Musta kissa
Louis Tracy (1863–1928)
Salapoliisiromaanissa entinen tykistökapteeni Philip Royson ja Scotland Yardin etsivä Furneaux selvittävät arvoituksellista tapausta 1920-luvun Englannissa. Tapahtumat alkavat yöllisestä kohtaamisesta ja johtavat kansainväliseen juonitteluun, jossa mustalla kissalla on enteellinen rooli.
Louis Tracyn 'Musta kissa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1726. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
MUSTA KISSA
Kirj.
Louis Tracy
Englanninkielestä suomensi
H. Vaaja
Helsingissä, Kustannus O.Y. Minerva, 1927.
SISÄLLYS:
I. Hälyytystä ja liikekannalle joutumista.
II. Pöytäkirja kahdeksasta minuutista.
III. Esteitä.
IV. Golfia -- ja hiukan muutakin.
V. Vieraita.
VI. Sheilan tukala tilanne.
VII. "Tiedonanto".
VIII. Muudan pidättäminen.
IX. Toinen nainen.
X. Furneaux käy remmiin.
XI. "Tuulahdus".
XII. Eräitä uusia tulokkaita.
XIII. Kissa käy taas valittamaan.
XIV. Nopeita lämpötilan vaihdoksia.
XV. Lähettiläs.
XVI. Toinen hyökkäys.
XVII. Voitto.
XVIII. Merkityksellinen tunti.
XIX. Selityksiä.
XX. Uusi elämä.
I LUKU.
HÄLYYTYSTÄ JA LIIKEKANNALLE JOUTUMISTA.
Oli myöhäinen, paljon yli puolenyön, ja jokaisen aidon golfinpelaajan, joka oli luvannut täsmälleen kello kymmeneltä seuraavana aamuna saapua kuudessa golfkilpailussa voittaneen paterin kilpaveikoksi, olisi pitänyt olla vuoteessa jo kello yhdentoista aikaan. Philip Royson, entinen tykistökapteeni ja nykyään joutilaan päiviä viettävä herrasmies, laski kuitenkin kirjansa kädestään ainoastaan koska aikoi vielä vedellä haikuja yhden piipullisen sekä lukea yhden luvun lisää ennenkuin lähti makuulle.
"Mons – ja peräytyminen!" Avoin kirja oli alassuin pöydällä, ja nimikkeen kullatut kirjaimet kimmelsivät lampun valossa. Tekijä kätkeytyi nimikirjaintensa suojaan. Minkä ihmeen takia? Kuinkapa sotilas, joka oli omakohtaisesti ottanut osaa erääseen tärkeimpiä taisteluita, mitä konsanaan on taisteltu, olisikaan voinut olla lämpenemättä lukiessaan eloisaa kuvausta siitä? Ja mikäli unohtumattomien vaarojen sumeat muistot kaipasivat elvyttämistä kymmenen vuoden kuluttua tuosta sunnuntaipäivästä kolmantenakolmatta elokuuta vuonna 1914, niin mikäpä päivä olisikaan ollut siihen soveliaampi kuin elokuun neljäskolmatta vuonna 1924?
"Kuulehan, hauvaseni", sanoi Royson jalkainsa juureen matolle kyyristyneelle sealyhamille, "en tiedä, kuka tuo 'J.L.K.' on, mutta kyllä hän siinä rytäkässä oli mukana alusta loppuun saakka. Äläkä sitä unohda, laiska koiranvenkale, sillä minäkin, moi qui vous parle, olin mukana ja juurta jaksaen Tout-à fait dans le potage, je t'assure!"
Sealyham kohautti toista silmäluontansa vilkaistakseen ripeään ja sangen tutkivaisesti isäntäänsä. Havaitessaan sitten, että isäntä vain hupsutteli lausumalla joitakin kaikkea muuta kuin koiran kaltaisen eläimen vaatimattomia tarpeita koskevia huomautuksia, se ummisti sen taas, huokasi syvään, ikäänkuin sanoen: "Lopeta toki tuollaiset jaarittelut", ja teeskenteli varsin läpinäkyvästi muka nukkuvansa sikeää unta. Tunti sitten oli sitä häiritty sen nuuskiessa ovia ja akkunoita ja käsketty jyrkästi paneutumaan maata. Se oli silloin totellut. Mitäpä syytä olisikaan sillä ollut nyt osoittaa minkäänlaista mielenkiintoa jotakin kahdeksan vuotta ennen sen syntymää tapahtunutta jupakkaa kohtaan?
"Sinä kelvoton penikka!" murahti Royson vilkaisten viinikannua ja suodatinta, jotka miellyttävästi kiiluivat hänen arkihuoneessaan tarjoilupöydän virkaa tekevältä vanhalta tammilipastolta. Hän ei kuitenkaan langennut kiusaukseen. Pater oli napakka vastustaja, Ylimääräinen tupakkapiipullinen ja valvottu puolituntinen sotivat kaikkia golf-mailan kunnollista käyttelemistä koskevia sääntöjä vastaan. Rahtunen lisää, ja kaikki lyönnit saattoivat mennä päin mäntyyn.
Kääntäessään päätään Royson kuitenkin näki huonosti sopivan akkunakaihtimen rakosesta vilahduksen kuutamoa, ja hän siis päätti hieman katsahtaa sääsuhteita ennen tuon piipun täyttämistä. Ulkosalle ei tarvinnut mennä. Huvila saattoi kerskua uuden ja muhkean ulkonema-akkunan omistamisesta. Vetämällä mahonkirenkailla mahonkiseen tankoon ripustetut raskaat talviuutimet yhteen saattoi sulkea varjostamattoman lampun valon näkymättömiin ennenkuin kävi nostamaan akkunakaihdinta. Suuri keskiruutu oli ylhäältä avoin. Molemmista sivuakkunoista näki sekä oikeaan että vasempaan maantielle. Tien tuolla puolen kaartui lahdeke. Itse talo oli vähäisellä penkereellä, eikä sen edustalla ollut lainkaan puutarhaa. Yhdellä harppauksella saattoi noiden raskaiden uutimien tultua vedetyksi paikoilleen päästä muistiinkirjoitetun historian kaameasta todellisuudesta luonnon timanttikimmelteiseen runouteen, vereen tahraantuneen maailman muistelmista satumaan ihmenäkyä katselemaan.
Royson oli kuitenkin jäyhäluontoinen henkilö – tai kuvitteli sitä olevansa. Ennenkuin antautui katselemaan luonnon tarjoaman panoraaman harrasta kauneutta hän tutkisteli taivasta. Se oli pilvetön, Kimmeltävä auer verhosi mereltä siintävää kaukaista näköpiirin rajaa, Tuuli kävi kaakosta. Ilmapuntarin tiesi hän tekevän hiljaista nousua. Edes brittiläisen ilmaston epävakaisuus ei kyennyt lähimpäin neljänkolmatta tunnin aikana tuhoamaan näitä kauniin sään enteitä. Kaikki siis ennusti kahdeksantoista kuopan ottelua jämerän vastapuolen keralla ennen aamiaista ja hieman vähemmän voimille käypää pelierää ennen teeaikaa.
Tyytyväisenä – hetkeksi unohtaen verisen tappotantereenkin, jonne hän juuri äsken oli hengessään taas siirtynyt – hän siis antoi katseensa lipua kaukana häämöttävältä itäiseltä niemimaalta täsmälleen yhtä kaukana olevaan läntiseen niemekkeeseen. Vuorovesi virtasi mereltä käsin ja olisi kello kolmen aikaan korkeimmillaan. Kuutamoista rantapoukamaa pitkin vasemmalle virtasivat verkkaiset laineet hohtaen kuin sula hopea. Pienoisessa satamassa olivat noin puolen mailin matkalla sillä puolen kaikki valot sammuksissa, Redillä kuvastuivat muutamain kalastusalusten rungot ja purjeet mitä mustimpina meren miltei tuntumattomaan sineen. Taivaalle myöhäiseen kohonnut täysikuu oli valaisevinaan vetten kalvoa, itse asiassa vain verhoten sen yhä syvimpään salaperäisyyteen. Jostakin syystä, jonka ainoastaan jumalat ja pienemmät runoilijat tuntevat, muistutti sen lempeä loiste raikkauden hohdetta naisen katseessa.
Tällaisesta mielijohteesta jokseenkin hämmästyneenä Royson olisi saattanut käydä hieman huolestuneeksi mielialansa tehdessä moisia äkkivaihteita, ellei hän olisi huomannut, että aivan akkunan edessä tuikki valkeana kuumottavalla tiellä kaksi pienoista, häilyvän kullan tavoin kimaltelevaa pistettä.
Ne olivat mustan kissan, joka istua kyhjötti takajalkainsa varassa, häntä somasti kietoutuneena kahden valkean käpälän ympärille. Se oli luultavasti katsellut häntä siitä pitäen kuin hän oli vetänyt verhot yhteen ja nostanut akkunakaihtimen. Ilmeisestikin vakuutettuna siitä, että akkunassa tähyilevät kasvot olivat ystävällisen ihmisen, kissa joka tapauksessa avasi suunsa ja naukaisi hiljaa.
"Hei!" naureskeli mies. "Maitoa tarvis!"
Ripeänä oli liian teennäisesti unen helmoihin vaipunut koira syöksähtänyt hänen vierelleen. Royson kahmaisi sitä päättäväisesti.
"Kuulehan, nyt pysyt ääneti!" sanoi hän, ja hänen äänensävynsä nasevuus tuli kaikesta päättäen oivalletuksi. "Rouva Smithers on parahiksi lakannut kuorsaamasta lopuksi yötä. Jos nyt herätät hänet, niin minä kyllä nahkasi parkitsen. Kaiketi sinä kissanpyytäjä noin tunti sitten kuulit mirrin liikuskelevan tuolla ulkona!"
Sitten hän määritteli eräänlaisen ongelman, "Onko parempi tuoda kissa maidon luokse vaiko viedä maito kissalle?" tiedusteli hän juhlallisesti. "Kumpaisesta vaihtoehdosta on hirveä meteli vähemmän mahdollisena seurauksena?"
Mainittakoon sivumennen, ettei hänen mieleensä juolahtanutkaan sivuuttaa kissan anelua ilman muuta. Taas silmäilivät kultasilmät häntä, ja taas kissa naukaisi. Sitten pikku eläin nousi, kohotti häntänsä pystyyn ja kävi lähemmäksi. Täten ratkaistaan elämän suuret kysymykset useasti. Jos mirri olisi mennyt omille kissanteillensä – jos Royson olisi yhä jatkanut mieltäkiinnittävää lukemistaan – jos hän ei olisi käynyt akkunaan – jos sanalla sanoen olisi sattunut yksikin niistä sadasta seikasta, jotka seuraavan puolen minuutin aikana olisivat voineet pidättää häntä talon sisäpuolella – ei tämä kummallinen tapaussarja olisi ikinä saanut sitä käännettä minkä se sai. Olisihan yleisö kylläkin huomenissa saanut tietää mitä merkillisimpiä seikkoja eräästä sangen kummallisesta rikoksesta, mutta, kuten etsivän osaston aikakirjat todistavat, oli tässä tapauksessa erään toisen, miltei ilmiömäisen sattumuksen ansiota, että viranomaisten onnistui tavoittaa ja lopullisesti pidättää liuta uskalikkoja, jotka olivat ryhtyneet uhmailemaan miltei jokaista Englannin lain säätämää ja noudatettavaksi julistamaa pykälää. Olisiko tätä sattumusta muutoin ilmaantunut? Kenpä sitä tietäisi! Scotland Yard on sitä mieltä, että vastaus olisi kielteinen, ja sillä on sellaisista tapauksista sangen terveet mielipiteet.
Olipa miten hyvänsä, niin kapteeni Philip Royson, hänen koiransa Jock sekä muuan pieni musta kissa olivat silloin, kuten myöskin jonkun aikaa eteenpäinkin – yksi erältään ja kaikki yhteisesti – aivan tietämättömiä siitä, miten ääretön merkitys heillä oli asioiden kulkuun yleensä ja erikoisesti useain henkilöiden kohtaloon aivan lähitulevaisuudessa, henkilöiden, joihin he eivät ikinä olleet tutustuneet, joita he eivät ikinä olleet nähneet ja joista he eivät liioin olleet ikinä kuulleet puhuttavankaan.
Huvila, josta Royson oli kesän ajaksi vuokrannut "kalustetun huoneuston", oli sitä laatua, jota Englannin maanviljelijät sekä heidän lapsensa ja vaimonsa ovat usean vuosisadan ajan pitäneet tarpeitansa vastaavana. Pääovelle vei jokunen porras. Vasemmalla oli Roysonin arkihuone, hänen makuuhuoneensa ollessa yläkerrassa. Oikealla puolen oli rouva Smithersin valtakunta, sangen avara keittiö, jonka yläpuolella oli hänen makuuhuoneensa. Kaidasta käytävästä päästiin astianpesuhuoneeseen, ruokasäiliöön ja hiilikellariin, ja näiden kohdalla oli yläkerrassa pitkä, kaita suoja, jossa rouva Smithersin poika asui joka toinen viikko saapuessaan pariksi päiväksi kotiin läheisestä kaupungista, jonka kaasulaitoksella hän työskenteli. Tänä sunnuntaina sattui hän olemaan työvuorossa. Aivan omin neuvoin hoitelivat äiti ja poika vallan riittävää hedelmätarhaa, ryytimaata ja valkoisia leghorn-kanoja. Vanha rouva sai eläkettä joltakin ammoin sitten turpeen alle vaipuneelta entiseltä isännältä, ja Herrassa nukkunut Smithers, ammatiltaan rannikkovartija, oli hankkinut pikku maapalstan rakennuksineen, niin että kun lisäksi vielä tuli kesäasukeilta saadut kaksi guineaa viikossa, olivat taloudelliset olot paljon paremmat kuin ympäristöstä olisi voinut arvata. Tuon ulkonema-akkunan oli laittanut nuori Smithers, joka oli kätevä mies. Kaiken kaikkiaan ei asumus ollut niitä, joita kattaa hempeämielinen. runollinen hohde. Tällaiseen kielteiseen kantaan saattaa kuitenkin sisältyä jonkinlaista tahallista sokeutta elämän kummallisiin ongelmiin nähden. Talon orsista ja palkeista useat, jotkut sen ovista ja miltei kaikki sen kaapit olivat meren antimia, ja useampikin kuin yksi noista kerran niin uljaiden laivain kuivettuneista luista oli saattanut kantaa täyttä lastiansa niihin sykähdyttäviin aikoihin, jolloin Jolly Roger viiletti Espanjan ulapoilla. Miksikä ei kolmimastoisen aluksen sirpaleella olisi omaa radioaktiivista kykyä? Helpompi on epäillä sitä seikkaa kuin todistaa se vääräksi.
Tämä paikalliskuvaukselle omistettu välinäytös tapahtuu niin sanoaksemme sillä välin kuin Royson antaa Jockille sellaisen jyrkän määräyksen, että kirjahyllyn vieressä olevaa mattoa on ehdottomasti käytettävä siihen saakka, kunnes myönnetään enemmän liikuntavapautta, ja ovi sulkeutuu niin että koirapoloinen jää perinjuurin närkästyneenä omiin oloihinsa. Raapaisten tulitikkuun tulta mies riensi hiljaa ruokasäiliöön (hänellä oli jalassa tohvelit), löysi sieltä häntä itseään varten asetetun kannun maitoa, kaatoi siitä osan lautaselle ja riensi takaisin ulko-ovelle. Tuskin oli hän sen avannut, kun pikkuinen musta mirri pyörähti sisään, ääneensä kehräten ja hivuttaen päätään sekä ruumistaan hänen nilkkoihinsa.
Kuu, tähdet ja valtameren kalvo heijastivat viljalti valoa, valkean hiekan ja sannoitettujen porrasaskelmain antaessa apuaan, sillä tulitikun sammuttua olivat käytävä ja portaat tietenkin pimeän vallassa.
Royson kumartui.
"Sinähän olet ihmisrakas pikku neekeri, näen mä", virkkoi hän. "Hiukkasen laihanpuoleinen kylläkin olet. Mistä ihmeestä mahdatkaan olla kotoisin? En muista nähneeni sinua näillä main."
Kissa särpieli maitoa kissojen siroon tapaan. Royson myhäili ajatellessaan Jockin äänetöntä raivoa. Siksi älykäs se kyllä oli, että tiesi, mitä oli tekeillä. Sealyhameja voi kuitenkin opettaa kuuliaisiksi. Koira ei äännähtänytkään eikä myöskään liikahtanut matoltaan.
Silloin kissa – niin nälissään kuin nähtävästi olikin – kohotti päätään ja katsahti tielle. Silmänräpäystä tai paria myöhemmin Royson oivalsi, minkä takia. Nousuveden hiljakseen kohistessa ei hän ollut erottanut polkupyörän suhinaa, polkupyörän, joka nyt kiiti ohitse kylään päin. Sillä ajoi nuori tyttö tai hyvin hento naishenkilö. Hän oli kaikesta päättäen iltapuvussa, sillä Royson, joka tuskin uskoi silmiään, näki vilahdukselta jokseenkin läpikuultavan hameenliepeen, valkean silkkisukan ja hopeanhohtoisen kengän. Vartalon yläosaan oli kietaistu tumma huivi, mutta otsalla kimmelsi jokin koru.
Samassa tuokiossa kumahti kirkonkello etäällä puolta tuntia. Kello oli puoli kaksi aamuyöllä.
Royson oli yhä kumartuneena kissan puoleen pienen eteisen pimennossa, niin että vaikka pyöräilijä olisikin huomannut valojuovan paistavan arkihuoneen uutimen lomasta, ei hän juuri olisi erottanut ovensuussa seisovaa miestä, jos kohta olisikin keksinyt oven olevan auki. Hän ajoi kuitenkin vinhaa vauhtia, viiden- tai kuudentoista mailin nopeudella tunnissa, sillä tie oli suora ja sileä, eikä tarvinnut pelätä odottamattomia esteitä.
"Tuli ja leimaus", mutisi Royson, tai jotain sen suuntaista, Musta kissa ja hopeanhohtava olento, jonka hiuksissa kimmelsi hohtokiviä, olivat jokseenkin merkillisiä ilmestyksiä tähän aikaan ja tällaisessa paikassa, niin että niiden esiintyminen sopi vahvistaa jollakin voimallisella iskulauseella.
Hän oikaisihe ja olisi luultavasti astunut tielle katsoakseen tämän polkupyörällä ajavan Atalantan jälkeen, kun samassa kuuli tukahtuneen parahduksen sekä jonkinlaisen jyskähdyksen. Tyttö oli kaatunut! Yhdellä harppauksella oli hän maantiellä, mutta ennenkuin hän ennätti kääntyä, kuuli hän automaattisen pistoolin teräviä laukauksia, kerran, kahdesti, ja kolmannestikin, väliajan ollessa rahtusta pitemmän. Aivan samaan henkäykseen kuului paikallaan seisoneen auton käyntiinpanemisesta johtunutta äänekästä surinaa. Tämän kaiken määritteli hän kuuluvan noin kolmensadan jaardin päästä oikealta. Harjaantuneena panemaan merkille tällaisia seikkoja hän painoi ne visusti mieleensä, kuitenkaan hidastamatta vauhtiaan. Kuulumattomin askelin ja niin vinhaa vauhtia kuin pehmeissä huopatohveleissaan pääsi, riensi hän sinne päin, missä noin neljänkymmenen jaardin verran vasemmalla hänestä kuuvalo kimalteli polkupyörän ohjaustangossa sekä pienoissa ja missä jotakin valkoista lojui hiekkaisilla ruohomättäillä matalalla pengermällä, joka erotti maantien rantahietikkoa saartavasta kivikosta.
Sodankäynnillä, tuolla murhatyöllä, on sellainen kielteinen ominaisuus, että se teroittaa, niiden aistimia, jotka joutuvat ottamaan siihen osaa. Jokunen juoksuhaudoissa ja vakoiluretkillä vietetty vuosi on omiaan opettamaan huomiokyvyn erittään varmaksi ja päätöksentekotaidon hyvin ripeäksi, sillä muussa tapauksessa joutuisi oppilas täydelleen katoamaan tuollaisesta manalankoulusta jo ensimmäisen oppituntinsa aikana.
Siksipä Royson nähdessään erään mieshenkilön rientävän tien poikki kaatunutta pyöräilijää kohden havaitsi hänen liikkeissään jotakin pälyilevää, kaameata ja uhkaavaa. Hän itse oli vielä noin kolmenkymmenen jaardin päässä kaatuneesta.
"Hei!" huusi hän heti täyttä kurkkua. "Täällä he ovat! Tänne päin! Juoskaa!"
Vanha temppu se oli, tämän yhden henkilön esiintyminen muka useana. Vihamies sellaisesta säikähtyi, mutta ystävä siitä vain joko närkästyi tai kävi ymmälleen. Tällä kertaa se tehosi erinomaisesti, sillä tulija, epämääräisen näköinen mieshenkilö, kääntyi sinne mistä oli tullutkin ja ajoi miltei heti polkupyörällä tiehensä.
Roysonin mieleen ei kylläkään olisi juolahtanutkaan moisen metkun käyttäminen, ellei aikaisemmin olisi kuulunut noita laukauksia. Äskeisen miehen pelokkaat eleet olivat hänen mielestään myöskin sangen epäilyttävät.
Ennenkuin laskeutui kaikesta päättäen tajuntansa menettäneen naisen ääreen polvilleen hän sitten taas pani merkille erinäisiä seikkoja. Hän näki, että tien poikki oli pingoitettu teräsvaijeri noin jalan korkeudelle maasta. Mantereen puolella oli se kietaistu veräjätolppaan, ja vastapäisellä pengermällä piteli sitä raskas rautainen piikki, joka arvatenkin oli painettu ainakin kaksi jalkaa syvälle pehmoiseen maaperään. Kuu paistoi sinä yönä tavattoman kirkkaasti, ja senkin hän huomasi, että tyttö oli sekunnin murto-osassa nähnyt tai vaistonnut vaaran sekä kiepsauttanut ajoneuvonsa oikeaan päin, törmäten siten rautalankaan vinottain ja heittäytyen maahan syrjittäin eikä pää edellä.
Heti Royson oivalsi, että koira oli puolenyön maissa kuullut jonkun laittavan tuota vaijeria paikoilleen ja juuri sen takia ollut niihin aikoihin niin levoton. Jockin toimintahaluista mieltä ei siis mikään kulkukissa ollutkaan askarruttanut. Ihminen yleensä erehtyy yrittäessään selittää eläimen vaiston hienoja vivahduksia, ja niin oli nytkin käynyt.
Kaiken aikaa kuunnellen, oliko muita roistoja lähettyvillä, Royson oli kohottanut tytön pään vasemman käsivartensa varaan. Hän oikaisi pyörtyneen jäsenet, ja taivutettuaan hänen kyynärpäitään ja polviaan pääsi hän joltiseenkin varmuuteen siitä seikasta, ettei mitään luumurtumaa ollut tullut. Hän liikutti tytön päätä, senkin laita näytti olevan oikein. Mutta kalpea tyttö oli kuin Poen veistokuva Pallaksesta. Hänen silmänsä olivat kiinni ja hampaansa pusertuneet yhteen. Oikealla kädellään Royson tutki, oliko päässä mitään haavaa. Vaikka sellaisesta ei tuntunut merkkiäkään, olivat hiukset vasemmalla ohauksella täynnä hiekkaa. Otsakoriste oli paikallaan, mikä oli hyvä merkki. Tytön hengitys kävi kuitenkin jokseenkin työläästi.
"Tärähdys!" oli Roysonin ripeä määrittely tapaturmasta. "Lievä vaiko vaikea, siitä on vielä päästävä perille. Toivokaamme, ettei tyttö ole saanut mitään sisäistä vammaa."
Hetkeksi laski hän loukkaantuneen taas ruohikkoon. Eipä hän suinkaan ollut hetkeksikään unohtanut noita pistoolinpamauksia eikä myöskään täyttä vauhtia ajavan automobiilin kohinaa, jonka hän vieläkin saattoi hyvin vaimeana kuulla loitolla. Sitten kuului yön hiljaisuudessa toistakin meteliä – moottoripyörän ankaraa jyskytystä, joka alkoi niiltä kohdin, missä nuo äskeiset laukaukset oli ammuttu, ja lähestyi heitä nopeaan.
Ripeää toimintakykyä siis kysyttiin vieläkin. Royson ei siekaillut edes rannekellonsa yhteen tikutukseen tarvittavaa silmänräpäystä. Hän oli aseeton. Hänen oli virvoiteltava tajutonta tyttölasta ja mahdollisesti suojeltava häntä vielä muuliakin tavoin. Jotakin kaameaa oli tekeillä, eikä hänellä ollut sitä vastaan kamppaillakseen muuta asetta kuin viekkaus. Rautapiikin, jonka pää oli silmukan muotoinen ja joka siis oli joko muokattu tai valittu katalaa juonta varten, hän kiskaisi maasta, nykäisi vaijerin maantieltä ja viskasi kaiken tien toisella laidalla olevan portin taakse. Polkupyörän, joka oli aivan vahingoittumaton, hän nosti pengermän taakse. Kietoen maahan pudonneen huivin sitten tytön hartiain ympärille hän kantoi pyörtyneen kivikkoon, asettuen maahan hänen viereensä ja valiten kumpareen, jota peittävän meriruohon ja vesakon takaa hänen oli mukava katsella ohikulkijoita.
Hän ehti parahiksi ajoissa. Moottoripyörä, jonka ajajana oli hännystakkiniekka, hatuton mies, kiiti ohitse suorastaan hurjaa vauhtia, huimasti kuin olisivat manalan henget olleet ajajan kintereillä. Hän ei ainakaan tiennyt tuosta teräsvaijerista kerrassaan mitään. Jos hän olisi törmännyt sellaista estettä vasten, olisi hän todennäköisesti suinpäin suistunut iankaikkisuuteen.
Vastaisen varalta Royson muisteli parhaillaan moottoripyörällä ajaneen henkilön kasvonpiirteitä, kun havaitsi vasemman kätensä olevan tytön vasenta olkapäätä vasten, huivin taas liu'uttua syrjään. Tuo olkapää oli lämmin, sametinhieno ja kiinteä. Ohkainen puku oli repeytynyt rikki, ja Royson kirjaimellisesti pusersi tyttöä syliinsä. Hän tajusi eräänlaisen sangen likeisen kosketuksen, joka näissä olosuhteissa tuntui hänestä miltei pyhäinloukkaukselta.
Hän oli niin yllätetty, että rikkoi tähystäjän kaikkein tärkeimmän ohjesäännön, jonka mukaan ei vihollisen ensimmäisen etuvartijan mentyä ohitse saa liikahtaakaan ennenkuin on aivan varma siitä, ettei hänen jäljessään tule toisia. Kuitenkaan ei Royson saanut mitään rangaistusta tästä hairahduksesta, vaikka hän kavahtikin kauas tytöstä ikäänkuin olisi tämä ollut nokkospensas eikä elollinen olento. Myöskin hypähti hän äkkipäätä seisaalleen karkoittaakseen ailahduttavan tunteen, joka oli sitä hämmennyttävämpi, koska se oli kokonaan äskeisen sattumuksen aiheuttama.
Kummallista kylläkin haihtui tuo kummallinen mielenailahdus yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Tomun jonkun verran tasaannuttua, suurimmalla kulkunopeudellaan kiitäneen moottoripyörän tyyttäyksen alkaessa sulautua laineiden hiljaiseen liplatteluun ja hänen varmistauduttuaan siitä, ettei muita hurjia moottoripyöräilijöitä ollut lähestymässä kummaltakaan taholta, otti hän tytön syliinsä ja riensi häntä kantaen huvilaan. Niin likellään kuin hän tytön norjaa vartaloa pitelikin, ei hän kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Itse asiassa oli hän aivan yhtä nopeasti kuin oli antanut myöten tytön läheisyydestä johtuneelle merkilliselle säikähdyksenpuuskalle tointunut normaalitilaansa, puhdasluonteiseksi, huolettomaksi nuorukaiseksi, joka oli päntännyt päähänsä, että koettuaan neljän vuoden ajan kovaa ja kestettyään kaameita vaaroja oli hänellä oikeus neljänkymmenen vuoden lepoon ja rauhaan – jonkinlaiseen nirvanaa muistuttavaan olotilaan, josta nainen oli jyrkästi pidettävä loitolla.
"Jopahan nyt jotakin!" mutisi hän. "Mustain kissain sanotaan tuottavan onnea! Olipa tämä nyt lykyksi tai ei, niin kyllä tuo kissanriiviö tiesi mitä teki, kun toimitti minut kaksi minuuttia sitten ulkosalle! Olipas tämä metakkaa! Ja mitä tämän takana oikein mahtanee piillä? Kuka on käynyt lurjustelemaan? Toivoakseni ei ainakaan tämä siunattu tyttölapsi. Vannon, että tunnen hänen sydämensä lyövän, vaikka hengitys tuntuukin salpaantuneen häneltä!"
II LUKU.
PÖYTÄKIRJA KAHDEKSASTA MINUUTISTA.
Jock tietenkin haukkui täyttä kurkkua Roysonin lähestyessä huvilaa. Mikäpä itseään kunnioittava terrieri olisikaan voinut olla korottamatta ääntään moisissa olosuhteissa? Se oli kuullut kaiken, mutta ei ollut nähnyt mitään – kerrassaan mitään, Sen se vain tiesi, että joku kissanriiviö oli naukunut maitoa, jota hänen typerä isäntänsä oli oitis hankkinut. Johan sellaisesta tulistui mikä koira tahansa.
Joka tapauksessa alkoi se aprikoida käytöstään kuullessaan Roysonin tohveleiden tulla tassuttavan lähemmäksi. Sille oli annettu määräykset, jotka se oli rikkonut. Tultaisiinko tuota mätkähdystä, jalkain kapsetta, kaukaa kuulunutta ampumista ja hurjaa vauhtia ohitsekiitänyttä moottoripyörää pitämään riittävänä puolustuksena tottelemattomuudelle?
"Jock", sanoi Royson hiljakseen, "vaikenehan nyt!"
Oitis tuli rauha. Isäntä oli lähellä. Isäntä oli turvassa. Koiralle oli nyt yhdentekevää, vaikka taivaat olisivat hajonneet – olisipa se itse asiassa hieman iloinnutkin, jos taivaanlaki olisi haljennut, sillä elämä oli tosiaankin ollut hieman yksitoikkoista viime aikoina.
Rouva Smithersin ääni kuului ällistelevänä yläkerrasta:
"Kapteeni! Kuulkaahan nyt, kapteeni!"
"Kaikki on hyvin", huusi Royson. "Älkää toki säikähtykö, rouva Smithers. Voisitteko tulla alakertaan?"
"Minäkö! Alakertaan? Keskellä yötä? Minähän olen makuulla!"
"Niin, sen tiedän. Mutta täällä on sattunut tapaturma, ja minä tuon juuri erästä neitiä sisään. Hän on pyörtynyt. Meidän on hoideltava häntä parhaamme mukaan."
Miehen tyyntä luonnetta kuvaa se seikka, että hän muisti karttaa tyhjää maitolautasta. Arkihuoneensa ovenripaa onnistui hänen kääntää päästämättä kannettavaansa sylistään, ja tuossa tuokiossa oli hän laskenut tytön jouhisohvalle, joka täytti huoneen yhden seinämän miltei kokonaan. Kokemuksesta tietäen tämän huonekalun sekä kovaksi että myöskin muhkuraiseksi hän laittoi muutamia pieluksia tajuttoman vieraansa taakse sekä hänen päänsä alle.
Hän oli parahiksi saanut hänet mukavaan asentoon, kun kuului sähähdys, sylkäisy ja käpäläin suhahdus. Köyristäen selkäänsä sekä kynnet ojossa oli kissa päätynyt neljän jalan korkuiselle kirjahyllylle, Jockin tehdessä kolmen jalan korkuisia hyppyjä. "Mons ja peräytyminen" oli lähin mahdollinen ase. Tanakka Kirja osui Jockin kylkiluiden väliin. Ulvahtaen tuskasta, joka suurimmalta osaltaan oli henkistä laatua, ryömi sealyham matollensa.
"Herra paratkoon!" kuului rouva Smithers voivottelevan henki kurkussa, kuten ankarasti säikähtynyt vanhanpuoleinen naishenkilö ainakin. "Mitä ihmettä siellä on tekeillä?"
"Jock vain ahdistaa pientä kissanpoikaa", vakuutettiin hänelle alakerrasta. "Pitäkäähän kiirettä, olkaa niin herttainen. Älkää välittäkö puvustanne. Tämä juttu on tärkeä."
Roysonin tehtäväksi olisi voitu uskoa kaikkinaisen hermostuneisuuden parantaminen, johtuipa tämä sitten luonnonlaadusta tai korkeasta iästä. Hänen emäntänsä saapui alakertaan, niin että portaat narskahtelivat hänen askeltensa alla. Villainen huivi ja hame olivat suojaamassa avaran pumpulisen yöpaidan vajavaisuuksia, tai sanokaamme: paljastuksia. Nähdessään tytön emäntä hämmästyi aivan tolkuttomaksi.
"Herra paratkoon!" voivotteli hän taas. "Mistä tämä kaunotar oikein on ilmestynyt?"
Sananparsi ei ollut onnistuneimpia, mutta soimaukseksi ei sitä kuitenkaan oltu tarkoitettu. Sekä kasvoiltaan että vartaloltaan oli sohvalla lepäävä tyttö kieltämättömän kaunis. Hänen viileä suloutensa muistutti kreikkalaista veistokuvaa, mutta ainoastaan siitä syystä, että hänen kasvonsa olivat aivan vailla ilmettä, tuota eloisaa viehkeyttä, joka luo tai turmelee yksilöllisyyden, ja sen takia, että hänen silmäinsä väriä oli mahdoton arvata. Joka tapauksessa olivat ne sangen loitolla toisistaan, ja niitä varjostivat miltei vaakasuorat kulmakarvat, jotka nyt olivat tiedottoman ruumiillisen tuskan takia vetäytyneet hieman ryppyyn. Pitkät, mustat silmäripset lepäsivät miltei surullisina vaaleita poskipäitä vasten. Hänellä oli tavattoman tuuhea ruskea tukka, jota ei oltu leikattu eikä shinglattu. Aristokraattisen lyhyt ylähuuli muodosti ihanan Aamorin kaaren. Alahuuli, viivoiltaan täyteläinen, mutta veretön, oli venähtänyt hieman alaspäin ikäänkuin vastalauseeksi. Hampaat olivat suuret ja hyvin säännölliset, ja leuka, jonka keskellä oli sangen selvä kuoppa, oli kyllin luja kuvastaakseen itsenäistä luonnetta. Pienillä hohtokivillä koristettu otsaripa hopeafiligraania oli niin lujasti kiinnitetty hänen tukkaansa, ettei se ollut yhtään siirtynyt paikaltaan, vaan kaarsi hienohipiäistä otsaa kuninkaallisen kruunun tavoin. Pienet, kaunismuotoiset korvanipukat näkyivät hieman epäjärjestykseen joutuneiden hiuskiharoiden alta. Yllään hänellä oli yksinkertainen, mutta mitä viehättävin iltapuku valkoista georgettea, valkoinen silkkialushame, valkoiset silkkisukat ja hopeakengät. Toisessa sukassa oli hiukan verta, jonka Royson tietenkin päätteli tihkuneen jostakin naarmusta. Sukka oli kuitenkin ehjä, niin että vamma tuskin saattoi olla niin vakava, että siitä olisi ollut huolen syytä.
Sillä hetkellä oli sangen vaikeata arvioida hänen ikäänsä. Määritellen jäykistyneiden kasvojen mukaan, jotka pakostakin lisäsivät neidon ikää jollakin nopeasti katoavalla vuodella, päätteli Royson hänen olevan kahdenkymmenen iässä. Itse asiassa hän oli miltei yhdenkolmatta. Hänen vartalonsa oli mitä siroin ja sopusuhtaisin. Maatessaan siinä kuin vainaja, kimmeltävä kruunu päässä ja veritahra oikean nilkan yläpuolella, olisi hän jollekin modernille taidemaalarille käynyt mieleisestä Pyhän Ursulan mallista, Pyhän Ursulan, neitseen ja marttyyrin. Kieltämättä hän oli sitä, mitä rouva Smithers oli sanonut – kaunotar.
Vaikkakin tuo nimitys jonkun verran vihloi Roysonin herkkää korvaa, katsoi hän ennen kaikkea tärkeimmäksi ohjata emäntänsä oikeille urille. Sitäpaitsi oli hänen kohdeltava tätä hellävaroen.
"Istuin täällä lueskellen", selitti hän mitä asiallisimpaan sävyyn, "ja nousin hetkeksi katsomaan säätä. Silloin näin tiellä kissan –"
Vedettyään kaula-aukosta repeentyneen puvun molemmat siekaleet yhteen yritti rouva Smithers nyt kiskoa helmaa alemmaksi, mutta huonommalla menestyksellä.
"Minkä kissan?" hän keskeytti ärtyisesti. Toden sanoaksemme hän parhaillaan ihmetteli mielessään, miksikä täysikasvuinen nainen saattoi käyttää niin lyhyttä hametta.
"Tuon kissan", näytti Royson.
Rouva Smithers tuijotti häntä kummissaan, sillä mikään harras kissojen ystävä ei hän ollut.
"No mutta hyvänen aika!" huokaili hän.
"Pikku eläin kutsui minua, ja minä siis menin keittiöön ja toin sille lautasellisen maitoa ulko-oven eteen. Silloin tämä neiti ajoi ohitse polkupyörällä, ollen menossa kylään päin. Jonkun matkan päässä ovelta hän kaatui. Ja tässä hän on. Kuulkaapas –"
"Mutta eikö ensin kuulunut ampumistakin, kapteeni?"
"Te siis kuulitte sen? Tämä nuori ystävämme ei kuitenkaan ajanut moottoripyörällä. Sillä ajoi muuan mies, joka kiiti kuin tuulen siivillä. Hänkin ajoi ohitse noiden laukausten jälkeen. Olin juuri sanomaisillani, että ellei rahtunen viskyä ja soodaa, siihen lisättynä sellaisia elvyttäviä lääkkeitä, mitä tiedätte tavallisissa pyörtymistapauksissa käytettävän, saa potilastamme kotvasen kuluessa tointumaan, niin riennän noutamaan lääkäriä kylästä. Te voitte lukita oven. En viivy pitkää aikaa, ja Jock on ensiluokkainen vartija."
"Herra varjelkoon, kapteeni, mitä pelättävää täällä sitten oikein on?"
"Sitä en tiedä. En oikein pitänyt noista laukauksista. Mutta meidän kaiketi on toimittava ensin ja puhuttava sitten vasta, rouva Smithers?"
"Kuka se tässä eniten suutaan soittaa? Ottakaa kynttilä ja tuokaa minulle lusikka ja hiukan vettä. Soodastahan tuo poloinen aivan tukehtuisi. Sitten te alatte vetää kenkiä jalkaanne. Ei teistä ole minulle apua."
Äidillisen avaralla olemuksellaan suojellen tytön vartaloa halusi rouva Smithers avata kureliivin, ainoan naisellisuuden tunnusmerkin, joka hänelle oli tuttu, Royson huomasi hänen huokaisevan hämmästyneesti ja myhäili itsekseen. Hän jo tiesi, ettei itämä nuori neiti käyttänyt moisia kiristysvehkeitä.
Palatessaan hän heti näki, että potilas oli tointumaisillaan. Hänen poskipäillänsä oli hieman rusotusta. Hengitys oli syvää ja tasaista. Royson kaatoi hieman viskyä lasiin, ja polvistui lusikkaa ottamatta tytön pään vierelle, pujottaen vasemman käsivartensa sen alle.
"Suokaa anteeksi, että puutun tähän, rouva Smithers", sanoi hän, "mutta minä olen kyllä tottunut tällaiseen. Ranskassa sain kouluutukseni, senhän tiedätte. Potilasta täytyy nostaa, jotta juominen sujuisi hyvin. Ennenkuin ehditte laskea viiteen, on tämä nuori neiti nouseva istumaan täysin tointuneena. Älkää piitatko tuosta repeentyneestä hamosesta. Kyllä hän tuokion päästä itse siitä huolehtii... Ah, siniset! Sitä toivoinkin."
Huokaisten vedettyään henkeään omituinen vieras tosiaankin katsoi häntä mitä suurimmin sinisilmin, joiden syvyyksistä saattoi nähdä, että niiden omistaja yritti päästä sielulliseen tasapainoon.
"Maistakaahan hieman tätä", haasteli Royson hilpeänä. "Tämä se on kaikkein parasta lääkettä! Nyt vielä hiukan. Jos olette ihmeissänne, on teidän sopivaa sanoa: 'Missä olen ja mitä on tapahtunut?' Minun on yhtä soveliaasti vastattava: 'Olette ystäväin luona ja tuossa tuokiossa olette entisellänne.' Yhden lyhykäisen tuokion teidän on kuitenkin ryypättävä tästä – vaikkapa lasi tyhjäksi, jos niikseen – ja sitten te paneudutte hieman pitkällenne, jotta verenkierto pääsisi normaaliksi."
Äkkiä pakeni palaava rusotus tytön kasvoilta.
"Voi, miten heidän käy?" valitti hän, ei äänekkäästi, vaan murheisena kuiskauksena, joka oli tulvillaan mitä välittömintä kauhua ja murhetta. "Olin menossa – apua hakemaan – poliisia, lääkäriä etsimään. Kaaduin. Voi! Tiellä oli jotakin kiiltävää. He olivat virittäneet meille ansan. Guido sanoi – että me elimme – Narrien Paratiisissa. Niin olikin. Narrien –"
Ja sitten hän taas pyörtyi.
"Nyt ei ole huolen syytä, rouva Smithers", ilmoitti Royson, joka oli alkanut epäillä, että ellei hän olisi varuillaan, saisi hän vielä toisenkin pyörtyneen naisen niskoillensa. Rouva Smithers, joka tähän mennessä oli kokonaan herännyt, oli käsittänyt kaameita tihutöitä tehtävän jokseenkin likellä hänen asuntoaan ja keskellä yöltä päälle päätteeksi.
"Ensimäisellä kerralla menetti hän pudotessaan pyörältä tajuntansa", ehätti Royson selittämään. "Tällä kertaa on kysymyksessä rehellinen pyörtyminen, kaikkien tyttölasten suoja ja turva. Tuossa tuokiossa hän jo pyytää lisää juotavaa ja keksiäkin, jonka juustoviipale saisi maistumaan varsin makealta. Ettekö itsekin ottaisi pientä tuikkua, herttaiseni?"
Tämä oli sangen ovela käänne. Hän epäili rouva Smitherisiä ankaraksi raittiusihmiseksi.
"Mitä?" tiuskaisi tämä. "Minun iälläni! Ja kellon käydessä kahta aamulla! Kylläpä miesvainajani kääntyisi haudassaan, jos hän kuulisi teidän puhuvan noin jumalattomia."
Kelpo emännän mielentila näytti olevan kääntymässä terveille urille, mutta Roysonille ei suotu lainkaan henkäisyaikaa. Taas kuuli hän ankaraa moottoripyörän säikytystä, moottoripyörän, joka lähestyi – hyvää vauhtia, vaikkakaan ei hännystakkimiekkosen ajamaa hengenvaarallista kyytiä. Jostakin syystä Roysonista tuntui, että hänen oli pidettävä tarkasti vaarin siitä, mitä oli tekeillä, koskapa viimeisten tuokioiden aikana sattuneet tapaukset eivät oikein kuuluneet päiväjärjestykseen tällaisen syrjäisen, Englannin etelärannikolla olevan pikku kylän liepeillä.
Hänen vaikeuksiaan kartutti se seikka, että tytössä näkyi taas tointumisen merkkejä.
"Rouva Smithers", mutisi Royson ollen sekä äänensävyltään että käytöstavaltaan totinen ja levollinen. "Minusta tuntuu siltä, että minun on hiukan vilkaistava tuota miekkosta, olkoonpa hän sitten kuka hyvänsä, kun hän näin ajaa huristelee edestakaisin. Menen ulos siksi hetkeksi, kun hän ajaa ohitse. En viivy montakaan silmänräpäystä. Koettakaa sillävälin keinolla millä hyvänsä saada tämä nuori nainen pysyttelemään alallansa. Luulenpa hänen kiihtyvän, jos hän kuulee tuon moottoripyörän ajavan ohitse... Mitä sinuun tulee", ja hän heristi nyrkkiään uhkaavasti Jockille, "niin muistakin, ettet äännähdäkään!"
Hän riensi ulos sulkien molemmat ovet, ja lähti asumuksen toisella puolien olevan työkaluvajan luokse. Siellä kasvoi muutamia lehteviä pensaita, joiden verhoon oli hyvä piiloutua. Olipa hänellä aikaa vilkaista kylään päinkin. Moottoripyöräilijä oli tulossa, ja hänen takanaan ajoi muuan auto hirveätä kyytiä. Saattueen saapuessa hänen kohdallensa hän jo ensi silmäyksellä näki hännystakkiniekan olevan paluumatkalla, ja hän siis ryhtyi tähyilemään autoa, jonka hän tunsi paikkakunnan lääkärin omaksi. Tämä itse näytti istuvan ajajana. Varmasti ei siitä saanut selkoa, sillä auto oli katettu, ja ainoastaan tiukkaan ahtamalla mahtui sinne kolmisen henkeä. Tällä kertaa näytti siellä ilmeisestikin vallitsevan kova ahdinko, sillä lähelle ohjauspyörää oli ahtautunut muuan kookas poliisivirkailija, työntäen siten lääkärin viereen vieläkin kookkaamman poliisin. Royson tunsi paikkakunnan poliisikersantin ja konstaapelin. Ruumiilliselta olemukseltaan olivat nämä kumpainenkin sitä mitä käsitetään sanalla 'isoruhoinen'.
Hämmästyttävää eli tietenkin, että moottoripyöräilijän oli niin pian onnistunut saada heidät käsiinsä, vaikkakaan Royson ei juuri silloin rasittanutkaan aivojaan pohtimalla tuon pikku hammasrattaan osuutta sattumuksen pyörän käännähtelyihin. Itse asiassa sai hän seuraavana aamuna kuulla, että lääkäri oli ollut pelaamassa bridgeä erään ystävänsä luona, ja että poliisi oli kello puoli kahden aikaan yöllä ollut kylän ainoassa tienristeyksessä 'passissa', niinkuin poliisipiireissä sanotaan.
Hän kuunteli, oliko muita yökulkijoita liikkeellä, mutta ketään ei näkynyt. Huoneensa avoimesta akkunasta kuuli hän puhetta, mutta se seikka ei tällä haavaa merkinnyt mitään. Sitähän hän oli halunnut välttää, ettei tuo äskeinen moottoripyöräilijä saanut tietää tytön oleskelevan huvilassa. Eikä hän ruvennut aprikoimaan, mistä hänen kiihkeä piileskelemishalunsa johtui. Jos häneltä olisi tiedusteltu syytä siihen, olisi hän pannut sen ihmisaistimuksista kaikkein vähiten järkeen pohjautuvan vaikuttimen – vaiston – ansioksi. Tietenkin sai poliisin ja lääkärin todennäköinen ilmestyminen näyttämölle asian näyttämään aivan toiselta, Näillä oli kuitenkin ollut tavaton kiire, ja päivänselvää oli, että heidän läsnäoloaan kaivattiin kovasti jossakin. Tyttö tuli toimeen ilman heitä. Hän voi jo paremmin, ja oli nähtävästi paremmassa turvassa siellä, minne oli joutunut. Tiepuolessa saattoi pälyillä toisiakin piiloittelevia tähyilijöitä.
"Voi hyvänen aika, odottakaa toki kapteeni Roysonia, neiti, hänhän vain pistäytyi ulos", kuuli hän akkunan ohitse kulkiessaan rouva Smithersin sanovan.
"Täällä minä olen!" huusi hän ja oli tuolta pikaa palannut huoneeseen.
Tyttö oli kohottautunut istumaan. Väriä oli palannut hänen kasvoilleen, niin että veistokuva oli siis käynyt elolliseksi olennoksi, mutta hän oli aivan ilmeisesti hädissään ja säikkynyt.
"Mitä minä täällä teen?" kysyi hän jokseenkin ylimielisesti niin pian kuin hänen ihmeellisen loistava kapseensa oli kääntynyt miehen puoleen, jonka hän heti totesi kuuluvan samaan yhteiskuntaluokkaan kuin hän itsekin. "Mikä paikka tämä on? Tiedän, että minulle sattui tapaturma, mutta minun on lähdettävä – aivan oitis. Murhia on tehty! Ne hirveät miehet uhkaavat isää! Kuuletteko? Minun on noudettava kylästä apua."
Urhoollisesti hän nousi, mutta vaipui takaisin sohvalle. Hän oli jo saamaisillaan vallan aistimiensa ylitse, mutta tuollaisen tärähdyksen jälkeen ei hän kuitenkaan vielä kyennyt pysymään jaloillaan.
Royson oli jo huomannut, että muuan benaresilainen messinkilipas, jossa hän säilytti kaikenlaista pikku rihkamaa kuten kynänteriä, nastoja, hakaneuloja ja muuta sellaista, oli pöydällä aukaistuna, ja niinmuodoin oli tytön puvun repeentynyt yläosa nyt mystillisesti liitetty jälleen yhteen jonkun hänen omistamansa hakaneulan avulla. Tämä kaikki tiesi vain hyvää. Tytön ei tarvinnut kärsiä naisten kaikkein pahimmasta mieliharmislta – sellaisesta tietoisuudesta, ettei puku ollut kunnossa.
Sotilaallisena hän oli valmis lohduttamaan. Tyttö luuli epäonnistuneensa, ja paras tapa hänen rauhoittamisekseen oli selittää hänelle, ettei tuosta epäonnistumisesta olisi mitään ikäviä seurauksia.
"Lääkäri ja poliisi ovat jo menossa", hän sanoi. "Kaiketi te hetki sitten kuulitte heidän ajavan ohitse. Niin, aivan totta se on. Heidät nouti muuan moottoripyörällä ajava mies – hännystakkipukuinen."
"Hän on aivan varmaan ollut Guido!" huudahti tyttö, ja tuskin olivat nämä sanat puhjenneet hänen huuliltaan, kun hän jo olisi toivonut niiden jääneen sanomatta, oivalsi Royson. Hänen mielestään olisi kysymyksien teko tytölle ollut hyvin rumaa, mutta jos tämä oli sanonut jotakin, mitä katui, harmittaisi häntä vain sitä enemmän, jos toinen tahallaan olisi piittaamatta hänen sanoistaan.
"Sitten olette te ja Guido onnettaren lellilapsia", sanoi hän. "Teillä oli kaukainen mahdollisuus välttää ansa, sillä vilaukselta näitte tien poikki jännitetyn vaijerin, ja vältitte sen tekemällä pyörähdyksen josta teille koitui tuskin mitään vahinkoa, vaikka etukäteen sanonkin, että teidän on mahdollisesti vietettävä lähimmät neljäkolmatta tuntia vuoteessa jomottavin jäsenin ja kolottavin luin. Mutta Guido! Jos hän olisi ajaessaan viidenkymmenen mailin tuntinopeudella syössyt päin tuota vaijeria, oleskelisi hän parhaillaan toisenlaisessa paratiisissa kuin missä sanoitte teidän elävän."
"Milloinka teille niin sanoin?" ja sinisilmät tummuivat huomattavasti.
"Tuosta tärähdyksestä toivuttuanne, ennenkuin pyörryitte uudelleen."
"Mutta", valitti tyttö toivottomana, "kuinka kauan olen ollut täällä – tajuttomana, tarkoitan?"
Royson vilkaisi rannekelloaan.
"Yhdeksän minuuttia", sanoi hän. "Älkää nyt vihastuko, vaikka aionkin sanoa jotakin sellaista, mitä te tulette pitämään hyvin eriskummallisena. Ette mitenkään voi lähteä liikkeelle ainakaan neljännestuntiin. Tuon ajan kuluttua saatte itse päättää, käyttekö rouva Smithersin avulla vuoteeseen vai saatanko minä teidät sinne, minne haluatte mennä – Tarkoitan, mitä sanon", lisäsi hän jokseenkin ankarasti, nähtyään sinisilmissä kapinallisen välähdyksen. "En tosiaankaan suvaitse sellaista, että toistamiseen kaatuisitte tiepuoleen, ja ainoa teille mahdollinen kulkutapa on joko kulkea jalan tai sitten ajaa polkupyörällänne, joka selviytyi kolauksesta paremmalla onnella kuin te itse. Olkaa hyvä ja istukaa alallanne. Paneutukaa pitkällenne, jos niikseen. Mutta hartaasti neuvon teitä juomaan tuon perin laimean visky- ja vesisekoituksen loppuun. Jos sitten kuuntelette, mitä aion oitis panna paperille – luen teille joka ainoan kirjoittamani sanan – niin tiedätte yhtä paljon kuin minäkin, vieläpä voitte saada lisäaineksia siihen, mitä te jo tiedätte ja mitä minä en tiedä – Kuulkaahan, tiedän varsin hyvin, kuinka tuskallista ja voimille käypää pakollinen toimettomuus on. Mutta tehän ette tosiaankaan voi sille mitään, ja teille on tekevä hyvää, jos yritätte kuunnella, mitä kirjoitan."
Tyttö ei enää hangoitellut vastaan. Royson näki, että kurkoittaessaan lasia ottamaan hän tunsi kipua, jonka takia hän tapaili vasemmalla kädellään niskaansa.
"Haluaisitteko kupposen teetä, neiti?" kysäisi rouva Smithers levottomana. "Spriikeittiöllä kyllä helposti kiehautan vettä."
"Luulisin kyllä pisaran teetä tekevän minulle äärettömän hyvää", sanoi tyttö oitis.
Royson oli hämmästyksissään, mutta tällainen asian käänne sai selityksensä heti rouva Smithersin tallusteltua keittiöön.
"Onko tuo kiltti vanhus emäntänne?" kuului ripeä tiedustelu.
"Kyllä hän on."
"Minkä verran hän tietää tapahtumista?"
"Sangen vähän."
"Eikö asia saisi jäädäkin silleen? Ja miksikä kirjoittaisittekaan muistiin sitä mitä aiotte minulle kertoa?"
"En minä mitään esitelmää aio sepustaa. Kaikki on valmista hyvissä ajoin ennenkuin teevesi alkaa kiehua. Toiseen kysymykseenne saatte vastauksen kuultuanne mitä minulla on sanottavana. Kuulkaahan, jos todellakin aiotte juoda teetä, assamilaista valiolajia, niin älkää maistelko enää tuosta lasista."
Kirjahyllyn ylähyllyiltä hän otti kirjoitusalustan, kynän ja mustepullon. Kissa nousi kehräten pystyyn, ja silloin hän silitti sen selkää, mikä toimitus sai Jockin levottomana liikahtelemaan.
"Villoistasi ei jää jälelle karvaakaan, jos saan sinut kiinni pahanteosta", sanoi Royson, ja Jock painautui entiseen asentoonsa.
Hetkeäkään tuhlaamatta, sillä hän näki tytön kiihkeästi kuuntelevan, kuuluiko ulkopuolelta mitään, hän alkoi kirjoittaa ja puhua.
"Annoin hiukan maitoa eräälle kulkurikissalle" – tässä kohden hän viittasi kynällään eläintä, joka oli ollut suurimpana syynä tähän hälinään, mitä häneen itseensä tuli, "jonka kuulin naukuvan maantiellä. Olin juuri kumartunut ovensuussa maitoaan lipovan kissan puoleen, kun muuan iltapukuinen naishenkilö kiiti polkupyörällä ohitse länttä kohden. Samana hetkenä löi kirkonkello puolta kahta yöllä."
"Huomaatteko", selitti hän katsahtamatta tyttöön, jonka huomion hän ryhtymällä tähän eriskummalliseen neuvotteluun oli saanut kiintymään puoleensa, "kuinka esipuheessa määrittelen täsmällisen ajankohdan. Nyt jatkan sekunnittain ja minuutittain."
1.30.5. Kuulin romahduksen. Naishenkilö oli kaatunut kumoon.
1.30.6. Olin maantiellä.
1.30.8. Kuulin kaksi automaattisella pistoolilla ammuttua laukausta noin kolmensadan jaardin päästä idän puolelta.
1.30.9. Kuulin kolmannen laukauksen.
1.30.10. Kuulin automobiilin käyntiinpanosta johtunutta surinaa. Kuudesta sekunnista kymmeneen sekuntiin minä juoksin naishenkilöä kohden. En päässyt etenemään nopeasti, sillä minulla oli pehmeät huopatohvelit jalassa. Nyt on tarpeellista hiukkasen peräytyä ajassa.
1.30.7. Näin että naishenkilö ja polkupyörä olivat lennähtäneet tiepuoleen nurmikolle. Näin myöskin erään miehen vikkelään, mutta epäilyttävän näköisenä hiipivän naishenkilöä kohden. Huusin ikäänkuin olisin ollut avuksi rientävässä ihmisjoukossa. Jos hänen tarkoituksensa oli kunniallinen, olisi hän hyvillään, jos ei, pelästyisi hän.
1.30.8. Hän ei ollut kunniallinen henkilö, sillä hän hyppäsi polkupyöränsä satulaan ja lähti kovaa vauhtia ajamaan tiehensä.
1.30.10. Havaitsin, että maantien yli oli noin jalan korkeuteen maasta pingoitettu teräsvaijeri. Oikealla, rannan puolella, missä naishenkilö oli pitkällään maassa, oli lanka kiinnitetty raskaan rautapiikin varaan. Vasemmalla puolen, maan puolella, missä mies oli ilmeisestikin piileskellyt pyörineen, oli se kiinnitetty veräjäpylvääseen.
1.30.11. Harppasin vaijerin ylitse, nostin naishenkilön maasta ja tarkastin kiireesti, oliko hän saanut luunmurtumaa tai oliko häneltä taittunut niska, j.n.e. Sain sen käsityksen, että hän oli ainoastaan saanut lievän tärähdyksen.
1.31. Kuulin moottoripyörän tulevan sieltä päin, mistä laukaukset ja käyntiinpannun auton surina olivat kuuluneet. Auto kuului nyt ajavan poispäin.
1.31.5. Kiskaisin piikin maasta ja sinkautin vaijerikimpun portin takana olevalle kedolle.
1.31.10. Kuljetin sekä polkupyörän että tytön kätköön tiepuolessa olevan vähäisen äyrään taakse.
1.31.15. Moottoripyöräilijä, hännystakkipukuinen mieshenkilö, kiiti ohitse viidenkymmenen mailin tuntinopeudella.
1.31.,20. Kannoin tytön huvilaan.
1.32. Kutsuin rouva Smithersiä, joka sittemmin on ilmoittanut kuulleensa laukauksia ja moottoripyörällä ajettavan ohitse. Yritin saada naishenkilöä tointumaan. Osittain onnistuin. Tultuaan tajuihinsa hän kävi hysteeriseksi ja pyörtyi.
1.32. Koira ahdisti kissaa, ja rouva Smithers pääsi lopullisesti jalkeille.
1.38. Moottoripyöräilijä palasi, mukanaan lääkäri (?) ja kaksi poliisia. Joka tapauksessa oli lääkärin omistamassa autossa kolme henkilöä.
"Siinä on luullakseni kaikki toistaiseksi", jatkoi hän, silmäillen muistiinpanojaan arvostelevin katsein kuten tekijä ainakin. "Kuten näette, olen kirjoittanut sähkösanomatyyliä – tietenkin pienellä alkukirjaimella mainittuna."
Niin kiintynyt puuhaansa kuin hän näytti olleenkin, oli tuskin ainoakaan hänen kuulijansa keveistä liikahduksista jäänyt häneltä huomaamatta tämän hitaan esityksen eri asteiden aikoina. Täten oli hän oivaltanut, kuinka tyttö oli huolestunut kuullessaan kaatumisen jälkeen paikalle ilmestyneestä pälyilevästä roistosta. Senkin hän tiesi, että kuullessaan, miten hänet oli tuotu huvilaan, oli tyttö hätäisesti koetellut erästä määrättyä varmuusneulaa. Hänen ensimmäiset sanansa hälvensivät kuitenkin nämä vähäpätöiset huomiot Roysonin mielestä.
"Onko teiltä jäänyt mitään mainitsematta", sanoi tyttö.
Hänen äänensävynsä ääretön toivottomuus oli yllättävää, mutta Royson ei näyttänyt sitä katsahtaessaan häneen.
"Kaikkeen muuhun nähden voin luottaa muistiini", vastasi hän.
"Kirjoittakaa siinä tapauksessa", sopersi tyttö, "että minun istuessani täällä toimettomana ja aivan turvassa pääsevät ne henkilöt parhaillaan pakoon, jotka murhasivat kaksi palvelijaamme ja myöskin ovat mahdollisesti murhanneet isäni, sillä hehän tietenkin tuolla autolla ajoivat tiehensä ensin ammuttuaan Guidoa!"
III LUKU.
ESTEITÄ.
Niin äärettömän mieltäkiinnittävä kuin huomautus olikin, ei Royson saattanut sallia, että tyttö murehtisi jonkinlaista kuviteltua epäonnistumista vastuunalaisessa tehtävässä.
"Ikävä juttu", myönsi hän, "sangen ikävä kaikilla tavoin, mutta te ette lainkaan huomaa, että tuotitte viranomaisille sangen suurta ajansäästöä. Ellette te olisi törmännyt tuohon vaijeriin, olisi ystävänne Guido – Mutta suvainnette minun tiedustella, kuka Guido on?"
"Veljeni, velipuoleni, ja hänen nimensä on Guy."
"Ettekö hiukan sanoisi sukunimiä? Kuulen rouva Smithersin tulevan teetarjottimineen. Olen Philip Royson, entinen sotilas."
Taas hän vaistosi tytön äänensävystä uhoovan jonkinlaista siekailua ja epäröintiä, mutta se hälveni tuota pikaa, sillä olihan ilmeistä, että kaikki tulisi huomenissa julki, koska asia kerran oli poliisiin huostassa.
"Kasvatusisäni", sanoi hän, "on Alexis, parooni Runey de Novgorod. Guy on hänen poikansa, He ovat venäläisiä, mutta heissä on rahtunen ranskalaista verta. Isäni oli erään öljy-yhtiön insinöörinä Kaukaasiassa ja sai surmansa maailmansodan alkuaikoina. Kreivi Alexis soi kodissaan suojaa äidilleni ja minulle, ja vallankumouksen puhjetessa hän vei meidät perheensä muassa pois maasta, Siperian kautta. San Fransiskossa hän kosi äitiäni, ja miltei yksinomaan minun tähteni äitini antoi hänelle myöntävän vastauksen. Nimeni on siis Shiela Macdonald. Se kuuluu skotlantilaiselta, mutta sekä isäni että äitini suvut ovat miespolvien aikana asuneet Sussexissa. Äitikultani kuoli Newyorkissa kolme vuotta sitten, ja viime kuun alussa me saavuimme tänne Homesteadiin, tuohon puolen mailin päässä täältä olevaan suureen kartanoon."
Royson ei tosiaankaan ollut useasti kuullut näin lyhytsanaisesti selostettavan niin paljon asioita. Olipa hän lukenut usean romaaninkin, jonka juoni oli paljon niukempi.
"Kiitos luottamuksestanne", sanoi hän. "Me jäykät englantilaiset pidämme esittelyjä sangen suuressa arvossa."
Rouva Smithers tulla touhusi huoneeseen kantaen kuormitettua teetarjotinta. Ilmeisestikin hän odotti, että vieras nauttisi tukevan aterian. Leivän, voin ja tortun lisäksi oli hän varannut runsaan annoksen paistimöhkälettä sekä kananpoikapiirakkaa. Sitä Royson tervehti vanhana tuttavana.
"Nyt te älyätte", naureskeli hän, "miksikä valvoin niin myöhään. Tuo piirakka on erinomaista, mutta –"
"Älkää toki kuunnelko hänen puheitaan, neiti", sanoi rouva Smithers. "Joskus hän saa jaaritteluillaan pääparkani aivan sekaisin. En usko hänen ikinä tarkoittavan samaa, mitä hän sanoo."
"Otan vain kupillisen teetä, sokeritta ja kermatta, jos sallitte", sanoi tyttö.
"Kuten sanoin", jatkoi Royson, "ellette te olisi kaatunut kumoon, olisi Guido taittanut niskansa – ruhjonut koko ruumiinsa, itse asiassa. Mitenkä siinä tapauksessa olisi käynyt lääkärin ja poliisin tulon? Tapahtui kokonainen sarja ihmeellisiä sattumuksia, jotta nämä olisivat pian saapuneet paikalle. Kissa oli ensimmäinen sattumus. Te olitte toinen. Muista taas saamme aikanaan kuulla. Tuntuuko teistä siltä, että voisitte sillävälin kuin juotte teetänne kertoa meille hiukan enemmän tämän yön murhenäytelmästä?"
"Sanani tuntuvat aivan varmaan hirveän järjettömiltä", kuului verkkaisa vastaus, "mutta toivoisin, ettei kumpikaan teistä pyytäisi minua muistelemaan noita äskeisiä tapahtumia. Kaikki kävi niin kovin sukkelaan. Hovimestari heitti henkensä minun syliini. Hänen vertansa tuossa näette sukassani. Hän jaksoi kuiskata minulle jotakin polkupyörästäni sekä siitä, että kylä oli lähellä ja silloin –"
Hän epäröi, tukahduttaen valtavan kyyneltulvan yrittämällä juoda kiehuvankuumaa teetä.
"Hyvänen aika, kultaseni!" lohdutteli rouva Smithers luoden Roysoniin raivostuneen katseen, "Tuo kapteeni tuossa luulee meidän naisten olevan teräksestä, ja ihan sen takia vain, että oli neljä vuotta ampumassa saksalaisia. Ettepä uskoisi, kuinka kauheita hän aina juttelee poikani kanssa. Odottakaahan nyt puoli sekuntia, niin noudan toisen kupin, ja teenne jäähtyy siinä mainiosti. Ottakaa tekin hiukkasen teetä, kapteeni."
"En ikinä, niin kauan kuin maailmassa on viskyä ja soodaa."
"Kylläpä te taas haastelette – te, joka juotte teetä kolmasti päivässä."
Emäntä riensi huoneesta.
"En ole sydämetön", sanoi Royson kurkottaen ottamaan pulloa ja suodatinta, ja tahallaan välttäen katsomasta vieraaseensa. "Yritän vain miesten karkeaan tapaan puoskaroida kolhiintunutta sielua. Tuon pöytäkirjanikin minä raapustin kokoon vain sentakia, että ajatuksenne suorastaan pakotettaisiin uusille urille. Sivumennen sanoen on kello miltei kaksi, ja te söitte päivällistä – mihinkä aikaan?"
"Kello kahdeksalta."
"No niin, jos vielä kiihkeästi aiotte palata Homestaediin ja, mikä on vieläkin tärkeämpää, kykenette todellakin suoriutumaan tuosta matkasta, neuvon teitä syömään hiukan voileipää. Ottakaa tuosta pari lusikallista hedelmähyytelöä. Ette ensinkään tiedä, mitä saatte nähdä kotonanne, ja olen varma siitä, että ette suinkaan halua pyörtyä nääntymyksestä. Itse asiassa", sanoi hän ja leikkasi itselleen piirakkaviipaleen, "on esimerkki neuvoa parempi. Kas näin!"
Tytön huulia värähytti hymyn aavistus. Hän hymyili toistamiseen rouva Smithersin voitonriemuisesti nuuhahtaissa, kun näki vuokralaisensa ärsyttävän kaitselmusta vieläkin kerran.
"Teen mitä hyvänsä, kunhan vain pääsen pian lähtemään", sanoi tyttö, ja hänen sanoistaan huokui nöyrää koruttomuutta, joka oli Roysonin mielestä erinomaisen hurmaavaa. Kummallista kylläkin tyttö totesi ensimmäisestä suupalasta olevansa suorastaan nälissään.
Nähtävästi lainkaan kiinnittämättä häneen huomioita söi Royson kiireesti piirakkansa.
"Älkää te pitäkö kiirettä", sanoi hän. "Otan kengät jalkaani, noudan meidän molempain polkupyörät, ja palaan hyvin pian. Emme kai muuten välitä lampuista. Ei teillä äskenkään luullakseni ollut valoa."
"En muistanutkaan sellaista. Kuuvalo oli niin kirkasta."
"Aivan niin. Kas niin, nyt minä lähden."
Hän ei selittänyt sitä, että tyttö sai olla kiitollinen hengestään sille seikalle, että oli kaikessa hiljaisuudessa ajanut talosta maantielle. Roysonin vähäiset tiedot paikasta olivat aivan oikeat. Rakennus, jonka mukaan sitä ympäröivä suuri maatila oli saanut nimensä, oli noin viidensadan jaardin päässä mereltä ja maantieltä. Portinvartijan asunto sijaitsi valtatien varressa noin mailin verran rannikolta pohjoiseen, ja rannan puoleisella, varsin vähän käytetyllä ajotiellä oli suuri, valkoinen portti, valtavat mäntytukit kahden puolen. Rantatienkin sitä osaa varjostivat lehmukset. Royson oli aina mennessään golfia pelaamaan kulkenut talon ohitse, ja muisti Paterilta kysyneensä kuka sen oli vuokrannut. Hethcott oli maininnut jonkun nimen, joka ei suinkaan ollut venäläinen. Missään tapauksessa ei talon asukkaita paikkakunnalla paljoakaan tunnettu, sillä muuten olisi hän kuullut heistä enemmän. Yhä tulistuneempana hän kuitenkin totesi, etteivät roistot, jotka olivat ammuskelleet moottoripyöräilijää ja järjestäneet tuon katalan rautavaijerin tien poikki, olisi säästäneet tyttöäkään, jos vain olisivat hänet nähneet. Hän oli vakuutettu siitä, että kysymyksessä oli huolellisesti suunniteltu ryöstöretki ja että roistot olivat käyttäneet rannikolta kaartuvaa yksinäisempää tietä eikä sitä, joka vei läheiseen kaupunkiin ja rautatieasemalle.
Hän paloi halusta päästä poliisin puheille. Olihan hänellä syytä uskoa, että kykeni antamaan tarkempia tietoja kuin Homesteadin säikähtyneiltä asukkailta oli saatavissa. Jos lähetettäisiin joku polkupyörällä lähimpään puhelimeen, kävisi päinsä järjestää poliisivartio jokaiselle kreivikunnasta vievälle tärkeälle tielle, eikä valtateillä näin keskellä yötä voinut liikkua monia autoja.
Hän riensi yläkertaan, etsi parin golfkenkiä, sillä ne olivat lujat ja niillä pääsi liikkumaan melutta. Väljän golfnuttunsa alle hän kiinnitti pistoolivyön, sillä vain siinä oli mukava kuljettaa sotilasrevolveria, jonka hän oli tuossa tuokiossa ladannut. Työntämällä huotran hyvin vyötäisilleen hän sai sijoittaneeksi jykevän, mutta erinomaisen luotettavan aseen vähemmän silmiinpistävästi.
Sitten hän nouti polkupyöränsä työkaluvajasta ja lähti hakemaan Shiela-neidin pyörää, joka tuntui kulkevan erinomaisesti. Kuitenkin viivähti hän hetken tapauksen näyttämöllä. Vaijeri ja rautavaaja oli korjattava talteen. Hän ei yrittänytkään kuljettaa niitä pois, vyyhtesi vain langan sekä työnsi sen ja rautapiikin sitten huvilaa maantiestä erottavan pensasaidan sisään.
Tyttö odotti häntä ovella. Kuu paistoi nyt suoraan huvilan päätyyn, ja tummaa käytävää vasten hän näkyi ihanana ilmestyksenä. Huivi oli hänellä taas hartioillansa, mutta tällä erää oli hän kietaissut sen kulmat ristiin rintansa ylitse sekä solminut ne selän taakse.
Hän riensi suorastaan juoksujalkaa Roysonia vastaan, liikkuen vallan vaivattomasti, mikäli tämä saattoi päätellä.
"Rouva Smithers lukitsee oven mentyämme", hän selitti, "ja on luvannut istua huoneessanne siihen asti, kunnes palaatte. Pitkää aikaa ei siihen mene, korkeintaan kaksitoista tai viisitoista minuuttia. Ajammeko vieretysten?"
"Emme", vastasi Royson. "Te ajatte edellä ja minä tulen jonkun matkaa jälempänä. Jos teille sattuu jokin vastus, on minulla vapaat kädet toimia sitä tehokkaammin. Älkää millään muotoa vilkaisko taaksenne. Olkaa hyvin varuillanne, vaikka en käsitäkään sellaiseen olevan mitään syytä, kun poliisi kerran on liikkeellä. Jos pyydän teitä ajamaan täyttä vauhtia eteenpäin, niin totelkaa oitis älkääkä piitatko minusta. Osaan kyllä huolehtia itsestäni ja toivoakseni teistä myöskin. Suokaa anteeksi, kun minun on näin teitä komenneltava, mutta tällaisia asioita minä kyllä ymmärrän. Oletteko valmis? Kas niin! Nyt matkaan!"
Ajaessaan siirsi hän huotran oikealle kupeellensa ja irroitti sen hihnan. Vaikka hän ei odottanutkaan minkäänlaista varsinaista vastoinkäymistä, oli kuitenkin hyvä varustautua kaiken varalta.
Yö oli harvinaisen hiljainen. Kaakosta henkäilevä keveä tuulahdus tuskin liikutteli puiden lehviä, sillä tietä reunustivat puut niin pian kuin se kaarsi rannikolta sisämaahan päin. Tästä johtui, että molemmat erottivat Homesteadista pohjoiseen kääntyvää päätietä pitkin ajavan moottoripyörän sytkytystä.
Tyttö hidasti vauhtiaan. Nyt he olivat miltei portin kohdalla.
"Mitä ihmettä tuo oli?" sanoi hän.
"Sama moottoripyörä, joka silloin ajoi kylään päin", vastasi Royson varmana. "Tietenkin nämä ovat vain arveluita, mutta luulen teitä kaivattavan, ja herra Guy Runey de Novgorodin, mikäli nimitän veljeänne oikealla nimellä, ajavan täyttä vauhtia Woolcroftiin päin. Hän on tietenkin tavannut poliisin maantiellä ja hänelle on vakuutettu, että te ette tullut sitä tietä."
"Guido parka!" huokasi tyttö. "Hän on aina herkkä innostumaan ja erehtyy toimissaan niin usein."
Roysonin hämmästykseksi oli suuri valkoinen portti suljettu. Tyttö, joka taas oli hiukkasen edeltäpäin, nousi pyörältään. Royson kaarsi hänen ohitsensa ja niin läpitunkevasti kuin hän jokaista varjoa tähystelikin, huomasi hän jotakin kiiltävää tiepuolen nurmikolla paikassa, johon kuu pääsi paistamaan jalavain lehvien lomitse. Hän pysähtyi, ja oli juuri ryhtymäisillään tarkasteluihin, kun portin toiselta puolen karskisti huudettiin:
"Seis! Kuka siellä?"
Tyttö oli niin yllätetty, että horjahti ja oli vähällä kaatua, mutta Royson oli valmis antamaan riuskan vastauksen.
"Ystävä!" huusi hän.
"Onko siellä neiti Macdonald?" kysyttiin.
"Ky-yllä", sopersi Shiela.
"Entä kuka on mukananne, neiti?"
"Olen Philip Royson ja asun rouva Smithersin huvilassa rantatien varrella", sanoi Royson.
Rautatankojen takaa välkähti taskusähkölampun valoa, ja pitkän poliisin hahmo ilmestyi himmeänä näkyviin. Hän aukaisi portin.
"Mistä johtuu, että emme tavanneet teitä tiellä, neiti?" tiedusteli hän kohteliaasti.
"Koska kaaduin kumoon herra Roysonin asunnon edessä", kuului rivakka vastaus. "Onneksi hän kuuli sen, sillä minä kadotin kotvaseksi tajuntani, ja te ajoitte luultavasti lääkäri mukananne ohitse sillävälin, kun minua virvoiteltiin. Voiko isäni hyvin?"
"Niin, neiti, siihen en oikein osaa sanoa mitään. Talossa vallitsee tavaton sekamelska. Poliisikersantti lähetti minut tänne vartioimaan tätä porttia, enkä minä muuta tiedä. Olenhan minä tietenkin herra Roysonin useasti nähnyt kylässä, niin että sen suhteen ei ole mitään vaikeutta. Te kai menette Halliin?"
"Aivan niin. Ei kai teille tuota häiriötä, jos pyydän teitä tulemaan mukaan, herra Royson?"
"Vaatimattomasti sanoakseni – ei", vastasi tämä. Shiela-neidin ja poliisin lyhyen keskustelun aikana oli hän johdattanut polkupyöräänsä noin puolen sen mitan verran taaksepäin sekä siirtänyt äsken ruohikossa näkemänsä hopeaisen savukekotelon taskuunsa.
"Kotvasen kuluttua luultavasti taas tulen tapaamaan teitä", hän selitti konstaapelille. "Toivoakseni ette pidätä minua vaikka polkupyörässäni ei olekaan lyhtyä? En tahtoisi juuri tällä hetkellä kuuluttaa julki toimiamme."
"Olkaa aivan huoletta. Vaikka eipä silti, että tällä puolen olisi mitään vaaraa. Halliin murtautunut roistojoukko näyttää tulleen ja menneen Woolcroftin tietä."
Perin erheellinen otaksuma, mietti Royson, mutta vaikeni kuten hänen seuralaisensakin, vaikka tyttö tietenkin oli kuullut joka sanan. Vaieten ajoivat he eteenpäin. Royson teki sen ilmeisen johtopäätöksen, että neiti Shiela Macdonald ei syistä, jotka hän itse parhaiten tiesi. halunnut keskustella siitä jollakin tavoin epämiellyttävästä seikasta, että hänen velipuolensa oli salannut poliisilta erään asian. Nimittäin sen, että autosta, joka epäilemättä oli hyökkäyksen ajaksi jätetty portin suojaan, oli joko häntä ammuttu tai sitten oli hän ampunut siinä olleita henkilöitä. Muuan lisäpiirre siihen murheelliseen ja kiihkeään tapahtumasarjaan, joka oli nopeana vierähtänyt alkaen siitä hetkestä, kun kirkonkello oli lyönyt puolta kahta – se löi kello kahta poliisin avatessa portin lukosta – oli epäilevä tai pidättyvä vaiteliaisuus tytön taholta, jopa senkin jälkeen kun tämä oli hieman selittänyt tilannetta.
Joka tapauksessa olivat he nyt Homesteadissa, kodikkaannäköisessä Yrjö-kuninkaan tyylisessä rakennuksessa, jonka pääty oli länttä kohden. Tie kulki auranalan laajuisen hedelmätarhan vieritse, keittiökasvitarhain ja etelän puolella olevain kasvihuoneitten ohi sekä kääntyi sitten tallipihalle. Laakeri- ja rododendron-pensaitten lomitse vei lyhyt tie talon päädyn eteen. Leveä lehtikuja kaarsi sileätä nurmikenttää, jonka keskessä kasvoi kolme kaunista seetripuuta. Alakerran useasta, akkunasta pilkotti valoa. Lasikuistin sisäpuolen lasiovi oli murrettu. Se oli nyt hätimmiten laitettu kiinni. Poliisikersantti istui keskelle verrattain tilavaa teistä vedetyn pienen pöydän ääressä. Hänen luonansa oli muuan mieshenkilö, joka sittemmin osoittautui talon puutarhuriksi, ja pari kalpeata palvelijatarta. Poliisikersantti teki muistiinpanoja. Pöydällä oli automaattinen pistooli.
Puutarhuri ensinnä näki nuoren emäntänsä seisovan rikkilyödyn oven takana. Niin kiihtynyt hän oli, että häneltä pääsi äänekäs kirosana, ja sitten hän jatkoi:
"Täällä Shiela-neiti nyt onkin!"
Avuliaana siirsi hän syrjään raskaan tammipenkin, joka oli asetettu rikkonaista ovea tukemaan.
"Taylor", sanoi Shiela värähtelevin äänin. "Onko paroonille tapahtunut jotakin?"
"Ei ole, neiti", kuului vastaus. "En sitä ainakaan luule. Hänen ylhäisyytensä oli aivan suunniltaan meidän päästellessämme hänen siteitään, mutta näyttää tointuvan tuossa tuokiossa. Tapasitteko Guy-herran?"
"En. Missä isäni on?"
"Kirjastossa, ja tohtori Ensley on hänen luonansa, neiti."
Silmäten ikäänkuin anteeksipyytelevästi, mutta lausumatta ainoaakaan kiittävää tai hyvästelevää sanaa riensi tyttö menemään oikeaan päin. Kersantti pälyili Roysonia ensin epäluuloisesti, muitta sitten hänen ahavoittuneet, maalaismaiset piirteensä selkenivät.
"Tehän olette kapteeni Royson", sanoi hän, "ja asutte Rantahuvilassa, vai mitä?"
"Aivan niin. Olette nähnyt minut usein kylässä, kersantti. Haluaisin lausua teille pari sanaa kahden kesken. Ettekö tulisi pihalle?"
Mies epäröi. Hän oli oitis huomannut pistoolivyön sisältöineen. Soluttaen automaattisen pistoolinsa huotraan hän päätti, ilmeisestikin verrattain väkinäisesti, noudattaa uuden tulokkaan pyyntöä.
"Ellei teillä ole sanottavana jotakin tärkeätä tämän asian suhteen –", alkoi hän puhua.
"Tietenkin minulla on", selitti Royson, joka tiesi, että kaikki Ison-Britannian alemmat virkamiehet olivat toistensa kaltaisia kuten herneet palossa. "Mielestäni teidän olisi aivan oitis ryhdyttävä ripeään toimintaan, ja sanon teille, miksikä."
Senjälkeen hän mahdollisimman lyhytsanaisesti selosti, mitä oli kuullut ja nähnyt, korostaen sitä, miten välttämätöntä oli heti ryhtyä toimenpiteisiin rikollisten pidättämiseksi. Kummallista kyllä eivät hänen sanansa suuriakaan tehonneet härkäpäiseen brittiläiseen virallisuuteen, Kersantti kuunteli olemuksestaan huokuessa alistuvaa kärsivällisyyttä, mikä todisti suurta tietäväisyyttä, koska hän suvaitsi kuunnella jonkun teoreetikon puheita.
"Hyvä on, sir", hän sanoi Roysonin sanottua sanottavansa. "Superintendentti ennättää tänne ennen kello kolmea, ja luullakseni hän kutsuu teidät huomenna puheilleen."
Royson varjosti rannekelloaan, niin että saattoi erottaa sen taulun.
"Kello on nyt kymmenen minuuttia yli kahden, ja superintendentti kaiketi asuu Woolcroftissa", ärähti hän, ja hänen äänessään oli eräänlaista käskevää sävyä, jonka mies sangen hyvin tajusi. "Oletan teidän lähettäneen jonkun lähetin, jolle matkaan menee puoli tuntia. Nuo laukaukset ammuttiin puoli kahden aikaan. Merkitsee siis tunnin kymmenen minuutin ajan menetystä. Edellyttäen sellaisen uskomattoman asian, että superintendentti tulee ja ryhtyy toimimaan ainoaa oikeaa menettelytapaa noudattaen, on asianlaita niin, että nopeakulkuinen auto voi ehtiä viidenkymmenen mailin päähän ennenkuin lainkaan yritetään tavoittaa sitä. Otatte raskaan vastuun harteillenne, kersantti."
Lain korkea edustaja siirtihe jalalta toiselle, levottomana pohtien tilannetta.
"Lähin puhelin on vasta Woolcroftissa", lausui hän äreästi, "eikä sinne ennätä mikään autokaan ennen herra – mikä hänen nimensä mahtoikaan olla?"
"Tarkoitatteko herra Guy de Novgorodia?"
"Juuri häntä, nuoren neidin veljeä. Hän luuli tavoittavansa neidin tiellä, mutta nyt ei hänelle tule mitään viivykettä senkään asian takia."
"Päinvastoin. Hän tuhlaa aikaa vain enemmän etsiskellessään neitiä."
Kersantti näytti olevan huolissaan, mutta pysyi itsepintaisena.
"Ikävä juttu, sir", sanoi hän. "Loordi antoi hyvin tarkat määräykset. Meidän ei pidä ryhtyä mihinkään ennenkuin superintendentti saapuu, eikä ketään tule millään muotoa päästää sisälle eikä liioin poistumaan talosta."
Muuan innoituksen välähdys sai Roysonin tajuamaan, että kaikki muut olivat joutuneet lumon valtaan neiti Shiela Macdonaldia lukuunottamatta. Eipä kannattanut suostutella tätä kovaonnista poliisia, sillä siten hän vain saattoi käydä vastaisuudessa vihamieliseksi.
"Aivan niin!" sanoi hän varsin ystävällisesti. "Tehän tunnette näitä asioita paremmin kuin minä. Yritin vain olla avuksi. Jos minua tarvitaan, olen tavattavissa asunnossani puoli kymmeneen saakka aamulla ja senjälkeen pelaamassa golfia noin kello viiteen taikka kuuteen saakka. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, sir. Toivoisinpa voivani sanoa enemmän. Joskus on kovin työlästä päättää, mikä on parasta."
Royson nousi pyöränsä satulaan ja lähti. Neiti Macdonaldin polkupyörä oli kuistin päätyä vasten nojallaan ja saattoi unohtua siihen koko yöksi. Mutta mitäpä se häntä liikutti. Pölkkypäinen poliisi oli ollut merkillisen epäuskoinen hänen kertoessaan tien poikki pingoitetusta vaijerista sekä laukauksista, eikä hän niinmuodoin ollut hiiskunut savukekotelosta sanaakaan.
Sangen helppoa olisi ollut lyöttäytyä juttusille porttia vartioivan konstaapelin kanssa, mutta se kenties ei olisi ollut kaunista, sillä mies saattoi joutua ikävyyksiin, jos sattui ilmaisemaan sellaista, mitä hänen esimiehensä halusivat pitää salassa. Ystävällisesti hoilasi Royson ohiajaessaan hänelle kiitoksensa portin avaamisesta, ja ennen pitkää tervehti Jock haukahtelullaan häntä kotona.
Rouva Smithers avasi oven lukosta. Hän oli silkkaa päivänpaisteitta.
"Voi noita elukoita", myhäili hän. "Kyllä niitä vain on mukava katsella, on kuin onkin."
Arkihuoneessa oli kissa kierähtänyt keräksi Jockin matolle sekä nukahtanut siihen. Heti eläinten tehtyä aselevon oli se karkoittanut koiran matolta. Jock oli kaikesta päättäen äärettömästi loukkaantunut, mutta ei ollut ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin kuokkavieraan karkoittamiseksi.
"Annan teille täsmällisen selityksen Homesteadissa vallitsevasta tilanteesta, rouva Smithers", sanoi Royson. "Ei minulla ole niin uutisen hiventäkään. Saatoin nuoren neidin kotiin, ja siellä minulle tehtiin muitta mutkitta tiettäväksi, että mieluimmin nähtiin minun oleskelevan omassa asunnossani."
"Olen kaiken aikaa miettinyt", selitti rouva Smithers synkästi. "Muistan nyt kuulleeni, että talo on ulkomaalaisten pesäpaikka. Parasta kaiketi on, että pysyttelemme heistä erillämme, vaikka tuo nuori neiti olikin niin korea tyttö, oli kuin olikin. Jestapoo sentään. Kyllä tyttölapsilla nykyään on kanssa vaatteet – Niin, kapteeni, jos ette tarvitse pöytää, jätän kaikki tälle päälle. Ei ole yhtään hauskaa, kun ihminen kiskotaan mukavasta vuoteestaan keskellä yötä."
Rouva Smithersin tallusteltua yläkertaan, niin että portaat narisivat, Royson otti savukekotelon esiin. Se oli kallis esine, painava ja kaunistekoinen. Sisällä oli jokunen venäläinen savuke. Yllättävintä siinä oli pienistä turkooseista muovaillut nimikirjaimet – "G. R, de N." Miten maailmassa olikaan tällainen esine sattunut putoamaan tien oheen noin synkkään ja aavistamattomaan aikaan ja paikkaan – sillä saattoihan näin voimakkaita laatusanoja täydellä syyllä käyttää äskeisestä ajankohdasta sekä Homesteadin puiston etelänpuolisesta portista?
Royson jätti ongelman pohtimisen silleen Hän näki, että kissa tuijotti häntä kultasilmät aivan avoimina.
"Kuulehan", sanoi hän, "marssi sinä keittiöön, ja jos tänä yönä päästät tuosta ruusunpunaisesta pikkuisesta suustasi ainoankaan naukaisun, joudut uudelleen tuuliajolle kolkkoon ja synkkään maailmaan!"
IV LUKU.
GOLFIA -- JA HIUKAN MUUTAKIN.
Sikeästi ja unia näkemättä nukuttuaan kuusi tuntia Royson heräsi. Hän katsahti taivasta, sillä hän nukkui avoimin ja kaihtimettomin akkunoin, ja näki, että erittäin ihana sää oli jo vakiintunut tosiasia. Hänen ensimmäiset mietteensä koskivat golfinpeluuta.
"Olen norja kuin nuorallatanssija", hän selitti avaruudelle. "Kyllä minun pitäisi Pater voittaa ainakin yhdellä pisteellä."
Sitten hän muisti edellisen yön seikkailun.
"Hihhei!" huudahti hän kelloaan vilkaistuaan pyöräyttäen Jockin tiehensä vuoteen jalkopäästä, ja sitten hän itsekin harppasi lattialle.
Alakerrasta hän lähti noutamaan kuumaa vettään, sillä hän oli ottanut tavakseen säästää rouva Smithersiä tarpeettomasta portaitten kapuamisesta. Kissa otti hänet ystävällisesti vastaan, seikka, jonka takia Jock taas joutui pois vuoteesta. Pikku eläin tuli hänen mukanaan yläkertaan, ärsyttäen sealyhamia olemalla muka iloissaan kuin olisi tavannut vanhan ystävän, hieroi nenäänsä sen karheaa turkkia vastan ja kutkutteli sen huonoa hännällään. Uljaasti kesti Jock nämä ystävällisyyden osoitukset.
"Kiltti hauva!" sanoi Royson. "Saat murkinalla kananpojan puolikkaan."
Hän pukeutui vikkelään ja lähti ulos ennen aterian valmistumista, jättäen ulko-oven auki merkiksi rouva Smithersille siitä, ettei hän kuivuttaessa olisi kaukana. Hän tähyili kummallekin puolelle maantietä sekä hietikkoa, mutta ketään ei näkynyt lukuunottamatta paria poikanulikkaa, jotka onkivat seisten reisiä myöten vedessä.
Vaijeri sekä rautapiikki olivat siellä, minne hän ne oli jättänytkin. Ne sekä hänen nuttunsa taskuun huolellisesti tallettamansa savukekotelo olivat kouraantuntuvia todisteita siitä, ettei hän kuvitellut turhia – että vajaata kahdeksaa tuntia sitten oli murheellinen arvoitus salamana iskenyt arkisen elämän yksitoikkoisuuteen. Sekä koira että kissa olivat lähteneet hänen myötään. Jock nuuski rautapiikkiä. Kissa alkoi leikkiä vaijerin heilahtelevalla päällä.
Tällä hetkellä kutsui emäntä häntä aterioimaan, ja hän siis kätki todistuskappaleista painavimmat sohvan alle. Ne ainakin olivat kylläkin merkitseviä. Savukekotelon löytymiseen saattoi olla pätevä selitys.
Golfkenttä oli läntisellä niemekkeellä, ja polkupyörällään ajoi hän tavallisesti sinne puolessa tunnissa. Tänä aamuna hän kuitenkin lähti jo yhdeksän jälkeen kotoa. Kuten hän päätteli, oli hänellä 'hiukan puuhaa'. Jos poliisi tulisi häntä tapaamaan, niin löytyisihän hän kerhosta.
Ensi työkseen hän tutki veräjää ja pensasaitaa, jossa se oli. Kuten hän oli odottanutkin, keksi hän jalanjälkiä siitä kohden, missä tuo vartiota pitänyt roisto oli kyyristellyt piilossa, mutta mies oli siirtänyt jalkojaan muuttamatta asentoaan, niin että jalanjäljistä ei ollut mitään hyötyä – ei ainakaan käytännöllisen Roysonin mielestä. Maassa oli neljä puoleksipalanutta tulitikkua ja neljän savukkeen pätkät, ja hän siis otti ne ylös, sillä asiantuntija saattoi mahdollisesti saada selville, mitä merkkiä ne olivat, ja kahden tulitikun päästä oli lohjennut sirunen. Niin, eihän sitä koskaan voinut tietään. Hän talletti nämä tunnottoman roiston jättämät vähäiset muistomerkit kirjekuoreen. Niistä kävi joka tapauksessa ilmi, että vartionpitoa oli kestänyt jonkun aikaa.
Hän näki, että maantiellä olivat yhä tytön polkupyörän tehdessä äkkikäänteen ja luiskahtaessa kumoon maahan piirtyneet jäljet, ja kangassiekale hänen puvustaan oli jäänyt erääseen pensaaseen. Siitä kohden, minne hän oli tytön laskenut, löysi hän rypistyneen nenäliinan, pienoisen pitsi- ja batistisiekaleen, jonka nurkassa oli kirjaimet 'S.M.' Sellaisia oli naisilla tapana pitää iltapukujensa povella. Muuan määrätty georgettekankaassa ollut repeämä muistui hänen mieleensä.
"Kas niin, näynpä edistyvän salapoliisin tavoin tutkistellessani omia todistuskappaleitani", naureskeli hän, siten karkoittaen hieman epämiellyttävän ajatusyhtymän. Runsasta puolta mailia loitompana hän näki erään pönäkän henkilön hiljakseen ajavan muuatta rantatietä myöten. Hethcott siellä ajeli, Hethcott, joka ei milloinkaan pitänyt kiirettä ennen vakavaa pelierää ja jolla myöskin oli tapana alkaa päivän toimet tekemällä parisen harkittua lyöntiä.
"Tulepas nyt, Jock, niin lähdetään huristamaan", virkkoi Royson, ja seuraavain kolmensadan jaardin matkanteko sujui sealyhamille varsin mieleistä vauhtia.
Nousten pyörältänsä valkoisen portin luona, johon tähän mennessä oli kiinnitetty munalukko vitjoineen, mutta jota kukaan ei vartioinut, tarkasteli Royson ripeään paikkaa. Parissa sekunnissa hän oli edennyt tien vasemmalla puolella olevalla nurmikolla kohtaan – vastapäätä porttia – jossa moottorivaunu oli seisonut hyvän kotvasen, kuten öljypirskeistä sekä maalian painuneista neljästä kaarevasta kuopasta näkyi. Tullessaan paikalle, kääntyessään ja lähtiessään oli auto jättänyt jälkiä viljalti. Mitään jalanjälkiä ei näkynyt, mutta sitä hän tutkin oli osannut odottaakaan, sillä tie oli hiekoitettu karkealla soralla ja jonkun aikaa oli vallinnut poutainen sää. Tarkasti hän etsiskeli, näkyikö mitään merkkejä polkupyöräilijästä, mutta saattoi erottaa vain oman pyöränsä sekä neiti Macdonaldin pyörän jättämät uurteet.
Miltei yksinomaan koiran takia kävelytti hän pyöräänsä sitten muutamien satojen jaardien matkan, sillä lehtotien varsi oli kuuluisa kaniineistaan, vaikka Jockin olikin parempi ajella niitä iltaisin kuin tähän aikaan päivästä. Myöskin hän ajatteli, että Pater saattoi tavoittaa hänet minä hetkenä hyvänsä. Neljännesmailin verran kuljettuaan pysähtyessään oli hän hämmästyksissään, kun pelitoveria ei näkynyt. Hän täytti piippunsa uudelleen, ja koska maaperä oli hieman ylevämpää, käytti hän puiden lomassa olevaa aukeamaa hyväkseen tähyilläkseen Homesteadin tiilisiä savupiippuja ja jyrkkäviettoista tiilikattoa. Väreissään täyteläisenä ja viivoiltaan tyypillisen englantilaisena ja kodikkaana kohosi talo siitä saartavan lehden keskestä. Luonnollinen tausta on tuskin milloinkaan ollut niin ristiriidassa elämän draamallisen valheellisuuden kanssa. "Homestead" oli tosiaankin oikea nimi paikalle. Tänä poutaisena päivänä elonkorjuun aikaan oli todellakin vaikeata ajatella sen ennen auringonnousua olleen juonittelun ja kaksoismurhan tyyssijana. Ja sittenkin – –
"Hei Royson", huudettiin oxfordilaissävyyn. "Näenpä sinun katselevan taloa, niin että sinä kaiketi olet kuullut kuulumiset."
"Hyvää huomenta, Pater!" virkkoi Royson. "Mikäli tarkoitat viime yön kummallisia tapauksia, niin olenhan minä niistä hiukan kuullut."
"Kaamea juttu, eikö olekin?" sanoi Hethcott nousten pyörällään.
"Niin, minä tuskin vielä tiedän, mitä itse asiassa on tapahtunut. Olen kuullut että hovimestari ammuttiin ja vielä muuan toinenkin mies."
"Aivan niin. Tuo nuori lakeija nimeltä Jenks on seurakuntalaisiani. Poika parka. Hän otti toimen vastaan, koska siten pääsi lähemmäksi vanhempiaan. Hovimestari oli nimeltään Wentworth. Häntä en tunne."
"Wentworthko sanoit?"
"Niin."
"Mutta tässä tuonnottainhan mainitsit minulle, että joku senniminen henkilö oli vuokrannut Homesteadin?"
"Niin mainitsin. Siinähän ongelma alkaa, mikäli ongelmasta on kysymys. Arvelen kyllä, että kaikki on käynyt aivan tavalliseen tapaan kuten aina, kun aseistetut murtovarkaat murtautuvat syrjäiseen maalaiskartanoon – tuollaiset roistot, jotka vastarintaa kohdatessaan häikäilemättä ampuvat suojattomat uhrinsa hengiltä. Meitä rauhallisia ihmisiä sellainen tietenkin suututtaa. Luemme kyllä sanomalehdistä, että sellaista sattuu kaikkialla muualla, mutta emme kuvittelekaan, että roistoja saattaa tulla omain kynnystemme ylitse. Vaikka mitään muutakaan voisi odottaa, kun kerran epäjärjestyksen voimat korotetaan valtaistuimelle Whitehallissa?"
Roysonista tuntui, eikä suinkaan ensi kertaa, että hän kuunteli tyypillistä pappia, jonka kristillisyys oli evankeelista sekä väkevää ja joka piti Master of Artsin arvoaan näkyväisenä ja ulkonaisena merkkinä siitä, että hyväksyi yhdeksänneljättä uskonkappaleen jokaisen pilkunkin. Fyysillisesti oli Hethcott mainio poika, mutta hänen maailmankatsomuksensa oli yhtä kaita kuin hänen hartiansa olivat leveät. Eikä hän kuitenkaan ollut mikään kuhnus. Sodassa oli hän saanut urhoollisuus-mitalin, ja kaikissa toimissaan oli hän perin tunnollinen.
Roysonin mielessä oli pyörinyt sellaista, että hän saattoi mainiosti uskoa Hethcottille kaiken, mutta jostakin syystä, mitä pohtimaan hän ei ruvennut, ryhtyi hän puhumaan muista asioista.
"Mitä tarkoitat puhumalla ongelman alusta?" kysyi hän.
"Hovimestari Wentworth, joka myöskin oli talon vuokrannut, suoritti kaikki maksut. Hänhän se allekirjoitti vuokrasopimuksenkin. Näyttää siltä, että kaiken takana oli pankkitakuu. Sattumalla tiedän, että vanha sir Thomas Fookes, joka omistaa paikan, ei tyydy vähempään kuin kuuteensataan vuodelta – tietenkin kalustus mukaanluettuna. Nykyään viettää sir Thomas salamanterin elämää, siirtyen kesää viettämästä Nizzasta talveksi Kairoon. Hän heittäisi henkensä kahtakymmentä astetta viileämmässä ilmanalassa."
"Hänen suhteensa siis saattaa olla totta, että kuolemaa ei ole – ainoastaan muuttamista."
Hethcott hymyili jäätävästi. Hänellä oli huumorintajua – erinäisissä rajoissa. Suurista totuuksista ei sopinut laskea leikkiä.
"Niinpä niin", sanoi hän, "toivoakseni saa poliisi nuo konnat kiinni. Lähdetäänkö polkemaan eteenpäin."
Jock oli oppinut majoittumaan apulaispoikain vajaan, jossa se köytettiin hihnalla penkin jalkaan. Sen jouduttua tieltä pois alkoi pelaaminen saada vauhtia. Golfkentällä ei sinä aamuna ollut juuri ketään. Hethcottin lyönnit olivat varsin taitavia, mutta Royson, joka oli varma siitä, että pelaisi perin kehnosti mielensä ollessa täynnä muita asioita, onnistuikin käänteissään vastapelaajaansa hiukkasta paremmin.
"Oletpa sinä pelikunnossa tänä aamuna", sanoi Hethcott huonosti salaten hämmästyksensä.
"Enpä lainkaan. Tuo oli vallan sattumaa. Valvoin aivan liian kauan."
"Vai niin! Minä olin kello kymmeneltä jo vuoteessani. Alan näetkös päiväni pitämällä aamuhartauden kello kahdeksalta. Tänä aamuna pääsin varhain pois ja poikkesin asuntoosi selittääkseni sinulle, että saattaisin myöhästyä. Tarkoitukseni oli todellakin pistäytyä Homesteadiin, mutta olisi ollut sopimatonta jättää huomioonottamatta porttiin kiinnitetyn munalukon ilmeisen selvää tarkoitusta. Aion kirjoittaa sinne. Olen kuullut, että oikeat vuokralaiset ovat venäläisiä, mutta että muuan englantilaistyttö oleskelee heidän luonansa. Hän kenties mielellään tapaisi hengenmiehen. Sinähän olit muuten lähtenyt kotoa tavallista aikaisemmin?"
"Syynä oli sekä epäterve uteliaisuus minun taholtani että Jockin intohimoinen halu ajaa kaniineja. Poliisiltako nuo uutiset kuulit?"
"En, vaan tohtorilta. Hän sanoi noiden ihmisten olevan eriskummallista väkeä, mutta selitti heidän päämiehensä, venäläisen parooni de Novikoffin tai mikä hänen nimensä mahtoi olla, olevan aito aatelismiehen. Ei tietenkään siinä mielessä kuin me sen asian ymmärtäisimme. Sehän on aivan mahdotonta. Hän kuuluu olevan arvokkaan näköinen, korskea, pöyhkeä. Ei oikut tahtonut ottaa kuuleviin korviinsakaan tohtorin puheita, vaan oli itsepintaisesti ollut sitä mieltä, että mihinkään ei saanut ryhtyä ennenkuin 'joku korkea poliisivirkamies' oli saapunut. Ensley oli hyvin ihastunut tyttöön. Sanoi häntä reimaksi tytöksi, millä epämääräisellä puheenparrella hän luullakseni tahtoi kuvata sekä ulkomuodon että käytöstavan viehkeyttä."
Ohivilahtavan tuokion ajan epäili Royson sellaista, että hänen kunnianarvoisuutensa kirkkoherra Hethcott tahtoi johtaa hänen huomiotaan toisaalle. Kaukana siitä. Kirkkoherra syventyi oitis harkitsevana peliin.
Ja kuitenkin kävi niin, että suureksi kummakseen Royson selvisi voittajana. Naureskellen hän selitti keksineensä uuden pelimenetelmän: "Iske lujasti ja muistele muita asioita."
Mennessään sitten kerhorakennusta kohden näkivät he erään punakan, omahyväiseltä vaikuttavan herrasmiehen, jolla oli tuuheat valkoiset kulmakarvat ja sotaisasti törröttävät viikset ja joka juuri oli saapunut autolla sekä näytti odottelevan heitä.
"Hyvää huomenta, Hethcott", huusi hän tervehdykseksi. "Dawkins ei pääse tulemaan. Pyysi minua sijaiseksensa neljän hengen peliin. Mitä arvelette asiasta?"
"Kenraali Swiney", mutisi Hethcott hampaittensa välistä. "Ikävä juttu, mutta minkäpä sille mahtaa." Ääneen hän sitten sanoi: "Mainiota, kenraali. Tietenkin tulette aamiaiselle yhteen joukkoon. Tunnetteko kapteeni Roysonin?"
"Mitä kuuluu, Royson? Pater tai hänen sisarensa on maininnut minulle teistä – tai ainakin olen kuullut joissakin teekekkereissä teistä puhuttavan. Mitä tuumaatte nyt tästä korpikylästä – kun täällä on tapahtunut sekä murhia että murtautuminen? Tulimmainen! Olin vähällä saada kurkkuuni turskan ruodon, kun muuan palvelijattariamme kertoi murkinalla tuon uutisen. Kun olen maistraatin jäsen, niin minä tietenkin riensin kiireesti superintendentin virkahuoneeseen. Suoraan sanoen kyllä ihmettelin sitä, ettei hän ollut lähettänyt noutamaan minua aikaisemmin."
"Ehkäpä hän oli ollut jalkeilla kaiken yötä", sanoi Royson, joka oitis päätti mielessään, ettei pitänyt kenraali Swineysta eikä todennäköisesti ikinä rupeaisikaan hänestä pitämään.
"Epäilemättä. Epäilemättä. Asianlaita on niin, nähkääs, että minulla on hieman kokemuksia venäläisistä, ja Homesteadin asukkaat ovat venäläisiä. Otin siis Hobbsin myötäni – Hobbs on superintendenttimme, kuten arvaatte – ja me menimme suoraa päätä Homesteadiin. Ihmiset siellä vaikuttavat hieman epäilyttäviltä. Kun ei kukaan perheestä tullut kuulemaan eikä kurkistamaan meitä, panin Hobbsin hieman ravistamaan heitä hereille. Ajamme heidät kolostaan ruumiinkatselmukseen. Jotain hitonmoista bolsheviikkien joukkokuntaa he kaiketi ovat? Tulimmainen! Saavatpa he tuta, että tässä maassa on sellaistakin, mitä nimitetään laiksi ja järjestykseksi."
"Siitä päättäen, mitä minä olen kuullut, voivat he viime yön johdosta ajatella aivan päinvastaista."
"Niinpä niin, emmekö nyt menekin peseytymään", ehätti Hethcott sanomaan. "Temple, neljäs miehemme, näkyy odottavan tuolla salissa. Suokaa meille viisi minuuttia peseytymisaikaa, kenraali, ja olkaa niin ystävällinen, että tilaatte cocktailit. Baarimies tietää minun sekoitukseni, joka on aivan alkohoolivapaata."
"Hahaa! Alkoholivapaatako, sanoitte! Tulimmainen! Se miellyttää minua."
"Oivallista, kenraali – yrittäkääpäs maistaa kerran", ja kirkkoherra meni edellä vihreästä boijikangasovesta.
"Ikävä kyllä täytyy minun sanoa, että kenraali Swiney on tavattoman harmillinen ihminen", uskoi hän Roysonille, "mutta silloin tällöin on minun häntä siedettävä. Jumalan kiitos, ettei hän kuulu seurakuntaani. Ei hänellä ollut pienintäkään syyntapaista mennä häiritsemään superintendentti Hobbsia ja noita Homesteadin kovaonnisia asukkaita", selitti hän Roysonille lämpimästi. "Nuo hänen kokemuksensa venäläisistä rajoittuvat Cookin retkeen tai johonkin sentapaiseen ennen maailmansotaa."
"Oliko hän vuonna 1914 sotapalveluksessa?"
"Tietenkin. Hänestä tehtiin tähän kreivikuntaan rekryyttitoimiston pää. Aikaisemmin oli hän toiminut komissariaatissa."
Roysonia nauratti. Hän arveli oitis älynneensä, mikä kenraali Swiney oli miehiään. Palatessaan Hethcottin kanssa saliin kuuli hän tämän urhean soturin äänekkään naurunhohotuksen.
"Joka asiasta on aina etsittävä naista, Temple. Tiedän kyllä, mitä puhun. Sanotaan, ettei mitään varastettu. Tämän murhajutun keskipisteenä saattaa olla sievä tyttönen, kuten aina on asianlaita."
Temple oli jokseenkin kuuro, tai kenties oli hän näppärä sutkauttelemaan sanojansa.
"Minkä keskipisteenä on sievä tyttönen", tiedusteli hän.
"Tämän murha jutun, sen sanon teille."
"Niinkö. 'Tämän marjapytyn', luulin aivan teidän sanoneen. Onpas sellainen loru hullua – vai mitä?"
"Mutta enhän minä ole edes hiiskahtanutkaan marjapytystä, pölkkypää."
"Ette olekaan. Ettepä tietenkään. Olisihan sellainen ollut hiton hullua. Marjapytty ja sievä tyttö! Johan nyt jotakin."
Tällä erää naureskeli joka toinen salissa oleva henkilö partaansa. Kenraali oli suorastaan kiitollinen Hethcottin kutsuessa häntä ja muita aamiaissuojaan.
Kaikeksi onneksi ryhdyttiin juttelemaan aamuisesta pelistä. Paterilla oli varaa olla jalomielinen, ja Royson sai ylenmäärin kiittelyjä osakseen. Piirtämällä kartan pöytäliinaan selitteli kenraali Swiney muuatta kerran pelaamaansa loistavaa pelierää, ja hänen syventyessään sen yksityiskohtiin saivat muut tilaisuuden aterioida rauhassa. Oltiin jo päädytty juustoon ja kekseihin erään tarjoilijan rientäessä ilmoittamiaan. Roysonille, että ulkona oli muuan herrasmies, jolla oli hieman asiaa. Jollakin tavoin aavisti Royson, ettei tämä ulkona odottava herrasmies suonut nimeään mainittavan ja hän siis lausui anteeksipyyntönsä, lähti lämpiöön ja tapasi siellä superintendentti Hobbsin omassa persoonassaan.
"Pahoittelen, kun teitä vaivaan, sir", virkkoi superintendentti, kykenevännäköinen viisissäkymmenissä oleva mies, jonka tukka oli harmaa ja silmät väsyneet sekä miettiväiset, "mutta rouva Smithers sanoi teidän olevan täällä ja kersantti Jacksonin puheista päättäen pitäisi meidän kahden perinpohjin keskustella erinäisistä seikoista. Voisitteko nyt suoda minulle puolituntisen?"
"Olen juuri liittynyt neljän hengen pelierään, pelaajien joukossa muunmuassa kenraali Swiney", sanoi Royson.
"Niin, tiedän sen, Siksipä juuri pyysinkin, ettei tarjoilija mainitsisi nimeäni." Ja superintendentin katsanto oli entistä mietteliäämpi, joskin rahtusta vähemmän väsynyt. Royson oivalsi asian ja naurahti. Hän oli tosiaankin sanoen hyvillään siitä, että vihdoinkin oli tavannut henkilön, jonka kanssa saattoi keskustella siitä omituisesta osasta, jota hän oli joutunut näyttelemään Homesteadin jupakassa.
"Onko teillä auto, ylitarkastaja?" kysyi hän.
"Kyllä on."
"Niinpä niin, jos hiljalleen ajatte Rantahuvilaan, rouva Smithersin rantatien varrella olevaan asuntoon, niin tulen polkupyörälläni perässä. Ei ole lainkaan tarpeellista, että pelitovereistani kukaan saa tietää teidän käyneen täällä. Keksin jonkun tekosyyn poistumiseeni."
Poliisivirkailijaa hymyilytti.
"Odotan teitä", sanoi hän. "Päästäähän rouva Smithers minut sisään, ja autoni lähetän edelleen kylään."
Taas Royson oivalsi asianlaidan. Mikäli ylitarkastajan vallassa oli, ei kenraali Swiney sinä ilmoisna ikänä saisi kuulla aiotusta keskustelusta. Asiasta siis sovittiin niin, Royson oli koirineen jo polkemassa tiellä, kun Hethcott sai lukeakseen anteeksipyyntökirjeen, missä mainittiin vain, että kirjoittaja oli kutsuttu tärkeän asian vuoksi kotiinsa.
"Mikä tuo otus oikein on miehiään?" sanoi kenraali kirpeästi. Kertoessaan äsken ihmeellisestä golftaituruudestaan oli hän kyllä huomannut, kuinka tavattoman välinpitämätön Royson oli ollut.
"No mutta tiedättehän te sen!" kiitteli Hethcott. "Hänhän on tykkiväen upseeri ja kerrassaan reima poika."
"Omituista tuo – että hänenlaisensa nuori mies – vetelehtii näin täällä."
"Ei hän ole lainkaan salaillut sitä, että hänellä on varoja mukavaan elämään ja että hän sen vuoksi hiukkasen lepäilee nyt. Arvelen hänen syksyllä lyövän kamssunsa kokoon ja lähtevän joko Keski-Afrikkaan tai Kanadan erämaihin. Mielestäni oli kovin ikävää, kun hänen oli lähteminen seurastamme. Sisareni pyysi minua tuomaan hänet teelle. Ehkäpä minun onnistuu palatessani kotiin saada hänet mukaani."
"Hyvänen aika, jos teistä siltä tuntuu, niin miksikä viivyttelisittekään? Temple ja minä voimme kyllä pelata kahdenkin."
Uudelleen vilkaisi Hethcott kirjelappua.
"Royson mainitsee 'tärkeistä asioista'", sanoi hän. "Eikö olisi jokseenkin sopimatonta oitis rynnätä hänen kimppuunsa?"
Swineyn nahka oli paksu, mutta tämä piikki pisti.
"Kylläpä minäkin jaarittelin, Pater", vakuutteli hän pingoittuneesti naureskellen. "Niin niin, haetaan neljäs mies. Kuulkaapas, mitä sanon – ottakaa minut mukaanne teelle. Neiti Hethcottista ja minusta näyttää sukeutuvan aivan ystävät. Jos Royson on kotona, tuon autossani hänetkin."
"Mainiota!" virkkoi kirkkoherra, joka nyt oli vakuutettu siitä, että jostakin tietymättömästä syystä ei hänellä koko päivänä ollut onnea.
Kohtalo, joka viskoi sukkulaansa tapausten kuteitten ja loimien lomitse, oli saanut aikaan koko joukon siitä pitäen kuin muuan hämäräperäinen Dawkins oli lähettänyt kenraalin sijaisekseen neljän miehen golfpeliin. Merkillisen kankaan kutominen ei kuitenkaan vielä ollut lopussa. Royson, joka Jockin takia ajoi hiljaista vauhtia, oli vielä noin viidenkymmenen jaardin päässä Homesteadin portista, kun hän näki erään tytön kiipeävän sen ylitse. Tämä harmaassa nutussa, hameessa ja kangasmyssyssä esiintyvä henkilö näytti olevan varsin notkea, mutta tielle hypättyään hän koetteli vasenta käsivarttaan sekä olkapäätään ikäänkuin olisivat ne olleet hellät. Hän oli neiti Shiela Macdonald.
"Teitä juuri olin menossa hakemaan!" huusi hän iloisesti. "Millainen onnenpotkaus!"
"Ihastuttavaa, kun noin oitis minut tunsitte", virkkoi Royson, joka salatakseen hämmästystään turvautui ensimmäisiin sanoihin, jotka juolahtivat hänen mieleensä.
"Oikeastaan en teitä kylläkään tuntenut, vaan koiran ja golfnuttunne."
"Siinä sain", naureskeli Royson, "No niin, tässä sitä joka tapauksessa ollaan. Hauska nähdä, että kykenette tänään suoriutumaan viidellä rautatangolla varustetusta portista."
"Kukaan ei minulle kertonut, että se on lukossa. Enkä minä tietenkään kysynyt. Mutta polkupyöräni jätin puiden taakse ja ajattelin kävellä asuntoonne. Haluaisin hartaasti hieman keskustella kanssanne, jotta saisin tilaisuuden selittää syyn töykeältä vaikuttaneeseen käytökseeni teidän saatettuanne minut kotiin, ja myöskin selvitelläkseni moniaita muitakin seikkoja."
Royson mietti ennenkuin ryhtyi vastaamaan.
"Minusta tuntuu miltei siltä", hän sanoi verkkaan, "että meidän kahden olisi suorastaan neuvoteltava erinäisistä asioista."
"Se, mitä minulla on teille sanottavaa, ei aivan sentään ole neuvottelua", sanoi tyttö äkkiä käyden melkoista jäykemmäksi. Hän oli juuri muistanut, että portin yli kavutessaan oli hänen täytynyt perinpohjin näyttää ruskeat silkkisukkansa.
"Ymmärrän." Royson ei lainkaan ymmärtänyt, mutta sen tyttö havaitsi tuota pikaa, "Tahtoisitte kiitellä minua ja niin poispäin, vaikka tässä maailmassa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei viime yönä olisi yrittänyt teitä auttaa. Pulma on siinä, neiti Macdonald, että minulla on verrattain paljon kerrottavaa teille, ja nyt on minun melkein mahdotonta tehdä sitä, sillä kreivikunnan poliisilaitoksen virkailija, ylitarkastaja Hobbs, odottaa minua asunnossani, ja minun on viipymättä mentävä häntä tapaamaan. Onko mitenkään mahdollisista, että voisin tavata teitä myöhemmin, sanokaamme tunnin kuluttua?"
"Ylitarkastaja Hobbsko", toisti tyttö ikäänkuin olisi tuosta nimestä oivaltanut paljonkin asioita.
"Niin."
Heidän katseensa kohtasivat kaihtelematta kuin olisivat he käyttäneet kirkasta päivää hyväkseen arvostelevasti tarkastaakseen toisiaan. Shiela näki tyypillisen brittiläisen upseerin – jäntevän, tuiman, luotettavannäköisen miehen, jonka kasvot olivat ehytpiirteiset, vaatteet mainiosti soveltuvat, joskin hiukkasen nukkavierut, ja kaitse vakaa, läpitunkeva sekä luottamusta herättävä. Hänen puhetapansa oli tietenkin sellaista kuin ylioppilaan ja upseerin ainakin. Hänestä huokui tervettä ilmapiiriä, ja sen naiset pian huomaavat mielessä. Tyttö taas puolestaan oin urheilupuvussansa enemmän läpikotaisin englantilainen kuin edelliseniltaisessa viimeistä kuosia olevassa asussansa.
"Teidän on kaiketi kerrottava hänelle kaikki juurta jaksaen?" jatkoi hän.
"Niin", vastasi Royson taas, mutta hän yleensä oli taipuvainen karahtamaan punaiseksi, kun naisista oli kysymys, ja hän punastui nyt hiukkasen, sillä äkkiarvaamatta hän totesi jonkinlaista sielullista pidättyväisyyttä.
Shiela oli kuitenkin niin syventynyt omiin huoliinsa, ettei hän kiinnittänyt suinkaan huomiota tuohon punastumiseen, jonka hän otaksui johtuneen kainoudesta – eräästä sellaisesta miehisestä ominaisuudesta, joka saattaa naista miellyttää.
"Tunninko kuluttua?" sanoi hän jokseenkin epävarmasti.
Royson katsahti kelloaan. Se oli kaksi. Täsmälleen kaksitoista tuntia sitten olivat he yhdessä seisoneet tuon portin luona.
"Voisitteko mitenkään tulla teelle kello neljän aikaan?" sanoi hän. "Eihän se oikein sopivaa ole, sen kyllä tiedän, mutta asianhaarat ovat puolustuksenamme. Aiotteko tosiaankin kiusata itseänne ryhtymällä tänään pohtimaan tätä asiaa?"
"Aion kyllä", sanoi tyttö. "Kello neljäksi saavun luoksenne. Onhan meidän ehdottomasti tavattava toisemme, eikö niin?"
"Sitä mieltä minä olen", sanoi Royson totisena.
V LUKU.
VIERAITA.
Hän oli puolitiessä menossa huvilaan, kun muisti, ettei ollut kysynyt tytön mielipidettä savukekotelon suhteen – mainitsisiko hän siitä viranomaisille vai antaisiko hän sen ilman muuta tytölle, jotta tämä menettelisi kuten parhaaksi näkisi. Kovaa kyytiä hän ajoi takaisiin portin luokse, mutta tyttö oli mennyt. Vaikka näyttikin melko varmalta, että hän oli palannut kotiinsa, huuteli Royson häntä nimeltä. Mitään vastausta ei kuulunut.
"Minun on rauhoituttava", mietiskeli hän, "Onpa tämä kaunista, kun vain näkemällä sievän nuoren neidin joudun näin päästäni pyörälle. Kai minä oikein nolaan itseni keskustellessani Hobbsin kanssa!"
Sitä ei kuitenkaan ollut tarvis pelätä. Royson saattoi olla hermostunut naisten läsnäollessa – mutta miesten suhteen hän kyllä kykeni esiintymään varmana. Hänen tarvitsi vain vilkaista superintendentin hämmentynyttä ja aprikoivaa muotoa, kun hän jo oli oma itsensä.
"Kumpainen alkaa?" tiedusteli hän taivutettuaan vierastaan ottamaan kelpo viskygrogin. Hänen laitellessaan sitä hoivaili Hobbs kissaa sekä veljeili jokseenkin hengästyneen Jockin keralla, joka oitis tervehti häntä ystävänä.
"Niin, sir, te alatte." Sanoja seurasi miellyttävä hymy, "Ehkäpä minä sitten saatan selostaa jonkun yksityiskohdan, niin että saatte täydellisen käsityksen tilanteesta."
Sotilaan täsmällisyydellä kertoi Royson kerrottavansa. Alkaen kissasta päätti hän puheensa kertomalla, kuinka aamusella oli tutkinut maantietä. Vaijerin ja rautanakin oli hän jo ottanut esiin, mutta hengessään pyydellen hartaalta sekä kohteliaalta kuulijaltansa anteeksi vaikeni hän savukekotelosta kokonaan.
"Siinäkö kaikki?" kuului jokseenkin odottamaton kysymys hänen saatuaan lopettaneeksi.
"Jokseenkin kaikki, superintendentti, vaikka jokaista nuoren neidin, rouva Smithersin tai itse lausumaani sanaa en ole maininnut. Mehän – nimittäin rouva Smithers ja minä – pääasiassa puuhasimme ensi hetken virvoitellessamme neiti Macdonaldia. Siksi juuri kirjoitinkin nuo muistiinpanoni – saadakseni hänen huomionsa kohdistumaan jonnekin muualle."
"Saisinko jäljentää tuon paperin?"
"Luonnollisesti."
"Ja tulitikut sekä savukkeenpätkät minä mielelläni ottaisin haltuuni."
"Vaijerin ja piikin kaiketi myöskin?"
"Joko tulen itse niitä noutamaan tai lähetän konstaapelin – pimeän tultua. Tällaisissa tapauksissa ei koskaan saata tietää, mitkä silmät kulloinkin mistäkin pilkistelevät."
"Oletteko kanssani yhtä mieltä siitä, että tuo polkupyörällä ajanut henkilö ei ollut Homesteadiin murtautuneen joukkokunnan jäsen, vaan paikkakunnalta palkattu kätyri?"
"Onhan sellainen varsin todennäköistä."
"Ja – suokaa suorasukainen kysymykseni anteeksi, superintendentti – eikö olisi ollutkin viisainta, että miehenne olisivat viivyttelemättä yrittäneet päästä puhelimeen?"
"Siitähän pulma juuri syntyikin, hyvä herra. Kersantti Jacksonin oli aivan pakko taipua noudattamaan venäläisen vanhan herran katsantokantaa – tai määräyksiä, täsmällisesti sanoakseni. Kerroitte nuoren neidin maininneen teille omaistensa nimet. Lienette niin ystävällinen, että selitätte minulle, kuinka ne sekä lausutaan että kirjoitetaan virheettömästi?"
Nähtävästi oli kreivikunnan poliisivirastossa hämmennytty noista venäläisistä nimistä, sekä myöskin oltu keksimättä Guy-nimen ranskalaista sävyä.
"Ah, nyt minä ymmärrän", sanoi herra Hobbs keventyneesi. "Siksipä neiti Macdonald nimitti veljeään 'Guidoksi'."
"Velipuoltaan", oikaisi Royson kartellen toisen näkökannan puheeksi ottamista.
"Niin, se täytyy painaa mieleen. Asia on tärkeä. Kuulkaapas nyt, kapteeni Royson, aion ilmoittaa teille jotakin sellaista, mitä ei kukaan lukuunottamatta tässä huoneessa olevia henkilöitä tiedä – nimittäin tällä paikkakunnalla. Tänä aamuna keskustelin puhelimitse Scotland Yardin kanssa ennenkuin tuo kir – ennenkuin kenraali Swiney saapui. Siellä pidetään tapausta sangen vakavana. Niin luullakseni myöskin sisäministeriössä. Siellä näytään tietävän sellaista, mistä minä en toistaiseksi tiedä mitään. Yardin paras mies on tulossa tänne. Kello kuudelta hän saapuu Woolcroftiin. On varsin luultavaa, että hän haluaa tänä iltana tavata teitä. Oletteko kotosalla?"
"Lähdettyänne pistäydyn hieman kylään, mutta muutoin tuskin liikahdan minnekään – en ainakaan kello kuuden jälkeen."
"Olette kovin ystävällinen. Suurta apua teistä on meille ollut. On vain oikeus ja kohtuus, että minäkin vuorostani olen teille kohtelias. Mitä haluatte tietää?"
"Sitä vain, mitä tapahtui. Kertokaa hiukan ennen ruumiinkatselmusta, mitä siellä aiotte todistaa."
"Olkoon menneeksi. Kaksi miestä on ruumiina, mutta muista, ratkaisevista todisteista on merkillinen puute. Teidän todistettanne lukuunottamatta olemme aivan puilla paljailla. Löysin tietenkin samat pyöränuurteet kuin tekin. Näyttää miltei eittämättömältä, että neli- tai viisimiehinen joukko saapui kello yhden aikaan tänä aamuna tuon portin luokse."
Royson tajusi kelpo lailla hämmästyvänsä tätä yksinkertaista päätelmää. Nytkin oli murhenäytelmän tapahtumisesta vasta kulunut kolmetoista tuntia.
"Jos heitä oli viisi, jättivät he yhden autoon", jatkoi Hobbs, "ja otaksun juuri hänen ampuneen herra Guy de Novgorodia, Joka tapauksessa murtautui neljännestä tai kahtakymmentä minuuttia yli kello yhden neljä naamioitua sekä asestettua miestä Homesteadiin pääovesta, ja he ampuivat hengiltä miespalvelija Arthur Jenksin, joka kuuli heidän tulonsa sekä riensi hallin poikki heitä pidättämään. Hovimestari, joka riensi huoneestaan ottamaan selville metelin syytä, luultavasti näki roistojoukon ja lähti ruokahuoneeseen lukiten oven perässänsä. Sieltä hän meni kirjastoon, missä parooni, jota palvelijat nimittävät 'hänen ylhäisyydeksensä', istuskeli tytärpuolensa seurassa. Tämä näyttää lukeneen hänelle ääneen. Kovaksi onneksi ei hovimestari ehtinyt kirjastosta halliin vievälle toiselle ovelle ennen roistoja. Kuitenkin onnistui hänen hälyyttää parooni sekä neiti Macdonald siinä määrin, että viimemainittu ponnahti seisaalleen sekä yritti isäpuolensa määräystä noudattaen rientää huoneeseensa. Mahdollisesti ehti hän ruokahuoneeseen niin ettei häntä huomattu, mutta rosvot, sillä tavallisia varkaita eivät ne olleet, olivat ilmeisestikin päättäneet muitta mutkitta ampua kaikki miespalvelijat – saadakseen talon asukkaat säikähdyksen valtaan, luulen – niin että hovimestarirukka sai siis osansa, kaksi kuulaa rintaan ja vatsanpohjaan. Hänen onnistui laahautua takaisin ruokahuoneeseen, ja siellä hän heitti henkensä tytön sylissä, kuiskattuaan hänelle, että hän mahdollisesti pääsisi polkupyörällään pakoon ja apua noutamaan kylästä, joka oli taloa paljon lähempänä kuin Woolcroft. Neiti Macdonald on minulle kertonut akkunasta nähneensä neljän miehen uhaten saartaneen paroonia, mutta hän oli niin kovin avuton, että noudatti hovimestarin neuvoa, nouti polkupyöränsä talon eteläpuolella olevasta ulkosuojasta ja lähti matkaan niin kovaa kyytiä kuin ikinä pääsi. Siinä hän todellakin menetteli viisaasti. Kaikki palvelijattaret olivat nukkumassa, samaten pääpuutarhuri. Tämän apulaiset asuvat kylässä, niin että ainoastaan lähimmältä poliisiasemalta oli saatavissa apua. Puistonportti oli auki, mikä oli odottamatonta, mutta tytön mielestä onnenpotkaus. Uskon teidän osuneen oikeaan otaksuessanne hänen valoitta ja vinhaa vauhtia ajaessaan onnistuneen pääsemään autoon jääneen miehen ohitse, mikäli autossa ketään oli. Neiti Macdonald oli tiessään ennenkuin hänen onnistui tehdä mitään. Sitä myöten on asia aivan selvä. Murtovarkauksia tekevät uskalikot murhaavat usein ihmisiä. Tässä maassa on se uusi piirre, mutta Yhdysvalloissa on siitä sulkeutunut aivan jokapäiväinen ilmiö siitä pitäen kuin automobiilit tekivät äkillisen hyökkäyksen ja nopean paon mahdollisiksi. Seuraavan asteen laita on aivan toisin. Vastassani on suoraan sanoen aivan musta seinä, taikka tarkemmin sanoakseni on niin, että teidän edistettyänne tutkimuksia panemalla erinäisiä tärkeitä seikkoja merkille hämmästyttää minua kaikkein muiden, niin hyökkääjäin kuin uhrienkin, osoittama täydellinen heikkojärkisyys."
Superintendentti vaikeni ja tarttui Roysonin muistiinpanoihin.
"Ottakaa omituinen tapaussarja huomioon", sanoi hän. "Selontekonne alkaa puoli kahden aikaan yöllä tapahtuneista seikoista. Silloin ajoi neiti Macdonald ohitse, ja hän ajoi sellaista vauhtia, että ennätti talosta tänne viidessä minuutissa. Ottaen huomioon hovimestarin kuoleman, sekä tytön äärimmäisen, varsin luonnollisen kiihtyneisyyden hänen kurkistaessaan kirjaston ikkunasta sisään sekä sitten mentyä noutamaan polkupyöräänsä, ennättää se hyvin tapahtua viidessä minuutissa. Murhenäytelmä siis alkoi kellon ollessa kaksikymmentä tai yhdeksäntoista minuuttia yli yhden. Kellon ollessa kaikesta päättäen yksineljättä minuuttia yli yhden, siis kahtatoista minuuttia myöhemmin, herra Guy de Novgorodia ammuttiin puiston portin likellä, hänen lähdettyään etsimään sisarpuoltaan. Hän ei muuten ole hiiskunut mitään siitä, että joku häntä ampui. Metakan alkaessa selittää hän olleensa omassa huoneessaan ja sanoo ampujain poistuneen hänen tullessaan alakertaan samaan aikaan kuin pelästyneet palvelijattaretkin. Murhamiehet eivät lainkaan yrittäneet anastaa mitään, vaikka eivät kohdanneetkaan mitään vastarintaa ja oitis ampuivat kaikki palvelijan puvussa esiintyvät mieshenkilöt. Sangen omituista! Siten eivät rikolliset yleensä menettele! Ylhäisinä venäläisinä olisivat Novgorodit taas varsin hyvin saattaneet odottaa bolshevistiselta taholta ikävyyksiä, mutta he vain istuskelevat yökaudet valvomassa, eivätkä lainkaan piittaa yksinäisen maatalon linnoittamisesta, talon, jonka ovet saa murretuksi silmänräpäyksessä. Parooni itse suhtautuu molempain palvelijainsa kuolemaan merkillisen välinpitämättömästi sekä kertoi minulle työskentelevänsä joka ilta. Siinä on kaikki. Hän 'työskentelee'? Millä tavoin?"
"Jos neiti Macdonald on hänen apunaan, niin neiti kyllä selittää."
"Vielä ei hän ole hiiskunut mitään. Hänen voimansa loppuivat tyyten, ja hänen oli poistuttava puheiltani."
"Ah!"
"Eipä ihme, että hän tuon kuvailemanne kaatumisen jälkeen mieluummin pysytteli huoneessaan."
"Mutta hänhän tulee tänne teelle kello neljän aikaan, superintendentti. Tuon äsken teille mainitsemani kylään menon tarkoituksena on urhea yritys hankkia kakku sekä hiukan leivoksia. Tullessani tänne tapasin hänet puiston portin luona. Hän halusi keskustella asioista, kuten hän sanoi, enkä minä voinut jättää teitä odottamaan epämääräistä aikaa, vaan ehdotin, että hän tulisi tänne teelle."
Herra Hobbs katsoi kelloaan.
"Saanko sytyttää piippuni ennenkuin lähden?" sanoi hän. "Aikaa on viljalti. Vielä ei kello ole puoli kolmea."
Royson nauroi.
"Olette ollut aivan vilpitön", selitti hän, "Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin seurata esimerkkiänne."
"Tohtori Ensley on aivan samaa mieltä kuin minäkin siinä asiassa, että tyttö on erittäin kaunis nuori neiti", virkkoi toinen.
"Uskon hänet varsin päteväksi tuomariksi. Kuitenkaan ei hänen kauneutensa vaikuta asiaan lainkaan."
"Ehkäpä ei. Vielä en kykene sitä arvailemaan."
"Voitte uskoa minuun – –"
"Suokaahan minun lausua pari sanaa, hyvä herra. En ajatellut teitä. Muistelin muuatta kello puoli kahden aikaan tänä aamuna sattunutta seikkaa. Kersantti Jackson sekä konstaapeli, jotka herra Guy de Novgorod tapasi ajettuaan maantiellä teidän ohitsenne, ovat minulle kertoneet, ettei hän piitannut poliisista eikä lääkäristä niin mitään. Hän etsi neiti Macdonaldia. Konstaapeli väittää hänen olleen aivan suunniltaan heidän vakuuttaessaan, ettei neiti Macdonald ollut tullut kylään. Ainoastaan heidän tiedustelujensa takia sekä sen seikan ansiosta, että tohtorin auto odotti erään hänen ystävänsä oven ulkopuolella, kiitivät he hänen mukanaan sellaista vauhtia Homesteadiin, Senkin jälkeen hän töintuskin suostui lähtemään minua kutsumaan ennenkuin hän jo lähti ajamaan mieletöntä vauhtia Woolcroftin tietä. Niin kiihtynyt ja hermostunut hän oli, että minä suorastaan pakotin hänet palaamaan takaisin autollani, ja panin erään miehistäni, joka tunsi hänen moottoripyöränsä rakenteen, seuraamaan meitä sillä. Mitään ei hän osannut kertoa minulle murhatyöstä eikä myöskään murhaajista. Hän ajatteli vain tyttöä. Melkein hän vetisteli kuultuaan hänen saapuneen vahingoittumattomana kotiin noin viisi minuuttia hänen Woolcroftiin lähtönsä jälkeen."
"Herra Hobbs", sanoi Royson hetkisen vaitiolon jälkeen, "seuraan taas esimerkkiänne ja sytytän piippuni."
"Eräiden mielestä on tupakoiminen omiaan tylsistyttämään järkeä, mutta minua se taas useasti estää muodostamasta liian pikaista mielipidettä."
"Olen minäkin huomannut, että pelkkä piipun täyttäminen on omiaan antamaan ajatusaikaa."
Superintendentti hymyili kuten vain harvoin.
"Siitä vähästä, minkä teitä tunnen, sir, olen taipuvainen uskomaan, että te tarpeen vaatiessa sekä kykenette ajattelemaan että toimimaan jokseenkin riuskasti."
"Kysymykseni on kyllä jokseenkin typerä, mutta onko teillä minkäänlaista vihjettä siitä, keitä nuo ammuskelevat autoilijat ovat olleet?"
"Ei pienintäkään. En ole ryhtynyt päivittelemään sitä mutta niin asianlaita on, että poliisi olisi voinut kello kolmen aikaan pidättää tuon auton jostakin valtateiltä. Minulla ei ole sydäntä nuhdella kersantti Jacksonia sen takia, sillä itse olin herra Guy de Novgorodin käytöksestä yhtä ymmällä kuin hän nuoren herran isän itsepintaisuudesta. Sanaakaan ei Guy-herra hiiskunut minulle autosta eikä myöskään siitä, että häntä oli ahdistettu. Hän oli vain tulta ja liekkiä Shielan takia – niin hän neidistä puhui sanoen tätä 'Shielaksi' tai 'neiti Macdonaldiksi' – eikä kertaakaan sisarekseen. Siitä päättäen, mitä häneltä sai tietää, olisi vaikka joku palvelijatoveri voinut oli hovimestarin ja miespalvelijan murhamies."
"Oletteko ottanut selkoa siitä, miksikä herra Guy de Novgorod ensin lähti meidän kyläämme eikä Woolcroftiin, Tiedänpä melko varmasti, että Homesteadissa pidetään Woolcroftia paremmin heidän keskuksenaan. Viime kuun aikana ei sen asukkaista ole ainoakaan useasti kulkenut tätä tietä, sillä muutenhan minä olisin heidät nähnyt."
"Sitä kysymystä odotinkin. Puutarhuri, jonka nimi on Taylor, heräsi laukauksiin ja näki Shiela-neidin kiitävän pyörällään lehtikujaa pitkin. Eihän kukaan tietenkään aavistanut sellaista, että tyttö oli täällä – Kas niin, nyt minä lähden."
"Mutta minä lähden mukaanne."
"Parempi on jättää se tekemättä. Teidän sijassanne lähtisin sinne pyörällä oitis, jos se soveltuisi. Jos sattumalta tapaamme toisemme, niin älkää ilmaisko, että olemme tuttavia. Tällaisissa maankolkissa on urkkijoita liian paljon. Hämmästyisittepä, jos tietäisitte, kuinka usein teidän hommianne on pidetty silmällä kiikarin avulla."
"Minunko?"
"Jokaisen. Tuskinpa kylässä on ainoatakaan miestä tai naista, jolla ei olisi kiikaria tai kaukoputkea ja joka ei sitä kaupan päälle käyttäisi."
"Hyvänen aika, kuuliko poliisi muuten noita portin luona ammuttuja laukauksia?"
"Sekä kuuli että ei kuullut. Ne panivat ne moottoripyörän käyntiinpanon laskuun. Sen verran vain he kykenevät sanomaan, että ääni saattoi olla pistoolinlaukauksia. Sitä ei tietenkään sovi epäillä. Muuan kuulista on osunut erään puun runkoon."
"Puhuu puolestanne, herra Hobbs", nauroi Royson. "Minulta se jäi huomaamatta. Puolustuksekseni saatan sanoa, ettei minulla ollut juuri aikaa. Kirkkoherra tuli aivan kintereilläni, eikä minulla ollut sillä hetkellä mitään halua esiintyä jutun tärkeänä todistajana."
"Kyllä te tutkitte paikan kahta paremmin päästyänne portin suojaan."
"Niinkö tosiaankin! Siinä tapauksessa saatte luultavasti kuulla siitäkin, että tapasin neiti Macdonaldin?"
"Enpä suuresti kummastuisi, vaikka saisinkin, sir. Siellä puiden lomassa piileksii muuan poliisi. Hänen on käsketty pysytellä piilossa paitsi mikäli hän tahtoo pidättää jonkun henkilön kuulusteluja varten."
"Erinomaista, Niin, minä siis sitten kenties tapaan teidät toistamiseen tänä iltana, jos tuotte tuon Scotland Yardin miehen tänne."
"Ainoastaan aivan odottamaton sattuma voi pitää hänet poissa täältä. Hän näytti tosiaankin olevan hyvillään kun puhuin teistä. Sanoi pitävänsä nuorista upseereista; nämä – niin, nämä olivat ylipäänsä luotettavia."
"Mitä aioitte sanoa?"
"Älkää vain sanoko hänelle minun juorunneen. Hän sanoi, että nuoret upseerit olivat ylipäänsä paksupäisiä, mutta luetettavia."
"Olipa se neronleimaus! Mikä hänen nimensä on?"
"Furneaux, En ole milloinkaan häntä tavannut, mutta häntä sanotaan Yardin nerokkaimmaksi mieheksi."
Roysonilla oli paljon pohdittavaa verkalleen ajaessaan pikku satamaan. Tämä oli muuan etelärannikon kolkka, jonka nimi on jätetty mainitsematta näiden hiljattain sattuneiden eriskummallisten tapahtumain takia, tapahtumain, joita nyt ensi kertaa selostetaan järjestelmällisesti. Niin puhelias kuin herra Hobbs oli ollutkin, oli hän jättänyt sanomatta juuri sen, mitä vähemmän älykäs henkilö olisi muitta mutkitta sanoa sukaissut – suoranaisen pyynnön, että pelastaja taivuttaisi neiti Shiela Macdonoldin antamaan valaistusta tutkimuksissa ilmenneisiin hämäriin kohtiin. Tämä poliisivirkailija, joka nähtävästi oli noussut syvistä riveistä, oli synnynnäinen herrasmies, ja hänellä oli herrasmiehen sekä pidättyväisyyttä että tahdikkuutta. Ilmeisestikään ei Roysonin elämänkutsumuksena ollut leikitellä etsivää. Jossakin määrin olivat asianhaarat panneet hänet tähän virkaan, muitta oli suunnaton ero siinä, käyttikö hyväkseen hänen harjaantunutta älykkäisyyttään rikollisjoukkueen jälkien löytämiseen vai paniko hänet onkimaan tietoja pahaa aavistamattomalta tytöltä tämän yksityisiin perheasioihin nähden. Tajuten tilanteen hankaluuden oli Hobbs menetellyt aivan oikealla tavalla.
Roysonin matka leipuriin onnistui erinomaisesti. Kävi ilmi, että maanantaisin ja torstaisin lämmitettiin sangen tuotteliaita leivinuuneja, ja niinmuodoin sai hän kuumia teekakkuja sekä muita herkkuja. Ketään tuttua ei hän tavannut, ja oli autuaan tietämätön siitä, seikasta, että muuan hämmästynyt nuori neiti viittoi ankarasti hänelle pappilan akkunasta hänen ajaessaan kylästä. Superintendentin auto oli poliisiaseman ulkopuolella, mutta herra Hobbsia ei näkynyt, vaikka hän tuskin oli voinut ennättää jalan kylään ennen Roysonin kotimatkaa.
Hän haastatteli rouva Smithersiä sekä alkoi siistiä arkihuonettaan – ensimmäinen kaistapäinen mielijohde, mikä pistää jokaisen poikamiehen päähän hänen odottaessaan naisvierasta. Tulos on niin naurettavan silmäänpistävä. Joka tapauksessa hän pani parastaan. Uutimet, pitsiliinat, uunin reunuksen posliinikapistukset, vieläpä neljän kirjahyllyn kirjatkin olivat täsmällisessä järjestyksessä kuin sotilasparaadissa. Jos aika suinkin olisi sallinut, olisi hän mahdollisesti yrittänyt opettaa sekä kissan että koiran tekemään kunniaa oikealla hetkellä.
Hän tähyili parhaillaan ulos kissa olkapäillänsä ja Jock seisoi käpälät akkunalaudalla, sekin innostuneena asiaan, kun Shiela Macdonald tuotti hänelle yllätyksen saapumalla kymmentä minuuttia vailla neljä.
"Pääsin lähtemään aikaisemmin kuin luulinkaan", sanoi tyttö Roysonin riennettyä ovelle, "ja toivoin teidän olevan kotosalla. Kuinka herttainen kissanpentu! Teidänkö se on?"
"Ei tämän maan lain mukaan", selitti toinen, "mutta minä olen kissan tai kissanpennun omaisuutta, mikä merkitsee sitä, että se asteli tähän taloon noin kymmentä sekuntia ennen teidän suhahtamistanne ohitse viime yönä, ja tänne se jää. Oletteko unohtanut kirjoittamani dossierin?"
"Kyllä. En kokonaan, mutta tarpeeksi."
"Olipa siinä salaperäinen vastaus kerrakseen", mietti Royson, Sillävälin oli neiti Macdonald vaipunut istumaan erääseen tuoliin ja taputteli Jockin takkuista päätä.
"Minun ei oikeastaan olisi pitänyt tulla tänne", jatkoi tyttö mielenmaltilla, joka olosuhteisiin nähden oli varsin huomattava. Jos Royson olisi tosiaankin ollut parempi naistuntija, olisi hän tiennyt tytön kätkevän äärimmäistä kiihtyneisyyttään tavanomaisen tyytyväisyyden varjoon, "Mutta meidät kaksi on kummallinen sattumus vienyt yhteen, ja mikäli huomenna tai ensi viikolla esiinnytte ruumiinkatselmuksessa todistajana, tahtoisin tietää, mitä tulette sanomaan. Meidänhän ei tietenkään sovi kertoa asioita eri lailla, vai kuinka?"
"Sitä meidän on ehdottomasti vältettävä. Mutta kuinka sellainen tulisi lainkaan kysymykseenkään?"
"Koska Guido sanoo, eikä minulla ole mitään syytä olla uskomatta hänen sanojaan, ettei kukaan ampunut häntä tai puuttunut hänen hommiinsa millään tavoin."
"Siinä tapauksessa on teidän käytettävä vaikutusvaltaanne häneen nähden, mikäli teillä sitä on. Häntä ammuttiin. Kuulin laukaukset, ja erääseen portin likellä olevaan puuhun osuneesta kuulasta näkyy, etten erehtynytkään. Ehkäpä hän ei ole tiennyt, että häntä ammuttiin, vaikka tulen todistamaan vastoin hänen puheitaan. Menetelköönpä hän miten hyvänsä, on hänen ehdottomasti kartettava kieltämästä asiaa."
"Onko poliisi – onko sille kerrottu –"
"Tietenkin olen jättänyt sangen vähän kertomatta poliisille. Superintendentti Hobbs löysi itse kuulan."
"Voi hyvänen aika!" huokasi tyttö lohduttomana, "mikä nyt tulee, eteen? Ei kai kukaan voi moittia minua, eihän?"
"Mistä sitten, neiti Macdonald?"
"Siitä, että tämä tutkimus kääntyy tuolle tolalla – nimittäin tolalle, josta kasvatusisäni ei pidä, tarkoitan."
"Mutta kaksi miestä on murhattu, ammuttu armotta kuin koirat, mikäli koiriakaan noin kylmäverisesti ammutaan. Onhan tietenkin ryhdyttävä toimenpiteisiin murhamiesten tavoittamiseksi ja vangitsemiseksi?"
"Niinpä tietenkin! Herra Wentworth-rukka oli niin kovin herttainen. Ja Jenks oli tavattoman kohtelias ja kiltti. Kapteeni Royson, asemani on kauhea. Luulen, että karkaan."
Tytön huulet värisivät, ja hänen suuret sinisilmänsä olivat epäilyttävän kosteat, mutta rouva Smithers pelasti tilanteen tuomalla täpötäyden teetarjottimen.
Tyttö hymyili vaimeasti.
"Ainako te tuotte jotakin hyvää syötävää, rouva Smithers", sanoi hän. "Tahtoisin kiittää teitä viime yönä osoittamastanne hyvyydestä. Olette tietenkin kuullut siitä, mitä kodissamme tapahtui? Elämäni taas asetuttua rauhalliseksi, mikäli siitä ikinä mitään tulee, tulen tänne teitä tervehtimään sekä pyytämään teitä ottamaan vastaan jonkun pienen muiston ensimmäisen kummallisen tapaamisemme takia."
"Luoja kauniita kasvojanne siunatkoon, neiti, mutta en minä mitään tehnyt", päivitteli rouva Smithers sydämellisesti. "Lukkoneulaakin, joilla kiinnitin pukunne, olivat kapteenin. Hän se teidät löysi ja toi tänne, älkääkä toki luulkokaan, että hän olisi antanut minun edes valuttaa juotavaa suuhunne. Vielä mitä. Sanoi oppineensa tekemään sellaista Ranskassa. Kylläpä ne sotilaat kaikkia vain Ranskassa oppivat! Teidän pitäisi olla kuulemassa, kun hän juttelee poikana kanssa. Säikähtyisitte ihan pahanpäiväiseksi. Ihan vissiin."
"Rouva Smithers", huomautti Royson, "tuon te kerroitte meille viime yönä. Teidän kaltaisenne todella suuren taiteilijan ei koskaan pitäisi osittaa mitään kahdesti."
"Niin, loruilkaa te vain! Kuinka paljon Tom Blenkey otti teiltä noista sämpylöistä?"
"Kaksi penssiä kappaleelta."
"Vai senkö hän otti, senkin rosvo! Kun ensi kerralla kutsutte teelle naisvieraita, niin ilmoittakaa minulle asiasta etukäteen, ja minä huolehdin siitä, että saatte jotakin syötäväksi kelpaavaa. Tällä kertaa teidän on viisainta pureskella minun paahtoleipääni."
Tom Blenkeyn sämpylät eivät kuitenkaan olleet niinkään huonoja, ja Shielalla oli nälkä.
"Tämähän on hullunkurista", virkkoi tyttö. "Kahdesti olen vajaan kuudentoista tunnin sisässä ollut luonanne, ja molemmilla kerroin olen todellakin ollut ruuan tarpeessa. Tänä aamuna en saanut nielaistuksi suupalaakaan, vaikka yleensä syönkin hyvällä maulla murkinani, jonka saan nauttia yksinäni. Guido ja hänen isänsä pitävät enemmän mannermaisesta déjeunerista. Minä olen tavoissani pysynyt aivan englantilaisena. Äiti piti siitä huolta."
Royson totesi äkkiä olonsa niin kodikkaaksi, ettei lapsuudestaan saakka ollut sellaista kokenut. Oli varsin miellyttävää, kun noin kaunis tyttö emännöi teepöydässä, Jockin nuuhaillessa muruja ja kissan latkiessa maitoa. Hän siis sanoi jokseenkin kiireesti:
"Eikö teillä ole Englannissa muita sukulaisia?"
"Kaukaisia kenties kyllä. En tiedä itsekään. Eikä parooni ole suhtautunut asiaan myötämielisesti puhuessani tiedusteluihin ryhtymisestä. Mutta miksikä kysytte?"
"Sanoistanne päättelin, että silloin tällöin tuntuu olonne Homesteadissa hieman yksinäiseltä."
"'Yksinäiseltä' on lievä sana. Toisinaan en ole viikkokausiin saanut sanotuksi halaistua sanaa muille kuin palvelijoille. Ja sitten taas keskustelun kuuluessa sekä päivän että melko lailla yönkin ohjelmaan olen ollut ikävystyä kuoliaaksi. Venäjän ja Kaukaasian politiikka saattaa olla kiintoisaa, mutta ainaisena puheenaiheena se käy pitkäveteiseksi. Politiikka – ja – –"
Säpsähtäen hän vaikeni.
"Kapteeni Royson", sanoi hän, "te luullakseni kuulutte armeijaan?"
"En tällä haavaa, mutta upseeriarvoni minulla yhä on, sillä kuulun reserviin."
"Oletteko naimisissa?"
"En."
"Niinpä niin, häpeämätöntä on nuoren naisen puhua miehelle tällaisia, mutta tiedättekö, miksikä sangen moni nainen menee luostariin?"
"Sitä pulmaa en ole tutkinut. Otaksun sen tapahtuvan siitä syystä, että heillä kenties on kutsumusta tai taipumusta uskonnolliseen elämään."
"Sitä mieltä ovat kaikki, tai väittävät olevansa. Minä en myönnä asian olevan niin. Olen varma siitä, että moni tyttö menee luostariin vain päästäkseen rauhaan miehistä."
"Surullista järkeilyä – teidän huuliltanne."
"Totta se on kumminkin. Sitä juuri minä tarkoitin sanoessani, että minua halutti karata. Kuinka luostariin pääsee?"
"Sitä en tiedä. Kerran maailmassa olisin niin äärettömän mielelläni livistänyt pakoon erään luostarin raunioista, mutta se ei käynyt päinsä, sillä minulla oli viisi tykkiä hoidettavanani ja saksalaisen kuulat satoivat viiden jaardin päähän meistä."
Heidän katseensa kohtasivat, ja he nauroivat, vaikka ei kumpainenkaan ollut sanonut mitään erikoisen iloista. Itse asiassa oli niin, että Shielan hermot olivat tavattoman pingoittuneet ja Royson oli tytön puheiden oudon suunnan takia huolissaan.
"Kummasteletteko, mihinkä minä tähtään?" sanoi tämä tyynesti.
"En. Toivon nimittäin, että selitätte minulle asianlaidan, mikäli pidätte minua luottamuksenne arvoisena", vastasi Royson.
Akkunan ohi ajoivat jotkut ajoneuvot, joiden varjo osui vastaiseen seinään. Sitten pysähtyi oven ulkopuolelle automobiili. Ovelta kuului kovaa kolkutusta, mutta ennenkuin Royson oli ennättänyt nousta tai rouva Smithers tyllerehtiä keittiöstä, astui joku henkilö sisään. Jock haukkui äkäisesti.
"Asuuko kapteeni Royson täällä?" pauhasi kenraali Swineyn meluisa ääni. "Onko hän kotona? Tuoko on hänen huoneensa? Kuulkaapas Royson, Pater pyysi minua tuomaan teidät teelle pappilaan – Voi hyvänen aika! Ei minulla ollut aavistustakaan. Pyydän anteeksi, jos häiritsen – Tiehesi, koiralurjus; Tiehesi siitä, sanon minä!"
Kenraali oli jo huoneessa. Hänen oli kiinnittäminen koiraan tarkkaa huomiota, mutta koska Roysonin läsnäolon vuoksi oli suoranaisiin vihamielisiin toimenpiteisiin ryhtyminen sula mahdottomuus, onnistui hänen vainuavasti vilkaista muuatta läsnäolijaa.
VI LUKU.
SHIELAN TUKALA TILANNE.
Royson olisi mielellään suonut sealyhamin hätyyttävän kuokkavieraan matkoihinsa, mutta hyvät tavat eivät sellaista sallineet ja hänen oli hillittävä Jockia.
"Tulen oitis käytävään, kenraali", sanoi hän, "ja siellä saan kuulla, mitä teillä on sanottavaa. Tukihan suusi, koiranpentu!"
Kenraali oli suorastaan ylitsepursuava.
"Hitto sentään! Jospa aavistaisitte, kuinka minua harmittaa. Olin vähän liian toimessani, kuten ymmärrätte. Ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että olette kihloissa."
Se oli ilmeisestikin totta. Saatuaan miehen ohjatuksi ovelle, onnistui Roysonin nielaista suuttumuksensa. Jollakin tavoin hän aavisti, että Homesteadin asukkaille koituisi ikävyyksiä, jos nämä saisivat tästä touhuavasta maistraatinjäsenestä suoranaisen vihamiehen.
"Minä tästä kärsimään joudun, sir", sanoi hän ystävällisesti. "Sain odottamattoman vieraan, kuten omin silmin näitte."
"Jonkun, joka asuu täällä lähistöllä?"
"Tällä haavaa kyllä."
Edes kenraali Swineykään ei tohtinut udella sen enempää.
"Niinpä niin, minun on lähdettävä puuskuttamaan eteenpäin", huudahti hän varsin uskottavasti omaksuen sydämellisen äänensävyn. "Asia on niin, että Hethcottia ja minua halutti aivan erikoisesti haastella teidän kanssanne. Tämä Homesteadin juttu – äh, mitäs tuumaatte? Oletteko myöhemmin vapaa tulemaan? Tulkaahan tunnin päästä tai niillä main?"
"Tietysti. Yritän ainakin." Myönnytys oli suuri sellaisen henkilön lausumaksi, joka sillä hetkellä paloi halusta potkaista kenraalin kilinkolin portaita alas.
"Oivallista. Sanon neiti Hethcottille, ettei hänen tarvitse pitää teetä lämpimänä. Sivumennen sanoen Pater saattaa pistäytyä luoksenne ohimennessään. Ei hän ole kovinkaan kaukana täältä."
Veitikkamaisena kuten kunnon mies, joka on tehnyt toiselle kunnon miehelle hyvän työn varoittamalla tätä siltä varalta, että häntä mahdollisesti tultaisiin häiritsemään, nousi kenraali Swiney taas autoonsa ja ajoi tiehensä.
"Kuka tuo häikäilemätön henkilö oli?" kysyi Shiela Roysonin palattua hänen luoksensa. "Onko hänen mainitsemansa Pater seudun kirkkoherra?"
Royson selitti asian ja lisäsi, että hänen kunnianarvoisuutensa Arthur Hethcott oli aamulla yrittänyt käydä Homesteadissa.
"Hän sanoi kirjoittavansa", jatkoi hän.
"Jos hän sen tekee, joutuu kirje paroonille, joka ei ota ketään vastaan. Toivoisin saavani tavata herra Hethcottia."
"Tuokion kuluttua ajaa hän tästä ohitse. Kutsunko hänet sisään?"
Shiela mietti asiaa.
"Ei", sanoi hän. "En enää voi jäädä tänne kovinkaan kauaksi. Kuulin, mitä sanoitte kenraalille. Kertoisitteko kirkkoherra Hethcottille, että mielelläni tulisin pappilaan häntä tapaamaan? Hän voisi lähettää minulle sanan jonkun puutarhurimme mukana."
"Pidättekö minua tunkeilevana, jos hiukan teitä neuvon? Älkää kiiruhtako luostariin ajuriautolla."
"Mutta Guido –"
Taas keskeytti tyttö lauseensa jokseenkin äkkinäisesti.
"Unohtakaamme nyt Guido hetkeksi. Hänhän on tunteellinen venäläinen, kuten tiedätte – Ottakaa vielä kupponen teetä. Ja maistakaapa hiukan tuota kakkua. Tai – onnellinen ajatus – otatteko savukkeen?"
"Saanko?"
"Tietysti. Nyt minua haluttaisi tehdä parisen kysymystä."
"Toivon, että ne teette."
"Älkää vastatko niihin, jos ne teistä tuntuvat tarpeettoman tunkeilevilta, sillä tunkeileva en suinkaan tahdo olla. Huolimatta äskeisistä sanoistani, pitäisi meidän keskustella Guidosta. Onko tämä hänen?" Ja Royson otti savukekotelon esiin.
Tyttö silmäili sitä ihmetellen.
"On", sanoi hän. "Kaikkialta hän on sitä tänään etsinyt. Pidin häntä kovin tunteettomana. Mutta – kuinka tuo on joutunut teidän käsiinne?"
"Nostin sen maasta odottaessamme sillä välin kuin poliisi avasi kello kahden aikaan tänä aamuna meille portin. Se oli tiepuolessa nurmikolla. Kuutamon luomassa valotäplässä näkyi se aivan selvään. Ja – olin aivan unohtaa erään pikkuseikan – tässä ori nenäliinanne, joka nähtävästi putosi kivikkoon, jonne laskin teidät tuon tapaturman jälkeen."
Huolestunein silmin katseli Shiela pientä batistikaistaletta. Hän kyllä tiesi, miksi se oli pudonnut säilytyspaikastaan. Hänen pukunsa repeämä oli nähtävästi ollut ihan hirveä. Silmänurkallaan vilkaistessaan Roysonia näki hän tämän täyttävän piippuaan.
"Minunhan tuo repale on", sanoi hän. "Onneksi kykenemme tekemään tilin siitä. Muitta kuinka on Guidon savukekotelon laita? Mitenkä oli se joutunut sinne – portin pieleen – eikä minnekään muualle – tässä meidän vähäisessä maailmassamme?"
"Siitä asiasta saattaisi laatia tusinan verran eri otaksumia, ja kaikki erheellisiä. Nyt on pulma siinä – että annatteko te sen hänelle, vai kerronko asiasta poliisille?"
Tyttö epäröi pitkään. Tällaisessa tilanteessa tuntuu parisen silmänräpäystä minuuttien pituisilta, Royson uskoi hänen pelkäävän omia ajatuksiaan.
"En tosiaankaan tiedä, mitenkä olisi paras menetellä", sopersi tyttö viimein.
"Jättäkää se siinä tapauksessa joksikin aikaa minun huostaani. Pulmallinen seikka saattaa selvitä iltaan mennessä tai huomiseksi."
"Sellainen on minun puoleltani koko lailla – petollista."
"Mikä on petollista?"
"Se, että salaan tällaisen asian häneltä."
"Oikeusasioissa, kuten yleensä elämässä, sallitaan ihmisen olla välittämättä ilmaistuista tosiasioista. Ettehän te ole tuota sikaarikoteloa hukannut ettekä liioin löytänyt. Miksikä ette unohtaisi koko juttua?"
"Mutta, kapteeni Royson, ettekö käsitä –"
"En. Tietenkin hän siitä saattaa kuvitella mitä tahansa, sinänsä temppu, jota rikoksia tutkittaessa on vältettävä. Mitenkä on, jatkanko kysymyksiäni?"
"Tehkää niin, olkaa hyvä."
"Viime yönä kerroitte minulle, missä sukulaisuussuhteessa olette Novgorodin perheeseen. Onko minun käsitettävä asia siten, että olette heistä riippuvainen?"
"Me – äiti ja minä, tarkoitan – kadotimme Kaukaasiassa kaiken omaisuutemme. Siltä kannalta katsoen olen köyhä. Toisaalta taas olen tavattoman rikas, sillä nimelleni on pankkiin talletettu puoli miljoonaa puntaa."
"Puoli miljoonaa!" Royson oli sanallasanoen hämmästyksissään, ja jostakin salaperäisestä syystä hyvin närkästyksissään.
"Ehkäpä ei minun olisi pitänyt kertoa siitä. Mutta minun on puhuttava suuni puhtaaksi jollekin ihmiselle tai sitten tulen hulluksi. Luotan teihin niin äärettömästi. Voittehan tekin tarpeen vaatiessa unohtaa. Kuulkaa, älkää toki luulko, että nuo rahat ovat minun. Itse asiassa ovat ne paroonin, mutta sitä hän ei halua kenenkään ihmisen tietävän, edes pankkiiriensakaan. Venäjän poliittiset olot ovat nähkääs nykyään niin sekavat. Parooni väittää Moskovan vuonna 1924 olevan samaa kuin Pariisi vuonna 1790. Aivan odottamatta on ilmestyvä mies, l'homme, Napoleon, ja Trotski on joukkokuntineen katoava aivan yhtä nopeaan kuin hirmuhallituksen vallankumoustribunaali."
Nyt oli Roysonin vuorostaan vaiettava. Mitä oikeutta oli hänellä, täytyi hänen pakostakin miettiä, yrittää onkia tuollaisia vaarallisia salaisuuksia tytöltä, joka luotti häneen? Ja kuinka hän seuraavan kerran tullessaan tekemisiin lain ja oikeuden edustajain kanssa saattoi tehdä mitään eroa tietojen suhteen, jotka hänen mielipiteensä mukaan oli ilmaistava, ja sellaisten suhteen, jotka hän mahdollisesti päättäisi pitää omina tietoinaan?
Shiela arveli käsittävänsä hänen epäröintiinsä.
"Lukuunottamatta niitä muutamia puntia, jotka minulla on taskussani, sekä erinäisiä kallisarvoisia jalokivikoruja, ei minulla todellakaan ole minkäänlaisia omia varoja", sanoi hän. "Muuan lakimies selitti minulle, että nuo rahat on minulla ainoastaan huostaani uskottuna talletuksena, ja että ne eräiden allekirjoittamaksi asiakirjojen johdosta siirtyisivät paroonille minä hetkenä hän suinkin sitä haluaisi, tai jos minä äkkiä kuolisin, kuten viime yönä oli käydä. Katsoin tietosanakirjasta, mitä tuo 'huostaan uskominen' oikeastaan on, ja tiedän toimivani jonkinlaisena uskottuna miehenä."
Roysonin onnistui nauraa.
"Riittää jo", sanoi hän. "Älkää nyt enää kertoko minulle mitään."
"Mutta miksikä?"
"Koska ennenkuin älyänkään saan tietooni jonkun vallananastushankkeen salaisuuksia."
"Nyt te ainakin tiedätte yhden niistä syistä, joiden takia haluaisin hautautua luostariin."
"Ette te sitä saa tehdä. Siellä leikattaisiin kauniit hiuksenne."
Tyttö teki torjuvan eleen, ja Royson oli oitis katuvainen.
"Näymme molemmat puhelevan sellaista, mitä emme tarkoita sanoa", hän päivitteli. "Koetin vain heittäytyä hullunkuriseksi – osa, jota näyttelemään kaitselmus ei ole minua luonut. Vilpitön tarkoitukseni oli saada sairaalloiset ajatukset mielestänne haihtumaan, eikä suinkaan lausuella typeriä kohteliaisuuksia."
"Onko sairaalloista yrittää paeta, kun ihmisen asema on mahdoton?"
"Teidän asemanne saattaa olla kaukana mahdottomasta. Miksikä murehtia muiden ihmisten huolia? Niin ystävällinen kuin parooni de Novgorod onkin, ja hän näyttää tulleen avuksenne teidän kipeästi kaivatessanne ystävää, ei ole mitään syytä, minkä takia uhraisitte elämänne hänen suunnitelmainsa hyväksi. Tarkoitukseni on lausua, että vaikkakin on varsin luonnollista, että haluatte auttaa häntä kaikin kunniallisin ja laillisin tavoin, ei teidän ole vaarannettava tulevaisuuttanne hänen oikkujensa tai päähänpistojensa takia."
"Kummastelenpa, oletteko hyvin älykäs vai oletteko vain sattumalta ummistanut silmänne, jotta ette keksisi varsin terävää selitystä pulmalliseen asemaani?"
Siihen Royson vilpittömästi hymähti, ja Shiela punastui.
"En tahtoisi olla töykeä – –", sopersi hän, mutta toinen ehätti hilpeänä keskeyttämään.
"Minä asian alulle panin, neiti Macdonald. Kuinka olisi, jos palaisimme taas oleelliseen elämään. Tuletteko te todistajaksi ruumiinkatselmukseen?"
"En huomenna, sanoi superintendentti, sillä ruumiinkatselmusta siirretään viikon verran eteenpäin, kunhan saadaan lääkärintodistus kuoleman syystä. Myöhemmin on minun kuitenkin välttämättä oltava läsnä. Laukauksia ammuttaessa en murhaajia nähnyt. Akkunasta katsoin heitä kuitenkin. Parooni ja minä näymme olevan ainoat henkiin jääneet, jotka näkivät heidät."
"Kysymykseni on naurettava, mutta ettehän te tietenkään heitä tuntenut?"
"Enpä todellakaan. Ensinnäkin oli heillä naamiot. Toisekseen olivat heidän äänensä hyvin omituiset. Kuulin aikamoista puheenporinaa, mutta herra Wentworth-rukka veti parhaillaan viimeisiä henkäyksiään sylissäni."
"Mitä tarkoitatte sanomalla heidän ääniänsä omituisiksi. Kuuluivatko ne ulkomaalaisilta? Venäläisittä?"
"Sitä en voi sanoa. Venäjänkieleen sisältyvät melkein kaikki muiden kielten äänteet. Sivistyneet venäläiset puhuvat englantia ja ranskaa niin hyvin, että minkäänlaista korostusta on heidän puheestaan vaikea keksiä."
"Mutta tehän kirjaimellisesti kuulitte heidän puhuvan."
"Kyllä. Muuan mieshenkilö puhutteli isääni, luullakseni englanninkielellä. Ottakaa huomioon, että hovimestari oli jalkaini juuressa maassa ruokahuoneessa, ja minun oli kuunneltava, mitä hän sanoi – polkupyörästäni ja poliisista, kuten tiedätte."
"Minusta tuntuu, että vaikeutenne ovat vähenemään päin. Parooni Novgorodillahan tunnonvaivoja pitäisi olla – nimittäin mikäli hän ei halua olla suorasukainen."
"Tuo on kutakuinkin syvällistä", sanoi tyttö ja hänen sinisilmissään oli viattomuutta sekä älykkyyttä kuvastava läpitunkeva katse.
"Mitään perin syvällistä ei paroonin hämmingin äärimmäiseen hahmoitteluun sisälly", selitti Royson. "Hän on vanhan hallituksen miehiä. Bolsheviikkien käsistä pääsi hän pakenemaan vuoden 1917 alkupuolella, otaksun – joka tapauksessa ennenkuin nämä olivat täydelleen saaneet haltuunsa Venäjän idänpuoleisia alueita. Hänen hoidettavanaan oli suunnattomia rahavaroja. Hän on merkitty mies. Englannissakaan ei hän säästy tuon Moskovan koplan uhkauksilta, ehkäpä kostoltakin. Eikö asianlaita olekin näin?"
"Saattaapa olla, osittain. Varma en ole."
Äkkiä katsahti tyttö akkunasta.
"Herra Hethcottko tuolla menee?" virkkoi hän. "Joku polkupyöräilijä käänsi ohiajaessaan päätään tänne päin, mutta en luule hänen pysähtyneen."
Royson ehätti katsomaan. Parahiksi hän näki kirkkoherran leveäin hartiain häipyvän maantielle.
"Niin, siellä Paterimme oli", ilmoitti hän. "Kuten näette, on hän hiukkasen toisenlainen kuin kenraali Swiney. Haluatteko vieläkin, että vien tuon viestinne perille?"
"Miksikä ei? Olisi hauskaa tutustua häneen, vaikka en sanokaan mitään luostarista."
"Oivallista. Sanon hänelle. Hänellä on sisarkin, ja häneen te kenties mielellänne tutustuisitte. Mielestäni ei hän oikein vaikuta sympaattiselta henkilöltä, mutta eihän mies kylläkään koskaan saata ratkaista, miten nainen suhtautuu toiseen naiseen."
"Ovatko kysymyksenne nyt lopussa?"
"Ovat kaikki ne, jotka uskallan kysyä."
"Muita siis on?"
"Vaikkapa kuinka paljon."
"Koetelkaa minua. Olen vilpitön ja kieltäydyn vastaamasta, jos minusta siltä tuntuu."
"En aio tutkistella viimeöisiä tapahtumia, mutta tunnustan suoraan olevani jonkun verran utelias eräisiin yleisiin seikkoihin nähden. Onko Guido uuden Venäjän tuleva Napoleon?"
"Itse saattaa hän luulla niin, mutta minä olen varma siitä, ettei hän ole."
"Miksikä niin varma? Satakolmekymmentä vuotta sitten olivat useat ranskalaiset nuoret neidit sokeita erään nuoren korsikalaisen tykistöluutnantin huomattaviin ominaisuuksiin nähden."
"Guido erehtyy aina ollessaan eniten varma asiastaan. Hän esimerkiksi uskoo saavansa pakotetuksi minut vaimokseen. Sitä hän ei saa. Mennäpä naimisiin velipuolensa kanssa! Myönnättehän tekin, että tuollainen ajatus on aivan hirveä?"
"Myönnän, ja mitä pontevimmin."
"Mahdottomana päähänpistona minä sitä pidän."
"Niin minäkin. Kieltäähän kai kirkkokin tuollaisen?"
"Ei kiellä. Olen lukenut kaikki veriheimolaisuutta koskevat pykälät, eikä tapaus kuulu niihin, vaikka niissä käsitellään paljon typerämpääkin – No, olenko kartellut vastaamasta tähän kysymykseenne, olenko?"
"Ette todellakaan. Olette antanut minulle täydellisen selostuksen."
"Tahdoin, että tietäisitte asian oikean laidan. Luulette minun tekevän kärpäsestä härkäsen, mutta sitä en tee."
Hänen äänensä värähteli hiukan, ja Royson katsoi sopivaksi kumartua kopauttamaan piippunsa tuhat liesiristikkoon. Syytä tuskin tietäen oli hän päätynyt siihen mielipiteeseen, että hänen oli sekä mitä tarkimmin hillittävä itsensä että myöskin tukahdutettava sittenkin Shiela Macdonaldiin kohdistuvat tunteidenilmaisut. Oli naurettavaa tällaisena hetkenä päästää mietteensä askartelemaan sellaisissa asioissa, mutta tuosta tytön selityksestä, että Guido oli aina väärässä ollessaan mitä vahvimmin vakuutettu omasta älykkyydestään muistuivat hänen mieleensä Voltairen kuuluisat sanat; "Vain puoskarit ovat varmoja – Epäileminen ei ole kovinkaan miellyttävää, mutta varmuus on naurettavaa."
"Onko teillä hiljattain ollut vieraita Homesteadissa?" virkkoi hän toivoen saavansa tytön unohtamaan omat asiansa.
"Ei niin ainuttakaan", vakuutteli tämä hänelle suupielessä liikuttava kure, joka päivänselvästi ilmaisi elämän tänä kesänä olleen perin yksitoikkoista. Itse asiassa halusi Royson saada selville, miksikä tyttö oli ollut niin juhla-asussa hiuksissa koru, yllä avokaulainen puku, vaikka oli ollut sunnuntai-ilta ja oltiin syrjäisessä maankolkassa! Äkkiä juolahti hänen mieleensä jotakin.
"Huomaatteko Homesteadin elämässä eräänlaista prameilua?" kysyi hän.
"Kyllä – siellä ja kaikkialla muuallakin. Olen niin tottunut siihen, että aivan unohdan, kuinka hullunkuriselta se näyttää muiden silmissä."
"Onko parooni de Novgorod sitten kuninkaallista sukuperää?"
"Hän käyttäytyy niinkuin hän olisi. Euroopassa menevät jotkut kruunupäät säännöistä poikkeaviin avioliittoihin. Guido ei lainkaan salaile sitä seikkaa, että saattaa täysin laillisin perustein tavoitella Ukrainan valtaistuinta."
"Ah! Siinäpä nykypäivien Venäjälle avarat seikkailumahdollisuudet. Tuskinpa tohdin enää kysellä mitään de Novgorodeista. Vain sananen vielä teistä itsestänne. Onko teillä täysi toimintavapaus? Tarkoitan, että saatteko tulla ja mennä miten haluttaa?"
"Kyllä, jos otetaan lukuun, että minulle rypistetään kulmia, jos minua haluttaa mennä puiston rajain ulkopuolelle. Mutta älkää käsittäkö minua väärin. Parooni on sulaa ystävällisyyttä ja sangen aulis unohtamaan rikkomukset. Hän hankkisi minulle aina limousinen, jos minua haluttaisi käydä Woolcroftissa ostoksilla tai kirjastossa. Tiedän varmaan, että hän minun tarvitessani pukuja lähettäisi miespalvelijan ja palvelijattaren mukanani Lontooseen. Mautta – golfia en saa pelata – kerhossa nimittäin – enkä saa tuoda ystävättäriä taloon – he vain tulisivat kärkkymään kaikkea, sanoo hän."
"Niin muodoin eivät isä eikä poika olisi varsin hyvillään, jos tietäisivät teidän nyt olevan luonani teellä."
Silloin hän ensi kertaa kuuli Shielan helähtävän nauramaan, ja sen suuren keksinnön hän teki, että vilpitön hymyileminen saa viehkeät kasvot entistäänkin viehkeämmiksi.
"Totisesti ei!" huudahti tyttö. "Kylläpä siitä meteli syntyisi, Parooni tilaisi Lontoosta sähköteitse varaston käsirautoja, vaikkakin kenties hopeaisia."
"Entäpä jos tahtoisin tavata teitä uudelleen tai kirjoittaisin teille?"
Epäilevästi ravisti tyttö päätään.
"Äärettömän hyvilläni minä olisin – tietäessäni että voisin – vaikeuksiin joutuessani pyytää apuanne", sanoi hän epäröiden sanoja valitessaan, vaikka juuri äsken oli ollut niin suorasukainen. "Jätättekö asian – minun huolekseni? Ehkäpä – kykenen jotakin järjestämään."
"En milloinkaan lähde kotoa ennen puoli kymmentä aamulla, ja kello kuuden tienoissa olen aina kotosalla", sanoi Royson. "Kauniilla säällä olen golfkerhossa, ja siellä on puhelin."
"Meillä ei sellaista ole. Parooni inhoo sekä puhelimia että automobiileja."
"Olen ihmetellyt sitä, ettei viime yönä puhuttu autosta halaistua sanaa."
"Meillä on vaunut ja jahtiajopelit, Guidolla kylläkin on moottoripyörä."
"Hyvä on. Teidän on tultava tänne. Sitä ei voi auttaa."
Siihen hymähti tyttö hyvin murheellisesti.
"Uskon teidän käsittävän, että rikoin säännöt tänään vain sen takia, kun olen niin kovin suuressa kiitollisuudenvelassa teille ja rouva Smithersille viimeöisestä avustanne", sanoi hän. "Tulevaisuuteen nähden en kykene lupaamaan mitään. Ja nyt on minun mentävä. Kello on miltei viisi."
"Enkö saisi saattaa teitä edes portille saakka?"
"Voi, ei."
"Mikään ei ole estävä minua pitämästä silmällä teitä niin kauan, kunnes pääsette puistoon. Vielä sananen. Superintendentti Hobbs ja kersantti Jackson ovat kunnianmiehiä. Lähipäivinä oleskelevat he Homesteadissa aika paljon. Antakaa minua varten viesti kummalle hyvänsä heistä, ja se on tuleva perille."
"Koetan muistaa sen. Hyvästi."
Tyttö kumartui taputtamaan Jockia ja kissaa.
"Voi sinua pikkuista orpoa!" sanoi hän kissan kehräten köyristäessä selkäänsä. "Nähtävästäkin on tämä talo kovaonnisten turvapaikka."
Sitten hän oli mennyt. Uskollisena lupaukselleen lähti Royson maantielle ja pysytteli niin, että näki tytön kaiken aikaa. Ennenkuin lähti menemään porttia kohden tämä kääntyi, mutta ei heiluttanut kättään, kuten näissä olosuhteissa miltei olisi voinut odottaa.
Muistettakoon, että Royson oli ripeä sekä päätöksissään että toimissaan. Onneksi oli Jock likellä, niin että siitä saattoi kaappaista kiinni, vaikka samalla hiipi puunrungon suojaan. Pitkän miehen silmäin tasalta erkani siitä tanakka oksa, niin että Royson oli hyvästi piilossa, ja näki siitä huolimatta eteensä oivallisesti.
Tyttö näkyi keskustelevan jonkun henkilön kanssa. Hän vilkaisi taas taaksensa maantielle juuri ennenkuin muuan hoikka, vilkasliikkeinen mieshenkilö, jolla oli yllään sininen sheviottipuku ja joka oli avopäin, tuli hänen luoksensa. Hänkin tähyili kummallekin taholle, ja lähti kotvasen seistyään paikallaan Shielan jälkeen, joka oli mennyt menojaan. Tyttöä oli siis jo kaivattu, eikä herra Guy de Novgorod, jonka musta tukka ja kelmeät kasvot erottuivat varsin hyvin välimatkan ollessa tuskin sataaviittäkymmentä jaardia, ollut uskonut edes hänen vakuutustaan, että Shiela oli ollut yksinään kävelyllä.
Royson toivoi, että uusi ystävä pysyisi lujana ja menettelisi oman harkintansa mukaan. Jollakin tapaa hänestä tuntui, että se Shielalle myöskin onnistuisi.
Pysytellen koiran keralla poissa näkyvistä, kunnes vähäinen tien mutka teki varovaisuustoimenpiteet tarpeettomiksi, käveli hän kylään, tuumien noutaa Lontoon sanomalehdet vähäisestä myymälästä, jonne Woolcroftin auto-omnibus ne toi, sekä samalla pistäytyä pappilassa. Siellä hän kuitenkin näki oven edustalla kenraali Swineyn auton, ja havaitsi odottamatta närkästyvänsä muistaessaan urhean soturin tunkeilevaisuutta. Sitäpaitsi virisi hänen mielessään tietoisuus siitä seikasta, että rehtorin sisarella Gladys Hethcottilla, niin herttainen nuori neiti kuin tämä monessa suhteessa olikin, oli jokseenkin terävä kieli sekä myrkyllisiä sanasutkauksia.
Tuloksena oli se, että hän jätti hiljaisen, kirkkoherran kanssa suunnittelemansa levollisen jutteluhetken mielestään sekä pyörsi ympäri, sillä Paterille oli helppo seuraavan kerran tavatessa esittää pahoittelunsa, ja mitä Shiela Macdonaldin haluun päästä hengenmiehen puheille tuli, kirjoittaisi hän asiasta Hethcottille. Hänen oli oltava sanoissaan varovainen ja harkittava kaikki etukäteen tarkalleen.
Hän selaili sanomalehdet, joissa ei tietenkään ollut Homesteadin murhenäytelmästä mitään. Hänen silmiinsä osui uutinen Kaukaasiassa tapahtuneesta kapinasta bolsheviikkeja vastaan, mutta tiedot olivat sangen epämääräisiä, ja niitä oli ilman hyvää karttaa vaikea ymmärtää. Kaikesta päättäen oli juttu vailla keskitystä, ja kysymyksessä oli pelkkiä yhteenottoja erillisten talonpoikaisjoukkojen sekä punaisen armeijan osastojen välillä.
Royson söi eläinnäyttelyineen kuninkaallisen päivällisen lihavaa kananpoikaa sekä makkaroita.
Rouva Smithersillä oli koko lailla juteltavaa murhain johdosta. Lakeijavainajan vanhemmat olivat hänen ystäviään, ja näiden pojan kuoleman takia tuntemaa surua näytti katkeroittavan eräänlainen vihamielisyys tämän isäntäväkeä kohtaan, vihamielisyys, joka oli tarttunut rouva Smithersiinkin.
"En minä ole milloinkaan venäläisistä pitänyt", sanoi hän, "eikä tämä hieno Hallissa asustava joukkokunta ole sen parempaa kuin muutkaan. Yökaudet he valvovat, niin etteivät palvelijat pääse makuulle, Ja tiesihän ilkeä vanha ukko, että taloon saattoi tulla varkaita, tiesi kyllä. Hän oli sanonut nuorelle Jenksille, että jos joitakin miehiä yritti joskus päästä hänen puheilleen, ei näitä pitänyt vastustaa. Mitä te tuollaisista hommista tuumaatte kristityssä maassa?"
"Hämmästyttävää sellainen on, lievästi sanoen", myönsi Royson.
Nyt hän ei enää ihmetellyt, vaikka olisi kuullut Novgorodeista mitä tahansa, sillä hän oli vakuutettu siitä, että Homesteadissa tehtiin suunnitelmia, joita vasta Venäjällä ryhdyttiin toteuttamaan. Vieläpä hän kotvaseksi unohti Voltairen ilmeisestikin toden filosofisen ponsilauseen, vaikka oli sen muistanut aikaisemmin samana iltana.
Päivällisen jälkeen hän ryhtyi kyhäämään kirjettä Hethcottille. Hänellä oli summittainen luonnos valmiina, kun ovelle kolkutettiin. Rouva Smithersin ollessa saatavilla oli hänellä tapana jättää vieraat tämän huomaan, sillä yhdeksässä tapauksessa kymmenestä oli tulija jonkun kauppiaan lähetti.
Tällä kertaa rouva Smithers kuitenkin saapui ilmoittamaan vuokralaiselleen, että eräs herrasmies oli saapunut tätä tapaamaan. Vielä ei ollut hämärä, ja ihana auringonlasku loi viljalti valoaan lounaan puolella sijaitsevaan huoneeseen.
"Pyytäkää hänet sisääni", sanoi Royson, ja huoneeseen saapui eräs vilkas pienenläntä mieshenkilö, jonka ulkoasu oli erinomaisen aistikas ja hillitty ja joka ensi silmäykseltä muistutti koomillisten osain näyttelijää. Hänellä oli musta, sieltä täältä harmaajuovainen tukka, ja hänen suuri, ohuthuulinen suunsa näytti olevan valmis vetäytymään ystävälliseen hymynkureeseen. Hänen tummat silmänsä olivat suorastaan taivuttavat, sillä ne olivat harvinaisen kirkkaat ja läpitunkevat. Kummallista kyllä ei Jock murahdellut tulijalle, ja kissa se ensimmäisenä riensi tätä tervehtimään, sillä se oli täydelleen kotiutunut olinpaikkaansa ja näytti ilmeisestikin katsovan velvollisuudekseen suhtautua kohteliaasti siellä vieraileviin henkilöihin.
Pikku mies siis kumartui sitä taputtamaan, ja samalla hän ojensi nimikorttinsa Roysonille.
Sanaakaan ei hän sanonut. Silitellen vasemmalla kädellään kissaa ojensi hän oikealla kädellään kortin, ja oitis muistui Roysonin mieleen tuollainen kummallinen veistos, joita japanilaiset taiteilijat niin mielellään veistävät norsunluusta.
Mutta kortin sisällyksestä kävi ilmi jotakin vallan toista, sillä siinä oli:
POLIISITARKASTAJA C.F. FURNEAUX,
etsivä osasto,
New Scotland Yard, Lontoo.VII LUKU.
"TIEDONANTO."
Tähän mennessä oli rouva Smithers sulkenut arkihuoneen oven. Royson katsoi mitään ymmärtämättä vierastaan.
"Ohoo!" sanoi hän.
"Niinpä niin", sanoa sirkutti etsivä suoristautuen ja puhuen ohutsointuisella, selvällä, kimeällä äänellä, joka puolestaan myöskin kovasti muistutti näyttämöä, "te odotitte minua, eikö niin?"
"En aivan", sanoi Royson.
"Mitä merkitsee tuo 'ei aivan'? Onko se jokin uusi iskusana?"
"Ei ole. Yksinkertaisesti se merkitsee sitä, että odotin jotakin aivan erilaista henkilöä."
"Ihmettelenpä, miksikä?"
"Siinähän pulmani onkin. En löydä sanoja."
"Arvelitte, että olisin jokin poliisikonkari, vai mitä? No niin, sitä en ole. Tuossa teillä on tarkka kuvaus minusta kaiverrettuna mitä siroimpaan kuparilevyyn."
"Se on oivallinen lukea, tarkastaja, mutta 'kuvaus' on jokseenkin yhtä vähän näköisenne kuin jokin passivalokuva."
Toisen norsunluunvärinen hipiä rypistyi ilmehikkääseen hymynkureeseen.
"Hobbs joutui kärsimään pahempia epätoivon tuskia kuin te", kuului kimeäsointinen naureskelu. "Hän oli vähällä pyörtyä minun ilmestyttyäni hänen eteensä. Voitte olla vakuutettu siitä, että hän sinä hetkenä, jona käänsin selkäni, pyysi puhelimitse Yardista tarkkaa henkilökohtaista kuvausta ulkomuodostani, ja olisi jo ajat sitten rynnännyt tänne odottamaan tilaisuutta iskeä kyntensä niskaani, ellei muuan asiaaymmärtävä virkaveli olisi vakuutellut hänelle, että olin kuin jockeyn ja komeljantin ristisiitos. Mutta tässä minä nyt olen, ja tänne minä joksikin aikaa jäänkin."
"Oletteko syönyt päivällistä, herra Furneaux?"
"Ravintolavaunussa join teetä. Mutta mitäpä se haittaa?"
Rouva Smithers lupasi tuoda 'tarjottimella jotakin', ja piskuinen salapoliisi istahti toiseen Roysonin nojatuoleista. Viskyä ja soodaa lapasi hän ottaa 'vasta hiukan myöhemmin, kiitos', ja nuuhahti halveksivasti hänelle tarjottaessa piipputupakkaa tai savuketta.
"Tupakka tylsistyttää henkisiä kykyjä", selitti hän. "Se lamaannuttaa sielunvoimaa ja tylsistyttää aistimia."
"Joutavia!" sanoi Royson päättäen yhtyä peliin. "Katsokaa Carlylea, Tennysonia ja sekä nykyistä että edellistä pääministeriämme."
"Olkaamme toki ystävällisiä älkäämme katsoko heitä. Onhan jokaisella ihmisellä oikeus olla oma myrkyttäjänsä. Meidän tulisi keskustella bolshevismin suhteesta rikollisuuteen. Tässäkö on kissa?"
"Niin."
"Ja tässä koira?"
"Niin."
"Ja tuossa sohva, jolle laskitte neidin?"
"Niin."
"Niinhän tämä on kuin seurapeliä. No niin, kuulitteko mitään äsken tuntikauden keskustellessanne Shiela-neidin kanssa?"
"Hyvän joukon, luulisin."
"Superintendentti on kertonut minulle kaiken, mitä te kerroitte hänelle, mutta eipä haitanne, vaikka kerrotte sen juurta jaksain uudelleen, ottaen huomioon muistiinpanot."
Siitä sai Royson ajatuksenaihetta. Hän uskoi nähneensä pilkahduksen terästyvän vieraansa tavattoman tutkivassa katseessa, eikä voinut olla kummastelematta, oliko pikku mies jo sitä mieltä, että hän, Royson, oli salannut jonkun kohdan aikaisemmasta kertomuksestaan. Missään tapauksessa ei ollut haitaksi hiukan otatella tai toisin sanoen siten arvioida vastapuolta.
"Herra Hobbsko teidät tänne toi autollaan?" kysyi hän.
"Ei. Hänellä oli tehtävää. Onhan oikeus ja kohtuus, että Homesteadilaisia suojellaan hyökkäyksen varalta tänä yönä, ja se on kreivikunnan poliisin lähin velvollisuus. Minun velvollisuuteni on käydä myöhästyneestä kesämatkailijasta – mahdollisesti jostakin teidän ystävästänne. Minä siis tulla rytkytin Woolcroftista paikallisomnibussissa, jolta tuohon kahdentoista mailin matkaan meni puolitoista tuntia."
"Mutta minnekä jätitte matkalaukkunne?"
"Käytävään."
"Tännekö?"
"Pakotatte minun puhumaan suuni puhtaaksi. Aikomukseni oli vähitellen johtaa teidät siihen vaivaan, tai mielihyvään, että taivutatte rouva Smithersin luovuttamaan kaasua valmistavan poikansa vuoteen minulle pariksi yöksi."
"Se saattaa käydä päinsä, mutta –"
"Olette jo kaulaanne myöten sekaantunut tähän juttuun – miksikä ette ottaisi koko huippausta? Koska ette mennyt pappilaan, päättelen teidän kirjoittavan kirjettä. Tuoko on kirjeenne tai kirjeluonnoksenne? Jos niin on, niin parasta on antaa minun vilkaista sitä ennenkuin lähdemme käyskentelemään kylään, syötyämme ensin illallista – en sano illastettuamme, niinkuin jotkut tolkuttomat – Ei tässä mitään noituutta ole", jatkoi hän, sillä Roysonin ei tarvinnut lausua hämmästystänsä sanoiksi, se näkyi hänen kasvoistansa. "Herra Guy de Novgorod läksytti sisarpuoltaan niin kiukkuisesti, että pensaikossa vartioiva poliisi kuuli joka sanan sekä toi kersantti Jacksonille huomattavan hyvin laaditun selostuksen tapauksesta toisen poliisin kello kuuden aikaan asettuessa hänen sijalleen. Jacksonille ilmoitettiin tulostani, ja hän sai määräyksen jäljentää minua varten kaikki päämajaan lähetettävät tiedonannot. Näin minä siis sain puoli tuntia sitten kuulla uutisen kylässä. Mutta, sacre nom d'un pipe! Olipa minulla hommaa sitä hankkiessani! Ettäkö maaseudun poliisivirkamies olisi uskonut minua Scotland Yardin mieheksi? Kaikkea muuta!"
"Kuinka saitte hänet vakuutetuksi asiasta?"
"Näytin hänelle valtakirjani."
Furneaux vaikeni. Royson ei sanonut mitään.
"Kiltti poika!" naureskeli etsivä. "No niin, koska olette liian kohtelias lausuaksenne julki sitä seikkaa, että olette samaa mieltä täkäläisen poliisivoiman kanssa, annan teidänkin tirkistää sitä."
Hän ojensi Roysonille pienen nahkakotelon, jonka hän otti liivinsä sisäpuolella olevasta taskusta.
"Minusta on hirveätä kuulla, että minut luokitetaan kuuluvaksi kohteliaisiin ihmisiin, mutta silkasta uteliaisuudesta mielelläni näkisin tuollaisen valtakirjan", virkkoi sotilas. "En ole koskaan nähnyt sellaista."
"Mainiota! Kuinka hienotunteista! Teidän pitäisi kuulua esikuntaan. Sen vuoksi teitä ei kai sinne otettu, koska tosiaankin tiedätte yhtä ja toista sodankäynnistä."
"Se ei ole mikään syy esikuntaan kuulumattomuuteen, herra Furneaux."
"Yhä parempaa ja parempaa! Minä vain koettelin teitä. Kymmenestä riemuitsee yhdeksän kuullessaan messinkikypäreitä halpamaisesti parjattavan. Typerää, tietenkin. Jotkut heistä ovat kerrassaan älykkäitä."
Royson alkoi mielistyä uuteen tuttavaansa. Hän tarkasteli pienoista painettua kaavaketta, johon oli sinne tänne kirjoitettu muutamia sanoja koneella ja jonka poliisipäällikkö oli varustanut vakuuttavan epäselvällä allekirjoituksellaan siten todistaen oikeaksi, että, Furneaux kuului etsivän osaston virkailijoihin.
"Sangen mieltäkiinnittävää", sanoi hän antaen valtakirjan takaisin, "Kertoiko Shiela-neiti muuten Guidolle, kuten hän tätä venäläisveitikkaa nimittää, käyneensä minun luonani?"
"Tietenkin hän kertoi. Hän näyttää olevan kelpo tyttö. Odotan hartaasti hetkeä, jona saan tehdä hänen tuttavuuttaan."
"Olen hyvilläni siitä. Kuitenkaan ei tyttö kertonut veljellensä kaikkea."
"Ja siitä olen minä hyvilläni... No niin, alkakaahan lappaa juttuanne."
Royson alkoi aivan alusta salaamatta mitään. Rouva Smithersin saapuessa sisään tuomaan kananpojan jäännöstä ja kimpaleen luumutorttua käytti Royson hänen läsnäoloaan hyväkseen syventyäkseen selostamaan sitä, kuinka vakaviksi he ensimmältä olivat Shielan saamia vammoja luulleet. Samalla kertaa hän varasi rouva Smithersin pojan vuoteen etsivälle, jonka hän selitti erään ystävän hänen hoiviinsa uskomaksi vieraaksi. Vanha rouva lähtikin oitis tuulettelemaan lakanoita, ennenkuin keittiön valkea ehti liikaa hiipua.
Pureskellessaan hyvällä halulla pöydän antimia oli Furneaux siksi harras kuulija, että Royson havaitsi kertovansa kaiken niin juurta jaksaen kuin suinkin oli mahdollista. Savukekotelonkin hän näytti, vaikka vasta selitettyään miten ja milloin oli keskustellut siitä neiti Macdonaldin kanssa.
"Tämän te siis piditte omina tietoinanne Hobbsin täällä käydessä?" virkkoi etsivä, mutta hyväksyikö hän asian vai paheksuiko hän sitä, sitä ei Royson osannut arvata. Huolestuttavaa oli, jos kummallisen tapaussarjan mainiosti konstruoidusta kertomuksesta johtunut ainoa huomautus hipoi paheksuntaa.
"Niin, syyn siihen olen teille sanonut", sanoi Royson lyhyeen.
"Mainitsitte jotakin Shiela-neidistä sekä hänen omaisistaan, ikäänkuin merkitsisivät heidän perhehuolensa enemmän kuin kaksoismurha sekä kahta muuta henkilöä kohtaan tehty murhayritys, sillä omista sanoistannehan ilmenee, että joku sekä yritti ampua jonkun henkilön etelänpuoleisella portilla ja että hän myöskin yritti saada tytön taittamaan niskansa, tytön tai kenen hyvänsä, joka kello yhden aikaan tänä aamuna ajoi polkupyörällä tai autolla tätä tietä pitkin. Silläkö puolustelette itseänne?"
"En aivan, jos suotte anteeksi, että toistan puheenparren, josta ette näyttänyt piittaavan. Arvelin, että nuoren neidin piti itse saada päättää, palauttaisiko hän savukekotelon omistajalleen vai antaisiko hän poliisin tehdä sen."
"Sanonpa teille, että poliisi ei sitä tee... ennenkuin Homesteadin arvoitus on läpikäynyt usean vieläkin yllättävämmän asteen. Kuvittelen kuitenkin mielessäni, että herra Hobbskin on myöntävä, että teillä oli oikeus hieman leikitellä... tai sanoisinko ongiskella... kallisarvoisella löydöllänne. Eikö olekin kummallista, kuinka tämä juttu pyöriskelee ympärillänne? Ellette olisi ollut valveilla hetkenä, jota harvoin sallitaan golfpelin harrastelijalle, eikä milloinkaan sellaiselle, joka suhtautuu golfinpeluuseen vakavasti, olisi Shiela-neiti jäänyt lojumaan maantielle, niin että loukunlaittaja olisi hänet luultavastikin ryöstänyt, ja herra Guy de Novgorod olisi varmasti taittanut jalorotuisen niskansa. Eikä teidän valveillaolonne olisi tehnyt vaaraa hituistakaan pienemmäksi näihin kahteen nuoreen nähden, ellei piskuinen musta kissa olisi juoksennellut maantiellä. Ihmeellistä! Tulehan tänne, mirri! Anna, että silittelen sinua! Mistä olet kotoisin? Kuka mahtaakaan murehtia sinut kadotettuaan? Mikä taikavoima johtikaan neljä pikkuista käpälääsi Rantahuvilan luokse kummitustunnin aikana?"
Royson oli hieman äkeissään, ja intti vastaan piittaamatta etsivän vilkkaasta jaarittelusta.
"Olkaa ystävällinen ja muistakaa, ettei poliisi viime yönä päästänyt minua Homesteadiin?" sanoi hän terävästi. "Muuten minä tiesin, ennenkuin minulla oli tilaisuutta keskustella asioista superintendentti Hobbsin kanssa, että neiti Macdonald oli tulossa tänne teetä juomaan?"
"Hänkin sen tiesi ja oli varsin tyytyväinen. Hobbs on älykäs... käsittääkseni huomattavan älykäs mieheksi, jonka koko virkaura on ollut koiraverojen laiminlyöjäin ja pikku rikollisten, edesvastuuseen saattamista joka toinen viikko pidettävissä pikku käräjissä. Hän ei ole milloinkaan edes vaivaantunut kysymään, oliko teillä aseenkantolupaa viime yönä noin urheillessanne revolvereinenne. Kenen aiotte ampua?"
"Jokaisen, joka olisi yrittänyt häiritä neiti Macdonaldia kotimatkalla."
"No niin, palatkaamme käsittelemään erittäin tärkeätä kysymystä, kuinka kissa sattui saapumaan niin täpärällä hetkellä. Siinäpä teille on väärentämätöntä noituutta. Sitä saattoi kuitenkin odottaa. Ikimuistoisista ajoista lähtien on kissa ollut läheisessä suhteessa noitiin. Tyfonin pakottaessa Olympon jumalia kätkeytymään eläimen hahmoon otti Hekate, tuo huomattava jumalatar, joka taivaalla oli Lunana, maanpäällä Dianana ja manalassa Proserpinena, kissan muodon. Muinaisegyptiläiset palvelivat kissaa jumalallisena olentona. Me nykyajan naurettavien haihattelujen tavoittelijat olemme unohtaneet kissan itseasiallisen viisauden, oppineisuuden, todellisen jalouden... ei, me emme ole siitä konsanaan mitään tietäneetkään... Pahoittelen, Jock, kun minun on sinun hienostuneessa seurassasi lausuttava tämä kohteliaisuus synnynnäisestä vihollisestasi, mutta asianlaita on niin, että sinä olet ihmisen ystävä, koska laskeudut hänen alhaiselle henkiselle tasolleen. Sekä sinä että hän ovat kauan olleet, ja ovat kauan olevakin, orjia, jotka kantavat kaulapantoja ja kahleita. Mutta missä on tyranni, jolle sinä ilmoisna ikänä on onnistunut kissan kammitsoiminen? Sinäkin, niin vilpitönluontoinen koira kuin oletkin, saattaisit ivallisesti murahtaa kuullessasi, että isännältäsi, tykkiväen kapteenilta, ja herra Hobbsilta, kokeneelta poliisivirkailijalta, jäi kokonaan huomaamatta se mahdollisuus, että tämä kehräävä kissamirri oli saattanut seurata arvotonta isäntäänsä hänen viime yönä hiipiessään hökkelistään virittämään sadinta maantien poikki."
"Totta vieköön!" huudahti Royson vilpittömästi yllättyneenä.
"Kuitenkin olette te polttanut kolme piipullista tupakkaa minun oleskellessani kattonne alla", huokasi Furneaux teeskennellen tyytyväisyyttä, siten saavuttaenkin tarkoituksensa, sillä Royson innostui väittämään vastaan.
"Otaksumanne vaikutti tuokion ajan vakuuttavalta", sanoi tämä, "Se on kuitenkin liiaksi tuulesta temmattu. Roisto ajoi tiehensä polkupyörällä."
"Sitä varten hän juuri oli sen tuonut. Luuletteko te siis, että hän antautui sellaiselle vaaralle alttiiksi, että hänet nähtäisiin hänen tullessaan rautalankavyyhti sekä kahden jalan pituinen rautapiikki kainalossa? Älykäs salakyttä osasi menetellä viisaammin. Hän samosi halki seudun, palaten samaa tietä niin pian kuin oli saanut edenneeksi parisataa jaardia toisista yökulkijoista, kuten hän arveli, jotka olivat niin odottamatta ilmestyneet näyttämölle. Älkääkä te nyt tänä iltana viitsikö kirjoittaa kirkkoherra Hethcottille. Sen asian voimme järjestää huomiseen. Menkäämme ennemminkin ulos etsimään sitä neronleimausta poliisikonstaapeliksi, joka vartioi taloa varmistuakseen siitä, että jään tänne, hän kun ei ole oikein varma vilpittömistä aikeistani. Vahinko olisi, jos hän tuhlaisi kallista aikaansa pitemmälti, ja parempi on hänen lähteä tiedustelemaan, kuka omisti mustan kissan, jolla oli kaksi valkoista käpälää ja joka sai surmansa varomattoman moottoripyörän myöhään eilen illalla ajaessa sen ylitse. Sehän mirri ei mitenkään voi olla teidän mirrinne, vai mitä?"
"Ei", naureskeli Royson.
Useammasti kuin yhden kerran hän oli tapauksista rikkaan elämänsä aikana nähnyt esimerkkejä otaksutusta nerouden ja hulluuden yhdistymisestä. Furneaux saattoi olla sellainen tapaus. Syydellessään sanasutkauksiaan ei häneltä suinkaan ollut jäänyt huomaamatta juuri mitään laskettuna siitä hetkestä, kun hän kolme tuntia sitten oli saapunut Woolcroftiin, mutta kissan ottaminen johtolangaksi oli tietenkin haihattelua.
Tietysti oli varsin luonnollista, että Furneaux tiesi poliisin piileskelevän talon likellä. Sellaiset metkut kuuluivat hänen ammattiinsa. Royson piti itsepintaisesti kiinni tästä otaksumastaan silloinkin, kun mitä hämmästynein poliisikonstaapeli tallusteli näkyville murahtaen: "Täällä, sir", vastaukseksi etsivän maantieltä lausumaan hilpeään tervehdykseen:
"Missä olette, P. C. Roberts?"
"Tarvitsemme teitä tuokion aikaa", jatkoi Furneaux. "Tulkaahan sisään ja sulkekaa ulko-ovi ennenkuin kapteeni Royson antaa lampun paistaa arkihuoneestaan. Jykevä vartalonne ei siten pääse kuvastumaan valoa vasten."
Pitkä poliisi tuli sisään. Hän yritti kohentaa virallista arvokkuuttaan huomauttamalla, että korkealla äänellä huutamalla hänen nimeään hiljaisessa yössä ja keskellä maantietä oli hänen läsnäoloaan kuulutettu julki paljon tehokkaammin kuin pelkästään kulkemalla valaistun käytävän poikki saattoi tulla kysymykseen.
"Älkää surko", sanoi Furneaux. "Ensi kerralla pimeässä tarvitessani teitä tulen aavistamattanne ja pistän pitkällä ja terävällä neulalla teitä koipeen... oikeaan koipeen. Muistakaa minun sanoneen oikeaan koipeen, niin että älkää sitten kiljuko... Oletteko hiljattain nähnyt tuollaista kissaa?"
"Kissaako, sir?"
"No niin, kissanpoikaa, jos tahdotte olla täsmällinen."
P. C. Roberts räpytteli silmiään. Puolustuksekseen hän sanoi, että lamppu oli kovin voimakas, ja hän oli runsaan tunnin aikaa seisoskellut puun alla tähyillen pimenevää maisemaa. Myöskin häntä epäilytti, että tämä kummannäköinen salapoliisi jo veti häntä huulesta, ellei pistellytkään häntä neulalla koipeen. Pikku veitikka saattoi kuitenkin olla Yardin miehiä – sitähän ei koskaan tiennyt. Hän siis huokui raskaita henkäyksiä kissaan, joka nostettiin pöydälle ja kiinnostui kananpojan luuhun.
"Kyllä, sir", sanoi hän mietteliäästi tuijotettuaan eläintä. "Luulen eilen nähneeni tuon kissan Parkman's Yardissa. Minusta tuntuu, että muistan nuo kaksi valkoista pikku käpälää."
"Mitä teille sanoinkaan?" sirkutti Furneaux ihailevasti, kääntyen Roysonin puoleen. "Nämä maalaispoliisit ovat usein ihan ihmeellisiä veitikoita. Nyt lyön uuden hattunne veikkaa, että Roberts saattaisi mennä valalle paikkakunnan teurastajan tänä aamuna teurastaman mullikan nahan laadusta ja kuvata jokaisen höyhenen Iloisten Meripoikain krouvin pihalla näkemäni hienon Rhode Island-kukon pyrstössä. Tällainen opettaa nöyryyttä korskealle lontoolaiselle, sen vakuutan teille – Niin, niin. Tuossa saapuu superintendentti Hobbs. Hänen on noudettava tuo vaijeri sekä piikki, ja kaiken varalta pyysin häntä ottamaan selkoa siitä, etten joutuisi yöksi metsänlaitaan."
Kumpikaan toisista ei ollut kuullut, että taloa lähestyi auto, jonka pysähtymisen Jock nyt kuulutti julki. P. C. Robertsin piirteille hulvahti entistä tummanpuhuvampi värivivahde, Vähältä oli pitänyt, ettei hän ollut lausunut sanoiksi etsivän ylistyksen aikana kiehahtanutta kiukkuaan. Lempo soikoon! Olisipa hän sen tehnyt! Pi-uh! Ihan selkäpiitä kuumotti jo ajatellessakin moista.
Herra Hobbs ei ollut enää niin huolestunut kuin äsken. Hän oli pistäytynyt Homesteadiin ja havainnut, että taloa vartioi tarkoin kersantti sekä neljä konstaapelia, jotka oli lähetetty hänen avuksensa kreivikunnan päämajasta.
Hän purskahti sydämestään nauramaan kuultuaan Furneauxin otaksuman siitä, kuinka kissa oli ilmestynyt näköpiiriin juuri parhaaseen aikaan.
"Totta vieköön, asiassa saattaa olla perää", vannoskeli hän. "Jokaisen poliisin perässä on ystävällinen kissa tällaisena kuutamoisena yönä silloin tällöin liikuskellut. Enkä minä kuitenkaan lainkaan sitä älynnyt. Tietenkin –. Mutta mitäpä jaarittelemisesta on apua? Ei vielä ole niin myöhäistä, ettei ehtisi tehdä hieman tiedusteluja Parkman's Yardissa, epäilyttävien henkilöiden tyyssijassa. Tuletteko mukaan, herra Furneaux?"
"En, En halua lainkaan esiintyä poliisina. Tämä Roberts tässä on oikea miekkonen. Hän tuntee kylän kaikki kaksi- ja nelijalkaiset. Onko teillä ne tulitikut ja savukkeenpätkät?"
"On kyllä, onneksi."
"Tässä ovat näytekappaleenne. Minut on majoitettu kaikella kunnialla, superintendentti. Kapteeni Royson on minua ruokkinut sekä valmistanut minulle vuoteen. Tuletteko tätä kautta palatessanne kotiin?"
"En. Minun täytyy tänä yönä nukkua. Mutta Roberts pistäytyy tänne yhdentoista seutuvilla, käydessään eteläistä porttia vartioivan konstaapelin luona. Saattepa rehentelyn syytä, jos hänellä on kerrottavana uutisia teille. Hallissa ei ole mitään tärkeätä. Voisitteko huomenissa tulla kello kymmeneltä aamulla minua tapaamaan sinne?"
"Kyllä, Roysonin kanssa. Hän menee tiedustelemaan Shiela-neidin vointia, minkä hän sanoo tänään tykkänään unohtaneensa. Älkääkä hiiskuko halaistua sanaa minusta muille paitsi alaisillenne, herra Hobbs."
"Olen selittänyt asian heille kaikille. Tarpeen vaatiessa voin sanoa, että olette lakimies-ystäväni, jonka neuvoille annan suuren arvon."
"Reima mies tuo Hobbs", virkkoi Furneaux auton lähdettyä matkaan. "Otti kissajutun paljon järkevämmältä kannalta kuin reipas Robertsimme. Naurettavaa on, jos asiasta jotakin koituu, vaikka ystävällinen kissa lyöttäytyy täysiverisenä boheemina minkä häpeällisen olion ystäväksi hyvänsä, kun kuu vain paistaa. Niin, odottakaamme, niin saamme nähdä. Hobbs saattaa hiukkasen närkästyä teihin, kun kolmasti päästätte hänet menemään luotanne sanomatta savukekotelosta sanaakaan, mutta minun leveät hartiani sellaisen kuorman kyllä kannattavat, ja minä siis otan sen niskoilleni. Joka tapauksessa olette tasoissa, sillä hän ei ole kertonut teille puoliakaan siitä, mitä hän tietää."
"Otaksun, että poliisin on pakko pitää suunsa tukossa?" sanoi Royson levollisesti.
"Ei aina. Katsokaahan minua. Olen ruumiillistunutta vilpittömyyttä. Kilpenäni on tiedoittaminen. Tänä aamuna oli tässä piirissä pikkutuntien aikana kaksi omituista autoa. Toinen oli varastettu, toinen vuokrattu. Molemmat olivat Foordeja, ikävä kyllä. Varastettu auto löydettiin vaihdetuin numerotauluin kello kuuden aikaan aamulla pääradan varrelta Lontoon aamujunan ajettua asemalta. Mitään matkalippuja ei oltu myyty, mutta asemamies muistaa nähneensä neljän miehen ja yhden naisen, kaikki outoja, kiiruhtaneen junaan. Mitään kuvauksia heidän ulkomuodostaan ei tietenkään ole. Mieshenkilöillä oli ollut päällystakit yllä ja hatut päässä, ja naisella kellohattu sekä turkisreunusteinen viitta. He ovat haihtuneet usvaan. Vuokratulla autolla saapui neljä miestä eräästä kahdenkymmenen mailin päässä täältä olevasta rannikkokaupungista. Ohjaajalle antoivat he keskiyön vaiheilla ryypyn jossakin golfkerhon lähistöllä, ja mies muistaa vain kolmen aikaan aamulla heränneensä kauheaan päänkivistykseen, istuessaan autossaan tiepuolessa aivan samoilla tienoin. Hänen liivintaskuunsa oli tungettu neljä pulskaa seteliä – kaksi oli hän jo saanut etukäteen matkan maksuksi – ja lyijykynällä kyhätty kirjelippu: 'Vaietkaa. Maksun olette saanut', kirjoitettuna isoin kirjaimin. Onneksi oli hän kunnon mies, ja pelkäsi kyydittäväinsä olleen murtovarkaita. Hän siis tuli kello yhdeksän aikaan kertomaan asiasta poliisilaitokselle, ja sieltä käsin ilmoitettiin Hobbsille asiasta. Hän saattaa salata joitakin yksityiskohtia, mutta muuan teräväsilmäinen poliisi kylässä golfkentän tuolla puolen havaitsi, että yön aikaan oli rantaan varsin epätavalliseen paikkaan saapunut vene nousuveden rajan tälle puolen, niin että varsin mahdollista on, että Englannin Kanaali nielaisi helmaansa tämän roistojoukkueen osaston. Vaikuttaa William le Queuxin romaanilta, eikö teidänkin mielestänne?"
"Alku tosiaankin vaikuttaa halpahintaisen jännityskertomuksen juonelta. Valkoisessa georgettessa esiintyvä otsakoruinen neito, toinen kellohattuinen ja turkisviittainen, hännystakkiniekka aatelismies ajamassa moottoripyörällä, kahdeksan roistoa ja kaksi murhaa, jokunen salamyhkäinen venäläinen, metallilankasatimesta puhumattakaan. Kaikki tarpeet ovat käsillä."
"Kovaksi onneksi me Yardin miehet perin harvoin hyödymme niinkutsuttujen salapoliisikertomusten paljastamista terävistä käänteistä. Totuus on niin usein mielikuvitusta kummallisempi, kuten tiedätte... Ja moottoripyörästä puhuttaessa – –"
Royson kuunteli.
"Niin", sanoi hän "Tuo on Guy de Novgorodin moottoripyörä, tai sitten toinen samaa merkkiä – Ja sen vauhti hiljenee."
Furneaux hypähti pystyyn.
"Tuhannen tulimmaista!" kiljaisi hän. "Minua ei hän saa tavata tänä iltana täällä. Onko huoneenne aivan tämän kohdalla yläkerrassa? Siirtäkää tuota tuolia. Antakaa tarjottimen olla. Se on ihanan petollinen. Menkää itse ovelle, jos hän tosiaankin aikoo tulla teitä tapaamaan. Jos ratkaisevalla hetkellä saapuu jokin poliisiriiviö, niin potkaiskaa hänet hemmettiin tai pistäkää hänelle kapula suuhun!"
Ja tiessään hän oli hattuineen ja keppeineen.
Moottoripyörä pysähtyi. Siekailematta avasi Royson ulko-oven. Muuan mieshenkilö laittoi pyörän tukia paikoilleen ja katsahti häneen.
"Oletteko kapteeni Royson?" tiedusteli hän.
"Olen kyllä."
"Nimeni on Guy de Novgorod."
"Vai niin! Ettekö käy sisään?"
"Hetkiseksi, jos sallitte."
VIII LUKU.
MUUAN PIDÄTTÄMINEN.
Miehen englanninkieli oli moitteettomasti äännettyä, vaikkakin eräänlainen puheen täsmällisyys mahdollisesti viittasi siihen suuntaan, että hänen lauseensa oli sananmukaista käännöstä ranskankielestä.
"Ottakaa hiukkasen juotavaa", virkkoi Royson heidän istuessaan vastatusten pienessä arkihuoneessa. "Saanko tarjota viskyä ja soodavettä?"
"Ei kiitos. Minulla on kiire. Tietäen kodissamme äskettäin sattuneet tapaukset käsitätte, että minun on riennettävä sinne takaisin."
Sivistyneeksi ihmiseksi oli venäläinen huomattavan vaivaantunut. Hän näytti yhdellä silmäyksellä arvioineen, mikä Royson oli miehiään, ja joutui tutkimuksensa tuloksesta hämilleen. Furneaux lienee myöhemmin selvittänyt hänen pulmallisen asemansa seuraavin sanoin:
"Hän toivoi tapaavansa henkilön, joka ei yhteiskunnallisesti oikein ollut hänen vertaisensa. Kohteliaisuus oli ainoata, mitä hän ei osannut odottaa."
Royson puolestaan totesi, että Guy de Novgorod oli ainakin viittä vuotta häntä nuorempi. Pitkänä, ryhdikkäänä ja hoikkana olisi venäläinen herättänyt kauniilla ulkomuodollaan huomiota kaikkialla. Hänen kasvonpiirteensä eivät olleet tattarimaiset vaan kreikkalaiset. Hän oli kalpea, mutta ei sairaalloisen kalpea. Korkean, leveän otsan yllä aallehti runsaus sysimustaa tukkaa luonnollisina laineina. Hänen tummat silmänsä olivat ainoana virheenä hänen muutoin huomattavan edullisessa ulkomuodossaan. Vaikkakin ne olivat suuret sekä pitkäin, kaarevain silmäripsien varjostamat, olivat ne naurettavan likellä toisiaan. Royson, jonka huumorintaju oli aina valmis pulppuilemaan, myhäili sille päähänpistolleen, että toisella muka oli keskellä otsaa oire kolmanteen silmään, joka alkoi levitä!
Mutta hänen oli selitettävä syy myhäilyynsä, ja hänen vieraansa ilmeisestikin kaipasi rohkaisua.
"Mitenkä voin teitä palvella?" kysyi hän. "Haluatteko kuulla osuudestani viimeöisiin tapauksiin?"
"Enpä kylläkään, kapteeni Royson", virkkoi toinen, nähtävästikin saaden voimanponnistuksella mielenmalttiaan takaisin. "Neiti Macdonald on kertonut minulle, kuinka ystävällinen olitte – te ja rouva –"
"Emäntäni, rouva Smithers."
"Niin, niinhän tuo nimi oli. Teille isäni ja minä tietenkin voimme esittää vain sydämelliset kiitoksemme, mutta rouva – –"
"Smithers."
"Minun on harjoiteltava tuota nimeä. Hänelle olen tuonut vähäisen lahjan. Antaisitteko te sen hänelle?"
"Näkisin mieluummin, että te tekisitte sen itse."
Arkihuoneen ovi oli auki, ja kutsuttaessa tulla tylleröi rouva Smithers keittiöstä. Nähdessään vieraan hän näytti huomattavasti kauhistuvan ja oli miltei mykistyä, kun hänelle tarjottiin setelipinkkaa sekä samalla lausuttiin kohtelias kiitos hänen palveluksistaan.
"Mutta herra – milord, mun olisi pitänyt sanoa – en minä mitään ole tehnyt: Tämä kapteenihan teidän sisarenne pelasti", sanoi hän henki salpaannuksissa.
"Ei neiti Macdonald sisareni ole", ja de Novgorod julisti oikaisunsa äänessään terävyyttä, joka miltei lähenteli tiuskaisua. Oitis hän kuitenkin tajusi menneensä liian pitkälle.
"Olemme ainoastaan lain silmissä sukulaisuussuhteissa", jatkoi hän, hymyillen anteeksipyytävästi – Roysonin takia, uskoi tämä. "Parooni ja minä olemme mahdollisesti tilaisuudessa ilmaisemaan kiitollisuutemme kapteeni Roysonia kohtaan jollakin toisella tavoin, mutta toivoisimme, että te sallisitte meidän osoittaa kiitollisuuttamme oitis. Olkaa hyvä ja ottakaa vastaan tämä vähäinen tunnustuksemme."
Mutta rouva Smithers punastui ja peräytyi pari askelta.
"Enhän minä sitä voi ottaa sir", hän puhkesi sanomaan, tuijottaen seteleitä, jotka hänelle merkitsivät huomattavaa rahasummaa, jonkinlaisella kauhuntäyteisellä kiinnostuksella, ikäänkuin olisivat ne olleet sekä turmiollisia että myrkyllisiä.
"Ette voi. Mutta miksikä?"
Royson saattaa elää vanhaksi mutta milloinkaan ei hänen mielestään ole haihtuva tuo näky, aristokraattisen venäläisen tarjotessa ruskeakylkisiä seteleitä, kasvoillaan loukkaantuneen hämmästyksen ilme, ja tukevan, kukoistavan, äidillisen englannittaren verkalleen perääntyessä ovesta, kädet tuimasti puserrettuina nyrkkiin selän taikana.
Rouva Smithers antoi omakohtaisesti viimeistä tehostusta tähän tavattoman draamalliseen tilanteeseen.
"En minä ota sitä", hän miltei kirkaisi. "Se on – se on verirahaa!" Ja hän pakeni omalle alueelleen, läimäyttäen keittiön oven perässään kiinni, vakaasti päättäneenä karttaa kiusausta.
Kuin tyrmistyneenä de Novgorod mietti tuokion. Sitten hän kohensi ryhtiään ja väläytti Roysoniin sapekkaan katseen.
"Mitä tämä merkitsee?" sinkautti hän vihaisesti, ensin hampaittensa lomitse sihahdettuaan jotakin, mikä saattoi olla venäjänkieltä, mutta aivan varmaan oli sadattelemista. "Mitä lorua tuo hupsu nainen on kuullut, kun hän uskaltaa sanoa moista minulle?"
"Siihen kysymykseen en kykene vastaamaan", sanoi Royson viileästi.
"Tarkoitatteko, että ette tahdo?"
"Luulen teidän käyttävän melko varomattomia sanoja? En tiedä, millaisia kyläläisten juoruja rouva Smithers on mahtanut tänään kuulla. Kaikissa tapauksissa on hän herttainen vanha rouva, eikä häntä sovi vaivata enempää. Jos teillä on vielä jotakin sanottavaa, niin puhukaa minulle."
Taas näytti siltä, että de Novgorod oli kiivastumaisillaan, mutta hillitsi itsensä. Hän asetti setelitukun taskuunsa, josta hän sen oli vetänyt esiin. "Toivon, että en olisi tullut", sanoi hän verkalleen, ilmeisestikin jossain määrin punniten sanojaan, "Tuo hentomielinen ihminen sai minut hairahtumaan – kiivastumaan. Asia lienee niin, että palvelijavainajan vanhemmat ovat hänen ystäviään, ja hän pitää tämän kuolemaa isäni ja minun syynä. Hän erehtyy. Poliisitutkinnon jälkeen on hän tuleva järkiinsä. Jos niin käy, niin ilmoitatteko asiasta minulle?"
"Herra de Novgorod, pyydän teitä tosiaankin itse keskustelemaan asiasta rouva Smithersin kanssa."
"Hyvä on. Jääköön asia silleen. Koska en minä eikä kukaan muukaan omaiseni todennäköisesti tapaa teitä vastaisuudessa, pyydän teitä muistamaan, että apunne oli meille hyvin suuriarvoista."
"Oivallista. Sanokaa terveiseni neiti Macdonaldille. Tietenkin unohdatte, että me luultavasti tapaamme lähipäivinä useastikin, sillä poliisi pitää meitä tärkeinä todistajina. Hyvää yötä. Portaita on kaksi. Totta vieköön, onpas nyt pimeätä. Oivallinen juttu, että teillä on lyhty. Kuu ei vielä nouse tuntikausiin."
Senjälkeen oli Royson pahoillaan, kun ei osannut venäjänkieltä, sillä hän olisi tavattoman mielellään tahtonut ymmärtää, mitä mies ärisi ajaessaan matkoihinsa.
"Poika kulta!" naureskeltiin portailta. "Missä ihmeteltävä rouva Smithers on? Huhhei! Kyllä naiset sentään osaavat näyttää meille, mistä olemme kotoisin, jos niikseen tulee! – Kas, siellähän te olettekin, rouva! Sallikaa, että syleilen teitä, hengessä, joskaan ei ruumiillisesti. Mutta kertokaapas, mistä ihmeestä saitte tuon mieli johtuman? 'Verirahaa'. Naseva sana. Terävä kuin neula ja hiottu kuin partaveitsi."
Rouva Smithers oli taas entisellään, ja osasi kyllä pitää puolensa.
"Mitä se teitä liikuttaa, herra Hupsuttelija, tai mikä teidän nimenne mahtaa olla?" huusi hän. "Kyllä kapteeni on aikamoinen, mutta jos tekin alatte saman pelin, menetän järkeni – ihan totta. Joko olette syönyt? Ja joisitteko kahvia, molemmat herrat?"
"Kyllä todellakin, kunhan vain suotte minun ihailusta mykkänä vielä kerran vilkaista teitä."
"Älkää suuttuko meihin, rouva Smithers", ehätti Royson sanomaan. "Tuon venäläisen veitikan te saitte ainakin viikon päiviksi unohtamaan pöyhkeytensä."
Rouva Smithers kilahutti jonkun kattilan päälle kannen.
"Ei muka hänen sisarensa, eipä tosiaankaan!" hän tiuskasi. "Ei sitä, eikä hänen vaimonsakaan, toivon minä. Sellainen suloinen tyttö! Jos hän olisi minun tyttäreni, näkisin hänen mieluummin menevän kunniallisen kadunlakaisijan vaimoksi kuin naimisiin tuollaisen hirttämättömän muukalaisen kanssa."
"Rouva Smithers on mahtava liittolainen", julisti Furneaux, kun ovet oli taas kerran suljettu. "Täten merkitään hänet luetteloihin. Grand Dieu! Kylläpä herra Guy de Novgorod hätkähti!"
"Te siis näitte sen?"
"Tietysti. Mitä hyötyä on sekä kattoina että lattioina olevain palkkien rakosista, ellei niitä käytetä? Äkkäsittekö Guyn jakauksen?"
"Ky-yllä."
"Sitä ette itse asiassa tehnyt. Minun asemani oli tietysti edullisempi. Verrattain hiljattain on joku lohkaissut sapelilla hänen kallonsa. Olipa se vasta pihinää, sanon minä teille."
"Saatoitteko kuulla kaiken, mitä tapahtui?"
"Enemmän, paljon enemmän. Kuulin Guyn julistavan, että teidän ja Shiela-neidin oli tästä lähtien oltava toisillenne vieraita, ja käsitin teidän toivovan, että hän taittaisi kotimatkalla niskansa. Mutta rouva Smithers oli todellinen taiteilija. 'Verirahaa'. En saa sitä mielestäni."
"Teitä näyttää tuo asia ajatteluttavan, mutta minusta tuntuu, että de Novgorod antoi siihen oikeaan osuvan selityksen."
"Niinhän hän tekikin. Ja on tekevä edelleen. Niihin aikoihin kuin tämä siniverinen ukrainalainen, venäläisen paroonin ja sirkassilaisen kaunottaren poika, lopettaa selittelyt, on hän sekä moraalinen että fyysillinen raunio."
"Sitäkö se olikin?" aprikoi Royson ääneen.
Furneaux suvaitsi tehdä ihmettelevän eleen, joka kuitenkin jäi nuoremmalta mieheltä huomaamatta.
"Mikä sitten?" hän ehätti kiireesti tiedustelemaan.
"En käsittänyt, mistä hän oli nuo säännölliset piirteensä saanut. Konstantinopolissa olen nähnyt sirkassilaisnaisia. Ne ovat jokseenkin kauniita."
Furneaux nyökkäsi. Hän piti Roysonin älyä arvossa, ja tällä kertaa kuten useasti muulloinkin oli hänen kielensä kanta ollut liian irrallaan. Ei niin, että hän olisi ollut luottamatta uuteen ystäväänsä, mutta hänen täyttä vauhtia työskenteleväin aivojensa mielikuvat olivat toistaiseksi liian hämäriä lausuttaviksi julki.
"Lukekaa Byronin 'Don Juan', ja te innostutte paljon enemmän", virkkoi hän. "Huhhei! Minua väsyttää. Osaako muori keittää kahvia? Vaikka mitäpä sellaista kyselen. Olenhan jo maistellut hänen paahdettua kananpoikaansa ja torttuansa."
"Teillä on varmaankin ollut pitkä työpäivä?"
"Se alkoi puoli kahdeksan aikaan aamulla, kun Yardista tuli puhelinviesti, ja uurastin täyttä vauhtia aina siihen saakka, kunnes junani lähti kello yhden aikaan Paddingtonin asemalta. Silloinkin oli minun luettava Sinisiä Kirjoja, Ulkoministeriön Valkoisia lehtiä ja Sisäministeriön salaisia tiedonantoja neljän tunnin ajan. Älkää ikinä ruvetko lentäväksi etsiväksi, kapteeni Royson. Elämä on tukalaa ja maksu kehno. Tietenkin sitä on tyydytyksenkin hetkiä. Silloin tällöin, joskin liian harvakseen, tapaa rouva Smithersin kaltaisia naisia."
"Tietenkin te tiedätte, että hän tosiaankin iloitsee lörpötyksistämme?"
"Ellei hän niin tekisi, antaisi hän meille tai ainakin minulle lähtökäskyn. Jättäkää hänet minun haltuuni, kun hän saapuu. Tarvitsemme hänen apuaan. Sitä saadaksemme on hänelle selvitettävä yhtä ja toista."
Pitkää aikaa ei heidän tarvinnut odotella. Aivan uusi sekä totinen Furneaux ryhtyi silloin puhumaan.
"Rouva Smithers", sanoi hän, "on oikeus ja kohtuus, että selitän teille olevani Scotland Yardin virkailija."
"Herra armahda!" huusi emäntä. "Miten meidän raukkain sitten käy?"
Roysonille tuli kova kiire kumartua kopistelemaan piippunsa tuhkaa takkaan. Furneauxkin vaikeni ja nielaisi.
"Tahdon, että tiedätte asian", jatkoi ihan vakavana, "sillä lähipäivinä luultavasti kuljeskelen hyvin epäsäännöllisesti. Jos te esimerkiksi kuulisitte minun ja mahdollisesti kapteeni Roysonin lähtevän keskellä yötä talosta, saattaisitte kummastella, ellette tietäisi, että olen saapunut toimittamaan oikeuden käsiin niitä roistoja, jotka murhasivat kaksi miestä Hallissa. Ihailtavasti te läksytitte tuota itserakasta öykkäriä, herra de Novgorodia. Tarkoitan mitä sanon. Olen aivan varma siitä, että kohtelette aivan yhtä tahdikkaasti sekä tehokkaasti jokaista, joka poliisikuulustelujen kestäessä tulee tänne. Mutta vielä paljon perinpohjaisemmin autatte meitä, ellette ainoallekaan kylän asujamelle lausu halaistua sanaa herra de Novgorodin vierailusta tai mistään muustakaan rikosjuttua koskevasta, jota saatatte nähdä tai kuulla. Mainitsen tämän vain ilmeisenä tosiseikkana. Luotan teihin rajattomasti. Teitä, kapteeni Roysonia ja poliisia lukuunottamatta ei kukaan tiedä, kuka olen tai mitä asiaa minulla tänne on. Mutta tällaisissakin syrjäisissä sopukoissa on aina teräviä silmiä ja herkkiä korvia väijymässä, ja pieninkin vihje saattaa antaa aihetta älykkääsen arvailuun. Myönnättehän sen, eikö niin?"
Rouva Smithers oli tempperamentiltaan joustava kuten hyvä kumipallo. Furneauxin lyhyen selostuksen aikana häneltä oli henkeä salpaava tyytymättömyys haihtunut ja hän oli valmis arvioimaan kylänmiehiensä vajavaisuuksia kuten brittiläinen keski-ikäinen talonemäntä ainakin.
"Luuletteko te, että minä olisin asunut täällä kaksikymmentä vuotta huomaamatta, minkälaisten ihmisten kanssa olen joutunut tekemisiin?" puhkesi häneltä. "Jokainen nainen juoruaa ja parjaa toisia. Ja miehet ovat vieläkin pahempia. Voitte luottaa minuun, herra – –"
"Furneaux."
"Kuinka tuon nimenne kirjoitatte, sir?"
"En tahdo kartuttaa vaivojanne. Nimeni on helpompi lausua kuin kirjoittaa. Minä nähkääs olen syntynyt Jerseyssä, missä monet suvut ovat ranskalaista juurta."
"Niin, minun on paha mieli, kun annoin teille haukkumanimen juuri äsken."
"Kohteliaisuuden te minulle sanoitte. Mieluummin olen 'Hupsuttelija' kuin 'Hupsunaama', kuten minua Yardissa nimitetään."
Rouva Smithersiä hytkäytti, vaikkakin hänen onnistui pidättyä ilmaisemasta, kuinka mainioksi arvosti Furneauxin virkatoverien sutkausta.
"Hyvä on sitten", sanoi hän. "Te olette kapteenin ystävä, eikä minulta muuta, tietoa saada herumaan. Ei silti, että kukaan teitä etsiväksi luulisi, jos saan niin sanoa."
"Sehän onkin vahva puoleni. Kapteeni Roysonin ystävänä ei minua epäillä."
"No totisesti ei, sir. Yksikään ihminen kylässä ei ihmettele, vaikka hän tekisi tai sanoisi mitä hyvänsä."
"Siinä saatte", kiusotteli Furneaux rouva Smithersin poistuttua. "Ehkäpä nyt hiukan parannette tapojanne ettekä virnistele niinkuin cheshirelainen kissa minun hoidellessani vaivalloista tilannetta mitä suurimmalla hienotunteisuudella ja älyllä."
"Minun ei auta muu kuin vaihtaa puheenaihetta", virkkoi Royson. "Juotteko kahvinne mustana vaiko valkeana?"
"Kuparinvärisenä, olkaa hyvä, ja sokeritta."
Jock ja kissa loikoilivat kaikessa ystävyydessä takkamatolla, ja vaieten katseli Furneaux niitä kotvan aikaa. Royson, jolta ei ollut unohtunut, että pikku mies oli valittanut väsymystä, ei keskeyttänyt hänen mietteitään, joiden luonnollisesti saattoi ymmärtää askartelevan vakavassa jutussa, jota tutkimaan hän oli saapunut. Salapoliisi oli ilmeisesti vaipunut ajatuksiinsa. Hajamielisenä hörppi hän kahviaan. Hänen piirteistään huokui niiden levossa ollessa älykkyyttä, jota ei niin huomannut alituiseen vaihtelevan ilmeen niitä elähyttäessä.
Vihdoinkin hän puhui.
"Oletteko antanut kissalle nimen?" virkahti hän.
Roysonin täytyi nauraa.
"Siinäkö kaikki?" virkkoi hän. "Kylläpä te minua petkutitte!"
"Se pulma on kuitenkin kiusannut miljoonia ihmisiä. On paljon helpompaa tervehtiä kapalolasta 'Percynä' tai 'Doroteana' kuin keksiä sopiva nimike mustalle kissalle. Mitä 'Georgettesta' arvelette?"
"Miatta miksikä ihmeessä sellainen nimi?"
"Olihan Shiela-neidin puku georgettea?"
"Niin luulen. Mutta mistä lemmosta te sen tiedätte? En minä ole asiasta hiiskunutkaan."
"Ette. Tiepuolen pensaaseen jäi häneltä sirunen kangasta."
"Totta vieköön, niinpä jäikin."
"Haa! Te huomasitte sen? Entä muuta?"
"Häneltä oli kaula-aukko pahasti repeentynyt, niin että ohkainen nenäliina putosi kivikkoon. Annoin tänä iltana sen hänelle."
"Sanonpa uudelleen 'haa'!"
Royson liikahteli levottomana. Mitä mahtoi tämä terävä pikku miekkonen sanoa seuraavana silmänräpäyksenä? Tällä haavaa saattoi olla sellainen tilanne, että viisas olisi pitänyt suunsa tukossa.
"Jos minä saan olla kummina, niin tehdään siitä 'Georgette'", sanoi Furneaux, ilmeisestikin vaipuneena omiin ajatuksiinsa. "'Jock' ja 'Georgette' – siinähän on eräänlaista sointua. Mutta minä itse asiassa mietiskelin eläinten henkistä varustetta – kuinka suuresti se perusolemukseltaan voittaa meidän henkisen minämme. On miltei surkeata, että ne eivät kykene puhumaan ja lukemaan – siinä mielessä kuin me puhumisen ja lukemisen ymmärrämme, tietenkin. Niillä on jo oma, täsmällinen kielensä – luultavasti kirjallisuuttakin, merkeissä, kuten intiaaneilla. Otaksukaamme kuitenkin, että ne suosivat lainakirjastoja – minkälaisia kirjoja ne siinä tapauksessa pyytäisivät? Todennäköisesti kiinnostaisi sekä Jockia että Georgettea 'Vihreä rotta', sielutieteellinen tutkielma pääasiassa väkijuomain väärinkäytöstä johtuneista turmiollisista orgioista, jotka käyvät niille yli ymmärryksen. Köykäisempinä hetkinä ne lukisivat niteen mitä uudenaikaisimpia muistelmia, joilla esimerkiksi on nimenä 'Eräitä hiiriä ja heidän pieniä juustopalojaan'. Voi, jospa nuo kaksi vain voisivat kertoa, millaiset hurjat romanssit askarruttavat niiden pieniä, mutta peräti toimivia aivoja!"
Jock hypähti jaloilleen ja murahti. Kissa kävi silmänräpäyksessä valppaaksi. Joku oli ulko-ovella, ja tämä seikka hälvensi hymyn Roysonin kasvoilta. Olihan hän itsekin ehdottanut juustopalasta virvokkeeksi Shiela Macdonaldin toivutellessa itseään onnettomuuden jälkeen!
"Roberts, siitä lyön tukaatin veikkaa – tuntia ennenkuin häntä odotimme – ja siis pursuten uutisia!" vannoskeli Furneaux.
Roberts siellä olikin, hikoileva, kiihtynyt poliisikonstaapeli.
"Oikeassa olitte, sir", hän puhkui puhuen salapoliisille ja välittämättä Roysonista mitään, kun hän oli päässyt huoneeseen. "Saimme tuon miehen kiinni, Jim Bender sen satimen laittoi. Siinä teille on vasta veijari, jos suvaitsette."
"Roberts", virkkoi Furneaux, "te ette toivoakseni ole ehdottoman raittiuden kannalla?"
"Mitä, sir? Minäkö, sir? En, sir. Nimittäin – –"
"Aivan niin. Istukaa. Ottakaa kypärä päästänne, ja nyt tuo kapteeni Royson hiukan viskyä ja soodavettä, josta hän aikaisemmin tänä iltana mainitsi."
"Tuo kissa vasta on siunattu", jatkoi Roberts.
"Georgette", keskeytti Furneaux.
"Niin, oli miten oli, kissasta te älysitte, kuinka asia oli."
"Suokaa anteeksi, Roberts, olen juuri selitellyt kapteeni Roysonille, ettei maanpiirissä ole sitä ihmistä, joka näkisi kissan aivoitukset. Harvojen on suotu tehdä niinkään kuin me – seurata nöyrästi sinne, minne kissa johtaa. Alkakaapas nyt kertoa. Teillä on ollut kiire, ja Jim Bender kaiketi istuu lujasti kylän tyrmässä?"
"Istuupa kuin istuukin, sir."
"Kimmurtelipa hän vastaankin. Huomaan, että korvanne on hiljattain turvonnut."
"Kyllä minä hänelle sen edestä annoin. Olin miltei murskata hänen leukapielensä, totta vieköön."
"Oivallista! Kuka voi tämän jälkeen väittää, että minä en ole ihmisten tuomari?... Ah, tuossahan nektaria onkin. Teidänlaisenne henkilö, Roberts, jolla on sekä näköä että kokoa, ottaa kahden sormen mitan ainetta ja saman verran soodavettä. Tällainen minunlaiseni käppyrä ei tohdi ottaa muuta kuin yhden sormen verran ainetta ja sitten soodavettä reunoja myöten. Armeijalla on omat lakinsa – Ja nyt, kun meillä on näin mukavaa, kerrotte te meille, mitä Parkman's Yardissa tapahtui."
P. C. Roberts alkoi jälleen käydä säädylliseksi kuten ainakin. Hän oli kuin valtava virta, joka palaa verkkaiseen ja majesteetilliseen rytmiinsä murrettuaan tiensä kallioisen kuilun halki. Hän tosiaankin kuvasi jonkun tuokion kestäneitä jännittäviä tapauksia taiteellisen hillitysti.
"Lähdettyämme täältä menimme Super ja minä suoraa päätä Parkman's Yardiin", sanoi hän. "Herra Hobbs pysäytti autonsa poliisiasemalle ja tuli perässä, sillä minun piti toimittaa tiedusteluja ja antaa hänelle merkki vasta kun huomaisin jotakin. Ja mitä luulettekaan? Ensimmäinen nainen, jota puhuttelin, oli nähnyt Jim Benderin hiipivän ulkosalle viime yönä kello kahdentoista jälkeen. Hänen pikku poikansa oli levoton, niin että vaimo, rouva Griffith, purjeentekijän emäntä – ainoa kunniallinen pariskunta muuten koko talossa – soudatteli häntä nukkumaan, kun kuu nousi kallion takaa – ja siinä Jim olikin hiljaa hiipimässä. Ei hän olisi kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, ellei häntä olisi hieman huvittanut nähdessään kissan tallustelevan Jim Benderin perässä. Aivan kuin olisi mies ollut hiiri – –"
"Jonka mieltä juustopalanen kiehtoi", huomautti Furneaux.
Roberts oli niin kiintynyt kertomiseensa, ettei piitannut lainkaan Roysonin äkillisestä yskänpuuskasta.
"Aivan niin", myönsi hän. "Kumma kyllä, että rouva Griffith ei lainkaan tiennyt, kenen kissa oli. Noin viikon päivät se on oleillut talon paikkeilla sekä lyöttäytynyt kaikkien lasten ja koirain ystäväksi. No niin, annoin herra Hobbsille merkin, ja me menimme Jim Benderin asuntoon, joka on pihan perällä aivan viimeisenä. 'Iltaa, Bender', sanoo Super, meidän tavatessamme miehen istumasta takan äärellä, 'onko teiltä karannut kissa?'. 'Minultako', sanoo hän, eikä ole ensinkään hyvillään meidät nähdessään; 'ei, kissaapa minä en talossani suvaitsisi'. 'Oikein sanottu!' sanoo herra Hobbs ja vetää piipun taskustaan. 'Onko teillä tikkuja?' Jim hätääntyy, mutta ottaa tulitikkulaatikon takkinsa ulkotaskusta ja ravistelee sitä. 'Ei siellä montakaan tikkua ole', sanoo hän. 'Haen teille toisen laatikon, herra.' 'Yksi tikku riittää', sanoo Super, kaappaa tulitikkulaatikon sekä avaa sen varovaisesti. Jim ja minä tietysti katsoimme hänen puuhiaan, eikä meistä kumpikaan tiennyt, mihinkä hän tähtäsi. Hän ravistaa parisen tikkua ja jonkun lohenneen pikku lastun pöydälle, ja sovittaa sitten pari lastua kahden poltetun tulitikun päihin, jotka hänellä on kirjekuoressa. Sitten hän panee koko roskan, tulitikkulaatikon ja kaiken, kuoreen. 'Kuka palkkasi teidät virittämään tuon rautalankasatimen Rantahuvilan kohdalle maantien poikki viime yönä?' sanoo hän, laukaisten kysymyksensä Jim Benderiä vasten kasvoja. 'Mitä te jaarittelette?' äyskii Jim, mutta hänen kasvonsa olivat näkemisen arvoiset. Herra paratkoon, siltä hän näytti kuin olisi ryypännyt arsenikkia oluessansa! 'Pidätän teidät', sanoo herra Hobbs, 'syytettynä avunannosta William Wentworthin ja Arthur Jenksin murhaan Homesteadissa kellon ollessa noin kaksikymmentä minuuttia yli yhden aamuyöstä. Roberts, käsiraudat hänelle!' Silloinkos vasta meteli alkoi. Bender rimpuili kuin mikä, mutta minä sain lyödyksi hänet maahan, ja Super auttoi minua kiinnittämään raudat hänen ranteisiinsa niin että hänellä oli kädet selän takana kuten ainakin. Sitten me lähdimme viemään häntä."
"Sanoiko hän mitään?"
"Ettäkö sanoiko! Varjelkoon! Enpä ole useasti kuullut sellaista ryöppyä."
"Hän ei myöntänyt mitään?"
"Ei sanaakaan tuosta satimesta. Vannoskeli vain, ettei ollut tiennyt murhista mitään ennenkuin aamulla oli saanut niistä kuulla. Taskussaan oli hänellä neljä puntaa viisitoista shillinkiä, ja viidellä shillingillä hän jo oli lappanut olutta nahkaansa siitä pitäen kuin kapakat tänä aamuna aukaistiin. Savukkeet, joita hän poltteli, olivat samaa lajia kuin pätkät, joita Superilla oli kirjekuoressaan."
"Oletteko pitänyt kotietsinnän hänen asunnossaan?"
"Herra Hobbs ja kersantti Jackson siellä nyt pitävät sitä. Minut lähetettiin tänne ilmoittamaan asiasta teille, sir."
"Pönäkkä mies! Olette onnenpoika, Roberts. Kunhan vain tämä juttu tietäisi teille mitalia. No niin, tapahtukoon oikeus, vaikka taivaat hajoaisivat, ja kohtuuden lain nimessä on minun nyt paneuduttava nukkumaan. Palaatteko takaisin kylään?"
"En, sir. Kersantti Jackson oli sitä mieltä, että oli yhtä hyvä, jos hiukkasta aikaisemmin asetun kosketuksiin porttia vartioivan miehen kanssa."
"Hyvä. Minä en tikahda täältä ennen puolta kymmentä aamulla, niin että tiedätte, mistä minut löydätte. Mutta älkää tulkokaan enää tänä iltana, sen sanon teille. Pitäkää huolta terveydestänne. Hautokaa korvaanne kotona etikalla."
Royson saattoi Robertsin ovelle, "Jim Benderin pidättäminen näyttää sangen vähän innostuttavan teitä", lausui hän palatessaan. Furneaux tukahdutti haukotuksen, "Shakaalin olemme saaneet kiinni", sanoi hän. "Tiikerit pääsivät karkuun. Kuitenkin voivat ne tulla takaisin haaskan luokse. Sellainen on niiden tapa. Aion nukkua ummelleen yhdeksän tuntia. Huomispäivästä saattaa koitua kova. Voios hyvin, Jock! Ihania unia, oi Georgette! Älkää valvoko kovin myöhään, Royson. Ikävä kyllä ei tuo tytöntypykkä aja tänä yönä tästä ohi! Ei tule mitään satimia eikä mitään juustopaloja, niin että hiironen saa viettää levollisen yön!"
IX LUKU.
TOINEN NAINEN.
Furneauxin neuvo oli järkevä, mutta Royson ei sitä noudattanut. Hän pistäytyi tapaamaan rouva Smithersiä, joka ompeli keittiössä, sillä hän kuului sukupuuttoon kuolemassa olevaan lajiin perheenemäntiä, joiden sormet aina ovat työssä, Royson halusi keskustella seuraavan päivän ruokajärjestyksestä. Huvilasta oli tullut epävirallinen poliisin päämaja, niin että hyvinvarustettu ruokasäiliö saattoi käydä tarpeenvaatimaksi.
Mutta rouva Smithers ei tahtonut ottaa hänen puheitaan kuuleviin korviinsa.
"Kyllä minä teidät ja sen laihan pikku-ukkelin ruuassa pidän", selitti hän viitaten peukalollaan takimmaiseen makuuhuoneeseen päin. "Onko hän ihan totta salapoliisi, kapteeni?"
"Epäilemättä, ja mitä kyvykkäin mies päällepäätteeksi, luulisin."
"Niinpä niin, minun tunnuslauseenani on aina ollut: 'elää ja ottaa oppia'. Kuulkaapas, minä pidän hänestä. Kelpaa sitä kuulla hänen juttelevan. Mutta mitä te siitä toisesta öykkäristä tuumasitte, siitä, joka oli kuin hirttämistä vailla? Jos joku kerran oli ammuttava kuoliaaksi, niin miksikä ei häntä valittu?"
"Ettekö nyt ole hiukkasen liian ankara herra de Novgorodia kohtaan??"
"Herra Nokkaviisaaksi minä hänet nimittäisin. Tullapa nyt tänne lahjusten kanssa."
"Miksikä noin sanotte? Luultavasti ei hänestä milloinkaan tule ystävääni, mutta vilpittömästi uskon hänen tarkoittaneen teille hyvää."
"Kaikkea vielä, sanon minä. Hyväähän hän tarkoitti Arty Jenks-rukallekin, kun sai hänet vastaanottamaan ja postittamaan kirjeitä, joista muut eivät tienneet mitään. Puhuihan poika siitä tietysti isälleen ja äidilleen. Punnansetelin hän sai viikossa palkaksi siitä, että oli välikätenä, ja nyt hän makaa ruumiina jossakin ulkorakennuksessa. Vieretysten hovimestarin kanssa, eikä heitä saa sieltä liikuttaa, ennenkuin ruumiinkatselmuksen jälkeen."
"Tapaus on mitä ikävin, katsoipa sitä miltä kannalta hyvänsä. Mutta olisihan niin voinut käydä kelle talon palvelijalle hyvänsä. Nuo ihmiset, de Novgorodit, ovat venäläisiä, ja Venäjän kansa on nykyään äärettömässä hajaannuksen tilassa."
Rouva Smithers laittoi käsityönsä ompeluvasuunsa ja napsautti sen kiinni.
"Ei teidän huominen aamiaisenne tällä tavalla valmistu", julisti hän. "Ja sen minä teille sanon, kapteeni – jos vain voitte saada sen herttaisen nuoren neidin riistetyksi noiden ryssäin käsistä, niin tehkää se. Tytölle on se hyvä, eikä siitä teillekään mitään pahaa koidu. On niitä muitakin, jotka tahtoisivat teidät verkkoihinsa."
Royson katsoi parhaaksi poistua. Rouva Smithers oli usein tiedustellut, millä kannalla hänen naimapuuhansa olivat, eikä lainkaan hyväksynyt hänen vakaata päätöstään vielä vuosikaudet viettää poikamiehen elämää. Tuollainen päähänpälkähdys, naurettava päähänpälkähdys. kuten Royson ajatteli, että hän muka rakastuisi Shiela Macdonaldiin ensi silmäykseltä, niin sanoaksemme, karvasteli hänen mieltään, hänen istahtaessaan ja täytellessään viimeistä piippuaan. Olihan tyttö tietenkin soma, mutta eihän kukaan mies piitannut naida ensimmäistä somaa tyttölasta, joka tulla tupsahti hänen syliinsä polkupyörän satulasta. Mutta harvinaisen naisellinen hän oli sitäpaitsi, ja tällaisen muita häiritsevämmän muiston juolahtaessa hänen mieleensä hän tähyili ympäriltään kirjaa – jotakin, joka johtaisi hänen harhailevat ajatuksensa moisista typeryyksistä.
Hänen katseensa osui kirjaan 'Mons – ja peräytyminen', mutta siitä ei ollut suurtakaan apua, sillä teoshan oli ollut alassuin pöydällä hänen kantaessaan pyörtynyttä tyttöä huoneeseen. Mutta sen nähdessään muistuivat hänen mieleensä vuoden 1914 päiväunet ja sangen todelliset kärsimykset. Englanti, Ranska, Belgia ja Venäjä olivat liittolaisia pahaa vastaan tehtävässä ristiretkessä. Italia oli heihin yhtymäisillään, Amerikan terästäessä sieluaan suurta kutsumusta varten, joka lopullisesti johtaisi sen muiden uskolliseksi liittolaiseksi. Kuinka valtavaa, joskin kauhistavaa, oli tulevaisuuden suunnitus silloin – kuinka harmaata nykypäivän todellisuus!
Ainakin näennäisesti sota alkoi siitä syystä, että Venäjän ja Saksan välillä syntyi Balkanilla ristiriitaa. Jonkun tiiman kuluttua alkoivat kuitenkin tykit paukkua puolueettoman Belgian metsissä ja kentillä. Jotakin samanlaista sattui parhaillaan aivan tällä hetkellä Englannin etelärannikolla. Venäläisten monarkistien ja bolsheviikkien välillä oli tapahtunut yhteenotto Homesteadissa, ja ensimmäisinä uhreina oli kaksi aivan viatonta brittiläistä, hovimestari ja lakeija. Tällaisten vaatimattomain ihmisten kuoleman takia ei etsivän osaston virkamies suinkaan ollut tuollaisella kiireellä saapunut Lontoosta. Kysymyksessä oli suurempaa kuin parin palvelijan henki. Nämä heittivät henkensä kuten muut viattomat saksalaisten sotalaumojen työntyessä Meusen rauhalliseen laaksoon. Mitä osaa mahtoi Shiela Macdonald näytellä näissä vallankaappaussuunnitelmissa, joiden takia asestettuja miehiä saapui englantilaisen maaseudun kolkkaan ja tytöstä itsestään tehtiin puolen miljoonan punnan tallettaja? Kuinka paljosta mahtoi Furneaux olla perillä? Miksikä oli hän lukenut hallituksen tiedonantoja valmistautuessaan tätä aivan paikallista tihutyötä tutkimaan? Mitä hän oli tarkoittanut sanoessaan, että Guy de Novgorod olisi sekä henkisesti että ruumiillisesti rauniona ennenkuin lopettaisi murhenäytelmässä näyttelemäänsä osaa koskevat selittelynsä? Ja ennenkaikkea, oliko mahdollista, että tuon kalpean ukrainalaisen onnistuisi pakottaa Shiela avioliittoon? Asia oli inhoittava, sellainen, jonka ei voinut sallia tapahtuvan. Mutta sittenkin, mitä hittoa se häntä, Philip Roysonia, liikutti, joka oli kesän ajaksi sijoittautunut itähän syrjäiseen maankolkkaan pelatakseen golfia, lukeakseen ja ehkä hiukan kirjoitellakseenkin? – sillä tämä entinen tykistökapteeni oli jo nähnyt nimensä painetun sivun nimikkeen yläpuolella.
Äkkiarvaamatta osui hänen katseensa matolla loikovaan kissaan.
"Kuuleppas, sinä siinä!" murahti hän. "Sinä tämän kaiken sekamelskan aikaansait! Sinä keittiöön ja minä vuoteeseen. Kunhan inhoittava kuulustelu on ohitse, hyppään minä ensimmäiseen junaan, joka menee Skotlannin kaukaisimpaan, pohjoisimpaan kolkkaan."
Huolimatta siitä kaikesta hän nukkui oivallisesti, ja vallan hilpeä nelihenkinen ryhmä oli seuraavana aamuna koolla murkinapöydän ääressä sekä sen alla. Furneaux oli noussut varhain ja käynyt ulkona.
"Ihanan ilman syytä kokonaan", selitteli hän. "Tunti on saman veroinen kuin kokonainen päivä Lontoossa savun ja petroolikäryn seassa. Olen lähettänyt pitkän sähkösanoman ja tavannut kersantti Jacksonin. Kuulustelu on kello kolmelta Hallissa, niin että siihen asti olisi teidän parasta pysytellä poissa näkyvistä. Voisittehan vaikka pelata golfia? En näe teitä ennenkuin vasta illalla – nimittäin sentähden, ettei Guy de Novgorod ole mikään pölkkypää, ja saattaa tänään hillitä mielensä vähän paremmin."
"Ajan kylään katsomaan, enkö tavoita Pateria. Hänelle on minun esitettävä anteeksipyyntöni, kun en eilen mennyt hänen luokseen teelle."
"Olitteko te varmasti luvannut?"
Silloin Royson kertoi kenraali Swineysta, josta hän ei ollut edellisenä iltana keskusteltaessa tullut maininneeksi.
Furneaux muikisteli suutaan kenraalista puhuttaessa.
"Juttu käy hetki hetkeltä mieltäkiinnittävämmäksi", naureskeli hän. "Jokaisella on niin ihmeteltävä nimikin. Shiela esimerkiksi. Shiela-niminen tyttö ei voi muuta kuin olla suloinen. Jokainen romaaninkirjoittaja luo Shielan, joka ei milloinkaan ole vampyyri. Ja Guy Runey de Novgorod – siinähän teillä on ilmielävä elokuvaroisto! Sittenkin minua tuo Swineyn miekkonen taitaa miellyttää kaikkein eniten. Sillä on mahdollisuuksia. Minun on katsottava, mihinkä voisin ryhtyä hänen kanssansa."
"Muistakaa, että hän on piirikunnan maistraatin jäsen."
"Ooh, kyllä minä hänen kanssaan tolkkuun tulen. En aio joutua virkaheitoksi hänen takiaan. Bender muuten aikoo ryhtyä todistamaan palkkaajaansa vastaan."
"Onko siitä apua?"
"Ainoastaan siinä tapauksessa, että hän saa selville mies-henkilön, jota hän väittää englantilaiseksi ja joka kello seitsemän aikaan sunnuntai-iltana antoi hänelle viiden punnan setelin palkaksi siitä, että hän suostui virittämään tuon rautalangan tien poikki puoli kahden ja kello kahden väliseksi ajaksi seuraavana yönä. Ehdot olivat, erikoiset. Hänen oli pidettävä silmällä kylästä johtavaa tietä ja temmattava lanka pois, jos sieltä päin joku lähestyisi. Ansan tarkoituksena oli Homesteadista mahdollisesti lähetettyjen lähettien kumoonsuistaminen. Bender oli oikea mies tuohon likaiseen hommaan. Kartanon omistaja, joku sir Thomas, mikä hänen nimensä lienee, on kahdesti toimittanut hänelle kuusi kuukautta linnaa salametsästyksestä, niin että hän siis sai tilaisuuden kostaa. Joka tapauksessa on Hobbs tänään lähettävä hänet vielä viikoksi vankeuteen. Vakavaa syytöstä häntä kohtaan tuskin tehdään, mutta hän joutuu vastuuseen siitä, että on avunannollaan aiheuttanut hengenvaaraa hänen majesteettinsa alammaisille, rikollisessa tarkoituksessa asettamalla Kuninkaan valtatielle koneen taikka kappaleen rautavaijeria j.n.e."
"Teidän on saatava tietää, mitä rouva Smithers minulle kertoi eilenillalla. Hän näyttää kuulleen sellaista, että palvelija Arthur Jenks toimi välikätenä nuoremman de Novgorodin kirjevaihdossa."
"Totta kylläkin. Minulta on noita kirjeitä kaksi. Eilen ne saapuivat, ja pojan isä otti ne haltuunsa. Muussa tapauksessa olisi eräs puutarhureista vienyt ne Halliin – Ette kai ole loukkaantunut?"
"Vielä mitä. Olen jo huomannut, että teillä on pääkopassanne yhtä ja toista sellaista, mitä ette voi ilmoittaa maallikolle."
"Kelpo poika! Kyllä teille pian kerrotaan kaikki tiedot, jotka piskuisissa aivoissani säilytän tästä ongelmallisesta jutusta."
"Te siis myönnätte, että se on ongelmallinen?"
"Onpa niinkin. Luojan kiitos, että te ette kuvittele olevanne harrastelijasalapoliisi – 'rikosjuttujen tutkija' lienee uljaan yksityisetsivän oikea nimi. Eihän sellaista oliota tietenkään lainkaan ole olemassakaan, sielutieteellisine aivoituksineen ja myrkkykokeinen ja pölkkypäisistä poliiseista kokoonpantuine statistijoukkoineen. Jos olisi, joutuisi hän viiden minuutin sisässä pidätetyksi, kun puuttuu oikeudenkäytön lailliseen menoon. Varon kyllä tuota kenraali Swineyta, mutta hiukkasen aion häntä koetella. Kas niin, näkemiin siis! Pitäkää silmänne auki!"
Pappilaan saavuttuaan Royson aikoi parhaillaan laittaa Jockin kiinni puutarhan etualalla olevaan pergolaan, kun muuan naisääni tervehti häntä ystävällisesti.
"On hyvin hauskaa kun päätitte tulla meitä katsomaan, kapteeni Royson", sanottiin. "Olen niin kovin hartaasti halunnut hieman pakista kanssanne. Ja antakaa sealyhaminne toki olla vapaana. Rakastan koiria."
Neiti Gladys Hethcott, kirkkoherran sisar ja iältään häntä noin kymmentä vuotta nuorempi, riensi vastaan kuistilta. Jock kenties oli joutunut huonolle tuulelle tuon kiinnipanosuunnitelman takia, sillä sellaista se ei sietänyt muualla kuin golfkerhossa. Missään tapauksessa ei se näyttänyt vastaavan nuoren neidin lämpimiin tunteisiin, ja sai vain ylimalkaisen taputuksen. Hänen isäntänsä kuitenkin vastaanotettiin erittäin lämpimästi. Gladys-neiti suorastaan säteili tälle.
"Siitä minulla ei ollut mitään tietoa", virkkoi Royson arvellen sillä tavoin hyökkäämällä parhaiten puolustautuvansa. "Kenraali Swiney toi eilen iltapäivällä sanan veljeltänne, mutta minä en päässyt lähtemään. Olen nähkääs hiukkasen sekaantunut Homesteadin juttuun."
"Sellaista me olemme kuulleet. Senkö vuoksi teillä oli naisvieras teetä juomassa?"
"Niin."
"Ah, tulkaa sisään ja kertokaa minulle kaikki tyyni. Kuinka jännittävää! Kenraali Swiney on tavattoman kiihkoissaan. Hän on hirveän närkästynyt, kun ei voi mennä ruumiinkatselmukseen, mutta superintendentti Hobbs sanoi hänelle, että koska hän joutuu valamiehistön penkille noita kauheita ihmisiä oikeudessa tuomittaessa, saattaa puolustusasianajaja, mikäli sellaista tulee olemaan, panna vastalauseensa siihen, että hän on maistraatin jäsenenä, jos hän on kuullut todistajien lausunnot etukäteen – Niin, olkaa hyvä ja tuokaa Jock sisään. Antakaahan minun katsoa, onko talon kissa seurusteluhuoneessa. Se inhoo koiria." Royson hymähti. Hobbs osasi konstinsa. Mutta niinpä osasivat eräät toisetkin. Kissa oli vierashuoneen sohvan alla, ja Gladys Hethcott näytti sievää, silkkiverhoista nilkkaa – hieman muutakin – polvistuessaan kaappaamaan raivostunutta eläintä syliinsä.
"Onko Pater kotona?" tiedusteli Royson, neidin ollessa menossa huoneesta sylkevä, puolirotuinen persian-kissa sylissään.
"Kyllä hän on, työhuoneessaan valmistelemassa papereita kirkkoneuvoston kokoukseen. Mutta älkää uskaltakokaan puhua golfista ennenkuin olemme saaneet keskustella. Kuka tuo tyttö on? Miksikä hän asuu noiden venäläisten luona? Onko hän kaunis?" Kissa työnnettiin toiseen huoneeseen ja ovi suljettiin. Royson sai hetkisen aikaa miettiä, mitä vastaisi. Hän tiesi varsin tarkkaan, mitä hänen ei sopinut sanoa, niin että kaikki sujui varsin helposti.
"Neidin nimi on Macdonald, Parooni de Novgorod on hänen isäpuolensa. Mikäli mieshenkilö kykenee arvioimaan, on hän erittäin kaunis."
"Entä kuinka vanha?"
"Yhdenkolmatta iässä, luulisin."
"Ah!"
Royson painui istumaan pidellen Jockia nauhasta. Neiti Hethcott oli järjestellyt akkunan luona olevalla pikku pöydällä olevaa maljakkoa. Kuten elokuvain ohjaaja sanoisi, hän 'jatkoi liikettä'. Sivulta nähtynä oli hän erinomaisen sievännäköinen, ja nähtävästi oli hän perillä siitä seikasta.
Hänellä oli tweedhame ja kudottu urheilupusero, mutta tällaisiin urheilutamineisiin soveltuakseen olivat hänen kenkänsä aivan liian siroa lajia. Hänen jalkansa olivat pienet, ja raskaat kävelykengät ovat parhaimmillaankin kömpelöt jalkineet.
"Oletteko siis pettynyt?" nauroi Royson.
"En. Miksikä olisinkaan? Sellaiset ihmiset ovat aina kauniita."
Royson oli varovainen. Hän ei inttänyt vastaan.
"Pahoittelen", sanoi hän, "mutta minä en ehkä sitä kykene arvostelemaan."
"Mitä sitten?"
"Kauneutta. Mitä mieltä kenraali Swiney oli?"
"Kylläpä te puhutte joutavia." Gladys laitteli viimeisen kukanoksan paikoilleen ja vaipui sirosti istumaan sohvalle. "Kenraali Swiney häntä tuskin näkikään, eikä tiennyt, kuka hän oli. Me vain arvailimme sellaista, että hän luultavasti oli sama neiti, joka kaatui polkupyörineen asuntonne edustalle."
"Olette siis jo kuullut siitä?"
"Olemmepa niinkin? Tietäväthän lääkäri ja poliisi asian? Arthur on vallan loukkaantunut teille. Hän ei käsitä, miksikä ette eilen kertonut hänelle asiasta."
"Senhän minä toki voin selittää. Poliisi lähetti minut sinne mistä olin tullutkin, saattaessani onnettomuuden jälkeen neiti Macdonaldia Homesteadiin, ja minä päätin, etten enää puuttuisi enkä tarttuisi koko juttuun, mikäli se vain oli mahdollista. Tässä enemmän tai vähemmän ylistelevässä tarkoituksessa päätin olla sanomatta kenellekään halaistua sanaa asiasta. Nyt näyttää siltä, että minun on esiinnyttävä todistajana ruumiinkatselmuksessa, ellei muuallakin, Superintendentti Hobbs tahtoo sitä itsepintaisesti." Jostakin syystä haihtui neiti Hethcottin käytöstavasta eräänlainen kirpeys.
"Voi, olen aivan samaa mieltä", huudahti hän. "Juttu on kauhea. Eihän kukaan tahtoisi moiseen sekaantua. Mutta sanokaahan – kuinka tuon nuoren naisen onnistui kaatua? Ja kuulitteko te ryminän?"
"Hänen polkupyöränsä törmäsi johonkin tiellä olleeseen esteeseen. Hän ajoi hyvin kovaa vauhtia, kuten tiedätte, noutaakseen apua kylästä."
Sitten hän jutteli suurentelevasti erään mustan kissan odottamattomasta ilmestymisestä maantielle ja yritti ottaa puheeksi Homesteadin tapahtumia. Mutta neiti Hethcott halusi kuulla yksityiskohtia ja oli myös päättänyt saada ne selville.
"Tohtori sanoo, että neiti Macdonald oli jokseenkin kummallisessa asussa", ehätti hän keskeyttämään. "Niin – kummallinen ei kai ole oikea nimitys – mutta käsitättehän te, mitä tarkoitan. Hieno valkoinen iltapuku kaikkine asiaankuuluvine hetaleineen ja upea otsakoru tuskin ovat paikallaan syrjäisessä maatalossa sunnuntai-iltana, eikö niin?"
"Sitä minä arvelin", myönsi Royson.
"Niinkö tosiaankin, no olihan se luonnollista. Tuollaisilla ihmisillä on merkillisiä tapoja. Saiko hän vammoja?"
"Meni kolauksesta tajuttomasti. Kysymyksessä epäilemättä oli vähäinen tärähdys. Rouva Smithersin ja minun oli hieman nähtävä vaivaa virvoitellessamme häntä."
"Rouva Smithersin! Minkä ihmeen takia hän ei ollut vuoteessaan kellon ollessa, puoli kaksi aamuyöstä?"
"Hän oli hyvin vastahakoinen, mutta minä panin hänet nousemaan."
"Kannoitteko te tytön huoneeseenne?"
"Enhän minä häntä voinut jättää makaamaan keskelle maantietäkään."
"Kovin runollista! Mutta hän kykeni sentään eilen tulemaan teitä tapaamaan?"
"Siinä ei ole mitään runollista. Hän halusi kiittää rouva Smithersiä ja minua avustamme."
"Ei siis ole totta, kuten kylässä huhuillaan, että Jim Bender hätyytti häntä?"
"Ei ole, mikäli minä tiedän. Eikä hän mitään sellaista sanonut. Mutta onhan jotakin sentapaista voinut tapahtua. En nähnyt hänen kaatuvan. Kuulin vain polkupyörän rysähtävän."
"Ihmiset sanovat hänen menevän naimisiin velipuolensa kanssa."
"Sehän on varsin kiintoisaa – onnelliselle parille."
"Te siis ette suurestikaan ihastunut häneen?"
"Voi, minähän olen noita hirveitä olentoja – vakiintunut poikamies."
"Mutta eihän sen tarvitse sitä tietää, että ette silmäile kaunista tyttöä."
"Päinvastoin. Sellaiset kauhistavat minua."
"Tiedättekö, kapteeni Royson", nyreili neiti Hethcott leikkisästi, "olen miltei varma siitä, että ette ole kertonut minulle puoliakaan siitä, mitä tapahtui."
"Missä? Milloin? Miten?"
"Maantiellä. Asunnossanne. Teidän saattaessanne tyttöä kotiin."
"Totta kylläkin. Erinäisistä seikoista on vaiettava, kunnes poliisi on päättänyt, mitenkä niiden suhteen menetellään. En ole salannut mitään, mikä koskee neiti Shiela Macdonaldin seikkailua tai tapaturmaa."
"Oh! Sellainen nimikö hänellä on? Shiela?"
"Niin. Sen hän minulle ilmoitti. Kuulkaapas, hän tahtoisi puhutella Pateria ja toivoo, että tämä kirjoittaisi hänelle, milloinka hänen sopisi pistäytyä täällä. Siinä ensimmäinen syy tämänaamuiseen käyntiini – toinen taas on sellainen, että tahtoisin saada hänet kotvaseksi golfkentälle ennen aamiaista."
Gladys Hethcott oli ymmällään ja melkein sanaton. Hän ei ollut odottanut tällaista suorasukaista ja varsin tavallista selitystä.
"Tuleeko hän todellakin tänne?" hän vain osasi sanoa. Royson näki asemansa etuisuuden ja käytti sitä hyväkseen.
"Sanoin, että hän luultavasti tutustuisi teihinkin, ja selitin, että olisitte hänelle hyvin herttainen. Tietenkin hän tarvitsee myötätuntoa toiselta naiselta, joka on samaa kansallisuutta kuin hän ja myöskin samassa iässä. Muistakaa, että hän on yhtä englantilainen kuin mekin, ja olosuhteiden takia joutunut elämään venäläisten luona."
"Minkälaisten olosuhteiden?"
"Kyllä kai hän niistä teille kertoo."
"Hyvänen aika, suokaa minulle anteeksi! Te tuskin käsitättekään, kuinka jännittävää tällainen on paikassa, missä koiratappelukin on suuri tapahtuma. Pyydänkö Arthuria nyt tänne?"
"Toivoisin sitä. On hyvin hauskaa istua täällä juttelemassa kanssanne, mutta mehän tuhlaamme kehnosti ihanaa päivää. Miksikä ette tulisi mukaamme?"
Hänen emäntänsä nousi. Royson oli oitis ehättänyt käymään kiinni hänen sanoihinsa. Mitä sellainen merkitsi? Ollessaan jonkun kerran ennemmin vierailemassa pappilassa oli hän ollut mitä kunnioittavin, joskin hiukkasen kaino.
"Minulla ei ole aikaa sellaisiin turhanpäiväisyyksiin", sanoi hän suloisesti. "Artiella ei ole lainkaan apulaispappia, ja minulla on hirveän paljon puuhaa seurakunnassa."
Royson ei ollut varma siitä, tiesikö neiti Hethcott saaneensa nuhteita. Hän ei tyttöön luottanut. Hänen arvelunsa mukaan tyttö oli itse keskeyttänyt keskustelun jokseenkin äkkinäisesti, ja se kenties johtui närkästymisestä tai siitä tiedosta, että Shiela Macdonald aikoi tulla taloon. Ehkäpä molemmistakin syistä. Missään tapauksessa ei olisi hänen syynsä, jos herkästi innostuvaa tyttöä ei varoitettaisi olemasta liian avomielinen.
Kirkkoherra riensi avosylin häntä vastaan.
"Hyvänen aika! Siellähän sinä oletkin!" huudahteli hän ystävällisesti. "Miksikä ei sinua eilen näkynyt?"
"Kerroin juuri sisarellesi, että superintendentti Hobbs tuli minua tapaamaan. Minä – –"
"Mutta eihän Hobbs luonasi ollut Swineyn käydessä?"
"Ei. Enkä minä kuitenkaan rupea laulamaan juttuani niinkuin selkäsaunaa pelkäävä pojannaskali. Jos sinulla on aikaa, niin lähdetään golfkentälle. Kävelytät polkupyörääsi asunnolleni saakka, ja minä kerron kaiken, Neiti Hethcott ikävystyisi kuoliaaksi, jos selostaisin asian toistamiseen."
"Ihan varmaan on Arthur nauttiva kaunoluvusta, kapteeni Royson, olette täydellinen taituri salaamaan asioita."
Gladys Hethcott ei saanut kieltään hillityksi. Niin hartaasti kuin hän halusikin pysyä hyvissä väleissä tämän veljensä ystävän kanssa, ei hän jättänyt tilaisuutta käyttämättä sanoakseen pistopuheen.
"Näihin aikoihin ensi viikolla te hämmästytte sitä vyyhteä, minkä olen kehrännyt", nauroi Royson. "Tällä kertaa en voi miltään. Tuskin itsekään tiedän, mitä asioista ajattelisin. Sitäpaitsi minusta tuntuu, että te olette kaikesta paljon paremmin perillä kuin minä. Kun ottaa huomioon tohtori Ensleyn perinpohjaiset tiedot ja oman paikallistuntemuksenne, jään minä kovin alakynteen."
"No niin, teille suodaan anteeksi. Tulkaa ruumiinkatselmuksen jälkeen tänne teelle."
"Siinä taas pulma minulle. Luonani vierailee muuan ystävä. Hän saapui eilen illalla aivan odottamatta, ja minun on pidettävä hänestä huolta."
"Tuokaa hänet mukananne."
"Oivallista. Mutta muistakaa toki, että olen kokonaan riippuvainen hänen kulkemisistaan, niin että otan kutsun vastaan ensimmäisen sopivan päivän varalta, mikäli te silloin olette kotosalla."
Roysonista ei oikein tuntunut siltä, että hän oli onnellisesti pelastautunut. Mutta siitä hän ei piitannut. Häntä haluttikin olla Gladys Hethcottille hieman töykeä. Tämän utelu muistutti jonkun verran kenraali Swineyn tapoja.
Päästyään onnellisesti maantielle kirkkoherran kanssa pääsi hän tasapainoon. Hethcott oli monessa suhteessa sisarensa kaltainen, mutta seurakuntatyö ja sotakokemukset olivat tehneet hänestä vähemmän utelevan. Sitäpaitsi oli Gladys Hethcott nainen, joka ei omassa pienessä seurapiirissään kärsinyt lainkaan kilpailijaa, ja älykkäänä hän oivalsi oitis, että neiti Shiela Macdonaldista saattoi koitua mitä pelättävin kilpailija, mitä tuli kapteeni Philip Roysoniin.
Miesten loitottua näkyvistä hän juosta sipsutti tien poikki lääkärin asunnolle. Aamuvastaanotto oli juuri päättynyt, ja auto oli oven edessä valmiina sairaskäynneille lähtöä varten. Hänen vielä ollessaan jonkun askeleen päässä ilmestyikin sitten tohtori itse näkyviin. Neiti Hethcott heilutti hänelle kättään.
"Sananen vain", huudahti hän. "Kapteeni Royson kävi meillä tuokio sitten. Hänen kertomuksestaan päättäen sai neiti Macdonald aika pahan kolauksen. Neiti tulee vierailulle meille, niin että minua haluttaisi tietää, onko hän saanut vaikeitakin vammoja." Tohtori Ensley aprikoi asiaa. Kysymyksessä tuskin oli tapaus, johonka nähden oli noudatettava lääkärin vaiteliaisuutta, ja sitäpaitsi on maaseudulla hienoston kesken vapaamuurariutta, joka edellyttää avomielisyyttä.
"Ei", sanoi hän, "ei mitään, mistä kannattaisi laulua tehdä. Hänen pukunsa oli repeentynyt, ja hänen toisessa sukassaan näin veritäplän. Mutta hän ei juuri valitellut vaivojansa. Hän oli yksinomaan huolissaan paroonista, joka, kuten hänen poikansakin, samalla tavoin murehti tytärpuolen takia."
"Onpa se ihmeellistä."
"Ei niinkään, minun mielestäni. Tyttö oli rynnännyt polkupyörällään noutamaan poliisia avuksi. Hänen omaisensa olivat tietenkin huolissaan tietäessään hänen ajavan yksinäisiä teitä pitkin, kaikenkaltaisten kelmien hätyytettävänä."
Neiti Hethcott hymyili pahoitellakseen typerää väärinkäsitystä, johon hän ehkä oli vaikuttanut syypäältä.
"Niin tietysti", sanoi hän katuvaisesti, "olisihan minun pitänyt ajatella sitä."
"Kummaa väkeä ne kuitenkin ovat", murahteli tohtori nousten autoonsa. "Kaikilla näyttää olevan jokin suunnaton salaisuus tunnollansa, ja jokainen yrittää kaikin voimin kartella, vaikka tiedusteltaisiin kuinka mitätöntä asiaa hyvänsä. Paroonilta en saanut tietää niin mitään, ja tuskinpa tytöltäkään. Mitä poikaan tulee, on hän aika kelmi. En lainkaan ihmettele, vaikka kaikki kolme itsepäisesti pitäisivät suunsa tukossa ruumiinkatselmuksessa. Sitten he saavat tuta, kuinka äärimmäisen tukalaa brittiläinen oikeudenkäyttö aika ajoittain saattaa olla. Mitäpä se kuitenkaan minua liikuttaa. Tehtävänäni on vain antaa todistus Wentworthin ja Jenksin kuolemansyistä, eikä siihen nähden ole pienintäkään epäilystä. He saivat surmansa kuulista, joiden on minulle sanottu olleen automaattisten pistoolien tavallista kaliiberia. Sitäpaitsi on poliisin yritettävä saada selville, keitä murhamiehet olivat. Mutta onnistuuko se? Hobbs on ymmällään, sen tiedän.
"Minusta tuntuu, että kysymyksessä on juttu, johon nähden olisi pyydettävä apua Scotland Yardilta, mutta siunatkoon, neiti Hethcott, nämä vanhanaikaisen viranomaiset ryhtyvät toimenpiteisiin kun on aivan liian myöhäistä – No niin, au revoir. Minun on käytävä kahdessakymmenessä paikassa ennen ruumiinkatselmusta. Myöhemmin pistäydyn teitä tapaamaan."
Tohtori, puuhakas ja kyvykäskin vähäläntä mies, painoi autonsa itsetoimivaa käyntiinpanolaitetta ja ajaa rytyytti tiehensä. Neiti Hethcott asteli takaisin pappilaan. Jostakin syystä, jota hän ei osannut sommitella sanoiksi, piti hän Shiela Macdonaldia vaarallisena kuokkavieraana niillä taivaallisilla tanhuvilla, joilla käyskenteli maailman ainoa tavoittelemisen arvoinen mies, kapteeni Philip Royson.
Hänen päänsä oli kumarassa, ja hänen tavallisesti sileä otsansa oli vetäytynyt aprikoiviin kurttuihin, niin että hän ei huomannut piskuista, siistissä sheviottipuvussa esiintyvää outoa herrasmiestä joka oli juuri tullut postikonttorista joutuen äskeisen lyhyen keskustelun todistajaksi.
"Tuollako on pappila?" sanoi herrasmies eräälle vanhanpuoleiselle alkuasukkaalle, jonka nykyisenä hommana oli tappaa aikaa kunnes Iloisten Meripoikain kapakka avattaisiin.
"Niin on, herra."
"Ja tohtoriko tuolla autolla ajoi tiehensä?"
"Niin, herra."
"Missä hautausmaa on?"
"Jaa hautausmaa? Ei meillä semmosta ole. Meidät haudataan kirkon viereen."
"No niin, talvi tekee tuloaan – mutta toivotan teille onnea! Minun on ennätettävä Woolcroftin autobussiin."
"Olipa sillä hemmetin silmät!" murahteli janoinen vanhus, Furneauxin astellessa pitkin kylän raittia. "Mitä se oikein meinasi, kun toivotti onnea ja laverteli talvesta ja hautausmaasta? Tavallinen ukkeli. Turpeen alla se mies on ennen minua."
Asianlaita oli kyllä aivan kuten sanottu, sillä Furneaux oli saanut seuraavasti kuuluvan sähkösanoman:
"Sheldon ja minä tulossa autolla tänä aamuna. Tuomme liitteitä.
Woolcroftissa luultavasti seitsemän tienoissa. Winter." [Winter =
talvi.]"Liitteet" tarkoittivat pistooleja. Ilmeisestikin valmistautui ylisuperintendentti Winter vastusten varalta.
X LUKU.
FURNEAUX KÄY REMMIIN.
Woolcroft, joka oli kreivikunnan pääkaupunki sai olla ylpeä siitäkin, että siellä oli kreivikunnan kerho. Kenraali Swiney kävi kotona ollessaan säännöllisesti lounaalla siellä, eikä kahtatoista mailia loitompana sijaitsevassa Golfkerhossa. Päivänä, jona, ruumiinkatselmus piti pidettävän, ei hän pelannut golfia. "Minun on pysyttävä kosketuksissa tähän Homesteadin juttuun", selitti hän muille kerhon jäsenille. Sielläkään, hänen ollessaan vertaistensa joukossa, ei hänestä pidetty, Pöyhkeydellään, piintyneellä tavallaan kärkkyä kaikkien muiden ihmisten asioita, mutta ei omiaan, olisi hän joutunut pannaanjulistetuksi kaikkialla paitsi siellä, missä hän oli jonkinlaisena mahtimiehenä.
Vähää ennen kello kahta kutsuttiin hänet seurusteluhuoneen puhelimeen. Kuokkavieraana oli hän lyöttäytynyt erään bridgeä pelaavan seurueen kanssa yksiin.
"Haa", julisti hän salamyhkäisesti, "nyt kai on jotakin sattunut. Ikävä, että panen teidät odottamaan, pojat, mutta ehkäpä voin kertoa teille uutisia."
Tietenkään eivät korttipöydän ääressä istuvat kolme henkilöä ja muut kaksi puhuneet mitään kenraalin vastatessa puhelimeen, huoneen lähimmässä nurkassa olevaan seinäkoneeseen.
"Halloo!" sanoi hän.
"Sinäkö siellä, Swiney?" kuului merkillisen käskevä ääni sanovan, ääni, josta huokui sotilaallista siekailemattomuutta ja joka oli niin läpitunkevan teräväsointuinen, että sanat kuuluivat huoneessa aivan selvään. Kovaksi onneksi ei puhuja ääntänyt nimeä 'Sweeneyna', ja kaikki kuusi kuulijaa olivat siitä seikasta selvillä.
Kenraali hätkähti ikäänkuin kuulotorvesta olisi pörähtänyt kiukkuinen kimalainen hänen korvaansa, kuitenkin hänen onnistui malttaa mielensä.
"Jos haluatte puhutella kenraali Swineyta, niin täällä olen", sanoi hän pontevasti korostaen nimensä ensimmäistä tavua.
"Pidän enemmän 'Swineysta'", sanottiin. "Muistatko kuinka pojat Colchesterin messissä ristivät sinut 'Whiney-Swineyksi'? Mitä oikein hommailet näin monen vuoden jälkeen?"
"Kuka perh – Sallinette minun tiedustella, sir, kuka minulle puhuu?"
"Nicky. Ensi kerralla näet osuin oikeaan. Kuuleppas nyt, Swiney, jos väität unohtaneesi Nicky-veikon, käyn kovin murheelliseksi."
Pelihuoneessa vallitseva hiljaisuus kävi painostavaksi, vaikka kylläkin olisi äristy, jos joku olisi yskähtänytkin. Katsojat saattoivat nähdä ainoastaan kenraalin niskan ja korvat, mutta se, mitä tohtorit nimittivät 'tulehtuneeksi alaksi', oli jo levinnyt sinne saakka.
"Minulla ei ole, eikä milloinkaan ole ollutkaan, ketään Nick-nimistä tuttavaa", vastattiin tukahtuneesti. "Minusta tuntuu, että olette herjannut minua aivan ilman aikojanne."
"Ei niinkään ilman aikojani, 'Swiney'. Tämä puhelu maksaa minulle kolme penssiä. Mutta sinä tapasi mukaan käyttäydyt kuten tyhjänpäiväinen narri. Vaikka en ole konsanaan pitänyt sinua ystävänäni, arvelin, että olisi ystävällistä hiukan vihjaista sinulle jotakin. Olet käyttäytynyt häpeällisesti, Swiney. Anna sinä Tinyn olla, On hieman liian paksua, kun sinun ikäisesi mies käyttäytyy kuin mikäkin löksäpöksy korpraali. Odotahan, kun ensi kerran pistät nenäsi poliisiasemalle, saat kuulla kunniasi. Ei siellä sellaisesta pidetä. Eikä niin menetellä, senhän tiedät." Kenraali kääntyi raivostuneen näköisenä muiden viiden puoleen, jotka odottivat, mitä tuleman piti.
"Sallikaa, että jään pelistä pois", murahteli hän. "Minun on olettava tästä asiasta selko", ja hän syöksyi ovelle.
Woolcroftin pormestari, joka oli ollut kovaonnisen soturin pelitoverina, nousi ja painoi sähkökellon nappia.
"En luule hänen tulevan takaisin", mumisi hän miettiväisenä.
"Ei tänään", myönsi henkikirjuri. "Sisua hänellä on, mutta ei sentään niin paljon."
Muuan tarjoilija saapui.
"Smith", sanoi pormestari, "tuokaa pullo v. 1911:in Moetia ja viisi lasia – Hyvät herrat, pyydän teitä juomaan Nicky-pojan maljan, joka varmastikin on miestenmies. Ja minä kun olen aina ollut sitä mieltä, että tuo puhelin olisi suljettava."
Kenraali Swiney oli tietenkin rientänyt alakerrassa olevaan pääpuhelimeen. Viitisen minuuttia myöhemmin totesi kohtelias puhelinyhtiön virkailija, että keskuksessa oli ainoastaan noudatettu sääntöjä kun oli kieltäydytty tiedoittamasta, mistä puhelinviesti oli tullut, mutta koska tällä haavaa näytti olevan niin, että puhelinta oli käytetty sopimattomiin tarkoituksiin, oli luvallista ilmoittaa, että kreivikunnan kerhoon oli viimeksi telefonoitu eräästä yhtiöni omasta yleisöä varten asetusta puhelinkopista. Sitä saattoi käyttää jokainen, joka pudotti laatikkoon kolme pennyä, ja ovenvartija oli juuri tämän puheluni aikana pistäytynyt hetkeksi toisaalle.
Kenraali riehui pitkin Woolcroftia tunnin ajan, mutta ei nähnyt ketään, jota olisi voinut edes jollakin varjolla epäillä majesteettirikoksesta. Eikä hänellä ollut mitään onnistumisen mahdollisuutta kostoaikeissaan. Furneaux, jonka superintendentti Hobbs kaikessa hiljaisuudessa otti autoonsa eräästä kadunkulmauksesta, oli jo ajaa huristamassa Homesteadia kohden ennenkuin hänen uhrinsa oli lähtenytkään kerhosta.
Ensimmältä painosti Hobbsia tietoisuus virallisesta asemastaan, sillä hän oivalsi liiankin hyvin, kuinka hänen lontoolainen virkaveljensä oli sovelluttanut erinäisiä woolcroftilaisia juoruja, (jotka hän oli kuullut, voi surkeus, superintendentiltä itseltään) säikyttääkseen kenraali Swineyta. Mutta taivuttuaan lopulta uskomaan, ettei herhiläinen ikinä saisi tietää, kuka oli niin voimallisena raastanut rikki sen piiloisan pesän, hän aivan hytkyi naurusta, suostuipa vielä vastaisen varalta paljastamaan erinäisiä lisäpiirteitä kenraalin menneisyydestä. Kaikkineen kuten Furneaux myöhemmin mainitsi Roysonille, oli asia omiaan "luomaan tarpeellisen koomillisen lisäpiirteen murhenäytelmään", sillä murhenäytelmän todistajiksi he joutuivat Halliin saavuttuaan.
Ruumiinkatselmuksen toimittaja, muuan teräväpiirteinen pienenläntä woolcroftilainen lakimies oli jo saapunut. Valamiehistö, "kaksitoista kunniallista ja uskottavaa miestä", kersantti Jacksonin kokoomat lähipiiristä, oli kokoontunut nurmikentälle, sillä sää oli ihana ja näin lain nimessä silloin tällöin joutuessaan kokoontumaan kerääntyvät maalaismiehet mielellään kuiskutteleviin pikku ryhmiin.
Superintendentti Hobbsin saapuminen, sillä Furneaux oli talon lähistöllä astunut autosta, oli merkki toimituksen alkamiseen. Koko joukko, erinäiset sanomalehtimiehet mukaanluettuna, lähti eteissuojaan, ja ruumiinkatselmus alkoi.
Kaikki kävi aivan muodollisesti.
Valamiehistö kirjoitettiin luetteloon ja valitsi puheenjohtajan. Kersantti Jackson etunenässä he sitten lähtivät juhlallisessa saatossa "katsomaan ruumiita", tehtävä, joka pelotti heistä suurinta osaa. Palattuaan he istuivat suuren pöydän ääreen. Herra Guy de Novgorod ja kaksi valkotukkaista, murheen lyömää vanhusta todistivat sekä hovimestari Wentworthin että miespalvelija Jenksin henkilöllisyyden. Tohtori Ensley antoi todistuksen kumpaisenkin kuoleman syystä. Siinä oli kaikki. Ruumiinkatselmuksen toimittaja ilmoitti, että poliisikuulustelua jatkettaisiin viikon päästä läheisen kylän seurakuntasalissa: muitta mutkitta hän sitten alkoi täyttää hautaustodistuksia.
Valamiehistön puheenjohtaja kysyi, ilmeisestikin jonkun sanomalehtimiehen yllyttämänä, eikö mitään, todisteita ollut saatavissa siitä, minkä takia tai kuinka molemmat vainajat oli murhattu. Ruumiinkatselmuksen toimittaja oli hämmästyvinään.
"Todisteita on tietenkin yllin kyllin", sanoi hän. "Luulin kyllin selvästi ilmoittaneeni, että asiaa käsiteltäisiin perinpohjaisesti viikon kuluttua."
"Mutta minä tarkoitin tätä päivää, sir", intti mies.
"Poliisi, kuten minäkin, on sitä mieltä, että oikeuden etujen takia ei tällä hetkellä sovi ilmoittaa asiasta sen enempää", kuului tyyni vastaus.
Guy de Novgorod astui hallin takaosasta likemmäksi pöytää.
"Saanko minä lausua jotakin?" tiedusteli hän.
"Toivon, että ette sano mitään kuulustelua koskevaa", sanoi ruumiinkatselmuksen toimittaja.
"Isäni ja minä taivumme päätökseenne, sir", eikä puhujan itsevarmasta käytöstavasta huokunut lainkaan levottomuutta, kuten Roysonin luona edellisenä iltana. "Haluaisimme ainoastaan tehdä tiettäväksi, että olemme valmiit suorittamaan runsaan korvauksen – mikäli pelkällä rahalla saattaa lievittää murhetta – palveluksessamme henkensä menettäneiden, kovaonnisten miesten omaisille. Arvostelukykyisiltä henkilöiltä tulemme pyytämään neuvoa niihin summiin nähden, joita saatetaan pitää laillisina, ja me vielä lisäämme oman mielipiteemme mukaiset summat, korvataksemme meidän takiamme koitunutta vahinkoa."
Valamiehistössä kävi kiitollisuuden kohahdus, ja arvokkaalla vahvistuksellaan sinetöi ruumiinkatselmuksen toimittaja tuollaisella auliudella annetun tunnustuksen.
"Olen varma siitä", sanoi hän, "että kaikki, joita asia koskee, ovat kuulleet sananne tuntien vilpitöntä myötätuntoa ja hyväksymystä."
Senjälkeen ei puheenjohtajalla ollut mitään sanottavaa. Runollinen mieli ryhtyi heti laskeskelemaan arvoja. Silminnähtävää oli, mikäli liikkeellä olevissa huhuissa oli pontta ja perää, ettei de Novgorodeilla ollut mitään lain määräämää vahingonkorvausvelvollisuutta. Työnantajan vastuuvelvollisuus ei ulotu murron yhteydessä tapahtuneeseen murhaan. Eri asia olisi ollut, jos hovimestari olisi kompastunut kantaessaan tarjotinta, tai miespalvelija olisi akkunoita pestessään pudonnut tikapuilta. Nämä ulkomaalaiset käyttäytyivät todellakin perin kunniallisesti.
Sanomalehtimiehet ja valokuvaajat hyörivät de Novgorodin kimpussa kuin herhiläiset. Älypäille, jotka kärkkyivät ensimmäistä osamaksua oivallisesta sanomalehtiuutisesta olivat tähän mennessä Homesteadin jutun tarjoamat mahdollisuudet valjenneet. He olivat haistaneet uutisten hunajaisen käryn poliisien, puutarhurien, tallirenkien ja muiden vihjauksista, joilla oli joko todella selkoa tapahtuneesta tai sitten kuvittelivat niistä jotakin tietävänsä, eivätkä he tahtoneet hellittää nyt saatuaan de Novgorodin perheestä yhden jäsenen käsiinsä.
Taidokkaasti ja näppärästi hän kuitenkin kartteli heidän kysymyksiään, kunnes superintendentti tuli hänen avuksensa.
"Hyvät herrat", sanoi tämä lauhkea viranomainen, "en saata sallia, että julkaisette herra de Novgorodin todistuksen etukäteen. Yksinkertaisesti en salli sitä. Olkaapa nyt järkeviä, ja minä ryhdyn selostajaksi. Haluatte tietää, mitä on tapahtunut. Hyvä, kerron sen teille. Keskustelen myöskin kaikesta, mitä suvaitsette kysyä. Kuunnelkaa siis, ja huomauttakaa toki kaikin mokomin, jos puhun liian nopeaan."
Ehto oli ihailtava. Se lupasi silkkaa avomielisyyttä, Hobbsin itse asiassa valitessa jokaisen sanan mitä harkituimmin. Lainkaan mainitsematta Shiela Macdonaldista, Philip Roysonista tai eteläportin luona ammutuista laukauksista hän kuitenkin kertoi kaiken, mitä tiesi. Muuan Woolcroftin viikkolehden toimitukseen kuuluva sanomalehtimies halusi tietenkin kuulla, miksikä Jim Bender oli pidätetty.
"Ihan selvä juttu", sanoi superintendentti. "Bender oli pestattu rantatielle tulpaksi. Hän tunnustaa sen. Kaikeksi onnettomuudeksi en anna mitään todellista arvoa sille seikalle, että hän on ollut yhteydessä roistojoukon kanssa. Tämä vain käytti häntä hyväkseen, ja olen vakuutettu siitä, ettei hän tiennyt, miksikä."
"Mutta tehän pidätte häntä vangittuna?"
"Pidän tietenkin. Jokainen kovaonninen poliisimies, joka yrittää saada selvitetyksi näin suurta ongelmaa, takertuisi lujasti ensimmäiseen henkilöön, jonka saa pidätetyksi. Sitäpaitsi on hän tehnyt itsensä syypääksi ainakin törkeään rikkomukseen."
"Murtovarkaus, vaikkapa siihen liittyy kaksoismurhakin, tuskin on mikään ongelma", päätteli muuan toinen sanomalehtimies.
"Aivan oikein", myönsi Hobbs kärsivällisenä. "Sanokaa, keitä nuo murhamiehet olivat, mistä he tulivat, miksikä he muitta mutkitta ampuivat kaksi aseetonta miestä, ja sidottuaan sitten parooni de Novgorodin tuoliin lähtivät matkoihinsa ottamatta ropoakaan, ja minä myönnän kaiken ongelman häiveen haihtuvan kuin tuhka tuuleen."
Sanomalehtimiehiä hymyilytti. He tiesivät, että Hobbs piti koko joukon asioita omina tietoinaan.
"Kylässä sanotaan – –", alkoi muuan heistä puhua, mutta hän totteli superintendentin viitettä.
"Hyvät herrat", julisti tämä, "te ette saa ettekä tohdi kiinnittää huomiota perättömiin huhuihin. Ehkäpä on poliisilla ensi viikolla esitettävänään jokin uusi todiste, ehkäpä ei. Joka tapauksessa tullaan täydellisesti ilmoittamaan kaikki mahdollisesti tietoon saadut seikat tästä rikoksesta. Virkahuoneessani saatte te kahdesti päivässä, kello kymmeneltä ja kello kuudelta, käydä tarkastamassa kirjallista selontekoa, joka koskee tutkimusten edistymistä. Sen pitemmälle en saata mennä, ja minun tuskin tarvinnee mainita, että jos joku tämän kreivikunnan poliiseista tai tämän laitoksen palvelushenkilöistä antaa luvattomia tietoja joko sanomalehdistölle tai muille henkilöille, rangaistaan häntä oitis erolla. Älkää siis kiusatko heitä, vaan kääntykää kaikessa kunniassa minun puoleeni."
"Erään nuoren neidin nimeä on mainittu", intteli woolcroftilainen sanomalehtimies vastaan.
"Tarkoitatteko neiti Macdonaldia?"
"Kyllä."
"Niin, entä sitten? Miksikä toimittaa hänen nimensä kaiken kansan huulille? Hän on paroonin tytärpuoli. Polkupyörällään hän ajoi noutamaan apua kylästä ja piti niin armotonta kiirettä, että kaatui pyörineen ja oli vähällä saada vakavia vammoja. Tuloksena oli se, että herra Guy de Novgorod nouti tohtori Ensleyn ja paikallisen poliisin tänne. Mitäpä tämä juttu neiti Macdonaldiin kuuluisi?"
"Kuuluupa ihan varmaan, tai kuului, ainakin jossakin määrin."
Herra Hobbs kohotti molempia käsiään.
"Minun mielestäni pitäisi hänet jättää kokonaan omiin oloihinsa", julisti hän. "Jos joku teistä hänestä mainitsee, niin tietenkin teidän kaikkien täytyy se tehdä. Voisittehan tehdä sellaisen sopimuksen, että ette virka mitään neiti Macdonaldista ennenkuin seuraavassa poliisikuulustelussa saatte uusia tietoja." Tämä oli tietenkin sitä, mitä ylenkatseellisesti nimitetään "silmänlumeeksi". Tehokasta se kuitenkin oli. Seuraavan päivän sanomalehdissä ei mainittu Shielan nimeä paitsi paroonin perheenjäsenenä.
Pienessä aamuhuoneessa, jonne sitten edellisen päivän oli siirretty osa kirjaston kalustoa, oli tekeillä paljon jännittävämpää. Furneaux käsitteli kopeata aatelismiestä, Alexista, parooni Runey de Novgorodia – ja oli vielä valinnut kutkuttavaan yllätykseensä hetken, jolloin Guy de Novgorod viipyi ruumiinkatselmuksessa.
Hobbs selitti, minne hänen oli mentävä. Ainoakaan palvelijattarista ei uskaltanut opastaa häntä sinne etukäteen ilmoittamatta asiasta, ja hän siis esitteli itse itsensä.
Kylmä katsahdus, jolla kuokkavierasta tervehdittiin, olisi masentanut erinäisiä henkilöitä, mutta Furneauxia se vain innoitti. Hän katsoi teräksensinisiin silmiin, joilla häntä katseli vanhanpuoleinen, hienonnäköinen herrasmies, jonka tukka oli valkea, viikset harmahtavat ja imperiale, poskipäät korkeat kuin moskovalaisella, ja otsa nelikulmainen kuin tattarilla ja joka puuhaili paperipinkan keralla. Se työnnettiin kiivaasti syrjään havaittaissa, että joku outo henkilö oli tullut huoneeseen.
Salapoliisi astui lähemmäksi, hymyilemättä, mutta kohteliaana.
"Etsivän osaston edustajana ja toivoen toistaiseksi pysyväni tuntemattomana tällä seudulla en saattanut lähettää teille nimikorttiani, parooni", sanoi hän. "Siksi saavuin tänne näin odottamatta. Olen varma siitä, että hyväksytte selitykseni. Te jos kukaan tiedätte sangen hyvin sen asian, että tarvitaan äärimmäistä varovaisuutta, mikäli tällä hetkellä onnistutaan välttää mitä epämiellyttävintä julkisuutta."
Hän tarjosi nimikorttiaan, jota parooni ei ottanut.
"Mistä virastosta?" kysyttiin, ja kysyjän ääni oli mahdollisimman ylimielinen.
Furneaux pisti kortin taskuunsa.
"Scotland Yardista", sanoi hän. "Olette kaiketi kuullut Scotland Yardista, Parooni? Se on varsin tunnettu laitos, brittiläinen päämaja rikosten tutkimista ja ehkäisyä varten, ja samaten myöskin Lontoossa hukattujen sateenvarjojen tilapäinen varastopaikka."
Vanhempi mies työnnälsi nousematta tuoliaan taaksepäin ja loi kiinteän sekä kiivaan katseen henkilöön, jota hän piti röyhkeänä tunkeilijana. Äkkiä hänen ilmeensä muuttui. Hänen silmänsä kävivät kaidoiksi. Ne eivät olleet niin likellä toisiaan kuin hänen pojallaan, mutta sittenkin olivat ne samalla tavoin ankaraa itsepintaisuutta kuvastavat.
"Olenko tavannut teitä ennen?" tiuskaisi hän.
"Kyllä. Ah kyllä, onnellisempiin aikoihin, jolloin tsaarit ja tsaarittaret tulivat loistavin juhlamenoin Lontooseen ja meidän brittiläisten poliisipoloisten oli varjeltava heitä Sohon väijyskeleväin, täysiveristen nihilistien hankkeilta – surmanpaikkoja nuo kahvilat enimmäkseen ovat, sen vakuutan teille, jos siellä käy ruokailemassa. Vioistamme huolimatta me sentään lähetimme Nikolain keisarillisine rouvineen vahingoittumattomina kotiin, onnistuen paremmin kuin teidän poliisinne Pietarissa elikkä Petrogradissa elikkä Leningradissa, kun sen lainkuuliaisuus joutui koetukselle."
Paroonin entuudestaankin vaaleat kasvot kävivät vahankarvaisiksi.
"Grand dieu!" mutisi hän. "Nyt muistan... Mikä on nimenne?"
"Vaikuttaako se asiaan?"
"Mutta – korttinne!"
"Hyvänen aika – jos haluatte nähdä sen." Ensimmäisessä pelierässä oli Furneaux voittanut, mutta hänen kasvonsa olivat kuin naamio – norsunluusta veistetty naamio. Parooni vilkaisi korttia ja luki miltei sanattomaksi lyödyn näköisenä sen sisällön. Odottamatta kutsua salapoliisi veti kirjoituspöydän ääreen tuolin, josta hän saattoi häiriintymättä katsella mahdollista vihollista.
"Ah!" naureskeli hän ärsyttävän tuttavallisesti. "Nythän te muistatte! Suuria päiviä ne olivat, kun te ja prinssi Krapotkin, lempein ihminen, joka ikinä on nimittänyt itseänsä anarkistiksi, kävitte pelaamassa nakkia siinä Tottenham Court Roadin varrella olevassa kurjassa kerhossa. Voi veikkokullat! Hän oli paljon enemmän perillä mehiläisistä kuin pommeista. Hän oli ihanteellinen intoilija, viaton ja vaatimaton – aivan viaton ja tavattoman vaatimaton. Kerääntyihän Dean-streetin kahvilaan tietenkin vaarallisempaa joukkokuntaa. Ne parrakkaat vehkeilijät hautoivat tositoimia. Mutta ei Englannissa. Eihän toki, hyvät ihmiset! Heidän oli elettävä täällä kunniallisesti, taikka ei Scotland Yard olisi ikinä maksanut itsekullekin heistä palkkaa siitä, että tämä lähetti tietoja tovereistansa, Olipa se peliä! Nuori pollari minä niihin aikoihin olin, ja siksi oli minut valittu, kun osasin puhua ranskaa enkä ollut poliisimiehen näköinenkään, Sitä en ole nytkään, enhän?"
"Seis! Lukitkaa tuo ovi!"
Se oli käsky – käsky, jota ei ollut antanut itsevaltias vaan pelosta vapiseva ihminen. Furneaux nousi taas. Vihdoinkin hän naureskeli.
"Vanhain tuttavain, joskaan ei ystäväin kesken", sanoi hän, "pyydän teitä uskomaan, että virkaveljeni tietävät täälläolostani, niin että epämiellyttäviä tapaturmia on mahdoton selittää. Herra Hobbskin olisi mitä epämiellyttävin – parooni."
"Lukitkaa ovi!" toisti toinen.
Furneaux totteli, hilpeästi kuin olisi tyynnytellyt oikukasta ihmistä eikä kuin totellakseen jotakuinkin lyhyttä käskyä. Pahoin ällistynyt venäläinenkin sen näki, ja alkoi selittää.
"Meitä ei saa häiritä", mutisi hän. "Poikani ei tiedä – niin monta vuotta on kulunut – niin monta merkillistä seikkaa sattunut – noiden entisten Lontoossa vietettyjen päivien jälkeen."
"Aika vierii, mutta ihmiset pysyvät jotakuinkin ennallaan. Teidän ja minun elinaikanamme on kaksi tsaaria murhattu salamurhalla", ja Furneaux siirsihe tuoliaan hiukkasen lähemmäksi. "Olen nykyään usein ihmetellyt, minnekä kaikki kunnialliset venäläiset olivat joutuneet, nuo kelpo veikot, joita tapasi sodan edellisinä vuosina. Onko venäläistä kynitty niin ankarasti, että vain tattari on jäänyt jälelle? Mutta kuten sanoitte, parooni, tänne saattaa tulla ihmisiä. Käykäämme keskustelemaan asioista. Keitä olivat miehet, jotka toissayönä murhasivat palvelijanne ja uhkasivat teitä?"
"En tiedä."
"Niinkö tosiaankin! Mainiota! Olivatko kaikki neljä teille aivan outoja?"
"Heillä oli naamiot."
"Ihmissilmä näkee naamion läpi."
"Minä en nähnyt. Ketään en tuntenut."
"Te tiedätte, miksikä he tulivat tänne?"
"Tuskin."
Furneaux kallistui etukumaraan. Ollessaan hartaasti kiintynyt keskusteluun oli hänellä tapana istua tuolinsa laidalla ja lyödä kätensä sormet harallaan polviaan vasten.
"Otaksutaanpa, että minä autan huonoa muistianne?" virkkoi hän, ennemminkin ystävälliseen sävyyn kuin uhkauksena. "Brittiläiset rahamiehet eivät sentään ole vallan pölkkypäitä. Jos maailman rahavaroista suuret summat ovat livahtaneet heidän huostastansa, niin kyllä he sen verran tietävät, minnekä ne ovat joutuneet. Ennen kaikkea ovat he varsin hyvin selvillä siitä, kuka omistaa maahan vielä jääneet suuret summat. Teillä itsellänne, parooni, on omalle nimellenne talletettuna lähes neljännesmiljoonaa puntaa. Tytärpuolenne, neiti Shiela Macdonald, on saanut väliaikaisesti huostaansa puoli miljoonaa. Wentworth-rukka, hovimestari – mitä erinomaisin hovimestari, joka ei ollut mikään hovimestari – vastasi toisesta puolesta miljoonasta, jotka nyt palaavat teille. Pöydällänne näen sähkösanoman pankilta, jonne Wentworthin talletus oli sijoitettuna, niin että sen johtaja luultavasti pyytää ohjeita. Kolmas puolen miljoonan summa on vielä eräässä sveitsiläisessä pankissa, eikä niistäkään makseta kolikkoakaan paitsi teidän nimikirjoitustanne vastaan, sanokootpa tai tehköötpä Komsky tai Gronoff mitä tahansa, Kuten näette, parooni, tiedän minä koko joukon asioita. Jos olette älykäs, kerrotte minulle kaiken... Ei. Odottakaapa hetkinen! Olen mielelläni vilpitön. Teidät on saatava käsittämään, että Englannissa on muuan omituinen laitos, joka on kaikkea hallitusta mahtavampi. Sitä nimitetään 'yleiseksi mielipiteeksi', ja yleinen mielipide on vaativa, että kahta englantilaista miestä kohdannut harkittu murha sovitetaan näiden murhamiesten kiinniottamisella ja teloittamisella. Aivan totta on, että jos murhaajista jotkut ovat kauniita ihmisiä ja ovat olevinaan poliittisia intoilijoita, ja varsinkin jos Vera Sassulitshin kaltainen kaunis seikkailijatar... Ah, suokaa anteeksi. Ettekö tiennyt, että hän on sekaantunut tähän jupakkaan?"
Paroonin tuhkankarvaisia kasvoja värähdytti, epätoivosta vaiko hämmästyksestä, sitä oli vaikea sanoa.
"Onko se mahdollista?" hämmästeli hän.
"Saattaa olla, että olen erehtynyt, mutta tuskinpa. Vera ei sunnuntaina ollut Lontoossa, mutta maanantaiaamuna nähtiin hänen saapuvan asuntoonsa, ja nähtävästi hän palasi matkalta. Hänellä oli kellohattu päässään ja turkisreunusteinen vaippa yllään. Nainen, jonka on todettu sunnuntaina oleskelleen tässä piirikunnassa neljän miehen seurassa, oli samanlaisessa asussa. Mutta mitäpä siitä, Mielipiteeni on sellainen, että kansalaisissamme piilevä eräänlainen peritty, mauton hentomielisyys tulee esille, kun takaa-ajo on lopussa ja siniverinen murhaaja on tuomittujen kopissa. Sellainen on myöhempi aste. Tällä hetkellä on tilanne sellainen, että joukkue, joka ampui palvelijanne, on saatava tavoitetuksi, eikä minkäänlainen kiertely taikka kaartelu teidän taholtanne saata estää poliisia toimimasta."
"Pelkään – epäilin kyllä – erästä miehistä – kuuluvaksi Veran ystäviin", sopersi toinen.
"Dimitri von Roseniksiko?"
"Niin minä arvelen, mutta taivas olkoon todistajanani siitä, että varma en ole."
"No niin, erinäisinä hetkinä on otaksumien käytävä tosiasioista. Sellaisesta on apua totuutta etsittäessä. Mitä miehet muuten teille sanoivat?"
"He tahtoivat minun – apuani – mahdottomaan asiaan."
"Mihinkä? Kenenkä hyväksi?"
"Te ette käsitä nykypäiväin Venäjää."
"Kuka sitten käsittää? Älkää siitä piitatko. Mikä tuon murtautumisretken tarkoituksena oli?"
Joku käänsi lukitun oven kädensijaa ja törmäsi mätkähtäen laudoitusta vasten, kun nähtävästi ei odottanut mitään vastusta.
"Otets!" ("Isä!") huusi, muuan ääni.
"Shto takoje?" ("Mitä hätänä?") sanoi parooni.
"Tsetyire tsasa; pora jeehat", ("Kello on neljä, aika lähteä") kuului
vastaus."Poikanneko?" tiedusteli Furneaux.
"Nelsja!" ("Ei käy päinsä!") huudahti vanhempi mies epätoivoisesti,
kiinnittämättä salapoliisin kysymykseen mitään huomiota. Furneaux
hypähti pystyyn ja avasi oven lukosta.Guy de Novgorod, joka oli kiivaasti syöksymäisillään sisään, kavahti askeleen verran taaksepäin hänet nähdessään.
"Tulkaa sisään, nuori herra", virkkoi salapoliisi leppeästi, "Tahtoisin vaihtaa sanasen kanssanne. Ja tyyntykäähän! Ette te lähde täältä kello neljältä ettekä viideltä ettekä mihinkään muuhunkaan aikaan päivällä tahi yöllä ennenkuin teille annetaan lupa, mikä kenties ei tapahdu lainkaan. Käykää sisään ja istukaa, ja yrittäkää muutamiksi tunneiksi unohtaa, että ikinä olette asunutkaan Venäjällä!"
XI LUKU.
"TUULAHDUS".
"Kuka hemmetti te olette?" kivahti tulokas käskevänä rynnäten salapoliisin ohitse ja kiinnittäen paljon enemmän huomiota isänsä ilmeiseen murtumiseen kuin mitättömään ja uppo outoon miekkoseen, joka oli niin epäkunnioittavasti häntä puhutellut.
"Varsin luonnollinen tiedustelu", siritti Furneaux. "Hiukan kohteliaammin olisitte sen voinut esittää, mutta tämän kerran suon sen anteeksi. Olen salapoliisitarkastaja Scotland Yardista. Henkilöllisyyteni olen todistanut paroonille."
Guy de Novgorodin harmahtavat kasvot tummuivat vihasta. Yhä käyttäytyen kuin ei olisi nähnytkään Furneauxia hän kääntyi isänsä puoleen saaden äkillisen raivonpuuskan mikä ei viitannut tämän hänelle odottamattoman neuvottelun loppuvan rauhallisesti. Kiukustuneena ei hän huomannut sitä, että ovi oli jäänyt raolleen lyhytkasvuisen vieraan päästäessä hänet sisään.
"Miksikä tuo mies on täällä? Ethän toki ole kertonut hänelle mitään?" huusi hän venäjänkielellä.
"Herra Hobbs!" huusi Furneaux.
Huoneeseen ilmestyi superintendentti ja parisen poliisikonstaapelia kuin taikaiskusta.
"Herra Guy de Novgorod on jokseenkin mahdoton henkilö", selitti salapoliisi. "Arvelin, että häntä olisi vaikea käsitellä ja siksi juuri pyysin teitä, herra Hobbs, pitämään hänen puuhiaan silmällä. Hän tahtoo itsepintaisesti puhua venäjää, ja näyttää pitävän etsivää osastoa pilana. Arvelin parhaaksi, että hänet pidätetään."
"Minutko pidätetään!" de Novgorod miltei kirkaisi, vihdoin viimein ärsyyntyen tiuskaisemaan suoraan Furneauxille.
"Niin sanoin. Älkää luulkokaan, että voitte ryhtyä mihinkään tehokkaaseen vastarinnan tekoon. Jos ystävällisesti suostutte vilkaisemaan ovella seisoskelevaa konstaapelia, näette, että hän jo tähtää teitä automaattisella aseellaan; hän on nimittäin saanut määräyksen ampua teidät ennenkuin saatte temmatuksi pistoolinne taskustanne – Herra Hobbs, kulkemalla seinäviertä pysytte poissa laukausten ulottuvilta, ja siten voitte estää tämän nuoren narrin ryhtymästä tyhmyyksiin, jotka voisivat maksaa hänelle hänen henkensä ennen aikojaan... Kädet ylös, narri, tai käy teidän huonosti!"
Furneauxin äänensävyssä tapahtunut dramaattinen muutos näytti ällistyttäneen nuorta venäläistä. Mitään vastarintaa hän ei tehnyt superintendentin näppärin sormin vetäessä hänen taskuistaan kaksi katalannäköistä ampuma-asetta, eikä suinkaan ainoastaan yhtä.
"Nyt, parooni, vaivaamme teitä ottamalla väliaikaisesti huostaamme sen vähäisen asevaraston, joka on kätkössä kirjoituspöytänne laatikoissa", jatkoi salapoliisi, joka muitta mutkitta sai entisen sovinnollisen käytöstapansa takaisin. "Tuokio sitten lausuin teille varoituksen sanan Britannian lain ja oikeuden kiusallisista asioihin puuttumisista, ja eräässä asetuksessamme on määrätty ettei tuliaseita näillä saarilla saa kantaa eikä pitää hallussaan ilman lupaa, jonka poliisi tarvittaessa antaa. Olen sitä mieltä, että te kyllä voitte tuollaisen luvan saada. Niin paljon en uskalla sanoa pojastanne – Ah, Kiitos! Neljä kappaletta saksalaisia pistooleita! Ihan ihmettä kuinka moisia vehkeitä niin helposti kulkeutuu Englantiin."
"Nämä pistoolit on minulla ollut vuodesta 1917 lähtien, eikä hallituksenne ole milloinkaan tiedustellut, mitä oikeutta minulla on ollut niiden pitoon", sanoi vanhempi de Novgorod eräänlaisella arvokkuudella.
"Aivan niin. Mutta vuodesta 1917 lähtien on tapahtunut sangen paljon. En epäile lainkaan sitä, ettei superintendentti Hobbs haastattelumme loputtua järjestäisi asiaa varsin tyydyttävästi, sillä olisihan erittäin epäviisasta riistää teiltä kaikki puolustautumisvälineet, sunnuntai-illan tapahtumien jälkeen. Crenom, älkäämme torailko siitä asiasta. Minähän haluaisin tietää, minkälaiseen asenteeseen poikanne aikoo asettautua. Tämän ainoan kerran minä kysyn, tahtooko hän auttaa viranomaisia vai onko hänestä mieluisempaa joutua tyrmään syytettynä siitä, että on auttanut ja yllyttänyt niitä henkilöitä, jotka murhasivat Wentworthin ja Jenksin?"
Guy de Novgorod oli puuskahtamaisillaan raivostuneisiin vastaväitteisiin, kun hänen isänsä kohotti käskevänä kättään.
"Nyt nämä houkkamaisuudet jo riittävät!" sanoi hän. "Guy, poliisivirkailijoilla on täysi oikeus tulla kuulluksi. Meidän on käyttäydyttävä kuten herrasmiesten sopii, ja otaksun, että he ovat hyvillään voidessaan kohdella meitä kuten herrasmiehiä kohdellaan. Herra Furneaux, jatkammeko nyt keskusteluamme alaistenne ollessa läsnä?"
"Ei. Herra Hobbsin on jäätävä, sillä hän ensi sijassa vastaa laillisesta järjestyksestä tässä maan kolkassa. Konstaapelit menkööt vaikka käytävään, mutta ei pitkälle."
"Te näytte omituisesti hautovan epäluuloja meitä kohtaan", intti toinen, oven taas sulkeuduttua ja kaikkien neljän keräännyttyä huoneen toiseen päähän.
"Miksikä en sitä sitten tekisi? Olihan poikanne tuokio sitten valmis ampumaan? Hän ajattelee nopsaan, tämä herra Guy de Novgorod! Tullee odottamatta sisään, tapaa oudon henkilön ahdistamassa isäänsä. Kuinka helposti olisikaan tuon oudon henkilön äkillinen kuolema selitettävissä, erittäinkin kaiken tämän jupakan jälkeen!"
"Mutta ettehän te minua ahdistanut."
"Uskon varmaan, että viaton käyttäytymiseni olisi saanut kolauksen, jos makaisin täällä kuolleena. Te tuskin tunnette poikaanne, parooni, Hän on kiivas veitikka vetäisemään liipasimesta. Ei häneltä mennyt silmänräpäystäkään, ennenkuin hän toissayönä päätti ryhtyä hiukkasen ammuskelemaan."
"Mitä tämä on?"
Vanhempi venäläinen käännähti tuolissaan ja loi mitä läpitunkevimman katseen Guyyn, joka vuorostaan nyt katseli Furneauxia tiukasti.
"Arvelen", sanoi salapoliisi, – "huomatkaa, että käytän sanaa, joka käsitteenä merkitsee eräänlaista epävarmuutta – mutta minä arvelen, että herra Guy de Novgorod ryhtyi ampumaan henkilöitä, joiden hän keksi istuvan autossa eteläisen puistoportin luona maanantaiaamuna kello puoli kahden aikaan. Hän laukaisi kolmasti. Ensimmäinen kuula osui puuhun. Toinen lienee joutunut maahan tai arvokkaampaan lepopaikkaan, nimittäinkin jonkun vintiön ruumiiseen, Kolmas iski Ford-auton kupeeseen. Tämä on tietenkin arvailua. Olenko arvannut oikein Guy de Novgorod?"
Vastaukseksi hän, sai uhmaisan katseen, mutta parooni ei suvainnut mitään sellaista.
"Onko herra Furneaux todennut asianlaidan?" kysyi hän käskevästi. Hänen äänensävynsä ja käytöstapansa oli hämmästyttävän ankaraa.
"Mahdollisesti", kuului epäröivä vastaus.
"Mitä se tietää? Oliko siellä auto? Ammuitko sinä?"
Guy de Novgorodia oli siunattu, tai rangaistu, ilmehikkäin kasvonpiirtein. Hänen vaihtelevasta muodostaan näki ajatuksen jokaisen häilähdyksen. Ilmeisestikin oli hän vaivannut mielikuvitustaan keksiäkseen, mitenkä tuo uteleva salapoliisi oli niin ovelasti saanut selville sellaista, mitä hän oli sekä salannut ja peitellyt, ja hänen vilkas älynsä olikin selvittänyt arvoituksen.
"Niin – siinähän vika olikin", sanoi hän ikäänkuin puhuen itsekseen. "Se mies huvilassa – kuuli... Hyvänen aika, aivan tottahan tuo on. Näin auton, ja miehet olivat sen likellä, He olivat levottomia. Kuulivat kai tuloni. Miksikä olisin siis odottanut, että minua olisi ammuttu? Aloin itse, ja he lähtivät karkuun. Kolmasti laukaisin, mutta millä tuloksella, sitä en tiedä."
"Et kertonut asiasta minulle?"
"En. Tahdoin säästää sinua turhilta huolilta."
"Etkä poliisille?"
"Mitäpä syytä oli kartuttaa hälinää? Roistot olivat siellä ja lähtivät karkuun. Eivät he niitä olleet, jotka murhasivat Wentworthin ja Jenksin."
"Mistä sen tiedätte?" kivahti Furneaux.
"Sellainen oli mahdotonta. Olin lähtenyt kovalla kiireellä lehtokujaan, ja auto seisoi. Ehkäpä he olivat kuulleet laukausten äänet Hallista, vaikka sitä epäilen."
"Pysäytittekö moottoripyöränne?"
"Luonnollisesti. Tahdoin tähdätä ja saada hieman suojaa, jos he ryhtyivät ottelemaan."
"Hyppäsitte satulasta ja kiepautitte pyörän sivuttain suojaksenne?"
"Niin tein. Mutta tehän olette ihan ihmeellinen."
"En lainkaan. Te vain olette aikamoinen hupsu. Helpottaaksenne tilannetta poliisille, joka on vaikkapa päivänkin ollut toimessaan, pudotitte te taskustanne hopeaisen savukekotelonne, jossa on nimikirjaimenne, ja seuraavana aamuna löydettiin se tiepuolen nurmikosta, siitä paikasta, missä käänsitte pyöränne suojaksenne. Te olette kehno vehkeilijä, Guy. Aivan tavallinen maankiertäjä voisi kammeta teidät kumoon ja ryövätä teidät muitta mutkitta. Mutta minä tässä puhun kaiken aikaa, ja me haluamme kuulla teidän kertomustanne – todellisen tapahtumasarjan, eikä reposteltua toisintoa, jota pidätte kyllin todennäköisenä meille silmänlumeeksi."
Nyt oli niin, että jos joku läsnäolijoista olisi tuntenut Furneauxin hyvin, olisi hän ehdottomasti ihmetellyt syytä tuohon äkilliseen puhetulvaan, sillä hän jos kukaan piti tärkeänä lyhytsanaisesti ja navakasti tapahtuvaa kuulustelua, joka oli omiaan vaikuttamaan masentavasti väkinäiseen tai vihamieliseen todistajaan.
Mutta ihan oli superintendentti Hobbsin rehellisellä otsalla havainnut tyytymättömyyden rypyn, ja oli sangen tärkeätä, ettei savukekotelon löytymisestä ilmaistu sillä hetkellä mitään muuta. Venäläiset tietenkin kohdistivat kaiken huomionsa Furneauxiin, mutta salapoliisi itse oli sangen hyvin perillä siitä, että hänen virkaveljensä oli ällistyttäväin paljastusten johdosta aivan yhtä harmissaan kuin nekin henkilöt, joille niillä oli synkkä merkitys.
Saatuaan hetken aikaa toipuakseen onnistui Guy de Novgorodin väkinäisesti naurahtaa.
"Kuten sanotte", hihitteli hän, "olen kai minä mitätön roisto, jos vehkeilystä on kysymys. Mutta te varmaankin myönnätte, herra Furneaux, että toisintonne on sopusoinnussa minun toisintoni kanssa, niin pehmoiselta kuin se kuuluukin."
"Minun toisintoni tuli ensiksi – siinä on oleellinen ero. Nyt haluan, että palaatte hiukan taaksepäin ajassa. Alkakaa tässä talossa päivällisen jälkeen sunnuntai-iltana vallinneesta tilanteesta, ja jatkakaa omin sanoin, ilman mitään kehoituksia minun tahollani."
"Mutta tehän kohtelette minua kuin aito rikollista!"
De Novgorodin kalvaat poskipäät karahtivat punaisiksi, ja hänen tummat silmänsä välähtivät. Isä ehätti taas keskeyttämään.
"Guy", sanoi hän huomattavan juhlallisesti, "sinä teet hallaa omalle edullesi, miten sen laita sitten lienee, ja minä alan pelätä, että se tähtää toisaanne kuin minun etuni. Nämä herrat ovat tietoisia siitä, että olet ehdoin tahdoin salannut erinäisiä oleellisia tosiseikkoja, jotka koskevat heidän tutkittavanaan olevaa rikosta. Minäkin, isäsi, totean istuvani täällä ennemminkin kuin harmistunut tuomari kuin sellainen henkilö, joka on valmis antamaan henkensä suojellakseen sinua tai kunniaasi. Hillitse itsesi. Älä pidä kiirettä. Harkitse sanojasi. Ja ennenkaikkea kerro koko totuus. On liian myöhäistä yrittää valita sellaista, mitä sanot, ja sellaista, mitä et sano. Siinähän vaara onkin – mittaamaton vaara, ei yksin sinulle vaan sille suurelle asialle, joka on meidän kaikkien sydämellä."
Todennäköistä on, että englanninkieltä käyttävä ulkomaalainen, edellytettynä, että hän hallitsee sen seikkaperäisesti, kykenee hahmoittelemaan ajatuksensa puhutun sanan muotoon tarkemmin kuin valtakunnan lipun alla syntynyt henkilö, ja myöskin välinpitämättömämpänä täsmällisestä sanonnasta. Politiikka ja kirjallisuus tarjoavat useita vereksiä esimerkkejä tästä jokseenkin oudostuttavasta seikasta. Ainoakaan nykypäivän valtiomiehistä ei kykene saamaan englantilaista tai amerikkalaista yleisöä niin ymmärtämään sanojaan kuin monsieur Paderewski. Muuan toinen puolalainen, Joseph Conrad, oli sekä romaaneissaan että tutkielmissaan aivan puhdastyylinen. Ja niin oli laita parooni Runey de Novgorodinkin. Hän puhui vakaumuksella. Hän vaati, että hänen sanojaan empimättä uskottiin, ja niin myös tehtiin. Hänen niskuroiva poikansakin taipui kuuliaiseksi.
Alistunein elein nuorempi mies oli vähällä viedä Furneauxilta tuulen purjeista seuraavilla sanoillaan.
"Onko teillä savukekoteloni?" sanoi hän.
"Kyllä."
"Annatteko sen minulle?"
"Pahoittelen, mutta sitä en voi. Se on todistuskappale."
"Siitä minä en välitä. Haluan ainoastaan savukkeen, ja kotelossa on viimeiseni merkkiä, erästä venäläistä savukelajia. Unohdin tilata uuden varaston."
Furneaux nauroi niin hilpeästi, että kaikkien kasvot hiukkasen kirkastuivat, ja herra Hobbs näki hyväksi tukahduttaa henkilökohtaisen nureksimisensa. Savukekotelo otettiin esiin, ja pöydälle ravistettiin sieltä puolisen tusinaa ohukaisia savukkeita, jotka olivat kellahtavan paperin sisään käärittyä tummanruskeata tupakkaa.
Guy de Novgorod kumartui ottamaan yhden niistä. Hän sytytti sen. Hänen pitkänomaiset, hermostuneet kätensä olivat vakaat, mutta jostakin syystä, jonka hän parhaiten itse tiesi, ei hän katsahtanutkaan salapoliisiin.
"Kiitos!" sanoi hän. "Ja kiitos sinullekin, isä! Selitän kaiken juurta jaksaen. Paljon kerrottavaa ei olekaan. Jos näille viranomaisille, jotka tietenkin ilmoittavat kaikesta hallitukselleen, on ilmoitettava siitä yhteydestä, missä perheemme on Venäjän sisäisiin pulmiin, on se sinun asiasi, ja sinun lienee otettava se vastuu. Minä siis aloitan siitä, mistä herra –"
"Furneaux."
"Mistä herra Furneaux viittasi – päivällisen jälkeisestä ajasta sunnuntaina. Kello lienee ollut lähes yhdeksän. Olimme hiukan soitelleet ja laulaneet, mutta parisen Volgan lautturien laulua olivat herättäneet liian katkeria muistoja, sanoit, ja me erosimme kymmenen tienoissa toisistamme – minä lähdin kirjoittamaan kirjeitä tähän huoneeseen, ja sinä ja Shiela menitte työskentelemään kirjastoon. Keskiyön seudussa tulin luoksenne sinne, ja sanoin, että teidän oli toki mentävä makuulle, mutta sinä katsoit paremmaksi istua valveilla kunnes olit saanut muutamia vaivalloisia kirjeitä kirjoitetuksi, ja Shielakin katsoi parhaaksi jatkaa, jotta siten saisi huomenissa aikaa lähteä ostoksille. Muistathan, että pyysin hartaasti teitä molempia menemään huoneisiinne?"
Parooni nyökkäsi. Hän näytti olevan vallan ällistyksissään. Hänen mieleensä tuntui juolahtaneen jotakin epämieluisaa, vaikkakaan se tuskin oli aiheutunut siitä, mitä poika tähän mennessä oli sanonut.
Guy de Novgorod nähtävästäkin vaistosi isänsä masentuneisuuden, ja koetti oitis sen avulla poiketa toisaanne.
"Oletko selittänyt herra Furneauxille, kuka Shiela on?" tiedusteli hän.
"En, sillä se oli tarpeetonta. Hän tietää." Vastaus oli lyhyt, ja molemmat vaihtoivat punnitsevan katseen. De Novgorod napautti tuhkaa savukkeensa päästä. Furneaux ei puuttunut keskusteluun. Hän katsoi tilanteen muutoinkin olevan kovin jännittyneen.
Nuori mies oli ymmällään ja ärtynyt, mutta yritti saada huoletonta sävyään takaisin.
"Niin", sanoi hän. "Yritin – ja korostan sitä. Minuutin parin kuluttua poistuin luotanne ja palasin tänne. Tapasin Wentworthin, ja kysyin häneltä, miksikä kaikki ihmiset olivat valveilla niin myöhään, ja hän muistutti minulle siitä, ettei hän eikä myöskään Jenks koskaan lähtenyt levolle, ennenkuin kaikki valot oli sammutettu."
"Kuinka teille siitä piti muistuttaa?" huomautti Furneaux.
"Koska olen oleskellut täällä niin lyhyitä aikoja. Kotona en viivy milloinkaan paria päivää kauempaa, ja edellisenä perjantaina olin palannut, oltuani kolmen viikon ajan poissa."
Hän vaikeni, mutta salapoliisi ei pyytänyt mitään lisäselvityksiä hänen kulkemisistaan, mikäli Homesteadissa oleskeleminen yleensä oli kysymyksessä.
"Neljännestä yli kahdentoista minä lähdin makuuhuoneeseeni, joka on pohjoisen puoleisessa siipirakennuksessa. Riisuunnuin osaksi, mutta otin erään kirjan ja ryhdyin lukemaan, sillä minua ei ensinkään nukuttanut ja olin levoton. Sitten kuulin pistoolinlaukaukset. En käsitä, kuinka lasiovien murtaminen oli jäänyt minulta kuulematta, mutta en tosiaankaan kuullut mitään sellaista äkillistä ääntä. Kengät oli minun kiskottava jalkaani – sillä sukkasillaan on ihminen vallan avuton. Sitten viivyin etsiessäni avainta laatikkoon, missä säilytin pistooleja, jotka juuri otitte minulta."
"Miksikä oli teillä ne tänään mukananne?"
"Taloon murtautumisen jälkeen olen kaiken aikaa kulkenut asestettuna."
Furneaux hymyili. Hän nautti älyjen mittelystä tavatessaan liukkaan vastustajan.
"Vihdoinkin", jatkoi de Novgorod, "saatoin rynnätä käytävän kautta pääportaille. Hallissa näin Jenksin ruumiina. Kaksi portaiden yläpäässä kyyristelevää palvelijatarta kertoi, että Wentworthiakin oli ammuttu, ja minä pelkäsin isälleni tapahtuneen jotakin. Juoksin kirjastoon, ja siellä hän oli sidottuna tuoliinsa, mutta siksi tolkussaan, että kykeni kertomaan minulle, missä Wentworth ja Shiela olivat. Vilkaistessani ruokasaliin näin, että Wentworth oli mennyttä miestä, mutta Shielasta ei näkynyt merkkiäkään. Mentyäni takaisin halliin tapasin puutarhuri Dawsonin, ja häneltä sain kuulla Shielan ajaneen pyörällään kylään apua hakemaan. Pyysin Dawsonia päästämään isäni siteet ja huolehtimaan hänestä, jos hän oli järkytyksestä pahoinvoipa – antamaan hänelle hiukan konjakkia tai muuta virvoittavaa, tarkoitan – ja riensin noutamaan moottoripyörääni tallirakennuksesta. Käsitin, että puistossa kuljeskeli hurjia roistoja, ja olin kauhusta lamautua ajatellessani, että Shiela saattoi joutua heidän käsiinsä. Tiedätte, mitä etelänpuoleisella portilla tapahtui. Niin pian kuin auto lähti kiitämään pois, ajoin minä niin kovaa vauhtia kuin pääsin kylään, ja tapasin siellä kaksi poliisia sekä lääkärin. Mutta Shielasta ei ollut kuulunut mitään, ja toisen poliiseista halutessa lähettää viestiä Woolcroftiin tarjouduin minä ajamaan sinne, kokonaan sen takia, että Shiela kenties oli sittenkin mennyt sitä tietä. Muuan tie kaartelee sinne metsikön halki, loitolla talosta, ja sitä hän tuskin olisi uskaltanut palata yksinään. Näytti miltei mahdottomalta, että hän olisi voinut ajaa kylää kohden minun häntä tavoittamattani ja poliisin häntä näkemättä, poliisin, joka tihutyön tapahtuessa tosiaankin seisoskeli valtatiellä."
"Siinäkö kaikki?" sanoi Furneaux.
"Niin, tavallaan. Tietenkin olisin voinut tehdä siitä pitemmän jutun, mutta poliisit, tohtori Ensley ja superintendentti Hobbs tuossa voivat laajentaa sitä aivan yhtä hyvin kuin minäkin."
Furneaux istui pöydän ääressä, kyynärpäihinsä nojaten, painaen nyrkkiin puserrettuja kämmeniään laihoja poskiaan vasten. Hänen edessään oli neljä pistoolia. Guy de Novgorodilta otetut kaksi hän otti käteensä.
"Käytettyänne automaattista asettanne olette sen puhdistanut ja ladannut uudelleen?" sanoi hän.
"Niin kyllä."
"Milloinka?"
"Eilen aamulla."
"Jos olisi siis käynyt teidän mielenne mukaan, emme ikinä olisi saanut kuulla etelänpuoleisella portilla olleesta autosta?"
"Olen selittänyt vaikutteeni."
"Oletteko? Ihmettelen sitä! Joka tapauksessa katson tällä hetkellä parhaaksi tyytyä selitykseenne. Onko teillä mitään lisättävää?"
"Ei."
Guy de Novgorodin käytöstapa oli omituisen sotaista. Hän miltei tiuskaisi sanansa. Vaikutti siltä, kuin olisi hän uhmaillut vastaväitteitä. Ilmeisesti ei hän suurestikaan uskonut Scotland Yardin kaikkitietäväisyyteen.
"Se tässä kummallista on", jatkoi Furneaux, "että molemmat palvelijattaret ja Dawson tukevat todistustanne."
"Mitäpä kummallista siinä on, kun se on totta?"
"Ah, totuus! Mikään ei ole niin petollista kuin totuus. Miksikä sanoi Cicero, että totuus asuu lähteessä? Te siis ette tiennyt, että Vera Sassulitsh otti osaa sunnuntai-illan roistoretkeen?"
Guy de Novgorod suorastaan säpsähti nämä sanat kuullessaan. Hämmästyneenä hän katsahti isäänsä.
"Voiko se olla mahdollista?" puuskahti hän.
Furneaux ehätti puhumaan ennenkuin parooni saattoi vastata.
"Se oli varsin mahdollista, ja nyt se tuntuu enemmän kuin todennäköiseltä, vaikka varmoja asiasta emme voi olla, vielä. Odotin teiltä valaistusta; sitä ei ole tulossa."
Nuori venäläinen malttoi mielensä suunnattomalla voimanponnistuksella.
"Sen enempää ei minulla ole sanomista", ärähti hän kuten ainakin mies, joka on raudanlujasti päättänyt nyt ja tulevaisuudessa pitää suunsa tukossa, maksoi mitä maksoi.
"Te ette siis välitä keskustella Sassulitshin tytöstä?" kuhersi Furneaux.
De Novgorod otti pöydällä olevasta pienestä pinosta toisen savukkeen. Hän vaikeni itsepäisesti. Niin teki Furneauxkin. Superintendentti Hobbs ei huoneeseen tultuaan ollut lausunut halaistua sanaa. Parooni oli vaipunut tuoliinsa, ilmeisestikin niin vaipuneena omiin masentuneisiin mietteisiinsä, ettei jaksanut seurata tapahtumien kulkua.
Ovelta kuuluva kolkutus oli tällä hetkellä ennuksena siihen, että anteeksipyytävä poliisi pilkisti sisään.
"Pyydän anteeksi, sir", sanoi hän Hobbsille miltei kuiskaten, "mutta joku palvelijatar on tuonut neiti Macdonaldilta tämän kirjeen hänen ylhäisyydelleen."
"Antakaa oitis se tänne", huusi de Novgorod, joka täydellisestä englanninkielentaidostaan huolimatta ei ilmeisesti vielä ollut oppinut kohteliaasti puhuttelemaan henkilöitä, jotka olivat yhteiskunnallisesti alempiarvoisia kuin hän. "Heräähän, isä", jatkoi hän kiivaasti. "Shielalta on tullut viesti. Se voi laadultaan olla kiireellinen."
Superintendentti nyökkäsi, ja konstaapeli siis antoi suljetun kuoren hänelle, Hän ojensi sen paroonille. Se oli varustettu omituisella ohjeella: "Toimitettava perille vasta kello neljän jälkeen", ja mies, jolle se oli aiottu, silmäili kotvan aikaa tätä arvoituksellista määräystä ennenkuin yrittikään lukea kirjeen sisältöä.
Kuumeisen kärsimättömänä Guy de Novgorod oli sanomaisillaan jonkun kiivaan kehoituksen huomatessaan Furneauxin silmäin ilmeen ja havaitessaan siinä sellaista halveksunnan kimalletta, että hän hillitsi huultensa kärjellä olevan vaatimuksen.
Paroonia ei saatu kiirehtimään. Huolella hän tarkasti kirjeen vähälukuiset, lyhyet rivit, ja hänen ilmeestään näkyi tuskin muuta kuin yhä suurempaa masentumusta, mikäli se oli mahdollista.
"Arvelen", sanoi hän vihdoin, "että tämä ilmoitus on selitettävä meille, kaikille... Mitään vastausta ei tule", sanoi hän konstaapelille, joka poistui taaskin saatuaan huomaamattoman vihjeen päälliköltään.
Sitten hän luki:
'Rakas isä. – Toivon, ettet pidä minua epäystävällisenä,
vaikka juuri nyt jätänkin sinut pariksi päiväksi. Mutta minun on
mentävä, tai kenties menettelen ajattelemattomasti, ja molemmille
meistä saattaa tämä tavallaan olla helpompaa. En tahdo selitellä
asioita, sanon vain lopullisesti, että kieltäydyn matkustamasta
tänään Lontooseen Guidon kanssa. Olen tavannut seudun papin,
kirkkoherra Arthur Hethcottin, ja hän on kutsunut minua sisarensa
vieraaksi siihen asti, kunnes poliisikuulustelu pidetään ensi
viikolla. Jos haluat, voit tietysti tulla minua tapaamaan sinne
milloinka hyvänsä, mutta ole kiltti, äläkä pyydä minua tällä
haavaa palaamaan Homesteadiin. Rakkaat terveiset.
Shielasi.'Päiväystä ei ollut, mutta kaikesta päättäen oli kirje kirjoitettu samana iltapäivänä. Mitään sanottavaa mielenliikutusta ei paroonista näkynyt. Hän vain nakkasi paperiarkin pöydälle ja loi poikaansa tiukan katseen.
"Tämä on sinun työtäsi", sanoi hän osoittaen itsehillintää, joka mahdollisesti oli tehokkaampi kuin mikään kiukun- tai harminpuuska olisi ollut. "Varoitin sinua, mutta sinä et tahtonut minua kuulla."
"Tätä ei sovi sietää", raivosi toinen kimeästi falsetiksi särähtävin äänin. "Mikä tuo pappi on miehiään? Miksikä tytön piti mennä hänen kotiinsa? Haen hänet pois. Minä – –"
Hän oli muitta mutkitta syöksähtämässä ovelle, mutta Furneaux seisoi siellä, vähäisenä, mutta varsin pätevänä ovenvartijana.
"Ainakin yhden päivän annatte te nuoren neidin olla rauhassa", sanoi salapoliisi jäätävän kylmästi, niin että nuori de Novgorod tajusi hänen sanansa raivokkaasta ylimielisyydestäänkin huolimatta. "Te jäätte siihen paikkaan, missä olette, ellette pane minua toimimaan kuten ensin olin päättänyt, ja vangituttamaan teidät. En ole vielä aivan varma siitä, oletteko veijari vaiko narri – molempien sekoitus, arvelen – mutta siitä minä pääsen pian perille, ja onneksenne on, jos päättelen teidät vain narriksi. Parooni, jos teillä on minkäänlaista valtaa tähän riehakkaaseen poikaanne, niin sanokaa hänelle, että ensi kertaa eläissään on hänen toteltava."
Parooni Alexis nousi. Hän oli pitkä mies, solakkavartaloinen, käytöstavassa omalaatuista siroutta, jota kuningatar Viktorian päivinä ihailtiin ja tavallisesti tavattiin diplomaateilla sekä lähettiläillä.
"Guy", sanoi hän ankarasti, "kiellän sinua vaivaamasta sisarpuoltasi Shielaa – minkä seikan viime aikoina näyt unohtaneen – tyhjänpäiväisillä suunnitelmillasi ja vieläkin tyhjänpäiväisemmillä inttelyilläsi. Et ymmärrä naisia. Saat heidät kiusaantumaan. Jos todella tahtoisit olla Shielalle avuksi, niin mene ja järjestä niin, että hänen kamarineitonsa lähtee hänen olinpaikkaansa mukanaan sellaista, mitä tarvitaan oltaessa lyhytaikaisella vierailulla ystäväin luona."
Silloin, ensi kertaa tämän kutakuinkin sähköisen keskustelun aikana, superintendentti Hobbs aukaisi suunsa.
"Kaikki on järjestyksessä", mutisi hän. "Neiti Macdonald meni minun autollani, mukanaan kamarineitonsa ja parisen matkalaukkua. Hän pyysi minua lainaamaan sitä hänelle puoleksi tunniksi ja sen minä tein. Se palasi oitis minun tultuani tänne, ja minähän kuten muistatte tulin aivan herra Guy de Novgorodin kintereillä."
Näin sanottuaan hän myhäili väsyneesti Furneauxille, joka heti oivalsi asian.
"Kuitit ollemme!" naureskeli salapoliisi hilpeästi. "Ja autohan on savukekoteloa paljon isompi! Valaskala verrattuna kääpiöön! Que diable! Millainen ansio kreivikunnan poliisilaitokselle!"
XII LUKU.
ERÄITÄ UUSIA TULOKKAITA.
Shiela Macdonaldin ensimmäinen vaikutelma Gladys Hethcottista oli epäedullinen. Vanhempi nainen katsahti häneen arvostelevaisen tarkastelevasti, vaikkakaan ei suoranaisen vihamielisesti. Mutta tämä ohiailahtava huomio – haihtuva kuin kaukaisen salaman leimahdus pimeässä yössä – hälveni neiti Hethcottin lämpimästä tervetulleeksitoivottelusta.
Kirkkoherra tuli ojennetuin käsin ja mitä ystävällisimmästi hymyillen vierastaan vastaan. Hän oli rientänyt työhuoneestaan superinitendentin auton, erään poliisin ajamana, pysähtyessä puutarhaportin eteen ja sievästi puetun nuoren neidin rientäessä etuistuimelta avaamaan tilavan vaunun ovea. Hän siis oli portilla miltei yhtä pian kuin Shiela itse.
"Kas, tämähän on oivallista!" sanoi hän. "Teillä ei siis ollut mitään vaikeuksia päästessänne lähtemään?"
"Ei ensinkään, ja siitä saan kiittää herra Hobbsia. En tiedä, mihinkä olisin joutunut ilman hänen apuaan."
"Olette äärettömän tervetullut. Käykäähän sisään. Puutarhurini hoitaa tavaranne. Paljoa ette ole ottanut mukaan. Minä luulottelin sellaista, etteivät nuoret neitoset milloinkaan matkustelleet ilman suunnattomia pukukirstuja ja suuria, nelikulmaisia hattulaatikoita, naurettavan heikkoja ja aivan mahdottomia saada ehjänä säilymään vuokra-autoissa... Tässä on Gladys-siskoni. Vierailunne ei olisi voinut sattua parempaan aikaan. Hän tapaa niin hirveän vähän ihmisiä täällä yksinäisessä kolkassamme, nähkääs."
Silloin juuri Shiela keksi tuon tyytymättömyyden vilahduksen harmaansinisissä silmissä, joiden katse mittasi hänet nopeaan kiireestä kantapäähän saakka. Mutta tietenkin hän erehtyi. Neiti Hethcott hymyili ja hilpeät sanat olivat mahdollisimman sydämelliset.
"Te siis olette tosiaankin täällä, neiti Macdonald!" huudahti hän. "Olen ollut hirveästi innoissani siitä pitäen kun Artie kertoi minulle, mitä hänen kanssaan suunnittelitte, Olkaa aivan kuin kotonanne – niinhän? Talo on kodikas vanha mökki, ja puutarhassamme saamme jokaisen tuokion auringonpaistetta. Se ei yksinkertaisesti pääse olemaan varjon puolella, kun vain päivä suvaitsee paistaa, sillä talo on keskellä puolentoista auranalan suuruista puutarhaa... Jones" – tämän sanoi hän pörhöiselle henkilölle, joka oli kuin villiomenapuusta veistetty – "viekää neiti Macdonaldin tavarat siniseen huoneeseen... Tässäkö on kamarineitonne? Näen, että hän on ranskatar. Toivoakseni on hänen nimensä Louise. Onko? Minäpä mainiosti arvasin! No niin, rouva Wilkins, keittäjättäremme ja emännöitsijämme, pitää hänestä huolen. Hänen huoneensa on aivan lähellä teidän huonettanne. Ja kymmenen minuutin päästä saamme oleskeluhuoneeseen teetä. Se on täällä, vasemmalla. Ruokahuone on sen vieressä. Tuo huone oikealla on 'pesä', veljeni työhuone. Hän – –"
"Hahhaa!" naureskeli kirkkoherra keskeyttäen. "Annahan neiti Macdonaldin vetää henkeään. Kerro elämäntarinasi hänelle myöhemmin. Tämä kaikki tahtoo sanoa, nuori neiti, että soisimme teidän viihtyvän ja tuntevan kotimme muutamain päivien aikana lepopaikaksenne. Siitä päättäen, mitä olemme kuulleet, on teillä ollut sangen koettelevaa viime aikoina."
"Ei minulla mitään suoranaista harmia ollut paitsi noiden hirveiden hetkien sunnuntai-iltana aiheuttama jännitys", sanoi Shiela vaatimattomasti, "mutta olen tosiaankin kieltäytynyt lähtemästä Lontooseen, kun minulle ilmoitettiin matkasta vain tuntia aikaisemmin, ja minun olisi pitänyt matkustaa nuoren herran kanssa, joka kaikesta päättäen oli suunnitellut äkkirynnäköllä vievänsä minut rekisteritoimistoon, toisessa kädessä aviolupa ja toisessa revolveri taikka suuri vitsa."
Hän kääntyi Gladysin puoleen.
"Siksi minä olin niin kovin valmis ottamaan vastaan veljenne kutsun ensi tiistaihin saakka. Kapteeni Royson, jonka arvelen teidän tuntevan, on aivan varmaan esittänyt pyyntöni hyvin kaunopuheisesti, sillä kirkkoherra tunkeutui suorastaan väkivalloin poliisiketjun läpi ja tuli suoraan luokseni. Ah, minusta tuntui kuin olisi taivas kuullut rukoukseni! Ajajallemme oli annettu määräys, että hän veisi kello neljältä Guidon ja minut Woolcroftiin, jotta sieltä matkustaisimme Lontooseen. Enhän minä olisi tietenkään lähtenyt. Olisin ensin otellut. Mutta oli suunnaton helpotus, kun miellyttävä oxfordilaissävyyn haasteleva hengenmies, jota en ollut milloinkaan ennen tavannut, odottamatta saapui kutsumaan minua sisarensa vieraaksi. Sitäpaitsi on kotinne niin likellä Homesteadia. Ei tämä aivan karkaamista ole, eihän?"
Kiihkosta puheliaana Shiela tahtoi selittää tilannetta toiselle naiselle, josta saattoi hädässä tulla mainio ystävä. Mutta hänen sanansa olivat aivan välittömät. Noine vilpittömine lauseineen oli hän sanonut sangen paljon. Kirkkoherra Arthur Hethcottia, jolla ei ollut mitään harhaluuloja sisarensa terävän kielen ja jonkunverran itsekkään luonteen suhteen, neiti Macdonaldin suorasukainen vilpittömyys ihastutti suuresti.
"Nyt kaikkien suu tukkoon!" vakuutteli hän. "Gladys, sinähän viet nuoren ystävämme huoneeseensa? Aavistan teenjuonnin aikaan joutuvani kärsimään hirveästä puhetulvasta. Kiellän kaikkien salaisuuksien paljastamisen siihen asti, kunnes myöskin minä joudun niistä osalliseksi. Se on mielestäni oikeus ja kohtuus. Tällä välin on sinun vain sanottava, Gladys: 'Tässä on huoneenne, neiti Macdonald', ja kunniallinen vastaus siihen kuuluu: 'Tosiaanko? Kuinka hauskaa!' Jos te molemmat teette sellaisen liiton, että jätätte kaikki muodollisuuden syrjään, ja käytätte ristimänimiä, niin se tietenkin on oivallista."
Kirkkoherra Arthur oli ilmeisestikin sangen kärkäs ottamaan Shielan perheen piiriin, ja Shiela itse selitti Gladysille heidän mennessään yläkertaan, että velimies oli äärettömän herttainen. Tässä Gladys huomasi erään suurenmoisen seikan, jonka hän kenties olisi oivaltanut aikaisemminkin, ellei hänellä olisi ollut pää täynnä omia asioitaan. Hänen käytöstapansa kävi sen johdosta vähemmän teennäiseksi. Ei kilpailijattareksi, vaan liittolaiseksi näki hän tämän viehättävän tytön, joka todennäköisesti oli huomattava perijätär, mikäli kulkupuheissa oli perää.
Salonkiin saapuessaan he olivat ystävyksiä, ja Gladys oli nokkela panemaan merkille, että veli, joka tavallisesti kammosi teekekkereitä, odotti heitä. Shiela, joka oli hyvillään saadessaan myötätuntoisia kuulijoita, kertoi äskettäin sattuneista tapauksista, Hänen vilpittömyytensä oli vakuuttavaa. Edes Gladys Hethcott ei kyennyt näykkimään hänen varsin ymmärrettävää harrasta haluaan tavata kapteeni Royson maanantaina iltapäivällä uudelleen.
Kaikki kolme olivat syventyneet hartaasti keskustelemaan Hallissa sattuneista ongelmallisista tapauksista, kun kenraali Swineyn auto pysähtyi portille.
"Äh!" huudahti kirkkoherra terävästi. "Mitä ihmettä kenraali täältä tänään hakee. Jos tällaista jatkuu pitemmältä, täytyy minun epäillä sellaista, että hän silmäilee sinua, Gladys."
"Kymmenen vuoden päästä, kun olen viidenneljättä ja aviomarkkinat ovat autiot, voisin sallia kenraalin silmäilevän minua", kuului tuiskea vastaus. "Mutta niihin aikoihin lepää hän turvallisesti sukuhaudassaan. Tässä hän kuitenkin on nyt. Mitä teemme hänelle?"
"Onko hän sama töykeä henkilö, joka eilen tuli Rantahuvilaan?" kysyi Shiela nousten kiireesti seisaalleen.
Sillävälin kirkkoherra oli kuitenkin malttanut mielensä.
"Älkää juosko tiehenne", neuvoi hän. "Tämä korkea soturi on synnynnäinen juorukello ja tuulenpieksäjä, mutta viisasta on olla hyvissä väleissä hänen kanssaan, Gladys, mene heittäytymään hänen kaulaansa."
Swiney oli tietenkin hämmästyksissään havaitessaan, että pappilassa oli uusi asukas, mutta jostakin syystä, jota Hethcottit eivät voineet käsittää, oli hänen mielenkiintonsa Homesteadin juttua kohtaan kokonaan sammunut. Enemmän näytti häntä liikuttavan miltei jokaisen kylän asukkaan terveys ja nykyinen olinpaikka. Myöskin kirkkoherran oli tehtävä tili päivästänsä, ja sen hän suoritti jokseenkin lyhyeen selittämällä syöneensä lounasta kerhossa pelattuaan ensin golfia.
"Kenenkä kanssa?" intti kenraali.
"Roysonin, saman nuoren herrasmiehen kanssa, johonka eilen tutustuitte."
"Söikö hän lounasta kanssanne?"
"Kyllä. Itse asiassa hän jäi kerhoon, sillä minun oli mentävä eräälle käynnille. Haluatteko vaihtaa sanasen hänen kanssaan? Luulen hänen näihin aikoihin olevan kotosalla."
"Kyllä hän on", sanoi Shiela. "Minun ajaessani huvilan ohitse istuskeli hän portailla opettaen kissaa nyrkkeilemään Jockin kanssa. Hän ei huomannut minua, vaikka hän luultavasti tunsikin herra Hobbsin auton."
Milloinka muulloin hyvänsä tällainen tiedonanto olisi sykähyttänyt kenraalin suonia kuten harjaantuneen metsästyskoiran ensimmäinen äännähdys ailahduttaa odottelevan mannun ytimiä marraskuun aamun pimennossa. Tänään hän oli välinpitämätön. Hörpittyään kupin teetä, jota hän ei olisi halunnut, riensi hän matkaan, mainiten, että koska päivää vielä oli runsaasti, hän kenties pistäytyisi pelaamaan erän ennen päivällistä.
Kirkkoherra oli ällistyksestä miltei mykkä.
"Toisia ihmisiä en minä ikinä opi ymmärtämään", sanoi hän "ja tuolla menee eräs heitä. Jos olisin vedonlyöntiin taipuvainen, olisin lyönyt veikkaa kuinka kosolti hyvänsä siitä, että kenraali Swiney tuli tänne tarinoimaan ruumiinkatselmuksesta ja ihastuisi ikihyväksi tavatessaan täällä teidät, neiti Macdonald, noin odottamatta, Olemmekohan antaneet koiralle huonon nimen, kuinkahan lienee?"
"Tavallisesti on toisin päin", sanoi hänen sisarensa. "Kenraali antaa toisille koirille huonoja nimiä."
"No niin, emme saa seurata hänen esimerkkiään. Kerroitte meille, neiti Macdonald, paostanne kautta Siperian. Millainen elämys nuorelle tytölle! Niihin aikoihin olitte varmaankin neljäntoista iässä."
Gladys hymyili suopeasti. Kirkkoherra Arthur Hethcott oli pahoin pihkaantunut, ja riittäköön sitä vain hänelle eteenkin päin. Gladysillä ei ollut mitään sitä vastaan, että joku toinen nainen asettuisi hänen paikalleen seurakunnassa. Hän halusi kaikkea muuta kuin jäädä lopuksi ikäänsä poikamiesveljensä seurakuntalaisten holhoojaksi.
Kenraali Swiney pysäytti autonsa Rantahuvilan eteen, mutta ei noussut maahan, vaan tyytyi huutamaan Roysonille tervehdyksensä avoimeen akkunaan. "Hei, kuulkaapas!" huusi hän, "Luulin, että te olisitte teellä pappilassa. Niillä on siellä sievä nuori neiti."
Royson ponnisteli saadakseen aidon kohteliaisuussävyn vastaukseensa.
"Mikä sievä nuori neiti? Neiti Hethcottko?"
"Ahhah, Gladysissa ei ole mitään vikaa, mutta kysymyksessä on uusi tulokas. Te tunnette hänet. Homesteadin tytön."
"Niinkö, kenraali? Luulin nähneeni hänet superintendentin autossa."
"Siinä tapauksessa on teillä terävämmät silmät kuin nuori neiti luuleekaan. Mutta mitäpä se juttu minua liikuttaa. Nuorempana en minä kylläkään olisi antanut minkään pappismiehen lyödä itseäni tuolla tavoin laudalta." Royson nauroi.
"Tunnustan itseni syypääksi avunantoonkin", sanoi hän. "Minähän vierailun suorastaan järjestinkin." Roysonin suorasukaisuus sai toisen miehen ymmälle. Hän heilautti kättään ja lähti ajamaan kerhoon. Siellä hän runsaan tunnin ajan oli tavattomana kiusanhenkenä kaikille yrittäessään kärkkyä tietoonsa jokaisen kerhon jäsenen nimeä, joka oli saattanut olla Woolcroftissa sinä päivänä kello kahden aikaan. Joka tapauksessa oli hänen onnistunut saada Royson huonolle tuulelle, sillä tämä ei voinut sille mitään, että hänestä tuntui kuin Shiela toki sentään olisi saattanut pistäytyä kertomaan pappilaan menostansa. Tyttö oli siis järjestänyt vierailunsa kaikessa kiireessä, sillä Roysonin tietämän mukaan oli Hethcott käynyt Homesteadissa kello kolmen tienoissa. Tulisiko tyttö myöhemmin häntä tapaamaan? Niin, niinpä asia saattoi ollakin. Paremmalla tuulella hän istahti yksinään juomaan teetään. Mutta päivä kallistui iltaan, eikä Shielasta tai Furneauxista näkynyt jälkeäkään. Mitä häneen, Philip Roysoniin, tuli, oli unohdus hänen osansa ja arpansa. Hän ei edes tiennyt, mitä ruumiinkatselmuksessa oli tapahtunut.
Furneauxin siis kello yhdeksän tienoilla ilmestyttyä kotosalle Royson oli sellaisella tuulella, että oli valmis toivottamaan Homesteadin murhenäytelmän sinne, missä moiset tapaukset olivat enemmän paikallaan kuin Englannin etelärannikon syrjäisessä kolkassa.
Ensimmäisellä kysymyksellään salapoliisi kuitenkin teki lopun moisista mietteistä.
"Oletteko ollut teellä pappilassa?" tiedusteli hän.
"En. Minua ei kutsuttu."
"Entä päivällisellä?"
"En. Aterioin juhlallisesti Jockin ja kissan seurassa. Meillä oli pihviä ja munuaisvanukasta."
"Suurenmoista. Toivoisinpa olleeni läsnä minäkin. Päällikön ja virkaveljien kanssa on minulla ollut pitkällinen istunto. He tulevat huomenissa tänne murkinalle. Luuletteko rouva Smithersillä olevan mitään sitä vastaan?"
"Kysykää häneltä!"
"Kas vain. Olette hiukan närkästyksissänne. No niin, vielä te närkästytte entistä enemmän, niin että antakaa kaikelle palttua ennenkuin tarjoatte minulle viskyä ja soodavettä, jota päivän pitkän raatamalla olen kunniallisesti ansainnut. Shiela-neiti on lähtenyt käpälämäkeen Homesteadista ja vierailee nyt Hethcottien sisarusparin luona. Guido-herra tahtoi marssittaa tytön suoraa päätä Lontooseen ja viedä hänet muitta mutkitta vihille. Mutta tyttöpä liaksi laputtamaan."
"Puhutteko tosissanne?"
"En milloinkaan valehtele tarkoituksettomasti. Miksikä yrittäisinkään syöttää pajunköyttä teille – ainoalle miehelle, josta tosiaan olen riippuvainen noin neljänsadan neliömailin laajuisella tienoolla?"
"Mutta – tämähän on mahdotonta. Neiti Macdonald ei tunne Hethcotteja. En usko hänen viihtyvän heidän luonaan."
"En minäkään. Mutta emmehän me voi häntä sieltä poiskaan hakea, vai mitä? Ja tyttöparan oli mentävä jonnekin Guidoa pakoon. Olisihan tämä huvila tietenkin ihanteellinen kuherruskuukauden viettopaikka, jos saisitte suostutetuksi hänet avioliittoon."
Royson päätti saattaa elämän taas säännöllisille urille, vaikkakaan ei ilman ponnistusta. Hän nousi ja alkoi täyttää piippuaan.
"Olette väsyneen näköinen", virkkoi hän. "Väsyneenähän sitä ihminen haihattelee kaikenkaltaista. Aion juuri mennä juttelemaan rouva Smithersin kanssa."
Tämä kelpo emäntä suostui ilman muuta varustamaan liikkiötä ja munia neljälle nälkäiselle miehelle seuraavaksi aamuksi kello yhdeksäksi. Royson uskoi varmasti rouvan kaikessa hiljaisuudessa olevan ylpeän siitä, että Rantahuvila joutui näin mielenkiinnon keskipisteeksi. Että sen vanhat seinät joutuivat yhtä aikaa majoittamaan kolmea Scotland Yardin salapoliisia, oli todellakin merkkitapaus. Olisipa hänellä kummia kerrottavana pojallensa, kun tämä seuraavana sunnuntaina saapuisi kotiin!
Royson totesi kahden henkilön kykenevän oivallisesti välttelemään päivän polttavinta keskusteluaihetta, Furneaux ei sanonut halaistua sanaa, joka olisi vähimmässäkään määrin viitannut Homesteadin arvoitukseen. Puhelias hän kylläkin oli, ja hänen huomautuksensa ihmisistä sekä asioista olivat ihmeen mielenkiintoisia, kuten luonnollista olikin, sillä jokaisen Cause célèbren painettuja selostuksia saattaa aina päästä laventelemaan Scotland Yardin arkistoissa talletettavista salaisista muistiinpanoista. Kuten hän itse sanoi:
"Koko asiaa ei oikeudelle voi koskaan kertoa. Poliisilla on tiedossaan sellaista, mitä he eivät voi todistaa – ja mikä, jos he yrittäisivät sitä todistaa, avaa varovaiselle neuvoskunnalle mahdollisuuden saattaa kaikki todisteet epäilyttävään valoon. Sattuessaan ajattelemaan, mikä on harvinaista, yleisö saa nähdä vilauksen näistä asioista tuomittaessa jotakin tunnettua rikollista ja tuomarin ennen tuomion julistamista lukiessa hitonmoisen luettelon entisiä rikoksia. Kaiketi se on niinkuin olla pitää. Vangitulle tulee antaa epäilyn etuoikeus. Mutta saatatte kuvitella virastoni voimatonta raivoa ja tuomarin kyynillistä myhäilyä, kun myötätuntoinen valamiehistö vapauttaa jonkun hirtehisen, koska rikoksesta ei ole täysiä todisteita, vaikkakin me, tuomari ja poliisi, tiedämme viattomalta näyttävän pidätetyn kaiken ikäänsä tehneen samanlaisia rikoksia ja kärsineen niiden rangaistuksia. Ne veitikat eivät milloinkaan kapua todistajan pönttöön. Tavoitapa heitä! Jos niin olisi, saattaisimme tehdä heille mitä epämieluisimpia kysymyksiä."
Esittäen useita esimerkkejä nykypäiviltä valaisi hän miltei jokaisen lähivuosien aikana sattuneen yllätysjutun hämäriä kohtia. Vihdoin nuorempi mies otti tehdäkseen suoranaisen kysymyksen asiasta.
"Onko teillä mitään otaksumaa toissayönä tapahtuneitten murhien itseasiallisesta syystä?" kysyi hän.
"Ei", sanoi salapoliisi.
"Voitteko kertoa minulle, miksikä neiti Macdonald on juuri nyt mennyt pappilaan?"
"Kyllä. Tottahan toki. Jokainen kunnon tyttö kauhistuu, jos avioliittoonmeno työnnetään tuollaisella vauhdilla hänen eteensä. Tarpeeksi yllätetty hän on kuullessaan hääkellojen helinän tuloksena sellaisestakin, mitä hän pitää rakkautena, mutta hänen järkytyksensä ja tuskansa on aivan surkea, jos häntä käydään pakottamaan miehelään. Siksipä juuri Shiela-neiti otti käpälät alleen, käyttääkseni rahvaanomaista sanontatapaa. Ennemmin hän nielisi myrkkyä kuin menisi Guy de Novgorodille. Enkä minä häntä moiti... Niinpä niin, puuhakas päivä minulla on ollut, ja huomenna aukeaa eteeni uusia näköaloja, niin että nyt minä painun untuviin. Näen Jockin ja Georgetten jo kierähtäneen levolle, Hyvää yötä!"
Muistellessaan päivän puuhia Roysonista tuntui, että hän oli joko tehnyt sellaista, mitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, tai sitten oli hän jättänyt tekemättä sellaista, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Jostakin syystä, jota ei lie helppo lausua selviksi sanoiksi, oli hän ymmällään ja ärtyinen. Hän siis kävi vuoteeseen.
Murkinalla seuraavana aamuna hän tutustui herra James Leander Winteriin, C.B.E:n etsivänosaston pääsuperintendenttiin, ja tarkastaja Sheldoniin, nuorempaan virkailijaan. Winter oli tavallaan yhtä hämmästyksissään kuin Furneaux, mikäli tavallisen mielipiteen mukaisesta poliisivirkailijasta oli kysymys. Hän oli kookas ja väkevä, rakenteeltaan kuin härkä ja siunattu miellyttävän henkevillä kasvoilla, mutta henkilönä hän yleensä vaikutti herrasmiesmaanviljelijältä. Jos Roysonille olisi kerrottu hänen jokunen kaksikymmentä vuotta varhemmin toimineen harrastelevana raskaan sarjan painijana, olisi kertomus ollut uskottava. "Päällikkö" oli isoluinen ja pyöreäpäinen, hänellä oli ulkonevat sinisilmät ja nyrkkeilijän leukaperät. Hänen käytöstapansa oli miellyttävää ja pirteätä, ja Furneauxia hän ystävällisesti nimitti "Sammakoksi."
Sheldon näytti tosiaankin edustavan oikeauskoista Scotland Yardin miestä, mutta hänelläkin oli oma omituisuutensa, sillä Royson huomasi heti, että hänen oikea silmäteränsä oli huomattavasti suurempi kuin vasen.
Sotilaana Roysonia kuitenkin kaikkien kolmen toverillisuus hämmästytti. Hän sai kuulla heidän tavanneen toisensa Woolcroftissa edellisenä iltana, ja Furneaux oli nähtävästi kertonut heille kaikki läheisemmät yksityiskohdat, sillä molemmat tulokkaat keskustelivat joka seikasta ollen erinomaisesti perillä tilanteesta. Kaiken kukkuraksi eivät he ilmaisseet ajatuksiaan nyökkäyksin ja vihjein ja paljonpuhuvin vaikenemisin. He keskustelivat vapaasti hänen ollessaan kuulijana. Siten hän sai kuulla, että erästä Vera Sassulitsih-nimistä naishenkilöä sekä hänen valioliittolaistansa, muuatta Dmitri von Rosenia, ei ainoastaan epäilty osallisuudesta Homesteadiin tehtyyn hyökkäykseen, vaan pidettiin heitä tarkasti silmällä Lontoossa.
Furneauxkin kävi hämmästyttävän avomieliseksi, "Vaikeutemme on siinä", selitti hän, "että parooni ja hänen poikansa ovat joutuneet lopulliseen erimielisyyteen, mitä tulee heidän suunnitelmiinsa Venäjän uudelleen elvyttämiseksi. Isä oivaltaa, että nykypäivän virtaukset vaativat kansanvaltaista hallitusmuotoa. Hän edustaa sitä kantaa, mitä tsaari ja Kerenski tuntuivat hautovan mielessään v. 1916. Guy de Novgorod kannattaa kokonaan yksinvaltaa, jota hän pitää ainoana mahdollisena pelastuskeinona maalle, joka on ollut bolsheviikkien vallassa. Tämän suhteen on meillä selvät rajat. Mutta missä yhteydessä asiaan ovat Vera Sassulitsh ja Dmitri von Rosen? He ovat punaisimpia leniniläisiä."
"Guy de Novgorod on joko nainut tai luvannut naida Vera Sassulitshin", sanoi Winter leikaten paksusta havannasikaarista pään poikki.
Royson heristi korviaan sen kuullessaan, mutta Furneaux oli ilmeisestikin jo perillä tästä seikasta.
"Niin on", sanoi hän. "Näkee, kuinka Moskovan joukkokuntaan saatiin siten lyödyksi kiila. Mutta Guy on jättänyt Veran ja ihastunut suuresti erääseen Shiela-nimiseen viehättävään neitoseen. Vera sen luultavasti tietää, tai mahdollisesti arvaa. Mutta se ei selitä retkeä, Wentworthia ja Jenksiä kohdannutta kaameata kuolemaa ja tuota yritystä kiristää paroonia, joka muuten väittää joutuneensa äkillisestä hyökkäyksestä niin suunniltaan, että ei kyennyt oikein ymmärtämään, mitä hänen ahdistajansa halusivat. Ja sitten ryhtyi uljas Guy ampumaan etelänpuoleisen portin pielessä odottelevaa joukkuetta, joka tuntuu taitavasti paenneen sinä yönä kaikesta päättäen rannikolla odottaneella aluksella. Kuitenkin on täytynyt olla jonkinlaista salaista sopimusta molempain puolten välillä. Ajankohta, suunnitelmain samankaltaisuus, äkillinen päätös lähteä pakosalle ja peittää jäljetkin – tällaista ei saata tapahtua pelkästä sattumuksesta."
"Kuka palkkasikaan Jim Benderin pingoittamaan tuon vaijerin tien poikki?" sanoi Winter.
"Ensi näkemältä olisin taipuvainen epäilemään kapteeni Roysonia. Hänellä on musta kissa mainiona alibina, niin että meidän täytyy uskoa Jim Benderin kertomusta, joka jokseenkin ratkaisevasti viittaa erääseen varsin tunnettuun englantilaiseen kommunistiin, erääseen pöyhkeään henkilöön, joka riehuu tässä maankolkassa."
"Ei suinkaan se pölkkypäinen Stafford?" huudahti Päällikkö.
"Sama poika."
"Mutta hänhän on läpeensä punainen!"
"Aivan niin. Asiassa on muuan mutka, jota emme vielä ole saaneet suorille."
"Hyvä. Minne lähdemme täältä?"
"Suoraa päätä Homesteadiin. Tahtoisin teidän haastattavan paroonia. Hän pelkää minua. Minun oli pakko oikopäätä muistuttaa hänelle anarkistikerhon pahoja päiviä. Mutta te ollette Britannian valtiomuoto ruumiillistettuna. Teillä on sitä, mitä venäläiset sanovat nimellä 'tshin' – arvokkuutta, virallisuutta. Luulen hänen luottavan teihin. Sydämensä syvyydessä pitää hän minua huonona pilana."
"Luulen mieltyväni parooniinne", nauraa virnaili Winter. "Tottahan toki. Kiitollisen kansakunnan tehdessä teistä K.B.E:n olette yhtä hyvä parooni kuin mikä ryssä hyvänsä. Mainiota, että ette voi saada Bathia. Olisitte mahdoton sietää."
"Kyllä teidän täytyy olla päästänne vialla, Sammakko, kun puhutte näin vanhalle ystävälle, jota saatte kiittää kaikesta tässä elämässä."
"Kuka? Minäkö?" pilaili Furneaux. Hän pyörähti puhumaan Roysonille. "Arvelen teidän saaneen Ranskassa kärsiä tuollaisista petkuttajista? Jokin eversti nappasi C. M. G:n ja sai papereilla tunnustusta teidän neronleimauksistanne? Ah, tätä on raskas kantaa. Vielä se päivä valkenee, että minä vuokraan lentokoneen ja pudotan murhapommin Sisäministeriöön."
Jokseenkin hämmentyneenä tästä puuskauksesta Royson huomasi, että Sheldon ummisti suuremman silmänsä luonta.
"Asianlaita on niin, herra Furneaux", sanoi hän, "että minulla oli eversteihini nähden paljon onnea. He olivat kaikki perin kyvykkäitä ja läpikotaisin kunnianmiehiä."
"Kiitän", sanoi Winter sirosti. "No niin, annetaanpa asian jäädä silleen. Menen ärsyttämään paroonia hänen pesäänsä, ja te, Sheldon, otatte hoitaaksenne Guy de Novgorodin. Oireista päättäen on Furneaux suorimaisillaan mutkan, josta hän mainitsi. Tapaamme teidät kenties myöhemmin, kapteeni Royson. Tämä asuntonne on mukava ja rauhallinen. Saammeko tulla teelle, jos kohtalo sen sallii?"
"Olette tervetulleita mihinkä aikaan hyvänsä. Jos minä sattuisinkin olemaan ulkosalla, päästää rouva Smithers teidät kyllä huoneeseeni, ja herra Furneaux tietää, missä säilytän ruumiinvirvoitusvarastoani."
"Tietääkö hän tosiaankin, se veijari? Nautiskelee täällä meidän raataessamme Lontoossa! No niin, toivonpa, että tämä juttu alkaa nyt luistaa. Minä muuten en teidän sijassanne tänään menisi pappilaan."
"Eihän sellaista toki uneksikaan", kivahti Furneaux. "Kapteeni Royson on itseäänkunnioittava nuori mies. Ei hän tyttöjä pyydystele, eipä pyydystelekään. Jos epäilette sanojani, niin kysykää rouva Smithersiltä. Hän sanoa napauttaa aina oikean sanan – Hei, rouva Smithers, mihinkä suosittelette urhean kapteenin näin ihanana aamuna ryhtyvän?"
"Sanonpa hänelle, mitä hänen on tehtävä. Vieköön hän tuon koiranketkaleen golfkerhoonsa", huusi vanha rouva heti. "Ihan se säikyttää kissapoloisen hengiltä, tälläkin siunatulla minuutilla kantelee sitä keittiössä suussaan, kanteleepa niinikin."
Rouva Smithersin kielenkäyttö saattoi olla rahtusen murteellista, mutta hänen tarkoituksensa oli päivänselvä. Royson ei ollut lainkaan aikonut pelata sinä aamuna golfia, mutta myöntyi kiltisti. Kaikki neljä sekä Jock kävelivät Homesteadia kohden, koska herra Winterin auto oli lähetetty sinne jo edeltäkäsin, ja silloin P. C. Roberts tavoitti heidät polkupyörällään.
Salamyhkäisenä hän kutsui Furneauxin syrjään.
"Pyydän anteeksi, sir", kuiskasi hän, "mutta kersantti Jackson oli sitä mieltä, että teille piti ilmoittaa hänen ylhäisyytensä juuri menneen pappilaan."
"Parooni de Novgorodiako tarkoitatte?" kysyi salapoliisi.
"Niin, sir."
"Oivallista! Ampuiko hän ketään?"
"Herra varjelkoon, sir, siellä otettiin hänet vastaan mielihyvin. Nuori neiti, neiti Macdonald, juoksi puutarhapolulle ja suudella muiskautti häntä!"
"Jos tyttö sen teki, Roberts, ei parooni voi olla roisto. Olen pettynyt. Niinpä niin! Kiitokseni teille ja kersantti Jacksonille. Näettekö nuo kaksi herraa, jotka ovat kapteeni Roysonin seurassa?"
"Kyllä, sir."
"Lentäviä pollareita Scotland Yardista. Suuria herroja. Mutta pankaahan sanani mieleenne! Ennenkuin tämä juttu on selvinnyt, olette kersantti, Roberts, aivan totta, vaikka meidän sitten täytyisi tehdä Jacksonista tarkastaja."
XIII LUKU.
KISSA KÄY TAAS VÄLITTÄMÄÄN.
Kirkkoherra Arthur Hethcott ei sinä päivänä näyttäytynyt golfkerhossa, Ollen suuren seurakunnan ainoa sielunpaimen ei hän voinut olla johdonmukainen golfinpelaaja, mutta elettiin elokuuta, hän ei ottanut mitään vuotuista lomaa, ja hän oli tosiaankin julkilausunut aikomuksensa kuluttaa vapaa-aikanaan golfkentällä useampia aamuja kuin mitä toiseen aikaan olisi tuntunut oikein tahdikkaalta piispan mielestä, joka kohta oli määräävä kontrahtirovastin.
Kaikesta huolimatta oli Roysonilla jonkun verran ajanvietettä. Temple, tuo kuuro herrasmies, oli kuullut erään toisinnon kenraali Swineyn puhelinkeskustelusta. Joku oli joko hänelle kertonut tai oli hän sitten kuvitellut sellaista, että kenraalia oli joku 'Nick-veikko' kutsunut puhelimeen, ja tämä mielijohde miellytti häntä suunnattomasti.
"Hornamaisen mainiota, eikö teistäkin?" naureskeli hän heidän alkaessaan pelata.
"'Hornamaisen' on aivan oikea sana", huusi Royson.
"Nykyaikainen toisinto 'Faustista'. Eikö olekin?"
"Tuskin vain. Missä on Margareeta?"
"Kyllä hän on pelissä mukana. Nimeltään Tiny. Asuu Half-moon Streetin varrella. Kyllähän me kaikki hänestä tiedämme. Swiney-parka! Hän tuli tänne eilen kuin saalistamassa oleva leijona. Ei hän saa selville sitä!, kuka oli tuona 'Nick-veikkona'. Hitto soikoon! Eihän se sentään rienaajan peliä voinut olla – mitä luulette?"
Omituinen epäluulo pujahti Roysonin mieleen, kun kävi ilmi, ettei Temple tosiaankaan tiennyt, kuka oli raivostuttanut kenraalia erinäisillä sopimattomilla paljastuksilla. Kolmen salapoliisin tullessa teelle huvilaan teki hän Furneauxille erään odottamattoman kysymyksen.
"Kuulkaapas", sanoi hän, "tulitteko te muuten Woolcroftista eilen superintendentti Hobbsin kanssa?"
"Kyllä", kuului siekailematon myönnytys.
"Mihinkä aikaan lähditte sieltä?"
"Noin neljännestä yli kahden jälkeen puolen päivän."
"Ah!"
"Tuo ei ole oikein valaisevaa. Mitä merkitsee 'ah'?"
"Kenraali Swineysta kerrotaan muuatta hassunkurista juttua."
"Mahdotonta! Sillä miehellä ei ole huumorin rahtuakaan."
"Kuka on kenraali Swiney?" huomautti Winter.
"Älkää kysykö, Päällikkö. Kyllä hänet pian muutenkin tapaatte. Oletteko pannut merkille Hobbs-rukan nääntynyttä katsetta? Se aiheutuu siitä, että kenraali istuu viranomaisten penkillä."
"Ahaa – kenraali sitä tunnettua lajia", virkkoi Winter. "Tunnen tyypin. Valkoiset viikset, punakat kasvot, suurta tohinaa, aina pitämässä sotaoikeutta. Tuleeko hänestä olemaan vaivaa?"
"Ei hän sille mitään mahda. Hobbs kertoi minulle, että hänellä oli ollut täysi työ, kun sai Swineyn pysyttelemään poissa ruumiinkatselmuksesta. Tämä tuli eilen kertomaan Roysonille, että neiti Shiela Macdonald oli lähtenyt pappilaan. Päivää aikaisemmin yllätti hän ihanan Shielan juomassa teetä täällä, niin että Royson suorastaan jumaloi kenraalia."
"Neiti Macdonaldia mainittaessa", jatkoi Päällikkö, "tahtoisin sanoa, että mielelläni hänet tapaisin. Hän ainakin on englantilainen, eikä hänellä voi olla paljoakaan yhteistä noiden ryssäin kanssa. Ihmettelenpä, kuinka parooni lähti häntä tapaamaan niin varhain aamulla."
"Vain sentakia, että hän pelkäsi jonkun teidän kaltaisenne Scotland Yardin neron ensin pääsevän tyttöä haastattelemaan", sanoi Furneaux. "Lyönpä veikkaa uuden hattunne, että hän käski tyttöä pitämään suunsa tukossa."
"Aina te yritätte puijata minulta uudet hattuni kaikenkarvaisilla verukkeilla, Sammakko. Tänään en aio ostaa teille uutta pääkappaletta. Oliko teillä kentällä hauskaa, kapteeni Royson?"
"Kaikki iskut menivät harhaan, hyvä herra."
"Sepä ikävä juttu. Keskityksen puutetta, tietenkin. No, onhan teillä loppuviikoilla parantamisen aikaa. Me kolme palaamme tänä iltana kaupunkiin."
"Pahoittelen vilpittömästi sellaista uutista", sanoi Royson, joka tosiaankin oli sanomattoman pahoillaan. "Tulen kovin kaipaamaan teitä. Jos sallitaan kysyä, olisin tiedustellut, päättelettekö kaikkia täälläpäin olevia johtolankoja pengotun riittämiin?"
"Kyllä, tavallaan. Voimme palata ennen kuulustelua. Tällaisessa tapauksessa ei etukäteen koskaan tiedä mistään. Mutta tehän tiedätte yhtä hyvin kuin mekin, että murhaan syylliset roistot eivät ole kotoisin Woolcroftista. He asuvat Lontoossa. Missä haaska on, sinne kotkat kokoontuvat, niin että me lähdemme laputtamaan."
"Usein sanotaan 'korpit', mutta Päällikkö luulottelee olevansa kotka", huomautti Furneaux.
"Niin, jos minusta on jotakin apua – –"
"Hyvä on. Kyllä me teitä hyväksemme käytämme, olkaa huoletta. Neuvon teitä jonkun päivän istuskelemaan hiljaa. Antakaa seikkailun lähestyä teitä. Älkää haeskelko sitä."
"Ja pitäkää kaikin mokomin huolta Georgettesta", sanoi Furneaux.
"Herra Sheldon", sanoi Royson hieman ivallisesti, "eikö teillä ole minulle annettavana mitään filosoofista neuvoa?"
"Onpa toki", ja kolmikon jukopää hymyili miellyttävästi. "Pysykää kaukana Homesteadista. Teitä kenties viekoitellaan sinne. Älkää sinne menkö!"
"Se on vihoviimeinen paikka, jonne uneksinkaan mennä vierailulle."
"Oivallista. Enkä minä kuitenkaan hämmästyisi, vaikka parooni lähettäisi teitä noutamaan."
"Minuako!"
"On sitä odottamattomampaakin sattunut. Hän on hyljätty. Hänen poikansa läksi hirmuisella kiireellä Lontooseen tänä aamuna. Hän saattaa tarvita jonkun henkilön palveluksia, johonka hän tarpeen vaatiessa saattaa luottaa. Teidän sijassanne hylkäisin minä kaikki hänen ehdottomansa tehtävät."
"Mutta eihän mies tiedä, että minun kaltaistani miekkosta on olemassakaan."
"Neiti Macdonald tietää. Joka tapauksessa pyysitte minulta neuvoa, ja nyt sen olette saanut."
Jäätyään sinä iltana koiransa ja kasvatikseen ottamansa kissan seuraan, mietiskeli Royson erinäisiä hämmästyttäviä, viimeisten tiimain aikana ilmaantuneita asianhaaroja. Tietenkin askarrutti Shiela hänen ajatuksiaan. Tässä maailmassa on mitä luonnollisinta, että nuorukainen muistelee neitoa, ja harvanpa nuorukaisen syliin oli syösty niin viehättävää nuorta neitosta kuin Shiela. Jollakin tavoin hän toivoi, ettei tyttö olisi rientänyt niin kiireesti vastaanottamaan kirkkoherran tarjoamaa vieraanvaraisuutta. Rantahuvilasta oli Hethcottien asunnolle tuskin viiden minuutin pyöräilymatka, mutta ketään ei koko päivänä ollut kuulunut sieltä, vaikka ystävä olisikin voinut varsin hyvin pistäytyä hänen luoksensa näiden erikoisten olosuhteitten vallitessa. Ehkäpä Pater vain kosti hänelle hänen murhayön jälkeisenä aamuna osoittamaansa salamyhkäisyyttä.
Mutta suurin harmi oli Gladys Hethcott. Hän, Royson, oli aikonut varoittaa Shielaa kirkkoherran sisaresta, joka ei suinkaan ollut parhain henkilö tytön luotetuksi ystävättäreksi, ja nyt oli sattuma johtanut molemmat tytöt alituisesti olemaan toistensa seurassa, niin että mikäli harmia oli tulossa, oli liian myöhäistä ryhtyä sitä estämään. Hän mietiskeli tätä seikkaa, kunnes aivan äkämystyi ja oli valmis toivottamaan koko jupakan hornan tuuttiin. Hän tosiaankin sanoi ääneen jotakin sentapaista, ja silloin toisessa nojatuolissa mukavasti loikoileva kissa kohotti päätään, katsahti häneen ja ilmeisestikin päätti, että häntä oli hieman pidettävä hyvänä, sillä pikku eläin kapusi hänen syliinsä ja sieltä hänen kaulalleen, painautuen häntä vasten, kehräten ääneen ja nuoleskellen hänen korvaansa mitä karheimmalla kielellä.
Jock luonnollisesti oli harmissaan ja näyttikin sen, mutta Georgette ei siitä välittänyt ja asettui ennenpitkää jatkamaan untaan uuden isäntänsä olkapäällä. Pehmeäturkkisen pikkuruumiin läheisyyskin jo oli tyynnyttävää. Royson alkoi suhtautua tilanteeseen kylmemmin. Hänen itsensä nostamatta sormeakaan oli kaitselmus päättänyt, että hän oli joutunut näyttelemään varsin huomattavaa osaa näyttämöllä, jolla esitettiin Homesteadin murhenäytelmä, ja sama oikullinen elementti saattoi taas vetää hänet etualalle. Tämä ei tietenkään itse asiassa ollut hänen huolensa syynä. Rehellisenä ihmisenä oli hän valmis myöntämään, että Shiela Macdonaldin kuva askarroitti hänen ajatuksiaan ja että hän olisi toivonut tytön oleskelevan missä tahansa muualla kuin pappilassa.
Seuraavat kaksi päivää vierähtivät tapauksettomina. Lounaan aikaan perjantaina kävi hän uteliaaksi nähdessään rouva Smithersin mustiinpuettuna. Hän oli tosiaankin unohtanut sen seikan, että kuoltuaan ihmiset tavallisesti haudataan. Wentworthin ja Jenksin jokseenkin myöhästyneet hautajaiset oli järjestetty siksi päiväksi, ja kovaonnisen miespalvelijan omaiset olivat "kutsuneet" rouva Smithersin maahanpaniaisiin, kuten sanotaan.
Hän siis oli myöskin läsnä seurakunnan kirkossa pidetyssä jumalanpalveluksessa, seurasi murhesaattoa haudoille, jotka oli kaivettu vieretysten, ja kuunteli, kuinka kirkkoherra siunasi vainajat maan multaan. Kirkkoherra Arthur Hethcott näytti hyvin järkytetyltä. Hän tuntui olevan hermostunut ja levoton. Olkoonpa, että hän olikin huomannut Roysonin lähikaupungeista kerääntyneiden katsojain tungoksessa, mutta sitä hän ei toimituksen loputtua lainkaan näyttänyt, vaan kiiruhti pappilaan ikäänkuin hyvillään siitä, että, oli saanut suoritetuksi toimituksen, joka oli osoittautunut kuin jumalantuomioksi.
Parooni Runey de Novgorod oli surevain joukossa. Hänen vaununsa ja parivaljakkonsa odottivat portin pielessä, mutta hän seurasi Hethcottia jalkaisin ja katosi ennen pitkää näkyvistä pappilan puutarhan puiden ja pensaitten lomaan. Royson näki paroonin nyt ensi kertaa, ja tähysteli häntä hyvin tarkkaan. Kaikesta päättäen oli isä hauskemman näköinen kuin poika. Hän käyttäytyi arvokkaasti. Hänestä huokui käskevää sävyä. Hänet saattoi odottaa tapaavansa jossakin rahamiesten kokouksessa, kun taas Guy de Novgorod oli paremmin paikallaan Grand Guignolin audienssilla tai venäläistä balettia kaiken taiteen täyttymyksenä pitävien intoilijain joukossa.
Royson tunsi ankaraa kiusausta lähteä käymään pappilassa, mutta hillitsi itsensä. Ilmeisestikään ei häntä siellä kaivattu, ja ylpeys voitti silkan uteliaisuuden, mikäli se tosiaankin oli hänen ensimmäisen aikeensa vaikuttimena.
Sensijaan hän käveli pääkatua pitkin eteenpäin, aikomuksella jatkaa matkaa pienen sataman rantalaiturille katsomaan kalastusaluksia, joita luultavasti oli kiinnitettynä siihen. Seutu oli sangen kuuluisaa hummereistaan ja jokiravuistaan, joista harvat joutuivat Englannin markkinoille, koska Ranskan kansa, joka on miltei intohimoisesti ihastunutta homardiin ja langousteen, maksaa näistä herkuista korkeampia hintoja kuin paahtopaistia mutusteleva englantilainen. Hän tiesi, että satamassa oleili aina puolisentusinaa normandilaisia kalastuskaljaaseja, joiden omistajat olivat valmiit ostamaan kaiken seudulla saadun 'saaliin' hyvillä englantilaisilla kolikoilla, olipa kurssi millainen hyvänsä. Ne olivat siroja aluksia, uivat matalalla, niissä oli korkeat, tornimaiset keulat ja niiden purjeet oli värjätty omituiseen, mutta aina taiteelliseen tapaan. Niiden epätavallinen muoto johtui siitä salaisesta seikasta, että niissä oli mereen aukeava lastiruuma, jossa elävä kauppatavara saattoi luulla yhä oleskelevansa alkuperäisessä elementissänsä, vaikkakin hirveässä ahdingossa. Tietenkin kyllä tiedettiin, että ranskalainen alus, joka sumuisena yönä telki kotimatkaa ilman mitään kiirettä, saattoi hiukkasen katsastaa brittiläisiä hummerinpyydyksiä, vain todetakseen sen seikan, oliko ne laskettu antavimmille matalikoille. Mutta tällaisia sattumuksia oikoeli useasti kalastushallituksen risteilijä, joka kaarteli pitkin sumuista ulappaa, niin että ylipäänsä sujui kaupankäynti varsin tasapainoisesti.
Royson veresteli mielellään ranskantaitoaan lyöttäytymällä juttusille jonkun uljaan normandilaisen tai bretagnelaisen kanssa. Tänäkin päivänä oli hänen aikomuksensa tehdä niin ja jättää epämiellyttävät mietteet mielestään, sellaiset esimerkiksi, jotka koskivat Shiela Macdonaldia, tyttöä, jolla oli nimellänsä pankissa puoli miljoonaa puntaa.
Hän oli menossa satamaan vievää kaitaa kujaa pitkin, kun erääseen ovensuuhun ilmestyi muuan vaimo, joka puhutteli häntä.
"Suokaa anteeksi, herra", sanoi hän, "mutta ettekö olekin kapteeni Royson, ja asu rouva Smithersin luona?"
"Kyllä", sanoi hän.
"Niin", selitti toinen, "eräs Yardissa asuva naapuri on kertonut minulle, että tässä tuonnottain tuli teidän asuntoonne kulkurikissa. Jos se on musta ja jos sen etujalat ovat valkoiset, on se minun. Se lähti minulta karkuun noin kaksi viikkoa sitten."
Royson tiesi heti, että P. C. Roberts oli ollut liian puhelias. Furneauxin ehdotuksen mukaan oli Jim Benderiä keskiyöllä seurannut kissa joutunut yliajetuksi ja saanut surmansa, sopivana rangaistuksena tuhmuudestaan.
"Hm" sanoi hän, "olen mieltynyt tuohon kissaan. Myisittekö sen? Minkä hinnan tahdotte?"
"Pitäisittekö viittä shillinkiä liian paljona, sir?"
"En. Mutta minun ei kannata maksaa kylän kaikista mustista kissakarkureista. Pistäytykää huvilaan tänä iltana puoli seitsemän aikoihin, niin saatte rahat, jos tunnette harhailijan omaksenne. Tietenkin on minun saatava kuitti siltä varalta, että muitakin omistajia ilmestyy."
Täten siis Georgettesta tuli uuden isäntänsä laillinen omaisuus. Mutta tapauksella oli omituinen seuraus. Se ei vienyt aikaa viittäkään minuuttia, mutta sai Roysonin kävelyretken viivästymään noin viidelläkymmenellä jaardilla. Taas hän pysähtyi pariksi tuokioksi vilkaistakseen Parkman's Yardin syvyyksiin, joka oli renttujen sekä kulkurikissain tyyssijana. Tästä oli seurauksena, että hän oli satamalaituriin köytetyn ranskalaisen kaljaasin kohdalla kahden miehen tullessa sen kajuutasta kannelle. Ellei Georgette olisi tuokiota aikaisemmin vaihtanut laillista omistajaa, olisi hän ehdottomasti ollut jonkun matkaa tämän erityisen aluksen tuolla puolen ja luultavasti lyöttäytynyt juttusille toisen, enemmän meren puolella olevan veneen laivurin keralla, joka apulaisineen haalasi juomavesitynnyreitä alukseensa.
Lukuunottamatta sitä, että Royson oli sodan aikana joutunut kosketukseen ranskalaisten rykmenttien kanssa, oli hän myöskin poikana viettänyt usean kesälomansa tekemällä vanhempainsa kanssa pyöräilymatkoja Normandiasta St Malosta Pont Aveniin Bretagnessa. Hänen isänsä oli ollut arkkitehti, hänen äitinsä taiteilija, ja molemmille tuotti lakkaamatonta iloa käydä ihailemassa sen maailman kolkan kummallisia, vanhoja kirkkoja, joiden jokaisen torni on erilainen, ja jokaisen kivistä rakennettu sisäänkäytävä siro ja omalaatuinen. Tästä johtui, että hän oli oppinut verrattain runsaasti kelttiläisiä sanoja, ja Finistèressä, jonne matkamiehet harhaillessaan poikkesivat, kykeni hän sanomaan, mistä kukin tarpeeksi likellä oleva nainen oli kotoisin, päätellen seikan hänen coiffestaan, valkoisesta liinakauluksesta ja päähineestä, joita Bretagnessa käyttää miltei jokainen talonpoikaisnainen ja -tyttö.
Siksi oli hän sangen hyvin perillä Länsi-Ranskan asukkaiden ulkonaisista, luonteenomaisista piirteistä, jotka perehtyneelle ovat yhtä selvät kuin ylämaiden skottilaisen ja uus-englantilaisen ulkoiset, tyypilliset piirteet, ja jo ensi silmäykseltä hän tiesi, etteivät nämä kaksi ranskalaista kalastajaa olleet normandilaisia eikä bretagnelaisia. Ei hän uskonut heitä edes ranskalaisiksikaan, alkoipa ennen pitkää epäillä, olivatko he kalastajiakaan. Yllään heillä oli asiaankuuluvat siniset villapuserot ja pienet lakit. Jalassa heillä oli keltaiset, laveat pumpulikangashousut, joita oli vahvistettu nelikulmaisin purjekangastilkuin, ja heidän käsinkudotut sukkansa ja puukenkänsä olivat kuten olla pitää. Mutta käsiään eivät he pitäneet merimiesten tavoin, eikä heidän käynnissään ollut merenkäyntiin mukautuvaa heilahtelua.
Osan näistä yksityiskohdista hän huomasi heti.
173 173
Toiset hän pani merkille kääntyessään astumaan kumppanusten jäljessä kaupunkiin. Mutta heidän alustaankin ehti hän vilkaista. Se oli maalattu vaaleanvihreäksi, kannen reunaan oli maalattu leveä musta juova, ja pääpurjeessa oli kolmionmuotoinen paikka. Hän ei myöskään unohtanut painaa mieleensä aluksen nimeä, Jeanne, ja sen rekisteröimisnumeroa. Tämän hän tietenkin teki silmälläpitäen sitä seikkaa, että jollakin vieraalla aluksella oli ollut osansa Homesteadin murhenäytelmään. Oli tuskin todennäköistä, että samat roistot uskaltaisivat palata näin pian, vaikkakin Furneaux oli maininnut jotakin tyydytyksestä, jolla eräät määrätyt ulkomaalaiset uskalikot suhtautuivat brittiläiseen viralliseen uneliaisuuteen, ja laimeimmin sanoen oli hämmästyttävää, että parisen naamiopuvussa esiintyvää henkilöä ilmestyi kylään juuri tällä haavaa.
Hänen suurimpana huolenaan oli nyt päästä hyvin näkemään heidän kasvonpiirteensä, ja se sujui helposti hänen mentyään kangaskauppaan, missä, kuten myöhemmin saatiin selville, toinen näistä murteellista englanninkieltä haastavasta kumppanuksesta osti erinäisiä naisten vaatteita, yksinkertaisia, mutta paksusta kankaasta valmistettuja, selittäen vaimonsa ja sisarensa mielihyvin käyttävän niitä kylmällä säällä. Raitilla kuljeskeli yhä ihmisiä, jotka haeskelivat ruoka-ateriaa tai odottelivat auto-omnibussia, jolla olivat tulleet hautajaisiin, niin että Royson saattoi muukalaisten huomaamatta tarkastella heidän kasvonpiirteitään ja ulkonaista olemustaan. Itse asiassa pääsi hän varmuuteen siitä, että tuntisi molemmat lähitulevaisuudessa, vaikkapa he sillä välin vaihtaisivat pukuaan minkälaiseksi tahansa.
Ulkopuolella pientä myymälää, mistä hän osti sanomalehtensä, oli muutamia lautoja, joihin oli kiinnitetty luetteloita sanomalehtien senpäiväisestä sisällöstä. Kaikissa oli suurin kirjaimin painettuja artikkelinimikkeitä kuten "Homesteadin murhaajain uhrit haudattu tänään", tai muuta samanlaista, ja ranskalaiset pysähtyivät, ilmeisestikin tuntien mielenkiintoa noita julistuksia kohtaan. Eräs sanomalehti kuulutti seuraavanlaista kirjoitusta: "Muutamia johtolankoja – erään rikos-asiantuntijan hankkimia." Kumppanuksista nyhjäsi toinen toista, meni myymälään ja tuli sieltä kädessään numero juuri tuota sanomalehteä. Sitten he lähtivät astumaan satamaa kohden.
Royson riensi postitoimistoon, josta hän saattoi ilmoittaa asiasta puhelimella herra Hobbsille Woolcroftiin. Vuosikausia kestäneen touhun jälkeen olivat viranomaiset yhdistäneet kylän pääjohtoon. Hän katsoi viisaammaksi olla suoranaisesti asettumatta yhteyteen kersantti Jacksonin kanssa, sillä superintendentillä oli valta ryhtyä toimenpiteisiin, jotka hän katsoi tarpeellisiksi.
Loogikot saattavat kyllä väittää vastaan sanottaessa onnenpotkauksen näyttelevän suurta osaa ihmiselämässä, mutta kieltämättä saattaa jokainen älykäs mies ja nainen muistellessaan elämänsä kiertelyltä ja kaarteluita keksiä tapauksia, jolloin ei vain yksi ainoa erillinen sattumus, vaan kokonainen sarja niitä, vaikutti koko joukon hyvää tai pahaa heidän persoonalliseen kohtaloonsa.
Nainen, jolta musta kissanpoika oli karannut, oli suoranaisena syynä siihen, että Roysonin huomio kiintyi näihin kahteen muukalaiseen, ja nyt, kahdenkymmenen minuutin sisässä, esti se seikka, että hän lähti suoraan puhelimeen, häntä tapaamasta Gladys Hethcottin, joka nopein askelin riensi tietä pitkin häntä haeskellen.
Nuori neiti oli kuumissaan ja kiihdyksissään. Itse asiassa oli hän suunnannut matkansa Rantahuvilaan, mutta oli tavannut rouva Smithersin, joka oli vakuuttanut hänelle, ettei kapteeni ollut kotosalla, vaan että hän oli mennyt joelle ja rantalaiturille päin, ja viipyisi mahdollisesti poissa aina päivällisaikaan saakka, kello seitsemään, johon oli vielä kolme tuntia.
"Hän on näinä päivinä murjotellut niin yksikseen", jatkoi rouva Smithers. "Ellei hän itsepäisesti väittäisi olevansa vanhapoika, luulisin hänen murehtivan sen takia, että ei koskaan tapaa Homesteadin kaunista neitiä."
"Neiti Macdonaldiako? Mistä maailmassa sellaista päähänne saitte?" huudahti neiti Hethcott jokseenkin kimakasti.
"Kyllä minä tiedän, neiti. Olenhan ollut hautajaisissa ja joku taisi sanoa Shiela-neidin olevan vieraananne."
"Mutta kapteeni Roysonhan tuskin tuntee häntä."
Rouva Smithers nuuhahti nenäänsä.
"Älkää nyt viitsikö joutavia jutella, neiti", sanoa tokaisi hän. "Ei siinä pitkiä aikoja tarvita, kun teräs taulaan iskee. Kyllä te ymmärrätte, mitä minä meinaan. Odottakaahan vain, kunnes tapaatte oikean miehen, niin kylläpä te molemmat lennätte toisianne halaamaan."
"Siinä asiassa te kokonaan erehdytte, sen vakuutan", ja Gladys Hethcottin hempeästä äänestä näkyi, että hänen tuonnottainen ärtymyksensä oli tiessään, "Enhän tietenkään tahtoisi asiasta puhuttavan, mutta minulla on syytä uskoa, että veljeni ja neiti Macdonald voivat päästä hyvään sopuun. He ovat kovasti ihastuneet toisiinsa."
"Niin", sanoi rouva Smithers tyynesti. "Ihmiset puhuvat kirkkoherran riippuvan joka paikassa hänen liepeissään. Ehkäpä kapteeni on kuullut siitä ja murehtii sen takia."
Päästyään kotiin mennessään turvallisen välimatkan päähän rouva Smithers suorastaan hirnui.
"Annoinpa hänelle tällä kertaa niin että tuntui", tuumaili hän itsekseen. "Mutta sitähän hän kaipasikin. Ettäkö sellainen nätti tyttö menisi papille! Ei toki, niin totta kuin minä menin merimiehen muijaksi!"
Ikävä kyllä on totta, että ennätettyään huvilaan ja löytäessään oven alle työnnetyn kokoonkäännetyn paperilipun, jossa oli osoitteena "Kapteeni Roysonille – kiireellinen", hän vallan häpeämättömästi avasi ja luki sen. Taiteellisella, mutta selvällä käsialalla oli neiti Shiela Macdonald kirjoittanut kirjeensaajalle kutsun saapua päivälliselle en famille sinä iltana paroonin ja kirjoittajan vieraaksi. "Tulkaa niin pian kuin mahdollista", kirjoitti hän. "Tahtoisin juurta jaksaen keskustella kanssanne, niin että älkää viitsikö välittää päivällisasusta. Isänikään ei kuulu muuttavan pukua tänä iltana."
"Ha-ha-haa!" riemuitsi rouva Smithers. "Tulkaahan te siitä" – näin sanoi hän Jockille ja Georgettelle – "saatte sievoisen paistin, sillä tämänpäiväinen lihakimpale on nyt syötävä. Huomiseksi on kananpoikaa ja makkaroita. Bob tulee kotiin."
Entinen korpraali Robert Smithers, kaasua valmistava poika, oli postikortilla ilmoittanut saapuvansa seuraavana päivänä kotiin polkupyörällään ennättäen lauantaina teelle.
Tietämättä tästä välinäytöksestä tämän taivaallista asettui Royson kosketuksiin herra Hobbsin kanssa, joka tuntui olevan jokseenkin suunniltaan. Itse asiassa oli superintendentti juuri ollut yhteydessä kreivikunnan poliisimestarin kanssa, ja tämä korkea viranomainen oli huonolla tuulella, ei sen takia, mitä Hobbs oli sanonut tai tehnyt, vaan koska kenraali Swiney oli käynyt hänen luonaan. Tuli julki, että kenraali oli huomauttanut maistraatin sekä Woolcroftin asukkaiden olevan tyytymättömiä poliisin "saamattomuuteen" Homesteadin jutussa. Murhatyöstä oli kulunut kokonaista viisi päivää, ja ainoa pidätetty henkilö oli jokin kurja salakyttä eikä hänkään ollut muuta kuin tietämättään antanut apuaan rikokseen. Poliisimestari katsoi Scotland Yardin vastuunalaiseksi tästä.
"Tiedämme, että tämä on niin kutsutun bolshevistisen joukkokunnan työtä, vaikka itse asiassa he ovat kansainvälisiä rikollisia", vakuutteli hän. "Miksikä etsivä osasto ei julkaise tällaista tiedonantoa? Mitä haittaa siitä olisi? Tihutyöntekijät tulivat Lontoosta ja ovat sinne palanneet. Eivät he saata kuvitellakaan, että me heitä epäilemme. On mitä kohtuuttominta kreivikunnan poliisilaitosta kohtaan, että Swineyn kaltaisen narrin sallitaan moittia meitä. Kirjoitan tänä iltana asiasta Scotland Yardiin!"
Ja tulistuneena hän oli soittanut loppusoiton parahiksi Philip Roysonin ryhtyessä puhelimitse kertomaan kaljaasi Jeannessa majailevista merkillisistä kumppanuksista.
Hobbsista luultavasti tuntui siltä, kuin olisi mannaa satanut hänen ylleen taivaista.
"Tiedonantonne saattaa olla erinomaisen tärkeä, kapteeni Royson", sanoi hän äänensä käydessä kylmäverisemmäksi joka sanalta. "Olisitteko niin ystävällinen, että toistatte jokaisen sananne kersantti Jacksonille? Sanokaa hänelle minun käskeneen häntä heti ryhtymään tutkimuksiin ja pitämään alusta tarkasti silmällä. Paitsi Robertsia on siellä ylimääräinen mies. Niin pian kuin hän on heidät lähettänyt liikkeelle, on hänen soitettava minulle. Teidän olisi mielestäni pysyteltävä syrjässä poliisin järjestelystä, mutta Jacksonille annan sellaisen määräyksen, että hän ilmoittaa teille tarkasti kaikesta, mitä tapahtuu."
Kenraali Swiney oli totta tosiaan nerokas vahingontekijä. Hänen tämänpäiväinen puuhansa oli saanut useita eri henkilöitä suunniltaan. Muunmuassa oli se virittänyt ilmiliekkiin salaisen vihamielisyyden virkapukuisen poliisin ja Scotland Yardin "siviilipukuisen" välille. Tästä johtui, että Hobbsin puhelimella ilmoittaessa kreivikunnan poliisipäällikölle tilanteen viimeisestä kehittymisestä ja ehdottaessa, että sähköttäisi Winterille summittaisen selostuksen Roysonin tiedonannosta, hylkäsi hänen esimiehensä mokoman aatteen kokonaan.
"Ei", päätti hän. "Työskentelemme omin neuvoin. Ensinnäkin saattaa tästä lähteä jotakin. Toisekseen me kyllä annamme noita veitikoita nenälle, jos he ryhtyvät tihutöihin. Tietenkin selostan kirjeessäni kaiken komissaariolle. Niihin aikoihin, kun hän huomenna saa sen, tiedämme me, viekö tämä uusi johtolanka mihinkään. Jos te taas tarvitsette apua, voin lähettää teille kuusi miestä ja kaksi autoa tunnin kuluessa."
Hobbs oli tyytymätön, mutta ei voinut sanoa mitään. Hänestä tuntui, että hän käyttäytyi miltei sopimattomasti niitä kolmea salapoliisia kohtaan, jotka hänen kutsuessaan saapuivat niin kiireesti Scotland Yardista. Hän oli tutustunut heihin ja luotti heidän nerokkuuteensa suunnattomasti. Viivyttelyä hän vihasi. Nyt hän toivoi, että olisi ensiksi ilmoittanut asiasta puhelimitse Scotland Yardille. Sen hän olisi kyllä tehnytkin, ellei kenraali Swiney olisi mennyt moittimaan poliisipäällikköä, ja hän – Hobbs – oli niin kärkäs lohduttamaan henkilöä, joka aina varjeli virkailijoitaan ja miehiään pahansuovalta arvostelulta.
Ja siten meni suuri tilaisuus sivu suun. Erinäisiä kallisarvoisia ihmishenkiä menetettiin ja toisia saatettiin vaaranalaisiksi vain sentähden, että muuan katala henkilö, joka oli närkästyksissään itse muka kärsimänsä vääryyden takia, katsoi soveliaaksi ajaa autollaan kreivikunnan pääkaupunkiin ja käyttää hyväkseen virallista asemaansa parjatakseen poliisilaitoksen päätä.
Joka tapauksessa Furneaux sai kuulla asianlaidan seuraavana sunnuntaina.
"Nom d'un pipe!" tokaisi hän kiukuissaan, "onko mokomaa kuultukaan! Kyllä minä hänelle tällä kertaa annan, mitä kuuluu. Hänelle on joko pantava kapula suuhun tai on hänet myrkytettävä. Ja täten julistan minä itseni kenraali Swineyn karkoitusyhtiöksi, r.l – yhden miehen juttu, pienin pääomin ja vailla kaavakkeita, mutta – hei, pojat – rajattomin valloin."
XIV LUKU.
NOPEITA LÄMPÖTILAN VAIHDOKSIA.
Royson oli juuri lähtenyt poliisiasemalta törmätessään päin neiti Hethcottia.
"Hyvänen aika! Siinähän te olettekin!" huusi tämä iloisesti, sillä hän ei ollut lainkaan kehno näyttelijätär. "Olen etsinyt teitä kaikkialta. Rouva Smithers sanoi teidän lähteneen satamaan, mutta siellä minä en nähnyt teistä vilaustakaan."
"Minulla on ollut puuhaa", sanoi toinen yksinkertaisesti.
"Vieläkö teitä kiinnostaa Homesteadin juttu?"
"Tietysti se kiinnostaa meitä kaikkia. Neiti Macdonaldin kaltaisen vieraan takiahan se joutuu teidänkin vieraanvaraisen kynnyksenne sisäpuolelle."
"Jonka ylitse te ette ole kertaakaan astunut koko viikkona."
"Onko se minun vikani?" intti Royson.
"Ei. Ehkäpä ei ole. Siksi juuri halusinkin vaihtaa sanasen kanssanne. Kävelemmekö jonkun matkaa? Olen saanut tilaisuudesta kiinni, mikä näihin aikoihin on sangen harvinaista."
Royson odotti saavansa kutsun pappilaan, mutta neiti vei hänet ehdoin tahdoin rannikolle vievälle tielle, josta Rantahuvila näkyi lahden polvekkeen takaa. Vieläpä he näkivät, kuinka rouva Smithers avasi huvilan ovea.
Gladys Hethcott näytti haeskelevan sopivia sanoja. Hänen puuhakasta päätään askarrutti kutkuttava pulma. Jos Royson tulisi hänen kanssaan pappilaan, saisi hän tietää, että isäpuoli oli vienyt Shielan kotiinsa, josta tytön piti palata vasta kello kymmenen aikaan, sillä parooni halusi saada apua kirjevaihtonsa hoitamiseen. Toiselta puolen oli olemassa sellainen mahdollisuus, että Royson ja Shiela tulisivat toisiaan vastaan, niin epätodennäköistä kuin se olikin, sillä homesteadilaiset olivat lähteneet ajamaan kotiaan kohden tuokiota aikaisemmin kuin Gladys oli tavoittanut kotiinsa menossa olevan rouva Smithersin, Sitäpaitsi olisi hänen tarkoitusperiinsä soveltunut erinomaisesti, jos Royson uskoisi Arthurin ja Shielan tälläkin hetkellä olevan toistensa seurassa.
Hän osasi lausua ovelan ja harhaanjohtavan syyn ilmeiseen hermostumiseensa.
"En todellakaan tiedä, kuinka alkaisin", sanoi hän, eikä hänen työläytensä ollut aivan kokonaan teeskenneltyä. "Pidän teitä ystävänä, ja olen varma siitä, että voin teihin luottaa. Mutta on niin kovaa. – – Niinpä niin. Paras on puhua suoria sanoja. Olen huolissani Arthurin ja neiti Macdonaldin takia – Shielan, niinkuin olemme oppineet häntä nimittämään."
"Niinkö tosiaankin?"
Gladys vilkaisi salavihkaa seuralaistaan. Tämän kasvot olivat ilmeettömät kuin olisivat ne olleet kivestä veistetyt; Royson ei todellakaan aikonut tehdä hänen itse itselleen ottamaansa tehtävää helpommaksi. Mutta Gladysin oli jatkettava. Paholaislegioona, joka kiusaa ihmisiä vääryydentöihin, oli saanut hänet valtoihinsa.
"Kaikki nähkääs saattaa olla niinkuin pitääkin, mutta tällainen äkillinen ilmiliekkiin syttyminen saa ihmisen ymmälleen", mutisi hän ikäänkuin olisi hänen äänensäkin pettänyt ihan pelkästään sen takia, että asia oli niin henkeä salpaava, "Hän on kiltti tyttö, hyvin, hyvin kaunis ja miellyttävä, ja hän tuli luoksemme kuten turvapaikkaan."
"Niinkuin rikollinen", sanoi Royson.
"Ah, ei toki! Älkää olko ivallinen!" intti toinen. "Sellainen kuuluu minulle, eikä minusta tänään siihen ole. Enkä minä itse asiassa häntä syytä. Luulen, ettei koko asia juolahtanut hänen mieleensäkään. Ja kuka olisikaan voinut uskoa sellaista Arthurista? En ainakaan minä, hänen sisarensa, vaikka olen tuntenut hänet kaiken ikääni."
Royson ei taipunut, eikä hän ollut niitä miehiä, jotka räpäyttävät silmäänsäkään.
"Kerrotteko te nyt minulle jollakin naisten ratkaisevana pitämällä tavalla sellaista, että veljenne on rakastunut neiti Macdonaldiin?" sanoi hän levollisesti. "Hän on hurjasti rakastunut tyttöön. Eikö se jo ole kylläkin ratkaisevaa?"
"Entä tyttö, hän myöskin?"
"Minä – minä luulen sitä. Miksikä ei?"
"Ja taas – 'miksikä ei?'. Iän suhteen on hiukkasen eroavaisuutta, mutta kirjoista olen lukenut nuorten naisten usein löytävän onnensa menemällä hyvän joukon vanhempien miesten puolisoiksi. Eihän Hethcottia tietenkään vanhana saata pitää. Viidenneljättä iässä luulisin hänen olevan – ainoastaan neljää vuotta minua vanhemman. Lähitulevaisuudessa on hänestä sukeutuva rovasti tai piispa. Mikäpä olisikaan parempaa ja varmempaa? Onko hän kertonut asiasta paroonille?"
Roysonin äkillisestä puhetulvasta olisi moni nainen hämmentynyt. Gladys Hethcottille se oli nektaria.
"Sellainen on vanhanaikaista roskaa", sanoi hän hiukan terävästi. "Nykyään kysytään tytön mieltä ensimmäiseksi ja viimeksi ja aina."
"Oh! Onpa se rangaistusta – joutua kyselemään elämänikänsä."
"Älkää viitsikö olla ilkeä. Pyydän neuvoanne, myötätuntoanne, ja te pidätte huoliani pilana."
"Pahoittelen, jos teistä siltä tuntuu. Luonteessani lienee havaitsematon huumorin suoni, sillä puheistanne en voi keksiä mitään vihjettä pilailuun. En edes oikein käsitä tilannetta. Totta kai veljenne naimisiin menee. Miksikä ei hänen vaimonsa saisi olla kaunis ja kenties varakaskin?"
"Niin, tiedän sen. Mielestäni on liitto monessa suhteessa aivan suurenmoinen."
"Kuinka te siis pyydätte minulta neuvoa tai myötätuntoisuutta?"
Gladys punastui ja hänen huulensa värisivät hieman.
"Ei teidän tarvitse heittäytyä häijyksi", intti hän.
Silloin Royson naurahti käheästi ja niin epämiellyttävästi, ettei toinen ollut luullut hänen sellaiseen pystyvänkään.
"Pelkäänpä tänään olevani huonolla tuulella, neiti Hethcott", sanoi hän yhä suupielissä hymy, mutta ilottomin silmin. "Ja ikävä kyllä voin todellakin tokaista jotakin häijyä, jos nyt jatkan keskustelua. Niin että minä siis annan teille hyvän neuvon. Älkää enää astuko askeltakaan kanssani. Seuraavan kerran tavatessamme esitän teille anteeksipyyntöni."
Hän pysähtyi ja nosti hattuaan. Nainen olisi tahtonut puraista kieltään, sillä jostakin kohtalon pahanilkisestä sallimuksesta oli keskustelusta, josta hän etukäteen oli toivonut niin suuria, tullut täydellinen pettymys. Ja mikä pahinta, hänen oli vielä turvauduttava juorukellon viimeiseen juoneen.
"Minun täytyy kertoa asiasta jollekin", sanoi hän rukoilevasti, vilpittömät kyyneleet silmissään. "Mutta asian täytyy jäädä meidän väliseksi salaisuudeksi. Arthur ei ikinä soisi minulle anteeksi, jos hän saisi kuulla minun keskustelleen hänen yksityisasioistaan jonkun kanssa – vaikkapa kysymyksessä olisikin ystävä, kuten te."
"Olkaa huoletta. Tietääkö Swiney?"
"Kenraali Swineyko?" eikä Gladysin hämmästyksen aitoutta ollut tarvis epäillä.
"Niin. Hän on hirveä juorukello, eikö olekin? Viittasi joitakuita päiviä sitten minulle sellaista, että Shiela-neidin vierailu pappilassa päättyisi täten. No niin, hyvästi. Voitte luottaa siihen, että Hethcottin itse kertoessa minulle iloisen uutisensa olen niin hämmästynyt ja ihastunut kuin suinkin toivoa sopii."
Hän lähti astelemaan muuatta syrjäistä tietä pitkin, kaiken aikaa sadatellen itseään narriksi. Harmillinen tytönletukka, jota hän ei olisi huolinut vaimokseen, vaikka tämä olisi ollut ainoa nainen maailmassa, oli kumonnut kaikki hänen puolustuksekseen kehittelemänsä luulot tunteittensa suhteen. Miksikä olisikaan hän kieltänyt katkeraa asianlaitaa? Hän rakasti Shielaa. Tyttö oli hänen unelmaansa impi. Hänen tietämättään oli tytön kuva väikkynyt hänen mielessään sekä päiväin taistelussa että valvottuina, hiljaisina yön hetkinä. Ja sylissäänkin hän oli pidellyt Shielaa. Hyvä Jumala! Jonkun askeleen päässä kivikossa oli tyttö levännyt hänen rintaansa vasten, tajuttomana, mutta luottavaisena. Ja nyt hän jonkun hirvittävän sattumuksen takia joutuisi toisen miehen omaksi. Ehkäpä oli hän päätynyt ottamaan Hethcottin vilpittömän rakkauden vastaan sen suuren tyhmyyden takia, johon oli tehnyt syypääksi itsensä henkilö, jolle hän oli avannut sydämensä saaden palkakseen yliolkaisuutta. Gladys Hethcott oli tietenkin antanut apuaan. Veli ja sisar olivat tehneet lujan liiton pitääkseen Shielaa ja häntä erillään toisistaan. Myöskin typerät salapoliisit olivat osallisia juoneen, naurettavasti vihjaillessaan sellaista, että hänen tuli pysyä poissa pappilasta ja suorastaan kammota Homesteadia.
Hitto – äh, sadatteleminen oli lapsellista! Jospa hän vain olisi voinut lyödä tavaransa kasaan jo samana iltana ja lähteä laputtamaan muille maille! Ehkäpä Hobbs sallisi hänen olla poissa kuulustelusta. Woolcroftiin ennätti hän polkupyörällään tunnissa. Takaisin voi hän palata vuokra-autolla, ja rouva Smithers sai pakata hänen vaatteensa ja hänen poikansa huolehtia kirjain lähettämisestä.
Hän kiskaisi oven auki. Jock ja Georgette kelliskelivät kaikessa ystävyydessä matolla, mutta sealyham riensi vastaan. Georgette tuli hillitympänä, kehräten ja häntä ojossa.
"Rouva Smithers!" huusi hän sotaisan jymisevällä äänellä.
"Tulen heti, kapteeni", ja keittiön ovensuuhun ilmestyi hänen hyllyvä emäntänsä.
"Kylästä tulee tänne eräs vaimo puoli seitsemän tienoissa. Lupasin hänelle viisi shillinkiä tuosta kissasta, jota hän sanoo omakseen. Antakaa hänelle kaikin mokomin viisi shillinkiä ja kissakin kaupan päälle, ellette itse halua pitää sitä."
Rouva Smithers, ovela ihmistuntija, tiesi, että vuokralaiselta oli jokin asia mennyt päin hongikkoa.
"Kyllä, kapteeni", sanoi hän. Mutta sittenkin hän hymyili.
"Lähden Woolcroftiin. Älkää piitatko päivällisestäni."
"Hyvä on, kapteeni, Mutta pöydällänne on teille kirjelippu. Se oli pistetty oven alle."
Ukkospilvenä ryntäsi Royson huoneeseensa. Hartaasti hän toivoi, että hänellä olisi polkupyörän sijaan ollut hevonen. Kahdentoista mailin ajo täyttä neliä olisi ollut äärimmäisen virvoittavaa.
Sitten hän tarttui rypistyneeseen kirjelippuun. Hänen suonissaan hieman sykähti, kun hän näki osoitteen, Vaikkakaan hän ei käsialaa tuntenut, sai se jonkun pienen tiu'un soimaan niissä hermosoluissa, joissa onnen tunne on varastoituna.
Shielan lyhyessä viestissä ei todellakaan ollut mitään sellaista, mikä olisi ollut sopivana syynä Roysonin epätoivon äkkinäiseen vaihtumiseen riemuksi. Jos sitä katsottiin tyynesti, saattoi se itse asiassa olla valmistelu ilmoitukseen, joka olisi antanut Gladys Hethcottin miltei jokaiselle sanalle pontta ja perää. Mutta ei jokaiselle sanalle. Sellaiset asiat, jotka jätetään sanomatta, ovat useasti vastenmielisiä tosiasioita, ja tästä johtui, että Gladys oli valehdellut inhoittavasti. Salaamalla paroonin ja hänen tytärpuolensa lähdön hän oli saanut Roysonin uskomaan, että Hethcott ja Shiela vaihtoivat silläkin hetkellä tendresses pappilan puutarhassa. Kenties oli aivan rehellistä sanoa, että Hethcott oli äärettömästi rakastunut Shielaan, mutta Gladys oli valehdellut väittäessään Shielankin olevan pahoin pihkassa. Niin että epärehellinen juoni luhistui kaikkineen, ja niin selkeänäköinen kuin Royson olikin muihin asioihin nähden, ei hänessä ollut miestä juuri tällä hetkellä ryhtymään kylmäverisesti harkitsemaan tilannetta.
Taas hän huusi rouva Smithersiä, mutta tällä erää ei hän komentanut komppaniaa asentoon.
"Woolcroftin matkasta ei tule mitään", sanoi hän lammasmaisesti hymyillen. "Kaiketi olen aikamoinen pässinpää, mutta kun tuo vaimo tulee, niin antakaa hänelle tämä punnan raha, jos hän tuntee Georgetten omakseen."
Rouva Smithers huomasi saavansa entisen arvokkuutensa takaisin.
"Kaikkea vielä!" vakuutteli hän. "Punnan raha tavallisesta kissanpennusta! Onko mokomaa kuultukaan? Ja kuka se muija on, sen minä tahtoisin tietää? Odottakaapa, että minä näen hänet."
"Mutta rouva Smithers, minä en nyt möisi Georgettea sadasta punnasta."
"Ette, Ettepä tosiaankaan. Sataa puntaa ei teille ikinä siitä tarjota."
"Kuulkaapas nyt, soisin mielelläni, että vaimo saa rahansa. Älkää häntä moittiko. Hän pyysi vain viisi shillinkiä."
"Eikä hän enempää saa. Miksikä hän ei ruoki kissanpoikiaan? Kun mirri tuli taloon, oli se nälkään nääntymässä. Kylkiluut sillä törröttivät niinkuin lintuhäkin puolat. Ja nyt on se koiranvenkaleen kanssa hotkinut paistipalan, jonka varasin päivällistänne varten. Ahmatteja ja varkaita ne ovat molemmat."
Ikävä kertoa oli rouva Smithers keksinyt joutuneensa pulmalliseen tilanteeseen. Hänen oli joko saatettava oma luonteensa huonoon valoon tai parjattava kahta olentoa, jotka eivät kyenneet puolustautumaan ja epäämään hänen sanojaan. Hänen siis oli pakko syydellä sanoja, seurauksista välittämättä.
Royson tietenkin otti hänen sanansa kirjaimellisesti.
"Jockin kanssa selvitän asian", sanoi hän, "mutta kissaa ei laki koske... Tulepas tänne, sinä karvainen lurjus!"
"Kapteeni!" määräsi rouva Smithers, pyyleväin punakkain kasvojensa kurtistuessa ällistyttävästi. "Älkää nyt ruvetko pieksämään koiraraukkaa. Vika on kokonaan minun. Minä annoin sille lihan – Olin – olin lukenut Shiela-neidin kirjelipun. Kirkkoherran sisaren, sen miehiä metsästävän ilkimyksen takia minä sen vain tulin tehneeksi."
Royson ei tosiaankaan tiennyt mitä ajatella.
"Mitä ihmettä?" sanoi hän.
Rouva Smithers vei esiliinansa kulman silmilleen.
"Hän kävi päälleni kuin mikä", kuului katkonainen selitys. "Tahtoi tietää missä te olitte ja lörpötteli roskaa kirkkoherrasta ja Shiela-neidistä. Mutta kyllä minä hänelle annoin, annoin kuin annoinkin."
"Rouva Smithers – tiedättekö, mitä herra Furneaux teistä sanoi?"
"Minustako? Se Hupsunaama! Ainahan hän jaaritteli kaikenmoista."
"Hän on nero. Heti ymmärsi hän antaa arvoa kyvykkyydellenne. Mutta minun on mentävä. Voimme keskustella asiasta myöhemmin. Olkaa niin herttainen ja antakaa minulle hiukan kuumaa vettä."
Kuumeisessa touhussa ahertavassa maailmassa lienee Carlyle unohdettu, mutta hänen vaatefilosofiansa ei ikinä lakkaa pätemästä nuoren miehen kosiskellessa nuorta neittä. Ollipa miten hyvänsä, joka tapauksessa mietiskeli Royson kiireesti vaatevarastoansa ja valikoi tummanharmaan puvun sekä mustat kengät. Hän pääsi silmänräpäyksessä vaatteisiin, ja kehoitti parhaillaan pahoittelevaisena Jockia pysymään kotona P. C. Robertsin ajaessa polkupyörällänsä huvillaan.
"Hauskaa, että tavoitin teidät, sir", sanoi hän. "Kersantti Jackson oli sitä mieltä, että teitä huvittaisi saada tietää kaljaasi Jeannen lähteneen vuoroveden mukana liikkeelle, niin että se on nyt merellä."
"Hyvä!" sanoi Royson. "Minähän näyn onnistuneen aivan mahdottoman asian suhteen – olen löytänyt käenpesän kalastusaluksesta."
"Niin, tiedän kyllä, sir. Nyt emme aio heittäytyä sattuman varaan. Super tahtoo, että pidämme alusta tarkkaan silmällä. Jos se palaa, niin kyllä me sen keksimme."
"Niin sitä pitää. Ikävä, että minun on tästä mentävä. Minun pitäisi lähteä Homesteadiin. Jos teillä on tuokion verran aikaa, niin kavutkaa sisään hiukan virvoittautumaan... Hei! Rouva Smithers!"
"Anteeksi, sir, mutta onko teillä passia?"
"Minkälaista passia?"
"Ne Yardin miehet ovat kovin kovana siitä, ettei puistoon pääse eikä sieltä saa lähteä kukaan ilman superintendentti Hobbsin tai muun ylemmän viranomaisen lupaa. Ette te pääse taloon, ellen minä saata teitä portille asti."
"Roberts, te sanoa paukautatte aina sitä, mitä tuleekin. Pistäytykää sisään takaisin tullessanne, niin rouva Smithers tarjoaa teille viskyä ja soodaa sekä sikaarin... Oletteko valmis?"
Heidän polkiessaan pyörillään matkaan Royson totesi kummastelevansa, miksikä poliisivartiota oli Homesteadissa niin lujitettu. Oli tuskin uskottavaa, että mikään rikollisjoukkue tohtisi lähteä toiselle retkelle, tietäessään seudulla vielä vallitsevan sanomalehtiuutisten edellisen tihutyön takia virittämän mielenkuohun. Sanomalehdistö ei ollut päästänyt asiaa painumaan unhoon. Parooni de Novgorodin asema Venäjän keisarillisessa hovissa, hänen itsepäinen jäämisensä Kaukaasiaan, hänen jännittävä pakonsa Siperian kautta, vieläpä hänen San Fransiskossa tapahtunut toinen avioliittonsa Bakussa ensimmäisen vallankumouksen aikaan kuolleen englantilaisen insinöörin lesken kanssa – näitä seikkoja oli jauhettu pitkään ja tuntuvalla mielihyvällä. Paroonia mainittiin yhtenä niistä harvoista venäläisistä, jotka uskalsivat vastustaa bolshevismia. Sanomalehdistö sekä yleisö eivät näyttäneet tietävän eikä liioin välittävän siitä seikasta, että yksin Ranskassakin asuu neljäsataatuhatta venäläistä.
Poliisin varovaisuustoimenpiteet olivat kuitenkin aivan ilmeiset. Eteläpuoleisella portilla pysäytti muuan poliisikonstaapeli hänet, merkitsi muistiin hänen nimensä ja osoitteensa, luki Shielan kirjelipun, jonka hän oli ottanut mukaansa, ja antoi hänelle numeroidun, alkukirjaimilla varustetun kortin.
"Näyttäkää tämä Hallissa kersantille, sir", sanoi hän, "ja pyytäkää häntä merkitsemään hyväksymisensä siihen, kun lähdette palaamaan. Määräyksemme ovat hyvin ankarat. Ellei Roberts olisi teitä tuntenut, olisi minun ollut pakko pitää teitä täällä, niin kauan että toinen mies olisi hakenut Hallista ohjeita."
Royson huomasi silloin kaksi muuta poliisia istumassa havupuiden lomaan huonon sään varalta pinnoitetun tervakankaan suojassa. Puita vastaan nojallaan oli moottoripyörä sekä kaksi polkupyörää. Kaikki kolme miestä olivat asestettuja. Jokin 'korkea virkamies' piti tilannetta vakavana – se oli ilmeistä.
Hänen sallittiin jatkaa matkaa ilman seuralaista, ja se oli onni, sillä ajotien keskivaiheilla olevassa taipeessa tuli Shiela häntä vastaan. Tyttö käveli nopein askelin. Hänellä oli musta puku yllään, mutta hänen punehtunet poskipäänsä ja innostuneet, hymyä tulvillaan loistavat silmänsä karkoittivat kaiken masentavan merkityksen hänen surupuvustansa. Royson laskeutui pyörältään.
"Voi kuinka hauskaa, kun tulitte", sanoi Shiela. "Aloin käydä kärsimättömäksi, niin että ajattelin tulla vastaan – –"
Hänen äänensä katkesi kesken. Askeleen verran vetäytyi hän taaksepäin. Royson oli työntänyt polkupyöränsä tiepuolen ruohikkoon, ja tuli avosylin häntä vastaan. Vaikka tyttö turvassa kaikilta kiusauksilta olisi saanut kuinka varovaisen kasvatuksen hyvänsä, tietää hän aina, milloin mies aikoo häntä syleillä, ja Shiela tiesi aivan varmaan, että seuraavassa silmänräpäyksessä tempaisi Philip Royson hänet syliinsä niin hellästi kuin rakastaja ainakin.
Hän valahti äkkiä kalpeaksi ja näytti säikähtyvän.
"Älkää!" aneli hän suloisen pyytävästi, ja Royson tuli järkiinsä.
Sitten hänkin hieman kalpeni ja molemmat seisoivat katsellen toisiaan kuten säikähtyneet lapset. Suunnattomalla voimanponnistuksella mies karkoitti merkillisen käheyden kurkustaan.
"Olen hirveä typerys, kun naisista on kysymys – eräistä naisista – ainakin yhdestä naisesta", puhkesi hän sanomaan musertuneesti. "Mutta – emmekö vaihtaisi kädenlyöntiä?"
Ihmeteltävän nopeasti oli tyttö entisellään.
"Totta kai", nauroi hän ollen vähällä hihittää. "Sellainenhan on tapa, ihmisten näin odottamatta tavatessa toisensa ja ollessa tapaamisestaan hyvillään."
Royson piteli hänen kättään molemmissa omissaan.
"Olen ajatellut teitä", sanoi hän, "ja ihmetellyt sekä moittinut itseäni, mutta en tahtonut uskoa, että meitä pidettiin arvottomalla juonittelulla erillämme. En tietenkään moiti miestä. Rakkaudessa ja sodassa on kaikki luvallista. Mutta sisarelle olen hyvin harmissani."
Shiela oli niin hämmästyksissään, ettei näyttänyt huomaavan lujaa otetta, jolla toinen pusersi hänen kättään.
"Mistä ihmeestä te sen tiedätte?" sanoi hän.
"Gladys Hethcott kertoi minulle."
Shiela tempasi kätensä pois.
"Kuinka se kävi?" kysyi hän hiukan tuimasti. Roysonilla ei ollut mitään vastaansanomista hänen äkkinäiseen tylyyteensä – ennemminkin se itse asiassa häntä miellytti.
"Hän yritti vain naulata minua laatikkoon, jossa oli merkintä: 'Jätettävä noudettaessa neiti Gladys Hethcottille'", sanoi hän hilpeästi. "Hän tavoitti tiellä sekä rouva Smithersin että minut, ja sai nenälleen kummallakin kerralla. Ellen solvaisi Georgettea, sanoisin tuota naista kissaksi."
"Georgettea! Sanokaahan toki, kuka Georgette on?"
"Kissanpoikani. Sai nimensä pukunne mukaan, sen, joka repeentyi, nähkääs."
Sitten Royson toivoi, ettei olisi sanonut tuota, ja punastui. Shielakin punastui.
"Meidän on typerää seistä tässä ja kysellä toinen toiseltamme kaikenlaista joutavaa", vastasi tyttö. "Lähdemmekö jatkamaan matkaa?"
Royson ei liikahtanutkaan.
"En muista kysyneeni teiltä mitään", sanoi hän erittäin aprikoivasti. "Olen todennut yhtä ja toista, josta pidän kiinni mitä uskollisimmin. Mutta nyt minä alan. Miten puolustelivat nuo molemmat sitä, etteivät kutsuneet minua teitä tapaamaan?"
"Minkä syyn te annoitte Gladys Hethcottille otaksua, että hän ja te pian menisitte kihloihin?"
"En mitään. Se oli onnetonta teeskentelyä hänen puoleltaan. Ettekö käsitä, hän luuli uskottelemalla sitä teille – –"
Shiela keskeytti hänet nopeasti.
"Kapteeni Royson", sanoi hän, "tahdotteko tehdä jotakin minun mielikseni? Unohtakaa kaikki ne pienet virheet, joihin Hethcottit, veli tai sisar, ovat syyllisiä. Isä on hirveän huolissaan ja haluaa puhella kanssanne. Olkaa nyt kiltti ja tulkaa. Minä näin teidät hautajaisissa. Katselin pappilan ikkunoista. Se oli hyvin surullista, eikö totta? Mr. ja mrs. Jenks-raukkoja! Minun sydämeni oli heidän mukanaan. Ehkä ette tiennyt, että tuo syvästi hunnutettu nainen, joka seisoi lähellä, oli mr. Wentworthin sisar. Hänen miehensä on sairas, ja siksi hänen täytyi kiiruhtaa takaisin Gloucesteriin, missä he asuvat. Isä lähetti hänet sinne autolla."
Jos Royson oli milloinkaan ollut narri, ei hän enää sitä ollut. Hän käsitti, ettei tämä hetki, kuoleman ja vaaran keskellä, ollut sopiva rakkaudentunnustuksiin. Mutta hänen sydämensä sykki riemusta. Tuo yksi ainoa hämmästynyt huudahdus: "Älkää!" oli kertonut hänelle kaiken, tai miltei kaiken, mitä hän halusi tietää.
Hän nosti pystyyn pyöränsä ja pyöritti sitä vasemmalla kädellään. Oikealla hän tarttui ystävällisellä tavalla Shielan käsivarteen.
"Meillä on yllinkyllin puhumista ilman että meidän tarvitsee vaivata päätämme pappilan väellä, jos kävelemme hitaasti."
"No niin, minä voin kertoa teille hyvän joukon", hän sanoi. "Mutta ennen kaikkea, oletteko tavannut ketään Scotland Yardin salapoliiseista?"
"Ei ainoaakaan. Olen tuskin kuullutkaan heistä, paitsi paroonin kautta, joka sanoo heidän olevan harvinaisen kykeneviä miehiä."
Epäilemättä hän kertoikin paljon. Sangen pitkä ja voimakasrakenteinen mies, joka varmaan oli huomaamatta seurannut Shielaa, tuli ulos puiden keskeltä, kun nuo kaksi olivat kadonneet tien mutkasta. Hänen hatussaan oli syvä ja miltei pystysuora käänne, mikä ehkä tarkoitti sen tosiseikan salaamista, että hänen oikean silmänsä terä oli paljoa suurempi vasenta.
"Poika tekee nopeaa työtä", mutisi hän. "Tuskinpa olisin luullut hänen siihen kykenevän. Mikä synnynnäinen sielutieteilijä Furneaux onkaan! Hän sanoi, että muutaman päivän pakollinen ero veisi heidät varmemmin yhteen kuin kaikki maan salongit ja keskusteluhuoneet. Mutta minä en pidä tuosta äkkinäisestä ystävyydestä paroonin puolelta. Varotin Roysonia ja tulen tekemään sen uudelleen, mutta hän ei nyt tahdo kuulla ainoatakaan sanaani. Minä en syytä häntä siitä. Enpä kai minäkään välittäisi pahaaennustavasta salapoliisista, vaikka hän olisi viisas kuin Salomo, jos tuollainen tyttö odottaisi tulla syleillyksi ja suudelluksi. Hän olikin sangen vähällä tehdä sen. Nuo nuoret upseerit taisivat saada hyvää harjoitusta sodan alusta asti. Onpa vahinko, jos minun pitää tuhota tuon lemmekkään kapteenin sotainen toimintainto, sillä sen vuoksi parooni häntä haluaa, muuten tahdon olla hollantilainen."
Ja tarkastaja Sheldon ei ollut mikään hollantilainen, vaan läpeensä kykenevä autonohjaaja, täysin perehtynyt kaikkiin sen ranskalaisen koneen konsteihin ja temppuihin, joka tällä kertaa sijaitsi ylitarkastaja Hobbsin vaatimattomassa vajassa.
XV LUKU.
LÄHETTILÄS.
Tiukka poliisikonstaapeli tutki Roysonin todistusta. Sitten tulokas päästettiin taloon ja esitettiin parooni Rumey de Novgorodille. Teetä tarjoiltiin ruohokentällä. Superintendentti Hobbs saapui ja kutsuttiin toisten mukaan.
"Oletteko kuullut kalaveneestänne?" hän kysyi Roysonilta.
"Kyllä. Roberts kertoi minulle."
"No niin, olen tavallani iloinen siitä, että se on mennyt. Jäättekö nyt tänne, neiti Macdonald?"
Shiela loi katseen parooniin.
"En ole aivan varma siitä. Tahtoisin kyllä jäädä", hän sanoi.
"Ei tiistaihin asti", sanoi hänen isäpuolensa tarttuen valppaasti viittaukseen. "Se on sangen kiusallinen juttu, mutta siitä ei voi päästä irti. Poikani palaa huomenaamulla ja jää tänne tutkimusta varten. Neiti Macdonald lähti pois – se ei ole mikään salaisuus – häntä välttääkseen. Hän teki sen minun täydellisellä hyväksymiselläni, vaikkakin tämä annettiin vasta tapahtuman jälkeen. Guy voi palata paremmalla tai huonommalla tuulella, mutta Shiela on turvassa pappilassa, ja Hethcottit ovat olleet kyllin ystävällisiä pyytääkseen häntä jäämään pitemmäksi ajaksi."
"Hänellä on siellä tietysti poliisivartio", sanoi Hobbs, jonka hidas sanonta ei tässä tapauksessa naamioinut toimetonta järkeä, "mutta hän olisi täällä paremmassa turvassa, sir."
"Paremmassa? Kuka uskaltaisi häntä loukata?"
"En todellakaan tiedä. Toivoisin tietäväni. Kuulin Lontoosta, että paljon epäilyksiä on liikkeellä. Mutta 'Yard' ei iske, ennenkuin se on aivan varma suuresta kalastaan. Liian aikaiset vangitsemiset voisivat saada aikaan, että oikeat syylliset pääsisivät pujahtamaan läpi verkon."
Parooni liikahti levottomasti.
"Sen vuoksi Guido kiiruhti sinne", hän sanoi.
"Minä huomautin, että teidän etsiväosastonne tarvitsee ei vain apua, vaan ohjausta. Nämä ovat huolekkaita aikoja, mr. Hobbs. Ja vaikka mrs. Wentworthin ja lakeijan kuolema olikin niin surullinen tapaus, niin ei kahden miehen surma saisi määrätä kansojen kohtaloa."
"Kymmenen vuotta sitten yhden miehen ja yhden naisen kuolema yllytti koko maailman sotaan", intti Hobbs, hiukan härkäpäisesti Roysonin mielestä.
"Tarkoitatteko Itävallan arkkiherttuaa ja arkkiherttuatarta?"
"Kyllä, sir. En väitä, että Wentworth ja Jenks olivat yhtä tärkeitä yleisille olosuhteille, mutta meidän kansamme panee hyvin merkille poliittiset murhat, eikä mikään hallitus kestäisi päivääkään, jos se vaientaisi sellaisen rikoksen."
Mutta parooni oli oppinut tehtävänsä. Hän ei tuijottanut ylpeästi poliisimieheen, vaan käänsi taitavasti puheen toisaalle.
"Wentworthista puhuessamme – tiedättekö kuka hän todella oli?" kysyi hän.
193
"Mr. Furneaux kertoi minulle hiukan siitä, sir."
"Wentworthin kuolema oli onnettomuus Venäjälle, sille Venäjälle, tarkoitan, jonka toivon näkeväni nousevan eloon jälleen ennenkuin kuolen. Hän alkoi elämänsä ylioppilastulkkina Englannin lähetystön palveluksessa Pietarissa, mutta oppi niin täydellisesti kielemme ja varsinkin kauppa-asiamme, että hänelle tarjottiin sangen hyvä paikka Maanviljelysministeriössä. Hän otti sen vastaan oman hallituksensa suostumuksella. Sitten hän siirtyi Rahaministeriöön. Kun räjähdys tuli, sattui hän olemaan Kaukaasiassa ja yhdisti kohtalonsa minun kohtalooni. Siksi luotin häneen rajattomasti. Poika parka! Hän oli niin uskollinen asiallemme, että hänestä todellakin tuli hyvä palvelija, tavallaan ollakseen naamiona meidän tilallamme täällä. Tietenkään hänen nimensä ei ollut Wentworth. Hänet ammuttiin tahallisesti, Jenks siksi, että hän sattumalta oli hallissa sinä yönä. Nuo roistot tiesivät, mitä tekivät."
Mr. Hobbs ei sanonut mitään.
"Ehkä arvelette", jatkoi vanhempi mies, "että minun olisi pitänyt alusta alkaen olla suora teitä kohtaan. Mutta muistakaa olosuhteet. Minä olin säikähtynyt suunniltani. Miltei tunnin ajan luulin, että tämä pikku tyttö, joka on minulle hyvin rakas, oli ryöstetty tai murhattu. Minut oli sidottu ja kapuloitu sangen raa'asti. He olisivat kyllä mielellään surmanneet minut, mutta he tiesivät, että jos olisin 'poistettu', kuten he sanoivat, ei kopeekkakaan niistä suurista yrityksistä, joissa olen mukana, joutuisi heidän käsiinsä. Te, joka olette poliisi ja tottunut rikoksiin, voitte tuskin käsittää masentumistani tuona yönä – –"
"Isä", sanoi Shiela, "miksi vaivaat itseäsi nyt jälleen läpikäymällä tuon inhoittavan jutun?"
Mutta superintendentti vain myhäili huvitettuna.
"Minäkö tottunut sellaiseen, mitä sanomalehdet nimittivät 'ensi luokan tragediaksi'!" hän huudahti. "Taivas varjelkoon, pahin juttu missä olin mukana kolmekymmentä vuotta sitten, oli salametsästäjäjuttu, kun yksi metsänvartija ja kolme salametsästäjää ammuttiin ja useat miehet haavoittuivat. Eräs eksynyt zeppeliini pommitti meitä sodan aikana, mutta sitä en laske tähän. Ei, sir. Hanhenkin varastaminen on nykyään suuri tapaus Woolcroftissa. Ja siitä muistan jotain. Lähimmässä pitäjässä asuu mies, joka vannoo, että kolmen ankan ja koirasankan höyhenet on löydetty Jim Benderin tilalta, ja siitä Jim saa kuusi kuukautta ilman mitään melua rautalangasta."
"Te aiotte siis todella jäädä pappilaan tiistaihin asti, neiti?" sanoi Hobbs.
"Ja siitä minäkin muistan, että olen kiitollisuudenvelassa tälle nuorelle miehelle tyttäreni pelastumisesta sunnuntai-iltana", sanoi parooni.
"Jos isäni niin toivoo", vastasi hän yksinkertaisesti. Samalla kertaa hän katsoi Roysoniin, jonka oli hyvin vaikea näyttää rauhalliselta, sillä tuo katse kertoi hänelle aivan selvästi, ettei hänen tarvinnut välittää ihastuneista papeista tai heidän kateellisista ja likeistä sisaristaan. Shiela oli sitä lajia tyttöjä, joka, jos hän luotti mieheen, olisi kiertänyt kätensä hänen kaulaansa vaikkapa mestauslavan juurella. Royson oli todellakin varma siitä, että tyttö toivoi hiukan rauhallista huvitusta nyt kun epäilyttävä tilanne oli selvitetty.
Hobbs jätti hyvästi hiukan myöhemmin.
"Miksikähän hän lainkaan tuli tänne tänään." mietti vanhempi mies ääneen. "Ei varpunenkaan voi lentää katolta näinä päivinä, ilman että sen huomaa ja ilmoittaa joku suuri poliisimies."
"Luulen voivani selittää sen, sir", sanoi Royson nauraen. "Hänelle oli sanottu, että minä olen täällä ja tahtoi itse nähdä, millä tavoin minut otettiin vastaan."
"Mutta miksi?"
"Sitä en tiedä. Noilla kolmella rikosasiain osaston miehellä on omat ajatuksensa asioista."
"Kolmella? Minä näin vain kaksi."
"Kaiketi mr. Winterin ja mr. Furneauxin. On kolmaskin – etsivä-tarkastaja Sheldon, hiljainen, omituinen mies. Hänellä on erisuuruiset silmät, oikea isompi kuin vasen."
"Miten omituista!" sanoi Shiela, Ja niin tapahtui, että Royson kaikessa viattomuudessaan ei vain auttanut salaamaan Sheldonin oloa Homesteadissa, vaan myös teki sen tunnetuksi, jos usein syytetty asioiden nurinkurisuus yleensä oli siihen suuntaan menevä.
Kuin yleisestä suostumuksesta puhe siirtyi pois hetkellisistä vaikeuksista ja vaaroista. De Novgorod kyseli Roysonilta hänen palvelustaan sodassa ja loi itse eloisan kuvan siitä tuhosta, joka oli kohdannut Venäjää. Tuo onneton maa oli suuren teollisuuskauden kynnyksellä vuonna 1914, mutta nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, sillä ei ollut teollisuutta, ei vientiä eikä kylliksi ravintoa omalle kansalleen.
Parooni puhui kuten mies, joka on väsynyt loppumattomaan taisteluun, Joskus, hänen kertoessaan jostain jännittävästä tapauksesta hänen perääntyessään läpi Siperian arojen Tshekko-Slovakian armeijan kanssa – sankariteko, jolle nykyaikainen historia tuskin on tehnyt oikeutta – hänen silmänsä kirkastuivat ja hänen äänensä sai jälleen kaikua.
Shiela muisti nimiä ja päivämääriä hämmästyttävän tarkasti, vaikka hän olikin ollut silloin vain neljäntoista vuotias. Kävi selville, että paroonin joukoille oli annettu erikoisoikeuksia heidän kerran päästyään Ural-vuorten yli, ja he lähtivät Vladivostokista amerikkalaisella laivalla vuoden lopulla, Royson ymmärsi, että Shielan äiti sai matkalla kärsiä sellaista puutetta, ettei hän koskaan oikein parantunut. Mutta tämä oli ikävä puheenaihe. De Novgorod vaipui jälleen velttouteensa, jolloin Shiela nousi ja ehdotti kävelyä puistossa, ennenkuin tulisi pimeä.
Mutta vanhempi mies ei siihen suostunut.
"Ei, lapsi", sanoi hän. "Sinä lähdet pian päivällisen jälkeen, ja siksi kapteeni Roysonin ja minun täytyy pitää nyt pieni neuvottelu. Tässä ovat avaimeni. Tuo minulle lukittu kirjekotelo pöytälaatikostani – ruskea. Se sisältää joitakin seikkoja, joista haluaisin keskustella hänen kanssaan."
"Oletteko yksin maailmassa?" kysyi hän odottamatta, kun Shiela oli mennyt.
"Tavallani, sir", sanoi Royson luullen kysymyksen olevan hänen perheestään. "Isäni, joka oli arkkitehti, oli mukana työjoukoissa Ranskassa ja kuoli siellä. Äitini sai surmansa erään razzian aikana Lontoossa. Minulla on setä – –"
"En tarkoittanut sitä", keskeytti toinen. "Eikö teillä ole ketään, joka on riippuvainen teistä – vaimoa tai sisarta?"
"Ei, sir. Voin yhtä hyvin sanoa nyt jo, että avioliitto-ajatus ei koskaan ole pälkähtänyt päähäni ennenkuin tällä viikolla."
Tämä suora huomautus antoi paroonille ajattelemisen aihetta. Mutta hän sivuutti sen. Kun hän puhui, niin sanat tulivat nopeasti.
"Voin tarjota teille suuren luottamustoimen, joka tosin on myös vaarallinen", sanoi hän. "Se on hyvin maksettu – lähettilään palkka. Se voi johtaa – mihin tahansa. Oletteko vapaa suostumaan?"
Sheldonin omituinen varoitus muistui heti Roysonin mieleen. Eikä häneltä liioin jäänyt huomaamatta merkityksellinen pysähdys 'mihin tahansa'-sanojen edellä. Hän arveli, että Shielan isäpuoli nyt kertoi hänelle, miten Shielakin olisi voitettavissa.
"Minä olen vain yksinkertainen sotilas", vastasi hän, "enkä perehtynyt siihen kieleen, joka, kuten joku vanha valtiomies sanoi, on annettu meille ajatuksiamme peittääksemme, Siksi tahdon sanoa suoraan, että niin kauan kuin ei ole mitään henkilökohtaista sidettä tai etua, joka estäisi minua heti lähtemästä Keski-Afrikkaan tai Aasiaan, niin en halua jättää tätä paikkaa ennenkuin teidän perhettänne verhoava pilvi on häipynyt."
"Mutta entäpä jos huomaatte, että poliisit tai etsivät eivät voi sitä häivyttää, ja että se riippuu pääasiallisesti siitä tehtävästä, jonka teille tahtoisin antaa – mitä sitten?"
"Haluatteko nyt vastauksen?"
"Pian – hyvin pian."
"Tiedättekö, että minun on pakko jäädä tänne tutkinnon ajaksi?"
"Oh! Tutkintoja? Sähkösanoma minulta Ulkoministeriöön vapauttaisi teidät kaikesta – toisin sanoen, viranomaiset huomaisivat, että teidän läsnäolonne ei ole välttämätön."
"Hyvä on, parooni. Ette kai odota minun hyppäävän sokeasti mihin tahansa. Mikä on tarjouksenne?"
"Sanalla sanoen, tahtoisin teidän lähtevän joidenkin ystävieni luo Sveitsiin ja menemään sieltä luultavasti Kaukaasiaan. Kun olette siellä, niin vastuunalaisuutenne päättyy ja vaara alkaa. Jälkimmäistä en osaa määritellä. Jos saamani tiedonannot, ovat oikeita, ei se ole kovin suuri."
"Nähtävästi työni olisi yhdistynyt johonkin poliittiseen kaappaukseen Venäjällä. Mutta englantilainen ei sovellu hyvin sellaiseen tehtävään. En osaa kymmentä sanaa venättä."
"Kapteeni, teidän tietämättömyytenne Venäjästä ja sen kansasta on paras suosituskirje. Te ette käsitä, että me venäläiset olemme mystiikan ja hurjuuden sekoituksia. Me olemme hermosairaita ja villejä. Meidän kirjallisuutemme, taiteemme ja musiikkimme paljastavat samalla kertaa heikkoutemme ja neromme. Selvästi sanoen, en tunne ketään venäläistä, johon voin luottaa. Oma poikanikin on minua vastaan. Tietysti hän tulee ajattelemaan niinkuin minä nyt, kun hän on kaksikymmentä vuotta vanhempi. Mutta hänen teoriansa ja haaveensa voivat saada aikaan suurta vahinkoa nyt. Luuletteko, että nuo miehet, jotka kaatoivat Vanhan Venäjän, aavistivat, mihin veren ja kurjuuden virtaan he ovat syösseet uuden?"
Shiela ilmaantui kantaen nahkakoteloa.
"Tietääkö neiti Macdonald syyn, miksi olette kutsunut minut tänne tänään?" kysyi Royson nopeasti.
"Kyllä. Hänellä on täysi luottamukseni. Oi, jospa minulla olisi ympärilläni miehiä yhtä rohkeita ja uskollisia kuin tuo tyttö! Mutta ei kukaan muu maailmassa saa tietää, mitä olen teille sanonut ja tulen sanomaan."
Ei ensi kertaa, mutta selvemmin kuin milloinkaan ennen, Royson huomasi, miten sirosti Shiela liikkui. Hän kulki luonnollisen aistikkaasti. Ehkä hän oli saanut tuon arvokkaan ja kauniin käyttäytymistavan siitä ympäristöstä, jossa hän lapsena oli oleskellut, koska Euroopassa on tapana sanoa, että Venäjän ylhäisön naiset olivat kaikkia muita ylhäisönaisia edellä tässä suhteessa. Jokainen nuori mies, joka on ensi kertaa syvästi rakastunut, ymmärtää, miksi Shiela oli Roysonille kuin liikkeessä piilevän runouden vertauskuva astuessaan kentän poikki elokuunillan hämärässä.
"Tätä kai tahdoit", sanoi hän. "Avaanko sen sinulle? Minä tiedän lukon salaisuuden – Oh, kuinka se on raskas! Tavallisesti se lentää auki aivan helposti."
Parooni nojautui eteenpäin tuolissaan. Hän otti käteensä kasan asiapapereita ja tutki niitä. Kaksi kertaa hän kävi huolellisesti ne läpi.
"Joku muu on myös tiennyt tuon salaisuuden", sanoi hän, ja hänen äänensä, vaikka se olikin hyvin hallittu, oli äärettömän surullinen. "Paperi, jota tarvitsen, tärkein paperi tietenkin – on poissa!"
"Tuo nimiluetteloko?" ja tytön huuto oli säälittävä epätoivossaan.
"Niin."
"Mutta sehän on kauheaa! Entä jos se joutuu tshekan käsiin?"
Muutamien sekunttien ajan vallitsi kiusallinen hiljaisuus. Royson, vaikka olikin muukalainen ei voinut olla aavistamatta totuutta. Niiden miesten nimet, jotka olivat paroonin ja hänen liittolaistensa apulaisia Venäjällä, ja jotka suorittivat hänen suunnitelmaansa, voitaisiin nyt paljastaa Moskovan Vallankumoustribunaalille.
Shiela alkoi nyyhkyttää, ja hänen surunsa herätti paroonin hämmästyksestään.
"Minä alan vanheta", hän sanoi. "En voi edes säilyttää papereitani. Muita minä toivon – olen miltei varma siitä – että se kuumaverinen roisto, joka otti tuon luettelon, teki sen omia tarkoituksiaan varten. Ainakaan hän ei ole pettävä ystäviäni. Joka tapauksessa saan tietää sen huomenna – Kapteeni Royson, yrityksemme, tai ehdotukseni on vain lykätty, tuonnemmaksi. Meidän täytyy tavata toisemme pian jälleen. Shiela tai minä ilmoitamme teille ajan. Ilma alkaa käydä kylmäksi. Menemmekö sisään?"
Shiela suorastaan juoksi huoneeseensa. Hän ei uskaltanut puhua. Hän oli liian nuori, liian täynnä elämäniloa voidakseen vanhuuden tyyneydellä odottaa noiden miesten kohtaloa, joista hän tunsi ja kunnioitti muutamia, jos kadonnut luettelo oli joutunut heidän poliittisten vastustajiensa käsiin.
Parooni vei Roysonin tupakkahuoneeseen, johon oli muutettu joitakin kirjaston huonekaluista.
"Meillä on kovin paljon tavaraa täällä nykyään", selitti hän, ja hänen itsehillintänsä oli suorastaan ihmeteltävä. "Näettekös, pikku tyttöni ei siedä kirjastoa ja ruokahuonetta. Eivätkä palvelijatkaan tahtoisi niitä nyt käyttää, niin luulen. Syömme siis päivällistä salissa."
Hän ei maininnut muuten sanaakaan varkaudesta tai sen mahdollisesti aikaansaamista seikoista. Shiela palasi takaisin sangen kalpeana ja tummasilmäisenä, mutta muuten tyynenä. Palvelijattaret tarjoilivat mainion aterian, ja Royson huomasi, että sekä hänen isäntänsä että tämän tytär vain olivat syövinään. Eivätkä he liioin koskeneet viiniin, jota heidän laseihinsa kaadettiin.
Tämä ei käynyt, hän arveli. Kun hänelle tarjottiin paistettua kananpoikaa, niin hän kieltäytyi sitä ottamasta.
"Ettekö syö päivällistä näin myöhään?" kysyi parooni, joka henkilökohtaisista huolistaan huolimatta aina oli kohtelias vieraitaan kohtaan.
"Kyllä", nauroi Royson, "Olen todellakin nälkäinen, mutta en halua syödä yksin. Majassanikin minulla on koira, joka auttaa minua kaikessa." De Novgorod nyökkäsi.
"Tietysti se on hullua", hän sanoi. "Shiela, minä syön, jos sinäkin syöt, ja silloin kapteeni Royson voi nauttia ateriastaan rauhassa."
Vähitellen pilvi haihtui. Shiela – luoja paratkoon! – osoitti mielenkiintoa golfia kohtaan, ja Royson lupasi auttaa häntä.
"Se on vaikeaa hommaa", hän sanoi, "mutta ansaitsee kyllä alkutyön vaivan. Mutta älkää pelästykö. Se on kuin mah-jong. Ensin opitte golf-kielen. Huonoimmat pelaajat käyttävät vaikeimmin ymmärrettävää pelikieltä."
Shiela tahtoi kävellä pappilaan, mutta parooni ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, ja siksi hän ja Royson pian olivat tilavassa vaunussa.
Kun he olivat yksin, ilmaisi Royson sen ajatuksen, joka oli koko ajan askarruttanut hänen mieltään.
"Miksi parooni de Novgorod ei tahtonut antaa teidän palata?" sanoi hän. "Kaiketi hän voi pitää tuon tottelemattoman poikansa aisoissa teidän suhteenne?"
"Minä olen myös ajatellut sitä", myönsi tyttö. "Luulen hänen pelkäävän toista hyökkäystä."
"Mitä? Vaikka niin monta asestettua poliisia on vartiossa?"
"Hän tuntee venäläisensä. Meidän englantilaiset poliisimme ovat suuria ja kelpo miehiä, mutta heidät voidaan ampua niin helposti."
"Ei puoliksikaan niin helposti kuin he voivat ampua nuo roistot, jotka murhasivat kaksi aseetonta miestä."
"No niin, siten hän ajattelee. Minä tunnen hänet niin hyvin. Hän alkaa myöskin masentua. Huomenna, kun Guido palaa, syntyy kohtaus, ja hän tahtoo pysyttää minut poissa siitä."
Vaunu pysähtyi portille ja poliisi katsoi sisään.
"Superintendentti Hobbsin autonohjaaja tahtoisi puhua sanan kanssanne, sir", sanoi hän Roysonille. "Hän ei pidätä teitä puolta minuuttiakaan."
Royson hypähti ulos luullen tapaavansa miehen Hobbsin autossa. Mutta mitään autoa ei näkynyt, ja hän oli sangen hämmästynyt, kun autonohjaajan pukuun puettu pitkä mies pimeässä tarttui hänen käsivarteensa ja veti hänet syrjään.
"Te ette siis noudattanut neuvoani, kapteeni Royson", sanoi ääni, jonka hän luuli tuntevansa. "Niin – Sheldon tässä on. Minä seurasin teitä, ja tämä puku on mainio valepuku, samalla kun se selittää yhteyteni poliisin kanssa. Oletteko pian kotona, jos tulen teitä tapaamaan?"
"Muutaman minuutin kuluttua. Te tapaatte auton tieltä."
"Hyvä, sir. Ette toivoakseni ole luvannut vielä mitään?"
"Vain antaa neiti Macdonaldille golf-tunteja."
"Mainiota. Minä pelkäsin – mutta pianhan saan puhua kanssanne."
"Mitä tuo mies tahtoi?" oli tietysti Shielan ensi kysymys heidän lähdettyään jälleen liikkeelle.
"Hän tahtoi vain tietää, milloin olisin kotonani. Hän tahtoi tuoda minulle jonkun sanoman, luullakseni."
"Tuo kaikki on kovin salaperäistä", huokasi tyttö. "Joskus kai pääsen tästä juonittelujen ilmapiiristä. Olimme kaksi vuotta onnellisia Amerikassa, mutta tultuamme Ranskaan ja Englantiin ihmiset tulevat ja menevät kuin aaveet, miltei aina yöllä, eivätkä sano nimiään, ja käyttävät tunnussanoja. Tiedättekö, olin kauhistunut, mutta en hämmästynyt, kun nuo hirveät miehet tunkeutuivat kirjastoon! Jotakin sellaista täytyi tapahtua."
"Teidän täytyy koettaa unohtaa nuo naamioidut miehet", ja tyttö kuuli nyt hänen äänessään omistajan rakkauden kaltaisen kaiun. "Saanko nähdä teitä huomenna?"
Tämä oli mainiota – oh, todellista musiikkia.
Royson yritti vielä kerran.
"Tietenkin", hän sanoi, "olemme vastaisuudessa 'Shiela' ja 'Philip'?"
"Golfissa siis heitetään kaikki muodollisuudet sikseen?"
"Tietysti."
"Hyvä on sitten, Philip. Mutta minä olen hyvin väsynyt tänä iltana, ja – ja – –"
Royson puristi hiljaa hänen käsivarttaan.
"Luulen, että ymmärrän, Shiela", hän sanoi.
Jonkun jumalten lahjan avulla hän ymmärsikin – vaikka se oli ihme. Myrskyisenä ja tuskaisena aikana oli tuota tyttöä ahdistanut kaksi miestä rakkaudellaan, toinen intohimoinen ja väkivaltainen, toinen hillitty, mutta täysin vakavissa aikeissa. Se mies, jolle hän lopuksi myöntyisi, jolle hänen sydämensä oli kuulunut miltei ensi hetkestä saakka, jolloin he olivat toisensa kohdanneet, tiesi varmaankin, että tämä hetki ei ollut sovelias.
Royson pysähdytti vaunun kylän liepeillä.
"Minä astun alas tässä", hän sanoi. "Pater odottaa varmaan teitä kynnyksellä."
"Ehkä on parempi, ellette saata minua – Minä no niin, neiti Hethcottin kieli on jo kyllin myrkyllinen. Jos hän tietäisi, että olemme tavannet toiseemme, niin hän pistäisi minua."
Sille he nauroivat ja erosivat kättä lyöden, vaikka Shiela nojautui ulos viimeisessä silmänräpäyksessä ja kuiskasi kasvot lähellä hänen kasvojaan:
"Tietysti, jos voin, tulen jälleen teelle sunnuntaina. Tahtoisin jälleen nähdä mrs. Smithersia – ja hoitaa kissaa."
Ajaja pysähdytti auton saavuttaessaan Roysonin, joka kuitenkin kernaammin halusi kävellä. Hän, tahtoi olla yksinään ajatuksineen, vaikkapa vain muutaman minuutin ajan. Oli pimeä ja kirkas yö, ja kaakosta puhalsi heikko tuuli – juuri samallainen yö kuin tuona unohtumattomana sunnuntaina. Mutta jos suuri maailma näyttikin muuttumattomalta, niin miten olikaan hänen oma näköpiirinsä laajentunut! Tietysti asiassa oli vaikeuksia; paroonin ehdottama tehtävä ja Shielan naurettavan suuri rahasumma olivat huomattavina esteinä. Jälkimmäisestä voitaisiin suoriutua saamalla Novgorod keksimään joku sopivampi näennäinen omistaja pääomalle, joka oli silminnähtävästi aiottu poliittisiin tarkoituksiin. Aiottu matka mantereelle oli vaikeammin ylitettävä este, mutta Royson käsitti selvästi kyllä, että Englannin hallitus voisi puuttua asiaan, koska Sheldonin huomautus oli paljastanut hänelle, että tämä oli tarkoin selvillä venäläisen suunnitelmista.
Mutta tuossa Sheldon itse oli odottamassa majan, lähellä.
"Toivon, että en johtanut teitä harhaan, kun en palannutkaan autolla", sanoi Royson.
"Oh ei, sir. Te ette ole sellainen. Kun auto ajoi ohi, tiesin että te ette ollut siinä."
"Te luotatte siis yhä minuun?" nauroi sotilas astuen edellä arkihuoneeseensa, missä lohduton koira oli murehtinut hänen poissaoloaan tuntimääriä. Kissa oli tietysti asettunut mukavimpaan tuoliin, josta se heti ajettiin pois.
"Itse asiassa minä haluan teidän luottavan minuun hiukan enemmän", sanoi Sheldon.
"Mutta minä en todellakaan voinut olla menemättä paroonin luo tänään."
"Sen huomasin."
"Sitä ystävänne Furneaux kutsuisi syvälliseksi huomautukseksi."
"Olisin huono salapoliisi, jos en olisi huomannut ainoaa mielenkiintoista tapausta tänä iltapäivänä – kohtaustanne neiti Shielan kanssa."
Royson täytti piippuaan. Mitä tuo mies tarkoitti, hän mietti.
"Ehkäpä teidän arvomääräyksenne on väärä", hän sanoi. "Oletteko kuullut niistä kahdesta valepukuisesta, jotka tulivat rannalle ranskalaisessa kalastajaveneessä?"
"Kyllä. Mr. Hobbs on vetänyt verkkonsa sangen tiukalle. Hänellä on auto, neljä ylimääräistä miestä ja moottoripyöräilijä nyt kylässä. Minä toivoisin, kuten hänkin, että neiti Macdonald olisi takaisin Homesteadissa, huolimatta kärsimättömän Guidon odotetusta saapumisesta."
"Ei kai kukaan kuvittele hänelle tapahtuvan jotain pahaa pappilassa?"
"Sitä ei voi koskaan tietää. Me taistellemme epätoivoista joukkoa vastaan."
"Mutta minulla on syytä olettaa, että koko tämä juttu on suunnattu parooni de Novgorodia vastaan."
"Aivan niin, sir. Minä vain olen sitä mieltä, että salama harvoin iskee kahdesti samaan paikkaan. Joka tapauksessa nuoren neidin pitäisi olla turvassa tänä yönä. Te saatoitte tietysti hänet kotiin?"
"Miltei perille asti, ja kuulin Paterin ihastuneen tervehdyksen."
Sheldon otti lasin viskyä ja sikaarin. Koska hän tiesi, että hänen käyntinsä kaipasi selitystä, ei hän viivytellyt.
"On tuskin oikein pyytää teitä kertomaan minulle, mitä parooni de Novgorod puhui niin vakavasti teen jälkeen puutarhassa", hän alkoi. "Mutta saan kaiketi arvata ja lausua julki teoriani. Ensinnäkin tahdon mainita joitakin tosiseikkoja. Venäjällä on kommunisti-autokratia, jota vain hyvin harvat pitävät käsissään käyttäen hyväkseen pienen murto-osan herkkäuskoisuutta. Muiden sadan miljoonan ihmisen joukossa täytyy olla olemassa kolme selvästi määriteltyä puoluetta, äänettömiä, mahdittomia, vailla aseita, kulku-yhteyttä ja milteipä ravintoakin, mutta ne ovat kuitenkin epäilemättä olemassa, odottaen kuin ruuti varastossa. Ensimmäistä puoluetta voimme nimittää selviksi monarkisteiksi, toista tasavaltalaisiksi, kolmatta separatisteiksi, jotka suosivat pieniä yksityisiä kansoja. Venäjän ulkopuolella, Ranskassa, Italiassa, Sveitsissä, Turkissa, Serbiassa – kaikkialla Balkanissa – on runsas miljoona hyvin sivistyneitä venäläisiä, jakautuneina täten, valmiina yhtymään bolshevismia vastaan ja miltei yhtä valmiina taistelemaan toisiaan vastaan. Parooni de Novgorod suosii erästä monarkistien ja tasavaltalaisten yhtymissuunnitelmaa, molemminpuolisin takein. Hänen poikansa mielestä Ukraina on paras perustus riippumattomalle valtiolle, joka aikoinaan voi vallata Iso-Venäjän. Kaikkia kolmea puoluetta pitävät silmällä Moskovan urkkijat, joiden toinen silmä katsoo sitä hallitusta, jota he edustavat ja toinen sitä, joka voi syntyä ulkonaisista aineksista. Ainoat mahdolliset tiet Venäjälle kulkevat Puolan ja Krimin kautta. Puola on pitävä huolen omista asioistaan, jos siis Turkki on suostuvainen, niin Dardanellit tulevat jälleen taistelutieksi. Valitettavasti jokaisen suunnitelma on tuttu jokaiselle toiselle. Olemme juuri nähneet kapinan tukahutetun Georgiassa. Asian laita on se, että parooni de Novgodia, vilpitöntä ja hyväntahtoista vanhaa ylimystä, vetävät nenästä hänen poikansa ja hänen omat lähimmät liittolaisensa. Tuo luettelo, jonka hänen poikansa varasti, oli Moskovassa jo kuukausia sitten. Ehkä nyt käsitätte, miksi, neuvoin teitä olemaan sekaantumatta juoniin, joiden tuloksia on mahdoton aavistaa." Royson oli ollut monta kertaa hämmästynyt viime päivien aikana, mutta nyt hän ei yrittänyt millään tavoin salata ajatuksiaan.
"Minulla ei ole enää paljon sanomista", sanoi hän nauraen järjettömälle ajatukselleen, että hän voisi itse määrätä suuntansa.
"Ei. Mutta jos tahdotte tehdä vanhukselle hyvän palveluksen, kapteeni Royson, niin lähtekää Sveitsiin."
"Mutta kuulkaahan nyt, mr. Sheldon, miksi pysähtyä Sveitsiin?"
"Ei hätää! Te ette mene sen pitemmälle. Kolme päivää, viikko Genevessä osoittavat teille niin selvästi, että parooni de Novgorod luottaa miehiin, joihin ei voi luottaa, että te palaatte tänne takaisin ja sanotte sen hänelle. Hän ehkä uskoo teitä. Toivoakseni hän uskoo. Pääomat, joita hän hallitsee, ovat hänen vallassaan. Pyytäkää häntä jakamaan ne avoimesti nälkiintyneille maamiehilleen. Kun kerran tulee tunnetuksi, että pääoma on lopussa, niin hän vaipuu mitättömyyteen ja on samalla turvassa. Muuten nuo roistot hyökkäävät jollain tavoin hänen kimppuunsa, joko kiduttamalla tai surmaamalla niitä, jotka ovat hänelle rakkaat. Heitä on paljon Englannissa. Me emme voi vartioida heitä kaikkia."
Royson nousi.
"Tuletteko minun kanssani kylään asti?" sanoi hän.
"Miksi niin?" Mutta Sheldon hymyili.
"Koska haluan itse nähdä, millaisen vartioston mr. Hobbs on asettanut pappilaan."
XVI LUKU.
TOINEN HYÖKKÄYS.
Royson ei lähtenyt Sveitsiin. Hän löysi paljon vaativampia tehtäviä lähempänä kotiaan. Seuraavana päivänä mrs. Smithersin poika saapui joltain kaukaiselta työpaikalta Rantahuvilaan. Hän oli äärettömästi kiinnostunut tapahtuneesta murhenäytelmästä; mutta koska sanomalehdissä ei ollut sanaakaan siitä, missä yhteydessä hänen oma kotinsa oli ollut asian kanssa, niin hän joutui miltei suunniltaan mielenliikutuksesta, kun hänen äitinsä esitti hänelle oman toisintonsa tarinaa.
"Paha minut periköön – jos se ei ole oikea kahakka!" hän hämmästeli. "Mutta kuules nyt, äiti! Oletkos unohtanut kirjoitustaidon?"
"Bob", sanoi mrs. Smithers, "minä annoin poliiseille sanani, että pitäisin suuni kiinni, ja se on sitten niin kuin olisi korkki mustepullon suulla."
"Vai sillä tavoin!" huudahti Bob. "Ja missä kapteeni on?"
"Golfia pelaamassa. Hän on kyllin hassu tehdäkseen mitä tahansa tänään. Tanssi minun kanssani aamiaispöydän ympäri, minun iälläni, kun Shiela neiti tulee huomenna teelle."
"Tuleeko hän? Sanomalehdissä sanotaan, että hän on varma voittaja kauneuskilpailussa."
"Hän on sievä tyttö, ja kapteeni tietää sen kyllä kanssa, mutta minä en pidä hänen vaatteistaan."
"Äiti, se ei mitään hyödytä, Sinun täytyy myöntyä. Jonakin päivänä sinulla itselläsikin on leikkotukka ja lyhyet hameet – Ha ha – minä vain lasken leikkiä – Tuoko on se kissa?"
Sinä iltana kapteeni ja korpraali pitivät istunnon. He puhuivat jälleen sodasta, mutta ei noista suurista päivistä, jotka olivat menneet. Heidän mieltään kiinnitti nyt taistelu, jota käytiin heidän ovensa ulkopuolella. Royson luotti entiseen toveriinsa. Heidät sitoi vahvin side, mikä voi yhdistää kahta miestä toisiinsa, sillä he olivat seisseet kuoleman edessä saman taivaan alla neljä pitkää vuotta.
Smithers, joka tunsi paikkakunnan hyvin, nautti takaa-ajon yksityiskohdista ja siihen liittyvistä tapauksista. Hänellä oli hyvä järki ja hän osasi käyttää sitä, ja hän kiinnitti huomiotaan heti erääseen huomautukseen, jonka kersantti Jackson oli tehnyt edellisenä iltana, jolloin Royson ja Sheldon olivat menneet kylään. Siihen aikaan noiden ranskalaisten kalastajain tulo oli huomattu.
"Mitähän varten ne ostivat naisen vaatteita eräästä puodista?" hän sanoi. "Minä en ymmärrä siitä paljon, sir, mutta minusta se tuntuu takaperoiselta – meidän miehemme ostavat naisten vaatteita Ranskasta ja ranskalaiset, jos he ymmärtävät jotain, ostavat pukunsa Lontoosta."
"Sitä minä olen miettinyt koko päivän, Bob. Mutta siitä ei ole epäilystäkään, että Jeanne on lähtenyt. Eräs paikkakunnan veneistä näki sen taistelemassa tuulta vasten kahdenkymmenen mailin päässä varhain tänä aamuna."
"Niin, ja sekin on arvoitus, sir. Ranskalaiset alukset odottavat tavallisesti tuulta lännestä. Miksi nämä eivät odottaneet? Jos tuuli on kova vastakkaiselta puolen, niin he joutuvat pahaan pulaan."
Royson käsitti tämän olevan oikein. Se sai hänet hiukan levottomaksi. Hän tiesi, että Guy de Novgorod oli palannut kotiin, ja vain tämän kiihkomielisen henkilön olokin läheisyydessä oli hermostuttava.
"Millainen ilma on tänä iltana?", hän sanoi nousten ylös.
Smithers, joka oli lähempänä ikkunaa, veti juuri sisäverhoja eteen.
"Ei", sanoi Royson, "älkää tehkö sitä. Hengittäkäämme hiukan raitista ilmaa."
Hän oli pysähtynyt silmänräpäykseksi sytyttääkseen piippunsa, jolloin Georgette, joka oli leikkinyt hiljaista, piilosillaoloa Jockin kanssa, hyppäsi tuolille, jonka hän juuri oli jättänyt ja siitä hänen olkapäälleen.
"Herttainen kissa, eikö totta?" huudahti Smithers ihaillen.
Siten siis, kissa valitsemallaan paikalla, Jock mennen edeltä, molemmat miehet astuivat ulos, sulkivat oven jälestään ja katselivat taivaanrantaa kohti. Ilma oli yhä hyvä, ja tähtitaivas, joka kuvastui meren miltei näkymättömästä peilistä, levitti niin paljon valoa, että molemmat niemekkeet ja leveä hiekkajuova niiden välillä olivat aivan selvästi näkyvissä. Vuoksi oli kaukana ulkona, sillä oli kevään luode, ja kalliot, jotka harvoin olivat näkyvissä, pistivät nyt esille – säännöttömiä mustia haahmoja hämärän pehmeällä pinnalla, jonka rantaviivaa valkoiset kuohuaallot osoittivat.
"Niin", toisti Smithers. "Se on omituista. Ei ole pienintäkään tuulenhenkäystä ilmassa. Mutta maamyyrät ovat huonoja ilmanennustajia. Ehkä he odottavat ilman kääntyvän."
Hänen ajatuksensa askartelivat yhä Jeannen lähdössä. Kello oli silloin noin kymmenen. Kirkon kello löi kymmenen minuutin tai pari myöhemmin. Mutta ei Royson eikä Smithers kuullut sitä. Heillä oli muuta ajateltavaa.
Sillä yön hiljaisuuden keskeytti äkkiä pistoolinlaukaus, joka kuului kylältä päin. Sitä seurasi moottoripyörän rätinä, ja sitten jälleen kaksi laukausta, ja pyörän kone lakkasi käymästä yhtä äkkiä kuin se oli alkanutkin. Muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen, jotka tuntuivat paljon pitemmiltä, päästi auto hurjan rätinän ja edelläkäypä melu vaihtui nopean liikkeen kehrääväksi ääneksi.
Sellainen melu alkoi tuntua tutulta Roysonin korvissa. Hän syöksyi sisään, onneksi Jock kantapäillään, ja tempasi vyönsä, jossa riippui revolveri. Hän heitti kissan tuoliin ja sulki koiran huoneeseen.
Kun hän tuli ulos, oli aivan selvää, että auto ajoi kohti sitä tietä, joka kulki majan ohi.
Silmänräpäyksellinen päätös oli välttämätön, ja Royson oli tällaisissa tapauksissa parhaimmillaan.
"Taas ikävyyksiä tulossa, Bob", sanoi hän valppaan patterikomentajan tyynellä äänellä. "Minä otan pyöräni esiin. Sitten asetumme suojaan lähelle vajaa. Parasta, ettei meitä nähdä. Poliisin kylässä oleva auto on avoin, niin että voimme helposti nähdä, onko siinä poliiseja."
Mutta Smithers otti myös esiin koneensa, "Seis, Bob!" sanoi Royson vakavasti. "Jos tuo auto on roistojen, niin kuulat tulevat lentämään molemmin puolin. Te ette saa sekaantua."
"Anteeksi, sir", oli suora vastaus, "mutta siitä minä välitän viisi! Te tarvitsette ehkä apua tai jonkun viemään sanomaa. Missään tapauksessa kaksi moottoripyöräilijää ei saavuta tuota autoa."
Ja hän oli todella oikeassa. Kaksikymmentä mailia tunnissa ei hyödytä ajettaessa takaa viidenkymmenen mailin vauhdilla kulkevaa autoa.
Auto oli nyt lähellä. Kylä oli vain kahdeksansadan kyynärän päässä. Hiukan pitemmässä ajassa kuin puolessa minuutissa nuo yölliset pakenijat kulkisivat majan ohi. Mutta Royson ehti vielä antaa ohjeita.
"Joko poliisivoima on tulossa tai on heidät estetty toimimasta tällä hetkellä", sanoi hän yhä samalla järkähtämättömän tyynellä äänellä. "Minä pelkään jotain olevan hullusti. Teidän täytyy pysytellä erillänne minusta. Minä teen parhaiten, jos ryhdyn takaa-ajoon, mutta teidän täytyy jäädä eteläportille ja kertoa vartiossa oleville miehille, mitä olemme kuulleet. He eivät ehkä ole puiden takia kuulleet laukauksia. Heidän joukossaan on luullakseni kaksi moottoripyöräilijää. Jos niin on, niin seuratkaa heidän kanssaan minua. Heidän täytyy ampua auton pyöriä. Jos he tulevat pian, niin minä ja toiset konstaapelit emme voi olla vielä kaukana. Jos se on välttämätöntä, niin lainatkaa oma pyöränne. Onko selvää?"
"Kyllä, sir."
Ja sitten auto kiisi ohi, valitettavasti nostaen pölypilven jälkeensä. Se oli umpivaunu, joka kulki kuusikymmentä tai kuusikymmentäviisi avoimella tiellä. Sivu-ikkunat olivat auki, ja huolimatta sen nopeasta vauhdista nuo kaksi piiloutunutta katselijaa kuulivat selvästi naisen huudon sisältä.
Royson ei sanonut mitään. Hän hyppäsi satulaan.
"Taivas!" mutisi Smithers. "He ovat saaneet tuon tytön!"
Mutta hän polki miehekkäästi ja oli tuskin viisi kyynärää Roysonista jälessä, kun he kääntyivät mäntymetsikköön, joka ympäröi eteläistä porttia. Tuulen suunta ali edullinen, koska se puhalsi tomun tien poikki ja he näkivät raketin nousevan ilmaan ja hajoavan punaiseksi tähtisateeksi. Juuri ajoissa he käsittivät myös, että jotain liikettä oli syntynyt tiellä.
Oli tapahtunut seuraavasti.
Lähellä pappilaa, sijoitettuna huomaamattomasti pihalle, jonka veräjä oli auki, oli eräs poliisin moottoripyöräilijöistä. Hänen kanssaan oli P. C. Roberts, joka tunsi jokaisen ihmisolennon useampien neliömailien alalla. Heidän piti olla vartiossa kolmeen asti aamulla, jolloin kaksi muuta asettuisi aamunkoittoon asti heidän tilalleen.
Vartijat olivat vaipuneet nauttimaan tupakasta, anteeksiannettava virhe, jolle viisaat päällysmiehet sulkivat silmänsä, kun he kuulivat auton lähestyvän rantatietä myöten kylän takaa – harvoin käytettyä läpikulkutietä, joka yhdistyi Woolcroftin tiehen noin neljännesmailin päässä, siitä syystä, että pienen joen yli siinä oli rakennettu silta.
He olivat saaneet määräyksen olla ryhtymättä tekemisiin kenenkään kanssa ilman järjellistä syytä; mutta he asettuivat huolellisesti niin, että voivat hyvin nähdä tulevan auton ja olla valmiina heti toimimaan. Se kulki hitaasti ohi, hyvä ja aistikkaan näköinen auto, joka ehkä oli jonkun seudun rikkaan oma, vaikka Roberts ei sitä tuntenut.
Auto ajoi äänettömästi pappilan veräjälle.
"Seuraa minua, Jim", sanoi Roberts kiiruhtaen eteenpäin. Hän näki kolme miestä aivan veräjän luona, kun taas ajaja oli jäänyt rattaansa viereen. Kone oli käynnissä koko ajan, joten erinomaisen koneen hyrinä kuului selvästi.
"Suokaa anteeksi!" huusi poliisi kiiruhtaen askeleitaan, "Ennenkuin menette sisään – –"
Sitten hän puoliksi kuuli ja näki leimauksen ja pamahduksen, ja jokin vastustamaton voima löi häntä rintaan. Hän horjui taapäin ja kaatui kuin kuolleena maahan.
Hänen toverinsa, joka oli nähnyt yhden veräjällä olevista miehistä ampuneen, oli niin hämmästyksen valtaama, että hän toimi väärin – sen sijaan että hän olisi polvistunut pyöränsä taakse ja alkanut itse tulen, joka olisi ehkä voinut vahingoittaa joko autoa tai sen omistajia, ja joka olisi saanut apujoukkoja kiiruhtamaan ajoissa asemalta, hän nousi pyöränsä selkään ja ajoi eteenpäin aikoen hyökätä ajajan kimppuun sivulta ja sellaisen välimatkan päästä, että epäonnistuminen olisi mahdotonta. Mutta roistot olivat nähtävästi varustautuneet kaikkien mahdollisuuksien varalta. Ennenkuin poliisi ehti kohottaa pistooliaan, ammuttiin häntä kahdesti; ensimmäinen kuula haavoitti hänen olkapäätään ja toinen lävisti hänen reitensä. Hän kaatui ja raskas moottoripyörä suistui hänen päälleen.
Pastori ja hänen sisarensa kuuntelivat Shielan soittoa salissa, kun melu ulkoa kuului heidän korviinsa. Shiela ymmärsi ensimmäiseksi, mitä tapahtui. Tyttöparka, hänen kokemuksensa sellaisesta hyökkäyksestä oli liian tuore, jotta hän olisi voinut unohtaa sen kauheat esinäytökset.
"Pian!" hän huusi pastorille. "Lukitkaa ovi!"
Hethcott juoksi nopeasti huoneen poikki, mutta avain ei ottanut kääntyäkseen lukossa, jota ei oltu luultavasti käytetty moneen vuoteen, ja hän koetti yhä saada sitä tottelemaan, kun ovi temmattiin auki ja hän kaatui takaperin yli Chesterfield-tuolin, jolla hänen sisarensa oli istunut.
Kolme miestä hyökkäsi sisään. Kaksi kääntyi epäröimättä Shielaa kohti, tarttui häneen ja kantoi hänet ulos talosta raa'alla hurjuudella, joka teki hänen taistelunsa hyödyttömäksi.
Kolmas tarttui öljylamppuun ja iski sillä pastoria päähän, tämän ollessa vielä polvillaan. Jonkin onnellisen sattuman kautta liekki sammui ennenkuin lasisäiliö särkyi, muuten huone olisi syttynyt palamaan. Mutta pimeä oli syvä, sillä ovi suljettiin jälleen ja uutimet olivat vedetyt eteen. Hethcott haparoi yli lampun, mutta välittämättä sisarensa huudoista, tietäen hänen olevan loukkaantumattoman, hän pyrki valoisaa hallia kohti. Siihen mennessä ryöstäjäin auto oli hävinnyt.
Gladys käsitti, missä hän oli, kun ovi oli avoinna. Hän ei ollut pelkuri ja lakkasi siis huutamasta. Hän riensi veljensä luo veräjälle samaan aikaan kuin joitakin palvelijoita saapui talon takahuoneista.
He näkivät miesten makaavan tiellä ja kiiruhtivat heidän avukseen. Roberts oli tiedoton – kuollut, niin he luulivat – mutta moottoripyöräilijä pyysi hiljaisella äänellä, että kone nostettaisiin hänen päältään.
"Älkää sytyttäkö tulitikkua!" hän kuiskasi. "En voi liikahtaa, ja olen aivan tahriintunut petrooliin."
Kylästä tuli loistavasilmäinen auto. Vaikka Hethcott olikin hämmentynyt ja puoliksi sokea verestä, jota vuoti hänen otsastaan, hän käsitti, että toinen auto nyt oli kaukana poissa. Samassa ilmaantui kersantti Jacksonin tuttu haahmo huutaen:
"Mitä on tapahtunut? Mikä on hullusti?"
"Onko teillä rakettia?" huusi pastori. "Jos on, niin päästäkää se ilmaan. Kaksi miehistänne on pahoin haavoittunut, ja neiti Macdonald on ryöstetty umpivaunussa, joka ajoi rantatielle."
Jackson oli toiminnan mies. Nopein keino tässä hämmästyttävässä tilanteessa oli lähettää puutarhuri suoraa päätä poliisiasemalle. Kaksi moottoripyöräilijää siellä tietäisivät, mitä tehdä. Kolmannen, joka jäisi kylään, piti kutsua lääkäriä ja hankittuaan apua haavoittuneille soittaa ylitarkastaja Hobbsille. Seurauksena oli, että Royson ja Smithers olivat tuskin ehtineet lähteä majalta, kun kolme valkoista rakettia kohosi nopeasti peräkkäin ilmaan, ja poliisiauto, jota pian seurasi kaksi nopeaa pyörää, kiisi päätietä myöten.
Punainen raketti eteläiseltä portilta osoitti, että ei vain oltu huomattu merkkiä kylästä, vaan myös suunta, johon auto kulki. Miltei samaan aikaan lensi valkoinen raketti ilmaan noin mailin päässä kylästä Woolcroftiin päin.
Roysonia ja Smithersia käskettiin äkkiä pysähtymään kun he tulivat sähkölampun säteiden alle, mutta aivan yhtä nopeasti heidän sallittiin jatkaa. Sheldon oli täällä johdossa.
"Ovatko he saaneet tytön?" hän kysyi heti.
"Pelkään niin", sanoi Royson.
Kiireisin ja lyhyin sanoin salapoliisi kertoi, miten lentävä auto oli onnistunut pääsemään heidän käsistään.
"Sähkölampulla varustettu mies koetti pysähdyttää heitä", hän sanoi. "Hän pääsi juuri hyppäämään alta pois. Neljänkymmenen kyynärän päässä avasi kaksi moottoripyöräilijää tulen, ja toisella oli viisas keksintö heittää koneensa tien poikki. Auto meni sen yli, mutta silloin syntyi ensi luokan kolahdus. Toisella pyöräilijällä on määräys seurata, kunnes apua saapuu – Pois tieltä! Tuossa ne ovat!"
Poliisiauto kiisi esiin, kaksi moottoripyöräilijää takanaan.
"Eteenpäin!" huusi Sheldon. "Minä –"
Hän aikoi sanoa, että seisoisi sivulaudalla, mutta samassa silmänräpäyksessä syntyi melua portilla. Guy de Novgorod oli saapunut, ja hänen kimakka äänensä, joka oli noussut miltei kirkunaksi, kuului vaativan ulospääsyä.
"Lukitkaa hänet sisään, jos hän vastustaa!" komensi Sheldon. "Ei teidän hyödytä mitään tulla mukaan noilla pyörillä, kapteeni. Parasta jäädä tänne tai majaan – Matkaan, kersantti!" Ja poliisiauto viuhui yöhön.
Sekunttiakaan epäröimättä Royson kiisi sen jälkeen, ja Smithers tietysti kieltäytyi jäämästä perään. Heillä ei ollut valoja, mikä oli vain eduksi sen jälkeen kuin he olivat päässeet yli jonkin tien keskellä olevan esteen, mikä osoittautui poliisipyöräksi. He voivat nähdä paremmin. Heidän näköaistinsa tottui pimeyteen ja hallitsi laajempaa alaa.
Pian he kulkivat ohi tien, joka vei golf-kentälle, mutta edessä olevien moottorien surina kuului yhä. Kun oltiin päästy ensimmäisten kukkuloiden huipulle, avautui heidän edessään lahti, ja jotenkin lähellä kuuluva ampuminen osoitti taistelun alkaneen, Sekä Roysonilla että Smithersilla oli tarkka näkö; yhtaikaa he havaitsivat mustan täplän meren pinnalla, mikä ei voinut olla mitään muuta kuin suurehkon aluksen purjeet.
"Kapteeni!" huusi Smithers. "Sivuhyökkäys! Lujaa hiekkaa täällä! Mitä siitä arvelette?"
Royson pysähdytti pyöränsä.
"Menkää edeltä!" hän sanoi.
Smithers astui alas ja kantoi pyöräänsä ohi kallioiden ja karkeiden pensaikkojen. Niiden takana oli syvää hiekkaa, joka pian tuli sileäksi ja kovaksi.
"Nyt on tuskin piikiveäkään tiellämme muutamien mailien matkalla", hän ilmoitti iloisesti.
Royson irroitti revolverin koteloa, niin että ase oli valmiina käytäntöön.
"Me kuljemme merta kohti", hän sanoi, "mutta älä mene liian lähelle, Bob. Pane se mieleesi! Olisi typerää, jos turhaan viivyttäisit meitä."
Ja todellakaan ei kukaan muu kuin hyvin asestettu mies olisi uskaltanut kuulan kantaman alueelle, joka nyt oli tuskin kahdensadan kyynärän päässä oikealla puolen. Kirkkaat leimahdukset ilmaisivat molemmilla puolin olevien taistelijoiden luvun. Kuusi poliisia, joiden joukossa luultavasti oli Sheldon, taisteli seitsemää roistoa vastaan – mikä oli miltei mahdoton lukumäärä poliisin voitettavaksi. Roysonin pyrkiessä eteenpäin ja hänen polkupyöränsä kapeiden kumien edistyessä hitaasti edullisellakin hiekalla, hän päätteli, että roistot olivat saaneet apua odottavasta laivasta.
Ja nyt hän näki jotain muuta, joka sai hänen sydämensä tuleen, vaikka hänen järkensä pysyi kylmänä. Kaksi tummaa varjoa raahasi kolmatta poikki puolen mailin levyisen rannan, ja tuo kolmas vastusti kaikin voimin. Sen täytyi olla Shiela. Hän tiesi avun olevan lähellä ja taisteli solakan nuoren ruumiinsa koko voimalla miehiä vastaan, jotka koettivat viedä häntä pieneen venheeseen, joka odotti juuri vaahtoisen vuoksiviivan ulkopuolella.
Royson ei kadottanut sekunttiakaan. Tuon veneen täytyi olla hänen päämääränään. Hän voisi onnistua tai epäonnistua taistellessaan tytön ahdistajien kanssa, mutta taistelulinja tuli jo lähemmäksi ja hänen sotilasvaistonsa sanoi hänelle, että poliisit olivat jo kärsineet tappioita, koska nyt näkyi vain neljä tai kolme pistoolia, joiden suunta oli merelle päin. Jos hän ampumalla ilmaisi roistoille, että heidän viimeinen merellepääsytiensä oli vaarassa, niin hän pani vaaranalaiseksi sekä tytön hengen että omansa.
Hän miltei pysähtyi, kun hän kuuli karkean kirouksen ja Shielan tuskanhuudon raskaan iskun alla. Nähtävästi joku hänen vangitsijoistaan oli kadottanut mielenmalttinsa ja koettanut pelottaa tai iskeä hänet toimettomaksi. Mutta Royson jatkoi järkähtämättä matkaansa. Eikö sir Edward Hamleyn kirja "Sotaliikkeet" selvästi osoittanut, että voimakas isku vihollisen perääntymislinjaa kohtaan on paljon tehokkaampi kuin musertavinkaan hyökkäys keskustaan tai sivulle?
Ja kun hän katsoi oikean hetken tulleen, hän astui pyörän selästä ja laski sen äänettömästi hiekalle.
"Seiso paikoillasi, Bob", hän kuiskasi. "Minun täytyy tietää, mistä voin löytää sinut."
Sitten hän juoksi vuoksen lyödessä hänen jalkojaan vasten. Ponnistaen koko ajatuskykynsä hän palautti mieleensä kylliksi Ranskan rannikon murretta huutaakseen ohjeen veneessä olevalle miehelle. Hän ajatteli, että tämä oli palkattu mies, laivuri, joka oli tottunut hoitamaan alusta johon tuskin mahtui viisi henkeä, ja sen vuoksi Jeannen miehistöön kuuluva. Hän siis huusi iloisesti:
"Ollat! S'evel arh kanot vart traisse!" joka sananmukaisesti käännettynä kuuluu: "Hei! Vetäkää veneenne ylös hiekalle!"
Mies totteli heti. Miksei hän olisi totellut? Sanat kuuluivat tutuilta hänen korvissaan. Ne olivat ainoa seikka, jonka hän käsitti kesken näitä pelottavia ja odottamattomia tapauksia. Royson auttoi tarttumalla pienen venheen laitoihin ja vetämällä sen maalle. Sitten hän kiitti huonosti ohjeensa tottelemisesta hypäten venheeseen, tarttuen airoon ja iskien sillä soutajan tiedottomaksi.
Hänen aikomuksensa oli lyödä airon kädensija lävitse keulalaidan ja tehdä siten vene merelle kelpaamattomaksi. Mutta hän huomasi syrjäsilmällä, ettei hänellä ollut aikaa kadotettavissa. Shiela oli lopen uupunut. Häntä voitiin vetää nopeasti yli kovan hiekan, ja erään miehen huudahdus merkitsi hälyytystä. Ehkäpä hän oli, hämärässäkin nähnyt jotain, joka häntä pelotti. Mutta sitä ei koskaan saada tietää, sillä Royson osui sekä häneen että hänen toveriinsa erehtymättä kymmenen kyynärän päästä, vaikka englantilainen armeijan revolveri onkin raskas ja kömpelö ase.
Shiela kaatui miesten mukana, ja Royson piti selvänä, ettei hän pystyisi nousemaan eikä vastaamaan, jos hän huutaisi hänelle, Ehkäpä hän oli pyörtynyt nähdessään tämän uuden tapauksen silmäinsä edessä.
Jokaisessa taistelussa on niin kutsuttu 'ratkaiseva hetki', ja joukkojen johtaja ei kelpaa mihinkään, ellei hän osaa huomata sitä ja käyttää sitä omaksi hyödykseen. Siten Royson muutti suunnitelmansa vähemmässä kuin silmänräpäyksessä.
"Bob!" hän huusi. "Kiiruhda ja työnnä tuo vene vesille!"
Bob syöksyi avuksi. Royson tempasi sillä välin Shielan syliinsä, vaikka tuo rakas tyttö puolittain tiedottomana teki viimeisen yrityksen vastustella. Hän ei voinut tietää, mikä hurja viha voi vielä olla jälellä noissa kahdessa miehessä, jotka hän oli kaatanut maahan, ja siksi hän juoksi tyttöä kantaen veneeseen sanoen hänelle, että hän oli turvassa – että se oli hän, Philip, joka kantoi häntä – että hän ei Jumalan avulla koskaan päästäisi häntä käsistään niin kauan kuin eli.
Shiela sanoi jälkeenpäin kuulleensa ja ymmärtäneensä sen, mutta sanat kaikuivat hänen korviinsa kuin kaukaa ja yhä kauempaa. Tällä kertaa hän todellakin pyörtyi.
Royson asetti hänet pohjalle, sillä tavoin että hän ainakin oli suojassa eksyneiltä luodeilta. Smithers oli saanut veneen kyllin syvälle veteen, mutta Royson ei ollut vielä valmis taistelusta. Hän näki, että tulilinjalla oli huomattu joitakin uhkaavia liikkeitä siellä, missä he luulivat olevansa parhaiten turvassa. He nousivat ylös hiekalta ja juoksivat merelle päin, mutta kaatuivat jälleen, kun Royson ampui neljä laukausta heitä kohti. Hän piti seitsemännen luodin tulevien mahdollisuuksien varalle, koska hänellä ei ollut varapatruunia taskuissaan.
Sitten hän kahlasi veneeseen.
"Väistyppäs, Bob", sanoi hän. "Ne ovat nyt satimessa! Nyt on heidän vuoronsa!"
XVII LUKU.
VOITTO.
"Tepä sen sanoitte", huusi Smithers irvistäen epäilemättä ilmehikkäästi. "Juuri kun te hyppäsitte veneeseen, näin kahden auton saapuvan. Ja kuulkaas! 'Ankkuri ylös!' sanoi joku hollanniksi. Nytpä ne bolshevikit ovat kovalla."
Mereltä kuului veivin tasaista kolinaa, kohoavien ketjujen helinää. Aavemainen alus oli säikähtänyt ja valmistautui pakenemaan. Maalla näkyi sähkölamppujen leimahduksia, mutta ampuminen oli lakannut.
Royson olisi halunnut huolehtia Shielasta; mutta hänen täytyi pakostakin seurata asiain kulkua.
"Pidä huoli hänestä, Bob", sanoi hän, "Vaikka nuo roistot näyttävät antautuneen, emme vielä ole kuivalla maalla. Jos näen jonkun lähellä rantaviivaa, niin ammun."
Mutta oli helpompi erottaa vene rannalta kuin siinä olijoiden havaita pimeydestä kohoavia olentoja. Huuto siis tulli toiselta puolen.
"Tekö se olette, Royson?" piipitti kimakka, mutta hämmästyttävän selvä ääni.
"Hyvä Jumala!" huudahti Royson, Sitten ääneen:
"Ette kai se ole te, mr. Furneaux?"
"No, jos tahdotte olla kohtelias, kapteeni Royson, niin minä se olen. Teillä on tietysti tyttö?"
"Kyllä, luojan kiitos!"
"Eikä loukkaantunut toivoakseni?"
"En luule. Hän on pyörtynyt, mikä ei ole ihmeellistä."
"Hän miltei pyörtyi", sanoi Shiela, "mutta nyt hän on taas voimissaan. Minä pysyttelin vain hiljaa, koska teillä oli tärkeämpää tehtävää kuin hoitaa heikkoa naista."
"Hei, kapteeni! Älkää viekö liikaa painoa keulaan", huusi Smithers. "Tämä vene on kyllin kiperä ilmankin."
Mutta Royson oli jo polvillaan Shielan jalkojen juuressa ja tarttui hänen käsiinsä.
"Sinä rakas!" hän kuiskasi. "Oletko todella vahingoittumaton?"
"Olen. En kadottanut rohkeuttani, Philip. Olin varma siitä, että jollain tavoin tulisit avukseni. Kuulitko huutoni, kun kuljin majan ohi – Oh, mitä tuo on?"
Ranskalainen, joka oli ollut tiedotonna, saavutti jälleen tajuntansa. Hän liikahti, koetti nousta ja käytti outoja sanoja.
"Minä pidän huolen hänestä", sanoi Royson nojaten Smithersin olkapäähän mennessään perään.
"Pysykää hiljaa!" hän sanoi ranskaksi, "Ei teille tapahdu mitään pahaa, jos käyttäydytte siivosti."
"Misère de Dieu!" valitti mies, "Mitä minä sitten olen tehnyt?"
"Sen poliisi sanoo teille."
Tällöin oli veneen keula jälleen hiekassa. Royson hypähti veteen. Ei kukaan muu kuin hän saisi nostaa Shielaa veneestä.
Furneaux oli siinä muutamien poliisien kanssa.
"Teillä on kaksi vankia veneessä, huomaan", sanoi pikku mies.
"Ei, yksi vain", vastasi Royson, joka auttoi sillä hetkellä Shielaa jaloilleen.
"Omituista miten sitä voi erehtyä", oli ivallinen vastaus. "Epäilemättä mr. Smithers?"
"Kyllä, sir", vastasi hämmästynyt Bob.
"Jos tuo ravunpyydystäjä ei voi liikuttaa jäseniään, niin kääntäkää vene, niin me vedämme teidät maihin perä edellä – Comment ca-va, Pierre?"
"Pas b'en, m'sieu", ähkäisi ranskalainen, josta tuntui ihmeelliseltä, että niin monet täällä puhuttelivat häntä sujuvasti hänen omalla kielellään, "Joku on murskannut pääni, ja mitä minä sitten olen tehnyt?"
"Me hoidamme ensin päätänne, ja sitten te sanotte meille, keitä ystävänne ovat. Onko tuo Jeanne?"
"Oui, m'sieu."
"Minua miltei huvittaisi vallata se."
"Sitä ette voi tehdä, sir – se on liikkeellä", sanoi tarkkanäköinen Bob.
Bretagnelainen, joka nähtävästi käsitti Smithersin sanojen tärkeyden, kirosi äänekkäästi.
"Mr. Furneaux", keskeytti Royson pidellen Shielaa mukavasti käsivarsillaan, tämän oikea käsi kaulansa ympärillä, "onko aivan turvallista viedä neiti Macdonald tielle?"
"On kyllä. Minä tulen mukaan varmuuden vuoksi."
"Bob", jatkoi Royson, "vie pyörät kotiin, niin olet kiltti. Mr. Furneaux hankkii meille paikat jossain autoissa, siitä olen varma. Ja pyydä äitiäsi panemaan pata tulelle, jos ehdit ensin kotiin."
"Ei teidän invalidianne varten", sanoi salapoliisi, joka näytti harmistuneelta asian käänteestä. "Hänen täytyy mennä Halliin."
"Hän tulee minun luokseni", sanoi Royson, "Te ette osaa suojella häntä, siltä näyttää. Nyt minä koetan, mitä voin tehdä."
"Väitteenne ei ole hyvin perusteltu, kohtelias nuori ystäväni. Kolme kunnon miestä kuolleina ja viisi pahoin haavoitettuina ovat teitä vastaan. En tahdo riistää teiltä hituistakaan kunniastanne, mutta te ette olisi voinut tehdä mitään, ellei poliisi olisi raivannut teille tietä. Sen kai te käsitätte? Ja mitä Jeanneen tulee, niin pari tykkivenettä sieppaa sen aamulla. Ne ovat jo ulkona valmiina odottamassa sitä."
"Pyydän anteeksi, mutta en ole vielä vakuutettu. Tämä tyttöparka ei ole siinä tilassa, että hän jaksaisi kestää Guy de Novgorodin hyökkäyksiä."
Suurella ponnistuksella, sillä hän ei ylimalkaan kernaasti antanut toiselle viimeistä sanaa, pysyi Furneaux vaiti. Shiela, jolla oli naisen vaisto, käsitti etsivän salaisen raivon.
"Rakas!" kuiskasi hän. "Hän tarkoittaa enemmän kuin sanoo. Ja minä voin kävellä. Voin todellakin. Olin vain hengästynyt taistelusta ja olin miltei suunniltani, kun näin veneen odottavan, vaikka apu oli niin lähellä. Tietysti luulin sinun olevan noiden miesten joukossa, jotka ampuivat tieltä – Kas tuossa" ja hänen huulensa koskettivat Roysonin huulia. "Päästä minut nyt alas!"
"Sellaisia lahjuksia en voi vastustaa", hän mutisi.
"Parasta pidellä hänen käsivarttaan", ehdotti Furneaux. "Hän voisi muuten kaatua – Ei. Pysytelkää hiukan enemmän oikealla. Kalliossa on kolo."
Pitkä, lujarakenteinen mies antoi joitakin ohjeita superintendentti Hobbsin autonohjaajalle, kun nuo kolme lähestyivät. Royson tunsi mr. Winterin. Hän kuuli hänen sanovan:
"Emme voi tehdä muuta kuin muuttaa Hallin sairaalaksi – ainakin täksi yöksi. Ensin täytyy pitää huoli haavoittuneista. Olisi parasta ilmoittaa lääkärille, joka tulee tänne omalla autollaan, ja valmistaa sitten Homesteadin asukkaita – –"
"Silmänräpäys, Winter", keskeytti Furneaux. "Miksette lähetä pyöräilijää noutamaan lääkäriä? Tässä on neiti Macdonald, jonka läsnäolokin jo tyynnyttää Hallin palvelijoita enemmän kuin tusina poliiseja. Meidän täytyy myös muistaa parooni. Hän on luultavasti epätoivoissaan. Suostutteko? Hyvä on, neiti Macdonald. Kapteeni Royson toimii yhä saattajana."
"Hauska tutustua, nuori neiti", sanoi päällikkö ystävällisesti. "Ette ole vahingoittunut ryöstöstä huolimatta, vai miten?"
"En. Mutta en tahtoisi enää kokea sellaista."
"Luulen teidän nyt olevan kaiken vaaran ohi. Me olemme saartaneet kahden roistojoukkueen jokaisen jäsenen. Mutta minä selitän asiat aamulla. Jos todellakin luulette voivanne saada palvelijanne valmistamaan ainakin kahdeksan vuodetta – kahdessa suuressa huoneessa, jos mahdollista – –"
"Kyllä. Siitä kyllä suoriudun. Mutta saanko kysyä nimeänne?"
"Winter."
"Hyvä on, mr. Winter. Voitte luottaa minuun." Sillä välin Furneaux oli kuiskannut Roysonin korvaan:
"Guy de Novgorod makaa kuolleena kahdenkymmenen kyynärän päässä. Hän sai kuulan otsaansa – kaatui viimeiseksi. Ymmärrättekö nyt?"
"Mies parka!" mutisi Royson.
"Älkää sanoko mitään kenellekään. Hänen isänsä ei saa tietää siitä ennenkuin huomen-aamulla. Hän on vanha mies, ja hänen maljansa on täysi tänä yönä." Oli mahdotonta kysyä mitään, sillä Shiela astui autoon. Royson kiipesi hänen vierelleen, ja hän nojautui häntä vasten kuin pelästynyt lapsi.
"Anna minun itkeä hiukan", hän nyyhkytti. "En voi kestää tätä enää kauemmin, ja minun täytyy olla rohkea, kun tapaan isäni. Voi miten ihana maailma voisi olla, ja miten hirveäksi me typerät kuolevaiset sen teemme!"
Mikä oli sangen omituista filosofiaa tullakseen hänen huuliltaan tällaisena hetkenä. Tietysti hän oli lopen uupunut ja hänen sydämensä oli niin täynnä, sillä harvat nykyajan naiset ovat tunnustaneet rakkautensa niin oudoissa olosuhteissa. Royson ei tiennyt, saisiko Shiela puhua, mutta päätti, että oli parasta antaa hänen rauhoittaa itseään jo pelkällä ponnistuksella saada kokoon kunnollinen kertomus.
"Niin pahoja kuin he ovatkin, eivät nuo miehet tahtoneet minua vahingoittaa", sanoi tyttö. "He olivat venäläisiä, ja minä tunsin erään heistä, lääketieteen ylioppilaan nimeltä Dmitri van Rosen. Vaikka he raahasivat minut autoon ja asettivat minut keskelle takaistuinta, eivät he pidelleet käsiäni ja ranteitani liian tiukasti. Pakoitin itseni puhumaan kohteliaasti van Rosenille. 'Dmitri', minä sanoin, 'miten olen koskaan teitä loukannut, kun kohtelette minua kuin paennutta rikollista?' 'Natushka', hän vastasi minulle vanhaan venäläiseen tapaan, 'ei teille tehdä pahaa, mutta teidän täytyy tulla kanssamme. Se on asiamme vuoksi.' 'Minkä asian?' minä kysyin. 'Sen saatte tietää', hän sanoi, 'mutta ei nyt. Jos pysytte rauhallisena, voitte luottaa siihen, että teitä kohdellaan hyvin. Siinä kaikki, mitä saan sanoa.' 'Mutta ettekö sano minne minua viette?' pyysin. 'Saatte tietää sen huomenna', hän vastasi eikä lausunut sitten enää sanaakaan. Silloin me lähestyimme majaasi. Olin ajatellut kovin – voi, miten kovin – olisiko viisasta huutaa apua kulkiessani majasi ohi vaiko eteläportilla. Sitten käsitin, että jos voin saada ääneni kuuluviin, niin sinä ymmärtäisit, mutta portilla olevat poliisit eivät käsittäisi."
Roysonin mieltä ehkä painosti tuo osa tragediaa, joka hänen täytyi salata tytöltä, mutta tällaisen huomautuksen hän ei antanut mennä ohi ilman rauhoittavaa puristusta.
"Niin, rakas", kuiskasi Shiela. "Minun ei olisi tarvinnut epäröidä, mutta meidän kurja järkemme ei toimi hyvin, kun kiitää roistojen vankina tuntematonta kohtaloa kohti. Joka tapauksessa päätin yrittää niin kauan kuin elit lähellä. Ehkä olin erehtynyt. En voinut nähdä valoa sinun huoneestasi, ja se miltei hillitsi minua huutamasta, kunnes muistin nuo raskaat uutimet – –"
"Rakkaani", keskeytti mies, "minä kuulin ammunnan ja seisoin ulkona mrs. Smithersin pojan kanssa, kumpikin pitäen pyöräänsä lähtövalmiina."
"Oi, rakkaani", huokasi Shiela, "ei pitäisi koskaan kadottaa uskoaan sallimaan. Mutta minä miltei tein sen, kun kiisimme ohi ilman että majasta näkyi merkkiäkään. Tiesin sen olevan järjetöntä. Vaikka olisit kuullutkin huutoni, olisimme kiitäneet ohi ennenkuin olisit ehtinyt nousta tuoliltasi. Mutta minun täytyy kertoa sinulle, mitä tapahtui. Hetkellä, jonka arvelin oikeaksi, minä kumarruin hiukan eteenpäin, ikäänkuin istuutuakseni mukavammin. Sitten syöksyin ikkunaan, joka onneksi oli auki ja huusin kovempaa kuin koskaan elämässäni olen tehnyt, silloinkaan kun olin pieni tyttö ja halusin peloittaa venäläistä hoitajatartani. Miehet tempasivat minut takaisin, ja van Rosenin toveri, jota en tuntenut, kirosi hurjasti ja sanoi kuristavansa minut kuoliaaksi, jos tekisin sen vielä kerran. Hän tarttui minua todella kurkkuun ja painoi sitä peukalollaan niin kovasti, kun kuljimme ohi eteläisen portin, etten voinut päästää äännähdystäkään, vaikka olisin koettanutkin, mitä en tehnyt. Mutta kuului rasahdus ja auto heilahti hurjasti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin ohjaajan sanovan noille kolmelle miehelle, että takakumi oli haljennut. Mutta me jatkoimme matkaamme, vaikka tuskin puolella vauhdilla, ja minä rohkaisin mieleni jälleen, koska leimahtavat valot eteläportilla osoittivat poliisin olevan varuillaan. Voi, miten rukoilin ja miten vähän mahdollisuuksia näytti olevan siihen, että rukoukseni kuultaisiin, kun auto pysähtyi ja minut vedettiin ulos! En silloinkaan voinut heittää toivoani. Näin pitkän hiekkarannan ja muistin, miten oli luultu osan niistä miehistä, jotka hyökkäsivät Homesteadiin sunnuntaina, paenneen meritietä juuri tältä paikalta. Päätin siis taistella. En välittänyt siitä mitä he tekisivät minulle – minä en aikonut kävellä rauhallisesti johonkin odottavaan veneeseen. Joukko miehiä kohtasi meidät rannalla, mutta he ja kolmas autossa ollut mies samoinkuin ohjaaja jäivät sinne, kun taas Dmitri ja hänen toverinsa kehoittivat minua kiiruhtamaan. Minä taistelin vastaan kaikin voimin, mutta he raahasivat minua mukanaan. Sitten tiesin, että takanani taisteltiin ja silloin miltei riistäydyin irti, kunnes tuo kauhea mies, joka oli uhannut kuristaa minut, iski minua kasvoihin... Sinä ammuit hänet, eikö niin?"
"Kyllä, Luojan kiitos!" sanoi Royson.
"Ja Dmitrin myös?"
"Toivon niin vilpittömästi."
"Sinä hetkenä, jolloin nuo kaksi liekkiä leimahti mereltä päin, tiesin sinun olevan siellä. Olen varma siitä että lausuin nimesi, vaikka ehkä vain kuiskaten. Sitten todellakin pyörryin, vaikka miltei heti tiesin, milloin nostit minut käsivarsillesi ja kannoit minut veneeseen. Se sai minut sekaisin. Äsken minä taistelin, joitta minua ei olisi viety veneeseen, ja nyt sinä veit minua sinne. Sitten kuulin toisen englantilaisen äänen, ja käsitin että kaikki oli hyvin tässä nurinkurisessa maailmassa, ja olin siis hiljaa kuin hiiri, koska tiesin että jos sanoisin sanankaan, niin voisin estää sinua suorittamasta suunnitelmiasi."
"Sinä olet suurenmoinen tyttö – niinpä oletkin", sanoi Royson, mutta auton saapuminen eteläportille esti häntä osoittamasta innostustaan selvemmällä tavalla.
Hän ei unohtanut Smithersiä. Eräs poliiseista lupasi viedä pyörät Halliin, sillä entinen korpraali voisi olla suurena apuna niinä pitkinä ja työläinä tunteina, jotka kuluisivat, ennenkuin haavoitetuille oli saatu tehokasta apua.
Poliisit olivat innokkaita kuulemaan mitä oli tapahtunut. Royson kertoi sen heille lyhyesti. Poliiseista näytti eräs niin masentuneelta pois kääntyessään, että Shielakin sen huomasi.
"Miten omituista!" hän sanoi. "Tuo mies ei näytä olevan lainkaan mielissään sinun uutisistasi", jolloin Royson jälleen pystyi nauramaan iloiseen ja poikamaiseen tapaansa. Hän tiesi, mikä poliisia suretti; oli ollut ensi luokan taistelu, ja hän oli ollut poissa siitä.
Hyvin odottamaton näky kohtasi heidän katseitaan, kun he astuivat Halliin. Lähellä kirjastoa istui tuoleilla neljä miestä ja nainen, joita kaksi poliisia vartioi. He olivat kaikki ulkomaalaisia. Nainen oli silmiinpistäväin kaunis suurine, ruskeine silmineen, mustine hiuksineen, punaisine, kaunismuotoisine huulineen ja ilmehikkäine piirteineen, jotka ilmaisivat Etelä-Venäjän älykkään tyypin. Jos hän olisi ollut laulajatar, olisi hän todellakin ollut selvä Carmen. Miehet kuuluivat siihen luokkaan, joka tekee kaikkea muuta paitsi työtä. He tuijottivat vihamielisesti uusiin tulokkaihin, Nainen oli silminnähtävän kiinnostunut Shielaan.
"Missä sitten on Guy?" hän huusi vihaisesti venäjäksi.
Ennenkuin Shiela voi vastata, keskeytti eräs poliiseista hänet.
"Pyydän anteeksi, neiti", hän sanoi, "olemme saaneet määräyksen, että emme saa antaa noiden ihmisten puhua kenenkään kanssa. He kiusasivat hänen armoaan huudoillaan, niin että hän meni tuonne", ja mies osoitti tupakkahuonetta kohti.
Shiela juoksi heti paroonia rauhoittamaan. Hän tapasi vanhuksen tykkänään murtuneena. Hän oli vaipunut epätoivoiseen, miltei tylsään asentoon. Hän näytti, suorastaan kutistuneen siitä asti kun he vuorokausi sitten olivat eronneet.
"Rakkahin", kuiskasi Shiela koettaen turhaan pidättää kyyneliään, "älä masennu nyt. Minä luulen – uskon – että murheemme ovat nyt lopussa. Poliisi on vanginnut tai surmannut kaikki nuo kauheat ihmiset."
Parooni kohotti tytön kasvot omiaan kohti ja hänen silmistään kuvastuva epätoivo oli säälittävän "Onko Guy paennut?" hän mutisi. "Paennut? Oliko hän vaarassa?"
"Hänet vangitaan. Hän oli liitossa vihollisteni – ja sinun vihollistesi kanssa."
"Oh, ei, ei! Se on mahdotonta. Sen täytyy olla erehdys. Guy ei koskaan voisi suunnitella sinun tai minun loukkaamista. Hän on äkkipikainen, sen tiedän, mutta ei – ei sitä."
"Oletko nähnyt Vera Sassulitshia?"
"Tuota naista ulkona hallissa?"
"Niin."
"Hän kysyi minulta missä Guy oli, mutta poliisi ei antanut minun vastata."
"Tiedätkö sitten?"
"Kapteeni Royson sanoi minulle, että hän oli eteläportilla, kun minua ajettiin takaa. Poliisi pidätti häntä. Silloinkin hän tahtoi pelastaa minut. Mutta, rakas isä, minun täytyy jättää sinut. Joukko miehiä on haavoittunut ja heidät tuodaan tänne. Minä lupasin tehdä valmisteluja. Heitä ei voi viedä minnekään muualle."
"Mene, lapseni! Minä palaan nyt huoneeseeni, kun olen varma siitä, että olet turvassa. Ellen lepää, niin kuolen, ja minun täytyy elää vielä vähän aikaa."
Shiela suuteli pois hänen pahat aavistuksensa – johti hänet portaille, jotka kulkivat ohi hallin, eikä tahtonut jättää häntä ennenkuin hän oli makuuhuoneessaan. Sitten hän etsi palvelijat.
Royson käsitti heti, että miespuoliset vangit olivat kahlehditut kaksittain yhteen ja sitten tuoleihin, joilla he istuivat. Vera Sassulitsh oli samoin sidottu tuoliin oikeasta ranteestaan.
"Mistä tämä joukko tuli?" hän kysyi hiljaisella äänellä, vetäen syrjään poliisin, joka oli kieltänyt Shielaa vastaamasta kysymyksiin.
"Anteeksi, sir", sanoi mies kohteliaasti. "Minun on käsketty olla tekemättä ja sanomatta mitään paitsi vartioida näitä veitikkoja."
"Ja se onkin aivan oikein. Mutta minä saan ehkä kertoa teille jotakin. Teidän miehenne ja Scotland Yardin miehet ovat surmanneet useita roistoista ja vanginneet loput. Meidän puolellamme oli myös tappioita. Luulen kolmen poliisin kuolleen ja useita on haavoittunut."
"Nepäs hyviä uutisia, sir. Nyt saamme ehkä levätä yhden yön. Muutamat meistä eivät ole olleet viikon aikana hituistakaan vuoteessa."
Eräs poliisi toi sisään Smithersin, ja he olivat nähtävästi keskustelleet tapahtumista tullessaan kadun poikki, sillä tulokas pyysi Roysonin neuvoa.
"Olen hiukan epätietoinen, sir", hän selitti. "Poliisipäällikkö haluaa, että joku soittaisi hänelle ja sanoisi mitä on tapahtunut. Postin puhelin on avoinna. Onko minun parasta odottaa täällä vaiko koettaa löytää ylitarkastaja Hobbs?"
"Minä olen ainoa henkilö, joka voin heti antaa päälliköllenne tarkan selonteon", hän sanoi. "Minä ratsastan kylään – Sinä jäät tänne, Bob, auttamaan neiti Macdonaldia. Sano hänelle, että olen mennyt. Minä pistäydyn äitisi luona ja vakuutan hänelle kaiken olevan hyvin. Kun tapaat mr. Furneauxin, niin sano se hänellekin. Minä palaan puolen tunnin kuluttua takaisin."
Kello oli silloin yksitoista. Taistelu alkoi pappilan ulkopuolella minuuttia tai paria vailla kymmenen; se päättyi kaksikymmentä yli kymmenen kahden mailin päässä – nopeaa työtä parhaimmissakin nykyaikaisissa oloissa.
Mrs. Smithers ei ollut mennyt vuoteeseen, mutta hän oli aivan rauhallinen. Royson, joka ei tahtonut peloittaa häntä, sanoi vain, että oli ollut ankara yhteenotto ja että kaikki roistot olivat kiinni.
"Poikanne on auttamassa Hallissa, missä tohtori hoitaa joitakin haavoittuneita", hän lisäsi. "Bob itse ei saanut naarmuakaan."
"Ei tietystikään", sanoi vanha rouva tyynesti. "Minä tiesin että hän pitäisi teidät poissa vaarasta. Hän on hyvä, kunnon poika, tuo Bob, josta jokainen äiti ylpeilisi. Ja koska te kaksi tahdotte aamiaisenne tavalliseen aikaan aamulla, niin voin kai nyt mennä maata?"
"Lepää rauhassa", siteerasi Royson.
"Oh, lorua, kapteeni. Pastori ei kai nuku sikeästi tänä yönä. Hän tuli tänne puoli tuntia sitten, ja joku oli iskenyt hänen päähänsä haavan kuparisella kynttilänjalalla."
"Pastori? Mitä hän tahtoi?"
"Hän tahtoi tietää, missä te olitte, ja minä sanoin, että te ja Bob olitte huolehtimassa Shiela neidistä."
"Mutta mrs. Smithers, mistä te voitte sen tietää?"
"Kuulinhan minä hänen kirkuvan ohiajaessaan, ja kenen muun jälkeen te kaksi olisitte syöksyneet kuin höyrykoneet? Luuletteko, että naisella ei ole järkeä päässä? Menkää sisään rauhoittamaan eläimiä. Koira haukkuu ja kissa naukuu niin, etten kuule omaa puhettanikaan."
Jock rauhoittui päästessään ulos, ja Georgette näytti tyytyväiseltä, kun Royson vakuutti sille, että ei koskaan maalla eikä merellä ollut sellaista kissaa. Royson huomasi kylän kuhisevan kiihkosta. Koko väestö oli jalkeilla. Hänen täytyi astua pyöränsä selästä, koska useita joukkoja levottomia ihmisiä oli kerääntynyt keskustelemaan viimeisistä tapauksista, sillä joku epävarma huhu taistelusta oli jo ehtinyt levitä.
Hänet pysähdytti pastori.
"Oikea mies!" huudahti Hethcott. "Minä koetin saada sinut käsiini ja ajoin eteläportillekin, mutta vartiossa oleva poliisi oli järkähtämätön. 'Läpikulku kielletty kaikilta' oli hänen tunnussanansa, ja hän oli vakavissaan."
Ei olisi ollut inhimillistä, jos Royson olisi ollut ystävällinen mieleltään ystävälle, joka niin silminnähtävästi oli hänet laiminlyönyt, kun oli kysymys tuon ystävän omista eduista.
"Minulla on todella kiire, Pater", hän sanoi. "En voi pysähtyä. Minun täytyy ajaa pitkän matkan päähän."
"Mutta hyvä ihminen", vastusti Hethcott sangen kiihkeästi, "enkö saa tulla kanssasi edes postitoimistoon asti? Sen jälkeen mitä olen tänä yönä kokenut, on minulla kai hiukan oikeutta kysyä Shielan vointia?" Royson voi olla jalomielinen.
"Se tekee asian helpommaksi", hän sanoi vaihtaen kieltonsa sangen suoraan myöntymykseen. "Niin. Tule kanssani. Minun täytyy soittaa poliisipäällikölle. Jos kuuntelet mitä minulla on sanomista, niin tiedät kaiken minkä minäkin, mikä on niin paljon kuin kukaan – paitsi ehkä nuo Scotland Yardin miehet – voi tietää."
"Mutta sanohan toki – onko Shiela turvassa?"
"Ehdottomasti."
"Luojalle kiitos siitä!" sanoi pastori hurskaasti. "Kun näin Robertsin ja toisen miehen makaavan kuolleina tai kuolevina tiellä, niin luulin etten koskaan enää saisi Shielaa nähdä."
"Et kai tarkoita, että Roberts on kuollut?"
"Ei, ei. Puhuin vain ensi vaikutelmistani. Hänellä on paha haava, mutta lääkäri sanoo univormunapin estäneen kuulaa, joka vain taittoi kylkiluun, mutta ei osunut keuhkoihin. Hänen toverinsa, pyöräilijä, on huonommassa kunnossa. Hänen reitensä on pahoin haavoittunut. Siitä voi tulla mitä tahansa."
"Missä he ovat?"
"Molemmat Robertsin majassa. Tahtoisin viedä sinut heitä katsomaan, mutta heidän on käsketty nukkua aamuun asti."
XVIII LUKU.
MERKITYKSELLINEN TUNTI.
Royson tiesi hyvin, että kaikki todella suuret miehet, kuten maalaispoliisipäälliköt ja prikaatinkenraalit, vaativat ehdotonta kuuliaisuutta alamaisiltaan. Odottaessaan postitoimistossa hän siis mietti vakavasti vastaanottamaansa vaikeaa tehtävää. Onneksi – ehkä sotilaallisesta harjaantumisestaan johtuen – hän päätti aloittaa pamahtavalla "valmistuksella".
Antamatta hämmästyneelle virkamiehelle aikaa hengähtää hän kävi heti käsiksi asian ytimeen.
"Koska superintendentti Hobbs miehineen on kuolleita ja haavoittuneita keräämässä ja vartioimassa vankeja", hän alkoi, oman nimensä ilmoitettuaan, "olen ottanut tehtäväkseni päästä yhteyteen kanssanne kauan ennenkuin kukaan omista miehistänne voi päästä pois. Toivottavasti hyväksytte sen?"
"Taivas varjelkoon!" huusi ääni. "Mitä tämä on? Kuolleita ja haavoittuneita keräämässä? Mitä se merkitsee?"
Saatuaan siten viranomaisen korvat jännitykseen kuuntelemaan tarinan jatkoa, Royson voi alkaa alusta. Hän kertoi tapaukset sellaisina kuin hän ne tiesi. Hänen yksinkertaiset, sotilas-maiset sanansa olivat vakuuttavia. Poliisipäällikkö oli tietysti jo kuullut nuoresta sotilaasta, joka oli niin kiinteästi sekaantunut Homesteadin juttuun.
Hethcott oli myös innostunut kuuntelija. Hänen tietonsa tapahtumista loppuivat sillä hetkellä, jolloin Shiela raahattiin kirjastosta huutaen apua, jota pastori ei voinut antaa. Ensin hän seurasi kiihkeästi kertomusta. Sitten hän masentui. Luultavasti ei mikään Roysonin sanoista ilmaissut, mikä suhde niin nopeasti oli syntynyt hänen ja Shielan välille, mutta ei kukaan mies, joka toivoi voittavansa naisen rakkauden, voinut kuulla, miten voimakas kilpailija oli pelastanut tuon naisen roistojen käsistä, tuntematta, lievästi sanoaksemme, että tuo kilpailija oli tehokkaasti käyttänyt hyväkseen suurta mahdollisuutta.
Poliisipäällikkö suli, kun jännittävät tapaukset oli kerrottu.
"Se oli hyvä; se oli mainiota", sanoi hän, kun sivuhyökkäyksen merkitys kävi ilmi. "Te suoriuduitte siitä mainiosti, kapteeni Royson."
"Minulla oli hyvä apulainen Smithersissä, sir, ja minun täytyy huomauttaa, mitä unohdin tuon silmänräpäyksen kuumuudessa – että en olisi voinut tehdä mitään ilman poliisin nopeaa toimintaan ja todellista intoa."
"Oh, niin, niin. He ovat kunnon miehiä, kun joutuvat koetukselle... Tiedättekö kenenkään kaatuneen nimeä?"
"Olen pahoillani, mutta en tunne. Superintendentti Hobbs ja kersantti Jackson eivät haavoittuneet, siitä olen varma, Tietysti olette kuulleet ensi tapauksista kylässä?"
"Tarkoitatte Robertsia ja Fraseria, pyöräilijää? Kyllä. En tähän asti ole tiennytkään mitään muuta, ennenkuin soititte minulle."
"Muuten Guy de Novgorod sai surmansa. Mr. Furneaux kertoi sen minulle."
"Valitettavasti minun täytyy sanoa, ettei se ollut suuri vahinko. Te käsitätte, minkä vuoksi hän minulle on niin vastenmielinen, kun huomenna saatte selon koko jutusta. Mutta en saa pidättää teitä kauempaa. Olen hyvin kiitollinen teille. Muuten, jos tapaatte ylitarkastaja Hobbsin tai voitte lähettää hänelle sanoman, niin sanokaa, ettei hän vaivautuisi soittamaan minulle tänä iltana. Hänellä on kyllin työtä enkä halua viedä hänen aikaansa. Voitte sanoa, että olen Woolcroftissa kello yhdeksän aamulla. Tietysti on eri asia, jos hän haluaa puhua kanssani. Hän voi soittaa minulle milloin tahansa. Olen järjestänyt Woolcroftissa ja paikallisessa toimistossani niin, että puhelinneidit ovat toimessa koko yön. Toivon saavani ilon tavata teitä huomenna. Hyvästi!"
Kunnon mies tuo poliisipäällikkö. Hän oli pääasiallisesti kiinnostunut maalaispoliisin tappioista. Nähtävästi jonkun täytyi antaa hänelle tietoja ensi tilassa. Tämän vuoksi oli hänellä ja Hobbsilla kaksinkeskinen keskustelu noin kolmen aikaan aamulla.
"Niin", sanoi Royson taluttaessaan pyöräänsä ylös kylätietä myöten, "nyt olette kuullut koko tarinan, Pater."
"Olenko?" sanoi Hethcott lohduttomasti. "Päätäni särkee hiukan, niin että järkeni, on ehkä huonossa kunnossa. Mutta minusta tuntuu, että olette jättänyt pois muutamia seikkoja, jotka eivät ole tärkeitä asian virallisen puolen suhteen, mutta erittäin tärkeitä muuten. Saanko kysyä teiltä hyvin henkilökohtaisen kysymyksen?"
"Shielasta?"
"Niin."
"Täytyykö teidän todella saada tämä kysymys nyt selvitetyksi?"
"En koskaan elämässäni ole koettanut päästä pakoon kovaa koetusta."
"Joka tapauksessa olette nähtävästi valmistautunut iskuun. Rohkaiskaa mielenne, vanha veikko. Te tulette toivoakseni löytämään toisen Shielan. Mutta minä olen siepannut tämän. Valitettavasti teillä ja minulla ei ole mitään mahdollisuutta selvittää asioita keskenämme. Luulin jo että olin tavannut ainoan naisen elämässäni, sinä iltana, jolloin kannoin hänet maantieltä kotiini. Nyt tiedän sen varmasti, ja hän tietää sen myöskin."
"Hyvä, hyvä. Minun pitäisi onnitella teitä, mutta sen sijaan tunnen sangen epäkristillistä halua vääntää niskanne nurin. Ensi kerran tavatessamme olen paremmalla tuulella. Joka tapauksessa taivas teitä molempia siunatkoon ja varjelkoon!"
Ja pastori Arthur Hethcott kiiruhti pois sanomatta enää sanaakaan. Hän oli saanut tuskallisen iskun sekä ruumiillisesti että henkisesti. Hän kulki ohi seurakuntalaistensa näkemättä heitä – kulkipa ohi oman sisarensakin lähellä heidän omaa porttiaan, sillä Gladys keräsi yhtä innokkaasti kuin kaikki muutkin kyläläiset uutisia, joita saapui eri lähteistä.
Hän juoksi veljensä jälkeen, mutta ei voinut saavuttaa tätä ennenkuin hän oli heittäytynyt tuoliin työhuoneessaan. Täällä ei ollut valoa, ja sisar voi tuskin eroittaa hänen piirteitään.
"Artie!" hän huusi säikähtyneenä. "Artie, mikä sinun on? Oletko sairas? Sinä sanoit – –"
"Jätä minut, Gladys", hän mutisi.
"Jättää sinut? Miksi? Artie, rakas, kerro mitä on tapahtunut. Sinä olit varomaton tuon haavasi suhteen. Sinun ei olisi pitänyt ajaa Halliin. Olen varma siitä, että se oli paha."
Sisarensa vuoksi, koska he olivat hellästi kiintyneet toisiinsa, hän hillitsi itsensä. Hän puolittain epäili, että hänen sisarensa oli mieltynyt Roysoniin, mutta Gladysin käytös viime viikolla ei ollut viitannut lainkaan siihen suuntaan. Shielankin kanssa puhuessaan hän oli tuskin maininnut Roysonin nimeä. Mutta naisilla oli oma tapansa käyttäytyä sellaisissa tilanteissa. Olisi sääli, jos hänenkin täytyisi kärsiä.
"Voin ruumiillisesti aivan hyvin", hän sanoi. "Voin huomenna saarnata – siitä ei hätää."
"Mikä siis on hullusti?"
"Kaikki – tällä hetkellä. Mutta sellaiset koettelemukset ovat ohimeneviä, luojan kiitos!"
"Artie, etkö tahdo sanoa, mikä sinua vaivaa? Onko se – onko se jotain Shielasta? Ihmiset sanovat – että hän on – vahingoittumaton."
Hethcott ei ollut raukka. Hän uskoi, että jos haava tarvitsi leikkausta, niin ei ollut mitään syytä viivyttää sitä. Joka tapauksessa hän oli iloinen siitä, että hänen sisarensa kasvot olivat nyt miltei näkymättömät.
"Se koskee kyllä Shielaa", hän sanoi. "Ja minua. Ehkäpä sinuakin. Hän on kihloissa Roysonin kanssa. Taivas minua auttakoon, hehän voivat pyytää minua vihkimään heidät!"
Gladys ei puhunut mitään pariin sekunttiin. Sitten hän horjui avoimen oven luo, ja veli kuuli hänen haparoivan ylös toiseen kerrokseen. Hän nousi ylös ja hypähti pystyyn.
"Gladys!" hän huusi. "Gladys!" Ei vastausta. Sisaren makuuhuoneen ovi sulkeutui. Sitten veli vaipui jälleen avuttoman näköisenä tuoliinsa.
Royson oli pahoilla mielin ajaessaan hitaasti Halliin. Hän tiesi antaneensa Hethcottille kovan iskun. Hän ei ollut sitä tahtonut; mutta siitä huolimatta hän suri, että se oli ollut välttämätön. Ja Gladys Hethcott? Hän saisi kuulla totuuden veljeltään. Pappilan väki oli ollut hyvin ystävällistä, kunnes tämä tapaussarja lennähti keskelle heidän pientä seurakuntaansa. Miten vahinko oli, että kohtalo, joka hallitsi ihmisten elämää, jakoi ilon ja surun eräänlaisella vaa'alla, jossa surun täytyi pitää ilo tasapainossa.
Hän loi katseen majaan ohikulkiessaan. Se oli pimeä, mutta kaksi pientä kultaista silmää hohti häntä vastaan hänen arkihuoneensa ikkunalaudalta. Georgette oli valveilla ja valppaana, ihmetellen epäilemättä, minne olivat joutuneet sekä isäntä että koira. Hallissa hän sai nähdä toimintaa ja touhua – todellakin herttaisen juhlan. Yhdeksän venäläistä, joista kolmella oli siteitä, istui kahden pöydän ympärillä juoden kahvia ja syöden sellaisia kylmiä ruokia, joita oli ollut ruokasäiliössä. Vera Sassulitsh istui erillään. Hänelle oli annettu lasi viiniä. Hän oli kalpea kuin aave. Hänen silmänsäkin olivat kadottaneet loisteensa. Ehkäpä joku viittaus Guy de Novgorodin lopusta oli kuulunut hänen korviinsa, kun jotkut elossa olevista olivat tutkineet kuolleita.
Lähellä vankeja oli toisia pöytiä, joiden ääreen oli kerääntynyt joukko poliiseja. Jotkut näistäkin kunnon miehistä olivat siteissä. Ei kukaan, paitsi tuo nainen, näyttänyt erikoisen onnettomalta. Jurot venäläiset, käyttääksemme sanaa, joka ylimalkaisesti kuvasi vankeja, näyttivät olevan tyytyväisiä, että heidän henkensä oli säästetty. Ranskalainen oli myös siellä, sidelaastaria ristiin rastiin oikean korvan päällä, mutta hän istui poliisien joukossa ja oli nähtävästi kiinnostunut kaikkeen.
Hobbs ei ollut läsnä, eikä kukaan salapoliiseista. Royson, joka oli epätietoinen, mitä tehdä, koetti saada selitystä poliiseilta, kun Smithers ilmaantui kantaen kahta suurta korvollista kuumaa vettä.
"Ahaa, siinäpä te olette, kapteeni!" hän nauroi. "Kaikki ovat tupakkahuoneessa ja siellä on paikka teillekin – Voiko äiti hyvin?"
"Aivan mainiosti", sanoi Royson.
"Hyvä, minun täytyy jäädä tänne vielä tuntimääriksi, sir. Tahtoisitteko olla hyvä ja jättää avaimen oveen?"
"Miksi jäätte niin myöhään?"
"Tohtorilla on niin paljon työtä. Auto on lähtenyt Woolcroftiin hakemaan toista lääkäriä, joitakin hoitajattaria ja enemmän kloroformia. Tämän talon tytöt eivät ole tottuneet sairaalatyöhön. Shiela neiti vastaa yksinään tusinaa."
"Onko hän auttamassa?"
"Senpä luulisin. Auttamassa? Ettepä usko silmiänne, kun hänet näette."
Tupakkahuoneessa Royson tapasi ystävänsä ja erään tarkastajan Woolcroftista, jota hän ei aikaisemmin ollut nähnyt.
"Olemme jättäneet teille osanne", tervehti Winter häntä. "Me söimme viime ateriamme kaksitoista tuntia sitten, niin että meidän täytyi syödä tai kuolla."
"Se ei merkitse mitään", sanoi Furneaux. "Muutamilla ihmisillä on sellainen rasvakerros mukanaan, että he voivat olla kuukauden syömättä... No, Royson, tuntuuko paremmalta?"
"Jos syvä masennus on terveyden merkki, niin olen mainioissa voimissa", sanoi Royson.
"Hei! Mikäs nyt on?" kysyi päällikkö. "Oletteko te kaksi jo riidelleet?"
"Minä olin hävytön mr. Furneauxille, sir. Toivottavasti hän on antanut minulle anteeksi."
"Minä olen siitä iloinen, Hän on röyhkeä pikku mies parhaimmassakin tapauksessa."
"Hohhoh!" kaakotti Furneaux. "Olisittepa kuullut hänen itsensä haukkuvan, kun Dmitri ja hänen joukkonsa vetivät meitä nenästä Salisburyssa."
"Kaikki tämä on minulle hebreaa", sanoi Royson.
"Se on myrkkyä Furneauxille", hymyili Winter. "Eikö olekin olemassa jotain ampiaislajia, joka pistää itsensä kuoliaaksi? Sitä hän tekee nyt. Hän, en minä, tuli nenästä vedetyksi Salisburyssa. Siksi kaikki tämä myrkyn sylkeminen."
"Royson", huusi Furneaux, "mikä se on, joka imee veren vihollisestaan eikä hellitä, ennenkuin se raukka on tyhjä ja eloton?"
"Vampyyri."
"Ei, sir. Se on Etsivän osaston ylipäällikkö. Kello kaksi tänään olin reipas ja pirteä olento. Puoli kymmenen tänä iltana saavuin Woolcroftiin musertuneena matona, kaikki tämä siksi että tuo korkea härkäpää vaatii matkustamaan junalla eikä autolla."
Paikkakunnan tarkastaja tuli levottomaksi. Ei koskaan ennen hän ollut kuullut sellaista kinastelua ylemmän ja alemman poliisiupseerin välillä.
"Mitä sinä haukot, kuollut kala?" sanoi Winter rauhallisesti. "Emmekö muka jakaneet kohtaloa?"
"Käsiraudat! Varustukset! Mestauslavat ja kuritushuoneet! Ne olkoot jumalasi, Israel! Missä on todellisen mestarin taito, ylhäinen hienostus ja herkkätuntoisuus? Noiden pölkkypäiden tuolla ulkona olisi pitänyt syöksyä meidän käsiimme eikä meidän heidän käsiinsä."
"Ennenkuin te kaksi alatte taistella veitsin, on minulla sanoma mr. Hobbsille", sanoi Royson; ja hän kertoi keskustelustaan poliisipäällikön kanssa.
"Pikku ystävämme on kiihoittunut, kapteeni Royson", selitti Winter ottaen hajamielisesti esiin sikaarin ja muistaen tehtävänsä pannen sen jälleen pois. "Voitteko antaa hänelle vuoteen luonanne? Kun hän on poissa minun hermostuttavasta läheisyydestäni, niin hän jälleen piristyy ja kertoo teille, miten satuimme niin draamallisesti saapumaan näyttämölle. Hän on myös väsynyt. Hän on ollut kovassa työssä koko päivän – kovemmassa kuin kukaan meistä. Rauhallinen kävely raittiissa ilmassa – –"
Äänekäs, mutta musikaalinen naisääni alkoi surumielisen laulelman hallissa, ja miesten syvemmät äänet yhtyivät siihen. Jock haukkui. Tupakkahuoneessa olijat kiiruhtivat ulos ja omituinen näky kohtasi heidän katseitaan. Vangit pantiin käsirautoihin kolmittain ja vietiin autoihin, jotka nyt odottivat ulkona. Vera Sassulitsh alkoi silloin "Vapauden, hymnin". Se oli surumielinen sävelmä, jossa kuului tuulen suhina yli arojen, josta henki intohimo ja kärsimys, synkkä epätoivo ja hurja rohkeus. Se kertoi Venäjän ikuisesta taistelusta tyranneja vastaan ja kehoitti poljettuja joukkoja marssimaan kohti lopullista voittoa, vaikkapa kaatuneitten ruumiit olisivat olleet ainoana tienä siihen.
Hämmästyneet poliisit eivät voineet estää laulajia. He eivät tahtoneet käyttää väkivaltaa, mutta näytti siltä kuin ei mikään muu tehoisi. Sillä hetkellä kirjaston ovi aukeni. Shiela ilmaantui ovelle sinisilmäisenä vihan jumalattarena. Hänen olkapäänsä yli näkyi tohtori. Ovesta tuntui sidekankaan ja jodoformin haju.
Hän sanoi jotakin venäjäksi, ja laulu lakkasi, Vera Sassulitshinkin kimakka sopraano värähti ja kuoli kurkkuun. Se oli traagillinen hetki, jota enensi se, ettei ainoakaan brittiläinen paitsi Shiela itse ymmärtänyt laulun sanoja eikä hänen omaa vastalausettaan. Hän oli itse asiassa saanut heidät lakkaamaan ilmoittamalla katkeran totuuden – että he panivat vaaranalaiseksi erään oman toverinsa hengen, joka juuri oli leikkauspöydällä.
Mutta hymnin sävelet olivat tuoneet parooni Alexis Runey de Novgorodin huoneestaan alas. Hän seisoi portaitten päässä ja kuuli tytön kiihkeän vastalauseen. Nyt hän puhui äänellä, joka oli kuin profeetan, ja kasvoillaan kuolleista nousseen ilme.
"Te narrit!" hän sanoi. "Te kurjat petetyt narrit! Te olette takoneet teidän ja minun maalleni raskaammat kahleet kuin mikään tyrannimainen tsaari milloinkaan on tehnyt. Te olette tehnyt Venäjän hylkiöksi kansojen joukossa. Te puhutte vapaudesta, mutta te kannatte sen soihtua vain tuhoa varten. Vaikka kätenne ovat punaiset omain maanmiestenne verestä, uskallatte tulla tänne, inhimillisen vapauden syntymäpaikalle, täynnä vihaa ja kirousta. Te rikotte kaikki lait, inhimilliset ja jumalalliset, ja omistatte itsellenne oikeuden lyödä ja silpoa niinkuin itsestänne on sopivaa, ei, jopa suorasta murhahalusta, ilman järkeä tai aihetta. Ei vankila, vaan hulluinhuone on teille sopiva paikka. Menkää! Minä kiroan teitä vanhan Venäjän nimessä, jonka paikan maailmassa olette häpäisseet. Kiroan teitä lyödyn ja kurjan maani nimessä. Kiroan teitä tulevan Venäjän nimessä, joka on, nouseva Jumalan määräämänä aikana, ei teidän roistojen polttamasta hihasta, vaan siitä kunniallisesta maasta, jonka te olette saastuttaneet ja tuhonneet. Menkää, te hylkiöt! Te likaatte vapaan maan ilmaa!"
Miehet näyttivät hämmästyneiltä; Vera Sassulitsh yksin uhmasi myrskyä. Hän puhkesi johonkin kiivaaseen vastustukseen, mutta Winter oli nopeampi kuin hän.
"Viekää hänet ulos!" hän huusi. "Ellei hän pidä suutaan kiinni, niin lyökää käsi hänen suunsa eteen eikä lainkaan liian lievästi. Viekää hänet ulos – jaloista tai päästä, samantekevä!"
Tämä kaikki oli tehokas tapa estää kostonhaluista naista huutamasta viimeistä hurjaa kehotustaan Novgorodeille – kehotusta kutsua poikansa takaisin elämään. Mutta parooni ei kiinnittänyt huomiota häneen. Hän katosi. Shiela hymyili rohkeasti ja viittasi kädellään Roysonille sekä katosi jälleen itse valitsemaansa työhön.
Vangitut sullottiin vaunuihin sopivain saattajain kanssa, moottoripyöräilijäin ajaessa edeltä. Jock auttoi hiukan, Se ei ollut koskaan pitänyt venäläisten ulkonäöstä, ja nyt se oli innokas auttamaan poliisia. Royson vihelsi sen pois ja käveli Furneauxin kanssa majaan. Heidän edellään kulkivat kersantti Jackson ja ranskalainen, joka piti suljettaman kylän vankityrmään.
"Olen aina ajatellut", sanoi pikku mies, kun he olivat kulkeneet miltei puolen matkaa vaieten, "olen aina ajatellut, että kiihkein tunne, mitä ihminen voi tuntea, on italialaisen rakkaus. Mutta nuo venäläiset vetävät vertoja mille posetiivinsoittajalle tahansa. Jos vain tietäisimme mitä tuo vanha herra sanoi" (Shiela käänsi de Novgorodin sanat heille seuraavana päivänä) "niin olisimme kuulleet jotakin, mikä Rachmaninoffin pitäisi säveltää. Mutta tällaisilla sankariteoilla on koomillinen puolensa. Parooni itse oli hurja vapaudensaarnaaja kolmekymmentä vuotta sitten, ja nuo samat pojat, joita nyt viedään tyrmään, olisivat kymmenen minuutin kuluttua toistensa kimpussa, jos antaisimme heille siihen tilaisuuden."
"Oh, sitäkö se on?" sanoi Royson.
"Mitä sitä?"
"No niin – te kai tarkoitatte, että heitä on kaksi puoluetta ja että toinen on auttanut paljastamaan toisen."
"Taivas teitä varjelkoon! Teitä ei voi puhutella muuten kuin amerikkalaisittain. Te olette onnellisin poika, mitä koskaan on maailmassa ollut. Te olisitte voinut olla kuollut minä hetkenä hyvänsä kymmenen jälestä tänä iltana, ja tässä te kävelette kotiin minun kanssani ilman naarmuakaan nahassanne ja olettepa vielä saanut tytön, joka maksaa painonsa radiumissa, ja joka pitää teitä maailman ainoana miehenä. Ja kun puhun Shiela Macdonaldista, en puhu vain ulkonäöstä – vaikka hän on hyvin varustettu siinäkin suhteessa, kuten newyorkilaiset ystävämme sanovat – vaan hänen hienoista ominaisuuksistaan naisena. Hän on rotu-olento läpeensä. Lyönpä vetoa, että jos hän ja Vera tappelisivat hattuneuloilla, niin hän pistelisi sisar Sassulitshin niin puhki, että kuulisitte hänen kirkunansa puolen mailin päähän tällaisena tyynenä yönä."
Oli helpotus nauraa.
"Te olette mainio", sanoi Royson. "En voi kuvitella, miten teistä koskaan on tullut salapoliisia."
"Te pidätte minua humoristisena, koska puhun Sassulitshin velhosta ihastuttavan Shielan sisarena? Vai mitä? No niin, kälypuoli on tarkemmin sanottu. Sillä sitä hän on Englannin lakien mukaan. Tuo onneton typerys, Guy de Novgorod, hankki jonkinlaisen eron, joka ei kelpaa meidän tuomioistuimiemme edessä. Hän tiesi sen, ja hänen isänsä tiesi sen ja Vera tietää sen, mutta he ovat kaikki niin sukurakkaita pohjaltaan, että ei kukaan olisi kohottanut sormeaankaan pelastaakseen Shielaa, ellei hän olisi itse järjestänyt asiaa tuntemalla syvää vastenmielisyyttä velipuoltaan kohtaan. Tietysti täytyi siitä seurata henkilökohtainen selvittely. Olemme juuri nähneet sen – Oh! En voi puhua enempää tänä iltana. Älkää kysykö minulta mitään, kun pääsemme teidän majaanne. Voinko todellakin saada vuoteen?"
"Voitte saada minun vuoteeni. Minä voin maata sohvalla. Bob Smithers raukka tarvitsee kyllä oman huoneensa palatessaan kotiin."
"Minä muistan lupauksenne. Te olette minulle velkaa enemmän kuin vuoteen. Ellei minua olisi ollut, niin olisivatpa nuo bolshevikit panneet teidät hengiltä pois. Tietysti te haluaisitte kuulla, mitä tapahtui. Muta halutkaa vain! Minä olen ruumiillisesti ja henkisesti lopussa. Ei minulla taida olla edes kyllin voimia silittääkseni Georgettea, kun näen sen!"
XIX LUKU.
SELITYKSIÄ.
Winter, joka oli ajattelevainen mies, lähetti Furneauxin matkalaukun poliisiautolla varhain seuraavana aamuna, niin että se oli pirteä ja virkistynyt salapoliisi, joka herätti Roysonin sikeästä unesta. Ennen aamua oli ollut rankkasade, mutta aurinko paistoi kirkkaasti aamiaisen aikana. Royson halusi Smithersin ottavan osaa ateriaan, mutta hänen äitinsä sanoi Bobin palanneen vasta viiden jälestä, ja siksi hän ei tahtonut herättää häntä ennen puoltapäivää.
Hän loi syrjäsilmäyksen Furneauxiin, joka tyydytti itseään toivottamalla hänelle iloisesti 'hyvää huomenta'.
"Teillä taisi olla hyvä jahti onni viime yönä", mrs. Smithers sanoi järjestäessään teekuppeja ja muuta.
"Keneltä sen kuulitte, rouva?" vastasi Furneaux puheliaasti.
"Maidontuojalta."
"Silloin tiedätte jo pahimman. Maidontuojat keräävät uutisia niinkuin mehiläiset hunajaa. Ei mitään lähdettä jätetä koskematta."
"Roberts parka! Ja hän oli juuri mennyt naimisiinkin! Kylläpä te toitte kauniita kaloja paikalle."
"Minäkö? Tarkoitatte kai kissaa."
Royson sattui katsahtamaan viikon taloustiliin, jonka mrs. Smithers laittoi valmiiksi joka lauantai-iltana. Joka kerralla hän tapasi siellä jonkun huvittavan virheen, mutta tälliä kertaa jokin muu kiinnitti hänen huomiotaan.
"Mitäs tämä on?" hän sanoi, "Mrs. Brown, kissa, 2 sh. 6 penniä. Miksi kaksi ja kuusikymmentä?"
"Enempää en hänelle antanut, kapteeni. Oli juuri hänen tapaistaan pyytää viisi shillinkiä laihasta kissasta."
"Mutta minähän lupasin hänelle sen summan."
"Paljon mahdollista. Mutta jos te olette hassu, niin ei kai minun tarvitse sitä olla?"
Furneauxin nauruntyrske keskeytti Roysonin terävän moitteen. Kerrankin mrs. Smithersin tyrannimaisuus tuntui sangen harmittavalta.
"Minä annoin hänelle väliä neljän naulan purkin viime vuoden hilloa", jatkoi hänen holhoojansa aivan tietämättä mistään loukkauksesta. "Lopun puoli kruunua olisi hänen miehensä pannut olueen. Nyt lapset saavat sen."
"Royson", sanoi Furneaux, "pankaapa merkille, miten kykenemättömiä miehet ovat kaikkiin kauppoihin naisten kanssa. Te olette kai vasta-alkaja? Kun olette ollut kaksi vuotta naimisissa, niin tulette käsittämään tuon huomautuksen, todellisen sisällön. Muistakaa se."
"Taidatte olla pirteämpi taas tänä aamuna, Furneaux?"
"Kyllä. Mutta en tule tekemään yhtään mitään koko päivänä. Minulla on ollut kauhea viikko."
Royson oli hämmästynyt.
"Minä luulin, että teidän pitäisi suorittaa koko joukko tutkimuksia tänään", hän sanoi.
"Winter ja Sheldon hoitavat sen osan asiaa. He voivat tulla tänne myöhemmin tai lähettää noutamaan meitä. Pitääkö tuo ylhäällä oleva poika suunsa kiinni?"
"Bob? Mitä hän on tehnyt?"
"Hän tietää aivan liian paljon. Tietenkään te ette käsitä, että kuka tahansa Englannissa voisi haastaa teidät oikeuteen miestaposta ystävällisen apunne takia viime yönä. Ehkäpä olette iloinen kuullessanne, että Dmitri van Rosen ei ole kuollut. Hänet pelasti hopeinen pyhimyksen kuva, jota hän kantaa kaulassaan. Omituista väkeä, nuo venäläiset! Yhtenä hetkenä he suutelevat kuvaa ja seuraavana leikkaavat toiselta kaulan."
"Smithers ei sano sanaakaan, jos kiellämme häntä sitä tekemästä."
"Sanokaa siis hänelle. Minun täytyy voida panna käteni sydämelle ja vannoa, etten tiedä siitä mitään. Jos suinkin mahdollista, niin meidän täytyy pitää Smithers ja teidät poissa pelistä. Koko jutusta tulee näinkin suuri asia. Näettekös, se on todella poliittinen selkkaus."
Ja todellakin Roysonin täytyi myöntää, että oli paljon, joka puhui salapoliisin ehdotuksen puolesta.
Pieni Furneaux kertoi omituisen tarinan heidän kävellessään kylää kohti. Jokainen noista kolmesta puolueesta, joista Sheldon oli puhunut, koetti kiristää parooni de Novgorodin käsistä nuo varat, joita hän hoiti Venäjää varten. Monarkistit pitivät häntä liian vanhana ja varovaisena, mutta heitä hän ainakin kuunteli. Tasavaltalaiset, joita Guy de Novgorod kannatti, olivat avoimesti kapinallisia, kun hän ei antanut rahallista kannatusta aatteelle, jota hän ei hyväksynyt; mutta he eivät milloinkaan olisi ryhtyneet murhaan ja ryöstöön saadakseen tahtonsa lävitse. Punaiset eivät tienneet muuta menettelytapaa kuin tappamisen. He olivat surmanneet Wentworthin ja Jenksin. Paroonia itseään he eivät uskaltaneet surmata, koska raha olisi silloin automaattisesti siirtynyt toisiin käsiin.
Oli selvää, että minoriteettipuolueen joukossa Moskovassa oli miehiä, jotka veljeilivät toisten kanssa siinä tapauksessa, että jokin äkkinäinen kansannousu ajaisi bolshevikit maasta ja muodostaisi tsaristien tai tasavaltalaisten avulla Venäjän Yhdysvallat. Tsaristit ja tasavaltalaiset olivat samoin yhdistetyt salaisilla siteillä. Ei liikahdustakaan voinut yksi puolueista tehdä ilman että kaksi muuta tiesivät sen osaksi tai kokonaan. Sen vuoksi juuri sinä yönä, jolloin Guy de Novgorodin kannattajien piti tavata hänet eteläportilla, hyökkäsivät terroristit Vera Sassulitshin johtamina Halliin. Bolshevikit ehtivät ennen ja sen vuoksi nuoremman de Novgorodin suunnitelma jäi toteuttamatta.
"Hän on nyt kuollut", sanoi Furneaux, "ja hänen liittolaisensa, jos on enää jälellä ketään asiaan todella perehtynyttä, voivat kertoa totuuden tai jättää sen tekemättä. Minulla on hyvä syy olettaa, että hän aikoi päästää taloon aamutunneilla sen joukon, joka pakeni Jeannella viime sunnuntai-iltana. He tarvitsivat eräitä papereita, joista hän itse myöhemmin anasti muutamia. Kun hän ajoi takaa Shielaa, niin hän kiiruhti liittolaisensa pois kohtauspaikalta. Hänen ampumansa laukaukset olivat ammutut ilmaan, mitä hän myöhemmin katui ja koetti salata. He olivat ilman savukkeita ja hän antoi heille joitakin, mutta hänen oli niin kiire saavuttaa Shiela, että hän ei ehtinyt panna savukekoteloa paikoilleen. Stafford, paikallinen kommunisti, on epäilemättä liitossa bolsheviki-järjestön kanssa. Luulen, että voimme saada hänet kiinni Jim Benderin kautta, joka kääntyy meidän puolellemme, jos hänen lintuvarkautensa unohdetaan."
"De Novgorodin viivyttely portilla siis on asetettava yhteyteen sen seikan kanssa, että en kuullut hänen moottoripyöräänsä ennenkuin laukaukset olivat ammutut ja auto oli lähtenyt?" sanoi Royson.
"Se on kai selvää, vai mitä?" tiuskasi Furneaux, joka ei pitänyt siitä, että hänen ajatusketjunsa katkaistiin.
"Ehkäpä. Aivan yhtä selvää kuin että Shielaa olisi pitänyt vartioida paremmin pappilassa."
"Se oli isku. Mutta vaikka Yardi keksi rakettimerkit – vaikka se antoi maalaispoliisille kaikenlaisia varokeinoja – vaikka se sai postitoimiston, suostumaan puhelinyhteyden ylläpitämiseen – käyttäen vanhaa sodanaikaista linjaa tähän tarkoitukseen – ei se voinut vakuuttaa paikallisia viranomaisia. Sitäpaitsi minun osastoni ei uskonut Guy de Novgorodin ryhtyvän sellaiseen pirulliseen tekoon kuin väkisin ryöstämään tyttöä, jonka hän aikoi naida. Ehkä hän ei koskaan aikonut panna sitä toimeen niin raa'alla tavalla. Shiela piti epäilemättä vietämän johonkin syrjäiseen kylään Ranskan rannikolle ja paroonin tunteihin oli koetettava vaikuttaa sitä tietä. Mutta nuorempi de Novgorod tiesi, että Vera ja hänen liittolaisensa tulisivat avoimesti Halliin viime yönä. Hän kertoi sen meille, niin että kaikki todellakin lähdimme Waterloosta samassa junassa. Salisburyssa minä huomasin kolme Guyn erikoisista kätyreistä, joita seurasi Dmitri van Rosen, ja jotka olivat saapuneet junalla Bristolista tai yleensä jostakin Englannin länsi-osista. Minä näin heidän kulkevan aitauksen läpi ja olin niin ällistynyt nähdessäni van Rosenin vastustajiensa parissa, että junamme oli liikkeellä, ennenkuin järkeni jälleen alkoi toimia. Olin niin hurjistunut, että miltei vedin hätäjarrua, mikä olisi ollut hyödytöntä, koska olisi voinut kestää tunnin tai kauemminkin ennenkuin olisin voinut saada selon siitä, mihin he olivat menneet, Sitäpaitsi oli todella vaarallista hätyyttää Vera ja hänen liittolaisensa. Winter oli tietysti täynnä viisaita neuvoja ja nykyaikaisia esimerkkejä, mutta minä olin raivoissani, koska pelkäsin van Rosenia, joka oli viisas, kun taas Guy de Novgorod on tyhjä ja haljennut alus. Mutta me sovimme kuitenkin. Päästyämme Woolcroftissa venäläisten matkatovereittemme edelle kiiruhdimme lähettämään apujoukkoja Homesteadiin ja siten voimme ilmaantua paikalle ylivoimaisina, kun taistelu alkoi. Me vangitsimme Sassulitshin ja hänen kanssaan olevat miehet syystä että heillä oli ampuma-aseita ilman lupaa ja koska he silminnähtävästi olivat rikoksen valmistelussa. Guy de Novgorod koetti saada isäänsä vastustamaan meitä, koska nämä muka olivat viattomia venäläisiä maamiehiä, jotka olivat tulleet puhumaan Venäjän asioista hänen kanssaan, mutta silloin raketit lensivät ilmaan. Se oli meidän ainoa erehdyksemme. Emme aavistaneet hyökkäystä pappilaan niin varhaiseen aikaan. Puoli yhdeltätoista viimeistään olisi meillä ollut vartiossa puoli tusinaa miehiä maalaispoliisin asettamain kahden sijalla."
"Mutta ettekö aavistaneet jotain olevan hullusti, kun ilmoitin Jeannella olevan venäläisiä?"
"Olisimme ehkä aavistaneet, jos olisimme tienneet sen ajoissa. Hobbs kertoi minulle, että kenraali Swiney oli ärsyttänyt poliisipäällikköä, niin että jälkimmäinen, joka oli hiukan harmissaan 'Yardille' siitä, että emme antaneet ilmoitusta sanomalehtiin, uskoi teidän todella tärkeän havaintonne postin haltuun."
"Pistikö tuo vanha lurjus taas nenänsä siihen?"
"Tarkoitatteko poliisipäällikköä?"
"Vaikkapa niinkin, jos niin luulette."
"Anteeksi. Tahdoin vain nähdä, oliko järkenne jälleen kunnossa. Eilen illalla laskin hiukan leikkiä kustannuksellanne ettekä sitä lainkaan huomannut. Mutta antaahan olla. Swiney kyllä saa mikä hänelle on tuleva."
"De Novgorod käyttäytyi kai raivoisasti, kun te kaikki tiesitte tai arvasitte, että Shiela oli ryöstetty?"
"Minä arvelen, että Vera antoi hänelle pienen selostuksen siitä, että asiat olivat sujuneet sangen eri lailla kuin hänen oma tarkoituksensa oli ollut, mutta venäjänkieli on sellainen barbaarikieli, etten ole koskaan oppinut siitä enemmän kuin joitakin sananparsia, laskusanoja ja sellaista. Joka tapauksessa hän kiisi tiehensä tuolla moottoripyörällä ennenkuin voimme estää häntä. Sitten Winter eteläportilla päätti antaa hänen tulla meidän kanssamme, koska hän voisi olla hyödyksi. Niin hän olikin. Hän tuli ammutuksi. Se oli paras palvelus, minkä hän voi tehdä itselleen ja maailmalle. Muuten, muistatteko tuota haavaa hänen päässään?"
"Muistan."
"Hän sai sen siitä, että meni naimisiin Veran kanssa. Joku kolmannen internationalen veli oli vastaan kansan tyttären ja aateliston pojan avioliittoa." He kulkivat tällä hetkellä seurakunnan kirkon ohi. Urut soittivat päivän ensimmäisen virren alkusointuja. Alkusäkeet kuuluivat selvästi heidän korviinsa.
"Meidän pitäisi olla tuolla sisällä laulaen kaikin voimin", sanoi Furneaux.
"Minä käyn kirkossa säännöllisesti sunnuntaiaamuisin, mutta minulla ei ole halua tavata Hethcottia nyt pariin päivään", sanoi Royson. "Ellei hän olisi pappi, olisimme joutuneet käsikähmään eilen illalla."
"Oh, Hobbs viittasi sinnepäin. Hän näkee sangen paljon noilla surullisilla silmillään. Mutta te ette saa minua siirtymään keskusteluun teidän rakkausasioistanne. Winter antoi teille minun neuvostani hyvän viittauksen, ja se näyttää auttaneen... Eikö tuo ole tykkivenheen piippu, joka pistää tuolla esiin noiden talojen kattojen yli?"
"Luulen niin. Onko se tuonut Jeannen tänne?"
"Ei se varmaankaan ole täällä meidän huviksemme. Jos epäilette sitä, niin kysykää sen komentajalta, jonka sähkösanoma eilen illalla sai lähtemään palveluksesta, Menkäämme katsomaan ja ottakaamme poliisi mukaan. Ei kukaan kosikaan usko minua, kun sanon olevani etsivä."
Niin, Jeanne oli satamassa, vakuutti kersantti Jackson heille, vartionaan merimies ja poliisi; puolet kalastajaväestöstä seisoi katselemassa miettien, kuka osoittautuisi varastettujen krapujen omistajaksi. Läpeensä pelästynyt ranskalainen laivuri kertoi mielellään tarinansa, Jeannen olivat vuokranneet kaksi kertaa samat miehet, venäläiset, jotka asuivat Brestissa. Heidän tarkoituksensa oli ollut, hän vannoi, pelastaa ja viedä turvaan nuori venäläinen tyttö, jonka henki oli vaarassa Englannissa. He olivat kerran epäonnistuneet, ja vaikka hän – mainittu laivuri – epäili asian laillisuutta, rohkaisi se seikka, ettei mitään ikävyyksiä seurannut ensimmäistä yritystä, häntä suostumaan toisenkin kerran tarjoukseen. Maksoivatko he hänelle hyvin? Kyllä vainkin. Hän oli tehnyt hyvät kaupat.
Mutta oli peloittavaa, kun rannalla syntyi taistelu, Nuo raketit kaikkialla rannalla eivät voineet olla mitään yksityistä. Vaikka yksi hänen miehistään oli rannalla joukkueen mukana, niin hän piti parhaimpana lähteä ulos merelle. Oliko hän tehnyt väärin? Monsieur tiesi, millaisia venäläiset olivat – eivät toisten ihmisten kaltaisia. Sitäpaitsi oli pari noista venäläisistä lähtenyt kylään Jeannelta pari päivää sitten eikä poliisi ollut heitä pidättänyt.
"Onko teidän puuttuvan miehenne nimi Jean Pierre Briez?" kysyi Furneaux.
"Taivas, juuri sama mies. Voiko hän hyvin?"
"Oh, hänestä pidetään hyvää huolta", sanoi salapoliisi. "Tulkaa tekin mukaan. Käskekää miestenne pysyä paikoillaan. Jos juttunne on tosi, niin voitte päästä vapaaksi, kun olette tehnyt valan Ranskan konsulin edessä. Ehkä kadotatte laivanne. En tiedä, enkä siitä väliltäkään. Te näytte luulevan, että Englannissa ei ole mitään lakeja, ja siksipä saatte nyt nähdä asian olevan päinvastoin."
Bretagnelainen tyytyi kohtaloonsa. Viikon kuluttua hänet päästettiin vapaaksi varoituksella – tuolla miellyttävällä tuomioilla 'syytön, mutta älkää tehkö sitä uudestaan', joka on niin raikas brittiläiselle tuomioistuimelle. Voidaan huomauttaa, että ennen pitkää Stafford ja Jim Bender vaihtoivat paikkoja, Jim pääsi 'ulos' ja Stafford 'sisään' – kuudeksi kuukaudeksi. Oli havaittu vaikeaksi suorastaan yhdistää jälkimmäistä ulkomaalaisiin punaisiin, mutta pienempikin syytös riitti.
Sinä iltapäivänä Roysonin pieni huoneusto oli täpötäynnä. Poliisipäällikkö, Scotland Yardin miehet, superintendentti Hobbs ja paikallinen tarkastaja, kunnon mies nimeltä Howson, kerääntyneinä neuvottelemaan.
Smithers, joka oli hyvin valmistettu edeltäpäin, ei tiennyt mitään eikä ollut nähnyt mitään paitsi tuntemattoman auton kiitävän ohi, hurjan kahakan pimeässä ja suuren joukon onnettomuustapauksia. Mutta kaikki olivat sitä mieltä, että hän oli käyttäytynyt harvinaisen hyvin ja sanoivat sen hänelle. Poliisipäällikkö tarjosi hänelle paikkaa maalaispoliisin palveluksessa, mutta Smithers ei halunnut jättää äitiään, ja hänellä oli jo varma paikka, kiitos, minkä jälkeen hänelle sanottiin, että poliisikomitea varmasti korvaisi hänelle hänen tekemänsä palvelukset.
"Ohoh!" suhahti mrs. Smithers kuullessaan tämän, "kylläpä ne ovat kamalasti peloissaan, ettet osaa pitää suutasi kiinni! Jos se siunattu kissa osaisi puhua, niin ne antaisivat sille eläkkeen!"
Royson oppi jotain joka silmänräpäyksellä. Viimeinen hyökkäys oli vain murhenäytelmän loppu pikemminkin kuin itsenäinen murhenäytelmä. Koko tarina selvisi hänelle vähitellen. Se muistutti jotakin omituista yhteenliittämistehtävää, joka nyt oli miltei valmis pääpiirteissään ja johon tarvitsi vain sovittaa joitakin pieniä paloja tyhjille paikoille, jotta se muodostaisi valmiin kuvan.
Kenraali Swineyn nimi tuli esimerkiksi puheeksi, kun poliisipäällikkö lausui olevansa pahoillaan, ettei ollut soittanut Scotland Yardiin heti kuultuaan Jeannen omituisista bretagnelaisista.
"Se mies on ampiainen", hän sanoi. "Tunnustan, että hän ärsyttää minua siihen määrään, kun hänet näen, että joudun lausumaan väärän arvostelun joka asiasta, jonka yhteydessä hän on. Toivon totisesti, että hän menisi naimisiin mrs. Trentonin kanssa ja korjaisi luunsa tältä palikalta, sillä mrs. Trenton ei koskaan suostuisi asumaan täällä."
"Kuka on mrs. Trenton?" kysyi Winter osoittaen erikoiskykyään lausua oikea kysymys oikealla hetkellä.
"Iloinen leski, jolla on huoneusto Half-Moon Streetillä, ja jonka kaikki hienot yöklubit tuntevat 'pikku' Trentonin nimellä."
Royson huomasi, että Furneaux nojautui eteenpäin kädet polvia vasten nojaten kielen kostuttaessa hänen kapeita huuliaan, ikäänkuin niistä olisi lähtenyt miellyttävää makua hänen kitalakeensa. Superintendentti Hobbsin väsyneet silmät valpastuivat äkkiä. Rauhallinen Winterkin halusi tietää enemmän.
"Kirjoittaako Swiney hänelle usein, tahtoisinpa tietää?"
"Joka päivä, sanoo klubin portinvartija."
Royson olisi voinut kuulla paljon lisätietoja, mutta poliisipyöräilijä toi, hänelle kirjelappusen Homesteadista, missä vartiossa olevain poliisien piti auttaa paroonia ja neiti Macdonaldia sellaisissa kysymyksissä kuin sanoman viemisessä Woolcroftiin tai kylään.
Se sisälsi kaksi sanaa: "Tule – Shiela." Tietysti se riitti. Vähät hän välitti siitä, mitä Furneaux hänestä sanoi. Hän lähti heti poliisin kanssa kilpaa Halliin.
Shiela ei ollut, kuten hän toivoi, odottamassa häntä portailla. Hän oli paroonin luona, sanottiin hänelle, ja hän tapasi molemmat kirjastossa. Tytön kasvot olivat kalpeat ja hänen silmäluomensa raskaat väsymyksestä ja pelosta, mutta hän jaksoi kuitenkin hymyillä tervehdykseksi.
"Hyvä, että tulet niin pian", sanoi hän katseellaan ikäänkuin varoittaen häntä astuessaan häntä tervehtimään. "Isä on niin masentunut, ja vain mies voi paraiten auttaa toista miestä sellaisina hetkinä."
Heidän käsiensä kohdatessa toisensa Shiela kuiskasi:
"Hän tietää! Minä pelkään!"
Royson käsitti pian, mitä Shiela pelkäsi. Vanhempi de Novgorod, joka nyt oli ainoa perheensä elossaoleva jäsen, näytti päättäneen laskea maahan taakan, jota kantamaan hänen olkapäänsä olivat liian hennot. Hän puhui niinkuin mies, joka odottaa kuolemaa muutaman tunnin kuluttua, mutta hän koetti kerätä voimansa, kun Royson astui sisään. Hänen käytöksensä oli arvokas, hänen sanansa hillityt ja hyvin valitut kuten aina.
"Pyysin tytärtäni lähettämään teille sanan", hän selitti. "Minun täytyy sanoa muutamia seikkoja tänään, sillä yö tulee, jolloin ei kukaan voi tehdä työtä. Onko teille kerrottu, että poikani on kuollut?"
"Kyllä. Se oli onneton sattuma. Jos se, mitä mr. Furneaux sanoo, on hyvin perusteltua, niin epäilemättä harhaan osunut kuula hänet surmasi."
"Ei mikään väite ole hyvin perusteltu, joka koettaa kaunistella poikaparkani kohtaloa. Hän leikki tulella, ja siksi hän paloi. Te näitte hänen liittolaisensa eilen illalla. Ovatko ne oikeat miehet ja onko Vera Sassulitsh oikea nainen uudistamaan onnetonta maatani? Mutta minä en ole kutsunut teitä tänne keskustelemaan Venäjästä. Minä luovun kamppailusta. Tahdotteko mennä Woolcroftiin tänään ja suorittaa muutamia tehtäviä minun puolestani?"
"Käskekää minua joka suhteessa, parooni. Olen kokonaan palveluksessanne."
"Hyvä, silloin suostun tuon poliisipäällikön neuvoon – tuon pitkän, lujarakenteisen miehen – –"
"Mr. Winterin."
"Niin. Hän se on. Rohkea, luotettava mies. Jos olisi tusina mr. Winterin ja teidän kaltaisianne miehiä vastuunalaisilla paikoilla Pietarissa vuonna 1916, niin Venäjä olisi yhä yksi suurimpia kansoja. Voi! Minun täytyy unohtaa nuo turhat unelmat. Pyydän teitä etsimään käsiinne niiden kahden pankin paikalliset edustajat, joihin olen tallettanut suurimman osan hoitamaani pääomaa, Haluan perustaa hallintatrustin, jonka hoitajina olisivat noiden pankkien nimittämät henkilöt. Sen tarkoitukset olisivat tietysti aivan epäpoliittiset, ja minä määrään sen toiminnasta yksityiskohdissaan. Noiden kahden pankkimiehen pitäisi tulla tänne itänä iltana, jos mahdollista – ellei, niin varhain huomenaamulla – ja tuoda mukanaan lakimies, joka osaa pitää huolen muodollisesta puolesta. Tahdotteko tehdä tämän minun puolestani?"
"Kyllä. Mutta ennenkuin lähden Woolcroftiin, parooni, saanko tehdä ehdotuksen omasta puolestani?"
"Tietysti."
"Olen kuullut hiukan tästä pääomasta ja sen suuruudesta. Minä en ole rahamies, mutta minusta tuntuu epäviisaalta kiiruhtaa näin tärkeää asiaa. Minua hämmästyttäisi, jos paikalliset edustajat uskaltaisivat ryhtyä mihinkään toimenpiteihin kysymättä lontoolaisten johtajiensa mielipidettä. Ja on epäiltävää, onko Woolcroftissa lakimiestä, joka pystyisi laatimaan tarvittavat asiapaperit oikeaan muotoon. Entä jos toisin nämä herrat tänne keskustelemaan kanssanne? Se selvittäisi asiaa. Muutaman päivän kuluessa he voivat neuvotella omien asiantuntijoittensa kanssa, ja silloin teillä on tyydytys tietää, että toivomuksenne täytetään yksityiskohtaisesti."
Vanha ja nuori mies kohtasivat toistensa katseet lujasti. Kumpikin oli sanonut sangen paljon, mutta kumpikin oli välttänyt varsinaista pääasiaa. De Novgorod huokasi. Hänen päänsä vaipui hänen rinnalleen.
"Te pyydätte minua elämään", hän mutisi niin matalalla äänellä, että olisi voinut luulla, ettei hän ollut sanonut mitään.
"Niin. Velvollisuuttaan ei voi paeta, parooni. Ettekä voi jättää Shielaa suojatta näiksi hirveiksi päiviksi. Sitä ei voi ajatellakaan. Nyt minä menen. Saanko muuttaa tehtävän ehdotukseni mukaiseksi?"
"Kyllä. Minä suostun."
"Onko minulla kunniasananne, sir, että te hoidatte asian loppuun saakka, vaikka se kestäisi miten kauan tahansa?"
"Te olette perin tarkka, kapseeni Royson."
"Minun täytyy olla – Shielan tähden."
"Sangen hyvä – minä lupaan. Ottakaa auto ja pyytäkää Shiela mukaanne. Hän on uupunut. Hän nukkui hiukan aamiaisen jälkeen, luullakseni, mutta joku typerä palvelija sanoi hänelle, että minä olin omituinen, eikä hän tahtonut jättää minua ennenkuin te tulitte."
"Hän rakastaa teitä kuin tytär, sir. Ettekö tahdo koettaa pitää sitä jonkinlaisena tukena myrskyssä?"
Venäläinen kohotti raskasmieliset silmänsä ja loi pitkän ja läpitunkevan katseen nuorukaiseen, joka rukoili häntä niin miehekkäästi.
"Menkää!" hän sanoi. "Olen antanut lupaukseni. Sanokaa Shielalle."
Royson kiiruhti ulos. Palvelijatar vei Shielalle sanan aiotusta matkasta ja toi takaisin vastauksen, että jos parooni voitaisiin turvassa jättää, niin Shiela halusi matkaa Woolcroftiin enemmän kuin mitään muuta.
Ei voinut olla epäilystäkään siitä, että he olivat vetäneet paroonin takaisin kuilun reunalta. Moneen päivään hän ei ollut nähnyt muuta turvapaikkaa kuin haudan.
XX LUKU.
UUSI ELÄMÄ.
Kenraali Swiney lähti Woolcroftista maanantai-iltapäivällä matkalle Pyreneille. Tämä tapahtui tällä tavoin: hän oli lopettanut lounaansa klubissa ja piti silmällä neljää miestä, jotka halusivat pelata bridgeä,mutta olivat miltei yhtä kärkkäitä estämään häntä keskeyttämästä, kun hänelle annettiin muuan kirjekortti.
Luotuaan siihen nopean katseen hän luki sen ääneen tärkeän näköisenä.
"Ylisuperintendentti J. L. Winter, New Scotland Yardista!" hän ilmoitti kaikkien niiden tyydytykseksi, jotka viitsivät kuunnella. "Nähtävästi joitain on tekeillä. Parasta lähteä heti, pojat. Viivyn ehkä kauan."
Hän oli oikeassa. Woolcroftin klubi ei nähnyt häntä uudelleen moneen kuukauteen. Hän tapasi Winterin pienessä eteisessä, missä klubin jäsenet vastaanottivat vieraita.
"Kenraali-majuri Swiney?" kysyi päällikkö ääntäen nimen huolellisen tarkasti.
"Kyllä."
"Alfred Septimus Swiney?"
Jälleen 'Kyllä', mutta ei aivan yhtä armollisesti.
"Te tunnette erään mrs. Trentonin, luullakseni, joka asuu Half-Moon Streetillä Lontoossa?"
"Oh, kyllä. Me olemme hyviä tuttuja."
"Ahaa. Toivoin että olin saanut vääriä tietoja. Kirjoitatte hänelle usein?"
"Mitä hit.. mitä se teihin kuuluu, sir?"
"Ellei se kuuluisi minuun, en olisi täällä. Valitettavasti te sanoitte hänelle, että neiti Shiela Macdonald oli lähtenyt Homesteadista joksikin aikaa ja asettunut asumaan pastori Arthur Hethcottin ja tämän sisaren luo?"
"Entäpä sitten?"
"Mrs. Trenton käy usein yöklubeissa, jotka ovat kuuluisia kohtauspaikkoja kansainvälisille hylkiöille. Hän on puhelias pikku nainen ja hän huomasi, että häntä kuunneltiin, kun hän kertoi Homesteadin murhenäytelmästä ikäänkuin hän olisi tuntenut sen tarkoin. Minun osastoillani on syytä epäillä, että rikokselliset, jotka koettivat ryöstää neiti Macdonaldin ja johtivat siten monen kuolemaan, saivat tietoonsa neiti Macdonaldin oleskelupaikan mrs. Trentonilta, ja siten siis teidän kauttanne. Se on vakava asia, kenraali."
"Hyvä Jumala, ette kai aio nostaa syytettä mrs. Trentonia vastaan?"
"Sen saavat korkeammat viranomaiset määrätä. Oma mielipiteeni – mutta se ei voine teitä kiinnostaa. Tuletteko poliisiasemalle ja teette kirjallisen selostuksen tästä?"
"Minä – viranomainen – poliisiasemalle? Olenko siis vangittu?"
"Ette. Ajattelin, että pitäisitte enemmän suoremmasta menettelytavasta. Saatte myöhemmin kuulla enemmän superintendentti Hobbsilta ai joltakin nuoremmista upseereistani. Minun täytyy jättää päätösvalta korkeimmalle oikeudelle. Tietenkään en voi estää oikeutta haastamasta teitä todistajaksi."
Winter kääntyi mennäkseen, mutta Swiney tarttui häntä hihaan. Hän oli suuresti säikähtynyt.
"Piru vieköön, mies!" hän sopersi, "ettekö käsitä, etten tarkoittanut mitään pahaa? Te puhuitte jostain mielipiteestänne. Mitä se on? Olkaa niin suorapuheinen kuin haluatte. Voitte luottaa minuun."
"Aioin sanoa teille, kenraali, että teitä tullaan pitämään paljon enemmän vastuunalaisena kuin mrs. Trentonia."
Winter ajatteli tarkoin.
"Voinko siis tehdä jotain pitääkseni hänen nimensä poissa asiasta?"
"En oikein tiedä, mitä neuvoisin", hän sanoi vihdoin. "Asia on tullut tietooni välillisesti. Arvelen, ettei se kulje osaston läpi ennenkuin huomenna tai ylihuomenna. Tehän sanoitte juuri nyt että voin luottaa teihin."
"Niin voittekin. Teen mitä tahansa – –"
"Joskus on viisainta olla tekemättä mitään, kenraali. Otaksukaa esimerkiksi, että ette olisi Woolcroftissa ettekä edes Englannissa, kun tämä tutkinto tapahtuu; silloin teidän yhteytenne hyökkäyksen kanssa voi jäädä huomaamatta. Mrs. Trenton kieltää tietysti sanoneensa sanaakaan kenellekään. Sellaiset naiset tekevät aina niin, suorastaan vakaumuksesta, koska he eivät milloinkaan käsitä, mitä pahaa heidän lörpöttelynsä voi saada aikaan... Ei, nyt minun todellakin täytyy lähteä, kenraali. Olen tullut pitkän matkan pelkästä myötätunnosta miestä kohtaan, joka on teidän asemassanne ja on sekaantunut sellaiseen juttuun... Anteeksi. En voi enää kuunnella."
Ja siksi kenraali Swiney vietti syksynsä ja talvensa Paussa. Temple, kuuro mies, levitti huhun, että 'Vanha Nick' suorastaan kiskoi hänet pois klubista. Kukaan ei välittänyt siitä. Hän oli mennyt ja sillä hyvä.
"Teillä on ollut kiireinen aika, nuori neiti", sanoi Furneaux Shielalle viikkoa myöhemmin. "Vain hautajaisia ja tutkintoja ja sanomalehtihaastatteluja ja joka paikassa aina typeriä salapoliiseja ja lattajalkaisia konstaapeleita. Miksi ette vaihteeksi vietä häitä?"
"Onko tämä kosinta, mr. Furneaux?" oli hilpeä vastaus.
"Ei millään tavoin!" huusi Furneaux teeskennellen säikähdystä. "Minä olen niin pieni ja Royson pitää ruumiinsa kunnossa golfpelillä. Minä en tiedä paljon siitä tyhmästä pelistä, mutta minä ymmärrän että turvetta leikataan raudalla. Ajatelkaahan, mikä hirveä vaikutus silliä olisi minuun."
"No niin, minä etsin asuntoa tai jotain sen tapaista", sanoi Shiela. "Oletteko kuullut henkilöstä nimeltä Sir Thomas Fookes?"
"Miehestä, joka omistaa tämän paikan?"
"Niin."
"Hän on lähettänyt kiireisen määräyksen asianajajalle ja talo-asiamiehelle, että meidän vuokra-aikamme on lopetettava millä hinnalla hyvänsä. Parooni tahtoo antaa hänelle korvauksen, mutta minä sanon: Ei, maksakoon hän meille. Ei ole meidän syymme, että paikka on saanut niin hirveän maineen."
"Se on parasta mitä voisi tapahtua", sanoi Furneaux vakavasti. "Viekää parooni pois, neiti Shiela. Koettakaa kuukaudeksi Skotlantia ja sitten Lontoota joulukuuhun saakka. Silloin vanha Fookes on lähtenyt Rivieralta Egyptiin. Kas niin!"
Ja sen vuoksi me joulun maissa tapaamme Rivieralla kapteeni ja rouva Roysonin, sekä hienonnäköisen vanhan herrasmiehen, nimeltä Macdonald, nuoren rouvan isän, jonka nuori pari pakoittaa ottamaan innokkaasti osaa Cannes'in; Nizzan ja Monte Carlon seura-elämään.
Ulkoministeriö hankki paroonille erikoispassin ja hänet oli helppoa saada irtautumaan entisestä elämästään loppuijäkseen. Mutta vaikka tuo vanha pippuripussi, sir Thomas Fookes, on Homesteadin valtias, ei hän voi koskea Rantahuvilaan. Täällä ovat rakennustyömiehet hommassa lisätäkseen taloon siipirakennuksen. Bob Smithers on jättänyt entisen paikkansa toimiakseen rakennusmestarina, uuden talon pysyvänä hoitajana ja samoin huolehtiakseen siihen kuuluvasta maakappaleesta, joka oikealla hetkellä tarjottiin myytäväksi.
Mrs. Smithers viettää kiireistä elämää, vuoroin komennellen typeriä palvelijattaria ja vuoroin selittäen, ettei kukaan ihminen voi pitää puhtaana taloa, missä hurja koira ja hullu kissa saavat mielinmäärin mellastaa.
Dmitri van Rosen parantui. Sekä hänestä että Vera Sassulitshista tullaan kuulemaan Neljännessä Internationalessa, jos he elävät niin kauan ja jos sellaista kongressia milloinkaan tulee pidettäväksi. Kaksi muuta roistoa kuoli sairaalassa ja loput heistä karkoitettiin maasta. Ehkäpä se oli viisainta. Parooni Alexis, joka on erinomaisen varakas mies, huolehtii mitä anteliaimmalla tavalla niiden miesten jälkeenjääneistä, jotka kaatuivat Shielan ja hänen tähtensä. Jackson on tarkastajana Woolcroftissa ja Roberts kersanttina kylässä. Gladys Hethcott on yhä naimaton. Hän elää kyllä hyvässä sovussa Roysonien kanssa, mutta Shiela sanoo, ettei hän voi koskaan oikein pitää hänestä, ja jokainen nainen ymmärtää miksi ei. Winter, Furneaux ja Sheldon osoittivat suorastaan virallisia mielenkiintoa Lontoossa pidettyjä häitä kohtaan. He lähettivät Shielalle yhteisen häälahjankin. Se oli kiiltävästä ebenholtsista tehty musta kissa, jolla on mitä sievimmät kultaiset silmät ja pieni vaaleanpunainen suu, aina avoinna mielistelevästi naukumaan.