan sävelteoksia, ja mitä ikänä\ntapahtuukaan, sinä et saa koskaan, et koskaan hukata elämää, jolla on\nnoin suurenmoinen tulevaisuus edessään.\"\n\nTähän, ja tämäntapaisiin hän vastasi aina: \"no eihän!\" tahi\n\"mahdotonta!\" tahi \"turhaa on siitä enää puhuakaan\", mutta Helgan sanat\nolivat kuin elävä henkäys hänen unelmilleen, jotka olivat olleet tähän\nsaakka epämääräisempiä ja joita hän oli yritellyt unohtaa siitä asti,\nkuin Thoran kanssa kihlautui:\n\n\"Eikö voisi nousta toinen Wagner, islantilainen Wagner, Wagner, jolla\nolisi vielä suurenmoisempi näkymö ja vielä uljaammat tarinat -- tämän\nvanhan, jylhän maan sadut ja eddat?\"\n\nHelga oli ollut kuukauden päivät Islannissa, kun ehdotti Oskarille,\nettä tämä kirjoittaisi vuorolaulujakson eräästä hänen valitsemastaan\ntaruaiheesta. Siinä vanhat pakanamaailman jumalat, ihmissuvulle\nkristikunnan perustamisesta vihastuneina, repivät maanjäristyksin\nheidän hedelmälliset laaksonsa auki uumenia myöten ja syöksevät heidän\npäälleen laavatulvan, ja sitten Kristus astuu läpi sekasorron, lausuen:\n\"Olkoon rauha!\"\n\n\"Suurenmoista! Loistavaa! Valtava aihe! Mutta kykenenköhän minä\nsiihen?\" intoili Oskar.\n\n\"Kykenet hyvinkin, sinun täytyy\", vakuutti Helga, ja siitä hetkestä\nasti Oskarin suonissa poltti alituinen kuume, kunnes työ oli valmis.\nThora ei päiväkausiin nähnyt häntä vilaukseltakaan, paitsi milloin hän\ntulla tohahti Helgan avulla koettamaan jotakin partituurinsa osaa, taas\nsanaakaan hiiskumatta rynnätäkseen takaisin työhönsä. Kun teos oli\nvalmis ja sitä oli koetettava uruilla, sanoi hän:\n\n\"Pistäydytkö _sinä_ tuomiokirkkoon tänään, Thora? Etkö? Ehkä onkin\nparempi, ett'et tule. Meidän täytyy kerrata samaa uudelleen ja aina\nuudelleen -- se voisi väsyttää.\"\n\nOli alkutalven kalsea iltapäivä, ja askartelevan maailman ikäviä ääniä\npyrki Oskarin mukana tunkeutumaan tuomiokirkkoon. Vuonolla purki laiva\nlastiaan -- hän kuuli miten rautaiset työntökärryt romisivat pitkin\nkivettyä laituria johtajan tavarasuojamaan. Tuomiokirkon korttelin\nkulmassa oli talo rakenteella -- hän kuuli muuraajan lastan kepeän\nkalkkeen. Alhaalla sataman veistämössä korjattiin laivaa varatelakassa\n-- hän kuuli niittaajan vasaran tiheät iskut.\n\nMutta toinen ilmakehä oli tuomiokirkossa, ja Oskar liukui siinä kuin\nvirralla -- hiljainen pyhättö, tyhjät penkkirivit, kumukattoinen tyhjä\nsaarnatuoli, tyhjä alttari, jonka taustaa verhosi pääsiäis-aihetta\nesittävä taulu, marmorimalja, missä nousevat sukupolvet kastettiin,\nmenneitten muistolle pystytetyt marmoripatsaat, ja kaiken yli leijuva\nkuunteleva ilma, joka heräsi kuiskaukseen tahi jalan sipsutukseen ja\nhenkäili kuoleutuneen rukouksen ja hälvenneen kiitoksen huounnassa.\n\nTässä taiteen ja uskonnon ilmakehässä Oskar istuutui urkujen ääreen\nensi kertaa koettamaan kappalettaan, Helga vierellään. Urut hytkyivät\nhänen sormiensa koskettelusta, autio tuomiokirkko vavahteli kuin\nrantakallion luola ääniaaltojen pauhusta, ja ensi harjoituksen loppuun\npäästyään hän värisi kiihkosta, ja Helga oli kuumeissaan.\n\n\"Mitä minä sanoin?\" huudahteli Helga. \"Enkö ollut oikeassa? Oi, jospa\ntämä kuultaisiin Tanskassa!\"\n\n\"Taikka Englannissa!\" huokasi Oskar.\n\nHe soittivat kappaleen taasenkin ja yhä uudelleen, ja jokainen kertaus\nlisäsi heidän kiihkoaan, kunnes tämä lähenteli hysteriaa ja heidän\näänensä sointuivat autiossa holvirakennuksessa kimeinä kuin\nvuorenkukkulalla vinkuva tuuli. Viimein he koettivat sävellyksen\nsanoja, eikä mielenliikutuksella silloin enää ollut rajaa.\n\nUrut vavahtelivat ja notkuivat jälleen, ja sitten nousi kaiken pauhun\nyli Helgan eloisan äänen sointu, kuin inhimillisenä huutona luonnon\nkohisevilla aalloilla, milloin itkien, milloin riehuen, milloin\nkyyristellen, milloin hyökyaallokosta ylös tempautuen, ja lopulta\naleten leppeäksi kuiskaukseksi: \"Olkoon rauha!\"\n\nKun laulu ja soitto oli lopussa, ja kaikki hiljaista, silloin Oskar\nistui hetken hievahtamattomana, kuulumattoman kaiun vielä tuntuessa\nvyöryvän halki äänettömän ilman; ja sitten se ilon tahi hulluuden\nsalama, joka valtaa jokaisen neron kerran elämässä, yllätti hänetkin,\nja hänen sydämensä huusi päihtyneessä onnessaan: \"Minäkin olen suuri\nsäveltäjä!\"\n\nTuon hetken huumeessa Oskarin käsi heilahti alas, tarttui Helgan käteen\nja piteli sitä; heidän sormensa nytkähtelivät yhdessä, ja he olivat\nkuulevinaan toistensa sydämen sykinnän. He katsoivat toisiinsa --\nOskarin silmät veristivät ja Helgan olivat kosteat.\n\n\"Helga!\" huudahti Oskar.\n\n\"Oskar!\" vastasi tämä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kiskaisi\ntuuli urkulehterin portaiden sivusta ikkunan auki, ja Oskarin korviin\ntunkivat taaskin ulkopuolella ahertavan arkimaailman oneat äänet --\ntyöntökärryjen romina, muurauslastan kepeä kalke ja niittaajan vasaran\ntiheät iskut. Hän heräsi kuin vanki komerossaan, vartian kolkutuksen\nhälventäessä loistavat unelmat ja vankilan muurien jälleen sulkeutuessa\nympärille.\n\nOskarin sormet höllenivät irti ja sitten hän kuuli Helgan kiivaasti\nhuohottavan takanaan ja hänen äänensä virkkavan inhan katkerasti:\n\"Thorako siellä?\"\n\nOskar hätkähti ja kääntyi. \"Missä?\" hän kysyi.\n\n\"Tuolla alhaalla, alttarin portaiden päässä. Ei, erehdyin. Varjo se\nvain on. Alkaa hämärtää.\"\n\nSitten hän jatkoi yhtä katkerasti: \"Mutta kaiketi hän on siellä\npiakkoin, ja sinä hänen kanssaan.\"\n\nOskar värähti, kuin olisi haavoittunut valtimo reväisty auki, ja toinen\njatkoi:\n\n\"Sitten sinä käyt takaisin liikepuuhiin, ja Oskar -- Oskar Stephensson,\nsäveltäjä -- kuolee maailmalta.\"\n\nOskar hapuili sormillaan koskettimia eikä vastannut, jolloin Helga\nalkoi peittelemättömän ivallisesti kuvailla sitä tylsää liike-elämän\nlatua, mikä häntä odotteli naimisensa jälkeen -- sen koronlaskuja, sen\nsaivarteluja maamiesten kanssa, sen kaiken maailman kiluihin ja\nkaluihin ulottuvia ostoja ja myyntejä.\n\n\"Kyllä on sääli\", hän lausui.\n\n\"Älä kiduta minua, Helga\", pyyteli Oskar.\n\n\"Eikö ole mitään pelastuksen tietä?\"\n\n\"Ei, ei, ei!\"\n\n\"Ei niin mitään tietä, Oskar?\"\n\n\"Mennään\", äännähti Oskar ja oli tullut alaovelle asti, ennenkuin\nmuisti jättäneensä hattunsa lehterille.\n\nThoralla oli tee valmiina heidän saapuessaan kotiin. Hän oli hauskan\ntakkavalkean ääressä polvillaan, leikkomiaan voileivän viipaleita\nkaristelemassa, ja vilkaisi heihin hermostunut, kysyvä, kyyneleinen\nhymy huulillaan.\n\n\"Pikku raukka! Ei saa antaa hänen sitä koskaan tietää -- ei koskaan,\nei!\" ajatteli Oskar.\n\n\n\n\nV.\n\n\nThora jo tiesi, ja suuri sydän tuossa pikku rinnassa oli\npakahtumaisillaan. Hän oli alkanut ajatella, että hänelle itselleen nyt\nkäy samoin kuin Magnukselle Oskarin tultua -- Oskar alkoi rakastua\nHelgaan, ja hän, kuten Magnus, jäädä yksikseen.\n\nTähän epäilykseen hän ei kuitenkaan voinut taipua ankaratta\ntaistelutta, ja herttaisen sydämen ensimmäisenä otteluna oli vihollisen\npuolustus: Oskar oli paljon, paljon uhrannut, suostuessaan naimaan\nhänet; ei ollut ihme jos hän toisinaan hiukan olikin katumapäällä. Sitä\nhän vihjaili täti Margretillekin eräänä tuollaisena pitkänä tovina,\nminkä he saivat olla kahden kesken kotona.\n\n\"Eikö sinustakin Oskar ollut hyvin uhrautuvainen, allekirjoittaessaan\ntuon sopimuksen?\"\n\n\"Uhrautuvainen? Mitäpä uhrauksia tarvitaan kirjoittautumaan suuren\nomaisuuden saajaksi\", tuumi täti Margret.\n\n\"Mutta hänenhän täytyi ottaa liike haltuunsa.\"\n\n\"Totta kyllä -- Islannin paras liike.\"\n\n\"Helga näyttää arvelevan, että se on hiukan ala-arvoinen Oskarille,\ntäti Margret.\"\n\n\"Se on kyllin hyvä Helgan isälle, ja hän sen pani pystyyn. Eikähän\nOskarilla sitä paitsi ollut mitään muutakaan, ja rumakin jäärä on\nruokaa nälkäiselle.\"\n\n\"Mutta soitannollisia lahjoja oli hänellä, täti, ja Helga pitää niitä\nsuuren arvoisina.\"\n\n\"Vai pitää? Ei tarvitse alastomain kulkea toisten vaatteita\npaikkaamassa. Oskarin soittelu ei olisi hänelle kolikkoakaan tuottanut,\nja mitä taas kunniaan tulee, niin olisiko hän varattomana päässyt\nsuurkäräjille ja kaikkeen muuhun hyvään?\"\n\n\"Et siis luule Oskarin menettäneen paljoa mennessään sopimukseen?\"\n\n\"No vielä mitä! Kenties onkin kenkä toisessa jalassa, jos tietää\ntahdot.\"\n\nThora oli taas monet päivät onnellinen tämän puhelun perästä. Oskarin\nja Helgan soitellessa Wagneriaan hän hyöri kotoisissa puuhissaan pikku\nlaulelmiaan hyräillen. Hän haaveili niitä aikoja, jolloin valtiopäivät\naloittaisivat istuntonsa -- kukaties Oskar politiikkaan heittäytyessään\nkohoaisi puhemieheksi, jopa kuvernööriksikin, ja kaikki johtuisi siitä,\nettä Oskar nai hänet.\n\nMutta tukalaa oli istuskella tuntikausia huoneessa, missä toiset tuskin\nhuomasivat hänen läsnäoloaan, ja vaikka Thora yritti salata tuskaansa,\njottei Oskar olisi häpeissään, niin kävi hänen mielensä joskus\nkatkeraksi Helgaa kohtaan ja pyrki purkautumaan. Häntä pidätteli vain\nsuloinen, lohdullinen epäilys, jota hän vaaliskeli sydämensä sisimmässä\nsopessa -- nimittäin että oli lopultakin erehtynyt ja ettei Oskar\ntodenperään välittänyt Helgasta.\n\n\"Täti\", sanoi hän, \"eikö mustasukkaisuus mielestäsi ole typerää?\"\n\n\"Miten sattuu, Thora.\"\n\n\"Jos vaimo esimerkiksi luulottelee miehensä osoittavan liiallista\nhuomaavaisuutta toiselle naiselle -- niin etkö pidä mustasukkaisuutta\nsiinä typeränä?\"\n\n\"Typerä hän on, jos ilmaisee mielentilansa, tyttöseni. Pistoa ei\nvältetä puremalla käärmeeltä pää, ja jos vaimo miehelleen näyttäytyy\nmustasukkaiseksi, niin hän tekee juuri, mitä toinen nainen on\ntahtonutkin.\"\n\n\"Hänen siis tulisi pysyä hievahtamatta ja hiiskumatta?\"\n\n\"Niin tietysti. Jos mies tahtoo karata hänen luotaan, niin parempi on,\nettä mokoma saa tahtonsa tapahtumaan, ja jollei karkaa, niin hän on\nsitä enemmän häpeissään luullessaan, ettei vaimo tiedä.\"\n\n\"Tarkoitat, että jos mies joutuu vain hetkellisen lumouksen valtaan --\"\n\n\"Ihan sitä! Lumoutuminen kelpaa pikku keimailuun, mutta se on kuin\nkirkas metalli -- mustuu kosteassa komerossa piankin. Kultaa sitä\nsellaisiin paikkoihin tarvitaan, rakkaani.\"\n\n\"Toisin sanoen, hyvä täti, rakkaus on avioliitossa kaikki kaikessa?\"\n\n\"Niin on, totta tosiaan -- tuskaannuksineen ja pettymyksineen,\nlapsineen ja sairasteluineen ja kaikkineen. Ja kun on naiminen edessä,\nsilloinpa typerinkin mies sen oivaltaa, Jumalan kiitos.\"\n\n\"Sinähän tunnet hyvin miehet, täti kulta -- kumma kun et itse ole\nmennyt naimisiin.\"\n\n\"Siksipä juuri, tyttöseni!\"\n\nNyt oli Thoran taas helpompi verhota tuskiansa hymyilyillä. Hän\nkuvitteli mielessään sitä aikaa, jolloin hänen rakkautensa sukeutuisi\nOskarin koko maailmaksi. Sielunsa salakomeroissa hän ajatteli niitä\npäiviä, jolloin tulisi lapsia ja kenties sairauttakin, ja he\nvetäytyisivät kiinni -- lujasti kiinni toisiinsa sen johdosta, että\nelämän raskaat pilvet kaartelivat heidän taivaallaan. Thora ei\nmielestään ollut kaunis, hän oli vain yksinkertainen ja halpa pikku\nolento, hän ei olisi Oskaria ansainnut ja oli monessa pikku kohdassa\nrakastettunsa alapuolella, mutta oi, hänen rakkautensa oli ihmeellinen!\nMikään maailmassa ei ollut niin ihmeellistä kuin hänen rakkautensa. Se\nsaisi aikaan suuria, se oli kuolemaa lujempi, se pysyisi Oskarin tukena\nloppuun asti.\n\nMutta sittenkin oli hänen työlästä vaieten kestää haavojaan, ja kun\nOskar ja Helga läksivät tuomiokirkkoon, hänet kotiin jättäen, niin hän\nitsekseen selitti olevansa liian oppimaton Oskarin vaimoksi, ja kaikki\nsuloisen rakkauden sankaruus luhistui.\n\n\"Eikö olekin Helga etevä, täti Margret?\"\n\nTäti nosti katseensa kutimestaan ja pilkisti kysyjään lasiensa takaa.\n\n\"Eteväkö? -- tyttö, joka ei osaa parsia sukkaa eikä panna perunapataa\ntulelle!\"\n\n\"Mutta tiedäthän, kuinka hän osaa puhua, täti.\"\n\n\"Osaa papukaijakin, tyttöseni, ja harvoin säästelee korppikaan\nääntänsä.\"\n\n\"Mutta mieshän tietysti tahtoo vaimoaan toverikseen, täti --\njuttelemaan kanssaan niistä asioista, joita harrastaa, ja ehkä\narvostelemaan työtänsäkin.\"\n\n\"Tahtooko? No jos tahtonee -- mutta hassahtaneeksi tuomitsen\nsen miespahan, joka mieluummin nai arvostelijan kuin hyvän\ntaloudenhoitajan.\"\n\nSiitä pitäen oli Thoralla aina tee valmiina Oskarin ja Helgan palatessa\ntuomiokirkosta, ja jos hänen sydämensä värähtelikin, niin hän koetti\nkumminkin olla varuillaan, ettei Oskar milloinkaan näkisi kyyneltä\nhänen silmässään. Mutta monestikin, tuntiessaan olevansa kannaksena\nnoiden kahden välillä, heidät yhdessä ja kuitenkin erillään pitäen,\nhänen tahtonsa pingoittunut jousi hölleni ja hän oli tykkänään\nlannistua. Päivä päivältä hän odotti Oskarin sydämen puhuvan hänelle,\nja kun se ei sanoiksi saanut, niin hänen täytyi uskoa Helgan kauneuden\nolevan estämässä.\n\n\"Eikö Helga ole kaunis, täti Margret?\"\n\n\"Saattaa olla\", vastasi täti.\n\n\"Sinä _tiedät_ sen, täti. Tiedäthän hänet Islannin kauneimmaksi\ntytöksi.\"\n\n\"Ehkä -- ja ehkä en.\"\n\n\"Sellaisesta kauneudesta on suurta etua -- saat jokaisen ja kaiken\nvaltaansa. Jos tyttö vain on tarpeeksi kaunis, niin kaikki miehet\nmatelevat hänen jaloissaan.\"\n\n\"Moisia ventoselkäisiä temppuilijoita ei ole kovinkaan kosolta näillä\nmailla. Ei, ei, kauneus ei ole kaikki, Thora, ja se on meidän toisten\nonni.\"\n\nPuna alkoi nousta Thoran hiusmartoon asti, ja tämän hätälipun osuessa\nsilmiinsä täti Margret jatkoi:\n\n\"Mutta hienoista höyhenistä upeat linnut, -- ja tiedän, että muutamat\nislantilaispukuiset saisivat Helgan näyttämään vähäiseltä, jos hänen\ntanskalaisiin hepsuihinsa itsensä pynttäisivät.\"\n\nThoran punastuneet kasvot alkoivat säihkyä kuin auringonnousu.\n\n\"Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Kauneus on silmänmakeaa, mutta ei\nvatsantäytettä.\"\n\n\"Täti Margret, miten voit sanoa noin rumasti!\"\n\n\"Rumastiko? Puhunpahan ainakin suoraan suuni puhtaaksi samalla.\nMiksikäs vaskea kullalla tinattaisiin, kultaseni!\"\n\nTämä keskustelu sai Thoran paremmin malttamaan mielensä, hänen ja\nHelgan erilaisuus kun näytti pienemmältä. Hän päätti pukeutua\nenglantilaiseen kuosiin, jottei Oskar näkisi niin suurta eroa.\n\nHänellä oli säästöjä -- isänsä antamia pukuvaroja. Määräraha ei ollut\nsuuri, mutta edellisinä vuosina oli siitä liiennyt suurin osa poiskin,\nja tänä vuonna hän oli aikonut ostaa sadetakin merimies Hansille, joka\noli menettämässä viimeisenkin arvonsa tunnon ja hyristeli talvisäällä\nilman alustakkiakin. Mutta nytpä päättikin hän olla itsekäs, tuhlata\nrahansa omiin tarpeisiinsa, ja se oli ihan oikein, koska hän Oskarin\nvuoksi niin teki.\n\nHomman täytyi pysyä salaisuutena, suurena salaisuutena, ollakseen\nkaikille yllätyksenä -- puoli taistelua kun oli jo siten voitettavissa.\nHän osti postiosoituksen säästöillään ja tilasi Edinburgista sellaisen\npuvun, kuin oli muutamassa muoti-ilmoituksessa nähnyt kuvattuna.\n\nPuku saapui eräällä rahtilaivalla, ja Thora oli kuin lapsi\nsalamyhkäisessä ilossaan, salavihkaa kuljettaessaan ison pahvilaatikon\nyläkertaan kamariinsa, ja johtajan ja täti Margretin uteliaisiin\nkyselyihin verukkelehtiessaan selittämättömillä pikku nyökkäyksillä ja\nvälttelyillä.\n\nOli pakastanut, ja iltapäivällä Oskar pistäysi ehdottamaan, että\nmentäisiin kävelylle järvenrantaan ja koeteltaisiin, joko jää kannatti\nluistella. Helga suostui halukkaasti, mutta Thora kieltäytyi --\nhänellä oli hiukan tehtävää, tärkeääkin; saisivatpa palatessaan nähdä.\n\nHeti kun Oskar ja Helga olivat lähteneet ja tätä Margret luvannut\nkiehauttaa teeveden, niin Thora hiipi ylös kamariinsa, lukitsi oven,\navasi laatikon ja otti esille uudet pukimet, joiden oli aikaansaatava\nihmeellinen muutos. Ne olivat viehättävät, ne olivat kuin taikamaailman\nhaaveita, suloisempia kuin mikään mitä Helgalla oli -- sininen\n_voile_-puku, silkkivyötärys, kirjailtu olkakaista. Laskoshame oli kuin\nauringonhohde Heklalla kesäisen sadekuuron jälkeen, ja röijyn silkki\nkimmelsi kauniina kuin jäätikön pinta, jossa ilmakuplat kuultavat\nkiiltävän kuorensa alta.\n\nThora nauroi riemastuksissaan, ja riisuessaan vanhan islantilaisen\nvaatetuksensa hän heitti sen syrjään kuin viimeistä kertaa käytettynä\n-- lyhyen hameen, kankean röijyn ja kiilloitetun eduksen. Hän\nkummasteli, miten oli voinutkaan pitää niitä niin kauan, jopa tuumi,\nmihin ne nyt käyttäisi -- päättäen ne antaa eräälle nuorelle leskelle,\njolta äskettäin oli lapsi kuollut kurkkumätään ja joka oli liittynyt\nPelastusarmeijan suojakodin väkeen.\n\nUuden puvun käsiinsä ottaessaan hän oli hiukan ymmällä, miten saisi sen\nylleen ja miltei toivotteli, että olisi tullut Helgalta näitä seikkoja\ntiedustelleeksi. Poimuhameesta hän suoriutui kylläkin helposti, ja sen\nlaaja laahus tuntui lisäävän vartalon pituutta ja arvokkuutta, mutta\nröijy se vasta oli merkillinen kiusankappale. Se oli takaa\nkiinnitettävä, ja epätoivoisesti yriteltyään pujotella hakasia\npaikoilleen hän oli vähällä kutsua täti Margretin -- mutta ajatteli,\nettei se sentään mitenkään käynyt päinsä ja ponnisteli sitkeästi\nedelleen.\n\nHuoneessa oli kylmä, mutta puvun vihdoin viimein ollessa yllä hehkuivat\nhänen kasvonsa kuumeisen poltteisina. Hän oli uumilleen kiinnittänyt\nhopeasolkisen vyönsä, se kun oli Oskarin lahjoittama, ja suorinut\nhiuksensa sivujakaukselle, koska Helgakin sitä tapaa käytti.\nKuvastimessa itseään katsellessaan hän taaskin nauroi ylpeänä ja\nonnellisena.\n\nMitä sanoisi Oskar hänet nähdessään? Hän sanoisi: \"No mutta Helgahan\ntässä on! Toinen Helga! Ei ihan yhtä pitkäkasvuinen kenties, mutta\naivan -- niin, todellakin aivan yhtä sievä!\" Ja sitten Helga\nsuutahtaisi ja kääntyisi kateelliseksi -- kenties palaisi takaisin\nTanskaan.\n\nHän sipsutteli varpaisillaan edestakaisin, sädehtivin silmin vilkaisten\ntuon tuostakin kuvastimeen, kunnes kuuli ääniä eteisestä.\n\n\"Thora!\" huudettiin portaiden alapäästä. Siellä oli Oskar.\n\n\"Minä tulen\", vastasi Thora.\n\n\"Entäs se suuri yllätys?\"\n\n\"Heti kohta!\"\n\nHän odotti, kunnes ovi loksahti kiinni alakerrassa, ja sitten, yhä\nhiukan naurahdellen, mutta nopeaan hengittäen, voitostaan varmana,\nvaikka pikku pelon väre sydämessään, hän astui alas portaita ja\nleijaili vierashuoneeseen.\n\nOskar nojaili uuninreunukseen, ja Helga istui jakkaralla jalkojaan\npystyvalkean ääressä lämmitellen. He kääntyivät Thoraan ja katselivat\nhäntä suurin silmin. Jäätävää vaitioloa kesti hetkisen, ja sitten\nvirkkoi Thora, nopeammin ja yhä nopeammin hengittäen:\n\n\"No, mitä arvelette?\"\n\nHelga alkoi nauraa, ensin hiljaa tirskuen, mutta lopulta remahtaen\nhillittömään puuskaan, joka tarttui hymyään pidätelleeseen Oskariinkin\nja tempasi hänet mukaansa.\n\nThoran surkea katse masentui, ja hän kysyi soinnuttomalla äänellä:\n\n\"Mutta mitä te nauratte?\"\n\n\"Rakas, rakas lapseni!\" huudahti Oskar; ja Helga äännähteli yhä\nkikattaen:\n\n\"Pikku muotikauppias! Se tekee hänet ihan muotikauppiaan näköiseksi!\"\n\n\"Ei, ei, ei sitä\", puolusteli Oskar. \"Mutta Thora se ei ole. Thora on\nsuloinen, yksinkertainen Islannin impi, jonka viehkeytenä on hänen\nkoruttomuutensa, kun taasen tämä --\"\n\n\"Näen\", sanoi Thora, ja kääntyi sydän kurkussa lähtemään.\n\nOskar astui ovelle häntä pysähdyttämään, mutta kimeästi huudahtaen kuin\nkuolinhaavansa saanut jänis Thora torjui tulijan luotansa ja pakeni.\nHän astui hitaasti yläkertaan, riisui englantilaisen pukunsa ja sulloi\nsen entiseen pahvilaatikkoon, jonka työnsi vuoteen alle -- itkeskellen\nhieman ja silmiään pyyhkien.\n\nHän tiesi vihdoinkin totuuden -- tiesi, mikä hän Oskarin mielestä oli.\nYksinkertainen Islannin impi -- siinä kaikki mitä Oskar milloinkaan oli\nhänessä nähnyt! Hänhän oli lumonnut Oskarin vain hetkeksi, ja Helgaahan\nOskar rakastikin!\n\nVierashuoneen oven sulkeuduttua Oskar katsahti Helgaan ja ihmetteli:\n\n\"Mikähän häntä vaivaa?\"\n\n\"Etkö näe?\" kysyi Helga.\n\n\"No en kuolemaksenikaan -- mikä?\"\n\n\"Saattavatpa nämä älykkäät pojat olla lyhytjärkisiä! Voisin sen sinulle\nselittää kolmella sanalla.\"\n\n\"Selitähän siis -- selitä.\"\n\n\"Thora on mustasukkainen.\"\n\n\"Puhutko vakavasti?\"\n\nHelgan kasvot sävähtivät punaisiksi: hän loi katseensa Oskariin, jota\npuistatti salaperäinen väristys. Suuri yllätys oli lopultakin tullut.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOskar nukkui huonosti sinä yönä. Kahden kuukauden ajan hän oli\nsamoillut unelmien yrttitarhassa, missä suloisten kukkasien tuoksu\nhuumasi aistit, mutta nyt hän vihdoinkin oli hereillä, laahattavana\noman tuomioistuimensa eteen. Omantunnon tutkinnossa hän oli sekä\noikeutta valvovana tuomarina että syyllisenä vankina, ja katkonaisen\nunen ja eloisan valveutumisen pitkinä hetkinä, nähdessään elämänsä ja\nvaikuttimensa kuin salamain valaisemina, hän asetti vastattavakseen\nmuutamia kamalia kysymyksiä.\n\nOnko Thoran lemmenkateus oikeutettu?\n\nEi, on! Nimittäin -- olen saattanut heittää hänet yksikseen --\najattelemattomasti jättää omille oloilleen.\n\nRakastatko Helgaa?\n\nSitä ei ole tarvis ajatella. Ihailen häntä -- ihailen hänen kauneuttaan\nja älykkyyttään, mutta --\n\nSiis _et_ häntä rakasta?\n\nRakastan hänen seuraansa -- puhelen hänen kanssaan mielelläni; hän on\npirteä ja sukkela; meillä on paljon yhteisiä harrastuksia.\n\nJollet siis rakasta Helgaa, niin miksi et hänestä erkane mieluummin\nkuin näet Thoran kärsivän?\n\nEn voi! En voi!\n\nSiis _rakastat_ Helgaa?\n\nNiin! Niin! Rakastan.\n\nEntäs Thora?\n\nOlen Thoran vuoksi pahoillani -- suuresti pahoillani.\n\nOletko lakannut häntä rakastamasta?\n\nSitä en voi sanoa. Thoraa kohtaan on minussa sama tunne nyt kuin aina.\n\nEt siis ole _koskaan_ häntä rakastanut?\n\nLuulin rakastavani -- luulin vilpittömästi.\n\nThoran herättämä tunne siis oli harhaluulo?\n\nMitä onnettomin harhaluulo, ja olen tuskissani hänen vuokseen.\n\nMutta olet kihloissa hänen kanssaan?\n\nJumala minua armahda, niin olen!\n\nMitä nyt aiot tehdä?\n\nMitäkö aion tehdä? Minä -- niin, minä aion totella luonnon käskyä.\nSattuma, hairahdus ja harhaluulo ovat minut kihlanneet väärälle\nnaiselle, mutta täytyykö minun kytkeytyä häneen huomattuani, etten\nhäntä rakasta? Ei! Hän on herttainen ja rakas, enkä hänessä mitään\nvikaa näe, mutta minun on noudattaminen sydämeni lakia, ja kuka minua\ntuomitsee, jos niin teen?\n\nMutta entäs maan laki -- olethan allekirjoittanut naimasopimuksen?\n\nNiinpä kyllä, mutta onko avioliitto samaa kuin kaikk muut maailmalliset\ntoimitukset? Onko pakko pitkittää pelkästään sen vuoksi, että on alkuun\nlähtenyt? Voidaanko ihmissydämiä käsitellä kauppatavarana?\n\nSinä siis _et_ aio naida Thoraa?\n\nEn voi -- se on mahdotonta -- nyt, kun hänen sisarensa on ilmestynyt\neteeni, näen liiankin selvästi, etten häntä rakasta.\n\nMutta _hän_ rakastaa sinua!\n\nSe on säälittävää. Thora raukka!\n\nHän arvelee, että sinä olet luisumassa häneltä pois?\n\nSurkeata -- näen millaisia kärsimyksiä olen hänelle tuottanut.\n\nMitä tapahtuu, jos hänet kokonaan hylkäät?\n\nHänen sydämensä pakahtuu -- hänen hellä, suloinen lapsensydämensä\npakahtuu.\n\nVoitko särkeä hänen sydämensä?\n\nEn, en, en! Särkyköön omani ennen!\n\nMitä siis teet?\n\nMinun täytyy naida hänet. Nyt näen sen olevan välttämätöntä -- se on\nvelvollisuuteni -- siitä ei mikään pelasta.\n\nMaltahan! Erään seikan olet vielä unohtanut. Jos täytät sopimuksen ja\notat vaimoksesi Thoran, niin on sinun oltava valmis elämään hänen\nelämäänsä.\n\nTiedän sen! Tiedän sen! Enkä siihen sovellu! Olkoon hyvä tahi paha, en\nsovellu siihen!\n\nMutta jos rikot sopimukseni etkä nai Thoraa, niin saatat elää Helgan\nelämää.\n\nNiin, kyllä, ja siihen elämään sovellun paremmin kuin mihinkään muuhun.\nSe innostuttaa, elähyttää, ylentää minua.\n\nToinen on alhaisempaa elämää, ja toinen korkeampaa?\n\nEn siedä sitä ajatella.\n\nTiedät Thoran naidessasi tuomitsevasi itsesi ainiaaksi tuohon\nalhaisempaan elämään ja luopuvasi kaikesta korkeamman toivosta ja\najattelusta?\n\nTämä on kidutusta -- kidutusta!\n\nMutta korkeampi elämä on omalle itselleen omistettua elämää, kun taasen\nalhaisempi on uhrautumiselle pyhitttyä -- kumpaisen valitset?\n\nSe ratkaisee -- minun täytyy pysyä sopimuksessa, olkoot seuraukset\nmitkä tahansa.\n\nAamulla herätessään rauhattomasta unestaan Oskar luuli näkevänsä tiensä\nselvänä. Hänen rautaisen kohtalonsa kovalla ongelmalla oli yksi ainoa\nratkaisu -- hänen täytyi uhrautua! Hän oli kihloissa ja pakotettu\nmenemään naimisiin. Hän rakasti Helgaa, mutta hänen tuli repäistä tämä\npois sydämestään. Hän halusi säveltäjäksi ja elää korkeampaa elämää,\nmutta hänen täytyi tyytyä alempaan elämään ja täyttää velvollisuutensa.\n\nMuutamat vastustamattomat tuskan vihlaukset väkisinkin panivat pari\nkyyneltä kiertymään silmiin, ja sitten Oskar aikaisin lähti työhönsä,\ntavallaan tyytyväisenäkin itseensä ja uhrautumisestaan hieman ylpeänä.\n\nOli syyskaravanien aika, jolloin maamiehet toivat vuoden viimeiset\nihrat ja villat, saadakseen tilinsä selviksi ja suoritetuiksi. Toimisto\nja tavarasuojamat kuhisivat väkeä kuin markkinatori, ja työtä oli\njokaiselle. Oskar lyöttäysi hämmästyttävällä tarmolla päivän puuhiin,\nja aamiaiselta palatessaan johtaja häntä kiusoitteli uutteruudesta.\n\"Parempi sentään myöhäänkin kuin ei milloinkaan\", huomautti johtaja,\n\"ja hyvä syyspäivä vastaa kahta keväistä.\"\n\nKaiken aamua autteli Oskar toimistossa laskujen selvitystyössä. Hänen\ntoimenaan oli suostutella maamiehiä tilierotuksiinsa, sillä monet\nolivat tyytymättömiä ja melkein kaikki velassa johtajalle. Toiset\nnurkuivat tuotteistaan saamaansa maksua, toiset ulkomaisen tavaran\nkalleutta. Oskar sai kehoitella, mielistellä ja lauhdutella heitä, ja\nlopuksi asettaa vekselit, joilla he velkansa suorittivat. Hänen oli\nikävä ja kurja olla.\n\nPuolenpäivän aikaan Helga toimitti sanan, ilmoittaen haluavansa\niltapäivällä kerrata joitakuita jaksoja uudesta sävellyksestä ja\nkysyen, voiko Oskar lähteä mukaan tuomiokirkkoon. Hän vastasi\nkiireitten liikeasiain pidättävän häntä työssä. Tuskaksi kävi lähettää\nsellainen vastaus, mutta olihan hän tehnyt vuoteensa ja aikoi sillä\nmaata.\n\nIltapäivän hän vietti tavarasuojamassa, missä maamiesten tuotteet\npunnittiin ja sullottiin talvivarastoon. Ihran ja villan haju, miesten\nmärkien vaatteiden huuru ja kaikkialla tuoksahtava hiki ummehduttivat\nilman tunkkaiseksi, ja Oskar käski heittää isot ovet sepposen\nselälleen.\n\nYht'äkkiä kajahti kirkkaan, kuulakan talvi-ilman halki tuomiokirkon\nurkujen soitto, ja se oli viimeinen pisara hänen maljaansa. Tuntui kuin\nolisi ääni kutsunut häntä alemmasta maailmasta siihen ylhäisempään,\njota hän ikävöi -- kuin olisi Helga viittoillut tuossa ankeassa\nympäristössä riutuvalle toverilleen ja kuin olisivat hänen kasvonsa\nväikkyneet vyöryvillä ääniaalloilla.\n\nEnsi kertaa tunsi Oskar katkeruutta Thoraa kohtaan, kuin olisi hän itse\nollut vanki ja toinen hänen vartiansa. Silloin ratsasti oven eteen mies\nvaaleanruskean ponin selässä, jono kuormaponeja takanaan. Tulija oli\nMagnus, ja nähdessään hänen seisovan pöydän alkopuolella siinä, missä\nhän ennen oli sisäpuolella ollut, joutui Oskar hiukani häpeisiinsä ja\nkutsui hänet punnitsijan konttoriin.\n\nVeljesten keskustelu oli lyhyt ja vähäpätöinen, mutta jok'ainoa\njokapäiväinenkin sana tuntui polttavalta. Oskar kysyi, miten Magnus\nviihtyi maa-alalla ja oliko hänellä hyvät palkolliset. Toinen vastasi:\n\"kyllä\"; hän oli aina pitänyt maataloudesta, palkollisina hänellä oli\nentiset, ja kaikki muukin oli ennallaan. Oskar tiedusti, oliko\nkuvernööri antanut tyydyttävät ehdot, ja Magnus myönsi; maatila oli\nhänellä nyt vuokralla, joutuakseen vanhusten kuoltua hänen omakseen.\n\n\"Mitenkä sinun asiasi täällä menevät?\" kysäsi Magnus.\n\n\"Minun? No, melko hyvin, kylläkin.\"\n\n\"Onko työ mieleistäsi?\"\n\n\"Kyllä -- no -- ehk'ei juuri mieluista, enhän sitä odottanutkaan; mutta\nei ole hätääkään sentään.\"\n\nHeidän oli vaikeneminen, sillä tavarasuojamassa nousi hälinä tavallista\näänekkäämmäksi -- jotkut maamiehet torailivat punnitsijan kanssa.\n\n\"Entäs Thora?\" virkkoi Magnus hetkisen kuluttua.\n\n\"Thora? Hm, menetteleepähän kyllä, luullakseni. Niin, kyllähän Thora\nhyvin jaksaa.\"\n\n\"Äiti sanoo hänen käyneen kalpeaksi.\"\n\n\"Hänenkö? Kalpeaksi? Enpä ole huomannut. Kenties sentään: ilmatkin\nkäyvät kylmemmiksi.\"\n\nSyntyi tukala pysähdys puhelussa, ja Oskar kuuli tuomiokirkon urkujen\nalkavan pauhata hänen oman motettinsa alkusäveliä.\n\n\"Helga kuuluu tulleen kotiin\", tokaisi Magnus.\n\n\"Niin, kyllä, Helga on tullut kotiin\", vastasi Oskar.\n\n\"Sanovat häntä kauniiksi.\"\n\n\"Kauniiksiko? Kyllä, onhan hän sievähkö, todella koko sievä -- ja\nsoitannollinen -- lahjoiltaan kieltämättä soitannollinen. Hänestä on\ntosiaan varttunut varsin viehättävä tyttö -- varsin viehättävä!\"\n\nTaaskin seurasi hankala vaitiolo, joll'aikaa motetti helähteli\ntavarasuojaman soraäänien lomassa.\n\n\"Häät ovat kai piankin?\" sanoi Magnus.\n\n\"Häät? Hm, totta puhuen, Magnus, niistä ei vielä ole mitään päätetty.\"\n\n\"Ei vielä?\"\n\n\"Ei mitään varmaa, tarkoitan -- määrättyä päivää nimittäin. En tiedä\nmiksi, mutta --\"\n\nOskar katsahti veljeensä ja tunsi kielensä kangistuvan.\n\nMagnus oli tyyni, hänen silmänsä pysyivät levollisina ja äänensä\nhiljaisena, mutta kasvoissa oli jotakin, mikä elvytti kamalan muiston\nkihlaus-illasta, jolloin Magnus heidän viimeksi puhellessaan oli\nsanonut: \"Jos koskaan olet hänelle tyly tahi poistut hänen luotaan tahi\nhylkäät toisen naisen vuoksi, niin otan antamani takaisin. Kuuletko\nminua -- otan hänet takaisin, ja silloin -- silloin, kautta Luojan,\nminä surmaan sinut.\"\n\nOskar söi johtajan pöydässä sinä iltana. Hän oli silmäänpistävän\ntotinen, ja täti Margret kiusoittelikin häntä tuppisuuksi, mutta\naterian lopulla hän paperossiaan sytyttäessään huomautti:\n\n\"Kummi-isä, toivoakseni suostutte siihen, että kohdakkoin vietämme\nhäät?\"\n\nThora oli näyttänyt kalpealta ja hermostuneelta, mutta punehtui nyt\niloisin katsein, kun taasen Helgan kasvot, jotka olivat olleet\nkuumissaan ja kiihtyneet, vaaleten jäykkenivät.\n\n\"Mikä olisi mielestäsi kohdakkoin -- pääsiäinen? kysyi johtaja.\n\n\"Aikaisemmin, paljoa aikaisemmin, sanokaamme tammikuun puolivälissä\nviimeistäänkin\", arveli Oskar.\n\n\"Mutta mitä Thora sanoo?\"\n\nKirkastuvin silmin ja aaltoilevin povin istuimeltaan nousten astui\nThora Oskarin luo ja suuteli häntä.\n\n\"Sitä siis sanoo Thora!\" nauroi johtaja. \"Hyvä on, minulla ei ole\nvastaan! Määrätäänpä siis tammikuun puoliväli: päivämäärän saatte\npäättää keskenänne.\"\n\nHelgan kalpeat kasvot värähtelivät. \"_Siitä_ siis on sovittu!\" hän\nhuudahti, hypähti ylös, riensi pianon ääreen ja alkoi soittaa hyvin\nvoimakkaasti. Hän soitti hurjaa \"Valkyyriain ratsastusta\", hetki\nhetkeltä yhä nopeammin ja kovemmin.\n\nOskar oli tuskaannuksissaan ja läksi kotiin aikaisin. \"Onpa siunattu\nonni, ettei Helga tiedä!\" hän ajatteli. \"Jos hän tietäisi, niin en\nuskaltaisi vieläkään luottaa itseeni! Ja jos hän rakastaa minua\nniinkuin minä häntä -- hyvä Jumala!\"\n\nMutta Thora oli sanomattoman onnellinen. Sinä iltana levolle mennessään\nhän syytteli itseään: \"Oi, kuinka kohtuutonta vääryyttä olen tehnyt\nOskarille -- julmaa, häijyä, häpeällistä vääryyttä!\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\nAamulla Oskar arveli taistelun päättyneen ja omantuntonsa päässeen\nvoitolle, mutta paholainen ei vielä hellittänyt. Tuskin oli hän\nryhtynyt toimiinsa tavarasuojamassa, kun Helgalta tuli kirjelappu:\n\n\"Järvellä on nyt jää parhaimmillaan, ja liikeasioista ja kaikesta\nmuusta joutavasta huolimatta sinun täytyy pitää lupauksesi ja viedä\nminut luistelemaan. Tule siis säntilleen kello kahdeksi, niin tapaat\nminut lähtövalmiina.\"\n\nEnsi kertaa kirjoitti Helga hänelle, ja kirje tuntui polttelevan\nsormia. Hienotuoksuinen postipaperi ja vapaa, rohkea käsiala sai hänen\nverensä ankarampaan läikkeeseen kuin milloinkaan ennen.\n\nLähtisikö hän? Hänen sielunsa sanoi: \"Et suinkaan! Miksi antautuisit\nkiusaukseen, varsinkin ollessasi heikko kuin vesi.\" Mutta sydän\nvietteli: \"Sinun täytyy! Jos ilmaiset mitään eroa käyttäytymisessäsi\nHelgaa kohtaan, niin joutuu salaisuutesi vaaraan. Entäs vastaisuudessa\n-- voitko aina tuolla lailla karata tiehesi?\" Sydän voitti, ja\nmäärähetkenä hän meni johtajan asuntoon.\n\nHelga seisoi portaiden päässä ovella. Hän oli pukeutunut\nvaaleansiniseen sarssiin, lyhyeen hameeseen, jonka alta pitkät ruskeat\npuolisaappaat näkyivät, ja kudottuun ihonmukaiseen nuttuun, jossa\nsorean vartalon sulavat piirteet esiintyivät selvästi, päässä valkea\nvillalakki, joka peitti puoliväliin otsan ja oli leuan alta kiinni,\njättäen eloisat kasvot paljaiksi ja kauniiksi kuin nauhahuntuisen\nnuoren nunnan.\n\nOskar alkoi jo epäillä itseään ja kysyi, missä Thora oli.\n\n\"Täällä minä olen\", helähti iloinen ääni eteisestä, Thora pilkisti\nherttaisena ja onnellisena ovelta, mutta paljain päin ja neulomus\nkädessä.\n\n\"Etkö ole valmis?\" kysyi Oskar.\n\n\"En olekaan lähdössä, en osaa luistella\", selitti Thora.\n\n\"Menemmekin sitten kävelylle\", tuumi Oskar. Mutta Thora ei ottanut\nkuullakseen sellaista. Helga oli sydämestään kiintynyt tähän\nluistinretkeen, ja hän taas oli kiintynyt muuhun -- ompelemaan\nhihallisia liivejä merimies Hansille!\n\n\"No jos todella haluat\", taipui Oskar.\n\n\"Todella, sydämestäni! Ja minä kiehautan teille teen kello viideksi.\"\n\n\"Palaamme jo ennemminkin\", sanoi Oskar ja asteli Helgan kanssa alas\nrantaan.\n\nLyhyine hameineen teiskaroitsi Helga hypähdellen kuin nuori hevonen\npurevalla ilmalla, ja hänen vieressään heiluessaan ja toisinaan häneen\nkoskiessaan tunsi Oskar verensä kuohuvan ja jokaisen hermonsa\nvärisevän. Tämä häntä hieman säikytti, ja kääntyessään taakseen\nkatsomaan hän näki Thoran liehuttavan heille nenäliinaansa\nkotiportailta ja jupisi: \"Jumala häntä siunatkoon, herttaista pikku\nsielua!\" Ja silloin Helga vilkaisi häneen syrjin ja nauroi.\n\nPakkanen oli pudistanut ilman, joka nyt virkeän sähköisenä elvytti\nheidän aistejaan. Heidän äänensä särkyivät puhuessa, ja Helgan nauru\nräiskähteli kuin kuivat risut ahnaissa liekeissä.\n\n\"Mitä naurat, Helga?\"\n\n\"Enpä tiedä\", vastasi tyttö, ja sitten he nauroivat yhdessä.\n\nJärven jää oli mitä oivallisimmassa kunnossa -- laveana sysimustana\nkuvastimena, sillä lunta ei vielä ollut satanut, vesi oli tyvenellä\nmennyt jäähän, ja viiden sylen syvyydestä kuulsi somerikkopohja\nvastaan.\n\n\"Olipa vahinko, ettei Thora tullut\", huomautti Oskar.\n\n\"Oli kyllä\", sanoi Helga, ja taas hän vilkaisi Oskariin syrjin ja\nnauroi.\n\nHe istuutuivat rantapenkereelle sovittamaan luistimia jalkaansa, ja\nHelgan hypistellessä hihnojaan ajatteli Oskar: \"En saa, en tahdo!\"\nMutta Helga katsoi häneen sellainen hymy huulillaan, joka tuntui\nkysyvän, ja seuraavassa hetkessä oli Oskar hänen edessään polvillaan,\nvapisevassa kädessään luistin ja ruskea puolisaapas.\n\nOskarin mielestä oli Helgan luistelu ihmeteltävää. Se oli jumalallista,\nse oli hornamaista, se päihdytti hänet, hän ei uskaltanut yksikseen\nkatsella sitä ja nähdessään joukon luistelijoita järven loitommassa\nlaidassa, missä oli laavakallioinen saari, hän ehdotti:\n\n\"Mennäänpä noiden toisten luo.\"\n\nTunnit kuluivat, urheilu ja ilma lämmittivät hänen verensä, väristykset\nhälvenivät, ja hän unohti Thoran. Viimein alkoi aurinko laskeutua\nsädehehkuna meren taa, ja Oskar sanoi: \"On aika lähteä kotiin.\"\n\n\"Ei vielä\", vastusti Helga, ja he kiersivät saaren ympäri ja ympäri,\nmilloin erillään, milloin käsitysten, milloin vierekkäin käsivarret\nristissä toinen toisensa rinnalla.\n\nAurinko laski, meri ja maa kävivät harmaiksi ja viluisiksi, mutta\nvuorten huiput vielä säihkyivät kultaloisteessaan.\n\n\"Tee odottaa\", virkkoi Oskar.\n\n\"Vielä hetkinen!\" pyyteli Helga, ja sen enempää inttämättä kiersi Oskar\ntaas ympäri ja yhä ympäri hänen rinnallaan.\n\nYö painausi takana olevalta lakeudelta, ja joku sytytti saarella tulen.\n\n\"Teelle on nyt liian myöhä mennä\", selitti Helga, ja vielä kerran läksi\nOskar hänen kanssaan kiertämään saarta ympäri ja ympäri. Hänestä\nnäyttivät Helgan kasvot liekehtivän sähköistä tulta, hänen kieppuessaan\nja kaarrellessaan pimeässä tulen punaiseen hohteeseen ja taas takaisin\nyöhön.\n\nMuuan luistelija aloitti keijukaislaulun, toiset yhtyivät, ja näkymö\nmuodostui aivan satumaailmaksi. Pakkanen oli kahlehtinut järveä\nkartuttavat kosket, ja ne pysyivät alallaan; se oli sivellyt virrat, ja\nne olivat hiljaa; mutta jos vesien kohu vaikeni, niin luistelijain\näänet raikuivat ja helähtelivät ohuessa yön ilmassa.\n\n    \"Tanssi öin ja päivin vaan,\n    kaikki kuihtuu aikanaan,\n    lempi vain jää ainiaan.\"\n\nOskar oli hurmaannuksissaan. Luistinten hyrinä, jään notkahteleminen,\nlaulu, lämpö, hehku, kaarteleva liikunta, ja ennen kaikkea hänen\nvierellään oleva tyttö, niin viehkeä, niin pirteä, niin eloa ja iloa\nuhkuva, valtasivat kaikki aistit, ja liha ja veri olivat tulessa.\n\nSitten nousi kuu, kirkas kuu, täyteläisenä, pyöreänä ja valkeana\nheijastuen jään mustassa pinnassa, revontulten läikkyessä ympärillä,\nkuin olisi pyrstötähti syöksynyt alas maahan heidän jalkojensa juureen.\n\n\"Katsohan! Menkäämme sen poikki\", huudahti Helga, ja nuolena he\nponnahtivat pimeään, kuun kuvan peräytyessä, sikäli kuin he sitä\nseurasivat, kunnes saapuivat toiseen rantaan, ja silloin olivat\nluistelijat, nuotio ja laulajat jääneet kauas taakse.\n\n\"Sepä virvatuli on! Saisin _sinut_ kiinni nopeammin kuin sen!\" sanoi\nOskar.\n\n\"Etkä saisi!\"\n\n\"Saisin!\"\n\n\"Teepä se siis!\" huusi Helga ja kiiti pois, ensimältä nauraen, mutta\nsittemmin vaieten, hengittäen nopeasti ja vihdoin kuuluvasti\nhuohottaen, kiemurrellessaan ja pujahdellessaan pakoon Oskarilta,\nkunnes tämä lopulta ojennetuin käsin ryntäsi häneen käsiksi ja\nhuudahti: \"Tehty!\" Ja ennenkuin Oskar tiesikään mitä teki, hän koppasi\nrintaansa vasten Helgan, joka riippui hänen kaulassaan, jottei olisi\nkaatunut, ja painoi suudelman toisensa jälkeen tytön huulille.\n\nSeuraavassa hetkessä palasi Oskariin tajunta kuin sulatusuuniin\ntohahtava jäinen tuuli. Hänen käsivartensa heltisivät irti tytöstä, ja\nhän virkkoi kylmästi:\n\n\"Pyydän sinulta anteeksi, Helga. Tein väärin. Olen suuresti\npahoillani.\"\n\nHelga nauroi hermostunutta, oneaa naurua, joka tuntui sanovan: \"Oletko\nvarma siitä, että minua ajattelet?\"\n\n\"Olen kihloissa sisaresi kanssa, ja vajaan kahden kuukauden kuluttua\nmenemme naimisiin. Minulla ei ollut mitään oikeutta antaa tunteitteni\npuhjeta tuolla tavoin\", jatkoi Oskar.\n\nHermostunut, onea nauru pulpahti taas, lausuen yhtä selvästi kuin sanat\nolisivat voineet ilmaista: \"Tiedätkö mitä sanot, Oskar?\"\n\nOskar värisi kuin kuiva lehti tuulessa. Hän oli kuin geysirien kuumalla\nkamaralla seisova mies, jonka jalkojen alla ohut kuori narskuu.\n\n\"Lähtekäämme kotiin\", hän sanoi.\n\n\"Riisuhan siis luistimeni\", vastasi Helga.\n\nHän istuutui äyräälle kuutamossa, ja Oskarin polvillaan hapuillessa\nhihnoja purki hänen kielensä tulvanaan lauseita, mutta jokainen sana\nrepi kuin ratkennutta jännettä. \"Kun mies on mennyt kihloihin hyvän\ntytön kanssa, niin tulisi hänen olla uskollinen armaalleen. Se on hänen\nvelvollisuutensa, ja hänen tulisi niin tehdä, olkootpa seuraukset mitkä\ntahansa. Jos hän saa siitä kärsiä, niin hänen _täytyy_ kärsiä, Helga,\nja jos hänen on uhrautuminen --\"\n\nHeikko äännähdys pysähdytti hänet. Helga itki. Hänen itkunsa tuntui\netsivän Oskarin sisimpiä ajatuksia ja sanovan: \"Mutta onko sinulla\noikeutta uhrata _minut_?\"\n\n\"Helga! Helga!\" hän huusi, mutta toinen ei ottanut kuullakseen. Tyttö\npeitti käsin kasvonsa, ja hänen itkunsa äityi syväksi, pitkäksi ja\nlohduttomaksi.\n\nOskar olisi tahtonut häntä viihdytellä, mutta ei rohjennut. Hän muisti\nThoran ja Magnuksen, johtajan ja isänsä, ja hänen ajatuksensa pyörivät\nkiusanhenkinä alastoman sielun ympärillä.\n\n\"Helga! Helga!\" hän huusi taas, mutta Helga itki yhäti. Jos tätä olisi\npitkittynyt vielä hetkeäkään kauemmin, niin Oskarin olisi täytynyt\njälleen siepata hänet syliinsä ja sanoa hänelle, että rakasti häntä;\nettä hänen rakkautensa Helgaa kohtaan oli yläpuolella kaikkia lakeja,\nkaikkia pidätyksiä, kaikkia harhakuvia, kaikkia sovinnaisuuksia; se oli\nluonnon käsky, ja hän oli pakotettu sitä tottelemaan; ja heidän täytyi\npaeta Islannista, ollakseen enää koskaan sinne palaamatta, jääköönpä\njäljelle taakseen millainen häviölle joutuneiden ihmisonnien\nhaaksirikko tahansa. Mutta Helgan itku taukosi äkkiä, ja keikauttaen\npäätään taaksepäin hän äännähti tuimasti: \"Hyvä on, jos sinä olet\ntyytyväinen, niin olen minäkin!\"\n\nSitten hän hypähti jaloilleen, kuivasi silmänsä voimakkaasti ja\nnaurahti -- lyhyeen, koleasti ja katkerasti, ja sen jälkeen sai Oskar\nmalttinsa takaisin.\n\n\"Lähtekäämme pois\", virkahti Helga.\n\nHeidän astellessaan takaisin pitkin järven reunalla polveilevaa tietä,\nvieretysten, mutta toinen toistaan koskettamatta ja äänettöminä,\najatteli Oskar: \"Armias taivas, olipa täpärällä pelastus! Vielä\nhetkinen, ja mitä kaikkea olisikaan saattanut tapahtua! Olin narri\ntähän kiusaukseen heittäytyessäni. Naiminen on ainoana turvanani. Sen\ntäytyy tapahtua pian. Thoran ja minun täytyy lähteä pois. Palatessamme\nsaattaa Helga jo olla Tanskassa, eikä silloin enää ole tällaisen\nkohtauksen uusiintumisen vaaraa!\"\n\nKotiin vihdoin tultaessa tuntui Oskarista kuin olisi hän ollut\nensimmäisestä pahasta teostaan palaava avioliitonrikkoja, mutta Thora\nnäytti onnelliselta ja mitään aavistamattomalta.\n\n\"Tiesin, ett'ette voineet irtautua luistelustanne ja panin sen vuoksi\nteekapineet pois, ja nyt alkaa jo illallinen olla valmiina\", hän sanoi.\n\nAterian jälkeen virkkoi Oskar: \"Kummi-isä, mieleni tekisi muuttaa\neileniltaista suunnittelua.\"\n\n\"Tahtoisit peräytyä pääsiäiseen, hä?\" tiedusti johtaja.\n\n\"En, vaan jouduttaa häät jouluksi\", ja Oskar selitteli syynsä. Thora\nnäytti kalpealta -- jokainen vakuutti sitä -- hän tarvitsi ilmanalan\nmuutosta -- Oskar halusi ottaa hänet Englantiin, kenties Ranskaan ja\nItaliaankin asti. Kevätkuukaudet saattoivat he viipyä ulkomailla\ntullakseen alkukesästä takaisin, suurkäräjäin aloittaessa istuntonsa,\nja siksi ehtisi Thora hyvin tervehtyä ja hän itse vakaantua ryhtymään\ntosi työhön.\n\n\"Mutta jouluksi, hyvänen aika!\" kummasteli täti Margret, \"tuskinhan\nennättää kolmasti kuuluttaa! Entäs Thoran hääpuku?\"\n\nMutta Thora itse oli ihastuksissaan, ja täti Margretin inttelyt\nvaiennettiin.\n\n\"Olkoot siis jouluna\", myönsi johtaja, ja silloin Thora kirkaisi\nilosta. Helgan silmät olivat nopein katsein vilkaisseet toisesta\ntoiseen, kasvojen kalvetessa yhä enemmän; hän nousi äkkiä seisaalleen\nja huudahti:\n\n\"Ja nyt tanssikaamme onnellisen tapahtuman kunniaksi!\"\n\n\"Ei, ei, ei\", esteli Oskar.\n\n\"Tanssitaan\", vaati Helga, istuutui pianon ääreen ja alkoi kiihkeästi\nsoittaa vilkasta tanssisäveltä. \"Tanssita sinä häntä, Thora\", hän\nhuusi, kamala loiste silmissään.\n\nThora tarttui Oskariin ja veti hänet seisaalleen, naurusuin sanoen:\n\"Miks'emme, Oskar?\"\n\nTuolit ja pöydät työnnettiin syrjään, johtaja pistäysi tupakalle, ja\nOskar ja Thora tanssivat, Helgan soittaessa äänekkäästi naurahdellen ja\nheille tuon tuostakin huudellen.\n\n\"Helga! Helga! Ei niin nopeaan! Tapathan meidät\", pyyteli Thora.\n\nMutta Helga vain nauroi yhä äänekkäämmin ja soitti yhä kiivaammassa\npoljennossa, niin hurjasti, kuin olisi tuli hänen sisuksiaan\nkuluttanut.\n\nSinä iltana Oskar meni pakottavin sydämin kotiin, mutta Thora kävi\nlevolle onnellisena.\n\n\"Olenpa tehnyt ilkeää vääryyttä Helgallekin!\" hän ajatteli ja vaipui\nsyvään hengähtäen uneen.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nOnnellisuus on itsensä onnelliseksi ajattelemista, ja Thora oli\nmielestään koko maailman onnellisin tyttönen. Häitten edelliset viikot\nolivat hänen sydämensä suloisin aikakausi. Hän laski päivät taaksepäin\nsiitä päivien päivästä, joka tuleva oli, ja sanoi joka aamu heti\nherätessään: \"Ainoastaan yhdeksäntoista enää\", ja sitten\nkahdeksantoista, seitsemäntoista ja kuusitoista, kunnes pääsi kolmeen,\nkahteen ja yhteen. \"Thoramme on kuin valkea hiiri nappulakehässä -- hän\nei saa maailmaa pyörimään kyllin vinhasti eteenpäin\", hymähteli täti\nMargret.\n\nHänen onnensa ei ollut sitä, mikä saa sydämen pelokkaaksi, eikä hänellä\nnyt ollut hetkenkään levottomuutta Oskarista. Hän ei kertaakaan ollut\nOskarin kanssa kahta minuuttia enempää kahden kesken, mutta se ei häntä\nvähintäkään huolettanut. Oskar tuli ja lähti joka päivä, aina\nkiireissään ja hengästyksissään, ja Thora soi hänelle hyvänsävyisen\nhymyn ja toisinaan armeliaan suutelonkin, milloin se saattoi siististi\ntapahtua ruokahuoneen oven takana. Mutta tavallisesti täytyi Oskarin\ntyytyä näkemään hänet istumassa ompelijattariensa ja neulojatyttöjensä\nparissa, ja se sopi hänelle paremmin, kuin Thora tiesikään.\n\nMikään ei ollut himmentämässä hänen onnensa valkeaa yksinkertaisuutta,\nja Oskarin tullessa esittämään karttojaan ja kulkuvuorotaulujaan\nmatkasuunnitelmaa varten oli hänellä tapana sanoa:\n\n\"Miks'et järjestä sitä Helgan kanssa -- hänhän paremmin tuntee\nmatkustus-asiat?\"\n\nJa silloin Oskar alkoi soperrella: \"No, jos haluat antaa Helgan\nvalinnan ohjata itseäsi, ja Helga tahtoo --\"\n\n\"Haluan tietenkin; marssikaa vain makuukamariini ja sopikaa kaikesta.\"\n\nOskarin piti taas huudahtaa: \"Ei, ei, voimmehan sen varsin hyvin tehdä\ntäälläkin\", ja sitten Helga ja hän --, toinen vapisten sitä, että\nainoakin sana voisi hänet kavaltaa ja toinen kokien, miten katkeraa on\nkatsella onnea toisen ihmisen silmillä -- haastelivat matkasuunnista ja\nrautateistä, saksien helistessä ja ompelukoneen hyristessä heidän\nympärillään.\n\n\"Menemme Mont Cenisin kautta, vai mitä?\" \"Ei, St. Gotthardin.\"\n\"Palaamme San Remon ja Nizzan tietä.\" \"Ja Monte Carlon!\" \"Niin,\ntietysti -- Monte Carlon.\"\n\n\"Ihme ja kumma, luulisi, että Helgahan se tässä onkin kuherrusmatkalle\nmenossa\", huomautti täti Margret.\n\n\"Niin luulisikin!\" vastaili Thora, nauraen rattoisasti kuin lapsi.\n\nViattoman sydämensä Pyhässä maassa oli hänellä yksi ainokainen ajatus\nsisarestaan -- että oli häntä väärin epäillyt. Helga saattoi olla siitä\ntietämätön, mutta hän _itse_ tiesi eikä voinut konsanaan saada oikeaa\nrauhaa, ennenkuin oli vikansa korvannut. Alituiseen hän aprikoi, miten\nsen tekisi, ja vihdoin hänen mieleensä juolahti näppärä keino. Uskalias\nhanke se oli, ja tuumiessaan milloin sen saisi käymään päinsä hän\njohtui siihen päätökseen, että se sopi parhaiten hääpäiväksi --\nsilloinhan hän olisi oman pikku valtakuntansa kuningatar, jolta ei\nkukaan voinut mitään kieltää. Sillävälin tuli sen pysyä salassa eikä se\nsaanut joutua Helgan eikä Oskarinkaan kuuluviin.\n\nYksi ainoa rahtunen kuonaa oli Thoran kultaisessa onnessa, nimittäin\nMagnuksen muisto. Tuo urhea sydän ei ollut särkynyt, ja Magnuksen\nepätoivo saattoi olla mykkä, mutta hänen kärsimyksensä ajattelu\noli raudan makuna Thoran elämän suloisessa viinissä. Onnensa\ntäydellisentämiseksi piti hänen saada jokainen ottamaan osaa siihen;\nniinpä hän muutamana päivänä Oskarin tullessa veikin hänet eteiseen ja\nvirkkoi:\n\n\"Oskar, kenestä tulee sulhaspoika?\" Ja Oskar änkytteli:\n\n\"No, todellakaan, totta puhuakseni, en ole -- nimittäin --\"\n\n\"Miks'ei Magnuksesta?\"\n\n\"Magnuksesta? Sitäkin ajattelin, mutta --\" ja siinäpä tuli esille vanha\npulma -- hän ei vielä ollut selvitellyt Magnusta vastaan\nkihlaustilaisuudessa syntynyttä väärinymmärrystä, ja vanhukset\ntietenkin vastustivat hänen kutsumistaan, kunnes tuo paljastus saattoi\ntapahtua.\n\n\"Miks'et ilmaisisi asiaa nyt, Oskar? Olisihan oivallinen tilaisuus\nparantaa kaikki haavat ja unohtaa entiset ikävyydet.\"\n\n\"Kyllä, on tosin niinkin\", vastasi Oskar, mutta hän lähti pois näköjään\nkiusaantuneena, eikä Thora kuullun häneltä sen enempää asiasta\nennenkuin hääaattona, jolloin hän tokaisi:\n\n\"Nytpä muistan, olihan puhetta sulhaspojasta, mutta tuo mainio\nsuunnitelmasi oli mahdoton, Thora.\"\n\n\"Mahdoton?\"\n\n\"Äiti sanoo Magnuksen lähteneen pohjanpuoleen -- lienee jo viikon aikaa\nollut matkalla.\"\n\n\"Talvella, ja juuri häiden edellä?\"\n\n\"Äiti arvelee hänen ennättävän niiksi takaisin, mutta me tietysti emme\nvoi jättäytyä sattuman varaan, ja kun Niels -- muistathan Niels\nFinsenin, ruununvoudin pojan? -- kun Niels viimeisellä syyskuvalla\nvast'ikään saapui kotiin, niin otamme hänet sulhaspojaksi. Siten on\nsiitä huolesta päästy.\"\n\n\"Onpa ikävää\", huoahti Thora, ja sitten huusi Oskar, joka oli avannut\noven:\n\n\"Hei! Lunta sataa! Me saamme valkeat häät, Thora!\"\n\nJa hermostuneesti naurahtaen hän napitti takkinsa kaulusta myöten ja\nläksi pois, suutelematta Thoraa.\n\nThora mietti tätä jälleen, kun oli käymässä levolle, ja iloisen\nroihuvalkean edessä nojatuolissaan istuen, alas vedettyjen uutimien\nsuojaamassa hauskassa ja kodikkaassa kammiossaan hän muisti nyt\nviimeistä kertaa laskeutuvansa nukkumaan isänsä talossa. Nämä kolme\nviikkoa olivat miltei lopussa vihdoinkin, ja niin olivat hänen\ntyttökautensakin päivät; ja nyt, kun kumpaisetkin olivat päättymässä,\nne näyttivät unena huvenneen. Hän oli vielä onnellinen, mutta paljoa ei\nolisi tarvittu, jotta tuo onnellisuus olisi kääntynyt tuskaksi. Oli\nikävää, että Oskar oli unohtanut häntä suudella, ja ikävää sekin, että\nMagnus jäi pois häistä.\n\nPimeän aikaan hän laskeutui vuoteelleen, ja silloin yhä vielä tupruili\nlunta. Hän mietiskeli Magnusta erämaan poikki ratsastamassa, ja\nihmetteli, miksi hän juuri silloin oli lähtenyt. Kenties Magnus ei\nkärsinyt katsella heidän onneaan -- hänen ja Oskarin! Magnus parka!\n\nMutta Magnuksen muisto hälveni muiden ajatusten vilinään -- mielessä\nväikkyivät häät, häälahjat, hääkemut, ja Oskar, aina Oskar -- ja sitten\nväsyneet silmäluomet painuivat umpeen, mieli raukesi täynnä rauhaa ja\nhyvää tahtoa koko maailmaa kohtaan, ja hän uinui neitsyytensä viimeistä\nunta.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n\"Thora! Thora! No auta armias! Tyttö nukkuu vielä!\"\n\n\"Ja hääpäivänään. Thora! Thora!\"\n\nThora heräsi hätkähtäen huuteluun ja koputukseen. Vuoteestaan\nkiepsahtaen hän riensi akkunaan ja raotti uutimia. Oli täysi päivä,\naurinko paistoi kirkkaasti lumella ja koko maailma oli valkeaan\nvaippaan kääriytynyt.\n\nHän aukaisi oven, neulojatytöt ja ompelijattaret marssivat huoneeseen,\nja siitä hetkestä alkaen moniaan tunnin ajan oli luomakunta pelkkänä\nmuodottomana ja tilattomana kaaoksena, jossa kaikki parpattivat yhteen\nsuuhun ja jokainen tölmäsi kourineen jokaiseen, ja Thora söi ensin\naamiaisensa ja sitten puolisensa kävellessään tahi \"koetuksella\nollessaan.\"\n\nMutta viimeinpä valmistui puku ja pukeutuminen, ja täti Margret\nkutsuttiin katsomaan. Ei oltu Islannissa milloinkaan nähty moista\nmorsiuspukua -- silkkikaapu, hopeoitu kruunu, _faldur_, huntu ja\nsininen samettiviitta olivat verrattomat.\n\n\"Eikö hän olekin kaunis, Margret?\" hälisivät tytöt, ja täti Margret,\njonka silmät loistivat lasien takaa, sanoi:\n\n\"Vieläkö puhutte Helgasta!\"\n\nSitten tuomiokirkon kellot alkoivat kajahdella ja kaikki kävivät\nhiljaisiksi. Thora astui verkalleen alakertaan ja tapasi isänsä\n(uudessa silkkihatussaan kookkaamman näköisenä kuin koskaan)\nodottelemassa eteisen suussa ja Päistärikön kadulla valmiina, selässä\nkultanuppinen, punasamettinen sivusatula. Lasketeltiin pari\nleikkisanaa, naurahdeltiin, pyyhkäistiin salavihkaa jokunen kyynel\nsilmänurkasta, ja niin lähdettiin matkaan. Lumi oli kuiva ja pehmeää\nkuin jauho, ja ponia oli vaikea saada astuskelemaan tasaisesti.\n\nTuomiokirkkoon tultua tuntui Thorasta kaikki unelta, kauniilta\nvalvehaaveelta, jollaisia hän toisinaan oli unelmoinut ajatellessaan\nolevansa kuollut ja kuvitellessaan onnellisen sielunsa liitelevän\ntaivaaseen.\n\nMorsiusneidot odottivat pylväskäytävässä -- Helga ihmeen kauniina\nenglantilaisessa vaatetuksessa, ja kaksi entistä koulutoveria\nislantilaiseen kuosiin puettuina.\n\nThora, joka liikkui kuin näyssä, tunsi jonkun riisuvan samettiviitan,\nja sitten kellot vaikenivat ja urut alkoivat pauhata. Seuraavassa\nhetkessä kuoro lauloi hymniä -- tavallista häävirttä \"Kun ensi\nmorsianta Luoja toi\" -- ja sitten hän oli astumassa ylös pääkäytävää\nisänsä käsivarren varassa.\n\nHän ei ripillepääsemisestään saakka ollut nähnyt niin suurta\nihmiskasvojen paljoutta. Ne näyttivät vilahtelevan hänen ohitseen ja\nhuimasivat päätä. Hän muisti, miten seurakunta oli toisissa häissä\nodotellut morsianta ja katsellut häntä kuin yliluonnollista olentoa.\n\"Hän on tulossa!\" \"Tässä hän tulee!\" Nyt oli hän itse morsiamena, ja\nihmiset kurkottelivat häntä nähdäkseen.\n\nThora tunsi, että kaikkien kasvot olivat hymyssä, ja tiesi itsekin\nmyhäilevänsä. Hän kuuli ohi astuessaan, mitä ihmiset virkkoivat:\n\"Herttainen Thora!\" \"Niin rakastettavan näköinen!\" \"Nyt olen\ntyydytetty, ja voinpa vaikka lähteäkin jo -- tahdoin vain nähdä, miltä\nThoran kaapu näyttäisi.\" Ja sillä välin helähtelivät kuoron sävelet\nlehteriltä kuin taivaasta, leijuen joka puolella hänen ympärillään.\n\nKäytävän päässä seisoi Oskar odottamassa -- niin hienoksi puettuna,\nniin kauniina, niin ylevän näköisenä -- vaaleaverinen nuori mies\noikealla puolellaan, ja vasemmalla kuvernööri hyvin juhlallisena ja\nraudanharmaan tukkansa ja partansa vuoksi yhä arvokkaamman näköisenä.\n\nVirsi päättyi, urut herkesivät soimasta, ja Thora huomasi olevansa\nOskarin vieressä alttarin portaiden juurella, joiden yläpäässä seisoi\nvanha piispa, musta kasukka ja valkea röyhykaulus yllään. Takana kuului\npikku kohinaa, sitten seurasi hiljaisuus, ja piispa alkoi puhua.\n\n\"Rakkaat lapset\", hän sanoi, \"kun Isä Jumala ammoin ensimmäisen\nmorsiamen toi ensimmäiselle miehelle Eedenin kauniissa puutarhassa,\nniin hän liitti yhteen heidän kätensä rakkauteen, ja se oli ensimmäinen\navioliitto. Siitä asti Hän on jatkanut ihmiskunnan historiaa samalla\nsuloisella keinolla, ja rakkaus yhä on side, joka yhdistää miehen\nnaiseen ja naisen mieheen.\"\n\n\"Rakkaat lapset\", lausui piispa taasenkin -- hän puhui Thoralle ja\nOskarille -- \"te saavuitte tänne tullaksenne mieheksi ja vaimoksi, ja\nkoska te rakastatte toinen toistanne, niin Jumala tahtoo liittää yhteen\nkätenne pyhään avioon, sillä Hän ei siunaa eikä pyhitä mitään muuta\nliittoa, rikkauden, maailmallisen edun tahi minkä tahansa muun\nharrastuksen matkaansaattamaa.\n\n\"Me tunnemme teidät molemmat, lapseni; me, jotka tänne olemme kokoon\ntulleet, me olemme nähneet tunteittenne kukan umpussaan ja aukeavan, ja\nnyt rukoilemme Jumalaa, että olisitte uskollisia valoille, jotka tänä\npäivänä teette, aina kantaen toinen toisenne taakkaa, anteeksi antaen\ntoistenne viat ja vaalien sitä inhimillistä rakkautta, mikä on\njumalallisen rakkauden vertauskuvana.\n\n\"Tyttäreni, rakasta tulevaa miestäsi; ilahuta, helli häntä, pysy\nhänessä; salli hänen löytää rinnallasi lohdutusta jokaiseen suruun --\nmitä ikinä maailma hänelle tehnee, ja mitä tahansa maailma sanonee.\n\n\"Poikani, rakasta vaimoasi. Ei ole mitään jalompaa tässä\npuutteellisessa ihmisolossa, ei kauniimpaa ja taivaallisempaa näkyä\nkuin, että hyvä tyttö jättää isän, joka häntä rakastaa, ja kodin, jossa\non ollut onnellinen, ja lausu hänen tulevalle puolisolleen: 'Mennyt oli\nkaunis, mutta tulevaisen uskon kaiken sinulle'. Ansaitse se luottamus,\npoikani, ole luja, ole urhea, ole uskollinen, niin Hän, joka kaikki\nheikkoutemme tuntee, ennen meitä vaellettuaan maan päällä, Hän sinua\ntukee, jos jalkasi horjuvat.\n\n\"Olkaa toisillenne hyvät kumppanit tämän maailmaa matkalla, rakkaani,\nja jos Jumala suo teille lapsia, niin pitäkää niitä, jotka ovat siteinä\nteitä itseänne yhä likeisemmin yhteen liittämässä. Ennen kaikkea\nrakastakaa toinen toistanne, sillä se on ensimmäinen käsky, ja\nvarjelkoon ja opastakoon Hän, joka sen antoi, teidät kautta elämän\nokaisten polkujen.\"\n\nPiispan ääni alkoi lopulla värähdellä, ja puheen päätyttyä kuului\nseurakunnassa moni yskäisevän ja niistävän. Oskarkin huohotti raskaasti\nThoran vierellä, ja Helga polki hänen laahustaan, mutta Thora itse oli\ntyyni kuin luottava lapsi.\n\nSeuraavana hetkenä hän oli Oskarin vieressä alttaria portaalla\npolvillaan -- juuri siinä, missä he olivat rippilapsina polvistuneet --\nja piispa saneli valan kaavaa. Hengähtämätön hiljaisuus vallitsi täpö\ntäydessä tuomiokirkossa tämän, juhlallisen ja kauniin toimituksen\nkestäessä -- ainiaan nuoren, ainiaan vanhan, ainiaan jylhän toimituksen\n-- joka vihkii miehen vaimolle, vaimon miehelle, myötä- ja\nvastoinkäymisessä, sairaana ja terveenä ollessa, \"kunnes kuolema meidät\nerottaa.\"\n\nOskar yhä hengitti syvään, mutta Thora oli liian onnellinen\nkiihtyäkseen, liian varma pelätäkseen. Kun piispa liitti heidän kätensä\nyhteen ja laski omansa niiden päälle, tunsi Thora Oskarin käden\nvapisevan ja hänen valtimonsa tykähtelevän, ja hän olisi tahtonut\ntyynnyttää ja viihdyttää Oskaria, sillä he olivat nousseet jaloilleen,\nja eräs apulaispapeista valitsi virren:\n\n    \"Ohjaa lapses, Taatto, ohjaa\n    kautt' elon varjopolkujen.\"\n\nKuoro sen aloitti, mutta seurakunta yhtyi mukaan, ja kaikkien äänet\ntuntuivat liikutuksesta väräjävän. Thora tunsi liitelevänsä kauas,\nkauas, mutta piteli yhä Oskaria kädestä. Hän oli kuulevinaan Magnuksen\näänen muiden joukossa takanaan -- soinnukkaan äänen, joka oli\nkajahdellut noina entisaikojen iltahetkinä. Magnus parka! Mutta eihän\nMagnuksella olisi hänestä iloa ollut, näin oli parempi hänellekin.\n\nHän vaipui alemma yläilmoista, kun virsi päättyi ja piispa pudisti\nhäntä kädestä, ja kuvernööri seurasi esimerkkiä, ja morsiusneidot\nastuivat esiin ja suutelivat häntä koko seurakunnan nähden. Mutta Oskar\ntarjosi hänelle käsivartensa ja heidän astuessaan alas pääkäytävää\naloittivat urut ja kuoro jälleen:\n\n    \"Oi Suuri Rakkaus, kuule pyyntö meidän,\n    Sä aatokselle liian ylhäinen.\"\n\nThora oli nyt varma Magnuksen äänestä, ja ylös urkulehterille\nkatsahtaessaan hän näkikin hänet. Niin, Magnus oli tuolla; hän oli\nkuorossa; hän oli palannut pohjanpuolesta Thoran häissä laulamaan.\n\n    \"Se onni, jok'ei häivy, olkoon heidän,\n    jotk' ainiaaksi liität yhtenen --\"\n\nHän näki Magnuksen kasvot vain kerran vilaukselta, mutta selvästi. Hän\nei ollut milloinkaan nähnyt niitä tuollaisina -- niin kaihoisina ja\nniin leppeinä, ja kuitenkin lujina ja miehuullisina. Magnuksen katse\noli vakaasti kiintynyt nuottikirjaan, ja hän heilui hiukan ja lauloi\nkuin kaikella voimallaan.\n\n    \"Suo riemu, joka voittaa maisen murheen,\n    suo rauha, joka taiston tyynnyttää.\"\n\nMagnus häipyi häneltä silmänräpäyksessä, sillä ihmiset kuiskivat\nhänelle ohi mennessä: \"Thora kulta!\" \"Jumala Thoraamme siunatkoon!\"\n\nOskar kumarteli molemmille puolille käytävää, ja ihmiset puhelivat\nhänellekin. \"Niin uljaalta hän näyttääkin!\" \"Näyttääpä hän myös siltä,\nettä pystyy pitämään huolta vaimostaan!\" \"Vaalipas häntä hyvin, Oskar!\"\n\nViimein olivat he jälleen eteisessä, ja Thora tunsi samettiviittaansa\nasetettavan hartioilleen. Päistärikkö seisoi ulkopuolella, ja merimies\nHans (uudet hihaliivit yllään) juotti sitä sangostaan.\n\nOskar nosti hänet satulaan, ja he kääntyivät kotia kohti. Kellot\nalkoivat taas kajahdella -- iloisena hälinänä -- ja silloin,\nvihdoinkin, alkoivat Thoran kyyneleet tulvehtia. Kaikki olivat olleet\nhänelle niin hyviä! Se tapahtui kaikki Oskarin tähden! Olipa suloista\najatella, että he olivat hänelle ystävällisiä Oskarin tähden! Jumalalle\nkiitos Oskarista! Jumalalle kiitos elämästä!\n\n\n\n\nX.\n\n\nAnna ja täti Margret olivat johtajan talon ovella heitä vastassa. He\nsuutelivat Thoraa ja nimittelivät häntä \"rouva Stephenssoniksi\" ja\nveivät hänet sitten yläkertaan vaihtamaan pukua. Hänen ehtiessään\ntakaisin alas olivat hääjuhlaan kutsutut vieraat jo parhaassa\ntulohommassa riisumassa lumikenkiään, pudistelemassa Oskarin kättä ja\nkaikki yht'aikaa rupattamassa.\n\nPöytä oli katettu kaksiosaiseen vierashuoneeseen, missä kihlajaiset oli\npidetty; johtaja istui pöydän päässä, Oskar oikealla (juuri siinä,\nmissä oli tallannut Helgan valokuvaa) ja Thora vasemmalla puolellaan\n(missä Magnus oli jakkaralla istunut äitinsä vieressä), kuvernöörin\nistuessa vastapäätä johtajaa, Anna ja täti Margret kummallakin\npuolellaan, ja piispa, ruununvouti sekä tohtori välissä. Helga istui\npuolitiessä, Niels Finsen toisella puolellaan ja rehtori toisella.\n\nThora ujoili, mutta oli pirteänä, hieman punehtuen neitseellisen\narvokkaasti, kun hänelle lausuttiin kärkeviä huomautteluja. Hän sai\nhuoneen heläjämään rattoisalla naurullaan. Aterian aikana kohotti\nmiltei jokainen lasiaan hänelle, ja sen lopulla kuvernööri nousi,\nkumarsi hänelle juhlallisen ryhdikkäänä ja alkoi puhua.\n\n\"Minä nousen\", virkkoi kuvernööri, \"ehdottamaan morsiamen ja sulhasen\nmaljan. Me kaikki olemme onnellisia siitä avioliitosta, jota nyt on\njuhlittu, eikä yksikään voi olla onnellisempi kuin minä. On vuosikausia\nollut sydämeni rakkaimpana toiveena, että johtaja Nielsenin ja minun\nvälinen elinaikainen ystävyys lujentuisi lapsissamme vielä\nkiinteämmällä siteellä.\"\n\n\"Terveydeksesi, veikko\", keskeytti johtaja lasinsa kohottaen, ja\nkuvernööri pysähtyi ottamaan siemauksen hänen kanssaan.\n\n\"Oli ehkä sekin aika\", hän jatkoi, \"jolloin pelkäsin tämän toiveen\nmenevän tyhjiin.\"\n\n\"Ei, ei!\" väitti johtaja; Thora painoi päänsä alas, Anna huoahti\nkuuluvasti ja syntyi tovin äänettömyys, kuin olisi jonkin poissaolevan\nhenki käväissyt huoneessa.\n\n\"Mutta suloinen on siunaus, joka seuraa turmiota\", lausui kuvernööri,\n\"ja Jumalalle siitä kiitos, että nyt olemme yhtä mieltä ja yhtä\nperhettä.\"\n\nKun seurueen lasit olivat herenneet kilisemästä, kävi kuvernööri\npuhumaan Thorasta. \"Hän on aina ollut kuin tytär talossamme, ja nyt hän\ntosiaankin on tyttäremme. Olemme häntä rakastaneet koko hänen elämänsä\najan, ja tänään olemme antaneet hänelle parhaan, mitä meillä oli\nkenellekään annettavana -- poikamme, lempipoikamme, toiveittemme\nepäjumalan ja sydämemme ylpeyden. Jumala heitä molempia siunatkoon!\"\n\nSaatuaan silmänsä pyyhityksi punaraitaisella nenäliinallaan johtaja\nheti nousi naurahtaen seisaalleen ja sanoi:\n\n\"Peräksi kääntyy keula, kun meri nousee, enkä minä ole suurestikaan\ntottunut soutamaan taaksepäin, mutta kuvernöörin kanssa yhdyn\nkiittämään Jumalaa siitä, että uhkaamaan noussut myrsky on asettunut ja\nme saamme purjehtia tasaisella tuulella. Mitä Oskariin tulee, niin on\nhän ollut kummipoikani aina siitä pitäen kun oli mitään, ja tänään on\nhänestä tullut poikani, enkä voisi parempaa poikaa toivoa.\"\n\n\"Ja sen sanon\", pitkitti johtaja, niin pian kuin pääsi jatkamaan, \"että\npieni lupaus pidettynä on parempi kuin suuri unohdettuna, ja aion pitää\nerään pikku lupauksen, jonka kihlauspäivänä tein. Kenties eivät kaikki\nsitä usko, mutta minun mielestäni nuorten tulee olla nuoria ja nauttia\nnuoruudestaan, niin kauan kuin heillä sitä riittää. Sain jotenkuten\nomani hukatuksi, ja pelkkää työtä, työtä, työtä on ollut minulla koko\nilmoisen ikäni. Samoin on kuvernöörin laita; työtä, työtä, työtä vain\non ollut hänenkin elämänsä, eikä meillä ole ollut lomapäivää\nkummallakaan. Mutta nyt me aiomme matkustaa aurinkoisiin etelämaihin,\nmissä maa ja meri eivät ole valkeat kuin tämä ja tuo.\" Johtaja viittasi\nkädellään edessään ja takanaan olevaan ikkunaan. \"Niin, me saamme nähdä\nvanhoina päivinämme maailmaa, kuvernööri ja minä, mutta se tapahtuu\nsilmin, jotka ovat paremmat kuin meidän nyt -- lastemme silmin.\"\n\n\"Emmekä myöskään\", jatkoi johtaja seurueen taas asetuttua hiljaiseksi,\n\"kitsastele kuluja, ja jos Oskar tahtoo kurkistaa alimman lautasensa\nalle, niin hän löytää hiukan pyöränvoidetta matkalleen.\"\n\nOskar nosti hedehnälautastaan ja otti sen alta kaksi maksuosoitusta, ja\nsitten kun maljaan oli yhdytty, hän nousi vastaamaan. Kukaan ei ollut\nmilloinkaan ennen nähnyt häntä niin kalpeana, niin hermostuneena tai\nniin totisena.\n\n\"Kiitän isää ja johtajaa\", hän sanoi, \"meidän saamastamme loistavasta\nlahjasta -- joka on paljoa runsaampi kuin mitenkään voimme matkallamme\ntarvita. Kiitän teitä kaikkia häihimme tulostanne -- on niin hauska\nnähdä ympärillään ihmisiä, jotka ovat meidät tunteneet koko ikämme.\n'Löydä vaimosi ystävistäsi', sanotaan. Minä olen omani löytänyt melkein\nperheestäni, ja uskon, että nyt yhtyneet kaksi haaraa eivät koskaan\neriä -- tulos siitä, mitä tänään aamupäivällä olemme tehneet.\"\n\nKuului hiukan hyväksymisen jupinaa, ja uudelleen aloittaessaan Oskarin\nääni kävi epävarmaksi ja sortui.\n\n\"Kiitän myös piispaa\", hän sanoi, \"sanoista -- viisaista ja\nliikuttavista sanoista -- mitä hän puhui meitä vihkiessään. Tiedän,\nettä rakkaus -- rakkaus on oikean avioliiton ainoana pohjana, ja minä\n-- minä toivon, että avioliittoni on oikea. En rakasta vaimoani niin\nsuuresti, kuin minun pitäisi -- kuin hän ansaitsisi. En voi koskaan\nsitä tehdä; se on mahdotonta. Mutta toivon ajan mittaan tulevani\nrakastamaan häntä yhä enemmän ja enemmän, ja karttamaan jokaista\nkiusausta, mikä voisi minua vietellä rakastamaan häntä vähemmän.\nTiedän, ett'en ole sen hyvän, herttaisen tytön arvoinen, joka tänään on\nantaunut omakseni, mutta koetan niin elää, ettei hän sitä milloinkaan\nkatuisi. 'Useasti on vaimon viat anteeksi annettava', sanoo toinen\nsananlasku, mutta oikeampi olisi tässä tapauksessa puhua miehen\nvioista, ja rukoilen Jumalaa, ettei vaimoni koskaan saisi liian paljon\nanteeksi annettavaa.\"\n\nOskarin painuessa istumaan pitivät miehet hänen puhettaan hieman\ntehtynä ja tavoittelevana, mutta naisista olisi jok'ainoa tahtonut\nhypähtää häntä suutelemaan. Thora pyyhiskeli julkisesti silmiään, mutta\nhänen kasvonsa hohtivat puolipäivän sädeloistoa, ja äänettömyyden\njälkeen heränneessä sorinassa huusi täti Margret hänelle pöydän yli:\n\n\"Rouva Stephensson, pidä sinä vaaria miehestäsi, jottei kukaan näistä\nnuorista naikkosista karkaa hänen kanssaan.\"\n\nMaljoja esitettiin vielä kuvernöörille, johtajalle, ja lopuksi\nmorsiusneidoille, joiden maljan rehtori ehdotti leikkisässä puheessa.\n\n\"Sanovat, ettei kaikkien naisten suutelo ole samaa\", hän sanoi, \"enkä\nvanhanapoikana ole mies siitä mitään tietämään; mutta tämä nuori mies\ntässä vasemmalla kädelläni\" (rehtori viittasi Niels Finseniin), \"jolla\non oikeus pitää itseään oikeana sulhaspoikana tänään, on minulle\nkuiskaten tunnustanut huomanneensa erään morsiusneidon niin\nviehättäväksi ja kauniiksi, että jos hän olisi ollut Oskarin sijassa ja\nahdasmielinen laki olisi hänet pakottanut valitsemaan johtajan kahden\ntyttären välillä, niin olisi hän livistänyt johonkin vieraaseen maahan,\nmissä olisi voinut naida molemmat.\"\n\nKaikki nauroivat ja silmäilivät Helgaa, joka itse oli tirskunut hiukan\nhysteerisesti ja katsellut Oskaria koko päivällisajan. Ja silloin\nThora, onnea tulvillaan, vilkaisi alas sisareensa ja muisti suuren\nsuunnitelmansa, jolla oli aikonut hyvittää salaisen epäluuloisuutensa.\nNyt oli oikea hetki sen toteuttamiseen -- nyt hänen ollessaan\nkuningattarena valtakunnassaan -- ja puolittain rohkeana, puolittain\narkaillen hän nousi istuimeltaan, kietoi kätensä isänsä kaulaan ja\nkuiskasi hänen korvaansa jotakin.\n\nJohtajan kasvot oikenivat hetkeksi, levisivät sitten jälleen, ja hän\nsanoi: \"Mutta mitäs Oskar siitä arvelee?\"\n\n\"Oskar _varmasti_ suostuu\", vakuutti Thora, ja kuiskutteli taasenkin\nisänsä korvaan.\n\n\"No, enhän tee taaperoa sanastani; minä myönnyn; mutta sinun pitää\nkysyä Oskarilta.\"\n\nSitten Thora naurellen ja punehtuen hiipi Oskarin taakse ja kuiskaili\nhänenkin korvaansa, syrjin katsellen Helgaan. Kuunnellessaan kävi Oskar\ntotiseksi kasvoiltaan ja sanoi:\n\n\"Mutta haluatko sitä aivan varmasti, Thora?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, kyllä\", vahvisti Thora nauraen ja punastellen, sillä nyt\noli koko seurue kääntänyt katseensa häneen.\n\n\"Puhutaan siitä huomenna\", vastusti Oskar.\n\n\"Ei, ei, nyt\", intti Thora.\n\n\"Mutta kenties ei Helga itsekään --\" aloitti Oskar ja pysähtyi sitten,\nmutta Helga kuuli nimeään mainittavan ja kysyi hermostuneesti\nnaurahtaen:\n\n\"Mitä Helgasta?\"\n\n\"Niin, mitä hänestä?\" tiedustelivat useat äänet yht'aikaa ja johtaja\nselitti asian.\n\n\"Thora haluaa sisartaan seuraamaan heitä matkalle ja koettaa\nsuostutella Oskaria.\"\n\nJokunen yritti epäilevästi huudahtaa \"miks'ei?\" ja \"mainiota!\" ja\nsitten vallitsi äänettömyys, jota vain Thoran ääni keskeytti:\n\n\"Tee se, Oskar, tee!\"\n\nTällaista olisi Oskar kaikkein vähimmin odottanut -- kiusausta tiellään\njuuri sinä hetkenä, jolloin yritti sitä pakoilla; intohimon sulkuportti\njälleen avattuna, vaikka hän oli niin tiukasti koettanut sitä sulkea --\nja sen teki Thora itse sokeassa hellämielisyydessään ja viattomassa\nilossaan, ikäänkuin hornan vallat olisivat häntä pilanaan pitäneet.\n\nMutta seurue odotti Oskarin vastausta; ja jottei olisi itseään\nilmiantanut hän koetti lyödä leikiksi. \"En ole kuten Niels -- en tahdo\nteitä molempia\", hän sanoi; mutta yhä rukoili mielistelevä ääni hänen\nkorvansa juuressa:\n\n\"Tee se, Oskar, tee, tee!\" Ja Oskarin aina vaan epäröidessä tokaisi\nrehtori:\n\n\"No no, Oskar, vaimonsa ensimmäisen pyynnön kieltäminen on paha alku.\"\n\n\"Enhän kielläkään\", selitti Oskar, \"ja jos Helga itse todella ja\ntotisesti luulee olevansa halukas lähtemään mukaan --\"\n\n\"Tahtoisitko mennä, Helga?\" kysyi johtaja, ja taasenkin seurasi\nkotvasen ymmälläoloa, joll'aikaa Helga, purren alahuultaan sielussaan\nriehuvaa taistelua ilmaisevalla rajuudella, katseli pöydän yli Oskariin\nikäänkuin koettaen hänen kasvoistaan lukea mitä vastaisi.\n\n\"Käske hänen myöntyä, Oskar\", kehoitti Thora.\n\n\"Myönnynhän minä\", sanoi Helga, ja Thora paukutti voitonriemuisena\nkäsiään ja pani huoneen heläjämään nauruaan.\n\nNiels Finsen oli istuutunut pianon ääreen, ja palvelijat tekivät tilaa\ntanssia varten, kun Anna hiipi Thoran taakse ja kuiskasi:\n\n\"Eteisessä joku haluaa puhutella sinua, Thora.\"\n\n\"Se on kenties --?\"\n\n\"Niin, kultaseni\", vastasi Anna, ja Thora seurasi häntä ulos huoneesta.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nMagnus odotteli eteisessä, puettuna lumisääryksiin ja pitkään\nturkkikauluksiseen päällystakkiin, joka oli karkea ja kulunut,\nvyötäisiltä huivilla sidottu. Hänen kasvoissaan näkyi syviä uurtoja,\njotka voimakkaassa miehessä ovat kohtaloonsa taipumisen leimana,\nheikossa epätoivon. Thora ei mielestään ollut koskaan nähnyt häntä noin\nkookkaana ja komeana, mutta hänen äänensä oli puhuessa hempeä kuin\nnaisen ja huulet vetäysivät mitä viehkeimpään hymyyn. Thora sulki\nvierashuoneen oven ehkäistäkseen pianonsoittoa kuulumasta, astui sitten\nhänen luokseen ja ojensi kätensä, tuntien pienuutta ja heikkoutta,\nhennossa valkeassa hunnussaan ollen ja morsiuskruunu otsallaan.\n\n\"Tulin hyvästelemään ja hauskaa matkaa toivottamaan\", aloitti Magnus.\n\n\"Olenpa iloinen, että tulit\", vastasi Thora. \"Kuulin sinun menneen pois\nja pelkäsin, etten saisi sinua nähdäkään.\"\n\n\"Toin sinulle tämän häälahjaksi\", sanoi Magnus ottaen eteisen pöydältä\nsuuren, valkean karhunnahan, jota Thora ei ollut huomannut.\n\n\"Siinäpä komea talja!\" huudahti Thora.\n\n\"Onko se hyvä?\" kysyi Magnus.\n\n\"Erinomaisen kaunis. En ole koskaan nähnyt tämän veroista. Sepä lie\nmaksanut sinulle suuren summan.\"\n\n\"Ei paljoakaan. Ostin sen pohjanpuolesta.\"\n\n\"Tätäkö hankkimaan sinne siis lähditkin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja talvella! Niin pitkälle, kylmälle matkalle!\"\n\n\"Minä olen vahva, Thora -- ei minua koskaan pakkanen hätyytä.\"\n\nHänen surulliset silmänsä kiilsivät, ja Thoran kurkkuun nousi pala.\n\n\"Käytän sitä laivassa ja junassa ja kaikkialla\", hän sanoi. \"Ja aina\nsilloin ajattelen sinua.\"\n\n\"Ajatteletko?\"\n\n\"Todella niin teen. Mutta mehän lähdemme etelään, tiedätkös.\"\n\n\"Sen tiedän.\"\n\n\"Englantiin ja Ranskaan -- ehkä Italiaan.\"\n\n\"Se kyllä on sinulle terveellistä, Thora. Aurinko on sinulle hyväksi.\nJa saat nähdä hedelmiä ja kukkasia kasvamassa -- se on ihanaa.\"\n\n\"Eikö olekin?\"\n\nPiano kävi äänekkäämmäksi, ja kuului jalkojen sipsutusta --\nvierashuoneessa alettiin tanssia.\n\n\"Ja ajattelehan -- Helga lähtee mukaan\", virkahti Thora.\n\n\"Helga!\"\n\n\"Eikö Anna sinulle sanonut?\"\n\n\"Lähteekö Helga teidän kanssanne Italiaan?\"\n\n\"Lähteepä kyllä, ja se on meille kovin hupaista. Hän on niin näppärä ja\nvireä -- Oskar ei voi olla hetkeäkään huonolla tuulella, silloin kun\nHelga on mukana.\"\n\nNuo vakavat kasvot kääntyivät hetkeksi syrjin, ja sitten Magnus virkkoi\nyhä hennommin:\n\n\"Toivon, että olet onnellinen matkallasi, Thora.\"\n\n\"Varmasti olenkin. Kaikki me olemme onnellisia, siihen luotan. Lähdemme\n'Lauralla' huomenaamulla.\"\n\n\"Niin äiti kertoi -- olen vienyt matkatavaranne laivaan ja hankkinut\nteille hytin.\"\n\n\"Ja sen olet tehnyt, sill'aikaa kun me --\"\n\n\"Tahdoin tehdä jotakin hyväksesi, Thora.\"\n\n\"Mutta, Magnus, sinunhan olisi oikeastaan tullut olla täällä. Oskar\nsitä aina halusi. Hän, kuuletkos, tahtoikin sinua sulhaspojaksi.\"\n\n\"Oskar? Tahtoiko?\"\n\n\"Tahtoipa todellakin, mutta sinua ei löytynyt, kun olit lähtenyt\nmatkallesi.\"\n\nSoiton ja tanssin melussa kuului sisältä kuvernöörin ääni ja johtajan\nsydämellinen nauru.\n\n\"Ehkä oli parasta, että jäinkin pois\", huomautti Magnus. \"Vanhukset\neivät ole antaneet tekoani anteeksi, ja jos konsanaan osuisivat\nepäilemään, että joku muu oli vastuunalainen --\"\n\nHän vaikeni, Thora loi katseensa maahan ja sanoi:\n\n\"Olin niin iloinen nähdessäni sinut tuomiokirkossa.\"\n\n\"Siellä oli kaunista\", virkkoi Magnus.\n\n\"Et ole nyt pahalla mielellä Oskaria vastaan?\"\n\n\"En nyt. Kun näin teidän yhdessä polvistuvan alttarin eteen, niin en\nvoinut olla ajattelematta päivää, jona kaikki olimme siellä\npolvillamme. Ja sitten -- sitten oli Oskar taas kerrankin pikku\nveljeni.\"\n\n\"Magnus -- etkö -- etkö suutele minua?\"\n\nHän epäröi hetkisen, mutta Thora kohotti suloiset kasvonsa häntä kohti\n-- puhtaina kuin pyhimyksen, ja kyynelten kostuttamina -- ja Magnus\navasi suuren sylinsä, veti valkean pikku olennon rinnalleen ja suuteli\nhäntä otsalle morsiuskruunun alle.\n\n\"Hyvästi, pikku tyttö, ja Jumala siunatkoon sinua ja tehköön sinut\nhyvin onnelliseksi. Mutta jos koskaan minua tarvitset, niin sano:\n'tule', ja minä tulen luoksesi -- maan äärimmäiseen soppeenkin.\"\n\nThora alkoi nyyhkiä ääneensä, ja Magnus oli olevinaan kiireissään,\nkääntyen ovelle. Hänen täytyi lähteä, kun oli pitkä matka edessä.\n\n\"Ja Päistärikkökin on ulkopuolella -- en saa antaa sen odottaa.\"\n\n\"Päistärikkö?\"\n\n\"Äiti pyysi minua hoitelemaan sitä, kunnes palaat -- sen vuoksi vien\nsen takaisin maatilalle.\"\n\n\"Anna minun sanoa sille hyvästi\", pyysi Thora.\n\nMagnus kääri hänet kiireestä kantapäähän asti karhunnahkaan ja talutti\nalas portaita kadulle. Oli pimeä, mutta tähdet tuikkivat ja revontulet\nhalkoivat taivasta kuin suunnattoman säilän heilahdukset. Kaikki oli\nvalkeaa ja hiljaista, kuului vain pianon heikko kaiku ja tanssijain\netäinen töminä. Kaksi satuloitua hevosta seisoi levollisina lumessa,\nohjakset harjan yli heitettynä, ja toisen selkään nousten virkkoi\nMagnus:\n\n\"Tämä on Kultaharja -- Päistärikön iso veli.\"\n\nThora löysi oman poninsa, silitti sen korvia ja suuteli kuonoa ja\npakeni sitten pakkasilmasta takaisin ovelle.\n\n\"Hyvät veljekset käyvät hyvin yhdessä: pääsemme puoliyöksi kotiin\",\nhuusi Magnus.\n\nThora silmäili lähtöä. Välähtävä pohjanpalon patsas valaisi noita\nkolmea tienmutkassa -- Magnus ratsasti Kultaharjalla ja Päistärikkö\nlaukkasi ripeästi vieressä, tyhjä satula selässään.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nThoran palatessa vierashuoneeseen Oskar ja Helga tanssivat vilkasta\nvalssia, molemmat säihkyvin silmin ja tulistunein kasvoin. Sitten Thora\nitse tanssi kuvernöörin johtajan, rehtorin ja tietystikin Oskarin\nkanssa. Mutta huone kävi kuumaksi ja ummehtuneeksi, ilmassa oli liiaksi\nkiihkoa ja painostavaa sähköisyyttä, ja kotvasen kuluttua Thora alkoi\nvaaleta ja oli pyörtyä. Täti Margretin huomauttamana tämän nähdessään\nrupesi Oskar vihjailemaan, että oli aika hajaantua. Nuoret miehet\nkiusoittelivat häntä (\"Tahdot päästä meistä eroon, hä?\") ja Helga, joka\ntuntui yhä enemmän ja enemmän hysteeriseltä, vastusteli kiihkeästi\nväittäen, että yö oli vasta alullaan, mutta Oskar lähetti morsiamensa\nyläkertaan valmistautumaan miehensä kotiin lähteäkseen.\n\n\"No viekäämme hänet kaikin kotiin\", virkahti muuan morsiusneito, ja kun\nThora saapui yökävelyään varten huppuun kietoutuneena, ainoastaan\nsilmät, nenä ja suu näkyvissä, niin ympäröi hänet samaan tapaan\nverhoutunut ryhmä iloisia tyttöjä, siristen kuin sirkat keväällä.\n\nVihdoin tuli lopullinen hetki, jolloin Thoran oli ainiaaksi jätettävä\nisänsä koti, ja silloin täti Margret, jonka kasvot olivat venyneet\nhullunkurisen pitkiksi ja vetisteleviksi, joutui kokonaan epätoivon\nvaltaan.\n\n\"Ei auta puhua\", hän voihki, \"minä menetän hänet, enkä tiedä, miten\npikku nupukalleni nyt käynee.\"\n\n\"Joutavia, Margret\", hymähti johtaja, \"Oskar pitää hänestä huolta.\"\n\n\"Muistakoonkin pitää, tahi murhaan hänet\", uhkasi täti, ja se ajatus,\nettä täti Margret kenenkään murhaisi, sai koko seurueen hilpeälle\nmielelle juuri lähtöhetkellä.\n\nJohtajan perhe saattoi heitä ovelle, ja Helga seisoi tanssista\nkuumissaan ja kiihtyneenä, mutta yhä ohuessa puvussaan portaiden päässä\npitelemässä lamppua päänsä yllä, tietä valaistakseen. Häntä turhaan\nvaroiteltiin lasisäiliöisen öljylampun vaarallisuudesta.\n\n\"Ole varovainen, Helga, ole varovainen\", huomautti Oskar, mutta Helga\nvain huusi:\n\n\"Hyvää yötä, hauskoja unia!\" ja heilutteli liehahtelevaa lamppua\nkorkealla.\n\n\"Helga, Jumalan tähden, Helga!\" huuteli Oskar, ja Thora sanoi:\n\n\"Niin, Helga hyvä, älähän saata tapaturmaa hääpäiväksemme.\"\n\n\"Minkä parempi päivä, sen parempi teko!\" vastasi Helga, ja hänen\nhelähtelevä, hysteerinen naurunsa kaikui heidän takanaan, kun he\nkatosivat pimeään.\n\nHääjoukko lähti kahtena parvena, Oskar nuorten miesten keskessä, joiden\nkäsivarret olivat hänet kietoneet, ja Thora neitosien ympäröimänä,\njotka pitelivät häntä vyötäreistä ja aina väliin pysähtyivät kuiskimaan\nveitikkamaisia huomautuksia hänen korviinsa. Kuohkea lumi narskui\njalkojen alla ja revontulessa loimuava tähtitaivas sykähteli ja\nvärähteli kuin sydämet heidän povissaan.\n\nHallitustalon portille tultaessa esitti joku, että Oskarin piti\ninnokkaana saga-miehenä vanhan tavan mukaan kantaa morsiamensa\nkynnyksen yli; ja sitten Thoran riemuksi Oskar vallattoman naurun\nkajahdellessa ylt'ympärillä sieppasi hänet syliinsä ja kantoi sisälle\ntaloon, missä Anna (joka oli pujahtanut kotiin aikaisemmin) kiidätti\nhänet yläkertaan, muiden pistäytyessä vierashuoneeseen viimeistä\neromaljaa tyhjentämään.\n\nPystyvalkea räiski morsiuskamarissa, uutimet olivat alasvedetyt, vuode\navoinna, ja huone näytti pieneltä valkealta haahkanuntuvapesältä, kun\nThora sykähtelevin sydämin siihen astui.\n\n\"Onpa tämä ollut päivä!\" huoahti hän.\n\n\"On kyllä\", sanoi Anna, sulkien oven.\n\n\"No, voinhan aina sanoa, että minulla oli ihmeellinen hääpäivä, vai\nmitä?\"\n\n\"Voit todellakin. Naisella on elämässään vain kaksi päivää omaa --\naivan omaa -- ja hääpäivä on niistä toinen.\"\n\n\"Ja mikä onkaan toinen, Anna?\"\n\n\"Toinen? Hm, se toinen on vielä liian kaukana sinun ajateltavaksesi,\nmutta kaikki päivät sillä välillä kuuluvat jollekulle muulle -- hänen\nlapsilleen tahi miehelleen.\"\n\n\"Mutta onpa suloista! Onpa kaunista! Elää miestään varten, antaa\nhänelle kaikki, elämänsä, itsensä, kaikkensa! Siinä on onnellisuutta,\neikö olekin, Anna?\"\n\n\"On todella, rakkaani, ja ehkä tuskaakin. Mutta tässä elämässä on\nparempaakin kuin onnellisuus, Thora, nimittäin siunattuna oleminen.\"\n\nTämä johdatti Thoran mieleen Magnuksen, mutta hän kuuli Oskarin\nnauravan alakerrassa ja pian unohti kaiken muun siinä hienossa\nväristyksessä, joka hänet äkkiä valtasi. Anna auttoi häntä\nriisuutumaan, ja kun huntu ja kaapu oli laskettu syrjään, niin hän\nliikuskeli hetken äänettömänä huoneessa. Sitten hän virkkoi leppeästi:\n\n\"Menetkö levolle nyt, rakkaani, vai annanko sinulle yönuttusi?\"\n\n\"Annahan se\", vastasi Thora heikosti.\n\nAnna sipsutteli vielä hetkisen varpaillaan, kääntäen lampun liekkiä\nalemmaksi ja asetellen sen varjostinta suoraan. Sitten hän avasi oven\nja seisoi hetkisen kynnyksellä katsahtaen takaisin Thoraan, tämän\nistuessa uunin edessä hiuksiaan suorimassa. Yht'äkkiä hänen\nkeski-ikäiset koruttomat kasvonpiirteensä kävivät nuoriksi ja kauniiksi\noman muistonsa taikavoimasta, ja palaten hiljaa takaisin hän sanaakaan\nhiiskahtamatta suuteli Thoraa ja hiipi sitten äänettömästi ulos\nhuoneesta.\n\nYksikseen jäätyään Thora silmäili arasti ympärilleen, ja nähdessään\nOskarin kapineita hajallaan omiensa joukossa tunsi uutta ja vielä\nviehkeämpää onnen aavistelua. Häittensä edellisinä päivinä hän oli\najatellut, että jokin salaperäinen muutos yllättäisi hänet, heti kun\nvihkiminen tuomiokirkossa oli tapahtunut ja hän tullut Oskarin vaimoksi\n-- mutta niin ei ollut käynytkään ja hänestä oli päivän pitkään\ntuntunut kaikki samanlaiselta. Mutta nyt oli toista, ja tässä huoneessa\noli hänestä tullut toinen olento -- hän ei enää ollut ainoastaan oma\nitsensä, vaan Oskar myöskin. Se oli hyvin suloista ja ihanaa, mutta\nhiukan peloittavaakin, ja rajusti pamppailevaa sydäntään\nkevennyttääkseen hän nousi vuoteeseen ja peitti kasvonsa.\n\nHän kuuli seurueen alhaalla eriävän, ja heti jälkeenpäin menijäin\naskeleitten narskuvan lumessa ikkunan alla, joka oli tielle päin. He\nseisahtuivat siihen laulamaan häälaulua. Laulu oli \"Kaksi ruusua.\"\n\nTalvi oli kylmä ja maa valkeana, mutta kaksi lemmen ruusua vielä kasvoi\nJumalan yrttitarhassa. Vilu ei voinut jäätää näitä kahta lemmen ruusua,\nsillä niitä lämmitti taivaan ilma: aurinko ei niitä pystynyt\npolttamaan, sillä elämän lähteestä oli niillä vesi. Kaksi lemmen ruusua\nsamassa varressa; kaksi lemmen ruusua kahdessa hellässä nuoressa\nsydämessä; kaksi lemmen ja ilon ruusua!\n\nLaulun päätyttyä kuului ikkunan alta iloista naurun tirskuntaa, ja\nhuudeltiin: \"Hyvää yötä, Thora!\" \"Onnellisia unia!\" Poistuessaan seurue\naloitti häälaulun uudelleen, ja Thora kuvitteli menijät astuskelemassa\nkaupunkiin käsihakaa, nuoret tytöt ja nuoret miehet.\n\nHän kuunteli alas kadunvartta hälveneviä ääniä, ja hetkiseksi tuntui\nkaikki elämä lemmen säveliin soinnutetulta; Oskar ja hän pysyisivät\naina lapsina, koskaan vanhentumatta, vain käsi kädessä kirmaamassa\nkautta kukkaismaailman, missä jokainen rakasti heitä ja he rakastivat\njokaista, eikä voinut koitua mitään varsinaisia vastuksia, koska\nrakkaus oli kaikki kaikessa.\n\nMutta juuri silloin tuomiokirkon tornikello löi yksitoista, ja hän\nmuisti Magnuksen. Hän oli näkevinään Magnuksen samoamassa aution,\nvalkean lakeuden poikki revontulten vavahtelevassa valovirrassa --\nyksinäisen miehen ratsastamassa hevosen selässä, toisen juostessa\nvierellä tyhjin satuloin. Magnus parka! Mutta eihän sitä voinut auttaa!\n\nÄänet häipyivät etäisyyteen, ja kodikkaassa pesässä vallitsi hetken\nhiljaisuus -- lämmin, hiiskahtamaton, salamyhkäinen hiljaisuus, jota ei\nmikään muu keskeyttänyt kuin uupumattoman meren kaukainen pauhu. Thora\nsulki silmänsä ja pidätteli hengitystään. Hän oli sanomattoman\nonnellinen! Hän vapisi kuin kiinni saatu ja kädessä pideltävänä oleva\nlintunen, mutta hänen pelkonsakin oli onnea täynnä.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä notkahti lattia äänettömästä askeleesta,\njoku tuntui olevan saapuvilla huoneessa, ja sitten -- Oskar seisoi\nhänen ylitseen kumartuneena ja painoi suudelman hänen huulilleen.\n\n\n\n\n\n\nIII OSA.\n\n\n    \"Oi että kaikkoo kevät ruusujen,\n    nuoruuden kääntyy kirjelehtinen!\n    Helkytti satakieli hetken vain,\n    lens mistä, minne -- kenpä tiesi sen?\"\n\n\n\n\nI.\n\n\nHäitten jälkeen ja nuoren parin lähdettyä pistäysi Anna vierailemaan\nMagnuksen luo, ollakseen poikansa seurana hänen ensimmäisen talvensa\nensi viikkoina ja katsoakseen, että talous oli siellä kunnolleen\njärjestetty.\n\nTila oli noin viiden penikulman päässä pääkaupungista, lähellä\nlampaidenkorjuuseen käytettyä tarhaa ja keskellä suurta Thingvellirin\ntasankoa, historiallista kenttää, jolla entisaikaan pidettiin\nislantilaisia kansankäräjiä; vieläkin näkyy siellä unohduksiin joutunut\nLakivuori.\n\nTasanko itse oli autiota erämaata, ei täyttä penikulmaa leveä,\nkorkeiden vuorten keskessä, joista jotkut olivat jäätikkörinteitä ja\ntoiset tupruilivat kiehuvaa tulikiveä. Se näytti maanjäristysten\nrepäisemältä, railojen ja rotkojen ristiin rastiin halkomalta tyhjältä\nkuilulta. Mutta luonto oli parantanut omat vammansa, laavaa kattamaan\noli kasvanut sammal, sammalta vehmas nurmi ja nurmen tuhannet\nruohokasvit, jotka kesäisin kukkivat kirjavina.\n\nMutta nyt oli talvi, ja lumi kätki reunasta reunaan kaiken elollisen,\npyöristäen maiseman terävät särmät ja harjat pehmeiksi penkereiksi ja\nluoden suuren valkean maailman, mistä ei mitään muuta näkynyt esiin\npistävän kuin muutamia isohattuisten tattien muotoisia nyppylöitä --\nihmisasumuksia, lampaiden ja karjan suojuksia. Tasangolla oli vain\nkaksi taloa -- maatalo ja pappila, pikku kirkko jälkimmäisen vieressä.\nMaatalo oli rakennuksista isompi, ja pääkaupungista pohjoispuolen\nsuurimpaan kauppapaikkaan johtavan tien varressa ollen oli siitä tullut\nmatkamiesten levähdysasema.\n\nTuo majatalo oli monen polven ajan ollut Annan suvun hallussa ja\nviimeksi hänen isänsä omistama. Tämä oli ollut arvokas mies,\nharvapuheinen ja vakava, luonteeltaan suuresti Magnuksen kaltainen,\nmutta oli siirtynyt tilalta taloutensa jouduttua perin rappiolle, kun\noli osunut erään vararikkoisen kauppiaan asioihin. Tyttären jouduttua\nnaimisiin hän menetti vaimonsa ja sitten äkkiä kuoli -- ihmisten\npuheitten mukaan viinaan. Siitä saakka oli tila ollut pehtorin\nhuostassa, mutta kuvernööri oli palkkasäästöillään kuolettanut\nkiinnityslainan ja talo oli rasituksista vapaa.\n\nAnnan loppumattomana ilona oli saattaa paikka entiseen järjestykseen.\nHän aloitti makuupaikoista, sillä synti saapuu naurulla, hän sanoi,\nmutta lähtee itkien. Paimen vaimoineen pantiin yläpäähän,\nsaunakamariin, palvelustytöt alakamariin ja renkipojat ylisille.\nKullakin huoneella oli oma kattonsa, joten koko talo oli oikeastaan\npikku sikermä, muistuttaen mustalaisleiriä, jonka teltanhuiput\ntörröttelevät eri suunnilla. Päärakennuksessa oli tilava sali, josta\npäästiin kahteen vierashuoneeseen. Näistä piti Magnuksen nukkua\ntoisessa, milloin matkamiehet eivät molempia tarvinneet, ja muulloin\nlattialle levitetyllä patjalla.\n\nAnna tarkasti keittiön (_eltin_) ja _skemman_ (aitan), tutki talveksi\nsäilytetyt lihat, kuivatun ja suolatun turskan ja valaan, ja pani\nammeen kannen lukkoon, sillä harvoin nälkiintyy palvelustyttö\nruoka-aitassa, hän sanoi. Lopuksi hän käänsi huomionsa saliin, jossa\nyleensä oleksittiin, ja hankki siihen uuden korkeaselkäisen sohvan,\nnojatuolin, bornholmilaisen kellon ja ison kamiinin. Päälle päätteeksi\nhän ripusti seinille kaksi isoa valokuvaa -- kuvernöörin ja omansa.\nKuvernööri oli kultanauhaisessa virkapuvussaan komea, mutta hän hyvin\nvaatimattoman näköinen mustine hilkkoineen; ja enemmän ajatellessaan\nhän olisi ottanut oman kuvansa alas, mutta Magnus sanoi siitä jotakin\nkaunista ja se sai jäädä.\n\nAnnan käynti oli pitkäaikainen, mutta aina kun hän valmistautui\nlähtemään sanoen, että koti oli tyhmille paras, vastasi Magnus, että\nsiinä tapauksessa Gudrunin täytyi purkaa hänen matka-arkkunsa, koskapa\nkuvernööri ei mitenkään vielä voinut odotella häntä palaavaksi.\n\nTällä tavoin hän viipyi Thingvellirissä, kunnes lumi alkoi nuoskeana\nkutistua ja maiseman särmät paljastua.\n\nSillävälin oli hänen elämänsä maatilalla yksinkertaista ja\nsäännöllistä, ja kullakin päivällä oli velvollisuutensa. Jo aamupimeällä\nhän soitti salin seinässä olevaa kelloa, joka herätti talon väen ja\nlähetti palvelustytöt askareille, renkipojat läävään ja navettaan. Ja\nlyhyen päivän päätyttyä hän taas soitti illalliselle ja lopuksi\nrukoukseen, jolloin perheen pää (nyt Magnus) aloitti virren ja luki\nraamatunluvun. Sunnuntaisin hän meni kirkkoon ja tapasi ne\nviitisenkymmentä ihmistä, jotka olivat sinne ratsastaneet tasangon\nlaidoilla olevilta tiloiltaan. Hän istui vastapäätä alttaria, jonka\ntaulu kuvasi valkeapukuista Kristusta vehreiden pääsiäislehvien\nympäröimänä. Magnus istui kuoron joukossa ja asetteli numerotaululle\nvirsien numerot. Magnuksella ei ollut oikeaa lauluääntä, mutta Anna\nkuunteli hartaasti ja oli onnellinen.\n\nVaikka puhteet olivat pitkät, ei talossa oltu koskaan joutilaina.\nPalvelustyttöjen parsiessa ja paikkaillessa omalla puolellaan istuskeli\nMagnus salissa kangaspuiden ääressä, äitinsä kehrätessä tahi sukkaa\nkutoessa. Magnuksella pyöri taaskin suuria suunnitelmia mielessä;\nvaikka entiset aikeet olivatkin menneet myttyyn, niin oli hänellä uusia\nyhtä tärkeitä.\n\nIslanti tarvitsi teitä; tiet olivat sivistyksen rajamerkkejä;\ntiettömänä ei maailman tuotteliainkaan maa voinut vaurastua; sillä mitä\nhyötyä oli runsasmaitoisesta lehmästä, jos se potki kiulunsa kumoon?\n\nIllan toisensa perästä Anna sai kuunnella näitä selittelyjä\nkangaspuiden kapseen lomassa, ja myönnellä niiden yhteydessä esitettyjä\nhankkeita oikeiksi ja tarpeellisiksi. Niin, Magnuksella oli mukavat\nolot edessään; Anna saattoi tyytyväisenä lähteä kotiin.\n\n\"Kun asiaa ajattelee, niin onkin ehkä kaikki käynyt parhain päin\", hän\nsanoi; \"ja jos talossa vaan olisi emäntä --\"\n\nMutta Magnus helskytteli kangaspuita eikä toviin kuulunut sanaakaan.\n\n\"Johan ja Gudrun ovat kelpo väkeä tavallaan, mutta ohutta on veri, joka\nei ole vettä sakeampaa, ja kun lähden takaisin --\"\n\nKangaspuut kolisivat yhä kovemmin.\n\n\"Mutta nuori mies, joka ei ole voinut tyytyä Thoran kaltaiseen tyttöön,\nei hevillä löytäne monta mieleistään.\"\n\nJa silloin kangaspuut pitivät entistä hullumpaa melua, eikä sinä iltana\npuhuttu sen enempää.\n\n\n\n\nII.\n\n\nAnnan oleskellessa maatilalla saapui väliin tietoja hääseurueesta;\nkirjeet toi viikkoposti hallitustalosta ja johtajalta. Ensimmäinen oli\nEnglannista, yhteinen kirje, johon kaikki kolme matkaajaa olivat\nkyhänneet osansa. Sen aloitti Oskar leikkisällä katsauksella matkan\nvaiheisiin, siitä asti kun \"Laura\" läksi laiturista.\n\n\"Oitis laivaan päästyämme kuulimme kapteeni Zinsenin luovuttaneen oman\nkajuuttansa meille, ja siitä hetkestä tähän saakka on jokainen meille\nosoittanut rajatonta vieraanvaraisuutta, varsinkin isän vanhat\nyliopistotoverit -- professori Oxfordissa ja pankkiiri täällä\nLontoossa. Luonnollisesti tiedämme kaikesta saavamme kiittää\nkuvernöörin nimen taikavoimaa, ja sen vuoksi harjaannutan itsessäni\ntavatonta kunnioitusta sitä kohtaan, vaikka epäilen, tokko se\nmilloinkaan näyttää minusta kauniimmalta kuin hääpäivänämme tuon\nmuhkean maksuosoituksen alanurkassa.\"\n\n\"Ha, ha! Hiiri tietää, mistä tie käy takaisin juustonsa luokse\",\nvirkahti Anna.\n\nHelga loi säihkyvän kuvauksen Lontoon teattereista, taidenäyttelyistä\nja oopperoista.\n\n\"Puoliakaan ei oltu minulle kerrottu, niinkuin isossa kirjassa\nsanotaan, ja ihmettelen entistä enemmän, miksi mikään tyttö parka olisi\ntuomittu haaskaamaan elämänsä erämaassa, kun voisi asua noin ihanassa\nneron ja kauneuden maailmassa.\"\n\n\"Hm! Hukkatyötä on veden kaataminen kalliolle\", hymähti Anna.\n\nThoralta oli viimeksi hieman kaihomielinen pikku huomautus. Epäilemättä\noli kaikki hyvin ihmeteltävää, mutta kuitenkin yritti koti-ikävä häntä\nkiusata pikkuisen. Hän ei niin aivan suuresti välittänyt oopperoista ja\ntaidenäyttelyistä, joten Oskarin täytyi kuljetella Helgaa yksinään.\n\n\"Mieluimmin istun hotellin ikkunassa ja katselen torilla tungeksivia\nväkijoukkoja. Oi ääretöntä ihmispaljoutta! Aina menossa ja tulossa, ja\ntuskin kukaan koskaan haastaa kenellekään? Se ensimältä tuntuu perin\nkummalliselta. On niin outoa ajatella, että ihmiset kadulla eivät edes\ntunne toisiaan näöltä ja että jokaisella ohi kulkevalla nuorella\nnaisella on oma perheensä jossakin -- oma miehensä kenties, ja omat\nlapsensa -- ja että hän on rientämässä heidän luokseen. En tiedä, miksi\nse saa minut tuntemaan itseni niin yksinäiseksi, ja silloin miltei\nsoisin olevani rakkaassa, suloisessa, kotoisessa vanhassa Islannissa\njälleen.\"\n\nMagnuksen täytyi lukea tämä kirje ääneensä -- sillä Annassa ei ollut\nkirjoitetun lukijaa -- ja Thoran osaan päästessään hänen äänensä\ntukahtui ja sortui.\n\nSeuraava kirje tuli Pariisista ja oli kokonaan Helgan käsialaa.\n\n\"Oi miten paljon nähtävää! Millaista ylellisyyttä! Millaista remua! Ja\nmitä viehättävimpiä pukuja! Entäs ooppera -- Chopin, Verdi, Wagner,\nGrieg! Olemme oopperassa joka ilta -- nimittäin Oskar ja minä olemme,\nThora kun ei paljoa piittaa musiikista. Thoran päähuvina on\nkäyskennellä Madeleinen kukkasmarkkinoilla ja katsella lasten\nleikittelyä ja olla sen näköinen, kuin toivoilisi olevansa yksi\nnoista.\"\n\n\"Niin Thoramme kaltaista\", virkkoi Anna.\n\n\"Niels on täällä -- Niels Finsen, tiedättehän. Niels on suorittanut\nopintonsa musiikkiopistossa ja on joissakin tekemisissä Covent Gardenin\nkanssa; sinne apuvoimia hankkiakseen hän on Pariisiin tullut. Hän\nnäyttää menestyvän merkillisen hyvin, paneepa minut melkein\nkadehtimaan. Oi kun pääsisi eteenpäin elämässään! Ainiaaksi pelastuisi\ntuolta harmajalta taivaalta, tuosta hyytävästä ympäristöstä! Mitä\nantaisinkaan siitä! Mitään ei olisi minun ja menestykseni välissä, jos\nvain näkisin tilaisuuden, mistä alkaisin. Ja kuka tietää -- ehkä\nnäenkin vielä! Niels selittää, että ääneni on ihmeteltävästi\nparantunut, ja harjoittelen joka päivä. Mutta jos mieli todellista\ntilaisuutta tällä alalla saavuttaa, pitäisi oleskella täällä tahi\nLontoossa, Dresdenissä, ja se kysyy kustannuksia. Olenhan melkein\npennitön, oikeastaan, ja käynyt niin pöyristäväksi kuvatukseksi\nnäköjäni, että ellei joku minulle lähetä --\"\n\nKirje oli johtajalle, ja hän oli lopun leikannut pois.\n\n\"Hm! Hm!\" äännähteli Anna. \"Pyrkiipä pöyhistelemään.\" Ja sitten he\näänettöminä söivät illallisensa, savustettua lampaanlapaa ja\nruisleipää, ja Anna soitti rukoukseen.\n\nHääseurueen kolmas kirje saapui Italiasta, Oskarin yksin kirjoittamana.\nPostinkuljettajan, joka sen toi, oli lumipyry pysähdyttänyt kahdeksi\npäiväksi Sammaltunturille suojaan. Majatalotilalla olivat\nkarjansuojukset kokonaan hautautuneet, ja Magnus oli miehineen\nahertanut vyötäisiä myöten kinoksissa aamuhämärästä pimeään asti,\nkaivamassa tietä elukkain ruokkimiseksi ja juottamiseksi.\n\n\"Maailma on valkeana siellä Islannissa, mutta täällä Italiassa ruusut\npuhkeilevat, taivas kuultaa puhtaan sinisenä ja ilma on leuto.\nLoistavia päiviä olemmekin viettäneet!\n\n\"Saavuimme Venetsiasta, hiljaisuuden ja unelmain kaupungista, Firenzeen,\npäivänpaisteen kaupunkiin, ja Roomaan, kaupunkien äitiin, sekä sieltä\nvihdoin laulun kaupunkiin Napoliin. Italia näyttää sävellyttävän koko\nEuroopan! Hurmaava ja rakastettu Italia! Jospa vain joku voisi tehdä\nIslannille saman! Ryhmyinen, jyhkeä, mahtava vanha Islanti! Mutta\nmaltas -- maltahan vain -- kenties joku sen vielä tekeekin!\"\n\n\"Hui hai, Oskar, Oskar\", huokasi Anna, \"huokeampi lukea kaksitoista\nvuorta kuin kiivetä yksi.\"\n\n\"Matkustelumme on Helgalle suunnattomaksi huviksi. Ulkosalla joka\nminuutin, päivän pitkän, tehden tuttavuuksia kaikkialla. Thora ei tunnu\njaksavan oikein hyvin, lapsi parka, eikä juuri välitä liikuskella.\nLähdemme ensi viikolla Rivieralle ja sieltä takaisin Islantiin. Minun\non tietysti oltava kotona suurkäräjäin alkuun, mutta Helga sitä nurkuu\njoka päivä. Kello on nyt kaksi aamulla, ja me olemme vast'ikään\npalanneet _veglionista_ -- naamiohuveista nimittäin -- sillä tämä\n(eilispäivä) on laskiaisajan viimeinen. Kukkasia, kulkueita, _confetti_\nja utumaailman pukuja! Helga näytti uhkealta uusimmankuosisessa\nvaaleansinisessä _chiffon_-puvussaan ja oli eittämättä illan kaunotar!\nThora parka ei huolinut lähteä mukaan, vaan jäi hotelliin ja meni\naikaisin levolle.\"\n\nMagnuskin ja hänen äitinsä menivät aikaisin levolle iltana, jona he\ntuon kirjeen lukivat. Anna veti kellon nuoraa, ja palkolliset\nnahkalapikkaissaan ja villasukissaan marssivat sisälle. Raamatunlukuna\noli kertomus lesken leilistä, ja virtenä:\n\n    \"Lapsen mielin, nöyrtyen\n    käännyn puoleen Jeesuksen.\"\n\nViimeisen kirjeen he saivat kevään ensimmäisenä päivänä, kun oli tullut\nsuojaiset säät, vesi lorisi virtoina alas pitkin vuorten juovaista\nlumirinnettä ja lampaat alkoivat vuonia. Se saapui Monte Carlosta ja\nThoran kirjoittama Annalle itselleen.\n\n\"Tämä seutu on ylen kaunista, Anna, mutta en kuitenkaan luule siitä\noikein, oikein paljoa pitäväni. Rakennukset ovat kaikki uljaita\npalatseja, mutta eivät näytä niin kodikkailta ja mukavilta kuin\nIslannin pikku talot. En uskalla tätä Oskarille sanoa, jott'en hänestä\ntuntuisi kiittämättömältä, eikähän täällä kylläkään ole sumua eikä\nusmaa eikä suuria vaahtopäitä aaltoja, sillä meri siintää aina\nsinisenä; ja tietysti ovat puut ihmeen tuuhealehväisiä ja kukkaset\nkovin somia! Toisinaan pidetään täällä karnevaaleja, jolloin\nvaunuittain kukkasia heitellään kaikkialle; mutta seuraavana päivänä on\nsääli katsella hentoisia ruusuja, joita tallattuina on lakaistu läjiin\nkaduilla.\n\n\"Iltapäivisin raiuttelee soittokunta puutarhassa ja siellä ajellaan\nvaunuilla ylt'ympäri. Illaksi mennään ravintolaan -- isompaan kuin\nteollisuuskoulun rakennus -- ja siellä puhaltelee toinen soittokunta\npäivällistä syötäessä -- kaksi tahi kolme sataa ihmistä yhtä haavaa, ja\nkaikki naiset avokaulaisessa puvussa. Sen jälkeen pistäydytään\nseurahuoneelle, missä on hiljaista ja hieman pimeää, ja ihmiset istuvat\npyöreiden pöytien ääressä korttia pelaamassa. Jokainen täällä pelaa\nkorttia, sillä kaikki näkyvät aina olevan lomaa viettämässä.\"\n\n\"Niin, mutt'ei pahahenki koskaan\", tokaisi Anna.\n\n\"On vaan kamalaa kuulla, kuinka paljon joskus hävitään hetkessä. Eilen\nillalla Oskar osoitti minulle kalpeakasvoista nuorta miestä, joka oli\nhävinnyt koko maatilansa -- suuremman ja arvokkaamman kuin kotitila\nsiellä. Sanotaan, ettei hän ollut aikonut lainkaan ryhtyä peliin\nhuoneeseen poiketessaan, mutta kuume valtasi hänet, eikä miesparka\npystynyt vastustamaan.\"\n\n\"Sepä se, emme näe kuoppia, kun ne lumi kattaa\", virkkoi Anna.\n\n\"Tulin siitä pahoinvointiseksi enkä kyennyt viipymään kauempaa, mutta\nHelga tahtoi jäädä, joten Oskar nosti minut vaunuihin ja minä palasin\nkotiin levolle. Soisin, ettei Helga olisi niin mieltynyt tuollaisiin\npaikkoihin. Mutta hän on kuitenkin, ja sen vuoksi on Oskar pakotettu\nmenemään hänen mukanaan, vaikk'ei haluaisi, ja toisinaan hän palaa\nsieltä hyvin alakuloisena. Tänne tultuamme hän on saanut huonosti unta\nja käynyt kovin rauhattomaksi. Olen iloissani, kun jätämme tämän\npaikan.\n\n\"Mutta kaikkiaan olemme viettäneet vaiherikkaita aikoja, ja Oskar on\nollut minua kohtaan kovin hyvä, ja minä sanomattoman onnellinen.\nIloissani olen sentäänkin kotiin palaamisesta, kun saan nähdä kaikki\nvanhat rakkaat kasvot -- sinun ja täti Margretin ja isän ja\nkuvernöörin. Kaiketikaan ei Magnus nykyisin puhele minusta -- vai mitä?\nMiten on Päistärikön laita? Pyydä Magnusta raaputtamaan sen korvia\nminun puolestani ja suutelemaan sen ryhmyistä kuonoa. Tuiskahdammepa\nvielä jonakuna päivänä oikein tuulena yli nummen! Mutta varmaankaan en\nnykyään saa hyppelehtiä paljoa, vai mitä? Onpa omituista, Anna, ettei\nsiellä päin ole pikku lapsosia juuri missään näkyvissä! Toista oli\nItaliassa, missä niitä näkee joka paikassa, pienet hennot jalat\nkapaloituina kuin muumion.\n\n\"Saavumme kotiin alkukesästä, ja laskeskelen jo päiviä! Terveisemme\njokaiselle, ja jos joku erityisesti minua kysyy, niin sano, että jaksan\nmainiosti ja olen hyvin onnellinen.\"\n\nKangaspuut olivat salissa sen iltaa jouten, jolloin Magnus tämän\nkirjeen luki. Kukaan ei mitään virkkanut, kunnes Anna sytytti kaksi\nkynttilää ja antoi toisen Magnukselle sanoen.\n\n\"Ota, olethan väsynyt, eikä ihme, kun nousitkin työhön ennen\npäivänkoittoa. Montako karitsaa tänä aamuna?\"\n\n\"Kaksikolmatta, mutta yksi parhaimpia kuolleena.\"\n\n\"Niin käy aina. Hyvää yötä.\"\n\n\"Hyvää yötä.\"\n\nMakuukamarinsa ovella Magnus seisahtui kynttilä kädessä: \"Äiti!\"\n\n\"No?\"\n\n\"Luuletko, että hän on niin peräti onnellinen?\"\n\n\"Thoramme? Jumala tietää, poikani!\" vastasi Anna.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nLumi oli sulanut, kalpea maa loisti vihreänä ja kultaisena kevään\njalokivivaipassa, kun matkustajat palasivat Islantiin. Kiertäen vuonon\nniemekkeen nenitse varhain aamulla, pikku kaupungin savutessa\naamiaisaskareissa, kapteeni Zinsen oli heidän kotiintulonsa kunniaksi\nlaukaissut kanuunan, ja jokainen syöksähti ilomielin ulos ovesta,\nluullen sotalaivan tulleen Kööpenhaminasta; mutta riemu oli vielä\nremuavampi, kun \"Laura\" laski ankkurinsa ja sitä vastaan lähteneet\npikku veneet palatessaan toivat viestin hääseurueen tulosta.\n\nPuolet miehisiä asukkaita keräysi laiturille toivottamaan matkaajia\ntervetulleiksi, ja joukossa oli kuvernööri täydessä virkapuvussaan,\njohtaja juhlakalotti päässään, parhainta merenvahapiippuaan poltellen,\nruununvouti, rehtori ja piispa.\n\nJohtajan iso valkea vene oli heti lähetetty noutamaan noita kolmea\nmaihin, ja sen takaisin tullessa oltiin hyvin uteliaita näkemään, miltä\nnuo pitkän matkansa jälkeen näyttäisivät. Kokassa seisova Oskar nähtiin\npäivettyneeksi ja hieman vanhentuneeksi, kun oli kasvattanut pienet,\nvaaleat, suipoiksi kierretyt viikset. Joku huomasi, että hänellä oli\nuusimmankuosiset liivit ja käsivarrellaan italialainen levätti. Helga\nseisoi keskellä venettä ja näytti hiukan tanakammalta, ranskalainen\nhattu päässään. Hän kantoi valokuvauskonetta hihnassa hartioillaan\nja katseli laiturilla tungeksivaa väkijoukkoa norsunluisella\nkaukoputkella. Ja Thora, joka istui perässä sama puku yllään kuin\nlähtiessäänkin, Magnuksen valkea karhuntalja helmassaan, näytti\npikkuisen laihemmalta kuin ennen, mutta kasvoja kirkasti hymyily,\njoskin sädehtivissä silmissä kiilsi kyyneleitä.\n\nVeneen saapuessa laituriin raikuivat tervehdykset niin innostuneina\nkuin kurkusta lähti. Ei tahtonut tulla loppua naurusta ja leikinteosta,\nkätten pudistuksista ja olalle taputuksista. Thoraa suudeltuaan\nhuomasivat kuvernööri Ja johtaja poskensa kosteiksi, mutta Helga oli\npirteä kuin päivä ja Oskar sai jokaisen hyvälle tuulelle. Hän paiskasi\nkättä joka taholle ja huuteli kalastajia ja venemiehiä nimeltään. \"Eipä\nunhota vanhaa ystävää!\" virkahti muuan paljasjalkainen ukko hyvillään.\n\nMarssittiin sitten joukolla hallitustaloon, missä Anna kuistin ovella\nodotteli esiliina ja hilkka yllään. Thora itki ilosta hänet nähdessään\nja hänet oli kannettava makuuhuoneeseensa. Ja kun täti Margret saapui\nvoideltuine kiharoineen ja Oskar tahtoi häntä suudella, niin hän\nleikkisästi poskelle näpäyttäen torjui tungettelijan ja juoksi suoraa\npäätä yläkertaan sanoen: \"Katsonpahan ensin, mitä olet lapselleni\ntehnyt.\"\n\nHelgakin meni ylös hattuaan riisumaan, ja sitten kuvernööri ja johtaja\nriepottivat Oskarin vierashuoneeseen, missä piispa, ruununvouti ja\nrehtori yhtyivät heihin. Maria toi sisälle kahvia ja suklaata, ja ukot\nahtoivat tupakkaa piippuunsa, käyden sitten Oskaria kysymyksillään\nahdistamaan. Kuvernööri tiedusteli Englannin politiikkaa, johtaja\ntullimaksuja, piispa kyseli Vatikaanista ja rehtori Rooman foorumilla\ntehdyistä kaivauksista.\n\nOskarilla oli kaikkeen rivakka ja ponteva vastaus, joka kuulosti\ntietävältä ja tehosi sukkeluudellaan, ja lipuen sitten tosiasiain\nraskaalta maaperältä laskemaan mäkeä mielikuvituksen liukkailla\nrinteillä hän hauskutteli kuulijoitaan matkakaskuilla ja naurettavilla\ntapahtumilla, mitä heille oli tahi ei ollut sattunut.\n\nKaikki jutut osuivat paikalleen: hänen pistoolinsa laukesi aina, heti\nkun hän liipasimesta nykäisi -- ukot nauroivat vesi silmissä. \"Aika\npoika!\" \"Pelaa joka sormellaan.\" Hänen hilpeytensä vaikutti heihin kuin\naurinko pimeäin päiväin perästä, tyvenellä heräävä tuulahdus meren\nulapalla, veneen ensi heilahdus ensimmäisellä airon vetäisyllä. Hän oli\nsama hillitön, syyntakeeton, herttainen tuhlaajapoika kuin ennenkin, ja\nvasta aikoja jälkeenpäin muistettiin, että hänen iloisuudessaan oli\nsorahdellut ontto sointu, remussaan väärä pohjasävel.\n\nHelga tuli alas vierashuoneeseen, ja miehet huudahtelivat hänelle\nyhteen suuhun.\n\n\"Onpa hänestä tullut pönäkkä!\" huomautti kuvernööri.\n\n\"On tosiaan kostunut matkasta\", virkkoi johtaja.\n\n\"Se on totta!\" vakuutti Oskar. \"Sai mitä halusikin -- kaiken mitä\nhalusi.\"\n\n\"Joutavia! Puhukaa vakavammista asioista\", hymähti Helga.\n\nSitten tuli Thora, jonka ympärillä Anna ja täti Margret hyörivät ja\nhyrisivät kuin mehiläiset. Hän oli -- vain vanhan muiston vuoksi --\nvaihtanut ylleen islantilaisen pukunsa, ja nyt hunnutta nähtynä oli\nkieltämättä laihtunut; nenänjuurella oli pingoittunut piirre ja\nposkilla kuumeiset täplät. Mutta kasvoja kirkastivat arat hymyt ja\nharras kiitollisuus.\n\n\"Anna on meille antanut kerrassaan viehättävät huoneet, Oskar,\nkadunpuoleisen ison huoneen ja sen takaa pitkän kamarin, vaikk'en\ntiedä, mitä ihmettä me kahdella teemme.\"\n\n\"No, älähän sillä mieltäsi vaivaa, kultaseni -- ehkä ne vähitellen\nsaamme käytetyksi\", vastasi Anna, merkitsevästi nyökäyttäen päätään, ja\nsilloin sävähti Thoran kasvoille hehkuva puna kuin hätälippuna, ja\nmiehet alkoivat myhäillä.\n\nAnnakin hymyili, iski silmää kuvernöörille ja kuiskaili hänelle\nkädenselän suojassa. \"Onko niin?\" \"On todella, minä kysyin häneltä\nyläkerrassa, ja niin oli kuin odotinkin.\" Sitten kuvernööri vuorostaan\nalkoi hyllyä ja johtajalle kuiskutella. \"Älähän, onko tosi?\" \"Niin Anna\nsanoo.\" Ja sitten he kuiskailivat yhdessä, kunnes jokainen heitä\nnauroi, jolloin johtaja virkahti:\n\n\"Kuulehan, Oskar, olet kertonut meille kaiken maailman asiat, Lontoot,\nPariisit ja Roomat, mutta et sanaakaan siitä paikasta, missä rahaa\nansaitaan ilman työtä.\"\n\n\"Monte Carlosta? Enkö?\" sanoi Oskar. \"No, niin -- kaunis paikka! Ihan\nparatiisi.\"\n\n\"Ihan hornan kita, jos on puoletkaan totta siitä, mitä kuulee\",\nhuomautti kuvernööri.\n\n\"Kyllähän -- kyllä niinkin on, on tosin\", myönsi Oskar.\n\n\"Kuulin kerran erään miehen saaneen kymmenen puntaa yhtenä iltana --\najatelkaas\", ihmetteli johtaja.\n\n\"Jo nyt jotakin!\" huudahti täti Margret.\n\n\"Mutta mitä hyödyttää kirstullinen kultaa, jos piru pitää avaimen?\"\narveli kuvernööri.\n\nSitten Helga, joka istui pianojakkaralla, alkoi hiljalleen soittaa, ja\nOskar pyörähti hänen luokseen.\n\n\"Oi, Addio Napoli! Meidänpä täytyy sinulle laulaa muutamia napolilaisia\nlauluja, isä.\"\n\nEsitys saavutti äänekästä hyväksymistä, ja puolen tunnin ajan Helga\nsoitti ja Oskar lauloi niitä iloisia pikku laulelmia, joilla Napoli saa\nItalian ilman sävelinä helähtelemään. Ja kun eräänä hetkenä johtaja oli\npalaamaisillaan takaisin mieheen, joka yhdessä illassa voitti kymmenen\npuntaa, niin Helga aloitti tarantellan ja Oskar tanssi.\n\nVihdoin lausui kuvernööri: \"Kaikella on pysäkkinsä paitsi ajalla. On\nmyöhä, ja Thora näyttää väsyneeltä, joten aion ajaa ulos jokaisen, joka\nei täällä asu.\"\n\n\"Oikein sanottu\", vahvisti täti Margret, \"ja minä vien Helgan omaan\nasuntoonsa.\"\n\n\"Minä Helgan kotiin saatan\", sanoi Oskar, ja käsi puristellen ja\nhyvästelyjä lausuillen alkoi seurue hajaantua.\n\n\"Oikeastaan lienet iloissasi, kun olet jälleen kotimaassa, Thora?\"\nkysäisi piispa.\n\n\"Hyvin, hyvin iloissani\", vastasi Thora.\n\n\"Ha, ha! Ei ole helppo panna liekaan koti-ikävän riivaamaa ponia\",\nnauroi rehtori. \"Entäs sinä, Helga?\"\n\n\"Minä en ole vähääkään iloissani, rehtori. Kuka _voisikaan_ ilomielin\nvaihtaa kaiken tuon viehättävän tällaiseen erämaahan?\"\n\nSe hyyti jokaisen hetkeksi, ja Helgan avuksi aikoen virkkoi Oskar:\n\n\"On siinä perääkin, mitä Helga sanoo, onhan --\"\n\n\"Sinäkinkö, Oskar --?\"\n\n\"En, rehtori, en -- tarkoitan -- niin, olenhan iloinen paluustani, ja\niloisin mielin taas toistekin matkaan lähden.\"\n\nJa sitten kaikki olivat jälleen tyytyväisiä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSeuraavana päivänä kiersivät Oskar ja Helga tuntikausia\nvastavierailuilla; Thora jäi yhä väsyksissä kotiin ja sai muutamia\nentisiä koulutovereita luokseen. Muuan aikansa kaunottarena ollut oli\njoutunut naimisiin puolen kolmatta penikulman päässä asuvalle\ntilalliselle ja saanut kolme lasta. Pelkkää työtä, työtä hän sai tehdä\nherkeämättä; vireästä tyttösestä oli koitunut orja.\n\n\"Voi, Thora, olitpa onnellinen, kun et Magnukselle mennyt\", hän\nhuoahti.\n\n\"Niinkö arvelet?\" sanoi Thora.\n\n\"Niin, toden totta, Thora. Ja kaikkihan sanovat, että Oskarista tulee\nhuomattu mies.\"\n\nOli kevätkaravaanien aika, ja iltahämyssä saapui Magnus itse, vietyään\ntuotteensa johtajalle. Thorasta hän näytti vantterammalta ja\nkookkaammalta kuin koskaan, eikä hän voinut olla huomaamatta, että\nMagnuksen kädet olivat sierettyneet ja kynnet pyöristämättä leikatut.\nMutta ääni oli yhtä pehmeä kuin ennenkin, olipa hän ujo ja\nhermostunutkin.\n\nLampun liekki oli pienenä hänen astuessaan vierashuoneeseen, ja\ntähystäen Thoran kasvoja läheltä hän kolmeen kertaan kysyi, jaksoiko\nThora hyvin, kunnes tämä nauroi yhä uudelleen antaessaan saman\nvastauksen. Sitten Magnuskin nauroi, ja sen jälkeen he keskustelivat\nluontevammin ja kertoilivat toisilleen kaikki \"kuulumiset.\"\n\nPäistärikkö oli hyvässä kunnossa; se oli saanut kesäkarvansa ja näytti\nperin pulskalta; oikeastaan olikin sitä syötetty liiaksi ja se alkoi\nolla hiukan pöhölihassa -- pitäisi pikkuisen tasaella, ennen kuin sillä\nThora ratsastaisi.\n\nHm, niin, Thora ei tarvinnut _sitä_ ihan vielä -- ei _ihan_ vielä -- ja\nMagnuksen oli parempi vaalia sitä veitikkaa maatilalla vielä jonkin\naikaa.\n\n\"Mutta kylläpä olitte kauan poissa\", kummasteli Magnus.\n\n\"Olimmehan me\", myönsi Thora. \"Viisi kuukautta, lähes kuusi.\"\n\n\"Tiistaista viikon päähän kuusi kuukautta\", muisti Magnus.\n\nSiitä molemmat joutuivat hämilleen, ja Thora alkoi näytellä Helgan\nmatkalta ottamia valokuvia.\n\n\"Kauniita ovat -- erinomaisia!\" kehui Magnus. \"Mutta ihmetyttää minua,\nettei laivanne kellunut pumppujen varassa, kuten sanotaan, ennenkuin\nsaitte sen takaisin satamaan -- kaikkien noiden paikkojen näkeminen\ntietenkin vaati aimo summat rahaa.\"\n\n\"Senhän arvaa\", vastasi Thora, \"matkusteleminen oli kovin kallista --\nvarsinkin kun on maksettava useamman kuin yhden puolesta.\"\n\n\"Ja vielä Helgakin oli mukana\", huomautti Magnus.\n\n\"Niin, tosiaan, Helga vielä. Mutta isän ja kuvernöörin maksuosoitukset\nnäkyvät riittäneen meille kaikille.\"\n\n\"Sittenkään en voi käsittää, miten hän sai sillä kaikki maksetuksi.\"\n\n\"Ei sitä ole helppo käsittää, ei ole.\"\n\n\"Venetsia! Rooma! Monte Carlo! Kai te piditte hauskaa matkallanne!\"\n\n\"Oskar piti -- päivät päästään.\"\n\n\"Entäs sinä, Thora?\"\n\n\"Minusta ei oikein ole matkustajaksi -- kyllästyn pian nähtäviin, ja\njollei Helgan vuoksi --\"\n\n\"Et siis ole pahoillasi siitä, että otit Helgan mukaasi?\"\n\nThora epäröi hetkisen ja sanoi sitten: \"Helga oli valmis lähtemään\nnähtävyyksiä katselemaan Oskarin kanssa, kun minun täytyi jäädä\nhotelliin.\"\n\n\"Etkö heidän poissa ollessaan ollut ikävissäsi?\"\n\n\"Ehkä -- joskus -- aivan hiukan -- ollessani niin paljon yksinäni ja\nniin vento vieraitten parissa.\"\n\nMagnus, joka näytti syventyneen valokuvia tähystelemään, äännähti\nmiltei huomaamattaan: \"Pikku raukka!\"\n\nHätälippu lehahti Thoran kasvoille, ja hän vastasi kiireesti: \"Oma\nvikanihan se oli. Oskar halusi aina jäädä minun luokseni, ja jollei\nHelga olisi --\"\n\nMutta hänen kurkkuunsa nousi pala ja hänen oli pakko pysähtyä, jolloin\nMagnus virkkoi:\n\n\"Ja minä kun toivoin, että olisit oikein onnellinen!\"\n\nMutta sitten Anna toi kamariin lampun, ja valo huojensi pingoittunutta\nmielialaa, mutta saatuaan nyt silmäillä valokuvat uudestaan laski\nMagnus ne pöydälle ja Thora korjasi pois.\n\nMagnus lähti aikaisin, pitkälle ratsastukselle kun oli lähteminen, ja\nAnna seurasi häntä ovelle.\n\n\"Onko täysin terve?\" kysyi Magnus kuiskaten.\n\n\"Niin terve kuin asianhaaroihin katsoen voi odottaa\", selitti Anna.\n\n\"Ja onko Oskar hänelle hyvä?\"\n\n\"Hyväkö? Oskar? Miten voitkaan sitä kysyä, Magnus?\"\n\n\"Thora näyttää niin kalpealta, niin alakuloiselta.\"\n\n\"Niin on useastikin nuorten vaimojen laita hänen tilassaan. Etkö ole\nhuomannut mitään -- mitään erityisempää? Thorastamme tulee äiti ennen\npitkää.\"\n\n\"Ja siinäkö kaikki mikä häntä vaivaa?\" sanoi Magnus.\n\n\n\n\nV.\n\n\nValtiopäivien kesäistunnot olivat hetimiten alkamassa, ja Oskar\nlyöttäysi suoraa päätä valmistelemaan toimintakauttaan. Hän aikoi\nesittää päätettäväksi, että suurkäräjäin päätökset tästälähtien\njulistettaisiin viimeisenä istuntopäivänä, kuten entisaikaan,\nikivanhalta Lakivuorelta Thingvellirissä. Siitä hän aikoi pitää\nalokaspubeensa, ja paljon riippui tästä. Ennen kuin kirjoitti sen, hän\nkävi johtajan luona neuvottelemassa Helgan kanssa sen pohjustuksesta ja\nperusteluista. Kirjoitettuaan hän taaskin poikkesi sinne lukemaan sitä\nHelgalle ja kuulemaan hänen korjausehdotuksiaan. Ja opittuaan sen ulkoa\nhän meni johtajan kotiin vielä kolmannen kerran kertaamaan sitä Helgan\nkuullen. Helga oli ensimmäisenä ja viimeisenä, kaiken päivää ja joka\npäivä avajaisiin asti.\n\n\"Helga on suuri politikko, mutta sinähän et vähääkään välitä\npolitiikasta, vai mitä, Thora?\" pakisi Oskar. Ja Thora nieli palan\nkurkustaan ja myönteli: \"En.\"\n\nThora ja Helga olivat kumpikin saapuvilla Oskarin ottaessa paikkansa\nsuurkäräjillä. He istuivat kuvernöörin eteiskamarissa, jonka ovi johti\nistuntosaliin. Lehterit olivat ahtautuneet katsojia täyteen, ja oltiin\nhyvin uteliaita Oskarin noustessa puhumaan. Thora tunsi päätään\nhuimaavan kuullessaan hänen äänensä ensi soinnun, ja hän olisi karannut\npiiloon, jos olisi voinut, mutta Helga painoi hänet takaisin tuolille.\n\n\"Hiljaa! Luojan tähden, pysy alallasi!\" kuiskasi Helga. \"Saat hänet\nvielä hermostuneemmaksi.\"\n\nPuhe onnistui loistavasti. Se vetosi vanhan järjestyksen säilyttämiseen\n-- kaikkeen, mikä teki Islannista sen, mitä se nykyään oli, sadun ja\nlaulun maan. Edistyspuoluettakin, joka piti sitä suureksi osaksi\nutuihanteluna, tenhosi nuoren puhujan kiihkeys ja into, runollisuus\nja hartaus. Oskarin lopetettua kajahteli sali myrskyisistä\nsuosionosoituksista; kuulijat taputtivat käsiään lehterillä, ja Helga\nseisoi nenäliinaansa liehutellen, mutta Thora peitti kasvonsa ja pyyhki\nkyyneleitään hansikkaillaan.\n\nEhdotus hyväksyttiin yksimielisesti, ja Oskarista tehtiin puheenjohtaja\nkomiteaan, jonka piti ryhtyä tarvittaviin valmistuksiin. Tämä työ vaati\nhäneltä kaiken joutoajan valtiopäiväin kuusiviikkoisena istuntokautena.\nSe vei hänet joka päivä johtajan luo, sillä Helgalla oli pää täynnä\nsuunnitelmia noita suuria juhlamenoja varten. Ollen säätykokouksessa\naamut ja johtajalla iltapäivät Oskar miltei aina oli poissa kotoa eikä\nThora häntä paljoa nähnyt. Joka ilta hän palasi suu täynnä\npuolusteluja, syytäen selityksiä tulvanaan. He olivat tutkistelleet\nsankarisaduista, mitä tietä juhlakulkue oli ennen vanhaan käynyt, tahi\nvalikoineet lippuja kallionkärkiin, tahi sommitelleet hymniä\njuhlatilaisuuden kunniaksi -- Oskar oli pulpahduttanut sellaisen\ntuotapikaa ja Helga pistänyt paperille.\n\n\"Ja miten on pikku lapsoseni jaksanut päivän pitkän? Yksinäistä? Sepä\non häpeä! Olen pahoillani -- hyvin, hyvin pahoillani\", haasteli hän.\n\nJa Thora selitteli: \"Älä minua ajattele, Oskar. Sinulla on työsi\ntehtävänä, ja soisin vain voivani auttaa sinua niinkuin Helga.\"\n\nMutta yksinäisyyden pitkinä hetkinä, jolloin hän pää käsien varassa ja\njalat huppuun kiedottuina istuskeli kamarissaan, masentui pikku sielu\nparka, ja hellä sydän tunsi katkeruutta. Vain Anna oli silloin hänen\nseurassaan, viihdytellen ja lohdutellen, ja tekeytyen sokeaksi sille,\nminkä joka silmä saattoi nähdä.\n\n\"Anna\", huomautti Thora vihdoin, \"Magnus teki täällä käydessään minulle\nkummallisen kysymyksen.\"\n\n\"Minkä, Thora?\"\n\n\"Kysyi, enkö ole pahoillani siitä, että Helga oli lähtenyt mukaan\nmatkallemme.\"\n\n\"Ja oletko?\"\n\n\"Väliin -- kenties se on järjetöntä -- mutta väliin luulen olevani.\"\n\n\"Minä tiedän. Luulen tietäväni. Etkä siinä ole ollenkaan järjetön,\nrakkaani. Oskar menettelee väärin. Minun täytyy hänelle puhua -- minun\ntäytyy puhua hänelle ankarasti.\"\n\n\"Ei vika ole Oskarin, Anna. Helga on niin itsekäs.\"\n\n\"Niin, hän tulee siinä erääseen toiseen, Thora.\"\n\n\"Aina hän vei matkallamme Oskarin pois luotani.\"\n\n\"Mutta matkanne on nyt päättynyt, ja Oskarin täytyy parantaa tapansa.\"\n\n\"Oi, ei! Ei se osa matkaamme ole päättynyt vielä, Anna. Joskus luulen\nsen vasta alkaneen.\"\n\n\"Ethän tarkoittane Helgan yrittävän --\"\n\n\"Helga ei tunne mitään sääliä. Kun hän kerran saa jonkun käsiinsä, niin\nhän ei siitä enää koskaan luovu.\"\n\n\"Luulet hänen koettavan saada Oskaria käsiinsä?\"\n\n\"Luulen hänen jo _saaneen_.\"\n\n\"Et saa sanoa sellaista miehestäsi, Thora.\"\n\n\"Oi, enhän Oskaria moiti. Helga on niin kaunis, niin nerokas. Hänellä\non kaikki edut puolellaan minuun verrattuna.\"\n\n\"Siinäpä juuri oletkin väärässä, kultaseni. Eräässä suhteessa pikku\nThoramme on etusijassa Helgan ja kaikkien maailman naisten rinnalla.\"\n\n\"Tarkoitatko Oskarin silmissä?\"\n\n\"Niin aivan -- sinusta tulee hänen lapsensa äiti.\"\n\n\"Vaikuttaako se mitään?\"\n\n\"Vaikuttaako? Tottapa tosiaan. Äitiparallani oli tapana sanoa: 'Kun\nihmiset ovat naimisissa, niin lapset padan kiehumassa pitävät'.\"\n\n\"Tarkoitat, että lapseni synnyttyä Oskar tulee takaisin luokseni?\"\n\n\"Varmasti tulee.\"\n\n\"Ja ettei hän enää milloinkaan poistu luotani?\"\n\n\"Ei milloinkaan! Oskar on aina rakastanut lapsia -- odotahan, jahka\nhänellä on oma lapsi, niin näet.\"\n\n\"Olethan hänen äitinsä -- tunnet hänet parhaiten, Anna.\"\n\n\"Luota sinä minuun, Thora! Ei ole hyvä kaivo, johon vesi on kannettava,\nmutta kun lapsi syntyy, niin Oskar aloittaa kaikki uudestaan.\"\n\n\"Luulet niin? Todellakin? Sinun mielestäsi Oskar sitten jälleen\nrakastaa minua lapseni tähden?\"\n\n\"Kenen tahansa täytyy, jos hänellä on hyvä sydän -- ja Oskarilla on\nhyvä sydän, olkoon pää millainen hyvänsä.\"\n\n\"On, on kyllä, Anna.\"\n\n\"Hänen täytyy rakastaa äitiä lapsen tähden ja lasta äidin tähden.\"\n\n\"Suloista! Kaunista!\"\n\nThoran omat silmät olivat nyt kuin lapsen -- niin täynnä ihmetystä ja\nrakkautta. Hän innostui laskemaan viikkoja aikansa täyttymiseen.\n\n\"Yhdeksän viikkoa -- tuskin yhdeksääkään -- kahdeksan -- ajatteles,\näiti, kahdeksan vain. Oi, sydämestäni soisin sen vielä vähemmäksi! Olen\ntuota aikaa odotellut tuskallisesti ja peläten, mutta eihän ole mitään\narastelemista, jos niin paljon hyvää voi koitua pikku kivusta -- ei\nniin paljon hyvää voi koitua pikku kivusta -- ei niin mitään -- eihän?\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTällä suloisella toivolla Thora viihdyttelihe neljä viikkoa, ja sitten\ntapahtui seikka, joka kumosi kaikki hänen laskelmansa. Julistusjuhlan\nedellä Oskarin komitea päätti käydä Thingvellirissä täydentämässä\nvalmistelujaan. Tälle asialle piti Helgan lähteä heidän matkassaan, ja\nkun oli paljon puuhattavaa, niin he aikoivat nukkua yönsä majatalossa,\nseuraavana päivänä palatakseen. Oskarin ilmoittaessa tämän ohjelman\ntapahtui Thoran kärsivällisessä ja kuuliaisessa mielessä äkillinen\nmuutos.\n\n\"Silloin minun täytyy lähteä myös\", hän sanoi.\n\n\"Sinun? Sinunko, Thora?\" ähmistyi Oskar. \"Mitä ajatteletkaan? Runsaasti\nviisi penikulmaa -- autiossa erämaassa -- ilman lääkäriä tahi hoitajaa\n-- ja niin lähellä aikaasikin. Mahdotonta! Aivan mahdotonta!\"\n\n\"Sitten ei Helgakaan saa lähteä.\"\n\n\"Mutta Helgasta on niin suurta hyötyä, hän on perin tarpeellinen.\"\n\n\"Olkoon. Jollen minä voi lähteä kerallasi, niin älköön sitä tehkö\nHelgakaan.\"\n\n\"Rakas Thora, tämä ei ole sinun tapaistasi. Mutta niinkuin tahdot.\nHävettäähän minua sanoa Helgalle ja selitellä komitealle, mutta\nkuitenkin, jos sitä haluat --. Ei. ei, sinä et saa itkeä. Et saa\nkiusaantua. Pikku vaimoseni tulee pysyä hyvin rauhallisena poissa\nollessani -- hyvin, hyvin rauhallisena.\"\n\nKaksi tuntia jälkeenpäin Helga saapui hallitustaloon. Thora oli\nyksinään, ja sisaret katselivat tovin toisiaan sanaakaan puhumatta.\nVihdoin virkkoi Helga:\n\n\"No, olet kai nyt tyytyväinen. Nyt, kun olet osoittanut mieletöntä\nlemmenkateuttasi ja saattanut meidät koko kaupungin juoruttavaksi, olet\nkai tyytyväinen?\"\n\n\"Oskar sanoi, että minun tulee pysyä rauhallisena, Helga, ja sinä\ntiedät, että minun tulisi niin olla.\"\n\n\"Hoo, näytpä kylläkin kiihoittuvan, milloin haluat ilmaista kurjia\noikkujasi. Kun tunteeni ovat olleet yhteisiä Oskarin kanssa ja kun olen\nkoettanut auttaa ja innostuttaa häntä, niin sinä, jolla ei ole koskaan\nollut myötätuntoista tajuntaa hänen sisäistä elämäänsä kohtaan eikä\nkykyä häntä auttaa, koska et voi häntä ymmärtää ja hän on yläpuolellasi\n-- sinä purat pikkumaisen nurjuutesi --\"\n\n\"Helga! Et ole milloinkaan ollut minulle ystävällinen -- sen koommin\nkuin vuosi takaperin tulit kotiin -- mutta nyi olet julma.\"\n\n\"Olenko? Ehkä olenkin. Ja ehkä olen kyllikseni kokenut sellaista, mikä\nminut siksi saa.\"\n\n\"Puhut kuin tämänaamuinen pettymyksesi, Oskarin seurasta jääminen,\nolisi suuri ja surkea kärsimys, mutta et näy muistavan, kuinka usein\nminä olen samalla tapaa pettynyt.\"\n\n\"Älähän, olet varmaankin sääliteltävä mielestäsi.\"\n\n\"En sano olevani sääliteltävä, Helga, koska tiedän, että vika oli\nalussa minun. Mutta sen sanon, ett'en ole tuntenut hetken rauhaa, siitä\nasti kuin sinä tulit Tanskasta. Taivutin isäni kutsumaan sinut, kun\nolit sisareni ja halusin sinua osalliseksi onneeni, mutta sinä et ole\nkertaakaan osoittanut minua kohtaan mitään sisaruustunnetta -- et\nkertaakaan. Päinvastoin, tapasit minut onnellisena ja olet minut suruun\nsortanut. Olet pannut parhaasi katkeroittaaksesi elämäni.\"\n\n\"Muistelen sinun sanoneen, ett'et saa kiihtyä, Thora?\n\n\"Sinä minua kiihdytät, Helga, kun alituiseen kiduttelet minua ja\nloukkaat siihen kohtaan, minkä minussa tiedät arimmaksi. Alun pitäen\nyritit riistää Oskaria minulta -- sen kyllä tiedät. Yritit sitä ennen\nnaimistamme, ja olet sitä yrittänyt aina siitä lähtien. Et hävennyt\nyritellä heti häittemme jälkeenkään, ja yrittelet nytkin, sillä sinä\nolet menettänyt kaiken rehellisyyden, oikeuden tahi katumuksen, jopa\nhävynkin tunnon.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Helga, \"kyllähän sinä luulet olleesi aika marttyyri.\nMutta kummastuisitko kuullessasi, että joku muu on saanut kokea vielä\nsuurempaa marttyyriutta? Syytät minun kiduttaneen itseäsi -- entäs\nmiten sinä olet minua kidutellut?\"\n\n\"Minäkö, Helga?\"\n\n\"Sinä juuri! Puhut, kuin minä olisin niitä naisia, jotka vetävät miehen\nverkkoonsa, tempaavat rakastettunsa hänen vaimonsa luota ja laahaavat\nhänet kuolemaan. Olisit osannut lähemmäksi oikeaa, jos olisit minut\najatellut peräti toisenlaiseksi naiseksi -- sellaiseksi, joka itse on\nkärsivänä -- joka on suljettu pois ja syösty syrjään ja jonka täytyy\njäädä kumppanittomaksi ja ypö yksinäiseksi siitä syystä, että mies,\njoka häntä rakastaa, on toiseen vihitty.\"\n\n\"Helga!\"\n\n\"Niin, kyllähän olisin tilaasi säälinyt, mutta sinä et antanut minun.\nJa nyt, jos tahdot kuulla toden, niin sanonpa sinulle.\"\n\n\"Ja mikä se on, Helga?\"\n\n\"Se, että Oskar ei sinua rakasta laisinkaan -- kenties ei ole\nmilloinkaan rakastanut.\"\n\n\"Helga, kuinka uskallat! Sanojesi perättömyys käy heti ilmi. Jollei\nOskar ole minua milloinkaan rakastanut, niin miksi olen hänen vaimonsa?\nMitä etua saattoi hän voittaa valitsemalla minut sinun sijastasi?\nJollei hän minua rakastanut, niin miksi hän nai minut?\"\n\n\"Hän nai sinut säälistä ja hairahtuneesta velvollisuudentunnosta, koska\noli tehnyt naimasopimuksen ja katsoi kunnian vaativan pysymään tehdyssä\nkaupassa. Mutta hän rakasti toista ja niin uhrasi molemmat.\"\n\n\"Se on valhetta, Helga, valhetta, ja turhamaisuutesi vain saakin sinut\nniin sanomaan.\"\n\n\"Älä toki koetakaan luulotella, että tämän sanon olematta varma\nasiasta. Kuulin sen häneltä itseltään --\"\n\n\"Itseltään? Häneltä, itseltään?\"\n\n\"Hänen omasta suustaan hääaattonasi.\"\n\n\"Hääaattonamme hän sanoi sinulle --\"\n\n\"Sanoi minua rakastavansa. Ja siitä asti, joskaan ei ole sitä sanoin\nilmaissut, hän on sen uudistanut toisin tavoin ja yhäti. Hän rakastaa\nminua yhä --\"\n\n\"Ei, ei, se ei ole totta.\"\n\n\"Hän rakastaa minua iäti.\"\n\n\"Ei se ole totta; ei se ole totta.\"\n\n\"Eikä sinua rakasta enempää kuin mies rakastaa koiraansa tahi\nhevostaan, tahi raamatullisten aikojen patriarkka rakasti vaimonsa\nkamarineitsyttä!\"\n\n\"Helga, häpeä sinä! Oletko vailla omaatuntoa taikka totuutta, kun voit\nminulle tuolla lailla valhetella? Jos Oskar ei olisi minua konsanaan\nrakastanut, niin luuletko, ett'en olisi sitä aikoja sitten älynnyt? Ja\njos hän sinua rakastaisi, niin luuletko, ett'en sitä tietäisi? -- minä,\njoka hänen lastaan kannan.\"\n\n\"Älä sinä minulle sillä ilku, Thora. Niin, sinun ovat huulet, jotka\nhäntä suutelevat ja suutelevat, mutta eipä ole huulilla väliä -- vaan\nrakkaudella, joka on huulten takana, ja se rakkaus on minun, ja joka\nkerta kun hän sinua suutelee, on suudelma minulle aiottu.\"\n\n\"Valehtelet, Helga, valehtelet!\"\n\n\"Entäs lapsi sitten -- ei ole sekään sinun lapsesi, sillä rakkaus, joka\nsille elämän antoi, oli minun rakkauteni.\"\n\n\"Valehtelet, valehtelet!\"\n\n\"Mitä minä välitän, jos oletkin orjatar, joka hänen lastaan kantaa?\nLapsi on minun lapseni, ja hänellä on synnyttyään minun kasvoni --\"\n\n\"Ei, se ei ole mahdollista.\"\n\n\"On -- on varmasti; tiedät sen itsekin.\"\n\nThora huohotti tukahtuneesti. Sitten tapahtui peloittava muutos, tehden\nhänet miltei tuntemattomaksi. Kärsivälliseen ja hiljaiseen naiseen\ntuntui äkkiä menneen häijyläinen. Jotakin outoa ja kauheaa näytti\nsyöpyvän hänen sieluunsa. Surmanhenki, joka yllättää petoeläimet,\nnäytti ahdistavan häntä ja pääsevän voitolle. Hetkisen hän seisoi\nsisartaan vastassa kasvot vääntyneinä ja verettöminä, ja ähki sitten\nraivosta ja häpeästä kähisevällä äänellä:\n\n\"Hyvä, jos niin on, ja jos lapseni ei ole omani, jos se on siittynyt\ntoisen naisen rakkaudessa ja minä olen vain orjattarena sitä\nkantamassa, niin -- niin -- niin -- se ei konsanaan synny, tahi jos\nsyntyy, niin minä -- minä -- surmaan sen!\"\n\nHän purskahti kaikuvaan nauruun ja kaatui lattialle.\n\nMelu lennätti Annan läähättävänä huoneeseen.\n\n\"Mitä olet hänelle tehnyt? Mitä olet sanonut? Thora! Thora!\"\n\n\"Minä surmaan lapsen. Minä surmaan sen -- minä surmaan sen!\"\n\nHurja, kirkuva nauru helähteli yhä rajumpana kautta talon, kunnes\nkuvernööri saapui juosten työhuoneestaan. Hän kuunteli mielettömiä\nmurhanhuutoja tuokion, ja sanoi sitten: \"Nostakaamme hänet ylös ja\nkantakaamme vuoteeseen. Helga, nouda lääkäri ja Margret Nielsen. Käske\nheidän tulla joutuin. Hän on poltteissa -- ei saa hetkeäkään hukata.\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKaiken yötä Thora heittelehti ankarassa houriossa, joka ilmausi samana\nainaisena hurjana huutona. Täti Margret saapui ja tapasi Annan\nsairaskamarissa. Johtaja seurasi perästä ja istui tuntikausia\nkuvernöörin kanssa alhaalla virkahuoneessa.\n\nLääkäri, tri Olsen, ei kertaakaan poistunut Thoran viereltä. Hän ei\nsalannut sairaan tilan vakavuutta. Hourio oli ennenaikaisten poltteiden\ntuottama. Tuollainen murhaninto oli harvinainen, mutta ei tuntematon\nnuorilla äideillä. Se yleensä aiheutui jostakin säikähdyttävästä\ntapauksesta, kenties suuresta surusta, katkerasta pettymyksestä tahi\njostakin pöyristävästä tiedosta. Tri Olsen kuulusteli Annaa, mutta tämä\nei tiennyt mitään selitystä Thoran kohtaukseen. Sitten hän tiedusteli\nHelgalta, vaan tämä ei paljoa puhunut.\n\nHelga oli ilmeisen kauhun valtaamana. Hänen kasvonsa olivat\nkalmankalpeat ja huulensa värisivät. Häntä ei saatu poistumaan talosta.\nKun johtaja lähti kotiin kello kymmeneltä, kykenemättä mitään tekemään,\nniin hän ei saanut suostutelluksi Helgaa mukaansa. Sairaan kaikki kolme\nhoitajaa panivat merkille, ettei Helga pyytänyt päästä Thoran kamariin.\n\"Järkevä tyttö\", mietti tohtori. \"Ymmärtää sen, ettei tule kärttämään\nminulta\", ajatteli Anna. Mutta tyttö näytti olevan kiihkeän valmis\ntekemään mitä pikku palveluksia tahansa.\n\nKun ei ollut muuta tehtävää, istui Helga vierashuoneessa, vieläkin\nviitta ja hattu yllään, pelokkaana kuunnellen yläkerrasta tunkeutuvia\nmielettömiä huutoja. Pitkien, pimeiden tuntien kuluessa häntä\nkiduttivat mitä tuskallisimmat ajatukset. Hänestä tuntui kuin murhan\ntehneestä ja hän kyseli itseltään mitä tapahtuisi, jos Thora kuolisi.\n\nPaitsi yläkerrasta tunkeutuvien vihlovien huutojen tuottamaa\nruumiillista tuskaa, paitsi soimaavan omantunnon vaivoja ja\nsisaruusrakkauden ja säälin ahdistusta mikä hänet valtasi ja yllätti\nnäinä pimeinä hetkinä, Helga kärsi kaikkein kalvavinta kauhua\najatellessaan, mitä Oskar palatessaan hänelle sanoisi. Häntä oli\nlähetetty kutsumaan kotiin; ei ollut tarpeellista ilmaista hänelle\nmitään.\n\nOskar saapui puoliyön aikaan, tomun ja hien peittämänä. Joku avasi\nhänelle eteisen oven. Hän ei pysähtynyt katsomaan, kuka se oli, vaan\neteenpäin rynnäten tapasi ensimmäiseksi Helgan vierashuoneessa.\nHetkisen he seisoivat vastatusten kuin rikolliset -- Helgan koko ruumis\nvapisi, Oskar huohotti raskaasti.\n\n\"Miten hän nyt jaksaa?\" hän kysyi.\n\n\"Ei paremmin\", vastasi Helga.\n\nHän kuuli yläkerrasta kirkunaa.\n\n\"Onko se hän?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Oih, Jumalani!\" mutisi Oskar ja alkoi sättiä itseään syytöksillä.\n\"Minun olisi pitänyt ottaa hänet mukaani, kun hän pyysi. Miksi en sitä\ntehnyt? Olisihan minun tullut tietää, mitä tapahtuisi.\"\n\nHelga oli odottanut Oskarin hurjistuneena käyvän hänen kimppuunsa ja\nolisi voinut sietää kamalimmankin loukkauksen, mutta tätä hän ei\nkyennyt kestämään.\n\n\"Vika on kaikki minun\", voihki Oskar. \"Olen ollut narri -- heikko\nitsekäs narri. Voi, Thora, herttainen, viaton, kauan kärsinyt Thorani,\nanna minulle anteeksi, anna anteeksi!\"\n\nHelga ei saanut viivytyksi talossa kauempaa. Hän oli kuin pahantekijä\nja tahtoi päästä karkuun. Jättäen Oskarin, joka sohvan päänalusta\nvastaan tuki päätään käsivarsien varassa, hän puikahti ulos ja vaelsi\nyksinään pimeitä ja hiljaisia katuja pitkin kotiin.\n\nNähdessään Helgan menneeksi Oskar hiipi ylös Thoran ovelle, vaan hänen\nei sallittu astua sisälle, kun pelkkä kiihtymyksen hengähdyskin olisi\nvoinut sammuttaa elämän hiipuvan kipinän. Hänen äitinsä pistäysi ulos\nhänen luokseen, takana olevaan isoon kamariin, ja tapasi hänet pöytää\nvasten kasvonsa painaneena. Hän oli aikonut kelpo lailla torua\npoikaansa heti nähtyään, mutta hänen tuskansa näkeminen vaiensi nuhteet\nja hän rupesikin sen sijaan lohduttelemaan.\n\n\"Ei, ei\", virkkoi Anna. \"Et olisi voinut ottaa häntä mukaasi. Asiat\novat huonosti tällaisenaankin, mutta ajattelehan, miten paljoa pahemmin\nolisi käynyt, jos kaikki tämä olisi siellä sattunut.\"\n\n\"Minun olisikin siis pitänyt pysyä kotona\", huokasi Oskar. \"Minun olisi\ntullut heittää kaikki muu sikseen.\"\n\n\"Thora ei olisi voinut suoda sinun niin tekevän, poikani. Kenelläkään\nmeistä ei ollut oikeutta sitä odottaa.\"\n\n\"Mutta sinä et tiedä kaikkea, äiti. Olen käyttäytynyt häpeällisesti\nThoraa kohtaan. Luulin menetteleväni oikein, mutta olen tehnyt hänelle\nvääryyttä, katalaa vääryyttä! Tyttö parka on kärsinyt kauheasti, ja\ntämä on tuloksena.\"\n\nSarastuksen ensi juovain levitessä taivaalle idän tunturijäätikköjen\nyläpuolella hourio tyyntyi ja sitä seurasi tietoinen kipukausi. Anna\njuoksi Oskarille ilmoittamaan vaihdoksen, ja sitten samanlaiselle\nasialle alakertaan, missä kuvernööri paitahihasillaan nukkui\nvirkahuoneen sohvalla.\n\n\"Hän on vihdoinkin tajuissaan, Luojan kiitos, ja tohtori sanoo hänen\nvoivan niin hyvin kuin saattaa odottaakin.\"\n\nKahta tuntia myöhemmin, kun aurinko nousi pikku kaupungin yli, ja vuono\nja tunturit hehkuivat tulipunaisina sen sädeloisteessa, laskeusi rauhan\nenkeli tuskan taloon, kantaen lapsukaista sylissään.\n\nHymyillen ja ojennetuin käsin astui tohtori Oskarin huoneeseen ja\nsanoi:\n\n\"Saanpa onnitella sinua. Tyttö -- kaunis tyttö.\"\n\n\"Mutta Thora?\"\n\n\"Heikko, mutta aivan levollinen, ja niin voimissaan kuin asianhaaroihin\nkatsoen voi odottaa.\"\n\n\"Jumalan kiitos!\"\n\n\"Ja käy nyt itse vuoteeseen, Oskar, ja nuku huomisaamuun, jos voit.\"\n\n\"Käyn kyllä -- kyllä. Kiitoksia, tohtori -- tuhansia, tuhansia\nkiitoksia.\"\n\nSillävälin Anna oli virkahuoneessa kertomassa iloisia uutisia\nkuvernöörille ja sitten juoksemassa pitkin taloa löytääkseen jonkun\nviemään sanaa johtajalle.\n\n\"_Minä_ lähden, äiti\", virkkoi ääni keittiöstä.\n\n\"Hyvänen aika! Sinäkö siellä, Magnus? Milloin sini tulit?\"\n\n\"Yhdentoista seuduissa eilen illalla.\"\n\n\"Olit siis täällä ennen Oskaria?\"\n\n\"Kultaharja nelistää vinhasti, äiti.\"\n\n\"Ja mitä olet keittiössä työskennellyt?\"\n\n\"Kantanut puita ja keitellyt vettä Margret Nielsenille.\"\n\n\"Sitten on sinun nyt mentävä levolle -- käyt uniseksi:\"\n\n\"Enkä mitä -- voin makailla valveillani kuusi yötä, tiedäthän, kun\nkaritsat ovat tulossa.\"\n\n\"No, tänä yönä on tullut karitsa, Magnus\", sanoi Anna.\n\n\"Jumala sitä siunatkoon, ja pikku äitiä samoin\", toivotti Magnus.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nThora nukkui puoleenpäivään asti uupumuksen ja unijuoman yhteisestä\nvaikutuksesta, ja hänen herätessään oli se häijy henki häipynyt, mikä\noli hänet vallannut kuin paholainen ja tehnyt tuntemattomaksi. Hän oli\njälleen oma herttainen, yksinkertainen minänsä. Mutta kamppailu oli\nollut hirvittävä, ja jos hänen sielunsa parempi osa olikin voittanut,\nniin taistelutantereena ollut heikko ruumis jäi nääntyneeksi. Hän oli\nkalpea ja laiha, ja siniset silmät olivat suuret ja vetiset.\n\nEnnenkuin ne avasi, hän kuuli takahuoneesta suloisinta,\nvärähdyttelevintä ääntä, mikä milloinkaan koskee naisen korviin, ääntä,\njoka iloihinsa sisältää kaiken hurmion, mitä ihmissielu voi tuntea, ja\njota ei yksikään nainen maailmassa ole kuullut useammin kuin kerran --\nensimmäisen lapsensa ensimmäisessä ääntelyssä.\n\nThora avasi silmänsä ja näki Annan kutovan sukkaa vuoteensa ääressä.\n\n\"Onko lapsi tuolla?\" hän kysyi.\n\n\"Ahaa, arvasinhan sinun olevan valveilla\", sanoi Anna. \"Niin, Thora,\nlapsi se on. Margret Nielsen kylvettää sitä.\"\n\n\"Tuo se minulle. Käske täti Margretin tuoda se heti.\"\n\n\"Kunhan keritään, rakkaani, kunhan keritään.\"\n\n\"Ei, nyt! Jollei hän tuo lasta heti paikalla, niin minä nousen ylös ja\nlähden sinne.\"\n\n\"Hiljaa! Sinunpa täytyy pysyä hyvin rauhallisena etkä saa kiihdyttää\nmieltäsi. Ja mitä nousemiseen tulee, niin tohtori sanoo, että jos\nliikahdat vuoteesta yhteen viikkoon, niin Jumala tiesi mitä\ntapahtuukaan.\"\n\n\"Kyllä, minä ymmärrän. Olen kovasti paha, ja sinun täytyy antaa minulle\nanteeksi. Mutta en ole vielä nähnyt lasta -- en todella nähnyt -- ja\njos tuot sen minulle, niin olen oikein hyvä. En kiihdy laisinkaan -- en\nyhtään. Saat nähdä kuinka rauhallisena pysyn.\"\n\n\"No, jos lupaat minulle, sydämestäsi lupaat\", taipui Anna.\n\n\"Odota! Istuhan vielä, äiti. Istu tähän ikkunan ääreen. Minulla on\nhiukan kysyttävää sinulta ensin. Onko -- onko lapsi kenenkään\nnäköinen?\"\n\n\"Kenenkään näköinen? Onpa ihmeesti. En ole eläissäni nähnyt lapsen niin\ntulevan äitiinsä.\"\n\n\"Minuun? Oi, tuo hänet! Tuo hänet! En voi odottaa hetkeäkään kauempaa.\"\n\nAnna meni lapsenkamariin ja ilmoitti täti Margretille, että Thora oli\nhereillä ja kärsimättömästi pyyteli lasta nähdäkseen.\n\n\"Mutta hän tahtoo ottaa sen\", empi täti Margret.\n\n\"Luota häneen siinä, jos hän on äiti\", vakuutti Anna.\n\n\"Onko se vaaratonta? Onko hän täydellisesti entisellään?\"\n\n\"Uskaltaa täytyy\", arveli Anna.\n\nTäti Margret otti käsivarrelleen lapsen pitkine vaatteineen ja\nmaitopullo rinnalla, kantoi sen Thoran huoneeseen, kumartui vuoteen yli\nja sanoi: \"Tuossa! Katsohan tuota nyt!\"\n\n\"Anna minulle, anna minulle\", huusi Thora, ojentaen vapisevat, valkeat\nkäsivartensa.\n\n\"Varovasti sitten, varovasti\", muistutteli täti Margret.\n\nEi tarvinnut peljätä. Thora siirsi lapsen rinnalleen sillä vapaalla ja\nrohkealla, mutta hellällä kosketuksella jonka luonto suo\nkaikenlaatuisille äideille.\n\n\"Lapseni! Lapseni!\" hän kuiski, vaaleat kasvot ilon kirkastamina.\n\"Niin, hän _on_ minun näköiseni. Huomaan sen itse. Mutta miks'ei se\nraota silmiään? Nukkuuko se? Sehän ei voi olla mahdollista, koska se\nvielä imee. Ku-kuu! Eikö hän olekin kaunis? Olenpa hupsu, kun niin\nsanon! Ja kuitenkin se on tosi. Kuu! Omani, kultuseni, tyttelin\ntypykkä!\"\n\nKaiken tämän katkonaisen loruilun, äitiyden jumalallisen hupsuuden\naikana molemmat vanhemmat naiset seisoivat vieressä, yrittäen\nkaklatella ja naurella mustien silkkiesiliinainsa suojassa, mutta hädin\nhilliten kyyneleitään.\n\n\"Onko Oskar vielä nähnyt häntä?\"\n\n\"Ei vielä\", vastasi Anna.\n\n\"Mutta hänhän on jo palannut, eikö olekin? Etkö sanonut hänen tulleen?\"\n\n\"On, mutta hän uupui tykkänään valvomiseen ja minä lähetin hänet\nnukkumaan.\"\n\n\"Poika parka!\"\n\n\"Ja Magnuskin oli tullut, mutta minä en saanut häntä käymään levolle,\nja hän työskentelee yhä keittiössä.\"\n\n\"Minustapa on paljon vaivaa jokaiselle!\"\n\n\"Vaivaa! Emme me sitä vaivana pidä.\"\n\n\"Olette saaneet lapsen siitä hyvästä, vai mitä?\" sanoi Thora ja katseli\nrinnallaan makaavaa aarretta, kuin olisi tuonut heille koko maailman\nrikkauden. Yht'äkkiä hän kirkaisi: \"Voi, voi! Katsokaa! Katsokaa!\"\n\nHuoneen toisessa päässä värjöttelevä täti Margret oli pyörtyä Thoran\näkilliseen huutoon.\n\n\"Mitä nyt?\" hän parahti.\n\n\"Lapsi on avannut silmänsä\", ilmoitti Thora.\n\nTäti Margret lysähti tuolille hengähtämään.\n\n\"Ne ovat siniset kuin minunkin. Oskarin ovat ruskeat. Ja Helgan --\nhänen ovat harmaat. Mutta kenties lasten silmät vaihtavat väriään!\nVaihtavatko lasten silmät väriään, Anna?\"\n\n\"Sitäkin sattuu\", selitti Anna. \"Sinisistä silmistä toisinaan tulee\nruskeat --\"\n\n\"Ei koskaan harmaat?\"\n\n\"Ei minun tietääkseni\", vahvisti Anna.\n\n\"Olen niin iloissani siitä, että lapsi on minun näköiseni\"! virkkoi\nThora ja tuijotteli lapseen ihmettelyn ja rakkauden katsein. Sitten\nhänen viehkeä itsekkyytensä kääntyi toisaalle, ja hän sanoi:\n\n\"Äiti, eikö Oskar mielestäsi jo ole nukkunut kyllin kauan?\"\n\n\"Tohtori Olsen määräsi hänet nukkumaan huomisaamuun\", vastasi Anna.\n\n\"Mutta etkö voisi herättää häntä pikku hetkeksi -- hetkiseksi vain --\njotta tulisi katsomaan meitä tällaisina kuin nyt olemme, lapsonen ja\nminä -- olisiko siitä hänelle paljon haittaa?\"\n\n\"Ei, vaan _sinulle_ kyllä; sinä kiihtyisit liiaksi, ja silloinpa tässä\n_minä_ joutuisin aika pulaan, totisesti!\"\n\n\"Oi en, minä pysyn aivan tyynenä -- lupaan pysyi tyynenä. Ja Oskar voi\ntulla yönutussaan ja palata sitten takaisin nukkumaan. Kutsukaa hänet\n-- kutsukaa -- pyydän -- Anna, täti Margret -- äiti!\"\n\nHe eivät kyenneet rukoilevaa ääntä vastustelemaan, ja Anna meni Oskarin\nhuoneeseen. Oskar oli hereillä.\n\n\"Miten hän nyt jaksaa?\" hän kysyi.\n\n\"On vielä heikonlainen, mutta vahvistuu joka tunti\", vastasi Anna.\n\n\"Entä lapsi?\"\n\n\"Hän sai sen mukaansa vuoteeseen ja soisi sinun tulevan heitä\nkatsomaan.\"\n\n\"Minä tulen heti.\"\n\n\"Thora kulta! Hän on viimeinkin onnellinen. En ole eläissäni nähnyt\nketään niin onnellisena. Eikä kukaan ole koskaan paremmin ansainnut\nonnellisuutta. Juuri nyt lähtiessäni hänellä oli lapsen silmät. Mutta\nhän on vielä elämän ja kuoleman partaalla. Paljoa ei hän tarvitsisi\npaetakseen tästä maailmasta. Pidä siis vaaria sanoistasi! Oskar, äläkä\nvirka mitään, mikä saattaisi häntä häiritä.\"\n\nOskar lupasi ja seurasi sitten äitiään Thoran makuukamariin.\nKynnyksellä hän kuuli äidillisen hellinnän leppoista \"buu-u, kuu-u\" ja\nnäki päänalusella hohtavat valkeat kasvot, ja niiden alapuolella pienet\npunakat piirteet.\n\n\"Thora parkani\", hän virkkoi suudellen vaimonsa otsaa, \"eihän sinulla\nliene kärsimyksiä nyt, vai mitä? Hiukan kalpea ehkä ja laihtunutkin,\nmutta parempivointinen, etkö olekin?\"\n\n\"Katso!\" kuiskasi Thora, siirtäen lapsen yltä vaipan ja ryhtymättä\ntuhlaamaan ajatuksiaan vähäpätöisempiin asioihin. \"Kenen hän on\nnäköinen, Oskar?\"\n\n\"Näköinen! Kysytkö kenen hän on näköinen? No, hänpä on -- aivan\nhullunkurisessa määrässä sinun näköisesi!\"\n\n\"Suutele minua, Oskar. Kiedo käsivartesi meidän molempain ympäri,\nrakkahin. Tuolla tavoin -- noin.\"\n\nMutta seuraavassa silmänräpäyksessä lapsi puhkesi itkuun ja vanhemmat\nnaiset äänekkäihin vastalauseisiin.\n\n\"Tule pois, senkin suuri köhnys\", komensi täti Margret.\n\n\"Ei, ei\", huusi Thora. \"Oskar ei se ollut. Hän ei milloinkaan satuta\nketään. Minä sen tein, täti\", mutta täti ei ottanut mokomia\nkuullakseen, vaan sieppasi lapsen vuoteesta ja alkoi sitä polviensa\npäällä hyssytellä kasvot alaspäin.\n\nKun lapsi oli tuuditettu uneen, niin he joutuivat keskusteluun sen\nnimestä. Oskar puolusti \"Thoraa\", mutta Thora itse pani vastaan -- se\noli hänen oma nimensä, nimi, jolla Oskar hänet tunsi, ja sen vuoksi hän\nei voinut sitä lapsensakaan kanssa jakaa.\n\n\"No mitä sanoisit Elinistä?\" esitti Oskar.\n\n\"Sepä kaunis nimi! Anna, täti Margret, kuulkaahan! Sano se vielä,\nOskar.\"\n\n\"Elin.\"\n\n\"Eikö se kuulosta viehättävältä Oskarin lausumana?\"\n\nJa niin päätettiin enemmittä miettimisittä panna nimeksi Elin, ja\nsitten tuli kysymys kummeista. Thora kannatti Magnusta (\"Magnus\nparkaa\") ja Oskar suostui. Mutta kun Oskar vuorostaan nimitti Helgan,\nniin katosi päivänpaiste Thoran kasvoilta, jolloin Anna loi Oskariin\nnopean katseen ja alkoi rykiä.\n\n\"Taikka Magnus kummi-isäksi ja täti Margret kummiäidiksi\", paransi\nOskar, ja niin sovittiin.\n\n\"Ja vietämme ristiäiset tänään\", virkkoi Thora.\n\n\"Tänään?\" huudahti Anna. \"Eihän, Thora, lasta milloinkaan kasteta\nsamana päivänä, kuin syntyy, paitsi jos on kuolemaisillaan.\"\n\nNyt oli täti Margretin vuoro meluta, ja melun hän sai aikaan\nherättämällä lapsen äkkiä noustessaan ja kiivaasti vaatiessaan, että\nOskarin oli mentävä matkaansa ja jätettävä Thora lepäämään.\n\n\"Niin, niin, totta kyllä\", myönsi Oskar, ja vielä suudeltuaan Thoraa\nhän seurasi täti Margretia ja lasta lapsenkamariin. Heidän mentyään ja\noven sulkeuduttua Anna kumartui vuoteen yli ja kuiskasi:\n\n\"Näethän! Enkö tiennyt, mitä kello lyö! Eikö Oskar ole tullut jälleen\nomaksesi? Etkö hänen suudellessaan sinua tuntenut, että hänen sydämensä\non kokonaan sinun?\"\n\n\"Tunsin, se on totta\", vastasi Thora. \"Mutta luuletko sen kestävän?\"\n\n\"Kestää varmasti. Viime yönä hän syytteli itseään kaikenmoisesta, ja\ntänään hän on kuin mies, joka aloittaa jälleen uutta elämää.\"\n\n\"Luuletko niin, Anna? Luuletko todella, todella niin?\"\n\n\"Niin teen. Usko pois, hän ei kadota tuota lasta näkyvistään viideksi\nminuutiksi päivässä. Eikä hän milloinkaan katsele sitä sinua\najattelematta.\"\n\n\"Olen niin onnellinen, Anna! En ole milloinkaan ennen ollut niin\nonnellinen -- en, en milloinkaan!\" Hän henkäisi syvään ja sulki\nsädehtivät silmänsä sydämen sykintää tyynnyttääkseen. He olivat tovin\nääneti, ja sitten hän virkahti muuttuneella äänellä: \"Anna?\"\n\n\"Mitä, kultaseni?\"\n\n\"Eilen illalla -- kun olin niin sairas -- enkö sanonut --\"\n\n\"Sh! Se on mennyttä. Emme siitä enää puhu.\"\n\n\"Kuitenkin, jos voisin nyt kuolla -- nyt kun olen näin onnellinen -- ja\nlapsi myös --\"\n\nJa silloin Anna vaipui tuolille, vapisten kiireestä kantapäähän.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nAnna oli oikeassa Oskariin ja lapseen nähden -- Oskar ei kernaasti\npäästänyt sitä näkyvistään viideksi minuutiksikaan, ei päivällä eikä\nyöllä. Kylvetettäessä hän piti tarpeellisena olla ylivalvojana\nsaapuvilla, ja imetettäessäkin oli hänen pakko pitää vartiota. Tuhannet\ntapaturmien aavistukset peloittelivat alati, ja häntä huimasi, kun\nlapsi alastomana makasi täti Margretin helmaliepeellä. Jos se hänen\nruokahuoneessa ollessaan parahti itkuun, niin hän hyökkäsi yläkertaan\nneljä porrasta kerrallaan, ja jos jotakin jytkähti yläkerran lattiaan,\nniin hän vapisten vaaleni. Lapsenkamarin vierashuoneessa nukkuen hän\nyöllä piti oveaan avoinna, ja jos lapsi oli kärtyinen, niin hän seurasi\nsilmillään täti Margretin astelua edestakaisin (rohkenematta itse ottaa\nlasta kantaakseen), kuin olisi lapsi nauttinut liiaksi laudanumia.\n\nTäten kului kaksi päivää, eikä Oskar astunut ulos ovesta. Thora kuuli\nhänen viereisessä huoneessa mielistelevän tahi nuhtelevan täti\nMargretia, puhelevan tahi naureskelevan lapselle, ja hänen sydämensä\nuhkui onnea. \"Mutta kestääkö sitä?\" hän kysyi itsekseen.\n\nSillävälin Helga kotonaan istuen, näistä iloista syrjäytettynä, tunsi\nolonsa ankeaksi. Kolmantena päivänä Oskar sai häneltä kirjeen, jossa\nhän ilmoitti haluavansa puhua tärkeästä asiasta ja pyysi häntä\nviipymättä pistäytymään luokseen. Oskar ei pystynyt vastustamaan. Pieni\nhajuvedeltä tuoksuva kirjekuori veti puoleensa kuin magneetti.\n\nHän lähti ulos kävelylle miettiäkseen, mitä tekisi, ja joka askel vei\nhäntä johtajan asunnolle päin. Puolen tunnin kuluttua hän huomasi\nolevansa pienessä vierashuoneessa järven puolella, ja Helga seisoi\nhänen edessään alla päin nöyrempänä ja kainompana, mutta myöskin\nvastustamattomampana kuin konsanaan.\n\n\"Minun on tehtävä tunnustus sinulle\", hän virkkoi, \"jos minulle\nvihastut, niin minun on se kärsittävä.\"\n\nHän oli ollut syypää Thora paran äkilliseen sairauteen. Pettymyksensä\nkalvamana hän oli poikennut hallitustaloon soimaamaan sisartaan\nnöyryytyksestään. Kenties oli hän puhunut liikoja ja enemmän kuin totta\noli, ja oli pahoillaan ja häpeissään. Hän olisi tahtonut pyytää\nThoralta anteeksi, ja jos Oskar sen tekisi hänen puolestaan. --\n\n\"Mielihyvällä, Helga\", vastasi Oskar. \"Mutta kaikki on hyvin, kun loppu\non hyvä, ja miksi puhuisimme asiasta enempää?\"\n\n\"On toinen, josta halusin puhua\", sanoi Helga, ja sitten tuli esille\nvarsinainen aihe.\n\nThora paran hourio oli ollut murhanhimoa; hän oli uhannut ottaa\nsyntymättömältä lapseltaan hengen. Olisi kauheaa, jos hän\nheikkoudessaan ja harhahaaveissaan yrittäisi toteuttaa uhkauksensa!\n\n\"Mutta se kaikki on nyt ohitse, Helga\", selitti Oskar. \"Lapsen\nsynnyttyä on Thora ollut säveä kuin karitsa, uhkuen hellyyttä ja\nrakkautta.\"\n\n\"Niin luulin minäkin tähän aamuun asti\", sanoi Helga. \"Mutta isä sanoo\näitisi nähneen mielettömyyden oireita.\n\n\"Taivaan vallat!\" huudahti Oskar.\n\n\"Jokainen näkyy sitä kuulleen, paitsi sinä. Pidin vääränä jättää sinut\ntietämättömyyteen, ja sen vuoksi ilmoitin asian.\"\n\n\"Kiitos, Helga, siinä teit hyvin, ja jos Thora rukassa vielä on\nsellaista --\"\n\n\"Siitä ei voi olla epäilystäkään, Oskar. Hän sanoi äidillesi haluavansa\nkuolla, lapsi kerallaan.\"\n\n\"Häntä täytyy vartioida -- lasta myös. Täytyy pitää hoitajattaria yötä\npäivää.\"\n\n\"Onko siinä kylliksi, Oskar? Tiedät, kuinka ovelia ihmiset ovat\nsekamielisinä. Ja lapsihan on niin hento pikku olento. Sen henki\nvoidaan silmänräpäyksessä nitistää.\"\n\n\"Tarkoitat, että tulisi siirtää lapsi muuanne?\"\n\n\"Se saattaisi olla turvallisinta -- joksikin aikaa ainakin. Se voisi\ntulla tänne. Pitäisin siitä mitä tarkinta huolta. Mutta hoitajaansa sen\nei tarvitse vaihtaa. Täti Margretin on joka tapauksessa pian tultava\nkotiin.\"\n\n\"Se täytyy tehdä, Helga. Olisi liian hirveää, jos lapselle jotakin\ntapahtuisi. Minä menettäisin järkeni.\"\n\n\"Ja ajattelehan Thoraa. Se olisi kymmentuhatkertaisesti kauheampaa\nhänelle.\"\n\n\"Thora raukka! Se särkee hänen sydämensä\", huokasi \"Näyttää siltä, kuin\nolisin tuomittu tuottamaan tuskaa ja murhetta ja kuoleman hänelle.\"\n\n\"Meidän täytyy olla julmia ainoastaan ollaksemme armeliaita, Oskar.\nMutta älä toimi yksistään minun neuvostani, äläkä Jumalan tähden sano\nminun mitään huomauttaneen. Kysy joltakulta muulta.\"\n\n\"Sen teen.\"\n\n\"Kysy kuvernööriltä.\"\n\n\"Isältä?\"\n\nTuota nimeä mainittaessa, he pysähtyivät ja katselivat toisiaan ääneti,\nkuin olisi aave heidän väliinsä astunut.\n\n\"Onko kuulunut mitään Monte -- Kööpenhaminasta, piti sanomani?\" kysyi\nHelga.\n\n\"Ei mitään vielä, mutta joka päivä pelkään jotakin tapahtuvan.\"\n\n\"Mitä tapahtuneekaan, minä en milloinkaan unohda, että sen teit minun\ntähteni, Oskar.\"\n\nHän ojensi kätensä Oskarille, joka tarttui siihen, piteli sitä tuokion,\nsitten suuteli sitä intohimoisesti ja pakeni talosta.\n\nPäivemmällä pidettiin hallitustalossa perheneuvottelua siitä, mitä oli\ntehtävä. Kuvernööri ja johtaja olivat koolla, ja Oskar ja Anna. Täti\nMargret tuli alas viimeisenä, jätettyään palvelustytön huostaan lapsen.\n\n\"Magnuskin on lapsenkamarissa\", hän kertoi. \"Hän toi kantamuksen puita\nuuniin, ja Thora kuuli hänen äänensä, ja nyt he juttelevat avoimen oven\nläpi.\"\n\nTohtori Olsen oli kutsuttu neuvotteluun, ja lausui mielipiteensä\nvarovasti. Tuollaiset murhanhoureet johtuvat heikkoudesta ja ovat\ntavallisesti hetkellistä laatua. Synnytyksen jälkeen hän ei itse ollut\nnähnyt mitään merkkiä sellaisesta, mutta jos Anna oli, niin hän ei\ntahtonut joutua vastuuseen ehdotetun toimenpiteen vääjäämisestä, Anna\nnyökkäili ja vaikerehti ja selitteli, ettei hän lopultakaan voinut olla\nvarma. Hän oli saattanut erehtyä Thoran sanoista. Kenties oli lapsi\nraukka ajatellut aivan toista.\n\nTäti Margret oli nyt samaa mieltä, mutta paljoa pontevampi. \"En usko\nsiitä sanaakaan\", hän intti, \"ja pahoittelen häntä alkuaankaan\nepäilleeni. Thora on Nielsen eikä loukkaisi hiuskarvaakaan lapsen\npäästä.\"\n\n\"Tässä ei ole sijaa tunteellisuudelle\", arveli kuvernööri. \"Jos Thora\nkärsii sekamielisyyttä, vaikka miten ohimenevää, niin meidän täytyy\nsuojella häntä heikkoutensa vaaroilta.\"\n\n\"Yhdyn sinuun, Stephen\", virkkoi johtaja. \"Minua surettaa -- surettaa\ntyttäreni tähden -- mutta yhdyn, yhdyn.\"\n\n\"Se on velvollisuutemme, selvä velvollisuutemme\", jatkoi kuvernööri,\n\"ensinnäkin lasta kohtaan, joka on kahden perheen jälkeläinen --\nnykyään ainoa jälkeläinen -- ja sitten nuorta äitiä itseään kohtaan,\njolla enemmän kuin kellään muulla olisi oikeus meitä soimata, jos\njättäisimme sen tekemättä ja onnettomuus tapahtuisi.\"\n\n\"Niin olisi tosiaan, Stephen, niin olisi\", vahvisti johtaja.\n\n\"Se tuntuu julmalta, niin kamalan julmalta\", huokaili Anna.\n\n\"Mutta tapahtuu vain Thoran parhaaksi, äiti\", sanoi Oskar.\n\n\"Sen tiedän, Oskar, kyllä, mutta julmaa se on sentäänkin.\"\n\n\"Haluaisinpa kuulla, kuka sen ottaa tehdäkseen\", huudahti täti Margret.\n\"En minä ainakaan -- sen sanon.\"\n\n\"Sitten on Annan itsensä se tehtävä\", tuumi kuvernööri.\n\n\"Ei, ei, älä minua pyydä\", vastusti Anna.\n\n\"Miks'en? Kuka on sopivampi sellaiseen armeliaisuuden ja rakkauden\ntekoon? Ja Oskar myös -- Oskarin itsensä, jos tarvitaan, täytyy kantaa\nlapsi johtajan asuntoon.\"\n\nOskarin huulet vaalenivat ja värähtelivät, ja sydän hytkähteli\nkylkiluihin.\n\nPäätettiin ottaa lapsi äidiltään jo samana iltana, heti kun Thora\nnukkui ja talo oli hiljaisena.\n\n\"Mutta hän uinahtaa lapsi rinnallaan, ja aina herää sen halutessa\npulloa\", sanoi Anna,\n\n\"Minä annan hänelle unijuomaa -- hän nukkuu aamuun asti\", huomautti\ntohtori.\n\n\"Oi voi! Auta armias! Minusta tuntuu kuin varkaasta\", valitti Anna.\n\n\"Tahi murhaajasta\", tiuskaisi täti Margret.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSillävälin Magnus lapsenkamarissa silmäili kätkyessä makaavaa lasta,\njoka milloin siristeli silmiään valolta, milloin kaivoi pikku nyrkkiään\nkasvoihinsa, milloin hentoisella pehmeällä kätösellään tarttui hänen\nkarkeaan sormeensa. Viereisen huoneen avoimesta ovesta helähteli ääni,\njonka hän niin hyvin tunsi, hieman heikompana, hieman hennompana, mutta\nentistään rattoisampana ja kirkassointuisempana.\n\n\"Sinäkö siellä, Magnus?\"\n\n\"Niin, Thora.\"\n\n\"Oletko nähnyt pikku Eliniäni?\"\n\n\"Parhaillaan sitä katsastan, Thora.\"\n\n\"Eikö hän ole kaunis? Eikö hän ole herttainen?\"\n\n\"On kuin pikku enkeli.\"\n\nHilpeä liverrys kajahti toisesta huoneesta, ja sitten aloitti heleä\nääni jälleen: \"Se on valveilla, eikö olekin? Kuulenpa sen nauravan! Se\njo nauraa, pikku veitikka! Tiedätkö että sinusta tulee sen kummi-isä,\nMagnus?\"\n\n\"Minusta?\"\n\n\"Niin, Oskar suostui siihen heti, ja ristiminen tapahtuu piakkoin.\"\n\n\"Se on elämäni onnellisin hetki, Thora.\"\n\n\"Mutta hän tuottaa sinulle vielä aika vaivat. Pikku kujeilija hänestä\nkoituu. Etkö näe, millaiseksi hän varttuu! Magnus?\"\n\n\"Näen hänet ilmettynä äitinsä kuvana, sellaisena kuin hän oli lapsena,\nThora.\"\n\nJälleen helähti avoimesta ovesta hilpeä naurahdus, ja sitten\nhopeankirkas ääni virkkoi taas uudestaan: \"Hän vielä poikkeaa\nvierailemaan luoksesi maatilalle ja repii kaikki kukkaset\npuutarhastasi.\"\n\n\"Tehköönpä mitä tahtoo, Thora.\"\n\n\"Mutta siellähän onkin rotkoja ja onkaloita ja railoja maassa?\"\n\n\"Minä pidän häntä silmällä, Thora.\"\n\nIloinen helähdys kajahti taas, mutta hiukan erisointuisena; sitten:\n\"Magnus?\"\n\n\"Mitä, Thora?\"\n\n\"Miks'et sinä mene naimisiin saadaksesi oman pikku Elinin, kuulehan?\"\n\n\"Minä? Enkä mitä.\" Vastausta seurasi juro hymähdys ja jupinaa \"köyhästä\nmaamiehestä.\"\n\nSitten hopeankirkas ääni kävi vakavaksi ja suloisen suojelevaksi,\ntoivotellen hänen elämäänsä Thingvellirissä onnelliseksi ja\nmenestyväksi. Eihän se suurellista ollut, tietystikään ei Oskarin\nlaista huomattua uraa -- jolle Oskar nimittäin joutuisi -- ja vaati\ntiukkaa työtä varhain ja myöhään, mutta kuitenkin --\n\n\"Mutta, Magnus, etkö olekin ollut täällä kolme päivää? Kuinka olet\nvoinut poistua niin pitkäksi aikaa?\"\n\n\"Korvaan sen kotiin tultuani, Thora.\"\n\n\"Mutta Anna sanoo, ett'et ole ollut makuulla sen koommin kuin tulit, ja\nnyt on julistuspäivä tulossa ja se tuottaa sinulle suuria hommia\nmajatalossa.\"\n\n\"Minä olen väkevä, Thora -- hirveän väkevä\", selitti Magnus.\n\nThora vaipui takaisin vuoteelleen ja virkahti, kasvoillaan punehdus,\njota ei kukaan ollut näkemässä: \"Magnus, minä luulen -- luulen tosiaan,\nettä sinä tekisit minun tähteni mitä ikinä tahansa.\"\n\nJuro naurahdus oli vastauksena, puolittain tukahtunut, kuin partaan\npärähtävänä, ja sitten virkkoi väkinäinen ääni: \"Tekisin kai, Thora.\"\n\n\"Ja jos tarvitsisin sinua -- tahi lapsonen -- niin sinä vannaankin\nseuraisit meitä, kuten kerran sanoit, maan ääriin?\"\n\n\"Sano vain 'tule', niin tulen, Thora.\"\n\nTätä seurasi hetken hiljaisuus; sitten pulpahteli jälleen hilpeä nauru,\nja Magnus tunsi kuumenevansa hiusmartoa myöten.\n\n\"Mutta sitä ei tietysti voi tapahtua, Magnus. Meillä on Oskar, joten\nemme voi konsanaan tarvita sinua.\"\n\n\"Ette, minua ette voi konsanaan tarvita, Thora.\"\n\nSinä hetkenä Anna ja täti Margret palasivat, neuvottelusta kiihkoissaan\nja hermostuneina, ja tuuppasivat Magnuksen ulos huoneesta. Sitten,\nlasta yölepoa varten kylvetettäessä suljettujen ovien takana,\ntavanmukaisen kirkumisen säestyksellä, Anna suori Thoran hiukset yöksi,\nja Thora pakisi Magnuksesta.\n\n\"Ihmiset pitävät häntä jäykkänä ja hidasmielisenä, mutta kyllä hän\nvielä jonakuna päivänä heitä hämmästyttää\", hän sanoi.\n\n\"Palmikoinko kuin ennenkin?\" kysyi Anna.\n\n\"Aivan kuin ennen. Mutta kätesihän vapisevat tänä ihana, äiti!\"\n\n\"Sen se hoiteleminen tekee.\"\n\n\"Magnus parka! Hänellä ei ole ainoatakaan itsekästä ajatusta\nsydämessään. Mikä tahansa tyttö voisi häntä rakastaa, ja kenties,\njollen olisi koskaan tuntenut Oskaria --\"\n\n\"Tohtori Olsen sanoo, että sinun tulee ottaa pulveri tänä iltana,\nlapseni. Se saa sinut nukkumaan aamuun asti.\"\n\n\"Sinun se nauttia pitäisi -- sinun ja täti Margretin.\"\n\n\"Oi, jos sen voisin tehdä puolestasi, niin hätäkö olisikaan, rakkaani\",\nhuoahti Anna. \"Mutta tässä se on -- juo pian, tahi minä ehkä juon.\"\n\nThora maistoi Annan ojentamasta lasista ja sanoi: \"Tuossa meni! Tuo nyt\nlapsi tänne.\"\n\nTäti Margret toi lapsen, hyssytellen sen uneen, ja laski hellästi äidin\nsyliin.\n\n\"Voi sitä nypykkää! _Se_ ei unijuomia kaipaa. Rakas, rakas tyttöseni!\nMutta, mitä ihmettä -- täti Margretinkin kädet vapisevat! Olen\nnäännyttänyt teidät molemmat.\"\n\n\"Mitäs tyhjää! Nukuhan pois. Minä väännän liekin alemmaksi\", vastasi\ntäti Margret, käänsi kierrintä ja asetti lampun vuodeuutimien taakse\npöydälle.\n\n\"Olet niin hyvä minulle! Jokainen on minulle hyvä\", kuului vuoteen\npimennosta heikommin.\n\n\"Kun sinua jokainen rakastaa, Thora\", huomautti Anna kyyneltyen. \"Se\nsinun täytyy aina uskoa, tapahtui mitä tahansa.\"\n\n\"Suloista on olla rakastettu! Jos vain voisin ajatella sen kestävän --\"\n\nLapsi kävi levottomaksi, ja Thora alkoi hyräillä sitä uneen --\n\n    \"Vaipuos, lapsonen,\n    enkelinä unehen;\n    silmäsi umpeen luo --\"\n\nRaukea ääni lauloi säkeen ja pysähtyi; toisen, ja taas pysähtyi, ja\nsitten virkahti heikosti:\n\n\"Olisipa suloista näin uinahtaa jonakin päivänä lapsi ja minä --\nherätäkseen taivaassa!\"\n\n\"Sh!\"\n\n\"Oskarin vuoksi olisin pahoillani, mutta sittenkin --\"\n\nHeikko ääni sopersi, keveä hengitys kävi vitkallisemmaksi, sinervät\nsilmäluomet painuivat umpeen, kalpeat huulet jäivät raolleen, valkeat\nkäsivarret höllenivät, ja sitten nuo kaksi lasta, äiti ja pienokainen,\nlepäsivät unen helmassa yhtenä.\n\nÄänettöminä istuivat molemmat vaimot hämyssä jonkun minuutin kuin\nrikolliset, muuta kuulematta kuin kellon raksutuksen. Sitten täti\nMargret hiipi Annan luokse, joka värjötteli pää mustaan\nsilkkiesiliinaan peitettynä, ja kuiskasi:\n\n\"Oskar odottelee ovella. Jos se laisinkaan on tehtävä, niin on se nyt\ntehtävä.\"\n\nAnna sieppasi verhon silmiltään ja näki Oskarin seisovan kynnyksellä\nviitta yllään. Hän nousi tutisevin jäsenin ja hamuili vuoteen luo. Sen\nääreen hän pysähtyi tuokioksi kuuntelemaan Thoran säännöllistä\nhengitystä. Sitten hän veti äidin valkeat käsivarret erilleen ja nosti\nlapsen niiltä.\n\nTäti Margret kietaisi nukkuvan pienokaisen ympärille huivin ja Oskar\nverhosi sen viittaansa.\n\n\"Yö on lauha, ei se kylmety\", hän sopersi. Silmänräpäyksessä hän\nsujahti ulos, täti Margret kintereillään. Sitten Anna hoippui ulompaan\nkamariin ja peitti taas kasvonsa. \"Oi, Jumala minulle anteeksi\nantakoon! Anteeksi, anteeksi!\" hän nyyhki.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nAurinko paistoi makuukamariin Thoran herätessä hieno puna valjuilla\nposkipäillään ja onnekkuuden ilme silmissään; hän näki Annan\nmurheellisena nyökkäilevän vuoteen ääressä.\n\n\"Missä lapsi on?\" kysyi Thora.\n\n\"Maltahan nyt, kultaseni, hiukan\", vastaili Anna.\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Makaa alallasi, Thora. Aikanaan saat kaikki kuulla.\"\n\n\"Mutta sanohan toki, missä on pikku Elinini, Anna?\"\n\n\"Lupaa minulle, ett'et kiihdy, Thora, niin ilmaisen sinulle asian.\"\n\nThora nousi kyynärpäilleen ja äännähti nopeaan hengittäen: \"Ethän\ntarkoittane vieneesi häntä pois?\"\n\n\"Katsopa nyt, johan sinä kiihdyt, Thora!\"\n\nThora mietti hetkisen ja sitten hän virkkoi: \"Olen pahoillani siitä,\nettä sen sanoin, Anna. Tein siinä kovin väärin. Tiedän, ett'et\nkuolemaksesikaan minua tahtoisi loukata. Mutta miksi et minulle sano,\nmissä pikku tyttini on? Hän kait on lapsenkamarissa? Otit hänet yöllä\npois minulta, ja nyt hän uinailee kehdossaan -- niinhän? Tahi kukaties\non täti Margret vienyt hänet alas ovelle. Kas, eikö tuo olekin hän --\nkuuluuhan lapsen ääntä pihalta? Vai jonkun muunko pienoinen itkee\ntiellä? Puhu, Anna! Sinä kiusoittelet minua vain, sen tiedän. Mutta\nminä olen niin heikko, niin hupsu, ja sydämeni jyskii rumpuna.\"\n\nAnna yhä nyökkäili ja voihkaili: \"Voi sentäänkin! Voi sentäänkin!\"\n\nThora tähysteli häntä tovin pelosta laajenevin silmin ja sitten huusi\nkimeällä äänellä: \"Täti Margret! Tät Margret! Täti Margret!\"\n\n\"Täti Margret on mennyt, Thora\", sanoi Anna.\n\n\"Mennyt! Täti Margret mennyt! Ja pienokaiseni -- onko hänkin poissa?\"\n\nAnna vain nyökkäili ja voihki. \"Oi oi! Voi sentäänkin!\"\n\nThora ponnistelihe noustakseen koholle vuoteellaan, mutta hänen\nposkensa vaalenivat ja silmänsä kierivät ja äänekkäästi kirkaisten hän\npyörtyneenä valahti patjoille.\n\nPalvelustytöt tohahtivat juoksujalkaa makuukamariin ja avasivat Thoran\npuristuneet nyrkit, Annan haudellessa otsaa.\n\n\"Mitä olenkaan tehnyt! Voi noita lääkäreitä! Vähän ne äidin tunteista\ntietävät. Ainakin se hänet tappaa. Lapsi raukkaseni! Lapsi raukkaseni!\nSanokaahan vielä muuta!\"\n\nThora tointui tuokion kuluttua ja katseli etsien ympärilleen.\n\n\"Oskar\", hän äänteli, \"tahdon puhutella Oskaria.\"\n\n\"Sinä saat, kultaseni\", vastasi Anna, lähettäen palvelustytön\ntuotapikaa hakemaan häntä johtajan luota. Oskar harppaili yläkertaan\nneljä astuinta kerrallaan ja syöksähti pyrynä huoneeseen.\n\n\"Thora parkani!\" hän virkkoi hengästyksissään, kumartuen vuoteen yli\nhäntä suutelemaan.\n\nThoran silmät olivat olleet kuivat ja jäykät, mutta sulivat nyt ja\nkävivät sumeeseen. \"Oskar\", hän sanoi, \"äitisi on lähettänyt pikku\nElinimme pois -- anastanut hänet yöllä -- ja minä olen niin heikkona ja\nhuonona, ett'en voi nousta häntä etsimään.\"\n\n\"Oi, ei rakkaani, ei äiti\", vastasi Oskar. \"Makaahan hiljakseen, niin\nselitän.\"\n\n\"Tuo hänet minulle takaisin, Oskar. Rakastan pienokaistani. En voi elää\nilman häntä.\"\n\n\"Tiedän sinun häntä rakastavan, Thora, ja lupaan sinulle, että saat\nhänet aikanaan takaisin.\"\n\n\"Ei, ei, rakkaani -- nyt.\"\n\n\"Ei ihan vielä, Thora, mutta takaan kunniasanallani, että lapsi on\nturvassa. Ne pitävät hänestä kaikkea mahdollista huolta.\"\n\n\"Mitä _oikeutta_ on niillä pitää huolta minun pienoisestani?\" huudahti\nThora. \"Hän on minun. Minun täytyy saada hänet takaisin. _Tahdon_ hänet\ntakaisin.\"\n\nThoran säihkyvät silmät, jotka muunsivat koko kasvojen luonteen, ja\nraivosta ja vihasta kähisevä ääni muistuttivat petoeläintä, jolta on\nviety poikanen. Vääntyneiden, vaaleiden kasvonpiirteiden näkö\nvärähdytti Oskaria, mutta hän vastasi säyseästi.\n\n\"Thora, jos antaudut tuollaisiin tunteisiin, niin saatat itsesi jälleen\nsairaaksi ja silloin pienokainen ei milloinkaan palaa luoksesi. Jos\nvain kuuntelet, niin kerron sinulle kaikki. Olit peräti huonona,\nennenkuin pienokainen tuli, la lääkäri pelkäsi, että voisit tehdä\njotakin vahinkoa sille. Sen tähden, pelastaaksemme sinut tuskasta ja\nvaarasta, minä otin hänet sinulta pois vähäksi aikaa -- siksi aikaa\nvain -- kunnes olet paremmassa voinnissa ja varmempi itsestäsi, Thora.\"\n\nSuuri hiljaisuus silloin valtasi Thoran valittelun ja hän kuiskasi\noneasti: \"Sinäkö sen siis teitkin, Oskar?\"\n\n\"No -- niin, rakkaani, minä -- mutta mitä tein, se tapahtui omaksi\nparhaaksenne -- sinun ja pikku Elinin. Ja jos vain odotat, vain olet\nkärsivällinen, niin lapsesi tuodaan sinulle takaisin ja me olemme\nonnellisia.\"\n\nThoran kosteat silmät kuivuivat itsestään, mutta lasimainen ja hymytön\noli se valo, joka niihin tuli.\n\n\"Missä on lapseni nyt?\" hän kysyi.\n\n\"Ei kaukanakaan -- voinhan sanoakin, isäsi luona. Täti Margret kääräisi\nsen huiviin ja minä itse kannoin sinne.\"\n\n\"Annoit siis lapseni Helgalle?\" sanoi Thora.\n\n\"No -- niin, minä annoin hänet Helgalle. Mutta täti Margret on siellä\nnyt. Ja sitä paitsi minä aion käydä siellä pitkin päivää -- joten sinun\nei tarvitse vaivaantua eikä olla huolissasi mistään -- ei ikinä\nmistään. Ymmärräthän nyt kaikki, rakkaani?\"\n\n\"Kyllä, ymmärrän nyt kaikki\", vastasi Thora.\n\nLasimaiset, hymyttömät silmät yhä tähystelivät Oskariin, mutta hän\nkäsitti väärin niissä loistavan valon.\n\n\"Nyt sinä olet järkevä\", hän sanoi. \"Jokainen ihastuu kuullessaan, että\nolet niin ajattelevainen ja alistut, sillä kaikki luulivat, että olisit\nlohduton -- kaikki paitsi Helga.\"\n\n\"Helga?\"\n\n\"Helga sanoi sinun yhdessä tunnissa pääsevän entisellesi, ja oikeassa\nhän olikin. Helga tunsi sinut paremmin kuin kukaan meistä.\"\n\n\"Niin, Helga tunsi minut paremmin kuin kukaan teistä\", kertasi Thora.\n\nSitten Oskar istuutui jalkapäähän ja jutteli hilpeästi kaikenlaisista\nasioista, sillävälin kun Anna, ilon kyyneleitä itkien Thoran mielialan\nmuutoksesta, käski noutamaan Thoran aamiaisen ja viekoitteli hänet\njonkun palan maistamaankin. Oskar puheli työstään -- työstä, mitä aikoi\ntehdä, kun alkaisi, ja pian hän alkaisikin, jo hyvinkin pian. Sitten\nkunnianhimoisista suunnitelmistaan suurkäräjillä, ja lopuksi\njulistuksesta. Juhla oli määrätty tapahtuvaksi ylihuomenna; jokainen\noli aikeissa mennä mukaan, ja kaupunki jäisi tyhjilleen. Itse hän oli\npäättänyt jäädä kotiin Thoran luo, mutta siihen nähden että koko aate\noli hänen ja että hänellä oli ollut niin johtava asema tässä puuhassa,\noli ihmistenkin mielestä varsin ikävää, jollei hän voinut lyöttäytyä\nmatkaan.\n\n\"Sitä paitsi on juhlahymni, tiedäthän\", jatkoi Oskar. \"Olen kerrannut\nkuoron kanssa ja se on kovin epävarma, mutta jos uskoisin, että urkuri\nvoisi sen pitää koossa, niin en lähtisi missään tapauksessa.\"\n\n\"Mitä Helga sanoo?\" kysyi Thora.\n\n\"Helga? Mitäkö sanoo? Helga arvelee, että minun _täytyy_ lähteä.\"\n\n\"Niin minäkin\", virkkoi Thora.\n\n\"Sinäkin? Todellako? Oi miten suloinen, itseäsi muistamaton olento sinä\noletkaan!\" huudahti Oskar, ja Thoraa otsalle suudellen hän juoksi\ntakaisin Eliniä katsomaan.\n\nLasimaiset, hymyttömät silmät katselivat hänen poistumistaan, mutta\nniiden valo oli epätoivon.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nHallitustalosta ulos mennessään Oskar kohtasi Magnuksen, joka\nseisoskeli portaiden alapäässä ratsuraippa kädessä ja Kultaharja\nkuistin suussa. Magnuksen kasvoille nousseesta tummasta pilvestä Oskar\nsaattoi nähdä, että hänen veljensä oli ynseällä ja kapinallisella\npäällä, ja vihollisuuksia karttaakseen hän tervehti Magnusta ja yritti\nlivahtaa edelleen.\n\n\"Odota\", sanoi Magnus.\n\n\"Toisella kertaa\", hätäili Oskar.\n\n\"Nyt\", vaati Magnus, laski ison kouransa Oskarin käsivarrelle ja veti\nhänet eteiseen takaisin.\n\nOskar tulistui julkeutta ja kysäisi terävästi: \"No, mitä nyt?\"\n\n\"Oskar\", sanoi Magnus, \"kuulin, mitä makuuhuoneessa tapahtui.\"\n\n\"Olit siis kuuntelemassa?\"\n\n\"Olin.\"\n\n\"Et häpeä sanoa olleesi portailla vaanimassa -- kenties nelin kontan\nkyykkien -- mitä minä vaimoni kanssa puhelin?\"\n\n\"Olisin kuunnellut vatsallani ryömien, jos tarvittu olisi\", selitti\nMagnus, ja hänen kasvonsa synkkenivät synkkenemistään.\n\n\"Saanko kysyä, miksi kuuntelit?\" kiukkuili Oskar.\n\n\"Syystä ett'en voinut menetellä muutoin.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Olen taannut olevani täällä tarvittaessa.\"\n\n\"Vaimolleni?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Suonet anteeksi, Magnus, jos sanon, että sinun olisi paljoa parempi\nhoitaa omia asioitasi.\"\n\n\"Tämä on oma asiani. Oskar, sinun on annettava lapsi takaisin\nThoralle.\"\n\n\"Toden totta, Magnus, heittäydyt arvaamattoman vapaaksi. Jollet olisi\nveljeni --\"\n\n\"Pyh! Anna lapsi äidilleen.\"\n\n\"Jumal'auta, mies\", ärjäisi Oskar, huohottaen kuin hengästyksiinsä\njuosseena, \"luuletko todella minun antavan syrjäisen, olkoonpa tämä\nvaikka veljenikin, määräillä miten minun on menetteleminen\nperhevaikeuksiini nähden, ja matkata Thingvelliristä asti johtamaan\nkotoisia asioitani? Mitä oikeutta on sinulla sekaantua minun oloihini\n-- vaimoni ja minun suhteisiin?\"\n\nMagnuksen kasvoilla tummeni pilvi yhä uhkaavammaksi, ja hän sanoi:\n\n\"Kysyt mitä oikeutta?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Minä rakastin Thora Nielseniä.\"\n\n\"Pidät välttämättömänä sen minulle julistaa?\" vastasi Oskar.\n\"Muistuttaaksesiko, että hän sinut hylkäsi minun vuokseni?\"\n\n\"Se on valhe, Oskar Stephensson.\"\n\n\"Lujaa kieltä!\" murisi Oskar naurahtaen, mutta hän vapisi\nsilminnähtävästi.\n\n\"Luovuin hänestä, vaikka olisin voinut pitää hänen sanastaan kiinni.\nRatkaisin tytön onnen hyväksi omaani vastaan. Luovutin hänet sinulle,\ntehdäkseni hänet onnelliseksi. Tämä oli ehto, jolla hänet sinulle\nannoin, ja mikä on tulos? Mikä on tulos, minä kysyn? Olet antanut\ntoisen naisen saada hänen sijansa.\"\n\n\"Toisen naisen?\" kertasi Oskar. \"Sillä tapaako puhut hänen omasta\nsisarestaan -- Helgasta?\"\n\n\"Sisar tahi ei, hän on kidutellut Thoraa joka tavalla, mitä hänen\nitsekäs sielunsa on osannut keksiä\", sanoi Magnus. \"Sen hän on tehnyt,\nja sinä olet häntä autellut ja viskannut pois aarteen, jota minä olen\npitänyt elämääni kalliimpana.\"\n\nOskarilta puhkesi vastustava huudahdus, mutta Magnus vaiensi hänet\nsanatulvalla sellaisella, ettei oltu moista konsanaan kuultu hänen\nvaiteliailta huuliltaan. \"Luuletko, ett'en tiedä millaiseen elämään\njohdit tuon onnettoman lapsen, silloin kun olitte poissa -- sinä ja\ntyttö yhdessä? Ja nyt kun hänelle tulee pienokainen ja hänen miehensä\npalaa hänen luokseen takaisin, kuten hänen täytyykin, jos on mies, niin\nannat hänen sisarensa vehkeilevän sydämen riistää häneltä ainoankin\nonnen.\"\n\nTaaskin panivat Oskarin vaalenevat huulet parhaansa nauraakseen.\n\"Magnus\", hän sanoi, \"sinulle on mahdoton suuttua. Nähtävästi et tiedä,\nettä lapsi otettiin äidiltään perheen suostumuksella ja lääkärin\nneuvosta.\"\n\n\"Ho hoo! Luuletko, ett'en tiedä, kuka sen tuuman esitti? Luuletko,\nett'en näe Helgan tarkoitusta. Luuletko, ett'en kuule hänen surkeita\nruikutuksiaan -- yhtä hyvin kuin olisin niitä kuuntelemassa! Viaton\npikku raukka on hengenvaarassa! Sen täytyy joutua hänelle -- _hänen_ on\nsitä vaalittava. Miksi? Saattaakseen sinut takaisin jalkainsa juureen\n-- kiinnittääkseen sinut itseensä hinnalla millä tahansa. Ja sinä\nsuinpäin kompastut hänen juoniinsa -- kun sitä itse tahdot -- kun et\ntunne itseäsi etkä vaimoasi etkä naista, joka ei kelpaisi hänen\nkengännauhojaan päästämään.\"\n\nOskar luimisteli Magnuksen ripittäessä, sillä jokainen sana osui\nytimeen.\n\n\"Oskar\", uudisti Magnus, \"annathan lapsen takaisin äidilleen -- se on\nparhaaksi, ole varma siitä.\"\n\n\"Minulla on oma mielipiteeni siitä, mikä parhaaksi on\", vastasi Oskar\nylpistyen, \"ja jos tällä haavaa äidin ja lapsen on mielestäni paras\nolla erillään --\"\n\n\"Oskar Stephensson\", keskeytti Magnus, \"annathan lapsen takaisin\näidilleen.\"\n\n\"Ja jos kieltäydyn, niin millä oikeudella minua komennat?\" sanoi Oskar.\n\n\"Oikeudella, minkä sain luovuttaessani Thoran sinulle\", vastasi Magnus.\n\n\"Ja sillä oikeudella, minkä minä sain hänen tullessaan vaimokseni, minä\nmenettelen hänen lapseensa nähden sikäli, kuin oikeaksi näen\", uhitteli\nOskar.\n\nSiitä Magnus menetti kaiken malttinsa.\n\n\"Onko hän koira, että voit häneltä penikat riistää?\" hän huusi.\n\n\"Laki antaa minulle oikeuden menetellä hänen jälkeläisiinsä nähden,\nmiten sopivaksi katson\", intti Oskar,\n\n\"Sitten hiiteen laki\", huusi Magnus. \"Ja jos olet kuuro pyytelyilleni,\nniin minä -- minä --\"\n\n\"Pitkitä vaan\", sanoi Oskar. \"Et ensi kertaa uhkaile rikkoa lakia.\"\n\n\"_Sinä_ särjet tyttöraukan sydämen, ja vielä puhut minulle lain\nloukkaamisesta. Mutta minä teen enemmänkin kuin sen. Jollet anna lasta\näidilleen, niin sen otan väkisin ja itse annan hänelle. Ja jos yksikään\nmies yrittää minua estää, olkoon kuka tahi mikä hyvänsä, niin jumaliste\nisken häneltä hampaat kurkkuun.\"\n\nRatsuraippansa lattiaan mäjäyttäen oli Magnus astahtanut eteenpäin ja\npui nyrkkiään Oskarin värähtelevien kasvojen edessä, mutta portaiden\nyläpäästä huudettiin: \"Magnus! Oskar! Magnus! Oskar!\"\n\nAnna juoksi alas portaita ja asettui miesten väliin -- Oskarin hennon,\nnotkean vartalon ja vaaleatukkaisen pään, sekä Magnuksen vantteran\nrungon ja mustenevien kasvojen, molempain kiivaasti läähättäessä,\nraivosta ja vihasta vapisten.\n\n\"Poikani! Poikani! Hävetkää! Hävetkää!\" huusi Anna. \"Jokainen sana\nkuuluu makuuhuoneeseen, ja Thora itkee silmänsä pilalle.\"\n\nMagnuksen käsi vaipui alas, hän vetäysi askeleen pari sivummalle,\nikäänkuin nolostuneena ja häpeissään, mutta Oskar seisoi hievahtamatta\npaikallaan.\n\n\"Magnus -- Oskar\", pitkitti Anna, \"jos te kumpikin rakastatte tyttö\nraukkaa, joka avuttomana makaa yläkerrassa, niin eikö teidän juuri\nsiitä syystä tulisi olla ystävyksiä eikä vihamiehiä? Ja ajatelkaahan\nminua, pojat. Minä olen äitinne. Tottahan saman äidin pojat voivat\nrauhassa elää. Imetin teitä molempia, ollessanne pieniä, ja jos teidän\nvälillänne nyt olisi kiistaa, iskuja ja ehkä verenvuodatusta, niin se\nolisi kuolemani -- en voisi sitä kestää.\"\n\nSitten hän kääntyi Magnukseen ja soperteli, mikäli sokaisevilta\nkyyneliltään kykeni:\n\n\"Magnus, et saa olla vihainen Oskarille. Hän on nuorempi veljesi,\nmuista se. Sinä ja hän nukuitte samassa vuoteessa lapsina. Ja hänen\npoikana ollessaan oli tapanasi kanniskella häntä selässäsi ja tapella\nhänen puolestaan.\"\n\nMagnus hytkähti ja kääntyi jälleen, kunnes seisoi selin äitiinsä, ja\narvellen, ettei hän ollut järkytettävissä pyörähti Anna Oskariin päin.\n\n\"Oskar\", hän rukoili, \"sinun täytyy tehdä Magnuksen kanssa sovinto.\nSinun täytyy, vaikkapa vain Thoran tähden. Muista, että _sinä_ olet\nhänet saanut, Oskar, ja jos on totta, että Magnus hänet sinulle\nluovutti, vaikka häntä itse rakasti, niin ajattelehan uhrausta, mikä\nhänen on täytynyt tehdä teidän molempain hyväksi! Kenties Magnus\nrakastaa häntä vieläkin ja on itsensä tuominnut elinaikaiseen\nyksinäisyyteen hänet menetettyään. Ja kenties Magnus itkee sydämensä\nkuiviin hänen tähtensä, pitkät yöt pääksytysten. Noin suuresti\nkärsivällä rakkaudella on suuret puolustelunsa, Oskar. Eikö se anna\nhänelle oikeutta huolehtia Thoran onnesta? Ja jos Magnus ajattelee\nhänen kärsivän pikku Elinin kaipuussa --\"\n\nOskarin kurkkua kuroi, ja hän äännähti käheästi: \"Thora saakoon\nlapsensa takaisin, äiti. Jos lääkäri sanoo sen olevan turvallista, niin\nhän saa lapsen heti takaisin.\"\n\n\"Kas siinä\", sanoi Anna, \"se on kohtuus -- mikään ei voisi olla sen\nkohtuullisempaa, Magnus. Tulehan, sinun täytyy pudistaa Oskaria\nkädestä.\"\n\nAnna laski kätensä Magnuksen käsivarrelle, mutta tämä ei liikahtanut.\n\n\"Magnus\", sanoi Anna, \"olkoonkin äitisi rakkaus kaikki, mitä sinulle on\nenää jäänyt, mutta se pysyy kauan, poikani. Sinun ei tarvitse siitä\nluopua kenenkään hyväksi, eikä kukaan sitä voi anastaa. Lopultakin on\näidin rakkaus paras. Se säilyy sinulla ja viihdyttelee sinua mitä\ntahansa teetkin ja mitä tahansa maailma sinulle tehnee. Magnus, sinun\ntäytyy sopia veljesi kanssa -- pienen veljesi kanssa -- äitisi takia,\nMagnus --\"\n\nMagnus käännähti ja näki Oskarin edessään murtuneena, käsi ojolla.\nSilloin hänen oma kätensä heilahti esiin, vetäysi takaisin, heilahti\ntaaskin, ja seuraavassa hetkessä tanakka jättiläinen kietaisi\nkäsivartensa Oskarin kaulaan nyyhkien kuin lapsi.\n\nKaksi minuuttia jälkeenpäin Magnus oli matkalla kotiin, viuhutellen\npitkää raippaansa Kultaharjan kiitävän pään yli ja hoilaten ja\nnelistäen kuin mielipuoli.\n\n\n\n\n\n\nIV OSA.\n\n\n    \"Rakkaista meille, parhaist' ainiaan,\n    mit' Aika, Sallimus soi satoaan,\n    joi maljan jotkut kierrost' ennen, kahta,\n    yksittäin, vaiti vaipuin uinumaan.\"\n\n\n\n\nI.\n\n\nLainjulistuspäivää oli päätetty viettää yleisenä juhlapäivänä. Aattona\noli pikku pääkaupungista lähtenyt Thingvelliriin satakunta\nkuormahevosta, teltoilla ja ruokavaroilla sälytettyinä. Vuonoon\nankkuroinut tanskalainen sotalaiva oli lainannut puolet lippujaan, ja\nraittiusliitto lähettänyt kaikki tunnusmerkkinsä. Tilaisuudesta tuntui\nsukeutuvan suurenmoinen ja loistava.\n\nEnnen päivänkoittoa oli kaupunki liikkeellä, ja vanhempi väki\nhankkiutui matkaan hituliailla poneilla. Jokainen oli ratsain, sillä\ntaival oli pitkä eikä Islannissa juuri ollut teitä, vaunuja ei\nnimeksikään. Vähää jälkeen ensi sarastuksen läksi kuvernööri,\nkolmikolkkainen juhlahattu päässään ja vyötetty kauhtana\nkultakaluunaisen virkapukunsa yllä. Johtaja Nielsen ratsasti hänen\nvieressään, ja piispa, ylituomari sekä useimmat edusmiehet seurasivat\nsaattueena. Muinaisten päivien suuren juhlamenon elvyttäminen, jolla\nlyötiin kättä mahtaville vainajille tuhatvuotisen juovan yli -- se oli\nsaanut jokaisen mielikuvituksen hereille.\n\nOltuaan ensimmäinen sitä ajattelemaan oli Oskar Stephensson viimeisiä\nlähtemään. Hän oli käväissyt johtajan kodissa vilkaisemassa lasta ja\nHelgaa noutamassa. Aurinko punersi idän tunturien laella heidän\nnoustessaan nuorten nopsajalkaisten poniensa selkään. Oli sees aamu,\njoka ennusteli auringonpaisteista päivää.\n\nHelgalla oli villalakkinsa ja valkea puuhkavaippansa, Oskarin\nratsastuspukua verhosi uusi italialainen levätti huolettomasti\nhartioille heitettynä. Heidän ainoa tiensä ulos kaupungista sivuutti\nhallitustalon, Thoran makuuhuoneen ikkunan alitse, ja sen kohdalle\nseisahtuen Oskar alkoi huudella ikkunaan.\n\n\"Halloo! Halloo!\" hän hoilasi.\n\n\"Kannattaako herättää häntä?\" vastusteli Helga\n\nMutta ikkuna avautui ja Annan kasvot pilkistivät kadulle.\n\n\"Täällä on Oskar\", hän sanoi kääntäen päänsä sisään päin.\n\n\"Hyvästi, Thora! Tulemme illalla takaisin.\"\n\nSisältä kuului epäselvää sorinaa, ja sitten Anna selitti: \"Thora sanoo\n'hyvästi!' ja ettei sinun ole tarvis hänen vuokseen kiirehtiä kotiin.\"\n\nOskar nauroi ja vastasi: \"Katsotaan, katsotaan.\" Ja ratsastajat\npainoivat kantapäänsä hevosten kylkiin ja kiitivät pois. Helga oli\nvirkeällä päällä, mutta Oskaria painostivat pilvet, joita hän turhaan\nkoki hälventää.\n\n\"Kaikki käy hyvin, vai mitä?\" kysäisi Helga.\n\n\"Jumala tiesi\", vastasi Oskar. \"Hän on kyllä levollinen ja näköjään\nalistunut. Mutta hänen silmänsä ovat niin kuivat, huulet kalpeat,\nposket verettömät ja näivettyneet.\"\n\n\"Voitko sitten muuta odottaakaan neljä vuorokautta jälkeen\nsynnytyksen?\" arveli Helga.\n\n\"Totta sekin, mutta oikein tuollaisena en ole häntä koskaan ennen\nnähnyt. Tuntuu melkein kuin olisi hänellä sielu jähmettynyt\njääkuoreen.\"\n\n\"Noudatithan neuvoani?\"\n\n\"Sen tein.\"\n\n\"Ja mitä kuvernööri sanoi?\"\n\n\"Sanoi Magnuksen sekautumista hävyttömyydeksi eikä tahtonut ottaa\nmoista kuullakseenkaan.\"\n\n\"Asiat siis jäävät ennalleen?\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Entäs Magnus itse?\" tiedusti Helga.\n\n\"Magnus on maatilalla.\"\n\n\"Mutta jos hän palaisi kaikkien ollessa poissa?\"\n\n\"Tänään hän ei voi palata -- saa kyllikseen puuhaa vieraistaan.\"\n\n\"Mutta jospa hän kaiken uhallakin palaisi?\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", selitti Oskar, äänensä alentaen ja syrjään\nkääntyen, \"on ruununvoudilla määräys puuttua häneen.\"\n\nHe olivat saavuttaneet edellään lähteneen kulkueen jälkipään, ja tomu\nja hälisevän karavaanin melu kävi sietämättömäksi Helgalle.\n\n\"Kierretäänpä kuumien lähteiden kautta, niin pääsemme noiden edelle\",\nhän esitti, ja he ratsastivat täyttä laukkaa pitkin vasemmalle\npoikkeavaa kujannetta, missä höyryävä utu leijaili vuolaan virran yli.\nPuolta tuntia myöhemmin he palasivat valtatielle, kahlasivat erään joen\npoikki ja lönköttivät sen takana nousevaa mäkeä ylös. Kulkue oli nyt\nloitolla takanapäin ja pieni puinen pääkaupunki jo pitkän matkan\npäässä, jalat harmajassa vuonossa ja valkeat, syleilevät käsivarret\nlumisina tuntureina tapailemassa meren ja taivaan kirkastuvaa\nrajaviirua.\n\n\"Kas niin\", äännähti Helga hiljentäen, säihkyvin silmin Oskariin\nvilkaisten.\n\n\"Pikku Thora parka! Pahoilla mielin hänet jätin. Mutta kaiketikin\nkaikki tulee kuntoon\", sureskeli Oskar.\n\n\"Varmasti\", vakuutti Helga.\n\n\"Onko tuo tuolla höyrylaiva -- vuonon suussa?\" kysyi Oskar.\n\n\"Epäilemättä se on höyrylaiva\", vastasi Helga.\n\n\"'Laura' on päivän myöhästynyt -- sen oli määrä eilen saapua.\"\n\n\"Sitten tuo tietysti on 'Laura'.\"\n\nAurinko oli nyt noussut, mutta Oskar värisi kuin viluissaan. \"Olen\nvarmaankin viheliäinen pelkuri, Helga, sillä postilaivan näkeminen\nsäikyttelee minua\", hän huokasi.\n\nMutta Helga vain nauroi ja hätisti varoittavasti kädellään. \"Emme siitä\npuhu tänään, Oskar -- tänään ainakaan. Katsohan!\" hän huusi, viitaten\nmustan laavalakeuden yli ulottuvalla ruskealla tiejuovalla liikehtivien\ntummien pilkkujen riviin. \"Katsohan tuolla matkaavata heimoasi. Eikö\nsinusta tunnu kuin Mekkaan palaavasta Muhametista? Tahi Gileadin\nvuorelle nousevasta Jaakobista laumoineen ja paimenineen ja --\"\n\n\"Ja vaimoineen\", täydensi Oskar.\n\n\"Niin, ja vaimoineen\", nauroi Helga, ja molemmat puhkesivat yht'aikaa\nnauramaan.\n\nHe kannustivat taas ratsujaan ja Helga lauleli itsekseen heidän\nheiluessaan eteenpäin.\n\n\"Olenpa aika narri\", ajatteli Oskar. \"Miksi hautautuisin\nonnettomuuteen, ennenkuin se tulee? Ja miksi niin suuresti olisin\nhuolissani Thorasta? Eikö Helga ole yhtä sääliteltävä? Kohtalomme\nkurjassa vyyhdessä on hänen solmu, jota ei saa konsanaan auki. Ja\nkuinka onnelliselta hän kuitenkin näyttääkään! Miks'en _minä_ olisi\nonnellinen?\"\n\n\"Helga\", virkkoi Oskar heidän jälleen hiljentäessään, \"ethän kaiketi\nsoisi eläneesi noina vanhoina aikoina?\"\n\n\"Soisin kylläkin\", vastasi Helga.\n\n\"Mitä? Ja pitäisit miehesi yhteisenä toisen naisen kanssa?\"\n\n\"Ei se mitään ole. Tekeväthän naiset nykyaikanakin samaten.\"\n\nJa sitten he taas nauroivat, vaikka epäiltävän rattoisasti, ja läksivät\ntaaskin laukkaan.\n\n\"Olen ilkiö\", ajatteli Oskar. \"Ja niin pahasti kuin olenkin Thoraa\nloukannut, niin on Helgalle tekemäni vääryys vieläkin kauheampi.\nHänellä ei ole mitään mahdollisuuksia, toiveita, tulevaisuutta.\nHänen täytyy lähteä Tanskaan takaisin, ja minun on pitkitettävä\nvelvollisuuteni uralla. Mutta miks'emme ensin viettäisi yhtä onnen\npäivää? Yhtä ilon päivää, ennenkuin unelma on mennyttä?\"\n\nHe seisahtuivat tien vieressä kaartelevan joen rantaan hevosiaan\njuottamaan, riisuen viittansa ja sitoen ne satulain taakse mytyksi,\nsillä täydellä terällä paistava aurinko oli lämmittänyt ilman.\n\n\"Kumma piirre noissa patriarkoissa oli\", virkkoi Oskar.\n\n\"No mikä?\" kysäisi Helga.\n\n\"Aivan ilmeisesti he pitivät mahdollisena, että mies rakastaa useampaa\nkuin yhtä naista.\"\n\n\"Ja eikö hän voi?\" kysyi Helga.\n\n\"Minä kysyn _sinulta_\", sanoi Oskar, \"eikö mies voi rakastaa useampaa\nkuin yhtä naista?\"\n\n\"Miksikä ei! Eikö meitä _kaikkia_ käsketä rakastamaan toinen\ntoistamme?\" nauroi Helga, ja sitten Oskar nosti hänet syliinsä ja\nheilautti takaisin satulaan, ja he läksivät uudestaan taipaleelle.\n\nHeidän tiensä kulki jylhää ja karua maisemaa, ohi tulivuorten syytämäin\npunaisten hietakumpurain ja sammuneiden tulivuorten resuisten aukkojen,\nyli syvän laavalouhikkoisen laakson, jota polvittelevat polut\nuurtelivat ja rotkot ristiin rastiin halkoivat, mutta näköalaa\nlievensivät siellä täällä avautuvat maatilukset, joiden pienet\nvihreäkattoiset _elfit_ höyrysivät ateriaksi ja keitaina pilkottelevat\npeltotilkut hohtivat kuin helmi raiskiotanhualla. Viimeiseen maataloon\nhe pysähtyivät hevosiaan lepuuttamaan ja virvokkeita nauttimaan, ollen\nnyt puolitiessä Thingvelliriin, karavaanin soluessa kaukana takanapäin.\n\nPaitahihasilleen riisuutunut siistimättömän näköinen mies otti ponit\nhoteisiinsa, ja homsuinen vaimo, likainen esiliina vyötäreillään, toi\nheille maitoa ja _skyr'iä_. Hän oli vielä nuori, mutta jo kolmen lapsen\näiti. Yksi näistä kitisi hänen rinnoillaan, toinen oli takertunut\nhameenliepeisiin ja kolmas yläkerrasta täyttä kurkkua parkui häntä\nluokseen. Hän oli kaupunkilaisia, aikoinaan kaunottarena pidetty, mutta\noli ollut seitsemän vuotta naimisissa eikä ollut kuuteen vuoteen nähnyt\nkaupunkia.\n\n\"Siinäpä oli!\" virkahti Oskar heidän palatessaan tielle. \"Siinä näit\nsitä patriarkkaalista elämää.\"\n\n\"Sittenpä ei minulla ole mitään tekemistä sen kanssa\", sanoi Helga.\n\"Huh! ollakin tuollaiseen soppeen haudattuna vuodet päästään, kolmen\nlapsen ja yhden miehen kanssa! Se saattaisi Thoralle kelvata, mutta\nminulle on annettava elämää, elämää, elämää!\"\n\n\"Ja mies, joka sitä sinulle antaa, saanee sinut ruumiinesi sieluinesi,\nvai mitä?\" sanoi Oskar.\n\n\"Ruumiineni ja sieluineni\", nauroi Helga.\n\nSeuraavan tunnin ajan oli samottava melkein jäljetöntä nummea,\npaljasta kuin erämaa ja lakeaa kuin sisämaan järvi. Sitä saarsivat\njyrkät vuoret, kylmät ja kaukaiset -- toisella puolella jyrkät\nvierinkivirinteet ja toisella kimaltelevasta lumikuoresta nousevan udun\nverhoamat kielekkeet. Kummallakaan puolella ei ollut yhtään ainoaa\ntaloa nähtävissä, ei puuta, ei varpua, ei kukkaa, ei kasvia, ja\ntuskinpa ruohonkorttakaan; kaikkialla levisi vain hopeanharmaa\nsammal-aavikko, lyijymäinen ja kalsea kuin kuolleen miehen kasvojen\nleima. Mikään lintujen liverrys ei tässä yksinäisyydessä soinnahdellut,\nmutta toisinaan kuovi uikahutti pitkän lemmenhuutelunsa yli erämaan,\ntoisinaan metsäjoutsen liiteli korkealla ylitse inhasti joikuen\nulinaansa, ja toisinaan korppi kapsahti kallionkärjelle surunvoittoista\nvaakuntaansa koikkumaan. Rivi tienviittoja, murenneita ja vanhoja,\nosoitti ulkonevilla kivisillä käsivarrentyngillään suuntaa, edeten yhä\neteenpäin kuin hävitystä taistelusta perätysten laahustavat soturit.\nKeskellä aroa oli lepotalo talvipyryjen yllättämille matkustavaisille\n-- pieni mökki, puolittain makuusuoja, puolittain talli, sisällä\nainoastaan laudoista kyhätty vuodesija ja lattialla kimppu heiniä.\n\n\"Voi taivas, millainen paikka eksyä lumipyryssä\", huudahti Helga.\n\n\"Mutta millainen sadun ja laulun maa\", huomautti Oskar; \"ja jos joku\nvoisi sommitella sen säveliksi, jylhiksi kuin sen jäätiköt ja rajuiksi\nkuin sen tulenpurkaukset, niin ne valloittaisivat maailman\nväkirynnäköllä.\"\n\n\"Tee se, Oskar, tee se, niin rakastan sinua\", intoili Helga.\n\n\"Niinkuin meidän käsketään rakastaa toinen toistamme?\" kysyi Oskar.\n\n\"Ehkäpä niin\", nauroi Helga; ja Oskarin heilauttaessa hänet jälleen\nsatulaan luiskahti Helgan käsi hänen olaltaan ja Oskarin huulet\nkoskettivat Helgan poskea.\n\nSen jälkeen he molemmat lauloivat lyhyttä laukkaa ratsastaessaan, sillä\nOskaria painostaneet pilvet olivat häipyneet, ja jos maa oli harmaja,\nniin hohti taivaan laki sinisenä ja punainen veri virtaili lämpimänä\nheidän suonissaan.\n\nMutta äkkiä avautui heidän jalkainsa juuressa uusi näyttämö -- syvä\ntasanko, jonka keskellä kimmeltelevä sininen järvi oli pikku saarista\ntäplikäs kuin kotkanmuna ja jota pehmeäpiirteiset vihreät kummut\nsaarsivat. Se oli unelma autiossa maassa, allas päivänpaistetta\nlukemattomien huippujen ympäröimänä, jotka kohosivat sen äärellä\nvalkeaan verhoutuneina, kuin talaareihin pukeutunut kuoro veisaamassa\nkiitosvirttään Jumalalle. Musta laava oli siellä kuten muuallakin, ja\nnotkelma oli kekoinensa rakkuloilla ja uurtoinensa kuopikas sekä\nrotkojen halkoma; mutta verijuuri versoi rosoisen louhikon raoissa ja\nmustikat reunustivat ammottavia kuiluja; ja tuntui miltei kuin olisi\nenkeli liitänyt maanjäristysten repelemän maiseman yli ja sitä\nsiipiensä kukkeudella pyyhkäissyt. Tämä oli Thingvellir,\njulistuspaikka, Pohjolan käräjäsija, tuhansien satujen näyttämö,\ntuhansien laulujen aihe.\n\nOskar ja Helga olivat nyt lähellä matkansa päätä ja odottelivat\nkaupunkilaisia. Puolta tuntia myöhemmin saapui karavaani tomupilvessä\nja hälisevänä, mutta kaikki hyvällä tuulella ja aterioimaan ahnaina.\nHuudahteltiin edelläjuoksijoille ja joitakin kaksimielisiä sukkeluuksia\nladeltiin, mutta Oskar ei kuullut eikä Helga piitannut. He asettuivat\nkuvernöörin taakse ja laskeusivat hänen seurueessaan lakitasangolle.\n\nTie sinne kulki leveän syvänteen kautta, jonka yhdensuuntaiset\nseinät kohosivat molemmin puolin syvää viertotietä kuin jonkin\nhistoriantakaisen kaupungin rauniokatu, mutta kolmin verroin\nsuurenmoisempina ja jylhempinä kuin mikään ihmiskätten työ, ollen\nsuorastaan syntyneitä luonnon kupeista ja revenneen maan uumenista.\nSiinä oli suuria aukkoja ikäänkuin holvikaaria, tyhjiä lomia kuin\nikkunoita, katkenneita kärkiä kuin päätykoristeiden jäännöksiä, ja\nomituisia riimukiviä kuin veistoteoksia, kaikki kuin perustuksiltaan\njärkytettyinä ja kallellaan kuin kaatumassa, ja kaiken yläpuolella\nliehui toinen toistaan tavoittelevilta kaltailta tanskalaisen\nsotalaivan uljaat liput, joiden välistä aamuauringon säteet kirkkaina\nkalpoina välähtelivät.\n\nPuolimatkassa kuilua oli kalliopenger (\"Lakivuori\" selitti Oskar\nHelgalle) ja sen juurella lampi, jonka kirkkaanvihreät syvyydet\nnäyttivät kylmiltä ja hyytäviltä sitä siimestävien kallioiden\nkämmenellä.\n\n\"Tuo se on hukutuslampi\", selitteli Oskar. \"Kun vain oli uskoton\nmiehelleen, niin hänet syöstiin kallioilta veteen.\"\n\n\"Ja mitä tehtiin uskottomille miehille?\" naureskeli Helga.\n\nLammen partaalta valahti vaahtoinen virta ukkosenjyrynä pauhaten\näkkijyrkänteeltä alas laaksoon, missä monisormisena haarukkana painausi\njärveen. Noiden purojen takana oli uurteinen tasanko, nyt telttoja\nvalkeanaan, mutta vain kaksi taloa oli näkösällä -- pieni puinen\npappila, jonka vieressä kohosi pienoinen kivestä rakennettu\nsälekattoinen kirkko, sekä Magnus Stephenssonin majatalo.\n\nMagnus itse seisoi siellä odottelemassa, pestynä ja juhlatamineissaan,\nkoko yön apumiehensä Jon Vidalinin kanssa tehtyään valmisteluja\nvieraitaan varten. Ja kun Oskar hiukan kiihdyksissään ja hämillään\nratsasti kohdalle, niin Magnus oli häntä vastassa sellainen hilpeä sävy\nkasvoillaan kuin ainakin miehellä, joka on tehnyt veljensä kanssa\nsovinnon ja aikoi sen pitää.\n\n\"Miten Thora tänään jaksaa?\" kysyi hän Oskarin hevoselta satulavyötä\npäästellessään, ja Oskar vastasi hermostuneesti:\n\n\"Paremmin -- nimittäin -- no, kenties ei aivan hyvin tänään, Magnus.\"\n\n\"Hänelle on lapsi annettu takaisin?\" sanoi Magnus.\n\n\"Ei vielä\", vastasi Oskar. \"Toden sanoakseni, isä --\" ja sitten hän\nsoperteli rikotun lupauksensa jatkon. Magnuksen kasvot synkkenivät ja\nhän virkkoi:\n\n\"Ei ole siis laisinkaan kysytty tohtorin mieltä?\"\n\n\"Ei, vastoin isän määräyksiä oli selvästi mahdotonta --\"\n\n\"Ja Thora on yhä hallitustalossa, ja hänen lapsensa yhä johtajan\nluona?\"\n\n\"Niin on.\"\n\nMagnus katsoi Oskarista Helgaan, joka nyt seisoi hänen vieressään, ja\nhänen kasvonsa kävivät synkkää synkemmiksi.\n\n\"Jon Vidalin\", hän huusi käheällä äänellä olkansa yli takanaan\nseisovalle miehelle, \"satuloi hevoseni -- minä lähden Reykjavikiin.\"\n\n\"Mutta Magnus\", vastusti palvelija, \"kun on niin paljon työtä tänään ja\nsellaiset rahat tulossa --\"\n\n\"Satuloi pian\", huusi Magnus kuin tukehtumaisillaan.\n\n\"Magnus\", yritti Oskar, \"sinun itsesi vuoksi katson oikeaksi sanoa\nsinulle --\"\n\nMutta Magnus lopetti jutun lyhyeen käännähtämällä pois.\n\n\"Anna hänen mennä\", sanoi Helga, ja ennenkuin ihmiset teltoissa ja\nmajatalossa asettuivat aamiaiselle oli Magnus matkalla takaisin\nkaupunkiin.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSill'aikaa oli Thora kotona kovan kiusauksen kourissa. Hän oli kuullut\nMagnuksen ja miehensä sovinnonteon ja sanonut itselleen: \"Oskar lähtee\nheti tapaamaan tohtori Olsenia, ja tohtori sanoo: 'Kyllä tosiaankin,\npikku äiti on aivan kyllin terve nyt vaalimaan pienoistaan. Anna lapsi\nhänelle hetikohta takaisin'. Sitten Oskar ryntää yläkertaan ja\ntuiskahtaa tuulena huoneeseen, jotta tuntuu kuin ikkuna olisi auki, ja\nhuutaa: 'Hihhei! Tohtori sanoo, että lapsi saa tulla takaisin!' Ja\nsitten Anna tarttuu häntä olkapäihin ja pyöräyttää hänet ulos, ja\njokainen nauraa.\"\n\nMutta Oskarin tulo viipyi pitkään, eikä hän tullessaan puhunut\ntohtorista mitään. Hän vain pakisi heidän pikku Elinistään ja sanoi\nvastikään käyneensä häntä katsomassa. Tämä oli niin punakka ja terve ja\nalkoi jo \"huomatakin\", jos ojensi sille sormensa, niin se siihen\ntuijotti kuin suuren puun oksaan ja sitten tarrasi kiinni niin lujasti,\nkuin olisi pikku ruumiillaan siinä riippunut.\n\n\"En voinut riistäytyä hänen luotansa, Thora\", hän selitteli. \"On\nihmeellistä kuinka paljon iloa voi lapsesta saada.\"\n\nOli ihmeellistä, ettei Oskar älynnyt loukkaavansa häntä joka hetki,\nmutta Thora vain ajatteli: \"Tiedän, miten on asian laita -- Oskar aikoo\ntuottaa minulle yllätyksen. Hän ei tahdo minulle ilmoittaa lapsen\ntulevan, ennenkuin se tulee. Hän tuo lapsen takaisin niinkuin veikin,\nyöllä, minun nukkuessani; ja kun aamulla herään, niin tuossa onkin\npikkuinen.\"\n\nTässä suloisessa toivossa Thora sinä iltana ummisti silmänsä aikaisin,\nennenkuin auringonlaskun punainen hehku oli kokonaan häipynyt hänen\nkamarinsa seiniltä, lausuen pikku rukouksen Oskarin puolesta ja toisen\npikku rukouksen pikku Elinin puolesta, että tyttönen olisi yhtä\nviehättävä kuin aina, hänen aamusella nähdessään lapsen; ja sitten hän\nvaipui uneen.\n\nSeuraavana päivänä herätessään hän kuulosteli lapsen hengitystä, ja\nollen sitä kuulevinaan ojensi hellän käden sitä paikkaa kohti, missä\nlapsen piti maata, ja avasi sitten hymyillen silmänsä. Mutta lasta ei\nollut siinä, ja päivänpaiste kaikkosi kamarista.\n\nKäydessään sinä aamuna häntä katsomassa tohtori näytti vakavalta ja\nhuolestuneelta. \"Pelkään pikku potilaani liiaksi kiusaavan mieltään\",\nhän pahoitteli. \"Pää on kuuma kuuma ja tuntuu olevan kuumetta hiukan.\nHänen täytyy maata alallaan, aivan alallaan muutamia päiviä; muutoin en\nmene takaamaan, mitä tapahtuu.\"\n\nVain tämän sanoi tohtori, ei sanaakaan lapsesta, ja kun hän vei Annan\nlapsenkamariin tavallisia ohjeitaan antaakseen, niin Thora kuunteli\njännitettynä, mutta sielläkään ei hiiskuttu lapsesta mitään.\n\nSitten saapui kuvernööri, kultakaluunainen takki nuuskalle tuoksuvana,\nja hän silitteli Thoran korupeitteelle valahtanutta käsivartta ja\nhuomautteli, ettei saanut olla mistään huolissaan.\n\n\"Pikku tyttäreni täytyy toipua niin nopeasti kuin suinkin\", hän\ntoivotteli. \"Hänen täytyy syödä paremmin, ja jos jotakin kaipaa, niin\ntäytyy hänen pyytää sitä ja hän saa sen, olkoonpa mitä ikinä.\"\n\nThora yritti sanoa, ettei mitään muuta kaivannut kuin lastaan, ja että\njos sen antaisivat, niin hän piankin tervehtyisi, mutta hänen\nkurkkuunsa koski eikä hän voinut puhua. Hänen oma isänsä poikkesi\nsisälle viimeisenä, tuoden aamiaisen ja väkevän tupakan hajua mukanaan,\nja hän laski leikkiä tyttärelleen meluavasti.\n\n\"Ohhoh! Ei tämä kelpaa! Meidänpä täytynee lähettää sinut uudestaan\nmatkaan, Helga kaitsijanasi. Ja kuules, pikku rouvaseni, sinun on\nväleen parannuttava ja tultava noutamaan pois tuo lapsesi. Se mullistaa\ntalomme ylös alaisin. Siellä ei kukaan näe aurinkoakaan tuolta pikku\nhituselta, eivätkä täti Margret ja täti Helga enää pysty mitään muuta\najattelemaan.\"\n\nTähän mennessä oli Thora johtunut siihen vakaumukseen, että perhe oli\npäättänyt olla lasta hänelle palauttamatta ja että Helga oli syynä\ntuohon julmaan päätökseen. Sitten hänet valtasi raju intohimo, jonka\nmoista hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut. Hän vihasi sisartaan\nkamalasti. Helga, joka häneltä oli ensin puolison ryöstänyt, oli nyt\nryöstänyt lapsenkin, ja hänen omaisensa silmät sokaisten käyttänyt\nhänen heikkouttaan ja sairauttaan puolustuksena ja verukkeena. Mutta\nhän saattaisi Helgan häviölle, jokaisen häviölle; hankkisi lapsensa\ntakaisin, seuratkoon mitä tahansa, eivätkä kaikki maan tahi taivaan\ntahi hornan vallat sitä häneltä enää veisi.\n\nHänen tunteensa tuimuus, jos sitä olisivat kyenneet ympärillä olijat\nälyämään, oli muuttanut tuntemattomaksi hänen suloisen, hellän\nsielunsa. Hän oli kuin pentunsa menettänyt tiikeri lähdössä sitä\ntakaisin perimään. Kaikki muut intohimot ja tunteet, mitä hänellä oli\nkonsanaan ollut -- miehensä rakastaminen, täti Margretiin, isäänsä ja\nkuvernööriin kiintyminen, Magnuksen sääliminen ja kaikkia elollisia\nolentoja kohtaan tuntemansa hellyys -- paloivat tuhaksi tuossa\nkaikkikuluttavassa kaipuussa saada lapsensa luokseen. Se sai hänet\nhurjaksi, se sai hänet julmaksi, viekkaaksi.\n\nThora päätti varastaa lapsensa takaisin. Huomispäivä -- julistuspäivä\n-- soisi hänelle tilaisuuden siihen. Melkein kaikki lähtisivät\nThingvelliriin, sen vuoksi olisi hänen tiensä vapaampi. Ainoastaan Anna\njäisi kotiin häntä hoitelemaan ja täti Margret lapsen luokse.\nKuumeisesti hän pelkäsi vaan Oskarinkin voivan jäädä, sillä silloin ei\nHelgakaan lähtisi, ja hänen suunnitelmansa menisi tyhjiin.\n\nThora makasi valveillaan koko yön läpeensä. Ennen aamunkoittoa hän\nkuuli ihmisten huhuilevan pimeässä; päivän sarastaessa hän kuuli\nkuvernöörin lähdön, ja Oskarin huutaessa hänen ikkunansa alla hän tiesi\nHelgan olevat mukana, kuullessaan kahden hevosen astuntaa.\n\nJokaisen mentyä hän suunnattomasta helpotuksesta huoahtaen vaipui\npielukselleen.\n\n\"Miten pian he palaavat, Anna?\" hän kysyi.\n\n\"Eivät paljoakaan ennen puoltayötä, pelkään. Mutta sinä et saa\ntuskailla kenenkään vuoksi, lapseni, sillä kaikki koetetaan järjestää\nparhaaksesi\", lohdutteli Anna.\n\nSitten kuulakka nuori sielu kiusauksensa rajun tulen polttelemana alkoi\nkutoa juonia Annan pettämiseksi saadakseen hänet pois tieltä. Hän\nvirkahti:\n\n\"Eikö sinulla ole mitään asioita toimitettavana tänä aamuna, äiti --\nkaupungilla, tarkoitan -- jäätyäsi yksiksesi ja palvelijainkin mentyä?\"\n\n\"Asioita? Siunatkoon, kaupungissahan on tänään kuin pyhäpäivä eikä\nainoatakaan puotia ole avoinna\", selitti Anna.\n\nToisena hetkenä Thora muistutti:\n\n\"Anna, jos haluat mennä alas keittiöön ruoanlaittoon, niin älä minua\najattele.\"\n\n\"Keittelemiset on kaikki tehty, kultaseni\", selitti Anna. \"Maria ne\neilen hommasi, eikä minulla nyt ole muuta tekemistä kuin lämmittää\nastiat lapsenkamarin kamiinin päällä. Minun ei ole tarvis jättää sinua\nminuutiksikaan, näetkös.\"\n\nThora alkoi käydä rauhattomaksi pulassaan, mutta ajatteli sitten: \"Jo\ntiedänkin! Minä toimitan hänet käymään makuulle päivällisen jälkeen, ja\nsitten nousen ylös, pukeudun ja lähden.\"\n\nTämä johdatti mieleen hänen vaatteensa, jotka oli riisuttu sairausyönä\nja jonnekin sullottu. Saisi vetää auki ja kopeloida laatikoita, ja se\nvei aikaa ja aiheuttaisi melua. Hän siis sanoi:\n\n\"Äitiseni, eivätkö vaatteeni mielestäsi käy kosteiksi ollessaan näin\nkauan käyttämättöminä?\"\n\n\"Kosteiksi? Viidessä päivässä ja sydänkesällä!\" huudahti Anna.\n\n\"Olisi kuitenkin hauska nähdä niitä tuulettumassa, sehän panisi\najattelemaan, että tästä vielä voi noustakin.\"\n\n\"No sitäpä sitten saat, kultaseni, saat kylläkin\", vastasi Anna, ja\nleikkisästi kuin lasta mairitellen otti tämä hyvä sielu Thoran vaatteet\nkaapista yksitellen, näytteli niitä hänelle ja ripusti ne sitten\ntuolille lapsenkamarin kamiinin eteen, päristen ja kaklatellen\npäivästä, jona Thora ne panisi ylleen ja lähtisi alakertaan vaippoineen\nja päähuivineen, Oskar apunansa.\n\nThora silmäili hänen puuhiaan tarkkaavaisesti ja huomautti sitten:\n\n\"En ole vielä nähnyt kauhtanaani, Anna.\"\n\n\"Kauhtanaasi -- kävelykauhtanaasi! Siunatkoon, mitä kaikkea sen päähän\npälkähtääkään! Mutta ei, ei! Ilosta me kaikki tanssimme, jos sitä\nkolmeen viikkoon tarvitset, Thora.\"\n\nTunnit hidastelivat julmasti ennen päivällistä, ja sen perästä auringon\nviiru seinällä ei pitkään aikaan jättänyt vuodetta; mutta viimein\nbornholmilaiskello alakerrassa löi kolme, ja sitten Thora virkkoi:\n\n\"Äiti, kaiketi olet hyvin väsyksissäsi. Soisin sinua lähtevän\nhuoneeseesi lepäämään.\"\n\n\"Jättääksenikö kultaseni yksikseen? Enkä\", vastasi Anna.\n\n\"Mutta minä tahtoisin itsekin levätä, mutta en voi jollet sinäkin\nlepää.\"\n\n\"Jos todella luulet nukkuvasi --\"\n\n\"Varmasti nukun\", vakuutti Thora.\n\n\"No, koska sait niin vähän unta viime yönä --\", taipuill Anna, ja Thora\nalkoi haukotella ja huokua.\n\n\"Jätän siis molemmat ovet auki. Ja katsohan, Thora -- panen pöytäkellon\ntähän viereesi, ja jos heräät ja minua tarvitset -- nukunhan kuin\nkissa, pieninkin rasahdus minut havahduttaa --\"\n\n\"Hyvää yötä, äiti\", virkkoi uneliaalla äänellä Thora, ja Thoran\nerehdystä hymyillen ja nyökkäillen Anna hiipi varpaisillaan huoneesta.\n\nThora kuunteli viimeistä kepeää astahdusta käytävästä ja nousi sitten\nvuoteellaan. Hän oli vihdoinkin yksinään, ja aika oli tullut kukistaa\nmustasukkaisuuden ja kateuden yllyttämä rakkauden ja hyvyyden\nsalaliitto, joka oli häneltä riistänyt lapsen. Lapsensa, ainoa lapsensa\npiti hänen saada takaisin, maksoi mitä maksoi!\n\nHän pudottausi lattialle ja tuli siinä pyyhkäisseeksi soittokellon alas\npöydältä. Se tipahti hillitysti helähtäen matolle, ja hän pidätteli\ntovin hengitystään ja kuunteli. Mutta Annan huoneesta ei kuulunut\nhiiskaustakaan, minkä vuoksi hän tarttui makuuvaatteisiin ja kohottausi\njaloilleen. Silloin seinät alkoivat silmissä vilistä ja hän ensi kerran\ntiesi, miten oli heikko. Mutta hänen sydämensä oli voimakas, jos olivat\njäsenet voipuneet, ja hän hoippui lapsenkamariin, missä hänen\nvaatteensa vielä riippuivat tuolinselillä. Uuvuttavaksi kävi niitä\nylleen pukea, mutta aikeessaan hän ei väsähtänyt. Vihdoin hän pääsi\nvalmiiksi ja katseli itseään kuvastimessa. Silmät veristivät, huulet\nolivat kalpeat, posket kuopalla ja valjut. Kukaan ei kadulla voinut\nhäntä tuntea; mutta jos sentään voisi kauhtanansa löytää --\n\nKaappikello kilautti puoli neljää, ja Thora alkoi hiipiä pitkin\nkäytävää. Hänen oli mentävä Annan makuuhuoneen ohi, ja ovi oli selko\nselällään. Annan huivi oli sisällä, tuolille heitettynä; hän sieppasi\nsen ja verhosi sillä hartiansa ja päänsä. Sitten hän lähti alakertaan.\nHänen jäsenensä tutisivat, joskaan ei pelosta, ja jos kukaan olisi nyt\nyrittänyt pysähdyttää, niin olisi hän taistellut kuin raivotar.\n\n\"Lapseni on minun\", hän ajatteli. \"Mitä oikeutta heillä on pitää häntä\npoissa minulta?\"\n\nSeuraavana hetkenä hän oli kadulla.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nBornholmilaiskello löi neljä. Anna heräsi ja kun ei Thoran huoneesta\nmitään ääntä kuullut, meni hän lapsenkamariin ja puuhaili hiljakseen\nkamiinin ympärillä. Sitten eräästä avoimesta ikkunasta pelmahtava\ntuulenhenki kahisteli kurottuja uutimia makuuhuoneessa, ja Anna huusi\novelta\"\n\n\"Makaahan vain, Thora, minä laitan teetä\", ja sitten hän hyräili\nitsekseen nuoruutensa äänellä.\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin hän tokaisi: \"Uni tuntuu minut\npökerryttäneen -- kaadoinpa kiehuvan veden, ennenkuin teelehtiä\nmuistinkaan.\"\n\nPian sen jälkeen hän vaappui Thoran kamariin teetarjotinta molemmin\nkäsin pidellen ja sanoen hymyhuulin: \"Tässä nyt on, mutta kiität\nLuojaasi, että Maria tulee aamuksi takaisin.\"\n\nHän oli laskemassa tarjotinta vuoteen vieressä olevalle pyöreälle\npöydälle, jolla soittokellon olisi pitänyt olla, kun hänen katseensa\nsattui tyhjään vuoteeseen. Hänen sydäntään hytkäytti, ja hän käänsi\npäänsä hitaasti olan yli, huutaen: \"Thora!\"\n\nVastausta ei kuulunut; huone oli tyhjillään. Anna muisti lapsenkamarin\ntuoleille levittämänsä vaatteet. Ne olivat poissa. \"Thora! Thora!\" hän\nhuusi hätäisin kuiskauksin.\n\nSitten hymy palasi hänen kasvoilleen. \"Nytpä tiedän\", hän ajatteli,\n\"Thora on pukeutunut ja mennyt alas vierashuoneeseen, vain näyttääkseen\nminulle, mihin jo kykenee.\"\n\nHymyn karkoitti tuima otsan rypistys. \"Mutta annanpa aika kyytiä\", hän\ntuumaili ja riensi alakertaan päättävin askelin ja läimäytti\nvierashuoneen oven seinään asti, sanoen: \"Tosiaan, Thora, on kovin\nhäijyä --\"\n\nMutta torat kuoleutuivat kurkkuun, sillä Thoraa ei siellä ollutkaan.\nSitten hänen sydämensä vipatti kuin huurteisen hallan jäykistämä lehti,\nja hän juoksenteli pitkin taloa huoneesta huoneeseen, huudellen pelosta\nkimeällä ja nyyhkytysten tukahduttelemalla äänellä: \"Thora, missä olet?\nThora! Tyttöseni! Älä minulta piilottele! Thora! Thora!\"\n\nSamassa Kultaharja porhalsi pää kumarassa pihalle; ja Magnus astui\nsisälle. Äitinsä äänen kuullessaan hän juoksi yläkertaan ja joutui\nAnnan kanssa käytävässä vastatusten.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" hän kysyi.\n\n\"Thora on kadonnut\", oihkaisi Anna.\n\n\"Kadonnutko?\"\n\n\"Hän houkutteli minut käymään levolle nyt iltapäivällä ja nukkuessani\nnousi ylös ja pukeutui, ja on nyt tipo tiessään.\"\n\n\"Otamme ensin varman selon\", arveli Magnus, ja tämä jäykkäjäseninen\nmies kiiti ympäri taloa kuin torpeedo, Annan istuessa tuolilla oman\nhuoneensa oven suussa, käsiään väännellen ja ajattelemattomuuttaan\nsoimaten.\n\n\"Auta armias! Auta armias! Mitä olenkaan tehnyt? Miten voin koskaan\nantaa itselleni anteeksi? Lapsi parka ei ollut tajussaan -- hän ei\ntiennyt mitä teki.\"\n\nMagnus palasi hitain askelin, sanoen: \"Ole levollinen, äiti! Etkö näe\nmitä on tapahtunut? Thora on mennyt lapsen luo.\"\n\n\"Lapsen luo? Johtajan kotiin? Suokoon Jumala sinun olevan oikeassa,\nMagnus. Mutta hän ei kahteen päivään ole lasta maininnut.\"\n\n\"Kuitenkin\", selitti Magnus, \"hänen sydänparkaansa on raadellut tämä\nkirottu seikka, että hänet on lapsestaan erotettu, ja hän on lähtenyt\nsen luo.\"\n\n\"Menemme katsomaan\", virkkoi Anna. \"Mutta siunaa ja varjele, mikä teko!\nJa hän niin sairas ja heikko! Se on hänen kuolemansa! Voi, miksi jätin\nhäntä silmänräpäykseksikään? Mitähän Oskar sanookaan?\"\n\n\"Jos Oskar on viisas, niin hän ei sano mitään\", tuumi Magnus. \"Ja jos\nmitään tapahtuu ja hänellä on rahtuakaan omaatuntoa, niin hän kiroaa\nitseään viimeiseen elonpäiväänsä asti.\"\n\n\"Älä sano sitä, Magnus\", pyyteli Anna. \"Jos siinä oli mitään väärää,\nniin olemme kaikin syypäät. Ei se ollut Oskarin vika --\"\n\n\"Olipa tietenkin Oskarin vika\", väitti Magnus. \"Oskarin vika oli, että\nhän antoi Helgan kääriä itsensä sormensa ympäri ja tehdä teidät kaikki\nviheliäisiksi orjikseen.\"\n\n\"Missä on huivini? Laskin sen jonnekin enkä nyt löydä, mutta\nmennäänhän. Äläkä ole ankara äidillesi, Magnus -- hän yritti parastaan\ntehdä --\"\n\n\"En minä sinua moiti, äiti\", sanoi Magnus, \"mutta jos\", hän lisäsi, ja\nsanat tulivat kiristyneiden hampaiden raosta, \"jos tässä katalassa\nmaassa olisi laki rankaisemassa Oskarin kaltaisia miehiä, niin olisin\nensimmäinen sitä käyttämään niin totta kuin elän.\"\n\nHe olivat lähdössä ulos talosta, kun ovelle astui kolme miestä --\nruununvouti ja kaksi vierasta.\n\n\"Hyvää iltaa, Anna-rouva\", lausui ruununvouti. \"Nämä herrat ovat\nvirkamiehiä Kööpenhaminasta, juuri saapuneita 'Lauralla'. He haluavat\ntärkeässä asiassa tavata kuvernööriä, ja arvelin teidän ehkä tietävän\nsanoa, milloin hän palaa Thingvelliristä.\"\n\n\"En osaa sanoa, en tiedä, olen kovassa kiireessä\", hätäili Anna.\n\n\"Tämä nuori mies\", selitti ruununvouti muukalaisille, \"on kuvernöörin\n_vanhempi_ poika, ja jos tahtoisitte puhutella häntä --\"\n\n\"Kyllä\", vastasivat miehet.\n\n\"Onko asia niin tärkeä? Poikani on lähdössä ulos kanssani. Eikö sitä\nvoida jättää huomiseen?\" puheli Anna.\n\n\"Käykäähän edellä, äiti. Minä seuraan pian perässä\", esitti Magnus,\nja Annan rientäessä kadulle Magnus vei vieraat kuvernöörin\nvirkahuoneeseen. Toinen miehistä otti povitaskustaan paperin ja sanoi:\n\n\"Luonnollisesti tunnette isänne käsialan?\"\n\n\"Tunnen\", vastasi Magnus.\n\n\"Ja tietysti on hänen nimikirjoituksensa teille tuttu. Oletteko hyvä ja\nsanotte, onko _tämä_ isänne nimikirjoitus\"? virkkoi mies avaten\npaperinsa ja ojentaen sen Magnukselle.\n\nSe oli Oskar Stephenssonille asetettu sadan tuhannen kruunun tunnuste,\nkuvernöörin hyväksymä ja johtajan asettama.\n\nMaailma pyöri Magnuksen silmissä, sillä hän älysi silmänräpäyksessä,\nmitä paperi merkitsi. Oli miltei kuin olisi heti paikalla vastattu\nhänen rukoukseensa saada valta rangaista Oskaria. Paperi ratisi hänen\nkädessään eikä hän saanut muutamaan sekuntiin puhutuksi. Sitten hän\nnosti kasvonsa ja sanoi:\n\n\"Kysytte minulta onko tämä isäni nimikirjoitus. Ettekö katso\nsoveliaammaksi kysyä häneltä itseltään?\"\n\n\"Epäilemättä -- kyllä niin -- oikeassa olette\", selitti muukalainen,\n\"mutta suojellaksemme isäänne -- ja osaltaan teitäkin, kenties --\"\n\n\"Kenties\", sanoi Magnus, ja hän antoi paperin takaisin.\n\n\"Magnus\", lausui ruununvouti, \"minua pyydettiin pitämään sinua\nsilmällä, jos tänään tulisit kaupunkiin, mutta minusta näkyy eräs\ntoinen perheessänne tarvitsevan melko lailla enemmän silmälläpitoa.\nEtkö annakin meille apuasi?\"\n\nMagnus vavahteli kiusauksen kynsissä. Ääni hänen sisällään huusi:\n\"Puhu! Paljasta hänet! Nyt on aikasi!\" Hänen alahuulensa värähteli,\nsilmäluomensa nytkähtelivät, ja hän vastasi kumeasti:\n\n\"Kuvernööri ei palaa ennen puoltayötä. Antakaa minun tulla luoksenne\nhuomenaamulla.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi ruununvouti. Magnus saattoi heidät ovelle ja kiiti sitten\npois johtajan asunnolle päin.\n\n\"Tuo iso mies puhuu milloin tahtoo\", virkahti toinen muukalainen,\nheidän kolmisin astellessaan alas katua, \"ja milloin hän ei tahdo,\nsilloin ei häneltä paholainenkaan saisi sanaa suusta.\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKahdesta johtajan talolle vievästä tiestä oli Thora valinnut lyhemmän\nja käytetymmän, mutta oli kuitenkin huomaamattomana päässyt\npuikkelehtimaan kadulta kadulle. Taloa lähetessään hän oli kohdannut\nruununvoudin ja nuo kaksi muukalaista, mutta he olivat vilkkaassa\nkeskustelussa eivätkä nähneet hänen hoipertelevan sivuitseen pää Annan\nhuiviin kiedottuna.\n\nKahdesti hän oli pysähtynyt hengähtämään ja kerran nojautunut\nlyhtypylvästä vasten, sillä hänen päätään huimasi ja nilkkojaan\nkivisti. Tähän asti niin lyhyeltä näyttänyt pikku matka oli nyt venynyt\npitkäksi taipaleeksi, mutta loppui viimeinkin, ja hän läheni isänsä\ntaloa kadun puolelta.\n\nHän oli aikonut hiljaa hiipiä sinne, astua sisään varkain, kuunnella,\nkunnes tiesi, missä lasta pidettiin ja sitten livahtaa huoneeseen sitä\nsieppaamaan.\n\nSiinä mielessä hän nousi ylös kiviastuimia ja väänsi varovasti\novenripaa, mutta tuskin hän ehti äänettömästi työntää ovea raolleen,\nkun kajahti äänekäs helinä kellosta, jota siinä ei ennen ollut.\n\nTuossa tuokiossa alkoivat lapikkaat kiireesti kapsata alas portaita, ja\nennenkuin hänen sekavat aivonsa ennättivät päättää mitä tehdä,\ntirkisteli täti Margret häntä kasvoihin.\n\n\"Varjele taivas, sinäkö?\" huusi täti Margret ja näytti olevan tuupertua\nseljälleen.\n\nMusertavan tappion tuskaa tuntien Thora seisoi vaiti, sydän jytisevänä\nkuin pyydystetyn linnun.\n\n\"Hyvä Jumala, kuinka sinä tänne yksinäsi pääsit! Ja mitä ihmettä Anna\najatteli sinut laskiessaan?\" kummasteli täti Margret.\n\nSitten Thora kouristavaan purkaukseen puhjeten tunnusti: \"Anna ei\ntiennyt mitään, täti Margret -- hän oli nukkumassa -- tulin pienoista\nkatsomaan.\" Ja sitten hän lannistui peräti, piteli ovesta ja itki kuin\nlapsi.\n\nTeräväkielinen hyvä sielu ei voinut kestää enempää. \"Ja sitä saatkin,\nrakkaani\", hän vakuutti hellästi. \"Saatpa kylläkin, vauvaseni\", hän\nvahvisti äärettömän säälivästi. \"Saat niin varmasti kuin nimeni on\nMargret Nielsen\", hän lupasi vielä kerran, jyrkän päättävästi.\n\"Jättivät tänne minut kuin vahtikoiraksi sillä käskyllä, ettei kukaan\nsaanut lasta lähestyä, mutta se oli tarkoitettu eräälle toiselle --\neräälle, joka sen aikoi varastaa -- niin sanottiin -- vaikk'ei\nmahdukaan vanhaan tyhmään kallooni, mitä merkillistä aika mies voi\ntahtoa imevästä lapsesta. Mutta olenpa hupelo, kun pidättelen sinua\novella! Tule yläkertaan, tyttöseni. Käyhän edelläni, Thora hyvä -- se\non oikein -- mutta ei niin pikaisesti -- näetpä lapsesi kylläkin pian.\nJa Thora kultaseni, jollen ole yrittänyt tuoda sitä takaisin sinulle,\nniin ei siihen ole ollut syynä rakkauden puute, eikä tunteittesi\nymmärtämisen eikä kärsimystesi tajuamisen puute, vaan kun isäsi ja\nHelga, ja Oskarkin -- Ei, toisaanne, Thora -- lapsi on kadunpuoleisessa\nmakuukamarissa.\"\n\n\"Onko hän terve?\" kysyi Thora nopeaan hengittäen, siltamalle päästyään.\n\n\"Terveempi ei voi olla, ja niin rusoposkinen ja viehkeä\", takasi täti\nMargret, työntyen Thoran edelle ja avaten oven.\n\nMutta kavuttuaan portaat niin ylenmäärin joutuisasti Thora pysähtyi\nkynnykselle ja painoi vasemmalla kädellään lujasti kylkeään. \"Maltahan!\nEn voi vielä käydä sisälle\", hän sanoi. \"En ihan vielä, täti Margret.\nNukkuuko hän?\"\n\n\"Sikeästi nukkuukin, Jumala häntä siunatkoon!\"\n\n\"Onko tuo hänen hengitystään?\"\n\n\"Ei, sehän on kissa. Eipäs, lapsihan se sittenkin on. Mutta tule,\nrakkaani, tule\", hoputti täti Margret, ja sitten nuori äiti\nhengitystään pidätellen astui huoneeseen.\n\nLapsi nukkui kehdossa vaaleansinisessä pitsimyssyssään; pieni\nkellertäväin hiusten juovittama pää oli punakkana painunut valkealle\npielukselle. Lattialla kehräsi kissa laskeutuvan auringon lämpöisessä\nsädekehässä, ja kaikki oli suloista ja rauhallista.\n\n\"Pienoiseni! Pienoiseni!\" huusi Thora, ja hän vaipui polvilleen kätkyen\nääreen ja ojensi käsivartensa sen yli kuin suojelevilla siivillään\npesäänsä peittävä lintu.\n\nLapsi heräsi äitinsä hengityksen hiljaisen huounnan tuulahtaessa\nnukkuville kasvoilleen ja alkoi itkeä, jolloin Thora otti sen\nkäsivarsilleen, nosti ylös kehdosta ja vaaliskeli sitä hellästi,\npidellen sen pientä sojottavaa kätöstä omassa kädessään, niin ohutta,\nvalkeaa ja hentoista.\n\n\"Pulloaan se tahtoo, Thora\", virkkoi täti Margret, \"ja tässä se onkin\nvalmiina odottamassa -- minä pidän sitä uuninreunalla lämpöisenä.\"\n\n\"Minä annan sitä sille, minä annan sitä sille\", huusi Thora.\n\n\"Luuletko osaavasi, kaunoiseni? Mutta osaathan tietystikin. Hyväinen\naika, sepä ihmeellistä -- kun ihminen on äiti, niin hän osaa\npienoiselle mitä vaan. Enkeli tuntuu kuiskuttavan: 'tee näin', ja hän\ntekee, ja se on juuri omiansa lapselle.\"\n\nPikku olento imeskeli nyt tukevasti, pikkaraiset kasvot äitinsä rintaa\nkohti ja pullea, punainen nyrkki hänen kelmeällä poskellaan.\n\n\"Mutta sinä tarvitset maitoa, lapseni\", jutteli täti Margret. \"Niin, ja\njotakin voimistavaa myös, ja molempia saat ihan tuossa paikassa.\nLaskehan väsynyt pääsi tälle aluselle, kultaseni, ja odota kunnes käyn\nkarahvin.\"\n\nLapsi oli jo torkahtamassa, ja Thora silmäili sitä rakkaasti ja\nhuoahti:\n\n\"Jumala siunatkoon äiditöntä pienoistani!\"\n\n\"Äiditöntä tosiaankin! Kuka häntä äidittömäksi sanoo? Minusta hänellä\nnäyttää olevan liiankin monta äitiä\", selitteli täti Margret.\n\nImuke luiskahti lapsen hölleneviltä huulilta, ja Thora kumartui\nsuutelemaan pois pikku suukkosesta pirahtelevat pisarat.\n\n\"Soisinpa voivani kuolla\", hän sanoi. \"Soisin voivani nyt kuolla, täti\nMargret.\"\n\nJa täti Margret vastasi kuuluvasti sopertaen: \"Vai kuolla! Siemaisepa\ntämä pisara konjakkia ja vettä, äläkä noin joutavia lepertele.\"\n\nThora joi kulauksen, ja heti heitti hänet heikkous, mutta voimien\npalatessa elpyi se salainen aie, mikä hänet oli taloon jouduttanut.\n\n\"Minun täytyy kiirehtiä\", hän ajatteli. \"Anna seuraa perässäni.\"\n\nHänen vaivaantuneen ja loukatun äitiytensä viaton itsekkyys ei tiennyt\nmitään omaatuntoa, ja hän ryhtyi aprikoimaan miten suoriutua täti\nMargretista ja viedä lapsi pois.\n\nSe oli pulmallinen ongelma, ja hän istui kauan sitä pohtien, mutta\nsattuma sen vihdoin ratkaisi.\n\n\"Voi sentään\", rupatteli täti Margret, \"miten viehättävän näköinen sinä\nolet tuossa istuessasi lapsi sylissä! Mutta olisipa aika yllätys\njoillekuille, jos voisivat nyt poiketa sisälle ja nähdä sinut! Eivätpä\nvoi, Jumalan kiitosi Ovat viiden penikulman takana, ja ennen kuin\npalaavat, olet sinä poissa eikä yksikään ole hullua hurskaampi koko\njutusta. Kun kissa on kylällä, niin hiiret hyppivät pöydälle. Mutta\nsiunaa ja varjele mikä myrsky nousisikaan, jos konsanaan saisivat\nvihiä, että minä annoin sinun koskea pikku enkeliin! En tiedä sanoa,\nkuka siinä seikassa pahin on -- isäsi, Oskar vai Helga. Kai sentään\nHelga on pahin, jos siksi tulee. Sinä, Thora, olet Nielsen, mutta Helga\n-- hän on toisesta katraasta kotoisin. Hän on peräti ovela ja aina\nvalmis tempun keksimään. Helga tuon ovikellonkin hankki ja kuullessani\nsinun tulevan sisälle ajattelin: 'Taas se ruununvouti sieltä\npistäikse'; mutta sinä olisit minut höyhenelläkin nujertanut. Taivasten\ntekijä!\"\n\nTäti Margret, katsellessaan ulos ikkunasta, kohotti äkkiä kätensä\nilmaan.\n\n\"Mitä nyt?\" huudahti Thora.\n\n\"Siellä tulee -- ei -- kyllä, Anna tulee! Ja hänen takanaan ruununvouti\nja kaksi viranomaista!\"\n\n\"Ne tulevat minua noutamaan\", tuskaantui Thora. \"Tahtovat viedä minut\npois lapseni luota. Mene alas pysähdyttämään niitä, täti Margret. Sano\nett'en ole täällä -- sano minun menneen -- sano mitä tahansa --\"\n\n\"Hiljaa, nypykkäni, älähän kiihdy. Jätä Margret Nielsenin\njärjestettäväksi tämä pikku asia. Minä vien Annan ja ruununvoudin\ntaempaan vierashuoneeseen ja jaarittelen niille puuta heinää. Sitten\nsinä puikahdat ulos katuovesta ja riennät takaisin kotiin kenenkään\ntietämättä tuon taivaallista retkestäsi.\"\n\n\"Niin, niin, se käy päinsä\", hoki Thora. \"Sinä olet hiljaa kuin hiiri,\nja minä pidän aika rähäkkää.\"\n\n\"Niin, niin, niin.\"\n\nKello helähti alhaalla, ja täti Margret kuiskasi: \"Siinä ovat! Laske\nnyt lapsi takaisin kehtoon, kultaseni, ja vedä peite sen ylle.\"\n\n\"En vielä, annahan kun suutelen sitä vielä, vain viimeisen kerran\",\nvastusti Thora.\n\nPortaiden alapäästä kuului hätäinen ääni: \"Margret! Margret Nielsen!\"\n\n\"Täytyy lähteä -- ole nopea\", kuiskasi täti Margret, ja alakertaan\npyrähtäen hän huusi: \"minä tulen\", ja sitten kuului sekavaa sorinaa ja\novi paiskattiin kiinni. Thora oli taaskin yksinään, ja sorretun\näitiyden kuumeellinen voima valtasi hänet kuin hulluus. \"Ne ovat\ntulleet jälleen riistämään lastani\", hän ajatteli.\n\nSilmänräpäyksessä hän oli luiskauttanut kengät jalastaan, siepannut\npeitteen ja kietaissut nukkuvan lapsen siihen, hiipinyt sukkasillaan\nalas portaita ja takakäytävän kautta ulos talosta.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSillävälin oli taemmassa vierashuoneessa surkea ilveily käymässä. Anna\nseisoi vaaleana ja vapisten, täti Margretin pysyessä ihmeteltävän\nviisaan ja nokkelan näköisenä.\n\n\"Thora!\" oihkaisi Anna. \"Oletko Thoraa nähnyt?\"\n\n\"Olenko _minä_ Thoraa nähnyt! Sinä kai uneksit, Annaseni.\"\n\n\"Sitten hän on kadonnut, ja minä olin lopultakin oikeassa\", valitteli\nAnna.\n\n\"Onko se mahdollista?\" ihmetteli täti Margret.\n\n\"Magnus väitti varmaksi, että hän oli lähtenyt lastaan katsomaan, mutta\nhän onkin mennyt pitemmälle, lapsi raukka, emmekä me häntä enää\nmilloinkaan näe.\"\n\n\"Sepä on surkeata\", virkkoi täti Margret, ja silloin Anna törmäsi hänen\nkimppuunsa.\n\n\"Margret Nielsen, etkö käsitä sanojani? Lapsi parka oli päästään\nsekaisin ja pujahti ulos minun nukkuessani, ja, Luoja tiesi, mihin on\njoutunutkaan.\"\n\n\"Sh! Pidä suusi kiinni, Anna, ja tule tähän huoneeseen, niin sanon\nsinulle jotakin. Magnus oli sittenkin oikeassa.\"\n\n\"Hän _on_ siis ollut täällä?\"\n\n\"On nytkin -- yläkerrassa juuri paraikaa.\"\n\n\"Oi, Jumalan kiitos --\"\n\n\"Älä puhu, jottei tyttö raukka kuule. Äläkä myöskään ole hänelle\nvihoissasi, ja jos toit ruununvoudin noutamaan häntä takaisin --\"\n\n\"Minäkö toin ruununvoudin? Mitä hullutuksia lateletkaan?\"\n\n\"No emmekö siis voikin antaa hänen viipyä hiukan kauemmin? Joka päivä\nei hänellä sitä tilaisuutta --\"\n\n\"Viipyköön minun puolestani koko yönkin, Margret.\"\n\n\"Se on mahdotonta, johtaja on niin säikäyksissään. Ja kuvernööri\nsitten --\"\n\n\"Totta sanot\", myönsi Anna,\n\n\"Mutta hän voi huoletta viipyä lapsensa luona vielä tunnin, vai mitä?\"\nesitti täti Margret.\n\n\"No tunnin ehkä vielä\", arveli Anna.\n\n\"Lapsi poloinen, hänen piti meidän puhellessamme livahtaa ulos, mutta\nme menemmekin yllättämään hänet. Ja kun hänet näet pikku tylleröinen\nrinnallaan, katselemassa sitä ja suutelemassa sitä niin surullinen hymy\nhuulillaan, pikku raukan, niin tulvii sydämesi kukkuroilleen. Mutta,\nkaiken hyvän nimessä, pyyhi silmäsi ja niistä nenäsi, Anna, ja koetahan\ntotta totisesti olla iloisemman näköinen -- hiljakseen nyt, hiljakseen,\nettei hän luule ruununvoudin olevan kintereillämme.\"\n\nJa niin nämä kaksi vanhusta tuhertaen kuin nuhan saaneet, mutta\nyritellen hymyillä ja näyttää onnellisilta, laahustivat varovasti\nmakuuhuoneeseen.\n\nMutta huone oli tyhjänä ja Thora poissa.\n\nVaimot katselivat toisiaan hetkisen, ja sitten täti Margret hyökkäsi\nkätkyen ääreen. Lapsikin oli poissa.\n\nSilloin helähti ovikello taaskin. Täti Margret huusi: \"Siellä hän on!\"\nja molemmat syöksähtivät kilvan alas katsomaan.\n\nMagnus sieltä oli tulossa sisälle.\n\n\"Thora on _ollut_ täällä, mutta on mennyt -- mennyt juuri tällä\nhetkellä\", huusi Anna.\n\n\"Ja vienyt lapsen mukanaan\", huusi täti Margret.\n\nSanaakaan virkkamatta Magnus käännähti ympäri ja kiiti takaisin\nkadulle. Siellä hän tapasi ruununvoudin ja kertoi, mitä oli tapahtunut.\nSeuraavana hetkenä molemmat naiset juoksentelivat sinne tänne, ja\nmiehet olivat lähteneet eri haaroille.\n\nPuoli tuntia jälkeenpäin he taas tapasivat toisensa johtajan talolla.\nEi ollut löytynyt Thoraa eikä lasta. He olivat kadonneet niin tyyten\nkuin laavavirran nielaisemina.\n\nVaimot istuivat vieretysten valjuin kasvoin ja säikkynein silmin,\npunoen nenäliinojaan solmuilta.\n\n\"Tohtori oli sittenkin oikeassa\", huokaili Anna. \"Oikeassa olivat\nkaikki, vaikka pidimme heitä niin kovina ja julmina. Lapsi raukka\ntahtoi kuolla -- hän sanoi sen minulle itse.\"\n\n\"Sanoi minullekin -- juuri tänä päivänä hän sanoi\", huomautti täti\nMargret.\n\n\"Eikö kaupungissa ole mitään taloa, missä hänen on ollut tapana käydä?\"\nkysyi ruununvouti.\n\n\"Ei mitään\", vastasi Anna, ja täti Margret selitti: \"Thora ei ollut\nniitä -- hän ei milloinkaan hörppinyt kahvia eikä juoruillut kenenkään\nkanssa.\"\n\n\"Koettakaamme vielä\", esitti Magnus ruununvoudille.\n\nAurinko oli laskenut vuonon taa; ja tasangon mustat kalliot alkoivat\nhäipyä illan sankkaan hämyyn, kun miehet toistamiseen palasivat\njohtajan kotiin. Heidän etsintänsä oli ollut turha, ja Magnuksen kasvot\nolivat vaaleat ja nääntyneet.\n\nAnna ja täti Margret istuivat vierashuoneen ikkunassa vilpittömän\nmurheen vallassa, mutta saaden jonkinlaista tyydytystä tuskaansa\nkadulle kasaantuneiden kaupunkilaisvaimojen säälittelevistä katseista.\n\n\"Tiesin sen hyödyttömäksi\", virkkoi Anna. \"Hän on mennyttä, pikku\nraukka -- pelkään, että hän on mennyt taivaaseen, lapsi poloinen.\"\n\n\"Ja ottanut viattoman, rakkaan pienokaisen mukaansa\", lisäsi täti\nMargret.\n\n\"Onko kenenkään mieleen juolahtanut pistäytyä uudelleen\nhallitustaloon?\" kysyi ruununvouti.\n\n\"Minä menin sinne ensin\", vastasi Magnus.\n\n\"Ja järvelle?\"\n\n\"Siellä käväisin sitten.\"\n\n\"Entäs laiturille?\"\n\n\"Lähdin laiturillekin. Mutta en usko Thoran lopettaneen itseään\",\nselitti Magnus.\n\n\"Sitten hän on jo nääntynyt kuoliaaksi, ja yhdentekevää on siis\nkaikki\", virkahti Anna.\n\n\"Hän on vielä sukkasillaan -- katsokaahan\", huomautti täti Margret,\nnäyttäen Thoran yläkertaan jättämiä lapikkaita, ja hän kyyristyi\nsuutelemaan niitä ja puhkesi itkuun.\n\n\"Yksi mahdollisuus on jälellä -- hän on saattanut yrittää seurata\nmiestään\", sanoi Magnus.\n\n\"Niin kauas, ja hevosetta?\" epäili ruununvouti.\n\n\"Se on viimeinen toivo -- koetanpa sitäkin\", päätti Magnus. \"Äiti\", hän\nlisäsi, \"sinun olisi paras mennä kotiin.\"\n\n\"En voi -- en rohkene -- ja jos mitään tapahtuu, niin en enää koskaan\nkykene käymään tyttö paran kamarissa\", vastasi Anna.\n\nUlkona Magnus sammuvassa valossa seisoi kotvasen pyyhkimässä\nKultaharjan lautasia ja taputtelemassa sen kyyryyn painunutta kaulaa.\n\n\"En luule olevan toista hevosta saatavissa kaupungissa\", virkkoi\nruununvouti, \"mutta sinä tapat komean ponisi.\"\n\n\"Kuoleepa sitten kunnialla\", mörähti Magnus.\n\n\"Magnus\", jatkoi ruununvouti, \"aion tutkia jokaisen talon\nReykjavikissa, ja jos onnistun tänä iltana, niin odotan sinun auttavan\nmeitä aamulla.\"\n\n\"Jos _ette_ onnistu, niin autan teitä\", murahti Magnus kolkosti\nnaurahtaen, ja katosi pimeään.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nThora oli menetellyt sikäli kuin luonnollisinta ja sen vuoksi vähimmin\nodotettavissa. Aikoen vain palata takaisin vuoteelleen hallitustaloon\nja viedä lapsen mukanaan hän oli kaikkein yksinkertaisimmin niin\ntehnyt. Ruununvoutia välttääkseen hän oli poistunut isänsä talosta\ntakaoven kautta, ja karttaakseen ihmisiä liikekaduilla hän oli valinnut\npitemmän ja hiljaisemman kahdesta kotitiestä.\n\nTämä tie vei järven ohi, mutta hänellä ei ollut vähintäkään halua\nlopettaa itseään. Ennen hän useasti oli sydämensä pohjasta ikävöinyt\nkuolemaa, mutta oman lapsen rakastaminen voitti kaikki sellaiset\ntunteet nyt. Matka oli hyvin pitkä, hän ei väsymystään tuntenut; tiet\nolivat rosoiset, mutta hän ei tiennyt niiden haavoittavan jalkojaan;\nhän asteli vinhasti, mutta ei hengästystään huomannut. Hänellä oli vain\nyksi pelko, -- että hänet saavutettaisiin; vain yksi kammo -- että\nlapsi häneltä temmattaisiin pois.\n\nKuumeisin käsin pienokaistaan pidellen hän riensi eteenpäin, itkien\nitsekseen, nauraen itsekseen, povi paisuvana hurjasta ilosta, jolla ei\nollut mitään katumusta, ei minkäänlaatuisia tunnonvaivoja, ei huolta\nmenneestä eikä tulevasta. Se oli äitiyttä -- äitiyttä, jumalallisinta,\npirullisinta, hellintä, kamalinta, suloisinta, viileintä kaikista\nsydämen intohimoista.\n\nKotiin vihdoin saapuessaan hän tapasi talon kylmillään, mutta ovet\nseposen seljällään, kuin olisi huoneissa vielä kiirinyt äskeisten\nhätäisten askelten kaiku. Hiipien yläkertaan kalliine kantamuksineen\nhän pääsi turvallisesti kamariinsa ja siekailematta lukitsi oven\nperässään. Hän nauroi sitä tehdessään, ajatellen, miten Anna ja täti\nMargret häntä seuraisivat ja huomaisivatkin tapanneensa.\n\nSitten hän riisuutui ja nousi jälleen vuoteeseensa, ja kokonaiseksi\npitkäksi, taivaalliseksi tunniksi antausi lapsestaan iloitsemaan --\npitelemään, vaaliskelemaan, hellimään, suutelemaan sitä, ahmimaan\nonneaan kaikin aistein. Pikku olento oli kaupunginmatkallaan nukkunut,\nmutta nyt se heräsi ja makasi rauhallisena äitinsä vierellä, tämän\ntapaillessa sen hentoa ruumista kiihkein käsin ja pistäessä sen nyrkit\nja jalat yksitellen suuhunsa.\n\nTovin kuluttua lapsi väsyi ja alkoi itkeä, jolloin Thora vasta muisti\nunohtaneensa maitopullon. Hän koetti lasta viihdytellä, mutta se ei\ntyyntynyt, ja sitten hänet valtasi äkillinen ajatus, äidillisyyden\nsokea vaikutin, ja hän pani pienokaisen rinnoilleen. Lapsi takertui\nrintaan ja tyyntyi, ja maito, jota ei siihen asti ollut siihen\nlaskeutunut, alkoi heti herua.\n\nSe oli tuon riemuisan tunnin ilon huippukohta, ruumiillinen hurmio,\njonka moista Thora ei koskaan ennen ollut kokenut.\n\nSen jälkeen häneen tuli rauhaisempi henki, ja hän katseli rakkaasti\npovellaan lepäävää pienokaista, suuteli suutelemistaan sitä ja hoki:\n\"Jumala lastani siunatkoon.\"\n\nSitten hän äänellä niin heikolla ja hopeanheleällä, kuin olisi se\ntaivaasta helkkynyt, alkoi laulaa lastansa uneen.\n\n    Uinuos, lapsonen,\n    enkelinä unehen,\n    silmäsi umpeen luo.\n\nLapsi nukkui, ja aina laulaessaan Thora tunsi vuorottaisia kuumeen ja\nvilun väristyksiä ruumiissaan. Hämärä, katkonainen ja houriva tajunta\nvaihtelehti tullen ja häviten, ja ihmisiä tuntui saapuvan huoneeseen ja\nastuvan ulos. Ensinnä ilmestyi Helga, sitten siinä seisoi Oskar, ja\nMagnus lopulta nousi näkyviin. Helga oli ottamaisillaan lasta vuoteesta\nja Oskar häntä auttamassa, ja Thora yritti huutaa eikä voinut, mutta\nsilloin Magnus ilmestyi oven suuhun.\n\nYhteen toviin hän luuli olevansa kuollut, ja ihmiset haastelivat hänen\nympärillään. He olivat kaikki outoja -- enimmäkseen vaimoja, joiden hän\noli nähnyt menevän Pelastusarmeijan suojakotiin. \"Hän on mennyttä,\ntyttö parka\", virkkoi muuan, ja joku toinen lisäsi: \"Sen parempi --\novathan poloisen vaivat lopussa.\" \"Sanotaan hänen yrittäneen lopettaa\nitsensä\", tiesi joku \"Ihmekö se?\" arveli toinen. \"Hänellä ei ollut\nsijaa tässä maailmassa enää.\" \"Kukaan ei voi sanoa, ettei hän\nrakastanut miestään\", lausui ääni hänen jalkopäässään. \"Siinäpä surkeus\nonkin -- mies rakasti hänen sisartaan\", huomautti ääni hänen päänsä\ntakana. \"Kenties hän juuri siitä syystä ajatteli päiviensä päättäneistä\n-- jättääkseen miehelleen vapauden, tehdäkseen hänet onnelliseksi?\"\n\"No, tyttö menetteli väärin Magnukseen nähden; mutta kaikki tiedämme,\nkuka hänen kuolemansa tuotti.\" Ja sitten he jokainen vakuuttivat yhteen\nsuuhun: \"Mies saa palkkansa, mies saa palkkansa\", ja Thora oli\nsuruissaan Oskarin vuoksi.\n\nToisena tovina hän oli olevinaan siunattuna pyhimyksenä paratiisissa,\nlilja- ja ruusukiehkura päässään, mutta hänen sydämessään pisteli\nkuitenkin oka, ja taivaan iloissakin hän tunsi turruttavaa tuskaa, joka\nei helpottanut, koska hän ei voinut olla ajattelematta pienokaistaan.\nSen vuoksi hän pyysi rakasta Jumalaa sallimaan hänen mennä alas maan\npäälle katsomaan pikku Eliniään, ja Hän antoi hänen tulla, ja Thora\ntuli. Oskar ja Helga olivat nyt yhdessä hymyävien puutarhojen\nsulostuttamassa maassa, ja talossa, joka oli kullattuja huonekaluja\ntäynnä. Mutta hän ei nähnyt Eliniään missään, kunnes viimein löysi\nhänet eräästä yläkerran kamarista, unhotettuna ja yksinäisenä. Silloin\nvaluivat polttavat kyyneleet pitkin hänen poskia, ja hän istuutui\nlapsensa luokse ja viihdytteli häntä, eikä Elin ollut peloissaan.\n\"Viivyhän luonani hiukan kauemmin, äitiseni\", pyyteli lapsi, ja hän\njäi ja lauloi pienoiselleen, eikä kukaan muu kuullut paitsi pikku Elin.\n\n    Uinuos, lapsonen,\n    enkelinä unehen,\n    silmäsi umpeen luo.\n\nHänen jälleen tointuessaan oli makuuhuoneessa pimeä; kuitenkin hän oli\nyhäti laulamassa. Lapsi alkoi itkeä, ja hän tahtoi sitä viihdytellä,\nmutta ei kyennyt puhumaan. Sen pikku ruumis tuntui kylmältä hänen\nrintaansa vasten painuneena, ja hän olisi sen käärinyt peitteeseen,\nmutta tunsi käsivartensa niin raskaiksi, ettei voinut niitä nostaa.\n\nOli hetkinen tuskaista tajuntaa, mutta hyvä Isä sulki kärsivän lapsensa\naistit jälleen. Hän oli näkevinään majesteetillisen olennon astuvan\nhuoneeseen, valkeaan puettuna, ja nostavan lapsen hänen poveltaan,\nsanoen \"Sallikaa pienten lasten tulla Minun tyköni.\" Hän tiesi varsin\nhyvin, kuka Se oli, mutta hänen toistamiseen katsoessaan oli olennolla\nMagnuksen kasvot.\n\nSitten hänestä tuntui, että hänet olikin nostettu ylös, eikä lapsi;\nsilti hän ei peljännyt ollenkaan, ei tuntenut mitään tuskaa, ei sydämen\npakotusta. Hän oli sangen onnellinen.\n\nVuoteen ympärillä seisoneet vaimot näkyivät tulleen takaisin ja\nalkoivat laulaa \"Turvahan Jeesuksen helmoihin\" -- aivan kuin hän\nsuojakodin ovella kuunnellessaan oli kuullut heidän laulavan.\n\nHän hymyili ja hengähti syvään, suloisen, pitkän henkäyksen iloa ja\nhurmausta, ja sitten pimeys hälveni -- ja sitten -- oli Päivä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSe päivä oli Oskarille ollut pelkkää voitokasta riemua, Julistusjuhla\nalkoi jumalanpalveluksella pitäjän kirkossa, ja vaikka ainoastaan\nkuvernööri ja edusmiehet olivat kyenneet sulloutumaan ahtaaseen\nkirkkoon, niin olivat hautuumaa ja pappilan tanhuat väkeä täynnä.\n\nJumalanpalveluksen jälkeen mentiin kulkueena kirkon ovelta ikivanhaan\njulistuspaikkaan, ja Oskar oli järjestänyt ja johtanut kaikki. Ensinnä\nkaupungin soittokunta, sitten kuvernööri ja hänen neuvoskuntansa\nkultakaluunaisissa univormuissaan, piispa kauhtanassaan, edusmiehet\nolkavöissään, papisto mustissa kasukoissaan ja valkeissa\nröyhykauluksissaan, ja sitten sankkana laumana kansa. Näky oli\nloistavan suurenmoinen, eikä sen vertaista yksikään voinut muistaa\npaikalla ennen nähneensä.\n\nJulistaminen itse oli vaikuttava juhlameno. Lakikukkulalla istuen kuin\nlavalla -- luonnollisella laavakallion lavalla -- kasvot itään päin\nkäännettyinä ja Dannebrogin risti rinnallaan kuvernööri luki yksitellen\nkaikkien edustajahuoneen hyväksymien lakien nimet ja määrittelyt; ja\njokaisen jälkeen hän nosti päätään ja huusi tasangolla lainehtivalle\nkansalle: \"Onko hyvä vai ei?\" ja Oskarin johtama väenpaljous karjaisi:\n\"Hyvä!\"\n\nLukemisen päätyttyä kuvernööri huusi: \"Eläköön kuningas!\" jolloin Oskar\njohti hurrausta, kolme kertaa kolmeen kertaan, ja soittokunnan\naloitettua kansallishymnin hän antoi alun kuorolle.\n\nMutta toimituksen viimeinen piirre jäi parhaaksi, ja se oli Oskarin\nitsensä sepittämän hymnin laulaminen. Se oli hymni Islannille,\nviikinkien kehdolle, satujen näyttämölle, kansankäräjien\nesivanhemmalle, mahtavien Pohjanmaiden emolle.\n\nSeisoen lakikukkulan jyrkällä kaltaalla, 150-henkinen kuoronsa\nviettävällä rinteellä edessään, Oskar johti laulua suurella\npontevuudella. Hänen alkujaksonsa miellytti kansaa, mutta kun hän\nkohosi ydinkohtaan ja kosketti isänmaalliseen pohjasäveleen, jona oli\nhänen rakkautensa jylhää, vanhaa maata kohtaan --\n\n    \"Isafold! Isafold! Tulen, pakkasen maa\",\n\nniin kuulijat joutuivat kokonaan haltioihinsa, ja jotkut nyyhkyttivät\nja itkivät.\n\nHymnin päätyttyä edusmiehet keräytyivät Oskarin ympärille häntä\nonnittelemaan, ja muutamat maalaiset kapsahtivat hänen kaulaansa.\nKuvernöörikin kukkulallaan sai paljon onnitteluja. \"Mutta tämähän on\nneron leimausta\", kiitteli yksi. \"Inspiratsionia\", lausui toinen.\n\"Oskaristamme tulee vielä suuri säveltäjä\", arveli kolmas. Ja vanhus\nvastaanotti suosiolauseet hiljaisesti, melkein vaiteliaana mutta hänen\nkasvoillaan loisti lemmikkipojastaan ylpeilevän isän mielihyvä.\n\nJuhlamenojen jälkeen oli jokaisen huulilla yksi ainoa nimi, Oskar\nStephenssonin, ja sadat päivälliselle hajautuessaan hyräilivät\n\"Isafold! Oi Isafold'in\" säveltä.\n\nOskar ja Helga ruokailivat kahden kesken majatalossa eräässä salin\nloukossa, missä ahdinkoon asti tungeksi ruokavieraita. Mutta molemmat\nolivat liiaksi kiihdyksissään jäädäkseen sekalaiseen seuraan ja\npujahtivat päivällisen jälkeen järven äyräälle ja tasangon yksinäisille\nlaidoille. Siellä he poimiskelivat mustikoita, ja osaksi kiihkoaan\npidätelläkseen, osaksi sille tyydytystä saadakseen eivät muusta\npuhelleet kuin kedon kukkasista.\n\nAuringon alkaessa painua mailleen he palasivat pappilan kautta, missä\nkuvernööri oli johtajan, piispan ja joidenkuiden muiden arvohenkilöiden\nkanssa ollut päivällisellä erikseen. Pieni vierashuone tuprusi savua\nkuin geysirin suu, ja siinä vilahtelevat kasvot väittelivät vanhan ja\nuuden järjestyksen ansioista ja vioista. Sekä kuvernööri että johtaja\nolivat vanhan puolella, sellaisena kuin se päivän juhlamenoissa ja\nOskarin ylistysvirressä osaltaan esitettiin, mutta toisten mielestä\ntuottivat muuttuneet ajat muuttuneita tarpeita, joten Islantia paremmin\nedistäisi uusi perustuslaki vapaakauppoineen ja ajanmukaisine\njärjestelmineen.\n\n\"Ne jauhavat puoleen yöhön eivätkä mitenkään pääse ennen huomista\nkotiin\", kuiskasi Helga, Oskarin kanssa livahtaessaan ulos.\n\nMaatilalle päästessään he näkivät ihmisten purkavan telttojaan ja\ntaluttavan hevosiaan täyteen tuppautuneesta tarhasta, lähtöön\nlaittautuakseen.\n\n\"Pelkään olevani liian väsynyt lähtemään tänä iltana\", sanoi Helga.\n\n\"Jäähän siis -- jää toki\", huomautti Oskar.\n\n\"Entäs sinä?\"\n\n\"Minun on joka tapauksessa mentävä kotiin -- Thoran vuoksi\", vastasi\nOskar.\n\n\"Äitisi pitää hänestä huolta\", houkutteli Helga.\n\nMutta Oskar ravisti päätään ja käski Gudrunin, emännöitsijän,\nlaittamaan toisen vierashuoneen valmiiksi Helgalle.\n\nKaupunkilaisnuoriso oli parhaillaan raivaamassa lattiaa tyhjäksi\ntanssiin, ja huusi Oskaria ja Helgaa valssin johtajiksi. Sen nämä\ntekivät perin iloisin mielin ja valssin päätyttyä yhtyivät\npiiritanssiin, jota seurasi toinen ja kolmas valssi, kunnes he olivat\nniin kiihdyksissään ja kuumissaan, jotta piti poiketa ulos\nvilvoittelemaan.\n\nOli jo pimeä, ja yöksi leiriytyä päättäneet olivat sytyttäneet tulia\ntelttainsa edustalle, yhtä toista huvitusta illan ratoksi keksien.\nNiitä oli povaaminen. Muuan hupelona pidetty eukko kulki teltasta\ntelttaan, raikuvassa naurunrähinässä lasketellen umpimähkäisiä\nkompiaan.\n\n\"Ja mitä tässä näet?\" kysyi Helga kätensä ojentaen.\n\n\"Hei, hyvä käsi tämä\", laverteli akka. \"Sinusta ylhäinen rouva ylenee,\njoka päivä paistia ja lihakeittoa syöt ja kultainen viini ja vierre\nedessäsi tuoksuaa.\"\n\n\"Ja mitä tästä luet?\" tiedusteli Oskar.\n\n\"Tästä? -- Voi mun päiviäni, mun päiviäni!\" haikaili noita.\n\n\"Mikä muorilla hätänä?\"\n\n\"Kylmä vesi nahan ja lihan välissä virtailee minulla.\"\n\n\"Niin pahaksesiko otat, eukkoseni?\"\n\n\"Älä kysykään, älä kysykään! Sinullahan on veli?\"\n\n\"No olkoon!\"\n\n\"Varo! varo!\" sanoi noita, ja Oskar ja Helga kääntyivät nauraen pois.\n\nKuu nousi, ja he samosivat äskeiseen suureen kuiluun harhaillen sen\nluhistuvan louhikon varjossa, kunnes tulivat jättiläismäiselle\nkielekkeelle, joka mahtavan patsaskiven tavoin kohoaa haudalta\nnäyttävän syvän rotkon kaltaalla. Sille he istuutuivat, valkea kuu\nyläpuolellaan ja punaiset leiritulet allaan, ja silloin ei heidän\nsydämissään geysirinä kiehuva ja poreileva kiihko enää ollut\nhillittävissä.\n\n\"Sinulla on ollut suuri menestys tänään, Oskar\", aloitti Helga.\n\n\"Niinpä sinullakin, Helga, niinpä sinullakin, sillä jollet sinä olisi\nollut minua mukanaolollasi yllyttämässä ja innostuttamassa, niin en\nolisi mitään tehnyt.\"\n\n\"Olen onnellinen, jos olen ollut avuksesi, Oskar, mutta sinun tulee nyt\nkäydä eteenpäin, milloinkaan taaksesi katsomatta -- milloinkaan.\"\n\n\"Olet oikeassa, Helga, olet oikeassa -- pysähtyminen olisi nyt syntiä\n-- anteeksiantamatonta -- melkein kuin Pyhää Henkeä vastaan.\"\n\n\"Aivan niin, Oskar; sillä jos kellään on lahja, hän saa sen Jumalalta,\nja sen hautaaminen, kuten mies vertauksessa --\"\n\n\"Siitä ei mitään pelkoa olisi, jos voisin aina pitää sinut vierelläni,\nHelga.\"\n\nSalaperäinen tuoksu tuntui ympäröivän hänet. Hän tunsi Helgan\nhengityksen kasvoillaan. Se sai hänen koko ruumiinsa värisemään.\n\n\"Ja etkö voi, Oskar?\"\n\n\"Kaikesta sielustani soisin voivani. Mutta se on mahdotonta. Sinä\npalaat Tanskaan --\"\n\n\"Enpä palaakaan! On minulla kunnianhimoa minullakin. Minun täytyy\nuudestaan lähteä Englantiin, Ranskaan, Saksaan, Italiaan; ja niin\ntäytyy sinunkin, Oskar -- sinun täytyy, jos aiot olla uskollinen\nlahjoillesi ja itsellesi ja suurelle tulevaisuudellesi --\"\n\n\"Tiedän sen, Helga, tunnen sen, ja jos voisin kirjoittaa yhdenkään\nlaulun, joka liikuttaisi miljoonia sieluja, niin olisi se parempaa kuin\nsuuren rikkauden ansaitseminen tahi jonkin lain ajaminen hyväksytyksi\nvaltiopäivillä. Mutta kun mies antaa panttivankeja onnelle, ja ne\nlaahaavat häntä alas -- vaikkapa silkkirihmoillakin -- mutta yhä alas,\nalas, alas --\"\n\nHänen kuivasta kurkustaan tunkeusivat sanat käheinä, mutta Helga\nvastasi vienosti ja leppoisasti: \"Ovatko asiat niin parantumattomalla\nkannalla, Oskar?\"\n\n\"Ehdottomasti, Helga, ehdottomasti, ja tästä lähtien ja kaiken ikäni\nminun pitää oppia tulemaan toimeen ilman toveruuttasi --\"\n\n\"Ja mitä minun pitää tehdä?\"\n\nIntohimon pakotus oli työntämässä Oskaria eteenpäin, mutta hän\nponnisteli pitääkseen vastaan. \"Helga\", hän huusi, \"tiedätkö mikä\nelämässä on kuolettavinta? Rakkaus. Maalarit kuvaavat Rakkauden\nvaarattomaksi pikku Kupidoksi, jolla on side silmillään ja lelujousi ja\nvasama käsissään. Mutta Rakkaus on suuri, sokea, haihatteleva hirviö,\njoka kaksiteräisellä miekallaan jakelee tuhoa joka taholle.\"\n\nHänen sanansa eivät yhtään tehonneet, mutta värisevä ääni soi viehkeänä\nsävelenä Helgan korviin, ja hän lausui: \"Tekeekö sen rakkaus vai\nrakastaja, Oskar -- rakastava hairahtuvine tuntoineen oikeasta ja\nväärästä, hupsuine kunnian-ihanteineen?\"\n\n\"Jumala tietäköön! Kenties, jos olisin vuosikausia takaperin niin\najatellut, ennenkuin menin lisäämään vääryyttä vääryyteen ja tuotin\nonnettomuutta muille ja kurjuutta itselleni -- mutta nyt, nyt --\"\n\nHelgan valtasi voitonriemuinen tunne, ja hän virkahti \"Eikö ole\nraukkamaista puhella tuohon tapaan, Oskar?\"\n\n\"Minä olen raukka, Helga\", vastasi toinen kiireestä kantapäähän\nvapisten; \"sinulle voin toden sanoa -- minä olen raukka, siveellinen\nraukka, enkä voi katsoa varmuutta silmiin --\"\n\n\"Mutta jos\", virkkoi Helga kiihtyneesti, lähemmäksi painautuen,\n\"sinulla olisi vieressäsi joku, jolla olisi elämän rohkeus, elämän\nuhma --\"\n\n\"Helga\", vastusti Oskar raskaasti hengittäen -- maa tuntui olevan\nvieremänä luiskahtamassa hänen jalkainsa alta.\n\n\"Joku, joka sinua alituiseen auttelisi eikä pyytäisi mitään\ntoveruudestasi --\"\n\n\"Helga! Helga!\" Oskar huohotti liikutuksensa päihtymyksessä kuin ilmaa\ntapaillen.\n\n\"Mitään muuta kuin työskennellä kanssasi ja voittaa maailma\nkanssasi --\"\n\n\"Helga! Helga! Helga!\"\n\n\"Oskar!\"\n\nHengästynyt huudahdus purkausi kumpaiseltakin, ja miltei kuulumaton\nkuiskaus lupasi: \"Minä en lähde takaisin tänä iltana, Helga!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJälleen tointuessaan he olivat -- entistään enemmän kuumissaan ja\nkiihdyksissään -- valkeasta kuutamosta palaamassa tanssisalin katossa\nsavuavan lampun keltaiseen usmaan. Kaupunkilaisnuoriso vastaanotti\nheidät hilpeällä remulla ja huusi heitä yhtymään parhaillaan käyvään\ntanssiin. Sitä nimitettiin \"Kankaan kutomiseksi\", ja osanottajat olivat\nesittävinään paksun islantilaisen _vadmalin_ kehräämistä ja\nkarstaamista, kutomista, pingoittamista, takomista ja käärylle\nkiertämistä. Tanssijat pujottausivat ristiin rastiin, väänsivät toinen\ntoistaan, takoivat toisiaan rinta rintaa vasten ja lopuksi pyörittivät\nkumppaniansa vinhasti ympäri.\n\nSoitto kävi nopeaan, tanssijat lauloivat äänekkäästi ja nauroivat vielä\näänekkäämmin. Äkkiä ulvahtivat koirat ulkona haukkumaan, ja kuului\nnelistävän hevosen kavioiden töminää. Heti jälkeenpäin helisytti\nratsuraipan metallinen tyvi ikkunaruutua ja ääni huusi: \"Jumalan\nrauha!\"\n\nTulija ei odottanut tavanmukaista vastausta tervehdykseensä, vaan\ntuuppasi oven auki ja astui kiireisesti sisälle. Se oli Magnus,\ntomuisena ja likaisena, kasvot vaalenneina ja silmät hurjasti\npyörivinä.\n\nSinä hetkenä suorittivat Oskar ja Helga tanssin viimeistä jaksoa,\npunehduksissaan ja hymyillen keskellä lattiaa toinen toisensa\nsyleilyssä, ja siinä asennossa he olivat, kun Magnus heidän silmiinsä\nastui.\n\n\"Onko hän täällä?\" huusi Magnus.\n\n\"Hän?\"\n\n\"Thora! Thora! Hän on kateissa; arvelin hänen ehkä löytäneen hevosen ja\nseuranneen teitä.\"\n\nSilloin seisahtuivat sipsuttelevat jalat ja mykistyivät viulujen\nsävelet, kun Magnus katkonaisin lausein kertoi, miten Thora oli paennut\njohtajan asunnolle, sieltä kadonnut lapsen keralla, ja miten häntä oli\nturhaan etsitty.\n\n\"Mutta varmaankin hän aikoi takaisin hallitustaloon lopuksi\", arveli\nOskar. \"Thora-parka tietenkin on näkyvistä välttyäkseen tehnyt\nkierroksen ja mennyt kotiin järvensivua pitkin. Eikö kukaan ajatellut\nsitä ja jäänyt taloon katsomaan?\"\n\nMagnus näytti mieheltä, jonka pimeässä tunnelissa hämääntyneitä silmiä\nhäikäisee äkillinen valo. Ennen kuin toiset ehtivät tointua hän oli\nkäännähtänyt ovelle ja kadonnut.\n\nSeuraavana hetkenä Oskar harppaili edestakaisin lattialla, painaen\nnyrkeillään otsaansa ja voivottaen: \"Jumalani! Jumalani!\" Helga suori\ntukkaansa ja veti päällysvaatteita ylleen.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nJon, maatilan renki, lähetettiin pappilaan viemään sanaa kuvernöörille\nja johtajalle. Hän tapasi herrat yölevolle asettumassa, heidän\npuheltuaan niin kauan, että olivat päättäneet jäädä aamuksi. Mutta\nsanoma Thoran katoamisesta muutti kaikki.\n\n\"Meidän täytyy heti lähteä takaisin\", huudahti kuvernööri.\n\n\"Tuo hevoset heti\", käski johtaja.\n\nVajaan puolen tunnin kuluttua oli äänetön ja synkkä seurue matkalla\nkotiin -- kuvernööri, johtaja, Oskar, Helga sekä sekalainen saattue\nmyötätuntoisia ja uteliaita.\n\nMolemmat vanhat ystävät olivat nyrpeällä ja ärtyneellä tuulella, ja\nensi kertaa viiteenkymmeneen vuoteen taipuisat hämmästelemään ja\nkinailemaan. Kuvernööri sätti täti Margretia, johtaja sätti Annaa;\nkuvernööri lykkäsi syyn Helgan niskoille, johtaja Oskarin; kuvernööri\nnäykki johtajaa, johtaja näykki kuvernööriä. Epävarmuuden ja\njännityksen hämyssä heidän ystävyytensä raukesi pelon kourissa, ja veri\noli vettä sakeampaa.\n\nSe oli viheliäinen kotimatka Oskarille. Thoran menettelystä lausumansa\nselitys, jolla oli Magnuksen ällistyttänyt, ei kauankaan tyydyttänyt\nhäntä itseään, ja hänen ajatuksissaan pyöri satoja tuhoisia seurauksia.\nHelga yritteli häntä lohdutella monin oikeilta kuuluvin todistein.\nOskar oli toiminut oikein hyvin -- Thoran parhaaksi, lapsen parhaaksi,\nomaksi parhaakseen, jokaisen parhaaksi -- ja jos oli tapaturma sattunut\ntahi sekamielisyyden kauheita oikkuja ilmaantunut, niin ei hän ollut\nvastuussa eikä moitetta ansainnut.\n\nMutta Oskarin pahimmat kärsimykset tuotti salainen kiirastuli, jota\nHelgan puolustelut eivät lievittäneet, sillä hänen tuskansa kiduttavin\nkipu koski Helgaa itseään eikä Thoraa.\n\nMatka oli pitkä ja uuvuttava, ja jokaisella askeleella oli oma\nerikoinen kurjuutensa. Ensimmäisen tunnin ajan kumotti kuu -- loistava\nkuu, joka valoi viehkeyttä kaikkeen -- ja Oskar muisti kuilussa\ntapahtuneen kohtauksen ja ajatteli, että juuri hänen päihtyneen onnensa\nhetkenä Thora kenties makasi kuolleena.\n\nSitten kuu peittyi ja pimeys laskeusi yli maan -- laavaa mustempi\npilkko pimeys -- ja kompastelevan poninsa selässä hytkyillessä johtui\nOskarin mieleen ajatus, että jos Thora oli kuollut, niin kukaties oli\nse parasta, mitä poloiselle olisikaan saattanut tapahtua -- parasta\nnäissä olosuhteissa -- säästäen häneltä sellaisen tulevaisuuden\nkatkeruuden, minkä täytyi varmasti koitua, kun Helgan ja hänen, miten\ntahansa taistelivatkin, oli pakosta purettava nykyisyyden siteet.\n\nJa silloin, tuona pimeänä ja petollisena hetkenä, jolloin ei ollut\nketään häntä silmiin katsomassa, hän tunsi sanomatonta huojennusta\nmuistaessaan, että jos Thora oli mennyttä, niin olivat hänen oman\nelämänsä erehdysten seuraukset lopussa ja hän vapaa.\n\nMutta saapui sarastus -- sumea, sateinen sarastus, jossa usmakiehkurat\nvetäysivät auringon yli kuin veristävää silmää peittävä kaihi -- ja\nOskarin tuskan tekivät kaksinkertaiseksi pimeydessä omantunnon iskemät\nhaavat, eikä hän rohjennut katsahtaa Helgaan, joka vaippoihinsa\nkääriytyneenä vaiteliaana ratsasti hänen vieressään.\n\nHe olivat parhaillaan menossa Sammalnummen poikki, ja ympärillä oli\nkaikki pimeää ja kolkkoa. Yksinäinen korppi vaappuili tuokion ajan\nilottomana heidän seuranaan lentäen tienviitalta toiselle ja käheästi\nkoikahdellen. Oskar muisteli eilispäivän näkyjä, jolloin taivas hohti\nsinisenä ja veri kierteli heillä lämpimänä, ja sitten häntä hätkähdytti\ntoinen ajatus -- kuin telkeen narahdus hautaan suljettua miestä. Jottei\ntästälähtien joutuisi ihmisolennoista onnettomimmaksi, täytyi hänen\nrukoilla kaikesta sielustaan ja voimastaan, että heidän saapuessaan\nmatkansa päähän Thora olisi elossa.\n\nAsutumpiin seutuihin tultaessa Oskar antoi kuvernöörin ja johtajan\ntyönnältyä edelle ja Helgan odotteli häntä tiellä, kun hän itse\nsyöksähti asumusten luo, hän huusi makuuhuoneiden ikkunoihin. Mutta\ntulos pysyi aina samana -- Thoraa ei oltu nähty ja Magnus oli käynyt\nsiellä ennen häntä.\n\nHeidän saapuessaan mäen harjalle, jolta he olivat katsahtaneet takaisin\nkaupunkiin ja vuonon suulle ilmestyneeseen laivaan, pikku Reykjavik\nkellui aamuhuurussa kuin villamereen painuva kaupunki, ja \"Laura\" oli\nankkuroinut sen ulkopuolelle; mutta eilispäivän pahat aavistelut hääti\ntämänpäiväinen pelko, ja Oskar ajatteli herkeämättä aina vain samaa.\n\nHe kohtasivat kaupungista pikku poneillaan hölkötteleviä maamiehiä,\nmutta hän ei kuitenkaan kysellyt noilta, jottei olisi kuullut viestiä,\njota ei uskaltanut kuunnella, ja pikku pääkaupungin pitkälle kadulle\nvihdoin päästyään hän ei nostanut katsettaan vastaamaan silmille, jotka\nkurkistelivat yläkertain ikkunoiden uutimien raoista, jotteivät ne\nolisi hänen kammoamaansa totuutta ilmaisseet.\n\nOnnettomuuden pelko oli jo sammuttanut Oskarilta viimeisenkin toivon\nlepatuksen, ja kun hän hallitustalolle saapuessaan näki joukon ihmisiä\nseisovan sen edustalla! hän tajusi kylläkin selvästi kaiken olevan\nmenetettyä. Siitä hetkestä alkaen johti seikka toisensa jälkeen\nhirvittävään varmuuteen.\n\nThoran makuuhuoneen ikkuna -- jonka alla Oskar edellisenä päivänä oli\nhyvästelyjään huudellut -- ammotti avoinna, ja siihen oli nostettu\ntikapuut. Pihamaan veräjän pielessä makasi hevonen kuolleena\nsomerikolla; se oli Magnuksen hevonen, hänen upea Kultaharjansa, tomun\nja hien peittämänä, sellaisena kuin se ratsastajansa alta kaatui hänen\nkamalan matkansa viimeisen taipaleen päässä.\n\nEteisessä seisoivat Anna ja täti Margret nyyhkyttelemässä surkeita\nselityksiään kuvernöörille ja johtajalle. Tohtimatta palata autioon\ntaloon, joka oli ollut tuskallisen muiston näyttämönä, Anna oli istunut\nyön läpeensä Margretin kanssa johtajan kodissa, tunnin toisensa jälkeen\nodotellen sanomia ruununvoudilta ja hänen poliisikonstaapeleiltaan.\nThorasta ei oltu mitään kuultu, mutta aikaisin aamulla oli Magnus\npalannut ja huomannut hänen makuukamarinsa oven lukituksi sisäpuolelta.\nSitten hän oli juossut heitä hakemaan, ja he olivat huutaneet Thoraa,\nvastausta saamatta, vaikka olivat muutaman kertaan kuulleet lapsen\nitkevän. Ja nyt oli Magnus, kun ei ollut saanut ovea murretuksi, käynyt\ntikapuut ja aikoi kavuta huoneeseen ulkopuolelta.\n\nOskar ei sen enempää tajunnut, kunnes huomasi olevansa koputtelemassa\nThoran oveen, tuskassaan huutaen:\n\n\"Thora! Missä olet? Thora! Thora!\"\n\nHuoneen sisältä kuului raskaita, kompuroivia askeleita, telki vedettiin\nauki ja ovi heitettiin selälleen.\n\n\"Thora!\" huusi Oskar taasen; mutta hänen edessään seisoi Magnus --\nMagnus, kasvot valkeina ja jämeinä, ja täynnä suuttumusta ja vihaa.\n\n\"Sinä olit oikeassa\", hän sanoi vuoteeseen viitaten. \"Tuossa hän on, ja\n-- -- sinut periköön!\"\n\nThora makasi korkealle kohottautuneena, silmät avoinna ja huulet\nhymyssä raollaan, kuin olisi vastikään herännyt kauniista unesta. Hän\noli kuollut, mutta lapsi eli, ja se pyöritteli pientä päätään ja\nkaiveli punaista kättään äitinsä kylmään, valkeaan rintaan.\n\nTukahtuneesti äännähtäen vaipui Oskar polvilleen vuoteen ääreen ja\npeitti kasvonsa makuuvaatteisiin. Magnus jätti huoneen, toisia astui\nsisälle, ja täti Margret nosti lapsen äidin rinnalta pois isän\nkumartuneen pään yli.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nHautajaisten edellisinä muutamina päivinä oli hallitustalossa hiljaista\nja tyhjää kuin huoneessa, jossa kello oli seisahtunut raksuttamasta.\nAlas vedettyjen uutimien takana haastoi jokainen kuiskutellen, kuin\nolisi vainaja ollut nukuksissa ja herättämästä varottava. Talon\nhiljaisuus keskittyi siihen huoneeseen, jossa Thora makasi, ja se oli\nvalkea ja puhtaiden liinavaatteiden ja metsäkukkien tuoksusta veres.\nKeltaisten säleuutimien siivilöimä himmentynyt päivänpaiste loi\nsädekehyksen vahamaisille kasvoille ja tuntui valavan juhlallisuutta\nkaikkialle niiden ympärille.\n\nAnna ei kertaakaan saanut olluksi pitempää tovia poissa tästä\nkamarista. Hän ei huonetta nyt enää kammonnut kuoleman siellä käytyä.\nVarhain ja myöhään, päivällä ja pimeällä hän käveli äänettömässä\nlepokammiossa edestakaisin, astuskellen kepeästi ja näyttäen laskevan\ntunnit, minkä ajan hänen rakas tyttösensä vielä pysyisi maan päällä.\n\nKuvernööri ei tehnyt mitään Thoran kuolinpäivästä hautajaisiin asti.\nAina virka-asuunsa pukeutuneena hän istuskeli työhuoneessaan, mutta ei\nvastaanottanut ketään. Hän ei kirjoitellut mitään kirjeitä eikä lukenut\nkirjoja, ja puheli ruokapöydässä harvoin. Tuntikausia hän yhteen menoon\nistui käsivarret rinnalla ristissä, kiinteästi tuijotellen lattiamaton\nkuvioihin. Varjo oli langennut hänen päälleen -- häpeän varjo -- ja\nylpeän sielunsa lukitussa kammiossa hän ponnisteli puolustaakseen\nkäytöstään omissa silmissään ja huomasi yrittelynsä työlääksi.\n\nJohtaja puuhasi tavalliseen tapaan työssään, sillä hänen\nvelvollisuutensa käskytaulussa ei ollut mitään määräystä, joka olisi\nkieltänyt liikeasiat, mutta toisinaan pääkirjaansa selaillessaan hän\nkatseli pitkään eikä nähnyt mitään, ja hänen kerran laskiessaan yhteen\nnumeroita pankkikirjastaan yllätti hänet aivoja kohtaavan iskun\nvoimalla ajatus, että kenties Luonto oli käynyt tasoittamassa tilieroa\nhänen menestyksensä summaa vastaan, ja että juuri kohdannut julma\ntappio oli ensimmäinen kolaus Kostottarelta, joka seurasi hänen\nrikkautensa kintereillä.\n\nTäti Margret ja Helga olivat aina kotona, toinen uutteralla touhulla\nlasta vaalimassa, joka oli tuotu takaisin johtajan kotiin, ja toinen\nkaikille \"mustaa\" tilailemassa.\n\nMagnuksesta ei paljoa tiedetty, paitsi että hän vielä oli kaupungissa,\nettä hänet oli nähty ruununvoudin ja kahden muukalaisen seurassa, että\nhän perhettään kohdanneesta iskusta huolimatta vietti enimmän aikansa\nhotellin pimeässä tupakkahuoneessa ja että hänen sanottiin kovasti\nryyppivän.\n\nMutta Oskarin murhe liikutti ja tyydytti jokaista. Hän oli syönyt vähän\neikä tiedetty hänen kertaakaan nukkuneen. Milloin nähtiin hänen istuvan\nsyrjässä päin ja ääneti itkevän; milloin hän harhaili huoneesta\nhuoneeseen, kuin olisi jokainen kohta, mihin katse sattui, ollut\nkuolleiden onnenpäivien muistona; milloin oli hän valkeassa huoneessa,\njossa Thora makasi, huoneessa, jossa poloinen oli ollut niin hilpeä ja\nkaihoksiva, niin hurja houriossaan ja niin onnellinen lapsensa seurassa\n-- ja siellä Oskar voihki rajua katumustaan tukahtuneina huudahteluina:\n\"Anteeksi! Anteeksi!\" Kerran kuultiin hänen keskellä yötä vainajan\nkamarin alla olevassa huoneessa harmooniolla hiljaa soittavan vienoa\nvalitusta, joka herätti hänen isänsä ja äitinsä ja herutti suolaiset\nkyyneleet heidän silmiinsä.\n\nNäinä kaameina hetkinä ryömi lohduton sielu tomussa. Kuolema iskee\nankarasti, ja Oskar syytteli itseään nöyrtyneessä katumuksessaan\nkaikista rikoksista. Hän oli surmannut Thoran -- ei pelkästään hänen\nruumistaan, vaan sydämenkin, tuon uskollisen sydämen, joka oli\nrakastanut häntä niin syvästi, niin hellästi, niin kiihkeästi.\n\nTässä omantunnon runnelluksessa hän katsoi taakseen Thoran kanssa\nkulkemalleen elämän polulle, ja jokainen askel siitä, sellaisena kuin\nsen nyt näki, näytti synnin sängen peittämältä ja itsepetoksen\nrikkaruohojen raiskiomaalta. Englantiin palatessaan hän oli riistänyt\nThoran Magnukselta, vaikkei häntä rakastanut. Tosin hän oli luullut\nrakastavansa, mutta urheus, veljellisyys olisi vaatinut häntä vaieten\npysyttelemään taampana, ja jos hän vain olisi sen tehnyt, niin aika\nitse olisi hänen erehdyksensä paljastanut.\n\nSe oli hänen rikoksistaan ensimmäinen, eikä seuraava pahateko ollut\nvähemmän inhottava. Thoralle kihlattuna herättyään siihen varmuuteen,\nettä sydän olikin Helgan, hän oli pitkittänyt kauppaa edelleen ja\nvienyt tytön, joka häntä rakasti, rakkaudettomaan avioon. Tosin hän oli\nluullut täyttävänsä velvollisuutensa, mutta velvollisuuden takana\nkyyrötteli pelko, maailman pelko, Magnuksen pelko, kun taasen\nrohkeutta, miehekkyyttä, armeliaisuuttakin olisi ollut pysähtyä edes\nkirkon ovelle, jos niiksi tuli asettua tosiolojen eteen ja vastaanottaa\nseuraukset.\n\nMutta petoksella hankittuaan Thoran rakkauden ja valheteltuaan hänelle\nalttarin edessä hän oli syntiensä lopuksi antautunut uskottomuuden\nkiusaukselle alttiiksi. Tosin oli Thora itse viattomassa\nhellämielisyydessään avannut tien tähän kiusaukseen, tosin myös oli\nhänen avioliittonsa vaillinaista kumppanuutta, mutta kuitenkin oli\nhänen suuntansa ollut selvä nähdä ja hänen olisi tullut irtautua\nHelgasta oitis ja ainiaaksi. Ettei hän ollut sitä tehnyt, että hän oli\nvilpistellyt kiusauksessa, siinä viimeinen syy tähän kauheaan\ntuhotapahtumaan. Thora oli kuollut, syystä että tunsi sydämensä\nkuolleeksi, ja Oskar itse oli sen surmannut.\n\nSiten laski onnettoman miehen lohduton sielu vikansa Jumalan eteen,\nsalaamatta mitään, lieventelemättä mitään ja nähden kaikki alastomassa\nvalossa. Jos syntinsä sureminen on syyttömänä olemista, niin Oskar\nsurkeassa, mutta hyödyttömässä tuskassaan pääsi rikollisuudestaan.\nMasennuksen ja häpeän huumeisina hetkinä, jolloin elämän kiekko pyörii\nnopeaan, Oskar kyseli itseltään, miten Thora oli vainajaksi joutunut,\nja jokin kuiskasi \"Helga\", ja taas, ja taaskin kuiskasi jokin \"Helga\",\nmutta hänen sydämensä ei tahtonut kuunnella sitä puolustelua. Helgan ei\nollut syy, Oskar yksistään oli vikapää. Hän oli uhrannut Thoran\nkunnianhimoisille haaveilleen -- suuruuden, maineen unelmille. Helga\noli ollut pelkkänä vertauskuvana näille houreille, ja Thora oli\nvainajana, syystä että hänen puolisonsa oli pyrkinyt suureksi\nsäveltäjäksi.\n\nMutta menneisyys oli mennyttä, ja kysyessään itseltään minkä\nrangaistuksen hän voisi vastaisuudeksi itselleen tuottaa, Oskar kuuli\nyhden ainoan vastauksen. Jos hänen kunnianhimoiset toiveensa olivat\nolleet synnin vaikuttimia, niin niiden hautaaminen oli hänen\nkatumuksensa oikea ilmaisu. Hän hautaisi ne. Hän upottaisi neronsa --\nsäveltäjäksi tavoittelunsa -- tuhoamansa suloisen tytön hautaan, ja\nlaahustaisi lopun ikäänsä lähimmän velvollisuutensa ikeessä,\nunhotettuna ja katuvana syöden kärsimyksen leipää.\n\nKun Oskar ensin yritti toteuttaa tätä päätöstään, tapahtui se niin\ntraagillisen kauniissa kohtauksessa, ettei yksikään näkijä koskaan\njälkeenpäin voinut haihduttaa sitä mielestään. Perhe oli keräytynyt\nviimeiseen rakkauden toimitukseen, mikä on ehkä surullisin inhimillisen\nkokemuksen hetki -- surullisempi kuin vasta umpeen luodulta haudalta\nkääntyminen, surullisempi kuin tyhjään ja autioon kotiinkin palaaminen\n-- hetki, jolloin arkun kansi suljetaan ja rakastetut kasvot häipyvät\nainiaaksi.\n\nRuumishuone oli sama, jota parempina aikoina oli käytetty\nmorsiuskamariksi, mutta silloinen kaikkia elämän hellimpiä ajatuksia\nhuokuva ilma oli nyt kalman hiljaisuuden painostama. Oli yöllinen aika,\nja sama lamppu paloi saman varjostimen alla, mutta kultareunainen\nrukouskirja oli sytytettyjen kynttiläin kehässä pienellä pöydällä\nvuoteen vieressä. Paitsi perheen jäseniä oli saapuvilla ainoastaan\nkaksi muuta henkilöä -- neulojatar, joka oli ollut ompelemassa hääpukua\ntuomiokirkkoon ja juuri vetänyt viimeisen neuleen pimeämpään majaan\ntarkoitettuun vaatetukseen, ja paitahihasilleen heittäytynyt puuseppä.\n\nYksitellen lähestyi perhe vuodetta luodakseen viimeisen katseen\nlepäävään -- kuvernööri juhlallisesti marssien kuin olisi astunut\nkuninkaan leposijan ääreen, johtaja jäykällä harppauksella ja\nhämmentyneesti tuijotellen, ja Helga hermostunein askelin ja\nsalavihkaisesti vilkaisten kuin olisi velvollisuus pakottanut hänet\npaikkaan, josta olisi suonut pääsevänsä pois. Mutta Anna ja täti\nMargret liikkuivat ruumiin ympärillä pelottomasti ja vapaasti, laskien\nkukkasia povelle ja silitellen pehmoista tukkaa, joka valui\npalmikoituna pitkin poskipäitä -- kuin olisi rakas vainaja\nluonnollisella oikeudella kuulunut heille eivätkä he olisi sitä\nluovuttaneet kenellekään, kunnes itse Maa, meidän kaikkien emo, vaatisi\nsen omaksensa.\n\nPuuseppä oli astunut lopettamaan työtään, mutta kuvernööri tarttui\nhäntä käsivarteen.\n\n\"Odottakaa! Missä on Oskar?\" hän kysyi, ja sitten lähetettiin Oskaria\nnoutamaan vanha Maria-palvelijatar, joka oli äänettömänä itkeskellyt\noven takana.\n\nMarian poissa ollessa täti Margret astui Thoran luo ja kuiski ruumiin\nyli kumartuen:\n\n\"Rakas, rakas lemmikkini! Ethän koskaan suuttunut typerälle vanhalle\ntätiparallesi? -- et silloinkaan, kun hän piti lapsukaistasi poissa\nluotasi ja sinun hellä sydämesi pakahtui! Älä kultaseni ajattele, ettei\nhän silti sinua rakastanut. Hän rakasti sinua joka hetki, lakkaamatta,\nsydänkäpyni. Ja nyt sinun pienoisesi saatuaan hän aikoo sen pitääkin.\nHän _pitää_ sen, niin kauan kuin elää, joten sinun ei ole tarvis\nkonsanaan olla siitä huolissasi, Thora. Täti Margret tahtoo jäädä\npienen tyttäresi äidiksi, eikä kukaan tässä maailmassa saa koskea\nhiuskarvaankaan lemmikkisi päässä.\"\n\nSamassa astui huoneeseen Oskar, ja vanha Maria hiipi sisälle hänen\nperässään. Oskarin valjut posket ja vajonneet silmät osoittivat hänen\nmurheensa syvyyttä, mutta hänen käyntinsä oli luja ja koko ryhti\nilmaisi elävää tahdon tarmoa. Hänellä oli kädessään tukku papereita,\nhajallinen ja muodoton, kuin olisi hän ne hätäisesti siepannut\nsaadessaan kutsun. Mieli pohjattomasti syventyneenä ainoaan\naatteeseensa hän ei näkynyt huomaavan ketään tai mitään huoneessa muuta\nkuin yhden -- vuoteella lepäävän -- ja astuen sen luo hän kumartui\nkatselemaan valkeita kasvoja ja puheli niille kuin vainaja -- ja\nyksistään vainaja -- olisi saattanut kuulla.\n\n\"Thora\", hän lausui tyynellä äänellä, \"nämä ovat sävellysteni ainoat\njäljennökset, ja haluan, että sinä ne otat mukaasi. Ne kirjoitettiin\nhetkinä, jolloin uskollinen sydämesi kärsi minun vikani tähden --\njolloin unhotin ja hylkäsin sinut hulluna haaveksiessani taiteen ja\nsuuruuden näkyjä. Se oli kuolemasi todellisena syynä, Thora, ja\nrangaistakseni itseäni suloisen elämäsi uhraamisesta itsekkäille\nunelmilleni haluan lukita niiden hedelmät hautaasi. Ota ne siis ja anna\nniiden maata vierelläsi, häipyä kerallasi ja unohtua. En milloinkaan\nkirjoita ainoatakaan nuottimerkkiä, niin kauan kuin elän, ja tästä\nhetkestä lähtien on kunnianhimoni lopussa.\"\n\nNäin sanoen hän laski paperit Thoran ruumiin viereen ja kääri ne hänen\nkauniin tukkansa pitkiin palmikkoihin.\n\n\"Oskar! Oskar!\" huusi Helga sanomattomassa kauhussaan.\n\nToiset olivat kuunnelleet ja katselleet, tuskin tajuten, mitä Oskar oli\nluovuttanut, mutta Helga oli sen käsittänyt ja yritti varoittaa häntä\nelinaikaisesta uhrauksesta. Mutta Oskar ei tuntunut häntä kuulevan, ja\ntuollaisena hetkenä oli kaikki estely mahdotonta.\n\n\"Suloinen tyttöseni\", virkkoi Oskar ojentaen molemmat käsivartensa\nvuoteen yli, \"anna minulle anteeksi kaikki velvollisuuksieni puutteet.\nOi, mitä antaisinkaan ne nyt unohtaakseni; mutta en voi, en voi! Sinä\nolet mennyt, enkä voi milloinkaan korvata sinulle.\"\n\nLopettaakseen kohtauksen, joka liian syvälti liikutti jokaista,\nkuvernööri viittasi puusepälle, mutta miehen esille astuessa puhkesi\nOskarin murhe uudestaan ja surun kiihkeydessä hänen kielensä menetti\nkaiken hillintänsä.\n\n\"Ei vielä!\" hän huusi. \"Oi, Jumalani! Thora! Vaimoni! Suloinen nuori\nvaimoni! Antakaa minun katsoa hänen kasvoihinsa vielä! Niin herttaiset\nja onnelliset ne olivat, ja nyt ne jättävät minut näin! Anna minulle\nanteeksi, enkelini! Sano, että annat anteeksi, ennenkuin lähdet! En voi\nelää ilman anteeksiantoasi. Tein sinua vastaan vääryyttä ja syntiä,\nmutta sinä olit hyvä, ja lapsensydämesi oli Jumalasta!\"\n\nKaamea huutelu kajahteli huoneessa, ja kukin, joka kuuli alastoman\nsielun paljastumisen, luki sen oman sielunsa valossa. Helga värisi ja\nkääntyi ikkunaan, kuvernööriltä ja johtajalta painui pää riipuksiin,\nmutta täti Margret itki avoimesti viatonta myötätuntoisuuttaan, ja Anna\nkosketti Oskaria käsivarteen ja koetti häntä viihdytellä.\n\nTovin kuluttua Oskar kävi levollisemmaksi, vieläpä itse viittasi\nmiehelle, ja kaiken loputtua hän astui lujana ja miehuullisena ulos\nhuoneesta.\n\n\n\n\nX.\n\n\nHautauspäivänä Oskar oli heikkona sairaana ja enemmän omiaan vuoteeseen\nkuin matkaamaan hautuumaalle, mutta kukaan ei saanut häntä\nsuostutetuksi jäämään pois. Aamu oli pimeä ja kolea, vuorilta leijui\nmustia pilviä ja sadetta pirahteli, ja kun kamala hetki saapui ja Oskar\nilmaantui surusaattueeseen, näyttivät hänen kasvonsa elottoman\nraskaassa ilmassa aavemaisilta.\n\nTuomiokirkon tornissa alkoi kello jymähdellä, juhlallinen taakka\nkannettiin verkalleen alas portaita, ja silloin Oskarin vaaleat kasvot\nyhäkin valkenivat ja hän olisi kaatunut, jollei olisi saanut isänsä\nkäsivartta tuekseen.\n\nRuumis nostettiin ensin nurmikolle oven ulkopuolelle -- nurmikolle,\njonka yli Oskar hääyönä oli nostanut Thoran -- ja saattueen asettuessa\nlaajaksi piiriksi lähtövirttä veisaamaan seisoi Oskar alkaneessa\nvihmasateessa paljain päin.\n\nJon, palvelija, seisoi veräjän pielessä Thoran ponia pidellen, jonka\noli maatilalta tuonut kantamaan häntä viimeisellä matkalla, ja hevosen\nnäkeminen tuntui yllyttävän Oskarin liikutuksen aivan hillittömäksi.\nArkku laskettiin pajupunoksien päälle poikittain, ja saattojoukko alkoi\nasettua paikoilleen. Se kulki kaupunkilaisväestön sankkojen rivien\nkeskitse; Oskar käveli lähinnä ruumiin takana yksinään, paljain päin,\nja mitään muuta kuin murhettaan tajuamatta. Kello kajahteli yhä, ja\nkaupungissa vallitsi pyhäpäivän rauha.\n\nTuomiokirkko oli täpö täynnä samoja kasvoja, jotka olivat olleet Thoran\nhäitä katselemassa, kun morsian astui alttarin luota alas pääkäytävää\nkauneutensa kukoistuksessa, onnellisena ja hymyilevänä miehensä\nkäsivarren varassa; ja nyt, kun häntä kannettiin käytävää pitkin\nalttarille, ja Oskar pää kumarassa astuskeli takana, sanoivat käytävän\nsivussa lähinnä seisovat, että hän itki kuuluvasti.\n\nPaarivaatteineen laskettiin arkku alttarin portaille -- samaan kohtaan,\nmihin Thora oli morsiamena polvistunut vihkitilaisuudessa ja nuorena\ntyttönä ensi kertaa Herran ehtoollisella -- ja sitten piispa, joka oli\nseisonut sitä odottelemassa, piti lohduttelevan puheen.\n\nHe eivät saaneet itseltään kysyä, minkä tähden tämä suloinen ja viehkeä\nelämä oli niin säälimättömästi katkaistu. Kaitselmuksen tiet olivat\ntutkimattomat, mutta Jumala oli taivaassa, ja kaiken maan Tuomari teki\noikein. Ei myöskään saanut sureva perhe itseään soimata tapahtuneesta,\nsillä jos Kaikkivaltias oli nähnyt hyväksi laskea kätensä heidän\nrakkaan, edesmenneen siskonsa vaivaantuneille aivoille, niin Hän\nparhaiten tiesi, miksi niin teki ja mitä tarkoitusta varten tämä\ntapahtui. Pikemmin polvistukoot omaiset kiittämään Jumalaa, että Hän\narmossaan ei ollut sallinut hänen nostaa kättään itseään vastaan ja\nsiten riistää heiltä iankaikkisen elämän siunattua toivoa.\n\n\"Nuorelle puolisolle, joka seisoo tässä murheeseen syöstynä\", jatkoi\npiispa, \"mitä voimme sanoa muuta kuin, että meidän kaikkien sydämet\novat häntä kohtaan tulvillaan? Tuntuu kuin hän vasta eilispäivänä olisi\nseissyt tällä paikalla lausumassa valojaan taivaan ja ihmisten edessä,\nVakuuttaen rakastavansa ja hellivänsä sitä suloista tyttöä, joka on\nniin äkillisesti kutsuttu pois. Jos rakastettu olisi elänyt, niin olisi\npuoliso pitänyt lupauksensa, ja vaikka hän on mennyt edellä, niin\njäljelle jäänyt yhäti säilyttää niiden hengen. Puhdas ja viaton sielu,\njoka liitti elämänsä hänen elämäänsä, pysyy elävänä muistona,\nalinomaisena innostuttajana, ja murheen ensivihlausten jälkeen\nainaisena lohtuna ja vakaisena ilona. Herra antoi, ja Herra otti:\nkiitetty olkoon Herran nimi.\"\n\nJos Oskarin oli mahdollista näyttää kuihtuneemmalta ja nääntyneemmältä\nkuin hän oli kirkkoon mennessään, niin palasi hän sieltä vielä\nriutuneempana. Nyt satoi rankasti, mutta saattojoukon jälleen lähtiessä\nliikkeelle, viimeisellä taipaleella, hän käveli paljain päin kuten\nennenkin.\n\nJohtaja, joka astui Oskarin takana (Helga hänen käsivartensa varassa),\npyysi häntä panemaan hatun päähänsä, mutta hän kieltäysi, ja kun\nkuvernööri, joka seurasi lähinnä Annan kanssa, toimitti hänelle\nsateenvarjon, niin hän pudisti päätään ja lähetti sen takaisin. Kello\nkajahteli taasen, pikku kaupunki pysyi hiljaisena, ja kaupungin\nasukkaat, jotka itkivät kyynelvirtoja Thoran tähden, itkivät Oskarin\ntähden vieläkin enemmän.\n\nSaattueen saapuessa hautuumaalle valui sade virtanaan, ja pappikin veti\nkauhtanansa yli päällystakin, mutta Oskar seisoi hatutta päin avoimen\nhaudan partaalla. Lyhyen rukouksen aikana -- \"tomuksi sinun pitää\njälleen tuleman\" -- hän ilmeisesti kärsi kovasti, ja kun hautaa umpeen\nluotaessa veisattiin tavallista pitkää hautausvirttä, niin putoilevan\nmullan ontto kumahtelu näytti iskevän hänen vavahteleviin kasvoihinsa.\n\nKaiken loputtua ei häntä saatu vedetyksi pois, ennenkuin hänen isänsä\ntarttui häntä käsivarteen ja lujalla äänellä sanoi: \"Tule.\" Sitten hän\nvoimakkaammin askelin käveli hajaantuneen saattojoukon tähteiden takana\npikku hautuumaan -- vainajien kumpuisen kotitanhuan -- poikki veräjän\nläpi maantielle, missä vedenkantaja Hans, yllään Thoran ompelemat\nhihalliset liivit, juotti hyväntekijänsä hevosta -- ohi johtajan talon\n-- missä täti Margret ikkunassa vartoili lapsi käsivarrellaan -- ja\nsiten takaisin tyhjään kotiin.\n\nPortaiden alapäässä hän estellen erosi saattojoukosta, joka lähti\npäivälliselle, eikä häntä enää sinä päivänä nähty.\n\nAteria oli synkän iloton ja se tarjottiin huoneessa, missä hääkemut oli\nvietetty, joten siihen tuon onnellisemman tapauksen muistot loivat\nvarjonsa. Äänettömänä tahi kuiskien saattojoukko hyvästeli talonväen ja\nhiipi yksitellen pois, jättäen noiden kahden perheen harvat jäljellä\nolevat jäsenet istumaan pöydän ääreen, pitkät välit keskessään kuin\nreiät hampaattomassa pääkallossa.\n\nKuvernööri ja johtaja eivät olleet keskenään sanaa vaihtaneet sen\nkoommin kuin julistusjuhlasta palasivat, ja tämä äänetön loma oli\nväljentänyt ystävysten välille revennyttä juopaa.\n\n\"Hohoi, niin\", haukotteli johtaja, \"kait on nyt kaikki lopussa.\"\n\nSitten hän kääntyi kuvernööriin ja kysyi terävästi: \"Missä on Magnus?\n-- En ole häntä tänään vilaukseltakaan nähnyt.\"\n\nKuvernööri ei vastannut ja Anna painoi päänsä alas, ja sitten Helga,\njoka myöskin vielä oli saapuvilla, virkahti levollisesti: \"Joku hänet\nnäki hotelli Islannissa -- hän teki oikein siinä, ettei pistäytynyt\nhautajaisiin -- sanovat, ettei hän ollut aivan selvänä.\"\n\n\"Juuri hänen tapaistaan\", murisi johtaja. \"Ei kuule sudesta muuta kuin\nulvahduksen, ja kukaties ei ilman hänen viime ryyppyretkeään olisi tätä\nkaikkea tapahtunutkaan.\"\n\nKuvernöörin ylpeät kasvot värähtelivät, mutta hän ei hiiskunut mitään,\nja pian jälkeenpäin johtaja ja Helga lähtivät pois.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSeuraavana aamuna aikaisin, ennenkuin muu väki oli jalkeilla,\nkuvernööri istui virkahuoneessaan, valmiina ryhtymään keskeneräisiksi\njääneihin tehtäviinsä, kun joku koputti oveen. Tulija oli Magnus,\nvaaleana ja riutuneena, mutta selvänä ja totisena kuin tuomari.\n\n\"Saanko puhella teidän kanssanne?\" pyysi Magnus.\n\n\"No -- ehkä juuri hetkisen -- tule sisälle\", myöntyi kuvernööri.\n\nMagnuksen astuessa virkahuoneeseen juolahti kuvernöörin mieleen, että\nhän oli tullut kärttämään rahoja maatilan hoitoon, ja hän selitti\noikopäätä:\n\n\"Jos olet lähtenyt kysymään rahallista kannatusta varastoa ja siementä\nja sen semmoista hankkiaksesi, niin pitänee minun jo etukäteen sinulle\nsanoa, Magnus, ettei minulla ole antaa kolikkoakaan. Olen jo tuhlannut\nmaatilaan sen verran kuin olen oikeutettu rahoja mihinkään syytämään --\nenemmän kenties, kuin olisin saanut toisen poikani perintöä vastaan\nkäyttää toisen vaatimuksia tyydyttääkseni -- ja jos on puhe rahasta --\nkäteisestä rahasta --\"\n\n\"En tule rahaa hakemaan\", vastasi Magnus. \"Mutta siitä puhumaan tulen\",\nhän lisäsi, ja istuutui matalalle jakkaralle, hieroskellen\nhuopahattuaan polviensa välissä, kuvernöörin suoristuessa\nkirjoitustuolinsa selkää vasten kynänvartta sormissaan hypistellen.\n\n\"Tahtoisin kysyä\", virkkoi Magnus, \"kirjoititteko noin kuusi kuukautta\ntakaperin Tanskan Pankille sadan tuhannen kruunun tunnusteen?\"\n\nKuvernööri hytkähti halveksivasti ja sanoi: \"Kaikkea; en ole eläissäni\npannut nimeäni pankkivekseleihin enkä vastakaan pane. Miksi sitä\nkysyt?\"\n\n\"Syystä että sen suuruinen tunnuste on kaupungissa tällä hetkellä.\"\n\n\"Sitten se on väärennys -- häpeämätön väärennys -- ja väärentäjä on\nlöydettävä ja hänen tulee saada nopea rangaistus.\"\n\nKuvernööri oli noussut seisaalleen, mutta kun hän näki Magnuksen pään\npainuvan kumaraan, hänen päähänsä lennähti eräs ajatus.\n\n\"Mutta oletko varma sanoistasi? Onko tämä juttu totta?\" hän kysyi.\n\n\"Olen itse nähnyt paperin\", vastasi Magnus.\n\n\"Ja se on minun nimessäni?\"\n\n\"Se on teidän nimessänne, ja johtajan todistama.\"\n\n\"Se vielä?\" huudahti kuvernööri, huulillaan tuskallinen hymy. \"Ja\nsanopa kenen hyväksi on tämä eriskummallinen asiapaperi asetettu?\"\n\nMagnus ei vastannut heti -- hän yhä pyöritteli hattuaan polviensa\nvälissä.\n\n\"Se saattaa meitä auttaa huomaamaan vaikuttimen, ja siis -- kuka on\nväärentäjä?\"\n\n\"Oskar Stephensson\", äännähti Magnus.\n\n\"Oskar? Veljesi?\"\n\n\"Niin -- ja rahat maksettiin hänelle Nizzassa.\"\n\n\"Mitä?\" karjaisi kuvernööri, astuen lattian poikki. \"Sanot Oskarin --\nveljesi Oskarin -- syypääksi väärennykseen? Hoo, tarkoitathan sitä --\nälä kielläkään -- tarkoitat, että poikani on väärentäjä?\" Magnus ei\nsanaakaan vastannut, ja tuokion kuluttua puhkesi kuvernöörin huulilla\nnytkähdellyt tuskallinen hymy vielä tuskallisemmaksi nauruksi. \"Mutta\nmiksi vaivaan mieltäni mokomalla lorulla? Näen asian, Magnus -- liiasta\njuonnista liika laverrus -- sinä olet jurpotellut.\"\n\n\"_Olen_ juonut -- olin sairas, enkä voinut olla maistelematta -- mutta\nnyt olen selvä, ja totta olen teille sanonut -- niin totta kuin on\nJumala!\"\n\nMagnus nousi jaloilleen tämän vannoessaan, ja isä ja poika seisoivat\nvastatusten -- virkapukuinen pikku kuvernööri posket tulistuneina ja\npovi pöyhistyneenä, ja Magnus, mustapintainen, kömpelö, harritukkainen\njättiläinen, kärsimyksen vaot kasvoillaan.\n\n\"Ja tämän paperin sanot nykyisin olevan Islannissa?\"\n\n\"Niin on -- kaksi viranomaista sen toi tänne Kööpenhaminasta.\"\n\n\"Viranomaistako, hä?\"\n\n\"Pankki näki aihetta epäillä nimikirjoituksia -- lähettivät sen vuoksi\nvahvistuttamaan niitä.\"\n\n\"Olet varmaankin itse puhutellut näitä miehiä?\"\n\n\"Ruununvouti toi heidät minua tapaamaan\", selitti Magnus.\n\n\"Ruununvouti! No paraskin! Juuri ruununvouti!\"\n\n\"Hän toimittaa molemmat miehet tänne huomisaamuksi.\"\n\n\"Vai toimittaa ne tänne huomisaamuksi?\"\n\nKiihdyksissään ja tulistuksissaan nauroi kuvernööri vielä kerran, ja\ntiedusti ivaten:\n\n\"Tietysti sinä perheen etua valvoen pidit tarpeellisena tarkastaa\nheidän näyttämiään nimikirjoituksia?\"\n\n\"Pidin\", vastasi Magnus yksinkertaisesti.\n\n\"Ja minua kuulematta paljastit väärennyksen?\"\n\nMagnus ei vastannut.\n\n\"Vieläpä vihjasit -- ainakin vihjasit -- että sinä kenties voisit\nosoittaa väärentäjän?\"\n\nMagnus ei vieläkään luiskahtanut; ja pilkkaavan sävynsä heittäen\npuhkesi kuvernööri tukehtuneeseen raivoon.\n\n\"Ulos, mies! Mene ulos! Luulin sinun olevan päissäsi tahi näkeväsi\nviinan houreita, mutta sinä oletkin pahempi -- sinä puuskut vihaa -- ja\nluonnotonta vihaa -- omaa lihaasi ja vertasi vainoten.\"\n\nMagnus luimisteli, kuin olisi häntä sivallettu ruoskalla.\n\n\"Kadehdit veljeäsi -- olet aina kadehtinut, ja sellaisessa mielessä\npysytkin -- syystä että hän on nerokas, menestystä saavuttanut ja\nmiellyttävä, ja syystä että hänestä kaikki pitävät -- sinä olet yhtä\nkateellinen veljellesi kuin Kain Aabelille ja näin yrität häntä\ntuhoamaan.\"\n\nMagnus seisoi pää painuneena iskujen sadellessa.\n\n\"Etkö häpeä seistä isäsi edessä näyttelemässä petomaisen villiytesi\nkoko pirullista sarjaa? Kehtaat liittyä vihamiehiini, Oskarin\nvihamiehiin -- omiin vihamiehiisi, jos sen älyäisit nähdä -- heidän\nkoettaessaan kukistaa häntä menestyksen huipulta.\"\n\nKuvernööri mitteli lattiaa raivosta kuohuen.\n\n\"Ja vieläpä hänen syvimmän murheensa hetkenä! Juuri kun poika parka on\nlannistunut vaimonsa kuolemasta -- sen herttaisen tytön, jota hän\nrakasti ja sinä loukkasit. Mutta minä en usko hiventäkään tästä\ntyperästä tarinasta. Tuo kirottu paperi ei muuta ole kuin kuje poikani\nhäpäisemiseksi ja minun luottoni vahingoittamiseksi, juuri aikana,\njolloin joukkue edistysmiehinä korskeilevia lurjuksia yrittelee saada\nkuvernöörinvirkaa lakkautetuksi. Tehköötpä sen, jos pystyvät, mutta\nkuvernöörinä täällä ollessani olen myös herrana tässä talossa, ja herra\nruununvouti pannaan viralta, ja nuo miehet lähetetään takaisin\nKööpenhaminaan.\"\n\n\"Eikö teidän olisi parempi puhua Oskarille ensin?\" kysyi Magnus.\n\n\"Kyllä puhun, ja jos huomaan, kuten odotan -- kuten varmasti tiedän --\nettä jaarituksesi on valhetta alusta loppuun -- niin pysyhän ainiaaksi\npoissa näkyvistäni.\"\n\nSanallakaan puolustautumatta tahi selittelemättä poistui Magnus\nhuoneesta, ja muutamaa minuuttia myöhemmin Oskar astui kuvernöörin\nkutsumana sisälle.\n\nOskarin kasvot olivat yhtä valjut kuin eilen, mutta niillä oli\ntoisenlainen kalpeus, eri sävy -- ei murheen ja katumuksen ilme, vaan\npelon ja häpeän.\n\n\"Oskar\", aloitti kuvernööri, \"pahoilla mielin sinua vaivaan\nliikeasioissa näin pian suuren surusi jälkeen, mutta kaupungilla\nkerrotaan sinusta rumaa juttua, ja koska jokaisella valheella on\nhäntänsä, niin vaatii oikeus, että saat tämän heti kuulla, jotta se\nvoitaisiin siekailematta nykertää.\"\n\nOskarin alahuuli vapisi -- hän tunsi iskun, ennenkuin lyötiinkään.\n\n\"Magnus -- veljesi Magnus -- tiedän, ettei hän ole ollut veljellisissä\nväleissä sinun kanssasi -- äitisi on minulle jotakin sellaista\nhuomautellut -- ja sanon heti, ett'en ole hänen vaatimustensa ja\nrehentelyjensä puolella -- Magnus kävi vast'ikään täällä ja kertoo,\nettä minun nimeeni on väärennetty kokonaisen sadan tuhannen kruunun\ntunnuste sinun hyväksesi. En juttua usko enkä tahdo sinua sitä\npohtimaan. Pyydän sinua vain kieltämään sen -- kieltämään kaikkinensa\n-- ja jättämään minun huolekseni menetellä rikolliseen nähden, niinkuin\nparhaaksi katson.\"\n\nKuvernöörin kirjoituspöydän luona seisoen pysyi Oskar tovin aivan\nhiljaa. Sitten hän vastasi niin matalalla äänellä, että sanat tuskin\ntuntuivat hänen suustaan tulevan:\n\n\"En voi sitä kieltää, isä. Mitä Magnus on sinulle sanonut on totta.\"\n\n\"Totta! Sanot sen olevan _totta_?\"\n\nIsä ja poika seisoivat kotvasen vastatuksin, sanaakaan virkahtamatta.\nSitten kuvernööri kiihkein sanoin, lomaan hengästyneenä pysähdellen,\ntiuskaisi kysymyksen toisensa jälkeen, Oskarin vastaamatta mitään.\n\n\"Sait tuon summan, ja piirsit sitä varten isäsi nimen? -- ja appesikin\nnimen -- satatuhatta kruunua? Mihin ovat rahat joutuneet?\"\n\n\"Ne ovat menetetyt.\"\n\n\"Menetetyt?\"\n\n\"Maksoin niillä jo tekemäni velat.\"\n\n\"Tapahtuiko se Monte Carlossa?\"\n\n\"Siellä.\"\n\nTaas syntyi pitkä äänettömyys, joll'aikaa Oskar seisoi värähtelevin\nhuulin ja kuvernööri kuroutunein silmäkulmin.\n\n\"Mutta tämä paperi -- miten se syntyi?\"\n\n\"Olen sitä itseltäni kysellyt yhtämittaa ja yhä uudelleen, isä, enkä\npysty sitä selittämään. En voi ymmärtää itseäni -- yritän, enkä voi.\"\n\n\"Olitko järjiltäsi?\"\n\n\"Toisinaan luulen olleeni -- kait olinkin.\"\n\n\"Houkutteliko sinua joku -- johdattaen mieleesi tuon ajatuksen? Joku\nkenties, joka auttoi sinua häviämään ja lupasi sinua auttaa takaisin\nmaksamisessa. Jos niin kävi, niin kuka se oli?\"\n\n\"En tahdo syytellä ketään, isä -- minulla mielestäni ei ole sellaiseen\noikeutta.\"\n\n\"Oikeutta? Älä puhu minulle oikeuksistasi. Ajattele velvollisuuksiasi\n-- ja ensimmäinen velvollisuutesi koskee minua eikä sitä henkilöä, kuka\ntahansa tämä lieneekään, joka on ollut sinua hävittämässä. Olet pannut\nalttiiksi luottoni ja kunniani, mutta en tahdo ajatella sinua aivan\nhuonoksi, ja jos kukaan käänsi mielesi tähän pirun temppuun velkojesi\nmaksamiseksi, niin minun tulisi saada tietää kuka se oli -- Helgako?\"\n\nNimeä mainittaessa Oskarin nuokkuva pää valahti vielä alemmaksi;\nkuvernööri näki tämän ja silloin hän käsitti kaikki.\n\n\"Herra Jumala meille antakoon anteeksi\", hän kuiskahti tuskin\nkuuluvasti. \"Magnus siis lopultakin oli oikeassa! Ja eilen hautaamamme\nlapsi raukan kuolema oli kenties osana siitä hornan sadosta, jota\ntänään korjaamme! Älä kiemurtele -- todeksi näen sen ilmankin.\"\n\nOskar ei yrittänyt puolustautua, ja tovin vaiti oltuaan kuvernööri\naloitti jälleen. \"Olet pettänyt minut ja saattanut pettymään, Oskar.\nLuulin, että minulla oli yksi poika sivistynyt mies ja kelpo\nkansalainen, eikä väärentäjä ja narri. Mutta hyödytöntä on pitkittää\ntuskallista keskustelua. Saat mennä.\"\n\nOskar hoiperteli ulos huoneesta, ja kuvernööri vaipui tuolilleen.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nYlpeä vanhus oli häpeissään. Ensi kertaa elämässään hänet oli häväisty\nomissa silmissään. Hänen oma poikansa oli tehnyt rikoksen -- törkeän\nrikoksen -- ja joutunut alhaisen rangaistuksen ansaitsevaksi.\n\nYllätyksen ja nöyryytyksen ensi tuskassa hän aikoi peittää piiloon koko\nkurjan kolttosen. Mutta hän oli liian vähän turhamainen ollakseen\nylpeä, ja seuraavana hetkenä hän rupesi tekemään tiliä omantuntonsa\nkanssa. Tähän asti hän oli koettanut tehdä, mitä pidettiin oikeana\nIslannissa ja hän tekisi loppuun asti oikein, maksoi mitä maksoi.\n\nOskar oli rikkonut lakia, ja hänen täytyi kärsiä sen oikeudellinen\nrangaistus. Se saattoi olla kahdeksan vuoden vankeus ja hänen kaikkien\ntoiveittensa hukka, kaikkien lahjojensa menettäminen ja kaiken\nonnellisuutensa haaksirikko, mutta hänen olisi se kestettävä hamaan\nviimeiseen hetkeen, viimeiseen sovitukseen, viimeiseen vaivaan.\n\nSiltä tuntui kuvernööristä tuomarina, ja jos isänä ajatteli toisin,\nniin oli ero vain tunteen kiihkeydessä. Hänen lemmikkipoikansa --\npoika, jota hän oli menneinä aikoina lellitellyt ja hemmotellut --\njolle hän oli vastaisuudeksi niin paljon suunnitellut ja valmistellut\n-- oli tehnyt rikoksen maataan ja itseään vastaan luottaen siihen, että\nisän rakkaus ja ylpeys pelastaisi hänet tuskallisilta seurauksilta,\ntuottakoon se toiselle mitä tahansa uhrauksia kovalla työllä\nansaituista tahi vasta ansaittavista rahoista -- saattakoon se\nkuinkakin vaarallisesti hänet juonittelevan joukkokunnan armoille, joka\npyrki häätämään hänet virastaan! Se oli itsekästä, sydämetöntä,\nhäpeällistä, kehnoa, ja ansaitsi kaksinkertaisen rangaistuksen.\n\nPojalleen katkerampana kuin oli milloinkaan ollut ainoallekaan\nihmisolennolle kuvernööri kidutteli mieltään koko päivän, ja hän istui\nyksinään huoneessa myöhään yöllä, ainoana valonaan avoimen tulipesän\nunelias kimmellys, kun ovi äänettömästi avautui ja Anna astui sisälle.\nHän näytti itkeneeltä, vaikka silmät olivat kuivat, ja kuvernööri\nsoimasi itseään siitä, ettei ollut poikansa rikoksien seurausten\nsurullisessa laskeskelussa kertaakaan muistanut pojan äitiä.\n\nMutta ei toinenkaan itseään ajatellut, istuutuen uunin viereen ja sen\nhiilustaa kohennellen hän alkoi puhella Oskarista.\n\n\"Hän pääsi uneen vihdoin viimein\", hän virkkoi, \"ja sai edes tuokioksi\nrauhan vaivoiltaan. Hän meni vanhaan makuukamariinsa, Stephen, missä\nhän poikana makasi -- kun Magnus ja hän olivat poikia molemmat. Minä\nistuin hänen luonaan, kunnes hän torkahti, ja hän piteli kättäni kaiken\naikaa, ihan kuin oli hänen tapanaan ollut aina pahuutta tehtyään ja\nsinun lähetettyäsi hänet iltasetta vuoteelleen. Hän on nyt aivan\nnäköisensä, poika raiska, ja jos näkisit hänet siellä makaamassa\npieluksellaan, niin luulisit entisten päivien palanneen, jolloin\nkynttilä kädessä läksit häntä katsomaan ja kuivasit kyyneleet pikku\nkasvoilta, hänen maatessaan nukuksissaan ja silitit hänen kiharaisia\nhiuksiaan. Voi miten keveästi hän niihin aikoihin saattoikin heittää\nhuolensa, Stephen! Seuraavana aamuna kuuli hänen jo teuhaavan\nyläkerrassa ja leivosena livertelevän.\"\n\n\"Pintapuolinen luonne, Anna\", huokasi kuvernööri, \"pintapuolinen\nluonne, johon ei mikään tee vakavaa vaikutusta.\"\n\n\"Oi, mutta tämä tekee, Stephen, tämä tekee syvällisen vaikutuksen, ja\njos poika raukka vaan saisi vielä tilaisuuden, niin hän kääntäisi uuden\nlehden ja ryhtyisi totiseen työhön, toteuttaen kaikki odotuksesi. Ja\najattelehan -- ajattelehan, isä, miten kauheaa olisi veljen raastaa\ntoista lakitupaan -- kauheaa meille, tarkoitan. Me menettäisimme\nmolemmat lapsemme, sillä Oskar joutuisi meiltä hukkaan yhdellä tavoin\nemmekä enää konsanaan voisi silmiemme edessä nähdä Magnusta.\"\n\n\"Lapsemme ovat aina olleet sotajalalla keskenään, Anna, aikaisemmista\nvuosistaan asti.\"\n\n\"Älä sano niin, Stephen. Pieninä he rakastivat toisiansa hellästi.\nVasta myöhemmällä ovat asiat käyneet toisiksi. Ja silloin ovat muut\ntulleet heidän väliinsä -- yksi ainakin -- ja ken sitä tietääkään? --\nehkä hän on ollut kaiken tämän pulan alkuna.\"\n\n\"Onko Oskar sanonut niin?\" kysyi kuvernööri.\n\n\"Hän ei mitään sano ketään vastaan\", vastasi Anna. \"Sellainen on Oskar\naina ollut. Mutta jos joku viekotteli häntä ja hän oli heikko, ja jos\npoika poloisemme täytyy mennä vankilaan, kiusaajan jäädessä --\"\n\n\"On heikkoutta, mikä luetaan pahuudeksi, Anna, ja sen on kärsittävä\ntuskansa ja rangaistuksensa.\"\n\n\"Tiedän sen\", myönsi Anna. \"Muistan sinun lausuneen samat sanat aikoja\nsitten, kun tuo merimies oli päihtyneen kiihkon puuskassa surmannut\nrakastettunsa. Hänen äitinsä oli leski ja tuli pyytämään minua anomaan\nsinulta armoa pojalleen. Hän oli hyvä poika, äiti sanoi, ja ilman\nviinaa ei hän olisi kellekään pahaa tehnyt. Säästit hänen henkensä,\nmuistathan, ja hänet lähetettiin vankilaan. Herranen aika, miten minua\nvaimo parka ilosta itkien suuteli! Mutta hän tuli ajatelleeksi, että\nhänen puolestaan olisi voinut olla parempi, jos hänen poikansa olisi\nkuollut, sen sijaan että ainiaaksi lukittiin tyrmään. Äiti ei kyennyt\nsitä milloinkaan unohtamaan, ja vanhimman tyttärensä viettäessä häitään\nja talonsa ollessa ihmisiä täynnä hän äkkiä muisti ja juoksi yläkertaan\nitkemään. Ja sitten talvi-iltoina tuulen vinkuessa mereltä hän ja\npannessaan pikku poikiaan levolle aina ajatteli niiden veljeä, joka\nyksinään makasi suuressa ruskeassa talossa kadunkulman takana. Ei olisi\ntuntunut niin raskaalta, jos hänet olisi lähetetty pois, ajatteli äiti.\nJa hän vain oli köyhä leski, joka pesi vaatteita kuumien lähteiden\nrannassa.\"\n\nYötuuli vinkui sillähaavaa meren ulapalta; ja kuvernööri oli\nkäyskennellyt edestakaisin yritellen olla oikeudellinen ja ankara, ja\ntunsi kipua karheassa kurkussaan.\n\nHän seisoi tovin ikkunan ääressä kädet selän takana ristissä, pimeästä\nruudusta katsellen kiitävää kuuta, ja sitten virkahti ilmeisellä\nsisäisellä ponnistuksella:\n\n\"Anna, jos tunnustan tuon nimikirjoituksen, niin meille ei jää mitään\n-- paitsi palkkani. Palkkanikin on vaarassa, ja jos se menee, niin\njoudumme puille paljaille.\"\n\n\"Miksi sitä ajattelisimme, Stephen?\" sanoi Anna. \"Meillä ei naimisiin\nmennessämme ollut mitään, ja hyvin onnellisia kuitenkin olimme. Tosin\nolimme nuoria silloin, ja nyt olemme vanhat, mutta jos köyhyys tulee\nuudestaan, niin tiedämme sen paremmin kärsiä. Ja jollei meillä ole\nmitään muuta, niin on meillä toisemme, ja poikamme myös -- molemmat\npoikamme -- missä tahansa silloin ovatkaan -- eikä kumpikaan rakasta\nmeitä sen vähempää syystä että olemme luovuttaneet kaikki -- kaikki\nmitä meillä koko maailmassa oli -- jotta heitä voitaisiin yhä\nkunnioittaa ja arvossa pitää.\"\n\nTuomiokirkon tornissa löi kello kaksitoista; kiirivä kaiku kumahteli\nyli nukkuvan kaupungin, ja kuvernööri pysähtyi herkeämättömästä\nkävelystään.\n\n\"On myöhä, eukkoseni\", hän virkkoi painuneella äänellä, \"käymme\nlevolle.\"\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nAamulla oli kuvernööri jälleen virkahuoneessaan. Hän oli nyt luja ja\ntyyni ja odotti rauhallisesti Kööpenhaminan viranomaisia. He saapuivat\naikaisin, ruununvoudin opastamina, esiintyen silmäänpistävästi miehinä,\njotka tiesivät käynnillään iskevänsä tuskallisen kolauksen.\n\nMuodollisten esittelyjen perästä kumartui ruununvouti kuvernöörin\nkirjoituspöydän yli ja lausui sulavasti, melkein alentuvasti:\n\n\"Nämä herrat ovat todella tahtoneet osoittaa kaikkea huomaavaisuutta.\nHe saapuivat tärkeällä asialla -- voin sanoa, peräti tärkeällä -- mutta\novat mieluummin odottaneet viisi päivää kuin häirinneet teitä kotoisen\nkoettelemuksenne aikana.\"\n\n\"Minulla on kiire tänä aamuna, ruununvouti\", tokaisi kuvernööri.\n\"Älkäähän huoliko tuhlata enempää aikaa kuin on välttämätöntä.\"\n\nRuununvouti ällisteli avosuin ja vetäysi takaisin kirjoituspöydältä;\nsitten muukalaiset astuivat sen ääreen, ja toinen heistä avasi ison\nkirjekotelon, suopean kohteliaasti sanoen:\n\n\"Meillä on tässä muuan asiapaperi, teidän ylhäisyytenne, jonka pitäisi\nolla teidän laatimanne. Suvaitkaa sanoa, onko tämä teidän ylhäisyytenne\nnimikirjoitus.\"\n\nKuvernööri kohensi huolettomasti silmälasejaan, ja nopeasti, melkein\nkuin sattumoisin vilkaisten eteensä pantuun paperiin vastasi ripeästi:\n\n\"On se.\"\n\nMuukalaiset katsoivat toisiinsa vaieten ennenkuin jälleen ryhtyivät\npuheisiin.\n\n\"Siinä tapauksessa oletamme teidän ylhäisyytenne olevan valmis sen\nsuorittamaan?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi kuvernööri.\n\n\"Sitten teidän ylhäisyytenne tietääkin, että paperi on jo langennut\nmaksettavaksi ja että sen perimistä on kahdesti pyydetty?\"\n\nSe kysymys sai kuvernöörin räpäyttämään silmiään, mutta oitis malttinsa\nsaaden hän vastasi lyhyeen:\n\n\"Se lunastetaan hetimiten.\"\n\n\"Kuinka pian, teidän ylhäisyytenne -- viikon, kahden kuluessa?\"\n\n\"Kolmen päivän\", selitti kuvernööri. \"Hyvästi, hyvät herrat\", ja hän\ntarttui kursailematta kynäänsä ja alkoi kirjoittaa kirjettä.\n\nRuununvouti jo silminnähtävästi hikoili; hän oli hiipinyt ovelle päin,\nja lyhyen äänettömyyden jälkeen, joll'aikaa ei muuta kuulunut kuin\nkuvernöörin hanhensulan rapinaa, vieraat kumarsivat hänen\nkyyristyneelle päälaelleen ja työntyivät selkä edellä ulos ovesta.\n\nKuvernöörin kirje pyysi johtajaa heti pistäytymään hänen luokseen. Tämä\nsaapui, juron ja epäluuloisen näköisenä, kasvoillaan ilme, josta\npäättäen hän jo tiesi jotakin siitä, mille asialle hänet oli kutsuttu.\n\n\"Vanha ystävä\", aloitti kuvernööri, \"olemme tunteneet toisemme\nviidenkymmenen vuoden ajan, enkä ole vielä milloinkaan pyytänyt sinulta\npalvelusta, mutta nyt on minun pyydettävä.\"\n\n\"Hm!\" rykäisi johtaja kylmäkiskoisesti hymyillen.\n\n\"En pyydä sitä omiksi tarpeikseni, vaan eräälle, joka on minulle\nitseäni läheisempi. Me isät tiedämme, mitä se merkitsee, ja myöskin\ntiedämme, että lapsillemme kerran annettu apu annetaan meille kaksin\nkerroin.\"\n\n\"Hm, hm\", äännähteli johtaja, huulillaan sama kylmäkiskoinen hymy.\n\n\"Asia on yksityinen -- aivan yksityinen -- mutta sinulle, vanha ystävä,\nvoin salaisuuden ilmaista -- kummipoikasi on joutunut pulaan.\"\n\nJa sitten, mitään puolustelematta tahi lieventelemättä, kuvernööri\nkertoi Oskarin lankeemuksen, ja johtaja kuunteli kärsimättömänä kuin\nsurullisen tarinan jo kertaalleen kuulla saanut.\n\n\"Sanoit hänen piirtäneen minunkin nimeni?\" tokaisi johtaja.\n\n\"Senkin, valitettavasti\", vastasi kuvernööri, \"mutta sinut pantiin vain\ntodistajaksi, ja minä yksinäni olen rahallisessa vastuussa.\"\n\n\"Mitä aiot siinä tehdä?\" tiedusti johtaja jäykällä äänellä.\n\n\"Maksaa sen ja antaa pojalle tilaisuuden uuteen elämään\", vastasi\nkuvernööri. \"Ja siksi sinua pyysin tulemaan. Voin hankkia viisikymmentä\ntuhatta kruunua, ja tahtoisin sinulta lainaksi toiset viisikymmentä\ntuhatta.\"\n\n\"En anna viittäkymmentä tuhatta äyriäkään\", singautti johtaja. \"En\nviittäkymmentä -- suojellakseni pahantekijää ja pettääkseni lakia.\"\n\nKuvernöörin kasvot vaalenivat, mutta hän vastasi tyynesti: \"Älä puhu\nniin pikaisesti, veikkoseni. Muista, että lakia vastaan tapahtunut\nrikos on rikos pelkästään minua vastaan, ja jos minä näen hyväksi antaa\nsen anteeksi, niin ei lailla ole siihen mitään sanomista.\"\n\n\"Entäs minua vastaan tapahtunut rikos?\" sanoi johtaja.\n\n\"Muista myös\", jatkoi kuvernööri, \"että jos Oskar omin valloin käytti\nnimeäsi, niin on hänellä jotakin vaatimuksia kukkaroosi -- voi vedota\nnaimasopimukseen.\"\n\n\"Naimasopimus laadittiin Thoraa varten, ja Thora on kuollut\", selitti\njohtaja.\n\n\"Jäi lapsi\", huomautti kuvernööri.\n\n\"Lapsi on nyt minun hallussani, ja olen valmis pitämään siitä huolta\nvast'edes\", vastasi johtaja, \"mutta en tahdo olla sen enemmissä\ntekemisissä miehen kanssa, joka on väärentänyt nimeni, ja jos vielä\njotakin vaatimusta tehdään -- liikkeeseen, omaisuuteen tahi sen\nsemmoiseen -- niin panen vastaan ja julkaisen syyt menettelyyni.\"\n\n\"Oskar Nielsen\", lausui kuvernööri, \"en ole vielä kaikkea kertonut, kun\nen aikonutkaan kertoa, mutta minun täytyy se sinulle nyt ilmaista.\nMinulla on aihetta uskoa -- varmasti päätellä -- että Oskarin nykyiseen\npulaan on osaltaan Helga vikapää.\"\n\n\"Voitko sen todistaa, Stephen Magnusson?\" uhitteli johtaja.\n\n\"Jollen voi todistaa\", vastasi kuvernööri, \"niin on siihen se syynä,\nettä poikani -- vikoineen ja heikkouksineen -- on yhä herrasmies; ja\njollet sinä asiaa vielä tällä haavaa tiedä, niin ei tyttäresi ole\ntäysin sivistynyt neiti.\"\n\n\"Puhu omasta puolestasi, Stephen Magnusson, ja jätä omani minun\nhoteisiini\", murahti johtaja.\n\n\"Sen vuoksi\", jatkoi kuvernööri, \"kun maksan tämän summan -- ja minä\nmaksan sen -- niin saat olla tyytyväinen tietäessäsi, että vaikka minä\nolen köyhä ja sinä rikas, niin suoritan sinun velkasi kuten omanikin.\"\n\nNiin sanoen kuvernööri punakkana ja suuttuneena astui ovelle ja avasi\nsen. Johtaja silmäili häntä kuin kivettynyt, ja vilahtavaksi\nsilmänräpäykseksi voitti hänen parempi luontonsa ahneuden, ja hän näki,\nmiten surkeaa heidän oli viisikymmenvuotisen ystävyyden perästä näin\ntorailla lapsistaan. Mutta miekka tempaa toisenkin huotrastaan, ja hän\nnäpsäytti sormiaan halveksivasti marssiessaan ulos huoneesta.\n\nSitten kuvernööri lähetti kutsun Islannin Pankin johtajalle.\n\n\"Johtaja\", hän sanoi, \"haluaisin, että järjestäisitte sadan tuhannen\nkruunun lainan, vakuutena maatilani Thingvellirissä.\"\n\n\"Tila on hädin sen arvoinen\", empi johtaja. \"Totta puhuen se tuskin on\npuolet siitä. Mutta kun laina tulee teille, niin ei siitä suurta\nvaikeutta koidu -- eikä mitään, jos olette valmis suorittamaan\nkorkeamman koron.\"\n\n\"Minä suostun\", vastasi kuvernööri, \"ja laadittakoon kiinnekirja\nviipymättä kuntoon.\"\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nPäästyään valmistelujensa aineellisesta puolesta selville oli\nkuvernöörillä nyt henkisempi ja raskaampi koetus edessään, ja hän läksi\nulos sitä aprikoimaan. Jättäen taaksensa kaupungin, hän käveli, kädet\ntapansa mukaan ristissä selän takana, vuonon partaalle asti.\n\nOli kaunis aamu. Valo väikkyili ihmeellisenä, hopeainen valo, joka sai\nmuut päivät tuntumaan kalseilta ja painostavilta; se välkkyi ilmassa\nlukemattomina kipinöinä, jotka muistuttivat lumihangen tähtösiä. Vuonon\npinta nousi ja laski verkalleen vavahtelevan udun verhoamana, ja\nulapalla -- laajalla, rannattomana eteenpäin ulottuvalla -- kiiti\njoukko kalastajavenheitä eteenpäin ja yhä eteenpäin kuin pilvirajaan\npurjehtien, valkeita purjeita pullistamassa tuulenhenki, jota ei maalla\ntuntunut. Postilaiva oli ankkuroinut lahdelmaan, kattilat höyryllä\ntäyttymässä taas Englannin-matkaa varten, ja parvi valkeiksi siveltyjä\npurkausveneitä kellui sen mustan rungon ympärillä kuin merilinnut\nlaavakallion juurella. Lokit uikahtelivat korkealla ilmassa, ja pienen\nsaaren suojaiselta puolelta vuoden viimeiset haahkat houkuttelivat tahi\najoivat pienokaisiaan veteen, valmistautuakseen kaukaisiin maihin\nlentämään.\n\nAamu oli armottoman kaunis, noita säihkyviä päiviä, jolloin Luonto\nihmisestä ja hänen kärsimyksistään välinpitämättömänä tuntuu loihtivan\nesiin jokaisen iloisen äänen ja näyn, mikä voi hämmentää muiston\nkatkerimmat vedet läikähtelemään -- jolloin itse päiväpaistekin pyrkii\nsydäntä pakahduttamaan.\n\nVihdoin ylpeä mies, joka käveli nurmikkoisella pientareella pää\nkumaraan painuneena hukkaantuneen ja pirstautuneen toivon\nmurehtimisesta, näki selvästi, mitä hänen oli tehtävä. Rakkauden kuten\nvihankin, oikeuden kuten velvollisuudenkin tunnossa hänen oli ainiaaksi\nerkaannuttava lemmikkipojastaan, sydämensä ylpeydestä ja elämänsä\ntoivosta.\n\nHeti kotiin palattuaan hän lähetti kutsumaan Oskaria, muutaman minuutin\nkuluttua Oskar astui sisälle hitaasti, sairaamman ja riutuneemman\nnäköisenä kuin koskaan ja seisoi uunin vieressä pää riipuksissa kuin\ntuomiotaan odottava vanki. Kuvernööri vilkaisi poikaansa silmälasiensa\nyli, ja ensimältä hänen sydämensä lannistui, mutta hetkisen perästä hän\nterästi miehuutensa ja alkoi puhua vakaalla äänellä.\n\n\"Kutsuin sinua sanoakseni, että äitisi vuoksi -- esitän asian\nmieluummin niin päin -- olen tunnustanut tuon nimikirjoituksen ja\npäättänyt maksaa kaikki hävittämäsi rahat. Niin tehdäkseni olen\npakotettu kiinnittämään kaiken omaisuutemme viimeiseen penniin, niin\nettä minulla pian ei ole muuta kuin virkapaikkani. Sen pahempi on minun\ntäytynyt lohkaista mukaan veljesi perintö vapautesi ostamiseksi, ja\nonko minulla oikeutta siten menetellä, sen Jumala yksin voi sanoa.\"\n\nOskar hytisi kuin viluissaan; kuvernööri näki sen, odotti tovin, ja\njatkoi edelleen:\n\n\"Tämän uhrauksen teen sillä ehdolla, että sinä viipymättä jätät\nIslannin. Matkustat 'Lauralla', joka lähtee tänä iltana, ja koska sinun\nkunniasi on minun kunniani, niin panen liikkeelle sen tiedon, että\nterveytesi on turmeltunut vaimosi kuolemasta ja että olet hankkiutunut\nvirkistysmatkalle.\"\n\nKuvernööri pysähtyi toistamiseen, ja hänen jälleen puhuessaan oli ääni\nkäheä ja painunut.\n\n\"En odota sinua pian palaavaksi -- enkä odota laisinkaan palaavaksi.\nKun olet tehnyt parhaasi -- tahi pahimpasi -- onneni tuhoamiseksi, niin\npyydän sinua käsittämään, että elämämme tästälähtien suuntautuu eri\nratoja myöten ja että omasta puolestani en halua enää nähdä sinua.\"\n\nKuvernöörin ääni oli nyt sortunut ja epäselvä, mutta hän yritti yhä\njatkaa.\n\n\"Saat vastaisuudessa luottaa itseesi toimeentuloksesi, mutta sen --\nlahjoinesi, niin vähän kuin oletkin niitä tähän asti käyttänyt -- ei\nluulisi olevan vaikeata. Mitä tahansa täällä tapahtuu, niin en\nmilloinkaan odota sinun tekevän mitään minun tahi äitisi hyväksi, mutta\njos onni sinua suosisi ja sinä kykenet maksamaan takaisin veljellesi,\nniin saattaa se keventää omaatuntoasi ja -- vaikk'en häntä surkuttele,\nsillä hänen sydämensä oli kova -- multia minun haudallani.\"\n\nKuvernööri pysähtyi viimeisen kerran, kakisteli kurkkuaan, ja lausui\nsitten lujemmalla äänellä:\n\n\"Vielä sananen. Ajattelin, että kenties appesi olisi saattanut tehdä\njotakin hyväksesi, mutta paitsi lupaamaansa lapsen kasvattamista hän ei\nmitään myönnä. Sen vuoksi, kun minulla on syytä pelätä, että hänen\ntyttärensä Helga oli alkujuurena pulaan, joka on ollut niin vähällä\nmeidät kaikki kukistaa, ja kenties rakkaan Thoramme kuoleman ensi\naiheena, pyydän sinua lupaamaan minulle, enemmän itsesi tähden kuin\nminun, olla enää seurustelematta johtajan tahi hänen -- lupaatko?\"\n\nTuokion hiljaisuuden perästä kuului tukahtunut nyyhkähdys kuin itse\ntulipesän sisuksesta:\n\n\"Lupaan.\"\n\nHuomattavan kauan kesti sitten vaitioloa, kunnes ääni -- outo ääni,\njoka korkeni huudoksi -- lausui:\n\n\"Siinä kaikki. Ja nyt -- hyvästi, ja -- Jumala auttakoon sinua.\"\n\nPakahtumaisillaan liikutuksesta ja kyynelten sokaisemana kääntyi Oskar\ntunnustamaan rangaistuksensa oikeudellisuutta -- sanomaan ansaitsevansa\nkaikki -- kaikki ja enemmän, satakertaisesti enemmän -- mutta hän\nhuomasi olevansa yksinään. Hänen isänsä oli paennut huoneesta.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKun Magnus kuuli, mitä hänen isänsä oli tehnyt, oli hänen raivonsa\nrajaton. Sinä päivänä, jolloin oli tavannut Thoran kuolleena vuoteessa,\nhän oli vannonut itselleen: \"Oskar on tämän tehnyt ja hänen täytyy\nkärsiä palkkansa.\" Mutta ei ollut mitään laillista keinoa rangaista\nmiestä, joka oli kiduttanut vaimonsa kuoliaaksi kaikin tekopyhyyden ja\nteeskentelyn nerokkain juonin, ja suuttumuksen kiihkeimpänä hetkenä oli\nhänen isänsä omaisuutta vastaan tehty rikos joutunut pirulliseksi\nkiusaajaksi hänen eteensä. \"Käytä minua\", se kuiskasi, \"maailman\nkirottu henki ymmärtää minut paremmin\", ja taistelun jälkeen, jossa\npaholaiset tuntuivat kiistävän hänen sielustaan, hän taipui.\n\nHän luuli tietävänsä, minkä hinnan saisi maksaa eikä sen vuoksi tullut\nperheensä joukkoon hautajaisiin. Jokainen inhoaisi häntä siitä, että\nhän luovutti veljensä ansaitulla rangaistukselle. Oma äiti kääntyisi\npois hänestä, ja sitten kun hänen isänsä uhkaavan köyhyyden edessä\nolisi antanut lain käydä menoaan, niin hän vihaisi ja halveksisi\npoikaa, joka oli hänet pelastanut kurjuudesta.\n\nMutta ei siitä väliä! Seisoessaan lakituvassa ja julistaessaan: \"Tämä\non Oskar Stephenssonin käsialaa, sillä hän on väärentäjä ja varas\", ja\nkauhun värähdyttäessä väkijoukkoa ja jokaisen silmän halveksivasti\nkääntyessä häneen hän sanoisi salassa sydämelleen: \"Oskar tappoi hänet,\nja hänen oli kärsittävä, eikä ollut muuta tapaa kuin tämä.\"\n\nMutta näinpä ei ollutkaan käynyt. Hänen isänsä oli Oskarin pelastanut\nhäpeällisen rikoksen ansaitsemasta rangaistuksesta. Ja miten\npelastanut? Panemalla hänet -- Magnuksen -- maksamaan Oskarin\nulkomailla mässäämät varat. Siten oli hänen veljelleen vannomansa kosto\npoukahtanut häneen itseensä, ja sillävälin kuin hänen oikeudellinen\nperintöosuutensa hukattiin, maatila, johon hän oli viimeiset toiveensa\nperustanut, kiinnitettiin voittamattomin rasituksin, ja hän\nloppuiäkseen saatettiin häviöön -- sillä välin annettiin miehen, jonka\ntähden ja jonka kautta hänet syöstiin häviöön, häviöön sekä sielunsa\npyhimmissä tunteissa että aineellisessa toimeentulossaan, puikkia pois\nmaasta, murtuneen terveyden ja sortuneen sydämen vaippaan verhottuna,\nmyötätuntoisuuden ja säälittelyn kaakahdellessa joka suunnalta!\n\nMikä pirun maailma tämä olikaan, missä häpeä teiskaroitsi kunniaksi\nnaamioituna ja ulkokultaisuus murheena! Kun Magnus ajatteli tähän\ntapaan, niin hänen näköään hämärteli ja kuuloaan huumasi, ja hän tunsi\nkylmää kolotusta aivoissaan. Sitten hän alkoi taas käyttää ainoaa\nlääkettä, mitä oli saatavissa mielen horjuessa tasapainostaan -- hän\nalkoi juoda.\n\nMutta istuskellessa hotellin tupakkahuoneen pimeimmässä loukossa tuntui\njokainen hänen kuulemansa sana -- kaikki keskustelu, mitä katkelmina\ntunkeusi savun ja melun ja hänen herpautuneiden aistiensa läpi --\nyllyttävän sitä aatetta, mikä hänet oli vallannut, että tämä oli itse\npahanhengen maailma, jonka kanssa ei Jumalalla ollut mitään tekemistä!\n\nKerran joku ylioppilas syöksähti huoneeseen ja hoilasi toveriensa\nnaurun ja laulun yli: \"Pojat, ajatelkaas! Oskar Stephensson lähtee\n'Lauralla' tän'iltana!\" Ja silloin äänien sekamelska meurusi vastaan:\n\"Niinkö! Älähän! Johan jotakin!\" \"Totta se on -- masentunut tyyten, ja\nlähdössä ulkomaille epämääräisiksi ajoiksi!\" \"Eikä mitä! Oskar ei ole\nniitä miehiä, jotka noin sortuvat! Kuusi kuukautta matkoilla, niin hän\npalaa kotiin yhtä reippaana ja pirteänä kuin konsanaan.\"\n\n\"Niin tekeekin\", ajatteli Magnus, mutta hänen sydäntään poltteli tuima\nkatkeruus.\n\nToisena tovina kiiruhti kaupunginvaltuuston puheenjohtaja läähättäen\nsisälle ja huusi: \"Uutisia, hyvät herrat, uutisia! Oskar Stephensson on\nluopunut paikastaan suurkäräjillä!\" \"Mahdotonta!\" \"Kuunnelkaahan!\" ja\npieni lihava mies luki korahtelevasta, ahdashenkisestä kurkustaan,\nkädessä kostealta paperilta ja painomusteelta tuoksuva lappu, Oskarin\nvalitsijoillensa osoittaman kirjeen. Hänen terveytensä ja onnensa\nturmeltuminen -- pakotettu lähtemään lomalle -- mahdoton määrätä\nmilloin palaa takaisin -- sen vuoksi pyydettävä eronsa -- syvästi\nsuruissaan ja pettynyt, mutta katsoi velvollisuudet niin\nsuuriarvoisiksi, ettei voinut pyytää valitsijoitaan odottamaan, j.n.e.\n\"Tuohan tarkoittaa, että hän hylkää koko uransa? Eikä hänen ollut\nmahdoton saavuttaa mitä tahansa, suorastaan mitä tahansa!\" \"Kumma että\nkuvernööri siihen taipui!\"\n\nJa silloin Magnus purskahti äänekkääseen nauruun sydämensä hurjasta\nnurjuudesta.\n\nSitten äänet tuokioksi alenivat, ja Magnuksen taas kuullessa heistä\nvirkahti joku: \"Mutta mies voi rakastaa naista kerrassaan liian\nsyvällisesti. Ei ole urheaa, ei miehekästä särkeä elämäänsä\npirstaleiksi vaimonsa menettämisen vuoksi.\" \"Ehk'ei, mutta inhimillistä\nse on\", huomautti joku toinen, \"ja jos Oskar Stephensson on sortunut\nThora Nielsenin kuolemasta, niin hän on siinä oikeassa, sen minä\nsanon.\"\n\n\"Ja minä myös\", huusi Magnus ja hurjasti nauraen painoi hän päänsä\nkäsivarsiensa varaan pöydälle. Olipa tämä totta toisen kerran itse\npahanhengen maailma!\n\nKuului kuiskimista ja sitten pari äänekkäämpää huomautusta: \"Mies\nparka! Niin erilainen kuin veljensä! Sanotaan viettävän rajua elämää!\"\n\"Hänen isänsä oli sentään hyvin kova hänelle!\" \"Ei kovempi kuin\nsemmoiselle retkulle on oltava!\"\n\nMagnuksen sielussa levinnyt myrkky kiehui joka hetki. Tuon halveksivan\nsäälin johdosta, jolla häntä veljeensä verrattiin -- veljeensä, joka\noli kaiken pahan aiheuttanut -- hänen ohimonsa paisuivat raivokkaasti,\nja hurja ajatus karkoitti kaikki muut mietteet hänen aivoistaan. Jollei\nollut mitään lakia Oskarin rankaisijaksi, jos hänen isänsä oli\nliittoutunut auttamaan Oskaria pelastumaan, ja jos ulkokultainen\nmaailma yksissä tuumin peitti hänen vikansa, niin oli jäljellä ainakin\nyksi keino -- hänen piti tavata Oskar ennen Islannista lähtöä. Silloin,\njos tämä oli pahanhengen maailma, pitäköön pahahenki valittunsa puolta!\n\nMagnuksen mieli rypi tässä ajatuksessa kuin kiehuvassa\ntulikivikuilussa, kun \"Lauran\" kapteeni pistäysi tupakkahuoneeseen\nhöyrylaivayhtiön asiamiehen seurassa ja he hänen lähelleen istuutuen\nalkoivat haastella keskenään. \"Sittenpä täytyy herra Stephenssonin\ntyytyä nukkumaa ruumassa, sillä kaikki hytit ovat täynnä\", tuumi\nkapteeni. \"Mutta miks'ei hän voi jättäytyä seuraavaan laivaan?\"\n\"Sanonpa miksi\", kuiskasi asiamies; \"syystä että johtajan tytär lähtee\n'Vestalla', ja näkyy olevan joitakin syitä heidän pysymiseen erillään.\"\n\"Vai sitä siinä on, vai niin! Mutta ovatpa heidän isänsä hulluja, kun\neivät tiedä noiden tapaavan toisiansa tuolla puolen merta, jos\ntahtovat.\"\n\nTämän keskustelun kuullessaan Magnus nosti päätään, tyhjensi suuren\npikarillisen konjakkia ja vettä viimeiseen pisaraan ja astui raskaasti\nulos kadulle. Hän ei ollut huomannut ajan kulumista, mutta nyt alkoi\nolla pimeätä, kantajat kiiruhtelivat matkatavaroineen laiturille päin\nja \"Lauran\" kolmesta soitosta kajahteli parhaillaan ensimmäinen.\n\nMagnus oli kuin mies, joka ei kyennyt kelvollisesti näkemään eikä\nkuulemaan. Useampaan kertaan hän tölmäsi ihmisiin katukäytävällä ja\nkookkaana ja voimakkaana pyyhkäisi heidät tieltään. Jotkut heistä\nkiroilivat häntä, mutta hän ei seisahtunut. Hänen hämärtyneet aistinsa\ntajusivat yhden ainoan aatoksen -- että hänen täytyi mennä\nhallitustaloon ja tavata Oskar silmästä silmään, ennen kuin tämä lähti\nmatkalleen.\n\nEntiseen kotiinsa päästessään hän tapasi oven avoinna, kuten\nsyys-illoin oli tavallista, eikä ketään näkynyt porraskäytävässä eikä\neteisessä. Isänsä ovea karttaen hän astui ylös portaita ja kääntyi\nkoneellisesti sitä huoneistoa kohti, mikä oli viimeksi ollut Oskarin\nhallussa. Mutta se osa taloa oli hänen muistossaan pyhitetty Thoralle,\nja tänä kiihkonkin ja tuskan hetkenä kuiski jokin hänen vaivaantuneelle\nomalletunnolleen, ja hän pyörähti pois. Hetkistä myöhemmin hän oli\nOskarin makuuhuoneessa toisessa huonekerrassa.\n\nHuonekalut olivat huiskin haiskin, lattiamatto läjääntynyt, ja\nvaatekappaleita sikin sokin, joka taholla kuin olisi joku sullonut\narkkujaan kuntoon, mutta arkut olivat poissa eikä huoneessa ollut\nketään.\n\nMagnus oli lähtemäisillään, kun hänen silmänsä kiintyivät\nkirjoituspöydälle heitettyihin papereihin. Nuottilehtien ja\nsanomalehtileikkeiden seassa oli jäännöksiä kahtia käännetystä ja\npoikki revitystä kirjeestä.\n\nMagnus tunsi käsialan -- se oli Helgan -- ja vähääkään häikäilemättä\nhän liitti palaset yhteen ja luki kirjeen.\n\n\"Oskar! Heti kun kuulin kuvernöörin sinulle puhuneen tuosta\nonnettomasta asiasta, minä tunnustin kaikki isälle ja otin osuuteni\nteosta. Hän luonnollisesti oli raivoissaan, ja nyt hän vannoo, että\nminun pitää viipymättä lähteä takaisin äidin luokse Kööpenhaminaan. Se\nei minua huoleta, mutta minun täytyy nähdä sinut ennen lähtöäni.\nKaikesta siitä huolimatta, mitä sanot, ja mitä tahansa lupauksia\noletkaan saattanut kenellekään antaa, on mahdotonta, että voisimme\nerota näin. Olisi liian itsekästä ja liian raukkamaista kieltää minulta\ntilaisuus tavata sinua viimeisen kerran. Laivasi lähtee kello\nyhdeksältä; tule puoli yhdeksän tapaamaan minua. Jollet tule, niin\nvoinpa seurata sinua Lontooseen -- minä _teen_ sen, jos --\"\n\nMagnus ei lukenut enempää, vaan palaset taskuunsa työntäen syöksähti\nalas portaita ja ulos kadulle. Jos kukaan olisi voinut nähdä häntä\ntuona hetkenä, niin olisi hän näyttänyt hirvittävältä, silmät\nveristävinä, otsasuonet pullistuneina ja mustansinisinä, mutta oli jo\nyö, ja lahdelmalta helähteli toinen soitto -- toinen soitto\nkilautettiin puoli yhdeksältä.\n\nHän oli porhaltamassa johtajan talolle päin, kun joku kadunristeyksessä\nastui hänen editseen. Siinä oli Oskar itse, ja hän oli menossa toiselle\ntaholle. Magnus oli kuin tahmaantunut ajatuksiltaan, mutta näki kaiken\nomatekoisessa valossaan. Hänen veljensä palasi laiturilta,\ntoimitettuaan matkatavaransa laivaan, ja oli poikennut viimeiselle\nasialle maihin.\n\nMagnus tiesi asian -- Helgaa tapaamaan hän aikoi, ja he kohtaisivat\ntoisensa paikassa, missä ei näkijää olisi.\n\nKuu oli noussut, ja Magnus saattoi pitää veljeään näkösällä,\nvainukoiran tavoin häntä seuratessaan. Hän ei nähnyt mitään muuta eikä\nedes tiennyt, mitä katuja he kulkivat, paitsi että olivat menossa\nyläkaupungille päin, lähelle järveä ja pitkin sen rantoja kiertävää\ntietä.\n\nHän koetti kävellä hiljaa ja välttää kaikkea melua, mutta toisinaan\npuhkesi järeä naurahdus hänen kuivasta kurkustaan, ja kerran tahi\nkahdesti seurasi haikea nyyhkäys sen perässä. Hän ajatteli Thoraa ja\nhoki itsekseen, mitä sanoisi Oskarin tavatessa Helgan ja astuessaan\nheidän eteensä. Hän sanoisi: \"Rakastin vaimoasi -- en sitä häpeä sanoa\n-- rakastin häntä ja luovutin hänet sinulle, ja sinä lupasit helliä\nhäntä, mutta heititkin hänet syrjään ja annoit ryöstää häneltä lapsen.\nOlisin sydänvereni uhrannut hänen onnelleen, mutta sinä hänet syöksit\nkurjuuteen, ja nyt hän on vainajana, ja sinä olet täällä tämän naisen\nkanssa, joka oli mukana häntä kiduttamassa. Olet valapatto ja\nväärentäjä, ja roisto, ja tuosta saat -- ja tuosta -- ja tuosta -- ja\nkanna käteni leimaa kasvoissasi, kun menet minne tämä hotakka aikoo\nsinua seurata.\"\n\nHän oli jo ehtinyt kaupungin ulkopuolelle, mutta ei voinut nähdä, ei\nkuulla, eikä ajatella järkiolennon tavoin, samoten vain pitkin teitä\nkuin metsän peto. Sitten yht'äkkiä, kuulakassa ilmassa ja kaikkialla\nvallitsevassa hiljaisuudessa, hän kuuli matalan, värähtelevän,\nrukoilevan äänen huudahtavan:\n\n\"Armaani! Armaani!\"\n\nMagnus tunsi äänen. Hän arveli myös tietävänsä, mikä näky hetkistä\nmyöhemmin olisi silmäin edessä -- Oskar ja Helga sylitysten, kuten hän\nviimeksi maatilalla tanssiaisissa oli heidät tavannut -- tulistuneina,\nkuumissaan ja kiihkoissaan.\n\nNyrkit pystyssä ja hammasta purren hän ryntäsi läpi veräjän, joka\ntuntui puutarhan veräjältä, ja muutaman askeleen eteenpäin. Mutta hän\nseisahtui äkisti, kuin näkymättömän käden pidättämänä. Hän tunsi\npaikan, ja kivettyi hengettömäksi -- hän oli hautuumaalla, ja\nparinkymmenen kyynärän päässä edempänä polun varrella oli hänen\nveljensä Oskar polvillaan haudan ääressä ja itki kuin sydän\npakahtumassa.\n\nMagnus hoippuroi takaisin tielle, selvinneenä, häpeissään ja aivan\nneuvottomaksi joutuneena.\n\nMaailma saattoi olla pahanhengen, mutta oli siinä Jumalakin.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\n\"Lauran\" viimeisen soiton kilistessä seisoi Magnus yksinään pienellä\npuisella laiturilla lahdelman rannassa. Vihellys vingahti\nhöyrytorvesta, ankkuriketju romisi vitjarei'issä ja laiva käänsi\nkeulansa merelle päin.\n\nSitten laivan viereltä palasi soutuvene, tuoden vanhanpuoleisen naisen,\njoka yritteli venemiehiltä ja yönkin silmiltä piilottaa kyynelten\nkastelemia kasvojaan pienen pitsihuivin liepukoilla, mikä hänellä oli\nhilkkansa verhona. Tulija oli Anna, ja Magnuksen häntä maihin auttaessa\nhän sanoi:\n\n\"Otahan minua käsivarresta ja vie kotiin: en ole hyvässä voinnissa tänä\niltana, Magnus.\"\n\nMutta ennen kuin he olivat montakaan askelta tulleen hän pysähtyi ja\nkatseli hellivästi laivaa, joka oli luisumassa alas vuonoa, surkealla\näänellä virkahtaen:\n\n\"Hän on mennyt, ja olen hänet kadottanut! Poika parkani! Oskar\npoloinen! Minulla hän oli kuusikolmatta vuotta, ja näinkö pitikin\nkäydä!\"\n\nHän astui taas jonkun askeleen, katsahti jälleen taaksensa ja huokasi:\n\n\"En ole koskaan nähnyt ketään, niin liikutettuna. 'Oi, äiti, äiti!' hän\nhuusi viimeksi -- ihan kuin lapsi. Olisin voinut kuvitella vuosien\nvierineen taaksepäin ja hänen yhä olevan pojusena, sairaana ja\navuttomana, äitinsä helmaan ikävöivänä.\"\n\nTaas hän astui muutaman askeleen ja katsoi taaksepäin kuten ennen.\n\n\"Ei ollut ketään häntä saattamassa -- ei ainoatakaan. Juttu näkyy\ntulleen tiedoksi jostakin, ja kaikista ihmisistä, joita hänellä oli\ntapana ystävikseen sanoa, ei nyt ketään saapunut hyvästiä sanomaan.\nPoika parkani! Oskar poloinen! Hän teki väärin -- kovin väärin; mutta\nJumala tietää, miten hän kärsii. Luulemme rankaisevamme ihmisiä heidät\nvankilaan pannessamme, mutta mikä kärsimys vetää vertoja heränneen\nomantunnon tuskalle? Ja Oskar jättää kaikki taakseen -- kaikki ja\njokaisen -- ja lähtee häpeään suistuneena.\"\n\nVielä kerran hän ponnisteli eteenpäin muutaman askeleen ja virkkoi\nsitten itkevän lapsen äänellä:\n\n\"En häntä enää milloinkaan näe. Olin sitä uskovinani, mutta vallan\nhyvin tiedän, ettei niin tapahdu. 'Jonakuna päivänä palajat takaisin',\nsanoin, 'korvaat vikasi ja pyyhit pois kaikki.' Ja hän sanoi: 'kyllä',\nmutta kumpikin tiesimme, ettei se ollut totta. Kun kello soi ja minun\noli tuleminen pois, niin hän sanoi: 'äiti, olet ollut parhain äiti,\nmitä miehellä on milloinkaan ollut', ja silloin tiesin sen viimeiseksi\nsanaksi, mitä häneltä milloinkaan kuulisin.\"\n\nSen jälkeen hän ei toviin kyennyt puhumaan, mutta lausui sitten\nikäänkuin yritellen lohduttaa itseään:\n\n\"Kukaties Jumala antaa pojalleni uuden tilaisuuden siellä, mihin hän on\nmenossa. Jos niin on, niin luulen hänen onnistuvan paremmin, mutta jos\nei --\"\n\nHän ei saanut sanotuksi, mitä aikoi -- että Jumalan laupeus oli\nihmiskostoa kamalampi, ja se, joka sen hylkäsi, joutuisi varmasti\nturmion omaksi.\n\nHe kävelivät äänettöminä eteenpäin, kunnes saapuivat hallitustalon\nveräjälle, ja silloin Anna loi viimeisen silmäyksen mustaan laivaan,\njoka oli häipymässä huomaamattomaksi täpläksi yön varjoihin ja hänen\nsokaisevien kyyneltensä usmaan ja lausui urhealla äänellä:\n\n\"Meidän täytyy vastaisuudessa olla oikein hyvät toisillemme, Magnus.\nSinä olet ainoaksi pojakseni nyt jäänyt, ja jos sinun täytyy kärsiä\njonkun toisen synnistä, niin tulee sinun antaa minun auttaa sinua sitä\nkestämään. Teen sen aina, niin kauan kuin elän, Magnus, ja minun\nmentyäni luotas ei Jumala unohda. Hyvää yötä, Magnus! Ja Jumala sinua\nsiunatkoon!\"\n\nMagnus seisoi jonkin aikaa liikahtamattomana siinä, mihin äiti oli\nhänet jättänyt, sillä kiihkon hyökyaallokko kohahteli hänen kurkussaan.\nSitten hän palasi laiturille ja pudotti Helgan kirjeen jäännökset\nmereen, ja ne ajautuivat luoteen mukana ulohtaalle.\n\n\n\n\n\n\nV OSA.\n\n\n    \"Parannus toden totta on jo tärkein,\n    monesti vannoin -- vannoiko sen järkein?\n    Ja silloin saapui Kevät ruusuineen,\n    parannuspuuhat heikot heti särkein.\"\n\n\n\n\nI.\n\n\nEnemmän kuin mitkään muut maailman kaupungit on Lontoo yhteiskunnan\nhaaksirikkoisten satama, kunniattomien ja hyljättyjen turvapaikka,\nhenkisen pitaalitautisen hoitola, henkisen itsemurhan tekijän hauta. Se\ntarjoaa hänelle pimeän piilopaikan ja jonkinlaisen puhdistuksen, jos\nhän tahtoo heittäytyä sen kuuden miljoonan asukkaan vyöryviin\naaltoihin, ja sanansa se pitää, mutta ryöstää tyystin sakkonsa. Sen\nsakkoja ovat kodittomuus, ystävättömyys ja yksinäisyys, niin -- ennen\nkaikkia yksinäisyys. Ei ole missään moista yksinäisyyttä kuin\nLontoossa. Yksinäisyys avoveneessä aavalla ulapalla keskellä\nläpipääsemätöntä sumua, tai tiettömällä arolla sokaisevassa\nlumimyrskyssä, ei synnytä ihmissielussa semmoista jylhää autiuden\ntunnetta kuin Lontoon liikepaikkojen ainainen tungos, jossa outoja\nkasvoja loppumattomana vilinänä kiitää edelleen.\n\nEnnen kuin vuosi oli kulunut, tunsi Oskar Stephensson Lontoon\nyksinäisyyden perinpohjin, sen äärimmäistä ahdistusta myöten.\n\nHänen erotessaan äidistään \"Lauran\" kannella pujahutti tämä hänen\ntaskuunsa kukkaron, aivan niinkuin ennen poikavuosina, kun hän matkusti\nopistoon tai pyhäpäiväksi lähti huviretkelle. Kukkaro sisälsi\nviisikymmentä puntaa kulta- ja hopearahana; tämä, ja se vähä mitä\nhänellä oli itsellään, oli koko hänen omaisuutensa, se pääoma, jolla\nhänen tuli kohdata tulevaisuutta. Hän ei ollut niin nuori, että olisi\nluullut summan tyhjentymättömäksi, eikä niin toiveikas, että olisi\nkuvitellut maailman lankeavan hävinneen miehen jalkain juureen;\nsentähden hän koetti elää kohtuullisesti ja säästellen käyttää\nvarojansa.\n\nEnsimmäisen yönsä Lontoossa hän vietti siinä hotellissa Trafalgar\nSquaren varrella, missä oli majaillut Thoran ja Helgan kanssa heidän\nItalian-matkallaan, mutta se oli ensinnäkin liian kallis hänen\nnykyisille varoilleen sekä liian täynnä surullisia muistoja, ja\nseuraavana päivänä hän muutti asumaan erääseen taloon melkein\nensimmäisen sivukadun varrelle, joka Strandista haarautuu virralle\npäin. Hänen asuntonaan oli yksinäinen huone yläkerrassa; matoista ja\nakuttimista lähti siinä ummehtunutta hajua; ja näköalana olivat\nnaapuritalojen katot, joiden punaiset savutorvet loivat katseelle\nahtaita solia.\n\nTässä huoneessa Oskar Stephensson ensi kertaa sai kokea Lontoon\nyksinäisyyttä. Hän asui siellä kuusi kuukautta, näkemättä kenenkään\ntalon asukkaitten kasvoja paitsi emäntänsä ja tietämättä\nasuintovereistaan sen enempää kuin, että hänen viereisensä huoneen\nasukas ei yhtenäkään iltana tullut kotia, ennen kuin Westminsterin\ntorninkello oli lyönyt kaksitoista ja että hän makuulle laittautuessaan\nvihelteli \"Eespäin, Kristin-soturit!\" alkohoolisen epävakaisuuden eri\nsävelvivahteluin.\n\nEnnen kuin nämä kuusi kuukautta olivat lopussa, oli Oskar velkaa\nemännälle; hänellä ei ollut mitään säännöllistä tointa eikä muuta\ntietoa tulevaisuudesta kuin tuota pikaa kodittomaksi ja pennittömäksi\njääminen.\n\nTarpeetonta on kuvailla, mitä asteita myöten hän nopeasti alas luisuen\njoutui tähän tilaan. Se juttu sukeutuisi tutuksi tarinaksi suuresta\nyhteiskunnan hylkylasten ja rappeutuneiden armeijasta, joka pakenee\nLontooseen kuin pyhäkköön ja jonka sallitaan elää ainoastaan sen ovien\nedustalla lojumassa. Hän oli taistellut ja hävinnyt. Hän oli nuori ja\nreipas, mutta ei kukaan tarvinnut häntä. Toisissa paikoin oli\npuoltolauseiden puute esteenä, toisissa hänen korkeampi sivistyksensä\nepäilytti. Hän oli liian hyvä toiseen asemaan eikä kyllin hyvä toiseen.\nMaailmassa, joka oli työtä täynnä, ei liiennyt mitään työtä hänelle.\n\nEnsimmäisten kuuden kuukauden vitkallinen tuska piti vireillä hänen\nhäviönsä häpeän ja kurjuuden tuntoa ja oli lopen lamaannuttaa hänen\nsiveellisen rohkeutensa. Kun hän päivä päivältä yhä syvemmin tajusi\nhyödyttömyytensä, tuntui hänestä hänen olonsa kuin pienen pojan,\nystävättömän, yksikseen heitetyn. Hän oli tehnyt väärin ja oli valmis\nkärsimään rangaistuksensa, mutta suuri, vastustamaton, vastuuton\nmaailma kohteli häntä tylysti. Se ei tahtonut millään ehdoilla tehdä\nhänen kanssaan rauhaa. Se aikoi jättää hänet antamatta mitään toivoa,\nneuvoa, rohkaisua tai lohdutusta -- se aikoi jättää hänet yksin. Tämä\nhalveksitun tunne, ettei ole mitään eikä mikään maailmassa, sekä siihen\nliittyvä kammo hukkua näkyvistä jonakin päivänä kenenkään siitä\ntietämättä tai väliä pitämättä -- se oli kovempaa kestää kuin köyhyys\ntai jopa häpeäkin.\n\nPilvien pimeimmilleen käydessä hän nielaisi ylpeytensä rippeet ja\nvetosi isänsä harvoihin englantilaisiin ystäviin, jotka olivat olleet\nniin hyviä häntä kohtaan yliopistoajan huolettomina päivinä, ja niin\nrajattoman vieraanvaraisia kuherruskuukauden onnellisena aikana. Hän\nkääntyi oxfordilaisen professorin puoleen, suoraan tunnustaen pahat\ntekonsa ja kärsimyksiään salaamatta, ja pyysi hänen vaikutusvaltaansa\nja apuansa, saadakseen jonkin kirjastoapulaisen viran tai muun\nsemmoisen toimen, jolla voisi leipänsä ansaita. Vastaus tuli\nviipymättä: kohtelias, mutta kylmä kuin jäävuoren henkäys.\n\nHän vetosi lontoolaiseen pankkiherraan, pyytäen päästä\nalikonttoristiksi, viestinviejäksi tai vaikkapa ovenvartijaksikin;\nvastaus, jonka hän sai, oli silopintainen kuin koiran kieli ja yhtä\nvähän siitä oli hyötyä tai apua. Ja Silloin hän katkerasta kokemuksesta\ntiesi, että hänelle parempina päivinä osoitettu ystävällisyys oli\nystävällisyyttä hänen isänsä poikaa kohtaan ja että hän oli tuhlannut\ntämän perinnön eikä enää ollut isänsä poika.\n\nTällä välin hän vietti päivänsä ja suuren osan öitänsäkin kaduilla.\nSiellä hän avutonna ajelehti kuin tukki tuuliajolla elämän kohisevassa\nvirrassa, aina ollen menossa mutta koskaan ehtimättä minnekään, aina\nkellumassa mutta milloinkaan etenemättä. Vilkkaiden valtakatujen\nihmisvirta vaivasi häntä hirveästi, mutta syrjäisempien kujien tyhjyys\nkiusasi vielä enemmän, ja kaikista kipeimmin koski häneen Strandilla\nsunnuntai-aamujen eloton tyhjyys, sillä se elävästi muistutti Islannin\npyhäaamuja, niiden levollista ja rauhallista tunnelmaa ja niiden\nkirkonkellojen kuminaa.\n\nToivottomuutensa syvimpään kuiluun vajonneena ollessaan hän lähetti\nensimmäisen kirjeensä kotia.\n\n\"Rakas äitiseni\", hän kirjoitti, istuen ummehtuneessa\npimentokamarissaan, josta katonharjat ainoaksi näköalaksi avautuivat,\n\"sinä olisit tietysti jo aikaisemmin halunnut saada joitakin kuulumisia\nminusta, ja varmasti olisinkin kirjoittanut ennen, mutta olen odottanut\npitkää, rauhallista lomahetkeä, joutaakseni kertomaan sinulle kaikki\nasiat, kaikki mitä minulle on tapahtunut, sen jälkeen kun erosimme\nlaivalla ja minä näin rakkaitten kasvojesi katoavan venheeseen. Mutta\ntuota hetkeä ei näy tulevan; täytyypä siis vain siepata muutama\nminuutti pitemmittä viipymisittä sanoakseni sinulle, että kaikki on\nhyvin ja kaikki sujuu kuin voideltu.\"\n\n\"Tuo rakas vanha sielu -- miksi tekisin hänet onnettomaksi?\" hän\najatteli.\n\n\"Ymmärräthän, että niin suuressa kaupungissa kuin Lontoossa, etenkin\nkun alkaa alusta ja on paljon tehtävää sekä paljon ihmisiä nähtävänä,\nei riitä hetkeäkään omaa itseänsä varten ja tuskin silmänräpäystä\nkirjeen kyhäämiseen. Mutta tämä ei toki estä minua ajattelemasta sinua,\nja sitä teenkin joka päivä ja yhtenään.\"\n\n\"Se on edes totta\", hän jupisi itsekseen ja rohkeasti jatkoi\nhellätunteisia kuvitelmiaan.\n\n\"Arvaan, että äiti kulta ensin mielii tietää, miten on ruumiillisen\nmukavuuteni laita, ja riennänkin siis ilmoittamaan, että se on niin\nhyvä kuin olla voi. Asun isossa, kauniissa talossa ihan vilkkaimman\nliikevirran varrella, missä upeita vaunuja (omnibus-nimisiä), ja\npehmeiksi sisustettuja rekikärryjä (sanovat _hansom'eiksi_)\nloppumattomana jonona kulkee ohitse yöt päivät, jyristellen kuin\nEllida-koski pauhaa vuonoon syöksähtäessään. Mutta makuuhuoneeni, jossa\nistun kyhäämässä kirjettäni, on rauhallinen, miellyttävä ja kodikas, ja\nemäntäni on hyvä, pieni olento, joka käy katsomassa minua joka päivä ja\non aina erinomaisen avulias ja äidillinen.\"\n\nPitemmälle päästessä juoksi kynä yhä juoheammin ja käsiala tuli suurta\nja huoletonta.\n\n\"Joka päivä saan uusia ja vaikutusvaltaisia tuttavia, ja näen silmästä\nsilmään henkilöitä, jotka sanomalehdistä ovat meille kaikille tuttuja.\nKävellessäni eilen puistossa satuin astumaan kruununperijän puolison\nohi, joka, kuten tiedät, on meidän omia prinsessojamme, joten tunsin\nolevani oikeutettu kumartamaan hänelle, ja hän mitä suloisimman\nkohteliaasti kumarsi takaisin. Näen usein pääministerin, sillä hän asuu\nlähimmän kadunkulman takana, ja melkein kaikkien valtioministerien\nasunnot ja virastot ovat kivenheiton matkalla tästä talosta. Tosiaan\nolen tavalla tai toisella varmasti joutumassa tekemisiin Englannin\njohtavien miesten kanssa; ja kun yöllä aukaisen ikkunani, voin nähdä\nparlamenttirakennuksen yläpuolella pilkehtivän torninlyhdyn tuikkeen.\n\n\"Näette siis, että elämä tuntuu minusta ihmeen mieltäkiinnittävältä\ntässä ihmishyörinän mahtavassa pyörrevirrassa ja jos en tule\nkirjoittaneeksi niin usein kuin minun pitäisi, niin älä, äiti\nkultaseni, ole levoton äläkä kuvittele, että minulla on mikään hätänä,\nvaan ajattele että vaitiolo on hyviä uutisia sekin ja että olen korvia\nmyöten töissä ja toimissa.\n\n\"Jos minusta ehkä joskus tuntuu oloni yksinäiseltä\" -- kynä varisteli\nhänen sormissaan ja käsiala tuli ryhditöntä ja tärisevää -- \"niin se\ntapahtuu ajatellessani kotiani ja toivoillessani tietäväni, mitä siellä\nhommataan ja mitä ihmiset minusta nyt sanovat. Eihän minulla tietenkään\nole oikeutta valittaa, olipa sen asian miten hyvänsä, mutta toisinaan\nkuitenkin, kun väsyttävän päivän perästä palaan asuntooni\ntähtikirkkaana iltana ja luon silmäni ylös linnunradalle ja ajattelen\nettä 'tuosta se käy tie kotimaahani', sävähtää sydämeeni kuin\ntikarinpistona ajatus, että kun viimeksi jätin sen, oli isäni ovi\nsuljettu minulta enkä lopulta saanut tavata Magnusta ollenkaan.\n\n\"Kuinka voivat he molemmat, kuinka voit sinä itse, ja kuinka voivat\njohtaja ja täti Margret, ja kuinka -- oi kuinka voi rakas pikku\nElinimme? Oma lapsi kultani! Mitä antaisinkaan hänet jälleen\nnähdäkseni! Onko hän kasvanut? Onko hän vielä yhtä paljon äitiraukkansa\nnäköinen?' Joko hän hyvinkin teroittaa huomiotansa asioihin? Alkaa\npiankin jokeltaa ja jutella? Kasvatetaanko hänet ihan tietämättömäksi\nisästään? Tahi ehkä ajattelemaan pahaa hänestä? Jos kerran palajan\nIslantiin -- ja sen vielä teen -- solmiamaan elämäni katkenneet loimet\njälleen eheiksi, ja huomaan, että oman lapseni mieli on myrkytetty\nminua kohtaan, niin en vastaa, mitä silloin tapahtuu. Pelkään, että\nkäännyn saman tien takaisin ja häviän ikipäiviksi jäljettömiin.\n\n\"Mutta en tahdo ajatella tuota kaukaisena mahdollisuutenakaan, ja\ntoistaiseksi teen työtä yöt ja päivät raivatakseni itselleni uuden\nuran, ja olenkin jo päässyt hyvään alkuun, kuten näet. Niin siis jää\nhyvästi, äiti kulta! Jumala siunatkoon sinua ja samoin jokaista siellä\nkotona; meistä tulee vielä kaikista hyvät ystävät. -- Oskar.\n\n\"J. K. -- Onko Helga vielä Islannissa, vai onko johtaja uhkauksensa\nmukaan lähettänyt hänet takaisin Tanskaan? Eihän minun pitäisi ajatella\nhäntä, kun annoin sen lupauksen isälle, mutta en voi sille mitään, että\nniin teen ja tätä kysyn.\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nSamaan aikaan eräs nuori englantilainen säveltäjä herätti jonkun verran\nhuomiota sepittämällä oopperan, jonka aiheena oli \"Kuningas Olav.\"\nJuuri samaa Oskarkin usein ennen oli aikonut käsitellä; se oli\nvilkkaasti pitänyt vireillä hänen mielikuvitustansa ja kiihoittanut\nhänen kilpailuhaluansa noina huumeisina aikoina, jolloin hän toivoi\ntulevansa säveltäjäksi, eikä kunnian huikaisevat unelmat vieläkään\nolleet niin peräti hälvenneet, että hän olisi malttanut olla rähmimättä\nCovent Gardeniin sinä iltana, kun kappale ensi kertaa esitettiin.\n\nHänellä ei ollut yhtään rahaa, ja hän tiesi vaatteensa ryysyisiksi ja\nkenkänsä ratkeilleiksi maleksiessaan teatterin eteiskaarroksissa ja\nyleisön kokoontumista katsellessaan. Vaunuja vieriskeli paikalle,\ntyhjennellen istujiansa -- kuningattaren seurueineen, pääministerin, ja\nvihdoin kuninkaan -- ja hän kääntyi poispäin, tuntien olonsa\nsurkeammaksi ja hyljätymmäksi kuin koskaan, mutta samassa hän tunsi\nkäden koskettavan olkapäätänsä, ja tuttu ääni hänen vieressään virkkoi\niloisesti:\n\n\"Hei! Onko se mahdollista?\"\n\nSiinä oli Niels Finsen, hänen entinen koulutoverinsa ja kumppaninsa,\nhienon ja uljaan näköisenä iltapuvussaan, turkiksilla reunustettu\nmuhkea päällystakki hartioillaan.\n\n\"Kuulin, että olet Lontoossa, mutta en tiennyt, mistä sinut löytäisin.\nHaluaisin käydä luonasi viipymättä, veikkonen. Missä asut?\"\n\nPäästyään omituisesta kurkkuaan tukehuttavasta tunteesta Oskar vastasi,\nja Finsen jatkoi:\n\n\"Käynkö minä siellä luonasi, vai tulisitko sinä mieluummin minua\nkatsomaan?\"\n\n\"Minä tulen sinun luoksesi\", sanoi Oskar.\n\n\"Hyvä! Ja milloin? Sopiiko huomenna kahdeltatoista?\"\n\n\"Minulle sopii minä aikana hyvänsä.\"\n\n\"Onnen poika! Siis huomenna puoleltapäivin työhuoneessani. Hauskaa että\nlöysin sinut vihdoin. Ajattelin, että hakisit minut käsiisi ja\nkummastelin minne maan rakoon olit hävinnyt. Hyvästi nyt. On aika kiire\ntämän iltaa, ja työtä vaikka koko rykmentille. Maltahan, jos sinua\nhaluttaisi nähdä esitystä -- istumasijaa en voi luvata, mutta jos\nviitsit seisoa peräparvella -- no, se käy päinsä. Tule tästä. Johnson!\nSaata tämä herra eteenpäin ja anna hänelle, mitä sinulla vielä on\njäljellä. Näkemiin!\"\n\nEnnen kuin ehti oikein hengäistäkään istui Oskar hämyssä yläparven\nperällä, surkean nöyryytettynä ja häpeissään, samalla kuin outo kiihko\ntempoili hänen suonissaan. Hän ei sen koommin oikein tiennyt, mitä sinä\niltana tapahtui. Hän unohti, että rahat olivat häneltä lopussa, ettei\nhän ollut syönyt mitään sitten aamun, että kengät olivat astutut\nkalttoon kantapäistä. Hän ainoastaan tunsi viimeisten kuuden kuukauden\nkurjuudesta yht'äkkiä sukeltautuneensa ylös ilmapiiriin, jossa hänen\nsielunsa sai hengittää täysin vedoin.\n\nKun johtaja astui esiin -- se oli nuori säveltäjä itse -- kurottausi\nOskar eteenpäin nähdäksensä vilaukselta miehen, joka oli sieppaamassa\nsen voitonriemun, mikä ilman kohtalon kolauksia kenties olisi tullut\nhänen, Oskarin, osaksi, ja oopperan alkaessa hän kuunteli sitä kaikki\naistit jännitettyinä. Se oli hyvä, se oli inhimillinen, se oli\nuudenaikainen, sen sävelsointu oli viehkeä, sen orkesterisäestys varma,\nsen muoto todisti mestaruutta musiikin salaisuuksissa, ja kuitenkin\nsiitä puuttui jotakin. Mikä siitä puuttui? Vanhan, jylhän Pohjolan\nelinveri. Englantilainen ei voinut sille sitä antaa, sillä sen juurta\nei löytynyt hänessä itsessään. Mutta _hän_ olisi voinut sen tehdä,\nsillä hänen suonissaan juoksi viikinkien verta, Flosin ja Snorrin ja\nErikin ja Olavin ja kaikkien mahtavien muinaisten miesten verta.\n\nOskar ei tiennyt asuintoverinsa makuullemenosta sinä yönä, ei kuullut\nhänen hoipertelevan ylös portaita eikä päihtyneesti viheltelevän\n\"Eespäin, Kristin-soturit!\" Seuraavana aamuna, kun hänen emäntänsä tuli\nylös tapansa mukaan puhuttelemaan häntä, hän tuskin tajusi tämän\npuheita, paitsi että niissä oli jotakin tyytymättömyyttä, jotakin\nuhkausta, ja että hänestä ei tuntunut maksavan vaivaa tyynnyttää ja\nlepyttää häntä semmoisilla lupauksilla kuin ennen.\n\nEilisen illan huumaus vielä kohahteli hänen lähtiessään ulos\ntäyttämään sopimustansa. Soitanto kutsui häntä taas, kutsui kuin\ntenhotar, pois ystävättömyydestä ja yksinäisyydestä, nöyryytyksestä ja\nmaineettomuudesta, köyhyydestä ja häpeästä, valtakatujen tungoksen\nsäälimättömästä tylyydestä ja pimeiden kujien tympäisevästä loasta\nmenestyksen ja maineen loistoon.\n\n\"Sisään, veikkonen!\" huusi eilis-iltainen tuttu ääni, ja Oskar näki\nseisovansa Finsenin työhuoneessa.\n\n\"Miten olikaan\", sanoi Finsen ottaen silmälasit nenältään, \"kuinka\nkauan jo olet ollut Lontoossa?\"\n\n\"Kuusi kuukautta -- lähes seitsemän\", vastasi Oskar.\n\n\"Ja mitä toimitat?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Sinun kelpaa! Et niin mitään?\"\n\n\"No, olenpa _yhtä_ tointa harjoitellut jotakuinkin uutterastikin.\"\n\n\"Ja mitä?\"\n\n\"Nälkää nähnyt.\"\n\nFinsen naurahti ääneensä, mutta Oskar nauroi vielä äänekkäämmin -- hän\nei ollut vielä rikkonut paastoansa.\n\n\"Meidän on kaikkien se kerran läpäistävä\", tuumi Finsen, \"ja parasta on\nsiitä heti alussa suoriutua. Niinpä siis onnittelen sinua, veliseni --\nja nyt asiaan. Olen täällä isännöitsijänä -- hoidan erään yhtiön\nasioita. Neljän silmän kesken, kuten Islannissa sanomme, voin ilmaista\naikovani antaa konserttisarjan, ja olen nyt vereksien ainesten\netsinnässä. Sinähän säveltelet?\"\n\n\"Olihan minulla ennen tapana sitä tehdä\", vastasi Oskar.\n\n\"Ymmärrän\", sanoi Finsen. \"Elämäsi on viime aikoina suistunut\nraiteiltaan, etkä enää paljoa sepitä minkään arvoista, ennen kuin\npääset entisiin uurteisiin. Mutta tiedän, mihin olet pystynyt, ja se on\ntarpeeksi hyvää minulle. Kuulin muutamia sankarisaduista sepittämiäsi\nlauluja, muistathan; ja tunnustanpa, että ne olivat ihmeen kauniita\nmielestäni miehen sepittämiksi, joka sävelsoinnun alalla on miltei\nkokonaan itseoppinut. Mutta Helga kertoo minulle -- tarkoitan Helga\nNielseniä, jolta silloin tällöin saan tietoja --\"\n\nOskar sävähti kuin raipan sivalluksesta.\n\n\"Helga kertoo minulle\", jatkoi Finsen, \"että sinä viime vuonna teit\nIslannissa jotakin, joka löi sotalaulusi pieniksi pirstaleiksi, ja jos\nluulet, että voimme koettaa niitä täällä --\"\n\n\"Ne ovat mennyttä kalua\", selitti Oskar.\n\n\"Kyllä tiedän\", intti Finsen. \"Olen kuullut miten niiden on käynyt.\nMutta ehkä sinulla on niistä jäljennöksiä?\"\n\n\"Ei merkkiäkään\", sanoi Oskar.\n\n\"Tai ehkä vielä muistat niistä joitakuita?\"\n\n\"En yhtäkään.\"\n\n\"Eipä niinkään ollen asia vielä ole aivan auttamattomissa. Olethan\nmelkoisen vaikutusvaltainen henkilö Islannissa?\"\n\n\"Olen ollut\", sanoi Oskar.\n\n\"No, olenpa minäkin luullakseni -- isäni on ruununvouti ja\nylennyksenkin toiveissa; jos siis annat suostumuksesi, niin saamme\nasiat vielä parannetuiksi.\"\n\nOskarin silmiltä verhosi usma Finsenin kasvot. \"Ethän todella\ntarkoittane --?\"\n\n\"Tarkoitan tietysti. Jos sävellykset ovat puoliksikaan niin\narvokkaita kuin Helga väittää, niin ne sen vaivan ansaitsevat. Joka\ntapauksessa aion luottaa hänen arvosteluunsa, saattaakseni sinut\nalkuun, ja sepitelmiesi saapuessa uhratakseni yhden aamupäivän\norkesterikoetukseen, jota pyydän sinun johtamaan.\"\n\nFinsenin muoto häipyi taas sumeeseen, joka leijaili Oskarin silmien\nedessä.\n\n\"Tahdot, että valtuuttaisin sinut kaivattamaan esiin --\"\n\n\"Entäs sitten! Ei se mitään ennenkuulumatonta olisi. Ja nyt jos koskaan\non se oikeutettua. Jos sävellykset, jotka saattaisivat tuottaa iloa\nihmisille ja koota maljat täydet rahoja, makaavat maan alle haudattuina\n--\"\n\n\"Näen nälkää ensin\", sanoi Oskar nousten seisaalle.\n\n\"Mutta mies hyvä!\" huudahti Finsen silmälasejaan sovitellen, \"johan\nsitä kerroit tekeväsi. Tässä on sinulla tilaisuus siitä pelastua, ja\njos --\"\n\n\"Ennen kuolen nälkään\", vannoi Oskar ja astui ovea kohti.\n\n\"Älähän joutavia! Jos nuo paperit olisivat joksikin hyödyksi siellä,\nmissä makaavat, niin voisin kunnioittaa tunteitasi. Mutta niin ei ole\nlaita. Ne ovat pelkästään mätänemässä ja pian jo kokonaan häviävätkin.\nItsepä parhaiten tiedät, missä tarkoituksessa ne hautasit -- myönnän,\nettä se minusta tuntui liialta haaveellisuudelta -- mutta oli\nmiten oli, tehtävänsä se on tehnyt. Ja siellä ne nyt viruvat --\nnerontuotteet, joiksi ne olen valmis uskomaan -- jotka kentiesi\nvoisivat tehdä nimesi kuuluksi ja perustaa onnesi, sen sijaan että\nsinä --\"\n\n\"Mieluummin kuolen maantien ojaan, kuin niihin kosken\", -- vakuutti\nOskar ja syöksähti hyvästittä ulos huoneesta.\n\nSanoin ei voi kuvata tuskia, joita hän lopun päivää kärsi. Edellisen\nyön huumaus oli haihtunut, ja häntä ahdisti murtunut mieli, jolle\npetollinen toive oli ilkamoinut. Jos hänellä konsanaan oli ollut\nepätietoisuutta tuon mielenkarvauden puuskan tarkoituksesta, joka\npakotti hänet kätkemään sävellyksensä vaimonsa hautaan, niin ainakin\nhän sen nyt tajusi. Se oli Jumalan säätämä rangaistus, se sulki häneltä\nainoan tien maineeseen ja menestykseen, niin, vieläpä salpasi\nelannonkin kuin haudan ovi.\n\nTuntikausia hän vaelsi pitkin katuja elävästi tuntien mahdottomaksi\npelastua viimeaikaisesta elämäntavastaan. Hän luisuisi päivä päivältä\nalemmaksi ja alemmaksi, hitaasti, mutta varmasti, kunnes menehtyisi\nahdinkoonsa tai tulisi -- jollei Jumala armahtaisi -- kulkijaksi ja\nheittiöksi.\n\nKesti kauan ennenkuin hän sai käännytyksi takaisin asuntoonsa, ja sinne\nsaapuessaan hän huomasi, ettei katuovi auennutkaan sillä avaimella,\njoka hänellä oli taskussaan. Hän soitti kelloa, ja talon pieni\npalvelustyttö ilmestyi ovelle, tullen nähtävästi alakerrassa olevasta\nmakuuhuoneestaan, sillä hänellä oli hiukset käherrystötteröissä ja vain\nmuutamia väljiä vaatesiekaleita yllään.\n\n\"Miksi telkesit oven, tyttöseni?\" hän kysyi. \"Etkö tiennyt minun vielä\nulkona olevan?\"\n\n\"Kyllä tiesin sen, mutta rouva käski minun sanoa teille, että huoneenne\non vuokrattu muille ja että saatte tavaranne, kun maksatte, mitä olette\nvelkaa.\"\n\n\"Tarkoitatko, että minut jätetään kadulle?\"\n\n\"Ei se minun syyni ole, ja pahoittelen sitä kovasti.\"\n\nHe tähystelivät toisiaan tylsästi hetkisen, ja sitten Oskar lähti taas\nastumaan katua pitkin, uusi tunne sielussaan -- lohduttoman tyhjyyden\ntunne siitä, että hänellä ei ollut kattoakaan päänsä päällä. Ei\nkukaan tiedä, miltä tuntuu olla yhdenkin yön kodittomana suuressa\nkaupungissa, paitsi se, joka on sitä kokenut. Ei siinä niin suuresti\npuutteenalaisuus ole raskasta kestää, vaan se äärimmäisen arvottomuuden\ntunto, kun on maailmalle halvempi kuin sen koirat, sillä niistä\npidetään huolta, tai sen hevoset, sillä niillä on tallinsa.\n\nHänen rahansa olivat lopussa eikä hänellä ollut matkakompeitakaan\nkäsillä voidakseen jotenkuten yritellä hankkia uutta asuntoa. Ja niin\nhän kulki kulkemistaan pitkin alempaa Regent-katua Piccadillyn poikki,\nläpi hälisevien väkitungosten -- siinä nuoria naisia paperossit\nhuulilla, nuoria miehiä laulaa hoilottaen ja naureskellen, muuan tyttö\nryvettyneissä repaleissa, tyttö, jota poliisi par'aikaa laahasi pois --\nja yhä edelleen, kunnes saapui leveälle ja hiljaiselle valtakadulle,\nmissä jono vaunuja odotteli uhkeasti valaistun talon ulkopuolella.\nSiihen hän päämäärättömällä kierroksellaan pysähtyi kuuntelemaan\navonaisista ikkunoista tulvivia soiton säveliä.\n\nHän oli ehkä sadannetta kertaa pohtinut mielessään kysymystä, miten\nhän, vastikään isänsä hemmoittelema poika -- isän, joka oli kansansa\njohtaja ja vilpitön tuomari -- oli joutunut astelemaan Lontoon katuja\nilman kattoa päänsä päälle ja penniä taskussaan, kun ovi aukeni ja\nvanhahko herrasmies paljain päin astui ulos auttamaan muutamia naisia\nvaunuihin. Silloin hänen turtuneet aistinsa heräsivät, ja hän huomasi\nmissä seisoi, -- isänsä vanhan ystävän, pankkiirin, asunnon edustalla.\nHänen mieleensä muistui elävästi aika, aivan läheinen ja kuitenkin\nkovin kaukainen, jolloin hän Thoran ja Helgan kanssa oli kunnioitettuna\nvieraana tuossa talossa. Ja hän kääntyi nopeasti kiiruhtamaan pois,\njottei pankkiiri olisi nähnyt häntä kulkijana maleksimassa siellä noin\nsopimattomaan aikaan.\n\nEi mikään ollut tänä ilkeänä yönä vielä näin kipeästi koskenut hänen\ntunteisiinsa tai vakuuttanut hänelle, että hänen oli mahdoton enää\nnousta kirotusta asemastaan. Oliko sekin määrätty rangaistukseksi, että\nsilloin kun kaikki aistimet olivat levossa, itsesoimaukset ja menneiden\npäivien muistot häneltä rauhan riistäisivät? Sellaisena kävisi elämä\nsietämättömäksi ja olemassaolo ikuiseksi kadotukseksi. Eikö Luonto\nmilloinkaan unohtanut? Eikö Jumala koskaan antanut anteeksi?\n\nPuoli tuntia jälkeenpäin hän asteli patoa pitkin, noiden viheliäisten\nolentojen kyyristelevien ja uinailevien haamujen ohi, jotka\nsuurkaupunki yöksi työntää jokirantaan; ja hurjan haaveellisena\nkatsellen Thamesin aaltoja, jotka välkkyivät ja kimaltelivat\nsähkövalossa, hän kysyi itseltään, eikö olisi viisainta tehdä loppu\nkaikesta ja paeta enemmistä kärsimyksistä.\n\nMikä ajatus pidätti häntä? Ajatteliko hän vaimovainajataan, jonka\nmuiston piti niin olla torjumassa syntiä? Ei!\n\nSallimuksen selittämättömän voiman pakottamana hän ajatteli sitä toista\nolentoa, jonka rakkaus oli hänet perikatoon saattanut -- hän muisteli\nHelgaa. Huolimatta kuvernöörille antamastaan lupauksesta hän ei voinut\nunohtaa tyttöä. Ei niin synkkää päivää, ettei hän olisi ajatellut\nHelgaa illalla levolle laskeutuessaan ja aamulla herätessään. Hän oli\npoissa, he eivät kukaties milloinkaan enää tapaisi toisiaan, heidän\nrakkautensa oli hänen elämänsä kirjassa sivu, jonka hän oli pyyhkinyt\npois ja ainiaaksi kääntänyt umpeen; mutta sittenkin olivat Helgan\nsilmät alati hänen edessään ja Helgan hymyily ainoana päivänsäteenä,\njoka hänen kasvoillensa loisti.\n\nThoran muisto oli ihana ja pyhä, ja hän oli sen tarkoin tallettanut\nsielunsa sisimpään, mutta ajatus kiintyi Helgaan lämpimänä ja elävänä\nja pysyi hereillä. Nytkin se säilyi, pelastaen hänen sielunsa epätoivon\nvallasta ja ruumiinsa kuolemasta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nIslannissa oli paljon muuttunut, ennen kuin Oskarin kirje sinne saapui.\nJohtajan ja kuvernöörin vieraantuminen toisistaan oli kehittynyt\njulkiseksi vihamielisyydeksi. Kaikki tiesivät sen, ja kummankin\nvihamiehet olivat käyttäneet hyväkseen tätä välien rikkoutumista.\n\nJohtaja sai ensinnä kärsiä. Magnuksen ennustama vaihtokaupan\nrappeutuminen oli nyt käsissä, ja johtajan liike oli mennyt hajalle\nkuin sitomaton vitsakimppu. \"Lihavan härän voi aina hyvällä syyllä\nteurastaa!\" Kansa valitteli: \"Johtaja antaa maamiehille, mitä itse\nhaluaa heidän villoistaan ja kiskoo heiltä taas mielin määrin ulkomaan\ntuotteista.\" Mutta todellinen syy hänen liikkeensä ahdisteluun oli se,\nettä hän oli peloitellut kaupunkia, silloin kun Oskar valittiin\nedusmieheksi.\n\nOddsson, tuon päivän hyljätty ehdokas, ei ollut levähtänyt, ennenkuin\nsai perustetuksi kauppayhtiön käteismaksun pohjalle. Silloinkin olisi\njohtaja voittanut kaiken vastustuksen, sillä hän oli rikas ja\ntalonpojat köyhiä, mutta Oddsson oli hankkinut lähimmäksi\nliittolaisekseen mitä mahtavimman henkilön. Niinkuin seppä sormiaan\nsäästääkseen käyttää pihtejä, niin oli Oddssonkin käyttänyt kuvernööriä\nyhtiönsä pelastamiseksi.\n\nKuvernööri tiesi varsin hyvin, että Oddsson oli hänen vihamiehiään ja\nettä jos tämä puolueineen pääsisi voitolle, he mullistaisivat vanhan\njärjestyksen; mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta liittyä mukaan\nOddssonin yrittäessä kukistaa johtajan. Hänen avullaan Tanskan kaupalle\nerikois-etuja myöntävä tulliasetus saatiin kumotuksi ja Islannin\nmarkkinat avattiin Englannin tuotteille, ja tämä oli surmanisku\nvaihtokauppaliikkeelle.\n\nKolme kuukautta oli johtaja voinut pitää liikettänsä yllä myymällä\ntavaroitaan ostohintaa halvempaan ja ostamalla niitä päivänhintoja\nkalliimmasta, mutta loppu oli silminnähtävä. Pankissa kuiskailtiin,\nettä hän jo luovutteli vakuuksiaan, olivatpa ne osakkeita tai muita\narvopapereita, ja muutteli rahaksi sekä kiinteää että irtainta\nomaisuutta, ja että siitä ennemmin tai myöhemmin täytyisi koitua\nkeikaus. Ei kukaan surkutellut häntä, ja vaivatun sydämensä pohjassa\nmuuan mies tunsi iloa.\n\nMutta lyöjällä on usein lyhyt ilo iskustansa, ja kun Oddsson puolueiden\nkauppaseikat selvitettyään käänsi huomionsa perustuslakiasioihin,\nsilloin taas johtaja, vaikka vihasikin heitä, yhtyi heidän\nkiihoituspuuhaansa. Talvi oli ollut ankara, kuolema oli korjannut monta\nvanhempaa valtiopäivämiestä, ja jokaisessa täytevaalissa oli johtaja\nkäyttänyt lopun vaikutusvaltaansa sekä vähenevän varallisuutensa voimaa\nuudistuspuolueen hyväksi. Lopulla kevättä oli käynyt varmaksi, että\nsuurkäräjäin ensi kokouksessa tultaisiin hyväksymään lakiehdotus\nuudesta valtiopäiväjärjestyksestä ja kuvernöörinviran lakkauttamisesta.\n\nNiinpä nuo kaksi miestä, jotka viisikymmentä vuotta olivat seisoneet\nrinnakkain, toisiaan hävittämällä saattoivat itsensä häviölle, ja\naikoja sitten lausuttu ennustus oli toteutunut, että jos kuvernööri ja\njohtaja joskus lakkaisivat olemasta ystävyksiä, heistä tulisi mitä\nkatkerimmat viholliset. Sillä välin Anna oli koettanut rakentaa rauhaa,\nmutta onnistumatta. Niin kauan kuin kiista oli nuori ja etupäässä koski\nlapsia, hän oli yrittänyt vedota tunteiden jalouteen: \"Kuuleppas,\nStephen, anteeksianto on paras rankaisu -- sinun täytyy tehdä rauha\njohtajan kanssa.\"\n\n\"Hän olisi voinut pelastaa poikani kätensä nostamalla, mutta hän ei\ntahtonut sitä tehdä. En milloinkaan lepy hänelle\", sanoi kuvernööri.\n\n\"Oskar Nielsen\", sanoi Anna kadulla kohdatessaan johtajan, \"milloinka\ntulette Stepheniä katsomaan? Jos vielä kauemmin pysytte poissa meiltä,\nniin talonkoira karkaa päällenne.\"\n\n\"Talonkoira karkasi päälleni, kun olin siellä viimeksi, Anna. En\nmilloinkaan enää luota häneen\", sanoi johtaja.\n\nKun tora vanheni ja rumeni ja kävi pelkästään miehiä itseään\nkoskevaksi, ajatteli Anna toisia sovinnon keinoja. Lapsi oli viimeisenä\nyhdyssiteenä kuvernöörin ja johtajani välillä -- sen tulisi saattaa\nheidät jälleen yhteen. \"Jumala aina löytää tehtävää noille pikku\nenkeleille\", tuumi hän.\n\nTäti Margret oli osallinen salaliitossa, ja nuo kaksi vanhusta\nsommittelivat monta juonta -- kaikki yksinkertaisia ja läpinäkyviä,\nmutta hyväntahtoisia ja naisellisia -- saadakseen molemmat miehet\nsamaan huoneeseen. He eivät koskaan onnistuneet, mutta tuhansittain\nauringonsäteitä loisti pienokaisen kehdosta, ja vähitellen näytti\njääkuori sulavan miesten sydänten ympäriltä.\n\nKun lapsi varttui sen verran, vietiin se kerran hallitustaloon, ja\nvieritettiin vaunuissaan kuvernöörin virkahuoneeseen.\n\n\"Eikö ole suloinen, Stephen?\" kysäisi Anna, ja täti Margret sanoi:\n\n\"Pikku lemmikki ei voisi mitenkään olla enempää isänsä näköinen, ellei\nse samalla olisi niin ihmeesti äitiinsäkin.\"\n\nKuvernööri sanaakaan virkkamatta katsahti alas pikku kasvoihin, ja kun\nlapsi vilkaisi ylös häneen Thoran silmillä ja huulet Oskarin hymyssä,\nniin hän lähti yläkertaan makuusuojaansa, ja Anna kuuli hänen\nlukitsevan oven perästään.\n\nKun lapsi sai ensi hampaansa ja jokaisen olisi pitänyt antaa hänelle\ntavanmukainen \"hammaslahja\", ei johtaja tullessaan kotiin illalla\nlöytänyt mitään antimia lastenkamarin pöydältä, mutta pienokainen oli\nasetettu tyynyjen nojaan kehtokuominsa sinisten verhojen suojaan ja\nkaiutti kamalasti ilmaa hopeoidun kalistimen jumalallisella\nepäsoinnulla.\n\n\"Se on Stephenin lahja ja on varmaan maksanut hänelle kokonaisen\nomaisuuden\", ilmoitti Anna, ja silloinpa johtaja väsyksissäänkin\nastahti ulos tielle, missä ei voinut muuta kuulla kuin järven kylmää\nloisketta.\n\nEi siis rakkaus pienokaiseenkaan saanut miehiä lähenemään --\npäinvastoin vieroitti heitä vielä enemmän toisistaan. \"Tuo mies\nvirittää juonia saadakseen haltuunsa lapsen\", ajatteli johtaja. \"Hän ja\nhänen omansa ovat ryöstäneet minulta minun molemmat tyttäreni, ja nyt\nkoettavat riistää tyttärentyttärenkin.\"\n\n\"Hän on poikani lapsi\", arveli kuvernööri, \"ja poikani lapsi on minun\nlapseni -- miksi annoinkaan tuon miehen pitää hänet?\"\n\n\"Ei auta, muori!\" huokaili täti Margret. \"On liian myöhäistä vetää pois\nmiekka, kun se jo on iskenyt sydämeen.\"\n\nMutta sitten tuli Oskarin kirje, ja Annan toiveet nousta heilahtivat\nkorkealle. Hän oli itse siitä iloissaan kuin lapsi. Hänen\nonnellisuutensa oli liian suuri salliakseen hänen nähdä reikiä tuossa\nonnen ja menestyksen kuvauksessa. Oskar voi hyvin, hän edistyi\nloistavasti ja lähetti tervehdyksensä jokaiselle.\n\nAnna luki kirjeen ensin kuvernöörille, ja tämä sen kuultuaan lähti\nkävelemään ketovainiolle, missä haahkatelkät sudestaan rakentelivat\npesiään vuonon partaalle, ja kalastaja-alukset olivat satamaan\npalaamassa. Sitten Anna meni johtajan taloon, pisti kirjeen tötteröksi\nlapsen käteen kuin minkäkin kalistimen, ja jätti sen täti Margretin\nhuostaan näytettäväksi Oskar Nielsenilla.\n\nMutta se oli ollut huono päivä johtajalle, ja saapuessaan takaisin\nAnnan käteen oli Oskarin kirje reväisty keskeltä kahtia ja suljettu\ntyhjään kuoreen. Annan sydän oli murtua hänen aarteensa kohtelusta,\nsillä kuusitoistavuotias tyttö ei saata olla yhtä ihastunut\nensimmäisestä lemmenkirjeestään, ja hän oli aikonut näyttää sitä\njokaiselle -- piispalle, rehtorille, tuomarille, ja ennen kaikkia\nMagnukselle.\n\nMagnus oli tuon tuostakin tullen mennen käväissyt kotona pitkin talvea.\nTalvi oli ollut kova hänelle kuten muillekin, ja hän oli alkanut\nkäsittää, mitä isän ollessa poissa olisi yksinään kantaa tavattoman\nkiinnityksen taakkaa. Mutta kovempaa kestää kuin mikään talvi oli ollut\nnähdä äidin kärsimyksiä Oskarin äänettömyyden aikana.\n\n\"Eikö vieläkään mitään uutisia?\" hän oli kysellyt, ja Anna oli aina\nvastannut: \"Ei, ei\", liittäen siihen satoja selityksiä ja puolusteluja.\n\nNäin menivät nuo pimeät päivät pääksytysten, ja hänen tunteensa Oskaria\nkohtaan kovenivat kuin kamara, jota hän polki. Mutta kun lumi suli pois\nja hän lähti kevätkaravaanin matkassa kaupunkiin, niin Annan kasvot\nloistelivat kuin nouseva aurinko, ja tästä hän arvasi, että kirje\nvihdoinkin oli tullut. Ja niinpä todella, vajaassa kymmenessä\nminuutissa se ilmestyi kirjatun röijyn povesta, sellaiseksi reväistynä\nkuin se johtajan käsistä lähti, ja äiti pyysi Magnusta kirjoittamaan\nsiihen vastauksen hänen sanelunsa mukaan. Näin hän kirjoitti: --\n\n\"Rakas poikani! Kirjeesi saapui oikein perille viime höyrylaivalla ja\nkorvasi hyvillä viesteillään sen ajan pitkällisyyden, mikä meidän\ntäytyi sitä odottaa. On niin hauskaa kuulla, että voit hyvin ja\nmenestyt sekä nautit elämästäsi tuossa isossa Englannin kaupungissa.\nMonta kertaa olen peljännyt asiain olevan aivan toisin, mutta nythän\nminulla on kirjeesi, ja olen onnellinen ja tyytyväinen.\n\n\"Olen ylpeä siitä, että poikani on kohoamassa niin korkeaan ja hyvään\nseuraan, ja vaikka isäsi ei puhu paljoa, olen varma siitä, että hän\ntuntee samaa. Hänhän on aina sanonut, että sinä kerran toimittaisit\nsuuria maailmassa, eikä ole Jumalan hyvyyden tapaista tehdä tyhjäksi\nsemmoisia odotuksia, milloin ne on rakennettu hyvälle perustukselle.\n\n\"Ja nyt on minun sanottava sinulle, että isäsi ruumiillinen terveys on\nhyvä, vaikka maailmalliset huolet häntä hieman kiusaavatkin, mutta minä\nsanon hänelle, että kotomme tässä elämässä on aina ikäänkuin jyrkällä\nvuorella, ja jos luotamme Jumalaan, niin ei ole mitään syytä peljätä.\nMitä itseeni tulee, voin niin hyvin kuin minun ikäiseni voi toivoa;\nainoastaan vasen korvani toisinaan tekee kiusaa eivätkä silmäni enää\ntahdo kelvolleen päteä sukan kudontaan tahi pienellä painetusta selvää\nsaamaan. Mutta en saa valittaa, sillä kenties se vain on Jumalan armoa\nmeille vanhoille, että aistimemme kuolevat asteittain, niin että kun ne\nkerran tykkänään kuolevat, tämä ei yllätä meitä äkkiarvaamatta.\n\n\"Magnus piirtää tämän kirjeen, ja hän on terve ja reipas. Lunta oli\nsyvältä tänä vuonna talon mailla, ja hän menetti kuusi parasta\nelukkaansa; mutta karitsat menestyivät mainiosti ja nyt ne ovat\nvuorilla, ja hänen uuhensa lypsävät hyvästi, ja kotivainio on aidattu\nheinälle.\n\n\"Voin ilmoittaa sinulle, että se yksi, jota kyselet, on palannut\näitinsä luo Kööpenhaminaan ja että on niitä, jotka eivät ole kovinkaan\npahoillaan siitä. Toisinaan, saadakseni pahat kielet täällä vaikenemaan\nsinua panettelemasta, haluttaa minua syyttää häntä kaikesta, mitä on\ntapahtunut, mutta kuka minä olen, että ketään tuomitsisin -- ja pahin\nmitä hänelle toivotan on, että hänestä pian tulisi jumalaapelkääväinen\ntyttö.\n\n\"Margret Nielsen on aina sama, kiverä oksa täynnä mehua; johtaja olisi\nmuutoin kyllä voimissaan, mutta potee lonkkasärkyä. Sen lisäksi häntä\nsamoin kuin isääkin painavat kovin maailman murheet, ja häneen koskee\nkovasti se, että niitä on koitunut niin tiheään hänen elämänsä\nilta- puolella.\n\n\"Ja nyt minun on kerrottava sinulle pikku Elinistäsi, että hänen\nvointinsa on niin hyvä kuin olla saattaa, ja hän on saanut kaksi\netuhammasta ja hänen hiuksensa valuvat kiemuroina hänen otsalleen.\nParempaa lasta ei ole milloinkaan syntynyt, ja hymyillessään hän on\nniin erään näköinen, että sydämeni on vähällä murtua häntä\nkatsellessani. Margret on tuolle kultaselle kuin sen oma äiti, ja sinun\nisäsi ja johtaja voivat Eliniltä tuskin nähdä aurinkoa. Mitä itseeni\ntulee, niin sydämeni paisuu tulvilleen ajatellessani, miten Jumala\nhyvyydessään on lähettänyt meille vanhoille tämän pienen enkelin\nviimeisten surujemme jälkeen, sillä hän on niinkuin kevät ankaran\ntalven jälkeen, kun lumi ja jää ovat pysyneet niin kauan, ett'emme\nluule suinkaan koskaan enää näkevämme ruohoa tai kuulevamme virtojen\nlaulua -- ja silloin onkin yht'äkkiä edessämme vihreät nurmet ja\nvälkkyvät virrat ja kaikki kukkien ihanuus.\n\n\"Ja nyt, vaikka menestytkin niin hyvin, et saa kuitenkaan suuttua\näidillesi, kun hän lähettää sinulle pienen lahjan. Maria on ollut koko\npäivän keittiössä täyttämässä sinun opistokirstuasi, ja Herra tiesi,\nmitä kaikkea tavaraa hän on siihen latonut. Mutta minä kudon sinulle\njuuri sukkaparia vanhan Maggien ruskeista villoista, ja toivoakseni et\nhäpeä pitää niitä, sillä niissä jalkasi pysyvät lämpöisinä kylmällä\ntalvisäällä, jolloin Englannin syylingit varmaan tuntuvat ohkaisilta ja\npumpulimaisilta. Sitten muistan vielä, kuinka mielelläsi sinä ennen\nkotona söit savustettua lampaanlihaa, niin että käskin Marian panna\nsitäkin mukaan sekä moniaan lihamakkaran.\n\n\"En uskalla antaa isän tietää, että lähetän sinulle lampaanlihaa --\nhänen mielestään se olisi hassua ja joutavaa -- ja kun sinulla siellä\non niin paljon hyvää syötävää ja juotavaa, niin en tietysti odotakaan,\nettä tarjoat sitä englantilaisille ystävillesi, mutta ehkä voit\npiiloittaa sen johonkin ruokakaappiin ja maistaa jonkin viipaleen\nsilloin tällöin yksin ollessasi.\n\n\"Ja nyt minun täytyy lopettaa, sillä Magnus pääsee jo paperin päähän.\nOlen onnellinen ajatellessani, että makuuhuoneesi on hauska ja kodikas,\nja tahtoisin mielelläni kiittää emäntääsi, kun hän on sinua kohtaan\nniin ystävällinen ja äidillinen. En taida koskaan nähdä häntä tässä\nelämässä, mutta kerran tapaamme toisemme taivaassa, ja _silloin_ kiitän\nhäntä.\n\n\"Ja nyt, armas poikani, keskellä suurta menestystäsi älä unhota, että\nkaikki hyvät lahjat tulevat Jumalalta, ja muista aina panna\nluottamuksesi Häneen. Hänen haltuunsa ja huomaansa minä sinut jätän,\nsillä Hän tietää kaikki tarpeemme ja kaikki huolemme ja salaisuutemme,\nja Hänen silmänsä valvoo aina eikä Hänen sydämensä milloinkaan nuku.\n\n\"Oma hellä äitisi Anna.\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nÄitinsä kirjeen saadessaan Oskar asui köyhälistökadun varrella\nWestminsterin kulmalla. Sen nimi oli Short-street, ja kuten\ntavallisesti kaikkialla suurkaupunkien kurjimmat kadut kulki tämäkin\nläheltä komeata tuomiokirkkoa, kuten laivahylkyjen kehä kiertää\nkalliota meressä.\n\nShort-street oli umpikatu, toisena päänä kapakkatalo ja toisena\nholvikäytävä asemarakennukseen, josta johti rautatie etukaupungin\nhautausmaalle. Myöhään yöhön piti asukkaita valveilla kapakasta ulos\ntyönnettyjen humalaisten torailu, ja aikaisin aamulla heidät herätti\nruumisvaunujen kolina katukivillä.\n\nOskarin asunto oli numero 1:ssä, likaisessa rakennuksessa, jonka\novenpäällys-ikkunassa tahraantunut pahvilevy ilmoitteli \"Huoneita\nnaimattomille miehille.\" Paitsi Oskaria oli siellä neljä muuta\nasujainta, kolme niistä hautaustoimiston kantajia ja neljäs kapakan\nyliviinuri. Viinurin hallussa oli se kerros, jossa vierashuone\nsijaitsi, ja hän tavallisesti toi kapakan suljettuansa joukon meluavia\ntovereita luokseen korttia pelaamaan ja olutta juomaan.\n\nOskarin makuukammio tuskin oli huonekaan, vaan pikemmin kurjannäköinen\ntunkkainen tyrmä, jonka ränstynyt kalusto näytti väkinäisin\nponnistuksin yrittävän olla järjestyksessä -- karvakulu mattorisa,\npäätyjänsä puuttuva rautasänky, maalattu pesukaappi, kololeukainen\nvesikannu, pari kolme ritisevää tuolia, pöytä, joka vain seinän nojalla\npysyi pystyssä, muutamia kilpaoriiden kuvia likaisten seinäpaperien\nrippeillä ja kosteuden turmelema kuvastin, joka muistutti suojailman\ntäplille sulattamaa jäälauttaa.\n\nHänen emäntänsä asui kellarikerroksessa, eikä häntä näkynyt muulloin\nkuin maanantai-aamuisin, jolloin hän tuli noutamaan asukasten vuokraa,\nparia kolmea tuntia aikaisemmin, kuin häneltä itseltään se vaadittiin.\nAinoa henkilö, jonka Oskar näki alituiseen, oli emännän palvelustyttö\nJenny, kaikessa lontoolais-alhaison lapsi, epäsiisti ja huonosti\npuettu, mutta hilpeä kuin varpunen kadulla ja avara hellä sydän\npienessä sivistymättömässä povessaan.\n\nJennyssä oli Oskaria kohtaan herännyt jonkinlainen myötätuntoisuuden\ntunne, jolla ei ollut sen henkilökohtaisempia perusteita kuin, että\ntämä ei huudellut kolmea porrasväliä alas hänelle, ei ollut tunkeileva\neikä käyttänyt törkeätä kieltä, sekä että hän aina nosti hattuaan,\nkohdatessaan tytön kadulla.\n\nAinoana seurauksena tästä Jennyn tuntehikkuudesta oli, että hän aina\npukeutui puhtaaseen kirjavaan karttuunileninkiinsä niinä päivinä,\njolloin Oskar sattui jäämään kotiin teelle. Yhtenä tällaisena\niltapäivänä tuli tyttö koputtamaan hänen ränstyneen ullakkokamarinsa\novelle lausuen: \"Herra, saatte kirjeen!\"\n\nOli niin pitkä aika siitä, kun Oskar oli saanut minkäänlaista kirjettä,\nettä hän melkein peljästyneenä hypähti ylös, ja ottaessaan kirjeen\nJennyn kädestä ja nähdessään osoitteen olevan Magnuksen käsialaa ja\nettä kirje oli alkuaan osoitettu hänen vanhaan asuntoonsa hän kalpeni\nja alkoi vapista.\n\n\"Onko siinä pahoja tietoja?\" kysyi Jenny. \"Enpä tottamaarin olisi\nmokomata tuonutkaan, jos sen vaan tiesin.\"\n\n\"Ei, ei! Jätä minut, Jenny\", vastasi Oskar, ja tytön mentyä avattuaan\nkirjeen hän luki sen kyyneltyvin silmin ja häpeän puna poskillaan.\n\nKirjeen loppuessa hänen sydämensä sykki rajusti ja hän kyseli\nitseltään, eikö olisi miehekkäintä kirjoittaa heti vastaus ja sanoa\nsuoraan, että koko tämä tarina hänen menestyksestään oli sepustettua\nvalhetta ja että hän aina oli ollut viheliäinen ja onneton, että hän\neli halpaa elämää halpojen toverien seurassa, tehden alhaista työtä,\njota ei edes kehdannut mainitakaan, ja että mitkään sanat eivät\nsaattaisi kuvailla hänen sielunsa salaista tuskaa siitä, että hän oli\nvajonnut näin syvälle. Mutta niin tukala kuin olikin tämän katkeran\nhetken alennustila, vielä tuskaisempaa oli seuraavana aamuna, kun Jenny\nraahasi hänen entisen opistokirstunsa ylös portaita, lörpötellen\niloisesti kuin olisi tuonut hänelle kokonaisen omaisuuden.\n\n\"Rautatienmies ähki sitä raskaaksi kuin lyijy, ja annoinkin sille kaksi\npennyä vaivoista -- toivoakseni se sen sieti.\"\n\n\"Aivan oikein, Jenny. Tässä on raha. Voit mennä.\"\n\n\"Saanko ma auttaa purkamaan? Ei ole laatikkoa sen tapaista, ett'en sitä\nminä osaisi tyhjentää. Mutta on maar se pitkän taipaleen takaa!\"\n\n\"Se tuli Islannista, Jenny.\"\n\n\"Jestas sentään! Pat Looney se on sieltä kanssa, mutta naapurit\nsanovat, että on vahinko, kun ei se pyörrä sinne takaisin. Vaan eivät\nne sellaista koskaan teistä puhu. 'Se on niin kohtelias', ne sanovat.\"\n\nOskar antoi tytön avata kirstun ja tyhjentää sen sisällön, jota\ntehdessään tämä liritteli kuin lontoolaisvarpunen ainakin, sill'aikaa\nkun Oskar istui tuolillaan, lapsuuden aateyhtymäin utuna väikkyessä\nhänen eteensä onnellisesta menneisyydestä.\n\n\"No jo nyt jotakin!\" huudahteli tyttö, lysähtäen kantapäilleen kirstun\nääressä kykkiessään. \"Metvurstia! Ja makkaroita! Ja savustettua kieltä!\nJa kinkkua! Eihän teidän tarvitse kuukausmääriin ostaa syötävän puolta\nnimeksikään! Jopas veteli hyvin! Lahjojako nämä ovat ollakseen?\"\n\n\"Niin, Jenny, lahjaksi ne on lähetetty.\"\n\n\"Tarvitaan siinä vaan aika tavalla huolenpitoa, että rupeaa näin\npaljoon rustailuun\", jatkoi Jenny. \"Eiköpä liekin nais-ihminen?\" hän\ntokaisi hämmentyneenä.\n\n\"Se on äitini\", vastasi Oskar.\n\n\"Äitinne!\" huudahti tyttö helpottuneella äänellä. \"No, sitäpä minä\näidiksi sanon -- ei siin' ole hyvyydellä enää määrääkään.\"\n\n\"Hän on ollut minulle hyvä kaiken ikäni, ja aina olen minä kohdellut\nhäntä pahoin.\"\n\nJenny katsahti häneen oudosti, ihmettelevä ja kärsivä ilme kasvoissaan.\n\n\"Oikeinko totta, herra?\"\n\n\"Niin, Jenny, häpeämättömästi, mutta hän on yhä uudestaan antanut\nanteeksi.\"\n\nJenny oli hetkisen ääneti, mutta sitten hän virkkoi: \"Niin, äidit ne\nnyt _ovat_ kaikki siihen lajiin. Kuorma-ajuri Jim Cobb, aatelkaas, se\nkolhii äitiään välillä aivan hirveästi, mutt'ei tämä toki koskaan vedä\nsitä siitä lakiin, mitenkäs se kävisi päinsä -- äidit ovat silkkaa\nhyvää sydäntä!\"\n\n\"Onko sinunkin äitisi hyvä sinulle, Jenny?\"\n\n\"Häh minunko? Min' olen orpo\", sanoi Jenny, ja äänensä tuttavalliseksi\nkuiskaukseksi hiljentäen hän jatkoi! \"Se nyt olkoon kerrassa sanottu,\nja se on selvä totuus. Aina ma noille toisille hölisen, että äitini oli\nyksi niitä tyttöjä, joiden näette sirkuksessa iltasilla silkissä ja\ntimanteissa loistelevan.\"\n\n\"No, oliko hän?\"\n\nAlakuloinen ilme vilahti Jennyn kasvoilla. \"Kuinkas se mallaisi yhteen,\nkun Orpokodissa sanoivat mun syntyneeksi silloin kun äitini oli ruunun\nruuassa.\"\n\nNyt olivat tavarat kirstussa järjestetyt pöydälle ja tuoleille, ja\nJenny painui jälleen kantapäilleen niitä ihailemaan.\n\n\"Noin! Siin' on näky kuin makkarapuoti. Ja ties häntä vaikk' oisi\näitinne sitä varten lähettänytkin. Jim Cobb se mua pyyteli kanssansa\nlaittamaan lihakaupan, mutt'en ottanut kuullaksenikaan! Ei että mulla\nmitään itse liikettä vastaan oisi, ja jos joku muu sellaista\ntuumaisi...\"\n\nJennyn viittauksen keskeytti ajopelien romina, joka äkkiä pysähtyi\nrakennuksen edessä.\n\n\"Arvaanpa melkein paikalleen, kuka se on\", lausui tyttö, iskien silmää.\n\"Se siunattu Jim Cobb taaskin! Tahtoo mua näetsen aina ajelulle\nvankkureissaan.\"\n\nMutta ikkunan luo astahtaessaan hän huudahti: \"Kiesus! Nehän ovat\nkääsit! Ja rouvas-ihminen astuu niistä alas!\"\n\n\"Rouvas-ihminen?\"\n\n\"Ette saata sitä nyt enää nähdä, se on rappusilla. Ka, sinne se jo\nehti\", huusi Jenny, kun katuovelle naputettiin, \"eikä ole mulla vielä\nollut aikaa takkuani suoria!\"\n\nSelittämättömin pelon ja toivon sekaisin tuntein, joille ei vielä\nmitään aihetta ollut, Oskar seisoi siltamalla, Jennyn rientäessä\nportaita alas. Katuoven auetessa hän kuuli omaa nimeänsä mainittavan\näänellä, joka saattoi veren nousemaan hänelle päähän, niin että hän\nhuumaantuneena horjahti. Hetkistä myöhemmin palasi tyttö takaisin,\nkasvot näyttäen nokipilkuista huolimatta valkeilta ja lausui\nepävarmalla äänellä, kuten äsken:\n\n\"Johan ma sen arvasin. Teitä se hakee. Vein sen viinurin\nvierashuoneeseen -- mies ei tule kotiin ennen teetä.\"\n\nOskar astui verkalleen alas, mutta portaiden päähän päästessään hän\nhengitti kiihkeästi ja sydän tykki hänen povessaan kuin olisi siellä\nväkivasaralla moukuteltu. Vierashuoneen ovi oli raollaan ja hänelle\ntuttu orvokkien tuoksu tuli sieltä vastaan. Hetkisen päästä hän työnsi\noven auki ja silloin näki seisovan edessään sen, jota oli odottanut,\nhänet itse, vielä säteilevämmän kauniina kuin ennen, jotakin pehmeätä\nja valkoista kaulan ympärillä, ja kasvot hymyilyjen kirkastamina.\n\nEi kukaan saata aavistaa, mitä kaikkea Oskar sillä hetkellä koki. Sadat\ntunteet välähtivät salamana hänen sielunsa läpi -- ilo, riemu, tuska ja\nhäpeä, hänen näkemisensä tuottama hurmaus, mutta samalla nöyryytys, kun\nhänet tavattiin näin halvassa kodissa, huonosti puettuna ja\nsilminnähtävästi köyhänä. Mutta ennen kaikkea hän tunsi rakkautta --\ntuota hillitsemätöntä rakkautta, joka johtaa onneen ja voittoon tahi\nperikatoon ja kuolemaan. Hänen kasvonsa vääntyivät intohimoisesti,\nkyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja ojentaen molemmat käsivartensa\ntulijaa kohti hän huudahti:\n\n\"Helga! Oi Jumalani! Helga!\"\n\n\n\n\nV.\n\n\nHelga näytti olevan yhtä kiihtynyt kuin Oskarkin. Hän oli vilpittömästi\nliikutettu nähdessään, miten syvästi kohtaus vaikutti mieheen, ja kun\ntämä oli suudellut hänen molempia käsiään, suuteli Helga vuorostaan\nOskarin toista kättä, ja väkiseltä pulppusivat hänellekin kyyneleet\nsilmiin. Huoneessa oli nahkapäällystäinen sohva, jolle he istuutuivat\nvieretysten, käsi kädessä.\n\n\"En ole milloinkaan, en milloinkaan ollut niin iloinen\", lausui Oskar.\n\n\"Iloinen olen minäkin\", vastasi toinen. \"Annahan kun taasen katson\nsinua, Oskar. Hiukan kalpeampi ja ehkä hiukan laihempi, mutta muuten et\nole vähääkään muuttunut.\n\n\"Mutta _sinä_ olet muuttunut paljon, Helga.\"\n\n\"Olenko vanhentunut?\"\n\n\"Olet käynyt entistä herttaisemmaksi ja kauniimmaksi!\"\n\nSilloin Helga lähensi kasvonsa Oskaria kohti ja tämä suuteli häntä,\neivätkä he muutamaan minuuttiin saattaneet hillitä hellyyttään. Ensiksi\nonnistui Helgan saavuttaa malttinsa.\n\n\"No, puhukaamme nyt vakavasti\", hän lausui, mutta Oskar yhä vapisi\nkiihkosta ja kyyneleensä pois pyyhittyään nauroi hermostuneesti.\n\n\"Kuinka kauan olet ollut Lontoossa?\" hän kysyi.\n\n\"Kuukauden -- huomenna tulee kuukausia\", vastasi Helga.\n\n\"Ja minä kun en ole siitä tähän asti tiennyt! Mutta miten tulit\nlähteneeksi Kööpenhaminasta?\"\n\n\"Sitäpä juuri yritän sinulle kertoa. Jostakin tuntemattomasta syystä\nisä näki hyväksi vähentää äitini tulot puoleen entisestä, jonkavuoksi\ntäytyi johonkin ryhtyä. Silloin muistin miten kiittelevästi Niels\nFinsenin oli tapana arvostella ääntäni.\"\n\n\"Finsenin!\" kertasi Oskar vakavammalla äänellä.\n\n\"Kirjoitin siis hänelle, saaden vastaukseksi, että jos tulisin\nLontooseen, niin hän antaisi asiantuntijain kuulla minua, jotta\nsaisimme nähdä, mitä saattaisi tehdä.\"\n\n\"Ja mitä he sanoivat?\"\n\n\"Niin, minä saavuin Lontooseen ja musiikintuntijat tutkivat minua ja\npäättelivät ääneni aivan erinomaiseksi -- lupaavimmaksi sopraanoksi\nmitä olivat kuulleet vuosikausiin.\"\n\n\"Ja nyt?\"\n\n\"Nyt olen kuninkaallisessa musiikkiakatemiassa ja jonkun ajan päästä\nmatkustan Pariisiin pariksi kolmeksi vuodeksi, ehkäpä neljäksikin,\nopiskellakseni Marchesin tai Bonbyn johdolla ja ottaakseni osaa\nkäytännöllisiin harjoituksiin, ja lopuksi minut aiotaan lähettää Monte\nCarloon tai Nizzaan 'Faust'- ja 'Romeo'-esityksiin, alkuaskeleena ja\nvalmistuksena Lontoon valtaamiseen väkirynnäköllä Margueritena tai\nJuliettena -- sen pituinen se!\"\n\n\"Ja tekeekö Finsen kaiken tämän sinun hyväksesi?\"\n\n\"Niin, tavallaan on asia siten ymmärrettävä.\"\n\n\"Maksaako hän sinun oppikulunkisi?\"\n\n\"Enpä tosiaankaan tiedä, ken ne maksaa, mutta olen allekirjoittanut\nsopimuksen toimia hänen johtonsa mukaan ja sitten maksaa takaisin\nkaikki, kun olen päässyt hyvään alkuun. Ja entäs sinun hommasi, Oskar?\"\n\n\"Minunko?\"\n\n\"On jo kulunut melkein vuosi siitä kun sinut viimeksi näin. Mitä olet\npuuhaillut?\"\n\nOskar nauroi kömpelösti. \"Olenpahan kuin kukkaset kedolla -- en tee\ntyötä enkä kehrää.\"\n\nMatta hänen äkillinen iloisuutensa loppui lyhyeen ja hän lisäsi\ntotisemmin: \"Älä kysy minulta, Helga, mitä olen puuhaillut.\"\n\nHelgan silmät harhailivat hetkisen pitkin huonetta. Sitten hän virkkoi:\n\"Minä tiedän! Niels mainitsi siitä minulle ja hän pyysi minua\nsanomaan...\"\n\nMutta ennen kuin hän ehti lopettaa lauseensa oli Oskar noussut\nseisaalleen. \"Jos tulet Finsenin luota, niin tiedän asiasi, ja\nmieluummin tahtoisin kuolla...\"\n\n\"_Ei, ei, ei_\", sanoi Helga tarttuen hänen käteensä! \"Istu alas. Ei se\nlaisinkaan sitä ole. Kuuntelehan!\"\n\nHän istuutui, ja Helgan katseen lempeys poisti kaikki hänen pelkonsa.\n\n\"Annetaan parhaillaan niin kutsuttuja kävelykonsertteja Covent Gardenin\npuistossa, ja joku päivä takaperin syntyi erimielisyyttä heidän\norkesterinsa johtajan kanssa. Näytti suotavalta saada hankituksi uusi,\nkunhan vain löydettäisiin sopiva henkilö. Tietysti minä ajattelin\nsinua.\"\n\n\"Minua!\"\n\n\"Miks'en? Näinhän mihin kelpasit johtaessasi noita sataaviittäkymmentä\ntollikkoa Thingvellirissä.\"\n\n\"Mutta Covent Gardenissa!\"\n\n\"Hyvä Oskar, olen nähnyt kaikki täkäläiset soitonjohtajat ja vaikka he\novatkin sinua etevämmät tiedoissa ja kokemuksessa, niin ei ainoallakaan\nheistä ole rahtuakaan sinun vetovoimastasi ja nerostasi. Sen vuoksi\nsanoin: 'Niels, jos tahdotte oivallisimman johtajan, mitä Lontoo on\nkoskaan nähnyt, niin antakaa minun noutaa hänet!'\"\n\n\"Mutta sinä et tiedä, Helga -- et saata aavistaakaan, -- jos voisit\nvain kuvitella mielessäsikin, mitä olen saanut kokea pelkän elantoni\ntähden, pelkän elantoni --\"\n\nHelga taaskin katseli huonetta ja virkkoi sitten: \"Enkö sitä näe? Eikö\nminulla ole silmiä? Mutta jos minulle sanoisit, ettei sinusta ole ollut\nhalvimpaankaan työhön, mihin typerimmätkin pystyvät, niin pysyisin\nyhäti siinä, mitä Finsenille sanoin.\"\n\nOskarin kurkkua ahdisti. Helgan usko ja huolenpito vei häneltä maltin.\nHetkeksikään hän ei ottanut ajatellakseen, että mitään itsekästä\nvaikutinta siihen saattaisi olla olemassa.\n\n\"Mitä sitten tahdot minua tekemään, Helga?\" hän kysyi.\n\n\"Käymään tapaamassa minua Finsenin toimistossa klo 11 huomenaamulla.\"\n\n\"Mutta lupasin, ett'en sinne enää ikinä astuisi.\"\n\n\"Silloin et tiennyt, että _minä_ tulisin sinua pyytämään. Ja minä\n_pyydän_ sinua, Oskar.\"\n\nOskar muisti lupauksen, minkä oli antanut isälleen; hän ajatteli,\nmiten vaarallista olisi uudestaan selata esille elämästään lehti,\njonka oli pyyhkäissyt pois ja kääntänyt ainiaaksi umpeen; hän ajatteli\nFinseniä ja tämän suhdetta Helgaan sekä, miten Finsen saisi suurta\nvaikutusvaltaa tytön elämään tämän toiveita ja kunnianhimoa\nautellessaan; mutta hänen tahtonsa oli kuin väännetty vitsa, sillä\nvastustamaton kohtalo pakotti häntä eteenpäin.\n\n\"_Tulethan_, eikö totta?\" kuiskasi tyttö, ja Oskar vastasi:\n\n\"Tulen.\"\n\nHelga ojensi taasen kasvojaan eteenpäin, ja taasen Oskar suuteli häntä,\nja sitten tyttö nousi lähteäkseen.\n\n\"Missä sinä asut?\" kysyi Oskar, ja Helga ilmoitti sen hänelle. Se oli\nvanhanaikuinen vierastalo Green Parkin laiteilla.\n\n\"Asuuko Finsenkin siellä?\"\n\n\"Asuu, hän asuu samassa rakennuksessa. Ja sinun pitää asua siellä\nmyöskin. Tahdon tavata sinua alituiseen. Tarvitsen apuasi tuhansissa\nasioissa. Mutta nyt minun täytyy lähteä.\"\n\nOskar ei voinut laskea häntä menemään, ja heidän hellyydenosoituksensa\nuudistuivat.\n\n\"Lähdettyäsi tuntuu tämä kaikki kuin unelta\", lausui Oskar. \"Tuskin\nsaatan uskoa sinun olleen täällä tai palaavan enää takaisin.\"\n\n\"Älä sano niin. Vakuutinhan sinulle Islannissa, että tulisin sinun\nluoksesi, ell'et sinä tulisi minua tapaamaan. Ja enkö ole pitänyt\nlupaustani?\"\n\n\"Rakas, rakas Helgani!\"\n\n\"Et menetellyt aivan oikein siinä, että lähdit antamatta minulle\ntilaisuutta tavata sinua.\"\n\n\"Tiedän, tiedän.\"\n\n\"Olihan sinulla jonkinlainen velvollisuus minua kohtaan sen jälkeen,\nmitä oli tapahtunut...\"\n\n\"Hiljaa, rakkaani, hiljaa!\"\n\n\"Mutta olen taipuvainen uskomaan, että muut olivat siihen syypäät.\"\n\n\"Älkäämme puhuko siitä, Helga\", vältteli Oskar, ja hänen käsivartensa,\njotka olivat olleet kiedottuina tytön vyötäisille tiukkaan syleilyyn,\nhöllenivät ja vaipuivat alas.\n\nTämän jälkeen tuntui helpommalta erota hänestä, mutta ennenkuin avasi\noven hän suuteli Helgaa vielä kerran ja häntä takaisin vaunuihin\nauttaessaan vei hänen sormensa huulilleen.\n\nHän seisoi avopäin kadulla koko ympäristönsä unohtaen, kunnes ajopelit\nolivat vierineet kapakan kulman taakse ja Helga vielä kerran niiden\nikkunasta heiluttanut hänelle kättään. Sitten hän huomasi, että niin\nkauniin ja komeasti puetun nuoren naisen saapuminen tällaiseen\nlikaiseen kujaan ja hänen odottavat ajopelinsä olivat houkutelleet\nnaapurit asuntojensa oville, naiset hypistellen esiliinojensa nauhoja\nja merkitsevästi irvistellen toisilleen.\n\nKun Oskar palasi asuntoonsa, sivuutti hänet Jenny etehisessä hiipivin\naskelin ja syyllisyyttä osoittavin kasvoin, jotka näyttivät ilmaisevan,\nettä pieni tuskaantunut tyttö parka ei ollut voinut vastustaa kiusausta\nkuunnella ja pitää silmällä.\n\nOskar palasi hetkiseksi vierashuoneeseen, jossa vielä tuntui hajuveden\ntuoksu, sekaantuen eltaantuneen oluen ja tupakan hajuun. Ei hän koskaan\nennen ollut kadehtinut viinuria, mutta sillä hetkellä hän olisi antanut\nkaikkensa saadakseen pitää tämän huoneen lopun päivää hallussaan,\nvoidakseen istua sohvalla, missä Helga oli istunut, laskeakseen kätensä\npöydälle, millä tämän käsi oli levännyt, ja suudellakseen mattoa, jota\nhänen jalkansa olivat koskettaneet.\n\nHän liikkui ikäänkuin unissaan eikä palatessaan takaisin omaan\nsuojaansa muistanutkaan likaista ympäristöään. Tahrainen seinäpaperi,\nrääsyinen matto, täplikäs kuvastin eivät häntä alentaneet ja\nhävettäneet. Hänen ruumiinsa vielä viipyi rappeutuneessa luolassa,\nmutta sielu liiteli kaukana poissa. Se oli toisessa maailmassa --\nmaailmassa, jota Helgan silmät aurinkona ja tähtinä valaisivat, sillä\nhän palautti yhä mieleensä hetkeä, jonka oli viettänyt hänen kanssaan,\njokaista sanaa, jokaista äänensointua, jokaista katsetta ja jokaista\nliikettä.\n\nTätä kesti koko päivän, ja pimeän tullen putosi ikäänkuin verho\nvuosikauden kestäneen elämän ylitse. Nöyryyttävän kurja asema,\nraakojen kumppanien vastenmielinen ja rivo seura, yksinäisyyden ja\nturvattomuuden tunne, tieto elämän tyhjyydestä ja arvottomuudesta,\nkaikki katkerat muistot näyttivät nyt menneiltä. Tämä taival hänen\nelämässään oli nyt ohitse, eikä koskaan, ei enää koskaan sen tuottama\ntuska ja häpeä palajaisi. Hän oli saanut sen kokea, sentähden että oli\nrikkonut; mutta jos hän oli rikkonut, niin oli hän kärsinytkin, ja\nJumala itse oli nähnyt hänen kärsineen kylliksi.\n\nHänen silmänsä olivat kyynelistä kosteat, kun hän laskeutui levolle\nlikaiselle patjalleen, mutta hän nukahti autuaallisessa tilassa, ja yön\nensi unelmassa oli hän taasen olevinaan Helgan seurassa. Kerran hän\nsydän-yöllä havahtui, hämärästi kuullen viinurin mässäävän alhaalla\ntovereineen korttien ja oluen ääressä; sitten hän heräsi aamulla\nruumisvaunujen jymistessä Short-streetiä pitkin aina sen päässä olevaan\nholvikäytävään asti.\n\nKlo 11 aamupäivällä hän läksi Covent Gardeniin ja yhä uudestaan meni\nsinne seuraavina aamuina samaan aikaan. Kymmenentenä aamuna hän kutsui\nJennyn, joka oli käynyt araksi käytökseltään häntä kohtaan ja asetteli\naamiaista hänelle tarjottimelle oven ulkopuolelle, itse tulematta\nsisään.\n\n\"Jenny, ilmoitahan emännällesi, että muutan täältä ensi viikolla.\"\n\nSilloin Jennyn vaaleat, kaihoksivat kasvot kävivät aivan onnettomiksi,\nja murtuneella äänellä ja nyyhkytyksen kurkkuunsa tukahuttaen hän\nsopersi:\n\n\"Senhän siitä tiesin seuraavan. Siinä paikassa kun tuo nainen osui\nnäkyviini, minä sanoin, että se veisi teidät pois minulta -- ja sen\nteki kuin tekikin!\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKuvernööri ei saanut tietää, että Oskar oli rikkonut hänelle antamansa\nlupauksen.\n\nKun alting seuraavan kerran kokoontui, hyväksyttiin suurella\nenemmistöllä esitys perustuslakien uudestaan järjestämiseksi; siinä\npäätettiin poistaa kuvernöörinvirka ja asettaa ministeri. Mutta\nperustuslainmuutoksesta täytyi äänestää kaksilla valtiopäivillä, minkä\nvuoksi altingin hajaantuminen oli välttämätöntä. Hajaantumisen aika oli\nkuvernöörin määrättävissä, ja hän olisi saattanut pitkittää istuntoa,\nkunnes uudistuskuume olisi ollut ohitse. Mutta sensijaan että olisi\nnäin menetellyt, hän päätti heti hajoittaa säätykokouksen, täten\nyllyttäen kiihoitusta ja jouduttaen omaa kohtaloaan.\n\nMonet vastoinkäymiset kohtaavat miestä, jonka onni on hyljännyt, eikä\nkuvernöörinkään erehdysten mitta ollut vielä täysi. Kun tuli aika\nvalita ehdokkaat, huomattiin, että se vaalipiiri, jota Oskar oli\nedustanut -- pääkaupunki -- oli taasenkin ilman miestään, ja kaikkien\nkummastukseksi kuvernööri itse sananvaltaa säätykokouksessa saadakseen\nilmoittautui ehdokkaaksi.\n\nTämä arvaamaton askel kuvernöörin puolelta herätti suurta jännitystä,\nmutta kiihko yltyi kymmenkertaiseksi, kun saatiin kuulla, että johtaja\naikoi ruveta vastaehdokkaaksi.\n\nEi koskaan ollut kansan mieli ollut niin kuohuksissa kuin sinä iltana,\njolloin kuvernöörin ja johtajan oli seisottava toisiaan vastassa\nsamassa vaalikokouksessa. Paremmat kansalaiset pysyivät poissa,\npahoitellen ja häveten sitä, että nämä kaksi miestä, jotka\nviisikymmentä vuotta olivat olleet hartaat ystävät, nyt kynsivät\ntoisiaan kuin kotkat, mutta vahingoniloiset toivoivat tästä näytelmästä\nitselleen hauskuutta koituvan, joten käsityöläisopiston sali pakkautui\ntäpö täyteen kansaa.\n\n\"Toisten tapellessa toiset viisastuvat\", he lausuivat toisilleen\neivätkä siinä pettyneetkään.\n\nRuununvouti oli puheenjohtajana, ja jo alusta pitäen oli selvää, että\nhänellä kuvernöörin elinkautisena kilpailijana ei suinkaan ollut\naihetta pidättää kumpaakaan ehdokasta tekemästä itseään naurettavaksi.\nHuono-onnisella on aina huono onni, ja kuvernööri pelasi itsensä\nruununvoudin käsiin aavistamattaan ja ilman viivytystä.\n\nTämä ennen hiljainen ja arvokkaasti esiintyvä mies oli nyt menettänyt\nkaiken varovaisuuden ja malttinsa ja puheenvuoron saatuaan viskeli\nsalaviittauksia joka puolelle. Kun vihaamme jotakin henkilöä, niin\nnäyttävät kaikki hänen tekonsa vihattavilta. Otettuaan lopuksi johtajan\nliike-elämän puheiksi lausui kuvernööri:\n\n\"Ei itsekkyys koskaan tyydy, hyvät ystävät. Tahdotteko jättää yleiset\nvarat miehen hoidettaviksi, joka ahneudessaan kaikkea tavoitellessaan\nmenettää kaiken, syösten itsensä vararikkoon ja puutteeseen?\"\n\nTämä hyökkäys otettiin toisella taholla vastaan pilkkahuudoilla ja\nrähisevällä naurulla, ja kun johtajan vuoro tuli puhua, väreili\nivallinen hymy hänen kalmankalpeilla kasvoillaan, kun hän lausui:\n\n\"Tylsällä veitsellä pitäisi tavoitella niveltä eikä iskeä kovaan\nluuhun. Mutta jos nyt kerran ruvetaan arvoituksille, niin panen minäkin\nvastattavaksi yhden: Uskoisitteko yleisten varain hoidon henkilölle,\njonka poika karkoitettiin maasta väärentäjänä ja varkaana?\"\n\nTämä syytös Oskaria vastaan, jota kyllä usein oli kuiskailtu, mutta ei\nkoskaan ennen julkisesti lausuttu, vaikutti kiihoittuneeseen\nkansanjoukkoon ukkoseniskun lailla, ja jo ennen kuin kuulijat olivat\ntoipuneet hämmästyksestään oli kuvernööri vastoin kaikkea järjestystä\nnoussut seisaalleen jälleen, huutaen jyrisevällä äänellä:\n\n\"Ja jätättekö te yhteiskunnan siveellisyyden sellaisen miehen huostaan,\njoka nuoruudessaan liittyi hyljättyyn naiseen ja vasta sitten meni\navioliittoon rakastajattarensa kanssa, kun heidän ensimmäinen\ntyttärensä oli äpäränä syntynyt?\"\n\nTämä oli kiihoituksen huippu. Kansanjoukko mykistyi, vain pakoveden\ntavoin sihisevää hengitystä kuului salissa. Johtaja oli kalpeana ja\npuhumattomana, ikäänkuin olisi julma isku samalla kertaa pyyhkäissyt\nsekä tunteen että ivan ilmeen hänen kasvoistaan, joll'aikaa hänen\nvastustajansa tuijotteli häneen veristynein silmin, hehkuvin poskin ja\nhuulet tempoilevasti vapisevina.\n\nTäten seisoivat nämä kaksi miestä pitkän tovini tuskin puolentoista\nkyynärän päässä toisistaan. Mutta sitten nähtiin kookkaan miehen\nraivaavan tiensä takana seisovan kansan läpi ja astuvan esille pitkin\naskelin. Se oli Magnus, joka kiirehti isänsä luo, ikäänkuin viedäkseen\nhänet väkisin pois.\n\nMutta ennenkuin kuvernööri hänet huomasi, oli jo toinen käsi, näkymätön\nkäsi, laskeutunut hänen olkapäilleen. Ikäänkuin taivaasta iskeytyneenä\nkohtasi kuvernöörin aivoja lyönnin tavoin huomio, että hän johtajan\nloukkaukseen vastatessaan oli vihansa sokeassa raivossa häväissyt\nThoran muistoa, Thoran, joka oli haudassaan ja jota hän oli rakastanut\nenemmän kuin ketään ihmisolentoa, joka ei ollut hänen omaa lihaansa ja\nvertansa.\n\nTällöin alkoi tämä turmiollinen paikka kamalassa äänettömyydessään\npyöriä hänen silmissään, ja älähtäen kuten myrkytetty koira hän kaatui\nraskaasti lattialle. Magnus nosti hänet ylös ja kantoi kotiin -- hän\noli saanut halvauksen.\n\nNimitettiin ainoastaan yksi ehdokas pääkaupungille; vaalissa sai äänet\nilman vastustusta johtaja, ja kun vaalikirjat palasivat maaseudulta,\nniin huomattiin uudistuspuolueen saaneen entistä suuremman enemmistön.\n\nKuvernööri toipui hitaasti, mutta kykeni kuitenkin olemaan liikkeellä\nvaltiopäivien uudestaan kokoontuessa, ja perustuslakikysymystä jälleen\nesitettäessä hän kaikesta vastustelusta huolimatta kompuroi kahden\nsauvan nojalla säätytaloon, asettuen pieneen lehterikamariinsa\nvaltiopäiväsalin perälle.\n\nVäittely oli lyhyt eikä kiihkeä, ja kukaan tuskin katsahtikaan\nkulmaukseen, missä kuvernööri istui haalistuneessa virkapuvussaan\nentisen mahtavuutensa vapisevana varjona; mutta monta julmaa kömpelön\nsukkeluuden purkausta tähdättiin häntä kohden. Kuvernöörin kiukku yltyi\nyltymistään, ja vihdoin hän nousi suuttumuksesta vaahtoavin huulin\npanemaan vastalauseen tällaisia ansaitsemattomia loukkauksia vastaan,\nmutta hänet vaiensi puhemies, hänen entinen yksityissihteerinsä.\n\nLakiehdotus hyväksyttiin huutoäänestyksellä; salissa kajahtelivat\nriemuhuudot ja tavanmukainen yhdeksänkertainen \"eläköön!\", sitten kun\nkuninkaalle oli laulettu. Murtuneena kannettiin kuvernööri kotiinsa.\n\nKeskellä yötä hän sai uuden halvauskohtauksen eikä sen perästä enää\njättänyt huonettaan. Mutta niin pian kun oli saanut puhekykynsä\ntakaisin, hän käytti kaiken aikansa sanellakseen anomuksia kuninkaalle,\nrukoillen tätä olemaan hyväksymättä lakia, jolla tarkoitettiin hänen\npalvelijansa alentamista.\n\nJonkun viikon perästä saapui Magnus kehoittamaan isäänsä ja äitiänsä\njättämään hallitustalon ja muuttamaan hänen luokseen maatilalle.\n\n\"Ei hyödytä mitään vastustaa valtiopäivien päätöstä, isä\", hän sanoi.\n\"Uusi ministeri nimitetään piakkoin, ja minkätähden odottaisit kunnes\nhän häätää sinut pois? Tulkaa Thingvelliriin -- minä olen voimakas,\nsaatan tehdä työtä meidän kaikkien edestä.\"\n\nMutta tällaisesta puheesta hänen isänsä aivan vimmastui. \"Miten\nuskallat ehdottaakaan sellaista?\" huudahti hän. \"Ja kuinka julkeat\nnäyttää naamaasi tässä talossa? Etkö tiedä, että _sinä_ olet ollut\nkaikkeen syynä? Joll'et sinä olisi alussa niin katalasti menetellyt,\nniin ei mitään tästä kurjuudesta olisi tapahtunut. Mitä taasen uuteen\nministeriin tulee, niin jos hän saapuu tänne häätämään minut ulos,\nkäske hänen tuoda ruumisarkkuni -- kuuletko? käske hänen tuoda\nruumisarkkuni!\"\n\nAjatus, että Magnus todellakin oli syypää kaikkeen, onnettomuuden ensi\naiheena ja alkuna, vakaantui kuvernöörin mielessä päivä päivältä, joten\nOskar alkoi hänestä näyttää syyttömältä, jopa esiintyi jonkinlaisena\nmarttyyrinäkin. Hän pyysi Annaa lukemaan uudelleen Oskarin kirjeen, ja\nsen sisällön toistamiseen kuullessaan hän viehättyi ajatuksesta, että\nEnglannin pääministeri oli hänen poikansa ystävä, niin suuresti, että\npieluksien nojaan vuoteellaan pöngitettynä rupesi omakätisesti\nkirjoittamaan Oskarille, pyytäen häntä musertamaan isänsä viholliset.\n\n\"Sinulla on nykyään paljon vaikutusvaltaa, Oskar, ja sinun pitää\npelastaa isäsi näiden pahanilkisten heittiöiden juonitteluista, joiden\njoukossa pahin ja pirullisin on johtaja Nielsen.\"\n\nNäin hän luuli kirjoittavansa, mutta hänen aivoparkansa olivat jo niin\nsairaat, että paperille, joka hänelle asetettiin peitteen päälle,\nmuodostui pelkkiä käsittämättömiä koukeroita ja viivoja, joita Anna ei\nsaattanut Oskarille lähettää.\n\nKun näytti varmalta, että kuvernöörin suunnaton viha hänet tappaisi ja\nettä hän kuolisi sydän täynnä mitä synkintä katkeruutta johtajaa\nkohtaan, niin Anna ja Margret neuvottelivat keskenään keksiäkseen\njotakin, millä pehmentäisivät hänen tunteitaan ja tekisivät hänen\nloppunsa tyynemmäksi. Nyt kuten ennenkin he ajattelivat lasta. \"Pieni\nlapsukainen voi heitä johtaa\", he sanoivat.\n\nHe veivät siis pikku Elinin kuvernöörin makuuhuoneeseen, jättäen hänet\nleikkimään lattialle. Hänestä oli kasvanut mitä herttaisin pikku\nenkeli, joka keväisen auringonsäteen tavoin juosta sipsutteli huoneessa\nja puheli. Mutta lapsen läsnäolo ei sairaaseen muuta tehonnut kuin että\nhän kurotti kätensä päänalusensa lähellä sijaitsevaan lippaaseen,\nottaen sieltä esille paperikäärön.\n\nEi kukaan tiennyt, mitä oli noissa vanhoissa kellastuneissa papereissa,\njoita hän kankeissa sormissaan kahisteli. Hän piti ne aina pieluksensa\nalla, paitsi milloin vuodetta pöyhittiin. Silloin hän pisti ne\nyöpaitansa poveen.\n\nNaisten jutellessa Elinistä ja tämän pikkuisista lapsellisen\nveitikkamaisista vehkeistä puhui kuvernööri Oskarista. Vaikka hänen\nmuistonsa oli äskeisiin asioihin nähden hämmentynyt, oli se ihmeellisen\nselvä, mitä tuli menneisyyteen, ja hän tiesi kertoa lukemattomia\njuttuja Oskarin lapsuudesta. Muutamat niistä olivat lystillisiä ja hän\nnauroi niille, sikäli kuin vääntyneine kasvoineen saattoi, mutta kaikki\nhän kertoi osoittaakseen, että Oskar ei ollut muiden lasten kaltainen,\nja päästyään kertomuksensa päähän oli hänen tapansa lausua:\n\n\"Poikani on nyt suuri mies, jollaiseksi hänen aina sanoin tulevankin,\nja kun hän saa kirjeeni, niin näette, mitä hän tekee.\"\n\nSillävälin oli lakiehdotus lähetetty Tanskaan, ja ruununvouti\nkutsuttiin Kööpenhaminaan. Mitä tämä merkitsi, siitä ei saattanut olla\nkahta mieltä, ja sähkölennättimen puutteessa täytyi pienen pääkaupungin\nkärsivällisesti odottaa laivan paluuta. Sen piti saapua eräänä\nsunnuntai-iltana, ja kellonsoittajat tuomiokirkon tornissa seisoivat\nvalmiina kajahuttamaan tervehdyksen uuden ministerin kunniaksi.\n\nKuvernööri kuuli, miten \"Lauraa\" odotettiin, ja hän kuvitteli, että\nOskar saapuisi siinä, muassaan kuninkaan kielto, masentaakseen isänsä\nviholliset. Hän oli sinä iltana hyvin sairas ja tohtori Olsen oli\nepäillyt hänen kestävän vain huomenaamuun. Mutta sairas ei sallinut\nkenenkään hoitaa itseään; Magnus oli tullut äitinsä kutsusta, mutta ei\nuskaltanut näyttäytyä isälleen, vaan istui portailla oven edessä.\n\nTäti Margret hyöri edestakaisin koko päivän, ja iltapuoleen nähtiin\nitse johtajankin käyskentelevän talon edustalla, tuon tuostakin\nkatsahtaen kuvernöörin ikkunoihin kasvoillaan rakkauden ja pelon kiihko\nkuvastumassa vielä kiihkeämmän ylpeyden ja vihan kanssa taistelevana.\nVihdoin meni Anna ulos hänen luokseen ja pyysi:\n\n\"Oskar Nielsen, tule sisään katsomaan vanhaa ystävääsi.\"\n\n\"En ennen kuin hän kutsuu minua -- en ennen kuin hän kutsuu minua\",\nvastasi johtaja; minkä jälkeen Anna meni jälleen sisälle ja kuiskasi\nkuolevan vuoteen yli:\n\n\"Rakas Stephen, johtaja on ulkona kadulla ja odottaa vain kutsua\nsisään.\"\n\n\"Sitten täytyy hänen tulla polvillaan\", vastasi kuvernööri. Ja tämä oli\nkaiken loppu.\n\nHöyrylaiva ei saapunutkaan sinä iltana ja kellonsoittajat menivät\nlevolle. Mutta aamun koittaessa, kun kalastajavenheet lahdella\ntunkeilivat sumuharson läpi ja auringon ensi säteet välkkyillen\nkultasivat vuorten huiput, silloin alkoivat kellot soida iloisesti,\nsillä \"Lauran\" nähtiin lipuvan vuonoa ylös, lippujen liehuessa keulasta\nperään.\n\nMagnus kuuli kellot ja sitten laahustavan liikkeen isänsä\nmakuuhuoneesta. Vähäistä myöhemmin hän kuuli kansan hurraavan kadulla\nja sitten tukahtuneen kaiun samaan huutoon isänsä oven takaa.\n\n\"Hurraa! hurraa!\" huusi väkijoukko ulkona.\n\n\"Hur-raa! hurr-hurr-aa-aa!\" toisteli kähisevä ääni sisältä.\n\nYht'äkkiä kuului jyskähdys, ikäänkuin joku olisi raskaasti kaatunut, ja\nMagnus syöksyi isänsä makuukammioon. Tämä lepäsi lattialla yöpuvussaan.\nHän oli kuollut, mutta hänen kasvonsa hymyilivät, ja kuihtuneissa\nkangistuneissa käsissään hän piti rypistyneitä papereita joille Oskar\npoikana oli piirrellyt lapsellisia kirjoitelmiaan.\n\nPäivemmällä Magnus kirjoitti Oskarille: \"Ilmoitan sinulle, että isämme\nkuoli tänä aamuna. Luulen, että hän kuoli onnellisena.\"\n\nMutta posti lähti vasta loppuviikolla, ja Magnuksen kirjeen alle lisäsi\nAnna omasta puolestaan: \"Hän rakasti sinua loppuun asti, ja me ollaan\nhaudattu hänet lähimäksi rakkaan Thoramme viereen.\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSaadessaan tiedon isänsä kuolemasta eli Oskar mielestään elämänsä\nonnellisinta aikakautta. Hänen menestyksensä orkesterin johtajana oli\nollut varsin suuri ja nopea, ja Covent Gardenissa konserttien päätyttyä\noli hänelle tarjottu tointa muualla.\n\n\"Näetkös! Sanoinhan sen!\" hoki Helga. \"Mutta tämä ei ole mitään\nverrattuna siihen maineeseen, jonka saavutat jahka suostut esiintymään\nsäveltäjänä.\"\n\n\"Kunhan on päästy tähänkin\", vastasi päätään pudistaen Oskar, mutta oli\nsilti mielissään ja onnellinen.\n\nSynkän asuntonsa Short-streetillä jätettyään hän asettui samaan taloon\nHelgan ja Finsenin kanssa Piccadillyn ja Green Parkin kulmauksessa.\nSiellä nuo kolme ystävystä elivät lasten viatonta elämää, välittämättä\nmonistakaan rajoituksista, joita yhteiskunta asettaa miesten ja naisten\ntavoille ja käytökselle.\n\nHelgan vierashuone oli yhteisenä kokouspaikkana, ja hänen miehiset\ntoverinsa käyttivät sitä mitä suurimmalla vapaudella. Varsinkin Oskar\noli melkein aina siellä, paitsi aamuisin, jolloin Helga oli\nakatemiassa, ja iltasilla, jolloin hän itse oli teatterissa.\n\nEi mikään hetki ollut liian varhainen ja tuskin mikään liian myöhäinen\nOskarin tulla vierailemaan Helgan luo. Hän aterioi hänen kanssaan,\nsoitti hänen kanssaan ja auttoi häntä hänen opinnoissaan. Mozart,\nGounod, Chopin, Schumann, Brahms ja taaskin Mozart -- heidän työnsä oli\nkaikki kuin leikkiä ja leikkinsä silkkaa soitantoa.\n\nHelga oli perin tyytyväinen siihen, että Oskar oli aina hänen luonaan,\nauttamassa häntä, ylistämässä, rohkaisemassa ja innostamassa häntä, ja\nOskar puolestaan oli aivan onnellinen voidessaan tehdä palveluksia\nHelgalle. Hänen sydämensä ei hetkeksikään kyennyt ajattelemaan, että\ntämä oli kaikki, mitä tyttö häneltä odotti ja halusi.\n\nJoutopäivinään ja -iltoinaan he kävivät muissa konserteissa\nja oopperasaleissa; kuuntelivat Englannin tuomiokirkkojen\njumalanpalveluksia ja katolisten rukouskappelien messuja; kuulivat\nvanhat mestariteokset kerran toisensa jälkeen; tutustuivat melkein\njokaiseen uuteen oopperaan, oratorioon, sinfoniaan ja urkusooloon,\nsekä tutkivat useampien suurten Lontoossa esiintyvien laulu- ja\nsoittotaiteilijain \"metoodeja.\" Se oli loppumatonta soitantokekkeriä\nrakkauden pöydän ääressä.\n\nHeillä oli myöskin seurapiirilliset huvituksensa ja he ottivat\nsunnuntaisin vieraita vastaan. Toisinaan he söivät päivällistä tai\nillallista ravintoloissa uusien toveriensa kanssa, jotka olivat\npääasiallisesti Finsenin ystäviä, ja sitten toivat vieraansa kotiin\nHelgan huoneisiin juttelemaan ja pelaamaan korttia kello yhteen,\nkahteen tai kolmeenkin asti aamulla. Se oli hillitöntä, huoletonta ja\nsovinnaisuudesta irtautunutta elämää; vähän saman tapaista oli Oskar\nopistossa viettänyt, vähän samaan tapaan oli Helga elänyt äitinsä luona\nKööpenhaminassa, ja hyvinkin vaarallista elämää se oli, vaikk'eivät he\nsitä milloinkaan tulleet ajatelleeksi.\n\nOskarilla oli vain yksi levottomuuden syy, nimittäin Finsen.\nEräänlainen ylpeys jota hän ensimältä tunsi Finsenin osanotosta sen\ntytön opintoihin, jota hän rakasti ja jonka rakastama hän oli, muuttui\npian lemmenkateudeksi. Hän oli mustasukkainen siitä, että Finsenillä\noli niin paljoni valtaa Helgaan nähden tämän uran ohjaajana, tämän\nkohtalon määrääjänä. Vähitellen tämä tunne kasvoi kalvavaksi\ntuskallisuudeksi, kunnes lopulta jokainen ystävällinen sana, jokainen\nhymyily, jonka Helga Finsenille soi, tuntui Oskarin sydäntä kuin\npuukonpisto vihlaisevan.\n\nHän puhui Helgalle tästä, mutta tyttö vain nauroi hänen tuhmuuttaan.\nRakastavaisilla sanoillaan ja hyväilyillään hän karkoitti hetkiseksi\nOskarin levottomuuden, mutta se palasi yhä uudestaan takaisin. Välillä\nhänestä näytti, kuin olisi Finsen mahtaillut kaikkien keinojen ja\nhommien keksijänä ja että Finsenin tuttavat tulkitsivat tämän ryhdin\nsen ilmapiirin siveellisyyskäsitteiden mukaan, missä he elivät.\nPäästäkseen näistä salaisesti kalvavista epäluuloistaan Oskar vihdoin\nehdotti Helgalle avioliittoa. Miksi ei? Eihän enää ollut mitään\nestettä, ja se lopettaisi kaikki vahingolliset väärinkäsitykset.\n\nMuistellessaan menneisyyttä hän ajatteli, että Helga ilolla ottaisi\nhänen tarjouksensa vastaan, mutta ajat olivat muuttuneet, siitä kun he\nolivat yhdessä Islannissa, ja surumielinen hymyily huulillaan ravisti\nHelga päätänsä. Hän osoitti, miten turmiollinen avioliitto tätä nykyä\nolisi naiselle hänen asemassaan -- turmiollinen hänen pyrinnöilleen,\nhänen kunnianhimolleen, yleisön suosiolle ja ennen kaikkea hänen\nsuhteelleen niihin miehiin, joiden avun ja hyväntahtoisuuden tarpeessa\nhän oli. Näin puheli hän, kunnes Oskaria alkoi hävettää, ikäänkuin hän\nolisi jotakin rikollista ehdottanut.\n\n\"Mutta miksi _sinä_ olisit mustasukkainen?\" lausui Helga lähestyen\nsyleilläkseen häntä. \"Jos _hän_ on sitä, niin siihen tosiaankin voi\nolla syytäkin.\"\n\nTyttö laski kätensä hänen kaulalleen ja pitkitti: \"Afääri on afääriä,\ntiedäthän, ja saattaapa käydä niin, että olen vastaisuudessa pakoitettu\ntekemään töitä, joita kumpikaan emme toivoisi -- ellei\", hän lisäsi\nkuiskaamalla, kallistaen päänsä hänen rinnalleen, \"ellei paha poikani\nvihdoinkin suostu menettelemään luonteensa ja neronsa mukaisesti ja\nsepitä niitä suuria teoksia, joihin varmasti _tiedän_ hänen kykenevän,\nantaakseen minun laulaa sävellyksiään kautta maailman. Sitten\", hän\nhuusi intohimoisesti, säihkyvin silmin ja käsivarret Oskarin kaulaan\nkierrettyinä, \"hän näkee, mitä _minä_ voin!\"\n\nTähän ja muihin tällaisiin puheisiin vastasi Oskar: \"Ei, ei\", tai \"Se\non mahdotonta\", tai \"Älkäämme puhuko siitä\", mutta Helgan yhä\nuudistuvat lemmekkäät sanat ja hyväilyt olivat kuin vesi\nauringonpaisteisesta purosta, joka kallion ja kinoksen välin uuttaen\nlopuksi saa lumivyöryä liikkeelle.\n\nPäivät kuluivat -- eivät he niitä laskeneet, -- puoli vuotta, vuosi,\npuolitoista, ja vihdoin lähestyi aika, jolloin Helgan hänelle\nvalmistetun ohjelman mukaan oli jätettävä soittoakatemia ja\nmatkustettava opinnoilleen Pariisiin. Lähestyvä ero kiusasi\npainajaisena Oskaria, joka turhaan koetti keksiä keinoja millä sen\nehkäistä, kunnes kohtalon salainen leikki, jota ihmiset nimittävät\nsattumaksi ja jonka liittolaisena on inhimillisten intohimojen sokea\npyrkimys, odottamatta tuli hänen avukseen.\n\nEräänä päivänä Finsen tuli touhuissaan Helgan työhuoneeseen, suu\nammollaan uutisia. Yhtiö, joka piti teatteria ja pelisalonkia eräässä\nRivieran tärkeimmistä kaupungeista, oli kääntynyt hänen puoleensa\npyynnöllä, että hän esittäisi kykenevän orkesterinjohtajan tulevaksi\noopperakaudeksi, ja hän oli esittänyt Oskaria; hänen suosituksensa oli\nhyväksytty, ja hänen tehtäväkseen oli jätetty sopia ehdoista\nasianomaisen kanssa ja toimittaa tämä viipymättä matkalle.\n\nJos halu eroittaa Oskar Helgasta oli osaltaan vaikuttanut Finsenin\nsuunnitelmaan, niin hän siinä pahasti pettyi sillä Helga itse huudahti:\n\n\"Mainiota! Mutta jos Oskarista tulee soitantokauden johtaja siellä,\nniin miksi en saata minäkin lähteä mukaan? Hän voi asettaa minut\nvähäpätöisiin osiin salanimellä siellä kaukaisessa seudussa, missä ei\nkukaan saata minua tuntea ja siitä on parempaa harjoitusta näyttämöä\nvarten kuin kaikista harjoituskursseista koko kristikunnassa.\"\n\n\"Oivallinen ajatus!\" huusi Oskar, ja vaikka ei Finsen oikein näyttänyt\ntuumasta pitävän, niin täytyi hänenkin suostua.\n\nJuuri tähän aikaan, kun Oskar parhaillaan sydämessään riemuitsi tästä\nonnen viime oikusta, valmistellen matkaansa Rivieralle, ja Helgan\nkirjoitettua Pariisiin, että hän oli päättänyt jättää opintonsa\nmyöhemmäksi, saapui kirje Islannista iskien Oskariin kuin salama.\nNähdessään mustareunaisen kirjekuoren, jonka osoitteessa tunsi\nMagnuksen käsialan, hän tunsi veren syöksähtävän päähänsä. Kesti kauan,\nennenkuin hän sai rohkeutta avata sen. Tuntien itseään tympäisevän ja\npyörryttävän, hän pisti kirjeen taskuunsa ja lähti puistoon saadakseen\nvapaasti hengittää ja ajatella.\n\nHän ei ollut kirjoittanut äidilleen sen koommin, kuin lähetti\nensimmäisestä asunnostaan kirjeen ensi päiviltään, sillä hän oli\npeljännyt kirjoittaa Short-streetiltä, jottei hänen köyhyytensä olisi\nkäynyt ilmi, tai myöskään Piccadillyltä, peljäten mainita Helgaa. Senpä\ntakia hän ei ollut Annan kirjeen jälkeen kuullut mitään kotoaan; ainoat\nuutisensa hän oli saanut Finseniltä tämän isältä saapuneita, ja ne\nkoskivat pääasiallisesti yleisiä asioita -- vaihtokaupan häviötä, uutta\nperustuslakia ja vaalien kulkua.\n\nJoku hänen omaisistaan oli kuollut -- kuka saattoi se olla? Ainoastaan\nsiitä syystä, että pieni Elin oli nuorin ja hennoin, hän päätteli sen\nolevan tämän. Hänen pieni äiditön armaansa! Hän soimasi itseään, että\noli intohimoisen rakkautensa pyörteessä niin vähän ajatellut lastaan.\nMutta kyllä hän sentään _oli_ häntä ajatellut: hän oli ajatellut\njonakuna päivänä palata hänet noutamaan, kuten oli hänen oikeutensa ja\nvelvollisuutensakin, ja sitten korvata, mitä oli Thoraa kohtaan\nlaiminlyönyt sillä rakkaudella ja hellällä huolenpidolla, jota tämän\nlapselle osoittaisi. Mutta ehkä tämä hyvitys nyt oli mahdoton, ehkä\nhänen suloinen pienokaisensa nyt olikin äitinsä luona taivaassa.\n\nOskarin mielestä kaikista onnettomuuksista, mitä hänelle olisi\nkodissaan saattanut tapahtua, pienen tyttären kuolema oli suurin; mutta\nhänen vihdoin avatessaan kirjeen ja nähdessään, että hänen isänsä se\nolikin vainajana, tuntui hänen murhe vieläkin raskaammalta. Hänen armas\nisänsä, joka oli rakastanut häntä ehkä enemmän kuin kukaan muu\nmaailmassa ja jota hän oli pahimmin palkinnut! Hän muisti\nväärennyksensä, ja häpeän tunne oli hänet tukahuttaa; hän ajatteli\nlupaustaan katkaista suhteensa Helgaan ja tunsi omantuntonsa musertavan\ntuomion. Hänen isänsä, joka oli häntä aina hellinyt ja hänestä toivonut\nniin suuria, nyt mahdottomia toteuttaa, mahdottomia edes sinne päinkään\ntäyttää, -- tämä isä oli nyt kuollut, kaukana Islannissa, ja rakastanut\nhäntä viimeiseen hengenvetoonsa asti!\n\nIstuutuen penkille puun alle hän yritti lukea uudestaan, mikäli\nhämärtyvässä valossa ja sumenevin silmin saattoi, äitinsä monin\noikeinkirjoitusvirhein ilmaistua nyyhkytystä kirjeen lopulta. Mutta\nsilloin puistonvartija kosketti hänen olkapäätään huomauttaen, että\nportit suljettaisiin, ja sitten Lontoon sokkeloiden kumea pauhu taas\nhumisi hänen korviinsa.\n\nHelga oli sinä iltapäivänä odottanut häntä luokseen tekemään lopullisia\nvalmistuksia heidän yhteistä matkaansa varten, mutta aurinko laski,\nilta kului ja yö saapui, eikä Oskaria kuulunut. Seuraavana aamuna hän\nastui sisään pää kumarassa ja alakuloisin askelin, ja Helga näki\njotakin tapahtuneen.\n\n\"Olet saanut pahoja uutisia, Oskar -- mitä ne ovat?\"\n\n\"Isäni on kuollut\", vastasi hän, ja sen jälkeen he istuivat jonkun\naikaa puhumattomina.\n\nSitten Helga toipui hämmennyksestään -- hänen päässään oli pyörinyt\nkuin myllynratas -- ja lausui tuskin kuuluvalla kuiskauksella:\n\n\"No, mitä aiot tehdä?\"\n\n\"Aion lähteä kotiin\", vastasi Oskar.\n\n\"Takaisinko Islantiin?\"\n\n\"Niin -- äitini ja lapseni luo.\"\n\nHän kohotti kasvonsa ja katsahti Helgaan ja nähdessään tämän kasvot\nniin täynnä tuskaa ja pettymystä hänen sydämensä kuohahti ja hän\nvirkkoi:\n\n\"Helga, miksi et sinä tulisi mukaani? Miksi emme menisi naimisiin ja\npalaisi yhdessä kotiin? Tiedän pyytäväni paljoa, rakkaani, mutta me\nolisimme kaikki toisillemme ja minä korvaisin sinulle uhrauksesi\nalttiiksiantavalla rakkaudellani ja lemmelläni. Mitäpä siitä, vaikka\ntäytyisi luopua mieliunelmistamme ja pyrinnöistämme? Elämä on\nvelvollisuuden täyttämistä, ja meidän velvollisuutemme kutsuu meitä\nkotiin -- ainakin minun -- ja jos tahdot ottaa osaa siihen, jos palaat\nkanssani takaisin --\"\n\nHän pysähtyi äkkiä, antaen päänsä vaipua käsiinsä ja kyynärpäänsä\npolvien varaan. Joka sanaa lausuessaan hän vastustamattomasti tunsi,\nmiten mahdotonta ja mieletöntä ehdotteli, ja päähän sävähtänyt veri\npakeni takaisin sydämen syvimpään soppeen.\n\nHelga istui hetkisen vaiti ja lausui sitten vakavalla äänellä:\n\n\"Olen pahoillani, hyvin pahoillani, mutta se on mahdotonta! Ellen\nvälittäisi mistään muusta, täytyisi minun toki ajatella Nielsiä. Hän on\nkuluttanut rahaa minun tähteni ja olen tehnyt sitoumuksen enkä siis voi\nniin muitta mutkitta juosta tieheni.\"\n\nOskar huohotteli raskaasti ja vastasi: \"Sitten minun täytyy lähteä\nyksinäni. Se käy vaikeaksi, hirveän vaikeaksi, mutta minun _täytyy_\nlähteä. Talossa on kiinnitys -- minun täytyy nyt ottaa se kuorma\nniskoilleni, kun isäni on poissa; en voi sallia kenenkään muun sortua\nsen alle. Ja sitten lapseni -- tähän asti en ole tehnyt liikoja hänen\nhyväkseen -- ja on velvollisuuteni, pyhä velvollisuuteni...\"\n\n\"Kyllä lapsi on hyvässä turvassa, Oskar. Täti Margret pitää siitä\nhuolen. Et sinä voisi tehdä pikku tytöntyllerön hyväksi puoltakaan\nkaikesta siitä, mitä hänen puolestaan jo tehdään. Ja mitä tulee\nkiinnitykseen, niin sen taakan saatat kantaa aivan yhtä hyvin\nEnglannissa kuin Islannissakin. Niin, ja paremmin, paljoa paremmin!\nTäällä saat ansaituksi enemmän rahaa -- kymmenen, sata kertaa enemmän.\nJa ajattelepas sitä paitsi, miten vaikeata on alkaa uudestaan noissa\nvanhoissa olosuhteissa? Kotona kyllä jokainen tätä nykyä tietää tekosi\n-- siitä olen varma, ihan varma!\"\n\nHelga nousi seisaalleen ja ystävänsä ylitse kumartuen silitti hänen\nhiuksiaan -- hänen vaalean tukkansa suorimattomia kiharoita -- ja\nvirkkoi leppoisesti:\n\n\"Ei, ei rakkaani! Sinä et saata konsanaan palata Islantiin, ennenkuin\npalaat sinne rikkaana ja kuuluisana. Ja sen saatat. Sanon, että sen\nsaatat! Ja silloin minäkin ehkä...\"\n\nMutta Oskar peitti korviansa käsillään, sillä Helgan puhe kuului\nhänestä pilanteolta.\n\n\"Siihen asti et saa ajatellakaan minua jättää, varsinkaan nyt, kun niin\nsuuresti tarvitsen apuasi ja jolloin kaikki riippuu siitä -- työni ja\nelämäni.\"\n\nHän laskeutui polvilleen Oskarin eteen, kietoen käsivartensa tämän\nkaulaan.\n\n\"Sano, ett'et jätä minua, armahin! Sano!\"\n\nHänen hyväilynsä olivat ylenpalttiset, hän nimitteli Oskaria kaikin\nmahdollisin lempinimin -- ja sai hänet taipumaan. Oskar tunsi, että\npakotus palata Islantiin -- velvollisuuden pakotus -- oli väistynyt\nrakkauden valtaavan viehätyksen tieltä ja että hänen täytyi jäädä\nsinne, missä Helga oli, tapahtui mitä tahansa.\n\n\"Minä kuulun sinulle ruumiineni sieluineni, Helga -- tee minulle mitä\ntahdot\", hän lausui.\n\n\"Ja tulet siis Rivieralle?\"\n\n\"Tulen.\"\n\nJos hän olisi tietänyt, mitä hänen päätöksensä merkitsi, niin hän\nmieluummin olisi rukoillut virtaa viemään hänet syvimpiin syvyyksiinsä\nja merkitsemään hänet kuolemaantuomittujensa luetteloon. Mutta ei\nkukaan meistä näe tulevaisuuteen. Meidän täytyy kaikkien taipua\ntuntemattoman edessä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nOskarin menestys orkesterin johtajana Rivieralla oli erinomainen. Mutta\noopperakauden loppuessa hän kieltäysi kaikista tarjouksista seuraavaksi\nvuodeksi.\n\nMyöskin Finsen oli siellä. Virkaveljeyden ja ystävyyden varjolla hän\nkävi oopperakauden kuluessa ahkeraan Oskarin ja Helgan luona ja sen\nlopussa asui samassa hotellissa. Oskar oli hermostunut, ärtyinen ja\nonneton. Sama salainen kalvava levottomuus, joka oli painostanut häntä\nLontoossa oli palannut kaksinkertaistuneena.\n\nHelgan mieltymys Rivieran elämän iloisuuteen ja komeuteen oli liiankin\nsilmäänpistävä, ja Finsen koetti sitä kaikin tavoin ylläpitää, käyttäen\nkaikkia täysinäiselle kukkarolle ja auliille kädelle tarjoutuvia\nkeinoja. Kilpa-ajoja, kilpapurjehduksia, kekkereitä, kukkasia -- hän\nantoi Helgalle kaikkea, millä ylelliset naiset huvittelevat. Oskar\nteki vastaväitteitä, mutta tyttö vain nauroi näille tai koetti\nkeimailullaan hälventää hänen mustasukkaisuuttansa. Hänen hyväilynsä ja\nlemmenosoituksensa alkoivat menettää entistä tehoansa. Vastoin tahtoaan\nalkoi Oskar tuntea jonkinmoista halveksumista Helgaa kohtaan, jopa\ntoisinaan jonkinlaista vihaakin, joka raateli hänen sydäntään.\n\nOmasta puolestaan Oskar vihasi Rivieran elämää. Mitä luonto oli\nseudulle suonut, oli hyvää, mutta ihmiset olivat sille pelkkää pahaa\ntehneet. Lauhkea ilma, kuulakka taivas ja tummansininen meri,\nhymyilevät puutarhat, kukkaset, oleanderit ja oranssilehdot, havupuiden\npihkainen tuoksu, ja entäs tyynet illat ja satakielen liverrys --\nsaattoiko mikään olla lumoavamman ihanaa? Mutta tätä luonnon\nparatiisia, tätä Jumalan siunaamaa maan soppea tahrasivat kaikki\ntörkeimmät vietit, jotka sotivat kauneutta, taidetta, neroa ja elämän\nikuisia lakeja vastaan.\n\nOskarin viha Rivieran elämään kohtaan oli pikemmin mieskohtaista laatua\nkuin siveellisen inhon vaikuttamaa -- menneisyyden kivistelevää\nmuistoa. Puutarhojen keskellä, loistoisan salin ja remuavan orkesterin\ntakana sijaitsevassa kasinossa oli sisempi huone, jota suojelivat\nteräväsilmäiset ovenvartiat ja vaanivat vakoojat; siellä istui miehiä\nja naisia vihreäpäällystäisen pöydän ympärillä synkän kaameassa\nhiljaisuudessa; ja salin perällä, sen pimeimmässä osassa, melkein\nkokonaan palmujen vetoamana oli komero, jossa kaksi henkilöä saattoi\nistua näkymättöminä. Helga oli kerran istunut siellä Oskarin kanssa ja\noli silloin kiusannut häntä tekemään jotakin, jota hänen sielunsa\nkammosi, ja hän oli sen tehnyt. \"Miksi ei?\" oli tyttö lausunut, \"hän ei\nkoskaan saa sitä kuulla, ja se jää vain muotoasiaksi. Minun onneni\n_täytyy_ kääntyä, sen täytyy, ja silloin maksamme nämä rahat takaisin\nja kaikki pyyhkiintyy pois. Tee se, Oskar, minun tähteni, teethän!\"\n\nTämän muiston elvyttämistä arkaillen oli Oskar välttänyt kasinoa\nnykyisen oleskelunsa aikana. Se oli kylläkin helppoa, niin kauan kuin\noopperakautta kesti, mutta kun se loppui eikä työ häntä enää\nkiinnittänyt, niin tuntui katkeralta nähdä Helgan ilta illan perään\nlähtevän liikkeelle Finsenin kanssa ja itse jäädä kävelemään kasinon,\nulkopuolelle ikäänkuin levoton henki, joka ei löydä mistään rauhaa\nnoiden toisien ollessa sisäpuolella. Hänen sydäntään jäytävä kateus ei\npitkään saattanut tätä tulikoetusta kestää, ja kun Helga eräänä päivänä\nlausui: \"Mitä joutavia! Miksi et tule sisälle? Eihän sinun silti pelata\ntarvitse\", niin hänkin seurasi pelihornaan.\n\nHän näki siellä paikan tavalliset näyt ja tavallisen seurueen\nkokoontuneena pöytien ääreen -- kaikki he olivat keskiluokkaisia,\nmikä heidän säätynsä ja asemansa muuten olikaan -- keskiluokan\nmiljoonapohatta, keskiluokan parooni, keskiluokan loordi, keskiluokan\nherttuatar polttelemassa paperossejaan, joukossa töyhtöhattu portto ja\ntimanteilla koristettu huijari, samoin kuin myöskin kunniallisia miehiä\nja siveitä naisia, sillä ei pelihorna tiedä eroa varoissa tai\nsiveellisyydessä tai älyssä, vaan on paholaisen tasavallan yhteinen\nsuuri kokouspaikka.\n\nSinä iltana, jona Oskar ensi kertaa tuli mukaan, Helga pelasi ja\nmenetti; ja hänen kasvojensa jännitetyn ilmeen nähdessään Oskar tunsi\nsieluansa ellottavan ja poistui puutarhaan. Seuraavana iltana Helga\ntaaskin hävisi ja Oskar näki hänen lainaavan Finseniltä, joka seisoi\ntakana. Kolmantena iltana pelasi Finsen ja hän voitti kovasti, jolloin\nHelga hänen vieressään istuessaan näkyi joutuvan kiihkon ja riemun\nhurmioon.\n\nSeuraavana päivänä hän näytti Oskarille kallisarvoista jalokiveä, jonka\nFinsen oli voittorahoillaan hänelle ostanut. \"Onneni enteeksi!\" hän\niloitsi, ja kun Oskar vastusti lahjaa, niin hän intteli:\n\n\"Mutta miksi en sitä ottaisi vastaan? Jokainen penni, minkä hän minuun\ntuhlaa, tekee minut yhä välttämättömämmäksi hänelle vast'edes. No,\nrakkaani, älähän ole mustasukkainen. Enkö sinulle sanonut, että minun\nmahdollisesti täytyisi tehdä sellaistakin, jota ei kumpikaan meistä\ntoivoisi?\"\n\nTällaista puhetta kuullessaan oli Oskar tukehtua häpeästä. Hänen\ntunteensa Helgaa kohtaan vaihteli nyt alituisesti vihan ja rakkauden\nvälillä. Hän rakasti häntä, hän vihasi häntä, halveksi häntä ja oli\nylpeä hänestä, ja tämä hillitön sekasorto suisti hänet epätoivon\nvaltaan.\n\nVälistä hän ajatteli, että Helgan luonne oli äärettömän itsekäs, että\nhän uhraisi mitä hyvänsä ja kenen hyvänsä päästäkseen tarkoitustensa\nperille; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän uskoi, että tyttö\nrakasti häntä omaa voittoa pyytämättömällä rakkaudella, mutta että\nhänen luonnonlaatunsa herätti hänessä taistelua toiselta puolen\nrakkauden ja toiselta loistonhalun ja kunnianhimon välillä, joten hän\noli yhtä paljon surkuttelua ansaitseva kuin Oskar itsekin.\n\nToisinaan hän kasinon puutarhassa käyskennellessään muisteli, miten\nThora oli kärsinyt, kuten hän nyt kärsi, ja silloin, satakielen\nnäkymättömänä virittäessä säveleitään hänen päänsä päällä ja yön\ntyyneyden tuudittaessa hänen sieluansa lepoon, hän myönsi kärsivänsä\nansaittua rangaistusta. Mitä hän oli tehnyt, sitä hänelle itselleen nyt\ntehtiin, ja miehen työ olisi nyt poistua ja jättää Helga, ja silloin,\njos tämä häntä rakasti, saisi hänkin kärsiäkseen. Tämä olisi paras\nkosto.\n\nMutta taas nähdessään Helgan kantavan Finsenin lahjoittamia\nrannerenkaita ja timanttineuloja hän tunsi pakonsa mahdottomaksi. Hänen\ntäytyi taistella tuota miestä vastaan tämän omilla aseilla ja taltuttaa\nnainen tämän omien taipumusten avulla.\n\nMutta miten hän sen sai tehdyksi? Tätä itseltään kysellessään hän sai\nvain yhden vastauksen, saman viettelevän, ilkkuvan vastauksen, joka\ntässä peliluolan ilmassa olikin luonnollinen: \"Minun täytyy pelata.\"\n\nMutta vaikka hänellä oli kylliksi rahaa omiin tarpeihinsa, ei häneltä\nliiennyt sitä peliin, eikä hän ensimältä tahtonut keksiä keinoa millä\npäästä alkuun. Äkkiä hänen mieleensä juolahti ajatus -- hän panisi\nmiehen itsensä hankkimaan rahat -- ja kauempaa mietiskelemättä,\npysähtymättä ajattelemaan mitä teki, hän tuskallisessa kiihkossa ja\nsydän pirullisesta ilosta sykkien riensi kasinoon, veti Finsenin\nsyrjään palmujen varjostamaan komeroon ja puhui teeskennellyllä,\nvavahtelevalla äänellä:\n\n\"Veliseni, muistatko kun ensi kertaa kävin luonasi Covent Gardenissa?\"\n\n\"Jolloin sanoit nälkää näkeväsi? Muistanpa hyvinkin.\"\n\n\"Lupasit minulle jotakin, jos möisin sinulle muutamia sävellyksiäni,\njotka ovat haudattuina Islannissa.\"\n\n\"Ja sinä vastasit mieluummin kuolevasi maantien ojaan.\"\n\n\"Vieläkö nyt olisit halukas saamaan ne haltuusi?\"\n\n\"Ka miksipä en? Isäni on nyt ministeri -- ei liene mitään estettä.\"\n\n\"Ja olisitko valmis maksamaan minulle rahat heti?\"\n\n\"Tietysti, heti kun allekirjoitat tarpeellisen valtuutuksen.\"\n\n\"Olen valmis sen tekemään paikalla\", lausui Oskar samalla väräjävällä\näänellä.\n\nKymmenen minuutin perästä oli kauppa sovittu ja Oskar asetteli\nlompakkoonsa seteleitä, jotka hänelle luettiin Finsenin laskuun\npeliluolan rahastosta. Hänen kätensä tutisivat, huulensa nytkähtelivät\nja kasvonsa olivat kalmankalpeat.\n\n\"Siis sinuunkin on kuume lopulta tarttunut, veikkonen\", nauroi Finsen.\n\"Ja mitä et ennen suostunut tekemään täyttääksesi vatsasi vaatimuksia,\nsen nyt teet syöttääksesi onneasi.\"\n\n\"Aivan niin, syöttääkseni onneani\", vastasi Oskar.\n\nSinä iltana Oskar pelasi huolellisesti ja voitti. Seuraavana iltana hän\npelasi rohkeammin ja voitti taaskin. Kolmantena iltana hän piti pankkia\nja voitti yhä. Hän piti pankkia neljännen, viidennen, kuudennen ja\nmonet seuraavat illat peräkkäin samalla tuloksella. Sellaista nopeata\nja keskeymätöntä onnea oli tuskin koskaan ennen nähty. Kasinon\nmairitteleva punakkanaamainen johtaja onnitteli Oskaria. Pelihuoneella\noli muka harvoin ollut niin pidettyä ja onnen suosimaa pankinpitäjää ja\nse iloitsi hänen menestyksestään.\n\nMutta koko tällä ajalla ei Oskar ollut hetkeksikään omassa vallassaan.\nHänen sielunsa näkyi toimivan hurjan henkisen päihtymyksen huumaamana.\nKahdessa viikossa hän oli tullut rikkaaksi, mutta rahoilla ei hänen\nomissa silmissään ollut mitään arvoa ja hän tuhlasi niitä avokäsin\nHelgalle. Hän jakoi lahjoja niillä Finsenin antimet varjoon\nsaattaakseen, kustanteli huviretkiä höyrypursissa ja automobiileissa,\npanipa toimeen seurajuhliakin. Miellyttävän näköinen, merkillinen nuori\noopperanjohtaja ja hänen kaunis, vaikka huimapäinen kälynsä tulivat\nyleisen huomion esineiksi. He antoivat parit päivälliset kasinon\nravintolassa, jossa rikasta väkeä kaikista kansallisuuksista oli heidän\nvierainaan, tuhannet timantit säteilivät ja punaisiin nuttuihin ja\nmustiin silkkisukkiin puettu orkesteri soitti.\n\nSitten tapahtui käänne -- tuo välttämätön käänne. Eräänä iltana\nhuomattiin, että Oskarin onnenpyörä oli kääntynyt. Mutta silmäänsä\nräpäyttämättä hän teki panoksensa kahdenkertaiseksi ja jatkoi\nuhkapeliään. Hänen onnensa pakeni hirvittävällä nopeudella, mutta joka\nilta hän pani yhä enemmän alttiiksi ja menetti rahansa hymy huulillaan.\nJa viikon loputtua Helga, jota hänen äskeinen onnensa oli hurmannut,\nnäytti pelosta vaalealta.\n\n\"Sinun onnesi pettää\", hän sanoi. \"Parasta olisi, että lopettaisit.\"\nMutta Oskar ei kuunnellut.\n\nVihdoin hänen kukkaronsa tyhjeni. Istuen tavanmukaisella paikallaan hän\neräänä iltana uusia pelimerkkejä pyytäessään lausui naurahtaen: \"Elämä\ntai kuolema -- tuossa menee viimeiseni!\"\n\n\"Oikeinko totta?\" kysyi Helga, ja hän nyökkäsi päätään jälleen nauraen.\n\nFinsen oli istunut äänettömänä vastapelaajana pöydän toisessa päässä,\nja Helga meni nyt hänen luokseen, pysähtyen hänen tuolinsa taakse. Tämä\nliike oli ruohonkorsi, joka osoitti minne päin tuuli puhalsi, mutta\nOskar huomasi sen ja hänen nytkähtelevät kasvonsa punehtuivat.\n\nKohtalon tutkimattomat hengettäret näkyivät liitelevän pöydän yli.\nSuurempi uhka kuin pelkkä rahan menettäminen liittyi hänen seuraavaan\nnostoonsa, ja molemmat kilpailijat tiesivät sen hyvin.\n\nKun kortit olivat nostetut, jakoi Oskar ne hyvin hitaasti, ja\nviimeiseen korttiin päästessään hänen vapisevat sormensa näyttivät\nvastahakoisilta sitä kääntämään. Vihdoin hän nopealla liikkeellä käänsi\nsen ja samassa nousi istuimeltaan naurahtaen.\n\nHän oli hävinnyt, ja nyt keskeytyi tukala äänettömyys.\n\n\"Aiotko lähteä?\" kysyi Helga haluttomalla äänellä, haihattelevin\nkatsein.\n\n\"Aion tietysti. Entä sinä?\"\n\n\"En vielä -- Niels voittaa loistavasti.\"\n\nSilloin Oskarin kuukauden ajan kestänyt hurmio silmänräpäyksessä jätti\nhänet, ja hän näki, mihin oli joutunut ja mitä tehnyt. Hän oli myynyt\nFinsenille oikeuden avata hänen vaimovainajansa haudan ja täten\nsaamansa rahat pelissä hävittänyt!\n\nAsiat tässä valossa nähdessään hän tuskin kykeni pysymään jaloillaan,\nmutta asteli sentään väkinäisellä ponnistuksella pelihuoneesta\nkäytävään, missä vakoilijat vaanivat, ja sieltä ravintolan ohi, missä\njoutilaat veltot herrat polttelivat tupakkaa, ja musiikkisalin läpi,\nmissä soittokunta parhaillaan soitteli. Näin hän saapui ulos\npuutarhaan.\n\nSiellä hän etsi varjoisan synkän paikan, istuutuen eräälle penkille\npuun alle. Yö oli sees ja tyyni, taivas tuikki tuhansin tähdin ja\netäällä kohisi hiljalleen meri. Muuten ei yön hiljaisuutta häirinnyt\nmuu kuin kissapöllön kirkuna jossakin räystäällä. Oi, jospa synnyinmaan\nlumet olisivat olleet täällä jäähdyttämässä hänen polttavaa otsaansa!\nJospa Islannin vinkuvat myrskyt olisivat olleet tyynnyttämässä hänen\naivojensa soraäänistä sekasortoa! Käytöstään ajatellessaan hän vihasi\nitseään, ja ajatellessaan kiusaustaan hän vihasi myöskin Helgaa. Toinen\nviha oli toisen vastapainona, muutoin olisi hän lopettanut päivänsä.\nMutta hänen täytyi elää, vaikkapa vain lannistaakseen Helgan,\nsaattaakseen hänet jalkojensa juureen ja sitten hyljätäkseen hänet\niäksi.\n\nMutta miten hän tämän saavuttaisi? Oli vain yksi tie ja se oli häneltä\nsuljettu -- suljettu sen lupauksen kautta, jonka oli tehnyt seisoessaan\nvaimonsa avonaisen ruumisarkun ääressä rangaistuksekseen siitä, että\noli laiminlyönyt vaimonsa ja tehnyt syntiä häntä vastaan. Silloin hän\noli vannonut hautaavansa kunnianhimonsa hänen ruumiinsa kanssa maan\npoveen eikä enää koskaan elämässään kirjottavansa ainoatakaan\nnuottimerkkiä.\n\nJospa hän vain saattaisi sen lupauksen peruuttaa, jospa hän saattaisi\nalkaa uudestaan; jospa vain voisi jonakuna päivänä sanoa itselleen:\n\"Oskar Stephensson on kuollut!\" Mutta niin ei saattanut koskaan\ntapahtua, ja hänen täytyi hinautua eteenpäin, laahaten heilahdelleen\nelämänsä kuonaa perässään.\n\nPäättäen heti palata Englantiin hän käveli takaisin hotelliin pyytämään\nlaskuansa. Kun se hänelle tuotiin, hän huomasi jäljellä olevien\nrahojensa tuskin riittävän velkansa maksuksi ja matkakustannuksiin.\nHetkeäkään empimättä hän istahti kirjoittamaan Helgalle:\n\n\"Rakas Helga! Olen päättänyt palata Lontooseen puoliyön junalla, mutta\nhuomaan puuttuvan hiukan rahaa rautatiepiletin hinnasta. Lähetä minulle\nsata frangia sanantuojan mukana, joka tuo sinulle tämän kirjeeni, äläkä\nJumalan tähden anna hänen liian pitkään odottaa. En saa enää\nainoatakaan yötä täällä olluksi. -- Oskar.\"\n\nHän oli syydellyt niin paljon lahjoja Helgalle, ettei laisinkaan\nsaattanut aavistaa tämän voivan kieltää hänen, mutta tällaisen\nvastauksen hän sai:\n\n\"Rakkahin Oskar! Ikävästi sattui! Olen juuri tällä hetkellä menettänyt\nviimeisen roponi, ja ethän sinä soisi minun lainaavan Finseniltä.\nMutta, paha poika, sinä et saata olla tosissasi, kun sanot matkustavasi\npois keskellä yötä. Se on mahdotonta! Sinun harras Helgasi.\"\n\nOskarilla ei ollut muuta rahaksi muutettavaa kuin kello, ja se oli\nlahja hänen isältään sekä ainoa näkyvä muisto hänestä; mutta kovan\nkamppailun perästä hän kutsui isännän ja luopui muistoesineestään.\n\nKun hänen laskunsa oli maksettu ja matkakapineensa valmiina, hän kuuli\nkellon puutarhan takaa lyövän yksitoista. Hänellä oli vielä tunti\nodotusaikaa, ja niin katkeralla mielellä kuin olikin Helgaa kohtaan,\nhän ei kuitenkaan saattanut lähteä jättämättä häntä hyvästi, jonka\nvuoksi käveli rantatietä pitkin kasinon sivuovelle.\n\nSiellä hänen kohtalonsa saavutti hänet.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nOllessaan kasinoon menossa Oskar tapasi liikkeen johtajan, joka\ntervehti häntä puheliaasti.\n\n\"No mutta, herra Stephensson, sanottiin teidän aikovan matkustaa pois\n-- olen iloinen nähdessäni, ettei se olekaan totta.\"\n\n\"Kyllä se on aivan totta\", vastasi Oskar.\n\n\"Mutta miksi te lähtisitte? Eihän pelikausi ole vielä loppunut.\"\n\n\"Mutta rahani ovat\", lausui Oskar, jonka jälkeen liikkeenhoitaja\nnauroi, pisti käsivartensa Oskarin kainaloon, käveli hänen kanssaan\nbaccarat-huonetta kohti, kuiskaillen:\n\n\"Herra Stephensson, sanoinhan teille, että olitte meille haluttu\npankinpitäjä. Peli luistaa mainiosti, kun te istutte tuolissa. Tänä\niltana täällä on muutamia herrasmiehiä, jotka pelaisivat reimasti, jos\nheillä vain olisi oikeata yllykettä. Älkää lähtekö, herra Stephensson.\"\n\n\"Mutta minä olen rahaton, ettekö ymmärrä? Rahaton.\"\n\n\"Tulkaahan tänne.\"\n\nHe olivat saapuneet baccarat-huoneeseen ja johtaja veti Oskaria komeroa\nkohti.\n\n\"Minun täytyy huomauttaa olevani estetty. Minun on vielä puheltava\nerään naishenkilön kanssa ja sitten ehdittävä junalle\", vastusti Oskar.\n\n\"Kuunnelkaa toki hetkinen\", kiusasi punakkanaamainen mies, ja sitten,\nkatsahtaen seurueeseen, joka ääneti ja peliinsä kiintyneenä seisoi\nkirkkaassa valossa keskellä huonetta, hän matalalla äänellä jatkoi:\n\"Herra Stephensson, palatkaahan pöytään ja ottakaa pankki. Kun pyydätte\npelimerkkejä, niin ne tuodaan. Jos menetätte ensi otteellanne, niin\ntappio tulee liikkeemme osaksi, mutta jos voitatte, niin voitto on\nteidän.\"\n\nOskar nauroi ja hansikkaillaan kärsimättömästi ilmaan huitoen tokaisi:\n\"Harjoitetaanko tätä liikettä sitten ihmisystävällisessä\ntarkoituksessa?\"\n\n\"Hst! Toisella otteellanne käskette tuomaan uudet kortit, kuten teillä\non oikeus vaatia, ja kun ne saatte, niin -- voitatte. Ymmärrättehän?\n_Te voitatte_!\"\n\nHermostunut huitominen lakkasi, ja Oskar katsoi kiinteästi miestä\nsilmiin.\n\n\"Seuraavalla otteellanne ja taaskin seuraavalla te pyydätte uudet\nkortit, kuten ennenkin, ja neljännen pelin jälkeen nousette pöydästä.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Sitten jaatte ansionne liikkeen kanssa ja olette rikkaampi kuin\nkoskaan ennen elämässänne.\"\n\nOskar oli kuunnellut ensin kummastuneena, sitten suuttumuksella ja\nvihdoin hän kuohahti hillittömään raivoon. \"Kuinka uskallatte?\nMillaiseksi minua luulette?\" hän karjaisi kovalla, kiukusta käheällä\näänellä, ja kohottaen kätensä sivalsi miestä hansikkaillaan vasten\ntämän hymyilevää naamaa.\n\nHyökkäyksen odottamattomuus pakotti johtajan hätääntyneenä parahtamaan\nja silmänräpäyksessä riensi väki vihreän pöydän luota paikalle\nkysellen: \"Mikä hätänä! Mitä on tapahtunut?\"\n\nMutta johtaja toipui tuossa tuokiossa ja selitti: \"El mitään! Tämä\nherra vain ymmärsi väärin jotakin, mitä hänelle lausuin. Pyydän, että\nherrasväki menee rauhassa jatkamaan peliään.\"\n\nHelga oli tullut joukon mukana saapuville ja muiden peräydyttyä pöydän\nluo hän veti Oskarin palmujen alla ja virkkoi: \"Kerro minulle, mitä\ntapahtui.\"\n\nOskar selitti tapauksen juoksun ja yhä väristen leppymättömästä\nkiukusta lisäsi: \"Niin syvällekö olen vajonnut, Helga, että uskalletaan\ntulla tekemään minulle tuollaisia ehdotuksia! Saatatko ihmetellä, että\nhaluan päästä pois tästä paikasta -- tästä petollisuuden ja vääryyden\nilmapiiristä? Ja kuitenkin puhutaan pelihuoneen kunniasta! Yhtä hyvin\nsaattaisivat puhua hornan siveellisyydestä!\"\n\nHelga istui pää vaivuksissa ja sormet -- joissa välkkyi muutamia\nOskarin antamia lahjoja -- lomikkain polvilla. Oskar katseli näitä.\n\n\"Olisit voinut uhrata yhden noista minulle\", lausuit hän koskettaen\nsormuksia. \"Sen sijalle olisimme jonakuna päivänä saattaneet ostaa\nuuden, mutta nyt minun täytyi luopua isäni antamasta kellosta, jota en\nmillään saata korvata.\"\n\n\"Tahdoin, ettet lähtisi, Oskar; sentähden en lähettänyt pyytämiäsi\nsataa frangia -- en olisi suonut, että lähdet ilman minua.\"\n\n\"Tarkoitatko sitä, Helga? Tarkoitatko todellakin? Niinkö? No, tule\nsitten mukaani nyt! Minä tulin sanomaan hyvästi, mutta miten saatan\njättää sinut tällaiseen paikkaan? Se turmelee sinut, kuten on turmellut\nmonet muut. Se kavalasti kuluttaa terveytesi ja pirteytesi, kykysi ja\nviehätyksesi, kaiken, mitä nainen tahtoo säilyttää. Helga\", hän lausui\nseisaalleen nousten, \"olen miltei järjiltäni tämän illan tapahtumien\ntakia, mutta tiedän, mitä sanon. Jos tahdot yhdistää kohtalosi minun\nkohtalooni -- yksistään minun -- niin omistan koko elämäni sinulle ja\nteen kaiken, mitä tahdot. Mitä tahansa minulta toivot sen täytän.\nYmmärrätkö minua, Helga?\"\n\n\"Kyllä, Oskar.\"\n\n\"Lähtekäämme siis takaisin Lontooseen -- omaan maailmaamme, omaan\ntyöhömme, Helga.\"\n\n\"Kyllä sitä tahtoisin -- hyvin mielelläni tahtoisin.\"\n\n\"Mutta mikä sitten estää?\"\n\n\"Jos yhdistän kohtaloni sinuun, yksistään sinuun -- niin minun täytyy\nrikkoa suhteeni Finseniin -- ja olen hänelle velkaa.\"\n\n\"Sen tiedän! Oi tiedänhän sen!\"\n\n\"Jospa vain voisin hänelle jollakin tavalla maksaa! Mutta minulla ei\nole mitään!\"\n\n\"Onhan sinulla jalokivesi, Helga.\"\n\n\"Ne eivät riitä. Ja mitenkä sitä paitsi saattaisin luopua sinun\nantamistasi lahjoista, Oskar? Mutta jos olisi joku muu keino rahojen\nhankkimiseen...\"\n\n\"Helga, mitä sinä ajattelet?\"\n\n\"Ajattelen, että jos tämä kerran on petoksen ja vääryyden ilmapiiri,\nniin ehkäpä _sinuakin_ on petetty.\"\n\n\"Helga!\" Hänen äänessään oli vastusteleva väre.\n\n\"Olisiko niin peräti väärin tehdä heille, kuten he ovat tehneet\nsinulle, Oskar?\"\n\n\"Helga! Helga!\" Oskarin värisevä ääni alkoi sortua avuttomaksi\nläähätykseksi.\n\n\"Väärin kai se olisi\", jatkoi tyttö, \"mutta miten onnellinen\nolisinkaan, jos voisimme yhdessä palata takaisin ja elää toinen\ntoisellemme ja taiteellemme, tarvitsematta välittää mistään tai\nkenestäkään muusta!\"\n\nOskar seisoi hänen vieressään väristen kuin pelästynyt hevonen.\nMuutamaan hetkeen ei kuultu muuta kuin pelinvalvojan ääni keskeltä\nhuonetta. Sitten kulki eräs viinuri hiljaa hiipien komeron ohi kantaen\npois tyhjää tarjotinta. Äkillisen mielijohteen vaikutuksesta virkkoi\nhänelle Oskar painuneella, jämeällä äänellä:\n\n\"Viinuri! Viekää terveiseni liikkeenjohtajalle. Sanokaa hänelle, että\nolen pahoillani äskeisestä tapauksesta ja että jos hän vielä on samaa\nmieltä, niin olen valmis ottamaan pankin.\"\n\nParia minuuttia myöhemmin oli Oskar heittänyt yltään päällysnuttunsa\nja hattunsa ja istuutunut pankinpitäjän tuolille baccarat-pöydän\nääreen. Pelaajat pöydän ympärillä tervehtivät häntä hymyillen ja\npäännyökkäyksillä, ja kun hän pelimerkkejä pyydettyään sai pitkän pinon\nnorsunluisia, niin eräs synkännäköinen kaljupää herra lausui:\n\"Onnittelen teitä, herraseni! Eipä joka mies noin pian paranna\nluottoaan.\"\n\n\"Mitä se merkitsee?\" kuiskasi Finsen Helgalle, ja Helga kuiskasi\nvastaan:\n\n\"Älä kysy minulta vielä.\" Ja sitten hän astui Oskarin luo jääden\nseisomaan aivan hänen tuolinsa taakse.\n\nPöydän ympärillä nähtiin muutamia vieraita kasvoja, niiden joukossa\neräs englantilainen loordi ja amerikkalainen rahamies. Kasinon johtaja\nseurasi pelin kulkua taampaa. Panokset olivat korkeat ensi otteessa ja\npankki menetti.\n\n\"Pelkäänpä, että onni on vielä teitä vastaan\", huomautti kaljupää.\n\n\"Minä yritän vielä\", huusi Oskar. \"Uudet kortit, olkaa hyvä!\"\n\nToiseen otteeseen pantiin vielä suuremmat summat ja pankki voitti.\n\n\"Jo käy paremmin\", jupisi kaljupää.\n\n\"Uusi korttipakka, olkaa hyvä!\" kuului Oskarin ääni.\n\nKun rahat laskettiin pöydälle kolmatta kertaa, oli summa kahta vertaa\nsuurempi edellistä. Pankki voitti taaskin.\n\n\"Mutta tämähän jo on teidän entistä onneanne\", myönteli kaljupää.\n\n\"Vielä uusi pakka!\" huudahti Oskar, pyyhkäistessään voittamansa rahat\npankkiin.\n\nNeljännellä kerralla olivat panokset nelin verroin suuremmat kuin\nkolmannessa otteessa. Pankki voitti taaskin, ja sitten Oskar nousi\npöydästä.\n\n\"Mutta ettekö aio antaa meille vastavuoroamme?\" kysyi amerikkalainen.\n\n\"Tämä on minun\", vastasi Oskar syrjään astuessaan.\n\nHelgan kasvot värähtelivät kiihkosta ja riemusta. Kyynelsilmin hän\nonnitteli Oskaria, ja näytti kuin hän olisi aikonut suudella häntä.\n\n\"Suvaitsetteko pistäytyä tänne, herra Stephensson?\" kuului\nliikkeenjohtajan kohtelias ääni lausuvan. Mutta samalla syntyi\nhämminkiä hänen takanaan.\n\n\"Pelinvalvoja\", lausui nenäänsäpuhuva ääni, \"saanko vaivata teitä\ntarkastamaan kortit.\" Loukkaantuneen näköisenä pyörähti johtaja päin.\n\n\"Varmaankaan, herrani, ette tarkoita, ette epäile --\"\n\n\"Minä sanon vain, että pyydän vaivata pelinvalvojaa tarkastamaan kolme\nviimeistä korttipakkaa.\"\n\nTästä seuranneessa sekasorrossa astui Finsen Helgan luo, joka vapisten\nseisoi Oskarin vieressä ja lausui: \"On parasta, että annat minun\nsaattaa sinut pois tästä.\"\n\nOskar näki Helgan epäröivän, sitten ottavan askeleen pois hänestä päin\nja pysähtyvän, mutta kun joku tungoksesta pöydän luona huusi\nkiihoittuneella äänellä: \"Pankki on pidätettävä!\" niin hän näki Helgan\nluovan katseensa maahan ja seuraavan Finseniä ulos huoneesta.\n\n\"Tulkaahan tänne, herra Stephensson\", kuiskasi johtaja, ja sill'aikaa\nkun suurin osa seurueesta vielä tunkeili pelinvalvojan ympärillä, hän\npuoleksi talutti, puoleksi työnsi Oskarin pienen oven kautta\nyksityiseen syrjäkäytävään, ja heti jälkeenpäin kuului vimmastunutta\nmeteliä oven takaa.\n\n\"Pysykää täällä. Jättäkää kaikki minun huostaani. Teen parhaani\", sanoi\njohtaja. Tuossa tuokiossa Oskar huomasi olevansa jätettynä yksikseen\npieneen kamariin, pilkko pimeään ja hiljaiseen; sinne vain puutarhan\nlamput loivat kajastustaan ja hänen taakseen jättämänsä melu tunkeusi\nkumeana jytynä.\n\nKuinka kauan hän täällä oli, siitä ei hänellä ollut tietoa. Aika tuntui\npitkältä kuin tunti, mutta saattoi todellisuudessa olla vain muutamia\nminuutteja. Melu yltyi, sitten kuului pistoolinlaukaus, ja sen jälkeen\npalautui hiljaisuus.\n\nVoimatta kauemmin hillitä itseään ja hurjasti haluten joutua\nkäytöksestään vastaamaan, olipa seurauksena mitä tahansa, hän avasi\nkammion oven, kun samalla pelihuoneen johtaja palasi, tuoden mukanaan\nhänen hattunsa, päällysnuttunsa ja hansikkaansa.\n\n\"Olen tehnyt parhaani, mitä olen voinut puolestanne\", hän touhusi\nläähättäen. \"Ilmoitin teidän ampuneen itsenne ja tätä selitystä ovat\nystävänne kannattaneet. Teidän pitää heti poistua. Teidän täytyy ehtiä\nPariisiin menevään puoliyön junaan. On vain neljä minuuttia aikaa,\nmutta kyllä te ehditte, jos juoksette. Tässä on toisen luokan piletti\nLontooseen. Hyvää yötä! Ja muistakaa\", lisäsi mies, saattaessaan\nOskarin salaoven kautta puutarhaan, \"muistakaa -- _Oskar Stephensson on\nkuollut_!\"\n\n\n\n\nX.\n\n\nOskar hädin tuskin pystyi taistelemaan huumaustaan vastaan siksi kauan,\nettä pääsi asemalle ja sai etsityksi toisen luokan vaunun; mutta siellä\nhän aivan pökertyi. Hän oli kuin raavas, joka teurastushuoneessa on\nsaanut iskun otsaansa ja jolta kaikki tarmo ja tunto on herpautunut.\n\nKatsahtaessaan katosta riippuvaan lamppuun ja nähdessään leijailevaa\nsavua sen ympärillä hän luuli ensin, että vaunu paloi, mutta uudestaan\nkattoon katsoessaan ei hän savua enää nähnytkään ja älyten silloin\nnäkönsä vikaantuneen arveli tulevansa sokeaksi. Hänen korvissaan humisi\nkovasti ja hän piti sitä aluksi junan tärinänä, mutta junan pysähtyessä\njatkui huminaa yhä, joten hänen kuulonsakin oli kärsinyt ja hän luuli\ntulevansa kuuroksi. Kaksi rautatienpalvelijaa astui vaunuun\ntarkastamaan matkalippuja, mutta vaikka hän näki heidän huultensa\nliikkuvan, ei hän saattanut kuulla heidän sanojaan eikä oikein ymmärtää\nheidän tarkoitustaan, kunnes he kääntyivät mennäkseen pois, jolloin\nhumu hänen päässään hetkiseksi taukosi ja hän kuuli toisen sanovan\ntoiselle: \"Juovuksissa, mies parka!\"\n\nTätä kesti yön pimeät tunnit, ja aamun koittaessa olivat hänen\nkokemukset vieläkin kauheammat. Valon ensi pilkkeessä hänen tylsistynyt\nsielunsa heräsi, ja kovalla tuskalla, jota saattoi verrata luodinhaavan\ntuottamaan jälkikivistykseen, hänelle selvisi tilansa koko surullisuus.\nHän oli mitä halpamielisimmän ja häpeällisimmän menettelyn seurauksia\npaossa -- menettelyn, joka oli vielä halpamielisempi ja häpeällisempi\nsen vuoksi, että mitään lakia ei ollut sitä rankaisemassa.\n\nOli hän jo ennestäänkin syvälle vaipunut, mutta ei toki näin syvälle\nkuin nyt. Tämän alemma ei ihminen voinut vajota, jos kuitenkin eli\nmuiden ihmisten nähtävissä ja saman taivaan alla kuin muutkin. Ja _hän_\noli tähän kuiluun vajonnut, hän, Oskar Stephensson, kotimaansa\nkuvernöörin poika! Isäänsä ajatellessaan hän kiitti Jumalaa, että\nkuolema oli korjannut hänet tätä häpeää näkemästä.\n\nJokainen valtimo hänen ruumiissaan tuntui vuotavan verta, jokainen\njänne ratkeavan. Kun aurinko valaisi hänen kaameata yksinäisyyttään, se\nikäänkuin korvensi hänen aivojaan, minkä vuoksi hän veti ikkunaverhon\nalas, sulkeakseen pois päivän.\n\nNyt alkoivat naismatkustajat liikkua junan käytävällä, ja hän ajatteli\nHelgaa. Vaikka tapahtumat tuntuivat hänestä niin etäisiltä, kuin\nolisivat kuuluneet toiseen elinkauteen, niin hän kuitenkin mielessään\nnäki Helgan pelästyneet kasvot, kun tyttö eilis-iltana hiipi pois hänen\nluotaan ja jätti hänet yksikseen tuona kamalana hetkenä, jolloin näytti\nvarmalta, että hänen täytyisi kärsiä rangaistus rikoksesta, johon tämä\noli hänet houkutellut. Hän herätti Oskarissa halveksumista\npelkuruudellaan, inhoa petollisuudellaan, vihaa koko olennollaan. Ja\nOskar päätti, ettei rakkaus Helgaan enää milloinkaan saisi häntä\nvillitä. Hän vuoroin kirosi Helgaa, vuoroin itki. Helgastako hänen piti\njoutua tällä tavoin ajattelemaan? Helgasta, joka vuodet läpeensä oli\nollut niin kallis hänelle, joka oli ollut niin kovin lähellä hänen\nsydäntään, lähempänä kuin isä, lähempänä kuin äiti, lähempänä -- taivas\nsen anteeksi suokoon -- kuin oma vaimo ja lapsi? Helgasta, joka oli\nollut hänen seurassaan varhain ja myöhään, jonka pehmeä ääni alituiseen\noli soinut Oskarin korvissa, jonka suloinen kuva alati oli hänen\nsydämessään asustanut -- tuestaan ja innostuttavasta hengettärestänsä?\nHelgasta, jota hän oli rakastanut ja aina rakastaisi, mitä tahansa tämä\nhänelle tai hän tälle tekisikin? Oi Jumala, Jumala armahtakoon ja\nauttakoon!\n\nVieläkin hänen hellyytensä ja kyyneleensä olivat vihaa ja vimmaa\nvoimakkaammat, mutta Helgan täytyi kärsiä rangaistus petollisuudestaan\nja itsekkyydestään, rangaistus hänen kauttaan. Nyt hän tiesi, miten se\nolisi tehtävä! Sanat, jotka olivat kumean rummutuksen kaiun tavoin\njymisseet hänen korvissaan, kun hän juoksi ulos pelitalon puutarhasta,\nkaikuivat niissä yhä. _Oskar Stephensson on kuollut_! Alussa hän ei\nkyennyt olemaan varma siitä, että pelipankin johtaja ne todellakin oli\nlausunut, niin täydellisesti ne vastasivat hänen omassa rinnassaan\nkumpuilevaa toivoa. Mutta Oskar Stephensson oli todellakin kuollut, ja\nsanat, jotka olisivat saattaneet masentaa hänet häpeällään, vaikuttivat\nhäneen kuin voittoihin kutsuvan torven ääni.\n\nJos Oskar Stephensson oli kuollut, niin kuollut oli valakin, jonka hän\noli tehnyt Thoran kuolinhuoneessa! Tämän valan tarkoituksena oli ollut\nrangaista häntä hänen uskottomuudestaan ja kaikista rakkauden ja\nvelvollisuuden laiminlyömisistä, kieltämällä häneltä hänen suurimman\nkunnianhimonsa tyydytys, korkeimpien toiveittensa toteuttaminen. Mutta\nmikä kunnianhimon tyydytys ja toivojen toteutuminen saattaisi tulla\nkysymykseen Oskar Stephenssonille, jos hänen nimensä oli pyyhitty pois,\njos hän oli hävinnyt tietämättömiin, käynyt toiseksi henkilöksi,\nkuollut koko maailmalta paitsi itseltänsä?\n\nHänen kuumeellinen sielunsa piti kärsimyksensä hetkenä tätä todistelua\npätevänä, ja Oskar oli kuin kuvastimessa näkevinään kaiken, mitä hänen\noli tehtävä. Hänen oli otettava toinen nimi, hautauduttava Lontooseen\nja ryhdyttävä tekemään sitä ainoata työtä mihin kelpasi! Hänen oli\nkirjoitettava ooppera, niinkuin hän nyt oli vapaa tekemään, koska Oskar\nStephensson oli kuollut ja hän eli toisen miehen nimessä.\n\nNäyttämönä olisi hänen kotimaansa, sen jalan polkemattomien jäätiköiden\nyksinäinen suurenmoisuus, sen laavanpolttamien ketojen karu jylhyys, ja\naiheen hän ottaisi saman vakavan, vanhan maan hehkuvista taruista. Ja\nkun hän monta päivää, viikkoa, kuukautta, ehkäpä vuosiakin syötyään\nleipäänsä köyhänä ja hyljättynä saisi työnsä valmiiksi ja lähettäisi\nsen ulos kuin kyyhkysen arkista, niin silloin ihmiset kuulisivat uuden\näänen puhuvan heille ja Islannin nimi olisi koko maailman huulilla.\n\nKun sitten ihmiset kyselisivät toisiltaan, kuka se oli, joka työläitten\nvuosien hämärässä täten oli oppinut soitannon suuren salaperäisen\ntaidon, niin hän ei hiiskahtaisi mitään, sillä hänen huulensa olisivat\nsinetillä lukitut, mutta löytyisi kuitenkin yksi, joka hänen\nsalaisuutensa lukisi: Helga palaisi hänen luokseen häpeissään, ehkäpä\nkatuvaisenakin, ja heittäytyen hänen jalkojensa juureen huudahtaisi:\n\"Minä tein väärin, anna anteeksi, ja suo minulle sydämesi jälleen!\"\n\nJa silloin hän vastaisi: \"Sinä tulit minun ja nuoren hellän vaimoni\nväliin; sinä houkuttelit minut tekoon, joka särki hänen sydämensä ja\ntappoi hänet; sinä viettelit minut rikokseen, joka kaatoi isäni, sekä\nsiihen ilkityöhön, joka saattoi minut itseni perikatoon, ja sitten\njätit minut yksinäni kantamaan rangaistustani. Sentähden olen pyyhkinyt\nsinut pois elämästäni, olen leikannut sinut erilleen ikäänkuin\nmädäntyneen jäsenen, joka uhkasi turmella ja tappaa koko ruumiin. Minä\nrakastan sinua -- niin, en voi milloinkaan lakata sinua rakastamasta --\nse jää ainaiseksi rangaistuksekseni -- mutta meillä ei saata enää olla\nmitään yhteistä -- me eroamme nyt iäksi -- sinun tiesi käy tuonne,\nminun tänne. Hyvästi!\"\n\nJunan vieriessä eteenpäin tämä kuvittelu tuotti hänelle hourailevaa\niloa, jonka alkuna ja loppuna oli ajatus, että Oskar Stephensson oli\nkuollut. Tämän ajatuksen valossa hän katsahti taakseen entiseen\nelämäänsä, ja moni vaikeasti ymmärrettävä asia esiintyi nyt selvänä.\nTuontuostakin hän oli yrittänyt ehkäistä alaspäin luisumista, mutta se\noli ollut hänelle mahdotonta. Ennenkuin kykeni nousemaan entisyytensä\nalennustilasta hänen täytyi juoda kurjuutensa malja pohjaan asti,\nsyöksyä synkimpiin syvyyksiin, peittyä kuolemanvarjon pimeyteen. Mutta\nvihdoinkin oli Oskar Stephensson kuollut! Jumalan kiitos! Jumalan\nkiitos!\n\nMiten merkillistä, että samalla kertaa kun Helga vietteli hänet tuohon\nhäpeälliseen työhön, joka, jos se olisi onnistunut, olisi tehnyt\nOskarin ikipäiviksi hänen orjakseen ja synnin orjaksi, johtikin hän\nhänet itse kuoleman kamalien kuilujen kautta takaisin elämään ja\nvapauteen! Kuinka salaperäiset ja suuret ja samalla ilvehtivätkin\nolivat kohtalon voimat, jonka yliluonnolliset siivet leijailivat\nihmislapsien elämän yli ja työntelivät heidän pikku vaikuttimiaan\nrakkauden, vihan, kostonhimon ja itsekkyyden työmailla ikäänkuin noppia\nsallimuksen shakkipöydällä!\n\nTällaisessa mielentilassa hän saapui Pariisiin, ja kun oli odoteltava\nkolmisen tuntia, ennenkuin hänen junansa läksi Calais'hen, niin hän\nasteli katuja pitkin kunnes tuli kaupungin keskustaan ja istuutui\nsitten erään kahvilan edustalle nauttiakseen vehnäleipää ja kupillisen\nkahvia. Kello oli kuusi ja sanomalehtimyyjät huutelivat iltalehtiä\nkaupaksi. Hän osti ajankulukseen yhden, eikä ehtinyt sitä vielä\navatakaan, kun näki oman nimensä tuijottavan vastaansa etusivulta\nikäänkuin eri musteella painettuna.\n\nMuutamiksi minuuteiksi sumeni kaikki hänen silmissään, mutta vihdoin\nhän kykeni lukemaan kohdan. Se oli sähkösanoma Nizzasta, otsakkeena\n\"Itsemurha pelipankissa\", ja antoi vääristellyn ja epäselvän kuvauksen\nviime illan tapauksista. Sen oli nähtävästi kasinon johtaja\nmuodostellut suojellakseen itseään ja liikettään, ja se loppui\nsanoilla:\n\n\"Vainaja, joka oli kotoisin Islannista, kuuluu olleen saaren\nedesmenneen hyvin arvossapidetyn kenraalikuvernöörin poika.\"\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSanomalehti putosi Oskarin käsistä ja hänen riemunpuuskansa katosi. Hän\najatteli, että tämä uutinen leviäisi kauaksi, että se saapuisi myöskin\nIslantiin, jossa hänen äitinsä kuulisi sen ja tyttärensä saisi tietää\ntulleensa isättömäksi.\n\nPieni Elin oli vielä liian nuori tunteakseen surua, mutta miten saattoi\nhän sallia äitinsä kuulla, että poika oli kuollut ja itkeä häntä kuin\nainiaaksi menetettyä? Se oli liian julmaa; se oli mahdotonta; hän\nkirjoittaisi heti äidilleen; hän salaa ilmoittaisi olevansa elossa ja\nperuuttaisi tiedon kuolemastaan.\n\nMutta sitten seurasi jäätävänä ajatus, että vaikka hän saattaisikin\ntehdä tyhjäksi kuolemastaan sepitetyn valheen, niin ei hänen käynyt\nkieltäminen rikostaan. Ja kun äiti parka kuvittaisi poikansa\npakoilevaksi alhaisen menettelyn seurauksia, lymyileväksi Lontoon\nköyhälistökortteleissa ja kätkeväksi kasvojaan ystäviltään, niin moisen\nlopun häpeä olisi kuolematakin katkerampaa ja äitikin toivottelisi\nhäntä kuolleeksi.\n\nTätä hän ei ollut ennen ajatellut, ja tuskassaan ja hämmennyksessään\nhän nousi pöydästään lyöttäytyen taas katuja mittelemään. Kotvasen\nkuluttua hän huomasi astuvansa Madeleine-kirkon portaita ylös, tuskin\ntietäen mitä teki, mutta seuraten vain ajan kuluksi kansantulvaa, joka\nkulki kirkkoon.\n\nOli rukousjumalanpalveluksen hetki -- kaunein, lempein ja liikuttavin\nkaikista katolisen kirkon menoista. Seurakunta oli etupäässä naisia, ja\nhienojen, silkkipukuisten rouvien ja neitien joukossa, joiden vaunut\nulkopuolella odottelivat, nähtiin köyhiä kukkastenmyyjättäriä, sillä\nristin yhdyskunnassa ei ole säätyjakoa. Eräällä vaimoraukalla, joka\npolvistui lähelle Oskaria, oli sellaiset surulliset, murheen myrskyjen\nmurtamat kasvot, joita risti joka kirkkokunnassa ja joka maassa vetää\npuoleensa, sillä sen valtakunta on sorrettujen, murheellisten ja\nsydänsairaiden valtakunta.\n\n\"_Jonkun_ äiti\", ajatteli Oskar, kun nainen teki ristinmerkin ja\nhuokasi. Mutta kun tämä nosti väsyneet silmänsä alttariin päin,\nmaailman äidin kuvaa kohti, niin hänen kaihoiset kasvonsa kirkastuivat\nja huulille ilmestyi vieno hymy, ikäänkuin enkeli olisi astunut alas\nkuiskaamaan hänelle lohdutusta.\n\nJa kun urkujen suloiset sävelet sitten tulvivat kautta suuren\ntemppelin, oli Oskar vähällä heltyä itkuun, ja ajatellen omaa äitiään,\njoka oli niin kaukana, hän sanoi itselleen, että vaikka hän uskoisi\npoikansa kuolleeksi, niin kyllä kuoleman enkeli häntä lohduttaisi.\nOskarin viat annettaisiin anteeksi, erehdykset unhotettaisiin ja haudan\ntomu peittäisi kaikki hänen rikkomuksensa. Äiti tuntisi itsensä\nonnellisemmaksi kuollutta poikaansa ajatellessaan kuin mitä koskaan oli\nsaattanut olla tämän eläessä, ja vaikka tuntuisikin kipeältä asiata\ntältä kannalta ajatella, niin hänhän siitä kärsi eikä äiti. Tämän\nsydänraukka pääsisi lepoon.\n\nHän ajatteli myöskin Magnusta, mitenkä tämän viha leppyisi hänen\nkuullessaan veljensä kuolleen ja hänen raivonsa leimuavat liekit\nsammuisivat. Sitten hän ajatteli vihollisiaan kotona: nämäkin\nlakkaisivat häntä herjaamasta ja hän pääsisi häpeästä, moitteesta ja\nhalveksimisesta unohduksen armeliaaseen rauhaan. Lopuksi hän ajatteli\npikku Eliniään; hänen herttainen äiditön tyttärensä ei enää kuulisi\ntylyjä sanoja lausuttavan isästään, vaan tottuisi ajattelemaan häntä\nvain sellaisena, joka oli aikaisin kuollut. Oi siunattu ja\narmahtavainen kuolema, joka saat vihamiestemme vainot talttumaan ja\nrakastavaistemme rakkauden kasvamaan suuremmaksi!\n\nKatkerata oli kuitenkin lohduttaa itseään sillä ajatuksella, että oli\nkuollut -- kuollut häpeässä ja vieraalla maalla, äidin kyynelten\nputoamatta kasvoille ja lapsensa itkemättä vuoteen ääressä, mikä on\nkuolevaisten murheellisena lohtuna. Mutta juuri tällä hetkellä\nvaikenivat sävelet, kello kilahti alttarilla, ja kun hän kohotti\nsilmänsä ja näki papin kohottavan hostiaa, niin hänet valtasi\njuhlallisen pelokas tunne ja hän lausui itselleen, ettei hän suinkaan\nitse ollutkaan kuollut, vaan ainoastaan hänen syntinsä ja kurjuutensa,\nja että hän saattaisi nousta, jos vain todella tahtoisi, kuoleman\nvarjosta uuteen ja parempaan elämään.\n\nSitten muuttui tämä ajatus melkein hänen tietämättään rukoukseksi, ja\nhän huomasi rukoilevansa, että hänen sallittaisiin aloittaa uudestaan,\njättää menneisyys selkänsä taa ja tästä lähin ajatella elämänsä\nmenetettyjä päiviä ikäänkuin siementä, joka ei ollut kuollut, vaikka\nhän sen oli tallannut jalkojensa alle lokaan. Vain sydämestä tulevat\nsanat osaavat sydämeen, ja hänen suunnittelemassaan tulevaisuudessa\nsaattaisi hänen häpeästään ja kärsimyksestään nousta vastaisuudessa\nääni, joka puhuisi toisiin sieluihin, jotka olivat synnin tahraamat\nkuten hänen sielunsa.\n\nMutta kuka hän oli, että hän kenellekään puhuisi? Vain tuhlaajapoika\nkaukana vieraalla maalla, joka oli tuhlannut tavaransa vallattomaan\nelämään ja opittuaan vihdoin tuntemaan itsensä, nyt kun ei kukaan enää\ntahtonut hänelle mitään antaa, käänsi silmänsä kotoa kohti huutaen:\n\"Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä\nole enää mahdollinen sinun pojaksesi kutsuttaa!\"\n\nJumalanpalvelus loppui ja ihmiset nousivat paikoiltaan. Kun Oskarkin\nnousi, niin hän hoki itselleen todenteolla vielä jonakuna päivänä\npalaavansa takaisin kotiin. Vielä vähän aikaa, vielä vain vähän aikaa,\nsitten hän palaisi Islantiin. Hänen isänsä oli kuollut, niin, hänen\narmas isäraukkansa oli kuollut; mutta hänen äitinsä olisi elossa ja hän\nkoettaisi korvata hänelle kaiken, mitä tämä oli hänen tähtensä\nkärsinyt, ja kuivaisi kaikki hänen kyyneleensä. Myöskin hänen lapsensa\noli siellä ja hänet hän vaatisi omakseen, kuten aina oli aikonutkin, ja\nvaikkapa tämä ei edes tuntisi hänen kasvojaankaan, niin hän kuitenkin\ntajuaisi luonnon äänen ja suostuisi häneen, ja hän olisi tytölle isänä,\njohtaen ja suojellen häntä. Ja tyttö olisi hänen tyttärensä,\nilahuttaisi ja lohduttaisi häntä ja saattaisi rakkaudellaan hänet\nunohtamaan elämänsä kärsimykset. Vain vielä vähän aikaa, vain vielä\nvähän aikaa!\n\nTultuaan ulos suuresta kirkosta hän tunsi ikäänkuin kohonneensa\npuhtaampaan ilmapiiriin, missä ei enää ollut pakolaisena ihmissuvun\nkostolta, vaan syntinsä anteeksi saanut sielu jälleen syntyneenä\nsiunatussa ylösnousemuksessa. Ja istuuduttuaan Calais'hen vievään\njunaan hän alkoi aprikoida, millä uudella nimellä esiintyisi tässä\njuuri aloittamassaan uudessa olomuodossa.\n\nSen täytyi olla nimi, joka kylliksi salaisi hänen omansa, mutta\nkuitenkin hänen synnyinmaalleen ominainen, joten hän, paljon\nvaivattuaan päätään ja muistiaan, vihdoin valitsi nimekseen Kristian\nKristianssonin, tämä nimi kun ei ainoastaan vastannut noita ehtoja,\nvaan siihen vielä yhdistyivät erityiset jalot muistot, ainiaaksi\nkieltäen häntä alentamasta päämääränsä lippua.\n\nMutta saatuansa uuden nimensä hän tunsi sydäntään kirvelevän\najatellessaan, että Oskar Stephensson ei enää olisi hänen nimensä.\nStephen oli ollut hänen isänsä nimi ja hänen isäraukkansa oli odottanut\nhänen vievän sitä eteenpäin yhä voimallisemmin ja kunniakkaammin.\nOskarina oi häntä hänen äitinsä vaaliskellut ja hänen äänensä soinnuin\nse nyt palautui poikuuden armaimpien ja onnellisinten muistojen kanssa.\nHän kuuli sen myöskin Thoran kuiskaamana, kun tämä sen lausui onnesta\nja lemmestä morsiuskammiossaan väristen, myöhemmin äitiyden hellässä\nriemussa ja sitten epätoivonsa rukoilevassa tuskassa. Haudatessaan\nnimensä tuntui Oskarista kuin olisi hän haudannut osan itseään. Mutta\nolihan Oskar Stephensson kuollut, eikä se nimi enää saattanut olla\nhänen nimenään.\n\nVarhain aamulla hän saapui Lontooseen ja nyt kuusikuukautisen\npoissaolon perästä tunsi, ikäänkuin olisi ollut kuollut ja herännyt\nelämään jälleen. Tyhjien katujen kaikuessa hänen askeleistaan\nrohkaistui vähitellen hänen mielensä ja hän katseli pelkäämättä\ntulevaisuuteen. Vaikka palasi ilman ystäviä ja melkein rahatonna, hän\nnäki itsensä sellaisena, miksi jonakuna päivänä tulisi -- säveltäjä\nKristian Kristianssonina, rikkaana, arvossapidettynä ja ehkä\nkunnioitettuna, jopa rakastettunakin. Siihen saattaisi kulua kuukausia,\nvuosia, mutta Jumalan avulla se aika kerran saapuisi. Vielä vähän\naikaa, vielä vähän aikaa!\n\nHän oli alussa aikonut etsiä itselleen asunnon, jossa olisi\ntuiki tuntematon, mutta nykyisessä innostuksessaan näytti\nhänestä tarpeettomalta, joten hän päätti palata vanhaan kotiinsa\nShort-streetille. Westminsterin sillalle saavuttuaan hän pysähtyi\nhetkiseksi katselemaan niitä kodittomia viheliäisiä olentoja, jotka\nvielä nukkuivat rantapengermillä ja penkeillä, muistellakseen sitä\niltaa, jona oli ollut yhtenä noista ja ajatellakseen toista iltaa, joka\npian tulisi ja jolloin hänen uuden elämänsä ensi hedelmät olisivat\nhänen käsissään.\n\nHän näki tämän kaiken ikäänkuin tulevaisuutta heijastelevassa\nkuvastimessa. Esirippu laskeutuisi hänen uuden oopperansa ensi\nesityksen jälkeen, ja ahdinkoon asti täyttyneessä teatterisalissa\npauhaisivat myrskyiset suosionosoitukset. Kerta toisensa perästä\nhuudettaisiin laulajat esille, ja sitten vaadittaisiin kiihkeästi ja\näänekkäästi tekijää näkyville. Huudot kävisivät huumaaviksi, koko\nkuulijakunta kuninkaallisten aitiosta ylimmälle parvekkeelle asti\nkutsuisi esille tuntematonta miestä, joka oli huokunut kärsivän\nsielunsa vanhaan taruun, loihtien kuivuneet luut eloon. Mutta\ntuntematon ei astuisi esille; hän ei olisi saapuvilla. Missä hän olisi?\nHän olisi alhaalla täällä -- täällä yötaivaan alla, itkien ilosta ja\nkiitollisuudesta ja tyhjentäen taskunsa näille kodittomille kurjille\nmuistoksi siitä yöstä, jolloin hänkin oli koditon ja hyljätty, vannoen,\nettei enää koskaan unhottaisi ystävätöntä ja langennutta eikä olisi\ntyly syntistä ja eksynyttä kohtaan. Hän mielessään näki kaiken tämän\ntapahtuvan yhtä selvästi, kuin jos se jo olisi toteutunut. Se\n_varmasti_ toteutuisi! Vielä vähän aikaa, vielä vähän aikaa!\n\nHänen ehtiessään Short-streetille olivat hautausmaan ruumisvaunut juuri\nkääntyneet kadun kulmasta ja kulkea kolisivat aseman holvikäytävää\nkohti. Melkein kaikki ikkunaverhot numero 1:ssä olivat vielä\nalaslaskettuina, mutta hänen epäröiden seisahtuessaan ulkorappusten\neteen avautui ovi ja nuori nainen astui ulos kiulu ja pesuluuta\nkädessä, hiukset käherrystötteröissä. Tämä tähysteli Oskaria kuin\nmuukalaista, mutta Oskar puolestaan tunsi naisen heti.\n\n\"Etkö muista minua, Jenny?\" hän kysyi.\n\nÄänen kuuluessa kuvastivat Jennyn kasvot hämmästystä, mutta tätä\nseuraava hymyily osoitti, että tyttö jo tunsi miehen.\n\n\"No ilmetty ihme! Herra Steevison! Tekö ihka itse? Niin on näkönne\nkäynyt toiseksi, ett' olin selälleni pyllähtää kun suunne avasitte.\"\n\n\"Voinko saada asunnon täällä, Jenny?\"\n\n\"Voitte hyvinkin. Ja osuitte paki parahiksi. Ikään hautasimme viinurin\n-- siitä tulee keskiviikkona viikko -- ja sen huone on juuri siistitty.\nTulkaa sisälle, herra Steevison.\"\n\n\"Hiljaa, Jenny! Se ei enää ole nimeni.\"\n\n\"Eikö ole?\" virkkoi Jenny hämmästyneenä, ja sitten hän, ikäänkuin\ntajuten asian, äkkiä lisäsi: \"Niin, naimisissa sitä olen minäkin ja\ntoisen niminen. Minä olen nyt mrs Cobb, ja otin huostaani talon hoidon\nja koko hynttyyt, kun emäntä sai halvauksen. Mieheni nukkuu\nkellarissa.\" He olivat nyt astuneet eteiseen, ja laskien kiulunsa alas\nhuusi Jenny maakerroksen porraskaiteitten yli:\n\n\"Jim! Jim Cobb, senkin laiskajaakko, köhnippäs ylös katsomaan vanhaa\ntuttua.\"\n\n\"Älä häntä nyt häiritse. Toinen kerta. Minä olen väsyksissä.\"\n\n\"Siltä totisesti näytättekin. Hoksaapa tuon jo naamasta. Taisi kohdella\nteitä pahasti. Tiesihän sen. Semmoisia ne naiset aina ovat. Parasta kun\noisitte pysynyt minun luonani -- minä olisin ollut oikein hyvä teille\nsilloin enkä olisi ikänä pyytänyt niin mitään. Menkäämme siunaaman\najaksi sisään, niin laitan teille vähän haukattavaa. Kattila on juuri\nkiehumassa ja saatte kupin teetä ja hiukapalan ihan tuossa paikassa.\"\n\nJenny mennä sujahti portaita alas kuin vanha tohveli, ja Oskar astui\nviinurivainajan vierashuoneeseen, istahtaen kiiltävälle nahkasohvalle.\nHän muisti istuneensa siinä jo ennen, muisti kuka oli istunut hänen\nkanssaan, muisti kaikki mitä oli sen jälkeen tapahtunut, ja silloin\nhänen tulevaisuudenunelmansa lyhyeksi hetkeksi pettivät; hänen toivonsa\nja aikomuksensa horjuivat, kaikki muu pakeni pois hänen mielestään\npaitsi suloisen katkera muisto siitä naisesta, jota hän oli rakastanut\nja jonka oli menettänyt. Epätoivo lannisti hänet peräti.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nTotuus kulkee hitaasti pitkän taipaleen takaa, mutta valhe lentää\ntuulen siivillä. Kertomus Oskarin kuolemasta pelihuoneessa Rivieralla\nsaapui Islantiin ensimmäisellä laivalla.\n\nKolme päivää ennen höyryaluksen saapumista istuskeli Magnus äitineen\nheidän maatalonsa edustalla Thingvellirissä. Anna kehräsi ja Magnus\npunoi köyttä pienen pojan avulla, joka kiersi viipsinpuuta\nparinkymmenen askeleen päässä hänestä. Lampaiden keritseminen oli\näskettäin päättynyt, eikä heinänkorjuu ollut juuri vielä alkanut.\n\nAurinko oli menossa mailleen Almanagja-tunturin kallionkärkien taa.\nMustikanvarret punersivat rotkon vihertävän veden partailla, ei\nkuulunut illan tyynessä muuta ääntä kuin Axe-kosken solina, karjan\nmylvintää ja kuovin uikahteluja. Mutta sitten sekaantui rukinpyörän\nhyrinään ja köysikoneen siu'untaan hevosenkavioiden kumeaa kopsetta\nontolta tantereelta, ja Anna alkoi kuunnella.\n\n\"Sieltä kait on posti tulossa\", hän virkahti.\n\n\"Ehkä on\", vastasi Magnus kääntymättä katsomaankaan tielle, joka vielä\noli tyhjä rotkon mutkalle asti, missä kääntyi alaspäin tasangolle.\n\n\"Lieneeköhän kirjettä Oskarilta!\"\n\n\"Miksi sellaisia arvelet, äiti? Onko hän kolmeen vuoteen vastannut\nkirjeeseesi? Onko hän ollut kylliksi säädyllinen vastatakseen\nilmoitukseen isänsä kuolemasta? Ei!\"\n\n\"Kuitenkaan en saata lakata toivomasta. Hänen täytyy nykyään tietää,\nettä sinä olet ottanut maatilan huostaasi, ja ehkäpä hän vain odottaa\nlähettääkseen sinulle apua.\"\n\nMagnus ei vastannut mitään, mutta köysi suhisi voimakkaammin.\n\n\"Se on totta, että hän ei tiedä kaikkea. Hän ei tiedä, että hänen\nisänsä ei jättänyt jälkeensä muuta kuin velan pankkiin ja että pankki\non ollut niin ankara...\"\n\n\"Äiti, jos te tuolla tavoin jatkatte, niin en saa koskaan tätä köyttä\nvalmiiksi. Minä en tahdo, että kukaan maksaa minun edestäni, ja pankki\nsaa omansa joka jouluksi, jos siinä kova työ on auttaakseen.\"\n\n\"Sinä raadat itsesi kuoliaaksi -- sen sinä teet, Magnus hyvä. Panit\nAsherin pois palveluksesta talvella, kun lumi peittää maan, vaikka hän\noli niin oivallinen karjanruokkija; ja nyt kun heinä on niitettävä ja\nkaritsat teurastettavat lasket myöskin Jon Vidalinin menemään.\"\n\n\"Meidän täytyy niukentaa talouttamme tavalla tai toisella, ja mitä\naikaisemmin aloitamme, sitä parempi -- tiedäthän, että on liian\nmyöhäistä säästää, sitten kun jo jauhotynnyrin pohja paistaa.\"\n\n\"Sellaista _sinä_ sanot niukentamiseksi -- panet kaikki palkolliset\npois, joista olisi apua maantöissä, niin ettei jää jäljelle muuta kuin\ntalontäysi akkaväkeä, josta ei mitään hyötyä lähde.\"\n\n\"Miten niin? Kenestä ei ole hyötyä, äiti?\"\n\n\"Esimerkiksi Gudrunista. Hänhän vain lypsää lehmät aamulla, uuhet\nillalla, jotka molemmat askareet minä saattaisin itse tehdä ja siten\nsäästää hänen elatuksensa ja palkkansa.\"\n\n\"Loruja, äiti! Sinä et ole enää kylliksi nuori noustaksesi ylös kello\nneljältä kesät talvet, enkä tahdo kuulla siitä puhuttavankaan.\"\n\n\"Sitten Maria -- hän on liian vanha kyetäkseen mihinkään. Mitä hyötyä\nhänestä on?\"\n\n\"Maria on ollut talossa jo ennen syntymääni, emmekä saata ajaa häntä\npois nyt, kun hän on vanha ja luuvaloinen.\"\n\n\"Entäs Erik\", virkkoi Anna hiljentäen ääntään ja vilkaisten\nvyyhdinpuuta kiertävään poikaan.\n\n\"Erik? Pieni poika raukka, joka on menettänyt isänsä. Eikähän hän\npalkakseen saa muuta käin karitsan.\"\n\n\"Tänä vuonna hän saa lampaan, muistathan, ja sitäpaitsi maksaa hänen\nruokansa -- mutta jos sinä haluat pitää orpokotia ja hoitolaa heikkoja\nvarten...\"\n\n\"Hei, hei! Siellä on posti! Ja kenen on se nyt tuonut muassaan?\nRehtorin! Rehtorin ja vielä kaksi outoa herraa!\" huudahti Magnus, kun\nneljän ponihevosen vetämät, purjekankaalla katetut vaunut jyrräsivät\nsillan yli vesiputouksen luona ja sitten nelistivät majatalolle.\n\n\"Tervetuloa, rehtori\", lausui Anna.\n\n\"Kiitoksia, Anna. Nämä ovat ystäviä Amerikasta, jotka matkustelevat\nmaatamme katselemassa. Haluaisimme levätä täällä yön ja matkata\ngeysirille aamulla.\"\n\n\"Kernaasti! -- Maria! Gudrun! Jon Vidalin!\" huuteli Anna, ja sill'aikaa\nkun muukalaiset vietiin vierashuoneeseen ja hevoset pantiin talliin,\nastui rehtori sisälle Annan ja Magnuksen luo, ja he alkoivat puhella\nkeskenään salin pöydän ääressä.\n\n\"Te näytätte toki terveeltä, Anna!\"\n\n\"Samoin tekin, rehtori.\"\n\n\"No kyllä; vanha puu palaa hitaasti. Mutta tulen usein ajatelleeksi,\nonko hyvä, että elää kauan. Parempi mennä aikaisin levolle kuin valvoa\nliian myöhään, se on minun mielipiteeni.\"\n\n\"Onko hiljattain tapahtunut mitään uusia ikävyyksiä kaupungissa?\"\n\n\"Johtaja on vihdoinkin sortunut, mies parka.\"\n\n\"Tarkoitatte, että hän...\"\n\n\"On joutunut täydelliseen vararikkoon ja myydään piakkoin puille\npaljaille -- liike, huoneisto, kaikki.\"\n\n\"Margret Nielsen raukka!\"\n\n\"Ja mihin lapsi joutuu?\" kysyi Magnus.\n\n\"Luulen, että hän luopuisi siitä nyt. Totuuden sanoakseni hän on muuten\ntätä nykyä hyvin katkeroitunut Oskarille. 'Ei kyyhkysenpoikaa tule\nkorpin munasta', lausui hän eilen.\"\n\n\"Sanoiko niin?\"\n\n\"Niin kertoo ministeri hänen sanoneen -- mutta ministerihän se\nsaattoikin hänet vararikkoon.\"\n\n\"Ja minä kun luulin, että he olivat niin hyvät ystävät; ja kun Stephen\nparka kirjoitti anomuskirjoja kuninkaalle...\"\n\n\"Ette siis ole kuullut mitä tapahtui Thoralle?\"\n\n\"Thoralleko?\" kysäisi Magnus.\n\n\"Thoran haudalle, tarkoitan. Panee veren hyytymään suonissani, kun sitä\najattelen.\"\n\n\"Kertokaa meille\", pyysi Anna.\n\nJa sitten rehtori kertoi, miten ministeri ulkomailta saamiensa ohjeiden\nmukaan toimien oli määrännyt Thoran haudan avattavaksi ja muutamat\nsinne haudatut musiikkisävellykset otettavaksi ulos. Hän kertoi, miten\ntämä oli tapahtunut ja paperit lähetetty Englantiin, miten johtaja oli\nkuullut siitä ja vimmastuneena uhannut panna ministerin syytteeseen,\nminkä johdosta tämä, tehdäkseen johtajan siihen kykenemättömäksi, oli\nsaattanut pankin vaatimaan hänet vararikkoon.\n\nRehtorin kertoessa istui Magnus virkkamatta sanaakaan, mutta hänen\nposkensa kalpenivat kalpenemistaan, hänen silmänsä kiiluivat ja\nhuulensa vapisivat. Sillävälin peitti Anna kasvonsa ja oihkaisi:\n\n\"Se on varmaan ollut Niels, joka sen teki, minä en koskaan siitä\npojasta pitänyt -- hän oli aina liiaksi isänsä kaltainen -- ja nyt kun\nhän on...\"\n\n\"Ei se ollut Niels, Anna. Se oli Oskar.\"\n\n\"Oskarko?\" huudahti Magnus tarttuen molemmin käsin pöydän kulmiin.\n\n\"Voi minun päiviäni! En olisi sitä Oskarista uskonut. Mutta kuka\ntietää, miten häntä lie kiusattu ja vietelty? Ehkä hän oli köyhä, niin,\nehkä hän sittenkin oli puutteessa ja hänelle tarjottiin rahaa. Tapahtuu\nniin äkillisiä myllerryksiä siellä vierailla mailla -- kukaties hän oli\nkuolemaisillaan nälkään Lontoon kaduilla...\"\n\n\"Hän ei lainkaan ollut Lontoossa. Hän oli Monte Carlossa tai Nizzassa\ntai jossakin siellä päin.\"\n\n\"Tarkoitattekin siis, että hän vain tarvitsi rahat -- samaan kuin\nennenkin, kun hän -- minä en saata uskoa sitä.\"\n\n\"Ole hiljaa, äiti\", tiuskaisi Magnus, synkän karkea sointu äänessään,\nja sitten kääntyen rehtorin puoleen lisäsi: \"Kuka sen teki -- itse työn,\ntarkoitan.\"\n\n\"Merimies Hans -- ketään muuta eivät nähtävästi saaneet.\"\n\n\"Merimies Hans\", toisti Magnus samalla käheällä korpin-äänellä, ja\npöydän rutistessa hänen jyhkeiden nyrkkiensä puristuksesta muuttuivat\nhänen kasvonsa tylyiksi ja julmiksi.\n\nKoko lopun päivää käveli Magnus edestakaisin talossa, hiiskumatta\nkellekään sanaakaan, ja seuraavana aamuna hän vieraiden jatkettua\nmatkaansa satuloitsi Päistärikön ja ratsasti pois Reykjavikia kohti.\nAnna näki hänen lähtevän, kutsui Vidalinin ja hoputti:\n\n\"Ota nopein hevonen ja ratsasta alatietä kaupunkiin. Etsi siellä\nmerimies Hans -- käske hänen paeta, ennen kuin Magnus tulee, ja\nikipäiviksi.\"\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKolmen päivän kuluttua palatessaan kotiin oli Magnus kuin toinen mies.\nHänen kasvonsa eivät enää olleet ankarat ja rumat, vaan naisellisen\npehmeät ja hellät; ja hän hymyili katsellessaan alas suureen myttyyn,\njoka oli sälytetty hänen eteensä satulaan. Anna näki hänen ratsastavan\nsillan yli ja kiirehti ulos vastaan.\n\n\"Jumalani!\" hän huudahti. \"Lapsiko siinä?\"\n\n\"Niin, äiti, se on lapsi\", virkkoi Magnus. Ryijyjen ja vaippojen\nsisältä ilmestyi pikku Elin, joka nyt oli viidennellä ikävuodellaan, ja\nhänet laskettiin Annan käsivarsille.\n\n\"Lapsi kulta! Onpa kasvanut aimo pitkäksi tytöksi. Isoäitiänsä tullut\nkatsomaan?\"\n\n\"Niin, mummu\", vastasi lapsi.\n\n\"Ja tässä ovat hänen vaatteensa -- kaikki tyyni\", puheli Magnus,\nheittäen matkarepun hartioiltaan.\n\n\"Hän siis tuli tykkänään jäädäkseen! Olemaan isoäidin ja Magnus sedän\nkanssa!\"\n\n\"Ja Päistärikön ja lampaiden ja pikku koirien\", toimitti pienokainen.\n\n\"Juuri niin, juuri niin, rakas tyttöseni! Jon Vidalin, pidähän huoli\nisännän ponista. Erik, missä sinä olet? Kas niin, hyvä poika -- kannapa\nreppu huoneeseen. Maria, oletko kuuna päivänä nähnyt niin somaa lasta?\nMutta, Magnus, miten maailmassa luopuikaan johtaja hänestä?\"\n\n\"Eihän se alussa tahtonut, vaikka olikin vastuksiensa tuskaannuttama.\nJa kun vihdoin suostui, niin tahtoi minua lupaamaan, että hän saisi\nlapsen takaisin, jos Margret Nielsen kuolisi ennen häntä.\"\n\n\"Mutta et kai sitä luvannut?\"\n\n\"Sanoin, että lapsi saisi itse valita, jos olisi jo siksi vanha, ja\nlopulta ukko myöntyi.\"\n\n\"Mutta entäs Margret?\"\n\n\"Se olikin vielä vaikeampaa. 'Lupasin hänen äidilleen pitää tytön niin\nkauan kuin elän', hoki hän.\"\n\n\"Oi, eihän Thora parka tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan.\"\n\n\"'En häntä luovuttaisi kenellekään muulle maailmassa kuin Annalle',\nmyönteli hän lopuksi.\"\n\n\"Olenhan aina sanonut, että Margret Nielsenillä oli kultainen sydän.\"\n\n\"'Enkä hänestä sittenkään luopuisi', hän sanoi vielä, 'ellei Annalla\nolisi niin paljon murhetta'.\"\n\n\"Murhetta?\"\n\n\"Jätä lapsi Marialle, äiti, ja tule sisälle.\"\n\nPäivänpaiste hävisi Annan kasvoilta; hän ymmärsi mitä oli tulossa.\n\n\"Kas niin, vie lapsi sisään ja anna sille hiukan ohrakakkua hunajan\nkanssa äläkä Herran tähden pihistele nenääsi, vaimo, ikäänkuin olisit\nnuhassa. Mitä on tapahtunut, Magnus? Olenko minä ainoa, joka ei tiedä?\nSano suoraan -- onko hän taaskin joutunut pahoille teille?\"\n\n\"Rohkeutta, äiti\", kehoitti Magnus.\n\nHän katsoi poikaansa ja älysi kaiken. \"Maltahan\", hän pyysi ja laskeusi\nsalin lattialle polvilleen tuokioksi rukoilemaan. Sitten hän nousi\nseisaalleen valjuna, mutta tyynenä ja virkkoi:\n\n\"Kerro nyt kaikki -- olen valmis.\"\n\nMagnus teki selvää kaikesta, mitä oli kuullut ja mitä oli tapahtunut:\nhän oli matkustanut kaupunkiin murha mielessä, aikoen rangaista Hansia,\nmerimiestä; joku oli tätä varoittanut ja tämä oli paennut Norjaan\nlähtevään kuunariin; hän oli vuokrannut veneen seuratakseen miestä, kun\npostihöyry samassa ankkuroi lahdelle ja joku sen kannelta huusi, että\nOskar oli kuollut -- ja silloin tuntui ikäänkuin Jumalan sormi olisi\nhänet pysähdyttänyt.\n\n\"Kuollut, niinkö sanot?\"\n\n\"Kuollut Ranskanmaalla, niin hän lausui, viskaten minulle tanskalaisen\nsanomalehden. Tuossa se on painettuna, rakas äiti, mutta enpä tiedä,\nlukisinko sen sinulle.\"\n\n\"Lue, lue!\" pyysi Anna.\n\nHän luki sen -- se oli sama uutinen kuin Pariisin lehdessäkin, ja Anna\nkuunteli henkeään pidättäen.\n\n\"Siis kuoli hän pelihuoneessa -- oman kätensä kautta -- ja\npelastaakseen itsensä enemmästä häpeästä!\"\n\nMagnus ei yrittänyt puhua, ja Annan silmiin kihosivat kyyneleet. Tovin\nkuluttua hän jo itki katkerasti ja rukoili ääneensä, milloin anoen,\nettä Jumala antaisi Oskarille anteeksi, milloin pyytäen Häntä\nvarjelemaan pientä orpoa Eliniä; lopuksi hän rukoili omasta puolestaan,\nrukoili, että Jumala armahtaisi häntä ja sallisi hänen kuolla.\n\nMagnus kävi astiakaapista maljan, otti siihen vettä ruukusta ja antoi\näidilleen juoda. Tämän jälkeen näytti äiti voivan paremmin.\n\n\"Oskar parkani!\" hän säälitteli. \"Hän tuhlasi elämänsä, poika raukka!\nJa miten kalliin elämän! Sellaiset neronlahjat! Hän pystyi vaikka\nmihin. Jokainen sanoi, että hän saisi suuria aikaan. Ja näinkö pitikin\nkaiken loppua! En olisi luullut konsanaan kiittäväni Jumalaa hänen\nisänsä kuolemasta, mutta nyt sen teen. Oi Jumala, kiitos että ...\nmutta, voi, mitä minä sanonkaan?\"\n\nMyöhemmin hän alkoi syyttää itseään kaikesta, mitä oli tapahtunut.\n\n\"Minä en häntä oikein kasvattanut. En saattanut koskaan olla ankara\nlapsille. Ja hän oli aina niin suloinen ja vallattomanakin perin\nhelläsydäminen. Kaikki siitä lapsesta pitivät. Niin, syy oli minun, ja\nJumalan pitäisi rangaista minua. Kaikkivaltias Isä, ole armollinen\nminun poika raukalleni, ja jos tämä oli minun vikani...\"\n\n\"Äiti! äiti!\" esteli Magnus, ja Anna keskeytti itsesyytöksensä odottaen\nrakastavaista sanaa, joka häntä lohduttaisi ja tukisi, mutta Magnus ei\nvirkkanut mitään enempää.\n\nVähän sen jälkeen kaikki, mitä hän oli kärsinyt poikansa tähden, oli\nkadonnut Annan mielestä, ja hairahdelleesta syntisestä oli tullut\npyhimys.\n\n\"Hän ei koskaan muuttunut minuun nähden, ei koskaan, ja mieheksi\ntultuaankin hän aina suuteli minua levolle mennessä, aivan kuin hänen\ntapansa oli poikana ollut. Hän oli niin hyvä äidilleen. Molemmat\npoikani ovat olleet hyviä minulle. Ei kenelläkään äidillä ole ollut\nsellaisia kunnon poikia...\"\n\n\"Äiti!\" äännähti Magnus, ja taasenkin odotti vanha rouva, mutta Magnus\nei jatkanut.\n\nVihdoin Anna hillitsi kyyneleensä ja alkoi lohduttaa itseään\najatuksella, että joskin Oskar oli itse lopettanut elämänsä, niin oli\nsen täytynyt tapahtua mielenhäiriössä, jonka vuoksi ei Jumala vaatisi\nhäntä siitä vastuuseen.\n\n\"Ja jos hän kuoli häpeässä, niin ehkä se vain johtui siitä, että hän\ntahtoi palata kotiin rikkaana, voidakseen maksaa kiinnityssumman ja\ntehdäkseen meidät onnellisiksi. Minä ajattelin ja rukoilin sitä niin\nusein. Mutta jos hän nyt vain saattaisi palata kotiin köyhänäkin --\nköyhänä kuin tuhlaajapoika vertauksessa...\"\n\n\"Äiti\", huusi Magnus, \"minä en jaksa kuulla sinun puhuvan tuolla\ntavalla -- en jaksa, enkä tahdo. Oskar on kuollut, mutta\nhäpeämättömästi menetteli hän sinua kohtaan.\"\n\n\"Älä sano niin, Magnus.\"\n\n\"Mutta minä sanon, äiti. Sanon, että olit hänelle parhain äiti, mitä\nkonsanaan on pojalla ollut, ja vaalintasi ja hellintäsi ainoaksi\npalkaksi hän sinut hylkäsi ja unohti.\"\n\n\"Älä sano sitä, poikani.\"\n\n\"Mutta minä sanon, äiti. Ja sanonpa senkin, että Oskar sekä eli\nhäpeässä että kuoli häpeässä ja nyt kun hän on poissa, en tahdo\nteeskennellä toivottelevani, että hän voisi palata takaisin.\"\n\n\"Magnus, Magnus!\"\n\n\"Minä en toivoisi sitä. Jos hän palaisi köyhänä, niin mitä oikeutta\nolisi hänellä tuoda tänne köyhyyttänsä. Ja jos rikkaana, niin mitä\nsyytä luulla rahoilla voivansa korvata ne pahat päivät, mitä olemme\nhänen tähtensä kärsineet? Minä en usko tuhlaajapojan paluuta enkä usko\ntuota vertaustakaan. Saattaa käydä niin toisessa maailmassa, mutta ei\nse ole tämän maailman meno eikä saakaan olla -- ei toden totta, sanon\nminä.\"\n\n\"Oi Jumalani, oi Jumalani!\"\n\n\"Mitä Oskariin tulee, niin koetin antaa hänelle anteeksi -- sen tiedät\n-- mutta on rikoksia, joita näyttää olevan mahdoton antaa anteeksi, ja\nkun ajattelen viimeistä törkeyttä Thoraa kohtaan, niin en pahoittele,\nettei hän enää palannut -- en olisi voinut hillitä itseäni nostamasta\nkättäni häntä vastaan. Häntä minä ajattelin ajaessani Hansia takaa, ja\njos hän olisi palannut laivalla, joka toi tiedon hänen kuolemastaan,\nniin Jumala tiesi, miten meille molemmille olisikaan käynyt.\"\n\n\"Mutta, poikani, onhan veljesi juuri vast'ikään kuollut, ja sinun\nvelvollisuutesi on antaa hänelle anteeksi, mitä tahansa hän tekikin.\"\n\n\"Hän kuoli minulle jo kauan sitten -- jo ennen kuin läksi Islannista --\nja nyt kun hän on todella kuollut, kiitän Jumalaa siitä, että hän ei\nenää milloinkaan saata palata takaisin.\"\n\n\"Herra itse tietää parhaiten, mitä Hän tekee\", huokasi Anna, ja sitten\nhän taas purskahti itkuun, jolloin Magnus, nähdessään mitä hänen\nsanansa olivat saaneet aikaan, astui hänen luokseen ja suuteli häntä.\nHän ei ollut tehnyt sitä koko elämänsä aikana, ja sen vuoksi\nkyyneltulva valahti yhä vuolaammaksi. Ja sitten läksi Magnus huoneesta\nitsekseen mutisten:\n\n\"Oih sentään! Jumalani, Jumalani!\"\n\nKun illalla salin kello soitti rukoukseen ja pieni Elin istui\nisoäitinsä sylissä, niin talon palvelijoilla oli kasvoissaan leima\nsiitä synkästä varjosta, joka pimitti pientä perhekuntaa täällä\nyksinäisten vuorten keskellä. Magnus perhehartauden johtajana otti\nesille raamatun ja virsikirjan ja luki Annan osoittamista kohdista.\nLuku oli toisesta Samuelin kirjasta ja loppui värssyyn:\n\n\"Niin tuli kuningas murheisiinsa ja meni portin ylistupaan ja itki ja\nsanoi mennessänsä näin: minun poikani Absalom! minun poikani, minun\npoikani Absalom! oi jospa minä olisin kuollut sinun edestäs, oi\nAbsalom, minun poikani, minun poikani!\" Virsi oli:\n\n    \"Lapsen mielin, nöyrtyen\n    käännyn puoleen Jeesuksen.\"\n\nVirren päätyttyä palvelijat poistuivat yksitellen, kukin lausuen\nMagnukselle:\n\n\"Suokoon Jumala teille hyvän yön!\"\n\nJa Magnus vastasi mikäli ankaralta liikutukseltaan saattoi:\n\n\"Samoin teille! Samoin teille!\"\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nSurun majassa Jumala suojelee pienten lasten sydämiä särkymästä. Pikku\nElin oli ollut kaiken iltaa hilpeä ja onnellinen. Hän oli pieni ilon\nhengetär, jonka nauru -- herttainen kuin päivänpaisteisen puron solina\n-- viekoitteli kenenkä hyvänsä hymyilemään. Vanha Maria oli ymmällä,\nkun hänen oli sanottava, kumpaisen näköinen tyttö oli enemmän, isänsäkö\nvai äitinsä. Kun lapsi nauroi, sanoi Maria: \"Pienokainen on paljon\nisäänsä\", mutta kun se kuunteli ja katseli syrjin ylöspäin, niin oli\nMaria huomaavinansa äidinkin näköä aika lailla.\n\nAnna vei hänet makuulle, ja sill'aikaa kun häntä riisuttiin, hänen\nkielensä pyöriskeli kuin sukkula. Aika oli kulunut hauskasti hänen\nsaavuttuansa, ja hänellä oli jos jotakin juteltavaa: hän oli käynyt\nMarian kanssa rotkon partaalla mustikoita poimimassa, ja kaksi suurta\nmustaa kaarnetta oli istunut kallion kielekkeelle ja vaakkuen katsellut\nalas häneen; Erikin kanssa hän oli käynyt navetassa katsomassa, kun\nlehmiä lypsettiin, ja Gudrun oli -- hänen suunnattomaksi ratokseen --\npirskauttanut hiukan maitoa hänen silmilleen; ja ennen kaikkea piti\nkertoa miten hän oli löytänyt pikkuisen karitsan, joka oli käynyt\nhallavaksi, kun oli menettänyt äitinsä, ja oleskeli kodassa, sentähden\nettä sen isä oli karannut sen tyköä, ja se oli pannut kylmän kuononsa\nhänen kasvojansa vastaan ja sanonut \"bää\", ja sen nimi on Maggie!\n\n\"Maggie tulee ja herättää sinut huomenaamulla, kultaseni\", sanoi Anna.\n\n\"Saako se tulla tänne sisään, mummu?\"\n\n\"Kyllä, sydänkäpyni\", lupasi Anna, ja silloin lapsen nauru sadevirtana\nväreili läpi huoneen.\n\n\"Mutta nyt on myöhä, ja kilttien pikku tyttöjen tulee jo olla hiljaa\nkuin hiiret.\"\n\n\"Kyllä, mummu\" -- kuului hengästynyt kuiske.\n\n\"Tämä on tästälähin sinun oma pieni makuusuojasi, kultaseni, ja isoäiti\non sen sisustanut somaksi, jotta se kelpaisi sinulle vielä\nsuuremmaksikin kasvettuasi.\"\n\n\"Niin, mummu\" -- säesti taas vieno kuiskaus.\n\n\"Tuossa on säilytyskammio vaatteillesi, ja tässä oma pieni\nliinavaatearkkusi, ja tuo -- tuolla ylhäällä seinällä -- on äitisi\nkitara, ja kerran opit sinäkin sillä soittamaan.\"\n\n\"Kyllä, mum-mu\" -- kuiskaus alkoi kuulostaa hieman raukealta.\n\n\"Tuo toinen kamari on vierashuone, ja Magnus setä nukkuu aina siinä,\npaitsi milloin on vieraita; jos yöllä koputat, niin hän varmasti\nkuulee.\"\n\n\"Kyllä, mum-mu\" -- kuiskaus kävi vitkaan ja unisesti.\n\n\"Mummu tahtoo, että olet kovasti hyvä tyttö Magnus sedälle. Hän rakasti\nsinun armasta, suloista äitiäsi peräti paljon -- oi, niin peräti paljon\n-- mutta menetti hänet --\"\n\n\"Niinkuin Maggienkin äidin?\" -- kysymyksessä sointui äkillistä\nvalpastumista.\n\n\"Maggien äiti oli vain lammas, lapseni.\"\n\n\"Ooh!\"\n\n\"Mutta nyt on Jumala antanut Magnus sedälle sinut palkitakseen hänelle\nkaiken, niin että sinun tulee olla hänelle niin hyvä kuin ikinä osaat.\"\n\n\"Kyllä, mum-mu.\" Kuiskaus oli raukea.\n\n\"Kun sinusta kasvaa suuri, suuri tyttö eikä isoäitiä ole täällä, niin\nsinun tulee rakastaa ja hoivata häntä aivan yhtä hellästi, kuin jos hän\nolisi oma isäsi.\"\n\n\"Ky-yllä, mu-u-mmu.\"\n\n\"Ja jos kuka hyvänsä tulee ja tahtoo ottaa sinut pois häneltä, niin\nsinä et saa mennä -- sinun pitää aina jäädä olemaan Magnus sedän\nkanssa.\"\n\n\"Ky-yllä, mum --\"\n\n\"Siinäpä hyvä tyttö! Ja nyt kiipeä sänkyysi ja mummu suutelee sinua ja\npeittää sinut patjoihin yöksi.\"\n\n\"Ja pääseekö Maggie aamulla sisään?\"\n\n\"Kyllä, kultani.\"\n\n\"Hyvää yötä, mum-mu!\"\n\n\"Hyvää yötä, lapsoseni!\"\n\n\"Hyv'-yöt' mum-mu.\"\n\n\n\n\n\n\nVI OSA.\n\n\n    \"Autiuden erämaassa hetken hohti\n    eess' elon lähde, luokseen hetkeks johti --\n    pian sammuu tähdet, riennä! karavaani\n    jo lähtee Tyhjän kajastusta kohti!\"\n\n\n\n\nI.\n\n\nTanskalaisella postilaiva \"Lauralla\", sen tehdessä tavanmukaista\nsydäntalvimatkaansa Kööpenhaminasta Leithiin ja Leithistä Islantiin,\noli ainoastaan kaksi salonkimatkustajaa.\n\nToinen näistä, vanhahko, vauraan näköinen, lihava henkilö, puettu mitä\nlämpimimpään islantilaiseen sarkaan, oli islantilainen kauppias\npaluumatkalla Edinburgista, mukanaan sata tonnia brittiläistä tavaraa.\nHän oli John Oddsson, entinen hurja uudistusmies politiikassa ja\nnykyään vanhoillinen johtaja liike-elämässä.\n\nToinen matkustaja oli pitkä, hoikka mies, näköjään noin\nviisikymmenvuotias. Hänen silmänsä olivat suuret ja kirkkaat, mutta\nväsyneet; pitkillä kalpeilla poskilla näkyi syviä ajatusten piirtämiä\nvakoja, ja suippo parta alkoi jo vivahtaa harmaalle. Hän oli Kristian\nKristiansson, nyt kymmentä vuotta vanhempi kuin palatessaan Rivieralta\nLontooseen. Oudot piirteet, joita työ ja huoli ajan ankaralla kädellä\nmiehen kasvoille uurtavat, olivat niin muuttaneet hänen koko\nulkomuotonsa, että harva, tuskin kukaan olisi häntä tuntenut.\n\nTuon ajan kuluessa oli Kristian Kristiansson pannut suunnitelmansa\ntäytäntöön ja toteuttanut toiveensa. Kätkeytyneenä Lontoon syvyyksiin\nkuten laivalla kuollut mies painuu meren mittaamattomaan hautaan, hän\noli kauan elänyt kuin elämästä kadonnut, mutta viimein oli hänenkin\nhetkensä tullut. Viisi vuotta oli hän ollut aikakauden suosituimpia\nsäveltäjiä. Hänen kotimaansa satuihin perustuvat oopperansa olivat\ntehneet Islannin kaikkialla tunnetuksi; hänen kappaleitaan oli esitetty\nkaikissa pääkaupungeissa, hänen sävelensä olivat soineet kaikilla\nkaduilla ja oli melkein kuin olisi hän henkäissyt yli Euroopan ja sillä\nsaanut ilman helkkymään laulelmia.\n\nKaiken aikaa hän oli ollut uskollinen lupaukselle, jonka oli tehnyt\nitselleen. Hänen nimensä oli kaikissa kodeissa tuttu, mutta ei ollut\nmitään muuta kuin nimi, eikä hänen elämänhistoriaansa oltu milloinkaan\npaljastettu. Ei mikään kiusaus voinut taivuttaa häntä itseään sitä\nilmaisemaan, ja ne harvat, jotka tiesivät hänen salaisuutensa, olivat\nkatsoneet itselleen edulliseksi säilyttää sen. Ja nyt hän oli\npalaamassa kotimaahansa rikkaana ja mainehikkaana -- rikkaana kuin\nmies, joka kolkutellessaan malmia kallioista huomaa sen syöksähtävän\npäälleen kultavyörynä, mutta mainehikkaana ainoastaan sikäli, kuin\n\"vuorenväki\" voi olla, kuin hyvät haltijat, jotka tuovat ruokaa ja\njuomaa köyhien ihmisten oville ja sitten hiipivät tiehensä, ennen kuin\nnämä aamun koitteessa heräävät.\n\nKuinka muuttunut olikaan vanha maailma, kun hän vihdoinkin ilmestyi\npäivän valoon! Hänen Lontoosta lähettämänsä sähkösanoma, jossa hän\npyysi hyttiä pidätettäväksi itseään varten, saattoi kapteenin\nkiihtymyksestä ja ilosta melkein hervottomaksi. Kapteeni oli sama vanha\nZinsen, joka ennen muinoin hänen ollessaan kaikkien suosimana oli\nvarustanut hänelle parhaan huoneensa, ja huonoimpansa, kun hän oli\nepäsuosiossa. Oitis hänen Leithin laiturissa astuttuansa laivaan oli\nnöyristelevä vanha merimies hattu kädessä johdattamassa häntä\nyksityiseen kajuuttaansa.\n\n\"Suokaa minulle se kunnia, että otatte minun asumukseni, ja jos\nhaluatte jotakin -- ateriaksi pienen makupalan --.\"\n\n\"Olette erittäin hyväntahtoinen ja kohtelias.\"\n\n\"Älkää te joutavia --. Pidän suurimpana huvinani, etuoikeutenani,\nparhaani mukaan palvella nykyajan etevintä islantilaista. Tiedetäänkö\nettä olette tulossa, herra Kristiansson?\"\n\n\"Ei vielä, herra kapteeni.\"\n\n\"Sepä vahinko! Nepä vasta olisivat teitä suurenmoisesti\nvastaanottaneet! Mutta kunhan saavat kuulla!\"\n\nJos maailma oli muuttunut, niin oli mieskin. Nuoruuden pirteys oli\nkadonnut, ja synkkä vakavuus peitti sävyn ja ilmeiden entisen\nviehättävän hilpeyden, kuin olisi lumi painanut alleen vielä\nkukoistuksessaan heloittavan syreenipuun. Mutta pari päivää merellä\noltua hänen elinvoimansa virkistyivät, hän oli kuin vapautettu orja,\nkuin vanki, jonka kahleet oli katkottu.\n\nViisitoista vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli jättänyt kotimaansa,\nmutta nyt hän oli vihdoinkin paluumatkalla, kuten aina oli toivonut ja\naikonut. Halveksittuna hän oli lähtenyt maastaan, mutta palasi kaikkien\nkunnioittamana; hän oli lähtenyt köyhänä ja palasi rikkaana. Hän tuli\ntakaisin tuhlaajapoikana, ei kuitenkaan kuten se tuhlaajapoika, joka\npalasi tyhjin käsin ja häpeänalaisena, vaan kyeten korvaamaan tekemänsä\nvahingon ja kuivaamaan kyyneleet kaikkien silmistä.\n\nOlisiko väärin sallia asian tulla ilmi? Jos islantilaiset,\ntarkkanäköisempinä kuin tämä vanha kapteeni, tuntisivat Kristian\nKristianssonin Oskar Stephenssoniksi, jota oli luultu kuolleeksi,\nniin rikkoisiko hän lupaustaan vastaan, jos alistuisi heidän\ntunnusteltavakseen? Viisitoista vuotta oli hän tuntemattomana piillyt\n-- eikö siinä kylliksi sovitusta? Eikö hänen tyrmänsä ovi vieläkään\nollut murrettu auki? Eikö hän voisi uskoa vapautuneensa kuoleman\nruumiista, jossa oli elänyt? Hän oli elänyt, hän oli kuollut, -- eikö\nhän saattaisi jälleen elää?\n\n\n\n\nII.\n\n\nNiiden kymmenen vuoden kuluessa, jolloin hän oli ollut kuin kuollut,\nolivat kaikki yhteysväylät häneltä suljettuina, ja satunnaisesti\nsaamiaan sanomia lukuunottamatta oli hänellä hyvin vähän, jos\nensinkään, tietoa siitä, mitä oli tapahtunut Islannissa. Ja nyt,\njouduttuaan ensi kerran silmätysten henkilöiden kanssa, jotka olivat\nolleet keskeytymättömässä yhteydessä hänen kansansa kanssa, oli hänellä\nsatoja kysymyksiä, joita halusi kiihkeästi tehdä: \"Elääkö äitini? Miten\nhän voinee? Ja pikku tyttöseni -- onko Jumala hyvyydessään suonut hänen\nelää, vai onko kaikki työni hukkaan mennyttä?\"\n\nMutta hän arkaili kuulla totuutta liian äkkiä ja malttoi siis mielensä,\nhiljaisuudessa vaanien vastausta kysymyksiin, joita ei rohjennut julki\nlausua. Sillävälin hän koetti huvitella kapteenin ja matkatoveriensa\nuteliaisuudella; nämä olivat ihan ymmällä, kun eivät saaneet\nselville, kuka hän oikeastaan oli, missä oli syntynyt ja mistä\nKristiansson-suvusta polveutui. Oli vaarallisen hupaista, huumaavan\nhauskaa kuulla keskusteltavan itsestään ja mainittavan omaistensa\nnimiä. Välistä surkeasti häveten verukkeita, joihin tekeytymisensä\nhänet pakotti, hän tuskin saattoi olla tokaisematta totuutta parilla\nsanalla, ja toisinaan hänen täytyi hypähtää ylös paikaltaan\ntupakkahuoneessa ja paeta kannelle.\n\n\"Ette ole käynyt kotona aivan äskettäin, herra Kristiansson?\" virkkoi\nkapteeni poltellessaan pitkää piippuaan päivällisen jälkeen, kun laiva\nkynti eteenpäin aavalla merellä.\n\n\"En aivan äskettäin, herra kapteeni\", myönsi Kristian Kristiansson.\n\n\"Saattekin siis nähdä muutoksia\", huomautti kauppias.\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Uusi perustuslaki on aikaansaanut ihmeitä Islannissa.\"\n\n\"Vai niin?\"\n\n\"Vaihtokauppa on hävinnyt, ja raha on kaikkialla tullut liikkeen\nvälineeksi. Ja kalastus taasen on järjestynyt ihan teollisuuden\nkannalle.\"\n\n\"Todellakin!\"\n\n\"Arvostelkaa itse, hyvä herra. Entisten kannettomien veneittemme\nsijasta on meillä nykyään kuusikymmentä alusta, joissa kussakin on\nkaksikymmentä miestä ja jotka tekevät kuusipäiväisiäkin matkoja.\"\n\n\"Ne olivat siis kuitenkin oikeassa, jotka yhtenään väittivät, että\nvanha kauppajärjestelmä oli tuomittu ja että merestä oli Islannin\nrikkaus ammennettava.\"\n\n\"Olivat hyvinkin\", sanoi kauppias rintaansa röyhistäen ja vetäen alas\nliivejään. \"Jokaiselle on ollut hyötyä muutoksesta, enkä ihmettelisi,\njos tapaisitte omaisenne nyt paremmissa oloissa kuin heistä\nerotessanne, -- jos nimittäin vielä ovat elossa.\"\n\n\"Jos ovat elossa\", kertasi Kristian Kristiansson matalalla äänellä ja\nkatse maahan luotuna.\n\n\"Olitteko muuten kotosalla kuvernööri Stephenin aikana, herra\nKristiansson?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Olin kyllä, kotona olin silloin\", vastasi Kristian Kristiansson,\näänessään tuokion kestävä epävarmuus.\n\n\"Olette siis nähnyt lopun alkua. Vanha kuvernööri koki vastustaa\nuudistuskautta ja sai elää viimeiset päivänsä miekka päänsä päällä,\nmies parka.\"\n\n\"Eikö hän silti ollut viisas vanhus?\" kysyi Kristian Kristiansson,\ntuskin uskaltaen ryhtyä puheisiin.\n\n\"Viisasko?\" hymähti kauppias huultaan nyrpistäen. \"Ei kukaan ole\nviisas, joka ei ota varoituksia korviinsa, ja häntä varoitettiin jos\nketään. Mutta hänen poikansa ne hänestä lopun tekivät.\"\n\nKristian Kristiansson nosti sävähtäen katseensa. \"Niin, todellakin\nhänen poikansa -- olihan hänellä muistaakseni kaksi poikaa. Mitä heistä\ntuli?\"\n\n\"Toinen elelee vielä Thingvellirissä.\"\n\n\"Vai elää hän vielä?\"\n\n\"Jos voi nimittää sitä elämiseksi -- mies on korviaan myöten veloissa.\"\n\n\"Veloissa, sanotte?\"\n\n\"Niin hän aina on ollut ja aina pysyy. Mitä taas tuohon toiseen tulee\n-- Olaf, Erik -- mikä hänen nimensä nyt olikaan?\"\n\n\"Eikö se ollut Oskar?\" sopersi Kristian Kristiansson, niellen palan\nkurkustaan.\n\n\"Oskarhan se olikin. Teilläpä on oiva muisti! Oskar Stephensson! Hän\nluuli saavansa aikaan jotakin teidän alallanne, herraseni, mutta\nhapuili sinne ja tänne eikä toimittanut mitään elämässään, paitsi\nlopetti sen. Olette kai kuullut, mitä hänelle tapahtui -- sanomalehdet\ntekivät selvää kaikesta.\"\n\n\"Kuoli ulkomailla, eikö niin?\"\n\n\"Ampui itsensä pelihelvetissä.\"\n\n\"Tuota nuorta heittiötä!\" naurahti kapteeni ottaen piipun suustaan.\n\"Minäpä otin häneltä korvausta kuitenkin. Kun hän viimeisen kerran\nmatkusti Islannista, annoin hänen maata kuormasijalla.\"\n\n\"Omiaan oli konnalle\", sanoi kauppias.\n\n\"Oliko hän konna?\"\n\n\"Löi usein nuoren vaimonsakin aivan mustelmille.\"\n\n\"Sanotte hänen lyöneen vaimoaan?\"\n\n\"Ainakin hän kuoli miehensä pahoinpitelystä. Ja isänsäkin hän tappoi.\nSinä yönä, jolloin puikki tiehensä, hän murtautui kuvernöörin\nkassakaappiin ja vei sieltä kaikki mennessään.\"\n\n\"Kuvernöörin kassakaappiin?\"\n\n\"Aivan niin! Vanhus kuoli kunnanvaivaisena.\"\n\n\"Kunnanvaivaisenako kuoli?\"\n\n\"Ei jättänyt mitään jälkeensä, sehän merkitsee samaa. Jok'ainoa puikko\ntalossa oli myytävä uudelle ministerille.\"\n\n\"Mutta liekö se totta?\"\n\n\"Täyttä totta! Kaikki tuli ilmi yleisessä vaalitilaisuudessa.\nKuvernööri ja vanha johtaja olivat ehdokaskilpailijoita, ja he\nkertoivat meille perhesalaisuudet.\"\n\n\"Ja siinäkö kaikki, mitä siellä kotona Oskar Stephenssonista\njutellaan?\"\n\n\"Kaikkiko? Ei kymmenettä osaakaan.\"\n\n\"No sitten jo hänen nimensäkin mahtaa olla vihattu Islannissa?\"\n\n\"Vihattuko? Kirottu se on. Ei sen vuoksi, että joku välittäisi vanhasta\nkuvernööristä; hän on kuollut ja poistunut lahoine järjestelmineen,\njoita koetti ylläpitää, mutta hänen poikaansa ei kukaan voi kylliksi\nsoimata.\"\n\n\"Jos hän siis olisi elänyt ja joskus palannut takaisin --?\"\n\n\"-- olisi hänet armotta häädetty pois maasta.\"\n\n\"Aivan niin! Aivan niin!\" myönteli Kristian Kristiansson, nousi oudosti\nliikehtien ja hoiperteli hyttiinsä.\n\nKauppias katsahti levottomasti hänen jälkeensä. \"Kuka hitto tuo mies\nmahtaa olla?\"\n\n\"Sitä en käsitä\", sanoi kapteeni, imaisten sammunutta piippuaan.\n\nSe oli siis mahdotonta! Oskar Stephenssonin nimeen liittyvä viha teki\nKristian Kristianssonille mahdottomaksi milloinkaan paljastaa oikeata\nolemustaan. Hän oli luullut, että hautakumpu peittäisi hänen\nrikoksensa, mutta jutut ja juorut olivatkin pitäneet ne hengissä ja\nniitä suurennelleetkin. Sukulaistenkin yritykset noiden rikkomusten\npeittelemiseksi olivat vain antaneet vauhtia valheellisille\nparjauksille.\n\nIslantilaiset eivät milloinkaan voineet saada tietää, että Kristian\nKristiansson oli Oskar Stephensson. Jos he epäilisivät, niin hänen\ntäytyisi teeskennellä sitä enemmän; jos he kysyisivät, niin täytyisi\nkieltää.\n\nMitä muuta oli hän toivonut? Ajatuksissaan hän aina saattoi sallia\nitsensä tulla tunnetuksi oikealla nimellään ja omana itsenään; mitä\nsalaista ylpeyden ja turhamaisuuden mielikuvaa hän tietämättään olikaan\nvaaliskellut? Rikoksensa sovitukseen oli hän lähtenyt Islantiin. Ja\nsydänsopessaan oli hän ajatellut tuota hetkeä uransa huipuksi,\nmenestyksensä korkeimmaksi täydennykseksi, voitonriemun päiväksi,\njolloin hän korvaisi ystävilleen, jotka olivat häntä rakastaneet ja\nperin pohjin musertaisi vihollisensa, jotka olivat häntä vihanneet, ja\nlopulta liehuvin lipuin pääsisi päämääräänsä. Jos näin oli, niin hän\noli nyt saanut oikeudenmukaisen rangaistuksen. Oskar Stephensson oli\nkuollut, eikä mikään eikä kukaan saattanut häntä henkiin herättää.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKristian Kristiansson muuttui yhä harvapuheisemmaksi aluksen\nlähestyessä määräpaikkaansa. Joka taival tiestä oli muistoja täynnä, ja\nihanimmat tuntuivat katkerimmilta, onnellisimmat olivat vaikeimmat\nkestää. Hän seisoi laivan keulassa nähdessään ensi vilahduksen\nIslannista, jonka merestä kohoavat jäätiköt hurstiin verhoutuneen\nkummituksen tavoin sinertävän valkeina etäällä siinsivät. Ja silloin,\nmuistellessaan niiden aikojen tenhoisia toiveita, jolloin hän ensi\nkerran oli nähnyt maansa sellaisena, ja kuinka monet niistä nyt olivat\npirstaleiksi särkyneet, hän olisi pahoin murtunut, ellei kapteeni olisi\nilmestynyt hänen taakseen ja iloisella äänellään mörissyt:\n\n\"Tuolla se on! Tuolla se on kotimaanne! Tuolla se paikka, jonka olette\ntehnyt kaikille tunnetuksi!\"\n\nKristian Kristiansson palasi heti hyttiinsä eikä näyttäytynyt kannella\nennen kuin seuraavana aamuna \"Lauran\" porhaltaessa vuonoa ylös. Silloin\nkauppias maihinnousuhatussaan ja -päällystakissaan alkoi osoitella\nhänelle nähtävyyksiä kuin muukalaiselle ainakin.\n\n\"Tuolla on vanha kaupunki, laajempana varmaankin kuin viimeksi\nnähdessänne. Tuo tuolla oikealla on uusi laivaveistämö ja täällä on\npitaalisairaala vasemmalla kädellä. Tämä on Engey, haahkatelkkien\nasumasaari, oiva paikka nuoren kansan kuherrella. Tuolla keskellä\nkohoaa vanha tuomiokirkko, ja vasempaan siitä sijaitsee hallitustalo.\nNuo uudet varastohuoneet peittävät ne nyt melkein kokonaan näkyvistä --\nminä itse olen ne rakennuttanut.\"\n\n\"Laura\" laski ankkurinsa kaupungin alapuolelle kaljaasien ja\nhiilialusten joukkoon, ja muistellessaan, miten hän viimeksi oli siinä\nseisonut, olisi Kristian Kristiansson taas helposti joutunut\nmielenliikutuksen valtaan, ellei häntä olisi huumannut kova touhina\nympäristössään -- komentosillalta kaikuvat määräykset, köysiportaita\nlaskevien merimiesten hoilotukset ja meluavat ihmiset, jotka pienillä\nveneillään olivat tulleet laivan luo, ja paraikaa kapuilivat ylös\nkannelle.\n\nKristian Kristiansson tunsi useimmat venemiehistä, vaikka he olivat nyt\nvanhoja, jotka ennen olivat olleet keski-ikäisiä, ne keski-ikäisiä,\njotka olivat olleet nuoria, ja nuorukaiset olivat käyneet parrakkaiksi\nmiehiksi. Mutta ei yksikään heistä tuntenut Kristian Kristianssonia\nnostaessaan hänelle hattuaan tai kulkiessaan hänen ohitsensa päällystön\nluo mennäkseen.\n\n\"Hyvää huomenta, perämies! Huomenta, kapteeni! Mitä matkustajia tällä\nkertaa?\"\n\n\"Ei muita kuin yksi ainoa, lukuunottamatta Jon Oddssonia, mutta hänpä\nonkin koko joukon arvoinen -- Kristian Kristiansson!\"\n\n\"Mitä! _Suuri_ Kristian Kristiansson?\"\n\nVähemmässä kuin kolmessa minuutissa oli puolet veneistä kiitämässä\nviemään uutisia kaupunkiin, sillä välin kun jäljellä olevien omistajat\nkilvan kiistelivät Kristianssonin matkatavaroista, saadakseen kunnian\nkulettaa ne maihin.\n\n\"Alallanne, pojat!\" komensi kapteeni. \"Herra Kristiansson menee minun\nmatkassani laivan veneessä, älkää unohtako sitä!\"\n\nKesti runsaasti puoli tuntia, ennen kuin tämä saattoi tapahtua, sillä\nKristian Kristianssonin tuli ensin karttahuoneessa tyhjentää malja\nkapteenin terveydeksi ja laivan onneksi. Kun he vihdoin alkoivat soutaa\nmaihin matkalaukut kasattuina veneen keulaan ja kapteenin pakinoidessa\nperässä, saattoi säveltäjämme tuskin hillitä itseään muistellessaan\nsitä synkkää yötä, jona oli lähtenyt Islannista kenenkään\nhyvästelemättä, paitsi äitinsä, joka istui hänen vieressään ja piteli\nhänen kättään, ikäänkuin ei olisi konsanaan voinut luopua siitä.\n\nVeneen saapuessa rantaan oli satamasillalle kerääntynyt väkeä\ntungokseen asti, ja Kristian Kristiansson astui maihin, näyttäen siltä,\nkuin olisi koettanut välttää yleistä huomiota, mutta kuitenkin varmasti\ntiennyt, että kaikkien katseet mitä kiinteimmin häntä seurasivat.\nSilloin muuan pieni lihava mies vaivaloisesti hengittäen --\nKristiansson tunsi hänet paikalla -- kumarsi syvään ja alkoi lukea\njotakin pitkältä paperiarkilta.\n\nSe oli ylistystä tulviva adressi, jonka kaupungin valtuuston\npuheenjohtaja tuota pikaa oli asukasten nimessä kokoonpannut. Se alkoi:\n\"Kuuluisa maanmiehemme\" ja jatkoi tervehtäen Kristianssonia miehenä,\njoka oli \"vuosituhannen yöstä uudelleen elvyttänyt muinaisen hengen ja\nmaineen.\"\n\nKiihdyksissään ja häpeissään, tuskin uskaltaen puhua, jottei äänen\nsointu häntä ilmaisisi, Kristian Kristiansson vastasi muutamilla\njokapäiväisillä lauseparsilla, ja sitten, kansanjoukon kuiskaillessa:\n\"Vaatimaton!\" \"Suuruuden vaatimattomuutta se on, tietäkääs!\" hän koetti\ntyöntäytyä hotellia kohti.\n\nHän ei ollut astunut montakaan askelta, kun kohtasi valtiosihteerin\nvirkapukuun, hattuun ja viittaan puetun nuoren miehen, joka työnsi\nkansanjoukon syrjään ja huohotti kuin juoksujalkaa rientänyt:\n\n\"Ministeri tervehtää ja pyytää, että kunnioittaisitte häntä saapumalla\nhallitustaloon vieraaksi.\"\n\nKristian Kristiansson koetti estellä, mutta kaikkien katseet olivat\nhäneen kiinnitettyinä, ja nähdessään, että oli mahdotonta epäluulon\nalaiseksi joutumatta päästä pakoon, hän suostui seuraamaan miestä.\n\nLyhyt matka hallitustalolle oli kuin kulkua Golgatalle. Joka askel oli\nmuistoja täynnä -- menneitten huvien, intohimojen, hilpeiden riemujen,\nsurujen ja murhenäytelmien muistoja -- mutta näiden kimmotessa häntä\nvastaan yksin katukivistäkin täytyi hänen nyökäytellä päätään ja näyttää\niloiselta, kun sihteeri hänen rinnallaan käyden yhtenään rupatteli,\nantaen selityksiä ja kuvauksia paikoista, joiden ohi he kulkivat.\n\n\"Tämä on pääkatumme, herra Kristiansson. Tuo on paras hotellimme, ja\ntässä kansallispankkimme. Tuo avara rakennus, jonka katolla liehuu\nIslannin lippu, on valtiopäivätalomme. Tuolla on vanha tuomiokirkko, ja\ntämä -- tämä on hallitustalo.\"\n\nHäpeän painostamana, kaksinaisuudentunteen huumaamana ja vapisten\nilmitulemisen pelosta Kristiansson vain myönteli: \"vai niin\", ja\n\"niinkö?\", kunnes saapui vanhan kotinsa eteiseen. Ja silloin,\nmuistaessaan miten ja milloin hän siitä viimeksi oli astunut ulos --\nyksinään, yön pimeydessä, arvottomana, isänsä hylkäämänä -- oli hänellä\ntäysi työ hillitessään kovaa haluaan kääntyä pois ja paeta. Mutta\nsamassa hänen isänsä ovi äkkiä aukeni, ja kynnyksellä seisoi toinen\nmies puettuna kuvernöörin virkapukuun ja käsi ojennettuna.\n\nKristian Kristianssonin sydän tykytti, niin että hän oli\nläkähtymäisillään. Mitä järjetöntä ilveilyä tosielämässä oli tämä, että\nhänet, joka vast'ikään oli karkoitettu pois Islannista, otettiin\npalatessaan avosylin vastaan? Mitä mieletöntä sokkosillaoloa kohtalon\nvoimat hänen kanssaan leikkivät? Hän ei ollut turhaan ottanut Kristian\nKristianssonin nimeä. Millä näkymättömillä siivillä olikaan kohtalo\nhänet verhonnut hänen niin tehdessään, ja olivatko nämä siivet peitetyt\nkunnian vaiko häpeän höyhenillä, palkinnon vai rangaistuksen, ilon vai\nsurun, elämän vaiko kuoleman?\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMinisteriksi tehty ruununvouti oli yhä entisensä. Hän otti Kristian\nKristianssonin vastaan mitä sulavimmalla kohteliaisuudella, ilman\npienintäkään merkkiä siitä, että olisi hänet tuntenut.\n\n\"Tervetuloa!\" hän sanoi. \"Tervetuloa Islantiin! Vaimoni on\nvastaanottohuoneessa -- näkemisenne on hänelle suuri ilo. Menkäämme\ntätä tietä, virkahuoneeni läpi, seuratkaahan minua. Älkää satuttako\nitseänne uuniin, vieraat toisinaan tekevät niin. Tämä on vanha\nrappeutunut talo, josta edeltäjäni oli vastuunalainen -- rakennutan\nparast'aikaa parempaa toiseen osaan kaupunkia. Ettehän ole vielä syönyt\npäivällistä? Sepä hauskaa! Meillä täällä ylhäällä pohjoisessa on\nalkuperäiset tavat vallalla, herra Kristiansson. Me syömme päivällistä\npuolenpäivän tienoissa, ja te tulette juuri parahiksi. Olin johtamassa\nhallinnollista kokousta, kun uutinen saapumisestanne ilmoitettiin\nminulle, ja rohkenin silloin kutsua pari virkaveljistäni aterioimaan\nkanssanne. Tässä on vastaanottohuone -- olkaa hyvä ja astukaa sisään.\"\n\nMutisten ainoastaan yksitavuisia sanoja vastaukseksi ministerin\nselityksiin Kristian Kristiansson seurasi häntä läpi talon, jonka tunsi\nkuin viisi sormeaan, kunnes kohtasi talon emännän ja ystävät, jotka oli\nkutsuttu häntä tapaamaan.\n\nRouva oli hänen koulunaikuinen tuttavansa, keski-ikäinen ja vakava;\nystävät taas olivat kimnaasin rehtori, iäkkääksi käynyt ja\nraudanharmaa, ja piispa, vanha hopeahapsi. He ottivat hänet vastaan\nmitä suurimmalla sydämellisyydellä, mutta, kuten ministerikin,\nvähintäkään tunnustelun merkkiä osoittamatta.\n\nKristian Kristiansson kumarteli, mutta ei puhunut paljoa. Hän ei enää\npelännyt tulevansa ilmi, sillä nyt hän tiesi voivansa tuntemattomana\nkulkea kautta koko Islannin, jos niin tahtoi; mutta hänen seisoessaan\nvanhassa kodissaan, lapsuutensa muistojen ympäröimänä, hänen verensä\nkuohui ja kurkkua alkoi kuristaa, ja hän saattoi tuskin hillitä\nitseään.\n\nHetkisen kuluttua ilmoitti palvelija päivällisen olevan valmiina, ja\nministeri vei vieraansa ruokahuoneeseen. Se oli sama vanha huone,\nentiseen tapaan kalustettuna ja tuskin missään suhteessa muuttuneena.\nMutta hänestä, joka sinne nyt astui sisään, näytti se olevan täynnä\nkummituksia. Yhdellä hätäisellä silmäyksellä hän näki kaiken -- tuolin,\njossa isällä oli tapana istua, äidin, Magnuksen ja Thoran paikat. Ja\nmuistaessa, että kaikki tuo oli mennyttä, että kaikki yhteys omaisten\nkanssa oli katkennut, että tässä vanhassa talossa asui toisia ihmisiä\neikä jäljellä ollut ketään muuta kuin hän itse, jolla ei siinä ollut\nvähintäkään osaa, oli hänen sydämensä sykintä taas tukehuttaa hänet, ja\nhän istahti pöytään kuin rikoksellinen.\n\nMutta jos Kristian Kristiansson oli ääneti, puhui sen sijaan ministeri\nlakkaamatta.\n\n\"Saatte nähdä, että Islannissa tiedetään kaikki, mikä teitä koskee,\nherra Kristiansson -- ihan tyyten! Omasta puolestani voin sanoa, että\nminulla tavallisten tietolähteiden lisäksi on ollut muutamia\nyksityisiäkin. Poikani -- tunnette kai poikani?\"\n\nKristian Kristiansson kumarsi.\n\n\"Poikani on uskollisesti antanut minulle tietoja, joten tulette\nhuomanneeksi minun seuranneen kaikkia liikkeitänne. Tietysti olin\npahoillani, kun hän ei ilmoittanut minulle tulostanne -- mutta ehkä hän\nei tiennytkään siitä. Eikö tiennyt? Sitä ajattelinkin. Ei hän silti\nolisi sitä minulle kertonut, jos te olisitte tahtonut sen salata. Niels\non varovaisuus itse, sitä hän on. Minun on esimerkiksi ollut mahdotonta\ntaivuttaa häntä ilmoittamaan, kuka te olette! Kiusasin häntä --\ntunnustan, että kiusasinkin. Mutta ei! 'Eihän se meihin koske, isä',\nhän sanoi, ja minä olin pakotettu tyytymään.\"\n\n\"Suuri kunnia on tullut Islannin osaksi, kun ensiksi esiinnytte omassa\nmaassanne\", sanoi rehtori.\n\n\"Niinpä tosiaan, rehtori, ja herra Kristiansson saa nähdä, ettei hänen\nmaineensa täällä ole mikään tyhjä kupla.\"\n\n\"Ei löydy yhtäkään ylioppilasta, joka ei laulaisi laulujanne\", vakuutti\nrehtori.\n\n\"Eikä yhtäkään nuorta talontyttöä, joka ei soittelisi kappaleitanne\",\ntäydensi ministerin rouva.\n\n\"Ihmeellistä!\" virkkoi ministeri itse. \"Kerrassaan Ilmeellistä! Mutta\naina olenkin sanonut, että sävelniekka on kansainvälinen taiteilija.\nMuut taiteilijat -- runoilijat, esimerkiksi -- vaativat kääntäjänsä,\nmutta sävelniekka ei kaipaa mitään välittäjää. Hän käyttää tuota\nainoata, yleismaailmallista kieltä, ja hänen puhuessaan voi koko\nmaailma kuunnella. Oiva lahja! Miltä tuntuneekaan kuulua suurten\nsäveltäjien joukkoon! Vaikka kenties silläkin on varjopuolensa. Mitä\nsanookaan runoilija? He oppivat kärsimyksistä sitä, mitä lauluissaan\nopettavat. Se on surullista. Lieneekö totta? Tokkohan kaikki ylevät\nlaulut, suuret sinfoniat ja oopperat ovat luojiensa kärsimysten\ntuotteita, tosielämän kärsimysten, ehkä muutamassa tapauksessa synnin\nja surunkin synnyttämiä. Mitä arvelette te, herra Kristiansson?\"\n\n\"Jumala tiesi\", sanoi Kristiansson, ja sen jälkeen vallitsi hetken\nhiljaisuus.\n\n\"Stephen raukka!\" huudahti piispa yht'äkkiä, ja sitten kaikki\nkohottivat katseensa ylöspäin.\n\n\"Tulin tässä ajatelleeksi\", jatkoi piispa, \"että jos synti ja suru\nlisäisivät neronlahjaa suurta sävelteosta laatiessa, olisi eräs tässä\ntalossa syntynyt varmaankin jättänyt jälkeensä kuolemattomia teoksia.\"\n\nKristian Kristiansson oli muiden kanssa katsahtanut ylös, ja ministeri\nkallistui hänen puoleensa selittämään matalalla äänellä: \"Surullinen\nhistoria, herra Kristiansson -- koskee erästä edeltäjäni poikaa, jonka\nelämä joutui haaksirikkoon, mies paran.\"\n\n\"Tarkoitatte Oskar Stephenssonia?\"\n\n\"Niin todellakin! Mutta miten voi olla mahdollista, että tunnette\nhänet?\"\n\n\"Puhelimme hänestä laivalla.\"\n\n\"Ahaa, sehän on selvää! Hänpä muuten olikin tavallaan teidän alempi\naateveljenne, hän oli soitannon johtajana Covent Gardenissa. Kamala\nmurhenäytelmä! Tavaton häväistysjuttu! Kun kauhunviesti saapui\nNizzasta, niin jokainen täällä häpesi. Sellainen tunnettu islantilainen\nnimi, ja entisen kuvernöörin poika! Tuntui miltei siltä, kuin Islannin\nkunnia olisi tahraantunut maailman silmissä. Niin erilaista, niin\nkerrassaan erilaista, jos vertaa siihen teidän suurenmoisen työnne\nloistavia tuloksia.\"\n\nKristian Kristiansson vapisi kiireestä kantapäähän, mutta sama\nsalaperäinen vaikutin, joka ajaa karitsan koiraa kohti, pakotti hänet\njatkamaan.\n\n\"Onhan hänen äitinsä kai vielä elossa?\" hän kysyi.\n\n\"Anna? On kyllä, mutta siinäpä jokseenkin on kaikki mitä hänestä voi\nsanoa.\"\n\nKristian Kristianssonin ääni aleni ja vapisi, kun hän kysyi: \"Onko hän\nsairaana?\"\n\n\"Oli miten oli -- ainakin on hän onneton. Vanhan kuvernöörin kuoltua\nhän asettui asumaan Thingvelliriin toisen poikansa luo, ja tämä on taas\ntukalissa oloissa.\"\n\n\"Veloissa?\"\n\n\"Niin, hän on pankille velkaa sekä pääoman että korkoja lainasta, jonka\nhänen isänsä oli ottanut kiinnityksellä pelastaakseen hänen veljensä\nvankilasta.\"\n\n\"Ja miten aikoo pankki menetellä hänen suhteensa?\"\n\n\"Myydä hänet aivan pian puille paljaille.\"\n\nKristian Kristiansson vaipui taas äänettömään mietiskelyyn, ja kun\nkeskustelu pöydässä jo oli kääntynyt muihin asioihin kysäisi hän\nyht'äkkiä:\n\n\"Eikö häneltä jäänyt lasta?\"\n\n\"Keneltä? Oskar Stephenssoniltako? Jäi -- tyttö.\"\n\n\"Elääkö hän myös?\"\n\n\"Elää, ainakin minun tietääkseni. Kuulepas, rehtori, eikö Oskarin pikku\ntyttö vielä elä?\"\n\n\"Elää ja on terve ja reipas\", vastasi rehtori.\n\nKristian Kristianssonin katse kävi ilmeisesti kirkkaammaksi. \"Onhan\ntämä ainakin hyvä uutinen,\" sanoi hän.\n\nHänen muuttunut äänensä hämmästytti kaikkia niin, että he hetkeksi\nvaikenivat. Sitten sanoi ministeri:\n\n\"Se osoittaa hyvää sydäntänne, että otatte osaa onnettoman\naateveli-vainajanne perheen kohtaloon, ja jos minulla olisi ollut\nvähintäkään aavistusta siitä, että halusitte kuulla tarkemmin heistä,\nniin olisin voinut kutsua pankkiirin tänne.\n\n\"Tapaan hänet huomenna\", vastasi Kristian Kristiansson, ja sitten hän\nheittäen harvasanaisuutensa puheli seuraavan puolen tunnin ajan muista\nasioista.\n\nHän puhui hyvin, ja seura oli ihastuksissaan, sillä ei kukaan heistä\naavistanut, että hänen eloisuutensa oli vain hermostumista ja naurunsa\nhäpeänsekaista. Päivällisen päätyttyä piispa, joka lakkaamatta oli\ntarkastellut Kristian Kristianssonia, nousi ja ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Olen erittäin onnellinen\", hän virkkoi, \"kun sain nähdä teidät, ja\ntoivon, että vastakin tapaamme. En ymmärrä ensinkään musiikkia, hyvä\nherra, mutta minua ilahuttaa nähdä, että jalo soittotaiteilija on vain\ntoinen nimitys jalolle miehelle, ja rukoilen Jumalaa siunaamaan teitä\nsekä ruumiin että sielun puolesta.\"\n\nKristian Kristiansson ei saanut vastatuksi, sillä piispan ylistys\nlisäsi hänen omantuntonsa tuskia uudella mielikarvaudella, ja hän vain\nkumartui suutelemaan vanhuksen kättä.\n\nPiispa oli hyvillään ja liikutettuna. \"Hän on kovin miellyttävä!\nKerrassaan ihastuttava!\" hän kiitteli pukiessaan ylleen päällysnuttua\neteisessä. \"Hän tuo minun mieleeni erään, jonka joskus olen tavannut.\"\n\n\"Niin minunkin\", yhtyi rehtori.\n\n\"Tuo siro käytös, viehkeä hymyily ja ääni, joka tunkee ytimiin ja\nluihin --\"\n\n\"Onko hän todella yhdennäköinen -- vai johtuuko vain siitä, että\npöydässä puhuimme --\"\n\n\"Tarkoitat onnetonta nuorta --\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Oi niin!\" huokasi piispa ovea avatessaan. \"Mitä suuria olisi hänkin\nvoinut saada aikaan, jos taivas olisi sallinut!\"\n\n\"Hän voisi nyt olla vaikka toinen Kristian Kristiansson\", tuumi\nrehtori.\n\n\"Stephen raukka!\" surkutteli piispa.\n\n\"Anna parka!\" säesti rehtori, ja nuo kaksi vanha ystävystä lähtivät\nvaivalloisesti astumaan tietään pitkin.\n\nTällä välin mies, josta he tietämättänsä puhelivat, kärsi\nitsesoimausten tuskia. Epärehellinen hanke väärän nimen avulla oli\nsaavuttaa kansansa rakkautta ja kunnioitusta oli tukehuttamaisillaan\nhänet. Se oli tarpeellista, se oli välttämätöntä, sitä vaati\nmenettelytapa, johon hänet sai ryhtymään toimi, joka toi hänet kotiin.\nMutta jos ne, jotka sokeassa innostuksessaan lausuivat hänet\ntervetulleeksi, olisivat tienneet, kuka hän oli, miten olisikaan heidän\nsydämensä häntä kohtaan kylmennyt, myötätuntoisuutensa muuttunut\ninhoksi ja ihailunsa ylenkatseeksi!\n\nIlta oli Kristianssonille herkeämätöntä kärsimystä! sillä kaikki mitä\ntässä talossa tapahtui, vähäpätöisinkin esine, mikä hänen silmäänsä\nsattui, näytti olevan määrätty häntä kiduttamaan. Niin pian kuin\nmahdollista hän pyysi päästä levolle.\n\nHänet osoitettiin makuuhuoneeseen, jossa Thora ennen oli asustanut!\n\nTämä oli viimeinen pisara hänen kärsimystensä kalkissa. Hän oli kuin\nsalakuoppaan pudonnut, ja hänen teki mieli sanoa: \"Antakaa minulle mikä\nhuone tahansa, kun vaan ei tätä!\" Mutta hän ei uskaltanut puhua, jottei\npieninkään sana olisi häntä kavaltanut.\n\nSuljettuaan oven hän heittäytyi uunin luona seisovaan nojatuoliin ja\nnäki taas kuin salaman välähdyksinä sarjan tähän huoneeseen liittyviä\nelämänsä kohtauksia. Hän ajatteli hääyötään, kun sykkivin sydämin hiipi\nhauskaan, kodikkaaseen morsiuskammioonsa ja vuodeuutimien takaa kuuli\nThoran värähtelevän hengityksen. Hän ajatteli riemuisaa aamua, kun\nThoran kalpeat kasvot päivänpaisteisina hohtivat ja aamuruskon hehku\ntäytti huoneen, aamua, jolloin heidän lapsensa oli syntynyt. Hän\nmuisteli synkkää päivää, kun näki vaimonsa kuolleena lepäävän, ja\nraskasta hetkeä, jolloin viimeisen kerran häntä silmäiltyään kätki\nsävellyksensä hänen arkkuunsa.\n\nVoi surkeata ilveilyä! Voi rikottua ja mieletöntä valaa! Mutta ei\nsittenkään niin mieletöntä, paitsi hänen omalle loukatulle\naikomukselleen, sillä nyt hän tiesi, miksi oli ottanut Kristian\nKristianssonin nimen. Syyttävän omantuntonsa sokeassa tuskassa hän oli\nluullut tehneensä sen vain kieltääkseen itseltään maineen, minkä hänen\nteoksensa hänelle tuottaisivat, mutta kohtalon käsittämättömillä ja\nilkkuvilla voimilla oli ankarampia tarkoituksia kuin tuo. Se tapahtui\nsiksi, että hän Oskar Stephenssonina kuoltuaan vielä palaisi Islantiin,\nnäkisi käytöksensä kaikki seuraukset, -- että hän, kuin paljain jaloin\ngeysirin kuumalla pohjalla kulkien, seuraisi nuoruutensa polkuja ja\nhautajaisia; että elossa olevat kiduttaisivat häntä kiitollisuudella ja\nkuolleet muistoilla; että Jumalan vanhurskas käsi lepäisi hänen\npäällään raskaampana kuin konsanaan ennen ja hän saisi palkan kaikista\nteoistansa.\n\nTämän tähden oli hän ottanut Kristian Kristianssonin nimen ja voittanut\nsen nimen maineen. Ja hänen uuden elämänsä marttyrius oli alkamassa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nHeti kun pankki aamulla avattiin, lähti Kristian Kristiansson sen\njohtajaa tapaamaan, ja hänet otettiin vastaan ylenmääräisen\nkohteliaasti.\n\n\"Saanen esittää itseni\", hän aloitti.\n\n\"Aivan tarpeetonta\", vastasi pankkiiri kumartaen, \"koko maailma --\nsanon koko maailma, herra Kristiansson, tuntee teidät.\"\n\n\"Olette kai saanut kirjeen pankkiiriltani Lontoosta --?\"\n\n\"Sen saimme -- se tuli 'Lauran' tuomassa postissa.\"\n\n\"Siinä luullakseni pyydetään teitä hyväksymään nimikirjoitukseni\nkahteensataan tuhanteen kruunuun asti.\"\n\n\"Se on summan suuruus, herra Kristiansson -- kaksisataatuhatta. Jos\ntahdotte heti nostaa jonkin summan --.\"\n\n\"Tahdon tosiaan\", selitti Kristian Kristiansson, ja ottaen laajan\nlompakon povitaskustaan hän veti esille shekkikirjan ja tarttui kynään.\n\n\"Herra Palsson\", hän lausui -- pankkiiri säpsähti kuullessaan nimeänsä\nmainittavan, mutta sitten kumarsi ja hymyili -- \"minua suuresti\nliikutti eräs puutteen kuvailu eilisillä ministerin päivällisillä, ja\ntahtoisin olla joksikin avuksi.\"\n\n\"Te olette hyvin jalomielinen, herra Kristiansson, ja jos voin teitä\npienimmälläkään tavalla palvella, pienimmälläkään tavalla, niin\nkäskekää vain.\"\n\n\"Asia koski edesmenneen maaherran perhettä -- kuulin, että he ovat\nvelassa pankkiin ja että pankki parhaillaan panee toimeen uloshaun.\"\n\n\"Ikävä kyllä se on totta, mutta pankki on ollut hyvin leppeä --\nhyvinkin leppeä, sanon -- oli mahdotonta odottaa enää kauemmin.\"\n\n\"Arvelen, että velka on korkoja kiinnityslainasta Thingvellirin\nmajatalokartanoa vastaan ja että rahat lainasi nykyisen omistajan isä?\"\n\n\"Niin on asian laita, mutta korot ovat jo pitkältä ajalta maksamatta,\nja itse kiinnityskin -- itse kiinnityskin on kaikkea muuta kuin hyvä\nvakuus.\"\n\n\"Herra Palsson\", sanoi Kristian Kristiansson, \"jos minä maksaisin\nteille korot omasta kukkarostani, niin ehkäisisikö se toimenpiteen?\"\n\nPankkiiri näkyi pidättävän henkeään. \"Te olette hyvin hyvä\", hän\nvirkkoi tovin kuluttua. \"Mutta korkosumma on suuri; tuskin olette sitä\nosannut ajatellakaan.\"\n\n\"Miten suuri?\" kysyi Kristian Kristiansson.\n\n\"Vähintäänkin kahdeksantuhatta kruunua. Enkä missään tapauksessa enää\nsaattaisikaan ottaa sitä vastaan. Asiat ovat jo menneet liian pitkälle.\nUlosmittaus on jo toimitettu, kuulutukset huutokaupasta ovat julaistut,\nja koko juttu on nyt ruununvoudin käsissä.\"\n\n\"Milloin tapahtuu huutokauppa?\"\n\n\"Katsotaanpas\", lausui pankinjohtaja vilkaisten sanomalehteen, \"tämä on\nvuoden viimeinen päivä, ja huutokauppa on kuulutettu huomiseksi.\"\n\n\"Huomiseksiko jo?\" huudahti Kristian Kristiansson, nousten nopeasti\ntuoliltaan.\n\n\"Huomenna kello 9 aamulla, herra Kristiansson.\"\n\nToinen istuutui jälleen, alkaen hypistellä kynänterää sormillaan.\nSitten hän virkahti:\n\n\"Herra Palsson, olen ollut monta vuotta ulkomailla, mutta olen\nmuistavinani, että maatiloja myydessä on Islannissa lain mukaan\npidettävä kolme huutokauppaa -- kaksi ruununvoudin toimistossa ja\nkolmas itse maatilalla.\"\n\n\"Niin on, mutta onnettomuudeksi on tämä juuri kolmas -- kaksi edellistä\non jo pidetty.\"\n\n\"Majatalon täytyy siis joutua vasaran alle joka tapauksessa?\"\n\n\"Sen täytyy joutua joka tapauksessa.\"\n\n\"Ette luule asian olevan mitenkään autettavissa?\"\n\n\"Olen varma -- ihan varma, ettei sitä voi mitenkään auttaa.\"\n\n\"No niin -- jos sen täytyy tapahtua, niin sen täytyy\", taipui Kristian\nKristiansson, ja kastaen kynänsä musteeseen hän toisti ikäänkuin\njälkiajatuksena: \"Korkoja on kahdeksantuhatta kruunua, niinkö?\"\n\n\"Vähintäänkin kahdeksantuhatta kruunua. Lakikulunkien ja muiden\nkustannuksien kanssa luultavasti kymmenenkin -- niin, luultavasti\nkymmenen.\"\n\n\"Ja pääsumma on...\"\n\n\"Pääsumma on satatuhatta kruunua.\"\n\n\"Ihmisraukat, ihmisraukat!\" säälitteli Kristian Kristiansson. Hän alkoi\nkirjoittaa maksuosoitustaan, mutta pankkiiri jatkoi puhettaan.\n\n\"Olen pahoillani äidin tähden, herra Kristiansson, -- todellakin hyvin\npahoillani äidin tähden. Hän kuuluu sukupolveen, joka on nopeasti\nhäviämässä, mutta moni hänet kuitenkin täällä kaupungissa vielä\nmuistaa. Hyvä äidillinen sielu -- on surkuteltavaa, että onnettomuudet\novat kohdanneet häntä näin armottomasti hänen elämänsä iltana --.\nImupaperiako?\"\n\n\"Kiitos!\"\n\n\"Säälikseni käy poikakin -- käy tosiaan säälikseni poikakin. Oikea\nIsmael, herra Kristiansson -- on aina ollut ja sellaisena pysyykin --\nmutta hän näkyy kerrassaan kovia kokeneen. Totta puhuen oli kartano\nalusta pitäen rasitettu kiinnityksillä aika lailla yli arvonsa, ja jos\nhän olisi luopunut ponnistuksistaan viisitoista vuotta sitten, niin\nolisi saattanut olla parempi hänelle itselleen, pankille ja joka\nmiehelle. Nähtävästi hän tahtoi sen säilyttää perheen tähden, ja\npoloiselle on se tunnustus annettava, että hän on taistellut urhon\ntavalla -- onpa kylläkin taistellut urhon tavalla.\"\n\nKristian Kristiansson oli tällä välin kirjoittanut maksuosoituksensa ja\nrepi sitä ulos kirjastaan.\n\n\"Ja on muistettava, että, kuten tekin sanoitte, hän ei itse ole\nkiinnitystä antanut, ja jokainen tuntee olosuhteet, joissa ensimmäinen\nvelka tehtiin. Oi, jospa tuo vintiö veli voisi olla täällä tänään! Kun\nmies menettelee väärin, niin näkyy hän luulevan, että hänen rikoksensa\nseuraukset loppuvat hänen omaan tekoonsa, mutta ne kasvavat kuin\nvyöryvä lumipallo -- niin, kuin -- Kaksisataatuhatta kruunuako, hyvä\nherra?\"\n\nKristian Kristiansson oli ojentanut maksuosoituksensa pankkiirille, ja\ntämä, korjattuaan nenälasit oikeaan asentoonsa, silmäili sen summaa.\n\n\"Tarkoitatteko todellakin, että aiotte nostaa koko summan heti, herra\nKristiansson?\"\n\n\"Jos suvaitsette\", lausui Kristian Kristiansson.\n\nPankkiiri alkoi nauraa. \"Tosin ei meillä ole mitään maantierosvoja --\nmutta ellei rahaa tarvita kiireisiin tarkoituksiin, niin...\"\n\n\"Se _tarvitaan_ kiireisiin tarkoituksiin, herra Palsson.\"\n\n\"Siinä tapauksessa tietysti -- kyllä -- saanko pyytää teitä odottamaan\nhetkisen?\"\n\nKristian Kristianssonin maksuosoitukseen tarvittavien\nrahojen hankkimiseen kului puoli tuntia, ja ne tuotiin kolmena\nviidenkymmenentuhannen kruunun pankkisetelinä, jotka ministeri oli varta\nvasten allekirjoittanut, ja viitenäkymmenenä muuna tuhannen kruunun\nsetelinä.\n\n\"Olen teitä paljon vaivannut, herra Palsson.\"\n\n\"Olen avuksenne mielihyvällä -- tosiaan mielihyvällä. Pahoittelen vain,\nett'en kyennyt auttamaan teitä siinä toisessa asiassa. Jos olisitte\ntullut luokseni kaksi päivää takaperin, niin olisin lähettänyt\nsananviejän ruununvoudille, ja ehkä hän --\"\n\n\"Kuka on ruununvoutina tässä jutussa, herra Palsson?\"\n\n\"Arnesin ruununvouti. Hän asuu Borgissa.\"\n\n\"Kuinka etäällä on se Thingvelliristä?\"\n\n\"Ainoastaan viisi kuusi penikulmaa, herra.\"\n\n\"Siis jokseenkin yhtä kaukana kuin täältä Thingvelliriin.\"\n\n\"Jokseenkin; mutta tässä maassa, jossa ei ole junia eikä maanteitä, se\non useinkin pitkän päiväkauden matka.\"\n\n\"Aivan oikein! Jääkää hyvästi ja kiitoksia, herra Palsson!\"\n\n\"Hyvästi, herra Kristiansson\", vastasi pankkiiri, ja katsellen hänen\njälkeensä hän ajatteli' \"Mihin maailmassa tarvitseekaan hän\nkaksisataatuhatta kruunua heti? Ja miksi, -- sanon, miksi tahtoi hän\nmaksaa korot Magnus Stephenssonin edestä?\"\n\n\"Jumalan kiitos olen ehtinyt ajoissa!\" ajatteli Kristian Kristiansson.\n\nJa ulos pankista astuessaan toisteli hän itselleen toivosta ja ilosta\nvärähtäen, että sallimuksen salaperäiset voimat, jotka olivat näkyneet\ntehneen hänet sattuman ja erehdyksen leikkikaluksi, eivät saattaneet\nolla tykkänään pahat, koska ne olivat tuoneet hänet takaisin Islantiin\nomaistensa suurimman hädän hetkenä, jotta hän voisi tulla avuksi ja\npelastaa heidät pahimman vaikeuden kohdatessa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nAamu oli kalsea ja iloton. Synkät villamaiset pilvet ajelehtivat\nvuorten päällä, kylmä viima puhalteli tuikeana idästä, ja Pohjanmeri\npauhasi kimakasti jylisten.\n\n\"Me saamme lunta, ennen kuin vuosi on loppunut, hyvä herra\", virkkoi\neräs kalastajista, jotka pankin portaiden alapäässä vilun takia\ntömistelivät jalkojaan ja löivät käsiään hartioihinsa.\n\n\"Ei ole hetkeäkään viivyteltävä!\" ajatteli Kristian Kristiansson;\n\"täytyy heti lähettää noutamaan hevosia ja lähteä empimättä matkalle.\"\n\nMutta ennen Thingvelliriin lähtöään oli hänellä vielä jotakin tehtävää\nReykjavikissa, ja se oli tärkeintä kaikesta -- jollakin verukkeella tai\ntekosyyllä täytyi hänen saada nähdä tyttärensä; se olisi ensimmäinen\naskel hänen ryhtyessään tätä omakseen vaatimaan. Tyttö oli jo kymmenen\nvuotta asunut maatilalla, mutta isä otaksui hänen vielä olevan johtaja\nNielsenin luona, minkä vuoksi hän suuntasi askeleensa tämän asuntoa\nkohti.\n\nJohtajasta itsestään ei hänellä ollut muita tietoja kuin mitä\naamiaispöydässä oli onnistunut pöytätoveriensa lausunnoista poimimaan\nitse ilmaisematta olevansa asiasta huvitettu -- että tämä oli elossa;\nettä hänelle oli jäänyt vararikostaan kylliksi omaisuutta jäljelle,\nvoidakseen pitää talonsa; että hän eli ihmisvihaajan elämää, syytellen\nkoko maailmaa onnettomuuksistaan ja elämässä kokemastaan kurjuudesta.\n\nKristian Kristiansson olisi osannut johtajan talolle vaikka silmät\nummessa, mutta hänen tultuaan perille näytti itse talo hänestä kumman\noudolta. Ennen siro pikku huvila muistutti vähämielistä miestä, joka on\nmenettänyt asemansa maailmassa sekä kaiken toivon ja arvonsa tunnon.\nSeinien valkaistu pinta oli halkeillut ja likainen, ikkunat meren\nhenkäyksien kantaman suolatahman tahraamat, puutarha villiytynyt,\nkivitetty polku ruohottunut umpeen.\n\nEipä se juuri näyttänyt talolta, missä saattoi odottaa nuoren tytön\nasuvan, mutta kelloa soitettuaan hän kuitenkin kuunteli tunteakseen\nkevyet askeleet salista. Oven avasi vanha kuihtunut valkohapsinen akka,\njonka hameen lieve oli edestä kääritty ylös. Se oli täti Margret,\nmutta ennen niin hieno ja pirteä pieni vanha neito näytti kuin\npeljästyneeltä, laiminlyödyltä kissalta, joka omistajiltaan jääneenä on\nunohtunut yksikseen tyhjään taloon.\n\nNämä olivat ensimmäiset omaistensa kasvot, mitä hän oli vielä nähnyt,\nja niin vaikeata oli hänelle näytellä osaansa, että hän aivan\nhuomaamattaan tuli maininneeksi naisen nimen, ja tämä sen kuullessaan\nhuomattavasti säpsähti ikäänkuin tunnustellen ääntä.\n\n\"Onko teidän veljenne kotona, Margret Nielsen?\" kysyi hän.\n\n\"Hän on aina kotona\", vastasi nainen, \"mutta ei nykyään koskaan ota\nketään vastaan. Kenen sanon haluavan häntä tavata?\"\n\n\"Sanokaa, että Kristian Kristiansson tahtoisi häntä puhutella.\"\n\nTäti Margret, joka oli ilman silmälasejaan, näytti hetkisen kuuntelevan\nikäänkuin ääntä, joka kuuluu jostakin kaukaa, ja sitten pyysi miestä\nastumaan sisään.\n\nTämä salin läpi astuessaan vuorostaan kuunteli, kuullakseen odottamansa\nhopeanheleän tytön-äänen, mutta kuuli vain omat askeleensa, sillä\nrakennus kaikui kuin holvi. Muutoksen tuottama tunne saattoi hänet\nhetkeksi unohtamaan käyntinsä tarkoituksen, ja astuessaan\nvierashuoneeseen ja nähdessään tämän ennen muinoin niin tutunomaisen\nsuojan nyt niin erilaisena kuin mitä se hänen muistissaan oli, niin\nautiona, haalistuneena ja köyhyyden leimaamana (kulunut mattorääsy\nlattialla ja pari tiiltä särkyneinä vanhassa takassa), hän\nvaistomaisesti tunsi, että ne ilkkuvat voimat, jotka olivat hänen\nkohtaloansa hallinneet, eivät olleet johtaneet häntä tänne näkemään\nlastansa, vaan ainoastaan kiusatakseen häntä itseään.\n\nTuokion kuluttua astui johtaja sisään, vanha tuli silmissään ja vanha\nreipas ryhti askeleissaan, mutta karvakulu patalakki päässään ja yllään\nsamaten kulunut puku, joka ennen oli ollut musta. Itse hän muistutti\nharmaata kalliota viheriässä metsikössä, joka auringon laskettua\nnäyttää synkältä ja sumealta.\n\n\"Kuulin tulostanne, herra Kristiansson\", hän lausui, \"ja pitäisi minun\nkaiketikin kiittää teitä käynnistänne, mutta minä olen vanha mies, joka\non elänyt aikansa ohi, enkä saata käsittää, minkä tähden te haluatte\nminua tavata.\"\n\nKristian Kristianssonilla oli verukkeensa valmiina, \"Tullen Lontoosta\",\nhän virkkoi, \"ajattelin, että saattaisin kertoa teille jotakin\ntyttärestänne.\"\n\n\"Helgasta? Tunnetteko te tyttäreni Helgan?\"\n\n\"Olen tuntenut hänet, mutta sittemmin ovat tiemme eronneet, ja olemme\ntavanneet toisemme vain kerran kymmeneen vuoteen. Kuitenkin tiedän\nkaiken, mikä häntä koskee, ja saatan kertoa teille, mitä on\ntapahtunut.\"\n\n\"No, mitä _on_ tapahtunut?\"\n\n\"Hänestä on tullut suuri laulajatar.\"\n\n\"Laulajatar? Vai niin.\"\n\n\"Suuri oopperalaulajatar.\"\n\n\"Sitten hän on rikas, luulemma?\"\n\n\"Niin, ehkä häntä saattaa kutsua rikkaaksikin, mutta kuuluisa hän on\njoka tapauksessa ja suosittu kautta koko Euroopan.\"\n\nJohtaja seisoi hetkisen ääneti sauvaansa nojautuneena; sitten hän sai\nsanoiksi:\n\n\"No, siitä hänen äitinsä iloitsisi, sen takaan. Mutta minulle itselleni\nse lienee yhdentekevää. On jo kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Helga\nläksi Islannista, enkä sen koommin ole saanut riviäkään häneltä. Jos\nhän on rikas, olen minä köyhä, eikä hän siitä välitä rahtuakaan.\nSellaista minä kutsuisin tyttäreksi, joka muistaisi isäänsä, kun tämä\non tullut vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi ja on maailman murjoma.\nMinulla oli sellainen tytär ennen, mutta ne hänet yhdessä tappoivat --\ntappoivat yhdessä, ihan niin.\"\n\nUkon ääni sortui, ja ajatellen lohduttaa häntä lausui Kristian\nKristiansson, tuskin tietäen mitä puhui:\n\n\"Minä kuulin teidän surustanne, herra Nielsen.\"\n\n\"Milloin siitä kuulitte? Ei suinkaan Helga ole teille kertonut. Hänellä\noli liiaksi paljon osaa sisarensa kuolemaan puhuakseen siitä.\nTunsitteko ehkä -- niinä aikoina, joista mainitsitte -- tunsitteko\ntyttäreni miestä?\"\n\n\"Tunsin\", myönsi Kristian Kristiansson, sillä tällä sydäntä\nahdistavalla hetkellä ei sitä näkynyt voivan välttää.\n\n\"Tunsittekin sitten konnan, herraseni\", vastasi johtaja.\n\nKristian Kristian ei uskaltanut peräytyä, vaikka isku koski häntä\nytimiin asti. Änkyttäen hän koetti rukoilla armahtavaisuutta. \"Oskar\nStephensson ei milloinkaan lakannut syyttämästä itseään osuudestaan\nThoran kuolemaan, tai suremasta --\"\n\n\"Kyllä on kaunista surra yhtä tytärtä viettelemällä toinen\", lausui\nvanhus.\n\n\"Viettelemällä?\"\n\n\"Niin, mitä se muuta oli? Hän ei ollut vuottakaan Lontoossa, ennen kuin\nhoukutteli Helgan seuraamaan itseään.\"\n\n\"Herra Nielsen, minulla ei ole mitään oikeutta puolustaa miestä, josta\npuhumme, mutta Helga on teidän tyttärenne, ja jos tieto, että olette\nerehtynyt, tuottaa teille lohdutusta, niin saatan vakuuttaa\nerehtyneenne -- tiedän sen --\"\n\n\"_Mitenkä_ sen tiedätte? -- eikö hän asunut samassa talossa?\"\n\n\"Kuitenkin -- kuitenkin uskon sydämessäni, että, miten paljon hän\nlieneekin laiminlyönyt velvollisuuksiaan tytärtänne Thoraa kohtaan\ntämän eläessä, niin tämän kuoltua hän ainakin kunnioitti hänen\nmuistoaan liian paljon voidakseen --\"\n\n\"Oliko se muiston kunnioittamista, että hän möi oikeuden hänen hautansa\nhäpäisemiseen ja sitten kulutti rahansa pelipöytien ääressä?\"\n\nTuskanhiki kihoili Kristian Kristianssonin otsalla, hän oli unohtanut\nkäyntinsä tarkoituksen, kun samassa ovi aukeni ja hän katsahti ylös,\ntoivoen näkevänsä Elinin.\n\nMutta se oli taasenkin vain täti Margret, nyt pestynä ja voideltuna\nsekä silmälasit nenällään.\n\nKristian Kristiansson tarjosi tuolin vanhalle naiselle ja alkoi puhella\nlapsesta.\n\n\"Miehellä, josta puhumme, oli kyllä vikansa, sen Jumala tietää, mutta\nolisittepa kuullut hänen puhuvan teistä, herraseni, ja sisarestanne\nsekä tyttärestään, varsinkin pikku tyttärestään...\"\n\n\"Hän puhui tyttärestään, niinkö?\"\n\n\"Lakkaamatta --, näkyi häntä alituisesti ajattelevan.\"\n\n\"Ainakaan hän ei mitään muuta tehnyt. Jätti minut lasta elättämään eikä\nmilloinkaan lähettänyt äyriäkään avuksi.\"\n\n\"Ehkä hän itse oli köyhä -- niin, tiedänkin sen.\"\n\n\"Mutta mitä kirjeitä hän sitten lähettelikään äidilleen, kerskuen\nliikkeestään ja ylhäisistä ystävistään, joita oli alkanut saada?\"\n\nKristian Kristiansson loi katseensa alas.\n\n\"Ja kun oma liikkeeni hävisi, niin tarjoutuiko hän keventämään\nkuormaani?\"\n\n\"Se tapahtui myöhemmin, Oskar -- sinä sotket ajat\", huomautti täti\nMargret.\n\n\"Suusi kiinni, Margret Nielsen -- kyllä tiedän, mitä puhun. Ei, herra,\nkun tuo hallitustalon ilkimys joudutti minut vararikkoon enkä tiennyt,\nsaisinko kattoa pääni päälle, niin isänpä veljen oli otettava lapsi\nniskoiltani.\"\n\n\"Magnuksen?\"\n\n\"Magnus Stephenssonin, ja hänellä oli jo äitinsäkin elätettävänä.\"\n\n\"Elin siis on Thingvellirissä! Ja Magnus on häntä nämä vuodet\nkasvattanut! Siinä teki jalon työn! Ja nyt on hän aivan murtunut mies,\nMagnus raukka!\"\n\n\"Sen ansaitseekin\", lausui johtaja. \"En minä häntäkään surkuttele --\nhän oli kaiken pulan alkuna.\"\n\n\"Mutta kun kunnon mies, joka on kantanut muiden kuormat...\"\n\n\"Kunnon narri, tarkoitatte. Onni tulee joka miehen luokse kerran, ja\ntuli hänenkin, mutta hän ei huolinut siitä. Katselkaahan tätä huonetta,\nherraseni. Tuskinpa uskottekaan, että pidin ennen neljää apulaista,\njotka söivät ja joivat minun kanssani tässä samassa huoneessa, ja\nyhtenä oli Magnus Stephensson. Hänellä oli hyviä aatteita siihen\naikaan, ja jos hän olisi pysynyt luonani, niin olisimme pidättäneet\npoissa vapaan liikkeen miehet ja hän olisi nykyään Länsi-Islannin\nensimmäinen mies. Annoinpa hänelle kaikki mahdollisuudetkin siihen.\nSuostuin tekemään hänet liikekumppanikseni ja antamaan hänelle\ntyttäreni Thoran. Mutta ken liikoja toivoo, se menettää kaikki: hän\nloukkasi tytärtäni ja nyrpisti nenäänsä naimasopimukselle. Ja nyt hän\non sortunut, mutta ei vielä ole pehmennyt. Mikä hullulla kastuu se\nkonnalla kuivaa, ja Magnus Stephenssonista tulee pahempikin kuin\nvararikkoinen, ennen kuin viimeisensä veisaa.\"\n\n\"Herra Nielsen\", lausui Kristian Kristiansson raskaasti hengittäen,\n\"olette taaskin väärässä ja teidän pitäisi se tietääkin.\"\n\n\"Kuka sanoo, että olen väärässä? Ja missä kohden väärässä?\"\n\n\"Luullessanne, että Magnus Stephensson itsekkyydestä noin kieltäysi\nnaimasta tytärtänne Thoraa.\"\n\n\"Ellei se ollut itsekkyyttä, herraseni, niin mitä se sitten oli?\"\n\n\"Itsensäkieltämistä -- ylevintä itsensäkieltämistä.\"\n\n\"Ohoh?\"\n\n\"Thora oli huomannut rakastavansa hänen veljeään Oskaria, ja tehdäkseen\ntytön onnelliseksi oli Magnus valmis luopumaan hänestä veljensä\nhyväksi. Mutta kun naimakirja oli jo tehty ja te olitte perustanut\nkaikki toivonne siihen, niin hän pelastaakseen tyttärenne teidän\nepäsuosiostanne oli hylkäävinään hänet, vaikka häntä hellästi rakasti\nja hänen sydämensä oli murtua.\"\n\nJohtaja hypähti seisaalleen raju säihky silmissään. \"Mutta onko tämä\ntotta?\" hän huudahti,\n\n\"Totta kuin Jumala elää.\"\n\n\"Keneltä sen olette kuullut?\"\n\n\"Eräältä, joka olisi sen itse kertonut teille viisitoista vuotta\nsitten, mutta ei uskaltanut.\"\n\nJohtaja kääntyi jäykästi sisareensa. \"Margret Nielsen, kuuletko mitä\nhän sanoo?\"\n\nTäti Margret, joka hengitti kuuluvasti, nyökäytti vain päätään.\n\n\"En tiedä, mitä teille vastaan, herraseni. Jos kerrotta minulle totta,\nniin olen vihannut väärää henkilöä puolet ikääni. Ja puhutaankin vielä\nkaitselmuksesta!\"\n\n\"Jumala peittää meiltä kasvonsa, johtaja. Me olemme ainoastaan hänen\nheikkoja lapsiaan. Hänellä on oman aikeensa ja tarkoituksensa.\"\n\n\"Taivaan nimessä\", ähkäisi johtaja käheänä murahduksena, \"mihin\ntarkoitukseen sokaistaan mies viideksitoista vuodeksi ja saatetaan\nkatkaisemaan kaikki ystävyyssuhteet?\"\n\nHän alkoi kävellä edestakaisin lattialla, tyynnyttääkseen tämän\nhenkisen maanjäristyksen puistattamia hermojaan.\n\n\"Jos olin väärässä Magnukseen nähden, olen saattanut erehtyä\nOskaristakin. Säikähdin, kun hän kirjoitti nimeni, ja sen vuoksi autoin\nlähettämään hänet pois Islannista. Ja nyt hän on kuollut.\"\n\nKristian Kristiansson seisoi alla päin -- hänen kurkussaan kuohahteli.\n\n\"Hänen isänsäkin on kuollut. Me riitelimme lapsistamme, ja nyt näyttää\nkaikki johtuneen erehdyksestä! Hän oli viisikymmentä vuotta ystäväni\neikä minulla ole toista ollut. Ei saa enää vanhalla iällä vanhaa\nystävää, ja kun ystävät ovat jättäneet, niin maailmassa käy\nyksinäiseksi. Ehkä olin liian kova Oskarillekin. Hän oli kummipoikani.\nPidin pojasta kaikesta huolimatta, ja hän tuli aina katsomaan ukkoa,\noitis kun astui maalle Islannissa.\"\n\nKristian Kristianssonia halutti heittää valenaamarinsa ja huudahtaa:\n\"Ja tässä olen jälleen, kummi-isä!\" mutta hän ei voinut eikä rohjennut\npuhua. Hän nousi mennäkseen, ja vanhus saattoi hänet ovelle.\n\n\"Tulen tänne vielä, ennen kuin lähden maasta\", virkkoi hän viimeksi,\n\"ja silloin minulla kukaties on jotakin teille sanottavaa.\"\n\nKun johtaja palasi vierashuoneeseen näyttäen samalta harmaalta, mutta\nnyt pilvien kiehtomalta kalliolta, niin täti Margret, joka tuskin oli\nhievahtanut paikaltaan, virkkoi pelästyneellä äänellä ikäänkuin aaveen\nnähneenä:\n\n\"Tiedätkö, kuka tuo oli?\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Tuo oli Oskar Stephensson.\"\n\n\"Margret Nielsen, sinä olet järjiltäsi. Oskar Stephenssonhan on\nkuollut.\"\n\n\"Sitten hän on herännyt henkiin jälleen. Tuo on Oskar Stephensson niin\nvarmasti kuin minä olen elävä nainen.\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKristian Kristiansson jätti johtajan asunnon mielenliikutuksesta\nhehkuen. Oi, kunpa saapuisi hetki, jolloin saisi heittää yltään\nkaksinaisuuden asepuvun -- jolloin saattaisi lausua omaisilleen:\n\"Minä olen Oskar Stephensson; pitäköön maailma minua Kristian\nKristianssonina, mutta ainakin teidän tulee tietää, kuka olen.\"\n\nOli tarpeellista ja välttämätöntä, että hän ilmaisisi itsensä omalle\nperheelleen. Mitenkä muutoin saattaisi hän panna aikomansa tuuman\ntoimeen, ostaa kartanon huomenaamuisessa huutokaupassa ja jättää sen\ntakaisin veljelleen? Ja mitenkä muutoin kuin veren ja isyyden\noikeudella saattoi hän vaatia lastaan sekä viedä hänet muassaan jälleen\npalatessaan Englantiin?\n\nNäitä miettien hän palasi hallitustaloon ilmoittaen aikomuksensa\nmatkustaa Thingvelliriin.\n\n\"Thingvelliriinkö?\" huudahti ministeri. \"Onhan aivan luonnollista, että\nhaluatte nähdä meidän vanhan historiallisen kokouspaikkamme, joka on\nollut niin monien tarujemme näyttämönä. Mutta miksi matkustaa sinne\njuuri tänään! Ei ole joka päivä vilkasta liikettä vanhassa\nkaupungissamme, mutta tämä, kuten tiedätte, on vuoden viimeinen päivä,\nja ennen puoltayötä meillä on monet hauskat juhlamenot. Miksi ette\nviivy huomiseen asti? Huomenna mielelläni seuraan mukananne.\"\n\n\"Minulla on erityinen syy matkustaa jo tänään\", vastasi Kristian\nKristiansson.\n\n\"Sepä vahinko; ja kaupunkilaisemme tuntevat siitä ikävää pettymystä.\nTotuuden sanoakseni en ole tehnyt mitään muuta koko aamuna, kuin\nottanut vastaan lähetystöjä, jotka ovat tulleet pyytämään, että\npitäisin teille yleiset juhlapidot. Jokainen yhteiskuntaluokka on\nkiihdyksissään, ja ylioppilaat puuhailevat soihtukulkuetta.\"\n\n\"Se päättää asian. Nyt minun _täytyy_ lähteä joka tapauksessa.\"\n\n\"Te olette liian kaino, herra Kristiansson. Mutta ehkäpä ette tunne\ntietä. Ja sitä paitsi, katsokaahan noita pilviä -- lumimyrsky on\ntulossa.\"\n\n\"Tunnen joka tuuman tiestä, ja lumimyrsky vain lisää huviani, ellei\ntule liian raju.\"\n\n\"Ellei tule liian raju! Uskokaa minua, ei mikään maailmassa ole niin\nkurjaa kuin joutua sokaisevan lumimyrskyn yllättämäksi Sammaltunturin\nkankaalla. Mutta täytymys on täytymys, ja jos teillä on jokin erityinen\nsyy matkaanne, niin ei ole minun asiani teitä pidättää.\"\n\n\"On myöhä, herra Finsen, ja päivät ovat lyhyet -- minun on lähdettävä\nsiekailematta.\"\n\n\"Lähetän heti paikalla hakemaan poneja. Te tarvitsette kaksi -- yhden\nitsellenne ja toisen hevospojalle. Tehän palaatte muutamien päivien\npäästä, joten otaksun, että jätätte matkakapineenne tänne.\"\n\nHevospoika saapui ponineen puolenpäivän aikaan, ja kun tällä välin\ntieto Kristianssonin lähdöstä oli levinnyt läpi kaupungin, niin oli\njoukko kaupunkilaisia kokoontunut portille katsomaan hänen lähtöään.\nNäiden joukossa olivat pankkiiri Palsson, kauppias Oddsson, kapteeni\nZinsen, valtuuston puheenjohtaja Jonsson ja -- kummallisinta kaikesta\n-- ukko Nielsen.\n\nKutkuttavan utelias mieliala vallitsi tässä pienessä rykelmässä, sillä\nhuhu noista kahdestasadastatuhannesta kruunusta oli kulkenut suusta\nsuuhun, ja ihmetellen kyselivät ihmiset, kuka tämä muukalainen oli, ken\nhänen isänsä oli ollut ja mitä hän tekisi niin paljolla rahalla.\nPitkässä sinisessä matkanutussaan ja tiukasti istuva karvalakki\npäässään tullessaan ulos rakennuksesta, jättäen porttikäytävässä\nhyvästi isännälleen ja emännälleen, näkyi Kristian Kristiansson olevan\nreippaalla tuulella, sillä hän tervehti hilpeästi jokaista portilla,\nmainiten useimmat joukosta nimeltään.\n\nTämä yhä jännitti uteliaisuutta, ja herkeämättömän naurun ja\nkokkapuheiden kaikuessa alkoivat rohkeimmat yritellä kysymyksiä.\n\n\"Aiotte yöpyä majatalo-kartanoon, herra Kristiansson, vai mitä?\"\n\n\"Epäilemättä, herra Jonsson, epäilemättä.\"\n\n\"Mutta siellä pidetään huutokauppa huomenna, kuten tiedätte -- siellä\npidetään huutokauppa huomenna, joten teidät ajetaan pois niin pian.\"\n\n\"Ellei\", puuttui puheeseen kapteeni, viekkaasti räpäytellen oikeaa\nsilmäänsä, \"herra Kristiansson osta koko vanhaa kontua ja rupea\nmaanviljelijäksi ja majatalonpitäjäksi.\"\n\n\"Miksi ei, kapteeni Zinsen, miksi ei?\"\n\n\"Raskasta työtä aamusta iltaan, herraseni.\"\n\n\"No, eipä kukaan ole kuorsaamalla rikastunut.\"\n\nKristian Kristiansson oli heilahtanut satulaan, kun johtaja Nielsen\ntuli hänen luokseen, kirkastunut kiilto vettyneissä silmissään, ja\nlausui:\n\n\"Älkää kummastuko, jos seuraan teitä Thingvelliriin. Elämä on lyhyt,\nja ennen kuin kuolen on minulla jotakin sanottavaa Magnus\nStephenssonille.\"\n\n\"Me puhuimme _hänestä_ laivalla, muistattehan, hänestä ja hänen\nlurjusmaisesta nuoremmasta veljestään\", sanoi kauppias.\n\n\"Niin tosiaan\", vastasi Kristian Kristiansson, ja sitten viime\nhetkessä, kun poni-poikakin oli noussut ratsunsa selkään ja kaikki oli\nvalmiina lähtöön, muukalaisen valtasi huimapäisyyden henki ja hän\nlisäsi: \"Mutta te teitte yhden erehdyksen, herra Oddsson.\"\n\n\"Ja minkä, herra Kristiansson?\"\n\n\"Te sanoitte, että Oskar Stephensson ei ollut koskaan tehnyt mitään\nmuuta elämässään kuin lopettanut sen, mutta kerran hän teki jotakin,\nsen muistan. Hän oli ehdokkaana valtiopäiville, siihen aikaan kun oli\nkotona, ja antoi aimo löylytyksen sille pässinpäälle, joka asettui\nvastaehdokkaaksi. Hyvästi!\"\n\nHänen mentyään tuntui kuin olisi päästy lumouksesta. Hänen viime\nsanoissaan, hänen naurussaan sekä siinä tavassa, millä hän kohotti\nlakkiaan nelistäessään kevyesti tietä ylöspäin, oli jotakin, mikä\nherätti hämärää aavistusta hänen oikeasta olemuksestaan portilla\nseisovien pakinoitsijain parvessa. Hetkisen he töllistelivät aivan\nymmällään toinen toistaan silmiin, kunnes kauppias virkkoi: \"Kuka\nhiidessä hän onkaan?\"\n\n\"Sanonko ma, kenen sisareni väittää hänen olevan?\" kysäisi Nielsen.\n\n\"No kenen?\"\n\n\"Itsensä Oskar Stephenssonin.\"\n\nOli kuin salama olisi iskenyt heidän keskeensä.\n\n\"Niin, se selittäisi monta seikkaa -- se selittäisi, se,\" lausui\npankkiiri, ja hän kertoi jutun Magnus Stephenssonin koroista.\n\nPuolessa tunnissa oli tieto kulovalkean kohinalla ja nopeudella\nkulkenut kautta kaupungin. Kristian Kristiansson olikin Oskar\nStephensson! Senhän hän oli tavallaan itse viittaamalla ilmaissut, eikä\nsiitä mitään epäilystä saattanut olla!\n\nSinä iltana kerrottiin satoja juttuja Oskar Stephenssonista. Jotkut\nniistä olivat hyviä ja juteltiin kyyneleet silmissä, mutta toiset\npahoja, ja kuitenkin niihin vastattiin kaikuvalla naurulla. Hotellin\ntupakkahuoneessa ylioppilaat lauloivat Oskarin lauluja, kunnes lamput\nsammuivat, ja sen jälkeen he hoilailivat niitä pimeässä kymmenkuntaan\neri sävellajiin, niin että ikkunat tärisivät heidän voimakkaiden\nääntensä kai'usta.\n\nSillä välin oli ryhmä vakavampia kansalaisia käynyt kertomassa\noletuksensa ministerille, ja tämä oli vastannut viekkaalla\nhymyilyllään:\n\n\"Emme tietenkään saata häntä paljastaa, mutta voimme jatkaa juhlan\nvalmistuksia ja siten houkutella häntä ilmaisemaan itsensä.\"\n\nNiitä jatkettiin viipymättä. Juhla tapahtuisi lainoppineiden klubissa\nsen päivän iltana, jona vieras palaisi Reykjavikiin. Ministerin oli\nesitettävä malja \"Kristian Kristianssonille, Islannin lempipojalle ja\nperilliselle!\" Sitten oli ylioppilaiden määrä laulaa Oskar\nStephenssonin isänmaallinen hymni \"Isafold! Isafold! Tulen, pakkasen\nmaa!\" Ja kun juhlavieras oli puhunut, niin tuomiokirkon kuoro laulaisi\nKristian Kristianssonin liikuttavan virren: \"Ken astuu ylös Herran\nvuorelle, ken nousee Hänen pyhään paikkaansa? Yksin se, jolla on\npuhtaat kädet ja puhdas sydän ja joka ei ole turhuudessa pöyhkeillyt!\"\n\nKaikki muu oli unohdettua! Poissa oli viha, joka kymmenen vuotta oli\nOskar Stephenssonin nimeen liittynyt! Häpeä, jota ei edes kuolema ollut\nsaattanut karkoittaa, oli hävinnyt pois neron häikäisevän valosoihdun\ntieltä, menestyksen välkkyvän suitsutus-alttarin edestä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSill'aikaa oli mies itse matkalla Thingvelliriin. Jos pilvet taivaalla\nriippuivatkin synkkinä, niin oli hänen sydämensä hilpeä ja reipas;\nvaikka meri mylvi mustaa rantavyörymää vastaan yksitoikkoisen joleasti,\nsointui koko hänen olennossaan riemukkaan toivon sävel. Hänen\najatuksensa, mielikuvituksensa, tunteensa ja toimihalunsa oli hurjassa\nhyörinässä, ja ensi kerran tunsi hän itsensä täysin onnelliseksi\nIslantiin palattuaan.\n\nJumala oli sallinut hänen tulla ajoissa pelastamaan omaisensa\njoutumasta mieron tielle! Hän oli rikkonut ja hän oli kärsinyt,\nmutta sovituksen pyhää velvollisuutta ei häneltä kiellettäisi!\nMajatalokartano, joka oli pantattu hänen veljensä pelastamiseksi lain\nkourista, jätettäisiin nyt velattomana takaisin omistajalleen!\nKaksisataatuhatta kruunua oli hänellä taskussaan, ja niillä hän ostaisi\ntuon vanhan kartanon huutokaupassa huomen-aamulla!\n\nLyhyttä laukkaa tietä pitkin ulos kaupungista ratsastettaessa liiteli\nhänen toivokas ja riemuitseva sielunsa syyslehden lailla, jota tuuli\nteuhaten kuljettaa. Hän kuvitteli saapuvansa kartanolle illan hämyssä\nja tapaavansa äitinsä, Magnuksen sekä tyttärensä Elinin. Hän kuuli\nlausuvansa: \"Äiti, etkö _sinä_ tunne minua? Minä olen Oskar, ja olen\npalannut kotiin sovittamaan entiset.\" Ja seuraavana päivänä,\nhuutokaupan ollessa ohi, oikeudenpalvelijain lähdettyä ja jokaisen\nitkiessä onnesta, hän kuvitteli ottavansa Elinin polvelleen -- Elinin,\njolla oli Thoran silmät mutta jonka kasvoissa hän näkisi omat\npiirteensä ikäänkuin kuvastimessa -- niin, ja kuiskaavansa hänelle\nhellästi: \"Sinä tulet nyt mukaani, rakkahimpani, ja jos lapsena olet\njäänyt jotakin vaille, niin olet nyt naisena saava siitä täyden\nkorvauksen!\"\n\nHevospoikaankin tarttui hänen kepeä mielialansa, ja heidän\nratsastaessaan eteenpäin hän lauleli pätkiä keijukaislaulusta:\n\n    \"Tanssi öin ja päivin vaan,\n    kaikki kuihtuu aikanaan,\n    lempi vain jää ainiaan.\"\n\nHän oli pitkä kahdeksantoistavuotias poika ja tuli epäilemättä\näitiinsä, tyttömäisistä vaaleanpunaisista kasvoistaan päättäen. He\nolivat sivuuttaneet lämpimät lähteet ja Ellida-virran ja nousseet\nensimmäisen matkalla kohtaavan ylänteen harjalle, ennen kuin pojan\npäivänpaisteinen mieliala alkoi laskea. Silloin, heidän lepuuttaessaan\nhevosiaan ja sitoessaan satulavyöt kireämmälle, lausui tämä\npelästyneellä kuiskauksella:\n\n\"Kuuletteko sitä, herra?\"\n\n\"Mitä niin?\" vastasi Kristian Kristiansson.\n\n\"Vuorenhuippua\", vastasi poika, osoittaen ryhmyistä epätasaista\nkalliota, joka kohosi oikealla kädellä olevan vuoren korkeimmalta\nharjalta ja jonka laella synkkä musta pilvi lipui, näyttäen ilman\nhirviöltä.\n\n\"Mitä siitä sitten, poikaseni?\"\n\n\"Myrsky ja vuorenkärki ovat ystäviä, herra, sillä ne puhelevat aina\nkeskenään, ennen kuin tuuli viuhuu alas. Ihmiset vapisevat kuullessaan\nniiden puhelevan, sillä he tietävät siitä, että rajumyrsky on tulossa.\"\n\n\"Rientäkäämme eteenpäin sitten!\" lausui Kristian Kristiansson.\n\nPuolessa tunnissa he saapuivat Punaisen Vuoren, Punaisen Järven ja\ntumman, jylhärantaisen Syvälammen kolkolle, karulle seudulle, ja\ntällöin särkyi vuorenkärjellä väikkynyt pilvi moniin osiin, joista\njokainen näkyi taistelevan toisensa kanssa taivaalla, sillä sieltä\nkuului ukkosenkaltaisia jymähtelyjä.\n\n\"Eikö olisi parempi pysähtyä Keskilaakson kartanoon, herra?\" ehdotteli\npoika.\n\nMutta Kristian Kristiansson ajatteli äitiään, Magnusta, Eliniä sekä\nhuomen-aamuista huutokauppaa, ja päätti rientää edelleen.\n\nHe olivat Sammalkankaan liepeillä, kun alkoi tulla lunta. Se putoili\naluksi suurina hahtuvina, joiden muoto muistutti kuolleita perhosia,\nsillä vielä ei tuullut alhaalla, vaikka pilvet yhä kiivaammin\nkiitelivät taivaalla ja jyly ylhäällä yltyi.\n\nKristian Kristiansson muisti, mitä ministeri oli sanonut, ettei mikään\nmaailmassa ollut kurjempaa kuin joutua lumimyrskyn yllättämäksi tällä\nautiolla nummella, ja hetkiseksi hän kysyi itseltään, eikö olisi\nsentään parasta kääntyä takaisin Keskilaaksoon ja odottaa siellä,\nkunnes rajuilma oli ohitse. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän\nsanoi itselleen, että ne hornan voimat, jotka olivat vainunneet hänen\naskeleitaan, siitä asti kun hän astui maalle Islantiin, yrittivät\npidättää häntä hänen aikomastaan hyvästä työstä, jonka vuoksi hänen\ntäytyi rientää eteenpäin kaiken uhallakin.\n\n\"Oletko peloissasi, poikaseni?\" hän kysyi.\n\n\"En juuri peloissanikaan\", änkytti poika.\n\n\"Siis joutuin vain eteenpäin!\"\n\nItse kangas, kun he sille saapuivat, oli valkoinen aavikko, mustien\nkallioiden ja tunturien reunustama. Tien he saattoivat löytää\nainoastaan seuraamalla viittoja, jotka seisoivat ikäänkuin valkopäät\nvahtisotilaat selkä myrskyyn päin käännettynä harvassa rivissä, jota\njatkui yli koko kaamean kentän.\n\nAutiuden tunne oli ihan lamaannuttava, ja ääni tuntui varoittavan:\n\"Palaja takaisin, kun vielä on aikaa!\" Mutta taaskin Kristian\nKristiansson ajatteli äitiään, Magnusta ja Eliniä ja huomista\nhuutokauppaa ja hoputti hevostaan kahlaamaan syventyneen lumen lävitse.\n\nHe eivät olleet paljoakaan edenneet, kun tuuli painui alas, vimmatusti\nviuhtoen vasten heidän kasvojaan. Lumihiutaleet ryöppysivät ja\nsinkoilivat heidän ympärillään kuin piikiven palaset. Jokainen hiekale\ntuntui viiltävän ihoa, samalla kuin kylmä kävi tuimaksi. Jäätä hyytyi\nheidän kulmilleen ja silmäripsiinsä, niin että heidän täytyi joka\ntoinen minuutti pysähtyä, taitellakseen sitä pois.\n\nLopuksi yllätti heidät pimeyskin, paksun lumituiskun tuottama kamala,\nhaudankaltainen pimeys. Hurja lumipyörre vyöryi yli aavikon, täyttäen\ntupruillaan ilman ja verhoten matkailijat toistensa näkyvistä. Tuli\nniin synkkä pimeys, että he saattoivat nähdä vain muutaman kyynärän\npitkältä ympärilleen, yhdessä pysyäkseen ollen pakotettuina vähän väliä\nhuutamaan toisilleen.\n\nHe olivat nyt joutuneet täydellisesti myrskyn valtaan eivätkä voineet\nenää ajatella takaisin palaamista. Tuuli kohisi, ulvoi ja itki; lumi\nlöi purevasti vasten kasvoja. Ei missään ollut kalliota, puuta tai\npensasta tarjoamassa suojaa; ei ollut ympärillä eikä yläpuolella muuta\nkuin avara erämaa ja yhäti synkkenevä pimeys.\n\nKristian Kristiansson surkutteli poikaa, mutta hänen oma rohkeutensa\noli myrskyn yltyessä yhä ylennyt. Hän taisteli mielestään rajua\nkaksinkamppailua luonnonvoimien kanssa. Taipaleen päässä olivat hänen\näitinsä, Magnus ja Elin, jotka hän kykenisi pelastamaan hädästä, kunhan\nvain ehtisi perille ennen aamua. Se oli kuin taistelua elämästä,\nlähimpiensä ja rakkaimpainsa elämästä, luonnonvoimien hurjaa\nhillittömyyttä vastaan. Itse luontokin näytti olevan vielä\nsydämettömämpänä kuin se yleensäkin on ihmistä vastaan, käyden nyt\narmottomalla sodalla estämään häntä auttamasta omaisiansa. Mutta hän\nvoittaisi sen! Tuiskutkoon vain lunta, satakoon rakeita tai jyrisköön\ntaivas, mutta kotiinsa hän ehtisi ennen huutokaupan alkua! Hevoset\nalkoivat ensinnä uupua. Kristian Kristiansson ratsasti voimakkaalla\ntäysi-ikäisellä tammalla, mutta pojan hepo oli nuori, vasta äsken\nopetettu, ja se näkyi olevan pökertymäisillään tuiskuun ja tuuleen.\nTuokion kuluttua se käänsi pois päänsä myrskystä eikä suostunut\nkulkemaan eteenpäin, joten pojan täytyi astua alas satulasta ja käydä\nsen edellä, kiskoen sitä perässään suitsista. Pian se kokonaan\npysähtyen lysähti kyljelleen ja saatiin vaivoin jaloilleen jälleen.\n\n\"Se on vasta nelitalvias, ja tämä on sen ensimmäinen matka\", sanoi\npoika valittavalla äänellä, sivaltaessaan itsepäistä ratsua raipalla.\n\nMutta pian alkoi jo poika itsekin nääntyä. Hänellä oli rukkaset\nkäsissään, mutta hevosta suitsista kiskoessaan hän kadotti toisen\nniistä. Sen tähden paleltui hänen paljas kätensä puutuen pian aivan\nhervottomaksi. Hevosta taluttaessa olivat hänen vaatteensa jäätyneet\njäykiksi, niin että hän tuskin kykeni jalkojansa siirtelemään. Hänen\näänensä heikkeni heikkenemistään, ja vain vaivalloisesti saattoi hän\nkatkonaisin sanoin vastata kumppanilleen, kun tämä huusi hänelle edestä\npäin. Vihdoin kuului tyrehtyvä vaikerrus:\n\n\"Tulkaa noutamaan minut, hyvä herra -- minä en jaksa enää.\"\n\nHiukan myöhemmin hän alkoi hourailla, puheli äidistään ja yritti riisua\nvaatteitaan, ikäänkuin mennäkseen levolle.\n\nKristian Kristiansson tunsi suurta tuskaa mielessään ajatellessaan,\nmitä kärsimyksiä oli poika paralle tuottanut. Hän nosti pojan satulaan,\nselkä käännettynä hevosen päätä kohti, lohdutellen häntä, mikäli tässä\nhirvittävässä asemassa kykeni.\n\n\"Rohkeutta, poikani, rohkeutta! Lepomaja ei saata olla kaukana. Siellä\nsaamme suojaa, kunnes myrsky on ohi.\"\n\nKivipaateroista rakennettu pieni huone, johon hän aikoinaan oli Helgan\nkanssa astunut sisään, oli kuumenäyn tavoin kuvastanut hänen sielunsa\nsilmissä. Kuinka kauan hän sai epätoivoisesti ponnistella, ennen kuin\nsinne pääsi, sitä hän ei itsekään tietänyt, mutta käyden varsan edellä\nja taluttaen tammaa sivullaan hän vihdoin saapui majalle.\n\nHeti kun pääsivät katon alle lankesi poika polvilleen ja alkoi\nsopertavalla äänellä kohmettuneiden huultensa välistä lukea\nuskontunnustusta: \"Minä uskon isään Jumalaan kaikkivaltiaaseen --.\"\nHän luuli lausuvansa iltarukoustaan.\n\nLepomaja oli huonosti varustettu, mutta siellä löytyi kuitenkin heiniä\nhevosille, jotka niitä heti rupesivatkin ahmimaan. Ei ollut lamppua, ja\nkun ovi suojaksi lumituiskulta suljettiin, oli sisällä pilkkosen pimeä.\n\nHetkisen perästä lämpisi ilma hevosten hengityksestä, ja miesten\nvaatteet sulivat. Tämä tuotti kovan vilun, ja heidän täytyi lyödä\nkäsiään hartioihinsa, jott'eivät hampaita kalistellen olisi kylmissään\nvärisseet. Sitten ilma kävi kuumaksi, kun hevoset alkoivat hikoilla; ja\npoika sieppasikin päällysvaatteet yltään, laskeutuen makuulle varsan\nkanssa vieretysten, aivan kuin kumpikin olisivat olleet ihmisolentoja.\n\nKristian Kristiansson heittäysi pitkäkseen matkustajia varten\nvalmistetulle puulavalle, kuunnellen myrskyn pauhinaa ulkona. Tuuli\nulvoi ja vinkui huoneen nurkissa, ja hän tunsi, että nietokset sen\nympärillä paisuivat yhä paksummiksi. Jos myrskyä täten jatkuisi, niin\nsaattaisi pikku hökkeli piankin hautautua lumeen, ja sitten olisi\nvaikeata tai mahdotonta sieltä raivata tietänsä ulos.\n\nHänen mielenlujuutensa alkoi vähetä. Hän alkoi kauhistua hirvittävää\nasemaansa. Julmat luonnonvoimat tuntuivat pääsevän hänestä voitolle.\nHän oli vasta puolitiessä matkaansa, ja ellei hän pääsisi sen päähän\nennen aamua, niin jäisivät hänen äitinsä ja pikku Elin kodittomiksi.\nMutta myrsky ei näyttänyt taukoamisen merkkejä; hevoset olivat\nuupuneet, poni-poika menehtyneenä ja kaikesta päättäen oli mahdotonta\npäästä etenemään.\n\nYht'äkkiä uusi ajatus pälkähti hänen päähänsä. Istualleen kohoten hän\nhuudahti:\n\n\"Poika, poika! Kuulehan, tunnetko tietä Borgista Thingvelliriin?\"\n\n\"Kyllä, herra\", kuului pojan uninen ääni pimeydestä.\n\n\"Minkälainen se on?\"\n\n\"Hirveä, herra!\"\n\n\"Tätäkin pahempi?\"\n\n\"Kymmenen kertaa pahempi -- se kulkee Hengeltunturin yli ja kiehuvien\nlähteiden ohitse.\"\n\n\"Jumalan kiitos!\" huoahti Kristian Kristiansson tyytyväisenä laskeutuen\njälleen pitkäkseen, siinä mielessä, että myrsky, joka häntä viivytti,\ntietenkin pidättäisi ruununvoudinkin, joten ei siis huomisesta\nhuutokaupasta tulisikaan mitään.\n\nTuuli yhä vinkui ja ulvoi ulkona autiolla aavikolla, mutta myrsky ei\nmiestämme enää kauhistuttanut. Poika ja varsa olivat nukahtaneet ja\nhengittivät raskaasti, tamma pureksi loppuja heiniä, ja Kristian\nKristiansson, sydämensä keventyneeksi ja tilansa turvallisemmaksi\ntuntien, laittausi makuulle hänkin ja oli torkahtamassa uneen, kun\nsamalla kuuli tömähdyksen huoneen katolta.\n\nHän hätkähti ylös ja alkoi kuunnella. Tamma myöskin kuuli oudot äänet,\nsillä syömästä lakaten se tuli lattian poikki Kristianssonin luo\nikäänkuin peloissaan ja laski päänsä hänen jaloilleen lavalle. Vasta\nhetkisen kuluttua hän erotti äänet ihmisaskeleiksi ja älysi jonkun\nkävelevän katolla, ja silloin hän heti huusi, kysyen kuka siellä oli.\nVastaukseksi kuului ääni ikäänkuin haudasta: \"Laskekaa sisään!\"\n\nHän siirsi pois satulat, joilla oli oven teljennyt, ja avasi sen.\nSilloin hän näki, että lunta jo oli ehtinyt pyryttää ovenkohdan umpeen,\nmutta se oli hetkessä puhkaistu pois lapiolla, joka sitä tarkoitusta\nvarten riippui majan seinällä. Seuraavassa tuokiossa astui mies\nkynnyksen yli -- mies ja hevonen.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n\"Oi Jumalani sitä iltaa!\" päivitteli vieras. Hän näkyi olevan\npelästyneenä ja kauhuissaan rajusäästä, josta nyt pääsi suojaan.\n\nKun Kristian Kristiansson oli taas sulkenut ja teljittänyt oven, niin\npimeys näytti entistäkin sankemmalta.\n\n\"Onko teillä tulitikkuja?\" hän kysyi.\n\n\"Ei -- on -- tarkoitan, ne taisivat päästä kastumaan\", vastasi vieras.\nHän raapaisi yhtä, mutta se pihahti sammuksiin.\n\n\"Olkaa sitten varuillanne! Tuolla makaa poika lattialla. Tuokaa\nhevosenne tänne.\"\n\n\"Kiitoksia! Olipa onni, että kuulin äänenne! Olin eksynyt tieltäni ja\nkummastelin, millä ontolla pohjalla kävelinkään, kun huusitte altani.\nSe oli säikähdyttää minut kuoliaaksi.\"\n\nÄäni kuului nuorelta; vieras oli varmaan nuori mies, luultavasti nuori\ntalonpoika. He puhelivat keskenään pimeässä, kumpaisenkaan kykenemättä\nerottamaan toistensa kasvoja.\n\n\"Kuka te olette, nuori mies?\" kysyi Kristian Kristiansson.\n\n\"Olen Erik Arnasson, tulen Thingvelliristä. Ja kuka te olette?\"\n\n\"Olen matkailija, menossa sinne.\"\n\n\"Varmaankin huutokauppaan?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sittenpä tulenkin juuri talosta, johon te aiotte.\"\n\n\"Oletteko renkinä majatalossa?\"\n\n\"Olin, mutta nyt ovat kaikki palkolliset jo lähteneet. Minun vuoroni\ntuli viimeiseksi.\"\n\n\"Missä ovat Gudrun ja Jon Vidalin?\"\n\n\"He ovat viljelleet Kora-tiluksia jo kymmenen vuotta.\"\n\n\"Entä Asher?\"\n\n\"Hän on myöskin lähtenyt. Joukkomme hupeni vähiin isäntämme jouduttua\nahdinkoon. Minä olen palvellut häntä pienestä nulikasta asti, mutta\ntänään iltapäivällä hän antoi minulle erokirjan.\"\n\n\"Missä on vanha Maria?\"\n\n\"Jo aikoja kuollut.\"\n\n\"Eikö siis ketään ole jäljellä?\"\n\n\"Ei ketään muita kuin isäntä, hänen vanha äitinsä ja nuori tyttärensä.\"\n\n\"Tytärkö?\"\n\n\"Niin, jokainen sanoo häntä tyttäreksi, mutta hän on vain veljentytär.\"\n\n\"Eikö ketään muuta ole talossa tänä iltana?\"\n\n\"Ei minun tietääkseni. Eivätkä hekään siellä enää toista yötä liene.\"\n\n\"Mutta eihän huutokauppaa saateta toimittaa huomenna, ystäväni. Ei\nruununvoudin ole mitenkään mahdollista päästä sinne tänään. Hänen on\ntultava Borgista, ja tie vuoren yli on vieläkin tukalampi kuin tämä.\"\n\n\"Ruununvouti on jo siellä.\"\n\n\"Nytkö jo?\"\n\n\"Niin, hän jäi keittiöön, kun minä läksin, parhaillaan piti\nkalunkirjoitusta. Hän aikoi nukkua yönsä pappilassa.\"\n\nKristian Kristianssonin hiukset tuntuivat nousevan pystyyn. Ei ollut\nsiis tuo peloittava matka mitenkään vältettävissä. Hänen täytyi lähteä\ntaipaleelle rajuilmasta huolimatta. Hänen jäsenensä olivat raskaat kuin\nlyijy ja yrittäessään hän saattoi ainoastaan suurella ponnistuksella\nliikuttaa niitä. Kuitenkin hän ravisti itsensä valveille\npuolihorroksestaan ja alkoi satuloida hevostaan.\n\n\"Mikähän aika nyt lienee, nuori mies?\"\n\n\"En tiedä, kelloni on seisahtunut. Eikä olisi valoa nähdäksenikään.\nAinakin lienee seitsemän tienoissa. Mutta eihän herra toki aio\npitkittää matkaansa tänä iltana?\"\n\n\"Minun täytyy.\"\n\n\"Te ette pääse Thingvelliriin. Tukalaa oli matkustaminen minullekin,\nvaikka oli selkäni tuuleen päin, mutta teillä se käy kymmenen kertaa\nvaikeammaksi, kasvot vastaviimaan käännettyinä. Te jäätte tielle.\nYstävänne eivät teistä sen koommin kuule.\"\n\n\"Hyvää yötä! Viekää poika muassanne Reykjavikiin aamulla.\"\n\nTaasen lumiaavikolle tultuaan Kristian Kristiansson ei muusta tiennyt\nkuin että oli suinpäin, ehdottomasti pyrittävä eteenpäin. Satula oli\nkostea, hänestä tuntui ikäänkuin olisi ratsastanut kylmässä vedessä;\nlunta oli syvemmältä kuin ennen, ja toisinaan hänen hevosensa upposi\nsiihen satulavöitänsä myöten; pimeys oli nyt yön pilkkopimeyttä, ja\nvain töin ja tuskin osasi hän seurata tienviittojen osoittamaa latua;\ntuuli vinkui vasten hänen ruumistaan, lumi ryöppysi kipeästi hänen\nkasvoihinsa, mutta yhäti hän ponnisteli eteenpäin, sillä uusi\nuskallusta ja toivoa synnyttävä ajatus oli tullut hänen mieleensä:\n\nKaikkivaltias taisteli hänen puolestaan hänen hurjassa ottelussaan\nluonnonvoimia vastaan! Hornan liittoutuneet vallat olivat koettaneet\nestää häntä pelastamasta omaisiaan, ja hänen tultuaan lepomajalle\nolivat ne tuutineet hänet petolliseen levollisuuteen, mutta Jumala oli\nlähettänyt tämän talonpojan majatalosta varoittamaan häntä, että hänen\nomaisiansa yhäti uhkasi vaara ja että jos hän viipyisi suojassa aamuun\nasti, niin hän saapuisi matkansa päähän liian myöhään! Näin ajatellen\nhänen mielensä rohkaistui, sillä hän tunsi olevansa Sen välittömässä\nläheisyydessä, joka on voimakkaintakin myrskyä mahtavampi.\n\nMutta parin tunnin kuluttua alkoi tämän pyhän oletuksen tuli sammua.\nHän tunsi väsymystä ja hänen rintansa kohoili raskaasti kuin\ntukehtumaisillaan; vielä päälliseksi hän ajoi eksyksiin yhä\nsyventyvässä lumessa, ja tamman kompastuessa nietoksiin hän tuskin\njaksoi vetää sitä jaloilleen. Silloin, ennen kuin hän aavistikaan,\nalkoi ääni jälleen kuiskia hänelle.\n\n\"Miksi jätit lepomajan? Olkoonkin ruununvouti paikalla, ei mitään\nostajia pääse sinne tänä iltana, eikä huutokauppaa voida ostajitta\npitää.\"\n\nTämän ajatuksen juuri juolahtaessa hänelle mieleen hän näki punertavan\npilkun välkkyvän pimeästä ja käänsi hevosensa valoa kohti. Lähemmäksi\ntultuaan hän huomasi sen maatalon ikkunaksi ja oven löydettyään\nhuhuili, kunnes huoneesta riensi mies vastaan.\n\n\"Olen eksynyt tieltäni\", huikkasi hän tälle yli tuulen tohinan. \"Mikä\npaikka tämä lienee?\"\n\n\"Tämä on Kora\", huusi mies vastaukseksi, ja silloin ilmestyi\novikäytävälle myöskin nainen hänen taakseen. Mies oli Jon Vidalin ja\nnainen Gudrun, mutta ei kumpikaan tuntenut häntä.\n\n\"Minne herra oli menossa?\" kysyi Jon.\n\n\"Huutokauppaan Thingvelliriin.\"\n\n\"Ette olekaan sitten paljoa poikennut oikealta uralta. Jatkakaahan\noikealle, kunnes pääsette joen yli, ja seuratkaa sitten kivipatsaita\nkuilulle asti.\"\n\nKristian Kristiansson epäröi. \"Olen uuvuksissa, olen ratsastanut\nReykjavikista asti, eikä näytä hyödyttävän matkata eteenpäin. Ei kukaan\nmuu hullaannu matkustamaan tällaisella ilmalla, ja ellei ole väkeä\nhuutamassa, niin eihän huutokaupasta voi tulla mitään. Jos siis voitte\nantaa minulle suojaa ja yösijaa...\"\n\n\"Herra on tervetullut, mutta jos haluatte saada maatilan, niin kyllä\nolisi parasta teidän viipymättä matkustaa paikalle.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Sehän on pakkohuutokauppa, ja hän myy tilan joka tapauksessa.\"\n\n\"Miten hän voi myydä, jollei ole ostajaa?\"\n\n\"Silloin ruununvouti itse tarjoo jonkun puolesta, ja tiedetään kyllä\nkenen.\"\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Eräs hallitusvirastosta, joka on mielitellyt tuota maatilaa jo\nviisitoista vuotta.\"\n\n\"Siis luulette, että ruununvouti pitää huutokaupan aamulla, olkoon\nketään saapuvilla tahi ei?\"\n\n\"Aivan varmaan. Mitä vähemmän tarjoojia, sitä mieluisampaa hänelle ja\nsitä parempi kauppa ministerille.\"\n\n\"Täytynee minun sitten lähteä\", sanoi Kristian Kristiansson.\n\n\"Tulkaa ensin sisälle lämmittelemään\", kehoitti Jon. \"Tuuli on\ntyyntymässä -- pian se lakkaa.\"\n\nPian särpi Kristian Kristiansson kuumaa kahvia kodassa, Jonin ja\nGudrunin puhellessa majakartanon perheestä.\n\n\"Me palvelimme siellä kymmenen vuotta, joten hyvin tunnemme väen\",\nvirkkoi Jon.\n\n\"Vanha Anna-raukka!\" säälitteli Gudrun. \"Hän olisi tervetullut jakamaan\nkanssani kaiken mitä täällä on, mutta kun puolikasvuiset poikamme\nmakaavat porstuakamarissa, niin ei ole ainoatakaan vuodetta\nliikenemään.\"\n\n\"Eikö heillä ole kasvattitytärkin?\"\n\n\"On, Herra nähköön; ja kukapa ei häntä halusta ottaisi avuksi\naskareihin, mutta isäntä ei tahdo kuulla puhuttavankaan sellaisesta.\n'Elin ei saa ruveta kenenkään palkolliseksi', hän sanoo.\n\n\"Ei ole miehen oma syy, että Magnus Stephensson on joutunut vauriolle\",\nvakuutti Jon. \"Hänellä on Simsonin voimat, ja työtä on tehnyt kuuden\nedestä.\"\n\n\"Miten hän kestää kärsimyksensä?\"\n\n\"Huonosti\", vastasi Gudrun. \"Hän ei nykyisin käy koskaan kirkossa eikä\nlue rukouksia kotonakaan.\"\n\n\"Niin\"; sanoi Jon, \"hän on hukannut uskonsa, miesparka, ja kun ihminen\nsen hukkaa, menee häneltä kaikki hukkaan -- sen tiedätte.\"\n\n\"Ihmiset pelkäävät häntä\", kertoi Gudrun. \"Hän näyttää mieheltä, jolla\nei ole mitään menestystä, joka huitoen käsillään ympärilleen häätää\npois hyvät henget, jotka vaeltavat ihmisen sivulla.\"\n\n\"Ja minkä luullaan aikaansaaneen tämän muutoksen hänessä?\"\n\n\"Pankki ja huonot ajat ovat siihen syypäät\", vastasi Jon.\n\n\"Ja paha veli\", lisäsi Gudrun. \"Hänen veljensä on kuollut, ja\nvanharouva on tehnyt pojastaan pyhimyksen, mutta hän ei uskalla mainita\nhänen nimeään Magnuksen kuullen, sillä, silloin tämä nousee ylös ja\nlähtee ulos huoneesta.\"\n\n\"Vihaako hän siis veljeään niin kovin?\"\n\n\"Oli aika, jolloin uskon hänen halunneen tappaa veljensä\", tuumi Jon.\n\nKristian Kristiansson hypähti ylös ja valmistautui jatkamaan matkaansa\nThingvelliriin, vaikka puoleksi jäätyneine jäsenineen tuskin pääsi\nsatulaan tai turvonneilla sormillaan saattoi pidellä ohjaksia. Taaskin\noli hänen rohkeutensa lannistunut, ja toivo, jolla oli aloittanut\nmatkansa -- riemuisan yhtymisen toivo -- oli nyt poissa.\n\nMagnuksen kiihkeys teki hänelle mahdottomaksi ilmaista itseään\nomaisilleen. Jos hän ovelle ratsastaen huudahtaisi: \"Minä olen Oskar,\nsanoma kuolemastani oli väärä, ja nyt olen palannut kotia rikkaana ja\nmenestystä kokeneena\", niin mitä vastaisikaan siihen Magnus? Hän\nvastaisi: \"Isäsi on kuollut, vaimosi on myöskin haudassa, äitisi ja\ntyttäresi ovat pitkät vuodet kärsineet köyhyyttä ja puutettakin --\nkaikki sinun rikkomustesi seurauksena -- luuletko, että sinun kurjat\nkolikkosi voivat sitä korvata?\" Ja sitten hänen veljensä työntäisi\nhänet takaisin maantielle.\n\nEi hän tänä iltana saattanut ilmaista itseään -- ei ainakaan tänä\niltana! Ehkä sentään huomenna, kun huutokauppa oli pidetty ja\nruununvouti lähtenyt talosta, niin, ehkä huomenna, kun hän olisi\ntasoittanut tien ja täten varmistunut vastaanotostaan! Mutta nyt täytyi\nhänen mennä majataloon tavallisena matkustajana, joka oli tullut\nhuutokauppaa varten paikalle.\n\nTäten mietittyään menettelytapansa valmiiksi hän kävi jälleen\ntoivokkaammaksi ja ponnisteli reippaammin mielin eteenpäin. Rajuilma\noli nyt tauonnut, ja hänen päästyään Almanagjan äkkikäänteeseen tyyntyi\ntuuli kokonaan ja tantereelle näytti vain jättiläisvuori syytäneen\nlaavansa lumena alas.\n\nItse rotko oli muistoja täynnä -- muistoja hänen kunniansa, muistoja\nalennuksensa päivästä -- mutta jääpuikkoja riippui nyt siellä, missä\nkansojen liput olivat liehuneet, ja suunnatonten sienten näköisiä\nluminietoksia oli röykkiöitynyt silloisten telttojen sijoille. Hän\nmuisti noita-akan, joka oli sanonut: \"Varo veljeäsi!\" ja hän ajatteli\nvalkeita kasvoja, jotka olivat pistäytyneet ovesta kesken tanssin.\nViimattoman tyvenen vallitessa alkoi taivas seljetä muodostaen rotkon\näkkijyrkkien seinämien välille majesteetillisen tähdistä välkkyvän\nkaton, mutta hän hapuili pimeässä Hukutuslammen jäätyneelle pinnalle ja\nihan läheltä sivuutti paikan, missä oli istunut Helgan kanssa.\n\nJäätyneen putouksen yli johtavalta sillalta hän ensi kertaa näki\nmajatalon ikkunain tuikkeen, ja tällöin tuntui sydämen sykintä hänen\nrinnassaan salpautuvan. Hänen äitinsä, veljensä ja pieni rakas\ntyttärensä olivat tuolla, ja hän oli kymmenen vuotta valmistellut\nyhtyäkseen heihin, mutta nyt näin lähellä ollessaan hän tuskin sai\nlähteneeksi edelleen.\n\nTuntisiko äiti hänet -- joka oli ensimmäisenä lukenut hänen\nkasvonpiirteensä ja tuntenut hänet kehdosta saakka? Kristian pelkäsi\nniin käyvän, ja sitten hän pamppailevan sydämensä levottomassa tuskassa\ntaasen pelkäsi, että niin _ei_ kävisi. Ei kenkään Islannissa ollut\ntähän asti tuntenut häntä, ja nyt hän tiesi olevansa vähemmän\nnäköisensä kuin konsanaan, sillä hän oli palstatilalla kuvastimeen\nvilkaistessaan nähnyt huulensa turvonneiksi ja silmiensä verestävän\ntämän kauhean päivän nääntymyksen johdosta.\n\nHän oli ravata narskuttanut joen paikullisen jään yli sillan\nalapuolelta ja saapunut pihattopolun äänettömälle lumivaipalle, kun ovi\naukeni ja kaksi miestä astui ulos. \"Ruununvouti ja pastori\", ajatteli\nhän. Hän pidätti ratsuaan, eivätkä he häntä kuulleet, mutta heidän\nkäännyttyään pappilan polulle alkoivat koirat sisällä haukkua.\n\nHänen sydämensä sykintä oli hänet tukehuttaa, eikä olisi paljoa\ntarvittu, jotta hän olisi kääntynyt pakoon. Kuinka kauan hän siinä\nseisoi -- viisikö minuuttia vai kymmenen -- sitä hän ei huomannut.\nSadat ajatukset ajoivat toisiaan hänen aivoissaan hurjemmin kuin\npyryävä lumi. Mutta ajatellen lopuksi, että kaikkivaltias Jumala, joka\noli johtanut hänet tämän hirveän päivän vaarojen läpi -- tehden\ntyhjäksi pahanhengen aivoitukset ja elementtien voimat ja ajaen häntä\neteenpäin kaikkivaltiaalla tahdollaan kuin hirmumyrskyn kiidättämää --\nniin, ajatellen, että Hän ei olisi nyt vihdoin johtanut häntä sinne\nmuutoin kuin hyvään tarkoitukseen, Kristiansson kannusti hevosensa\nporrasten eteen ja kosketti ratsuraipallaan ikkunaan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nMagnus Stephensson oli tosiaankin menettänyt uskonsa. Viisitoista\nvuotta hän oli koko sielunsa voimalla uskonut, että jokaista tässä\nelämässä kohdellaan ansionsa mukaan: että nuhteeton elämä ennemmin\ntai myöhemmin palkitaan ja pahuus rangaistaan. Mutta maailman\nkokemus oli vähitellen vuosi vuodelta jäytänyt tätä hänen vahvaa\nuskoansa ja täyttänyt hänen sydämensä mitä selittämättömimmällä\nristiriitaisuudella. Miestä, joka nuhteettomasti eli, ei palkittu, eikä\nväärintekijä saanut kärsiä rangaistusta. Mitä sitten jäikään enää\nuskottavaksi? Että maailmaa hallitsemassa ei ollutkaan Jumalaa tahi\nettä Hän ei tehnyt mitään, jos olikin olemassa?\n\nMagnus Stephensson oli koettanut elää oikein. Hän oli ottanut\nkantaakseen muiden heittämät kuormat ja ponnistellut lujin sydämin.\nViisitoista vuotta hän oli orjan tavoin raatanut, ja vaikka\nmaksamatta jääneet velat yhä kasvoivat, niin ei hän koskaan ollut\ntahtonut uskoa lopun olevan tulossa. Kiinnityssumma oli ääretön, korko\naivan liiallinen, ja pankin täytyisi tulla huomaamaan, että enempää\nkuin mitä hän sai irti maasta ja karjasta oli ihmisten mahdoton tehdä!\n\nMutta ulosmittaus oli lopultakin tehty, myyntikuulutukset julistettu ja\nmolemmat esihuutokaupat pidetty. Silloin oli hänen uskonsa kadonnut\nkuin silmänräpäyksessä, ja hänen sielustaan oli noussut tuo juhlallisen\nkorkea, joskin jumalaaherjaava huuto, jolla ihmiskunta hamasta maailman\nalusta oli taivasta kohti kohottanut valituksen ja vastalauseen\nkarsimansa kurjuuden tähden: \"Minä olen totellut Sinun lakejasi; minä\nolen elänyt nuhteettomasti; minä olen auttanut köyhiä ja tukenut\nahdistettuja; minä olen jakanut leipäni orpojen kanssa ja suojellut\nleskiä -- mitä olet _Sinä_ tehnyt minulle?\"\n\nSiinä synkässä äänettömyydessä, joka tätä tärisyttävää kysymystä\nseuraa, häviää enemmänkin kuin ihmisen uskonto, ja niinpä oli Magnus\nStephenssoniltakin mennyt samalla kertaa hänen uskonsa oikeaan ja\nväärään, hänen luottamuksensa oikeuteen, omaantuntoon ja hyveeseen,\njättäen jälkeensä ainoastaan eläimellisen luonnon rajut kouristukset.\n\nSiitä hetkestä asti kun ruununvouti saapui tekemään kalunkirjoitusta,\noli Magnus tehnyt tuskin muuta kuin istunut salissa ja juonut. Hän\nistui siellä päivät päästänsä, karkeat lumisäärykset vedettyinä\nsaapasten yli, nyreät kasvot uuniin päin käännettyinä, kädet\ntyönnettyinä syvälle housuntaskuihin, leveä otsa raskaissa rypyissä\nraudanharmaan tukan lovireunaisen sängen alla, jykevä leuka rinnalle\npainuneena ja tukevat lanteet nauskuttelemassa tuolia hänen sillä\nvääntelehtiessään.\n\nÄiti yritti pitkin päivää moneen toviin häntä lohdutella.\n\n\"Älä ole liian alakuloinen, Magnus\", lausui Anna. \"Tähdet tuikkivat,\nsilloin kun on pimeä, tiedäthän.\"\n\n\"Eikö jo ole tarpeeksi pimeätä?\" vastasi tämä katkerasti nauraen ja joi\ntaas.\n\nVälillä tuli myös Elin hänen luokseen. Hän oli nyt pitkä tyttö, melkein\nkuusitoistavuotias, jo hiven naisekkuutta kasvoissa ja vartalossa,\nmutta lyhyessä sinisessä hameessaan ja solkikengät jalassa sipsutellen\noli hänellä tapana kiepsahtaa Magnuksen polvelle ja toisen kätensä\nkaulaan kietoen laskea toinen polttavalle otsalle pikku äitimäisellä\ntavallaan koettaen tyynnyttää setäänsä.\n\n\"Kas, kas! No, kyllä riittää. Menehän nyt isoäidin luo, tyttöseni, minä\nolen väsyksissä\", esteli Magnus.\n\nAikaisin päivällä olivat häntä kiusanneet ajatukset, että mahdollisesti\nsaapuisi kaukaisempia vieraita taloon yöpymään ollakseen saapuvilla\naamuisessa huutokaupassa, ja mielessään hän jo kuvitteli koko\nmajatalo-kartanon olevan täynnä niitä ja miten hänen täytyisi kuunnella\nheidän välinpitämätöntä pakinaansa ja sydämetöntä nauruaan voimatta\nviskata heitä maantielle, vaikka voimattomassa vimmassa sormet\nsyhyilivät. Mutta kun rajuilma nousi valloilleen, niin hänen pelkonsa\ntässä suhteessa hälveni, ja tuulen ja lumen vinkuessa ja tuiskutessa\nulkona istui hän monta tuntia perätysten yksinään synkässä ja\njuhlallisessa rauhassa.\n\nPaitsi ruununvoutia ei muita henkilöitä käynyt talossa sinä päivänä\nkuin pastori, ja hänkin tuli vasta kello kymmenen tienoissa iltasella\nnoutamaan ruununvoutia luokseen levolle. Tällöin olivat kaikki tästä\nsortuneesta huonekunnasta jäljelle jääneet kokoontuneina saliin, jossa\nMagnus yhä istui uunin vieressä, kun taas ruununpalvelija, Anna ja Elin\npuuhasivat astiakaapin luona lopettamassa kaluston katsastusta.\n\n\"Uh, millainen ilma!\" puhkui pastori tömistellen lunta sääryksistään.\n\"Tällaisena yönä eivät teitä toki ainakaan matkustajat häiritse\nvuoteiltanne -- onhan siitäkin vähän lohdutusta, eikö niin?\"\n\nHän oli jaarittelias, onttosydäminen ja onttopäinen ukki, joka\ntyytyväisenä laiskiaisena märehti tuhannen kruunun vuosipalkan\nsuuteita.\n\n\"Vai niin, tämä on siis viimeinen yönne vanhassa kodissanne, Anna! Sepä\non sääli! Niin\", jatkoi hän naputtaen nuuskarasiaansa, \"alastonna tulin\nminä äitini kohdusta ja alastonna sinne jälleen palaan! Kiitetty olkoon\nHerran nimi!\"\n\nMagnus liikahutti kärsimättömästi tuoliaan, murahdellen halveksivia\nkurkkuääniä.\n\n\"Olen tuntenut tämän vanhan talon sekä sen ilojen että surujen aikoina\njo viisiviidettä ajastaikaa, Anna. Siitä asti kuin isävainajasi -- minä\nhautasin hänet itse, Jumala suokoon rauhan hänen sielulleen --\"\n\n\"Suokoon Jumala rauhan hänen sielulleen!\" toisti Anna.\n\n\"Siitä asti kuin isävainajasi naitti sinut. Ja niin ujoileva,\npunehtuva, helläsydäminen pikku morsian sinä olitkin!\"\n\nTaaskin Magnus kääntelehti levottomasti tuolillaan, jotakin kurkustaan\näännähdellen.\n\n\"Minä muistan sen niin hyvin, koska samana vuonna isäsi suuri lato\npaloi poroksi ja hänen serkkunsa Jörgen löydettiin kuolleena kuilusta.\nHerättipä se huomiota! Loppumattomia tutkisteluja! Todistajia tavaton\npaljous! Teidän edeltäjällänne, herra ruununvouti, oli kyllälti puuhaa\nniihin aikoihin.\"\n\nRuununvouti mutisi jotakin tavallista, ja Magnus potkaisi takassa\nkyteviä puita.\n\n\"Epäluulo tosiaan kohtasi isääsi, muistathan, ja koska hän oli\njuopotellut ja juovuspäissään oli sellainen hillitön mies...\"\n\n\"Oi, Herran tähden, jättäkäämme jo tämä\", huudahti Magnus.\n\n\"Magnus Stephensson\", intti pastori, \"jos olemmekin ahdistuksessa, niin\ntulee kuitenkin käyttäytyä kuin Jumalan järjelliset luodut --\"\n\n\"Järjellinen helvetti!\" ärjäisi Magnus, ja enempää kiistaa välttääkseen\nlyödä läimäytti ruununvouti kirjansa kiinni, ilmoittaen lopettaneensa\nja olevansa lähtövalmis.\n\nMagnus istui äänettömänä, sill'aikaa kun ruununvouti --\nteräväpiirteinen kärpänsilmäinen mies -- veti ylleen viittansa ja\nlumikenkänsä, mutta sitten hän kääntyi oikeudenpalvelijaan ja virkkoi\nvärähtävällä äänellä ja synkkä kiilto silmissään:\n\n\"Onko kaikki lopussa, herra ruununvouti?\"\n\n\"On; se vei paljon aikaa, mutta nyt se on päätetty.\"\n\n\"Minä tarkoitan\", lausui Magnus, \"onko varma, että huutokauppa on\npidettävä?\"\n\n\"Aivan varma. Ei siitä tietääkseni ole ollut epäilystäkään.\"\n\n\"Katsokaahan, herra\", jatkoi Magnus seisaalleen nousten. \"Ruununvouti\nvoi tehdä paljon, jos tahtoo käyttää vaikutusvaltaansa. Antakaa minulle\nvielä yksi koetus, niin suoritan kaikki, mitä olen velkaa. Minä olen\nkärsinyt viisi huonoa vuotta perätysten -- ei ihme, että jäi korkoja\nmaksamatta. Viime kesänä menetin neljäkymmentä karitsaa yhtenä ainoana\nyönä ja seuraavana aamuna kaksi hiehoa ja vasikan. Sitten tuli vielä\ntulva syksyllä, lakaisten puolet heinistäni järveen. Mutta eihän\nsellaisia ilmoja saata iänkaiken kestää. Varmastikin saamme taasen\nsarjan hyviä vuosia. Suokaa minulle vielä neljä vuotta -- niin näette\nmitä saan aikaan.\"\n\n\"Asia ei enää pyynnöstä parane\", vastasi virkamies.\n\n\"Älkää sanoko niin, herra ruununvouti. Kuulkaahan! Sukuni on viljellyt\ntätä tilaa puolentoistasataa vuotta, eikä siitä senvuoksi mielellään\ntahtoisi luopua. Oma lihani ja vereni ovat sen maaperässä -- lihaksieni\nvoima ja otsani hiki. Suokaa minulle edes kolme vuotta, hyvä herra --\nvain kolme.\"\n\n\"Mahdotonta!\" lausui ruununvouti.\n\n\"Ruununvouti, tulkaahan tänne\", sanoi Magnus vetäen miehen syrjään ja\npuhuen matalalla äänellä, jotta naiset eivät häntä kuulisi. \"En välitä\nrahtuakaan itsestäni -- kyllä minä tulen toimeen tavalla tai toisella,\nja ellen tule, niin ei silläkään väliä -- mutta ajattelen lasta. Tytön\npitäisi periä talo, ja hän on orpo, mutta hän näin ollen ei saa mitään.\nSuokaa minulle vielä yksi koetus, lapsen tähden, ruununvouti. Älkää\npanko minua koville. Myykää pois puolet karjastani korkojen maksuksi ja\njättäkää minulle vain kaksi vuotta -- edes kaksi.\"\n\n\"Tiedätte hyvin, että kiinnitys koskee yhtä hyvin irtaimistoa kuin itse\ntilustakin\", vastasi ruununvouti. \"Miten saattaisin heikontaa vakuutta?\nMitä tyttöön tulee, niin hän on nuori ja terve: antakaa hänen mennä\npalvelemaan.\"\n\nMagnus puri huultaan koettaen hillitä itseään ja sitten hän lausui:\n\"Olette oikeassa, herra; tyttö ja minä saatamme pitää huolta\nitsestämme, mutta entäs äiti vanha. Hän syntyi tässä talossa ja täällä\ntoivoi saavansa kuollakin. En niin suuresti huolehtisi, jos hän olisi\npoissa, ja totta puhuen hän ei enää olekaan terve. Suokaa minulle vielä\nyksi vuosi, herra ruununvouti -- yksi ainoa vuosi!\"\n\n\"On turha tuhlata sanoja. Asiat ovat jo menneet liian pitkälle. Ainoa,\nminkä nyt voin tehdä on --\"\n\n\"Mitä, herra?\"\n\n\"Jos voitte maksaa minulle kaikki korot ennen kello yhdeksää huomenna,\nniin saatan omalla vastuullani peruuttaa huutokaupan.\"\n\n\"Kahdeksantuhatta kruunua!\" virkkoi Magnus korottaen äänensä\npilkalliseksi huudahdukseksi; \"pyydätte minua hankkimaan\nkahdeksantuhatta kruunua ennen yhdeksää aamulla? Yhtä hyvinhän\nsaattaisitte pyytää, että toisin teille kuun!\"\n\n\"Älkäämme siis puhuko enempää tästä asiasta. Pankki on ollut hyvin\nkärsivällinen, hyvin leppeä --\"\n\n\"Pankki!\" huudahti Magnus epätoivonsa rajulla uhmalla. \"Onko pankilla\näitiä? Onko pankilla lasta? Ei! Pankki on suuri kiskova hirviö ilman\nsydäntä, joka sykkisi sääliä ketäkään kohtaan. Jumal'avita, hitto\nvieköön pankin kaikkine houkkioineen ja matelevine orjineen!\"\n\n\"Magnus Stephensson\", virkkoi pastori pientä lihavaa kättään kohottaen\n\"pyydän teitä muistamaan, että on pappismies seurassanne, ja jos te\nsadattelette eli turhaan lausutte Jumalan nimen --\"\n\n\"Lausun turhaan Jumalan nimen! _Te_ sitä kylliksi teette -- teette sitä\njoka sunnuntai.\"\n\n\"En tahdo olla käsittävinäni teitä väärin, Magnus Stephensson --\ntiedänhän, että nyt olette suuresti epäuskon vallassa, ja siitä asti\nkun lakkasitte kirkossa käymästä --\"\n\n\"Kirkossa! Te rukoilette Jumalaa kirkoissanne, ja mitä Hän tekee teidän\nhyväksenne? Mitä Hän tekee kenenkään hyväksi? Mitä Hän on tehnyt\nminulle?\"\n\n\"Jos elämänne olisi ollut suora ja puhdas, niin Hän olisi teitä\nkainnut.\"\n\n\"Ja eikö se ole sitten ollut? Enkö ole koettanut tehdä mikä on oikein?\nJa kuitenkin Jumala näkee minut myytävän puille paljaille, häädettävän\nkodistani ja rakkaimpani jätettävän maantien-ojaan kuolemaan.\"\n\n\"Jumala kurittaa omiansa, ja jos me vain uskomme Häneen --\"\n\n\"Uskomme Häneen? Missä Hän on? Onko Hän pohjoismaissa? Minä en ole\nkoskaan kuullut sitä. Onko Hän etelässä? En ole koskaan nähnyt Häntä\ntäällä, vaikka pirun olen kylläkin usein nähnyt. Hän on pilvissä jos\nmissään eikä siitä ole mitään hyötyä minulle.\"\n\n\"Magnus Stephensson --\"\n\n\"Jos Jumala on maan päällä, niin tehköön jotakin. Täällä Hänellä\non hyvä tilaisuus siihen. Te sanotte köyhiä Hänen kansakseen,\nettekö niin? No, minä olen ruokkinut ja suojannut Hänen kansaansa\nviisitoista vuotta, ja nyt itse kaipaan ruokaa ja suojaa. Tarvitsen\nkahdeksantuhatta kruunua ennen kello yhdeksää aamulla, ja jos Jumala\nvoi toimia mitään tässä maailmassa, antakoon Hän minun saada nuo rahat\nja pelastaa äitini ja lapseni nälkään nääntymästä. Mutta Hän ei voi\nsitä tehdä! Hän ei voi tehdä mitään!\"\n\n\"Magnus Stephensson\", sanoi pikkuinen pappi taas kohottaen pienen\npullean kätensä, \"kun kerran seisotte sen suuren valkean istuimen\nedessä, on Jumalalla yhtä ja toista teille anteeksi annettavaa.\"\n\n\"Pastori Peter, kun minä tulen sen suuren valkean istuimen eteen, on\nminulla yhtä ja toista Jumalalle anteeksi annettavaa -- siltä minusta\nnäyttää.\"\n\n\"Jumalanpilkkaa! Herjausta!\" huudahti pastori, ja hänen lähdettyään\nruununvoudin jälkeen talosta nauraa rämäytti Magnus halveksivasti hänen\nperäänsä yön pimeyteen. Samassa kaksi lammaskoiraa, jotka olivat kuono\nkäpäläin päällä maanneet oven suulla, alkoi murista ja haukkua\nikäänkuin tahtoen meluun yhtyä, mutta Magnus -- joka muuten aina oli\nollut eläinten ystävä -- potkaisi niitä äkäisesti ja hoiperteli sitten\ntakaisin paikalleen lieden luo.\n\nKun vieraitten mentyä pieni perhe oli yksikseen, niin Elin, joka oli\nseisonut astiakaapin luona, meni Magnuksen puolelle, pujahti\ntavalliselle paikalleen hänen polvelleen ja sanoi --\n\n\"Älä ole huolissasi minun tähteni, Magnus-setä! Minne hyvänsä sinun on\nmentävä, sinne minäkin tahdon mennä, ja mikä kelpaa sinulle, se kelpaa\nkyllä Elinillekin. Ja sitä paitsi, kuka tietää mitä voi tapahtua, ennen\nkuin vouti huomenna palaa? Nythän on uudenvuoden aatto, setä. Kaikkea\nhyvää tulee uutena vuonna -- ihmeitä tapahtuu uutena vuonna, setä.\"\n\nMutta tytön lapsellisen suloinen hilpeys, joka oli ollut hänen elämänsä\npäivänpaisteena niin monta vuotta, ei häneen enää tehonnut, ja nyrpein\nsanoin työntäen hänet syrjään hän nousi ja lähti ulos takaovesta.\n\nSilloin Anna, joka oli istunut ääneti pöydän ääressä otti Raamatun ja\nneljä virsikirjaa nurkkahyllyltä ja soitti kellolla rukoukseen.\n\n\"Voi minua houkkaa!\" hän sanoi. \"Unohdinkin, että Erik on poissa. Kunpa\nnyt olisi löytänyt jossakin suojaa, poika parka -- säälisinpä\nkoiraakin, jonka pitäisi olla taivasalla tällaisena yönä.\"\n\nJa sitten Elin Magnuksen puutteessa luki luvun, jonka Anna oli hänelle\nosoittanut. Se oli psalmi, joka alkaa sanoilla: \"Herra on minun\npaimeneni, ei minulta mitään puutu.\" Kun tuo lyhyt luku oli loppunut,\nnousivat molemmat naiset seisaalleen ja lauloivat virren -- Elin\nnuoruuden hopeanheleällä sopraanolla ja Anna vanhuudesta käreällä\näänellään, he kahden yksinäisessä asunnossa autioiden kukkulain\nkeskellä, ympärillään ainoastaan pimeys ja lumi -- ja Jumalan\näärettömät siivet.\n\n    \"Oi onnellinen on se mies,\n    ken kärsiviä hellii;\n    kun murheet häntä ahdistaa,\n    hän Jumalassa levon saa.\"\n\nAnna istahti virren loputtua, mutta Elin jäi vielä seisomaan pöydän\nviereen, ja silmänsä sulkien ja viattomat kasvonsa ylöspäin\nkohotettuina hän lausui itsekseen pienen rukouksen.\n\n\"Oi Isä\", hän sanoi, \"siunaa Magnus-setää, ettei hänen tarvitse peljätä\nmitään pahaa. Näytä minulle, miten voisin auttaa häntä, etten tuottaisi\nhänelle huolta ja rasitusta. Rakas Jeesus, lähetä ihme, joka pelastaa\nMagnus-sedän, isoäidin ja minut. Se on niin pieni asia sinulle, mutta\nniin suuren suuri meille, ja me tulemme niin onnellisiksi ja saamme\nasua Herran huoneessa ikuisesti. Kristuksen tähden. Amen.\"\n\nSitten hän avasi luottamusta loistavat silmänsä ja sanoi: \"Minä uskon\n_varmaan_, että hän auttaa, mummo\", ja suudellen Annaa hän iloisella\näänellä toivotti \"hyvää yötä\" ja lähti levolle.\n\nRukouksen jälkeen Magnus palasi saliin ja kävi takan luo hajoittelemaan\nkekäleitä yöksi. Huolten pilvet näyttivät painavan häntä raskaammin\nkuin koskaan, ja niitä karkoittaakseen Anna alkoi puhua Elinistä.\n\n\"Hän alkaa yhä enemmän tulla äitiinsä, ja toisin ajoin minusta tuntuu\nvain unelta, että rakas Thoramme on kuollut. Jos olisit kuullut Elinin\näsken rukoilevan tuota pelastavaa ihmetyötä, niin sydämesi olisi\ntäyttynyt tulvilleen. Hän meni levolle varmasti vakuutettuna siitä,\nettä ihme tapahtuu ennen huomisaamua.\"\n\n\"Olisipa se todella ihme, joka nyt voisi meitä auttaa\", sanoi Magnus.\n\"Eikä ihmeitä tapahdu paitsi semmoisia, joita teemme itsellemme.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat, Magnus?\" tiedusti Anna sytyttäessään\nkynttilöitä.\n\n\"Tarkoitan, että jos minun pitäisi elää elämäni uudestaan, niin en\nyrittäisi tehdä sitä, mikä on oikein, äiti.\"\n\n\"Ethän toki tahtoisi tehdä väärin, vai miten?\"\n\n\"Ei ole oikeaa eikä väärää, äiti, on vain paras; ja jos minun olisi\naloitettava uudestaan, niin tekisin, mikä on parasta, parasta itselleni\nja ihmisille ympärilläni.\"\n\n\"Et tiedä, mitä sanot, Magnus. On hetkiä, jolloin saattaa _näyttää_\nolevan parasta ryöstää, jopa tappaakin --\"\n\n\"Ja miks'ei?\" intti Magnus, joka parast'aikaa salpasi ovea. \"Jos joku\nmies tulisi tänä iltana tänne taloon kahdeksantuhatta kruunua\ntaskussaan, niin luuletko, että minua arveluttaisi ottaa ne?\"\n\n\"Poikani, et ajattele niin.\"\n\n\"Ajattelen tosiaan.\"\n\n\"Sinä olet joutunut epätoivoon, Magnus, ja epätoivoisen ihmisen sanat\nhaipuvat tuuleen. Jos uskoisin todella sinun noin ajattelevan, niin\nkuolisin, kuolisin heti paikalla.\"\n\nHän hyrskähti itkuun, ja sitten oltiin kotvan aikaa ääneti. Vihdoin\nvirkkoi Magnus:\n\n\"Älähän välitä, äiti! Mitäpä siitä, ajattelenko niin tai näin, sillä\ntuskinpa joudun sellaiseen kiusaukseen. Anna minulle kynttilä ja\nmennään makuulle.\"\n\n\"Olet kantanut hirmuista taakkaa, Magnus, ja jospa vain olisin voinut\nauttaa sinua siinä --\"\n\n\"Olet kylläkin, äiti. Ilman sinua ja Eliniä olisin menehtynyt jo\nkymmenen vuotta sitten.\"\n\n\"Isäsi tiesi ryöstäneensä sinulta perintösi, ja kait sekin osaltaan\nvaikutti hänen kuolemaansa.\"\n\n\"Ei syy ollut isän yksinään. _Hänkin_ koetti tehdä oikeuden mukaan.\nMutta se onneton raukka, joka tulee tuhlaajan jälkeen pellolle, saa\nkorjata tähkien rippeet -- sehän on selvä.\"\n\nHe kääntyivät kumpikin kynttilä kädessä menemään -- Anna ylistupaan ja\nMagnus vierashuoneeseen -- kun koirat, jotka taas olivat nousseet ja\nalkaneet nuuskia oven suulla, rupesivat haukkumaan ja ulvomaan.\n\n\"Joku on tulossa\", sanoi Magnus.\n\nTuokion kuluttua helähti ikkuna kuin ratsuraipan helapään\nkopautuksesta, ja sitten lausui ulkoa värisevä, kimeältä sointuva ääni\ntavanmukaisen islantilaisen tervehdyksen:\n\n\"Jumala kanssanne!\"\n\nHe tuijottivat kumpikin ällistyneinä toisiinsa, ajatusten\nhitaasti risteillessä heidän aivoissaan. Sitten Magnus tavallisen\nvastatervehdyksen unohtaen astui takaisin ovelle ja riuhtaisi sen auki.\n\nUlkoportailta kuului raskaitten jalkojen töminää ja sitten ilmestyi\nkynnykselle mies. Hän näytti vanhalta, sillä kulmakarvat, viikset,\nparta, jopa matkaviitan suippopäähineen alta esiinpistävät hiuksetkin\nolivat lumesta valkeina. Kotvan aikaa hän seisoi kuin matkasta\nhengästyneenä, silmäillen vuorotellen äitiä ja Magnusta, ja kysyi\nsitten samalla värisevällä äänellä:\n\n\"Voitteko antaa minulle yösijaa ja toimittaa ratsuni katon alle?\"\n\nAnnasta tuntui kysymys hänelle tehdyltä, mutta sen sijaan että olisi\nheti vastannut hän loi Magnukseen neuvottoman katseen, joka ilmaisi\nsanomatonta pelkoa. Magnus katsahti takaisin äitiinsä ja epäröi\nhetkisen, pidellen ovea auki. Sitten hän sanoi:\n\n\"Tulkaahan sisään\", ja vieras astui taloon.\n\n\n\n\n\n\nVII OSA.\n\n\n    \"Vasempaan, oikeaan käy pallon tie\n    pelaajan lyönti sille suunnan määrää;\n    Hän, jonk' oot lyömä tantereelle sie,\n    Hän tietää _Hän vain_ minne matka vie.\"\n\n\n\n\nI.\n\n\n\"Pikku tamma on kuumissaan -- se kaipaa sukimista ja lepoa ennen kuin\nannatte sille apetta.\"\n\n\"Kyllä pidän huolta siitä, herra\", sanoi Magnus ja lähti ulos temmaten\noven kiinni jälkeensä.\n\nKristian Kristiansson oli astahtanut pari askelta etemmä ovesta ja\nseisoi siinä kuin lumottuna. Hänen sydämensä hytkähteli ja valtimo löi\nrajusti, ja hän tunsi tuupertuvansa nurin, jos ottaisi vielä\naskeleenkin eteenpäin. Niin usein oli hän kuvitellut itseään tässä\nasemassa, ettei ollut ensiksi pitää sitä totena. Pimeässä\nponnistelleita silmiä häikäisi kynttiläin valo, mutta hän koetti\nkuitenkin katsella ympärilleen muistiaan jännittäen. Ensi silmäyksellä\nmajatalo kaikkinensa -- vanhat muotokuvat seinällä, vanha\nbornholmilaiskello nurkassa, takka ja lepotuoli sitä vastapäätä --\nnäytti hänestä tyhjältä ja ilottomalta kun oli vastikään tullut\nhallitustalon kodikkaista huoneista. Se täytti hänen mielensä\nkatumuksella, ja omantunnon tuska yhä kiihtyi hänen katsahtaessaan\näitiinsä.\n\nHänen tumma tukkansa oli käynyt valkeaksi, ja ennen rakkauden ja onnen\nkauneutta säteilleet kasvot olivat nyt kärsimysten uurtamat.\n\nKristian Kristianssonin sydän ikävöi kiihkeästi äidin vastaanottoa, ja\nvaikka hän oli päättänyt olla ilmaisematta itseään ennen aamua, oli\nhänellä täysi työ pidättäytyessään huudahtamasta mikäli yltyvältä\nliikutukseltaan olisi kyennytkään: \"Äiti, etkö tunne minua? Olen\nOskar\", sitten kietoakseen kätensä hänen armaaseen kaulaansa, kuten\naina oli ajatellut tehdä.\n\nSillävälin oli Anna taas saavuttanut malttinsa ja sytytteli katossa\nriippuvaa lamppua; hän vilkaisi tulokkaaseen ja tuumi: \"Mies on\nkylmästä aivan kankeana, eikä ihmekään.\" Sitten hän lähti lieden luo ja\nrupesi puhaltelemaan sitä sytyksiin, käskien vierasta riisumaan hyisiä\nvaatteitaan.\n\n\"Eikö herra halua heittää pois päällystakkiansa ja saappaitansa?\" hän\nsanoi, ja vaikka kysymys oli niin luonnollinen, niin toinen ei\nkuitenkaan voinut heti vastata, sillä ääni petti.\n\n\"Takkinne ja saappaanne, hyvä herra, minä panen ne tänne pankon\nkorvalle kuivamaan.\"\n\n\"Oh, niin! Kyllä, mielelläni.\"\n\nAnna seisoi vieressä hänen heittäessään yltään viittansa ja\npyyhkiessään lumen hiuksistaan ja parrastaan ja näin nuoremmaksi ja\nkomeammaksi muuttuessaan, mutta ajatteli vain: \"Muukalainen hän on\nluultavasti. Minkähän tähden hän matkustaa tällaisessa säässä?\"\n\nSitten vieras veti ratsassaappaat jaloistaan, ja Anna toi hänelle parin\nMagnuksen tohveleja.\n\n\"Teillä mahtoi olla hirveä matka?\"\n\n\"Olihan se jotakuinkin kurja\", hän vastasi, ja sen jälkeen hänen oli\nparempi olla.\n\n\"Kyllä silloin herrasmies on halukas saamaan matkansa suoritetuksi, kun\nkulkee tällaisenakin päivänä.\"\n\n\"Niinpä olinkin -- minulla on perillä yhtä ja toista toimitettavaa.\"\n\n\"Oletteko tullut kaukaakin?\"\n\n\"Alusta lukien? Kyllä, hyvin kaukaa.\"\n\n\"Ehkä Reykjavikista?\"\n\n\"Kauempaa -- Englannista asti.\"\n\n\"Englannistako?\"\n\n\"Niin -- Lontoosta.\"\n\nKumartuessaan panemaan tohveleja jalkaansa hänestä tuntui, että äiti\nkatseli häntä, ja hän vapisi peljäten ja samalla toivoen tulevansa\ntunnetuksi.\n\n\"Te ette luultavasti milloinkaan ole käynyt niin kaukana, emäntä\", hän\nvirkkoi pää kumarruksissa.\n\n\"En ole.\"\n\n\"Eikä kukaan perheestänne?\"\n\nVastustamaton kiusaus pakotti hänet noin kysymään, mutta äiti ei\nnäyttänyt kuulevan häntä -- hän oli polvillaan takan luona\ntaittelemassa oksia tuleen.\n\n\"Istukaahan lämmittelemään. Poikani sammutti tulen, mutta nämä risut\nsyttyvät aivan paikalla. Te kait olette täällä asioilla?\"\n\n\"Niin, asioilla.\"\n\nAnna ajatteli huutokauppaa ja odotti, että vieras alkaisi puhua siitä.\nMutta tämä ei alkanutkaan, ja Annat jatkoi: \"Englannista tulee usein\nmatkamiehiä tänne ostamaan lampaita ja ponihevosia, mutta he eivät\njuuri kulje talvisaikaan.\"\n\nToinen ei vieläkään puuttunut puheeseen; hän ajatteli Eliniä ja katseli\nympärilleen löytääkseen joitakin merkkejä hänestä. Anna nousi lieden\nluota sanoen:\n\n\"Mutta teillähän on nälkä niin pitkästä ratsastuksesta -- mitä antaisin\nsyödäksenne?\"\n\n\"Mitä tahansa -- mitä teillä vain sattuu olemaan valmiina.\"\n\n\"Pelkäänpä, ettei minulla ole mitään valmista -- sellaista nimittäin,\nmikä kelpaisi teikäläisille.\"\n\nNiin pian kuin taas voitti liikutuksensa hän sanoi: \"Eikö\nislantilaisessa talossa aina ole savustettua lampaanlihaa?\"\n\n\"On kyllä, jos siitä huolitte.\"\n\n\"Pidän siitä enemmän kuin mistään muusta.\"\n\nSitten oltiin kotvan ääneti, ja Oskarista tuntui, että äiti taas\ntarkasteli häntä. \"Olettekin ehkä islantilainen?\" tiedusteli Anna.\n\n\"Olen -- islantilainen olen\", hän vastasi.\n\n\"Mikä on nimenne?\"\n\nHänet hurmasi taaskin hurja halu ilmaista itsensä heti paikalla\näidilleen. Se poisti miltei kokonaan pelon, sillä häntä vaivasi\nvilpillisyys ja vastakkaiset äänet kiistasivat hänen omassatunnossaan,\nmutta hetken kuluttua järki kuitenkin pääsi voitolle, ja hän sanoi pala\nkurkussa:\n\n\"Kristian Kristianssoniksi minua kutsutaan.\"\n\n\"Vai niin. Olipa onni, että tapasitte meidät vielä valveilla. Olimme\njuuri maata menossa.\"\n\n\"Muut perheenne jäsenet ovat kai jo menneetkin?\"\n\n\"Ei niitä olekaan näkemättänne jäänyt muita kuin yksi -- poikani tytär\n-- ja hän oli juuri poistunut, kun astuitte sisään.\"\n\nOskar silmäili äitiään tämän astuessa hänen ohitseen ja huomasi hänen\nkantavan kaulallaan koristetta, jonka hän oli tuonut tuliaisiksi\nOxfordista palatessaan. Se pani veren taas kuohahtamaan ohimoille, ja\naivan huomaamattaan hän tuli sanoneeksi:\n\n\"Tiedättekö, emäntä, että olen nukkunut tässä talossa ennenkin?\"\n\n\"Siitä mahtaa sitten olla hyvin kauan; minä en muista nähneeni teitä.\"\n\n\"Pitkä aika siitä jo onkin\", sanoi hän osoittaen Annan muotokuvaa\nseinällä, \"tuo on varmaan teidän kuvanne?\"\n\n\"Olihan tuo ennen. Nuorempana se oli näköiseni.\"\n\nOskarin ääni muuttui yht'äkkiä lempeäksi hänen sanoessaan: \"Olitte\naivan tuollainen, kun viimeksi näin teidät, rouva.\"\n\n\"Sitten ette ole käynyt täällä vähintään kymmeneen vuoteen.\"\n\n\"En olekaan\", hän vastasi ja näyttäen kuvernöörin muotokuvaa lisäsi:\n\"tuo on miehenne.\"\n\n\"Siitä mahtaa olla enemmänkin kuin kymmenen vuotta, kun olitte\ntäällä käymässä, sillä mieheni on jo kolmattatoista vuotta maannut\nnaudassaan.\"\n\n\"Siitä onkin enemmän kuin kymmenen vuotta. Totta puhuen siitä on\nkuusitoista vuotta -- lähes kuusitoista.\"\n\nAnna katseli häntä kiinteästi tovin, ja jotakin näkyi liikkuvan hänen\nmuistissaan, sillä hänen povensa kohoili huomattavasti, mutta hän\nvirkkoi vaan syvään huoahtaen: \"Meillä on ollut paljon ikävyyksiä, sen\njälkeen kun viimeksi liikuitte näillä mailla.\"\n\n\"Niinpä kyllä, olen kuullut -- kuulin kerrottavan Reykjavikissa. Teillä\noli poika --\"\n\n\"Poikani juuri avasi teille oven.\"\n\n\"Mutta oli teillä toinenkin -- nuorempi.\"\n\n\"Oli, mutta -- emme puhele hänestä nykyään milloinkaan.\"\n\n\"Kenen kuvaa kannatte kaulallanne, emäntä?\"\n\n\"Hänen -- hän on kuollut.\"\n\n\"Kuoli kunniattomana, eikö niin?\"\n\n\"Kukapa tietää? Ihminen näkee teon, mutta Jumala seikan, joka sen\nmatkaansaatti, sanotaan.\"\n\n\"Reykjavikissa uskotaan hänestä kuitenkin hyvin huonoa. Kertovat hänen\nryöstäneen isältään jok'ainoan pennin, silloin kun hän karkasi maasta;\neikä kuulu koskaan lähettäneen mitään apua kotona olevan lapsensa\ntoimeentuloksi.\"\n\n\"Turvatonta on helppo haavoittaa\", puolusteli Anna. \"Isä varasti\nitseltään pelastaakseen poikansa, jos tahdotte kuulla totuuden; ja\njoskaan hän ei lähettänyt mitään lapselleen -- niin eihän poikaparalla\nollut mitä lähettää, sillä hän oli itsekin puilla paljailla.\"\n\n\"Niinkö olikin asian laita?\"\n\n\"Vasta hänen kuoltuaan saimme sen kuulla. Muuan hänen isänsä\nenglantilaisista ystävistä kirjoitti meille. Ja koko elämänsä ajan\nkirjoitteli minulle poikani monista puuhailuistaan ja hyvästä\nmenestyksestään -- vain rohkaistakseen sydäntäni ja säästääkseen\nmieltäni kiusaantumasta.\"\n\nLoppumaton hellyys tuhlaajapoikaa kohtaan sai kyyneleet kihahtamaan\näidin silmiin ja sorti hänen äänensä, ja hän yritti lähteä pois, mutta\nOskar ei voinut antaa hänen mennä.\n\n\"Sepä oli ikävää, ettei hänen isänsä elänyt niin kauan, että olisi\nkuullut tämän. Kenties olisi se pehmittänyt hänen sydäntään poika\nparkaa kohtaan.\"\n\n\"Pehmitystä ei tarvittukaan -- ainakaan loppupuolella.\"\n\n\"Antoiko isä hänelle anteeksi?\"\n\n\"Hän kuoli siinä luulossa, että hänen pojastaan oli sukeutunut suuri\nmies, kuten hän oli toivonut, ja että kaikki oli sovitettu. Se oli\ntosin vain harhaluulo, mutta se teki hänet hyvin onnelliseksi.\"\n\n\"Poikanne oli soittoniekka, eikö niin?\"\n\n\"Oli, herra Kristiansson; ja jo pienestä pitäen hän yhtenään töherteli\njos jotakin, mitä sanoi sävellyksikseen. Mutta nuo paperipalaset\nkatosivat aina, enkä kuuna päivänä tietäisi, mitä niistä syntyi, jollen\nhänen isänsä kuollessa olisi niitä nähnyt.\"\n\n\"Ja missä ne olivat?\"\n\n\"Hänen isä parkansa kädessä.\"\n\nKristian Kristiansson oli kävellyt edestakaisin; suonet tykkivät\npolttavina ohimoilla, ja häntä halutti kiihkeästi ilmaista itsensä,\nmutta toiselta puolen hän pelkäsi tehdä sitä. Oman kehnouden\ntukahduttava tunto haihdutti nyt mielestä muun, ja ennen kuin\ntiesikään, mitä teki, hän puhkesi sanomaan:\n\n\"Mies, joka voi tehdä vääryyttä isälle, joka niin suuresti häntä\nrakasti, mahtoi olla heittiö -- sydämetön konna, joka ansaitsikin sen,\nmitä hänelle sittemmin tapahtui.\"\n\n\"Oi, ei hän ollut ensinkään sellainen\", puolusteli taas Anna. \"Olkoonpa\nniin, että hän teki väärin -- sitä en tahdo kieltää -- mutta\nhyväsydämisempää poikaa ei ole milloinkaan maailmaan syntynyt. Kaikki\nhäntä rakastivat, ja hän rakasti kaikkia, ja mitä minuun tulee --\"\n\nKristian Kristiansson toipui Annan värähtelevän äänen kuullessaan.\n\"Jumala häntä siunatkoon!\" hän ajatteli. Uusi sävel soi hänen\nsydämessään. Mutta hän virkkoi vain huomattavasti matalammalla äänellä:\n\"Pyydän anteeksi! Hänen äitinsä ei tietysti voi ajatella niin, mutta\nvasta ensi kertaa Islantiin tultuani kuulen hänestä nyt hyvän sanan.\"\n\n\"En aikonut ensinkään ruveta puhelemaan hänestä. Enkä milloinkaan\nteekään sitä toisen poikani läsnäollessa. -- Hst! Hän tuleekin juuri.\"\n\nMutta taampaa kuulunut ääni syntyikin makuuhuoneen oven avaamisesta ja\nsulkemisesta, eikä keittiön, ja sitten kuului keveitä tytön askeleita.\nSamassa Anna huudahti:\n\n\"Elin! Luulin sinun olevan unen helmoissa, lapsukaiseni.\"\n\n\"Olinkin jo, mutta heräsin ja kuulin täällä olevan vieraita. Sen tähden\nnousin sinua auttamaan, isoäiti.\"\n\nKristian Kristiansson vapisi kiireestä kantapäähän. Hänen selkänsä\ntakaa kuuluva helakka ääni kaikui hänen korvissaan kuin pohjattoman\nkuilun yli tulleena, sillä se oli tuttu ääni, mutta ikäänkuin unien\nutujen hämmentämä tai öisten pilvien pidättelemä.\n\n\"Tässä, herra Kristiansson, on poikani tytär\", Anna esitteli. Ja\nKristian Kristiansson kääntyi katsomaan. Hän näki edessään nuoren\ntytön, solakan kuin täysikasvuinen nainen -- heleähipiäisen, kasvot\nleppeät ja hymyilevät, kauniit sinisilmät. Hänellä oli yllään\nnauhoitettu liivi, alaspäin käännetty kaulus, hilkka, helavyö ja\nhiukset palmikolla, ja hän oli kuin elävä kuva äidistään niiltä\najoilta, jolloin Oskar palasi yliopistosta.\n\nTämä oli hänen tyttärensä, hänen pikku Elininsä, jota hän oli niin\nkaukaa tullut tapaamaan, mutta hänestä tuntui kuin kaikki nuo hirveät\nvuodet olisivat yht'äkkiä vierähtäneet takaisin, ja siinä olisikin\nollut Thora palanneena elämään.\n\n\n\n\nII.\n\n\n\"No koska nyt kerran olet täällä, niin voithan kattaa pöydän\",\nhuomautti Anna.\n\n\"Kyllä, isoäiti\", vastasi tyttö.\n\n\"Pane savustettua lammasta, lihamakkaraa ja kuivattua kampelaa. Minä\npistäydyn kodassa kahvia valmistamassa.\"\n\n\"Kyllä, isoäiti.\"\n\n\"Olkaa kuin kotonanne, Kristian Kristiansson -- poikani tytär palvelee\nteitä.\"\n\n\"Kyllä koetan\", hän yritti sanoa, mutta ääni ei tahtonut luistaa.\n\nAnnan mentyä hän istui tuokion katsellen Eliniä, kun tämä sipsutteli\nkaapille ja taas pöydän luo, kävi ruokasäiliössä, levitti liinan\npöydälle ja asetti sille lautasia ja mokaa. Tyttö oli niin\nyksinkertaisen luonnollinen ja vapaa kaikesta itsetietoisuudesta, että\ntuskin näytti huomaavan Kristianssonin läsnäoloa, sillä hän hyräili\nhiljaa itsekseen ikäänkuin olisi pitänyt povessaan laululintusta, jota\nei saanut vaiennetuksi. Kristianssonin sydän laajeni ja hytkähteli, kun\nhän katseellaan seurasi tytön toimia, ja tämän lähtiessä huoneesta\nnäytti valo siellä himmenevän, ja hänen tullessaan takaisin kävi ilma\nlämpimämmäksi. Tuon hetken huumaavassa onnessa tuntui hänestä siltä,\nkuin hän olisi menettänyt tyttären jok'ainoana noista viidestätoista\nvuodesta, jotka oli elänyt ilman häntä, ja nyt, kun Elin oli läsnä,\nniin likellä, hänen käsiään poltti ja kutkutti saada syleillä häntä.\nHänen teki mieli sulkea tyttö syliinsä ja huudahtaa: \"Lapseni! Lapseni!\nEikö mikään sinulle sano, kuka olen? Minä olen isäsi, olen kaivannut\nsinua kovin paljon ja kovin usein ajatellut sinua ja nyt olen tullut\nnoutamaan tyttöstäni, emmekä milloinkaan enää erkane toisistamme!\"\nMutta peläten säikähdyttävänsä Eliniä ja arkaillen ilmaista itseään\nhänen täytyi taas voittaa liikutuksensa ja hän sanoi vaan:\n\n\"Nimesihän on Elin?\"\n\n\"On, herra\", tyttö vastasi.\n\n\"Sepä kaunis nimi. Isäsi sen valitsi, eikö niin?\"\n\n\"En ole koskaan kuullut sitä. Sanoiko isoäiti niin?\"\n\n\"Isoäiti ja minä\", änkytti Kristiansson, \"puhelimme äsken isästäsi.\nEtkö muista häntä?\"\n\n\"Oi en, hän kuoli, kun olin aivan pieni.\"\n\n\"Onpa se mahtanut olla vahinko sinulle, lapsukaiseni.\"\n\n\"Sitä en voi sanoa, hyvä herra, sillä nähkääs, Magnus-setä on ollut\nminulle isän sijassa kaiken elinaikani, enkä milloinkaan ole huomannut\nsiinä mitään eroitusta.\"\n\n\"Se oli sitten vahinko isällesi itselleen. Kuinka onnelliseksi\nolisitkaan hänet saattanut, ja miten ylpeä hän olisi sinusta\nollutkaan!\"\n\n\"Sitäkään en tiedä sanoa\", intti tyttönen, \"sillä viisi vuotta eli hän\nsyntymäni jälkeen, mutta ei milloinkaan näyttänyt välittävän minusta.\"\n\n\"Onko isoäitisi niin kertonut?\"\n\n\"Ei ole, herra. Toden totta, ei ole! Eikä Magnus-setäkään. Mutta kaikki\ntuntevat isäni elämän. Tytötkin koulussa tiesivät kaikki.\"\n\nPolttava häpeän tunne valtasi Kristianssonin, ja kuuma sykkivä povi\njähmettyi.\n\n\"Et siis sure isäsi kuolemaa, Elin?\"\n\n\"Ei olisi oikein sanoa niin, herra!\"\n\n\"Et ainakaan tunne rakkautta häntä kohtaan?\"\n\n\"En ole koskaan tuntenut häntä -- eihän sitä voi rakastaa, jota ei\ntunne. Ehkä, jos hän olisi elänyt kauemmin ja palannut kotiin, olisin\nsaattanut ruveta häntä rakastamaan. Mutta en ymmärrä, miten sittenkään\nolisin voinut, jos ihmiset puhuvat hänestä totta.\"\n\n\"Mitä he puhuvat, lapsonen?\"\n\n\"Sanovat, että hän oli paha äidille, ja että tämä osaltaan oli syynä\näidin aikaiseen kuolemaan.\"\n\n\"Et ole siis milloinkaan toivonut, että olisit saanut nähdä ja tuntea\nisäsi?\"\n\n\"Mitenkä sitä olisin voinut? Jos hän ei ollut hyvä äitiraukalleni,\nmitenkä voisin ajatella, että hän olisi ollut hyvä minulle? Mutta nyt\non illallisenne valmis. Isoäiti tuo kohta kahvia, -- ettekö aloita\nlihalla, herra?\"\n\nHän istahti pöytään, mutta hänen nälkänsä oli haihtunut. Hetkisen hän\nmelkein toivoi takaisin pimeään yöhön, josta oli tullut. Tytön\nkoruttomat sanat olivat olleet kuolinsoittoa hänen toiveilleen. Hän oli\njättänyt lapsensa näiksi moniksi vuosiksi toisten huostaan -- saattoiko\nhän nyt palatessaan toivoa rakkautta, jonka itse oli hukannut? Oi ei!\nHän oli tullut liian myöhään -- liian myöhään! Mutta juuri kun osa\nsuunnitelmasta oli haipunut varjojen pimentoon, välähti uusi valo hänen\nsydämeensä ja hän reipastui pian.\n\n\"Eikö isoäiti kutsunut teitä Kristian Kristianssoniksi?\" kysäisi tyttö.\n\n\"Kutsui\", hän vastasi. \"Oletko milloinkaan ennen kuullut sitä nimeä,\nlapseni?\"\n\nTyttö käänsi innosta hehkuvat kasvonsa häntä kohti, sanoen: \"Kaikki\nislantilaisethan sen tuntevat. Suurella, Englannissa asuvalla\nsäveltäjällähän on sama nimi.\"\n\nPäihdyttävä riemu täytti hänen mielensä, ja hän sanoi:\n\n\"Vai niin, sinä -- sinäkin olet kuullut hänestä?\"\n\n\"Minä laulelen hänen laulujaan, herra. Ne ovat kauniita! Luultavasti ei\nkoko maailmassa ole sen kauniimpia lauluja. Haluatteko, että laulan\njonkun niistä, kun te aterioitte?\"\n\n\"Tahdotko todellakin?\"\n\n\"Mielelläni minä laulan\", sanoi tyttö, ja Kristianssonin vielä henkeään\npidätellessä oli hän pujahtanut ulos huoneesta kuin kuutamon hohde ja\ntullut takaisin päivän säteenä, tuoden kitaran tullessaan.\n\n\"Tämä kitara on äitini; nyt se on minun, ja se onkin verrattoman hyvä\",\nhän selitteli, ja tuolla täydellisellä itsetietoisuudella, joka meitä\nlapsissa viehättää, hän istahti ja alkoi soitella. Hetken perästä hän\ntaukosi ja kysyi pää kallellaan:\n\n\"Minkähän nyt ottaisin? Mutta te tunnettekin ehkä ne kaikki ja haluatte\nkuulla minun laulavan jonkun erityisen?\"\n\nMiehen pää oli painunut alas, ja liikutuksen aallot hyrskyivät hänessä.\n\"Laula -- laula mitä hyvänsä haluat, rakkaani\", hän vastasi.\n\nHätäinen innostus, jolla hän lausui nämä sanat, kummastutti tyttöä\nhieman, mutta sitten hän hymyili taas entistä viehkeämmin ja alkoi\nlaulaa, ensin hiljemmin matalia, vaikka kirkkaita säveliä, sitten\nkohoten korkealle, liverrellen kuin leivonen, joka taivaan\nsinikorkeudessa säveleitään helkyttelee.\n\nKristian Kristiansson ei voinut syödä. Hän istui vaan kyynärpäät\npöytään nojaten ja kasvot käsiin kätkettyinä. Hänen oma lapsensa lauloi\nhänen sepittämäänsä laulua äänellä, joka oli tytön äidin, vieläpä\nkuulijankin äänen kaltainen.\n\nLaulun loputtua tyttö käänsi kyynelten kostuttaman katseensa häneen\nsanoen: \"Eikö se olekin kaunis?\"\n\n\"Lauloit sen niin kauniisti, lapseni\", hän sanoi, ja lisäsi sitten\nhetken kuluttua: \"Elin, tahtoisitko kuulla jotakin siitä miehestä, joka\ntuon laulun on laatinut, ja miten hän tuli sen sepittäneeksi?\"\n\nElinin halukkaisuus oli liikuttava. \"Tietysti, tietysti tahdon!\" hän\nhuudahti. \"Tunnetteko sitten kaimanne?\"\n\n\"Olen tuntenut hänet koko elinaikansa, lapsukaiseni.\"\n\n\"Kertokaa hänestä! Oi kertokaa! Se, jolla on niin kauniita aatteita ja\ntunteita, mahtaa olla hyvin hyvä ja jalo?\"\n\n\"Hän ei ole kumpaakaan, Elin, vaan ainoastaan kurja piintynyt syntinen\nkuten mekin. Jo aikaisessa nuoruudessaan hän teki vääryyttä nuorta\nvaimoaan kohtaan, ja tämä kuoli. Sitten teki hän vääryyttä isäänsä\nkohtaan ja oli pakotettu lähtemään maastaan. Sen jälkeen sai hän kestää\npaljon kärsimyksiä ja teki paljon syntiä. Mutta vihdoin hän tuli\njärkiinsä ja muisti pientä tytärtään, jonka oli jättänyt kotiin.\nHän halusi heti palata lapsensa luokse ja viimeinkin ruveta hänen\nisäkseen ja korvata hänelle kaikki mitä vaimovainajaansa kohtaan\noli laiminlyönyt. Mutta hänellä oli sitä ennen monta seikkaa\nsuoriteltavana, sillä hän oli ikäänkuin hautaantuneena vieremän alle,\njonka itse oli irroittanut, ja hänen täytyi raivata itselleen tie\nelämään ja maailmaan. Kun hän siis oli niin kaukana poissa ja hänen\nsydämensä ikävöi tuon pikku tytön rakkautta, jonka kohtalosta hän ei\nmitään tiennyt, ja kun hän niin hartaasti -- oi, niin hartaasti --\nhalusi päästä hänen luokseen, mutta ei voinut, koska oli tehnyt paljon\nsyntiä ja ensin oli velvollinen kärsimään rangaistuksensa, niin hän\nsepitti tuon laulun. Se oli hänen sielunsa vaikeroiva huuto vaimonsa\nluo taivaaseen, jotta tämä ilahuttaisi ja hoivaisi heidän lastaan maan\npäällä.\"\n\nElinin kuunnellessa kertomusta Kristian Kristianssonista vierähtivät\nsilmiin äsken kihonneet kyyneleet karpaloina hänen poskilleen, ja povi\nnousi ja laski verkalleen.\n\n\"Ihanaa!\" huokasi tyttö. Ja kun kertoja näki, kuinka lasta liikutti\ntuon miehen surullinen kohtalo, miehen, joka ei ollut hänen isänsä,\nalkoi vieraasta taas näyttää valoisammalta, ja hän mietti itsekseen,\nmiten Elin voisi rakastaa häntä Kristian Kristianssonina, jos ei\nrakastanut juuri hänen tosi luonnettaan.\n\nTuohon ajatukseen sekaantui tuskankin varjoa, mutta hän työnsi sen\nsyrjään. Vuosikausia kestäneen raskaan työn ja kaihon jälkeen oli hän\npalannut kotiin vaatimaan lastaan takaisin, ja se, mitä hän oli\npelännyt, oli nyt toteutunut -- lapsen sydän oli myrkyttynyt isäänsä\nvastaan. Mutta samalla kun tyttö kammosi Oskar Stephenssonia rakasti\nhän Kristian Kristianssonia! Oi ihanaa, sokeata, korkealentoista\nharhaluuloa, eikö hän voisi antaa sen pysyä sellaisena?\n\nHänen tunteensa temmelsivät kuin tumman virran pyörteet, ja hän nousi\nastuakseen tytön luo, tietämättä mitä oli tehtävä tai sanottava, kun\nsamassa Anna tuli keittiöstä höyryävine kahvipannuineen ja virkkoi\nystävällisellä äänellään:\n\n\"Tässä sitä nyt vihdoinkin on! Hiillos oli päässyt sammumaan, ja\nminullakos oli vaivaa saada tulta.\"\n\nJa kun Kristiansson siinä näki molemmat, sekä äitinsä että lapsensa\nvieressään, oli hän taas joutumaisillaan tunteittensa valtaan ja hän\nsai tehdä kaiken voitavansa pidättääkseen koko totuutta yht'äkkiä\ntulemasta esiin, siten vihdoinkin lopettaakseen alati uudistuvat\nkidutukset. Mutta kun tunnustuksen sanat jo olivat kielelle\nkerkeämässä, ehätti hänet ajatus: \"Ei tänä iltana, huomenaamuna, ja\nsilloin on ilon ja onnen hetki!\"\n\nMelkein samassa saapui Magnuskin sisään kertoen: \"Pikku tamma oli aivan\nuuvuksissa, herra, mutta minä harjasin sitä ja annoin sille heiniä ja\nkäyn vielä viemässä silppuakin ennen maatamenoa.\"\n\n\"Ottakaamme ryyppy sitä ennen\", ehdotteli Kristian Kristiansson, ja\nsitten Elin kantoi astiat keittiöön ja rupesi niitä huuhtelemaan, Anna\npoistui Magnuksen makuuhuoneeseen siistimään sitä vierasta varten, ja\nveljekset jäivät istumaan kahden kesken, pullo pöydällä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHe olivat nyt vieläkin erinäköisemmät kuin konsanaan. Vanhemman ankarat\npiirteet, tumma vanunut parta, matala pystyotsa, jonka yläpuolella\nraudanharmaa tukka törrötti, ja nuoremman kirkkaat ruskeat silmät,\nhienot kasvot, kaareva otsa ja vaaleat, taapäin kammatut silkinhienot\nkiharat -- siinä kaksi melkein täydellistä vastakohtaa.\n\nKristian Kristianssonia järisytti tämä ensi kohtaus veljen kanssa --\nveljen, jolle hän oli tehnyt vääryyttä ja jonka oli syössyt turmioon,\nmutta hän koetti pysytellä tyynenä ja ottaa selville, miten turvallista\nolisi ilmaista itsensä sitten kun aika joutuisi.\n\n\"Olette erittäin ystävällinen, kun luovutatte minulle huoneenne\", hän\nalkoi.\n\n\"Mitäpä tuo sen vertainen --\" vastasi Magnus.\n\n\"Ja ehkä pitäisi minun kertoa, millä asialla olen täällä.\"\n\n\"Miten haluatte, herra -- miten itse haluatte.\"\n\n\"No siis -- totta puhuen tulin huomisaamuiseen huutokauppaan. Satuin\nkuulemaan siitä vasta eilen Reykjavikissa, jonne saavuin edellisenä\npäivänä 'Lauralla'.\"\n\n\"Sekö se teidät tänne toikin?\"\n\n\"Se se oli. Olen ollut ulkomailla viisitoista vuotta ja koonnut siellä\njonkun verran omaisuutta, ja nyt tulin kotimaahan kiinnittämään sitä\njohonkin. Tiesin, että tämä on tuottava maatila --\"\n\n\"Parempaa ei ole koko Islannissa, jos sitä vaan onni suosisi, ja jos\nteillä on riittävästi varoja lunastaa se maineen mantuineen --\"\n\n\"Luulisin olevan -- minulla on taskussani kylliksi rahoja koko maatilan\nhinnaksi ja vielä jäämäänkin. Mutta pahoittelen teidän asemaanne, ja\njos mielestänne tuntuu kiusalliselta kuulla minun näin haastelevan --\"\n\nMagnus oli vääntelehtinyt tuolissaan kuin sekä henkistä että\nruumiillista levottomuutta kärsien ja remahti nyt hillittömästi\nnauramaan. \"Ei ensinkään! Ei ensinkään!\" hän hoki lasinsa täyttäen. \"On\nhupaista kuulla, että jollakin on rahaa enemmän, kuin hän tarvitsee.\nMinulla sitä ei ole ollut koskaan riittävästi edes velkojeni\nsuorittamiseen. Kuusitoista pitkää vuotta on purteni kyntänyt elämän\nmerta, ja nyt --\" jatkoi hän kohottaen lasinsa ja tyhjentäen sen --\n\"olen uppoamassa sen kirottuihin hyökyihin.\"\n\nKristian Kristianssonin sydänalaa hytkäytti Magnuksen naurun sointu --\nkapinan ja toivottomuuden katkeran naurun -- mutta hän koetti peittää\npelkoaan ja hälventää sitä reippaaksi heittäytymällä.\n\n\"Älkää olko liian masentuneena\", hän sanoi. \"Kukaan ei tiedä, mitä\ntuomisia tulevaisuudella on ihmiselle varattuna. On aimo pimeä yö\nulkosalla, mutta kuitenkin kaikitenkin nousee aurinko aamulla. Sitä\npaitsi on onnettomuudessa aina valopuolensakin, jos vain tahdomme sen\npäästää näkyviimme. Elämä on suloista, ystäväni, tapahtukoon mitä\ntahansa.\"\n\n\"Arveletteko niin?\"\n\n\"Tiedän sen; miksi siis istuisimme pikku okakourallisellemme?\"\n\n\"Syystä että joillakuilla ei ole muualla istuinta\", vastasi Magnus ja\nnauroi taas -- samaa oneaa, järeää naurua.\n\nKristian Kristiansson värähteli, mutta ponnisti vaan edelleen.\n\"Luulette hävinneenne, mutta minä tiedän menestyneitä, jotka milloin\nhyvänsä ilomielin vaihtaisivat asemansa teidän kanssanne. He ovat\nkultansa tahi maineensa tahi molemmatkin saaneet ylitsensä syösseenä\nvieremänä eivätkä tiedä, mitä sillä tehdä, kenen kanssa sitä jakaa --\nsiten on heillä kannettavanaan vain tuollainen kuorma Kuolleen meren\nhedelmiä. Te ette ole siihen joutunut. Jos menetättekin tiluksenne,\nniin onhan teillä terveytenne, hyvä maineenne, puhdas omatuntonne ja\nrakkaat omaisenne jäljellä.\"\n\n\"Siinäpä se!\" vastasi Magnus. \"Tokihan ette luule minun itseäni\najattelevan? Rakkaiden omaisteni vuoksi juuri on tämä kirottu kova onni\nniin tukala kestää. Mitä kostun siitä tiedosta, että suojukseni ovat\nkaritsoja täynnä, jos tulva on tullessaan temmannut ne järvelle\nuiskentelemaan? Puhutte kuin mies, joka ei ole milloinkaan kokenut\nonnettomuutta.\"\n\nKristian Kristianssonin päätä pyörrytti. \"Ehkä en ole -- tai ehkä\nolen\", hän huomautti heikolla äänellä, \"mutta epätoivoa olen kokenut ja\ntiedän, ettei yksikään ihminen voi siinä elää. Me voimme elää\nainoastaan toivossa -- ei siinä, mitä on, vaan mitä tulee -- ja\njollemme jaksa uskoa pilvien pimittäessä, että maailmaa hallitsee\noikeus --\"\n\n\"Ja hallitseeko?\" kiivastui Magnus. \"Kärsiikö tässä maailmassa konna?\nKuolevatko hänen lampaansa röhkään ja suistuuko hänen karjansa\nkalliolta alas, vai lisääntyvätkö välemmin kuin kenenkään muun? Ei,\nherraseni\", hän jatkoi istuimellaan kääntyen, \"jos mies on roisto,\nvalmis oman isänsä rosvoamaan, niin on mahdollisuutta hänen\nmenestymiseensä maailmassa; mutta jos hän on rehellinen mies, joka\nyrittää tehdä hyvää jokaiselle, niin yhtä usein on hänen työnsä hukkaan\nmennyttä kuin hyväksikin hänelle itselleen ja läheisilleen.\"\n\nKristian Kristianssonin vallannut pyörrytys yltyi hetki hetkeltä, mutta\nhän virkahti:\n\n\"Maailmalla on oma tapansa rangaista rikollisia, ja jos nämä eläessä\nvälttyvätkin, niin on heitä kuolema aina odottamassa --\"\n\n\"Kuolema?\" ynähti Magnus, pyörähtäen ritisevällä tuolillaan. \"Kuolema\non sokea, haihatteleva hirviö, joka iskee maahan nuoret ja jättää\nvanhat, kaataa onnelliset ja jättää kurjat, vie viattomat ja jättää\nsyylliset, tempaa avuttoman petetyn raukan ja jättää pettäjän!\nOlemmehan sen kait kaikkikin nähneet! _Minä_ olen, sen ainakin tiedän.\"\n\nMagnuksen käreän äänen leimuava tulisuus oli painunut sortuneen\nnyyhkinnän kaltaiseksi kumeaksi kuiskeeksi. Kristian Kristiansson ei\nuskaltanut nostaa kasvojaan, mutta yritti selitellä:\n\n\"Jumala johdattaa kaikki hyvään loppuun. Olen sen aina havainnut.\nMaailman kulku saattaa olla pimeyden kiehtoma, mutta ajan pitkään se\nsuuntautuu oikeutta kohti.\"\n\n\"Mitä merkitsee ajan pitkään minulle?\" huudahti Magnus. \"Minä olen\ntäällä vain muutamia vuosia ja tahdon oikeutta _nyt_. Tahdon nähdä\nkonnan kuritettuna nykyaikana, en jonkin tulevaisen sukupolven eläessä.\nOikeutta, sanotte! Isäin synnit lasten päällä -- siinä ainoa oikeus\nmitä tässä maailmassa näen. Lapsi raukka pennittömäksi jääneenä, syystä\nettä hänen isänsä pelasi tahi joi rahat, joita ei ansainnut --\nsanotteko sitä oikeudeksi, herraseni? Minä en!\"\n\nMagnuksen kumea ääni oli taaskin sortumassa, ja syntyi tuokion\näänettömyys.\n\n\"Ei, ei! Älkää sanoko, että perimme palkkamme tässä maailmassa --\nkukaan meistä -- hyvät enempää kuin pahatkaan. Elämä ajaa valheeksi sen\nvanhan jutun -- on aina ajanut, aina ajaa. Jos olet petturi tai heittiö\ntai irstailija, niin saat elää ylellisyydessä ja kohota aurinkoon asti,\nmutta jos olet poloinen kotonaan kyyröttelevä raukka ja aherrat sormet\nverissä, niin sinut viskataan maantielle. Mutta mitä hyötyä\npuhumisesta? Paha päivä on tulossa. Tulkoonhan!\"\n\nKristian Kristiansson ei konsanaan ennen ollut itseään tuntenut niin\nmitättömäksi ja kehnoksi. Ylpeyden lähteet olivat hänessä kuivillaan,\nja hän oli omissa silmissään peräti alentunut arvoltaan. Veljensä\nedessä, joka oli kantanut hänen taakkaansa ja sen alle sortunut, hän\nnäki olevansa viheliäinen ja surkuteltava raukka. Hän ei pystynyt\nnostamaan päätänsä, sillä hänestä tuntui, kuin olisi hänen häpeänsä\nollut otsaansa kirjoitettuna, mutta ponnisteli jotakin sanoaksensa, ja\nainoat sanat, mitä mieleensä sai, tuntuivat kieltä kirpelöivän ja\nkurkkua kurovan.\n\n\"En voi väitellä kanssanne\", hän äännähti. \"Olette kärsinyt enemmän\nkuin minä, ja tietenkin ovat nykyiset vaikeutenne perintöä\ntuhlaajaveljestänne, josta äitinne kertoi.\"\n\nMagnuksen sävy muuttui oitis äitiä mainittaessa. \"Vai puheli äitini\ntaas hänestä?\" hän virkkoi.\n\n\"Puhuuko hän sitten useasti samasta?\"\n\n\"Liian usein, eikä näy mitään muuta ajattelevan. Hän oli perustus,\njolle äiti raukka talonsa rakensi, ja se luhistui, mutta äiti siitä\nhuolimatta pysyy kiinni hänessä.\"\n\n\"Jumala häntä siunatkoon!\" puhkesi Kristian Kristianssonin huulilta\ntahtomatta.\n\n\"Jumala siunatkoon kaikkia naisia, minä sanon. He ovat aina syntisten\nja kärsiväin puolella.\"\n\n\"He saavat korvauksensa jolloinkin -- täytyy\", muistutti Kristian\nKristiansson -- ajatellen huomisaamua.\n\n\"En siitä tässä tapauksessa merkkiäkään näe\", vastasi Magnus.\n\"Hän oli veljelleni paras äiti mitä miehellä konsanaankaan on ollut,\nja tämä tiesi sen, mutta maksoi hänelle takaisin tylyydellä ja\nhalveksumisella.\"\n\n\"Halveksumisella?\"\n\n\"Miksipä muuksikaan sitä sanoisi? Hän eli ulkomailla viisi vuotta ja\nainoastaan kerran kirjoitti äidilleen koko aikana. Kuitenkin oli\näidillä tapana joka ilta seistä oven edustalla, kunnes posti kulki ohi,\ntalvet, kesät, poudat, sateet, tulematonta kirjettä odotellen.\"\n\nKristian Kristianssonista tuntui, kuin olisi hänen sielunsa käpertynyt\nkokoon häpeästä.\n\n\"Äiti antoi sen hänelle kuitenkin anteeksi, ja kun hän kuoli --\ntiedätte miten hän kuoli, senhän kaikki ovat kuulleet -- niin äiti\najatteli, että hän ei ollut mitään muuta yrittänyt tuohon kurjaan\nhäpeään suistuessaan kuin saada kylliksi rahaa palatakseen kotiin ja\nsovittaakseen rikkomuksensa.\"\n\n\"Vai ajatteli niin?\"\n\n\"Ajattelee vieläkin.\"\n\nKristian Kristiansson tunsi sydäntään tempovasti kourivan. Taaskin\nhalutti häntä kertoa kaikki, eikä uskaltanut. \"Mutta jos se olisi\nollut totta\", hän kysyi, -- \"en sano olleen, mutta jos olisi -- jos\nveljenne todellakin olisi vuosikausia yritellyt ansaita rahoja\nyksistään velkainsa suorittamiseksi -- jos hän olisi tuonut kotiin\nomaisuutensa --\"\n\nMagnuksen tummat kasvot synkistyivät pahaenteisesti, ja mäjäyttäen ison\nnyrkkinsä pöytään hän sadatti: \"Jokaisen kolikon olisi _kirous_\nleimannut, ja minä olisin ne singauttanut hänelle vasten kasvoja.\"\n\nKristian Kristiansson ei tiedustanut miksi. Hän liiankin hyvin tiesi,\nmitä Magnus tarkoitti. Siinä silmänräpäyksessä, sellaisena mielen\nväläyksenä mikä tuomiopäivänä iskee syyllisen sieluun, paljastui hänen\neteensä hänen elämänsä entisyys, ja alastoman eloisasti nousi siitä\nilmi hirveä tosiseikka -- hänen vaimonsa haudan häväistys.\n\nOli mahdoton puolustautua, että tämä oli ollut vain hetken teko;\nettä hän oli tuhannet kerrat sitä katkerin kyynelin katunut; että\nhän ei ollut siitä saanut hitustakaan hyötyä eikä etua ja oli\nhenkilöllisyytensä kuolemassa kymmenen vuotta kärsinyt sen kamalaa\nkuritusta. Alituiseen ja yhtämittaa oli hän tyynnytellyt mieltään\nsellaisilla puolusteluilla, mutta ei kyennyt pettämään omaatuntoaan\nnyt. Minkätähden oli hän Kristian Kristiansson? Miten hänellä tuli\nolleeksi kaksisataatuhatta kruunua taskussaan ja miten sattuivat hänen\nsepitelmänsä olemaan maailmanmaineen saaneita?\n\nKaiken viheliäisen viisastelun ja väärän järkeilyn, joka oli hänet\ntällaiseksi tehnyt, maineeseen ja rikkauteen nostanut, olivat Magnuksen\nkauheat sanat seulaksi lävistäneet. Jäykkänä, kuolleena ja kylmänä\nluhistui kaikki tyhjänpäiväinen turhamaisuus, mikä oli viekoitellut\nhäntä eteenpäin tuota hetkeä kohti, joka lupaili suurta yllätystä ja\njuhlallista julistusta, jolloin hän sanoisi: \"Katsokaa, tässä olen;\nolen toteuttanut kaikki toivomukset.\"\n\nEi, hän ei voinut itseään ilmaista perheelleen huomisaamuna. Hän ei\nvoinut itseään laisinkaan ilmaista. Kerran Kristian Kristianssoniksi\nkoiduttuaan hän ei enää konsanaan voinut joutua Oskar Stephenssonina\ntunnetuksi. Noin rankaisi häntä vainaja, ja hänen vaimonsa haudan\nhäväistys oli vain saattanut hänen itselleen tekemänsä lupauksen\nainaiseksi, ja taivaassa kirjaan pannuksi valan, minkä hän oli\nvainajalle vannonut.\n\nKristian Kristianssonista tuntui, kuin olisi kaikki maailma kaikonnut\nhänen luotaan. Silloin tuli vierashuoneeseen Anna sanoen:\n\n\"No nyt, hyvä herra! Huoneenne on valmiina ja voitte milloin hyvänsä\nkäydä levolle.\"\n\nMagnus nousi ponille apetta laittamaan, ja äiti ja poika jäivät jälleen\nkahden kesken.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTuon sydäntä tempovan hetken hämmennyksessä hän kyseli itseltään,\nmiten saisi toteutetuksi suunnitelmansa, pelastetuksi perheensä\nonnettomuuksista, jollei voinut sanoa heille, kuka oli, ja vaadituksi\ntakaisin tytärtään ja viedyksi hänet mukanaan, jollei rohjennut\njulistaa: \"Olen hänen isänsä, hän on minun.\" Mutta sattuma ja\njokapäiväinen sana -- nuo keksinnön ja viisauden kaksoissisarukset --\nosoittivat hänelle mitä tehdä.\n\n\"Tahtoisin, että minut aamulla herätettäisiin aikaisin, emäntä, sillä\nluulen ruununvoudin ehättävän jo varhain.\"\n\n\"Ruununvoudin?\"\n\n\"Olen ikään jutellut pojallenne, että aion huomisessa huutokaupassa\ntehdä tarjouksen maatilastanne.\"\n\n\"Sekö siis oli teillä tehtävänä matkanne perillä?\"\n\n\"Niin, se se oli, emäntä.\"\n\nAnna katseli häntä kotvan aikaa ja kysäisi sitten: \"Mihin voineekaan\nteidänlaisenne herrasmies haluta tällaista maatilaa?\"\n\nToinen ei vastannut, joten hän jatkoi: \"Ette voi aikoa asua niin\nyksinäisessä paikassa, kuin Thingvellir on.\"\n\nVieläkään ei toinen puhunut mitään, ja hän lisäsi: \"Tosinhan voisitte\nantaa vuokralle tilan, mutta tämä on laihaa maata, sen vakuutan, ja\nkaikki riippuu siitä, miten paljon työtä siihen pannaan.\"\n\nHän hyöri pöydän ääressä kuin ollakseen jotakin askaroivinaan.\n\"Poikani\", hän selitti, \"on ainoa, joka on konsanaan kyennyt sitä\nkunnollisesti muokkaamaan, eikä hän omasta syystään ole lopulta\nvaikeuksiin joutunut, sillä Islannissa ei yksikään olisi jaksanut pysyä\npystyssä hänen asemassaan.\"\n\nHän odotti toisen jotakin sanovan, mutta tämä ei tuntunut olevan\nhalukas haastelemaan. \"Eivätkä hänen vaikeutensa niin peräti\nvakaviakaan ole. Kahdeksantuhatta kruunua maksamattomia korkoja --\nsiinä kaikki kuudentoista vuoden kuluessa.\"\n\nTaas hän odotti, mutta toinen yhä pysyi vaiti. \"Tänä iltana täältä\nlähtiessään ruununvouti sanoi, että jos poikani saisi rahat ennen kello\nyhdeksää huomenaamulla, niin ei huutokauppaa toimitettaisi.\"\n\nKristian Kristiansson oli laskenut päänsä käden varaan ja näytti\nkuuntelevan tarkasti.\n\n\"Jos poikani vaan löytäisi jonkun, joka hänelle lainaisi rahat --\"\n\nHänen äänessään oli rukoileva sointu, joka säpsähdytti häntä\nitseäänkin, sillä hän pysähtyi ja katsahti hermostuneesti taaksensa\nvieraaseen.\n\n\"Varmastikaan hän ei sitä milloinkaan katuisi, hyvä herra. Magnus\nahertaisi sormensa verille joka pennin takaisin maksaakseen. Sellainen\nhän on ollut pojasta pitäen, ja parempain vuosien tullen ja hieman\nonnea mukanaan --\"\n\nSilloin juolahti uusi suunnitelma Kristian Kristianssonin mieleen ja\nhän peitti käsin kasvonsa sitä punnitakseen, jolloin Anna, muuttuneen\nliikahduksen väärin käsittäen, häkeltyi ja aloitti uudestaan.\n\n\"Tuppaudun liian vapaaksi, hyvä herra, mutta en ajattele itseäni --\najattelen poikaani. Tavallaan olen syypää kaikkeen, mitä hänelle on\ntapahtunut. Hän ei sitä tiedä enkä sitä uskalla hänelle kertoa, mutta\nsyypää olen.\"\n\nKristian Kristiansson katsahti häneen.\n\n\"Oli kokonaan minun vikani, että hänen isänsä otti kiinnityksen.\"\n\n\"_Teidän_ vikanne?\"\n\n\"Niin, herra. Mieheni rakasti sitä poika parkaa, joka on kuolleena,\nmutta hän oli Islannin kuvernööri ja joka silmä oli katselemassa, että\nhän piti omaa huonettaan järjestyksessä, ja ilman minua hän olisi\nsaattanut antaa lain mennä menoaan. Minä pyytelin ja rukoilin häntä,\najatellen, että kärsimään jäisimme me itse. Mutta minä vain syöksin\ntoisen poikamme häviöön yrittäessäni toista pelastaa -- enkä pelastanut\nhäntä.\"\n\nKristian Kristiansson painoi alas päänsä, sillä katkeruuden vedet\nvierähtivät tulvana hänen ylitsensä, ja Anna, arvellen hänen mieltään\nliikuttaneensa, pitkitti innokkaammin:\n\n\"Ja sitten tyttö, poikani tytär. Olette itse nähnyt hänet, eikä hän\nmielestänne kait ole palkollisen näköinen, mutta jos huutokauppa\ntapahtuu, niin hänen on pakko mennä palvelukseen. Tyttöjä joissakuissa\nmaataloissa kohdellaan häpeällisesti, eikä poikani siedä sitä\najatellakaan. Enkä minäkään, sillä minä en voi olla ajattelematta tytön\nisää. Oli mitä tahansa muuta, hän oli herrasmies, ja kun ajattelee,\nettä hänen tyttärensä joutuisi kenenkään rääkättäväksi --\"\n\nAnnan ääni taasenkin takelsi, mutta tuokion kuluttua hän pitkitti\nurheasti.\n\n\"Itse olen jo vanha vaimo, eikä pikku onnettomuus enemmän tahi vähemmän\nenää minulle suuria merkitse. Aikani on lyhyt joka tapauksessa, ja\nilomielin lähden, kun minut kutsutaan. Useimmat rakkaani ovat jo\nmenneet -- poikani ja pojantytär ovat ainoat jäljellä -- ja jos voisin\ntuntea jättäväni heidät onnellisiksi ja viihdyttäviin oloihin --\"\n\nKristian Kristiansson ei voinut kestää enempää. \"Emäntä\", hän virkahti,\n\"olin lujasti päättänyt ostaa tilan -- minulla oli siihen haluuni\nerikoinen syy -- mutta sen sijaan lainaankin pojallenne rahat korkojen\nmaksamiseen.\"\n\nAnnan silmät lennähtivät seposeljälleen hämmästyksestä, ja rukoukseensa\nnyt vastauksen saatuaan oli hän läkähtyä hengettömäksi. \"_Teettekö_\nsen, hyvä herra?\" hän äännähti.\n\n\"Teen, yhdellä ehdolla.\"\n\n\"Ehdosta viisi, antakaahan, kun käyn ilmoittamassa hänelle.\"\n\n\"Ehtoni on se, että annatte tytön minulle kasvatiksi.\"\n\n\"Oih!\"\n\n\"Minäkin olen yksinäinen, vaikk'en niin vanha kuin te, eikä minulla\nEnglannissa ollessani ole vaimoa, ei lasta, ei äitiä, ei veljeä elämäni\nkumppanina. Tytön suloiset kasvot olisivat minulle siellä suurena\nviihdykkeenä, ja olen valmis suorittamaan nuo korot, jos annatte hänen\nlähteä.\"\n\nValo oli kuoleutunut Annan silmistä -- hänen päänsä oli riipuksissa.\n\n\"Antaisin teille kaikki takeet siitä, että hänestä pidettäisiin huolta.\nOlen rikas, eikä häneltä puuttuisi mitään.\"\n\n\"En minä ehtoanne tuoksi arvannut, hyvä herra\", virkkoi Anna.\n\n\"Minkä tähden? Ajatteletteko tyttöä vai itseänne, emäntä?\"\n\n\"Ajattelen poikaani. Niin ei ole vielä yksikään kiintynyt lapseen.\nHänellä on ollut lapsi huoliteltavanaan melkein tämän syntymästä asti,\nja hän pitää siitä kovin, kovin paljon. Kun se oli pienenä ja lumi niin\nkinostellut kuin tänä päivänäkin, niin oli hänellä tapana olallaan\nkantaa se kouluun, ja iltaisin sen uniseksi käydessä hän kantoi sen\nsylissään vuoteelle. Omaakaan lastansa hän ei voisi hellemmin rakastaa.\nTämä on hänelle kuin isyyttä, eikä hänestä nyt enää isää koidu,\nsillä --\"\n\nAnna empi ikäänkuin yrittäen sanoa jotakin, mutta arkaili, ja sitten\nhän helmeilevien kyyneltensä lomasta hykäytti salaisuutensa ilmi.\n\n\"Toden sanoakseni, herra Kristiansson, hän oli ajatellut lapsen äitiä,\nmutta luopui tästä erään toisen hyväksi, ja äiti kuoli. Siitä päivästä\nsaakka haaskaantuivat hänen parhaat vuotensa kuihduttavaan\nikävöimiseen, kun hänellä ei ollut, ketä rakastaa. Sitten lapsi tuli,\nja tuntuipa siltä kuin olisi äiti itse lähettänyt pienoisensa häntä\nviihdyttelemään. _Äiti_ ei voinut häntä rakastaa, sillä hän rakasti\ntuota toista viimeiseen asti, mutta lapsi voisi, ja tämä onkin, Jumala\nhäntä siunatkoon, sen tehnyt!\"\n\nKristian Kristianssonin sydäntä vihloi, mutta hän ponnisteli edelleen.\n\"Arvelette siis, ettei hän edes tytön omaksi menestykseksi ja onneksi\nvoisi erota holhotistaan?\"\n\n\"En sitä sano; jos asia hänelle oikealla tavalla esitettäisiin --\"\n\n\"Esittäkää te itse, emäntä.\"\n\n\"En tohdi! Hän saattaisi luulla minun ajattelevan itseäni.\"\n\n\"Ja jos, niin mitäpä tuosta? Eikö hänestä ole mitään se, että hänen\näitinsä pelastuu kodittomaksi joutumasta, kun tyttökään kerran ei\nhuonoille jäljille joudu? Eikä joudu -- sen takaan.\"\n\nAnna mietti kotvasen ja virkkoi sitten: \"Te sanoisitte meille, minne\nhänet viedään, mitä hänen on tehtävä, ja miten hänet aiotaan\nkasvattaa?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Hän saisi alituiseen kirjoittaa meille ja ehkä joskus käväistä meitä\nkatsomassa?\"\n\n\"Kernaasti.\"\n\n\"Oikeastaan se olisi ihan kuin palvelukseen menemistä.\"\n\n\"Ihan.\"\n\n\"Mutta hänestä vain tulisi neiti eikä palkollinen?\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Olisitte hänelle hyvä? Jokin minulle ilmaisee, että olisitte. Ja te\nolisitte, olisittehan?\"\n\n\"Olisin tytölle yhtä hyvä kuin jos -- kuin jos olisin hänen oma\nisänsä\", vakuutti Kristian Kristiansson.\n\nAnna pyyhki silmiään ja sanoi:\n\n\"En tiedä, mitä vastata -- en todellakaan tiedä, mitä vastata teille.\"\n\n\"Älkää minulle vastatko mitään -- puhukaa pojallenne, emäntä.\"\n\n\"Te lainaatte hänelle korkorahat oitis?\"\n\n\"Oitis.\"\n\n\"Kahdeksantuhatta kruunua -- saatteko ne kokoon huomisaamuksi kello\nyhdeksäksi?\"\n\n\"Katsokaahan\", vastasi Kristian Kristiansson, vetäen lompakon\npovitaskustaan, \"tästä riittäisi maksaa nuo korot kahteenkymmeneen\nkertaan. Enkä _lainaa_ rahoja pojallenne -- minä _annan_ ne hänelle,\njos hän niitä vastaan luovuttaa minulle tytön.\"\n\n\"Eroaminen on kyllä raskasta, mutta lopultakin on yksi suu vähemmän\nruokittavana, ja minun mentyäni toinen, ja sitten ehkä, päästyään\nrasituksistaan ja vaikeuksistaan --\"\n\n\"Puhukaa hänelle -- hän on tässä\", kehoitti Kristian Kristiansson, ja\nsamassa Magnus palasi sisälle, höyryävä puukulhollinen haudetta\nkäsissään.\n\nSitten Anna matalalla ja vapisevalla äänellä, tuskin uskaltaen\nsilmiänsä nostaa hänen kasvoihinsa, kertoi pojalleen vieraan tekemän\ntarjouksen, etupäässä huomauttaen, mitä etua Magnukselle itselleen\nolisi siitä, että Elin joutuisi hyviin hoteisiin, jolloin hän, äidin\npäästyä levolle maan poveen, kykenisi järsivän velan kahleista\nvapaampana makselemaan lyhennyksiä ja voittamaan menetetyn perintönsä\ntakaisin. Mutta pitemmälle ehdittyä hänen äänensä alkoi takeltaa ja\nsanat sotkeusivat, sillä Magnus tähysteli häntä rypistyvin silmäkulmin,\nja viimein Anna tykkänään pysähtyi puolustellen:\n\n\"En mitään pahaa tarkoittanut, Magnus. Ajattelin vaan --\"\n\n\"Ajattelit, että voisin itseni pelastaakseni uhrata Elinin, äiti\",\ntäydensi Magnus, ja noin kova sana sai Annan nyyhkien vaipumaan\ntuolille.\n\nSitten Magnus kääntyi Kristian Kristianssoniin ja sanoi: \"Sulimmat\nkiitokset tarjouksestanne, hyvä herra, mutta veljenitytär ei ole\nmyytävänä.\"\n\nNiine hyvineen hän oli taas vilahtamaisillaan ulos, mutta silloin\nhuudahti Kristian Kristiansson, joka värisi kiireestä kantapäähän:\n\"Malttakaa!\"\n\n\"No?\"\n\n\"Olette omasta puolestanne päättänyt joutuisasti kyllä -- oletteko\najatellut ketään muuta?\"\n\n\"Ketä muuta olisi tässä ajatteleminen?\"\n\n\"Ensinnä äitiännekin. Jos hylkäätte tarjoukseni ja talo myydään päänne\npäältä huomenaamulla, niin mihin hän joutuu?\"\n\nMagnus sävähti punaiseksi, kuin olisi näkymätön käsi läimäyttänyt häntä\nkasvoihin.\n\n\"Entäs tyttö sitten -- oletteko sitäkään ajatellut? Onko teillä oikeus\nlähettää hänet palvelukseen -- jonkun juhtana ahertamaan?\"\n\nMagnus tutisi silminnähtävästi -- kulhokin tärisi hänen käsissään.\n\n\"Kaiketikin pidätte tytöstä ja olette ollut hyvä hänelle, mutta jos hän\nolisi oma tyttärennekin, niin hän kuitenkin olisi erillinen olento, ja\nvarsinkaan tämänlaisessa tapauksessa ei teillä ole oikeutta puhua hänen\npuolestaan.\"\n\n\"Puhukoonpa omasta puolestaan sitten\", lausui Magnus ja laskien\nhöyryävän kulhon pöydälle hän harppasi sisäovelle ja huusi kiihtyneellä\näänellä: \"Elin! Elin! Elin!\"\n\nTuossa tuokiossa pyrähti tyttö säikähtäneen näköisenä, huoneeseen,\nhätäillen: \"Mitä nyt? Onko jotakin tapahtunut?\"\n\n\"Kuulehan\", aloitti Magnus, ja Kristian Kristiansson näki, että hän\nyritti puhua levollisesti, vaikka ääni vapisi kuin olisi hänen sielunsa\nkuohahdellut. \"Tämä herrasmies on isoäidillesi ilmoittanut haluavansa\nottaa sinut tyttärekseen ja tarjoutunut maksamaan velkani, jos suostun\nlähtöösi.\"\n\n\"Setä!\" huudahti tyttö.\n\n\"Olen hänelle vastannut, että saat itse valita, ja niin saatkin, ja\nisoäitisi ja minä myönnymme, mitä tahansa päätätkin tehdä.\"\n\n\"Mutta, setä!\"\n\n\"Älä puhu vielä, lapseni. On kohtuullista, että saat kuulla kaikki.\nElin, minä olen sortunut mies eikä minulla enää ole kotia sinulle\ntarjottavana. Huomisaamuisen huutokaupan perästä en tiedä, miten\nisoäidillesi ja sinulle ja minulle käy, minne lähdemme ja mikä katto\nsuojaksemme koituu. Mutta tämä herra on rikas, ja hän lupaa pitää\nsinusta huolta koko ikäsi, antaa sinulle kaikki, mitä tarvitset ja\ntoivoa voit. Jos jäät minun luokseni, niin saatat joutua puutteeseen,\nmutta jos menet hänen matkassaan, niin et enää koko ikänäsi koe köyhää\npäivää.\"\n\nHänen kumea äänensä pyrki väkiseltäkin sortumaan, mutta hän kesti\nloppuun asti, ja sitten Anna sanoi, kyyneleet pulppuamassa silmiin niin\nnopeasti, että hän tuskin ennätti niitä pyyhkimään:\n\n\"Eikö tämä ole suurenmoista? Ilmetty ihme! Kuin vastaus rukoukseesi,\nlapseni, juuri kun olimme niin masentuneita ja alakuloisia? Tämä herra\nantaa meille varman vakuuden siitä, että joudut hyvään kristittyyn\nkotiin ja saat kunnollisen hoidon ja kasvatuksen.\"\n\nJa silloin Kristian Kristiansson itse esiin astuen lausui, vaikka sai\ntuskin puhutuksi sekavilta tunteiltaan, jotka hänen sieluaan\njärisyttivät:\n\n\"Saat kuulla, kuka olen, Elin. Puhuimme säveltäjä Kristian\nKristianssonista, ja sinä lauloit minulle hänen lauluaan ja sanoit\nhaluavasi kuulla hänestä jotakin. Minä olen Kristian Kristiansson.\"\n\nTytöltä pääsi tahtomattaan huudahdus, ja puhujan ääni voipui\nhetkiseksi.\n\n\"Niin, minä olen, ja sinulle kertomani tarina oli oman onnettoman\nelämäni tarina, mutta -- olen kadottanut tyttäreni, sen jälkeen kun\ntuon laulun kirjoitin, ja nyt olen ypö yksinäni. Etkö sinä tahtoisi\ntulla hänen sijalleen, lapseni? Olet minulle kuin oma tyttäreni etkä\nkonsanaan joudu eroitusta huomaamaan. Palaat minun kanssani Englantiin\nja elät minun elämääni, ja mitä ikinä minä teen, sen teet sinä, ja\nminne menenkään, tulet sinä myös.\"\n\n\"Ajatteles, Elin!\" virkkoi Anna. \"Rakastat soitantoa -- siinä tulet isä\nparkaasi -- ja matkustelet ihan kuin rakkaalla äidilläsi oli tapana!\"\n\n\"Se olisi kaunista!\" äännähti Elin.\n\nHän oli kaiken aikaa seisonut pöydän ääressä, toisella kädellään\nkeveästi nojaten siihen, suloisten kasvojen heijastellessa\nsäikähdyksen, tuskan, hämmästyksen, ilon vaihtuvia ilmeitä.\n\n\"En tiedä, mitä maailmassa niin suuresti rakastaisin, mutta -- en voi,\nen saa.\"\n\n\"Elin!\"\n\n\"Mummo, etkö minulle itse sanonut tänne kauan aikaa sitten tullessani,\nkun ensi kertaa panit minua levolle, ett'en saisi konsanaan jättää setä\nMagnusta enkä lähteä, tulisipa kuka tahansa minua joskus ottamaan pois?\nOlin pienen pieni silloin, mutta sen muistan, että lupasin sinulle ja\naion sanani pitääkin.\"\n\n\"Mutta minä ajattelin silloin erästä toista, Elin. En voinut tietää,\nettä tämä herra tulisi -- ja vielä tällaisena aikana --\"\n\n\"Mutta eihän siinä eroa ole, mummo. Sitä paitsi, jos lähtisin tämän\nherran mukana ja hän kohtelisi minua kuin omaa tytärtään, niin minun\ntulisi häntä ajatella, kuin olisi hän isäni. Pitäisitkö, mummo, siitä?\nJa pitäisikö setä Magnus?\"\n\n\"Me uhraisimme itsemme, kultaseni, me uhraisimme itsemme, jotta sinä\nsaisit menestystä ja onnea.\"\n\n\"Minä en välitä menestyksestä, jos te ja setä Magnus olette köyhiä.\nEnkä olisi lainkaan hyvilläni -- olisin kovin onneton.\"\n\n\"Voi sentään! Voi sentään!\" oihki Anna, kykenemättä enempää sanomaan.\nJa sitten tyttö hymyillen kääntyi Kristian Kristianssoniin, jolla\nylpeys ja tuska tempoili sydäntä, ja sanoi:\n\n\"Olette hyvin, hyvin ystävällinen, hyvä herra, ja ken tahansa muu\nlähtisi kerallanne ilomielin; mutta minä en voi, näettehän itsekin,\nett'en voi -- minun täytyy jäädä setäni luokse. Mummo tekee niin, ja\nmiks'en siis minäkin?\"\n\n\"Hän tulisi paremmin toimeen ilman meitä kumpaakin, Elin\", huokasi\nAnna.\n\n\"Älä sano niin, mummo.\"\n\n\"Sanon vainkin, lapseni, ja jospa tietäisit, kuinka maailma on\njulma --\"\n\n\"Mutta Jumala ei ole eikä Hän meitä eroita nyt, kun olemme olleet\nyhdessä niin kauan. Sanoithan itse niin, kun puhuin palvelukseen\nlähdöstä. Sanoit Hänen löytävän jonkin toisen tien, ja Hän tekee sen --\nvarmastikin tekee.\"\n\nAnnan sydäntä kirveli saada omat opetukset takaisin soimauksikseen,\nmutta kuitenkin hän Magnusta mielessään pitäen ponnisti vielä kerran.\n\"Mutta etkö näe, rakkaani, että jos jäät setä Magnuksen luo, niin hän\nmenettää maatilan, kun taasen saa sen pysymään omanaan, jos lähdet\nherran kanssa?\"\n\nSilloin nuo viattomat nuoret kasvot, jotka oli niin eloisiksi\nkirkastanut kaunis luottamus Jumalan suuruuteen ja hyvyyteen kaikkien\nvaarojen ja puutteiden uhatessa, kävivät tuokioksi pilveen ja hän\nsanoi: \"_Tahdotko_ minua lähtevän, mummo? Ja tahtooko setä Magnus?\"\n\nKumpikaan ei vastannut, ja hän katsoi toisesta toiseen -- Annan\npyyhkiessä ryppyisellä kädenselällä silmiään, ja Magnuksen seisoessa\nliikkumatonna, vaaleat kasvot sortuneina kuin sulava lumi -- ja silloin\nkohosi tunteitten raskas paino tytön sydämeltä ja hänen silmänsä\nloistivat kuin aurinko.\n\n\"_Tiedän_, miten asia on\", hän vastasi itse. \"_Te_ vaan ajattelette\n_minua_.\"\n\nJa sitten urhea pikku olento keikautti päätään ylpein katsein ja\nsanoi: \"Mitä maatilaan tulee -- jos on kysymyksessä sen tai minun\nmenettäminen, niin tiedän, mitä setä Magnus sanoo. Hän sanoo --\n_tiedän_ sen ihan varmasti -- 'Antakaa minun pitää pikku Elinini, ja\ntila -- _tila menköön_!'\"\n\n\"Ja niin sanonkin, rakkaani\", huudahti Magnus, avaten suuren sylinsä,\nja Elin hypähti siihen ja painaltui hänen rintaansa vasten.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä ehätti Anna yhteen joukkoon ja Magnus oli\nkietaissut käsivartensa molempain ympäri, ja tuntui aivan siltä, kuin\nhe olisivat voittaneet suuren kiusauksen -- kuin olisi jokin musta\nvarjo poistunut heille eroa tuottamasta -- sillä he riippuivat\ntoisissaan ja itkivät kuin lapset.\n\nKristian Kristiansson seisoi tovin syrjässä ja katseli heidän suurta\nonnellisuuttaan, tuntien itsensä siitä osattomaksi, ja sitten, peljäten\nvoivansa huudahtaa ja joutuvansa ilmi tai tykkänään lannistuvansa,\nkääntyi pois ja pakeni vierashuoneeseen.\n\n\n\n\nV.\n\n\nHän viskautui vuoteeseen kasvoilleen, ja Maran vedet syöksähtelivät\nhänen ylitseen. Nähdä onnellisuutta, jota vaatimaan hän oli menettänyt\noikeutensa, se oli kovin kokemus mitä vielä konsanaan oli hänen\nosakseen tullut, ja hän itki katkerasti. \"Lapseni! Rakas, rakas\nlapseni!\" hänen olisi tehnyt mieli huutaa, mutta nuo olivat ylpeän\nhellinnän sanoja, joita hän ei saisi milloinkaan käyttää muualla kuin\ntyhjän sydämensä äänettömissä kammioissa.\n\nMutta tätä mielialaa kesti ainoastaan hetkisen, ja sitten hänet valtasi\nraju ja miltei villi kateus, ja hän kuivasi silmänsä ja nousi omaa\nheikkouttaan halveksien istumaan. Mitä oikeutta oli kenelläkään riistää\nhäneltä lasta? Elin oli liha hänen lihastaan, eikä yksikään saisi häntä\nviedä. Lakikin tunnustaisi hänen oikeutensa omaan jälkeläiseensä. Hänen\ntarvitsisi vain huomauttaa ruununvoudille: \"hän on minun\", niin\nruununvoudin ei muu auttaisi kuin luovuttaa tyttö hänelle.\n\nSitten tuli levollisempia hetkiä, ja hän oivalsi kykenevänsä\nosoittamaan laillisen oikeutensa tyttäreensä ainoastaan ilmaisemalla,\nkuka oli, eikä se voinut tulla kysymykseenkään. Ja jos olisikin\nmahdollista viedä tyttö väkisin, niin olisi huono ilo hänen ruumiinsa\nviemisestä, jollei voinut sielua saada mukaan. Jokainen tahtoo lastensa\nrakkautta, ja jollei Elin voinut rakastaa isäänsä, niin mitä hyvää\nlähtisi oikeutensa kovistamisesta?\n\nHän avasi silmänsä tyynnytelläkseen sekavien ajatustensa huumaavaa\ntemmellystä ja näki vuoteen vieressä pöydällä puitteessa pienen\nhaalistuneen muotokuvan. Se oli Thoran vanha valokuva, ja hän muisti\nsen oitis, se kun oli parempina aikoina ollut täti Margretin oma ja\nsaanut sijansa hänen kamarinsa oven pielessä kaapin päällä. Hän otti\nsen vapisevaan käteensä ja tähysteli sitä kynttilän valossa, ja silloin\nhän yht'äkkiä ikäänkuin taikavoimasta seisoi jälleen hallitustalossa\nThoran lapsivuoteen ääressä, ja tämä virkkoi nuoren äitiytensä\nvärähdyttelevässä riemussa: \"Suutele minua, Oskar. Kiedo käsivartesi\nmeidän molempain ympäri, rakkahin. Tuolla tavoin -- noin.\"\n\nThoran suloisen sydämen hellyyden henkäystä huokui häneen tuo\nkummitteleva muisto, ja se toi mukanaan uuden ja hätkähdyttävän\naatoksen. Jos Elin luonnon oikeudella oli hänen, niin silloin luonto\nitse puhuisi hänen puolestaan. Hänen tarvitsisi vain sanoa: \"Minä olen\nisäsi; sinä olet tyttäreni\", ja Elin tulisi hänen luoksensa -- hän ei\nvoisi olla tulematta -- sillä Luonto on mahtava valta eikä yksikään\nmeistä pysty vastustamaan sitä salaperäistä kutsumusta, millä vertamme\nviehättää veri, joka meidät synnytti!\n\nNiin hän menettelisi; hän puhuttelisi tyttöä kahden kesken; hän\nkuiskaisi elämänsä salaisuuden oman lapsensa korvaan, ja sitten meidän\nkaikkien ihmeellinen Emo pitäisi lopusta huolen.\n\nSaliin palatessaan hän tapasi Elinin pudistelemassa pöytäliinaa ja\nkorjaamassa illallisen loppuja -- hän jätti pöydälle vain pullon ja\nlasit. \"Nyt sen täytyy tapahtua\", ajatteli mies, ja vaikka hänen\nsydämensä säikkyi viimeistä heittoa elämästä ja rakkaudesta\ntaistellussa pelissä, niin hän pani onnensa koetteelle.\n\n\"Teit hyvin urheasti, lapseni\", hän aloitti, \"kun valitsit rikkauden\nasemesta köyhyyden. Mutta teit samalla oikein, sillä rikkaus on\npelkästään maailman tavaraa, eikä meille onnea tuova enkeli kysy,\nolemmeko köyhiä vai rikkaita.\"\n\nHänen äänensä häkeltyi joutuessaan siihen, mitä hän aikoi jatkona\nsanoa, mutta voimansa kooten pitkitti hän:\n\n\"Olit myös hyvin suloinen jäädessäsi setäsi ja mummosi luo, vieraalle\nsuostumatta, sillä ollen omaa lihaasi ja vertasi on heillä luontaisesti\nensimmäinen vaatimus sinun omistukseesi. Mutta jos -- jos minä en\nolisikaan ollut Kristian Kristiansson, vaan _oma isäsi_, niin olisitko\n-- olisitko silloin tullut minulle?\"\n\nElin ei heti vastannut, ja mies silmäili vakavasti tytön kasvoja\ntuntien, että vastauksesta riippui kaikki hänen loppuikänsä\nonnellisuuden toivo.\n\n\"Olisitko?\"\n\nSuloiset nuoret kasvot saivat hetkellisen huolestuksen ilmeen, ja\nsitten verkalleen -- hyvin verkalleen ja murheellisesti -- Elin pudisti\npäätään.\n\nToisesta tuntui kuin kuolemantuomionsa saaneesta, mutta hänen\nkasvojensa ilmeen masentuessa ja synketessä kävivät tytön kasvot\nkirkkaammiksi ja kauniin levollisiksi.\n\n\"En näe, mitä eroa siinä olisi\", hän selitti. \"Minusta te ette voisi\ntuntua isältäni, paitsi jos olisin tuntenut teidät niin kauan kuin\nmuistaakin voin, vieläpä kauemminkin. Isäkseni sanon sitä, joka on\npolvellaan hypitellyt pienokaisena, suudellut ja hellinyt sairaana\nollessa, aina ajatellut ja pitänyt huolta, mutta en sitä, joka on ollut\npoissa koko iän, joka ei ole konsanaan välittänyt ja jota ei tuntisi\ntiellä kohdatessaan.\"\n\n\"Mutta eikö sinusta, tyttöseni, tunnu siltä, että lapsen suhteessa\nisäänsä on jotakin, olkoonpa tämä kuinkakin jättänyt hänet hoidotta --\njotakin sisäistä ja pyhää -- jotakin, mitä hän ei konsanaan voi tuntea\nketään toista kohtaan, olkoon tämä tehnyt hänen hyväkseen mitä tahansa\n-- eikö sinusta tunnu siltä, Elin?\"\n\nTaaskin tyttö mietti kotvan aikaa ja taaskin pudisti päätään.\n\n\"Mutta jos sanoisin sinulle: 'Lapseni, rakas, rakas lapseni, ehk'en ole\nmitään tehnyt hyväksesi, mutta kumminkin olen isäsi, ja sinä olet\nainoa, mitä minulle on enää jäänyt, tahdon sinua tulemaan luokseni ja\nolemaan tyttäreni, emmekä enää konsanaan eroa' -- jos tuon sinulle\nsanoisin, niin pitäisitkö yhäti kiinni sedästäsi?\"\n\nRukoilevien sanojen värähtelevä kiihkeys sai kyyneleet kihoamaan tytön\nsilmiin, mutta hänen sydämensä pysyi lujana ja voimakkaana.\n\n\"Kyllä\", hän sanoi; \"en voisi toisin, sillä setä Magnus on sentäänkin\nollut todellinen isäni.\"\n\nKaikki oli lopussa. Hän oli menettänyt viimeisenkin siteen, mikä olisi\nsaattanut tytön häneen kiinnittää. Taasenkin tuntui hänestä, kuin olisi\nmaailma häneltä luiskahtanut pois, kuin olisi toivon patsas hetkisen\nnäytettyään kirkasta puoltaan jälleen kääntynyt, jättäen kaikki\ntoivottomaan pimeyteen.\n\nHän oli arvellut Luonnon puhuvan tytölle, mutta se ei ollut puhunut.\nLuonto oli suuri, horjumaton välikappale Jumalan kädessä, ja Jumalan\nkäsi oli hänen päällään. _Niinkuin hän oli tehnyt, samoin oli käymässä\nhänelle_ -- niinkuin hän oli riistänyt Thoran rakkauden Magnukselta,\nsamaten oli Magnus monen vuoden kuluttua häneltä Elinin rakkauden\nanastanut. Se oli oikein, sitä oli mahdoton välttää, ja hänen täytyi\nsanomattoman nöyrtymyksen valtaamana kumartaa Jumalan oikeutta ja\nkostoa!\n\nHänen täytyi lähteä talosta, kuten oli tullutkin, ei ainoastaan\nilmaisematta itseään äidilleen ja veljelleen, vaan myöskin ilman\nlastansa. Se oli hänen elämänsä katkerin hetki, mutta hänen oli pakko\nkohdata se ja mennä eteenpäin.\n\n\"Olet aivan oikeassa, rakkaani -- aivan oikeassa\", hän lausui. \"Lapsen\nrakkaus on kuin kukkanen ikkunalla -- se ei voi kasvaa jonkun sitä\nkastelematta. Setäsi on kaikkensa tehnyt hyväksesi ja on oikeutettu\nsaamaan kaiken rakkautesi. Ei tapahtuisi kohtuus, jos isäsi voisi tulla\ntakaisin kaikkien näiden vuosien kuluttua ja viedä sinut pois häneltä.\nPysy hänessä, Elin, rakasta häntä, viihdyttele häntä, ja Jumala sinua\nuskollisuudestasi ja luottamuksestasi siunatkoon!\"\n\nHän oli yrittänyt puhua urheasti, mutta ääni sortui ja hän pysähtyi.\nHetkisen perästä hän virkahti rauhallisesti:\n\n\"Voitko antaa minulle kynän ja mustetta sekä arkin kirjoituspaperia?\"\n\nTyttö toi ne viipymättä, ja pöydän ääreen istuutuen hän kirjoitti rivin\ntai pari. Sitten hän veti esiin lompakkonsa, avasi sen, pisti paperin\nsiihen ja sulki sen taas.\n\n\"Elin, teetkö minulle suuren palveluksen?\"\n\n\"Mielelläni, herra\", vastasi tyttö.\n\n\"On myöhä, ja minulla on ollut pitkä päivä, joten en kukaties satu\nolemaan jalkeilla huutokaupan alkaessa aamulla -- otatko tämän\nlompakon, antaaksesi sen ruununvoudille oitis, kun hän tulee?\"\n\n\"Kernaasti, herra.\"\n\n\"Et avaa sitä etkä näytä kellekään muulle, vaan viet sen paikalla\nhuoneeseesi ja panet päänalusesi alle, ja huomenaamulla nouset varhain\nja annat sen ruununvoudille, ennen kuin hän aloittaa myynnin -- teetkö\nsen puolestani, tyttöseni?\"\n\n\"Teen varmasti.\"\n\n\"Kiitos! Ja nyt sinun tulee käydä levolle. Hyvästi, lapseni!\"\n\n\"Mutta näenhän teidät aamulla?\"\n\n\"Kukapa tiennee? Silloin saattaa meillä kummallakin olla muuta\nmietittävää, joten meidän on parempi hyvästellä nyt.\"\n\n\"Mutta enkö näe teitä enää, herra?\"\n\n\"Kukapa sitäkään tiennee! Olenhan tullut pitkän matkan takaa, ja nyt\nminun on ehkä mentävä --\", hän epäröi ja lisäsi sitten pois kääntyen:\n\"ehkä mentävä vielä edemmä.\"\n\n\"Olette ollut minulle niin ystävällinen -- pahoittelen, kun en voi\nlähteä kanssanne.\"\n\n\"Oi, Jumala varjelkoon! ... tarkoitan, sinä et voi -- näen ett'et voi!\nMutta jos _olisit_ voinut, niin olisin sinusta peräti paljon pitänyt,\nja meistä olisi tullut kovin hyvät ystävät.\"\n\n\"En teitä milloinkaan unohda.\"\n\n\"Enkä minä sinua. Aina ajattelen urheaa pikku tyttöä, jonka kohtasin\nkerran -- kerran vain -- ja jota en sitten enää saanut nähdä.\"\n\n\"Olettehan minulle vento vieras, mutta -- mutta --\"\n\n\"Niin, vieras olen sinulle, lapseni, mutta olemme tavanneet toisemme\nelämän aavalla merellä, ja nyt -- nyt meidän täytyy lausua jäähyväiset\nja erota.\"\n\n\"Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi, pikku tyttönen, ja Jumala siunatkoon sinua!\"\n\nTyttö astahti makuuhuoneensa ovelle, pysähtyi ja kääntyi katsomaan\ntaaksensa. Hänen silmänsä olivat kyyneltyneet -- hän ei tiennyt miksi.\nLuonto oli viimeinkin haastamassa hänelle -- hänen tietämättään.\n\nVieras katseli häntä sielunsa syvimmän kaihon väreillessä\nkasvonpiirteissään, ja tytön kääntyessä hän ojensi käsivartensa häntä\nkohti.\n\n\"Elin!\" hän kuiskasi, ja tyttö palasi hänen luokseen. Hän painoi lapsen\nsydäntään vasten, suudellen häntä otsalle ja huulille. Oi noita\nsuloisia, lämpöisiä huulia, hän tunsi ne viimeiseen asti!\n\nHänen silmissään hämärtyi kaikki usmaksi; hän kuuli loittonevia\naskelia; kuuli oven aukenevan ja sulkeutuvan, ja sitten -- hänen\nlapsensa oli poissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristian Kristiansson oli yksinään. Hän tunsi joutuneensa elämänsä\npohjasakkaan eikä nähnyt muuta kuin tyhjyyden, mihin ryömisi kuolemaan.\nVoisiko hän lähteä takaisin Reykjavikiin? Se ei käynyt päinsä, sillä\nministeri ja hänen seuralaisensa valmistelivat kemujaan hänen käyntinsä\nkunniaksi, ja sellaisen remun läpäiseminen olisi korventelevaa\nkidutusta, jolle itse paholainenkin nauraisi. Voisiko hän palata\nEnglantiin ryhtyäkseen entiseen tapaan elelemään tuntemattomana\nsäveltäjänä? Mahdotonta sekin, sillä hän ei voisi enää eläissään\nsepittää siten kuin ennen -- vanha yllyke oli hävinnyt, lieska oli\nloppuun palanut, häntä innostanut elämä oli kuollut; hänen maineensa\nperustukset olivat järkkyneet siitä uudesta tietoisuudesta, ettei\nhänellä ollut mitään oikeutta siihen, koskapa hänen uransa, ja kaikki,\nmitä siitä oli koitunut, oli rakennettu vaimonsa haudan häpäisemiselle,\nja koska hän oli menestyksestään saanut maksaa ikäänkuin sielunsa\nhiessä.\n\nMitä oli hänellä siis edessään? Vanhuus? Mitä oli vanhuus ystävittä,\nlapsitta, lemmettä, kunnioituksetta; mielessä muisto -- tuo ihmisen\nriutuvien päivien viime ilo -- kuin hävitetyn maan läpi juokseva\nmyrkytetty virta?\n\nEikö hänellä siis ollut mitään edessään? Oli, yksi oli -- ainoastaan\nyksi -- ja yksinään värjöttäessään tuossa huoneessa pää käsien varassa\npöydällä hänellä oli vapisuttava, karmiva, sykähdyttelevä tunne,\nikäänkuin yliluonnolliset siivet olisivat lepattaneet hänen\nyläpuolellaan ja kauhea ääni jylissyt: \"_Synnin palkka on kuolema_!\"\n\nSamassa hän kuuli toisiakin ääniä -- inhimillisempiä ja kotoisempia --\njupisemassa lähellään. Joku virkkoi: \"Hän on nukahtanut, mies parka\",\nja toinen: \"Ehkä on ryypännyt liiaksi.\" Sitten kosketti käsi hänen\nolkapäätään ja hänelle huudettiin korvaan:\n\n\"Eikö teidän olisi paras käydä levolle, herra?\"\n\nSiinä oli hänen äitinsä, ja takana Magnus, ja molempia katsellessaan\nhän huomasi noiden mielestä olevansa juovuksissa. Sydämensä ja\naivojensa rajussa melskeessä sopi hänelle paremmin jättää heidät siihen\nuskoon, ja hermojen jännitys olikin käynyt niin tiukaksi että hän\njaloilleen noustessaan, hoippui kuin juopunut.\n\n\"Hei, mikäs nyt?\" hän nauroi. \"Viinannepa lienee tuikeata, emäntä.\nMutta siitä viis! Kelpaa parhaaksi yömyssyksi ja tuottaa sikeämmän\nunen. Olen väsyksissäni, kovasti väsyksissäni, mutta aion vetää pitkät\nunet viimeiseltä -- pitkän pitkät unet viimeiseltä.\"\n\n\"Mutta huomenna on uudenvuodenpäivä\", muistutti Anna. \"Kellot soivat\nsarastaessa, ja ruununvouti saapuu tänne sitten hetimiten, joten teidän\non oltava varhain liikkeellä, jos mielitte olla valmiina huutokaupan\nalkuun.\"\n\n\"Niinpä tosiaan -- olin unohtanut koko jutun -- ja koska emme voi sopia\ntytöstä, niin minun täytyy ostaa tila kaikin mokomin. Kerroin\ntarvitsevani sitä erikoiseen tarkoitukseen, vaikka en sanonut mihin. Se\non minun salaisuuteni, emäntä, mutta saatanpa tuon mainitakin.\nTarvitsen sitä äidilleni.\"\n\n\"Äidillenne.\"\n\n\"Niin juuri! Hän on syntyisin näiltä tienoin, ja vanhus raukka tahtoisi\npäättää päivänsä täällä.\"\n\n\"Hänkö siis neuvoo teitä ostamaan maatilan?\"\n\n\"Ei sinne päinkään! Hän ei tiedä tuon taivaallista koko puuhasta. Teen\nsiitä yllätyksen. En ole ollut hyvä poika, mutta mennessäni pois, siinä\nmielessä, ett'en enää konsanaan palaja, tahdon olla siitä varma että\nkelpo vanhus on onnellinen ja hyvässä tallessa ja että hänellä on katto\nsuojanaan.\"\n\nHän nauroi, jälleenkin tuntien tempovaa painostusta sydämessään, ja\nsanoi sitten Magnukseen kääntyen:\n\n\"Pahoittelen, kun ostan talonne, ja te jäätte puille paljaille, mutta\nkauppa on kauppa, ja kenellä on rahaa maksaa, sillä on vapaus tarjota.\"\n\nMagnus siirtyi syrjään, halveksiva ilme kasvoillaan.\n\n\"Älkää noin apealta näyttäkö. Luulette saaneenne pahaa kohtelua\nosaksenne ja kenties on niin käynyt, mutta olette onnellisin mies\nIslannissa minun mielestäni. Luulette, että kun olette tehnyt hyvin\ntyönne, teidän tulisi saada palkintonne, mutta mitä oikeutta on\nmeidänlaisilla ihmisparoilla odottaa palkintoa tässä maailmassa?\nLuulette miestä rikkautensa vuoksi kadehdittavaksi, mutta mitä hyvää on\ntaskun täyttämisestä sydämen tyhjäksi jäädessä? Ja luulette, että\nKuolema viattomat ja onnelliset surmatessaan on julma hirviö, mutta on\npahempaakin kuin Kuolema, ja sitä on Elämä, silloin kun ei ole ketään,\njoka välittäisi, elätkö vai kuoletko. Reipastukaahan toki! Teillä on\nterveytenne ja hyvä nimenne, sekä rakastettavana ja rakastamassa\näitinne ja tuo suloinen tyttönen. Mitä hittoa teillä siis olisi\nvaliteltavana? Ei ikinä mitään!\"\n\nSanoessaan tämän puolittain tosin tunteellisesti ja puolittain sitä\npilana teeskennellen hänet hetkiseksi valtasi entisten poikuusaikojen\nmieliala ja hän laski käsivartensa poikittain veljensä hartioille,\nkuten oli entispäivinä hänen tapanaan ollut, mutta Magnus väisti\nvärähtäen.\n\n\"Kynttilänne palaa makuuhuoneessa, herra\", huomautti Anna jämeästi.\n\nJa silloin hän näki äitinsäkin yrmeästi silmäilevän häntä, kuten\nainakin vierasta, joka oli tullut heidät ulos kodista työntämään, joka\noli koettanut houkutella tyttöä heiltä pois ja joka saattoi nauraa\nheidän tilaansa ja ajatella ainoastaan itseään. Ja ajatellessaan tämän\nolevan viimeisen, mitä äidistään näki -- ajatellessaan, että oli\nodottanut peräti toisenlaista eroa; että kaikki anteeksiannon ja\nsovinnon toivo oli mennyttä; että äiti ei milloinkaan saisi kuulla\ntuhlaajapoikaansa kohtaan osoittamansa sitkeän luottamuksen osuneen\noikeaan eikä tietää hänen olleen ja menneen, hän sai töin tuskin\npysytyksi lannistumatta ja aluksi vielä lopussa kavaltamatta itseään.\n\nMutta kooten vaatteensa, jotka oli pantu pankon korvalle kuivamaan, hän\nkääntyi makuuhuonetta kohti ja sanoi, taaskin puhjeten nauruun, joka\nvihlaisi Annan sydäntä kuin miekka:\n\n\"Ette saa näyttää noin alakuloiselta, emäntä. Kun asiat ovat\npahimmillaan, niin ne eivät voi muuksi muuttua paranematta. Teillä on\nollut vastuksenne, mutta huomenaamulla juotte maljani äitini\nkurkihirren alla. Hyvää yötä.\"\n\nJa sitten hän hoipersi vierashuoneeseen.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nVieraan mentyä äiti ja poika silmäilivät toisiaan.\n\n\"Kuulitko mitä hän puhui?\" äänsi Anna.\n\n\"Äitinsä kurkihirrestä?\" kysyi Magnus.\n\n\"Huutokaupasta -- kaikesta. Sillä miehellä ei voi olla mitään tunteita\n-- mitään sääliä.\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"'Kauppa on kauppa', hän sanoi puhuessaan meidän jäämisestämme puille\npaljaille. Ja puhuessaan, miten hänen äitinsä päättäisi päivänsä\ntäällä, hän ei vähääkään muistanut minua.\"\n\n\"Ei hän Eliniäkään ajatellut -- olisi hetkeäkään empimättä vienyt tytön\npois meiltä.\"\n\n\"Niin olisi\", vahvisti Anna. \"'Tästä lompakosta riittäisi', hän sanoi,\n'maksaa korkonne kahteenkymmeneen kertaan'.\"\n\n\"Sanoiko hän niin?\"\n\n\"Sanoi. Hän otti lompakon povitaskustaan ja --\"\n\n\"Povitaskustaan, sanot?\"\n\n\"Niin, 'ja minä _annan_ rahat pojallenne', hän sanoi, 'jos hän antaa\nminulle tytön'.\"\n\nAnna puheli viattomaan tapaansa, tietämättä, mitä pahaa tuotti\nsanoillaan, mutta lompakkoa mainittaessa Magnuksen kasvot äkkiä,\nsalaperäisesti, saivat muuttuneen ilmeen, ja niiden sävy oli pahojen\nintohimojen rumentama.\n\n\"Hän on kait kovasti rikas\", huokasi Anna.\n\n\"Rikkaampi kuin kellään on oikeus olla\", vastasi Magnus.\n\n\"Varmaankaan ei Jumala voi tarkoittaa, että kukaan olisi noin rikas,\ntoisten pysyessä perin köyhinä.\"\n\n\"Jumala!\" huudahti Magnus, ja hänen vääntyneet kasvonsa värähtelivät.\n\n\"Jospa hän vaan lainaisi meille sen verran, että selviäisimme\nruununvoudista huomisaamuna!\" sanoi Anna.\n\n\"Voiko odottaa miehen auttavan meitä pitämään maatilan, kun hän on\ntullut ostamaan sitä itselleen?\"\n\n\"On kuitenkin kovaa, julman kovaa, että ihmisen ajaa talosta ja kodista\nmaantielle ensimmäinen varakkaampi henkilö, joka sattuu saapuville.\"\n\n\"Sitä minäkin olen ajatellut\", säesti Magnus.\n\nAina tähän hetkeen asti Anna oli vain yritellyt lyöttäytyä Magnuksen\nmielialan mukaan, mutta nyt sai hänet Magnuksen äänen outo sointu\nepäilemään, että hän oli herättänyt pahanhengen, ja hän katsahti\npoikaansa kauhistuen.\n\nTämä otti pullon ja joi; hän joi pullon kaulasta ja jokainen pisara\nvaloi uutta myrkkyä mieleen. Hänen silmänsä alkoivat kiilua kuumeisen\nloistavina, ja Anna vapisi. Hän muisti, ettei Magnus ollut maistanut\nväkijuomia sen koommin kuin Thoran hautajaisaikana; sitten hän ajatteli\nisäänsä, ja kylmät väreet puistattivat hänen ruumistaan.\n\n\"Emme siitä enää puhu\", hän sanoi koettaessaan ottaa pulloa pois, mutta\nMagnus ei hellittänyt sitä kädestään.\n\nÄiti ja poika taaskin silmäilivät toisiaan, ja sitten Anna astui\nvieraan ovelle kuuntelemaan.\n\n\"Onko hän lukinnut sen?\" kysyi Magnus.\n\n\"Ei, pelkään -- ei, ei ole.\"\n\n\"Mitä hän tekee?\"\n\n\"Kynttilä on sammuksissa -- kaiketi hän jo on makuulla.\"\n\n\"Sitten\", tokaisi Magnus, \"hän on riisuutumatta heittäytynyt vuoteelle\nja lompakko on vielä hänen yllään.\"\n\n\"Magnus, mitä ajatteletkaan?\" hätääntyi Anna -- hänen hampaansa\nkalisivat.\n\n\"Olisiko niin kovin pahaa?\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Ottaa sen verran, että suoriutuisi ruununvoudista aamulla?\"\n\n\"Magnus! En tarkoittanut sitä.\"\n\n\"Hän ei sitä konsanaan kaipaisi -- ei huomaisi vajausta -- ja sen\navulla saisimme pidetyksi tilan ja pelastuisimme nälkää näkemästä.\"\n\n\"Voi taivas! Mitä olenkaan tehnyt!\"\n\n\"Hän näkyy itse olevan jonkinlainen tuhlaajapoika. Se sopii, maksakoon\ntuhlaaja toisen tuhlaajan puolesta.\"\n\nAnna ei kyennyt vapaasti hengittämään -- hän saattoi vain sanattomaksi\nhämmästyneenä tuijotella Magnukseen. Tämä tarttui taas pulloon ja\nsiemaisi sen viimeiset tähteet.\n\n\"Hän on juonut melko lailla -- nukkuu raskaasti -- eikä herää,\nennenkuin huutokauppa on pidetty.\"\n\n\"Mennään levolle\", ehdotti Anna.\n\n\"Mene itse\", murisi toinen, sillä juopuneen miehen aivoissa\nmellastelevat raivottaret olivat hänet voittaneet.\n\n\"Magnus\", rukoili Anna, \"jollet sinä käy makuulle, niin minä valvon\nkanssasi koko yön.\"\n\nSilloin pahahenki, joka oli Magnuksesta tehnyt kavalan pedon, osoitti\nhänelle mitä tehdä.\n\n\"No hyvä, käydään levolle\", hän myöntyi.\n\nHän telkesi taas ulko-oven ja kohensi lieden hiillosta, äidin\nsammuttaessa lampun ja sytyttäessä kynttilät. Hän arveli pojassaan\nheränneen pahan vimmauksen hälvenneen ja puheli muista asioista.\n\n\"Olen laittanut sinulle Erikin vuoteen; tapaat kaikki kunnossa\", hän\nhuomautti.\n\nElinin oven sivuitse astuessaan Anna avasi sen hiljaa ja kallisti\npäätään kuunnellakseen. Sisältä kuului tovin aikaa hentoa ja\nsäännöllistä hengitystä; sitten hän sulki oven jälleen.\n\n\"Lapsi parka! Hän on laskenut päänsä pielukselle sydän täynnä uskoa\nihmeeseen, joka tapahtuu ennen huomisaamua. Sellaisten on taivaan\nvaltakunta!\"\n\nHe erosivat ylistuvan ovella, ja muutaman minuutin kuluttua lepäsi\npikku talo hiljaisena ja pimeänä tunturien sylissä ja lumien povella,\nmutta Kuoleman siivet levisivät sen yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMagnus ei käynyt levolle. Hän heittäysi haahkanuntuville ja taisteli\ntuiman ottelun Jumalan kanssa, jota edusti Jumalan sijainen, hänen\nomatuntonsa. Hänen pimittyneessä sydämessään väikkyi näkynä muukalaisen\npovitaskussa pullottava lompakko, ja hän hoki itselleen, että hänen,\nkävi miten kävi, täytyi ottaa vieraan rahoista velkansa korot. Jollei\nhän sitä tehnyt, niin mies ostaisi maatilan, ja Elin ja hänen äitinsä\ntyönnettäisiin tuuliajolle.\n\nTämä ajatus aiheutti tunnonvaivoja. Rahojen ottaminen olisi\nvarastamista, eikä Magnus ollut milloinkaan varastanut. Mutta kun usko\noli jo hävinnyt, niin kunto seurasi perässä, ja hän rynnisteli\nomaatuntoaan vastaan ja nujersi sen. Mitä hän aikoi tehdä, samaa\ntekivät ihmiset joka päivä, vaikka sanoivatkin sitä kaupaksi, ja he\ntekivät sitä oikeutta vääristäen, hän kun taas tekisi sen vääryyttä\noikaistakseen. Tässä oli mies niin rikas, ettei hän huomisaamuna\ntietäisi menettäneensä sitä, mikä riitti saattamaan Magnuksen omaiset\nonnellisiksi. Tämä mies aikoi syytää heidät köyhyyteen ja kurjuuteen.\nTotisesti oli oikein välttämätöntä, velvollisuus ehkäistä se.\n\nSekautuneiden aivojensa hullussa huumeessa hän näki sen päivän\ntapahtumat kierossa valossa, ja näytti siltä kuin olisi kohtalo\nheittänyt miehen hänen käsiinsä. Hän olisi saattanut majautua pappilaan\n-- hän oli tullut tänne. Hän olisi saattanut salata tulonsa\ntarkoituksen -- hän oli ilmaissut sen! Hän olisi saattanut olla\nvirkkamatta sanaakaan lompakosta -- hän oli lapsellisen yksinkertaisena\nnäytellyt sitä! Totisesti oli tämä Salliman viittaama tie vaikeuksista\npääsemiseksi, ja jollei hän sitä valitsisi, niin hän joutuisi\nkatkerasti soimailemaan itseään rakkaittensa kärsiessä puutetta.\n\nSaatuaan itsensä siihen uskoon, ettei hän voinut olla ottamatta vieraan\nrahoista sen vertaa kuin korkojen maksuun tarvittiin, hän alkoi\nkysellä, miksi ottaisi niin vähäisen. Jos lompakossa oli rahaa\nriittämään kaksinkymmenin verroin korkojen maksuun, niin miks'ei hän\nottaisi niin paljoa, että saisi tilan kokonaan velattomaksi? Siten hän\nvoisi jättää Elinille perinnön, jonka oli veljensä tuhlauksen ja\nrikoksen kautta menettänyt. Tämä mies aikoi sen riistää -- hän ei saisi\nsitä tehdä!\n\nAste asteelta hän työnsi omantuntonsa varustuksia taemma, kunnes joutui\nitseltään kysäisemään, miks'ei ottaisi kerrassaan kaikkea. Hänen\nmielensä oli siihen mennessä tahmautunut ja puutunut, mutta hän älysi\nvielä varsin hyvin, mitä se merkitsi. Se merkitsisi vieraan henkeä.\nIhmisolennon tappaminen herätti ensin ajatuksenakin hyytävää kauhua,\nmutta tuokion kuluttua se haihtui. Tämä mies yksistään oli hänen\nrakkaittensa ja turvan välissä -- miks'ei siis? Tämä mies uhkasi viedä\nheiltä hengen, syöksemällä heidät nälkään -- miks'ei hän sen sijaan\nveisi henkeä uhkaajalta?\n\nHetkellistä tympeyttä tuotti ajatus, että hän kävisi miehen kimppuun,\njoka oli uskonut itsensä hänen talonsa turviin -- nukkuvan, avuttoman\nmiehen kimppuun. Mutta hän ajatteli vieraan sydämetöntä naurua, heidän\ntilaansa kohtaan osoittamaa tunteettomuutta, ja muisteli, mitä hän oli\nsanonut äidistään, ja kuvitteli tämän istumassa kaikkien mukavuuksien\nviihdyttelemänä, hänen äitinsä joutuessa synnyinsijastaan ulos\nmaailmalle menehtymään. Silloin hänen raivonsa taas yltyi ja sydämensä\nkoveni armottomaksi.\n\nHän alkoi aprikoida, miten menetellä hankkeessaan. Teko oli helppo.\nKukaan ei ollut miestä nähnyt, paitse he itse; kukaan muu ei koskaan\ntietäisi hänen käyneen heidän talossaan. Hän voisi ilmoittaa äidilleen\nja Elinille, että vieras oli aamulla varhain lähtenyt matkaansa. He\nuskoisivat häntä, ja jolleivät uskoisikaan, niin ainakin hillitsisivät\nkielensä, sillä hänen etunsa olisi heidän etunsa, ja kaikki mitä hän\nteki, tapahtui heidän hyväkseen.\n\nUusi ja kamala valo välkähteli hänen synkeässä mielessään, ja hän näki\nolevansa tuota kaikkea tekemässä. Kenenkään silmä ei näkisi, kenenkään\nkorva ei kuulisi. Tänä yönä oli jäätävä pakkanen, ja jos se löytyisi\nHukutussalmesta jään sulattua, niin sanottaisiin muukalaisen eksyneen\ntieltään lumipyryssä ja tuupertuneen alas kallioilta.\n\nPäästyään varmuuteen siitä, että saisi johdetuksi tämän maailman\ntuomion harhaan, alkoi kiusauksensa kourissa kiemurteleva mies ajatella\ntulevaisen maailman tuomiota. Mutta se pelko hälveni tuotapikaa.\nToisessa maailmassa ei tiedetty mitään siitä, mitä tässä tapahtui, ja\nJumala vähät sekaantui ihmisten asioihin!\n\nJumalaa ajatellessaan hän tunsi korvissaan humisevan kuin hukkuva veden\nsyöksyessä ylitseen. Siinä upposi hänen omatuntonsa viimeisen kerran\ntapailtuaan ilmaa, sillä hän hoki itselleen, että joskin murha oli\nvastoin Jumalan lakia, niin Jumala ei ollut tehnyt _hänen_ hyväkseen\nmitään eikä hänellä siis ollut mitään välittämistä Jumalasta. Hän oli\nkaiken ikänsä ollut hyvä ihminen, mutta kuitenkin oli Jumala jättänyt\nhänet pinteeseen. Jumala ja maailma antoivat hänen äitinsä ja Elinin\nmenehtyä, sen vuoksi täytyi hänen taistella maailmaa -- ja Jumalaa\nvastaan!\n\nInhimillisen luonteensa viimeisissä väänteissä hän muisti kerran ennen\ntahtoneensa murhan yllykettä, ja sitten kärsineensä kadotettujen\ntuskia, milloin jälkeenpäin oli sitä ajatellut. Mutta se oli toista, se\ntapahtui loukatun lemmenkiihkon tuulispäässä, ja jos hän olisi\nuhkauksensa toteuttanut, niin se olisi ollut rikoksista pahin,\nanteeksiantamaton synti, synti Pyhää Henkeä vastaan -- veljen murha!\nTuhannet kerrat oli hän kiittänyt Jumalaa siitä, ettei Oskar ollut\nelänyt kotiin tullakseen; mutta olivatpa ihmeellisiä kohtalon tiet --\ntoinen mies, toinen sydämetön tuhlaajapoika, oli saapunut tänne, ja jos\nmieli pelastaa rakkaansa nälästä ja Oskarin rikoksien seurauksista,\nniin hän tiesi, mitä oli tehtävä!\n\n\"Maksakoon tuhlaaja toisen tuhlaajan puolesta\", hän ajatteli taaskin ja\nsitten hypähti ylös vuoteeltaan.\n\nHänen karkea luontonsa, viinan liehittelevän hornanhengen ärryttämänä,\noli saanut omastatunnosta voiton, mutta kuitenkin loksahtelivat hänellä\npolvet yhteen, kun hän varpaillaan hiipi äitinsä kamarin ohi, ja Elinin\novelle tullessaan hän vaivoin sai hengitetyksi. Heidän puhtaat sielunsa\nuinuivat rukouksen suojelevassa ilmakehässä; ja tuumaillessa, mitä\naamulla sanoisi, jos he tahtoisivat tietää, mistä hän sai rahat, hänen\nmielensä oli niin tahmautunut ja puutunut, ettei kyennyt mitään\nvastausta sommittelemaan.\n\nMutta tämä ajatus ja sitä seurannut näky, miten hänen äitinsä ja Elin\ntähystelisivät häntä tutkivin ja epäluuloisin katsein -- miten hän\nkaiken päätyttyä ja lepoa toivoessaan tapaisi heidät vaieten istumassa,\ntyhjää tuijottelemassa -- miltei masensi petomaisuuden, ja hänen koko\nruumistaan puistatti kyyneleetön nyyhkäys. Kuitenkin jätti inhimillisen\nvalon salama hänen synkeän sydämensä yhäti sakeampaan pimeyteen, ja\nkotvasen kuluttua hän jatkoi valmistelujaan.\n\nHänen vaivihkaa pujahtaessaan saliin nousivat ovimatolla torkahdelleet\nkoirat ylös, oikoen sääriään ja haukotellen, ja jotteivät nuo olisi\nmelunneet, vei hän ne ulos ja lukitsi vajaan. Sitten hän lähti talliin,\njoka oli jonkun matkan päässä asunnosta, satuloitsi vieraan hevosen, ja\nsitten vinhalla ratsuraippansa sivalluksella sai sen niuhahdellen\nnelistämään yön selkään. Alas laakson pohjaa pitkin lehahti jäinen\ntuuli, ikäänkuin olisi päivä liikahdellut aamu-unissaan, ja idän\ntaivaalla tuntui heikko vaaleanpunerva kajastus ja läntisillä\njäätiköillä hämärä heijastus sanovan, että päivänkoitto oli lähellä,\nmutta Magnuksen katsetta samensi viinanhöyry, eikä hän kyennyt näkemään\nselvästi.\n\nLunta ei ollut satanut vieraan tulosta asti, ja maatalon edustalle\npalaten Magnus painoi takaperoiset jäljet kuistilta joelle, osaksi\nhävittääkseen vieraan askeleet ja osaksi salatakseen omiaan taas\ntullessaan raskasta taakkaa kantaen ulos. Mies oli tällä aikaa jo\nmennyt, ja Magnus oli kuin yölintu liihoittelemassa oman talonsa\nympärillä ja saalistaan ajattelemassa.\n\nHänen palatessaan saliin ei siellä kuulunut hivaustakaan, paitsi\ntakassa ripisevän tuhan kahinaa ja seinäkello pimeässä raksuttelemassa\nsäntillisiä sekunteja. Hän riisui saappaansa, jättäen jalkaansa vain\nlumisääryksensä, ja sitten hän nappasi nojatuolista patjan, astui\nvieraan ovelle ja kuunteli.\n\nMutta taivas samoin kuin helvettikin on joka miehen sydämessä, niin\nkauan kuin hänessä elämää on, ja kyyneleetön nyyhkäys palasi häneen ja\nvapisutti häntä kiireestä kantapäähän, hänen viime hetkessä\najatellessaan tekonsa kamalaa surkeutta. Mutta kuitenkin hän, taas\nhokien itselleen, ettei Jumala tehnyt mitään tässä maailmassa, ja vielä\nkerran vannoen: \"Maksakoon tuhlaaja toisen tuhlaajan puolesta\", kiersi\nripaa ja aukaisi oven.\n\nSitten hän astahti varovasti vierashuoneeseen ja lukitsi oven\njälessään.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nAnna oli sillä hetkellä herännyt hirveästä unesta. Ensin huoneeseen\nmennessä häntä oli vaivannut se miete, että hän oli herättänyt pahoja\najatuksia Magnuksessa, ja hän oli mielessään kuvitellut, miten Magnus\nsanoisi, jos jotakin tapahtuisi: \"Sinä sen panit päähäni, äiti.\"\nSoimaukset karkoittaakseen hän oli rukoillut anteeksi, vakuuttaen\nJumalalle, ettei hän ollut kertaakaan ajatellut varkautta eikä\nväkivaltaa, vaan ainoastaan Eliniä ja Magnusta ja perintöä, minkä nämä\nolivat menettäneet hänen kiihkeytensä vuoksi, sekä, miten julmalta\ntuntui että näin kovat ajat koituivat hänen rakkaille lapsilleen,\nmuiden ihmisten saadessa omakseen niin paljon enemmän kuin he\ntarvitsivat.\n\nSitten hän oli käynyt vuoteelle, ja matkamiehen ääni, joka oli\nkiusannut häntä kaiken iltaa muistoilla, joista hän ei tolkkua saanut,\nkummitteli hänen kuuluvissaan taasenkin, ja kun kynttilä oli puhallettu\nsammuksiin eikä hänen silmiänsä enää häirinnyt vieraan tuntemattomien\nkasvojen näky, niin hän huomasi, kenen ääntä se muistutti. Se ääni oli\nhänelle hyvin rakas, aina läheinen, Oskarin ääni, jota hän ei enää\nkonsanaan kuulisi.\n\nKun tämä ajatus sydäntä sykähdyttäen välähti Annan mieleen, niin se\nmuutti vieraan kokonaan. Hänen naurunsa herkesi olemasta julma, ja\nhänen sanansa, ettei hän ollut pysynyt hyvänä poikana äidilleen,\nkävivät liikuttaviksi. Ja ajatellessaan hänen äitiparkaansa odottamassa\ntuhlaajapoikaansa ja niin pian jälleen näkemässä hänet kotona ja\nkuvitellessaan, mikä ilo hänet valtaisi pojan sanoessa: \"Äiti, äiti,\ntässä olen vihdoinkin, emmekä enää koskaan, koskaan eroa!\" hänen\nsydämensä tulvi myötätuntoisuutta ja hän pahoitteli, ettei ollut\nkohdellut matkamiestä ystävällisemmin tämän mennessä levolle.\n\nSitten hän vaipui uneen, ja unetar vei hänet takaisin noihin hyviin\naikoihin. Hänellä oli kaksi poikaa kotona, tumma ja vaalea; isä oli\nväärin rangaissut tummaa, ja tämä juro ja synkeä sielu vääryyden\ntuntien ei ollut sietänyt ryhtyä selityksiin, mutta vaalea tunnusti\nnyyhkien: \"Ei sitä Magnus tehnyt, isä, vaan minä\" -- ja hetkistä\nmyöhemmin kaksi onnellista pikku päätä oli samalla alusella\nvieretysten, ja molemmat naureskelivat hilpeästi.\n\nUnen vaihtelevassa kuvasarjassa oli tämä näky tuskin häipynyt,\nkun Anna heräsi, ollen ihan selvästi kuulevinaan Oskarin äänen\nhuutavan: \"Äiti! Äiti! Äiti!\" Hän arveli vieraan unissaan huutavan,\nsillä porsliinikorut hänen yöpöydällään tuntuivat vielä heläjävän,\nmutta hänen kuunnellessaan oli kaikki hiljaista.\n\nSitten Magnuksen kiusauksen muisto vieri takaisin hänen mieleensä kuin\nukkospilvi kirkkaalle taivaalle, ja hän kavahti ylös mennäkseen\npoikansa huoneeseen näkemään, että hän oli vuoteessaan.\n\nMagnus ei ollut käynyt makuulle.\n\nKynttilä kädessä ja yhä yöpuvussaan Anna riensi eteissaliin, huutaen\nvasta puoleksi tajutun aavistelun kiihdyttämin kuiskauksin: \"Magnus!\nMagnus!\"\n\nEi tullut vastausta.\n\nHän kuunteli vieraan ovella, mutta ei rohjennut astua sisälle eikä\nkoputtaa, vaikka luuli kuulevansa liikahtelua huoneesta.\n\n\"Magnus! Magnus!\" hän kuiski taas, mutta vastausta ei kuulunut. Hän\nkuuli hevosen hirnumista; elukka tuntui juoksentelevan ympäri taloa\nkaartelemassa, ja hänen ihoaan alkoi karmia, sillä tuo ääni yössä oli\nkuin ruumiittoman sielun parkua. Sitten kuului kumeaa koirain\nhaukuntaa, ja hän tunsi ne omiksi koiriksi ja tajusi, että ne oli\nteljetty johonkin ulkohuoneeseen. Tämä herätti uuden aatoksen, ja hän\nriensi ulko-ovelle katsomaan, oliko se avattu.\n\nOvi ei ollut lukossa!\n\nHän oli avata sen ja huutaa uudestaan, mutta silloin hän kuuli ääntä\ntakaapäin. Se tuli vieraan huoneesta, ja painaessaan korvansa\navaimenreiälle hän kuuli selvästi nyyhkytystä. Sisällä nyyhki joku.\n\nHän tunsi tuon matalan, tukahtuneen äänen. Siellä oli Magnus.\nHän oli polvillaan tai pitkällään lattialla ja itki kuin sydän\npakahtumaisillaan. Silloin Anna rohkeasti yritti avata ovea, mutta\nhuomasi sen sisältä salvatuksi.\n\n\"Magnus! Magnus!\" hän kuiski, mutta toinen ei vastannut.\n\nHän oli nyt varma siitä, että hänen aavistamansa hirmutyö oli\ntapahtunut. Hänen jännityksensä oli syventynyt peloksi, mutta sääli ja\nrakkaus voittivat kaikki muut tunteet, ja hypähtäen polvilleen\nyöpuvussa hän kuiskasi avaimenreiästä:\n\n\"Magnus! Magnus! Aukaise ovi! Äiti täällä vaan on! Kaikki on minun\nvikani, rakkaani! Päästä minut sisälle!\"\n\nMutta tukehtunut nyyhkiminen ei keskeytynyt, eikä mitään muuta ääntä\ntullut vastaukseksi. Sitten hän kaiken muun vaietessa luuli ulkoa\nkuulevansa kulkusien kilinää. Ensimältä hän otaksui korviensa soivan,\nmutta kilinä kävi äänekkäämmäksi ja läheni, ja sitten koirat taas\nhaukkuivat ulkohuoneessa.\n\nPelko syventyi hirmuksi, salaamisen välttämättömyys välähti hänen\nmieleensä, hän koputti makuuhuoneen ovelle ja huusi taas peljästynein\nkuiskein:\n\n\"Magnus, joku tulee. Odota, kunnes on mennyt. Älä liiku. Älä tule ulos.\nSanohan vain, että kuulet minua.\"\n\nNyyhkytys taukosi, mutta Magnus ei puhunut. Sillä välin tiu'ut\nlähenivät lähenemistään sekä ratsuraipan viuhke, ajurin huhuilu ja\npehmeässä lumessa kahlaavien juoksijain siukuminen.\n\n\"Magnus! Magnus!\" huusi Anna ääneensä, viimeisenä ponnistuksena, mutta\nhänet pysähdytti ikkunan alta kajahtava huuto: \"Hoi! hoi siellä!\" ja\nhän nousi seisaalleen aikoen salvata ulko-oven.\n\nEnnen kuin hän ehti sen tehdä ropsahti raipanvarsi ikkunalautaan, ääni\nhuusi: \"Jumalan rauha!\" ja kiireisiä, askeleita kuului ulkoportailta.\nSilloin Anna kääntyi pois ja pakeni takaisin makuuhuoneeseensa.\n\nPukeutuessaan hän kuuli ulko-oven paiskautuvan sepo selälleen ja\nihmisiä tepastelevan eteissaliin. He olivat hyvin pirteällä ja\nhauskalla päällä, sillä he nauroivat hilpeästi ja haastelivat kaikki\nyhteen suuhun, niin että talo oli täynnä melua.\n\nTullessaan ulos ylistuvasta hän kohtasi kyytipojan menossa kotaan\nkeittämään kuumaa juomaa poneilleen ja palatessaan saliin hän huomasi\noven ja ikkunaluukut heitetyiksi auki, päivänvalon virtaavan sisälle ja\npostimiehen itsensä siellä useiden matkustajain kanssa, niiden joukossa\nsilmiään myöten turkkeihinsa kietoutuneena johtajan ja Margret\nNielsenin, joka purkautui valkean karhuntaljan kierteistä esille.\n\n\"Hei!\" huusi jokainen, ja postimies sanoi: \"Tässä nyt viimeinkin näette\nmeidät! Emme lumipyryltä päässeet eilen, mutta johtaja patisteli minua\nväenväkiseltä lähtemään matkaan, heti kun se kello eilenillalla herkesi\nyhdeltätoista!\"\n\n\"No, emmehän toki joka päivä ole porsaan tapossa?\" tuumi johtaja, ja\nmiesten naurellessa ja silmää iskiessä kysyi Margret Nielsen:\n\n\"Ja miten on Annan laita?\"\n\nAnna seisoi sanattomana ja aavemaisen valkeana, joten johtaja\nhuomautti: \"Näymme säikäyttäneen hänet tajultaan, sillä hän toljottelee\nkuin haamun nähneenä. Mutta missä on Magnus?\"\n\n\"Magnus? No -- jossakin, missä lie\", vastasi Anna.\n\n\"Ja miten jaksaa Elin käpyseni?\" tiedusteli täti Margret.\n\n\"Hän ei ole ylhäällä vielä\", sopersi Anna.\n\n\"Menen herättämään hänet. Mikä on hänen huoneensa -- tämä?\" ja täti\nMargret astui vierashuoneeseen päin.\n\n\"Ei, ei\", hätääntyi Anna asettuen hänen tielleen, selkä vierashuoneen\novea vasten. \"Tuo\", ja täti Margret lähti Elinin makuuhuoneeseen.\n\n\"Ja nyt\", uteli johtaja, iskien silmää kaikkialle ympärilleen, \"mitä\nsiitä toisesta tiedetään?\"\n\nAnna tähysteli johtajaa kauhun mykistämänä.\n\n\"Uudesta tulokkaasta? Ei taida vielä olla jalkeilla?\"\n\n\"Uudesta tulokkaasta?\"\n\n\"No, vieraasta, ystävästä, nimittele tuota nyt päin taikka toisin.\"\n\n\"Mistä ystävästä?\"\n\n\"No siitäpä miekkosesta tietenkin, joka eilen illalla tuli.\"\n\nAnna, joka ei ollut vielä milloinkaan totuudesta poikennut, tahtoi nyt\ntekaista valheen, mutta ei voinut. \"En ymmärrä sinua, johtaja\", hän\nvirkkoi heikosti.\n\n\"No --!\" kummasteli johtaja ja lisäsi sitten ikäänkuin toisiin\nmietteisiin johtuen: \"Arvelin, ettei hän tahtonut säikytellä sinua,\noltuaan niin kauan poissa ja kuolleeksi luultuna. Mutta ettekö vielä\ntiedä, kuka hän on?\"\n\nAnna vapisi ja vastasi: \"Kenestä puhut, Oskar Nielsen?\n\n\"Pitkästä vaaleanverevästä pujopartaisesta miehestä, joka yöksi\npoikkesi tänne.\"\n\nAnna oli nyt sanattomana kauhusta, ja hänen vaitiolonsa väärin\nymmärtäen, kävi seurue äkkiä vakavaksi. \"Olisiko hän voinut lumipyryssä\neksyä tieltä?\" huomautti joku. \"Mutta hän tunsi tyyten paikat ja olisi\nside silmilläkin löytänyt perille\", väitti toinen. \"Oli sentään niin\nkamala yö\", tuumi kolmas. \"Lepomajalle asti hän ainakin pääsi.\" \"Mutta\npoika tuossa sanoi, ettei hän koskaan löytäisi matkansa perille.\"\n\n\"Tämähän on arveluttavaa\", huudahti johtaja. \"Ministeri tahtoi häntä\nyöpymään hallitustaloon, mutta hän näytti olevan niin kiihkeä näkemään\nsinua --\"\n\n\"Näkemään _minua_!\" toisti Anna.\n\n\"Tietenkin, noin kauan poissa oltuaan. Merkillistä! peräti merkillistä!\nMutta tarkoitatko todellakin, ettei ketään matkustajaa ole eilisiltana\ntänne saapunut?\"\n\nAnna epämääräisesti uumoili johtajan viittausten merkitystä, ja\näskeisen hetken hirmu syventyi yhä kauhistuttavammaksi. Mitä oli Magnus\ntehnyt kiihkonsa ja toivottomuutensa sokeudessa? Mutta vielä näinkin\nollen oli hänen poikansa pelastus voitolla kaikista muista tunteista,\nja hän oli kieltämäisillään matkamiehestä mitään tietävänsä, kun ovi\navautui takana ja ääni lausui hänen olkansa yli:\n\n\"Kyllä, eräs matkustaja _saapui_ tänne eilisiltana, mutta hän läksi jo\nvarhain aamulla pois.\"\n\nPuhuja oli Magnus, ja kääntyessään häntä katsomaan Anna hengähti syvään\nja huojentuneesti, sillä hän tiesi poikansa sanovan totta. Magnuksen\nkasvot olivat, sen jälkeen kun hän ne viimeksi näki, salaperäisesti ja\nihmeellisesti muuttuneet. Epätoivon synkkä röyhkeys oli kadonnut, jokin\noli luonut valoa hänen sielunsa pimeyteen, ja hän näytti mieheltä, joka\noli palannut Jumalan kasvojen edestä.\n\n\"Mutta tämä on yhä merkillisempää\", kummasteli johtaja. \"Tiedettiin\nhänen ottaneen suuret summat rahaa pankista, ja jokainen arveli hänen\naikovan huutokaupassa ostaa tämän maatilan.\"\n\n\"Niin\", virkkoi täti Margret, Elinin makuuhuoneesta tullen, \"antaakseen\nvanhalle äidilleen.\"\n\nJa silloin kuultiin Elinin lempeän äänen kysyvän: \"Onko ruununvouti\nvielä tullut?\"\n\n\"Kuka ruununvoutia kysyy?\" vastasi ruununvouti itse astuen esille sinä\nhetkenä.\n\n\"Se herra antoi minulle tämän lompakon eilen illalla ja pyysi minua\njättämään sen teille ennen huutokaupan alkua.\"\n\n\"Ei se kuitenkaan minulle ole\", huomautti ruununvouti, joka oli ottanut\nlompakon pöydältä ja sen avattuaan luki, mitä oli kirjoitettuna siitä\nensimmäisenä tipahtaneelle paperilapulle: \"'Elinille, Oskarin\ntyttärelle, Kristian Kristianssonilta'.\"\n\n\"Lahja Elinille, kenties\", tokaisi johtaja.\n\n\"Tuhannen kruunun seteli!\" huusi ruununvouti.\n\nSeurueen iloisuus alkoi puhjeta äänekkäiksi onnitteluiksi, mutta\nruununvouti komensi, yhä availlessaan lompakon lokeroita:\n\"Odottakaahan! Täällä on enemmänkin -- paljoa enemmän! Yksi --\nkaksi -- kolme -- viisikymmentätuhatta -- toinen -- ja vielä --\nja --\" sitten kuului nopeaa paperien kahinaa ja ilahtunut huudahdus:\n\"Kaksisataatuhatta kruunua!\"\n\n\"Juuri sama määrä, minkä hän otti pankista!\" sanoi johtaja.\n\n\"Suutele minua, käpyseni!\" huusi täti Margret.\n\n\"Minua myös, lapseni\", huusi johtaja.\n\nAnna näytti huumaantuneelta, ja Magnus olisi kuin halunnut vajota maan\nalle. Mutta johtaja pakisi nauraen ja huudahdellen.\n\n\"Nyt käsitän koko jutun. Hän on antanut tytölle rahat, mutta jättänyt\ntämän ystävien ja sukulaisten neuvottavaksi, mitä niillä tehdä.\"\n\nElinin sinisilmien yhä hämmästyneinä tuijotellessa johtaja suuteli\nhäntä toistamiseen ja kysyi: \"No kenen luulet jättäneen sinulle tämän\nsuuren omaisuuden, pienokainen?\"\n\n\"Kristian Kristianssonin\", vastasi tyttö.\n\n\"Kyllä niin. Mutta etkö tiedä, kuka Kristian Kristiansson on? Et\nsinäkään, Anna?\"\n\nAnna vapisi kaiken tajuamaisillaan. \"Kuka?\" hän kysyi, mutta pikemmin\nhuulillaan kuin äänellään.\n\n\"No, Oskar -- poikasi Oskar, joka ei olekaan kuollut, ja joka on tullut\nantamaan korvausta jokaiselle! Tiesinhän aina, että kummipojassani oli\nhyvä pohja!\"\n\nTotuus leimahti Annalle pyörryttävänä riemuna -- riemuna siitä, että\nhänen poikansa oli elossa, riemuna siitä, että hän oli tullut kotiin ja\nosoittanut hänen luottamuksensa oikeaksi, riemuna siitäkin, vaikka\ntuskansekaisena, että hän oli jälleen poistunut, joten ei voinut enää\ntulla pulaa hänen ja Magnuksen välillä. Rukous uhkui hänen sydämestään\nja häntä halutti laskeutua polvilleen.\n\n\"Poikani!\" hän lausui hengähtämättömänä kuiskauksena.\n\n\"Isäni!\" huudahti Elin hellyydellä, mitä se sana ei konsanaan ennen\nollut hänessä herättänyt.\n\nSeurue rupatteli ja laverteli taaskin, mutta nuo kaksi naista -- vanha\nja nuori -- hakivat katseillaan Magnusta. Tämä seisoi taampana, lujat\nkasvot lopen sortuneina ja sulaneina. Totuus ei vasta nyt ollut hänelle\nilmennyt. Se oli tullut kuin sokaiseva salaman isku, oitis kun hän oli\nastunut vierashuoneeseen ja huomannut, että Jumala lopultakin teki\njotakin tässä maailmassa lastensa hyväksi.\n\n\"Äiti -- Elin!\" hän änkytti ja avasi sylinsä heille.\n\n\"Tässä se ihme oli, vai mitä?\" sanoi tyttö.\n\nJa siinä se oli tosiaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuutokauppaa ei Thingvellirissä sinä päivänä toimitettu, ja kun kellot\nsoivat jumalanpalvelukseen, niin koko joukko lähti kirkkoon. Pieni\npuinen kirkko oli täynnä sanankuulijoita, kun uudenvuodenpäivänä\nmaamiehet olivat perheineen ratsastaneet kirkolle joka taholta\nympäristöltä. He istuivat paksuissa rukkasissaan ja huopatöppösissään\nja höyryävän hengityksensä huurussa, joka ulottui oven suusta aina\nalttaripöydän ristikkoon asti, lavitsoilla kahdeksannurkkaisen\nsaarnastuolin ympärillä, vieläpä kaiken rojun, lautatavaran ja\nlihatynnörien seassa, joita oli talveksi sullottu lehterille.\n\nJohtaja oli siellä, hyvin äänekkäänä veisuussaan, asetellen taululle\nvirsien numerot; Elin myös ihmettely viattomissa sinisilmissään vielä\npäilymässä; Anna tyyntyneen onnellisena ja sydän kiitollisuutta\nkumpuilevana ja (ihmeellisintä kaikesta) Magnus itse, muuttuneena ja\nnöyrtyneenä miehenä.\n\nJokainen katseli Magnusta kummastellen hänen tuloaan, mutta Magnus ei\nvilkaissut kehenkään. Kirkkoherran lukiessa raamatunpaikan (\"olimme\nkaikki harhaan käyneet kuin lampaat\"), ilmoittaessa tekstinsä (\"tänä\npäivänä sinun pitää oleman Minun kanssani paratiisissa\"), saarnatessa\nyksinkertaisen selityksensä kuolevan ryövärin kääntymisestä\nristinpuussa, osoittaen ajan lyhyyden, lunastuksen voiman ja kuoleman\nkilvoituksen varmuuden, vieläpä suntion veisatessa vuorolaulua (\"Yön\nvoi itku kestääkin, vaan aamuksi ehtii ilo\") ja seurakunnan yhtyessä\nloppuvirteen, jossa Elinin hopeainen nuori ääni pyöreää kupukattoa\nkohti helähdellessään muistutti Magnukselle lapsen äidin ääntä, Magnus\nistui kasvot kiinteästi alttaritauluun tähdättyinä.\n\nSiinä oli kuvattuna Kristus valkeissa vaatteissa ja vehmaitten\npääsiäislehvien ympäröimänä, parantamassa sokeaa tien ohessa, ja hänen\nsitä katsellessaan pehmeni hänen sydämensä kokonaan, sillä hän ajatteli\nsitä siunattua, mutta kamalaa hetkeä, joka oli ollut vasta ihan\näskettäin ja jolloin suomut putosivat hänen silmiltään ja hänen alaston\nsielunsa seisoi Luojan kasvojen edessä.\n\nSe oli hetki, jolloin hän murha mielessä ja henki Jumalaa vastaan\nsotivana oli astunut vieraan makuuhuoneeseen, lukinnut oven takanaan ja\nsitten huomannut uhrinsa temmatuksi käsistään sekä kuullut peloittavan\näänen, joka tuntui sanovan: \"Seis! tahi veljesi veren ääni huutaa\nMinulle maasta!\"\n\nJumalanpalveluksen päätyttyä seurasi ulkopuolella paljon\nkädenpuristuksia ja ystävällisiä toivotuksia, sillä huhu siitä mitä\nAnnan perhekunnassa oli tapahtunut, oli kulkenut suusta suuhun, mutta\nMagnus tarttui vanhaa äitiään käsivarteen ja käveli hänen kanssaan\nkotiin yksinään seurana lisäksi Elin, joka sipsutteli narskuvassa\nlumessa heidän vierellään hyräillen loppuvirren säveltä. Nuori kansa\najeli poneillaan kilpasilla edestakaisin, ensi lumesta iloiten; vanhat\nryhminä loruilivat päivän kummallisista sanomista; ja johtaja, joka\nmarssi villavaipassaan tyytyväisen näköisenä kuin vanha lehmä utaret\ntäynnä illalla kotiin jolkkien, tervehti jokaista ja kutsui kaikki\nmajataloon kahville.\n\nOli hän heille valmistanut enemmänkin kuin kahvikupposet sillä johtoon\nryhtyen, silloin kun Magnus näytti hämmästyksestä halvautuneelta hän\noli käskenyt teurastaa lampaan ja täti Margretin jäädä sitä\nkäristämään.\n\nPäivällinen oli runsasvierainen ja pitkä, sillä jokainen oli\ntervetullut mukana olemaan, ja loppupuolella johtaja nousi esittämään\nmaljan.\n\n\"Jokaisella lumisateella on loppunsa\", hän sanoi, \"ja olen onnellinen\nilmoittaessani teille kaikille, että pilvi, joka on niin kauan\npimitellyt majataloa, Anna Magnussonin perhettä ja minun perhettäni, on\nnyt ainiaaksi huvennut. 'Osoita mies äläkä pöytää', sanotaan muutamassa\nsadussamme, mutta tässä tapauksessa meidän on täytynyt osoittaa teille\npöytää eikä miestä. Hän on kuulemma matkalla Reykjavikiin tällä haavaa,\nja jos ennustus on viisaan miehen arvaus, niin arvaan hänen siellä\nsaavan niin innostuneet tervetuliaiset, ettei ole moista vielä yksikään\ntällä vanhalla saarella ennen kohdannut.\n\n\"Veikot ja siskot, minä ehdotan maljan -- Annan kauan kadoksissa\nolleelle pojalle, meidän pojallemme, Islannin pojalle -- Oskar\nStephenssonille.\"\n\nMalja tyhjennettiin huudahteluin ja lasien kilistyksin, mutta Anna ei\nmaistanut, ja Magnus painoi päänsä alas.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nItään Thingvellirin tasangosta ja järvestä kulkee rotkotie\nHengel-vuorten yli Eyrarbakkin pienelle kauppa-asemalle. Se polvittelee\nlukuisain geysirien ja kivennäisvesilähteiden lomitse, jotka tunturin\nkaljua kylkeä vasten näyttävät aina höyryävän. Ne ovat pieniä\nporeilevia vesireikiä rosoisessa keltaisessa maaperässä, toiset\nvalkeita ja säteileviä kuin tähdet, toiset pyöreitä ja syvänsinisiä\nkuin naisen silmä, toiset soikeita ja veripunaisia kuin jonkin\npetohirviön elävä sydän.\n\nOn varoen käveltävä kiertelevää polkua, sillä kamara on kuuma ja ohut\njalkain alla. Toisinaan se hytkähtelee kuin kiehuvan padan kansi, ja\ntoisinaan kuuluu kumeaa jylinää alta päin kuin olisi rajuja taisteluita\nkäymässä maan uumenissa, ja sitten lammikot sihahtavat kiehumaan ja\nsyöksemään ylös ilmaan vaahtoavaa vettä ja välähteleviä tulikieliä, ja\nilma savuaa tulikivihuuruna.\n\nSe on kamala ja hornamainen paikka, muistuttaen helvetin tulelle\npystytettyä kattilaa. Mutta rotkotien ylävarrella leviää lumi valkeana,\nrauhallisena ja höytäisenä, ja vielä ylempänä kohoavat hohtavat\njäätiköt, ja sieltä, vuorten tutistessa maanalaisissa väänteissään,\nkierähtää talvisin lumivyöry alas niin äkillisesti, ettei yksikään\nihminen voi sitä kuulla tai nähdä, sillä se jyrähtää kuin tuomiopäivän\njymy ja on nopea kuin kuoleman vasama.\n\nSarastuksen aikaan sinä päivänä Kristian Kristiansson asteli pitkin\ntätä solaa, matkalla Eyrarbakkiin, mistä aikoi laivalla lähteä Norjaan.\nVaikka hän vasta kaksi tuntia sitten oli sysännyt auki vierashuoneen\nikkunan ja jättänyt majatalotilan, hän oli jo nyt voimakkaampi ja\nurhoollisempi mies. Silloin hänen ainoa ajatuksensa oli lopettaa\nkaikki, ja itsetuhon varjo oli häilynyt hänen edessään, ja nyt hän näki\nselvästi, että ellei Jumala säätänyt hänen kuolemaansa, hänen\nvelvollisuutensa oli pysyä elossa. Kuten hän oli tehnyt syntiä, tulisi\nhänen nyt kärsiä. Hänen tuli suorittaa rangaistus viimeiseen pisaraan\nasti, sen äärimmäiseen loppuun asti. Hänen rangaistuksensa oli elää\nedelleen ilman menettämäänsä rakkautta, ilman kadotettua onnea, johon\nhän oli menettänyt oikeutensa. Se oli kovaa, mutta oikeudenmukaista, ja\nhänen täytyi kohdata loppu väistymättä. Terve siis elämä, niin kauan\nkuin sitä kestää! Terve kuolema, kun sen aika tulee!\n\nPäästyään kuumuuden ja savun läpi ja saavuttuaan raikkaille kukkuloille\nhän pysähtyi katsomaan taakseen. Maailma ympärillä oli valkea ja kirkas\nviime yön lumimyrskyn jälkeen, mutta punertava, vasta nousevan auringon\nsäde oli ylittämässä korkeimpia huippuja, kun taas alankomaa vielä\nnukkui sumuverhon suojassa. Hän luuli voivansa kuulla kirkonkellon\nsoivan, ja tuo suloinen inhimillinen ääni saavutti hänen korvansa\nrikkikaivosten höyryn läpi, niinkuin tähden laulu voisi nousta maailman\npilvien läpi sielujen korviin taivaassa.\n\nPian aurinko oli noussut ja sumu hälventynyt, ja sitten hän näki\nkaukana alhaalla laaksossa tuon pienen kirkon ja talon, jonka hän oli\njättänyt taaksensa. Sinne olivat jääneet onnellisuus, rakkaus ja lämmin\nkodikkuus, sillä se oli hänen hyvityksensä vahingoittamilleen\nrakkaille; hyvitykseksi Jumalalle hän oli nyt lähdössä yksin,\nriistettynä kaikesta ja tuntemattomana kaikille.\n\nEnempää hän ei voinut ajatella tuota, mutta hän hymyili surullisesti\nitsekseen kuvitellessaan mielessään sen onnellisen kohtauksen yllätystä\nja iloa, kun tyttö tulisi esiin lompakon kanssa ja huutokauppa\nperuutettaisiin. Hän ajatteli myös kirkossa istuvaa äitiään, jonka\nsielu olisi täynnä kiitollisuutta, ja hän näki Elinin sydäntäsärkevän\nsuloinen hymy huulillaan, joita valaisi auringon viiru lyijynvaloisesta\nikkunasta. Näin hän ei ollut odottanut jättävänsä heitä, kun hän oli\nkymmenen vuotta tehnyt työtä ruumiinsa ja sielunsa hiessä, jotta voisi\npalata takaisin ja saada kaiken anteeksi. Mutta eipä tässä maailmassa\nvoitu tuhlaajapoikaa ottaa takaisin; täällä ei kukaan maallinen isä\nvoisi juosta häntä vastaan ja kiertää käsivartensa hänen kaulansa\nympärille. Mitä hän oli kylvänyt tuli hänen niittää, eikä ollenkaan\nhänen katumuksensa tai kyyneleensä voineet saada tehtyä tekemättömäksi.\n\nKesti kauan ennenkuin hän kykeni luomaan viimeisen silmäyksen kohti\nkotia, jonka hän oli nyt jättämässä iäksi, ja kun hän vihdoin veti\nsyvään henkeä ja jatkoi matkaansa, oli hänen lohdutettava itseään\najatuksella, että Thora olisi tyytyväinen häneen, joka oli luovuttanut\nheidän lapsensa Magnukselle. Hänen äänensä toisesta maailmasta tuntui\ntulevan häneen ja sanovan: \"Hyvin tehty! Urhea, haavoittunut\nsydänraukka, Jumalan enkelit iloitsevat tähtesi!\" Mutta oli vaikeaa\nlöytää lohdutusta taivaallisessa ilossa, niin kauan kuin hänen verensä\nvirtasi kuumana ja ikävöi ihmisten seuraa.\n\nEnnenkuin oli oikein tietoinenkaan siitä, oli hän jäätiköiden juurella,\nnoiden luonnon suurten, yksinäisten kotien, joita ei ollut koskaan\nihmisen tai eläimen jalka tallannut, missä ei yksikään lintu laula ja\nkukka kasva, missä vain tuuli valittaa liikkumattomien jäämassojen yllä\nja aurinko nousee tyhjään autiuteen jäätyneen syvyyden kuilujen ylle.\nKatsoessaan taakseen tästä paikasta hän ei nähnyt mitään laaksosta\nja ihmisten asunnoista, tai mitään muuta kuin laajan ympyrän\nvuorenhuippuja, aivan hiljaisina ja valkoisina, missä hän oli ainut\nelävä olento. Ja sitten tunne siitä, että oli suljettuna pois\nihmiskunnasta tässä suurenmoisessa mutta synkässä ympäristössä kohotti\nhänen aistejaan ja vaikutti häneen kuten musiikki, kuten säveltäminen,\neräänlaisen hurmioitumisen tavoin, joka oli osaksi ihastusta osaksi\ntuskaa.\n\nTunteen hurmiossa hän kysyi itseltään, oliko hänen elämänsä mennyt\nhukkaan, jos onnellisuus oli iäksi jättänyt hänet tehtyjen syntien\nvuoksi, eikö nyt enään ollut edessään muuta kuin kieltäytyminen ja\nkärsiminen. Ja sitten hänen lapsuutensa opetus palasi hänen mieleensä\nuutena ja ylevänä merkitykseltään, ja hän näki ensi kertaa elämän\ntehtävän ja kuoleman merkityksen. Elämän tehtävä oli Velvollisuus --\ntehdä oikein, palkintoa odottamatta tai rangaistusta pelkäämättä; ja\nkuoleman merkityksenä oli suoda syntiselle, katuvalle sielulle\nanteeksiantamus, mitä maailma ei voi antaa.\n\nKiitä siis Jumalaa elämästä, mutta kiitä kuolemastakin! Olkoon miehen\nsynti mikä tahansa, Luonto ei voinut sitä unohtaa eivätkä elämän lait\nanteeksi antaa, mutta Jumalan armo ei ottanut lukuun syntisyyden\nmittaa, ja taivaan portit olivat avarat!\n\nJumala peitti kasvonsa luoduiltansa, ja ihmisen uteleville silmille oli\niäinen viisaus tutkimaton kuin nämä valkeat jäätikköseinät, mutta\nkaksituhatta vuotta takaperin oli yksinkertainen galilealainen lukenut\ntämän elämänarvoituksen niin kuin ei yksikään ihminen ennen tai jälkeen\nole sitä lukenut. Hän oli sen lukenut kaikkien ihmisten puolesta,\nhyvien kuten pahojenkin, mutta kaikkein eniten hänenlaistensa\nvaivaisten syntisten, joita kohtaan maailmalla ei ole mitään sääliä\neikä anteeksiantamusta. Ja vaikka hän oli syyllisistä syyllisin, ja\nhänen syntinsä oli hänet etsiskellyt, ja hän katumuksensa hintana oli\nsaanut luopua kaikesta, mitä elämässään piti kalleimpana -- lapsensa\nrakkauden, sekä anteeksiannon ja sovinnon toivosta -- niin kuitenkin\nodotti häntä vielä rakkaus, anteeksianto ja sovinto, silloin kun\nJumalan oma ääni kutsuisi hänet ja \"tämä kuolevainen pukisi ylleen\nkuolemattomuuden.\"\n\nHän oli joutunut mielialaan, jossa hänen luonteisensa mies huomaa\nvaikeaksi eroittaa todellista kuvitellusta, -- jossa hän kuulee Luonnon\nääniä ja luulee ne toisen maailman huhuiluksi. Hän oli tietämättään\nharhaantunut solapolulta, jonka viittoina oli lumesta pystyyn nousevia\nkivenjärkäleitä. Äkkiä alkoi louhikon sisuksissa tulivuoren jyry\ntärähdytellä sitä voimakkaihin vavahduksiin, ja sitten keskeytti\nkamalan hiljaisuuden jysähdys ja kaikuileva kumina, kuin olisi\nkiiriskelevä ukonjylinä syöksynyt lumipeitteisestä korkeudesta jyrkkää\nrinnettä alas.\n\nOskar Stephensson ei nähnyt eikä kuullut eikä tuntenut mitään. Hän\ntajusi vain taivaallisen soitannon puhkeavan ilmoille, kymmenentuhannen\nenkelin laulaman vuorovirren, riemullisen voittokulun, joka hetki\nhetkeltä pauhasi yhä voimakkaampana; hän tunsi häikäisevää valoa, tunsi\nhirvittävää vauhtia kiitävänsä auringon maihin; tunsi tuomiopäivän\ntulleeksi, maailman elämän päättyneeksi, sen hyörivät tungokset\nhälvenneiksi, sen kemut loppuneiksi, sen kunniat, arvorajat, luokat,\nkullat ja maineet tyhjään huvenneiksi; hän tunsi seisovansa suuren\nTuomiosalin edustalla, ympärillään ääretön paljous kuninkaita ja\nkerjäläisiä, hyviä ihmisiä ja pahoja, syyllisiä ja viattomia, ja\npolvistuvansa siihen halvimpien ja häpeävimpien parissa; tunsi hengen\nkumartuvan puoleensa, tarttuvan hänen käteensä ja sanovan \"Tule\",\nkatsovansa hengen kasvoihin ja näkevänsä, että ne olivat Thoran, ja\nhengittävänsä niin nopeaan ja lyhyeen, että oli tukehtua; tunsi\nsyöksyvänsä ilmassa, pää alaspäin, ja hengen johtavan häntä eteenpäin\nja laulavan heidän kohotessaan ylös; tunsi huumaavan ylhän Olennon\njossakin edessäpäin, laulun kuoleutuvan ja käyvän heikommaksi ja\nheikommaksi, ja sitten jylhän hiljaisuuden ja siunatun Äänen, joka\nsanoi:\n\n\"_Sillä tämä Minun poikani oli kuollut ja elää jälleen, oli kadonnut ja\non löydetty_.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana hetkenä ei Hengel-vuorella ollut ketään. Luonnon suuri\nyksinäinen koti oli rauhallinen, valkea ja hiljainen.\n\n\n\n"]