[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffGmS2LyP_q0SDBweJRt5odOSirGb462M0nblaSZiUkA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1726,"Musta kissa","Tracy, Louis",1863,1928,"1726-tracy-louis-musta-kissa","1726__Tracy_Louis__Musta_kissa",null,"romaani",[],[],"fi",1925,1927,58314,386926,true,[],[],[],"Salapoliisiromaanissa entinen tykistökapteeni Philip Royson ja Scotland Yardin etsivä Furneaux selvittävät arvoituksellista tapausta 1920-luvun Englannissa. Tapahtumat alkavat yöllisestä kohtaamisesta ja johtavat kansainväliseen juonitteluun, jossa mustalla kissalla on enteellinen rooli.","Louis Tracyn 'Musta kissa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1726.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MUSTA KISSA\n\nKirj.\n\nLouis Tracy\n\n\nEnglanninkielestä suomensi\n\nH. Vaaja\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannus O.Y. Minerva,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Hälyytystä ja liikekannalle joutumista.\n    II. Pöytäkirja kahdeksasta minuutista.\n   III. Esteitä.\n    IV. Golfia -- ja hiukan muutakin.\n     V. Vieraita.\n    VI. Sheilan tukala tilanne.\n   VII. \"Tiedonanto\".\n  VIII. Muudan pidättäminen.\n    IX. Toinen nainen.\n     X. Furneaux käy remmiin.\n    XI. \"Tuulahdus\".\n   XII. Eräitä uusia tulokkaita.\n  XIII. Kissa käy taas valittamaan.\n   XIV. Nopeita lämpötilan vaihdoksia.\n    XV. Lähettiläs.\n   XVI. Toinen hyökkäys.\n  XVII. Voitto.\n XVIII. Merkityksellinen tunti.\n   XIX. Selityksiä.\n    XX. Uusi elämä.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\nHÄLYYTYSTÄ JA LIIKEKANNALLE JOUTUMISTA.\n\n\nOli myöhäinen, paljon yli puolenyön, ja jokaisen aidon golfinpelaajan,\njoka oli luvannut täsmälleen kello kymmeneltä seuraavana aamuna\nsaapua kuudessa golfkilpailussa voittaneen paterin kilpaveikoksi,\nolisi pitänyt olla vuoteessa jo kello yhdentoista aikaan. Philip\nRoyson, entinen tykistökapteeni ja nykyään joutilaan päiviä viettävä\nherrasmies, laski kuitenkin kirjansa kädestään ainoastaan koska aikoi\nvielä vedellä haikuja yhden piipullisen sekä lukea yhden luvun lisää\nennenkuin lähti makuulle.\n\n\"Mons -- ja peräytyminen!\" Avoin kirja oli alassuin pöydällä, ja\nnimikkeen kullatut kirjaimet kimmelsivät lampun valossa. Tekijä\nkätkeytyi nimikirjaintensa suojaan. Minkä ihmeen takia? Kuinkapa\nsotilas, joka oli omakohtaisesti ottanut osaa erääseen tärkeimpiä\ntaisteluita, mitä konsanaan on taisteltu, olisikaan voinut\nolla lämpenemättä lukiessaan eloisaa kuvausta siitä? Ja mikäli\nunohtumattomien vaarojen sumeat muistot kaipasivat elvyttämistä\nkymmenen vuoden kuluttua tuosta sunnuntaipäivästä kolmantenakolmatta\nelokuuta vuonna 1914, niin mikäpä päivä olisikaan ollut siihen\nsoveliaampi kuin elokuun neljäskolmatta vuonna 1924?\n\n\"Kuulehan, hauvaseni\", sanoi Royson jalkainsa juureen matolle\nkyyristyneelle sealyhamille, \"en tiedä, kuka tuo 'J.L.K.' on, mutta\nkyllä hän siinä rytäkässä oli mukana alusta loppuun saakka. Äläkä sitä\nunohda, laiska koiranvenkale, sillä minäkin, _moi qui vous parle_, olin\nmukana ja juurta jaksaen _Tout-à fait dans le potage, je t'assure_!\"\n\nSealyham kohautti toista silmäluontansa vilkaistakseen ripeään ja\nsangen tutkivaisesti isäntäänsä. Havaitessaan sitten, että isäntä vain\nhupsutteli lausumalla joitakin kaikkea muuta kuin koiran kaltaisen\neläimen vaatimattomia tarpeita koskevia huomautuksia, se ummisti\nsen taas, huokasi syvään, ikäänkuin sanoen: \"Lopeta toki tuollaiset\njaarittelut\", ja teeskenteli varsin läpinäkyvästi muka nukkuvansa\nsikeää unta. Tunti sitten oli sitä häiritty sen nuuskiessa ovia ja\nakkunoita ja käsketty jyrkästi paneutumaan maata. Se oli silloin\ntotellut. Mitäpä syytä olisikaan sillä ollut nyt osoittaa minkäänlaista\nmielenkiintoa jotakin kahdeksan vuotta ennen sen syntymää tapahtunutta\njupakkaa kohtaan?\n\n\"Sinä kelvoton penikka!\" murahti Royson vilkaisten viinikannua ja\nsuodatinta, jotka miellyttävästi kiiluivat hänen arkihuoneessaan\ntarjoilupöydän virkaa tekevältä vanhalta tammilipastolta. Hän ei\nkuitenkaan langennut kiusaukseen. Pater oli napakka vastustaja,\nYlimääräinen tupakkapiipullinen ja valvottu puolituntinen sotivat\nkaikkia golf-mailan kunnollista käyttelemistä koskevia sääntöjä\nvastaan. Rahtunen lisää, ja kaikki lyönnit saattoivat mennä päin\nmäntyyn.\n\nKääntäessään päätään Royson kuitenkin näki huonosti sopivan\nakkunakaihtimen rakosesta vilahduksen kuutamoa, ja hän siis päätti\nhieman katsahtaa sääsuhteita ennen tuon piipun täyttämistä. Ulkosalle\nei tarvinnut mennä. Huvila saattoi kerskua uuden ja muhkean\nulkonema-akkunan omistamisesta. Vetämällä mahonkirenkailla mahonkiseen\ntankoon ripustetut raskaat talviuutimet yhteen saattoi sulkea\nvarjostamattoman lampun valon näkymättömiin ennenkuin kävi nostamaan\nakkunakaihdinta. Suuri keskiruutu oli ylhäältä avoin. Molemmista\nsivuakkunoista näki sekä oikeaan että vasempaan maantielle. Tien\ntuolla puolen kaartui lahdeke. Itse talo oli vähäisellä penkereellä,\neikä sen edustalla ollut lainkaan puutarhaa. Yhdellä harppauksella\nsaattoi noiden raskaiden uutimien tultua vedetyksi paikoilleen päästä\nmuistiinkirjoitetun historian kaameasta todellisuudesta luonnon\ntimanttikimmelteiseen runouteen, vereen tahraantuneen maailman\nmuistelmista satumaan ihmenäkyä katselemaan.\n\nRoyson oli kuitenkin jäyhäluontoinen henkilö -- tai kuvitteli sitä\nolevansa. Ennenkuin antautui katselemaan luonnon tarjoaman panoraaman\nharrasta kauneutta hän tutkisteli taivasta. Se oli pilvetön, Kimmeltävä\nauer verhosi mereltä siintävää kaukaista näköpiirin rajaa, Tuuli\nkävi kaakosta. Ilmapuntarin tiesi hän tekevän hiljaista nousua. Edes\nbrittiläisen ilmaston epävakaisuus ei kyennyt lähimpäin neljänkolmatta\ntunnin aikana tuhoamaan näitä kauniin sään enteitä. Kaikki siis ennusti\nkahdeksantoista kuopan ottelua jämerän vastapuolen keralla ennen\naamiaista ja hieman vähemmän voimille käypää pelierää ennen teeaikaa.\n\nTyytyväisenä -- hetkeksi unohtaen verisen tappotantereenkin, jonne hän\njuuri äsken oli hengessään taas siirtynyt -- hän siis antoi katseensa\nlipua kaukana häämöttävältä itäiseltä niemimaalta täsmälleen yhtä\nkaukana olevaan läntiseen niemekkeeseen. Vuorovesi virtasi mereltä\nkäsin ja olisi kello kolmen aikaan korkeimmillaan. Kuutamoista\nrantapoukamaa pitkin vasemmalle virtasivat verkkaiset laineet hohtaen\nkuin sula hopea. Pienoisessa satamassa olivat noin puolen mailin\nmatkalla sillä puolen kaikki valot sammuksissa, Redillä kuvastuivat\nmuutamain kalastusalusten rungot ja purjeet mitä mustimpina meren\nmiltei tuntumattomaan sineen. Taivaalle myöhäiseen kohonnut täysikuu\noli valaisevinaan vetten kalvoa, itse asiassa vain verhoten sen\nyhä syvimpään salaperäisyyteen. Jostakin syystä, jonka ainoastaan\njumalat ja pienemmät runoilijat tuntevat, muistutti sen lempeä loiste\nraikkauden hohdetta naisen katseessa.\n\nTällaisesta mielijohteesta jokseenkin hämmästyneenä Royson olisi\nsaattanut käydä hieman huolestuneeksi mielialansa tehdessä moisia\näkkivaihteita, ellei hän olisi huomannut, että aivan akkunan edessä\ntuikki valkeana kuumottavalla tiellä kaksi pienoista, häilyvän kullan\ntavoin kimaltelevaa pistettä.\n\nNe olivat mustan kissan, joka istua kyhjötti takajalkainsa varassa,\nhäntä somasti kietoutuneena kahden valkean käpälän ympärille. Se oli\nluultavasti katsellut häntä siitä pitäen kuin hän oli vetänyt verhot\nyhteen ja nostanut akkunakaihtimen. Ilmeisestikin vakuutettuna siitä,\nettä akkunassa tähyilevät kasvot olivat ystävällisen ihmisen, kissa\njoka tapauksessa avasi suunsa ja naukaisi hiljaa.\n\n\"Hei!\" naureskeli mies. \"Maitoa tarvis!\"\n\nRipeänä oli liian teennäisesti unen helmoihin vaipunut koira\nsyöksähtänyt hänen vierelleen. Royson kahmaisi sitä päättäväisesti.\n\n\"Kuulehan, nyt pysyt ääneti!\" sanoi hän, ja hänen äänensävynsä nasevuus\ntuli kaikesta päättäen oivalletuksi. \"Rouva Smithers on parahiksi\nlakannut kuorsaamasta lopuksi yötä. Jos nyt herätät hänet, niin minä\nkyllä nahkasi parkitsen. Kaiketi sinä kissanpyytäjä noin tunti sitten\nkuulit mirrin liikuskelevan tuolla ulkona!\"\n\nSitten hän määritteli eräänlaisen ongelman, \"Onko parempi tuoda\nkissa maidon luokse vaiko viedä maito kissalle?\" tiedusteli hän\njuhlallisesti. \"Kumpaisesta vaihtoehdosta on hirveä meteli vähemmän\nmahdollisena seurauksena?\"\n\nMainittakoon sivumennen, ettei hänen mieleensä juolahtanutkaan\nsivuuttaa kissan anelua ilman muuta. Taas silmäilivät kultasilmät\nhäntä, ja taas kissa naukaisi. Sitten pikku eläin nousi, kohotti\nhäntänsä pystyyn ja kävi lähemmäksi. Täten ratkaistaan elämän suuret\nkysymykset useasti. Jos mirri olisi mennyt omille kissanteillensä --\njos Royson olisi yhä jatkanut mieltäkiinnittävää lukemistaan -- jos\nhän ei olisi käynyt akkunaan -- jos sanalla sanoen olisi sattunut\nyksikin niistä sadasta seikasta, jotka seuraavan puolen minuutin\naikana olisivat voineet pidättää häntä talon sisäpuolella -- ei tämä\nkummallinen tapaussarja olisi ikinä saanut sitä käännettä minkä se sai.\nOlisihan yleisö kylläkin huomenissa saanut tietää mitä merkillisimpiä\nseikkoja eräästä sangen kummallisesta rikoksesta, mutta, kuten etsivän\nosaston aikakirjat todistavat, oli tässä tapauksessa erään toisen,\nmiltei ilmiömäisen sattumuksen ansiota, että viranomaisten onnistui\ntavoittaa ja lopullisesti pidättää liuta uskalikkoja, jotka olivat\nryhtyneet uhmailemaan miltei jokaista Englannin lain säätämää ja\nnoudatettavaksi julistamaa pykälää. Olisiko tätä sattumusta muutoin\nilmaantunut? Kenpä sitä tietäisi! Scotland Yard on sitä mieltä, että\nvastaus olisi kielteinen, ja sillä on sellaisista tapauksista sangen\nterveet mielipiteet.\n\nOlipa miten hyvänsä, niin kapteeni Philip Royson, hänen koiransa Jock\nsekä muuan pieni musta kissa olivat silloin, kuten myöskin jonkun\naikaa eteenpäinkin -- yksi erältään ja kaikki yhteisesti -- aivan\ntietämättömiä siitä, miten ääretön merkitys heillä oli asioiden\nkulkuun yleensä ja erikoisesti useain henkilöiden kohtaloon aivan\nlähitulevaisuudessa, henkilöiden, joihin he eivät ikinä olleet\ntutustuneet, joita he eivät ikinä olleet nähneet ja joista he eivät\nliioin olleet ikinä kuulleet puhuttavankaan.\n\nHuvila, josta Royson oli kesän ajaksi vuokrannut \"kalustetun\nhuoneuston\", oli sitä laatua, jota Englannin maanviljelijät sekä\nheidän lapsensa ja vaimonsa ovat usean vuosisadan ajan pitäneet\ntarpeitansa vastaavana. Pääovelle vei jokunen porras. Vasemmalla oli\nRoysonin arkihuone, hänen makuuhuoneensa ollessa yläkerrassa. Oikealla\npuolen oli rouva Smithersin valtakunta, sangen avara keittiö, jonka\nyläpuolella oli hänen makuuhuoneensa. Kaidasta käytävästä päästiin\nastianpesuhuoneeseen, ruokasäiliöön ja hiilikellariin, ja näiden\nkohdalla oli yläkerrassa pitkä, kaita suoja, jossa rouva Smithersin\npoika asui joka toinen viikko saapuessaan pariksi päiväksi kotiin\nläheisestä kaupungista, jonka kaasulaitoksella hän työskenteli.\nTänä sunnuntaina sattui hän olemaan työvuorossa. Aivan omin neuvoin\nhoitelivat äiti ja poika vallan riittävää hedelmätarhaa, ryytimaata\nja valkoisia leghorn-kanoja. Vanha rouva sai eläkettä joltakin ammoin\nsitten turpeen alle vaipuneelta entiseltä isännältä, ja Herrassa\nnukkunut Smithers, ammatiltaan rannikkovartija, oli hankkinut\npikku maapalstan rakennuksineen, niin että kun lisäksi vielä tuli\nkesäasukeilta saadut kaksi guineaa viikossa, olivat taloudelliset\nolot paljon paremmat kuin ympäristöstä olisi voinut arvata. Tuon\nulkonema-akkunan oli laittanut nuori Smithers, joka oli kätevä mies.\nKaiken kaikkiaan ei asumus ollut niitä, joita kattaa hempeämielinen.\nrunollinen hohde. Tällaiseen kielteiseen kantaan saattaa kuitenkin\nsisältyä jonkinlaista tahallista sokeutta elämän kummallisiin ongelmiin\nnähden. Talon orsista ja palkeista useat, jotkut sen ovista ja miltei\nkaikki sen kaapit olivat meren antimia, ja useampikin kuin yksi noista\nkerran niin uljaiden laivain kuivettuneista luista oli saattanut\nkantaa täyttä lastiansa niihin sykähdyttäviin aikoihin, jolloin _Jolly\nRoger_ viiletti Espanjan ulapoilla. Miksikä ei kolmimastoisen aluksen\nsirpaleella olisi omaa radioaktiivista kykyä? Helpompi on epäillä sitä\nseikkaa kuin todistaa se vääräksi.\n\nTämä paikalliskuvaukselle omistettu välinäytös tapahtuu niin\nsanoaksemme sillä välin kuin Royson antaa Jockille sellaisen jyrkän\nmääräyksen, että kirjahyllyn vieressä olevaa mattoa on ehdottomasti\nkäytettävä siihen saakka, kunnes myönnetään enemmän liikuntavapautta,\nja ovi sulkeutuu niin että koirapoloinen jää perinjuurin närkästyneenä\nomiin oloihinsa. Raapaisten tulitikkuun tulta mies riensi hiljaa\nruokasäiliöön (hänellä oli jalassa tohvelit), löysi sieltä häntä\nitseään varten asetetun kannun maitoa, kaatoi siitä osan lautaselle ja\nriensi takaisin ulko-ovelle. Tuskin oli hän sen avannut, kun pikkuinen\nmusta mirri pyörähti sisään, ääneensä kehräten ja hivuttaen päätään\nsekä ruumistaan hänen nilkkoihinsa.\n\nKuu, tähdet ja valtameren kalvo heijastivat viljalti valoa, valkean\nhiekan ja sannoitettujen porrasaskelmain antaessa apuaan, sillä\ntulitikun sammuttua olivat käytävä ja portaat tietenkin pimeän vallassa.\n\nRoyson kumartui.\n\n\"Sinähän olet ihmisrakas pikku neekeri, näen mä\", virkkoi hän.\n\"Hiukkasen laihanpuoleinen kylläkin olet. Mistä ihmeestä mahdatkaan\nolla kotoisin? En muista nähneeni sinua näillä main.\"\n\nKissa särpieli maitoa kissojen siroon tapaan. Royson myhäili\najatellessaan Jockin äänetöntä raivoa. Siksi älykäs se kyllä oli,\nettä tiesi, mitä oli tekeillä. Sealyhameja voi kuitenkin opettaa\nkuuliaisiksi. Koira ei äännähtänytkään eikä myöskään liikahtanut\nmatoltaan.\n\nSilloin kissa -- niin nälissään kuin nähtävästi olikin -- kohotti\npäätään ja katsahti tielle. Silmänräpäystä tai paria myöhemmin Royson\noivalsi, minkä takia. Nousuveden hiljakseen kohistessa ei hän ollut\nerottanut polkupyörän suhinaa, polkupyörän, joka nyt kiiti ohitse\nkylään päin. Sillä ajoi nuori tyttö tai hyvin hento naishenkilö. Hän\noli kaikesta päättäen iltapuvussa, sillä Royson, joka tuskin uskoi\nsilmiään, näki vilahdukselta jokseenkin läpikuultavan hameenliepeen,\nvalkean silkkisukan ja hopeanhohtoisen kengän. Vartalon yläosaan oli\nkietaistu tumma huivi, mutta otsalla kimmelsi jokin koru.\n\nSamassa tuokiossa kumahti kirkonkello etäällä puolta tuntia. Kello oli\npuoli kaksi aamuyöllä.\n\nRoyson oli yhä kumartuneena kissan puoleen pienen eteisen pimennossa,\nniin että vaikka pyöräilijä olisikin huomannut valojuovan paistavan\narkihuoneen uutimen lomasta, ei hän juuri olisi erottanut ovensuussa\nseisovaa miestä, jos kohta olisikin keksinyt oven olevan auki. Hän ajoi\nkuitenkin vinhaa vauhtia, viiden- tai kuudentoista mailin nopeudella\ntunnissa, sillä tie oli suora ja sileä, eikä tarvinnut pelätä\nodottamattomia esteitä.\n\n\"Tuli ja leimaus\", mutisi Royson, tai jotain sen suuntaista, Musta\nkissa ja hopeanhohtava olento, jonka hiuksissa kimmelsi hohtokiviä,\nolivat jokseenkin merkillisiä ilmestyksiä tähän aikaan ja tällaisessa\npaikassa, niin että niiden esiintyminen sopi vahvistaa jollakin\nvoimallisella iskulauseella.\n\nHän oikaisihe ja olisi luultavasti astunut tielle katsoakseen tämän\npolkupyörällä ajavan Atalantan jälkeen, kun samassa kuuli tukahtuneen\nparahduksen sekä jonkinlaisen jyskähdyksen. Tyttö oli kaatunut! Yhdellä\nharppauksella oli hän maantiellä, mutta ennenkuin hän ennätti kääntyä,\nkuuli hän automaattisen pistoolin teräviä laukauksia, kerran, kahdesti,\nja kolmannestikin, väliajan ollessa rahtusta pitemmän. Aivan samaan\nhenkäykseen kuului paikallaan seisoneen auton käyntiinpanemisesta\njohtunutta äänekästä surinaa. Tämän kaiken määritteli hän kuuluvan\nnoin kolmensadan jaardin päästä oikealta. Harjaantuneena panemaan\nmerkille tällaisia seikkoja hän painoi ne visusti mieleensä, kuitenkaan\nhidastamatta vauhtiaan. Kuulumattomin askelin ja niin vinhaa vauhtia\nkuin pehmeissä huopatohveleissaan pääsi, riensi hän sinne päin, missä\nnoin neljänkymmenen jaardin verran vasemmalla hänestä kuuvalo kimalteli\npolkupyörän ohjaustangossa sekä pienoissa ja missä jotakin valkoista\nlojui hiekkaisilla ruohomättäillä matalalla pengermällä, joka erotti\nmaantien rantahietikkoa saartavasta kivikosta.\n\nSodankäynnillä, tuolla murhatyöllä, on sellainen kielteinen ominaisuus,\nettä se teroittaa, niiden aistimia, jotka joutuvat ottamaan siihen\nosaa. Jokunen juoksuhaudoissa ja vakoiluretkillä vietetty vuosi on\nomiaan opettamaan huomiokyvyn erittään varmaksi ja päätöksentekotaidon\nhyvin ripeäksi, sillä muussa tapauksessa joutuisi oppilas täydelleen\nkatoamaan tuollaisesta manalankoulusta jo ensimmäisen oppituntinsa\naikana.\n\nSiksipä Royson nähdessään erään mieshenkilön rientävän tien\npoikki kaatunutta pyöräilijää kohden havaitsi hänen liikkeissään\njotakin pälyilevää, kaameata ja uhkaavaa. Hän itse oli vielä noin\nkolmenkymmenen jaardin päässä kaatuneesta.\n\n\"Hei!\" huusi hän heti täyttä kurkkua. \"Täällä he ovat! Tänne päin!\nJuoskaa!\"\n\nVanha temppu se oli, tämän yhden henkilön esiintyminen muka useana.\nVihamies sellaisesta säikähtyi, mutta ystävä siitä vain joko närkästyi\ntai kävi ymmälleen. Tällä kertaa se tehosi erinomaisesti, sillä tulija,\nepämääräisen näköinen mieshenkilö, kääntyi sinne mistä oli tullutkin ja\najoi miltei heti polkupyörällä tiehensä.\n\nRoysonin mieleen ei kylläkään olisi juolahtanutkaan moisen metkun\nkäyttäminen, ellei aikaisemmin olisi kuulunut noita laukauksia.\nÄskeisen miehen pelokkaat eleet olivat hänen mielestään myöskin sangen\nepäilyttävät.\n\nEnnenkuin laskeutui kaikesta päättäen tajuntansa menettäneen naisen\nääreen polvilleen hän sitten taas pani merkille erinäisiä seikkoja.\nHän näki, että tien poikki oli pingoitettu teräsvaijeri noin jalan\nkorkeudelle maasta. Mantereen puolella oli se kietaistu veräjätolppaan,\nja vastapäisellä pengermällä piteli sitä raskas rautainen piikki,\njoka arvatenkin oli painettu ainakin kaksi jalkaa syvälle pehmoiseen\nmaaperään. Kuu paistoi sinä yönä tavattoman kirkkaasti, ja senkin hän\nhuomasi, että tyttö oli sekunnin murto-osassa nähnyt tai vaistonnut\nvaaran sekä kiepsauttanut ajoneuvonsa oikeaan päin, törmäten siten\nrautalankaan vinottain ja heittäytyen maahan syrjittäin eikä pää edellä.\n\nHeti Royson oivalsi, että koira oli puolenyön maissa kuullut jonkun\nlaittavan tuota vaijeria paikoilleen ja juuri sen takia ollut niihin\naikoihin niin levoton. Jockin toimintahaluista mieltä ei siis\nmikään kulkukissa ollutkaan askarruttanut. Ihminen yleensä erehtyy\nyrittäessään selittää eläimen vaiston hienoja vivahduksia, ja niin oli\nnytkin käynyt.\n\nKaiken aikaa kuunnellen, oliko muita roistoja lähettyvillä, Royson\noli kohottanut tytön pään vasemman käsivartensa varaan. Hän oikaisi\npyörtyneen jäsenet, ja taivutettuaan hänen kyynärpäitään ja polviaan\npääsi hän joltiseenkin varmuuteen siitä seikasta, ettei mitään\nluumurtumaa ollut tullut. Hän liikutti tytön päätä, senkin laita näytti\nolevan oikein. Mutta kalpea tyttö oli kuin Poen veistokuva Pallaksesta.\nHänen silmänsä olivat kiinni ja hampaansa pusertuneet yhteen. Oikealla\nkädellään Royson tutki, oliko päässä mitään haavaa. Vaikka sellaisesta\nei tuntunut merkkiäkään, olivat hiukset vasemmalla ohauksella täynnä\nhiekkaa. Otsakoriste oli paikallaan, mikä oli hyvä merkki. Tytön\nhengitys kävi kuitenkin jokseenkin työläästi.\n\n\"Tärähdys!\" oli Roysonin ripeä määrittely tapaturmasta. \"Lievä vaiko\nvaikea, siitä on vielä päästävä perille. Toivokaamme, ettei tyttö ole\nsaanut mitään sisäistä vammaa.\"\n\nHetkeksi laski hän loukkaantuneen taas ruohikkoon. Eipä hän suinkaan\nollut hetkeksikään unohtanut noita pistoolinpamauksia eikä myöskään\ntäyttä vauhtia ajavan automobiilin kohinaa, jonka hän vieläkin saattoi\nhyvin vaimeana kuulla loitolla. Sitten kuului yön hiljaisuudessa\ntoistakin meteliä -- moottoripyörän ankaraa jyskytystä, joka alkoi\nniiltä kohdin, missä nuo äskeiset laukaukset oli ammuttu, ja lähestyi\nheitä nopeaan.\n\nRipeää toimintakykyä siis kysyttiin vieläkin. Royson ei siekaillut\nedes rannekellonsa yhteen tikutukseen tarvittavaa silmänräpäystä.\nHän oli aseeton. Hänen oli virvoiteltava tajutonta tyttölasta ja\nmahdollisesti suojeltava häntä vielä muuliakin tavoin. Jotakin kaameaa\noli tekeillä, eikä hänellä ollut sitä vastaan kamppaillakseen muuta\nasetta kuin viekkaus. Rautapiikin, jonka pää oli silmukan muotoinen\nja joka siis oli joko muokattu tai valittu katalaa juonta varten, hän\nkiskaisi maasta, nykäisi vaijerin maantieltä ja viskasi kaiken tien\ntoisella laidalla olevan portin taakse. Polkupyörän, joka oli aivan\nvahingoittumaton, hän nosti pengermän taakse. Kietoen maahan pudonneen\nhuivin sitten tytön hartiain ympärille hän kantoi pyörtyneen kivikkoon,\nasettuen maahan hänen viereensä ja valiten kumpareen, jota peittävän\nmeriruohon ja vesakon takaa hänen oli mukava katsella ohikulkijoita.\n\nHän ehti parahiksi ajoissa. Moottoripyörä, jonka ajajana oli\nhännystakkiniekka, hatuton mies, kiiti ohitse suorastaan hurjaa\nvauhtia, huimasti kuin olisivat manalan henget olleet ajajan\nkintereillä. Hän ei ainakaan tiennyt tuosta teräsvaijerista kerrassaan\nmitään. Jos hän olisi törmännyt sellaista estettä vasten, olisi hän\ntodennäköisesti suinpäin suistunut iankaikkisuuteen.\n\nVastaisen varalta Royson muisteli parhaillaan moottoripyörällä ajaneen\nhenkilön kasvonpiirteitä, kun havaitsi vasemman kätensä olevan tytön\nvasenta olkapäätä vasten, huivin taas liu'uttua syrjään. Tuo olkapää\noli lämmin, sametinhieno ja kiinteä. Ohkainen puku oli repeytynyt\nrikki, ja Royson kirjaimellisesti pusersi tyttöä syliinsä. Hän tajusi\neräänlaisen sangen likeisen kosketuksen, joka näissä olosuhteissa\ntuntui hänestä miltei pyhäinloukkaukselta.\n\nHän oli niin yllätetty, että rikkoi tähystäjän kaikkein tärkeimmän\nohjesäännön, jonka mukaan ei vihollisen ensimmäisen etuvartijan mentyä\nohitse saa liikahtaakaan ennenkuin on aivan varma siitä, ettei hänen\njäljessään tule toisia. Kuitenkaan ei Royson saanut mitään rangaistusta\ntästä hairahduksesta, vaikka hän kavahtikin kauas tytöstä ikäänkuin\nolisi tämä ollut nokkospensas eikä elollinen olento. Myöskin hypähti\nhän äkkipäätä seisaalleen karkoittaakseen ailahduttavan tunteen, joka\noli sitä hämmennyttävämpi, koska se oli kokonaan äskeisen sattumuksen\naiheuttama.\n\nKummallista kylläkin haihtui tuo kummallinen mielenailahdus yhtä\nnopeasti kuin se oli tullutkin. Tomun jonkun verran tasaannuttua,\nsuurimmalla kulkunopeudellaan kiitäneen moottoripyörän tyyttäyksen\nalkaessa sulautua laineiden hiljaiseen liplatteluun ja hänen\nvarmistauduttuaan siitä, ettei muita hurjia moottoripyöräilijöitä\nollut lähestymässä kummaltakaan taholta, otti hän tytön syliinsä ja\nriensi häntä kantaen huvilaan. Niin likellään kuin hän tytön norjaa\nvartaloa pitelikin, ei hän kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Itse\nasiassa oli hän aivan yhtä nopeasti kuin oli antanut myöten tytön\nläheisyydestä johtuneelle merkilliselle säikähdyksenpuuskalle tointunut\nnormaalitilaansa, puhdasluonteiseksi, huolettomaksi nuorukaiseksi, joka\noli päntännyt päähänsä, että koettuaan neljän vuoden ajan kovaa ja\nkestettyään kaameita vaaroja oli hänellä oikeus neljänkymmenen vuoden\nlepoon ja rauhaan -- jonkinlaiseen nirvanaa muistuttavaan olotilaan,\njosta nainen oli jyrkästi pidettävä loitolla.\n\n\"Jopahan nyt jotakin!\" mutisi hän. \"Mustain kissain sanotaan tuottavan\nonnea! Olipa tämä nyt lykyksi tai ei, niin kyllä tuo kissanriiviö\ntiesi mitä teki, kun toimitti minut kaksi minuuttia sitten ulkosalle!\nOlipas tämä metakkaa! Ja mitä tämän takana oikein mahtanee piillä?\nKuka on käynyt lurjustelemaan? Toivoakseni ei ainakaan tämä siunattu\ntyttölapsi. Vannon, että tunnen hänen sydämensä lyövän, vaikka hengitys\ntuntuukin salpaantuneen häneltä!\"\n\n\n\n\nII LUKU.\n\nPÖYTÄKIRJA KAHDEKSASTA MINUUTISTA.\n\n\nJock tietenkin haukkui täyttä kurkkua Roysonin lähestyessä huvilaa.\nMikäpä itseään kunnioittava terrieri olisikaan voinut olla korottamatta\nääntään moisissa olosuhteissa? Se oli kuullut kaiken, mutta ei ollut\nnähnyt mitään -- kerrassaan mitään, Sen se vain tiesi, että joku\nkissanriiviö oli naukunut maitoa, jota hänen typerä isäntänsä oli oitis\nhankkinut. Johan sellaisesta tulistui mikä koira tahansa.\n\nJoka tapauksessa alkoi se aprikoida käytöstään kuullessaan Roysonin\ntohveleiden tulla tassuttavan lähemmäksi. Sille oli annettu\nmääräykset, jotka se oli rikkonut. Tultaisiinko tuota mätkähdystä,\njalkain kapsetta, kaukaa kuulunutta ampumista ja hurjaa vauhtia\nohitsekiitänyttä moottoripyörää pitämään riittävänä puolustuksena\ntottelemattomuudelle?\n\n\"Jock\", sanoi Royson hiljakseen, \"vaikenehan nyt!\"\n\nOitis tuli rauha. Isäntä oli lähellä. Isäntä oli turvassa. Koiralle\noli nyt yhdentekevää, vaikka taivaat olisivat hajonneet -- olisipa se\nitse asiassa hieman iloinnutkin, jos taivaanlaki olisi haljennut, sillä\nelämä oli tosiaankin ollut hieman yksitoikkoista viime aikoina.\n\nRouva Smithersin ääni kuului ällistelevänä yläkerrasta:\n\n\"Kapteeni! Kuulkaahan nyt, kapteeni!\"\n\n\"Kaikki on hyvin\", huusi Royson. \"Älkää toki säikähtykö, rouva\nSmithers. Voisitteko tulla alakertaan?\"\n\n\"Minäkö! Alakertaan? Keskellä yötä? Minähän olen makuulla!\"\n\n\"Niin, sen tiedän. Mutta täällä on sattunut tapaturma, ja minä tuon\njuuri erästä neitiä sisään. Hän on pyörtynyt. Meidän on hoideltava\nhäntä parhaamme mukaan.\"\n\nMiehen tyyntä luonnetta kuvaa se seikka, että hän muisti karttaa\ntyhjää maitolautasta. Arkihuoneensa ovenripaa onnistui hänen kääntää\npäästämättä kannettavaansa sylistään, ja tuossa tuokiossa oli hän\nlaskenut tytön jouhisohvalle, joka täytti huoneen yhden seinämän\nmiltei kokonaan. Kokemuksesta tietäen tämän huonekalun sekä kovaksi\nettä myöskin muhkuraiseksi hän laittoi muutamia pieluksia tajuttoman\nvieraansa taakse sekä hänen päänsä alle.\n\nHän oli parahiksi saanut hänet mukavaan asentoon, kun kuului sähähdys,\nsylkäisy ja käpäläin suhahdus. Köyristäen selkäänsä sekä kynnet ojossa\noli kissa päätynyt neljän jalan korkuiselle kirjahyllylle, Jockin\ntehdessä kolmen jalan korkuisia hyppyjä. \"Mons ja peräytyminen\" oli\nlähin mahdollinen ase. Tanakka Kirja osui Jockin kylkiluiden väliin.\nUlvahtaen tuskasta, joka suurimmalta osaltaan oli henkistä laatua,\nryömi sealyham matollensa.\n\n\"Herra paratkoon!\" kuului rouva Smithers voivottelevan henki kurkussa,\nkuten ankarasti säikähtynyt vanhanpuoleinen naishenkilö ainakin. \"Mitä\nihmettä siellä on tekeillä?\"\n\n\"Jock vain ahdistaa pientä kissanpoikaa\", vakuutettiin hänelle\nalakerrasta. \"Pitäkäähän kiirettä, olkaa niin herttainen. Älkää\nvälittäkö puvustanne. Tämä juttu on tärkeä.\"\n\nRoysonin tehtäväksi olisi voitu uskoa kaikkinaisen hermostuneisuuden\nparantaminen, johtuipa tämä sitten luonnonlaadusta tai korkeasta\niästä. Hänen emäntänsä saapui alakertaan, niin että portaat\nnarskahtelivat hänen askeltensa alla. Villainen huivi ja hame olivat\nsuojaamassa avaran pumpulisen yöpaidan vajavaisuuksia, tai sanokaamme:\npaljastuksia. Nähdessään tytön emäntä hämmästyi aivan tolkuttomaksi.\n\n\"Herra paratkoon!\" voivotteli hän taas. \"Mistä tämä kaunotar oikein on\nilmestynyt?\"\n\nSananparsi ei ollut onnistuneimpia, mutta soimaukseksi ei sitä\nkuitenkaan oltu tarkoitettu. Sekä kasvoiltaan että vartaloltaan oli\nsohvalla lepäävä tyttö kieltämättömän kaunis. Hänen viileä suloutensa\nmuistutti kreikkalaista veistokuvaa, mutta ainoastaan siitä syystä,\nettä hänen kasvonsa olivat aivan vailla ilmettä, tuota eloisaa\nviehkeyttä, joka luo tai turmelee yksilöllisyyden, ja sen takia, että\nhänen silmäinsä väriä oli mahdoton arvata. Joka tapauksessa olivat ne\nsangen loitolla toisistaan, ja niitä varjostivat miltei vaakasuorat\nkulmakarvat, jotka nyt olivat tiedottoman ruumiillisen tuskan takia\nvetäytyneet hieman ryppyyn. Pitkät, mustat silmäripset lepäsivät miltei\nsurullisina vaaleita poskipäitä vasten. Hänellä oli tavattoman tuuhea\nruskea tukka, jota ei oltu leikattu eikä shinglattu. Aristokraattisen\nlyhyt ylähuuli muodosti ihanan Aamorin kaaren. Alahuuli, viivoiltaan\ntäyteläinen, mutta veretön, oli venähtänyt hieman alaspäin ikäänkuin\nvastalauseeksi. Hampaat olivat suuret ja hyvin säännölliset, ja leuka,\njonka keskellä oli sangen selvä kuoppa, oli kyllin luja kuvastaakseen\nitsenäistä luonnetta. Pienillä hohtokivillä koristettu otsaripa\nhopeafiligraania oli niin lujasti kiinnitetty hänen tukkaansa, ettei\nse ollut yhtään siirtynyt paikaltaan, vaan kaarsi hienohipiäistä otsaa\nkuninkaallisen kruunun tavoin. Pienet, kaunismuotoiset korvanipukat\nnäkyivät hieman epäjärjestykseen joutuneiden hiuskiharoiden alta.\nYllään hänellä oli yksinkertainen, mutta mitä viehättävin iltapuku\nvalkoista georgettea, valkoinen silkkialushame, valkoiset silkkisukat\nja hopeakengät. Toisessa sukassa oli hiukan verta, jonka Royson\ntietenkin päätteli tihkuneen jostakin naarmusta. Sukka oli kuitenkin\nehjä, niin että vamma tuskin saattoi olla niin vakava, että siitä olisi\nollut huolen syytä.\n\nSillä hetkellä oli sangen vaikeata arvioida hänen ikäänsä. Määritellen\njäykistyneiden kasvojen mukaan, jotka pakostakin lisäsivät neidon ikää\njollakin nopeasti katoavalla vuodella, päätteli Royson hänen olevan\nkahdenkymmenen iässä. Itse asiassa hän oli miltei yhdenkolmatta.\nHänen vartalonsa oli mitä siroin ja sopusuhtaisin. Maatessaan siinä\nkuin vainaja, kimmeltävä kruunu päässä ja veritahra oikean nilkan\nyläpuolella, olisi hän jollekin modernille taidemaalarille käynyt\nmieleisestä Pyhän Ursulan mallista, Pyhän Ursulan, neitseen ja\nmarttyyrin. Kieltämättä hän oli sitä, mitä rouva Smithers oli sanonut\n-- kaunotar.\n\nVaikkakin tuo nimitys jonkun verran vihloi Roysonin herkkää korvaa,\nkatsoi hän ennen kaikkea tärkeimmäksi ohjata emäntänsä oikeille urille.\nSitäpaitsi oli hänen kohdeltava tätä hellävaroen.\n\n\"Istuin täällä lueskellen\", selitti hän mitä asiallisimpaan sävyyn, \"ja\nnousin hetkeksi katsomaan säätä. Silloin näin tiellä kissan --\"\n\nVedettyään kaula-aukosta repeentyneen puvun molemmat siekaleet yhteen\nyritti rouva Smithers nyt kiskoa helmaa alemmaksi, mutta huonommalla\nmenestyksellä.\n\n\"Minkä kissan?\" hän keskeytti ärtyisesti. Toden sanoaksemme hän\nparhaillaan ihmetteli mielessään, miksikä täysikasvuinen nainen saattoi\nkäyttää niin lyhyttä hametta.\n\n\"Tuon kissan\", näytti Royson.\n\nRouva Smithers tuijotti häntä kummissaan, sillä mikään harras kissojen\nystävä ei hän ollut.\n\n\"No mutta hyvänen aika!\" huokaili hän.\n\n\"Pikku eläin kutsui minua, ja minä siis menin keittiöön ja toin sille\nlautasellisen maitoa ulko-oven eteen. Silloin tämä neiti ajoi ohitse\npolkupyörällä, ollen menossa kylään päin. Jonkun matkan päässä ovelta\nhän kaatui. Ja tässä hän on. Kuulkaapas --\"\n\n\"Mutta eikö ensin kuulunut ampumistakin, kapteeni?\"\n\n\"Te siis kuulitte sen? Tämä nuori ystävämme ei kuitenkaan ajanut\nmoottoripyörällä. Sillä ajoi muuan mies, joka kiiti kuin tuulen\nsiivillä. Hänkin ajoi ohitse noiden laukausten jälkeen. Olin juuri\nsanomaisillani, että ellei rahtunen viskyä ja soodaa, siihen\nlisättynä sellaisia elvyttäviä lääkkeitä, mitä tiedätte tavallisissa\npyörtymistapauksissa käytettävän, saa potilastamme kotvasen kuluessa\ntointumaan, niin riennän noutamaan lääkäriä kylästä. Te voitte lukita\noven. En viivy pitkää aikaa, ja Jock on ensiluokkainen vartija.\"\n\n\"Herra varjelkoon, kapteeni, mitä pelättävää täällä sitten oikein on?\"\n\n\"Sitä en tiedä. En oikein pitänyt noista laukauksista. Mutta meidän\nkaiketi on toimittava ensin ja puhuttava sitten vasta, rouva Smithers?\"\n\n\"Kuka se tässä eniten suutaan soittaa? Ottakaa kynttilä ja tuokaa\nminulle lusikka ja hiukan vettä. Soodastahan tuo poloinen aivan\ntukehtuisi. Sitten te alatte vetää kenkiä jalkaanne. Ei teistä ole\nminulle apua.\"\n\nÄidillisen avaralla olemuksellaan suojellen tytön vartaloa halusi rouva\nSmithers avata kureliivin, ainoan naisellisuuden tunnusmerkin, joka\nhänelle oli tuttu, Royson huomasi hänen huokaisevan hämmästyneesti ja\nmyhäili itsekseen. Hän jo tiesi, ettei itämä nuori neiti käyttänyt\nmoisia kiristysvehkeitä.\n\nPalatessaan hän heti näki, että potilas oli tointumaisillaan. Hänen\nposkipäillänsä oli hieman rusotusta. Hengitys oli syvää ja tasaista.\nRoyson kaatoi hieman viskyä lasiin, ja polvistui lusikkaa ottamatta\ntytön pään vierelle, pujottaen vasemman käsivartensa sen alle.\n\n\"Suokaa anteeksi, että puutun tähän, rouva Smithers\", sanoi hän, \"mutta\nminä olen kyllä tottunut tällaiseen. Ranskassa sain kouluutukseni,\nsenhän tiedätte. Potilasta täytyy nostaa, jotta juominen sujuisi hyvin.\nEnnenkuin ehditte laskea viiteen, on tämä nuori neiti nouseva istumaan\ntäysin tointuneena. Älkää piitatko tuosta repeentyneestä hamosesta.\nKyllä hän tuokion päästä itse siitä huolehtii... Ah, siniset! Sitä\ntoivoinkin.\"\n\nHuokaisten vedettyään henkeään omituinen vieras tosiaankin katsoi häntä\nmitä suurimmin sinisilmin, joiden syvyyksistä saattoi nähdä, että\nniiden omistaja yritti päästä sielulliseen tasapainoon.\n\n\"Maistakaahan hieman tätä\", haasteli Royson hilpeänä. \"Tämä se on\nkaikkein parasta lääkettä! Nyt vielä hiukan. Jos olette ihmeissänne,\non teidän sopivaa sanoa: 'Missä olen ja mitä on tapahtunut?' Minun\non yhtä soveliaasti vastattava: 'Olette ystäväin luona ja tuossa\ntuokiossa olette entisellänne.' Yhden lyhykäisen tuokion teidän on\nkuitenkin ryypättävä tästä -- vaikkapa lasi tyhjäksi, jos niikseen --\nja sitten te paneudutte hieman pitkällenne, jotta verenkierto pääsisi\nnormaaliksi.\"\n\nÄkkiä pakeni palaava rusotus tytön kasvoilta.\n\n\"Voi, miten heidän käy?\" valitti hän, ei äänekkäästi, vaan murheisena\nkuiskauksena, joka oli tulvillaan mitä välittömintä kauhua ja murhetta.\n\"Olin menossa -- apua hakemaan -- poliisia, lääkäriä etsimään. Kaaduin.\nVoi! Tiellä oli jotakin kiiltävää. He olivat virittäneet meille ansan.\nGuido sanoi -- että me elimme -- Narrien Paratiisissa. Niin olikin.\nNarrien --\"\n\nJa sitten hän taas pyörtyi.\n\n\"Nyt ei ole huolen syytä, rouva Smithers\", ilmoitti Royson, joka oli\nalkanut epäillä, että ellei hän olisi varuillaan, saisi hän vielä\ntoisenkin pyörtyneen naisen niskoillensa. Rouva Smithers, joka tähän\nmennessä oli kokonaan herännyt, oli käsittänyt kaameita tihutöitä\ntehtävän jokseenkin likellä hänen asuntoaan ja keskellä yöltä päälle\npäätteeksi.\n\n\"Ensimäisellä kerralla menetti hän pudotessaan pyörältä tajuntansa\",\nehätti Royson selittämään. \"Tällä kertaa on kysymyksessä rehellinen\npyörtyminen, kaikkien tyttölasten suoja ja turva. Tuossa tuokiossa\nhän jo pyytää lisää juotavaa ja keksiäkin, jonka juustoviipale saisi\nmaistumaan varsin makealta. Ettekö itsekin ottaisi pientä tuikkua,\nherttaiseni?\"\n\nTämä oli sangen ovela käänne. Hän epäili rouva Smitherisiä ankaraksi\nraittiusihmiseksi.\n\n\"Mitä?\" tiuskaisi tämä. \"Minun iälläni! Ja kellon käydessä kahta\naamulla! Kylläpä miesvainajani kääntyisi haudassaan, jos hän kuulisi\nteidän puhuvan noin jumalattomia.\"\n\nKelpo emännän mielentila näytti olevan kääntymässä terveille\nurille, mutta Roysonille ei suotu lainkaan henkäisyaikaa. Taas\nkuuli hän ankaraa moottoripyörän säikytystä, moottoripyörän, joka\nlähestyi -- hyvää vauhtia, vaikkakaan ei hännystakkimiekkosen ajamaa\nhengenvaarallista kyytiä. Jostakin syystä Roysonista tuntui, että\nhänen oli pidettävä tarkasti vaarin siitä, mitä oli tekeillä, koskapa\nviimeisten tuokioiden aikana sattuneet tapaukset eivät oikein kuuluneet\npäiväjärjestykseen tällaisen syrjäisen, Englannin etelärannikolla\nolevan pikku kylän liepeillä.\n\nHänen vaikeuksiaan kartutti se seikka, että tytössä näkyi taas\ntointumisen merkkejä.\n\n\"Rouva Smithers\", mutisi Royson ollen sekä äänensävyltään että\nkäytöstavaltaan totinen ja levollinen. \"Minusta tuntuu siltä, että\nminun on hiukan vilkaistava tuota miekkosta, olkoonpa hän sitten kuka\nhyvänsä, kun hän näin ajaa huristelee edestakaisin. Menen ulos siksi\nhetkeksi, kun hän ajaa ohitse. En viivy montakaan silmänräpäystä.\nKoettakaa sillävälin keinolla millä hyvänsä saada tämä nuori nainen\npysyttelemään alallansa. Luulenpa hänen kiihtyvän, jos hän kuulee tuon\nmoottoripyörän ajavan ohitse... Mitä sinuun tulee\", ja hän heristi\nnyrkkiään uhkaavasti Jockille, \"niin muistakin, ettet äännähdäkään!\"\n\nHän riensi ulos sulkien molemmat ovet, ja lähti asumuksen toisella\npuolien olevan työkaluvajan luokse. Siellä kasvoi muutamia lehteviä\npensaita, joiden verhoon oli hyvä piiloutua. Olipa hänellä aikaa\nvilkaista kylään päinkin. Moottoripyöräilijä oli tulossa, ja hänen\ntakanaan ajoi muuan auto hirveätä kyytiä. Saattueen saapuessa\nhänen kohdallensa hän jo ensi silmäyksellä näki hännystakkiniekan\nolevan paluumatkalla, ja hän siis ryhtyi tähyilemään autoa, jonka\nhän tunsi paikkakunnan lääkärin omaksi. Tämä itse näytti istuvan\najajana. Varmasti ei siitä saanut selkoa, sillä auto oli katettu, ja\nainoastaan tiukkaan ahtamalla mahtui sinne kolmisen henkeä. Tällä\nkertaa näytti siellä ilmeisestikin vallitsevan kova ahdinko, sillä\nlähelle ohjauspyörää oli ahtautunut muuan kookas poliisivirkailija,\ntyöntäen siten lääkärin viereen vieläkin kookkaamman poliisin. Royson\ntunsi paikkakunnan poliisikersantin ja konstaapelin. Ruumiilliselta\nolemukseltaan olivat nämä kumpainenkin sitä mitä käsitetään sanalla\n'isoruhoinen'.\n\nHämmästyttävää eli tietenkin, että moottoripyöräilijän oli niin\npian onnistunut saada heidät käsiinsä, vaikkakaan Royson ei juuri\nsilloin rasittanutkaan aivojaan pohtimalla tuon pikku hammasrattaan\nosuutta sattumuksen pyörän käännähtelyihin. Itse asiassa sai hän\nseuraavana aamuna kuulla, että lääkäri oli ollut pelaamassa bridgeä\nerään ystävänsä luona, ja että poliisi oli kello puoli kahden aikaan\nyöllä ollut kylän ainoassa tienristeyksessä 'passissa', niinkuin\npoliisipiireissä sanotaan.\n\nHän kuunteli, oliko muita yökulkijoita liikkeellä, mutta ketään ei\nnäkynyt. Huoneensa avoimesta akkunasta kuuli hän puhetta, mutta se\nseikka ei tällä haavaa merkinnyt mitään. Sitähän hän oli halunnut\nvälttää, ettei tuo äskeinen moottoripyöräilijä saanut tietää tytön\noleskelevan huvilassa. Eikä hän ruvennut aprikoimaan, mistä hänen\nkiihkeä piileskelemishalunsa johtui. Jos häneltä olisi tiedusteltu\nsyytä siihen, olisi hän pannut sen ihmisaistimuksista kaikkein vähiten\njärkeen pohjautuvan vaikuttimen -- vaiston -- ansioksi. Tietenkin sai\npoliisin ja lääkärin todennäköinen ilmestyminen näyttämölle asian\nnäyttämään aivan toiselta, Näillä oli kuitenkin ollut tavaton kiire, ja\npäivänselvää oli, että heidän läsnäoloaan kaivattiin kovasti jossakin.\nTyttö tuli toimeen ilman heitä. Hän voi jo paremmin, ja oli nähtävästi\nparemmassa turvassa siellä, minne oli joutunut. Tiepuolessa saattoi\npälyillä toisiakin piiloittelevia tähyilijöitä.\n\n\"Voi hyvänen aika, odottakaa toki kapteeni Roysonia, neiti, hänhän vain\npistäytyi ulos\", kuuli hän akkunan ohitse kulkiessaan rouva Smithersin\nsanovan.\n\n\"Täällä minä olen!\" huusi hän ja oli tuolta pikaa palannut huoneeseen.\n\nTyttö oli kohottautunut istumaan. Väriä oli palannut hänen kasvoilleen,\nniin että veistokuva oli siis käynyt elolliseksi olennoksi, mutta hän\noli aivan ilmeisesti hädissään ja säikkynyt.\n\n\"Mitä minä täällä teen?\" kysyi hän jokseenkin ylimielisesti niin pian\nkuin hänen ihmeellisen loistava kapseensa oli kääntynyt miehen puoleen,\njonka hän heti totesi kuuluvan samaan yhteiskuntaluokkaan kuin hän\nitsekin. \"Mikä paikka tämä on? Tiedän, että minulle sattui tapaturma,\nmutta minun on lähdettävä -- aivan oitis. Murhia on tehty! Ne hirveät\nmiehet uhkaavat isää! Kuuletteko? Minun on noudettava kylästä apua.\"\n\nUrhoollisesti hän nousi, mutta vaipui takaisin sohvalle. Hän oli jo\nsaamaisillaan vallan aistimiensa ylitse, mutta tuollaisen tärähdyksen\njälkeen ei hän kuitenkaan vielä kyennyt pysymään jaloillaan.\n\nRoyson oli jo huomannut, että muuan benaresilainen messinkilipas, jossa\nhän säilytti kaikenlaista pikku rihkamaa kuten kynänteriä, nastoja,\nhakaneuloja ja muuta sellaista, oli pöydällä aukaistuna, ja niinmuodoin\noli tytön puvun repeentynyt yläosa nyt mystillisesti liitetty jälleen\nyhteen jonkun hänen omistamansa hakaneulan avulla. Tämä kaikki tiesi\nvain hyvää. Tytön ei tarvinnut kärsiä naisten kaikkein pahimmasta\nmieliharmislta -- sellaisesta tietoisuudesta, ettei puku ollut kunnossa.\n\nSotilaallisena hän oli valmis lohduttamaan. Tyttö luuli\nepäonnistuneensa, ja paras tapa hänen rauhoittamisekseen oli selittää\nhänelle, ettei tuosta epäonnistumisesta olisi mitään ikäviä seurauksia.\n\n\"Lääkäri ja poliisi ovat jo menossa\", hän sanoi. \"Kaiketi te hetki\nsitten kuulitte heidän ajavan ohitse. Niin, aivan totta se on. Heidät\nnouti muuan moottoripyörällä ajava mies -- hännystakkipukuinen.\"\n\n\"Hän on aivan varmaan ollut Guido!\" huudahti tyttö, ja tuskin olivat\nnämä sanat puhjenneet hänen huuliltaan, kun hän jo olisi toivonut\nniiden jääneen sanomatta, oivalsi Royson. Hänen mielestään olisi\nkysymyksien teko tytölle ollut hyvin rumaa, mutta jos tämä oli sanonut\njotakin, mitä katui, harmittaisi häntä vain sitä enemmän, jos toinen\ntahallaan olisi piittaamatta hänen sanoistaan.\n\n\"Sitten olette te ja Guido onnettaren lellilapsia\", sanoi hän. \"Teillä\noli kaukainen mahdollisuus välttää ansa, sillä vilaukselta näitte tien\npoikki jännitetyn vaijerin, ja vältitte sen tekemällä pyörähdyksen\njosta teille koitui tuskin mitään vahinkoa, vaikka etukäteen sanonkin,\nettä teidän on mahdollisesti vietettävä lähimmät neljäkolmatta tuntia\nvuoteessa jomottavin jäsenin ja kolottavin luin. Mutta Guido! Jos hän\nolisi ajaessaan viidenkymmenen mailin tuntinopeudella syössyt päin\ntuota vaijeria, oleskelisi hän parhaillaan toisenlaisessa paratiisissa\nkuin missä sanoitte teidän elävän.\"\n\n\"Milloinka teille niin sanoin?\" ja sinisilmät tummuivat huomattavasti.\n\n\"Tuosta tärähdyksestä toivuttuanne, ennenkuin pyörryitte uudelleen.\"\n\n\"Mutta\", valitti tyttö toivottomana, \"kuinka kauan olen ollut täällä --\ntajuttomana, tarkoitan?\"\n\nRoyson vilkaisi rannekelloaan.\n\n\"Yhdeksän minuuttia\", sanoi hän. \"Älkää nyt vihastuko, vaikka\naionkin sanoa jotakin sellaista, mitä te tulette pitämään hyvin\neriskummallisena. Ette mitenkään voi lähteä liikkeelle ainakaan\nneljännestuntiin. Tuon ajan kuluttua saatte itse päättää, käyttekö\nrouva Smithersin avulla vuoteeseen vai saatanko minä teidät sinne,\nminne haluatte mennä -- Tarkoitan, mitä sanon\", lisäsi hän jokseenkin\nankarasti, nähtyään sinisilmissä kapinallisen välähdyksen. \"En\ntosiaankaan suvaitse sellaista, että toistamiseen kaatuisitte\ntiepuoleen, ja ainoa teille mahdollinen kulkutapa on joko kulkea\njalan tai sitten ajaa polkupyörällänne, joka selviytyi kolauksesta\nparemmalla onnella kuin te itse. Olkaa hyvä ja istukaa alallanne.\nPaneutukaa pitkällenne, jos niikseen. Mutta hartaasti neuvon teitä\njuomaan tuon perin laimean visky- ja vesisekoituksen loppuun. Jos\nsitten kuuntelette, mitä aion oitis panna paperille -- luen teille joka\nainoan kirjoittamani sanan -- niin tiedätte yhtä paljon kuin minäkin,\nvieläpä voitte saada lisäaineksia siihen, mitä te jo tiedätte ja mitä\nminä en tiedä -- Kuulkaahan, tiedän varsin hyvin, kuinka tuskallista\nja voimille käypää pakollinen toimettomuus on. Mutta tehän ette\ntosiaankaan voi sille mitään, ja teille on tekevä hyvää, jos yritätte\nkuunnella, mitä kirjoitan.\"\n\nTyttö ei enää hangoitellut vastaan. Royson näki, että kurkoittaessaan\nlasia ottamaan hän tunsi kipua, jonka takia hän tapaili vasemmalla\nkädellään niskaansa.\n\n\"Haluaisitteko kupposen teetä, neiti?\" kysäisi rouva Smithers\nlevottomana. \"Spriikeittiöllä kyllä helposti kiehautan vettä.\"\n\n\"Luulisin kyllä pisaran teetä tekevän minulle äärettömän hyvää\", sanoi\ntyttö oitis.\n\nRoyson oli hämmästyksissään, mutta tällainen asian käänne sai\nselityksensä heti rouva Smithersin tallusteltua keittiöön.\n\n\"Onko tuo kiltti vanhus emäntänne?\" kuului ripeä tiedustelu.\n\n\"Kyllä hän on.\"\n\n\"Minkä verran _hän_ tietää tapahtumista?\"\n\n\"Sangen vähän.\"\n\n\"Eikö asia saisi jäädäkin silleen? Ja miksikä kirjoittaisittekaan\nmuistiin sitä mitä aiotte minulle kertoa?\"\n\n\"En minä mitään esitelmää aio sepustaa. Kaikki on valmista hyvissä\najoin ennenkuin teevesi alkaa kiehua. Toiseen kysymykseenne saatte\nvastauksen kuultuanne mitä minulla on sanottavana. Kuulkaahan, jos\ntodellakin aiotte juoda teetä, assamilaista valiolajia, niin älkää\nmaistelko enää tuosta lasista.\"\n\nKirjahyllyn ylähyllyiltä hän otti kirjoitusalustan, kynän ja\nmustepullon. Kissa nousi kehräten pystyyn, ja silloin hän silitti sen\nselkää, mikä toimitus sai Jockin levottomana liikahtelemaan.\n\n\"Villoistasi ei jää jälelle karvaakaan, jos saan sinut kiinni\npahanteosta\", sanoi Royson, ja Jock painautui entiseen asentoonsa.\n\nHetkeäkään tuhlaamatta, sillä hän näki tytön kiihkeästi kuuntelevan,\nkuuluiko ulkopuolelta mitään, hän alkoi kirjoittaa ja puhua.\n\n\"Annoin hiukan maitoa eräälle kulkurikissalle\" -- tässä kohden hän\nviittasi kynällään eläintä, joka oli ollut suurimpana syynä tähän\nhälinään, mitä häneen itseensä tuli, \"jonka kuulin naukuvan maantiellä.\nOlin juuri kumartunut ovensuussa maitoaan lipovan kissan puoleen,\nkun muuan iltapukuinen naishenkilö kiiti polkupyörällä ohitse länttä\nkohden. Samana hetkenä löi kirkonkello puolta kahta yöllä.\"\n\n\"Huomaatteko\", selitti hän katsahtamatta tyttöön, jonka huomion hän\nryhtymällä tähän eriskummalliseen neuvotteluun oli saanut kiintymään\npuoleensa, \"kuinka esipuheessa määrittelen täsmällisen ajankohdan. Nyt\njatkan sekunnittain ja minuutittain.\"\n\n1.30.5. Kuulin romahduksen. Naishenkilö oli kaatunut kumoon.\n\n1.30.6. Olin maantiellä.\n\n1.30.8. Kuulin kaksi automaattisella pistoolilla ammuttua laukausta\nnoin kolmensadan jaardin päästä idän puolelta.\n\n1.30.9. Kuulin kolmannen laukauksen.\n\n1.30.10. Kuulin automobiilin käyntiinpanosta johtunutta surinaa.\nKuudesta sekunnista kymmeneen sekuntiin minä juoksin naishenkilöä\nkohden. En päässyt etenemään nopeasti, sillä minulla oli pehmeät\nhuopatohvelit jalassa. Nyt on tarpeellista hiukkasen peräytyä ajassa.\n\n1.30.7. Näin että naishenkilö ja polkupyörä olivat lennähtäneet\ntiepuoleen nurmikolle. Näin myöskin erään miehen vikkelään, mutta\nepäilyttävän näköisenä hiipivän naishenkilöä kohden. Huusin ikäänkuin\nolisin ollut avuksi rientävässä ihmisjoukossa. Jos hänen tarkoituksensa\noli kunniallinen, olisi hän hyvillään, jos ei, pelästyisi hän.\n\n1.30.8. Hän ei ollut kunniallinen henkilö, sillä hän hyppäsi\npolkupyöränsä satulaan ja lähti kovaa vauhtia ajamaan tiehensä.\n\n1.30.10. Havaitsin, että maantien yli oli noin jalan korkeuteen maasta\npingoitettu teräsvaijeri. Oikealla, rannan puolella, missä naishenkilö\noli pitkällään maassa, oli lanka kiinnitetty raskaan rautapiikin\nvaraan. Vasemmalla puolen, maan puolella, missä mies oli ilmeisestikin\npiileskellyt pyörineen, oli se kiinnitetty veräjäpylvääseen.\n\n1.30.11. Harppasin vaijerin ylitse, nostin naishenkilön maasta ja\ntarkastin kiireesti, oliko hän saanut luunmurtumaa tai oliko häneltä\ntaittunut niska, j.n.e. Sain sen käsityksen, että hän oli ainoastaan\nsaanut lievän tärähdyksen.\n\n1.31. Kuulin moottoripyörän tulevan sieltä päin, mistä laukaukset ja\nkäyntiinpannun auton surina olivat kuuluneet. Auto kuului nyt ajavan\npoispäin.\n\n1.31.5. Kiskaisin piikin maasta ja sinkautin vaijerikimpun portin\ntakana olevalle kedolle.\n\n1.31.10. Kuljetin sekä polkupyörän että tytön kätköön tiepuolessa\nolevan vähäisen äyrään taakse.\n\n1.31.15. Moottoripyöräilijä, hännystakkipukuinen mieshenkilö, kiiti\nohitse viidenkymmenen mailin tuntinopeudella.\n\n1.31.,20. Kannoin tytön huvilaan.\n\n1.32. Kutsuin rouva Smithersiä, joka sittemmin on ilmoittanut\nkuulleensa laukauksia ja moottoripyörällä ajettavan ohitse. Yritin\nsaada naishenkilöä tointumaan. Osittain onnistuin. Tultuaan tajuihinsa\nhän kävi hysteeriseksi ja pyörtyi.\n\n1.32. Koira ahdisti kissaa, ja rouva Smithers pääsi lopullisesti\njalkeille.\n\n1.38. Moottoripyöräilijä palasi, mukanaan lääkäri (?) ja kaksi\npoliisia. Joka tapauksessa oli lääkärin omistamassa autossa kolme\nhenkilöä.\n\n\"Siinä on luullakseni kaikki toistaiseksi\", jatkoi hän, silmäillen\nmuistiinpanojaan arvostelevin katsein kuten tekijä ainakin. \"Kuten\nnäette, olen kirjoittanut sähkösanomatyyliä -- tietenkin pienellä\nalkukirjaimella mainittuna.\"\n\nNiin kiintynyt puuhaansa kuin hän näytti olleenkin, oli tuskin\nainoakaan hänen kuulijansa keveistä liikahduksista jäänyt häneltä\nhuomaamatta tämän hitaan esityksen eri asteiden aikoina. Täten oli hän\noivaltanut, kuinka tyttö oli huolestunut kuullessaan kaatumisen jälkeen\npaikalle ilmestyneestä pälyilevästä roistosta. Senkin hän tiesi, että\nkuullessaan, miten hänet oli tuotu huvilaan, oli tyttö hätäisesti\nkoetellut erästä määrättyä varmuusneulaa. Hänen ensimmäiset sanansa\nhälvensivät kuitenkin nämä vähäpätöiset huomiot Roysonin mielestä.\n\n\"Onko teiltä jäänyt mitään mainitsematta\", sanoi tyttö.\n\nHänen äänensävynsä ääretön toivottomuus oli yllättävää, mutta Royson ei\nnäyttänyt sitä katsahtaessaan häneen.\n\n\"Kaikkeen muuhun nähden voin luottaa muistiini\", vastasi hän.\n\n\"Kirjoittakaa siinä tapauksessa\", sopersi tyttö, \"että minun istuessani\ntäällä toimettomana ja aivan turvassa pääsevät ne henkilöt parhaillaan\npakoon, jotka murhasivat kaksi palvelijaamme ja myöskin ovat\nmahdollisesti murhanneet isäni, sillä hehän tietenkin tuolla autolla\najoivat tiehensä ensin ammuttuaan Guidoa!\"\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\nESTEITÄ.\n\n\nNiin äärettömän mieltäkiinnittävä kuin huomautus olikin, ei Royson\nsaattanut sallia, että tyttö murehtisi jonkinlaista kuviteltua\nepäonnistumista vastuunalaisessa tehtävässä.\n\n\"Ikävä juttu\", myönsi hän, \"sangen ikävä kaikilla tavoin, mutta te\nette lainkaan huomaa, että tuotitte viranomaisille sangen suurta\najansäästöä. Ellette te olisi törmännyt tuohon vaijeriin, olisi\nystävänne Guido -- Mutta suvainnette minun tiedustella, kuka Guido on?\"\n\n\"Veljeni, velipuoleni, ja hänen nimensä on Guy.\"\n\n\"Ettekö hiukan sanoisi sukunimiä? Kuulen rouva Smithersin tulevan\nteetarjottimineen. Olen Philip Royson, entinen sotilas.\"\n\nTaas hän vaistosi tytön äänensävystä uhoovan jonkinlaista siekailua\nja epäröintiä, mutta se hälveni tuota pikaa, sillä olihan ilmeistä,\nettä kaikki tulisi huomenissa julki, koska asia kerran oli poliisiin\nhuostassa.\n\n\"Kasvatusisäni\", sanoi hän, \"on Alexis, parooni Runey de Novgorod.\nGuy on hänen poikansa, He ovat venäläisiä, mutta heissä on rahtunen\nranskalaista verta. Isäni oli erään öljy-yhtiön insinöörinä\nKaukaasiassa ja sai surmansa maailmansodan alkuaikoina. Kreivi\nAlexis soi kodissaan suojaa äidilleni ja minulle, ja vallankumouksen\npuhjetessa hän vei meidät perheensä muassa pois maasta, Siperian\nkautta. San Fransiskossa hän kosi äitiäni, ja miltei yksinomaan minun\ntähteni äitini antoi hänelle myöntävän vastauksen. Nimeni on siis\nShiela Macdonald. Se kuuluu skotlantilaiselta, mutta sekä isäni että\näitini suvut ovat miespolvien aikana asuneet Sussexissa. Äitikultani\nkuoli Newyorkissa kolme vuotta sitten, ja viime kuun alussa me\nsaavuimme tänne Homesteadiin, tuohon puolen mailin päässä täältä\nolevaan suureen kartanoon.\"\n\nRoyson ei tosiaankaan ollut useasti kuullut näin lyhytsanaisesti\nselostettavan niin paljon asioita. Olipa hän lukenut usean romaaninkin,\njonka juoni oli paljon niukempi.\n\n\"Kiitos luottamuksestanne\", sanoi hän. \"Me jäykät englantilaiset\npidämme esittelyjä sangen suuressa arvossa.\"\n\nRouva Smithers tulla touhusi huoneeseen kantaen kuormitettua\nteetarjotinta. Ilmeisestikin hän odotti, että vieras nauttisi tukevan\naterian. Leivän, voin ja tortun lisäksi oli hän varannut runsaan\nannoksen paistimöhkälettä sekä kananpoikapiirakkaa. Sitä Royson\ntervehti vanhana tuttavana.\n\n\"Nyt te älyätte\", naureskeli hän, \"miksikä valvoin niin myöhään. Tuo\npiirakka on erinomaista, mutta --\"\n\n\"Älkää toki kuunnelko hänen puheitaan, neiti\", sanoi rouva Smithers.\n\"Joskus hän saa jaaritteluillaan pääparkani aivan sekaisin. En usko\nhänen ikinä tarkoittavan samaa, mitä hän sanoo.\"\n\n\"Otan vain kupillisen teetä, sokeritta ja kermatta, jos sallitte\",\nsanoi tyttö.\n\n\"Kuten sanoin\", jatkoi Royson, \"ellette te olisi kaatunut kumoon, olisi\nGuido taittanut niskansa -- ruhjonut koko ruumiinsa, itse asiassa.\nMitenkä siinä tapauksessa olisi käynyt lääkärin ja poliisin tulon?\nTapahtui kokonainen sarja ihmeellisiä sattumuksia, jotta nämä olisivat\npian saapuneet paikalle. Kissa oli ensimmäinen sattumus. Te olitte\ntoinen. Muista taas saamme aikanaan kuulla. Tuntuuko teistä siltä, että\nvoisitte sillävälin kuin juotte teetänne kertoa meille hiukan enemmän\ntämän yön murhenäytelmästä?\"\n\n\"Sanani tuntuvat aivan varmaan hirveän järjettömiltä\", kuului\nverkkaisa vastaus, \"mutta toivoisin, ettei kumpikaan teistä pyytäisi\nminua muistelemaan noita äskeisiä tapahtumia. Kaikki kävi niin\nkovin sukkelaan. Hovimestari heitti henkensä minun syliini. Hänen\nvertansa tuossa näette sukassani. Hän jaksoi kuiskata minulle jotakin\npolkupyörästäni sekä siitä, että kylä oli lähellä ja silloin --\"\n\nHän epäröi, tukahduttaen valtavan kyyneltulvan yrittämällä juoda\nkiehuvankuumaa teetä.\n\n\"Hyvänen aika, kultaseni!\" lohdutteli rouva Smithers luoden Roysoniin\nraivostuneen katseen, \"Tuo kapteeni tuossa luulee meidän naisten olevan\nteräksestä, ja ihan sen takia vain, että oli neljä vuotta ampumassa\nsaksalaisia. Ettepä uskoisi, kuinka kauheita hän aina juttelee poikani\nkanssa. Odottakaahan nyt puoli sekuntia, niin noudan toisen kupin,\nja teenne jäähtyy siinä mainiosti. Ottakaa tekin hiukkasen teetä,\nkapteeni.\"\n\n\"En ikinä, niin kauan kuin maailmassa on viskyä ja soodaa.\"\n\n\"Kylläpä te taas haastelette -- te, joka juotte teetä kolmasti\npäivässä.\"\n\nEmäntä riensi huoneesta.\n\n\"En ole sydämetön\", sanoi Royson kurkottaen ottamaan pulloa ja\nsuodatinta, ja tahallaan välttäen katsomasta vieraaseensa. \"Yritän\nvain miesten karkeaan tapaan puoskaroida kolhiintunutta sielua. Tuon\npöytäkirjanikin minä raapustin kokoon vain sentakia, että ajatuksenne\nsuorastaan pakotettaisiin uusille urille. Sivumennen sanoen on kello\nmiltei kaksi, ja te söitte päivällistä -- mihinkä aikaan?\"\n\n\"Kello kahdeksalta.\"\n\n\"No niin, jos vielä kiihkeästi aiotte palata Homestaediin ja, mikä on\nvieläkin tärkeämpää, kykenette todellakin suoriutumaan tuosta matkasta,\nneuvon teitä syömään hiukan voileipää. Ottakaa tuosta pari lusikallista\nhedelmähyytelöä. Ette ensinkään tiedä, mitä saatte nähdä kotonanne,\nja olen varma siitä, että ette suinkaan halua pyörtyä nääntymyksestä.\nItse asiassa\", sanoi hän ja leikkasi itselleen piirakkaviipaleen, \"on\nesimerkki neuvoa parempi. Kas näin!\"\n\nTytön huulia värähytti hymyn aavistus. Hän hymyili toistamiseen rouva\nSmithersin voitonriemuisesti nuuhahtaissa, kun näki vuokralaisensa\närsyttävän kaitselmusta vieläkin kerran.\n\n\"Teen mitä hyvänsä, kunhan vain pääsen pian lähtemään\", sanoi tyttö,\nja hänen sanoistaan huokui nöyrää koruttomuutta, joka oli Roysonin\nmielestä erinomaisen hurmaavaa. Kummallista kylläkin tyttö totesi\nensimmäisestä suupalasta olevansa suorastaan nälissään.\n\nNähtävästi lainkaan kiinnittämättä häneen huomioita söi Royson\nkiireesti piirakkansa.\n\n\"Älkää te pitäkö kiirettä\", sanoi hän. \"Otan kengät jalkaani, noudan\nmeidän molempain polkupyörät, ja palaan hyvin pian. Emme kai muuten\nvälitä lampuista. Ei teillä äskenkään luullakseni ollut valoa.\"\n\n\"En muistanutkaan sellaista. Kuuvalo oli niin kirkasta.\"\n\n\"Aivan niin. Kas niin, nyt minä lähden.\"\n\nHän ei selittänyt sitä, että tyttö sai olla kiitollinen hengestään\nsille seikalle, että oli kaikessa hiljaisuudessa ajanut talosta\nmaantielle. Roysonin vähäiset tiedot paikasta olivat aivan oikeat.\nRakennus, jonka mukaan sitä ympäröivä suuri maatila oli saanut\nnimensä, oli noin viidensadan jaardin päässä mereltä ja maantieltä.\nPortinvartijan asunto sijaitsi valtatien varressa noin mailin verran\nrannikolta pohjoiseen, ja rannan puoleisella, varsin vähän käytetyllä\najotiellä oli suuri, valkoinen portti, valtavat mäntytukit kahden\npuolen. Rantatienkin sitä osaa varjostivat lehmukset. Royson oli aina\nmennessään golfia pelaamaan kulkenut talon ohitse, ja muisti Paterilta\nkysyneensä kuka sen oli vuokrannut. Hethcott oli maininnut jonkun\nnimen, joka ei suinkaan ollut venäläinen. Missään tapauksessa ei talon\nasukkaita paikkakunnalla paljoakaan tunnettu, sillä muuten olisi hän\nkuullut heistä enemmän. Yhä tulistuneempana hän kuitenkin totesi,\netteivät roistot, jotka olivat ammuskelleet moottoripyöräilijää ja\njärjestäneet tuon katalan rautavaijerin tien poikki, olisi säästäneet\ntyttöäkään, jos vain olisivat hänet nähneet. Hän oli vakuutettu siitä,\nettä kysymyksessä oli huolellisesti suunniteltu ryöstöretki ja että\nroistot olivat käyttäneet rannikolta kaartuvaa yksinäisempää tietä eikä\nsitä, joka vei läheiseen kaupunkiin ja rautatieasemalle.\n\nHän paloi halusta päästä poliisin puheille. Olihan hänellä syytä uskoa,\nettä kykeni antamaan tarkempia tietoja kuin Homesteadin säikähtyneiltä\nasukkailta oli saatavissa. Jos lähetettäisiin joku polkupyörällä\nlähimpään puhelimeen, kävisi päinsä järjestää poliisivartio jokaiselle\nkreivikunnasta vievälle tärkeälle tielle, eikä valtateillä näin\nkeskellä yötä voinut liikkua monia autoja.\n\nHän riensi yläkertaan, etsi parin golfkenkiä, sillä ne olivat\nlujat ja niillä pääsi liikkumaan melutta. Väljän golfnuttunsa alle\nhän kiinnitti pistoolivyön, sillä vain siinä oli mukava kuljettaa\nsotilasrevolveria, jonka hän oli tuossa tuokiossa ladannut. Työntämällä\nhuotran hyvin vyötäisilleen hän sai sijoittaneeksi jykevän, mutta\nerinomaisen luotettavan aseen vähemmän silmiinpistävästi.\n\nSitten hän nouti polkupyöränsä työkaluvajasta ja lähti hakemaan\nShiela-neidin pyörää, joka tuntui kulkevan erinomaisesti. Kuitenkin\nviivähti hän hetken tapauksen näyttämöllä. Vaijeri ja rautavaaja oli\nkorjattava talteen. Hän ei yrittänytkään kuljettaa niitä pois, vyyhtesi\nvain langan sekä työnsi sen ja rautapiikin sitten huvilaa maantiestä\nerottavan pensasaidan sisään.\n\nTyttö odotti häntä ovella. Kuu paistoi nyt suoraan huvilan päätyyn,\nja tummaa käytävää vasten hän näkyi ihanana ilmestyksenä. Huivi oli\nhänellä taas hartioillansa, mutta tällä erää oli hän kietaissut sen\nkulmat ristiin rintansa ylitse sekä solminut ne selän taakse.\n\nHän riensi suorastaan juoksujalkaa Roysonia vastaan, liikkuen vallan\nvaivattomasti, mikäli tämä saattoi päätellä.\n\n\"Rouva Smithers lukitsee oven mentyämme\", hän selitti, \"ja on luvannut\nistua huoneessanne siihen asti, kunnes palaatte. Pitkää aikaa ei siihen\nmene, korkeintaan kaksitoista tai viisitoista minuuttia. Ajammeko\nvieretysten?\"\n\n\"Emme\", vastasi Royson. \"Te ajatte edellä ja minä tulen jonkun matkaa\njälempänä. Jos teille sattuu jokin vastus, on minulla vapaat kädet\ntoimia sitä tehokkaammin. Älkää millään muotoa vilkaisko taaksenne.\nOlkaa hyvin varuillanne, vaikka en käsitäkään sellaiseen olevan mitään\nsyytä, kun poliisi kerran on liikkeellä. Jos pyydän teitä ajamaan\ntäyttä vauhtia eteenpäin, niin totelkaa oitis älkääkä piitatko minusta.\nOsaan kyllä huolehtia itsestäni ja toivoakseni teistä myöskin. Suokaa\nanteeksi, kun minun on näin teitä komenneltava, mutta tällaisia asioita\nminä kyllä ymmärrän. Oletteko valmis? Kas niin! Nyt matkaan!\"\n\nAjaessaan siirsi hän huotran oikealle kupeellensa ja irroitti sen\nhihnan. Vaikka hän ei odottanutkaan minkäänlaista varsinaista\nvastoinkäymistä, oli kuitenkin hyvä varustautua kaiken varalta.\n\nYö oli harvinaisen hiljainen. Kaakosta henkäilevä keveä tuulahdus\ntuskin liikutteli puiden lehviä, sillä tietä reunustivat puut niin pian\nkuin se kaarsi rannikolta sisämaahan päin. Tästä johtui, että molemmat\nerottivat Homesteadista pohjoiseen kääntyvää päätietä pitkin ajavan\nmoottoripyörän sytkytystä.\n\nTyttö hidasti vauhtiaan. Nyt he olivat miltei portin kohdalla.\n\n\"Mitä ihmettä tuo oli?\" sanoi hän.\n\n\"Sama moottoripyörä, joka silloin ajoi kylään päin\", vastasi Royson\nvarmana. \"Tietenkin nämä ovat vain arveluita, mutta luulen teitä\nkaivattavan, ja herra Guy Runey de Novgorodin, mikäli nimitän veljeänne\noikealla nimellä, ajavan täyttä vauhtia Woolcroftiin päin. Hän on\ntietenkin tavannut poliisin maantiellä ja hänelle on vakuutettu, että\nte ette tullut sitä tietä.\"\n\n\"Guido parka!\" huokasi tyttö. \"Hän on aina herkkä innostumaan ja\nerehtyy toimissaan niin usein.\"\n\nRoysonin hämmästykseksi oli suuri valkoinen portti suljettu. Tyttö,\njoka taas oli hiukkasen edeltäpäin, nousi pyörältään. Royson kaarsi\nhänen ohitsensa ja niin läpitunkevasti kuin hän jokaista varjoa\ntähystelikin, huomasi hän jotakin kiiltävää tiepuolen nurmikolla\npaikassa, johon kuu pääsi paistamaan jalavain lehvien lomitse. Hän\npysähtyi, ja oli juuri ryhtymäisillään tarkasteluihin, kun portin\ntoiselta puolen karskisti huudettiin:\n\n\"Seis! Kuka siellä?\"\n\nTyttö oli niin yllätetty, että horjahti ja oli vähällä kaatua, mutta\nRoyson oli valmis antamaan riuskan vastauksen.\n\n\"Ystävä!\" huusi hän.\n\n\"Onko siellä neiti Macdonald?\" kysyttiin.\n\n\"Ky-yllä\", sopersi Shiela.\n\n\"Entä kuka on mukananne, neiti?\"\n\n\"Olen Philip Royson ja asun rouva Smithersin huvilassa rantatien\nvarrella\", sanoi Royson.\n\nRautatankojen takaa välkähti taskusähkölampun valoa, ja pitkän poliisin\nhahmo ilmestyi himmeänä näkyviin. Hän aukaisi portin.\n\n\"Mistä johtuu, että emme tavanneet teitä tiellä, neiti?\" tiedusteli hän\nkohteliaasti.\n\n\"Koska kaaduin kumoon herra Roysonin asunnon edessä\", kuului rivakka\nvastaus. \"Onneksi hän kuuli sen, sillä minä kadotin kotvaseksi\ntajuntani, ja te ajoitte luultavasti lääkäri mukananne ohitse\nsillävälin, kun minua virvoiteltiin. Voiko isäni hyvin?\"\n\n\"Niin, neiti, siihen en oikein osaa sanoa mitään. Talossa vallitsee\ntavaton sekamelska. Poliisikersantti lähetti minut tänne vartioimaan\ntätä porttia, enkä minä muuta tiedä. Olenhan minä tietenkin herra\nRoysonin useasti nähnyt kylässä, niin että sen suhteen ei ole mitään\nvaikeutta. Te kai menette Halliin?\"\n\n\"Aivan niin. Ei kai teille tuota häiriötä, jos pyydän teitä tulemaan\nmukaan, herra Royson?\"\n\n\"Vaatimattomasti sanoakseni -- ei\", vastasi tämä. Shiela-neidin ja\npoliisin lyhyen keskustelun aikana oli hän johdattanut polkupyöräänsä\nnoin puolen sen mitan verran taaksepäin sekä siirtänyt äsken ruohikossa\nnäkemänsä hopeaisen savukekotelon taskuunsa.\n\n\"Kotvasen kuluttua luultavasti taas tulen tapaamaan teitä\", hän selitti\nkonstaapelille. \"Toivoakseni ette pidätä minua vaikka polkupyörässäni\nei olekaan lyhtyä? En tahtoisi juuri tällä hetkellä kuuluttaa julki\ntoimiamme.\"\n\n\"Olkaa aivan huoletta. Vaikka eipä silti, että tällä puolen olisi\nmitään vaaraa. Halliin murtautunut roistojoukko näyttää tulleen ja\nmenneen Woolcroftin tietä.\"\n\nPerin erheellinen otaksuma, mietti Royson, mutta vaikeni kuten hänen\nseuralaisensakin, vaikka tyttö tietenkin oli kuullut joka sanan.\nVaieten ajoivat he eteenpäin. Royson teki sen ilmeisen johtopäätöksen,\nettä neiti Shiela Macdonald ei syistä, jotka hän itse parhaiten tiesi.\nhalunnut keskustella siitä jollakin tavoin epämiellyttävästä seikasta,\nettä hänen velipuolensa oli salannut poliisilta erään asian. Nimittäin\nsen, että autosta, joka epäilemättä oli hyökkäyksen ajaksi jätetty\nportin suojaan, oli joko häntä ammuttu tai sitten oli hän ampunut siinä\nolleita henkilöitä. Muuan lisäpiirre siihen murheelliseen ja kiihkeään\ntapahtumasarjaan, joka oli nopeana vierähtänyt alkaen siitä hetkestä,\nkun kirkonkello oli lyönyt puolta kahta -- se löi kello kahta poliisin\navatessa portin lukosta -- oli epäilevä tai pidättyvä vaiteliaisuus\ntytön taholta, jopa senkin jälkeen kun tämä oli hieman selittänyt\ntilannetta.\n\nJoka tapauksessa olivat he nyt Homesteadissa, kodikkaannäköisessä\nYrjö-kuninkaan tyylisessä rakennuksessa, jonka pääty oli länttä\nkohden. Tie kulki auranalan laajuisen hedelmätarhan vieritse,\nkeittiökasvitarhain ja etelän puolella olevain kasvihuoneitten ohi\nsekä kääntyi sitten tallipihalle. Laakeri- ja rododendron-pensaitten\nlomitse vei lyhyt tie talon päädyn eteen. Leveä lehtikuja kaarsi\nsileätä nurmikenttää, jonka keskessä kasvoi kolme kaunista\nseetripuuta. Alakerran useasta, akkunasta pilkotti valoa. Lasikuistin\nsisäpuolen lasiovi oli murrettu. Se oli nyt hätimmiten laitettu\nkiinni. Poliisikersantti istui keskelle verrattain tilavaa teistä\nvedetyn pienen pöydän ääressä. Hänen luonansa oli muuan mieshenkilö,\njoka sittemmin osoittautui talon puutarhuriksi, ja pari kalpeata\npalvelijatarta. Poliisikersantti teki muistiinpanoja. Pöydällä oli\nautomaattinen pistooli.\n\nPuutarhuri ensinnä näki nuoren emäntänsä seisovan rikkilyödyn oven\ntakana. Niin kiihtynyt hän oli, että häneltä pääsi äänekäs kirosana, ja\nsitten hän jatkoi:\n\n\"Täällä Shiela-neiti nyt onkin!\"\n\nAvuliaana siirsi hän syrjään raskaan tammipenkin, joka oli asetettu\nrikkonaista ovea tukemaan.\n\n\"Taylor\", sanoi Shiela värähtelevin äänin. \"Onko paroonille tapahtunut\njotakin?\"\n\n\"Ei ole, neiti\", kuului vastaus. \"En sitä ainakaan luule. Hänen\nylhäisyytensä oli aivan suunniltaan meidän päästellessämme hänen\nsiteitään, mutta näyttää tointuvan tuossa tuokiossa. Tapasitteko\nGuy-herran?\"\n\n\"En. Missä isäni on?\"\n\n\"Kirjastossa, ja tohtori Ensley on hänen luonansa, neiti.\"\n\nSilmäten ikäänkuin anteeksipyytelevästi, mutta lausumatta ainoaakaan\nkiittävää tai hyvästelevää sanaa riensi tyttö menemään oikeaan päin.\nKersantti pälyili Roysonia ensin epäluuloisesti, muitta sitten hänen\nahavoittuneet, maalaismaiset piirteensä selkenivät.\n\n\"Tehän olette kapteeni Royson\", sanoi hän, \"ja asutte Rantahuvilassa,\nvai mitä?\"\n\n\"Aivan niin. Olette nähnyt minut usein kylässä, kersantti. Haluaisin\nlausua teille pari sanaa kahden kesken. Ettekö tulisi pihalle?\"\n\nMies epäröi. Hän oli oitis huomannut pistoolivyön sisältöineen.\nSoluttaen automaattisen pistoolinsa huotraan hän päätti, ilmeisestikin\nverrattain väkinäisesti, noudattaa uuden tulokkaan pyyntöä.\n\n\"Ellei teillä ole sanottavana jotakin tärkeätä tämän asian suhteen --\",\nalkoi hän puhua.\n\n\"Tietenkin minulla on\", selitti Royson, joka tiesi, että kaikki\nIson-Britannian alemmat virkamiehet olivat toistensa kaltaisia kuten\nherneet palossa. \"Mielestäni teidän olisi aivan oitis ryhdyttävä\nripeään toimintaan, ja sanon teille, miksikä.\"\n\nSenjälkeen hän mahdollisimman lyhytsanaisesti selosti, mitä oli\nkuullut ja nähnyt, korostaen sitä, miten välttämätöntä oli heti\nryhtyä toimenpiteisiin rikollisten pidättämiseksi. Kummallista kyllä\neivät hänen sanansa suuriakaan tehonneet härkäpäiseen brittiläiseen\nvirallisuuteen, Kersantti kuunteli olemuksestaan huokuessa alistuvaa\nkärsivällisyyttä, mikä todisti suurta tietäväisyyttä, koska hän\nsuvaitsi kuunnella jonkun teoreetikon puheita.\n\n\"Hyvä on, sir\", hän sanoi Roysonin sanottua sanottavansa.\n\"Superintendentti ennättää tänne ennen kello kolmea, ja luullakseni hän\nkutsuu teidät huomenna puheilleen.\"\n\nRoyson varjosti rannekelloaan, niin että saattoi erottaa sen taulun.\n\n\"Kello on nyt kymmenen minuuttia yli kahden, ja superintendentti\nkaiketi asuu Woolcroftissa\", ärähti hän, ja hänen äänessään oli\neräänlaista käskevää sävyä, jonka mies sangen hyvin tajusi. \"Oletan\nteidän lähettäneen jonkun lähetin, jolle matkaan menee puoli tuntia.\nNuo laukaukset ammuttiin puoli kahden aikaan. Merkitsee siis tunnin\nkymmenen minuutin ajan menetystä. Edellyttäen sellaisen uskomattoman\nasian, että superintendentti tulee ja ryhtyy toimimaan ainoaa oikeaa\nmenettelytapaa noudattaen, on asianlaita niin, että nopeakulkuinen auto\nvoi ehtiä viidenkymmenen mailin päähän ennenkuin lainkaan yritetään\ntavoittaa sitä. Otatte raskaan vastuun harteillenne, kersantti.\"\n\nLain korkea edustaja siirtihe jalalta toiselle, levottomana pohtien\ntilannetta.\n\n\"Lähin puhelin on vasta Woolcroftissa\", lausui hän äreästi, \"eikä sinne\nennätä mikään autokaan ennen herra -- mikä hänen nimensä mahtoikaan\nolla?\"\n\n\"Tarkoitatteko herra Guy de Novgorodia?\"\n\n\"Juuri häntä, nuoren neidin veljeä. Hän luuli tavoittavansa neidin\ntiellä, mutta nyt ei hänelle tule mitään viivykettä senkään asian\ntakia.\"\n\n\"Päinvastoin. Hän tuhlaa aikaa vain enemmän etsiskellessään neitiä.\"\n\nKersantti näytti olevan huolissaan, mutta pysyi itsepintaisena.\n\n\"Ikävä juttu, sir\", sanoi hän. \"Loordi antoi hyvin tarkat määräykset.\nMeidän ei pidä ryhtyä mihinkään ennenkuin superintendentti saapuu,\neikä ketään tule millään muotoa päästää sisälle eikä liioin poistumaan\ntalosta.\"\n\nMuuan innoituksen välähdys sai Roysonin tajuamaan, että kaikki\nmuut olivat joutuneet lumon valtaan neiti Shiela Macdonaldia\nlukuunottamatta. Eipä kannattanut suostutella tätä kovaonnista\npoliisia, sillä siten hän vain saattoi käydä vastaisuudessa\nvihamieliseksi.\n\n\"Aivan niin!\" sanoi hän varsin ystävällisesti. \"Tehän tunnette näitä\nasioita paremmin kuin minä. Yritin vain olla avuksi. Jos minua\ntarvitaan, olen tavattavissa asunnossani puoli kymmeneen saakka aamulla\nja senjälkeen pelaamassa golfia noin kello viiteen taikka kuuteen\nsaakka. Hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä, sir. Toivoisinpa voivani sanoa enemmän. Joskus on kovin\ntyölästä päättää, mikä on parasta.\"\n\nRoyson nousi pyöränsä satulaan ja lähti. Neiti Macdonaldin polkupyörä\noli kuistin päätyä vasten nojallaan ja saattoi unohtua siihen koko\nyöksi. Mutta mitäpä se häntä liikutti. Pölkkypäinen poliisi oli ollut\nmerkillisen epäuskoinen hänen kertoessaan tien poikki pingoitetusta\nvaijerista sekä laukauksista, eikä hän niinmuodoin ollut hiiskunut\nsavukekotelosta sanaakaan.\n\nSangen helppoa olisi ollut lyöttäytyä juttusille porttia vartioivan\nkonstaapelin kanssa, mutta se kenties ei olisi ollut kaunista, sillä\nmies saattoi joutua ikävyyksiin, jos sattui ilmaisemaan sellaista,\nmitä hänen esimiehensä halusivat pitää salassa. Ystävällisesti hoilasi\nRoyson ohiajaessaan hänelle kiitoksensa portin avaamisesta, ja ennen\npitkää tervehti Jock haukahtelullaan häntä kotona.\n\nRouva Smithers avasi oven lukosta. Hän oli silkkaa päivänpaisteitta.\n\n\"Voi noita elukoita\", myhäili hän. \"Kyllä niitä vain on mukava\nkatsella, on kuin onkin.\"\n\nArkihuoneessa oli kissa kierähtänyt keräksi Jockin matolle sekä\nnukahtanut siihen. Heti eläinten tehtyä aselevon oli se karkoittanut\nkoiran matolta. Jock oli kaikesta päättäen äärettömästi loukkaantunut,\nmutta ei ollut ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin kuokkavieraan\nkarkoittamiseksi.\n\n\"Annan teille täsmällisen selityksen Homesteadissa vallitsevasta\ntilanteesta, rouva Smithers\", sanoi Royson. \"Ei minulla ole niin\nuutisen hiventäkään. Saatoin nuoren neidin kotiin, ja siellä minulle\ntehtiin muitta mutkitta tiettäväksi, että mieluimmin nähtiin minun\noleskelevan omassa asunnossani.\"\n\n\"Olen kaiken aikaa miettinyt\", selitti rouva Smithers synkästi.\n\"Muistan nyt kuulleeni, että talo on ulkomaalaisten pesäpaikka. Parasta\nkaiketi on, että pysyttelemme heistä erillämme, vaikka tuo nuori neiti\nolikin niin korea tyttö, oli kuin olikin. Jestapoo sentään. Kyllä\ntyttölapsilla nykyään on kanssa vaatteet -- Niin, kapteeni, jos ette\ntarvitse pöytää, jätän kaikki tälle päälle. Ei ole yhtään hauskaa, kun\nihminen kiskotaan mukavasta vuoteestaan keskellä yötä.\"\n\nRouva Smithersin tallusteltua yläkertaan, niin että portaat narisivat,\nRoyson otti savukekotelon esiin. Se oli kallis esine, painava ja\nkaunistekoinen. Sisällä oli jokunen venäläinen savuke. Yllättävintä\nsiinä oli pienistä turkooseista muovaillut nimikirjaimet -- \"G. R,\nde N.\" Miten maailmassa olikaan tällainen esine sattunut putoamaan\ntien oheen noin synkkään ja aavistamattomaan aikaan ja paikkaan --\nsillä saattoihan näin voimakkaita laatusanoja täydellä syyllä käyttää\näskeisestä ajankohdasta sekä Homesteadin puiston etelänpuolisesta\nportista?\n\nRoyson jätti ongelman pohtimisen silleen Hän näki, että kissa tuijotti\nhäntä kultasilmät aivan avoimina.\n\n\"Kuulehan\", sanoi hän, \"marssi sinä keittiöön, ja jos tänä yönä päästät\ntuosta ruusunpunaisesta pikkuisesta suustasi ainoankaan naukaisun,\njoudut uudelleen tuuliajolle kolkkoon ja synkkään maailmaan!\"\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\nGOLFIA -- JA HIUKAN MUUTAKIN.\n\n\nSikeästi ja unia näkemättä nukuttuaan kuusi tuntia Royson heräsi. Hän\nkatsahti taivasta, sillä hän nukkui avoimin ja kaihtimettomin akkunoin,\nja näki, että erittäin ihana sää oli jo vakiintunut tosiasia. Hänen\nensimmäiset mietteensä koskivat golfinpeluuta.\n\n\"Olen norja kuin nuorallatanssija\", hän selitti avaruudelle. \"Kyllä\nminun pitäisi Pater voittaa ainakin yhdellä pisteellä.\"\n\nSitten hän muisti edellisen yön seikkailun.\n\n\"Hihhei!\" huudahti hän kelloaan vilkaistuaan pyöräyttäen Jockin\ntiehensä vuoteen jalkopäästä, ja sitten hän itsekin harppasi lattialle.\n\nAlakerrasta hän lähti noutamaan kuumaa vettään, sillä hän oli\nottanut tavakseen säästää rouva Smithersiä tarpeettomasta portaitten\nkapuamisesta. Kissa otti hänet ystävällisesti vastaan, seikka,\njonka takia Jock taas joutui pois vuoteesta. Pikku eläin tuli hänen\nmukanaan yläkertaan, ärsyttäen sealyhamia olemalla muka iloissaan kuin\nolisi tavannut vanhan ystävän, hieroi nenäänsä sen karheaa turkkia\nvastan ja kutkutteli sen huonoa hännällään. Uljaasti kesti Jock nämä\nystävällisyyden osoitukset.\n\n\"Kiltti hauva!\" sanoi Royson. \"Saat murkinalla kananpojan puolikkaan.\"\n\nHän pukeutui vikkelään ja lähti ulos ennen aterian valmistumista,\njättäen ulko-oven auki merkiksi rouva Smithersille siitä, ettei\nhän kuivuttaessa olisi kaukana. Hän tähyili kummallekin puolelle\nmaantietä sekä hietikkoa, mutta ketään ei näkynyt lukuunottamatta paria\npoikanulikkaa, jotka onkivat seisten reisiä myöten vedessä.\n\nVaijeri sekä rautapiikki olivat siellä, minne hän ne oli jättänytkin.\nNe sekä hänen nuttunsa taskuun huolellisesti tallettamansa savukekotelo\nolivat kouraantuntuvia todisteita siitä, ettei hän kuvitellut turhia --\nettä vajaata kahdeksaa tuntia sitten oli murheellinen arvoitus salamana\niskenyt arkisen elämän yksitoikkoisuuteen. Sekä koira että kissa olivat\nlähteneet hänen myötään. Jock nuuski rautapiikkiä. Kissa alkoi leikkiä\nvaijerin heilahtelevalla päällä.\n\nTällä hetkellä kutsui emäntä häntä aterioimaan, ja hän siis kätki\ntodistuskappaleista painavimmat sohvan alle. Ne ainakin olivat kylläkin\nmerkitseviä. Savukekotelon löytymiseen saattoi olla pätevä selitys.\n\nGolfkenttä oli läntisellä niemekkeellä, ja polkupyörällään ajoi hän\ntavallisesti sinne puolessa tunnissa. Tänä aamuna hän kuitenkin lähti\njo yhdeksän jälkeen kotoa. Kuten hän päätteli, oli hänellä 'hiukan\npuuhaa'. Jos poliisi tulisi häntä tapaamaan, niin löytyisihän hän\nkerhosta.\n\nEnsi työkseen hän tutki veräjää ja pensasaitaa, jossa se oli. Kuten\nhän oli odottanutkin, keksi hän jalanjälkiä siitä kohden, missä tuo\nvartiota pitänyt roisto oli kyyristellyt piilossa, mutta mies oli\nsiirtänyt jalkojaan muuttamatta asentoaan, niin että jalanjäljistä\nei ollut mitään hyötyä -- ei ainakaan käytännöllisen Roysonin\nmielestä. Maassa oli neljä puoleksipalanutta tulitikkua ja neljän\nsavukkeen pätkät, ja hän siis otti ne ylös, sillä asiantuntija saattoi\nmahdollisesti saada selville, mitä merkkiä ne olivat, ja kahden\ntulitikun päästä oli lohjennut sirunen. Niin, eihän sitä koskaan voinut\ntietään. Hän talletti nämä tunnottoman roiston jättämät vähäiset\nmuistomerkit kirjekuoreen. Niistä kävi joka tapauksessa ilmi, että\nvartionpitoa oli kestänyt jonkun aikaa.\n\nHän näki, että maantiellä olivat yhä tytön polkupyörän tehdessä\näkkikäänteen ja luiskahtaessa kumoon maahan piirtyneet jäljet, ja\nkangassiekale hänen puvustaan oli jäänyt erääseen pensaaseen. Siitä\nkohden, minne hän oli tytön laskenut, löysi hän rypistyneen nenäliinan,\npienoisen pitsi- ja batistisiekaleen, jonka nurkassa oli kirjaimet\n'S.M.' Sellaisia oli naisilla tapana pitää iltapukujensa povella. Muuan\nmäärätty georgettekankaassa ollut repeämä muistui hänen mieleensä.\n\n\"Kas niin, näynpä edistyvän salapoliisin tavoin tutkistellessani\nomia todistuskappaleitani\", naureskeli hän, siten karkoittaen hieman\nepämiellyttävän ajatusyhtymän. Runsasta puolta mailia loitompana hän\nnäki erään pönäkän henkilön hiljakseen ajavan muuatta rantatietä\nmyöten. Hethcott siellä ajeli, Hethcott, joka ei milloinkaan pitänyt\nkiirettä ennen vakavaa pelierää ja jolla myöskin oli tapana alkaa\npäivän toimet tekemällä parisen harkittua lyöntiä.\n\n\"Tulepas nyt, Jock, niin lähdetään huristamaan\", virkkoi Royson, ja\nseuraavain kolmensadan jaardin matkanteko sujui sealyhamille varsin\nmieleistä vauhtia.\n\nNousten pyörältänsä valkoisen portin luona, johon tähän mennessä oli\nkiinnitetty munalukko vitjoineen, mutta jota kukaan ei vartioinut,\ntarkasteli Royson ripeään paikkaa. Parissa sekunnissa hän oli edennyt\ntien vasemmalla puolella olevalla nurmikolla kohtaan -- vastapäätä\nporttia -- jossa moottorivaunu oli seisonut hyvän kotvasen, kuten\nöljypirskeistä sekä maalian painuneista neljästä kaarevasta kuopasta\nnäkyi. Tullessaan paikalle, kääntyessään ja lähtiessään oli auto\njättänyt jälkiä viljalti. Mitään jalanjälkiä ei näkynyt, mutta sitä hän\ntutkin oli osannut odottaakaan, sillä tie oli hiekoitettu karkealla\nsoralla ja jonkun aikaa oli vallinnut poutainen sää. Tarkasti hän\netsiskeli, näkyikö mitään merkkejä polkupyöräilijästä, mutta saattoi\nerottaa vain oman pyöränsä sekä neiti Macdonaldin pyörän jättämät\nuurteet.\n\nMiltei yksinomaan koiran takia kävelytti hän pyöräänsä sitten\nmuutamien satojen jaardien matkan, sillä lehtotien varsi oli kuuluisa\nkaniineistaan, vaikka Jockin olikin parempi ajella niitä iltaisin\nkuin tähän aikaan päivästä. Myöskin hän ajatteli, että Pater saattoi\ntavoittaa hänet minä hetkenä hyvänsä. Neljännesmailin verran\nkuljettuaan pysähtyessään oli hän hämmästyksissään, kun pelitoveria\nei näkynyt. Hän täytti piippunsa uudelleen, ja koska maaperä oli\nhieman ylevämpää, käytti hän puiden lomassa olevaa aukeamaa hyväkseen\ntähyilläkseen Homesteadin tiilisiä savupiippuja ja jyrkkäviettoista\ntiilikattoa. Väreissään täyteläisenä ja viivoiltaan tyypillisen\nenglantilaisena ja kodikkaana kohosi talo siitä saartavan lehden\nkeskestä. Luonnollinen tausta on tuskin milloinkaan ollut niin\nristiriidassa elämän draamallisen valheellisuuden kanssa. \"Homestead\"\noli tosiaankin oikea nimi paikalle. Tänä poutaisena päivänä elonkorjuun\naikaan oli todellakin vaikeata ajatella sen ennen auringonnousua olleen\njuonittelun ja kaksoismurhan tyyssijana. Ja sittenkin -- --\n\n\"Hei Royson\", huudettiin oxfordilaissävyyn. \"Näenpä sinun katselevan\ntaloa, niin että sinä kaiketi olet kuullut kuulumiset.\"\n\n\"Hyvää huomenta, Pater!\" virkkoi Royson. \"Mikäli tarkoitat viime yön\nkummallisia tapauksia, niin olenhan minä niistä hiukan kuullut.\"\n\n\"Kaamea juttu, eikö olekin?\" sanoi Hethcott nousten pyörällään.\n\n\"Niin, minä tuskin vielä tiedän, mitä itse asiassa on tapahtunut. Olen\nkuullut että hovimestari ammuttiin ja vielä muuan toinenkin mies.\"\n\n\"Aivan niin. Tuo nuori lakeija nimeltä Jenks on seurakuntalaisiani.\nPoika parka. Hän otti toimen vastaan, koska siten pääsi lähemmäksi\nvanhempiaan. Hovimestari oli nimeltään Wentworth. Häntä en tunne.\"\n\n\"Wentworthko sanoit?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mutta tässä tuonnottainhan mainitsit minulle, että joku senniminen\nhenkilö oli vuokrannut Homesteadin?\"\n\n\"Niin mainitsin. Siinähän ongelma alkaa, mikäli ongelmasta on\nkysymys. Arvelen kyllä, että kaikki on käynyt aivan tavalliseen\ntapaan kuten aina, kun aseistetut murtovarkaat murtautuvat syrjäiseen\nmaalaiskartanoon -- tuollaiset roistot, jotka vastarintaa kohdatessaan\nhäikäilemättä ampuvat suojattomat uhrinsa hengiltä. Meitä rauhallisia\nihmisiä sellainen tietenkin suututtaa. Luemme kyllä sanomalehdistä,\nettä sellaista sattuu kaikkialla muualla, mutta emme kuvittelekaan,\nettä roistoja saattaa tulla omain kynnystemme ylitse. Vaikka mitään\nmuutakaan voisi odottaa, kun kerran epäjärjestyksen voimat korotetaan\nvaltaistuimelle Whitehallissa?\"\n\nRoysonista tuntui, eikä suinkaan ensi kertaa, että hän kuunteli\ntyypillistä pappia, jonka kristillisyys oli evankeelista sekä väkevää\nja joka piti Master of Artsin arvoaan näkyväisenä ja ulkonaisena\nmerkkinä siitä, että hyväksyi yhdeksänneljättä uskonkappaleen jokaisen\npilkunkin. Fyysillisesti oli Hethcott mainio poika, mutta hänen\nmaailmankatsomuksensa oli yhtä kaita kuin hänen hartiansa olivat\nleveät. Eikä hän kuitenkaan ollut mikään kuhnus. Sodassa oli hän saanut\nurhoollisuus-mitalin, ja kaikissa toimissaan oli hän perin tunnollinen.\n\nRoysonin mielessä oli pyörinyt sellaista, että hän saattoi mainiosti\nuskoa Hethcottille kaiken, mutta jostakin syystä, mitä pohtimaan hän ei\nruvennut, ryhtyi hän puhumaan muista asioista.\n\n\"Mitä tarkoitat puhumalla ongelman alusta?\" kysyi hän.\n\n\"Hovimestari Wentworth, joka myöskin oli talon vuokrannut, suoritti\nkaikki maksut. Hänhän se allekirjoitti vuokrasopimuksenkin. Näyttää\nsiltä, että kaiken takana oli pankkitakuu. Sattumalla tiedän, että\nvanha sir Thomas Fookes, joka omistaa paikan, ei tyydy vähempään kuin\nkuuteensataan vuodelta -- tietenkin kalustus mukaanluettuna. Nykyään\nviettää sir Thomas salamanterin elämää, siirtyen kesää viettämästä\nNizzasta talveksi Kairoon. Hän heittäisi henkensä kahtakymmentä astetta\nviileämmässä ilmanalassa.\"\n\n\"Hänen suhteensa siis saattaa olla totta, että kuolemaa ei ole --\nainoastaan muuttamista.\"\n\nHethcott hymyili jäätävästi. Hänellä oli huumorintajua -- erinäisissä\nrajoissa. Suurista totuuksista ei sopinut laskea leikkiä.\n\n\"Niinpä niin\", sanoi hän, \"toivoakseni saa poliisi nuo konnat kiinni.\nLähdetäänkö polkemaan eteenpäin.\"\n\nJock oli oppinut majoittumaan apulaispoikain vajaan, jossa se\nköytettiin hihnalla penkin jalkaan. Sen jouduttua tieltä pois alkoi\npelaaminen saada vauhtia. Golfkentällä ei sinä aamuna ollut juuri\nketään. Hethcottin lyönnit olivat varsin taitavia, mutta Royson, joka\noli varma siitä, että pelaisi perin kehnosti mielensä ollessa täynnä\nmuita asioita, onnistuikin käänteissään vastapelaajaansa hiukkasta\nparemmin.\n\n\"Oletpa sinä pelikunnossa tänä aamuna\", sanoi Hethcott huonosti salaten\nhämmästyksensä.\n\n\"Enpä lainkaan. Tuo oli vallan sattumaa. Valvoin aivan liian kauan.\"\n\n\"Vai niin! Minä olin kello kymmeneltä jo vuoteessani. Alan näetkös\npäiväni pitämällä aamuhartauden kello kahdeksalta. Tänä aamuna\npääsin varhain pois ja poikkesin asuntoosi selittääkseni sinulle,\nettä saattaisin myöhästyä. Tarkoitukseni oli todellakin pistäytyä\nHomesteadiin, mutta olisi ollut sopimatonta jättää huomioonottamatta\nporttiin kiinnitetyn munalukon ilmeisen selvää tarkoitusta. Aion\nkirjoittaa sinne. Olen kuullut, että oikeat vuokralaiset ovat\nvenäläisiä, mutta että muuan englantilaistyttö oleskelee heidän\nluonansa. Hän kenties mielellään tapaisi hengenmiehen. Sinähän olit\nmuuten lähtenyt kotoa tavallista aikaisemmin?\"\n\n\"Syynä oli sekä epäterve uteliaisuus minun taholtani että Jockin\nintohimoinen halu ajaa kaniineja. Poliisiltako nuo uutiset kuulit?\"\n\n\"En, vaan tohtorilta. Hän sanoi noiden ihmisten olevan eriskummallista\nväkeä, mutta selitti heidän päämiehensä, venäläisen parooni\nde Novikoffin tai mikä hänen nimensä mahtoi olla, olevan aito\naatelismiehen. Ei tietenkään siinä mielessä kuin me sen asian\nymmärtäisimme. Sehän on aivan mahdotonta. Hän kuuluu olevan arvokkaan\nnäköinen, korskea, pöyhkeä. Ei oikut tahtonut ottaa kuuleviin\nkorviinsakaan tohtorin puheita, vaan oli itsepintaisesti ollut sitä\nmieltä, että mihinkään ei saanut ryhtyä ennenkuin 'joku korkea\npoliisivirkamies' oli saapunut. Ensley oli hyvin ihastunut tyttöön.\nSanoi häntä reimaksi tytöksi, millä epämääräisellä puheenparrella hän\nluullakseni tahtoi kuvata sekä ulkomuodon että käytöstavan viehkeyttä.\"\n\nOhivilahtavan tuokion ajan epäili Royson sellaista, että hänen\nkunnianarvoisuutensa kirkkoherra Hethcott tahtoi johtaa hänen\nhuomiotaan toisaalle. Kaukana siitä. Kirkkoherra syventyi oitis\nharkitsevana peliin.\n\nJa kuitenkin kävi niin, että suureksi kummakseen Royson selvisi\nvoittajana. Naureskellen hän selitti keksineensä uuden pelimenetelmän:\n\"Iske lujasti ja muistele muita asioita.\"\n\nMennessään sitten kerhorakennusta kohden näkivät he erään punakan,\nomahyväiseltä vaikuttavan herrasmiehen, jolla oli tuuheat valkoiset\nkulmakarvat ja sotaisasti törröttävät viikset ja joka juuri oli\nsaapunut autolla sekä näytti odottelevan heitä.\n\n\"Hyvää huomenta, Hethcott\", huusi hän tervehdykseksi. \"Dawkins ei\npääse tulemaan. Pyysi minua sijaiseksensa neljän hengen peliin. Mitä\narvelette asiasta?\"\n\n\"Kenraali Swiney\", mutisi Hethcott hampaittensa välistä. \"Ikävä juttu,\nmutta minkäpä sille mahtaa.\" Ääneen hän sitten sanoi: \"Mainiota,\nkenraali. Tietenkin tulette aamiaiselle yhteen joukkoon. Tunnetteko\nkapteeni Roysonin?\"\n\n\"Mitä kuuluu, Royson? Pater tai hänen sisarensa on maininnut minulle\nteistä -- tai ainakin olen kuullut joissakin teekekkereissä teistä\npuhuttavan. Mitä tuumaatte nyt tästä korpikylästä -- kun täällä on\ntapahtunut sekä murhia että murtautuminen? Tulimmainen! Olin vähällä\nsaada kurkkuuni turskan ruodon, kun muuan palvelijattariamme kertoi\nmurkinalla tuon uutisen. Kun olen maistraatin jäsen, niin minä\ntietenkin riensin kiireesti superintendentin virkahuoneeseen. Suoraan\nsanoen kyllä ihmettelin sitä, ettei hän ollut lähettänyt noutamaan\nminua aikaisemmin.\"\n\n\"Ehkäpä hän oli ollut jalkeilla kaiken yötä\", sanoi Royson, joka\noitis päätti mielessään, ettei pitänyt kenraali Swineysta eikä\ntodennäköisesti ikinä rupeaisikaan hänestä pitämään.\n\n\"Epäilemättä. Epäilemättä. Asianlaita on niin, nähkääs, että\nminulla on hieman kokemuksia venäläisistä, ja Homesteadin\nasukkaat ovat venäläisiä. Otin siis Hobbsin myötäni -- Hobbs on\nsuperintendenttimme, kuten arvaatte -- ja me menimme suoraa päätä\nHomesteadiin. Ihmiset siellä vaikuttavat hieman epäilyttäviltä. Kun\nei kukaan perheestä tullut kuulemaan eikä kurkistamaan meitä, panin\nHobbsin hieman ravistamaan heitä hereille. Ajamme heidät kolostaan\nruumiinkatselmukseen. Jotain hitonmoista bolsheviikkien joukkokuntaa\nhe kaiketi ovat? Tulimmainen! Saavatpa he tuta, että tässä maassa on\nsellaistakin, mitä nimitetään laiksi ja järjestykseksi.\"\n\n\"Siitä päättäen, mitä minä olen kuullut, voivat he viime yön johdosta\najatella aivan päinvastaista.\"\n\n\"Niinpä niin, emmekö nyt menekin peseytymään\", ehätti Hethcott\nsanomaan. \"Temple, neljäs miehemme, näkyy odottavan tuolla salissa.\nSuokaa meille viisi minuuttia peseytymisaikaa, kenraali, ja olkaa\nniin ystävällinen, että tilaatte cocktailit. Baarimies tietää minun\nsekoitukseni, joka on aivan alkohoolivapaata.\"\n\n\"Hahaa! Alkoholivapaatako, sanoitte! Tulimmainen! Se miellyttää minua.\"\n\n\"Oivallista, kenraali -- yrittäkääpäs maistaa kerran\", ja kirkkoherra\nmeni edellä vihreästä boijikangasovesta.\n\n\"Ikävä kyllä täytyy minun sanoa, että kenraali Swiney on tavattoman\nharmillinen ihminen\", uskoi hän Roysonille, \"mutta silloin tällöin\non minun häntä siedettävä. Jumalan kiitos, ettei hän kuulu\nseurakuntaani. Ei hänellä ollut pienintäkään syyntapaista mennä\nhäiritsemään superintendentti Hobbsia ja noita Homesteadin kovaonnisia\nasukkaita\", selitti hän Roysonille lämpimästi. \"Nuo hänen kokemuksensa\nvenäläisistä rajoittuvat Cookin retkeen tai johonkin sentapaiseen ennen\nmaailmansotaa.\"\n\n\"Oliko hän vuonna 1914 sotapalveluksessa?\"\n\n\"Tietenkin. Hänestä tehtiin tähän kreivikuntaan rekryyttitoimiston pää.\nAikaisemmin oli hän toiminut komissariaatissa.\"\n\nRoysonia nauratti. Hän arveli oitis älynneensä, mikä kenraali Swiney\noli miehiään. Palatessaan Hethcottin kanssa saliin kuuli hän tämän\nurhean soturin äänekkään naurunhohotuksen.\n\n\"Joka asiasta on aina etsittävä naista, Temple. Tiedän kyllä,\nmitä puhun. Sanotaan, ettei mitään varastettu. Tämän murhajutun\nkeskipisteenä saattaa olla sievä tyttönen, kuten aina on asianlaita.\"\n\nTemple oli jokseenkin kuuro, tai kenties oli hän näppärä\nsutkauttelemaan sanojansa.\n\n\"Minkä keskipisteenä on sievä tyttönen\", tiedusteli hän.\n\n\"Tämän murha jutun, sen sanon teille.\"\n\n\"Niinkö. 'Tämän marjapytyn', luulin aivan teidän sanoneen. Onpas\nsellainen loru hullua -- vai mitä?\"\n\n\"Mutta enhän minä ole edes hiiskahtanutkaan marjapytystä, pölkkypää.\"\n\n\"Ette olekaan. Ettepä tietenkään. Olisihan sellainen ollut hiton\nhullua. Marjapytty ja sievä tyttö! Johan nyt jotakin.\"\n\nTällä erää naureskeli joka toinen salissa oleva henkilö partaansa.\nKenraali oli suorastaan kiitollinen Hethcottin kutsuessa häntä ja muita\naamiaissuojaan.\n\nKaikeksi onneksi ryhdyttiin juttelemaan aamuisesta pelistä. Paterilla\noli varaa olla jalomielinen, ja Royson sai ylenmäärin kiittelyjä\nosakseen. Piirtämällä kartan pöytäliinaan selitteli kenraali Swiney\nmuuatta kerran pelaamaansa loistavaa pelierää, ja hänen syventyessään\nsen yksityiskohtiin saivat muut tilaisuuden aterioida rauhassa.\nOltiin jo päädytty juustoon ja kekseihin erään tarjoilijan rientäessä\nilmoittamiaan. Roysonille, että ulkona oli muuan herrasmies, jolla\noli hieman asiaa. Jollakin tavoin aavisti Royson, ettei tämä ulkona\nodottava herrasmies suonut nimeään mainittavan ja hän siis lausui\nanteeksipyyntönsä, lähti lämpiöön ja tapasi siellä superintendentti\nHobbsin omassa persoonassaan.\n\n\"Pahoittelen, kun teitä vaivaan, sir\", virkkoi superintendentti,\nkykenevännäköinen viisissäkymmenissä oleva mies, jonka tukka oli harmaa\nja silmät väsyneet sekä miettiväiset, \"mutta rouva Smithers sanoi\nteidän olevan täällä ja kersantti Jacksonin puheista päättäen pitäisi\nmeidän kahden perinpohjin keskustella erinäisistä seikoista. Voisitteko\nnyt suoda minulle puolituntisen?\"\n\n\"Olen juuri liittynyt neljän hengen pelierään, pelaajien joukossa\nmuunmuassa kenraali Swiney\", sanoi Royson.\n\n\"Niin, tiedän sen, Siksipä juuri pyysinkin, ettei tarjoilija mainitsisi\nnimeäni.\" Ja superintendentin katsanto oli entistä mietteliäämpi,\njoskin rahtusta vähemmän väsynyt. Royson oivalsi asian ja naurahti. Hän\noli tosiaankin sanoen hyvillään siitä, että vihdoinkin oli tavannut\nhenkilön, jonka kanssa saattoi keskustella siitä omituisesta osasta,\njota hän oli joutunut näyttelemään Homesteadin jupakassa.\n\n\"Onko teillä auto, ylitarkastaja?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä on.\"\n\n\"Niinpä niin, jos hiljalleen ajatte Rantahuvilaan, rouva Smithersin\nrantatien varrella olevaan asuntoon, niin tulen polkupyörälläni\nperässä. Ei ole lainkaan tarpeellista, että pelitovereistani kukaan saa\ntietää teidän käyneen täällä. Keksin jonkun tekosyyn poistumiseeni.\"\n\nPoliisivirkailijaa hymyilytti.\n\n\"Odotan teitä\", sanoi hän. \"Päästäähän rouva Smithers minut sisään, ja\nautoni lähetän edelleen kylään.\"\n\nTaas Royson oivalsi asianlaidan. Mikäli ylitarkastajan vallassa\noli, ei kenraali Swiney sinä ilmoisna ikänä saisi kuulla aiotusta\nkeskustelusta. Asiasta siis sovittiin niin, Royson oli koirineen jo\npolkemassa tiellä, kun Hethcott sai lukeakseen anteeksipyyntökirjeen,\nmissä mainittiin vain, että kirjoittaja oli kutsuttu tärkeän asian\nvuoksi kotiinsa.\n\n\"Mikä tuo otus oikein on miehiään?\" sanoi kenraali kirpeästi.\nKertoessaan äsken ihmeellisestä golftaituruudestaan oli hän kyllä\nhuomannut, kuinka tavattoman välinpitämätön Royson oli ollut.\n\n\"No mutta tiedättehän te sen!\" kiitteli Hethcott. \"Hänhän on tykkiväen\nupseeri ja kerrassaan reima poika.\"\n\n\"Omituista tuo -- että hänenlaisensa nuori mies -- vetelehtii näin\ntäällä.\"\n\n\"Ei hän ole lainkaan salaillut sitä, että hänellä on varoja mukavaan\nelämään ja että hän sen vuoksi hiukkasen lepäilee nyt. Arvelen hänen\nsyksyllä lyövän kamssunsa kokoon ja lähtevän joko Keski-Afrikkaan\ntai Kanadan erämaihin. Mielestäni oli kovin ikävää, kun hänen oli\nlähteminen seurastamme. Sisareni pyysi minua tuomaan hänet teelle.\nEhkäpä minun onnistuu palatessani kotiin saada hänet mukaani.\"\n\n\"Hyvänen aika, jos teistä siltä tuntuu, niin miksikä\nviivyttelisittekään? Temple ja minä voimme kyllä pelata kahdenkin.\"\n\nUudelleen vilkaisi Hethcott kirjelappua.\n\n\"Royson mainitsee 'tärkeistä asioista'\", sanoi hän. \"Eikö olisi\njokseenkin sopimatonta oitis rynnätä hänen kimppuunsa?\"\n\nSwineyn nahka oli paksu, mutta tämä piikki pisti.\n\n\"Kylläpä minäkin jaarittelin, Pater\", vakuutteli hän pingoittuneesti\nnaureskellen. \"Niin niin, haetaan neljäs mies. Kuulkaapas, mitä sanon\n-- ottakaa minut mukaanne teelle. Neiti Hethcottista ja minusta\nnäyttää sukeutuvan aivan ystävät. Jos Royson on kotona, tuon autossani\nhänetkin.\"\n\n\"Mainiota!\" virkkoi kirkkoherra, joka nyt oli vakuutettu siitä, että\njostakin tietymättömästä syystä ei hänellä koko päivänä ollut onnea.\n\nKohtalo, joka viskoi sukkulaansa tapausten kuteitten ja loimien\nlomitse, oli saanut aikaan koko joukon siitä pitäen kuin muuan\nhämäräperäinen Dawkins oli lähettänyt kenraalin sijaisekseen neljän\nmiehen golfpeliin. Merkillisen kankaan kutominen ei kuitenkaan vielä\nollut lopussa. Royson, joka Jockin takia ajoi hiljaista vauhtia, oli\nvielä noin viidenkymmenen jaardin päässä Homesteadin portista, kun hän\nnäki erään tytön kiipeävän sen ylitse. Tämä harmaassa nutussa, hameessa\nja kangasmyssyssä esiintyvä henkilö näytti olevan varsin notkea, mutta\ntielle hypättyään hän koetteli vasenta käsivarttaan sekä olkapäätään\nikäänkuin olisivat ne olleet hellät. Hän oli neiti Shiela Macdonald.\n\n\"Teitä juuri olin menossa hakemaan!\" huusi hän iloisesti. \"Millainen\nonnenpotkaus!\"\n\n\"Ihastuttavaa, kun noin oitis minut tunsitte\", virkkoi Royson, joka\nsalatakseen hämmästystään turvautui ensimmäisiin sanoihin, jotka\njuolahtivat hänen mieleensä.\n\n\"Oikeastaan en teitä kylläkään tuntenut, vaan koiran ja golfnuttunne.\"\n\n\"Siinä sain\", naureskeli Royson, \"No niin, tässä sitä joka tapauksessa\nollaan. Hauska nähdä, että kykenette tänään suoriutumaan viidellä\nrautatangolla varustetusta portista.\"\n\n\"Kukaan ei minulle kertonut, että se on lukossa. Enkä minä tietenkään\nkysynyt. Mutta polkupyöräni jätin puiden taakse ja ajattelin kävellä\nasuntoonne. Haluaisin hartaasti hieman keskustella kanssanne, jotta\nsaisin tilaisuuden selittää syyn töykeältä vaikuttaneeseen käytökseeni\nteidän saatettuanne minut kotiin, ja myöskin selvitelläkseni moniaita\nmuitakin seikkoja.\"\n\nRoyson mietti ennenkuin ryhtyi vastaamaan.\n\n\"Minusta tuntuu miltei siltä\", hän sanoi verkkaan, \"että meidän kahden\nolisi suorastaan neuvoteltava erinäisistä asioista.\"\n\n\"Se, mitä minulla on teille sanottavaa, ei aivan sentään ole\nneuvottelua\", sanoi tyttö äkkiä käyden melkoista jäykemmäksi. Hän\noli juuri muistanut, että portin yli kavutessaan oli hänen täytynyt\nperinpohjin näyttää ruskeat silkkisukkansa.\n\n\"Ymmärrän.\" Royson ei lainkaan ymmärtänyt, mutta sen tyttö havaitsi\ntuota pikaa, \"Tahtoisitte kiitellä minua ja niin poispäin, vaikka\ntässä maailmassa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei viime yönä olisi\nyrittänyt teitä auttaa. Pulma on siinä, neiti Macdonald, että minulla\non verrattain paljon kerrottavaa teille, ja nyt on minun melkein\nmahdotonta tehdä sitä, sillä kreivikunnan poliisilaitoksen virkailija,\nylitarkastaja Hobbs, odottaa minua asunnossani, ja minun on viipymättä\nmentävä häntä tapaamaan. Onko mitenkään mahdollisista, että voisin\ntavata teitä myöhemmin, sanokaamme tunnin kuluttua?\"\n\n\"Ylitarkastaja Hobbsko\", toisti tyttö ikäänkuin olisi tuosta nimestä\noivaltanut paljonkin asioita.\n\n\"Niin.\"\n\nHeidän katseensa kohtasivat kaihtelematta kuin olisivat he käyttäneet\nkirkasta päivää hyväkseen arvostelevasti tarkastaakseen toisiaan.\nShiela näki tyypillisen brittiläisen upseerin -- jäntevän, tuiman,\nluotettavannäköisen miehen, jonka kasvot olivat ehytpiirteiset,\nvaatteet mainiosti soveltuvat, joskin hiukkasen nukkavierut, ja kaitse\nvakaa, läpitunkeva sekä luottamusta herättävä. Hänen puhetapansa oli\ntietenkin sellaista kuin ylioppilaan ja upseerin ainakin. Hänestä\nhuokui tervettä ilmapiiriä, ja sen naiset pian huomaavat mielessä.\nTyttö taas puolestaan oin urheilupuvussansa enemmän läpikotaisin\nenglantilainen kuin edelliseniltaisessa viimeistä kuosia olevassa\nasussansa.\n\n\"Teidän on kaiketi kerrottava hänelle kaikki juurta jaksaen?\" jatkoi\nhän.\n\n\"Niin\", vastasi Royson taas, mutta hän yleensä oli taipuvainen\nkarahtamaan punaiseksi, kun naisista oli kysymys, ja hän punastui nyt\nhiukkasen, sillä äkkiarvaamatta hän totesi jonkinlaista sielullista\npidättyväisyyttä.\n\nShiela oli kuitenkin niin syventynyt omiin huoliinsa, ettei hän\nkiinnittänyt suinkaan huomiota tuohon punastumiseen, jonka hän otaksui\njohtuneen kainoudesta -- eräästä sellaisesta miehisestä ominaisuudesta,\njoka saattaa naista miellyttää.\n\n\"Tunninko kuluttua?\" sanoi hän jokseenkin epävarmasti.\n\nRoyson katsahti kelloaan. Se oli kaksi. Täsmälleen kaksitoista tuntia\nsitten olivat he yhdessä seisoneet tuon portin luona.\n\n\"Voisitteko mitenkään tulla teelle kello neljän aikaan?\" sanoi hän.\n\"Eihän se oikein sopivaa ole, sen kyllä tiedän, mutta asianhaarat ovat\npuolustuksenamme. Aiotteko tosiaankin kiusata itseänne ryhtymällä\ntänään pohtimaan tätä asiaa?\"\n\n\"Aion kyllä\", sanoi tyttö. \"Kello neljäksi saavun luoksenne. Onhan\nmeidän ehdottomasti tavattava toisemme, eikö niin?\"\n\n\"Sitä mieltä minä olen\", sanoi Royson totisena.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\nVIERAITA.\n\n\nHän oli puolitiessä menossa huvilaan, kun muisti, ettei ollut kysynyt\ntytön mielipidettä savukekotelon suhteen -- mainitsisiko hän siitä\nviranomaisille vai antaisiko hän sen ilman muuta tytölle, jotta tämä\nmenettelisi kuten parhaaksi näkisi. Kovaa kyytiä hän ajoi takaisiin\nportin luokse, mutta tyttö oli mennyt. Vaikka näyttikin melko varmalta,\nettä hän oli palannut kotiinsa, huuteli Royson häntä nimeltä. Mitään\nvastausta ei kuulunut.\n\n\"Minun on rauhoituttava\", mietiskeli hän, \"Onpa tämä kaunista, kun vain\nnäkemällä sievän nuoren neidin joudun näin päästäni pyörälle. Kai minä\noikein nolaan itseni keskustellessani Hobbsin kanssa!\"\n\nSitä ei kuitenkaan ollut tarvis pelätä. Royson saattoi olla hermostunut\nnaisten läsnäollessa -- mutta miesten suhteen hän kyllä kykeni\nesiintymään varmana. Hänen tarvitsi vain vilkaista superintendentin\nhämmentynyttä ja aprikoivaa muotoa, kun hän jo oli oma itsensä.\n\n\"Kumpainen alkaa?\" tiedusteli hän taivutettuaan vierastaan ottamaan\nkelpo viskygrogin. Hänen laitellessaan sitä hoivaili Hobbs kissaa sekä\nveljeili jokseenkin hengästyneen Jockin keralla, joka oitis tervehti\nhäntä ystävänä.\n\n\"Niin, sir, _te_ alatte.\" Sanoja seurasi miellyttävä hymy, \"Ehkäpä\nminä sitten saatan selostaa jonkun yksityiskohdan, niin että saatte\ntäydellisen käsityksen tilanteesta.\"\n\nSotilaan täsmällisyydellä kertoi Royson kerrottavansa. Alkaen kissasta\npäätti hän puheensa kertomalla, kuinka aamusella oli tutkinut\nmaantietä. Vaijerin ja rautanakin oli hän jo ottanut esiin, mutta\nhengessään pyydellen hartaalta sekä kohteliaalta kuulijaltansa anteeksi\nvaikeni hän savukekotelosta kokonaan.\n\n\"Siinäkö kaikki?\" kuului jokseenkin odottamaton kysymys hänen saatuaan\nlopettaneeksi.\n\n\"Jokseenkin kaikki, superintendentti, vaikka jokaista nuoren neidin,\nrouva Smithersin tai itse lausumaani sanaa en ole maininnut. Mehän --\nnimittäin rouva Smithers ja minä -- pääasiassa puuhasimme ensi hetken\nvirvoitellessamme neiti Macdonaldia. Siksi juuri kirjoitinkin nuo\nmuistiinpanoni -- saadakseni hänen huomionsa kohdistumaan jonnekin\nmuualle.\"\n\n\"Saisinko jäljentää tuon paperin?\"\n\n\"Luonnollisesti.\"\n\n\"Ja tulitikut sekä savukkeenpätkät minä mielelläni ottaisin haltuuni.\"\n\n\"Vaijerin ja piikin kaiketi myöskin?\"\n\n\"Joko tulen itse niitä noutamaan tai lähetän konstaapelin -- pimeän\ntultua. Tällaisissa tapauksissa ei koskaan saata tietää, mitkä silmät\nkulloinkin mistäkin pilkistelevät.\"\n\n\"Oletteko kanssani yhtä mieltä siitä, että tuo polkupyörällä ajanut\nhenkilö ei ollut Homesteadiin murtautuneen joukkokunnan jäsen, vaan\npaikkakunnalta palkattu kätyri?\"\n\n\"Onhan sellainen varsin todennäköistä.\"\n\n\"Ja -- suokaa suorasukainen kysymykseni anteeksi, superintendentti --\neikö olisi ollutkin viisainta, että miehenne olisivat viivyttelemättä\nyrittäneet päästä puhelimeen?\"\n\n\"Siitähän pulma juuri syntyikin, hyvä herra. Kersantti Jacksonin oli\naivan pakko taipua noudattamaan venäläisen vanhan herran katsantokantaa\n-- tai määräyksiä, täsmällisesti sanoakseni. Kerroitte nuoren neidin\nmaininneen teille omaistensa nimet. Lienette niin ystävällinen,\nettä selitätte minulle, kuinka ne sekä lausutaan että kirjoitetaan\nvirheettömästi?\"\n\nNähtävästi oli kreivikunnan poliisivirastossa hämmennytty noista\nvenäläisistä nimistä, sekä myöskin oltu keksimättä Guy-nimen\nranskalaista sävyä.\n\n\"Ah, nyt minä ymmärrän\", sanoi herra Hobbs keventyneesi. \"Siksipä neiti\nMacdonald nimitti veljeään 'Guidoksi'.\"\n\n\"Velipuoltaan\", oikaisi Royson kartellen toisen näkökannan puheeksi\nottamista.\n\n\"Niin, se täytyy painaa mieleen. Asia on tärkeä. Kuulkaapas nyt,\nkapteeni Royson, aion ilmoittaa teille jotakin sellaista, mitä ei\nkukaan lukuunottamatta tässä huoneessa olevia henkilöitä tiedä --\nnimittäin tällä paikkakunnalla. Tänä aamuna keskustelin puhelimitse\nScotland Yardin kanssa ennenkuin tuo kir -- ennenkuin kenraali Swiney\nsaapui. Siellä pidetään tapausta sangen vakavana. Niin luullakseni\nmyöskin sisäministeriössä. Siellä näytään tietävän sellaista, mistä\nminä en toistaiseksi tiedä mitään. Yardin paras mies on tulossa tänne.\nKello kuudelta hän saapuu Woolcroftiin. On varsin luultavaa, että hän\nhaluaa tänä iltana tavata teitä. Oletteko kotosalla?\"\n\n\"Lähdettyänne pistäydyn hieman kylään, mutta muutoin tuskin liikahdan\nminnekään -- en ainakaan kello kuuden jälkeen.\"\n\n\"Olette kovin ystävällinen. Suurta apua teistä on meille ollut. On vain\noikeus ja kohtuus, että minäkin vuorostani olen teille kohtelias. Mitä\nhaluatte tietää?\"\n\n\"Sitä vain, mitä tapahtui. Kertokaa hiukan ennen ruumiinkatselmusta,\nmitä siellä aiotte todistaa.\"\n\n\"Olkoon menneeksi. Kaksi miestä on ruumiina, mutta muista,\nratkaisevista todisteista on merkillinen puute. Teidän todistettanne\nlukuunottamatta olemme aivan puilla paljailla. Löysin tietenkin samat\npyöränuurteet kuin tekin. Näyttää miltei eittämättömältä, että\nneli- tai viisimiehinen joukko saapui kello yhden aikaan tänä aamuna\ntuon portin luokse.\"\n\nRoyson tajusi kelpo lailla hämmästyvänsä tätä yksinkertaista päätelmää.\nNytkin oli murhenäytelmän tapahtumisesta vasta kulunut kolmetoista\ntuntia.\n\n\"Jos heitä oli viisi, jättivät he yhden autoon\", jatkoi Hobbs, \"ja\notaksun juuri hänen ampuneen herra Guy de Novgorodia, Joka tapauksessa\nmurtautui neljännestä tai kahtakymmentä minuuttia yli kello yhden\nneljä naamioitua sekä asestettua miestä Homesteadiin pääovesta, ja\nhe ampuivat hengiltä miespalvelija Arthur Jenksin, joka kuuli heidän\ntulonsa sekä riensi hallin poikki heitä pidättämään. Hovimestari,\njoka riensi huoneestaan ottamaan selville metelin syytä, luultavasti\nnäki roistojoukon ja lähti ruokahuoneeseen lukiten oven perässänsä.\nSieltä hän meni kirjastoon, missä parooni, jota palvelijat nimittävät\n'hänen ylhäisyydeksensä', istuskeli tytärpuolensa seurassa. Tämä\nnäyttää lukeneen hänelle ääneen. Kovaksi onneksi ei hovimestari\nehtinyt kirjastosta halliin vievälle toiselle ovelle ennen roistoja.\nKuitenkin onnistui hänen hälyyttää parooni sekä neiti Macdonald\nsiinä määrin, että viimemainittu ponnahti seisaalleen sekä yritti\nisäpuolensa määräystä noudattaen rientää huoneeseensa. Mahdollisesti\nehti hän ruokahuoneeseen niin ettei häntä huomattu, mutta rosvot, sillä\ntavallisia varkaita eivät ne olleet, olivat ilmeisestikin päättäneet\nmuitta mutkitta ampua kaikki miespalvelijat -- saadakseen talon\nasukkaat säikähdyksen valtaan, luulen -- niin että hovimestarirukka\nsai siis osansa, kaksi kuulaa rintaan ja vatsanpohjaan. Hänen onnistui\nlaahautua takaisin ruokahuoneeseen, ja siellä hän heitti henkensä\ntytön sylissä, kuiskattuaan hänelle, että hän mahdollisesti pääsisi\npolkupyörällään pakoon ja apua noutamaan kylästä, joka oli taloa paljon\nlähempänä kuin Woolcroft. Neiti Macdonald on minulle kertonut akkunasta\nnähneensä neljän miehen uhaten saartaneen paroonia, mutta hän oli niin\nkovin avuton, että noudatti hovimestarin neuvoa, nouti polkupyöränsä\ntalon eteläpuolella olevasta ulkosuojasta ja lähti matkaan niin kovaa\nkyytiä kuin ikinä pääsi. Siinä hän todellakin menetteli viisaasti.\nKaikki palvelijattaret olivat nukkumassa, samaten pääpuutarhuri.\nTämän apulaiset asuvat kylässä, niin että ainoastaan lähimmältä\npoliisiasemalta oli saatavissa apua. Puistonportti oli auki, mikä oli\nodottamatonta, mutta tytön mielestä onnenpotkaus. Uskon teidän osuneen\noikeaan otaksuessanne hänen valoitta ja vinhaa vauhtia ajaessaan\nonnistuneen pääsemään autoon jääneen miehen ohitse, mikäli autossa\nketään oli. Neiti Macdonald oli tiessään ennenkuin hänen onnistui\ntehdä mitään. Sitä myöten on asia aivan selvä. Murtovarkauksia tekevät\nuskalikot murhaavat usein ihmisiä. Tässä maassa on se uusi piirre,\nmutta Yhdysvalloissa on siitä sulkeutunut aivan jokapäiväinen ilmiö\nsiitä pitäen kuin automobiilit tekivät äkillisen hyökkäyksen ja nopean\npaon mahdollisiksi. Seuraavan asteen laita on aivan toisin. Vastassani\non suoraan sanoen aivan musta seinä, taikka tarkemmin sanoakseni\non niin, että teidän edistettyänne tutkimuksia panemalla erinäisiä\ntärkeitä seikkoja merkille hämmästyttää minua kaikkein muiden, niin\nhyökkääjäin kuin uhrienkin, osoittama täydellinen heikkojärkisyys.\"\n\nSuperintendentti vaikeni ja tarttui Roysonin muistiinpanoihin.\n\n\"Ottakaa omituinen tapaussarja huomioon\", sanoi hän. \"Selontekonne\nalkaa puoli kahden aikaan yöllä tapahtuneista seikoista. Silloin ajoi\nneiti Macdonald ohitse, ja hän ajoi sellaista vauhtia, että ennätti\ntalosta tänne viidessä minuutissa. Ottaen huomioon hovimestarin\nkuoleman, sekä tytön äärimmäisen, varsin luonnollisen kiihtyneisyyden\nhänen kurkistaessaan kirjaston ikkunasta sisään sekä sitten mentyä\nnoutamaan polkupyöräänsä, ennättää se hyvin tapahtua viidessä\nminuutissa. Murhenäytelmä siis alkoi kellon ollessa kaksikymmentä tai\nyhdeksäntoista minuuttia yli yhden. Kellon ollessa kaikesta päättäen\nyksineljättä minuuttia yli yhden, siis kahtatoista minuuttia myöhemmin,\nherra Guy de Novgorodia ammuttiin puiston portin likellä, hänen\nlähdettyään etsimään sisarpuoltaan. Hän ei muuten ole hiiskunut mitään\nsiitä, että joku häntä ampui. Metakan alkaessa selittää hän olleensa\nomassa huoneessaan ja sanoo ampujain poistuneen hänen tullessaan\nalakertaan samaan aikaan kuin pelästyneet palvelijattaretkin.\nMurhamiehet eivät lainkaan yrittäneet anastaa mitään, vaikka\neivät kohdanneetkaan mitään vastarintaa ja oitis ampuivat kaikki\npalvelijan puvussa esiintyvät mieshenkilöt. Sangen omituista! Siten\neivät rikolliset yleensä menettele! Ylhäisinä venäläisinä olisivat\nNovgorodit taas varsin hyvin saattaneet odottaa bolshevistiselta\ntaholta ikävyyksiä, mutta he vain istuskelevat yökaudet valvomassa,\neivätkä lainkaan piittaa yksinäisen maatalon linnoittamisesta, talon,\njonka ovet saa murretuksi silmänräpäyksessä. Parooni itse suhtautuu\nmolempain palvelijainsa kuolemaan merkillisen välinpitämättömästi\nsekä kertoi minulle työskentelevänsä joka ilta. Siinä on kaikki. Hän\n'työskentelee'? Millä tavoin?\"\n\n\"Jos neiti Macdonald on hänen apunaan, niin neiti kyllä selittää.\"\n\n\"Vielä ei hän ole hiiskunut mitään. Hänen voimansa loppuivat tyyten, ja\nhänen oli poistuttava puheiltani.\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Eipä ihme, että hän tuon kuvailemanne kaatumisen jälkeen mieluummin\npysytteli huoneessaan.\"\n\n\"Mutta hänhän tulee tänne teelle kello neljän aikaan, superintendentti.\nTuon äsken teille mainitsemani kylään menon tarkoituksena on urhea\nyritys hankkia kakku sekä hiukan leivoksia. Tullessani tänne tapasin\nhänet puiston portin luona. Hän halusi keskustella asioista, kuten hän\nsanoi, enkä minä voinut jättää teitä odottamaan epämääräistä aikaa,\nvaan ehdotin, että hän tulisi tänne teelle.\"\n\nHerra Hobbs katsoi kelloaan.\n\n\"Saanko sytyttää piippuni ennenkuin lähden?\" sanoi hän. \"Aikaa on\nviljalti. Vielä ei kello ole puoli kolmea.\"\n\nRoyson nauroi.\n\n\"Olette ollut aivan vilpitön\", selitti hän, \"Minulla ei ollut muuta\nneuvoa kuin seurata esimerkkiänne.\"\n\n\"Tohtori Ensley on aivan samaa mieltä kuin minäkin siinä asiassa, että\ntyttö on erittäin kaunis nuori neiti\", virkkoi toinen.\n\n\"Uskon hänet varsin päteväksi tuomariksi. Kuitenkaan ei hänen\nkauneutensa vaikuta asiaan lainkaan.\"\n\n\"Ehkäpä ei. Vielä en kykene sitä arvailemaan.\"\n\n\"Voitte uskoa minuun -- --\"\n\n\"Suokaahan minun lausua pari sanaa, hyvä herra. En ajatellut teitä.\nMuistelin muuatta kello puoli kahden aikaan tänä aamuna sattunutta\nseikkaa. Kersantti Jackson sekä konstaapeli, jotka herra Guy de\nNovgorod tapasi ajettuaan maantiellä teidän ohitsenne, ovat minulle\nkertoneet, ettei hän piitannut poliisista eikä lääkäristä niin\nmitään. Hän etsi neiti Macdonaldia. Konstaapeli väittää hänen olleen\naivan suunniltaan heidän vakuuttaessaan, ettei neiti Macdonald ollut\ntullut kylään. Ainoastaan heidän tiedustelujensa takia sekä sen\nseikan ansiosta, että tohtorin auto odotti erään hänen ystävänsä\noven ulkopuolella, kiitivät he hänen mukanaan sellaista vauhtia\nHomesteadiin, Senkin jälkeen hän töintuskin suostui lähtemään minua\nkutsumaan ennenkuin hän jo lähti ajamaan mieletöntä vauhtia Woolcroftin\ntietä. Niin kiihtynyt ja hermostunut hän oli, että minä suorastaan\npakotin hänet palaamaan takaisin autollani, ja panin erään miehistäni,\njoka tunsi hänen moottoripyöränsä rakenteen, seuraamaan meitä sillä.\nMitään ei hän osannut kertoa minulle murhatyöstä eikä myöskään\nmurhaajista. Hän ajatteli vain tyttöä. Melkein hän vetisteli kuultuaan\nhänen saapuneen vahingoittumattomana kotiin noin viisi minuuttia hänen\nWoolcroftiin lähtönsä jälkeen.\"\n\n\"Herra Hobbs\", sanoi Royson hetkisen vaitiolon jälkeen, \"seuraan taas\nesimerkkiänne ja sytytän piippuni.\"\n\n\"Eräiden mielestä on tupakoiminen omiaan tylsistyttämään järkeä, mutta\nminua se taas useasti estää muodostamasta liian pikaista mielipidettä.\"\n\n\"Olen minäkin huomannut, että pelkkä piipun täyttäminen on omiaan\nantamaan ajatusaikaa.\"\n\nSuperintendentti hymyili kuten vain harvoin.\n\n\"Siitä vähästä, minkä teitä tunnen, sir, olen taipuvainen uskomaan,\nettä te tarpeen vaatiessa sekä kykenette ajattelemaan että toimimaan\njokseenkin riuskasti.\"\n\n\"Kysymykseni on kyllä jokseenkin typerä, mutta onko teillä\nminkäänlaista vihjettä siitä, keitä nuo ammuskelevat autoilijat ovat\nolleet?\"\n\n\"Ei pienintäkään. En ole ryhtynyt päivittelemään sitä mutta niin\nasianlaita on, että poliisi olisi voinut kello kolmen aikaan\npidättää tuon auton jostakin valtateiltä. Minulla ei ole sydäntä\nnuhdella kersantti Jacksonia sen takia, sillä itse olin herra Guy\nde Novgorodin käytöksestä yhtä ymmällä kuin hän nuoren herran\nisän itsepintaisuudesta. Sanaakaan ei Guy-herra hiiskunut minulle\nautosta eikä myöskään siitä, että häntä oli ahdistettu. Hän oli\nvain tulta ja liekkiä Shielan takia -- niin hän neidistä puhui\nsanoen tätä 'Shielaksi' tai 'neiti Macdonaldiksi' -- eikä kertaakaan\nsisarekseen. Siitä päättäen, mitä häneltä sai tietää, olisi vaikka joku\npalvelijatoveri voinut oli hovimestarin ja miespalvelijan murhamies.\"\n\n\"Oletteko ottanut selkoa siitä, miksikä herra Guy de Novgorod ensin\nlähti meidän kyläämme eikä Woolcroftiin, Tiedänpä melko varmasti, että\nHomesteadissa pidetään Woolcroftia paremmin heidän keskuksenaan. Viime\nkuun aikana ei sen asukkaista ole ainoakaan useasti kulkenut tätä\ntietä, sillä muutenhan minä olisin heidät nähnyt.\"\n\n\"Sitä kysymystä odotinkin. Puutarhuri, jonka nimi on Taylor, heräsi\nlaukauksiin ja näki Shiela-neidin kiitävän pyörällään lehtikujaa\npitkin. Eihän kukaan tietenkään aavistanut sellaista, että tyttö oli\ntäällä -- Kas niin, nyt minä lähden.\"\n\n\"Mutta minä lähden mukaanne.\"\n\n\"Parempi on jättää se tekemättä. Teidän sijassanne lähtisin sinne\npyörällä oitis, jos se soveltuisi. Jos sattumalta tapaamme toisemme,\nniin älkää ilmaisko, että olemme tuttavia. Tällaisissa maankolkissa\non urkkijoita liian paljon. Hämmästyisittepä, jos tietäisitte, kuinka\nusein teidän hommianne on pidetty silmällä kiikarin avulla.\"\n\n\"Minunko?\"\n\n\"Jokaisen. Tuskinpa kylässä on ainoatakaan miestä tai naista, jolla ei\nolisi kiikaria tai kaukoputkea ja joka ei sitä kaupan päälle käyttäisi.\"\n\n\"Hyvänen aika, kuuliko poliisi muuten noita portin luona ammuttuja\nlaukauksia?\"\n\n\"Sekä kuuli että ei kuullut. Ne panivat ne moottoripyörän käyntiinpanon\nlaskuun. Sen verran vain he kykenevät sanomaan, että ääni saattoi olla\npistoolinlaukauksia. Sitä ei tietenkään sovi epäillä. Muuan kuulista on\nosunut erään puun runkoon.\"\n\n\"Puhuu puolestanne, herra Hobbs\", nauroi Royson. \"Minulta se jäi\nhuomaamatta. Puolustuksekseni saatan sanoa, ettei minulla ollut juuri\naikaa. Kirkkoherra tuli aivan kintereilläni, eikä minulla ollut sillä\nhetkellä mitään halua esiintyä jutun tärkeänä todistajana.\"\n\n\"Kyllä te tutkitte paikan kahta paremmin päästyänne portin suojaan.\"\n\n\"Niinkö tosiaankin! Siinä tapauksessa saatte luultavasti kuulla\nsiitäkin, että tapasin neiti Macdonaldin?\"\n\n\"Enpä suuresti kummastuisi, vaikka saisinkin, sir. Siellä puiden\nlomassa piileksii muuan poliisi. Hänen on käsketty pysytellä piilossa\npaitsi mikäli hän tahtoo pidättää jonkun henkilön kuulusteluja varten.\"\n\n\"Erinomaista, Niin, minä siis sitten kenties tapaan teidät toistamiseen\ntänä iltana, jos tuotte tuon Scotland Yardin miehen tänne.\"\n\n\"Ainoastaan aivan odottamaton sattuma voi pitää hänet poissa täältä.\nHän näytti tosiaankin olevan hyvillään kun puhuin teistä. Sanoi\npitävänsä nuorista upseereista; nämä -- niin, nämä olivat ylipäänsä\nluotettavia.\"\n\n\"Mitä aioitte sanoa?\"\n\n\"Älkää vain sanoko hänelle minun juorunneen. Hän sanoi, että nuoret\nupseerit olivat ylipäänsä paksupäisiä, mutta luetettavia.\"\n\n\"Olipa se neronleimaus! Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Furneaux, En ole milloinkaan häntä tavannut, mutta häntä sanotaan\nYardin nerokkaimmaksi mieheksi.\"\n\nRoysonilla oli paljon pohdittavaa verkalleen ajaessaan pikku\nsatamaan. Tämä oli muuan etelärannikon kolkka, jonka nimi on jätetty\nmainitsematta näiden hiljattain sattuneiden eriskummallisten\ntapahtumain takia, tapahtumain, joita nyt ensi kertaa selostetaan\njärjestelmällisesti. Niin puhelias kuin herra Hobbs oli ollutkin,\noli hän jättänyt sanomatta juuri sen, mitä vähemmän älykäs henkilö\nolisi muitta mutkitta sanoa sukaissut -- suoranaisen pyynnön, että\npelastaja taivuttaisi neiti Shiela Macdonoldin antamaan valaistusta\ntutkimuksissa ilmenneisiin hämäriin kohtiin. Tämä poliisivirkailija,\njoka nähtävästi oli noussut syvistä riveistä, oli synnynnäinen\nherrasmies, ja hänellä oli herrasmiehen sekä pidättyväisyyttä että\ntahdikkuutta. Ilmeisestikään ei Roysonin elämänkutsumuksena ollut\nleikitellä etsivää. Jossakin määrin olivat asianhaarat panneet hänet\ntähän virkaan, muitta oli suunnaton ero siinä, käyttikö hyväkseen hänen\nharjaantunutta älykkäisyyttään rikollisjoukkueen jälkien löytämiseen\nvai paniko hänet onkimaan tietoja pahaa aavistamattomalta tytöltä tämän\nyksityisiin perheasioihin nähden. Tajuten tilanteen hankaluuden oli\nHobbs menetellyt aivan oikealla tavalla.\n\nRoysonin matka leipuriin onnistui erinomaisesti. Kävi ilmi, että\nmaanantaisin ja torstaisin lämmitettiin sangen tuotteliaita\nleivinuuneja, ja niinmuodoin sai hän kuumia teekakkuja sekä muita\nherkkuja. Ketään tuttua ei hän tavannut, ja oli autuaan tietämätön\nsiitä, seikasta, että muuan hämmästynyt nuori neiti viittoi ankarasti\nhänelle pappilan akkunasta hänen ajaessaan kylästä. Superintendentin\nauto oli poliisiaseman ulkopuolella, mutta herra Hobbsia ei näkynyt,\nvaikka hän tuskin oli voinut ennättää jalan kylään ennen Roysonin\nkotimatkaa.\n\nHän haastatteli rouva Smithersiä sekä alkoi siistiä arkihuonettaan\n-- ensimmäinen kaistapäinen mielijohde, mikä pistää jokaisen\npoikamiehen päähän hänen odottaessaan naisvierasta. Tulos on niin\nnaurettavan silmäänpistävä. Joka tapauksessa hän pani parastaan.\nUutimet, pitsiliinat, uunin reunuksen posliinikapistukset, vieläpä\nneljän kirjahyllyn kirjatkin olivat täsmällisessä järjestyksessä\nkuin sotilasparaadissa. Jos aika suinkin olisi sallinut, olisi hän\nmahdollisesti yrittänyt opettaa sekä kissan että koiran tekemään\nkunniaa oikealla hetkellä.\n\nHän tähyili parhaillaan ulos kissa olkapäillänsä ja Jock seisoi käpälät\nakkunalaudalla, sekin innostuneena asiaan, kun Shiela Macdonald tuotti\nhänelle yllätyksen saapumalla kymmentä minuuttia vailla neljä.\n\n\"Pääsin lähtemään aikaisemmin kuin luulinkaan\", sanoi tyttö Roysonin\nriennettyä ovelle, \"ja toivoin teidän olevan kotosalla. Kuinka\nherttainen kissanpentu! Teidänkö se on?\"\n\n\"Ei tämän maan lain mukaan\", selitti toinen, \"mutta minä olen kissan\ntai kissanpennun omaisuutta, mikä merkitsee sitä, että se asteli tähän\ntaloon noin kymmentä sekuntia ennen teidän suhahtamistanne ohitse viime\nyönä, ja tänne se jää. Oletteko unohtanut kirjoittamani _dossierin_?\"\n\n\"Kyllä. En kokonaan, mutta tarpeeksi.\"\n\n\"Olipa siinä salaperäinen vastaus kerrakseen\", mietti Royson,\nSillävälin oli neiti Macdonald vaipunut istumaan erääseen tuoliin ja\ntaputteli Jockin takkuista päätä.\n\n\"Minun ei oikeastaan olisi pitänyt tulla tänne\", jatkoi tyttö\nmielenmaltilla, joka olosuhteisiin nähden oli varsin huomattava.\nJos Royson olisi tosiaankin ollut parempi naistuntija, olisi hän\ntiennyt tytön kätkevän äärimmäistä kiihtyneisyyttään tavanomaisen\ntyytyväisyyden varjoon, \"Mutta meidät kaksi on kummallinen sattumus\nvienyt yhteen, ja mikäli huomenna tai ensi viikolla esiinnytte\nruumiinkatselmuksessa todistajana, tahtoisin tietää, mitä tulette\nsanomaan. Meidänhän ei tietenkään sovi kertoa asioita eri lailla, vai\nkuinka?\"\n\n\"Sitä meidän on ehdottomasti vältettävä. Mutta kuinka sellainen tulisi\nlainkaan kysymykseenkään?\"\n\n\"Koska Guido sanoo, eikä minulla ole mitään syytä olla uskomatta hänen\nsanojaan, ettei kukaan ampunut häntä tai puuttunut hänen hommiinsa\nmillään tavoin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa on teidän käytettävä vaikutusvaltaanne häneen\nnähden, mikäli teillä sitä on. _Häntä ammuttiin._ Kuulin laukaukset, ja\nerääseen portin likellä olevaan puuhun osuneesta kuulasta näkyy, etten\nerehtynytkään. Ehkäpä hän ei ole tiennyt, että häntä ammuttiin, vaikka\ntulen todistamaan vastoin hänen puheitaan. Menetelköönpä hän miten\nhyvänsä, on hänen ehdottomasti kartettava kieltämästä asiaa.\"\n\n\"Onko poliisi -- onko sille kerrottu --\"\n\n\"Tietenkin olen jättänyt sangen vähän kertomatta poliisille.\nSuperintendentti Hobbs löysi itse kuulan.\"\n\n\"Voi hyvänen aika!\" huokasi tyttö lohduttomana, \"mikä nyt tulee, eteen?\nEi kai kukaan voi moittia minua, eihän?\"\n\n\"Mistä sitten, neiti Macdonald?\"\n\n\"Siitä, että tämä tutkimus kääntyy tuolle tolalla -- nimittäin tolalle,\njosta kasvatusisäni ei pidä, tarkoitan.\"\n\n\"Mutta kaksi miestä on murhattu, ammuttu armotta kuin koirat, mikäli\nkoiriakaan noin kylmäverisesti ammutaan. Onhan tietenkin ryhdyttävä\ntoimenpiteisiin murhamiesten tavoittamiseksi ja vangitsemiseksi?\"\n\n\"Niinpä tietenkin! Herra Wentworth-rukka oli niin kovin herttainen. Ja\nJenks oli tavattoman kohtelias ja kiltti. Kapteeni Royson, asemani on\nkauhea. Luulen, että karkaan.\"\n\nTytön huulet värisivät, ja hänen suuret sinisilmänsä olivat\nepäilyttävän kosteat, mutta rouva Smithers pelasti tilanteen tuomalla\ntäpötäyden teetarjottimen.\n\nTyttö hymyili vaimeasti.\n\n\"Ainako te tuotte jotakin hyvää syötävää, rouva Smithers\", sanoi\nhän. \"Tahtoisin kiittää teitä viime yönä osoittamastanne hyvyydestä.\nOlette tietenkin kuullut siitä, mitä kodissamme tapahtui? Elämäni taas\nasetuttua rauhalliseksi, mikäli siitä ikinä mitään tulee, tulen tänne\nteitä tervehtimään sekä pyytämään teitä ottamaan vastaan jonkun pienen\nmuiston ensimmäisen kummallisen tapaamisemme takia.\"\n\n\"Luoja kauniita kasvojanne siunatkoon, neiti, mutta en minä mitään\ntehnyt\", päivitteli rouva Smithers sydämellisesti. \"Lukkoneulaakin,\njoilla kiinnitin pukunne, olivat kapteenin. Hän se teidät löysi ja\ntoi tänne, älkääkä toki luulkokaan, että hän olisi antanut minun edes\nvaluttaa juotavaa suuhunne. Vielä mitä. Sanoi oppineensa tekemään\nsellaista Ranskassa. Kylläpä ne sotilaat kaikkia vain Ranskassa\noppivat! Teidän pitäisi olla kuulemassa, kun hän juttelee poikana\nkanssa. Säikähtyisitte ihan pahanpäiväiseksi. Ihan vissiin.\"\n\n\"Rouva Smithers\", huomautti Royson, \"tuon te kerroitte meille viime\nyönä. Teidän kaltaisenne todella suuren taiteilijan ei koskaan pitäisi\nosittaa mitään kahdesti.\"\n\n\"Niin, loruilkaa te vain! Kuinka paljon Tom Blenkey otti teiltä noista\nsämpylöistä?\"\n\n\"Kaksi penssiä kappaleelta.\"\n\n\"Vai senkö hän otti, senkin rosvo! Kun ensi kerralla kutsutte teelle\nnaisvieraita, niin ilmoittakaa minulle asiasta etukäteen, ja minä\nhuolehdin siitä, että saatte jotakin syötäväksi kelpaavaa. Tällä kertaa\nteidän on viisainta pureskella minun paahtoleipääni.\"\n\nTom Blenkeyn sämpylät eivät kuitenkaan olleet niinkään huonoja, ja\nShielalla oli nälkä.\n\n\"Tämähän on hullunkurista\", virkkoi tyttö. \"Kahdesti olen vajaan\nkuudentoista tunnin sisässä ollut luonanne, ja molemmilla kerroin olen\ntodellakin ollut ruuan tarpeessa. Tänä aamuna en saanut nielaistuksi\nsuupalaakaan, vaikka yleensä syönkin hyvällä maulla murkinani,\njonka saan nauttia yksinäni. Guido ja hänen isänsä pitävät enemmän\nmannermaisesta _déjeunerista_. Minä olen tavoissani pysynyt aivan\nenglantilaisena. Äiti piti siitä huolta.\"\n\nRoyson totesi äkkiä olonsa niin kodikkaaksi, ettei lapsuudestaan saakka\nollut sellaista kokenut. Oli varsin miellyttävää, kun noin kaunis tyttö\nemännöi teepöydässä, Jockin nuuhaillessa muruja ja kissan latkiessa\nmaitoa. Hän siis sanoi jokseenkin kiireesti:\n\n\"Eikö teillä ole Englannissa muita sukulaisia?\"\n\n\"Kaukaisia kenties kyllä. En tiedä itsekään. Eikä parooni ole\nsuhtautunut asiaan myötämielisesti puhuessani tiedusteluihin\nryhtymisestä. Mutta miksikä kysytte?\"\n\n\"Sanoistanne päättelin, että silloin tällöin tuntuu olonne\nHomesteadissa hieman yksinäiseltä.\"\n\n\"'Yksinäiseltä' on lievä sana. Toisinaan en ole viikkokausiin saanut\nsanotuksi halaistua sanaa muille kuin palvelijoille. Ja sitten taas\nkeskustelun kuuluessa sekä päivän että melko lailla yönkin ohjelmaan\nolen ollut ikävystyä kuoliaaksi. Venäjän ja Kaukaasian politiikka\nsaattaa olla kiintoisaa, mutta ainaisena puheenaiheena se käy\npitkäveteiseksi. Politiikka -- ja -- --\"\n\nSäpsähtäen hän vaikeni.\n\n\"Kapteeni Royson\", sanoi hän, \"te luullakseni _kuulutte_ armeijaan?\"\n\n\"En tällä haavaa, mutta upseeriarvoni minulla yhä on, sillä kuulun\nreserviin.\"\n\n\"Oletteko naimisissa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Niinpä niin, häpeämätöntä on nuoren naisen puhua miehelle tällaisia,\nmutta tiedättekö, miksikä sangen moni nainen menee luostariin?\"\n\n\"Sitä pulmaa en ole tutkinut. Otaksun sen tapahtuvan siitä syystä, että\nheillä kenties on kutsumusta tai taipumusta uskonnolliseen elämään.\"\n\n\"Sitä mieltä ovat kaikki, tai väittävät olevansa. Minä en myönnä asian\nolevan niin. Olen varma siitä, että moni tyttö menee luostariin vain\npäästäkseen rauhaan miehistä.\"\n\n\"Surullista järkeilyä -- teidän huuliltanne.\"\n\n\"Totta se on kumminkin. Sitä juuri minä tarkoitin sanoessani, että\nminua halutti karata. Kuinka luostariin pääsee?\"\n\n\"Sitä en tiedä. Kerran maailmassa olisin niin äärettömän mielelläni\nlivistänyt pakoon erään luostarin raunioista, mutta se ei käynyt\npäinsä, sillä minulla oli viisi tykkiä hoidettavanani ja saksalaisen\nkuulat satoivat viiden jaardin päähän meistä.\"\n\nHeidän katseensa kohtasivat, ja he nauroivat, vaikka ei kumpainenkaan\nollut sanonut mitään erikoisen iloista. Itse asiassa oli niin, että\nShielan hermot olivat tavattoman pingoittuneet ja Royson oli tytön\npuheiden oudon suunnan takia huolissaan.\n\n\"Kummasteletteko, mihinkä minä tähtään?\" sanoi tämä tyynesti.\n\n\"En. Toivon nimittäin, että selitätte minulle asianlaidan, mikäli\npidätte minua luottamuksenne arvoisena\", vastasi Royson.\n\nAkkunan ohi ajoivat jotkut ajoneuvot, joiden varjo osui vastaiseen\nseinään. Sitten pysähtyi oven ulkopuolelle automobiili. Ovelta kuului\nkovaa kolkutusta, mutta ennenkuin Royson oli ennättänyt nousta tai\nrouva Smithers tyllerehtiä keittiöstä, astui joku henkilö sisään. Jock\nhaukkui äkäisesti.\n\n\"Asuuko kapteeni Royson täällä?\" pauhasi kenraali Swineyn meluisa\nääni. \"Onko hän kotona? Tuoko on hänen huoneensa? Kuulkaapas Royson,\nPater pyysi minua tuomaan teidät teelle pappilaan -- Voi hyvänen aika!\nEi minulla ollut aavistustakaan. Pyydän anteeksi, jos häiritsen --\nTiehesi, koiralurjus; Tiehesi siitä, sanon minä!\"\n\nKenraali oli jo huoneessa. Hänen oli kiinnittäminen koiraan tarkkaa\nhuomiota, mutta koska Roysonin läsnäolon vuoksi oli suoranaisiin\nvihamielisiin toimenpiteisiin ryhtyminen sula mahdottomuus, onnistui\nhänen vainuavasti vilkaista muuatta läsnäolijaa.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\nSHIELAN TUKALA TILANNE.\n\n\nRoyson olisi mielellään suonut sealyhamin hätyyttävän kuokkavieraan\nmatkoihinsa, mutta hyvät tavat eivät sellaista sallineet ja hänen oli\nhillittävä Jockia.\n\n\"Tulen oitis käytävään, kenraali\", sanoi hän, \"ja siellä saan kuulla,\nmitä teillä on sanottavaa. Tukihan suusi, koiranpentu!\"\n\nKenraali oli suorastaan ylitsepursuava.\n\n\"Hitto sentään! Jospa aavistaisitte, kuinka minua harmittaa. Olin vähän\nliian toimessani, kuten ymmärrätte. Ei minulla ollut aavistustakaan\nsiitä, että olette kihloissa.\"\n\nSe oli ilmeisestikin totta. Saatuaan miehen ohjatuksi ovelle, onnistui\nRoysonin nielaista suuttumuksensa. Jollakin tavoin hän aavisti, että\nHomesteadin asukkaille koituisi ikävyyksiä, jos nämä saisivat tästä\ntouhuavasta maistraatinjäsenestä suoranaisen vihamiehen.\n\n\"Minä tästä kärsimään joudun, sir\", sanoi hän ystävällisesti. \"Sain\nodottamattoman vieraan, kuten omin silmin näitte.\"\n\n\"Jonkun, joka asuu täällä lähistöllä?\"\n\n\"Tällä haavaa kyllä.\"\n\nEdes kenraali Swineykään ei tohtinut udella sen enempää.\n\n\"Niinpä niin, minun on lähdettävä puuskuttamaan eteenpäin\", huudahti\nhän varsin uskottavasti omaksuen sydämellisen äänensävyn. \"Asia on\nniin, että Hethcottia ja minua halutti aivan erikoisesti haastella\nteidän kanssanne. Tämä Homesteadin juttu -- äh, mitäs tuumaatte?\nOletteko myöhemmin vapaa tulemaan? Tulkaahan tunnin päästä tai niillä\nmain?\"\n\n\"Tietysti. Yritän ainakin.\" Myönnytys oli suuri sellaisen henkilön\nlausumaksi, joka sillä hetkellä paloi halusta potkaista kenraalin\nkilinkolin portaita alas.\n\n\"Oivallista. Sanon neiti Hethcottille, ettei hänen tarvitse pitää\nteetä lämpimänä. Sivumennen sanoen Pater saattaa pistäytyä luoksenne\nohimennessään. Ei hän ole kovinkaan kaukana täältä.\"\n\nVeitikkamaisena kuten kunnon mies, joka on tehnyt toiselle kunnon\nmiehelle hyvän työn varoittamalla tätä siltä varalta, että häntä\nmahdollisesti tultaisiin häiritsemään, nousi kenraali Swiney taas\nautoonsa ja ajoi tiehensä.\n\n\"Kuka tuo häikäilemätön henkilö oli?\" kysyi Shiela Roysonin palattua\nhänen luoksensa. \"Onko hänen mainitsemansa Pater seudun kirkkoherra?\"\n\nRoyson selitti asian ja lisäsi, että hänen kunnianarvoisuutensa Arthur\nHethcott oli aamulla yrittänyt käydä Homesteadissa.\n\n\"Hän sanoi kirjoittavansa\", jatkoi hän.\n\n\"Jos hän sen tekee, joutuu kirje paroonille, joka ei ota ketään\nvastaan. Toivoisin saavani tavata herra Hethcottia.\"\n\n\"Tuokion kuluttua ajaa hän tästä ohitse. Kutsunko hänet sisään?\"\n\nShiela mietti asiaa.\n\n\"Ei\", sanoi hän. \"En enää voi jäädä tänne kovinkaan kauaksi. Kuulin,\nmitä sanoitte kenraalille. Kertoisitteko kirkkoherra Hethcottille,\nettä mielelläni tulisin pappilaan häntä tapaamaan? Hän voisi lähettää\nminulle sanan jonkun puutarhurimme mukana.\"\n\n\"Pidättekö minua tunkeilevana, jos hiukan teitä neuvon? Älkää\nkiiruhtako luostariin ajuriautolla.\"\n\n\"Mutta Guido --\"\n\nTaas keskeytti tyttö lauseensa jokseenkin äkkinäisesti.\n\n\"Unohtakaamme nyt Guido hetkeksi. Hänhän on tunteellinen venäläinen,\nkuten tiedätte -- Ottakaa vielä kupponen teetä. Ja maistakaapa hiukan\ntuota kakkua. Tai -- onnellinen ajatus -- otatteko savukkeen?\"\n\n\"Saanko?\"\n\n\"Tietysti. Nyt minua haluttaisi tehdä parisen kysymystä.\"\n\n\"Toivon, että ne teette.\"\n\n\"Älkää vastatko niihin, jos ne teistä tuntuvat tarpeettoman\ntunkeilevilta, sillä tunkeileva en suinkaan tahdo olla. Huolimatta\näskeisistä sanoistani, pitäisi meidän keskustella Guidosta. Onko tämä\nhänen?\" Ja Royson otti savukekotelon esiin.\n\nTyttö silmäili sitä ihmetellen.\n\n\"On\", sanoi hän. \"Kaikkialta hän on sitä tänään etsinyt. Pidin häntä\nkovin tunteettomana. Mutta -- kuinka tuo on joutunut teidän käsiinne?\"\n\n\"Nostin sen maasta odottaessamme sillä välin kuin poliisi avasi kello\nkahden aikaan tänä aamuna meille portin. Se oli tiepuolessa nurmikolla.\nKuutamon luomassa valotäplässä näkyi se aivan selvään. Ja -- olin aivan\nunohtaa erään pikkuseikan -- tässä ori nenäliinanne, joka nähtävästi\nputosi kivikkoon, jonne laskin teidät tuon tapaturman jälkeen.\"\n\nHuolestunein silmin katseli Shiela pientä batistikaistaletta. Hän kyllä\ntiesi, miksi se oli pudonnut säilytyspaikastaan. Hänen pukunsa repeämä\noli nähtävästi ollut ihan hirveä. Silmänurkallaan vilkaistessaan\nRoysonia näki hän tämän täyttävän piippuaan.\n\n\"Minunhan tuo repale on\", sanoi hän. \"Onneksi kykenemme tekemään tilin\nsiitä. Muitta kuinka on Guidon savukekotelon laita? Mitenkä oli se\njoutunut sinne -- portin pieleen -- eikä minnekään muualle -- tässä\nmeidän vähäisessä maailmassamme?\"\n\n\"Siitä asiasta saattaisi laatia tusinan verran eri otaksumia, ja kaikki\nerheellisiä. Nyt on pulma siinä -- että annatteko _te_ sen hänelle, vai\nkerronko asiasta poliisille?\"\n\nTyttö epäröi pitkään. Tällaisessa tilanteessa tuntuu parisen\nsilmänräpäystä minuuttien pituisilta, Royson uskoi hänen pelkäävän omia\najatuksiaan.\n\n\"En tosiaankaan tiedä, mitenkä olisi paras menetellä\", sopersi tyttö\nviimein.\n\n\"Jättäkää se siinä tapauksessa joksikin aikaa minun huostaani.\nPulmallinen seikka saattaa selvitä iltaan mennessä tai huomiseksi.\"\n\n\"Sellainen on minun puoleltani koko lailla -- petollista.\"\n\n\"Mikä on petollista?\"\n\n\"Se, että salaan tällaisen asian häneltä.\"\n\n\"Oikeusasioissa, kuten yleensä elämässä, sallitaan ihmisen olla\nvälittämättä ilmaistuista tosiasioista. Ettehän te ole tuota\nsikaarikoteloa hukannut ettekä liioin löytänyt. Miksikä ette unohtaisi\nkoko juttua?\"\n\n\"Mutta, kapteeni Royson, ettekö käsitä --\"\n\n\"En. Tietenkin hän siitä saattaa kuvitella mitä tahansa, sinänsä\ntemppu, jota rikoksia tutkittaessa on vältettävä. Mitenkä on, jatkanko\nkysymyksiäni?\"\n\n\"Tehkää niin, olkaa hyvä.\"\n\n\"Viime yönä kerroitte minulle, missä sukulaisuussuhteessa olette\nNovgorodin perheeseen. Onko minun käsitettävä asia siten, että olette\nheistä riippuvainen?\"\n\n\"Me -- äiti ja minä, tarkoitan -- kadotimme Kaukaasiassa kaiken\nomaisuutemme. Siltä kannalta katsoen olen köyhä. Toisaalta taas\nolen tavattoman rikas, sillä nimelleni on pankkiin talletettu puoli\nmiljoonaa puntaa.\"\n\n\"Puoli miljoonaa!\" Royson oli sanallasanoen hämmästyksissään, ja\njostakin salaperäisestä syystä hyvin närkästyksissään.\n\n\"Ehkäpä ei minun olisi pitänyt kertoa siitä. Mutta minun on puhuttava\nsuuni puhtaaksi jollekin ihmiselle tai sitten tulen hulluksi. Luotan\nteihin niin äärettömästi. Voittehan tekin tarpeen vaatiessa unohtaa.\nKuulkaa, älkää toki luulko, että nuo rahat ovat minun. Itse asiassa\novat ne paroonin, mutta sitä hän ei halua kenenkään ihmisen tietävän,\nedes pankkiiriensakaan. Venäjän poliittiset olot ovat nähkääs nykyään\nniin sekavat. Parooni väittää Moskovan vuonna 1924 olevan samaa kuin\nPariisi vuonna 1790. Aivan odottamatta on ilmestyvä mies, _l'homme_,\nNapoleon, ja Trotski on joukkokuntineen katoava aivan yhtä nopeaan kuin\nhirmuhallituksen vallankumoustribunaali.\"\n\nNyt oli Roysonin vuorostaan vaiettava. Mitä oikeutta oli hänellä,\ntäytyi hänen pakostakin miettiä, yrittää onkia tuollaisia vaarallisia\nsalaisuuksia tytöltä, joka luotti häneen? Ja kuinka hän seuraavan\nkerran tullessaan tekemisiin lain ja oikeuden edustajain kanssa\nsaattoi tehdä mitään eroa tietojen suhteen, jotka hänen mielipiteensä\nmukaan oli ilmaistava, ja sellaisten suhteen, jotka hän mahdollisesti\npäättäisi pitää omina tietoinaan?\n\nShiela arveli käsittävänsä hänen epäröintiinsä.\n\n\"Lukuunottamatta niitä muutamia puntia, jotka minulla on taskussani,\nsekä erinäisiä kallisarvoisia jalokivikoruja, ei minulla todellakaan\nole minkäänlaisia omia varoja\", sanoi hän. \"Muuan lakimies selitti\nminulle, että nuo rahat on minulla ainoastaan huostaani uskottuna\ntalletuksena, ja että ne eräiden allekirjoittamaksi asiakirjojen\njohdosta siirtyisivät paroonille minä hetkenä hän suinkin sitä\nhaluaisi, tai jos minä äkkiä kuolisin, kuten viime yönä oli käydä.\nKatsoin tietosanakirjasta, mitä tuo 'huostaan uskominen' oikeastaan on,\nja tiedän toimivani jonkinlaisena uskottuna miehenä.\"\n\nRoysonin onnistui nauraa.\n\n\"Riittää jo\", sanoi hän. \"Älkää nyt enää kertoko minulle mitään.\"\n\n\"Mutta miksikä?\"\n\n\"Koska ennenkuin älyänkään saan tietooni jonkun vallananastushankkeen\nsalaisuuksia.\"\n\n\"Nyt te ainakin tiedätte yhden niistä syistä, joiden takia haluaisin\nhautautua luostariin.\"\n\n\"Ette te sitä saa tehdä. Siellä leikattaisiin kauniit hiuksenne.\"\n\nTyttö teki torjuvan eleen, ja Royson oli oitis katuvainen.\n\n\"Näymme molemmat puhelevan sellaista, mitä emme tarkoita sanoa\", hän\npäivitteli. \"Koetin vain heittäytyä hullunkuriseksi -- osa, jota\nnäyttelemään kaitselmus ei ole minua luonut. Vilpitön tarkoitukseni oli\nsaada sairaalloiset ajatukset mielestänne haihtumaan, eikä suinkaan\nlausuella typeriä kohteliaisuuksia.\"\n\n\"Onko sairaalloista yrittää paeta, kun ihmisen asema on mahdoton?\"\n\n\"Teidän asemanne saattaa olla kaukana mahdottomasta. Miksikä murehtia\nmuiden ihmisten huolia? Niin ystävällinen kuin parooni de Novgorod\nonkin, ja hän näyttää tulleen avuksenne teidän kipeästi kaivatessanne\nystävää, ei ole mitään syytä, minkä takia uhraisitte elämänne hänen\nsuunnitelmainsa hyväksi. Tarkoitukseni on lausua, että vaikkakin on\nvarsin luonnollista, että haluatte auttaa häntä kaikin kunniallisin ja\nlaillisin tavoin, ei teidän ole vaarannettava tulevaisuuttanne hänen\noikkujensa tai päähänpistojensa takia.\"\n\n\"Kummastelenpa, oletteko hyvin älykäs vai oletteko vain sattumalta\nummistanut silmänne, jotta ette keksisi varsin terävää selitystä\npulmalliseen asemaani?\"\n\nSiihen Royson vilpittömästi hymähti, ja Shiela punastui.\n\n\"En tahtoisi olla töykeä -- --\", sopersi hän, mutta toinen ehätti\nhilpeänä keskeyttämään.\n\n\"Minä asian alulle panin, neiti Macdonald. Kuinka olisi, jos\npalaisimme taas oleelliseen elämään. Tuletteko te todistajaksi\nruumiinkatselmukseen?\"\n\n\"En huomenna, sanoi superintendentti, sillä ruumiinkatselmusta\nsiirretään viikon verran eteenpäin, kunhan saadaan lääkärintodistus\nkuoleman syystä. Myöhemmin on minun kuitenkin välttämättä oltava läsnä.\nLaukauksia ammuttaessa en murhaajia nähnyt. Akkunasta katsoin heitä\nkuitenkin. Parooni ja minä näymme olevan ainoat henkiin jääneet, jotka\nnäkivät heidät.\"\n\n\"Kysymykseni on naurettava, mutta ettehän te tietenkään heitä tuntenut?\"\n\n\"Enpä todellakaan. Ensinnäkin oli heillä naamiot. Toisekseen olivat\nheidän äänensä hyvin omituiset. Kuulin aikamoista puheenporinaa,\nmutta herra Wentworth-rukka veti parhaillaan viimeisiä henkäyksiään\nsylissäni.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte sanomalla heidän ääniänsä omituisiksi. Kuuluivatko ne\nulkomaalaisilta? Venäläisittä?\"\n\n\"Sitä en voi sanoa. Venäjänkieleen sisältyvät melkein kaikki muiden\nkielten äänteet. Sivistyneet venäläiset puhuvat englantia ja ranskaa\nniin hyvin, että minkäänlaista korostusta on heidän puheestaan vaikea\nkeksiä.\"\n\n\"Mutta tehän kirjaimellisesti kuulitte heidän puhuvan.\"\n\n\"Kyllä. Muuan mieshenkilö puhutteli isääni, luullakseni\nenglanninkielellä. Ottakaa huomioon, että hovimestari oli jalkaini\njuuressa maassa ruokahuoneessa, ja minun oli kuunneltava, mitä _hän_\nsanoi -- polkupyörästäni ja poliisista, kuten tiedätte.\"\n\n\"Minusta tuntuu, että vaikeutenne ovat vähenemään päin. Parooni\nNovgorodillahan tunnonvaivoja pitäisi olla -- nimittäin mikäli hän ei\nhalua olla suorasukainen.\"\n\n\"Tuo on kutakuinkin syvällistä\", sanoi tyttö ja hänen sinisilmissään\noli viattomuutta sekä älykkyyttä kuvastava läpitunkeva katse.\n\n\"Mitään perin syvällistä ei paroonin hämmingin äärimmäiseen\nhahmoitteluun sisälly\", selitti Royson. \"Hän on vanhan hallituksen\nmiehiä. Bolsheviikkien käsistä pääsi hän pakenemaan vuoden 1917\nalkupuolella, otaksun -- joka tapauksessa ennenkuin nämä olivat\ntäydelleen saaneet haltuunsa Venäjän idänpuoleisia alueita. Hänen\nhoidettavanaan oli suunnattomia rahavaroja. Hän on merkitty mies.\nEnglannissakaan ei hän säästy tuon Moskovan koplan uhkauksilta, ehkäpä\nkostoltakin. Eikö asianlaita olekin näin?\"\n\n\"Saattaapa olla, osittain. Varma en ole.\"\n\nÄkkiä katsahti tyttö akkunasta.\n\n\"Herra Hethcottko tuolla menee?\" virkkoi hän. \"Joku polkupyöräilijä\nkäänsi ohiajaessaan päätään tänne päin, mutta en luule hänen\npysähtyneen.\"\n\nRoyson ehätti katsomaan. Parahiksi hän näki kirkkoherran leveäin\nhartiain häipyvän maantielle.\n\n\"Niin, siellä Paterimme oli\", ilmoitti hän. \"Kuten näette, on hän\nhiukkasen toisenlainen kuin kenraali Swiney. Haluatteko vieläkin, että\nvien tuon viestinne perille?\"\n\n\"Miksikä ei? Olisi hauskaa tutustua häneen, vaikka en sanokaan mitään\nluostarista.\"\n\n\"Oivallista. Sanon hänelle. Hänellä on sisarkin, ja häneen te\nkenties mielellänne tutustuisitte. Mielestäni ei hän oikein vaikuta\nsympaattiselta henkilöltä, mutta eihän mies kylläkään koskaan saata\nratkaista, miten nainen suhtautuu toiseen naiseen.\"\n\n\"Ovatko kysymyksenne nyt lopussa?\"\n\n\"Ovat kaikki ne, jotka uskallan kysyä.\"\n\n\"Muita siis on?\"\n\n\"Vaikkapa kuinka paljon.\"\n\n\"Koetelkaa minua. Olen vilpitön ja kieltäydyn vastaamasta, jos minusta\nsiltä tuntuu.\"\n\n\"En aio tutkistella viimeöisiä tapahtumia, mutta tunnustan suoraan\nolevani jonkun verran utelias eräisiin yleisiin seikkoihin nähden. Onko\nGuido uuden Venäjän tuleva Napoleon?\"\n\n\"Itse saattaa hän luulla niin, mutta minä olen varma siitä, ettei hän\nole.\"\n\n\"Miksikä niin varma? Satakolmekymmentä vuotta sitten olivat useat\nranskalaiset nuoret neidit sokeita erään nuoren korsikalaisen\ntykistöluutnantin huomattaviin ominaisuuksiin nähden.\"\n\n\"Guido erehtyy aina ollessaan eniten varma asiastaan. Hän esimerkiksi\nuskoo saavansa pakotetuksi minut vaimokseen. Sitä hän ei saa. Mennäpä\nnaimisiin velipuolensa kanssa! Myönnättehän tekin, että tuollainen\najatus on aivan hirveä?\"\n\n\"Myönnän, ja mitä pontevimmin.\"\n\n\"Mahdottomana päähänpistona minä sitä pidän.\"\n\n\"Niin minäkin. Kieltäähän kai kirkkokin tuollaisen?\"\n\n\"Ei kiellä. Olen lukenut kaikki veriheimolaisuutta koskevat\npykälät, eikä tapaus kuulu niihin, vaikka niissä käsitellään paljon\ntyperämpääkin -- No, olenko kartellut vastaamasta tähän kysymykseenne,\nolenko?\"\n\n\"Ette todellakaan. Olette antanut minulle täydellisen selostuksen.\"\n\n\"Tahdoin, että tietäisitte asian oikean laidan. Luulette minun tekevän\nkärpäsestä härkäsen, mutta sitä en tee.\"\n\nHänen äänensä värähteli hiukan, ja Royson katsoi sopivaksi kumartua\nkopauttamaan piippunsa tuhat liesiristikkoon. Syytä tuskin tietäen oli\nhän päätynyt siihen mielipiteeseen, että hänen oli sekä mitä tarkimmin\nhillittävä itsensä että myöskin tukahdutettava sittenkin Shiela\nMacdonaldiin kohdistuvat tunteidenilmaisut. Oli naurettavaa tällaisena\nhetkenä päästää mietteensä askartelemaan sellaisissa asioissa, mutta\ntuosta tytön selityksestä, että Guido oli aina väärässä ollessaan mitä\nvahvimmin vakuutettu omasta älykkyydestään muistuivat hänen mieleensä\nVoltairen kuuluisat sanat; \"Vain puoskarit ovat varmoja -- Epäileminen\nei ole kovinkaan miellyttävää, mutta varmuus on naurettavaa.\"\n\n\"Onko teillä hiljattain ollut vieraita Homesteadissa?\" virkkoi hän\ntoivoen saavansa tytön unohtamaan omat asiansa.\n\n\"Ei niin ainuttakaan\", vakuutteli tämä hänelle suupielessä liikuttava\nkure, joka päivänselvästi ilmaisi elämän tänä kesänä olleen perin\nyksitoikkoista. Itse asiassa halusi Royson saada selville, miksikä\ntyttö oli ollut niin juhla-asussa hiuksissa koru, yllä avokaulainen\npuku, vaikka oli ollut sunnuntai-ilta ja oltiin syrjäisessä\nmaankolkassa! Äkkiä juolahti hänen mieleensä jotakin.\n\n\"Huomaatteko Homesteadin elämässä eräänlaista prameilua?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä -- siellä ja kaikkialla muuallakin. Olen niin tottunut siihen,\nettä aivan unohdan, kuinka hullunkuriselta se näyttää muiden silmissä.\"\n\n\"Onko parooni de Novgorod sitten kuninkaallista sukuperää?\"\n\n\"Hän käyttäytyy niinkuin hän olisi. Euroopassa menevät jotkut\nkruunupäät säännöistä poikkeaviin avioliittoihin. Guido ei lainkaan\nsalaile sitä seikkaa, että saattaa täysin laillisin perustein\ntavoitella Ukrainan valtaistuinta.\"\n\n\"Ah! Siinäpä nykypäivien Venäjälle avarat seikkailumahdollisuudet.\nTuskinpa tohdin enää kysellä mitään de Novgorodeista. Vain sananen\nvielä teistä itsestänne. Onko teillä täysi toimintavapaus? Tarkoitan,\nettä saatteko tulla ja mennä miten haluttaa?\"\n\n\"Kyllä, jos otetaan lukuun, että minulle rypistetään kulmia, jos minua\nhaluttaa mennä puiston rajain ulkopuolelle. Mutta älkää käsittäkö\nminua väärin. Parooni on sulaa ystävällisyyttä ja sangen aulis\nunohtamaan rikkomukset. Hän hankkisi minulle aina limousinen, jos minua\nhaluttaisi käydä Woolcroftissa ostoksilla tai kirjastossa. Tiedän\nvarmaan, että hän minun tarvitessani pukuja lähettäisi miespalvelijan\nja palvelijattaren mukanani Lontooseen. Mautta -- golfia en saa pelata\n-- kerhossa nimittäin -- enkä saa tuoda ystävättäriä taloon -- he vain\ntulisivat kärkkymään kaikkea, sanoo hän.\"\n\n\"Niin muodoin eivät isä eikä poika olisi varsin hyvillään, jos\ntietäisivät teidän nyt olevan luonani teellä.\"\n\nSilloin hän ensi kertaa kuuli Shielan helähtävän nauramaan, ja sen\nsuuren keksinnön hän teki, että vilpitön hymyileminen saa viehkeät\nkasvot entistäänkin viehkeämmiksi.\n\n\"Totisesti ei!\" huudahti tyttö. \"_Kylläpä_ siitä meteli syntyisi,\nParooni tilaisi Lontoosta sähköteitse varaston käsirautoja, vaikkakin\nkenties hopeaisia.\"\n\n\"Entäpä jos tahtoisin tavata teitä uudelleen tai kirjoittaisin teille?\"\n\nEpäilevästi ravisti tyttö päätään.\n\n\"Äärettömän hyvilläni minä olisin -- tietäessäni että voisin --\nvaikeuksiin joutuessani pyytää apuanne\", sanoi hän epäröiden sanoja\nvalitessaan, vaikka juuri äsken oli ollut niin suorasukainen.\n\"Jätättekö asian -- minun huolekseni? Ehkäpä -- kykenen jotakin\njärjestämään.\"\n\n\"En milloinkaan lähde kotoa ennen puoli kymmentä aamulla, ja kello\nkuuden tienoissa olen aina kotosalla\", sanoi Royson. \"Kauniilla säällä\nolen golfkerhossa, ja siellä on puhelin.\"\n\n\"Meillä ei sellaista ole. Parooni inhoo sekä puhelimia että\nautomobiileja.\"\n\n\"Olen ihmetellyt sitä, ettei viime yönä puhuttu autosta halaistua\nsanaa.\"\n\n\"Meillä on vaunut ja jahtiajopelit, Guidolla kylläkin on moottoripyörä.\"\n\n\"Hyvä on. Teidän on tultava tänne. Sitä ei voi auttaa.\"\n\nSiihen hymähti tyttö hyvin murheellisesti.\n\n\"Uskon teidän käsittävän, että rikoin säännöt tänään vain sen takia,\nkun olen niin kovin suuressa kiitollisuudenvelassa teille ja rouva\nSmithersille viimeöisestä avustanne\", sanoi hän. \"Tulevaisuuteen nähden\nen kykene lupaamaan mitään. Ja nyt on minun mentävä. Kello on miltei\nviisi.\"\n\n\"Enkö saisi saattaa teitä edes portille saakka?\"\n\n\"Voi, ei.\"\n\n\"Mikään ei ole estävä minua pitämästä silmällä teitä niin kauan, kunnes\npääsette puistoon. Vielä sananen. Superintendentti Hobbs ja kersantti\nJackson ovat kunnianmiehiä. Lähipäivinä oleskelevat he Homesteadissa\naika paljon. Antakaa minua varten viesti kummalle hyvänsä heistä, ja se\non tuleva perille.\"\n\n\"Koetan muistaa sen. Hyvästi.\"\n\nTyttö kumartui taputtamaan Jockia ja kissaa.\n\n\"Voi sinua pikkuista orpoa!\" sanoi hän kissan kehräten köyristäessä\nselkäänsä. \"Nähtävästäkin on tämä talo kovaonnisten turvapaikka.\"\n\nSitten hän oli mennyt. Uskollisena lupaukselleen lähti Royson\nmaantielle ja pysytteli niin, että näki tytön kaiken aikaa. Ennenkuin\nlähti menemään porttia kohden tämä kääntyi, mutta ei heiluttanut\nkättään, kuten näissä olosuhteissa miltei olisi voinut odottaa.\n\nMuistettakoon, että Royson oli ripeä sekä päätöksissään että\ntoimissaan. Onneksi oli Jock likellä, niin että siitä saattoi\nkaappaista kiinni, vaikka samalla hiipi puunrungon suojaan. Pitkän\nmiehen silmäin tasalta erkani siitä tanakka oksa, niin että Royson oli\nhyvästi piilossa, ja näki siitä huolimatta eteensä oivallisesti.\n\nTyttö näkyi keskustelevan jonkun henkilön kanssa. Hän vilkaisi taas\ntaaksensa maantielle juuri ennenkuin muuan hoikka, vilkasliikkeinen\nmieshenkilö, jolla oli yllään sininen sheviottipuku ja joka oli\navopäin, tuli hänen luoksensa. Hänkin tähyili kummallekin taholle, ja\nlähti kotvasen seistyään paikallaan Shielan jälkeen, joka oli mennyt\nmenojaan. Tyttöä oli siis jo kaivattu, eikä herra Guy de Novgorod,\njonka musta tukka ja kelmeät kasvot erottuivat varsin hyvin välimatkan\nollessa tuskin sataaviittäkymmentä jaardia, ollut uskonut edes hänen\nvakuutustaan, että Shiela oli ollut yksinään kävelyllä.\n\nRoyson toivoi, että uusi ystävä pysyisi lujana ja menettelisi oman\nharkintansa mukaan. Jollakin tapaa hänestä tuntui, että se Shielalle\nmyöskin onnistuisi.\n\nPysytellen koiran keralla poissa näkyvistä, kunnes vähäinen tien\nmutka teki varovaisuustoimenpiteet tarpeettomiksi, käveli hän kylään,\ntuumien noutaa Lontoon sanomalehdet vähäisestä myymälästä, jonne\nWoolcroftin auto-omnibus ne toi, sekä samalla pistäytyä pappilassa.\nSiellä hän kuitenkin näki oven edustalla kenraali Swineyn auton,\nja havaitsi odottamatta närkästyvänsä muistaessaan urhean soturin\ntunkeilevaisuutta. Sitäpaitsi virisi hänen mielessään tietoisuus siitä\nseikasta, että rehtorin sisarella Gladys Hethcottilla, niin herttainen\nnuori neiti kuin tämä monessa suhteessa olikin, oli jokseenkin terävä\nkieli sekä myrkyllisiä sanasutkauksia.\n\nTuloksena oli se, että hän jätti hiljaisen, kirkkoherran kanssa\nsuunnittelemansa levollisen jutteluhetken mielestään sekä pyörsi\nympäri, sillä Paterille oli helppo seuraavan kerran tavatessa esittää\npahoittelunsa, ja mitä Shiela Macdonaldin haluun päästä hengenmiehen\npuheille tuli, kirjoittaisi hän asiasta Hethcottille. Hänen oli oltava\nsanoissaan varovainen ja harkittava kaikki etukäteen tarkalleen.\n\nHän selaili sanomalehdet, joissa ei tietenkään ollut Homesteadin\nmurhenäytelmästä mitään. Hänen silmiinsä osui uutinen Kaukaasiassa\ntapahtuneesta kapinasta bolsheviikkeja vastaan, mutta tiedot olivat\nsangen epämääräisiä, ja niitä oli ilman hyvää karttaa vaikea ymmärtää.\nKaikesta päättäen oli juttu vailla keskitystä, ja kysymyksessä oli\npelkkiä yhteenottoja erillisten talonpoikaisjoukkojen sekä punaisen\narmeijan osastojen välillä.\n\nRoyson söi eläinnäyttelyineen kuninkaallisen päivällisen lihavaa\nkananpoikaa sekä makkaroita.\n\nRouva Smithersillä oli koko lailla juteltavaa murhain johdosta.\nLakeijavainajan vanhemmat olivat hänen ystäviään, ja näiden pojan\nkuoleman takia tuntemaa surua näytti katkeroittavan eräänlainen\nvihamielisyys tämän isäntäväkeä kohtaan, vihamielisyys, joka oli\ntarttunut rouva Smithersiinkin.\n\n\"En minä ole milloinkaan venäläisistä pitänyt\", sanoi hän, \"eikä tämä\nhieno Hallissa asustava joukkokunta ole sen parempaa kuin muutkaan.\nYökaudet he valvovat, niin etteivät palvelijat pääse makuulle, Ja\ntiesihän ilkeä vanha ukko, että taloon saattoi tulla varkaita, tiesi\nkyllä. Hän oli sanonut nuorelle Jenksille, että jos joitakin miehiä\nyritti joskus päästä hänen puheilleen, ei näitä pitänyt vastustaa. Mitä\nte tuollaisista hommista tuumaatte kristityssä maassa?\"\n\n\"Hämmästyttävää sellainen on, lievästi sanoen\", myönsi Royson.\n\nNyt hän ei enää ihmetellyt, vaikka olisi kuullut Novgorodeista mitä\ntahansa, sillä hän oli vakuutettu siitä, että Homesteadissa tehtiin\nsuunnitelmia, joita vasta Venäjällä ryhdyttiin toteuttamaan. Vieläpä\nhän kotvaseksi unohti Voltairen ilmeisestikin toden filosofisen\nponsilauseen, vaikka oli sen muistanut aikaisemmin samana iltana.\n\nPäivällisen jälkeen hän ryhtyi kyhäämään kirjettä Hethcottille. Hänellä\noli summittainen luonnos valmiina, kun ovelle kolkutettiin. Rouva\nSmithersin ollessa saatavilla oli hänellä tapana jättää vieraat tämän\nhuomaan, sillä yhdeksässä tapauksessa kymmenestä oli tulija jonkun\nkauppiaan lähetti.\n\nTällä kertaa rouva Smithers kuitenkin saapui ilmoittamaan\nvuokralaiselleen, että eräs herrasmies oli saapunut tätä tapaamaan.\nVielä ei ollut hämärä, ja ihana auringonlasku loi viljalti valoaan\nlounaan puolella sijaitsevaan huoneeseen.\n\n\"Pyytäkää hänet sisääni\", sanoi Royson, ja huoneeseen saapui eräs\nvilkas pienenläntä mieshenkilö, jonka ulkoasu oli erinomaisen\naistikas ja hillitty ja joka ensi silmäykseltä muistutti koomillisten\nosain näyttelijää. Hänellä oli musta, sieltä täältä harmaajuovainen\ntukka, ja hänen suuri, ohuthuulinen suunsa näytti olevan valmis\nvetäytymään ystävälliseen hymynkureeseen. Hänen tummat silmänsä\nolivat suorastaan taivuttavat, sillä ne olivat harvinaisen kirkkaat\nja läpitunkevat. Kummallista kyllä ei Jock murahdellut tulijalle,\nja kissa se ensimmäisenä riensi tätä tervehtimään, sillä se oli\ntäydelleen kotiutunut olinpaikkaansa ja näytti ilmeisestikin katsovan\nvelvollisuudekseen suhtautua kohteliaasti siellä vieraileviin\nhenkilöihin.\n\nPikku mies siis kumartui sitä taputtamaan, ja samalla hän ojensi\nnimikorttinsa Roysonille.\n\nSanaakaan ei hän sanonut. Silitellen vasemmalla kädellään kissaa ojensi\nhän oikealla kädellään kortin, ja oitis muistui Roysonin mieleen\ntuollainen kummallinen veistos, joita japanilaiset taiteilijat niin\nmielellään veistävät norsunluusta.\n\nMutta kortin sisällyksestä kävi ilmi jotakin vallan toista, sillä siinä\noli:\n\n    POLIISITARKASTAJA C.F. FURNEAUX,\n            etsivä osasto,\n    New Scotland Yard, Lontoo.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\"TIEDONANTO.\"\n\n\nTähän mennessä oli rouva Smithers sulkenut arkihuoneen oven. Royson\nkatsoi mitään ymmärtämättä vierastaan.\n\n\"Ohoo!\" sanoi hän.\n\n\"Niinpä niin\", sanoa sirkutti etsivä suoristautuen ja puhuen\nohutsointuisella, selvällä, kimeällä äänellä, joka puolestaan myöskin\nkovasti muistutti näyttämöä, \"te odotitte minua, eikö niin?\"\n\n\"En aivan\", sanoi Royson.\n\n\"Mitä merkitsee tuo 'ei aivan'? Onko se jokin uusi iskusana?\"\n\n\"Ei ole. Yksinkertaisesti se merkitsee sitä, että odotin jotakin aivan\nerilaista henkilöä.\"\n\n\"Ihmettelenpä, miksikä?\"\n\n\"Siinähän pulmani onkin. En löydä sanoja.\"\n\n\"Arvelitte, että olisin jokin poliisikonkari, vai mitä? No niin, sitä\nen ole. Tuossa teillä on tarkka kuvaus minusta kaiverrettuna mitä\nsiroimpaan kuparilevyyn.\"\n\n\"Se on oivallinen lukea, tarkastaja, mutta 'kuvaus' on jokseenkin yhtä\nvähän näköisenne kuin jokin passivalokuva.\"\n\nToisen norsunluunvärinen hipiä rypistyi ilmehikkääseen hymynkureeseen.\n\n\"Hobbs joutui kärsimään pahempia epätoivon tuskia kuin te\",\nkuului kimeäsointinen naureskelu. \"Hän oli vähällä pyörtyä minun\nilmestyttyäni hänen eteensä. Voitte olla vakuutettu siitä, että hän\nsinä hetkenä, jona käänsin selkäni, pyysi puhelimitse Yardista tarkkaa\nhenkilökohtaista kuvausta ulkomuodostani, ja olisi jo ajat sitten\nrynnännyt tänne odottamaan tilaisuutta iskeä kyntensä niskaani, ellei\nmuuan asiaaymmärtävä virkaveli olisi vakuutellut hänelle, että olin\nkuin jockeyn ja komeljantin ristisiitos. Mutta tässä minä nyt olen, ja\ntänne minä joksikin aikaa jäänkin.\"\n\n\"Oletteko syönyt päivällistä, herra Furneaux?\"\n\n\"Ravintolavaunussa join teetä. Mutta mitäpä se haittaa?\"\n\nRouva Smithers lupasi tuoda 'tarjottimella jotakin', ja piskuinen\nsalapoliisi istahti toiseen Roysonin nojatuoleista. Viskyä ja soodaa\nlapasi hän ottaa 'vasta hiukan myöhemmin, kiitos', ja nuuhahti\nhalveksivasti hänelle tarjottaessa piipputupakkaa tai savuketta.\n\n\"Tupakka tylsistyttää henkisiä kykyjä\", selitti hän. \"Se lamaannuttaa\nsielunvoimaa ja tylsistyttää aistimia.\"\n\n\"Joutavia!\" sanoi Royson päättäen yhtyä peliin. \"Katsokaa Carlylea,\nTennysonia ja sekä nykyistä että edellistä pääministeriämme.\"\n\n\"Olkaamme toki ystävällisiä älkäämme katsoko heitä. Onhan jokaisella\nihmisellä oikeus olla oma myrkyttäjänsä. Meidän tulisi keskustella\nbolshevismin suhteesta rikollisuuteen. Tässäkö on kissa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja tässä koira?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja tuossa sohva, jolle laskitte neidin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Niinhän tämä on kuin seurapeliä. No niin, kuulitteko mitään äsken\ntuntikauden keskustellessanne Shiela-neidin kanssa?\"\n\n\"Hyvän joukon, luulisin.\"\n\n\"Superintendentti on kertonut minulle kaiken, mitä te kerroitte\nhänelle, mutta eipä haitanne, vaikka kerrotte sen juurta jaksain\nuudelleen, ottaen huomioon muistiinpanot.\"\n\nSiitä sai Royson ajatuksenaihetta. Hän uskoi nähneensä pilkahduksen\nterästyvän vieraansa tavattoman tutkivassa katseessa, eikä voinut olla\nkummastelematta, oliko pikku mies jo sitä mieltä, että hän, Royson,\noli salannut jonkun kohdan aikaisemmasta kertomuksestaan. Missään\ntapauksessa ei ollut haitaksi hiukan otatella tai toisin sanoen siten\narvioida vastapuolta.\n\n\"Herra Hobbsko teidät tänne toi autollaan?\" kysyi hän.\n\n\"Ei. Hänellä oli tehtävää. Onhan oikeus ja kohtuus, että\nHomesteadilaisia suojellaan hyökkäyksen varalta tänä yönä, ja se on\nkreivikunnan poliisin lähin velvollisuus. Minun velvollisuuteni on\nkäydä myöhästyneestä kesämatkailijasta -- mahdollisesti jostakin\nteidän ystävästänne. Minä siis tulla rytkytin Woolcroftista\npaikallisomnibussissa, jolta tuohon kahdentoista mailin matkaan meni\npuolitoista tuntia.\"\n\n\"Mutta minnekä jätitte matkalaukkunne?\"\n\n\"Käytävään.\"\n\n\"Tännekö?\"\n\n\"Pakotatte minun puhumaan suuni puhtaaksi. Aikomukseni oli vähitellen\njohtaa teidät siihen vaivaan, tai mielihyvään, että taivutatte rouva\nSmithersin luovuttamaan kaasua valmistavan poikansa vuoteen minulle\npariksi yöksi.\"\n\n\"Se saattaa käydä päinsä, mutta --\"\n\n\"Olette jo kaulaanne myöten sekaantunut tähän juttuun -- miksikä ette\nottaisi koko huippausta? Koska ette mennyt pappilaan, päättelen teidän\nkirjoittavan kirjettä. Tuoko on kirjeenne tai kirjeluonnoksenne?\nJos niin on, niin parasta on antaa minun vilkaista sitä ennenkuin\nlähdemme käyskentelemään kylään, syötyämme ensin illallista -- en\nsano illastettuamme, niinkuin jotkut tolkuttomat -- Ei tässä mitään\nnoituutta ole\", jatkoi hän, sillä Roysonin ei tarvinnut lausua\nhämmästystänsä sanoiksi, se näkyi hänen kasvoistansa. \"Herra Guy de\nNovgorod läksytti sisarpuoltaan niin kiukkuisesti, että pensaikossa\nvartioiva poliisi kuuli joka sanan sekä toi kersantti Jacksonille\nhuomattavan hyvin laaditun selostuksen tapauksesta toisen poliisin\nkello kuuden aikaan asettuessa hänen sijalleen. Jacksonille\nilmoitettiin tulostani, ja hän sai määräyksen jäljentää minua varten\nkaikki päämajaan lähetettävät tiedonannot. Näin minä siis sain\npuoli tuntia sitten kuulla uutisen kylässä. Mutta, _sacre nom d'un\npipe!_ Olipa minulla hommaa sitä hankkiessani! Ettäkö maaseudun\npoliisivirkamies olisi uskonut minua Scotland Yardin mieheksi? Kaikkea\nmuuta!\"\n\n\"Kuinka _saitte_ hänet vakuutetuksi asiasta?\"\n\n\"Näytin hänelle valtakirjani.\"\n\nFurneaux vaikeni. Royson ei sanonut mitään.\n\n\"Kiltti poika!\" naureskeli etsivä. \"No niin, koska olette liian\nkohtelias lausuaksenne julki sitä seikkaa, että olette samaa mieltä\ntäkäläisen poliisivoiman kanssa, annan teidänkin tirkistää sitä.\"\n\nHän ojensi Roysonille pienen nahkakotelon, jonka hän otti liivinsä\nsisäpuolella olevasta taskusta.\n\n\"Minusta on hirveätä kuulla, että minut luokitetaan kuuluvaksi\nkohteliaisiin ihmisiin, mutta silkasta uteliaisuudesta mielelläni\nnäkisin tuollaisen valtakirjan\", virkkoi sotilas. \"En ole koskaan\nnähnyt sellaista.\"\n\n\"Mainiota! Kuinka hienotunteista! Teidän pitäisi kuulua esikuntaan. Sen\nvuoksi teitä ei kai sinne otettu, koska tosiaankin tiedätte yhtä ja\ntoista sodankäynnistä.\"\n\n\"Se ei ole mikään syy esikuntaan kuulumattomuuteen, herra Furneaux.\"\n\n\"Yhä parempaa ja parempaa! Minä vain koettelin teitä. Kymmenestä\nriemuitsee yhdeksän kuullessaan messinkikypäreitä halpamaisesti\nparjattavan. Typerää, tietenkin. Jotkut heistä ovat kerrassaan\nälykkäitä.\"\n\nRoyson alkoi mielistyä uuteen tuttavaansa. Hän tarkasteli pienoista\npainettua kaavaketta, johon oli sinne tänne kirjoitettu muutamia\nsanoja koneella ja jonka poliisipäällikkö oli varustanut vakuuttavan\nepäselvällä allekirjoituksellaan siten todistaen oikeaksi, että,\nFurneaux kuului etsivän osaston virkailijoihin.\n\n\"Sangen mieltäkiinnittävää\", sanoi hän antaen valtakirjan\ntakaisin, \"Kertoiko Shiela-neiti muuten Guidolle, kuten hän tätä\nvenäläisveitikkaa nimittää, käyneensä minun luonani?\"\n\n\"Tietenkin hän kertoi. Hän näyttää olevan kelpo tyttö. Odotan hartaasti\nhetkeä, jona saan tehdä hänen tuttavuuttaan.\"\n\n\"Olen hyvilläni siitä. Kuitenkaan ei tyttö kertonut veljellensä\nkaikkea.\"\n\n\"Ja _siitä_ olen minä hyvilläni... No niin, alkakaahan lappaa\njuttuanne.\"\n\nRoyson alkoi aivan alusta salaamatta mitään. Rouva Smithersin saapuessa\nsisään tuomaan kananpojan jäännöstä ja kimpaleen luumutorttua käytti\nRoyson hänen läsnäoloaan hyväkseen syventyäkseen selostamaan sitä,\nkuinka vakaviksi he ensimmältä olivat Shielan saamia vammoja luulleet.\nSamalla kertaa hän varasi rouva Smithersin pojan vuoteen etsivälle,\njonka hän selitti erään ystävän hänen hoiviinsa uskomaksi vieraaksi.\nVanha rouva lähtikin oitis tuulettelemaan lakanoita, ennenkuin keittiön\nvalkea ehti liikaa hiipua.\n\nPureskellessaan hyvällä halulla pöydän antimia oli Furneaux siksi\nharras kuulija, että Royson havaitsi kertovansa kaiken niin juurta\njaksaen kuin suinkin oli mahdollista. Savukekotelonkin hän näytti,\nvaikka vasta selitettyään miten ja milloin oli keskustellut siitä neiti\nMacdonaldin kanssa.\n\n\"Tämän te siis piditte omina tietoinanne Hobbsin täällä käydessä?\"\nvirkkoi etsivä, mutta hyväksyikö hän asian vai paheksuiko hän sitä,\nsitä ei Royson osannut arvata. Huolestuttavaa oli, jos kummallisen\ntapaussarjan mainiosti konstruoidusta kertomuksesta johtunut ainoa\nhuomautus hipoi paheksuntaa.\n\n\"Niin, syyn siihen olen teille sanonut\", sanoi Royson lyhyeen.\n\n\"Mainitsitte jotakin Shiela-neidistä sekä hänen omaisistaan, ikäänkuin\nmerkitsisivät heidän perhehuolensa enemmän kuin kaksoismurha sekä kahta\nmuuta henkilöä kohtaan tehty murhayritys, sillä omista sanoistannehan\nilmenee, että joku sekä yritti ampua jonkun henkilön etelänpuoleisella\nportilla ja että hän myöskin yritti saada tytön taittamaan niskansa,\ntytön tai kenen hyvänsä, joka kello yhden aikaan tänä aamuna ajoi\npolkupyörällä tai autolla tätä tietä pitkin. Silläkö puolustelette\nitseänne?\"\n\n\"En aivan, jos suotte anteeksi, että toistan puheenparren, josta ette\nnäyttänyt piittaavan. Arvelin, että nuoren neidin piti itse saada\npäättää, palauttaisiko hän savukekotelon omistajalleen vai antaisiko\nhän poliisin tehdä sen.\"\n\n\"Sanonpa teille, että poliisi ei sitä tee... ennenkuin Homesteadin\narvoitus on läpikäynyt usean vieläkin yllättävämmän asteen. Kuvittelen\nkuitenkin mielessäni, että herra Hobbskin on myöntävä, että teillä\noli oikeus hieman leikitellä... tai sanoisinko ongiskella...\nkallisarvoisella löydöllänne. Eikö olekin kummallista, kuinka tämä\njuttu pyöriskelee ympärillänne? Ellette olisi ollut valveilla hetkenä,\njota harvoin sallitaan golfpelin harrastelijalle, eikä milloinkaan\nsellaiselle, joka suhtautuu golfinpeluuseen vakavasti, olisi\nShiela-neiti jäänyt lojumaan maantielle, niin että loukunlaittaja\nolisi hänet luultavastikin ryöstänyt, ja herra Guy de Novgorod olisi\nvarmasti taittanut jalorotuisen niskansa. Eikä teidän valveillaolonne\nolisi tehnyt vaaraa hituistakaan pienemmäksi näihin kahteen nuoreen\nnähden, ellei piskuinen musta kissa olisi juoksennellut maantiellä.\nIhmeellistä! Tulehan tänne, mirri! Anna, että silittelen sinua! Mistä\nolet kotoisin? Kuka mahtaakaan murehtia sinut kadotettuaan? Mikä\ntaikavoima johtikaan neljä pikkuista käpälääsi Rantahuvilan luokse\nkummitustunnin aikana?\"\n\nRoyson oli hieman äkeissään, ja intti vastaan piittaamatta etsivän\nvilkkaasta jaarittelusta.\n\n\"Olkaa ystävällinen ja muistakaa, ettei poliisi viime yönä päästänyt\nminua Homesteadiin?\" sanoi hän terävästi. \"Muuten minä tiesin,\nennenkuin minulla oli tilaisuutta keskustella asioista superintendentti\nHobbsin kanssa, että neiti Macdonald oli tulossa tänne teetä juomaan?\"\n\n\"Hänkin sen tiesi ja oli varsin tyytyväinen. Hobbs on älykäs...\nkäsittääkseni huomattavan älykäs mieheksi, jonka koko virkaura on\nollut koiraverojen laiminlyöjäin ja pikku rikollisten, edesvastuuseen\nsaattamista joka toinen viikko pidettävissä pikku käräjissä. Hän ei ole\nmilloinkaan edes vaivaantunut kysymään, oliko teillä aseenkantolupaa\nviime yönä noin urheillessanne revolvereinenne. Kenen aiotte ampua?\"\n\n\"Jokaisen, joka olisi yrittänyt häiritä neiti Macdonaldia kotimatkalla.\"\n\n\"No niin, palatkaamme käsittelemään erittäin tärkeätä kysymystä,\nkuinka kissa sattui saapumaan niin täpärällä hetkellä. Siinäpä\nteille on väärentämätöntä noituutta. Sitä saattoi kuitenkin odottaa.\nIkimuistoisista ajoista lähtien on kissa ollut läheisessä suhteessa\nnoitiin. Tyfonin pakottaessa Olympon jumalia kätkeytymään eläimen\nhahmoon otti Hekate, tuo huomattava jumalatar, joka taivaalla oli\nLunana, maanpäällä Dianana ja manalassa Proserpinena, kissan muodon.\nMuinaisegyptiläiset palvelivat kissaa jumalallisena olentona. Me\nnykyajan naurettavien haihattelujen tavoittelijat olemme unohtaneet\nkissan itseasiallisen viisauden, oppineisuuden, todellisen jalouden...\nei, me emme ole siitä konsanaan mitään tietäneetkään... Pahoittelen,\nJock, kun minun on sinun hienostuneessa seurassasi lausuttava tämä\nkohteliaisuus synnynnäisestä vihollisestasi, mutta asianlaita on\nniin, että sinä olet ihmisen ystävä, koska laskeudut hänen alhaiselle\nhenkiselle tasolleen. Sekä sinä että hän ovat kauan olleet, ja ovat\nkauan olevakin, orjia, jotka kantavat kaulapantoja ja kahleita.\nMutta missä on tyranni, jolle sinä ilmoisna ikänä on onnistunut\nkissan kammitsoiminen? Sinäkin, niin vilpitönluontoinen koira\nkuin oletkin, saattaisit ivallisesti murahtaa kuullessasi, että\nisännältäsi, tykkiväen kapteenilta, ja herra Hobbsilta, kokeneelta\npoliisivirkailijalta, jäi kokonaan huomaamatta se mahdollisuus, että\ntämä kehräävä kissamirri oli saattanut seurata arvotonta isäntäänsä\nhänen viime yönä hiipiessään hökkelistään virittämään sadinta maantien\npoikki.\"\n\n\"Totta vieköön!\" huudahti Royson vilpittömästi yllättyneenä.\n\n\"Kuitenkin olette te polttanut kolme piipullista tupakkaa minun\noleskellessani kattonne alla\", huokasi Furneaux teeskennellen\ntyytyväisyyttä, siten saavuttaenkin tarkoituksensa, sillä Royson\ninnostui väittämään vastaan.\n\n\"Otaksumanne vaikutti tuokion ajan vakuuttavalta\", sanoi tämä,\n\"Se on kuitenkin liiaksi tuulesta temmattu. Roisto ajoi tiehensä\npolkupyörällä.\"\n\n\"Sitä varten hän juuri oli sen tuonut. Luuletteko te siis, että hän\nantautui sellaiselle vaaralle alttiiksi, että hänet nähtäisiin hänen\ntullessaan rautalankavyyhti sekä kahden jalan pituinen rautapiikki\nkainalossa? Älykäs salakyttä osasi menetellä viisaammin. Hän samosi\nhalki seudun, palaten samaa tietä niin pian kuin oli saanut edenneeksi\nparisataa jaardia toisista yökulkijoista, kuten hän arveli, jotka\nolivat niin odottamatta ilmestyneet näyttämölle. Älkääkä te nyt\ntänä iltana viitsikö kirjoittaa kirkkoherra Hethcottille. Sen asian\nvoimme järjestää huomiseen. Menkäämme ennemminkin ulos etsimään sitä\nneronleimausta poliisikonstaapeliksi, joka vartioi taloa varmistuakseen\nsiitä, että jään tänne, hän kun ei ole oikein varma vilpittömistä\naikeistani. Vahinko olisi, jos hän tuhlaisi kallista aikaansa\npitemmälti, ja parempi on hänen lähteä tiedustelemaan, kuka omisti\nmustan kissan, jolla oli kaksi valkoista käpälää ja joka sai surmansa\nvaromattoman moottoripyörän myöhään eilen illalla ajaessa sen ylitse.\nSehän mirri ei mitenkään voi olla teidän mirrinne, vai mitä?\"\n\n\"Ei\", naureskeli Royson.\n\nUseammasti kuin yhden kerran hän oli tapauksista rikkaan elämänsä\naikana nähnyt esimerkkejä otaksutusta nerouden ja hulluuden\nyhdistymisestä. Furneaux saattoi olla sellainen tapaus. Syydellessään\nsanasutkauksiaan ei häneltä suinkaan ollut jäänyt huomaamatta juuri\nmitään laskettuna siitä hetkestä, kun hän kolme tuntia sitten oli\nsaapunut Woolcroftiin, mutta kissan ottaminen johtolangaksi oli\ntietenkin haihattelua.\n\nTietysti oli varsin luonnollista, että Furneaux tiesi poliisin\npiileskelevän talon likellä. Sellaiset metkut kuuluivat hänen\nammattiinsa. Royson piti itsepintaisesti kiinni tästä otaksumastaan\nsilloinkin, kun mitä hämmästynein poliisikonstaapeli tallusteli\nnäkyville murahtaen: \"Täällä, sir\", vastaukseksi etsivän maantieltä\nlausumaan hilpeään tervehdykseen:\n\n\"Missä olette, P. C. Roberts?\"\n\n\"Tarvitsemme teitä tuokion aikaa\", jatkoi Furneaux. \"Tulkaahan sisään\nja sulkekaa ulko-ovi ennenkuin kapteeni Royson antaa lampun paistaa\narkihuoneestaan. Jykevä vartalonne ei siten pääse kuvastumaan valoa\nvasten.\"\n\nPitkä poliisi tuli sisään. Hän yritti kohentaa virallista arvokkuuttaan\nhuomauttamalla, että korkealla äänellä huutamalla hänen nimeään\nhiljaisessa yössä ja keskellä maantietä oli hänen läsnäoloaan\nkuulutettu julki paljon tehokkaammin kuin pelkästään kulkemalla\nvalaistun käytävän poikki saattoi tulla kysymykseen.\n\n\"Älkää surko\", sanoi Furneaux. \"Ensi kerralla pimeässä tarvitessani\nteitä tulen aavistamattanne ja pistän pitkällä ja terävällä neulalla\nteitä koipeen... oikeaan koipeen. Muistakaa minun sanoneen oikeaan\nkoipeen, niin että älkää sitten kiljuko... Oletteko hiljattain nähnyt\ntuollaista kissaa?\"\n\n\"Kissaako, sir?\"\n\n\"No niin, kissanpoikaa, jos _tahdotte_ olla täsmällinen.\"\n\nP. C. Roberts räpytteli silmiään. Puolustuksekseen hän sanoi, että\nlamppu oli kovin voimakas, ja hän oli runsaan tunnin aikaa seisoskellut\npuun alla tähyillen pimenevää maisemaa. Myöskin häntä epäilytti,\nettä tämä kummannäköinen salapoliisi jo veti häntä huulesta, ellei\npistellytkään häntä neulalla koipeen. Pikku veitikka saattoi kuitenkin\nolla Yardin miehiä -- sitähän ei koskaan tiennyt. Hän siis huokui\nraskaita henkäyksiä kissaan, joka nostettiin pöydälle ja kiinnostui\nkananpojan luuhun.\n\n\"Kyllä, sir\", sanoi hän mietteliäästi tuijotettuaan eläintä. \"Luulen\neilen nähneeni tuon kissan Parkman's Yardissa. Minusta tuntuu, että\nmuistan nuo kaksi valkoista pikku käpälää.\"\n\n\"Mitä teille sanoinkaan?\" sirkutti Furneaux ihailevasti, kääntyen\nRoysonin puoleen. \"Nämä maalaispoliisit ovat usein ihan ihmeellisiä\nveitikoita. Nyt lyön uuden hattunne veikkaa, että Roberts saattaisi\nmennä valalle paikkakunnan teurastajan tänä aamuna teurastaman mullikan\nnahan laadusta ja kuvata jokaisen höyhenen Iloisten Meripoikain krouvin\npihalla näkemäni hienon Rhode Island-kukon pyrstössä. Tällainen opettaa\nnöyryyttä korskealle lontoolaiselle, sen vakuutan teille -- Niin, niin.\nTuossa saapuu superintendentti Hobbs. Hänen on noudettava tuo vaijeri\nsekä piikki, ja kaiken varalta pyysin häntä ottamaan selkoa siitä,\netten joutuisi yöksi metsänlaitaan.\"\n\nKumpikaan toisista ei ollut kuullut, että taloa lähestyi auto, jonka\npysähtymisen Jock nyt kuulutti julki. P. C. Robertsin piirteille\nhulvahti entistä tummanpuhuvampi värivivahde, Vähältä oli pitänyt,\nettei hän ollut lausunut sanoiksi etsivän ylistyksen aikana\nkiehahtanutta kiukkuaan. Lempo soikoon! Olisipa hän sen tehnyt! Pi-uh!\nIhan selkäpiitä kuumotti jo ajatellessakin moista.\n\nHerra Hobbs ei ollut enää niin huolestunut kuin äsken. Hän oli\npistäytynyt Homesteadiin ja havainnut, että taloa vartioi tarkoin\nkersantti sekä neljä konstaapelia, jotka oli lähetetty hänen avuksensa\nkreivikunnan päämajasta.\n\nHän purskahti sydämestään nauramaan kuultuaan Furneauxin otaksuman\nsiitä, kuinka kissa oli ilmestynyt näköpiiriin juuri parhaaseen aikaan.\n\n\"Totta vieköön, asiassa saattaa olla perää\", vannoskeli hän. \"Jokaisen\npoliisin perässä on ystävällinen kissa tällaisena kuutamoisena yönä\nsilloin tällöin liikuskellut. Enkä minä kuitenkaan lainkaan sitä\nälynnyt. Tietenkin --. Mutta mitäpä jaarittelemisesta on apua? Ei vielä\nole niin myöhäistä, ettei ehtisi tehdä hieman tiedusteluja Parkman's\nYardissa, epäilyttävien henkilöiden tyyssijassa. Tuletteko mukaan,\nherra Furneaux?\"\n\n\"En, En halua lainkaan esiintyä poliisina. Tämä Roberts tässä on oikea\nmiekkonen. Hän tuntee kylän kaikki kaksi- ja nelijalkaiset. Onko teillä\nne tulitikut ja savukkeenpätkät?\"\n\n\"On kyllä, onneksi.\"\n\n\"Tässä ovat näytekappaleenne. Minut on majoitettu kaikella kunnialla,\nsuperintendentti. Kapteeni Royson on minua ruokkinut sekä valmistanut\nminulle vuoteen. Tuletteko tätä kautta palatessanne kotiin?\"\n\n\"En. Minun _täytyy_ tänä yönä nukkua. Mutta Roberts pistäytyy tänne\nyhdentoista seutuvilla, käydessään eteläistä porttia vartioivan\nkonstaapelin luona. Saattepa rehentelyn syytä, jos hänellä on\nkerrottavana uutisia teille. Hallissa ei ole mitään tärkeätä.\nVoisitteko huomenissa tulla kello kymmeneltä aamulla minua tapaamaan\nsinne?\"\n\n\"Kyllä, Roysonin kanssa. Hän menee tiedustelemaan Shiela-neidin\nvointia, minkä hän sanoo tänään tykkänään unohtaneensa. Älkääkä\nhiiskuko halaistua sanaa minusta muille paitsi alaisillenne, herra\nHobbs.\"\n\n\"Olen selittänyt asian heille kaikille. Tarpeen vaatiessa voin sanoa,\nettä olette lakimies-ystäväni, jonka neuvoille annan suuren arvon.\"\n\n\"Reima mies tuo Hobbs\", virkkoi Furneaux auton lähdettyä matkaan. \"Otti\nkissajutun paljon järkevämmältä kannalta kuin reipas Robertsimme.\nNaurettavaa on, jos asiasta jotakin koituu, vaikka ystävällinen kissa\nlyöttäytyy täysiverisenä boheemina minkä häpeällisen olion ystäväksi\nhyvänsä, kun kuu vain paistaa. Niin, odottakaamme, niin saamme nähdä.\nHobbs saattaa hiukkasen närkästyä teihin, kun kolmasti päästätte hänet\nmenemään luotanne sanomatta savukekotelosta sanaakaan, mutta minun\nleveät hartiani sellaisen kuorman kyllä kannattavat, ja minä siis otan\nsen niskoilleni. Joka tapauksessa olette tasoissa, sillä hän ei ole\nkertonut teille puoliakaan siitä, mitä hän tietää.\"\n\n\"Otaksun, että poliisin on pakko pitää suunsa tukossa?\" sanoi Royson\nlevollisesti.\n\n\"Ei aina. Katsokaahan minua. Olen ruumiillistunutta vilpittömyyttä.\nKilpenäni on tiedoittaminen. Tänä aamuna oli tässä piirissä\npikkutuntien aikana kaksi omituista autoa. Toinen oli varastettu,\ntoinen vuokrattu. Molemmat olivat Foordeja, ikävä kyllä. Varastettu\nauto löydettiin vaihdetuin numerotauluin kello kuuden aikaan aamulla\npääradan varrelta Lontoon aamujunan ajettua asemalta. Mitään\nmatkalippuja ei oltu myyty, mutta asemamies muistaa nähneensä neljän\nmiehen ja yhden naisen, kaikki outoja, kiiruhtaneen junaan. Mitään\nkuvauksia heidän ulkomuodostaan ei tietenkään ole. Mieshenkilöillä oli\nollut päällystakit yllä ja hatut päässä, ja naisella kellohattu sekä\nturkisreunusteinen viitta. He ovat haihtuneet usvaan. Vuokratulla\nautolla saapui neljä miestä eräästä kahdenkymmenen mailin päässä\ntäältä olevasta rannikkokaupungista. Ohjaajalle antoivat he keskiyön\nvaiheilla ryypyn jossakin golfkerhon lähistöllä, ja mies muistaa vain\nkolmen aikaan aamulla heränneensä kauheaan päänkivistykseen, istuessaan\nautossaan tiepuolessa aivan samoilla tienoin. Hänen liivintaskuunsa oli\ntungettu neljä pulskaa seteliä -- kaksi oli hän jo saanut etukäteen\nmatkan maksuksi -- ja lyijykynällä kyhätty kirjelippu: 'Vaietkaa.\nMaksun olette saanut', kirjoitettuna isoin kirjaimin. Onneksi oli\nhän kunnon mies, ja pelkäsi kyydittäväinsä olleen murtovarkaita. Hän\nsiis tuli kello yhdeksän aikaan kertomaan asiasta poliisilaitokselle,\nja sieltä käsin ilmoitettiin Hobbsille asiasta. Hän saattaa salata\njoitakin yksityiskohtia, mutta muuan teräväsilmäinen poliisi kylässä\ngolfkentän tuolla puolen havaitsi, että yön aikaan oli rantaan varsin\nepätavalliseen paikkaan saapunut vene nousuveden rajan tälle puolen,\nniin että varsin mahdollista on, että Englannin Kanaali nielaisi\nhelmaansa tämän roistojoukkueen osaston. Vaikuttaa William le Queuxin\nromaanilta, eikö teidänkin mielestänne?\"\n\n\"Alku tosiaankin vaikuttaa halpahintaisen jännityskertomuksen juonelta.\nValkoisessa georgettessa esiintyvä otsakoruinen neito, toinen\nkellohattuinen ja turkisviittainen, hännystakkiniekka aatelismies\najamassa moottoripyörällä, kahdeksan roistoa ja kaksi murhaa, jokunen\nsalamyhkäinen venäläinen, metallilankasatimesta puhumattakaan. Kaikki\ntarpeet ovat käsillä.\"\n\n\"Kovaksi onneksi me Yardin miehet perin harvoin hyödymme\nniinkutsuttujen salapoliisikertomusten paljastamista terävistä\nkäänteistä. Totuus on niin usein mielikuvitusta kummallisempi, kuten\ntiedätte... Ja moottoripyörästä puhuttaessa -- --\"\n\nRoyson kuunteli.\n\n\"Niin\", sanoi hän \"Tuo on Guy de Novgorodin moottoripyörä, tai sitten\ntoinen samaa merkkiä -- Ja sen vauhti hiljenee.\"\n\nFurneaux hypähti pystyyn.\n\n\"Tuhannen tulimmaista!\" kiljaisi hän. \"_Minua_ ei hän saa tavata\ntänä iltana täällä. Onko huoneenne aivan tämän kohdalla yläkerrassa?\nSiirtäkää tuota tuolia. Antakaa tarjottimen olla. Se on ihanan\npetollinen. Menkää itse ovelle, jos hän tosiaankin aikoo tulla teitä\ntapaamaan. Jos ratkaisevalla hetkellä saapuu jokin poliisiriiviö, niin\npotkaiskaa hänet hemmettiin tai pistäkää hänelle kapula suuhun!\"\n\nJa tiessään hän oli hattuineen ja keppeineen.\n\nMoottoripyörä pysähtyi. Siekailematta avasi Royson ulko-oven. Muuan\nmieshenkilö laittoi pyörän tukia paikoilleen ja katsahti häneen.\n\n\"Oletteko kapteeni Royson?\" tiedusteli hän.\n\n\"Olen kyllä.\"\n\n\"Nimeni on Guy de Novgorod.\"\n\n\"Vai niin! Ettekö käy sisään?\"\n\n\"Hetkiseksi, jos sallitte.\"\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\nMUUAN PIDÄTTÄMINEN.\n\n\nMiehen englanninkieli oli moitteettomasti äännettyä, vaikkakin\neräänlainen puheen täsmällisyys mahdollisesti viittasi siihen suuntaan,\nettä hänen lauseensa oli sananmukaista käännöstä ranskankielestä.\n\n\"Ottakaa hiukkasen juotavaa\", virkkoi Royson heidän istuessaan\nvastatusten pienessä arkihuoneessa. \"Saanko tarjota viskyä ja\nsoodavettä?\"\n\n\"Ei kiitos. Minulla on kiire. Tietäen kodissamme äskettäin sattuneet\ntapaukset käsitätte, että minun on riennettävä sinne takaisin.\"\n\nSivistyneeksi ihmiseksi oli venäläinen huomattavan vaivaantunut. Hän\nnäytti yhdellä silmäyksellä arvioineen, mikä Royson oli miehiään, ja\njoutui tutkimuksensa tuloksesta hämilleen. Furneaux lienee myöhemmin\nselvittänyt hänen pulmallisen asemansa seuraavin sanoin:\n\n\"Hän toivoi tapaavansa henkilön, joka ei yhteiskunnallisesti oikein\nollut hänen vertaisensa. Kohteliaisuus oli ainoata, mitä hän ei osannut\nodottaa.\"\n\nRoyson puolestaan totesi, että Guy de Novgorod oli ainakin viittä\nvuotta häntä nuorempi. Pitkänä, ryhdikkäänä ja hoikkana olisi\nvenäläinen herättänyt kauniilla ulkomuodollaan huomiota kaikkialla.\nHänen kasvonpiirteensä eivät olleet tattarimaiset vaan kreikkalaiset.\nHän oli kalpea, mutta ei sairaalloisen kalpea. Korkean, leveän otsan\nyllä aallehti runsaus sysimustaa tukkaa luonnollisina laineina. Hänen\ntummat silmänsä olivat ainoana virheenä hänen muutoin huomattavan\nedullisessa ulkomuodossaan. Vaikkakin ne olivat suuret sekä pitkäin,\nkaarevain silmäripsien varjostamat, olivat ne naurettavan likellä\ntoisiaan. Royson, jonka huumorintaju oli aina valmis pulppuilemaan,\nmyhäili sille päähänpistolleen, että toisella muka oli keskellä otsaa\noire kolmanteen silmään, joka alkoi levitä!\n\nMutta hänen oli selitettävä syy myhäilyynsä, ja hänen vieraansa\nilmeisestikin kaipasi rohkaisua.\n\n\"Mitenkä voin teitä palvella?\" kysyi hän. \"Haluatteko kuulla\nosuudestani viimeöisiin tapauksiin?\"\n\n\"Enpä kylläkään, kapteeni Royson\", virkkoi toinen, nähtävästikin saaden\nvoimanponnistuksella mielenmalttiaan takaisin. \"Neiti Macdonald on\nkertonut minulle, kuinka ystävällinen olitte -- te ja rouva --\"\n\n\"Emäntäni, rouva Smithers.\"\n\n\"Niin, niinhän tuo nimi oli. Teille isäni ja minä tietenkin voimme\nesittää vain sydämelliset kiitoksemme, mutta rouva -- --\"\n\n\"Smithers.\"\n\n\"Minun on harjoiteltava tuota nimeä. Hänelle olen tuonut vähäisen\nlahjan. Antaisitteko te sen hänelle?\"\n\n\"Näkisin mieluummin, että te tekisitte sen itse.\"\n\nArkihuoneen ovi oli auki, ja kutsuttaessa tulla tylleröi rouva Smithers\nkeittiöstä. Nähdessään vieraan hän näytti huomattavasti kauhistuvan ja\noli miltei mykistyä, kun hänelle tarjottiin setelipinkkaa sekä samalla\nlausuttiin kohtelias kiitos hänen palveluksistaan.\n\n\"Mutta herra -- milord, mun olisi pitänyt sanoa -- en _minä_ mitään ole\ntehnyt: Tämä kapteenihan teidän sisarenne pelasti\", sanoi hän henki\nsalpaannuksissa.\n\n\"Ei neiti Macdonald sisareni ole\", ja de Novgorod julisti oikaisunsa\näänessään terävyyttä, joka miltei lähenteli tiuskaisua. Oitis hän\nkuitenkin tajusi menneensä liian pitkälle.\n\n\"Olemme ainoastaan lain silmissä sukulaisuussuhteissa\", jatkoi hän,\nhymyillen anteeksipyytävästi -- Roysonin takia, uskoi tämä. \"Parooni ja\nminä olemme mahdollisesti tilaisuudessa ilmaisemaan kiitollisuutemme\nkapteeni Roysonia kohtaan jollakin toisella tavoin, mutta toivoisimme,\nettä te sallisitte meidän osoittaa kiitollisuuttamme oitis. Olkaa hyvä\nja ottakaa vastaan tämä vähäinen tunnustuksemme.\"\n\nMutta rouva Smithers punastui ja peräytyi pari askelta.\n\n\"Enhän minä sitä voi ottaa sir\", hän puhkesi sanomaan, tuijottaen\nseteleitä, jotka hänelle merkitsivät huomattavaa rahasummaa,\njonkinlaisella kauhuntäyteisellä kiinnostuksella, ikäänkuin olisivat ne\nolleet sekä turmiollisia että myrkyllisiä.\n\n\"Ette voi. Mutta miksikä?\"\n\nRoyson saattaa elää vanhaksi mutta milloinkaan ei hänen mielestään\nole haihtuva tuo näky, aristokraattisen venäläisen tarjotessa\nruskeakylkisiä seteleitä, kasvoillaan loukkaantuneen hämmästyksen\nilme, ja tukevan, kukoistavan, äidillisen englannittaren verkalleen\nperääntyessä ovesta, kädet tuimasti puserrettuina nyrkkiin selän\ntaikana.\n\nRouva Smithers antoi omakohtaisesti viimeistä tehostusta tähän\ntavattoman draamalliseen tilanteeseen.\n\n\"En minä ota sitä\", hän miltei kirkaisi. \"Se on -- se on verirahaa!\"\nJa hän pakeni omalle alueelleen, läimäyttäen keittiön oven perässään\nkiinni, vakaasti päättäneenä karttaa kiusausta.\n\nKuin tyrmistyneenä de Novgorod mietti tuokion. Sitten hän kohensi\nryhtiään ja väläytti Roysoniin sapekkaan katseen.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" sinkautti hän vihaisesti, ensin hampaittensa\nlomitse sihahdettuaan jotakin, mikä saattoi olla venäjänkieltä, mutta\naivan varmaan oli sadattelemista. \"Mitä lorua tuo hupsu nainen on\nkuullut, kun hän uskaltaa sanoa moista minulle?\"\n\n\"Siihen kysymykseen en kykene vastaamaan\", sanoi Royson viileästi.\n\n\"Tarkoitatteko, että ette tahdo?\"\n\n\"Luulen teidän käyttävän melko varomattomia sanoja? En tiedä, millaisia\nkyläläisten juoruja rouva Smithers on mahtanut tänään kuulla. Kaikissa\ntapauksissa on hän herttainen vanha rouva, eikä häntä sovi vaivata\nenempää. Jos teillä on vielä jotakin sanottavaa, niin puhukaa minulle.\"\n\nTaas näytti siltä, että de Novgorod oli kiivastumaisillaan, mutta\nhillitsi itsensä. Hän asetti setelitukun taskuunsa, josta hän sen oli\nvetänyt esiin. \"Toivon, että en olisi tullut\", sanoi hän verkalleen,\nilmeisestikin jossain määrin punniten sanojaan, \"Tuo hentomielinen\nihminen sai minut hairahtumaan -- kiivastumaan. Asia lienee niin, että\npalvelijavainajan vanhemmat ovat hänen ystäviään, ja hän pitää tämän\nkuolemaa isäni ja minun syynä. Hän erehtyy. Poliisitutkinnon jälkeen on\nhän tuleva järkiinsä. Jos niin käy, niin ilmoitatteko asiasta minulle?\"\n\n\"Herra de Novgorod, pyydän teitä tosiaankin itse keskustelemaan asiasta\nrouva Smithersin kanssa.\"\n\n\"Hyvä on. Jääköön asia silleen. Koska en minä eikä kukaan muukaan\nomaiseni todennäköisesti tapaa teitä vastaisuudessa, pyydän teitä\nmuistamaan, että apunne oli meille hyvin suuriarvoista.\"\n\n\"Oivallista. Sanokaa terveiseni neiti Macdonaldille. Tietenkin\nunohdatte, että me luultavasti tapaamme lähipäivinä useastikin, sillä\npoliisi pitää meitä tärkeinä todistajina. Hyvää yötä. Portaita on\nkaksi. Totta vieköön, onpas nyt pimeätä. Oivallinen juttu, että teillä\non lyhty. Kuu ei vielä nouse tuntikausiin.\"\n\nSenjälkeen oli Royson pahoillaan, kun ei osannut venäjänkieltä, sillä\nhän olisi tavattoman mielellään tahtonut ymmärtää, mitä mies ärisi\najaessaan matkoihinsa.\n\n\"Poika kulta!\" naureskeltiin portailta. \"Missä ihmeteltävä rouva\nSmithers on? Huhhei! Kyllä naiset sentään osaavat näyttää meille,\nmistä olemme kotoisin, jos niikseen tulee! -- Kas, siellähän te\nolettekin, rouva! Sallikaa, että syleilen teitä, hengessä, joskaan ei\nruumiillisesti. Mutta kertokaapas, mistä ihmeestä saitte tuon mieli\njohtuman? 'Verirahaa'. Naseva sana. Terävä kuin neula ja hiottu kuin\npartaveitsi.\"\n\nRouva Smithers oli taas entisellään, ja osasi kyllä pitää puolensa.\n\n\"Mitä se teitä liikuttaa, herra Hupsuttelija, tai mikä teidän nimenne\nmahtaa olla?\" huusi hän. \"Kyllä kapteeni on aikamoinen, mutta jos\n_tekin_ alatte saman pelin, menetän järkeni -- ihan totta. Joko olette\nsyönyt? Ja joisitteko kahvia, molemmat herrat?\"\n\n\"Kyllä todellakin, kunhan vain suotte minun ihailusta mykkänä vielä\nkerran vilkaista teitä.\"\n\n\"Älkää suuttuko meihin, rouva Smithers\", ehätti Royson sanomaan. \"Tuon\nvenäläisen veitikan te saitte ainakin viikon päiviksi unohtamaan\npöyhkeytensä.\"\n\nRouva Smithers kilahutti jonkun kattilan päälle kannen.\n\n\"Ei muka hänen sisarensa, eipä tosiaankaan!\" hän tiuskasi. \"Ei sitä,\neikä hänen vaimonsakaan, toivon minä. Sellainen suloinen tyttö! Jos hän\nolisi minun tyttäreni, näkisin hänen mieluummin menevän kunniallisen\nkadunlakaisijan vaimoksi kuin naimisiin tuollaisen hirttämättömän\nmuukalaisen kanssa.\"\n\n\"Rouva Smithers on mahtava liittolainen\", julisti Furneaux, kun ovet\noli taas kerran suljettu. \"Täten merkitään hänet luetteloihin. _Grand\nDieu!_ Kylläpä herra Guy de Novgorod hätkähti!\"\n\n\"Te siis näitte sen?\"\n\n\"Tietysti. Mitä hyötyä on sekä kattoina että lattioina olevain palkkien\nrakosista, ellei niitä käytetä? Äkkäsittekö Guyn jakauksen?\"\n\n\"Ky-yllä.\"\n\n\"Sitä ette itse asiassa tehnyt. Minun asemani oli tietysti edullisempi.\nVerrattain hiljattain on joku lohkaissut sapelilla hänen kallonsa.\nOlipa se vasta pihinää, sanon minä teille.\"\n\n\"Saatoitteko kuulla kaiken, mitä tapahtui?\"\n\n\"Enemmän, paljon enemmän. Kuulin Guyn julistavan, että teidän ja\nShiela-neidin oli tästä lähtien oltava toisillenne vieraita, ja käsitin\nteidän toivovan, että hän taittaisi kotimatkalla niskansa. Mutta\nrouva Smithers oli todellinen taiteilija. 'Verirahaa'. En saa sitä\nmielestäni.\"\n\n\"Teitä näyttää tuo asia ajatteluttavan, mutta minusta tuntuu, että de\nNovgorod antoi siihen oikeaan osuvan selityksen.\"\n\n\"Niinhän hän tekikin. Ja on tekevä edelleen. Niihin aikoihin kuin\ntämä siniverinen ukrainalainen, venäläisen paroonin ja sirkassilaisen\nkaunottaren poika, lopettaa selittelyt, on hän sekä moraalinen että\nfyysillinen raunio.\"\n\n\"Sitäkö se olikin?\" aprikoi Royson ääneen.\n\nFurneaux suvaitsi tehdä ihmettelevän eleen, joka kuitenkin jäi\nnuoremmalta mieheltä huomaamatta.\n\n\"Mikä sitten?\" hän ehätti kiireesti tiedustelemaan.\n\n\"En käsittänyt, mistä hän oli nuo säännölliset piirteensä saanut.\nKonstantinopolissa olen nähnyt sirkassilaisnaisia. Ne ovat jokseenkin\nkauniita.\"\n\nFurneaux nyökkäsi. Hän piti Roysonin älyä arvossa, ja tällä kertaa\nkuten useasti muulloinkin oli hänen kielensä kanta ollut liian\nirrallaan. Ei niin, että hän olisi ollut luottamatta uuteen ystäväänsä,\nmutta hänen täyttä vauhtia työskenteleväin aivojensa mielikuvat olivat\ntoistaiseksi liian hämäriä lausuttaviksi julki.\n\n\"Lukekaa Byronin 'Don Juan', ja te innostutte paljon enemmän\", virkkoi\nhän. \"Huhhei! Minua väsyttää. Osaako muori keittää kahvia? Vaikka\nmitäpä sellaista kyselen. Olenhan jo maistellut hänen paahdettua\nkananpoikaansa ja torttuansa.\"\n\n\"Teillä on varmaankin ollut pitkä työpäivä?\"\n\n\"Se alkoi puoli kahdeksan aikaan aamulla, kun Yardista tuli\npuhelinviesti, ja uurastin täyttä vauhtia aina siihen saakka, kunnes\njunani lähti kello yhden aikaan Paddingtonin asemalta. Silloinkin oli\nminun luettava Sinisiä Kirjoja, Ulkoministeriön Valkoisia lehtiä ja\nSisäministeriön salaisia tiedonantoja neljän tunnin ajan. Älkää ikinä\nruvetko lentäväksi etsiväksi, kapteeni Royson. Elämä on tukalaa ja\nmaksu kehno. Tietenkin sitä on tyydytyksenkin hetkiä. Silloin tällöin,\njoskin liian harvakseen, tapaa rouva Smithersin kaltaisia naisia.\"\n\n\"Tietenkin te tiedätte, että hän tosiaankin iloitsee lörpötyksistämme?\"\n\n\"Ellei hän niin tekisi, antaisi hän meille tai ainakin minulle\nlähtökäskyn. Jättäkää hänet minun haltuuni, kun hän saapuu. Tarvitsemme\nhänen apuaan. Sitä saadaksemme on hänelle selvitettävä yhtä ja toista.\"\n\nPitkää aikaa ei heidän tarvinnut odotella. Aivan uusi sekä totinen\nFurneaux ryhtyi silloin puhumaan.\n\n\"Rouva Smithers\", sanoi hän, \"on oikeus ja kohtuus, että selitän teille\nolevani Scotland Yardin virkailija.\"\n\n\"Herra armahda!\" huusi emäntä. \"Miten meidän raukkain sitten käy?\"\n\nRoysonille tuli kova kiire kumartua kopistelemaan piippunsa tuhkaa\ntakkaan. Furneauxkin vaikeni ja nielaisi.\n\n\"Tahdon, että tiedätte asian\", jatkoi ihan vakavana, \"sillä lähipäivinä\nluultavasti kuljeskelen hyvin epäsäännöllisesti. Jos te esimerkiksi\nkuulisitte minun ja mahdollisesti kapteeni Roysonin lähtevän keskellä\nyötä talosta, saattaisitte kummastella, ellette tietäisi, että olen\nsaapunut toimittamaan oikeuden käsiin niitä roistoja, jotka murhasivat\nkaksi miestä Hallissa. Ihailtavasti te läksytitte tuota itserakasta\nöykkäriä, herra de Novgorodia. Tarkoitan mitä sanon. Olen aivan varma\nsiitä, että kohtelette aivan yhtä tahdikkaasti sekä tehokkaasti\njokaista, joka poliisikuulustelujen kestäessä tulee tänne. Mutta vielä\npaljon perinpohjaisemmin autatte meitä, ellette ainoallekaan kylän\nasujamelle lausu halaistua sanaa herra de Novgorodin vierailusta tai\nmistään muustakaan rikosjuttua koskevasta, jota saatatte nähdä tai\nkuulla. Mainitsen tämän vain ilmeisenä tosiseikkana. Luotan teihin\nrajattomasti. Teitä, kapteeni Roysonia ja poliisia lukuunottamatta\nei kukaan tiedä, kuka olen tai mitä asiaa minulla tänne on. Mutta\ntällaisissakin syrjäisissä sopukoissa on aina teräviä silmiä ja herkkiä\nkorvia väijymässä, ja pieninkin vihje saattaa antaa aihetta älykkääsen\narvailuun. Myönnättehän sen, eikö niin?\"\n\nRouva Smithers oli tempperamentiltaan joustava kuten hyvä kumipallo.\nFurneauxin lyhyen selostuksen aikana häneltä oli henkeä salpaava\ntyytymättömyys haihtunut ja hän oli valmis arvioimaan kylänmiehiensä\nvajavaisuuksia kuten brittiläinen keski-ikäinen talonemäntä ainakin.\n\n\"Luuletteko te, että minä olisin asunut täällä kaksikymmentä vuotta\nhuomaamatta, minkälaisten ihmisten kanssa olen joutunut tekemisiin?\"\npuhkesi häneltä. \"Jokainen nainen juoruaa ja parjaa toisia. Ja miehet\novat vieläkin pahempia. Voitte luottaa minuun, herra -- --\"\n\n\"Furneaux.\"\n\n\"Kuinka tuon nimenne kirjoitatte, sir?\"\n\n\"En tahdo kartuttaa vaivojanne. Nimeni on helpompi lausua kuin\nkirjoittaa. Minä nähkääs olen syntynyt Jerseyssä, missä monet suvut\novat ranskalaista juurta.\"\n\n\"Niin, minun on paha mieli, kun annoin teille haukkumanimen juuri\näsken.\"\n\n\"Kohteliaisuuden te minulle sanoitte. Mieluummin olen 'Hupsuttelija'\nkuin 'Hupsunaama', kuten minua Yardissa nimitetään.\"\n\nRouva Smithersiä hytkäytti, vaikkakin hänen onnistui pidättyä\nilmaisemasta, kuinka mainioksi arvosti Furneauxin virkatoverien\nsutkausta.\n\n\"Hyvä on sitten\", sanoi hän. \"Te olette kapteenin ystävä, eikä minulta\nmuuta, tietoa saada herumaan. Ei silti, että kukaan teitä etsiväksi\nluulisi, jos saan niin sanoa.\"\n\n\"Sehän onkin vahva puoleni. Kapteeni Roysonin ystävänä ei minua\nepäillä.\"\n\n\"No totisesti ei, sir. Yksikään ihminen kylässä ei ihmettele, vaikka\nhän tekisi tai sanoisi mitä hyvänsä.\"\n\n\"Siinä saatte\", kiusotteli Furneaux rouva Smithersin poistuttua.\n\"Ehkäpä nyt hiukan parannette tapojanne ettekä virnistele niinkuin\ncheshirelainen kissa minun hoidellessani vaivalloista tilannetta mitä\nsuurimmalla hienotunteisuudella ja älyllä.\"\n\n\"Minun ei auta muu kuin vaihtaa puheenaihetta\", virkkoi Royson.\n\"Juotteko kahvinne mustana vaiko valkeana?\"\n\n\"Kuparinvärisenä, olkaa hyvä, ja sokeritta.\"\n\nJock ja kissa loikoilivat kaikessa ystävyydessä takkamatolla, ja\nvaieten katseli Furneaux niitä kotvan aikaa. Royson, jolta ei ollut\nunohtunut, että pikku mies oli valittanut väsymystä, ei keskeyttänyt\nhänen mietteitään, joiden luonnollisesti saattoi ymmärtää askartelevan\nvakavassa jutussa, jota tutkimaan hän oli saapunut. Salapoliisi oli\nilmeisesti vaipunut ajatuksiinsa. Hajamielisenä hörppi hän kahviaan.\nHänen piirteistään huokui niiden levossa ollessa älykkyyttä, jota ei\nniin huomannut alituiseen vaihtelevan ilmeen niitä elähyttäessä.\n\nVihdoinkin hän puhui.\n\n\"Oletteko antanut kissalle nimen?\" virkahti hän.\n\nRoysonin täytyi nauraa.\n\n\"Siinäkö kaikki?\" virkkoi hän. \"Kylläpä te minua petkutitte!\"\n\n\"Se pulma on kuitenkin kiusannut miljoonia ihmisiä. On paljon helpompaa\ntervehtiä kapalolasta 'Percynä' tai 'Doroteana' kuin keksiä sopiva\nnimike mustalle kissalle. Mitä 'Georgettesta' arvelette?\"\n\n\"Miatta miksikä ihmeessä sellainen nimi?\"\n\n\"Olihan Shiela-neidin puku georgettea?\"\n\n\"Niin luulen. Mutta mistä lemmosta te sen tiedätte? En minä ole asiasta\nhiiskunutkaan.\"\n\n\"Ette. Tiepuolen pensaaseen jäi häneltä sirunen kangasta.\"\n\n\"Totta vieköön, niinpä jäikin.\"\n\n\"Haa! Te huomasitte sen? Entä muuta?\"\n\n\"Häneltä oli kaula-aukko pahasti repeentynyt, niin että ohkainen\nnenäliina putosi kivikkoon. Annoin tänä iltana sen hänelle.\"\n\n\"Sanonpa uudelleen 'haa'!\"\n\nRoyson liikahteli levottomana. Mitä mahtoi tämä terävä pikku miekkonen\nsanoa seuraavana silmänräpäyksenä? Tällä haavaa saattoi olla sellainen\ntilanne, että viisas olisi pitänyt suunsa tukossa.\n\n\"Jos minä saan olla kummina, niin tehdään siitä 'Georgette'\", sanoi\nFurneaux, ilmeisestikin vaipuneena omiin ajatuksiinsa. \"'Jock' ja\n'Georgette' -- siinähän on eräänlaista sointua. Mutta minä itse\nasiassa mietiskelin eläinten henkistä varustetta -- kuinka suuresti\nse perusolemukseltaan voittaa meidän henkisen minämme. On miltei\nsurkeata, että ne eivät kykene puhumaan ja lukemaan -- siinä mielessä\nkuin me puhumisen ja lukemisen ymmärrämme, tietenkin. Niillä on\njo oma, täsmällinen kielensä -- luultavasti kirjallisuuttakin,\nmerkeissä, kuten intiaaneilla. Otaksukaamme kuitenkin, että ne\nsuosivat lainakirjastoja -- minkälaisia kirjoja ne siinä tapauksessa\npyytäisivät? Todennäköisesti kiinnostaisi sekä Jockia että Georgettea\n'Vihreä rotta', sielutieteellinen tutkielma pääasiassa väkijuomain\nväärinkäytöstä johtuneista turmiollisista orgioista, jotka käyvät\nniille yli ymmärryksen. Köykäisempinä hetkinä ne lukisivat niteen mitä\nuudenaikaisimpia muistelmia, joilla esimerkiksi on nimenä 'Eräitä\nhiiriä ja heidän pieniä juustopalojaan'. Voi, jospa nuo kaksi vain\nvoisivat kertoa, millaiset hurjat romanssit askarruttavat niiden\npieniä, mutta peräti toimivia aivoja!\"\n\nJock hypähti jaloilleen ja murahti. Kissa kävi silmänräpäyksessä\nvalppaaksi. Joku oli ulko-ovella, ja tämä seikka hälvensi hymyn\nRoysonin kasvoilta. Olihan hän itsekin ehdottanut juustopalasta\nvirvokkeeksi Shiela Macdonaldin toivutellessa itseään onnettomuuden\njälkeen!\n\n\"Roberts, siitä lyön tukaatin veikkaa -- tuntia ennenkuin häntä\nodotimme -- ja siis pursuten uutisia!\" vannoskeli Furneaux.\n\nRoberts siellä olikin, hikoileva, kiihtynyt poliisikonstaapeli.\n\n\"Oikeassa olitte, sir\", hän puhkui puhuen salapoliisille ja\nvälittämättä Roysonista mitään, kun hän oli päässyt huoneeseen. \"Saimme\ntuon miehen kiinni, Jim Bender sen satimen laittoi. Siinä teille on\nvasta veijari, jos suvaitsette.\"\n\n\"Roberts\", virkkoi Furneaux, \"te ette toivoakseni ole ehdottoman\nraittiuden kannalla?\"\n\n\"Mitä, sir? Minäkö, sir? En, sir. Nimittäin -- --\"\n\n\"Aivan niin. Istukaa. Ottakaa kypärä päästänne, ja nyt tuo kapteeni\nRoyson hiukan viskyä ja soodavettä, josta hän aikaisemmin tänä iltana\nmainitsi.\"\n\n\"Tuo kissa vasta on siunattu\", jatkoi Roberts.\n\n\"Georgette\", keskeytti Furneaux.\n\n\"Niin, oli miten oli, kissasta te älysitte, kuinka asia oli.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, Roberts, olen juuri selitellyt kapteeni Roysonille,\nettei maanpiirissä ole sitä ihmistä, joka näkisi kissan aivoitukset.\nHarvojen on suotu tehdä niinkään kuin me -- seurata nöyrästi sinne,\nminne kissa johtaa. Alkakaapas nyt kertoa. Teillä on ollut kiire, ja\nJim Bender kaiketi istuu lujasti kylän tyrmässä?\"\n\n\"Istuupa kuin istuukin, sir.\"\n\n\"Kimmurtelipa hän vastaankin. Huomaan, että korvanne on hiljattain\nturvonnut.\"\n\n\"Kyllä minä hänelle sen edestä annoin. Olin miltei murskata hänen\nleukapielensä, totta vieköön.\"\n\n\"Oivallista! Kuka voi tämän jälkeen väittää, että minä en ole ihmisten\ntuomari?... Ah, tuossahan nektaria onkin. Teidänlaisenne henkilö,\nRoberts, jolla on sekä näköä että kokoa, ottaa kahden sormen mitan\nainetta ja saman verran soodavettä. Tällainen minunlaiseni käppyrä ei\ntohdi ottaa muuta kuin yhden sormen verran ainetta ja sitten soodavettä\nreunoja myöten. Armeijalla on omat lakinsa -- Ja nyt, kun meillä on\nnäin mukavaa, kerrotte te meille, mitä Parkman's Yardissa tapahtui.\"\n\nP. C. Roberts alkoi jälleen käydä säädylliseksi kuten ainakin. Hän\noli kuin valtava virta, joka palaa verkkaiseen ja majesteetilliseen\nrytmiinsä murrettuaan tiensä kallioisen kuilun halki. Hän tosiaankin\nkuvasi jonkun tuokion kestäneitä jännittäviä tapauksia taiteellisen\nhillitysti.\n\n\"Lähdettyämme täältä menimme Super ja minä suoraa päätä Parkman's\nYardiin\", sanoi hän. \"Herra Hobbs pysäytti autonsa poliisiasemalle\nja tuli perässä, sillä minun piti toimittaa tiedusteluja ja antaa\nhänelle merkki vasta kun huomaisin jotakin. Ja mitä luulettekaan?\nEnsimmäinen nainen, jota puhuttelin, oli nähnyt Jim Benderin hiipivän\nulkosalle viime yönä kello kahdentoista jälkeen. Hänen pikku poikansa\noli levoton, niin että vaimo, rouva Griffith, purjeentekijän emäntä --\nainoa kunniallinen pariskunta muuten koko talossa -- soudatteli häntä\nnukkumaan, kun kuu nousi kallion takaa -- ja siinä Jim olikin hiljaa\nhiipimässä. Ei hän olisi kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, ellei\nhäntä olisi hieman huvittanut nähdessään kissan tallustelevan Jim\nBenderin perässä. Aivan kuin olisi mies ollut hiiri -- --\"\n\n\"Jonka mieltä juustopalanen kiehtoi\", huomautti Furneaux.\n\nRoberts oli niin kiintynyt kertomiseensa, ettei piitannut lainkaan\nRoysonin äkillisestä yskänpuuskasta.\n\n\"Aivan niin\", myönsi hän. \"Kumma kyllä, että rouva Griffith ei\nlainkaan tiennyt, kenen kissa oli. Noin viikon päivät se on oleillut\ntalon paikkeilla sekä lyöttäytynyt kaikkien lasten ja koirain\nystäväksi. No niin, annoin herra Hobbsille merkin, ja me menimme Jim\nBenderin asuntoon, joka on pihan perällä aivan viimeisenä. 'Iltaa,\nBender', sanoo Super, meidän tavatessamme miehen istumasta takan\näärellä, 'onko teiltä karannut kissa?'. 'Minultako', sanoo hän, eikä\nole ensinkään hyvillään meidät nähdessään; 'ei, kissaapa minä en\ntalossani suvaitsisi'. 'Oikein sanottu!' sanoo herra Hobbs ja vetää\npiipun taskustaan. 'Onko teillä tikkuja?' Jim hätääntyy, mutta ottaa\ntulitikkulaatikon takkinsa ulkotaskusta ja ravistelee sitä. 'Ei siellä\nmontakaan tikkua ole', sanoo hän. 'Haen teille toisen laatikon, herra.'\n'Yksi tikku riittää', sanoo Super, kaappaa tulitikkulaatikon sekä\navaa sen varovaisesti. Jim ja minä tietysti katsoimme hänen puuhiaan,\neikä meistä kumpikaan tiennyt, mihinkä hän tähtäsi. Hän ravistaa\nparisen tikkua ja jonkun lohenneen pikku lastun pöydälle, ja sovittaa\nsitten pari lastua kahden poltetun tulitikun päihin, jotka hänellä\non kirjekuoressa. Sitten hän panee koko roskan, tulitikkulaatikon\nja kaiken, kuoreen. 'Kuka palkkasi teidät virittämään tuon\nrautalankasatimen Rantahuvilan kohdalle maantien poikki viime yönä?'\nsanoo hän, laukaisten kysymyksensä Jim Benderiä vasten kasvoja. 'Mitä\nte jaarittelette?' äyskii Jim, mutta hänen kasvonsa olivat näkemisen\narvoiset. Herra paratkoon, siltä hän näytti kuin olisi ryypännyt\narsenikkia oluessansa! 'Pidätän teidät', sanoo herra Hobbs, 'syytettynä\navunannosta William Wentworthin ja Arthur Jenksin murhaan Homesteadissa\nkellon ollessa noin kaksikymmentä minuuttia yli yhden aamuyöstä.\nRoberts, käsiraudat hänelle!' Silloinkos vasta meteli alkoi. Bender\nrimpuili kuin mikä, mutta minä sain lyödyksi hänet maahan, ja Super\nauttoi minua kiinnittämään raudat hänen ranteisiinsa niin että hänellä\noli kädet selän takana kuten ainakin. Sitten me lähdimme viemään häntä.\"\n\n\"Sanoiko hän mitään?\"\n\n\"Ettäkö sanoiko! Varjelkoon! Enpä ole useasti kuullut sellaista\nryöppyä.\"\n\n\"Hän ei myöntänyt mitään?\"\n\n\"Ei sanaakaan tuosta satimesta. Vannoskeli vain, ettei ollut tiennyt\nmurhista mitään ennenkuin aamulla oli saanut niistä kuulla. Taskussaan\noli hänellä neljä puntaa viisitoista shillinkiä, ja viidellä\nshillingillä hän jo oli lappanut olutta nahkaansa siitä pitäen kuin\nkapakat tänä aamuna aukaistiin. Savukkeet, joita hän poltteli, olivat\nsamaa lajia kuin pätkät, joita Superilla oli kirjekuoressaan.\"\n\n\"Oletteko pitänyt kotietsinnän hänen asunnossaan?\"\n\n\"Herra Hobbs ja kersantti Jackson siellä nyt pitävät sitä. Minut\nlähetettiin tänne ilmoittamaan asiasta teille, sir.\"\n\n\"Pönäkkä mies! Olette onnenpoika, Roberts. Kunhan vain tämä juttu\ntietäisi teille mitalia. No niin, tapahtukoon oikeus, vaikka taivaat\nhajoaisivat, ja kohtuuden lain nimessä on minun nyt paneuduttava\nnukkumaan. Palaatteko takaisin kylään?\"\n\n\"En, sir. Kersantti Jackson oli sitä mieltä, että oli yhtä hyvä, jos\nhiukkasta aikaisemmin asetun kosketuksiin porttia vartioivan miehen\nkanssa.\"\n\n\"Hyvä. Minä en tikahda täältä ennen puolta kymmentä aamulla, niin että\ntiedätte, mistä minut löydätte. Mutta älkää tulkokaan enää tänä iltana,\nsen sanon teille. Pitäkää huolta terveydestänne. Hautokaa korvaanne\nkotona etikalla.\"\n\nRoyson saattoi Robertsin ovelle, \"Jim Benderin pidättäminen näyttää\nsangen vähän innostuttavan teitä\", lausui hän palatessaan. Furneaux\ntukahdutti haukotuksen, \"Shakaalin olemme saaneet kiinni\", sanoi hän.\n\"Tiikerit pääsivät karkuun. Kuitenkin voivat ne tulla takaisin haaskan\nluokse. Sellainen on niiden tapa. Aion nukkua ummelleen yhdeksän\ntuntia. Huomispäivästä saattaa koitua kova. Voios hyvin, Jock! Ihania\nunia, oi Georgette! Älkää valvoko kovin myöhään, Royson. Ikävä kyllä ei\ntuo tytöntypykkä aja tänä yönä tästä ohi! Ei tule mitään satimia eikä\nmitään juustopaloja, niin että hiironen saa viettää levollisen yön!\"\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\nTOINEN NAINEN.\n\n\nFurneauxin neuvo oli järkevä, mutta Royson ei sitä noudattanut. Hän\npistäytyi tapaamaan rouva Smithersiä, joka ompeli keittiössä, sillä\nhän kuului sukupuuttoon kuolemassa olevaan lajiin perheenemäntiä,\njoiden sormet aina ovat työssä, Royson halusi keskustella seuraavan\npäivän ruokajärjestyksestä. Huvilasta oli tullut epävirallinen\npoliisin päämaja, niin että hyvinvarustettu ruokasäiliö saattoi käydä\ntarpeenvaatimaksi.\n\nMutta rouva Smithers ei tahtonut ottaa hänen puheitaan kuuleviin\nkorviinsa.\n\n\"Kyllä minä teidät ja sen laihan pikku-ukkelin ruuassa pidän\", selitti\nhän viitaten peukalollaan takimmaiseen makuuhuoneeseen päin. \"Onko hän\nihan totta salapoliisi, kapteeni?\"\n\n\"Epäilemättä, ja mitä kyvykkäin mies päällepäätteeksi, luulisin.\"\n\n\"Niinpä niin, minun tunnuslauseenani on aina ollut: 'elää ja ottaa\noppia'. Kuulkaapas, minä pidän hänestä. Kelpaa sitä kuulla hänen\njuttelevan. Mutta mitä te siitä toisesta öykkäristä tuumasitte, siitä,\njoka oli kuin hirttämistä vailla? Jos joku kerran oli ammuttava\nkuoliaaksi, niin miksikä ei häntä valittu?\"\n\n\"Ettekö nyt ole hiukkasen liian ankara herra de Novgorodia kohtaan??\"\n\n\"Herra Nokkaviisaaksi minä hänet nimittäisin. Tullapa nyt tänne\nlahjusten kanssa.\"\n\n\"Miksikä noin sanotte? Luultavasti ei hänestä milloinkaan tule\nystävääni, mutta vilpittömästi uskon hänen tarkoittaneen teille hyvää.\"\n\n\"Kaikkea vielä, sanon minä. Hyväähän hän tarkoitti Arty\nJenks-rukallekin, kun sai hänet vastaanottamaan ja postittamaan\nkirjeitä, joista muut eivät tienneet mitään. Puhuihan poika siitä\ntietysti isälleen ja äidilleen. Punnansetelin hän sai viikossa palkaksi\nsiitä, että oli välikätenä, ja nyt hän makaa ruumiina jossakin\nulkorakennuksessa. Vieretysten hovimestarin kanssa, eikä heitä saa\nsieltä liikuttaa, ennenkuin ruumiinkatselmuksen jälkeen.\"\n\n\"Tapaus on mitä ikävin, katsoipa sitä miltä kannalta hyvänsä. Mutta\nolisihan niin voinut käydä kelle talon palvelijalle hyvänsä. Nuo\nihmiset, de Novgorodit, ovat venäläisiä, ja Venäjän kansa on nykyään\näärettömässä hajaannuksen tilassa.\"\n\nRouva Smithers laittoi käsityönsä ompeluvasuunsa ja napsautti sen\nkiinni.\n\n\"Ei teidän huominen aamiaisenne tällä tavalla valmistu\", julisti hän.\n\"Ja sen minä teille sanon, kapteeni -- jos vain voitte saada sen\nherttaisen nuoren neidin riistetyksi noiden ryssäin käsistä, niin\ntehkää se. Tytölle on se hyvä, eikä siitä teillekään mitään pahaa\nkoidu. On niitä muitakin, jotka tahtoisivat teidät verkkoihinsa.\"\n\nRoyson katsoi parhaaksi poistua. Rouva Smithers oli usein tiedustellut,\nmillä kannalla hänen naimapuuhansa olivat, eikä lainkaan hyväksynyt\nhänen vakaata päätöstään vielä vuosikaudet viettää poikamiehen\nelämää. Tuollainen päähänpälkähdys, naurettava päähänpälkähdys. kuten\nRoyson ajatteli, että hän muka rakastuisi Shiela Macdonaldiin ensi\nsilmäykseltä, niin sanoaksemme, karvasteli hänen mieltään, hänen\nistahtaessaan ja täytellessään viimeistä piippuaan. Olihan tyttö\ntietenkin soma, mutta eihän kukaan mies piitannut naida ensimmäistä\nsomaa tyttölasta, joka tulla tupsahti hänen syliinsä polkupyörän\nsatulasta. Mutta harvinaisen naisellinen hän oli sitäpaitsi, ja\ntällaisen muita häiritsevämmän muiston juolahtaessa hänen mieleensä hän\ntähyili ympäriltään kirjaa -- jotakin, joka johtaisi hänen harhailevat\najatuksensa moisista typeryyksistä.\n\nHänen katseensa osui kirjaan 'Mons -- ja peräytyminen', mutta\nsiitä ei ollut suurtakaan apua, sillä teoshan oli ollut alassuin\npöydällä hänen kantaessaan pyörtynyttä tyttöä huoneeseen. Mutta sen\nnähdessään muistuivat hänen mieleensä vuoden 1914 päiväunet ja sangen\ntodelliset kärsimykset. Englanti, Ranska, Belgia ja Venäjä olivat\nliittolaisia pahaa vastaan tehtävässä ristiretkessä. Italia oli heihin\nyhtymäisillään, Amerikan terästäessä sieluaan suurta kutsumusta varten,\njoka lopullisesti johtaisi sen muiden uskolliseksi liittolaiseksi.\nKuinka valtavaa, joskin kauhistavaa, oli tulevaisuuden suunnitus\nsilloin -- kuinka harmaata nykypäivän todellisuus!\n\nAinakin näennäisesti sota alkoi siitä syystä, että Venäjän ja Saksan\nvälillä syntyi Balkanilla ristiriitaa. Jonkun tiiman kuluttua alkoivat\nkuitenkin tykit paukkua puolueettoman Belgian metsissä ja kentillä.\nJotakin samanlaista sattui parhaillaan aivan tällä hetkellä Englannin\netelärannikolla. Venäläisten monarkistien ja bolsheviikkien välillä\noli tapahtunut yhteenotto Homesteadissa, ja ensimmäisinä uhreina oli\nkaksi aivan viatonta brittiläistä, hovimestari ja lakeija. Tällaisten\nvaatimattomain ihmisten kuoleman takia ei etsivän osaston virkamies\nsuinkaan ollut tuollaisella kiireellä saapunut Lontoosta. Kysymyksessä\noli suurempaa kuin parin palvelijan henki. Nämä heittivät henkensä\nkuten muut viattomat saksalaisten sotalaumojen työntyessä Meusen\nrauhalliseen laaksoon. Mitä osaa mahtoi Shiela Macdonald näytellä\nnäissä vallankaappaussuunnitelmissa, joiden takia asestettuja miehiä\nsaapui englantilaisen maaseudun kolkkaan ja tytöstä itsestään tehtiin\npuolen miljoonan punnan tallettaja? Kuinka paljosta mahtoi Furneaux\nolla perillä? Miksikä oli hän lukenut hallituksen tiedonantoja\nvalmistautuessaan tätä aivan paikallista tihutyötä tutkimaan? Mitä hän\noli tarkoittanut sanoessaan, että Guy de Novgorod olisi sekä henkisesti\nettä ruumiillisesti rauniona ennenkuin lopettaisi murhenäytelmässä\nnäyttelemäänsä osaa koskevat selittelynsä? Ja ennenkaikkea, oliko\nmahdollista, että tuon kalpean ukrainalaisen onnistuisi pakottaa\nShiela avioliittoon? Asia oli inhoittava, sellainen, jonka ei voinut\nsallia tapahtuvan. Mutta sittenkin, mitä hittoa se häntä, Philip\nRoysonia, liikutti, joka oli kesän ajaksi sijoittautunut itähän\nsyrjäiseen maankolkkaan pelatakseen golfia, lukeakseen ja ehkä hiukan\nkirjoitellakseenkin? -- sillä tämä entinen tykistökapteeni oli jo\nnähnyt nimensä painetun sivun nimikkeen yläpuolella.\n\nÄkkiarvaamatta osui hänen katseensa matolla loikovaan kissaan.\n\n\"Kuuleppas, sinä siinä!\" murahti hän. \"Sinä tämän kaiken sekamelskan\naikaansait! Sinä keittiöön ja minä vuoteeseen. Kunhan inhoittava\nkuulustelu on ohitse, hyppään minä ensimmäiseen junaan, joka menee\nSkotlannin kaukaisimpaan, pohjoisimpaan kolkkaan.\"\n\nHuolimatta siitä kaikesta hän nukkui oivallisesti, ja vallan hilpeä\nnelihenkinen ryhmä oli seuraavana aamuna koolla murkinapöydän ääressä\nsekä sen alla. Furneaux oli noussut varhain ja käynyt ulkona.\n\n\"Ihanan ilman syytä kokonaan\", selitteli hän. \"Tunti on saman veroinen\nkuin kokonainen päivä Lontoossa savun ja petroolikäryn seassa. Olen\nlähettänyt pitkän sähkösanoman ja tavannut kersantti Jacksonin.\nKuulustelu on kello kolmelta Hallissa, niin että siihen asti olisi\nteidän parasta pysytellä poissa näkyvistä. Voisittehan vaikka pelata\ngolfia? En näe teitä ennenkuin vasta illalla -- nimittäin sentähden,\nettei Guy de Novgorod ole mikään pölkkypää, ja saattaa tänään hillitä\nmielensä vähän paremmin.\"\n\n\"Ajan kylään katsomaan, enkö tavoita Pateria. Hänelle on minun\nesitettävä anteeksipyyntöni, kun en eilen mennyt hänen luokseen teelle.\"\n\n\"Olitteko te varmasti luvannut?\"\n\nSilloin Royson kertoi kenraali Swineysta, josta hän ei ollut edellisenä\niltana keskusteltaessa tullut maininneeksi.\n\nFurneaux muikisteli suutaan kenraalista puhuttaessa.\n\n\"Juttu käy hetki hetkeltä mieltäkiinnittävämmäksi\", naureskeli\nhän. \"Jokaisella on niin ihmeteltävä nimikin. Shiela esimerkiksi.\nShiela-niminen tyttö ei voi muuta kuin olla suloinen. Jokainen\nromaaninkirjoittaja luo Shielan, joka ei milloinkaan ole vampyyri. Ja\nGuy Runey de Novgorod -- siinähän teillä on ilmielävä elokuvaroisto!\nSittenkin minua tuo Swineyn miekkonen taitaa miellyttää kaikkein\neniten. Sillä on mahdollisuuksia. Minun on katsottava, mihinkä voisin\nryhtyä hänen kanssansa.\"\n\n\"Muistakaa, että hän on piirikunnan maistraatin jäsen.\"\n\n\"Ooh, kyllä minä hänen kanssaan tolkkuun tulen. En aio joutua\nvirkaheitoksi hänen takiaan. Bender muuten aikoo ryhtyä todistamaan\npalkkaajaansa vastaan.\"\n\n\"Onko siitä apua?\"\n\n\"Ainoastaan siinä tapauksessa, että hän saa selville mies-henkilön,\njota hän väittää englantilaiseksi ja joka kello seitsemän aikaan\nsunnuntai-iltana antoi hänelle viiden punnan setelin palkaksi siitä,\nettä hän suostui virittämään tuon rautalangan tien poikki puoli kahden\nja kello kahden väliseksi ajaksi seuraavana yönä. Ehdot olivat,\nerikoiset. Hänen oli pidettävä silmällä kylästä johtavaa tietä\nja temmattava lanka pois, jos sieltä päin joku lähestyisi. Ansan\ntarkoituksena oli Homesteadista mahdollisesti lähetettyjen lähettien\nkumoonsuistaminen. Bender oli oikea mies tuohon likaiseen hommaan.\nKartanon omistaja, joku sir Thomas, mikä hänen nimensä lienee, on\nkahdesti toimittanut hänelle kuusi kuukautta linnaa salametsästyksestä,\nniin että hän siis sai tilaisuuden kostaa. Joka tapauksessa on Hobbs\ntänään lähettävä hänet vielä viikoksi vankeuteen. Vakavaa syytöstä\nhäntä kohtaan tuskin tehdään, mutta hän joutuu vastuuseen siitä,\nettä on avunannollaan aiheuttanut hengenvaaraa hänen majesteettinsa\nalammaisille, rikollisessa tarkoituksessa asettamalla Kuninkaan\nvaltatielle koneen taikka kappaleen rautavaijeria j.n.e.\"\n\n\"Teidän on saatava tietää, mitä rouva Smithers minulle kertoi\neilenillalla. Hän näyttää kuulleen sellaista, että palvelija Arthur\nJenks toimi välikätenä nuoremman de Novgorodin kirjevaihdossa.\"\n\n\"Totta kylläkin. Minulta on noita kirjeitä kaksi. Eilen ne saapuivat,\nja pojan isä otti ne haltuunsa. Muussa tapauksessa olisi eräs\npuutarhureista vienyt ne Halliin -- Ette kai ole loukkaantunut?\"\n\n\"Vielä mitä. Olen jo huomannut, että teillä on pääkopassanne yhtä ja\ntoista sellaista, mitä ette voi ilmoittaa maallikolle.\"\n\n\"Kelpo poika! Kyllä teille pian kerrotaan kaikki tiedot, jotka\npiskuisissa aivoissani säilytän tästä ongelmallisesta jutusta.\"\n\n\"Te siis myönnätte, että se on ongelmallinen?\"\n\n\"Onpa niinkin. Luojan kiitos, että te ette kuvittele olevanne\nharrastelijasalapoliisi -- 'rikosjuttujen tutkija' lienee uljaan\nyksityisetsivän oikea nimi. Eihän sellaista oliota tietenkään lainkaan\nole olemassakaan, sielutieteellisine aivoituksineen ja myrkkykokeinen\nja pölkkypäisistä poliiseista kokoonpantuine statistijoukkoineen. Jos\nolisi, joutuisi hän viiden minuutin sisässä pidätetyksi, kun puuttuu\noikeudenkäytön lailliseen menoon. Varon kyllä tuota kenraali Swineyta,\nmutta hiukkasen aion häntä koetella. Kas niin, näkemiin siis! Pitäkää\nsilmänne auki!\"\n\nPappilaan saavuttuaan Royson aikoi parhaillaan laittaa Jockin kiinni\npuutarhan etualalla olevaan pergolaan, kun muuan naisääni tervehti\nhäntä ystävällisesti.\n\n\"On hyvin hauskaa kun päätitte tulla meitä katsomaan, kapteeni\nRoyson\", sanottiin. \"Olen niin kovin hartaasti halunnut hieman pakista\nkanssanne. Ja antakaa sealyhaminne toki olla vapaana. Rakastan koiria.\"\n\nNeiti Gladys Hethcott, kirkkoherran sisar ja iältään häntä noin\nkymmentä vuotta nuorempi, riensi vastaan kuistilta. Jock kenties\noli joutunut huonolle tuulelle tuon kiinnipanosuunnitelman takia,\nsillä sellaista se ei sietänyt muualla kuin golfkerhossa. Missään\ntapauksessa ei se näyttänyt vastaavan nuoren neidin lämpimiin\ntunteisiin, ja sai vain ylimalkaisen taputuksen. Hänen isäntänsä\nkuitenkin vastaanotettiin erittäin lämpimästi. Gladys-neiti suorastaan\nsäteili tälle.\n\n\"Siitä minulla ei ollut mitään tietoa\", virkkoi Royson arvellen sillä\ntavoin hyökkäämällä parhaiten puolustautuvansa. \"Kenraali Swiney toi\neilen iltapäivällä sanan veljeltänne, mutta minä en päässyt lähtemään.\nOlen nähkääs hiukkasen sekaantunut Homesteadin juttuun.\"\n\n\"Sellaista me olemme kuulleet. Senkö vuoksi teillä oli naisvieras teetä\njuomassa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ah, tulkaa sisään ja kertokaa minulle kaikki tyyni. Kuinka\njännittävää! Kenraali Swiney on tavattoman kiihkoissaan. Hän\non hirveän närkästynyt, kun ei voi mennä ruumiinkatselmukseen,\nmutta superintendentti Hobbs sanoi hänelle, että koska hän joutuu\nvalamiehistön penkille noita kauheita ihmisiä oikeudessa tuomittaessa,\nsaattaa puolustusasianajaja, mikäli sellaista tulee olemaan, panna\nvastalauseensa siihen, että hän on maistraatin jäsenenä, jos hän\non kuullut todistajien lausunnot etukäteen -- Niin, olkaa hyvä\nja tuokaa Jock sisään. Antakaahan minun katsoa, onko talon kissa\nseurusteluhuoneessa. Se inhoo koiria.\" Royson hymähti. Hobbs\nosasi konstinsa. Mutta niinpä osasivat eräät toisetkin. Kissa\noli vierashuoneen sohvan alla, ja Gladys Hethcott näytti sievää,\nsilkkiverhoista nilkkaa -- hieman muutakin -- polvistuessaan\nkaappaamaan raivostunutta eläintä syliinsä.\n\n\"Onko Pater kotona?\" tiedusteli Royson, neidin ollessa menossa\nhuoneesta sylkevä, puolirotuinen persian-kissa sylissään.\n\n\"Kyllä hän on, työhuoneessaan valmistelemassa papereita kirkkoneuvoston\nkokoukseen. Mutta älkää uskaltakokaan puhua golfista ennenkuin olemme\nsaaneet keskustella. Kuka tuo tyttö on? Miksikä hän asuu noiden\nvenäläisten luona? Onko hän kaunis?\" Kissa työnnettiin toiseen\nhuoneeseen ja ovi suljettiin. Royson sai hetkisen aikaa miettiä, mitä\nvastaisi. Hän tiesi varsin tarkkaan, mitä hänen ei sopinut sanoa, niin\nettä kaikki sujui varsin helposti.\n\n\"Neidin nimi on Macdonald, Parooni de Novgorod on hänen isäpuolensa.\nMikäli mieshenkilö kykenee arvioimaan, on hän erittäin kaunis.\"\n\n\"Entä kuinka vanha?\"\n\n\"Yhdenkolmatta iässä, luulisin.\"\n\n\"Ah!\"\n\nRoyson painui istumaan pidellen Jockia nauhasta. Neiti Hethcott oli\njärjestellyt akkunan luona olevalla pikku pöydällä olevaa maljakkoa.\nKuten elokuvain ohjaaja sanoisi, hän 'jatkoi liikettä'. Sivulta nähtynä\noli hän erinomaisen sievännäköinen, ja nähtävästi oli hän perillä siitä\nseikasta.\n\nHänellä oli tweedhame ja kudottu urheilupusero, mutta tällaisiin\nurheilutamineisiin soveltuakseen olivat hänen kenkänsä aivan liian\nsiroa lajia. Hänen jalkansa olivat pienet, ja raskaat kävelykengät ovat\nparhaimmillaankin kömpelöt jalkineet.\n\n\"Oletteko siis pettynyt?\" nauroi Royson.\n\n\"En. Miksikä olisinkaan? Sellaiset ihmiset ovat aina kauniita.\"\n\nRoyson oli varovainen. Hän ei inttänyt vastaan.\n\n\"Pahoittelen\", sanoi hän, \"mutta minä en ehkä sitä kykene\narvostelemaan.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Kauneutta. Mitä mieltä kenraali Swiney oli?\"\n\n\"Kylläpä te puhutte joutavia.\" Gladys laitteli viimeisen kukanoksan\npaikoilleen ja vaipui sirosti istumaan sohvalle. \"Kenraali Swiney\nhäntä tuskin näkikään, eikä tiennyt, kuka hän oli. Me vain arvailimme\nsellaista, että hän luultavasti oli sama neiti, joka kaatui\npolkupyörineen asuntonne edustalle.\"\n\n\"Olette siis jo kuullut siitä?\"\n\n\"Olemmepa niinkin? Tietäväthän lääkäri ja poliisi asian? Arthur on\nvallan loukkaantunut teille. Hän ei käsitä, miksikä ette eilen kertonut\nhänelle asiasta.\"\n\n\"Senhän minä toki voin selittää. Poliisi lähetti minut sinne mistä\nolin tullutkin, saattaessani onnettomuuden jälkeen neiti Macdonaldia\nHomesteadiin, ja minä päätin, etten enää puuttuisi enkä tarttuisi koko\njuttuun, mikäli se vain oli mahdollista. Tässä enemmän tai vähemmän\nylistelevässä tarkoituksessa päätin olla sanomatta kenellekään\nhalaistua sanaa asiasta. Nyt näyttää siltä, että minun on esiinnyttävä\ntodistajana ruumiinkatselmuksessa, ellei muuallakin, Superintendentti\nHobbs tahtoo sitä itsepintaisesti.\" Jostakin syystä haihtui neiti\nHethcottin käytöstavasta eräänlainen kirpeys.\n\n\"Voi, olen aivan samaa mieltä\", huudahti hän. \"Juttu on kauhea. Eihän\nkukaan tahtoisi moiseen sekaantua. Mutta sanokaahan -- kuinka tuon\nnuoren naisen onnistui kaatua? Ja kuulitteko te ryminän?\"\n\n\"Hänen polkupyöränsä törmäsi johonkin tiellä olleeseen esteeseen. Hän\najoi hyvin kovaa vauhtia, kuten tiedätte, noutaakseen apua kylästä.\"\n\nSitten hän jutteli suurentelevasti erään mustan kissan odottamattomasta\nilmestymisestä maantielle ja yritti ottaa puheeksi Homesteadin\ntapahtumia. Mutta neiti Hethcott halusi kuulla yksityiskohtia ja oli\nmyös päättänyt saada ne selville.\n\n\"Tohtori sanoo, että neiti Macdonald oli jokseenkin kummallisessa\nasussa\", ehätti hän keskeyttämään. \"Niin -- kummallinen ei kai ole\noikea nimitys -- mutta käsitättehän te, mitä tarkoitan. Hieno valkoinen\niltapuku kaikkine asiaankuuluvine hetaleineen ja upea otsakoru tuskin\novat paikallaan syrjäisessä maatalossa sunnuntai-iltana, eikö niin?\"\n\n\"Sitä _minä_ arvelin\", myönsi Royson.\n\n\"Niinkö tosiaankin, no olihan se luonnollista. Tuollaisilla ihmisillä\non merkillisiä tapoja. Saiko hän vammoja?\"\n\n\"Meni kolauksesta tajuttomasti. Kysymyksessä epäilemättä oli vähäinen\ntärähdys. Rouva Smithersin ja minun oli hieman nähtävä vaivaa\nvirvoitellessamme häntä.\"\n\n\"Rouva Smithersin! Minkä ihmeen takia hän ei ollut vuoteessaan kellon\nollessa, puoli kaksi aamuyöstä?\"\n\n\"Hän oli hyvin vastahakoinen, mutta minä panin hänet nousemaan.\"\n\n\"Kannoitteko te tytön huoneeseenne?\"\n\n\"Enhän minä häntä voinut jättää makaamaan keskelle maantietäkään.\"\n\n\"Kovin runollista! Mutta hän kykeni sentään eilen tulemaan teitä\ntapaamaan?\"\n\n\"Siinä ei ole mitään runollista. Hän halusi kiittää rouva Smithersiä ja\nminua avustamme.\"\n\n\"Ei siis ole totta, kuten kylässä huhuillaan, että Jim Bender hätyytti\nhäntä?\"\n\n\"Ei ole, mikäli minä tiedän. Eikä hän mitään sellaista sanonut. Mutta\nonhan jotakin sentapaista voinut tapahtua. En nähnyt hänen kaatuvan.\nKuulin vain polkupyörän rysähtävän.\"\n\n\"Ihmiset sanovat hänen menevän naimisiin velipuolensa kanssa.\"\n\n\"Sehän on varsin kiintoisaa -- onnelliselle parille.\"\n\n\"Te siis ette suurestikaan ihastunut häneen?\"\n\n\"Voi, minähän olen noita hirveitä olentoja -- vakiintunut poikamies.\"\n\n\"Mutta eihän sen tarvitse sitä tietää, että ette silmäile kaunista\ntyttöä.\"\n\n\"Päinvastoin. Sellaiset kauhistavat minua.\"\n\n\"Tiedättekö, kapteeni Royson\", nyreili neiti Hethcott leikkisästi,\n\"olen miltei varma siitä, että ette ole kertonut minulle puoliakaan\nsiitä, mitä tapahtui.\"\n\n\"Missä? Milloin? Miten?\"\n\n\"Maantiellä. Asunnossanne. Teidän saattaessanne tyttöä kotiin.\"\n\n\"Totta kylläkin. Erinäisistä seikoista on vaiettava, kunnes poliisi on\npäättänyt, mitenkä niiden suhteen menetellään. En ole salannut mitään,\nmikä koskee neiti Shiela Macdonaldin seikkailua tai tapaturmaa.\"\n\n\"Oh! Sellainen nimikö hänellä on? Shiela?\"\n\n\"Niin. Sen hän minulle ilmoitti. Kuulkaapas, hän tahtoisi puhutella\nPateria ja toivoo, että tämä kirjoittaisi hänelle, milloinka hänen\nsopisi pistäytyä täällä. Siinä ensimmäinen syy tämänaamuiseen käyntiini\n-- toinen taas on sellainen, että tahtoisin saada hänet kotvaseksi\ngolfkentälle ennen aamiaista.\"\n\nGladys Hethcott oli ymmällään ja melkein sanaton. Hän ei ollut\nodottanut tällaista suorasukaista ja varsin tavallista selitystä.\n\n\"Tuleeko hän todellakin tänne?\" hän vain osasi sanoa. Royson näki\nasemansa etuisuuden ja käytti sitä hyväkseen.\n\n\"Sanoin, että hän luultavasti tutustuisi teihinkin, ja selitin, että\nolisitte hänelle hyvin herttainen. Tietenkin hän tarvitsee myötätuntoa\ntoiselta naiselta, joka on samaa kansallisuutta kuin hän ja myöskin\nsamassa iässä. Muistakaa, että hän on yhtä englantilainen kuin mekin,\nja olosuhteiden takia joutunut elämään venäläisten luona.\"\n\n\"Minkälaisten olosuhteiden?\"\n\n\"Kyllä kai hän niistä teille kertoo.\"\n\n\"Hyvänen aika, suokaa minulle anteeksi! Te tuskin käsitättekään, kuinka\njännittävää tällainen on paikassa, missä koiratappelukin on suuri\ntapahtuma. Pyydänkö Arthuria nyt tänne?\"\n\n\"Toivoisin sitä. On hyvin hauskaa istua täällä juttelemassa kanssanne,\nmutta mehän tuhlaamme kehnosti ihanaa päivää. Miksikä ette tulisi\nmukaamme?\"\n\nHänen emäntänsä nousi. Royson oli oitis ehättänyt käymään kiinni hänen\nsanoihinsa. Mitä sellainen merkitsi? Ollessaan jonkun kerran ennemmin\nvierailemassa pappilassa oli hän ollut mitä kunnioittavin, joskin\nhiukkasen kaino.\n\n\"Minulla ei ole aikaa sellaisiin turhanpäiväisyyksiin\", sanoi hän\nsuloisesti. \"Artiella ei ole lainkaan apulaispappia, ja minulla on\nhirveän paljon puuhaa seurakunnassa.\"\n\nRoyson ei ollut varma siitä, tiesikö neiti Hethcott saaneensa nuhteita.\nHän ei tyttöön luottanut. Hänen arvelunsa mukaan tyttö oli itse\nkeskeyttänyt keskustelun jokseenkin äkkinäisesti, ja se kenties johtui\nnärkästymisestä tai siitä tiedosta, että Shiela Macdonald aikoi tulla\ntaloon. Ehkäpä molemmistakin syistä. Missään tapauksessa ei olisi hänen\nsyynsä, jos herkästi innostuvaa tyttöä ei varoitettaisi olemasta liian\navomielinen.\n\nKirkkoherra riensi avosylin häntä vastaan.\n\n\"Hyvänen aika! Siellähän sinä oletkin!\" huudahteli hän ystävällisesti.\n\"Miksikä ei sinua eilen näkynyt?\"\n\n\"Kerroin juuri sisarellesi, että superintendentti Hobbs tuli minua\ntapaamaan. Minä -- --\"\n\n\"Mutta eihän Hobbs luonasi ollut Swineyn käydessä?\"\n\n\"Ei. Enkä minä kuitenkaan rupea laulamaan juttuani niinkuin selkäsaunaa\npelkäävä pojannaskali. Jos sinulla on aikaa, niin lähdetään\ngolfkentälle. Kävelytät polkupyörääsi asunnolleni saakka, ja minä\nkerron kaiken, Neiti Hethcott ikävystyisi kuoliaaksi, jos selostaisin\nasian toistamiseen.\"\n\n\"Ihan varmaan on Arthur nauttiva kaunoluvusta, kapteeni Royson, olette\ntäydellinen taituri salaamaan asioita.\"\n\nGladys Hethcott ei saanut kieltään hillityksi. Niin hartaasti kuin hän\nhalusikin pysyä hyvissä väleissä tämän veljensä ystävän kanssa, ei hän\njättänyt tilaisuutta käyttämättä sanoakseen pistopuheen.\n\n\"Näihin aikoihin ensi viikolla te hämmästytte sitä vyyhteä, minkä\nolen kehrännyt\", nauroi Royson. \"Tällä kertaa en voi miltään. Tuskin\nitsekään tiedän, mitä asioista ajattelisin. Sitäpaitsi minusta\ntuntuu, että te olette kaikesta paljon paremmin perillä kuin minä.\nKun ottaa huomioon tohtori Ensleyn perinpohjaiset tiedot ja oman\npaikallistuntemuksenne, jään minä kovin alakynteen.\"\n\n\"No niin, teille suodaan anteeksi. Tulkaa ruumiinkatselmuksen jälkeen\ntänne teelle.\"\n\n\"Siinä taas pulma minulle. Luonani vierailee muuan ystävä. Hän saapui\neilen illalla aivan odottamatta, ja minun on pidettävä hänestä huolta.\"\n\n\"Tuokaa hänet mukananne.\"\n\n\"Oivallista. Mutta muistakaa toki, että olen kokonaan riippuvainen\nhänen kulkemisistaan, niin että otan kutsun vastaan ensimmäisen sopivan\npäivän varalta, mikäli te silloin olette kotosalla.\"\n\nRoysonista ei oikein tuntunut siltä, että hän oli onnellisesti\npelastautunut. Mutta siitä hän ei piitannut. Häntä haluttikin olla\nGladys Hethcottille hieman töykeä. Tämän utelu muistutti jonkun verran\nkenraali Swineyn tapoja.\n\nPäästyään onnellisesti maantielle kirkkoherran kanssa pääsi hän\ntasapainoon. Hethcott oli monessa suhteessa sisarensa kaltainen,\nmutta seurakuntatyö ja sotakokemukset olivat tehneet hänestä vähemmän\nutelevan. Sitäpaitsi oli Gladys Hethcott nainen, joka ei omassa\npienessä seurapiirissään kärsinyt lainkaan kilpailijaa, ja älykkäänä\nhän oivalsi oitis, että neiti Shiela Macdonaldista saattoi koitua mitä\npelättävin kilpailija, mitä tuli kapteeni Philip Roysoniin.\n\nMiesten loitottua näkyvistä hän juosta sipsutti tien poikki lääkärin\nasunnolle. Aamuvastaanotto oli juuri päättynyt, ja auto oli oven\nedessä valmiina sairaskäynneille lähtöä varten. Hänen vielä ollessaan\njonkun askeleen päässä ilmestyikin sitten tohtori itse näkyviin. Neiti\nHethcott heilutti hänelle kättään.\n\n\"Sananen vain\", huudahti hän. \"Kapteeni Royson kävi meillä tuokio\nsitten. Hänen kertomuksestaan päättäen sai neiti Macdonald aika pahan\nkolauksen. Neiti tulee vierailulle meille, niin että minua haluttaisi\ntietää, onko hän saanut vaikeitakin vammoja.\" Tohtori Ensley aprikoi\nasiaa. Kysymyksessä tuskin oli tapaus, johonka nähden oli noudatettava\nlääkärin vaiteliaisuutta, ja sitäpaitsi on maaseudulla hienoston kesken\nvapaamuurariutta, joka edellyttää avomielisyyttä.\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"ei mitään, mistä kannattaisi laulua tehdä. Hänen\npukunsa oli repeentynyt, ja hänen toisessa sukassaan näin veritäplän.\nMutta hän ei juuri valitellut vaivojansa. Hän oli yksinomaan huolissaan\nparoonista, joka, kuten hänen poikansakin, samalla tavoin murehti\ntytärpuolen takia.\"\n\n\"Onpa se ihmeellistä.\"\n\n\"Ei niinkään, minun mielestäni. Tyttö oli rynnännyt polkupyörällään\nnoutamaan poliisia avuksi. Hänen omaisensa olivat tietenkin huolissaan\ntietäessään hänen ajavan yksinäisiä teitä pitkin, kaikenkaltaisten\nkelmien hätyytettävänä.\"\n\nNeiti Hethcott hymyili pahoitellakseen typerää väärinkäsitystä, johon\nhän ehkä oli vaikuttanut syypäältä.\n\n\"Niin tietysti\", sanoi hän katuvaisesti, \"olisihan minun pitänyt\najatella sitä.\"\n\n\"Kummaa väkeä ne kuitenkin ovat\", murahteli tohtori nousten autoonsa.\n\"Kaikilla näyttää olevan jokin suunnaton salaisuus tunnollansa, ja\njokainen yrittää kaikin voimin kartella, vaikka tiedusteltaisiin\nkuinka mitätöntä asiaa hyvänsä. Paroonilta en saanut tietää niin\nmitään, ja tuskinpa tytöltäkään. Mitä poikaan tulee, on hän aika kelmi.\nEn lainkaan ihmettele, vaikka kaikki kolme itsepäisesti pitäisivät\nsuunsa tukossa ruumiinkatselmuksessa. Sitten he saavat tuta, kuinka\näärimmäisen tukalaa brittiläinen oikeudenkäyttö aika ajoittain saattaa\nolla. Mitäpä se kuitenkaan minua liikuttaa. Tehtävänäni on vain antaa\ntodistus Wentworthin ja Jenksin kuolemansyistä, eikä siihen nähden\nole pienintäkään epäilystä. He saivat surmansa kuulista, joiden on\nminulle sanottu olleen automaattisten pistoolien tavallista kaliiberia.\nSitäpaitsi on poliisin yritettävä saada selville, keitä murhamiehet\nolivat. Mutta onnistuuko se? Hobbs on ymmällään, sen tiedän.\n\n\"Minusta tuntuu, että kysymyksessä on juttu, johon nähden olisi\npyydettävä apua Scotland Yardilta, mutta siunatkoon, neiti Hethcott,\nnämä vanhanaikaisen viranomaiset ryhtyvät toimenpiteisiin kun on\naivan liian myöhäistä -- No niin, _au revoir_. Minun on käytävä\nkahdessakymmenessä paikassa ennen ruumiinkatselmusta. Myöhemmin\npistäydyn teitä tapaamaan.\"\n\nTohtori, puuhakas ja kyvykäskin vähäläntä mies, painoi autonsa\nitsetoimivaa käyntiinpanolaitetta ja ajaa rytyytti tiehensä. Neiti\nHethcott asteli takaisin pappilaan. Jostakin syystä, jota hän ei\nosannut sommitella sanoiksi, piti hän Shiela Macdonaldia vaarallisena\nkuokkavieraana niillä taivaallisilla tanhuvilla, joilla käyskenteli\nmaailman ainoa tavoittelemisen arvoinen mies, kapteeni Philip Royson.\n\nHänen päänsä oli kumarassa, ja hänen tavallisesti sileä otsansa\noli vetäytynyt aprikoiviin kurttuihin, niin että hän ei huomannut\npiskuista, siistissä sheviottipuvussa esiintyvää outoa herrasmiestä\njoka oli juuri tullut postikonttorista joutuen äskeisen lyhyen\nkeskustelun todistajaksi.\n\n\"Tuollako on pappila?\" sanoi herrasmies eräälle vanhanpuoleiselle\nalkuasukkaalle, jonka nykyisenä hommana oli tappaa aikaa kunnes\nIloisten Meripoikain kapakka avattaisiin.\n\n\"Niin on, herra.\"\n\n\"Ja tohtoriko tuolla autolla ajoi tiehensä?\"\n\n\"Niin, herra.\"\n\n\"Missä hautausmaa on?\"\n\n\"Jaa hautausmaa? Ei meillä semmosta ole. Meidät haudataan kirkon\nviereen.\"\n\n\"No niin, talvi tekee tuloaan -- mutta toivotan teille onnea! Minun on\nennätettävä Woolcroftin autobussiin.\"\n\n\"Olipa sillä hemmetin silmät!\" murahteli janoinen vanhus, Furneauxin\nastellessa pitkin kylän raittia. \"Mitä se oikein meinasi, kun toivotti\nonnea ja laverteli talvesta ja hautausmaasta? Tavallinen ukkeli.\nTurpeen alla se mies on ennen minua.\"\n\nAsianlaita oli kyllä aivan kuten sanottu, sillä Furneaux oli saanut\nseuraavasti kuuluvan sähkösanoman:\n\n\"Sheldon ja minä tulossa autolla tänä aamuna. Tuomme liitteitä.\nWoolcroftissa luultavasti seitsemän tienoissa. Winter.\" [Winter =\ntalvi.]\n\n\"Liitteet\" tarkoittivat pistooleja. Ilmeisestikin valmistautui\nylisuperintendentti Winter vastusten varalta.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\nFURNEAUX KÄY REMMIIN.\n\n\nWoolcroft, joka oli kreivikunnan pääkaupunki sai olla ylpeä\nsiitäkin, että siellä oli kreivikunnan kerho. Kenraali Swiney kävi\nkotona ollessaan säännöllisesti lounaalla siellä, eikä kahtatoista\nmailia loitompana sijaitsevassa Golfkerhossa. Päivänä, jona,\nruumiinkatselmus piti pidettävän, ei hän pelannut golfia. \"Minun\non pysyttävä kosketuksissa tähän Homesteadin juttuun\", selitti hän\nmuille kerhon jäsenille. Sielläkään, hänen ollessaan vertaistensa\njoukossa, ei hänestä pidetty, Pöyhkeydellään, piintyneellä tavallaan\nkärkkyä kaikkien muiden ihmisten asioita, mutta ei omiaan, olisi hän\njoutunut pannaanjulistetuksi kaikkialla paitsi siellä, missä hän oli\njonkinlaisena mahtimiehenä.\n\nVähää ennen kello kahta kutsuttiin hänet seurusteluhuoneen puhelimeen.\nKuokkavieraana oli hän lyöttäytynyt erään bridgeä pelaavan seurueen\nkanssa yksiin.\n\n\"Haa\", julisti hän salamyhkäisesti, \"nyt kai on jotakin sattunut.\nIkävä, että panen teidät odottamaan, pojat, mutta ehkäpä voin kertoa\nteille uutisia.\"\n\nTietenkään eivät korttipöydän ääressä istuvat kolme henkilöä ja\nmuut kaksi puhuneet mitään kenraalin vastatessa puhelimeen, huoneen\nlähimmässä nurkassa olevaan seinäkoneeseen.\n\n\"Halloo!\" sanoi hän.\n\n\"Sinäkö siellä, Swiney?\" kuului merkillisen käskevä ääni sanovan,\nääni, josta huokui sotilaallista siekailemattomuutta ja joka oli niin\nläpitunkevan teräväsointuinen, että sanat kuuluivat huoneessa aivan\nselvään. Kovaksi onneksi ei puhuja ääntänyt nimeä 'Sweeneyna', ja\nkaikki kuusi kuulijaa olivat siitä seikasta selvillä.\n\nKenraali hätkähti ikäänkuin kuulotorvesta olisi pörähtänyt kiukkuinen\nkimalainen hänen korvaansa, kuitenkin hänen onnistui malttaa mielensä.\n\n\"Jos haluatte puhutella kenraali Swineyta, niin täällä olen\", sanoi hän\npontevasti korostaen nimensä ensimmäistä tavua.\n\n\"Pidän enemmän 'Swineysta'\", sanottiin. \"Muistatko kuinka pojat\nColchesterin messissä ristivät sinut 'Whiney-Swineyksi'? Mitä oikein\nhommailet näin monen vuoden jälkeen?\"\n\n\"Kuka perh -- Sallinette minun tiedustella, sir, kuka minulle puhuu?\"\n\n\"Nicky. Ensi kerralla näet osuin oikeaan. Kuuleppas nyt, Swiney, jos\nväität unohtaneesi Nicky-veikon, käyn kovin murheelliseksi.\"\n\nPelihuoneessa vallitseva hiljaisuus kävi painostavaksi, vaikka kylläkin\nolisi äristy, jos joku olisi yskähtänytkin. Katsojat saattoivat\nnähdä ainoastaan kenraalin niskan ja korvat, mutta se, mitä tohtorit\nnimittivät 'tulehtuneeksi alaksi', oli jo levinnyt sinne saakka.\n\n\"Minulla ei ole, eikä milloinkaan ole ollutkaan, ketään Nick-nimistä\ntuttavaa\", vastattiin tukahtuneesti. \"Minusta tuntuu, että olette\nherjannut minua aivan ilman aikojanne.\"\n\n\"Ei niinkään ilman aikojani, 'Swiney'. Tämä puhelu maksaa minulle kolme\npenssiä. Mutta sinä tapasi mukaan käyttäydyt kuten tyhjänpäiväinen\nnarri. Vaikka en ole konsanaan pitänyt sinua ystävänäni, arvelin, että\nolisi ystävällistä hiukan vihjaista sinulle jotakin. Olet käyttäytynyt\nhäpeällisesti, Swiney. Anna sinä Tinyn olla, On hieman liian paksua,\nkun sinun ikäisesi mies käyttäytyy kuin mikäkin löksäpöksy korpraali.\nOdotahan, kun ensi kerran pistät nenäsi poliisiasemalle, saat kuulla\nkunniasi. Ei siellä sellaisesta pidetä. Eikä niin menetellä, senhän\ntiedät.\" Kenraali kääntyi raivostuneen näköisenä muiden viiden puoleen,\njotka odottivat, mitä tuleman piti.\n\n\"Sallikaa, että jään pelistä pois\", murahteli hän. \"Minun on olettava\ntästä asiasta selko\", ja hän syöksyi ovelle.\n\nWoolcroftin pormestari, joka oli ollut kovaonnisen soturin\npelitoverina, nousi ja painoi sähkökellon nappia.\n\n\"En luule hänen tulevan takaisin\", mumisi hän miettiväisenä.\n\n\"Ei tänään\", myönsi henkikirjuri. \"Sisua hänellä on, mutta ei sentään\nniin paljon.\"\n\nMuuan tarjoilija saapui.\n\n\"Smith\", sanoi pormestari, \"tuokaa pullo v. 1911:in Moetia ja viisi\nlasia -- Hyvät herrat, pyydän teitä juomaan Nicky-pojan maljan, joka\nvarmastikin on miestenmies. Ja minä kun olen aina ollut sitä mieltä,\nettä tuo puhelin olisi suljettava.\"\n\nKenraali Swiney oli tietenkin rientänyt alakerrassa olevaan\npääpuhelimeen. Viitisen minuuttia myöhemmin totesi kohtelias\npuhelinyhtiön virkailija, että keskuksessa oli ainoastaan noudatettu\nsääntöjä kun oli kieltäydytty tiedoittamasta, mistä puhelinviesti oli\ntullut, mutta koska tällä haavaa näytti olevan niin, että puhelinta oli\nkäytetty sopimattomiin tarkoituksiin, oli luvallista ilmoittaa, että\nkreivikunnan kerhoon oli viimeksi telefonoitu eräästä yhtiöni omasta\nyleisöä varten asetusta puhelinkopista. Sitä saattoi käyttää jokainen,\njoka pudotti laatikkoon kolme pennyä, ja ovenvartija oli juuri tämän\npuheluni aikana pistäytynyt hetkeksi toisaalle.\n\nKenraali riehui pitkin Woolcroftia tunnin ajan, mutta ei nähnyt ketään,\njota olisi voinut edes jollakin varjolla epäillä majesteettirikoksesta.\nEikä hänellä ollut mitään onnistumisen mahdollisuutta kostoaikeissaan.\nFurneaux, jonka superintendentti Hobbs kaikessa hiljaisuudessa\notti autoonsa eräästä kadunkulmauksesta, oli jo ajaa huristamassa\nHomesteadia kohden ennenkuin hänen uhrinsa oli lähtenytkään kerhosta.\n\nEnsimmältä painosti Hobbsia tietoisuus virallisesta asemastaan, sillä\nhän oivalsi liiankin hyvin, kuinka hänen lontoolainen virkaveljensä\noli sovelluttanut erinäisiä woolcroftilaisia juoruja, (jotka hän oli\nkuullut, voi surkeus, superintendentiltä itseltään) säikyttääkseen\nkenraali Swineyta. Mutta taivuttuaan lopulta uskomaan, ettei\nherhiläinen ikinä saisi tietää, kuka oli niin voimallisena raastanut\nrikki sen piiloisan pesän, hän aivan hytkyi naurusta, suostuipa vielä\nvastaisen varalta paljastamaan erinäisiä lisäpiirteitä kenraalin\nmenneisyydestä. Kaikkineen kuten Furneaux myöhemmin mainitsi\nRoysonille, oli asia omiaan \"luomaan tarpeellisen koomillisen\nlisäpiirteen murhenäytelmään\", sillä murhenäytelmän todistajiksi he\njoutuivat Halliin saavuttuaan.\n\nRuumiinkatselmuksen toimittaja, muuan teräväpiirteinen pienenläntä\nwoolcroftilainen lakimies oli jo saapunut. Valamiehistö, \"kaksitoista\nkunniallista ja uskottavaa miestä\", kersantti Jacksonin kokoomat\nlähipiiristä, oli kokoontunut nurmikentälle, sillä sää oli ihana ja\nnäin lain nimessä silloin tällöin joutuessaan kokoontumaan kerääntyvät\nmaalaismiehet mielellään kuiskutteleviin pikku ryhmiin.\n\nSuperintendentti Hobbsin saapuminen, sillä Furneaux oli talon\nlähistöllä astunut autosta, oli merkki toimituksen alkamiseen. Koko\njoukko, erinäiset sanomalehtimiehet mukaanluettuna, lähti eteissuojaan,\nja ruumiinkatselmus alkoi.\n\nKaikki kävi aivan muodollisesti.\n\nValamiehistö kirjoitettiin luetteloon ja valitsi puheenjohtajan.\nKersantti Jackson etunenässä he sitten lähtivät juhlallisessa\nsaatossa \"katsomaan ruumiita\", tehtävä, joka pelotti heistä\nsuurinta osaa. Palattuaan he istuivat suuren pöydän ääreen. Herra\nGuy de Novgorod ja kaksi valkotukkaista, murheen lyömää vanhusta\ntodistivat sekä hovimestari Wentworthin että miespalvelija Jenksin\nhenkilöllisyyden. Tohtori Ensley antoi todistuksen kumpaisenkin\nkuoleman syystä. Siinä oli kaikki. Ruumiinkatselmuksen toimittaja\nilmoitti, että poliisikuulustelua jatkettaisiin viikon päästä läheisen\nkylän seurakuntasalissa: muitta mutkitta hän sitten alkoi täyttää\nhautaustodistuksia.\n\nValamiehistön puheenjohtaja kysyi, ilmeisestikin jonkun\nsanomalehtimiehen yllyttämänä, eikö mitään, todisteita ollut saatavissa\nsiitä, minkä takia tai kuinka molemmat vainajat oli murhattu.\nRuumiinkatselmuksen toimittaja oli hämmästyvinään.\n\n\"Todisteita on tietenkin yllin kyllin\", sanoi hän. \"Luulin kyllin\nselvästi ilmoittaneeni, että asiaa käsiteltäisiin perinpohjaisesti\nviikon kuluttua.\"\n\n\"Mutta minä tarkoitin tätä päivää, sir\", intti mies.\n\n\"Poliisi, kuten minäkin, on sitä mieltä, että oikeuden etujen takia\nei tällä hetkellä sovi ilmoittaa asiasta sen enempää\", kuului tyyni\nvastaus.\n\nGuy de Novgorod astui hallin takaosasta likemmäksi pöytää.\n\n\"Saanko minä lausua jotakin?\" tiedusteli hän.\n\n\"Toivon, että ette sano mitään kuulustelua koskevaa\", sanoi\nruumiinkatselmuksen toimittaja.\n\n\"Isäni ja minä taivumme päätökseenne, sir\", eikä puhujan itsevarmasta\nkäytöstavasta huokunut lainkaan levottomuutta, kuten Roysonin luona\nedellisenä iltana. \"Haluaisimme ainoastaan tehdä tiettäväksi, että\nolemme valmiit suorittamaan runsaan korvauksen -- mikäli pelkällä\nrahalla saattaa lievittää murhetta -- palveluksessamme henkensä\nmenettäneiden, kovaonnisten miesten omaisille. Arvostelukykyisiltä\nhenkilöiltä tulemme pyytämään neuvoa niihin summiin nähden, joita\nsaatetaan pitää laillisina, ja me vielä lisäämme oman mielipiteemme\nmukaiset summat, korvataksemme meidän takiamme koitunutta vahinkoa.\"\n\nValamiehistössä kävi kiitollisuuden kohahdus, ja arvokkaalla\nvahvistuksellaan sinetöi ruumiinkatselmuksen toimittaja tuollaisella\nauliudella annetun tunnustuksen.\n\n\"Olen varma siitä\", sanoi hän, \"että kaikki, joita asia koskee, ovat\nkuulleet sananne tuntien vilpitöntä myötätuntoa ja hyväksymystä.\"\n\nSenjälkeen ei puheenjohtajalla ollut mitään sanottavaa. Runollinen\nmieli ryhtyi heti laskeskelemaan arvoja. Silminnähtävää\noli, mikäli liikkeellä olevissa huhuissa oli pontta ja\nperää, ettei de Novgorodeilla ollut mitään lain määräämää\nvahingonkorvausvelvollisuutta. Työnantajan vastuuvelvollisuus ei ulotu\nmurron yhteydessä tapahtuneeseen murhaan. Eri asia olisi ollut, jos\nhovimestari olisi kompastunut kantaessaan tarjotinta, tai miespalvelija\nolisi akkunoita pestessään pudonnut tikapuilta. Nämä ulkomaalaiset\nkäyttäytyivät todellakin perin kunniallisesti.\n\nSanomalehtimiehet ja valokuvaajat hyörivät de Novgorodin kimpussa\nkuin herhiläiset. Älypäille, jotka kärkkyivät ensimmäistä osamaksua\noivallisesta sanomalehtiuutisesta olivat tähän mennessä Homesteadin\njutun tarjoamat mahdollisuudet valjenneet. He olivat haistaneet\nuutisten hunajaisen käryn poliisien, puutarhurien, tallirenkien ja\nmuiden vihjauksista, joilla oli joko todella selkoa tapahtuneesta tai\nsitten kuvittelivat niistä jotakin tietävänsä, eivätkä he tahtoneet\nhellittää nyt saatuaan de Novgorodin perheestä yhden jäsenen käsiinsä.\n\nTaidokkaasti ja näppärästi hän kuitenkin kartteli heidän kysymyksiään,\nkunnes superintendentti tuli hänen avuksensa.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi tämä lauhkea viranomainen, \"en saata sallia, että\njulkaisette herra de Novgorodin todistuksen etukäteen. Yksinkertaisesti\nen salli sitä. Olkaapa nyt järkeviä, ja minä ryhdyn selostajaksi.\nHaluatte tietää, mitä on tapahtunut. Hyvä, kerron sen teille.\nKeskustelen myöskin kaikesta, mitä suvaitsette kysyä. Kuunnelkaa siis,\nja huomauttakaa toki kaikin mokomin, jos puhun liian nopeaan.\"\n\nEhto oli ihailtava. Se lupasi silkkaa avomielisyyttä, Hobbsin\nitse asiassa valitessa jokaisen sanan mitä harkituimmin. Lainkaan\nmainitsematta Shiela Macdonaldista, Philip Roysonista tai eteläportin\nluona ammutuista laukauksista hän kuitenkin kertoi kaiken, mitä tiesi.\nMuuan Woolcroftin viikkolehden toimitukseen kuuluva sanomalehtimies\nhalusi tietenkin kuulla, miksikä Jim Bender oli pidätetty.\n\n\"Ihan selvä juttu\", sanoi superintendentti. \"Bender oli pestattu\nrantatielle tulpaksi. Hän tunnustaa sen. Kaikeksi onnettomuudeksi\nen anna mitään todellista arvoa sille seikalle, että hän on ollut\nyhteydessä roistojoukon kanssa. Tämä vain käytti häntä hyväkseen, ja\nolen vakuutettu siitä, ettei hän tiennyt, miksikä.\"\n\n\"Mutta tehän pidätte häntä vangittuna?\"\n\n\"Pidän tietenkin. Jokainen kovaonninen poliisimies, joka yrittää saada\nselvitetyksi näin suurta ongelmaa, takertuisi lujasti ensimmäiseen\nhenkilöön, jonka saa pidätetyksi. Sitäpaitsi on hän tehnyt itsensä\nsyypääksi ainakin törkeään rikkomukseen.\"\n\n\"Murtovarkaus, vaikkapa siihen liittyy kaksoismurhakin, tuskin on\nmikään ongelma\", päätteli muuan toinen sanomalehtimies.\n\n\"Aivan oikein\", myönsi Hobbs kärsivällisenä. \"Sanokaa, keitä nuo\nmurhamiehet olivat, mistä he tulivat, miksikä he muitta mutkitta\nampuivat kaksi aseetonta miestä, ja sidottuaan sitten parooni de\nNovgorodin tuoliin lähtivät matkoihinsa ottamatta ropoakaan, ja minä\nmyönnän kaiken ongelman häiveen haihtuvan kuin tuhka tuuleen.\"\n\nSanomalehtimiehiä hymyilytti. He tiesivät, että Hobbs piti koko joukon\nasioita omina tietoinaan.\n\n\"Kylässä sanotaan -- --\", alkoi muuan heistä puhua, mutta hän totteli\nsuperintendentin viitettä.\n\n\"Hyvät herrat\", julisti tämä, \"te ette saa ettekä tohdi kiinnittää\nhuomiota perättömiin huhuihin. Ehkäpä on poliisilla ensi viikolla\nesitettävänään jokin uusi todiste, ehkäpä ei. Joka tapauksessa tullaan\ntäydellisesti ilmoittamaan kaikki mahdollisesti tietoon saadut seikat\ntästä rikoksesta. Virkahuoneessani saatte te kahdesti päivässä,\nkello kymmeneltä ja kello kuudelta, käydä tarkastamassa kirjallista\nselontekoa, joka koskee tutkimusten edistymistä. Sen pitemmälle en\nsaata mennä, ja minun tuskin tarvinnee mainita, että jos joku tämän\nkreivikunnan poliiseista tai tämän laitoksen palvelushenkilöistä antaa\nluvattomia tietoja joko sanomalehdistölle tai muille henkilöille,\nrangaistaan häntä oitis erolla. Älkää siis kiusatko heitä, vaan\nkääntykää kaikessa kunniassa minun puoleeni.\"\n\n\"Erään nuoren neidin nimeä on mainittu\", intteli woolcroftilainen\nsanomalehtimies vastaan.\n\n\"Tarkoitatteko neiti Macdonaldia?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Niin, entä sitten? Miksikä toimittaa _hänen_ nimensä kaiken kansan\nhuulille? Hän on paroonin tytärpuoli. Polkupyörällään hän ajoi\nnoutamaan apua kylästä ja piti niin armotonta kiirettä, että kaatui\npyörineen ja oli vähällä saada vakavia vammoja. Tuloksena oli se, että\nherra Guy de Novgorod nouti tohtori Ensleyn ja paikallisen poliisin\ntänne. Mitäpä tämä juttu neiti Macdonaldiin kuuluisi?\"\n\n\"Kuuluupa ihan varmaan, tai kuului, ainakin jossakin määrin.\"\n\nHerra Hobbs kohotti molempia käsiään.\n\n\"Minun mielestäni pitäisi hänet jättää kokonaan omiin oloihinsa\",\njulisti hän. \"Jos joku teistä hänestä mainitsee, niin tietenkin teidän\nkaikkien täytyy se tehdä. Voisittehan tehdä sellaisen sopimuksen,\nettä ette virka mitään neiti Macdonaldista ennenkuin seuraavassa\npoliisikuulustelussa saatte uusia tietoja.\" Tämä oli tietenkin sitä,\nmitä ylenkatseellisesti nimitetään \"silmänlumeeksi\". Tehokasta se\nkuitenkin oli. Seuraavan päivän sanomalehdissä ei mainittu Shielan\nnimeä paitsi paroonin perheenjäsenenä.\n\nPienessä aamuhuoneessa, jonne sitten edellisen päivän oli siirretty\nosa kirjaston kalustoa, oli tekeillä paljon jännittävämpää. Furneaux\nkäsitteli kopeata aatelismiestä, Alexista, parooni Runey de Novgorodia\n-- ja oli vielä valinnut kutkuttavaan yllätykseensä hetken, jolloin Guy\nde Novgorod viipyi ruumiinkatselmuksessa.\n\nHobbs selitti, minne hänen oli mentävä. Ainoakaan palvelijattarista ei\nuskaltanut opastaa häntä sinne etukäteen ilmoittamatta asiasta, ja hän\nsiis esitteli itse itsensä.\n\nKylmä katsahdus, jolla kuokkavierasta tervehdittiin, olisi masentanut\nerinäisiä henkilöitä, mutta Furneauxia se vain innoitti. Hän katsoi\nteräksensinisiin silmiin, joilla häntä katseli vanhanpuoleinen,\nhienonnäköinen herrasmies, jonka tukka oli valkea, viikset harmahtavat\nja _imperiale_, poskipäät korkeat kuin moskovalaisella, ja otsa\nnelikulmainen kuin tattarilla ja joka puuhaili paperipinkan keralla. Se\ntyönnettiin kiivaasti syrjään havaittaissa, että joku outo henkilö oli\ntullut huoneeseen.\n\nSalapoliisi astui lähemmäksi, hymyilemättä, mutta kohteliaana.\n\n\"Etsivän osaston edustajana ja toivoen toistaiseksi pysyväni\ntuntemattomana tällä seudulla en saattanut lähettää teille\nnimikorttiani, parooni\", sanoi hän. \"Siksi saavuin tänne näin\nodottamatta. Olen varma siitä, että hyväksytte selitykseni. Te jos\nkukaan tiedätte sangen hyvin sen asian, että tarvitaan äärimmäistä\nvarovaisuutta, mikäli tällä hetkellä onnistutaan välttää mitä\nepämiellyttävintä julkisuutta.\"\n\nHän tarjosi nimikorttiaan, jota parooni ei ottanut.\n\n\"Mistä virastosta?\" kysyttiin, ja kysyjän ääni oli mahdollisimman\nylimielinen.\n\nFurneaux pisti kortin taskuunsa.\n\n\"Scotland Yardista\", sanoi hän. \"Olette kaiketi kuullut Scotland\nYardista, Parooni? Se on varsin tunnettu laitos, brittiläinen päämaja\nrikosten tutkimista ja ehkäisyä varten, ja samaten myöskin Lontoossa\nhukattujen sateenvarjojen tilapäinen varastopaikka.\"\n\nVanhempi mies työnnälsi nousematta tuoliaan taaksepäin ja loi kiinteän\nsekä kiivaan katseen henkilöön, jota hän piti röyhkeänä tunkeilijana.\nÄkkiä hänen ilmeensä muuttui. Hänen silmänsä kävivät kaidoiksi.\nNe eivät olleet niin likellä toisiaan kuin hänen pojallaan, mutta\nsittenkin olivat ne samalla tavoin ankaraa itsepintaisuutta kuvastavat.\n\n\"Olenko tavannut teitä ennen?\" tiuskaisi hän.\n\n\"Kyllä. Ah kyllä, onnellisempiin aikoihin, jolloin tsaarit ja\ntsaarittaret tulivat loistavin juhlamenoin Lontooseen ja meidän\nbrittiläisten poliisipoloisten oli varjeltava heitä Sohon\nväijyskeleväin, täysiveristen nihilistien hankkeilta -- surmanpaikkoja\nnuo kahvilat enimmäkseen ovat, sen vakuutan teille, jos siellä käy\nruokailemassa. Vioistamme huolimatta me sentään lähetimme Nikolain\nkeisarillisine rouvineen vahingoittumattomina kotiin, onnistuen\nparemmin kuin teidän poliisinne Pietarissa elikkä Petrogradissa elikkä\nLeningradissa, kun sen lainkuuliaisuus joutui koetukselle.\"\n\nParoonin entuudestaankin vaaleat kasvot kävivät vahankarvaisiksi.\n\n_\"Grand dieu!\"_ mutisi hän. \"Nyt muistan... Mikä on nimenne?\"\n\n\"Vaikuttaako se asiaan?\"\n\n\"Mutta -- korttinne!\"\n\n\"Hyvänen aika -- jos haluatte nähdä sen.\" Ensimmäisessä pelierässä\noli Furneaux voittanut, mutta hänen kasvonsa olivat kuin naamio --\nnorsunluusta veistetty naamio. Parooni vilkaisi korttia ja luki\nmiltei sanattomaksi lyödyn näköisenä sen sisällön. Odottamatta kutsua\nsalapoliisi veti kirjoituspöydän ääreen tuolin, josta hän saattoi\nhäiriintymättä katsella mahdollista vihollista.\n\n\"Ah!\" naureskeli hän ärsyttävän tuttavallisesti. \"Nythän te muistatte!\nSuuria päiviä ne olivat, kun te ja prinssi Krapotkin, lempein ihminen,\njoka ikinä on nimittänyt itseänsä anarkistiksi, kävitte pelaamassa\nnakkia siinä Tottenham Court Roadin varrella olevassa kurjassa\nkerhossa. Voi veikkokullat! Hän oli paljon enemmän perillä mehiläisistä\nkuin pommeista. Hän oli ihanteellinen intoilija, viaton ja vaatimaton\n-- aivan viaton ja tavattoman vaatimaton. Kerääntyihän Dean-streetin\nkahvilaan tietenkin vaarallisempaa joukkokuntaa. Ne parrakkaat\nvehkeilijät hautoivat tositoimia. Mutta ei Englannissa. Eihän toki,\nhyvät ihmiset! Heidän oli elettävä täällä kunniallisesti, taikka ei\nScotland Yard olisi ikinä maksanut itsekullekin heistä palkkaa siitä,\nettä tämä lähetti tietoja tovereistansa, Olipa se peliä! Nuori pollari\nminä niihin aikoihin olin, ja siksi oli minut valittu, kun osasin puhua\nranskaa enkä ollut poliisimiehen näköinenkään, Sitä en ole nytkään,\nenhän?\"\n\n\"Seis! Lukitkaa tuo ovi!\"\n\nSe oli käsky -- käsky, jota ei ollut antanut itsevaltias vaan pelosta\nvapiseva ihminen. Furneaux nousi taas. Vihdoinkin hän naureskeli.\n\n\"Vanhain tuttavain, joskaan ei ystäväin kesken\", sanoi hän, \"pyydän\nteitä uskomaan, että virkaveljeni tietävät täälläolostani, niin että\nepämiellyttäviä tapaturmia on mahdoton selittää. Herra Hobbskin olisi\nmitä epämiellyttävin -- parooni.\"\n\n\"Lukitkaa ovi!\" toisti toinen.\n\nFurneaux totteli, hilpeästi kuin olisi tyynnytellyt oikukasta ihmistä\neikä kuin totellakseen jotakuinkin lyhyttä käskyä. Pahoin ällistynyt\nvenäläinenkin sen näki, ja alkoi selittää.\n\n\"Meitä ei saa häiritä\", mutisi hän. \"Poikani ei tiedä -- niin monta\nvuotta on kulunut -- niin monta merkillistä seikkaa sattunut -- noiden\nentisten Lontoossa vietettyjen päivien jälkeen.\"\n\n\"Aika vierii, mutta ihmiset pysyvät jotakuinkin ennallaan. Teidän\nja minun elinaikanamme on kaksi tsaaria murhattu salamurhalla\", ja\nFurneaux siirsihe tuoliaan hiukkasen lähemmäksi. \"Olen nykyään usein\nihmetellyt, minnekä kaikki kunnialliset venäläiset olivat joutuneet,\nnuo kelpo veikot, joita tapasi sodan edellisinä vuosina. Onko\nvenäläistä kynitty niin ankarasti, että vain tattari on jäänyt jälelle?\nMutta kuten sanoitte, parooni, tänne saattaa tulla ihmisiä. Käykäämme\nkeskustelemaan asioista. Keitä olivat miehet, jotka toissayönä\nmurhasivat palvelijanne ja uhkasivat teitä?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Niinkö tosiaankin! Mainiota! Olivatko kaikki neljä teille aivan\noutoja?\"\n\n\"Heillä oli naamiot.\"\n\n\"Ihmissilmä näkee naamion läpi.\"\n\n\"Minä en nähnyt. Ketään en tuntenut.\"\n\n\"Te tiedätte, miksikä he tulivat tänne?\"\n\n\"Tuskin.\"\n\nFurneaux kallistui etukumaraan. Ollessaan hartaasti kiintynyt\nkeskusteluun oli hänellä tapana istua tuolinsa laidalla ja lyödä\nkätensä sormet harallaan polviaan vasten.\n\n\"Otaksutaanpa, että minä autan huonoa muistianne?\" virkkoi hän,\nennemminkin ystävälliseen sävyyn kuin uhkauksena. \"Brittiläiset\nrahamiehet eivät sentään ole vallan pölkkypäitä. Jos maailman\nrahavaroista suuret summat ovat livahtaneet heidän huostastansa,\nniin kyllä he sen verran tietävät, minnekä ne ovat joutuneet. Ennen\nkaikkea ovat he varsin hyvin selvillä siitä, kuka omistaa maahan vielä\njääneet suuret summat. Teillä itsellänne, parooni, on omalle nimellenne\ntalletettuna lähes neljännesmiljoonaa puntaa. Tytärpuolenne, neiti\nShiela Macdonald, on saanut väliaikaisesti huostaansa puoli miljoonaa.\nWentworth-rukka, hovimestari -- mitä erinomaisin hovimestari, joka ei\nollut mikään hovimestari -- vastasi toisesta puolesta miljoonasta,\njotka nyt palaavat teille. Pöydällänne näen sähkösanoman pankilta,\njonne Wentworthin talletus oli sijoitettuna, niin että sen johtaja\nluultavasti pyytää ohjeita. Kolmas puolen miljoonan summa on vielä\neräässä sveitsiläisessä pankissa, eikä niistäkään makseta kolikkoakaan\npaitsi teidän nimikirjoitustanne vastaan, sanokootpa tai tehköötpä\nKomsky tai Gronoff mitä tahansa, Kuten näette, parooni, tiedän minä\nkoko joukon asioita. Jos olette älykäs, kerrotte minulle kaiken...\nEi. Odottakaapa hetkinen! Olen mielelläni vilpitön. Teidät on\nsaatava käsittämään, että Englannissa on muuan omituinen laitos,\njoka on kaikkea hallitusta mahtavampi. Sitä nimitetään 'yleiseksi\nmielipiteeksi', ja yleinen mielipide on vaativa, että kahta\nenglantilaista miestä kohdannut harkittu murha sovitetaan näiden\nmurhamiesten kiinniottamisella ja teloittamisella. Aivan totta on,\nettä jos murhaajista jotkut ovat kauniita ihmisiä ja ovat olevinaan\npoliittisia intoilijoita, ja varsinkin jos Vera Sassulitshin kaltainen\nkaunis seikkailijatar... Ah, suokaa anteeksi. Ettekö tiennyt, että hän\non sekaantunut tähän jupakkaan?\"\n\nParoonin tuhkankarvaisia kasvoja värähdytti, epätoivosta vaiko\nhämmästyksestä, sitä oli vaikea sanoa.\n\n\"Onko se mahdollista?\" hämmästeli hän.\n\n\"Saattaa olla, että olen erehtynyt, mutta tuskinpa. Vera ei\nsunnuntaina ollut Lontoossa, mutta maanantaiaamuna nähtiin hänen\nsaapuvan asuntoonsa, ja nähtävästi hän palasi matkalta. Hänellä oli\nkellohattu päässään ja turkisreunusteinen vaippa yllään. Nainen, jonka\non todettu sunnuntaina oleskelleen tässä piirikunnassa neljän miehen\nseurassa, oli samanlaisessa asussa. Mutta mitäpä siitä, Mielipiteeni on\nsellainen, että kansalaisissamme piilevä eräänlainen peritty, mauton\nhentomielisyys tulee esille, kun takaa-ajo on lopussa ja siniverinen\nmurhaaja on tuomittujen kopissa. Sellainen on myöhempi aste. Tällä\nhetkellä on tilanne sellainen, että joukkue, joka ampui palvelijanne,\non saatava tavoitetuksi, eikä minkäänlainen kiertely taikka kaartelu\nteidän taholtanne saata estää poliisia toimimasta.\"\n\n\"Pelkään -- epäilin kyllä -- erästä miehistä -- kuuluvaksi Veran\nystäviin\", sopersi toinen.\n\n\"Dimitri von Roseniksiko?\"\n\n\"Niin minä arvelen, mutta taivas olkoon todistajanani siitä, että varma\nen ole.\"\n\n\"No niin, erinäisinä hetkinä on otaksumien käytävä tosiasioista.\nSellaisesta on apua totuutta etsittäessä. Mitä miehet muuten teille\nsanoivat?\"\n\n\"He tahtoivat minun -- apuani -- mahdottomaan asiaan.\"\n\n\"Mihinkä? Kenenkä hyväksi?\"\n\n\"Te ette käsitä nykypäiväin Venäjää.\"\n\n\"Kuka sitten käsittää? Älkää siitä piitatko. Mikä tuon\nmurtautumisretken tarkoituksena oli?\"\n\nJoku käänsi lukitun oven kädensijaa ja törmäsi mätkähtäen laudoitusta\nvasten, kun nähtävästi ei odottanut mitään vastusta.\n\n\"Otets!\" (\"Isä!\") huusi, muuan ääni.\n\n\"Shto takoje?\" (\"Mitä hätänä?\") sanoi parooni.\n\n\"Tsetyire tsasa; pora jeehat\", (\"Kello on neljä, aika lähteä\") kuului\nvastaus.\n\n\"Poikanneko?\" tiedusteli Furneaux.\n\n\"Nelsja!\" (\"Ei käy päinsä!\") huudahti vanhempi mies epätoivoisesti,\nkiinnittämättä salapoliisin kysymykseen mitään huomiota. Furneaux\nhypähti pystyyn ja avasi oven lukosta.\n\nGuy de Novgorod, joka oli kiivaasti syöksymäisillään sisään, kavahti\naskeleen verran taaksepäin hänet nähdessään.\n\n\"Tulkaa sisään, nuori herra\", virkkoi salapoliisi leppeästi, \"Tahtoisin\nvaihtaa sanasen kanssanne. Ja tyyntykäähän! Ette te lähde täältä kello\nneljältä ettekä viideltä ettekä mihinkään muuhunkaan aikaan päivällä\ntahi yöllä ennenkuin teille annetaan lupa, mikä kenties ei tapahdu\nlainkaan. Käykää sisään ja istukaa, ja yrittäkää muutamiksi tunneiksi\nunohtaa, että ikinä olette asunutkaan Venäjällä!\"\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\"TUULAHDUS\".\n\n\n\"Kuka hemmetti te olette?\" kivahti tulokas käskevänä rynnäten\nsalapoliisin ohitse ja kiinnittäen paljon enemmän huomiota isänsä\nilmeiseen murtumiseen kuin mitättömään ja uppo outoon miekkoseen, joka\noli niin epäkunnioittavasti häntä puhutellut.\n\n\"Varsin luonnollinen tiedustelu\", siritti Furneaux. \"Hiukan\nkohteliaammin olisitte sen voinut esittää, mutta tämän kerran\nsuon sen anteeksi. Olen salapoliisitarkastaja Scotland Yardista.\nHenkilöllisyyteni olen todistanut paroonille.\"\n\nGuy de Novgorodin harmahtavat kasvot tummuivat vihasta. Yhä käyttäytyen\nkuin ei olisi nähnytkään Furneauxia hän kääntyi isänsä puoleen saaden\näkillisen raivonpuuskan mikä ei viitannut tämän hänelle odottamattoman\nneuvottelun loppuvan rauhallisesti. Kiukustuneena ei hän huomannut\nsitä, että ovi oli jäänyt raolleen lyhytkasvuisen vieraan päästäessä\nhänet sisään.\n\n\"Miksikä tuo mies on täällä? Ethän toki ole kertonut hänelle mitään?\"\nhuusi hän venäjänkielellä.\n\n\"Herra Hobbs!\" huusi Furneaux.\n\nHuoneeseen ilmestyi superintendentti ja parisen poliisikonstaapelia\nkuin taikaiskusta.\n\n\"Herra Guy de Novgorod on jokseenkin mahdoton henkilö\", selitti\nsalapoliisi. \"Arvelin, että häntä olisi vaikea käsitellä ja siksi juuri\npyysin teitä, herra Hobbs, pitämään hänen puuhiaan silmällä. Hän tahtoo\nitsepintaisesti puhua venäjää, ja näyttää pitävän etsivää osastoa\npilana. Arvelin parhaaksi, että hänet pidätetään.\"\n\n\"Minutko pidätetään!\" de Novgorod miltei kirkaisi, vihdoin viimein\närsyyntyen tiuskaisemaan suoraan Furneauxille.\n\n\"Niin sanoin. Älkää luulkokaan, että voitte ryhtyä mihinkään\ntehokkaaseen vastarinnan tekoon. Jos ystävällisesti suostutte\nvilkaisemaan ovella seisoskelevaa konstaapelia, näette, että hän\njo tähtää teitä automaattisella aseellaan; hän on nimittäin saanut\nmääräyksen ampua teidät ennenkuin saatte temmatuksi pistoolinne\ntaskustanne -- Herra Hobbs, kulkemalla seinäviertä pysytte poissa\nlaukausten ulottuvilta, ja siten voitte estää tämän nuoren narrin\nryhtymästä tyhmyyksiin, jotka voisivat maksaa hänelle hänen henkensä\nennen aikojaan... Kädet ylös, narri, tai käy teidän huonosti!\"\n\nFurneauxin äänensävyssä tapahtunut dramaattinen muutos näytti\nällistyttäneen nuorta venäläistä. Mitään vastarintaa hän ei tehnyt\nsuperintendentin näppärin sormin vetäessä hänen taskuistaan kaksi\nkatalannäköistä ampuma-asetta, eikä suinkaan ainoastaan yhtä.\n\n\"Nyt, parooni, vaivaamme teitä ottamalla väliaikaisesti huostaamme sen\nvähäisen asevaraston, joka on kätkössä kirjoituspöytänne laatikoissa\",\njatkoi salapoliisi, joka muitta mutkitta sai entisen sovinnollisen\nkäytöstapansa takaisin. \"Tuokio sitten lausuin teille varoituksen sanan\nBritannian lain ja oikeuden kiusallisista asioihin puuttumisista, ja\neräässä asetuksessamme on määrätty ettei tuliaseita näillä saarilla saa\nkantaa eikä pitää hallussaan ilman lupaa, jonka poliisi tarvittaessa\nantaa. Olen sitä mieltä, että te kyllä voitte tuollaisen luvan saada.\nNiin paljon en uskalla sanoa pojastanne -- Ah, Kiitos! Neljä kappaletta\nsaksalaisia pistooleita! Ihan ihmettä kuinka moisia vehkeitä niin\nhelposti kulkeutuu Englantiin.\"\n\n\"Nämä pistoolit on minulla ollut vuodesta 1917 lähtien, eikä\nhallituksenne ole milloinkaan tiedustellut, mitä oikeutta minulla\non ollut niiden pitoon\", sanoi vanhempi de Novgorod eräänlaisella\narvokkuudella.\n\n\"Aivan niin. Mutta vuodesta 1917 lähtien on tapahtunut sangen paljon.\nEn epäile lainkaan sitä, ettei superintendentti Hobbs haastattelumme\nloputtua järjestäisi asiaa varsin tyydyttävästi, sillä olisihan\nerittäin epäviisasta riistää teiltä kaikki puolustautumisvälineet,\nsunnuntai-illan tapahtumien jälkeen. _Crenom_, älkäämme torailko siitä\nasiasta. Minähän haluaisin tietää, minkälaiseen asenteeseen poikanne\naikoo asettautua. Tämän ainoan kerran minä kysyn, tahtooko hän auttaa\nviranomaisia vai onko hänestä mieluisempaa joutua tyrmään syytettynä\nsiitä, että on auttanut ja yllyttänyt niitä henkilöitä, jotka\nmurhasivat Wentworthin ja Jenksin?\"\n\nGuy de Novgorod oli puuskahtamaisillaan raivostuneisiin\nvastaväitteisiin, kun hänen isänsä kohotti käskevänä kättään.\n\n\"Nyt nämä houkkamaisuudet jo riittävät!\" sanoi hän. \"Guy,\npoliisivirkailijoilla on täysi oikeus tulla kuulluksi. Meidän on\nkäyttäydyttävä kuten herrasmiesten sopii, ja otaksun, että he ovat\nhyvillään voidessaan kohdella meitä kuten herrasmiehiä kohdellaan.\nHerra Furneaux, jatkammeko nyt keskusteluamme alaistenne ollessa läsnä?\"\n\n\"Ei. Herra Hobbsin on jäätävä, sillä hän ensi sijassa vastaa\nlaillisesta järjestyksestä tässä maan kolkassa. Konstaapelit menkööt\nvaikka käytävään, mutta ei pitkälle.\"\n\n\"Te näytte omituisesti hautovan epäluuloja meitä kohtaan\", intti\ntoinen, oven taas sulkeuduttua ja kaikkien neljän keräännyttyä huoneen\ntoiseen päähän.\n\n\"Miksikä en sitä sitten tekisi? Olihan poikanne tuokio sitten valmis\nampumaan? Hän ajattelee nopsaan, tämä herra Guy de Novgorod! Tullee\nodottamatta sisään, tapaa oudon henkilön ahdistamassa isäänsä.\nKuinka helposti olisikaan tuon oudon henkilön äkillinen kuolema\nselitettävissä, erittäinkin kaiken tämän jupakan jälkeen!\"\n\n\"Mutta ettehän te minua ahdistanut.\"\n\n\"Uskon varmaan, että viaton käyttäytymiseni olisi saanut kolauksen,\njos makaisin täällä kuolleena. Te tuskin tunnette poikaanne, parooni,\nHän on kiivas veitikka vetäisemään liipasimesta. Ei häneltä mennyt\nsilmänräpäystäkään, ennenkuin hän toissayönä päätti ryhtyä hiukkasen\nammuskelemaan.\"\n\n\"Mitä tämä on?\"\n\nVanhempi venäläinen käännähti tuolissaan ja loi mitä läpitunkevimman\nkatseen Guyyn, joka vuorostaan nyt katseli Furneauxia tiukasti.\n\n\"Arvelen\", sanoi salapoliisi, -- \"huomatkaa, että käytän sanaa, joka\nkäsitteenä merkitsee eräänlaista epävarmuutta -- mutta minä arvelen,\nettä herra Guy de Novgorod ryhtyi ampumaan henkilöitä, joiden hän keksi\nistuvan autossa eteläisen puistoportin luona maanantaiaamuna kello\npuoli kahden aikaan. Hän laukaisi kolmasti. Ensimmäinen kuula osui\npuuhun. Toinen lienee joutunut maahan tai arvokkaampaan lepopaikkaan,\nnimittäinkin jonkun vintiön ruumiiseen, Kolmas iski Ford-auton\nkupeeseen. Tämä on tietenkin arvailua. Olenko arvannut oikein Guy de\nNovgorod?\"\n\nVastaukseksi hän, sai uhmaisan katseen, mutta parooni ei suvainnut\nmitään sellaista.\n\n\"Onko herra Furneaux todennut asianlaidan?\" kysyi hän käskevästi. Hänen\näänensävynsä ja käytöstapansa oli hämmästyttävän ankaraa.\n\n\"Mahdollisesti\", kuului epäröivä vastaus.\n\n\"Mitä se tietää? Oliko siellä auto? Ammuitko sinä?\"\n\nGuy de Novgorodia oli siunattu, tai rangaistu, ilmehikkäin\nkasvonpiirtein. Hänen vaihtelevasta muodostaan näki ajatuksen jokaisen\nhäilähdyksen. Ilmeisestikin oli hän vaivannut mielikuvitustaan\nkeksiäkseen, mitenkä tuo uteleva salapoliisi oli niin ovelasti saanut\nselville sellaista, mitä hän oli sekä salannut ja peitellyt, ja hänen\nvilkas älynsä olikin selvittänyt arvoituksen.\n\n\"Niin -- siinähän vika olikin\", sanoi hän ikäänkuin puhuen itsekseen.\n\"Se mies huvilassa -- kuuli... Hyvänen aika, aivan tottahan tuo on. Näin\nauton, ja miehet olivat sen likellä, He olivat levottomia. Kuulivat\nkai tuloni. Miksikä olisin siis odottanut, että minua olisi ammuttu?\nAloin itse, ja he lähtivät karkuun. Kolmasti laukaisin, mutta millä\ntuloksella, sitä en tiedä.\"\n\n\"Et kertonut asiasta minulle?\"\n\n\"En. Tahdoin säästää sinua turhilta huolilta.\"\n\n\"Etkä poliisille?\"\n\n\"Mitäpä syytä oli kartuttaa hälinää? Roistot olivat siellä ja lähtivät\nkarkuun. Eivät he niitä olleet, jotka murhasivat Wentworthin ja\nJenksin.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\" kivahti Furneaux.\n\n\"Sellainen oli mahdotonta. Olin lähtenyt kovalla kiireellä lehtokujaan,\nja auto seisoi. Ehkäpä he olivat kuulleet laukausten äänet Hallista,\nvaikka sitä epäilen.\"\n\n\"Pysäytittekö moottoripyöränne?\"\n\n\"Luonnollisesti. Tahdoin tähdätä ja saada hieman suojaa, jos he\nryhtyivät ottelemaan.\"\n\n\"Hyppäsitte satulasta ja kiepautitte pyörän sivuttain suojaksenne?\"\n\n\"Niin tein. Mutta tehän olette ihan ihmeellinen.\"\n\n\"En lainkaan. Te vain olette aikamoinen hupsu. Helpottaaksenne\ntilannetta poliisille, joka on vaikkapa päivänkin ollut toimessaan,\npudotitte te taskustanne hopeaisen savukekotelonne, jossa on\nnimikirjaimenne, ja seuraavana aamuna löydettiin se tiepuolen\nnurmikosta, siitä paikasta, missä käänsitte pyöränne suojaksenne. Te\nolette kehno vehkeilijä, Guy. Aivan tavallinen maankiertäjä voisi\nkammeta teidät kumoon ja ryövätä teidät muitta mutkitta. Mutta minä\ntässä puhun kaiken aikaa, ja me haluamme kuulla teidän kertomustanne --\ntodellisen tapahtumasarjan, eikä reposteltua toisintoa, jota pidätte\nkyllin todennäköisenä meille silmänlumeeksi.\"\n\nNyt oli niin, että jos joku läsnäolijoista olisi tuntenut Furneauxin\nhyvin, olisi hän ehdottomasti ihmetellyt syytä tuohon äkilliseen\npuhetulvaan, sillä hän jos kukaan piti tärkeänä lyhytsanaisesti\nja navakasti tapahtuvaa kuulustelua, joka oli omiaan vaikuttamaan\nmasentavasti väkinäiseen tai vihamieliseen todistajaan.\n\nMutta ihan oli superintendentti Hobbsin rehellisellä otsalla havainnut\ntyytymättömyyden rypyn, ja oli sangen tärkeätä, ettei savukekotelon\nlöytymisestä ilmaistu sillä hetkellä mitään muuta. Venäläiset tietenkin\nkohdistivat kaiken huomionsa Furneauxiin, mutta salapoliisi itse oli\nsangen hyvin perillä siitä, että hänen virkaveljensä oli ällistyttäväin\npaljastusten johdosta aivan yhtä harmissaan kuin nekin henkilöt, joille\nniillä oli synkkä merkitys.\n\nSaatuaan hetken aikaa toipuakseen onnistui Guy de Novgorodin\nväkinäisesti naurahtaa.\n\n\"Kuten sanotte\", hihitteli hän, \"olen kai minä mitätön roisto, jos\nvehkeilystä on kysymys. Mutta te varmaankin myönnätte, herra Furneaux,\nettä toisintonne on sopusoinnussa minun toisintoni kanssa, niin\npehmoiselta kuin se kuuluukin.\"\n\n\"Minun toisintoni tuli ensiksi -- siinä on oleellinen ero. Nyt\nhaluan, että palaatte hiukan taaksepäin ajassa. Alkakaa tässä talossa\npäivällisen jälkeen sunnuntai-iltana vallinneesta tilanteesta, ja\njatkakaa omin sanoin, ilman mitään kehoituksia minun tahollani.\"\n\n\"Mutta tehän kohtelette minua kuin aito rikollista!\"\n\nDe Novgorodin kalvaat poskipäät karahtivat punaisiksi, ja hänen tummat\nsilmänsä välähtivät. Isä ehätti taas keskeyttämään.\n\n\"Guy\", sanoi hän huomattavan juhlallisesti, \"sinä teet hallaa omalle\nedullesi, miten sen laita sitten lienee, ja minä alan pelätä, että se\ntähtää toisaanne kuin minun etuni. Nämä herrat ovat tietoisia siitä,\nettä olet ehdoin tahdoin salannut erinäisiä oleellisia tosiseikkoja,\njotka koskevat heidän tutkittavanaan olevaa rikosta. Minäkin, isäsi,\ntotean istuvani täällä ennemminkin kuin harmistunut tuomari kuin\nsellainen henkilö, joka on valmis antamaan henkensä suojellakseen sinua\ntai kunniaasi. Hillitse itsesi. Älä pidä kiirettä. Harkitse sanojasi.\nJa ennenkaikkea kerro koko totuus. On liian myöhäistä yrittää valita\nsellaista, mitä sanot, ja sellaista, mitä et sano. Siinähän vaara onkin\n-- mittaamaton vaara, ei yksin sinulle vaan sille suurelle asialle,\njoka on meidän kaikkien sydämellä.\"\n\nTodennäköistä on, että englanninkieltä käyttävä ulkomaalainen,\nedellytettynä, että hän hallitsee sen seikkaperäisesti, kykenee\nhahmoittelemaan ajatuksensa puhutun sanan muotoon tarkemmin\nkuin valtakunnan lipun alla syntynyt henkilö, ja myöskin\nvälinpitämättömämpänä täsmällisestä sanonnasta. Politiikka ja\nkirjallisuus tarjoavat useita vereksiä esimerkkejä tästä jokseenkin\noudostuttavasta seikasta. Ainoakaan nykypäivän valtiomiehistä ei kykene\nsaamaan englantilaista tai amerikkalaista yleisöä niin ymmärtämään\nsanojaan kuin monsieur Paderewski. Muuan toinen puolalainen,\nJoseph Conrad, oli sekä romaaneissaan että tutkielmissaan aivan\npuhdastyylinen. Ja niin oli laita parooni Runey de Novgorodinkin.\nHän puhui vakaumuksella. Hän vaati, että hänen sanojaan empimättä\nuskottiin, ja niin myös tehtiin. Hänen niskuroiva poikansakin taipui\nkuuliaiseksi.\n\nAlistunein elein nuorempi mies oli vähällä viedä Furneauxilta tuulen\npurjeista seuraavilla sanoillaan.\n\n\"Onko teillä savukekoteloni?\" sanoi hän.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Annatteko sen minulle?\"\n\n\"Pahoittelen, mutta sitä en voi. Se on todistuskappale.\"\n\n\"Siitä minä en välitä. Haluan ainoastaan savukkeen, ja kotelossa on\nviimeiseni merkkiä, erästä venäläistä savukelajia. Unohdin tilata uuden\nvaraston.\"\n\nFurneaux nauroi niin hilpeästi, että kaikkien kasvot hiukkasen\nkirkastuivat, ja herra Hobbs näki hyväksi tukahduttaa henkilökohtaisen\nnureksimisensa. Savukekotelo otettiin esiin, ja pöydälle ravistettiin\nsieltä puolisen tusinaa ohukaisia savukkeita, jotka olivat kellahtavan\npaperin sisään käärittyä tummanruskeata tupakkaa.\n\nGuy de Novgorod kumartui ottamaan yhden niistä. Hän sytytti sen. Hänen\npitkänomaiset, hermostuneet kätensä olivat vakaat, mutta jostakin\nsyystä, jonka hän parhaiten itse tiesi, ei hän katsahtanutkaan\nsalapoliisiin.\n\n\"Kiitos!\" sanoi hän. \"Ja kiitos sinullekin, isä! Selitän kaiken juurta\njaksaen. Paljon kerrottavaa ei olekaan. Jos näille viranomaisille,\njotka tietenkin ilmoittavat kaikesta hallitukselleen, on ilmoitettava\nsiitä yhteydestä, missä perheemme on Venäjän sisäisiin pulmiin, on se\nsinun asiasi, ja sinun lienee otettava se vastuu. Minä siis aloitan\nsiitä, mistä herra --\"\n\n\"Furneaux.\"\n\n\"Mistä herra Furneaux viittasi -- päivällisen jälkeisestä ajasta\nsunnuntaina. Kello lienee ollut lähes yhdeksän. Olimme hiukan\nsoitelleet ja laulaneet, mutta parisen Volgan lautturien laulua olivat\nherättäneet liian katkeria muistoja, sanoit, ja me erosimme kymmenen\ntienoissa toisistamme -- minä lähdin kirjoittamaan kirjeitä tähän\nhuoneeseen, ja sinä ja Shiela menitte työskentelemään kirjastoon.\nKeskiyön seudussa tulin luoksenne sinne, ja sanoin, että teidän oli\ntoki mentävä makuulle, mutta sinä katsoit paremmaksi istua valveilla\nkunnes olit saanut muutamia vaivalloisia kirjeitä kirjoitetuksi, ja\nShielakin katsoi parhaaksi jatkaa, jotta siten saisi huomenissa aikaa\nlähteä ostoksille. Muistathan, että pyysin hartaasti teitä molempia\nmenemään huoneisiinne?\"\n\nParooni nyökkäsi. Hän näytti olevan vallan ällistyksissään. Hänen\nmieleensä tuntui juolahtaneen jotakin epämieluisaa, vaikkakaan se\ntuskin oli aiheutunut siitä, mitä poika tähän mennessä oli sanonut.\n\nGuy de Novgorod nähtävästäkin vaistosi isänsä masentuneisuuden, ja\nkoetti oitis sen avulla poiketa toisaanne.\n\n\"Oletko selittänyt herra Furneauxille, kuka Shiela on?\" tiedusteli hän.\n\n\"En, sillä se oli tarpeetonta. Hän tietää.\" Vastaus oli lyhyt, ja\nmolemmat vaihtoivat punnitsevan katseen. De Novgorod napautti tuhkaa\nsavukkeensa päästä. Furneaux ei puuttunut keskusteluun. Hän katsoi\ntilanteen muutoinkin olevan kovin jännittyneen.\n\nNuori mies oli ymmällään ja ärtynyt, mutta yritti saada huoletonta\nsävyään takaisin.\n\n\"Niin\", sanoi hän. \"Yritin -- ja korostan sitä. Minuutin parin kuluttua\npoistuin luotanne ja palasin tänne. Tapasin Wentworthin, ja kysyin\nhäneltä, miksikä kaikki ihmiset olivat valveilla niin myöhään, ja hän\nmuistutti minulle siitä, ettei hän eikä myöskään Jenks koskaan lähtenyt\nlevolle, ennenkuin kaikki valot oli sammutettu.\"\n\n\"Kuinka teille siitä piti muistuttaa?\" huomautti Furneaux.\n\n\"Koska olen oleskellut täällä niin lyhyitä aikoja. Kotona en viivy\nmilloinkaan paria päivää kauempaa, ja edellisenä perjantaina olin\npalannut, oltuani kolmen viikon ajan poissa.\"\n\nHän vaikeni, mutta salapoliisi ei pyytänyt mitään lisäselvityksiä\nhänen kulkemisistaan, mikäli Homesteadissa oleskeleminen yleensä oli\nkysymyksessä.\n\n\"Neljännestä yli kahdentoista minä lähdin makuuhuoneeseeni, joka on\npohjoisen puoleisessa siipirakennuksessa. Riisuunnuin osaksi, mutta\notin erään kirjan ja ryhdyin lukemaan, sillä minua ei ensinkään\nnukuttanut ja olin levoton. Sitten kuulin pistoolinlaukaukset. En\nkäsitä, kuinka lasiovien murtaminen oli jäänyt minulta kuulematta,\nmutta en tosiaankaan kuullut mitään sellaista äkillistä ääntä. Kengät\noli minun kiskottava jalkaani -- sillä sukkasillaan on ihminen vallan\navuton. Sitten viivyin etsiessäni avainta laatikkoon, missä säilytin\npistooleja, jotka juuri otitte minulta.\"\n\n\"Miksikä oli teillä ne tänään mukananne?\"\n\n\"Taloon murtautumisen jälkeen olen kaiken aikaa kulkenut asestettuna.\"\n\nFurneaux hymyili. Hän nautti älyjen mittelystä tavatessaan liukkaan\nvastustajan.\n\n\"Vihdoinkin\", jatkoi de Novgorod, \"saatoin rynnätä käytävän kautta\npääportaille. Hallissa näin Jenksin ruumiina. Kaksi portaiden yläpäässä\nkyyristelevää palvelijatarta kertoi, että Wentworthiakin oli ammuttu,\nja minä pelkäsin isälleni tapahtuneen jotakin. Juoksin kirjastoon,\nja siellä hän oli sidottuna tuoliinsa, mutta siksi tolkussaan,\nettä kykeni kertomaan minulle, missä Wentworth ja Shiela olivat.\nVilkaistessani ruokasaliin näin, että Wentworth oli mennyttä miestä,\nmutta Shielasta ei näkynyt merkkiäkään. Mentyäni takaisin halliin\ntapasin puutarhuri Dawsonin, ja häneltä sain kuulla Shielan ajaneen\npyörällään kylään apua hakemaan. Pyysin Dawsonia päästämään isäni\nsiteet ja huolehtimaan hänestä, jos hän oli järkytyksestä pahoinvoipa\n-- antamaan hänelle hiukan konjakkia tai muuta virvoittavaa, tarkoitan\n-- ja riensin noutamaan moottoripyörääni tallirakennuksesta. Käsitin,\nettä puistossa kuljeskeli hurjia roistoja, ja olin kauhusta lamautua\najatellessani, että Shiela saattoi joutua heidän käsiinsä. Tiedätte,\nmitä etelänpuoleisella portilla tapahtui. Niin pian kuin auto lähti\nkiitämään pois, ajoin minä niin kovaa vauhtia kuin pääsin kylään, ja\ntapasin siellä kaksi poliisia sekä lääkärin. Mutta Shielasta ei ollut\nkuulunut mitään, ja toisen poliiseista halutessa lähettää viestiä\nWoolcroftiin tarjouduin minä ajamaan sinne, kokonaan sen takia, että\nShiela kenties oli sittenkin mennyt sitä tietä. Muuan tie kaartelee\nsinne metsikön halki, loitolla talosta, ja sitä hän tuskin olisi\nuskaltanut palata yksinään. Näytti miltei mahdottomalta, että hän olisi\nvoinut ajaa kylää kohden minun häntä tavoittamattani ja poliisin häntä\nnäkemättä, poliisin, joka tihutyön tapahtuessa tosiaankin seisoskeli\nvaltatiellä.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\" sanoi Furneaux.\n\n\"Niin, tavallaan. Tietenkin olisin voinut tehdä siitä pitemmän jutun,\nmutta poliisit, tohtori Ensley ja superintendentti Hobbs tuossa voivat\nlaajentaa sitä aivan yhtä hyvin kuin minäkin.\"\n\nFurneaux istui pöydän ääressä, kyynärpäihinsä nojaten, painaen nyrkkiin\npuserrettuja kämmeniään laihoja poskiaan vasten. Hänen edessään oli\nneljä pistoolia. Guy de Novgorodilta otetut kaksi hän otti käteensä.\n\n\"Käytettyänne automaattista asettanne olette sen puhdistanut ja\nladannut uudelleen?\" sanoi hän.\n\n\"Niin kyllä.\"\n\n\"Milloinka?\"\n\n\"Eilen aamulla.\"\n\n\"Jos olisi siis käynyt teidän mielenne mukaan, emme ikinä olisi saanut\nkuulla etelänpuoleisella portilla olleesta autosta?\"\n\n\"Olen selittänyt vaikutteeni.\"\n\n\"Oletteko? Ihmettelen sitä! Joka tapauksessa katson tällä hetkellä\nparhaaksi tyytyä selitykseenne. Onko teillä mitään lisättävää?\"\n\n\"Ei.\"\n\nGuy de Novgorodin käytöstapa oli omituisen sotaista. Hän miltei\ntiuskaisi sanansa. Vaikutti siltä, kuin olisi hän uhmaillut\nvastaväitteitä. Ilmeisesti ei hän suurestikaan uskonut Scotland Yardin\nkaikkitietäväisyyteen.\n\n\"Se tässä kummallista on\", jatkoi Furneaux, \"että molemmat\npalvelijattaret ja Dawson tukevat todistustanne.\"\n\n\"Mitäpä kummallista siinä on, kun se on totta?\"\n\n\"Ah, totuus! Mikään ei ole niin petollista kuin totuus. Miksikä sanoi\nCicero, että totuus asuu lähteessä? Te siis ette tiennyt, että Vera\nSassulitsh otti osaa sunnuntai-illan roistoretkeen?\"\n\nGuy de Novgorod suorastaan säpsähti nämä sanat kuullessaan.\nHämmästyneenä hän katsahti isäänsä.\n\n\"Voiko se olla mahdollista?\" puuskahti hän.\n\nFurneaux ehätti puhumaan ennenkuin parooni saattoi vastata.\n\n\"Se oli varsin mahdollista, ja nyt se tuntuu enemmän kuin\ntodennäköiseltä, vaikka varmoja asiasta emme voi olla, vielä. Odotin\nteiltä valaistusta; sitä ei ole tulossa.\"\n\nNuori venäläinen malttoi mielensä suunnattomalla voimanponnistuksella.\n\n\"Sen enempää ei minulla ole sanomista\", ärähti hän kuten ainakin mies,\njoka on raudanlujasti päättänyt nyt ja tulevaisuudessa pitää suunsa\ntukossa, maksoi mitä maksoi.\n\n\"Te ette siis välitä keskustella Sassulitshin tytöstä?\" kuhersi\nFurneaux.\n\nDe Novgorod otti pöydällä olevasta pienestä pinosta toisen savukkeen.\nHän vaikeni itsepäisesti. Niin teki Furneauxkin. Superintendentti Hobbs\nei huoneeseen tultuaan ollut lausunut halaistua sanaa. Parooni oli\nvaipunut tuoliinsa, ilmeisestikin niin vaipuneena omiin masentuneisiin\nmietteisiinsä, ettei jaksanut seurata tapahtumien kulkua.\n\nOvelta kuuluva kolkutus oli tällä hetkellä ennuksena siihen, että\nanteeksipyytävä poliisi pilkisti sisään.\n\n\"Pyydän anteeksi, sir\", sanoi hän Hobbsille miltei kuiskaten, \"mutta\njoku palvelijatar on tuonut neiti Macdonaldilta tämän kirjeen hänen\nylhäisyydelleen.\"\n\n\"Antakaa oitis se tänne\", huusi de Novgorod, joka täydellisestä\nenglanninkielentaidostaan huolimatta ei ilmeisesti vielä ollut oppinut\nkohteliaasti puhuttelemaan henkilöitä, jotka olivat yhteiskunnallisesti\nalempiarvoisia kuin hän. \"Heräähän, isä\", jatkoi hän kiivaasti.\n\"Shielalta on tullut viesti. Se voi laadultaan olla kiireellinen.\"\n\nSuperintendentti nyökkäsi, ja konstaapeli siis antoi suljetun kuoren\nhänelle, Hän ojensi sen paroonille. Se oli varustettu omituisella\nohjeella: \"Toimitettava perille vasta kello neljän jälkeen\", ja mies,\njolle se oli aiottu, silmäili kotvan aikaa tätä arvoituksellista\nmääräystä ennenkuin yrittikään lukea kirjeen sisältöä.\n\nKuumeisen kärsimättömänä Guy de Novgorod oli sanomaisillaan jonkun\nkiivaan kehoituksen huomatessaan Furneauxin silmäin ilmeen ja\nhavaitessaan siinä sellaista halveksunnan kimalletta, että hän hillitsi\nhuultensa kärjellä olevan vaatimuksen.\n\nParoonia ei saatu kiirehtimään. Huolella hän tarkasti kirjeen\nvähälukuiset, lyhyet rivit, ja hänen ilmeestään näkyi tuskin muuta kuin\nyhä suurempaa masentumusta, mikäli se oli mahdollista.\n\n\"Arvelen\", sanoi hän vihdoin, \"että tämä ilmoitus on selitettävä\nmeille, kaikille... Mitään vastausta ei tule\", sanoi hän\nkonstaapelille, joka poistui taaskin saatuaan huomaamattoman vihjeen\npäälliköltään.\n\nSitten hän luki:\n\n    '_Rakas isä._ -- Toivon, ettet pidä minua epäystävällisenä,\n    vaikka juuri nyt jätänkin sinut pariksi päiväksi. Mutta minun on\n    mentävä, tai kenties menettelen ajattelemattomasti, ja molemmille\n    meistä saattaa tämä tavallaan olla helpompaa. En tahdo selitellä\n    asioita, sanon vain lopullisesti, että kieltäydyn matkustamasta\n    tänään Lontooseen Guidon kanssa. Olen tavannut seudun papin,\n    kirkkoherra Arthur Hethcottin, ja hän on kutsunut minua sisarensa\n    vieraaksi siihen asti, kunnes poliisikuulustelu pidetään ensi\n    viikolla. Jos haluat, voit tietysti tulla minua tapaamaan sinne\n    milloinka hyvänsä, mutta ole kiltti, äläkä pyydä minua tällä\n    haavaa palaamaan Homesteadiin. Rakkaat terveiset.\n\n                                                  Shielasi.'\n\nPäiväystä ei ollut, mutta kaikesta päättäen oli kirje kirjoitettu\nsamana iltapäivänä. Mitään sanottavaa mielenliikutusta ei paroonista\nnäkynyt. Hän vain nakkasi paperiarkin pöydälle ja loi poikaansa tiukan\nkatseen.\n\n\"Tämä on sinun työtäsi\", sanoi hän osoittaen itsehillintää, joka\nmahdollisesti oli tehokkaampi kuin mikään kiukun- tai harminpuuska\nolisi ollut. \"Varoitin sinua, mutta sinä et tahtonut minua kuulla.\"\n\n\"Tätä ei sovi sietää\", raivosi toinen kimeästi falsetiksi särähtävin\näänin. \"Mikä tuo pappi on miehiään? Miksikä tytön piti mennä hänen\nkotiinsa? Haen hänet pois. Minä -- --\"\n\nHän oli muitta mutkitta syöksähtämässä ovelle, mutta Furneaux seisoi\nsiellä, vähäisenä, mutta varsin pätevänä ovenvartijana.\n\n\"Ainakin yhden päivän annatte te nuoren neidin olla rauhassa\", sanoi\nsalapoliisi jäätävän kylmästi, niin että nuori de Novgorod tajusi hänen\nsanansa raivokkaasta ylimielisyydestäänkin huolimatta. \"Te jäätte\nsiihen paikkaan, missä olette, ellette pane minua toimimaan kuten ensin\nolin päättänyt, ja vangituttamaan teidät. En ole vielä aivan varma\nsiitä, oletteko veijari vaiko narri -- molempien sekoitus, arvelen --\nmutta siitä minä pääsen pian perille, ja onneksenne on, jos päättelen\nteidät vain narriksi. Parooni, jos teillä on minkäänlaista valtaa\ntähän riehakkaaseen poikaanne, niin sanokaa hänelle, että ensi kertaa\neläissään on hänen toteltava.\"\n\nParooni Alexis nousi. Hän oli pitkä mies, solakkavartaloinen,\nkäytöstavassa omalaatuista siroutta, jota kuningatar Viktorian päivinä\nihailtiin ja tavallisesti tavattiin diplomaateilla sekä lähettiläillä.\n\n\"Guy\", sanoi hän ankarasti, \"kiellän sinua vaivaamasta sisarpuoltasi\nShielaa -- minkä seikan viime aikoina näyt unohtaneen --\ntyhjänpäiväisillä suunnitelmillasi ja vieläkin tyhjänpäiväisemmillä\ninttelyilläsi. Et ymmärrä naisia. Saat heidät kiusaantumaan. Jos\ntodella tahtoisit olla Shielalle avuksi, niin mene ja järjestä niin,\nettä hänen kamarineitonsa lähtee hänen olinpaikkaansa mukanaan\nsellaista, mitä tarvitaan oltaessa lyhytaikaisella vierailulla ystäväin\nluona.\"\n\nSilloin, ensi kertaa tämän kutakuinkin sähköisen keskustelun aikana,\nsuperintendentti Hobbs aukaisi suunsa.\n\n\"Kaikki on järjestyksessä\", mutisi hän. \"Neiti Macdonald meni minun\nautollani, mukanaan kamarineitonsa ja parisen matkalaukkua. Hän pyysi\nminua lainaamaan sitä hänelle puoleksi tunniksi ja sen minä tein. Se\npalasi oitis minun tultuani tänne, ja minähän kuten muistatte tulin\naivan herra Guy de Novgorodin kintereillä.\"\n\nNäin sanottuaan hän myhäili väsyneesti Furneauxille, joka heti oivalsi\nasian.\n\n\"Kuitit ollemme!\" naureskeli salapoliisi hilpeästi. \"Ja autohan on\nsavukekoteloa paljon isompi! Valaskala verrattuna kääpiöön! _Que\ndiable!_ Millainen ansio kreivikunnan poliisilaitokselle!\"\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\nERÄITÄ UUSIA TULOKKAITA.\n\n\nShiela Macdonaldin ensimmäinen vaikutelma Gladys Hethcottista oli\nepäedullinen. Vanhempi nainen katsahti häneen arvostelevaisen\ntarkastelevasti, vaikkakaan ei suoranaisen vihamielisesti. Mutta\ntämä ohiailahtava huomio -- haihtuva kuin kaukaisen salaman\nleimahdus pimeässä yössä -- hälveni neiti Hethcottin lämpimästä\ntervetulleeksitoivottelusta.\n\nKirkkoherra tuli ojennetuin käsin ja mitä ystävällisimmästi hymyillen\nvierastaan vastaan. Hän oli rientänyt työhuoneestaan superinitendentin\nauton, erään poliisin ajamana, pysähtyessä puutarhaportin eteen ja\nsievästi puetun nuoren neidin rientäessä etuistuimelta avaamaan tilavan\nvaunun ovea. Hän siis oli portilla miltei yhtä pian kuin Shiela itse.\n\n\"Kas, tämähän on oivallista!\" sanoi hän. \"Teillä ei siis ollut mitään\nvaikeuksia päästessänne lähtemään?\"\n\n\"Ei ensinkään, ja siitä saan kiittää herra Hobbsia. En tiedä, mihinkä\nolisin joutunut ilman hänen apuaan.\"\n\n\"Olette äärettömän tervetullut. Käykäähän sisään. Puutarhurini hoitaa\ntavaranne. Paljoa ette ole ottanut mukaan. Minä luulottelin sellaista,\netteivät nuoret neitoset milloinkaan matkustelleet ilman suunnattomia\npukukirstuja ja suuria, nelikulmaisia hattulaatikoita, naurettavan\nheikkoja ja aivan mahdottomia saada ehjänä säilymään vuokra-autoissa...\nTässä on Gladys-siskoni. Vierailunne ei olisi voinut sattua parempaan\naikaan. Hän tapaa niin hirveän vähän ihmisiä täällä yksinäisessä\nkolkassamme, nähkääs.\"\n\nSilloin juuri Shiela keksi tuon tyytymättömyyden vilahduksen\nharmaansinisissä silmissä, joiden katse mittasi hänet nopeaan kiireestä\nkantapäähän saakka. Mutta tietenkin hän erehtyi. Neiti Hethcott hymyili\nja hilpeät sanat olivat mahdollisimman sydämelliset.\n\n\"Te siis olette tosiaankin täällä, neiti Macdonald!\" huudahti hän.\n\"Olen ollut hirveästi innoissani siitä pitäen kun Artie kertoi minulle,\nmitä hänen kanssaan suunnittelitte, Olkaa aivan kuin kotonanne --\nniinhän? Talo on kodikas vanha mökki, ja puutarhassamme saamme jokaisen\ntuokion auringonpaistetta. Se ei yksinkertaisesti pääse olemaan varjon\npuolella, kun vain päivä suvaitsee paistaa, sillä talo on keskellä\npuolentoista auranalan suuruista puutarhaa... Jones\" -- tämän sanoi\nhän pörhöiselle henkilölle, joka oli kuin villiomenapuusta veistetty\n-- \"viekää neiti Macdonaldin tavarat siniseen huoneeseen... Tässäkö\non kamarineitonne? Näen, että hän on ranskatar. Toivoakseni on hänen\nnimensä Louise. Onko? Minäpä mainiosti arvasin! No niin, rouva Wilkins,\nkeittäjättäremme ja emännöitsijämme, pitää hänestä huolen. Hänen\nhuoneensa on aivan lähellä teidän huonettanne. Ja kymmenen minuutin\npäästä saamme oleskeluhuoneeseen teetä. Se on täällä, vasemmalla.\nRuokahuone on sen vieressä. Tuo huone oikealla on 'pesä', veljeni\ntyöhuone. Hän -- --\"\n\n\"Hahhaa!\" naureskeli kirkkoherra keskeyttäen. \"Annahan neiti\nMacdonaldin vetää henkeään. Kerro elämäntarinasi hänelle myöhemmin.\nTämä kaikki tahtoo sanoa, nuori neiti, että soisimme teidän viihtyvän\nja tuntevan kotimme muutamain päivien aikana lepopaikaksenne. Siitä\npäättäen, mitä olemme kuulleet, on teillä ollut sangen koettelevaa\nviime aikoina.\"\n\n\"Ei minulla mitään suoranaista harmia ollut paitsi noiden hirveiden\nhetkien sunnuntai-iltana aiheuttama jännitys\", sanoi Shiela\nvaatimattomasti, \"mutta olen tosiaankin kieltäytynyt lähtemästä\nLontooseen, kun minulle ilmoitettiin matkasta vain tuntia aikaisemmin,\nja minun olisi pitänyt matkustaa nuoren herran kanssa, joka\nkaikesta päättäen oli suunnitellut äkkirynnäköllä vievänsä minut\nrekisteritoimistoon, toisessa kädessä aviolupa ja toisessa revolveri\ntaikka suuri vitsa.\"\n\nHän kääntyi Gladysin puoleen.\n\n\"Siksi minä olin niin kovin valmis ottamaan vastaan veljenne kutsun\nensi tiistaihin saakka. Kapteeni Royson, jonka arvelen teidän tuntevan,\non aivan varmaan esittänyt pyyntöni hyvin kaunopuheisesti, sillä\nkirkkoherra tunkeutui suorastaan väkivalloin poliisiketjun läpi ja\ntuli suoraan luokseni. Ah, minusta tuntui kuin olisi taivas kuullut\nrukoukseni! Ajajallemme oli annettu määräys, että hän veisi kello\nneljältä Guidon ja minut Woolcroftiin, jotta sieltä matkustaisimme\nLontooseen. Enhän minä olisi tietenkään lähtenyt. Olisin ensin otellut.\nMutta oli suunnaton helpotus, kun miellyttävä oxfordilaissävyyn\nhaasteleva hengenmies, jota en ollut milloinkaan ennen tavannut,\nodottamatta saapui kutsumaan minua sisarensa vieraaksi. Sitäpaitsi on\nkotinne niin likellä Homesteadia. Ei tämä aivan karkaamista ole, eihän?\"\n\nKiihkosta puheliaana Shiela tahtoi selittää tilannetta toiselle\nnaiselle, josta saattoi hädässä tulla mainio ystävä. Mutta hänen\nsanansa olivat aivan välittömät. Noine vilpittömine lauseineen oli hän\nsanonut sangen paljon. Kirkkoherra Arthur Hethcottia, jolla ei ollut\nmitään harhaluuloja sisarensa terävän kielen ja jonkunverran itsekkään\nluonteen suhteen, neiti Macdonaldin suorasukainen vilpittömyys\nihastutti suuresti.\n\n\"Nyt kaikkien suu tukkoon!\" vakuutteli hän. \"Gladys, sinähän viet\nnuoren ystävämme huoneeseensa? Aavistan teenjuonnin aikaan joutuvani\nkärsimään hirveästä puhetulvasta. Kiellän kaikkien salaisuuksien\npaljastamisen siihen asti, kunnes myöskin minä joudun niistä\nosalliseksi. Se on mielestäni oikeus ja kohtuus. Tällä välin on sinun\nvain sanottava, Gladys: 'Tässä on huoneenne, neiti Macdonald', ja\nkunniallinen vastaus siihen kuuluu: 'Tosiaanko? Kuinka hauskaa!' Jos te\nmolemmat teette sellaisen liiton, että jätätte kaikki muodollisuuden\nsyrjään, ja käytätte ristimänimiä, niin se tietenkin on oivallista.\"\n\nKirkkoherra Arthur oli ilmeisestikin sangen kärkäs ottamaan Shielan\nperheen piiriin, ja Shiela itse selitti Gladysille heidän mennessään\nyläkertaan, että velimies oli äärettömän herttainen. Tässä Gladys\nhuomasi erään suurenmoisen seikan, jonka hän kenties olisi oivaltanut\naikaisemminkin, ellei hänellä olisi ollut pää täynnä omia asioitaan.\nHänen käytöstapansa kävi sen johdosta vähemmän teennäiseksi. Ei\nkilpailijattareksi, vaan liittolaiseksi näki hän tämän viehättävän\ntytön, joka todennäköisesti oli huomattava perijätär, mikäli\nkulkupuheissa oli perää.\n\nSalonkiin saapuessaan he olivat ystävyksiä, ja Gladys oli nokkela\npanemaan merkille, että veli, joka tavallisesti kammosi teekekkereitä,\nodotti heitä. Shiela, joka oli hyvillään saadessaan myötätuntoisia\nkuulijoita, kertoi äskettäin sattuneista tapauksista, Hänen\nvilpittömyytensä oli vakuuttavaa. Edes Gladys Hethcott ei kyennyt\nnäykkimään hänen varsin ymmärrettävää harrasta haluaan tavata kapteeni\nRoyson maanantaina iltapäivällä uudelleen.\n\nKaikki kolme olivat syventyneet hartaasti keskustelemaan Hallissa\nsattuneista ongelmallisista tapauksista, kun kenraali Swineyn auto\npysähtyi portille.\n\n\"Äh!\" huudahti kirkkoherra terävästi. \"Mitä ihmettä kenraali täältä\ntänään hakee. Jos tällaista jatkuu pitemmältä, täytyy minun epäillä\nsellaista, että hän silmäilee sinua, Gladys.\"\n\n\"Kymmenen vuoden päästä, kun olen viidenneljättä ja aviomarkkinat ovat\nautiot, voisin sallia kenraalin silmäilevän minua\", kuului tuiskea\nvastaus. \"Mutta niihin aikoihin lepää hän turvallisesti sukuhaudassaan.\nTässä hän kuitenkin on nyt. Mitä teemme hänelle?\"\n\n\"Onko hän sama töykeä henkilö, joka eilen tuli Rantahuvilaan?\" kysyi\nShiela nousten kiireesti seisaalleen.\n\nSillävälin kirkkoherra oli kuitenkin malttanut mielensä.\n\n\"Älkää juosko tiehenne\", neuvoi hän. \"Tämä korkea soturi on\nsynnynnäinen juorukello ja tuulenpieksäjä, mutta viisasta on olla\nhyvissä väleissä hänen kanssaan, Gladys, mene heittäytymään hänen\nkaulaansa.\"\n\nSwiney oli tietenkin hämmästyksissään havaitessaan, että pappilassa\noli uusi asukas, mutta jostakin syystä, jota Hethcottit eivät voineet\nkäsittää, oli hänen mielenkiintonsa Homesteadin juttua kohtaan\nkokonaan sammunut. Enemmän näytti häntä liikuttavan miltei jokaisen\nkylän asukkaan terveys ja nykyinen olinpaikka. Myöskin kirkkoherran\noli tehtävä tili päivästänsä, ja sen hän suoritti jokseenkin lyhyeen\nselittämällä syöneensä lounasta kerhossa pelattuaan ensin golfia.\n\n\"Kenenkä kanssa?\" intti kenraali.\n\n\"Roysonin, saman nuoren herrasmiehen kanssa, johonka eilen tutustuitte.\"\n\n\"Söikö hän lounasta kanssanne?\"\n\n\"Kyllä. Itse asiassa hän jäi kerhoon, sillä minun oli mentävä eräälle\nkäynnille. Haluatteko vaihtaa sanasen hänen kanssaan? Luulen hänen\nnäihin aikoihin olevan kotosalla.\"\n\n\"Kyllä hän on\", sanoi Shiela. \"Minun ajaessani huvilan ohitse istuskeli\nhän portailla opettaen kissaa nyrkkeilemään Jockin kanssa. Hän ei\nhuomannut minua, vaikka hän luultavasti tunsikin herra Hobbsin auton.\"\n\nMilloinka muulloin hyvänsä tällainen tiedonanto olisi sykähyttänyt\nkenraalin suonia kuten harjaantuneen metsästyskoiran ensimmäinen\näännähdys ailahduttaa odottelevan mannun ytimiä marraskuun aamun\npimennossa. Tänään hän oli välinpitämätön. Hörpittyään kupin teetä,\njota hän ei olisi halunnut, riensi hän matkaan, mainiten, että koska\npäivää vielä oli runsaasti, hän kenties pistäytyisi pelaamaan erän\nennen päivällistä.\n\nKirkkoherra oli ällistyksestä miltei mykkä.\n\n\"Toisia ihmisiä en minä ikinä opi ymmärtämään\", sanoi hän \"ja tuolla\nmenee eräs heitä. Jos olisin vedonlyöntiin taipuvainen, olisin lyönyt\nveikkaa kuinka kosolti hyvänsä siitä, että kenraali Swiney tuli tänne\ntarinoimaan ruumiinkatselmuksesta ja ihastuisi ikihyväksi tavatessaan\ntäällä teidät, neiti Macdonald, noin odottamatta, Olemmekohan antaneet\nkoiralle huonon nimen, kuinkahan lienee?\"\n\n\"Tavallisesti on toisin päin\", sanoi hänen sisarensa. \"Kenraali antaa\ntoisille koirille huonoja nimiä.\"\n\n\"No niin, emme saa seurata hänen esimerkkiään. Kerroitte meille, neiti\nMacdonald, paostanne kautta Siperian. Millainen elämys nuorelle\ntytölle! Niihin aikoihin olitte varmaankin neljäntoista iässä.\"\n\nGladys hymyili suopeasti. Kirkkoherra Arthur Hethcott oli pahoin\npihkaantunut, ja riittäköön sitä vain hänelle eteenkin päin. Gladysillä\nei ollut mitään sitä vastaan, että joku toinen nainen asettuisi hänen\npaikalleen seurakunnassa. Hän halusi kaikkea muuta kuin jäädä lopuksi\nikäänsä poikamiesveljensä seurakuntalaisten holhoojaksi.\n\nKenraali Swiney pysäytti autonsa Rantahuvilan eteen, mutta ei noussut\nmaahan, vaan tyytyi huutamaan Roysonille tervehdyksensä avoimeen\nakkunaan. \"Hei, kuulkaapas!\" huusi hän, \"Luulin, että te olisitte\nteellä pappilassa. Niillä on siellä sievä nuori neiti.\"\n\nRoyson ponnisteli saadakseen aidon kohteliaisuussävyn vastaukseensa.\n\n\"Mikä sievä nuori neiti? Neiti Hethcottko?\"\n\n\"Ahhah, Gladysissa ei ole mitään vikaa, mutta kysymyksessä on uusi\ntulokas. Te tunnette hänet. Homesteadin tytön.\"\n\n\"Niinkö, kenraali? Luulin nähneeni hänet superintendentin autossa.\"\n\n\"Siinä tapauksessa on teillä terävämmät silmät kuin nuori neiti\nluuleekaan. Mutta mitäpä se juttu minua liikuttaa. Nuorempana en minä\nkylläkään olisi antanut minkään pappismiehen lyödä itseäni tuolla\ntavoin laudalta.\" Royson nauroi.\n\n\"Tunnustan itseni syypääksi avunantoonkin\", sanoi hän. \"Minähän\nvierailun suorastaan järjestinkin.\" Roysonin suorasukaisuus sai toisen\nmiehen ymmälle. Hän heilautti kättään ja lähti ajamaan kerhoon.\nSiellä hän runsaan tunnin ajan oli tavattomana kiusanhenkenä kaikille\nyrittäessään kärkkyä tietoonsa jokaisen kerhon jäsenen nimeä, joka\noli saattanut olla Woolcroftissa sinä päivänä kello kahden aikaan.\nJoka tapauksessa oli hänen onnistunut saada Royson huonolle tuulelle,\nsillä tämä ei voinut sille mitään, että hänestä tuntui kuin Shiela\ntoki sentään olisi saattanut pistäytyä kertomaan pappilaan menostansa.\nTyttö oli siis järjestänyt vierailunsa kaikessa kiireessä, sillä\nRoysonin tietämän mukaan oli Hethcott käynyt Homesteadissa kello\nkolmen tienoissa. Tulisiko tyttö myöhemmin häntä tapaamaan? Niin,\nniinpä asia saattoi ollakin. Paremmalla tuulella hän istahti yksinään\njuomaan teetään. Mutta päivä kallistui iltaan, eikä Shielasta tai\nFurneauxista näkynyt jälkeäkään. Mitä häneen, Philip Roysoniin,\ntuli, oli unohdus hänen osansa ja arpansa. Hän ei edes tiennyt, mitä\nruumiinkatselmuksessa oli tapahtunut.\n\nFurneauxin siis kello yhdeksän tienoilla ilmestyttyä kotosalle Royson\noli sellaisella tuulella, että oli valmis toivottamaan Homesteadin\nmurhenäytelmän sinne, missä moiset tapaukset olivat enemmän paikallaan\nkuin Englannin etelärannikon syrjäisessä kolkassa.\n\nEnsimmäisellä kysymyksellään salapoliisi kuitenkin teki lopun moisista\nmietteistä.\n\n\"Oletteko ollut teellä pappilassa?\" tiedusteli hän.\n\n\"En. Minua ei kutsuttu.\"\n\n\"Entä päivällisellä?\"\n\n\"En. Aterioin juhlallisesti Jockin ja kissan seurassa. Meillä oli\npihviä ja munuaisvanukasta.\"\n\n\"Suurenmoista. Toivoisinpa olleeni läsnä minäkin. Päällikön ja\nvirkaveljien kanssa on minulla ollut pitkällinen istunto. He tulevat\nhuomenissa tänne murkinalle. Luuletteko rouva Smithersillä olevan\nmitään sitä vastaan?\"\n\n\"Kysykää häneltä!\"\n\n\"Kas vain. Olette hiukan närkästyksissänne. No niin, vielä te\nnärkästytte entistä enemmän, niin että antakaa kaikelle palttua\nennenkuin tarjoatte minulle viskyä ja soodavettä, jota päivän pitkän\nraatamalla olen kunniallisesti ansainnut. Shiela-neiti on lähtenyt\nkäpälämäkeen Homesteadista ja vierailee nyt Hethcottien sisarusparin\nluona. Guido-herra tahtoi marssittaa tytön suoraa päätä Lontooseen ja\nviedä hänet muitta mutkitta vihille. Mutta tyttöpä liaksi laputtamaan.\"\n\n\"Puhutteko tosissanne?\"\n\n\"En milloinkaan valehtele tarkoituksettomasti. Miksikä yrittäisinkään\nsyöttää pajunköyttä teille -- ainoalle miehelle, josta tosiaan olen\nriippuvainen noin neljänsadan neliömailin laajuisella tienoolla?\"\n\n\"Mutta -- tämähän on mahdotonta. Neiti Macdonald ei tunne Hethcotteja.\nEn usko hänen viihtyvän heidän luonaan.\"\n\n\"En minäkään. Mutta emmehän me voi häntä sieltä poiskaan hakea, vai\nmitä? Ja tyttöparan oli mentävä jonnekin Guidoa pakoon. Olisihan tämä\nhuvila tietenkin ihanteellinen kuherruskuukauden viettopaikka, jos\nsaisitte suostutetuksi hänet avioliittoon.\"\n\nRoyson päätti saattaa elämän taas säännöllisille urille, vaikkakaan ei\nilman ponnistusta. Hän nousi ja alkoi täyttää piippuaan.\n\n\"Olette väsyneen näköinen\", virkkoi hän. \"Väsyneenähän sitä ihminen\nhaihattelee kaikenkaltaista. Aion juuri mennä juttelemaan rouva\nSmithersin kanssa.\"\n\nTämä kelpo emäntä suostui ilman muuta varustamaan liikkiötä ja munia\nneljälle nälkäiselle miehelle seuraavaksi aamuksi kello yhdeksäksi.\nRoyson uskoi varmasti rouvan kaikessa hiljaisuudessa olevan ylpeän\nsiitä, että Rantahuvila joutui näin mielenkiinnon keskipisteeksi. Että\nsen vanhat seinät joutuivat yhtä aikaa majoittamaan kolmea Scotland\nYardin salapoliisia, oli todellakin merkkitapaus. Olisipa hänellä\nkummia kerrottavana pojallensa, kun tämä seuraavana sunnuntaina\nsaapuisi kotiin!\n\nRoyson totesi kahden henkilön kykenevän oivallisesti välttelemään\npäivän polttavinta keskusteluaihetta, Furneaux ei sanonut halaistua\nsanaa, joka olisi vähimmässäkään määrin viitannut Homesteadin\narvoitukseen. Puhelias hän kylläkin oli, ja hänen huomautuksensa\nihmisistä sekä asioista olivat ihmeen mielenkiintoisia, kuten\nluonnollista olikin, sillä jokaisen _Cause célèbren_ painettuja\nselostuksia saattaa aina päästä laventelemaan Scotland Yardin\narkistoissa talletettavista salaisista muistiinpanoista. Kuten hän itse\nsanoi:\n\n\"Koko asiaa ei oikeudelle voi koskaan kertoa. Poliisilla on tiedossaan\nsellaista, mitä he eivät voi todistaa -- ja mikä, jos he yrittäisivät\nsitä todistaa, avaa varovaiselle neuvoskunnalle mahdollisuuden saattaa\nkaikki todisteet epäilyttävään valoon. Sattuessaan ajattelemaan, mikä\non harvinaista, yleisö saa nähdä vilauksen näistä asioista tuomittaessa\njotakin tunnettua rikollista ja tuomarin ennen tuomion julistamista\nlukiessa hitonmoisen luettelon entisiä rikoksia. Kaiketi se on niinkuin\nolla pitää. Vangitulle tulee antaa epäilyn etuoikeus. Mutta saatatte\nkuvitella virastoni voimatonta raivoa ja tuomarin kyynillistä myhäilyä,\nkun myötätuntoinen valamiehistö vapauttaa jonkun hirtehisen, koska\nrikoksesta ei ole täysiä todisteita, vaikkakin me, tuomari ja poliisi,\ntiedämme viattomalta näyttävän pidätetyn kaiken ikäänsä tehneen\nsamanlaisia rikoksia ja kärsineen niiden rangaistuksia. Ne veitikat\neivät milloinkaan kapua todistajan pönttöön. Tavoitapa heitä! Jos niin\nolisi, saattaisimme tehdä heille mitä epämieluisimpia kysymyksiä.\"\n\nEsittäen useita esimerkkejä nykypäiviltä valaisi hän miltei jokaisen\nlähivuosien aikana sattuneen yllätysjutun hämäriä kohtia. Vihdoin\nnuorempi mies otti tehdäkseen suoranaisen kysymyksen asiasta.\n\n\"Onko teillä mitään otaksumaa toissayönä tapahtuneitten murhien\nitseasiallisesta syystä?\" kysyi hän.\n\n\"Ei\", sanoi salapoliisi.\n\n\"Voitteko kertoa minulle, miksikä neiti Macdonald on juuri nyt mennyt\npappilaan?\"\n\n\"Kyllä. Tottahan toki. Jokainen kunnon tyttö kauhistuu, jos\navioliittoonmeno työnnetään tuollaisella vauhdilla hänen eteensä.\nTarpeeksi yllätetty hän on kuullessaan hääkellojen helinän tuloksena\nsellaisestakin, mitä hän pitää rakkautena, mutta hänen järkytyksensä\nja tuskansa on aivan surkea, jos häntä käydään pakottamaan miehelään.\nSiksipä juuri Shiela-neiti otti käpälät alleen, käyttääkseni\nrahvaanomaista sanontatapaa. Ennemmin hän nielisi myrkkyä kuin menisi\nGuy de Novgorodille. Enkä minä häntä moiti... Niinpä niin, puuhakas\npäivä minulla on ollut, ja huomenna aukeaa eteeni uusia näköaloja,\nniin että nyt minä painun untuviin. Näen Jockin ja Georgetten jo\nkierähtäneen levolle, Hyvää yötä!\"\n\nMuistellessaan päivän puuhia Roysonista tuntui, että hän oli joko\ntehnyt sellaista, mitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, tai sitten oli hän\njättänyt tekemättä sellaista, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Jostakin\nsyystä, jota ei lie helppo lausua selviksi sanoiksi, oli hän ymmällään\nja ärtyinen. Hän siis kävi vuoteeseen.\n\nMurkinalla seuraavana aamuna hän tutustui herra James Leander\nWinteriin, C.B.E:n etsivänosaston pääsuperintendenttiin, ja\ntarkastaja Sheldoniin, nuorempaan virkailijaan. Winter oli tavallaan\nyhtä hämmästyksissään kuin Furneaux, mikäli tavallisen mielipiteen\nmukaisesta poliisivirkailijasta oli kysymys. Hän oli kookas ja väkevä,\nrakenteeltaan kuin härkä ja siunattu miellyttävän henkevillä kasvoilla,\nmutta henkilönä hän yleensä vaikutti herrasmiesmaanviljelijältä. Jos\nRoysonille olisi kerrottu hänen jokunen kaksikymmentä vuotta varhemmin\ntoimineen harrastelevana raskaan sarjan painijana, olisi kertomus ollut\nuskottava. \"Päällikkö\" oli isoluinen ja pyöreäpäinen, hänellä oli\nulkonevat sinisilmät ja nyrkkeilijän leukaperät. Hänen käytöstapansa\noli miellyttävää ja pirteätä, ja Furneauxia hän ystävällisesti nimitti\n\"Sammakoksi.\"\n\nSheldon näytti tosiaankin edustavan oikeauskoista Scotland Yardin\nmiestä, mutta hänelläkin oli oma omituisuutensa, sillä Royson huomasi\nheti, että hänen oikea silmäteränsä oli huomattavasti suurempi kuin\nvasen.\n\nSotilaana Roysonia kuitenkin kaikkien kolmen toverillisuus hämmästytti.\nHän sai kuulla heidän tavanneen toisensa Woolcroftissa edellisenä\niltana, ja Furneaux oli nähtävästi kertonut heille kaikki läheisemmät\nyksityiskohdat, sillä molemmat tulokkaat keskustelivat joka seikasta\nollen erinomaisesti perillä tilanteesta. Kaiken kukkuraksi eivät\nhe ilmaisseet ajatuksiaan nyökkäyksin ja vihjein ja paljonpuhuvin\nvaikenemisin. He keskustelivat vapaasti hänen ollessaan kuulijana.\nSiten hän sai kuulla, että erästä Vera Sassulitsih-nimistä naishenkilöä\nsekä hänen valioliittolaistansa, muuatta Dmitri von Rosenia, ei\nainoastaan epäilty osallisuudesta Homesteadiin tehtyyn hyökkäykseen,\nvaan pidettiin heitä tarkasti silmällä Lontoossa.\n\nFurneauxkin kävi hämmästyttävän avomieliseksi, \"Vaikeutemme on siinä\",\nselitti hän, \"että parooni ja hänen poikansa ovat joutuneet lopulliseen\nerimielisyyteen, mitä tulee heidän suunnitelmiinsa Venäjän uudelleen\nelvyttämiseksi. Isä oivaltaa, että nykypäivän virtaukset vaativat\nkansanvaltaista hallitusmuotoa. Hän edustaa sitä kantaa, mitä tsaari\nja Kerenski tuntuivat hautovan mielessään v. 1916. Guy de Novgorod\nkannattaa kokonaan yksinvaltaa, jota hän pitää ainoana mahdollisena\npelastuskeinona maalle, joka on ollut bolsheviikkien vallassa. Tämän\nsuhteen on meillä selvät rajat. Mutta missä yhteydessä asiaan ovat Vera\nSassulitsh ja Dmitri von Rosen? He ovat punaisimpia leniniläisiä.\"\n\n\"Guy de Novgorod on joko nainut tai luvannut naida Vera Sassulitshin\",\nsanoi Winter leikaten paksusta havannasikaarista pään poikki.\n\nRoyson heristi korviaan sen kuullessaan, mutta Furneaux oli\nilmeisestikin jo perillä tästä seikasta.\n\n\"Niin on\", sanoi hän. \"Näkee, kuinka Moskovan joukkokuntaan saatiin\nsiten lyödyksi kiila. Mutta Guy on jättänyt Veran ja ihastunut\nsuuresti erääseen Shiela-nimiseen viehättävään neitoseen. Vera sen\nluultavasti tietää, tai mahdollisesti arvaa. Mutta se ei selitä\nretkeä, Wentworthia ja Jenksiä kohdannutta kaameata kuolemaa ja tuota\nyritystä kiristää paroonia, joka muuten väittää joutuneensa äkillisestä\nhyökkäyksestä niin suunniltaan, että ei kyennyt oikein ymmärtämään,\nmitä hänen ahdistajansa halusivat. Ja sitten ryhtyi uljas Guy ampumaan\netelänpuoleisen portin pielessä odottelevaa joukkuetta, joka tuntuu\ntaitavasti paenneen sinä yönä kaikesta päättäen rannikolla odottaneella\naluksella. Kuitenkin on täytynyt olla jonkinlaista salaista sopimusta\nmolempain puolten välillä. Ajankohta, suunnitelmain samankaltaisuus,\näkillinen päätös lähteä pakosalle ja peittää jäljetkin -- tällaista ei\nsaata tapahtua pelkästä sattumuksesta.\"\n\n\"Kuka palkkasikaan Jim Benderin pingoittamaan tuon vaijerin tien\npoikki?\" sanoi Winter.\n\n\"Ensi näkemältä olisin taipuvainen epäilemään kapteeni Roysonia.\nHänellä on musta kissa mainiona alibina, niin että meidän täytyy uskoa\nJim Benderin kertomusta, joka jokseenkin ratkaisevasti viittaa erääseen\nvarsin tunnettuun englantilaiseen kommunistiin, erääseen pöyhkeään\nhenkilöön, joka riehuu tässä maankolkassa.\"\n\n\"Ei suinkaan se pölkkypäinen Stafford?\" huudahti Päällikkö.\n\n\"Sama poika.\"\n\n\"Mutta hänhän on läpeensä punainen!\"\n\n\"Aivan niin. Asiassa on muuan mutka, jota emme vielä ole saaneet\nsuorille.\"\n\n\"Hyvä. Minne lähdemme täältä?\"\n\n\"Suoraa päätä Homesteadiin. Tahtoisin teidän haastattavan paroonia.\nHän pelkää minua. Minun oli pakko oikopäätä muistuttaa hänelle\nanarkistikerhon pahoja päiviä. Mutta te ollette Britannian valtiomuoto\nruumiillistettuna. Teillä on sitä, mitä venäläiset sanovat nimellä\n'tshin' -- arvokkuutta, virallisuutta. Luulen hänen luottavan teihin.\nSydämensä syvyydessä pitää hän minua huonona pilana.\"\n\n\"Luulen mieltyväni parooniinne\", nauraa virnaili Winter. \"Tottahan\ntoki. Kiitollisen kansakunnan tehdessä teistä K.B.E:n olette yhtä hyvä\nparooni kuin mikä ryssä hyvänsä. Mainiota, että ette voi saada Bathia.\nOlisitte mahdoton sietää.\"\n\n\"Kyllä teidän täytyy olla päästänne vialla, Sammakko, kun puhutte näin\nvanhalle ystävälle, jota saatte kiittää kaikesta tässä elämässä.\"\n\n\"Kuka? Minäkö?\" pilaili Furneaux. Hän pyörähti puhumaan Roysonille.\n\"Arvelen teidän saaneen Ranskassa kärsiä tuollaisista petkuttajista?\nJokin eversti nappasi C. M. G:n ja sai papereilla tunnustusta teidän\nneronleimauksistanne? Ah, tätä on raskas kantaa. Vielä se päivä\nvalkenee, että minä vuokraan lentokoneen ja pudotan murhapommin\nSisäministeriöön.\"\n\nJokseenkin hämmentyneenä tästä puuskauksesta Royson huomasi, että\nSheldon ummisti suuremman silmänsä luonta.\n\n\"Asianlaita on niin, herra Furneaux\", sanoi hän, \"että minulla oli\neversteihini nähden paljon onnea. He olivat kaikki perin kyvykkäitä ja\nläpikotaisin kunnianmiehiä.\"\n\n\"Kiitän\", sanoi Winter sirosti. \"No niin, annetaanpa asian jäädä\nsilleen. Menen ärsyttämään paroonia hänen pesäänsä, ja te, Sheldon,\notatte hoitaaksenne Guy de Novgorodin. Oireista päättäen on Furneaux\nsuorimaisillaan mutkan, josta hän mainitsi. Tapaamme teidät kenties\nmyöhemmin, kapteeni Royson. Tämä asuntonne on mukava ja rauhallinen.\nSaammeko tulla teelle, jos kohtalo sen sallii?\"\n\n\"Olette tervetulleita mihinkä aikaan hyvänsä. Jos minä sattuisinkin\nolemaan ulkosalla, päästää rouva Smithers teidät kyllä huoneeseeni, ja\nherra Furneaux tietää, missä säilytän ruumiinvirvoitusvarastoani.\"\n\n\"Tietääkö hän tosiaankin, se veijari? Nautiskelee täällä meidän\nraataessamme Lontoossa! No niin, toivonpa, että tämä juttu alkaa nyt\nluistaa. Minä muuten en teidän sijassanne tänään menisi pappilaan.\"\n\n\"Eihän sellaista toki uneksikaan\", kivahti Furneaux. \"Kapteeni\nRoyson on itseäänkunnioittava nuori mies. Ei hän tyttöjä pyydystele,\neipä pyydystelekään. Jos epäilette sanojani, niin kysykää rouva\nSmithersiltä. Hän sanoa napauttaa aina oikean sanan -- Hei, rouva\nSmithers, mihinkä suosittelette urhean kapteenin näin ihanana aamuna\nryhtyvän?\"\n\n\"Sanonpa hänelle, mitä hänen on tehtävä. Vieköön hän tuon\nkoiranketkaleen golfkerhoonsa\", huusi vanha rouva heti. \"Ihan se\nsäikyttää kissapoloisen hengiltä, tälläkin siunatulla minuutilla\nkantelee sitä keittiössä suussaan, kanteleepa niinikin.\"\n\nRouva Smithersin kielenkäyttö saattoi olla rahtusen murteellista,\nmutta hänen tarkoituksensa oli päivänselvä. Royson ei ollut lainkaan\naikonut pelata sinä aamuna golfia, mutta myöntyi kiltisti. Kaikki neljä\nsekä Jock kävelivät Homesteadia kohden, koska herra Winterin auto oli\nlähetetty sinne jo edeltäkäsin, ja silloin P. C. Roberts tavoitti\nheidät polkupyörällään.\n\nSalamyhkäisenä hän kutsui Furneauxin syrjään.\n\n\"Pyydän anteeksi, sir\", kuiskasi hän, \"mutta kersantti Jackson oli sitä\nmieltä, että teille piti ilmoittaa hänen ylhäisyytensä juuri menneen\npappilaan.\"\n\n\"Parooni de Novgorodiako tarkoitatte?\" kysyi salapoliisi.\n\n\"Niin, sir.\"\n\n\"Oivallista! Ampuiko hän ketään?\"\n\n\"Herra varjelkoon, sir, siellä otettiin hänet vastaan mielihyvin. Nuori\nneiti, neiti Macdonald, juoksi puutarhapolulle ja suudella muiskautti\nhäntä!\"\n\n\"Jos tyttö sen teki, Roberts, ei parooni voi olla roisto. Olen\npettynyt. Niinpä niin! Kiitokseni teille ja kersantti Jacksonille.\nNäettekö nuo kaksi herraa, jotka ovat kapteeni Roysonin seurassa?\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Lentäviä pollareita Scotland Yardista. Suuria herroja. Mutta pankaahan\nsanani mieleenne! Ennenkuin tämä juttu on selvinnyt, olette kersantti,\nRoberts, aivan totta, vaikka meidän sitten täytyisi tehdä Jacksonista\ntarkastaja.\"\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\nKISSA KÄY TAAS VÄLITTÄMÄÄN.\n\n\nKirkkoherra Arthur Hethcott ei sinä päivänä näyttäytynyt golfkerhossa,\nOllen suuren seurakunnan ainoa sielunpaimen ei hän voinut olla\njohdonmukainen golfinpelaaja, mutta elettiin elokuuta, hän ei\nottanut mitään vuotuista lomaa, ja hän oli tosiaankin julkilausunut\naikomuksensa kuluttaa vapaa-aikanaan golfkentällä useampia aamuja\nkuin mitä toiseen aikaan olisi tuntunut oikein tahdikkaalta piispan\nmielestä, joka kohta oli määräävä kontrahtirovastin.\n\nKaikesta huolimatta oli Roysonilla jonkun verran ajanvietettä. Temple,\ntuo kuuro herrasmies, oli kuullut erään toisinnon kenraali Swineyn\npuhelinkeskustelusta. Joku oli joko hänelle kertonut tai oli hän sitten\nkuvitellut sellaista, että kenraalia oli joku 'Nick-veikko' kutsunut\npuhelimeen, ja tämä mielijohde miellytti häntä suunnattomasti.\n\n\"Hornamaisen mainiota, eikö teistäkin?\" naureskeli hän heidän\nalkaessaan pelata.\n\n\"'Hornamaisen' on aivan oikea sana\", huusi Royson.\n\n\"Nykyaikainen toisinto 'Faustista'. Eikö olekin?\"\n\n\"Tuskin vain. Missä on Margareeta?\"\n\n\"Kyllä hän on pelissä mukana. Nimeltään Tiny. Asuu Half-moon Streetin\nvarrella. Kyllähän me kaikki _hänestä_ tiedämme. Swiney-parka! Hän\ntuli tänne eilen kuin saalistamassa oleva leijona. Ei hän saa selville\nsitä!, kuka oli tuona 'Nick-veikkona'. Hitto soikoon! Eihän se sentään\nrienaajan peliä voinut olla -- mitä luulette?\"\n\nOmituinen epäluulo pujahti Roysonin mieleen, kun kävi ilmi, ettei\nTemple tosiaankaan tiennyt, kuka oli raivostuttanut kenraalia\nerinäisillä sopimattomilla paljastuksilla. Kolmen salapoliisin tullessa\nteelle huvilaan teki hän Furneauxille erään odottamattoman kysymyksen.\n\n\"Kuulkaapas\", sanoi hän, \"tulitteko te muuten Woolcroftista eilen\nsuperintendentti Hobbsin kanssa?\"\n\n\"Kyllä\", kuului siekailematon myönnytys.\n\n\"Mihinkä aikaan lähditte sieltä?\"\n\n\"Noin neljännestä yli kahden jälkeen puolen päivän.\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Tuo ei ole oikein valaisevaa. Mitä merkitsee 'ah'?\"\n\n\"Kenraali Swineysta kerrotaan muuatta hassunkurista juttua.\"\n\n\"Mahdotonta! Sillä miehellä ei ole huumorin rahtuakaan.\"\n\n\"Kuka on kenraali Swiney?\" huomautti Winter.\n\n\"Älkää kysykö, Päällikkö. Kyllä hänet pian muutenkin tapaatte. Oletteko\npannut merkille Hobbs-rukan nääntynyttä katsetta? Se aiheutuu siitä,\nettä kenraali istuu viranomaisten penkillä.\"\n\n\"Ahaa -- kenraali sitä tunnettua lajia\", virkkoi Winter. \"Tunnen\ntyypin. Valkoiset viikset, punakat kasvot, suurta tohinaa, aina\npitämässä sotaoikeutta. Tuleeko hänestä olemaan vaivaa?\"\n\n\"Ei hän sille mitään mahda. Hobbs kertoi minulle, että hänellä\noli ollut täysi työ, kun sai Swineyn pysyttelemään poissa\nruumiinkatselmuksesta. Tämä tuli eilen kertomaan Roysonille, että neiti\nShiela Macdonald oli lähtenyt pappilaan. Päivää aikaisemmin yllätti\nhän ihanan Shielan juomassa teetä täällä, niin että Royson suorastaan\njumaloi kenraalia.\"\n\n\"Neiti Macdonaldia mainittaessa\", jatkoi Päällikkö, \"tahtoisin sanoa,\nettä mielelläni hänet tapaisin. Hän ainakin on englantilainen,\neikä hänellä voi olla paljoakaan yhteistä noiden ryssäin kanssa.\nIhmettelenpä, kuinka parooni lähti häntä tapaamaan niin varhain\naamulla.\"\n\n\"Vain sentakia, että hän pelkäsi jonkun teidän kaltaisenne Scotland\nYardin neron ensin pääsevän tyttöä haastattelemaan\", sanoi Furneaux.\n\"Lyönpä veikkaa uuden hattunne, että hän käski tyttöä pitämään suunsa\ntukossa.\"\n\n\"Aina te yritätte puijata minulta uudet hattuni kaikenkarvaisilla\nverukkeilla, Sammakko. Tänään en aio ostaa teille uutta pääkappaletta.\nOliko teillä kentällä hauskaa, kapteeni Royson?\"\n\n\"Kaikki iskut menivät harhaan, hyvä herra.\"\n\n\"Sepä ikävä juttu. Keskityksen puutetta, tietenkin. No, onhan teillä\nloppuviikoilla parantamisen aikaa. Me kolme palaamme tänä iltana\nkaupunkiin.\"\n\n\"Pahoittelen vilpittömästi sellaista uutista\", sanoi Royson, joka\ntosiaankin oli sanomattoman pahoillaan. \"Tulen kovin kaipaamaan teitä.\nJos sallitaan kysyä, olisin tiedustellut, päättelettekö kaikkia\ntäälläpäin olevia johtolankoja pengotun riittämiin?\"\n\n\"Kyllä, tavallaan. Voimme palata ennen kuulustelua. Tällaisessa\ntapauksessa ei etukäteen koskaan tiedä mistään. Mutta tehän tiedätte\nyhtä hyvin kuin mekin, että murhaan syylliset roistot eivät ole\nkotoisin Woolcroftista. He asuvat Lontoossa. Missä haaska on, sinne\nkotkat kokoontuvat, niin että me lähdemme laputtamaan.\"\n\n\"Usein sanotaan 'korpit', mutta Päällikkö luulottelee olevansa kotka\",\nhuomautti Furneaux.\n\n\"Niin, jos minusta on jotakin apua -- --\"\n\n\"Hyvä on. Kyllä me teitä hyväksemme käytämme, olkaa huoletta. Neuvon\nteitä jonkun päivän istuskelemaan hiljaa. Antakaa seikkailun lähestyä\nteitä. Älkää haeskelko sitä.\"\n\n\"Ja pitäkää kaikin mokomin huolta Georgettesta\", sanoi Furneaux.\n\n\"Herra Sheldon\", sanoi Royson hieman ivallisesti, \"eikö teillä ole\nminulle annettavana mitään filosoofista neuvoa?\"\n\n\"Onpa toki\", ja kolmikon jukopää hymyili miellyttävästi. \"Pysykää\nkaukana Homesteadista. Teitä kenties viekoitellaan sinne. Älkää sinne\nmenkö!\"\n\n\"Se on vihoviimeinen paikka, jonne uneksinkaan mennä vierailulle.\"\n\n\"Oivallista. Enkä minä kuitenkaan hämmästyisi, vaikka parooni\nlähettäisi teitä noutamaan.\"\n\n\"Minuako!\"\n\n\"On sitä odottamattomampaakin sattunut. Hän on hyljätty. Hänen poikansa\nläksi hirmuisella kiireellä Lontooseen tänä aamuna. Hän saattaa tarvita\njonkun henkilön palveluksia, johonka hän tarpeen vaatiessa saattaa\nluottaa. Teidän sijassanne hylkäisin minä kaikki hänen ehdottomansa\ntehtävät.\"\n\n\"Mutta eihän mies tiedä, että minun kaltaistani miekkosta on\nolemassakaan.\"\n\n\"Neiti Macdonald tietää. Joka tapauksessa pyysitte minulta neuvoa, ja\nnyt sen olette saanut.\"\n\nJäätyään sinä iltana koiransa ja kasvatikseen ottamansa kissan seuraan,\nmietiskeli Royson erinäisiä hämmästyttäviä, viimeisten tiimain\naikana ilmaantuneita asianhaaroja. Tietenkin askarrutti Shiela hänen\najatuksiaan. Tässä maailmassa on mitä luonnollisinta, että nuorukainen\nmuistelee neitoa, ja harvanpa nuorukaisen syliin oli syösty niin\nviehättävää nuorta neitosta kuin Shiela. Jollakin tavoin hän toivoi,\nettei tyttö olisi rientänyt niin kiireesti vastaanottamaan kirkkoherran\ntarjoamaa vieraanvaraisuutta. Rantahuvilasta oli Hethcottien asunnolle\ntuskin viiden minuutin pyöräilymatka, mutta ketään ei koko päivänä\nollut kuulunut sieltä, vaikka ystävä olisikin voinut varsin hyvin\npistäytyä hänen luoksensa näiden erikoisten olosuhteitten vallitessa.\nEhkäpä Pater vain kosti hänelle hänen murhayön jälkeisenä aamuna\nosoittamaansa salamyhkäisyyttä.\n\nMutta suurin harmi oli Gladys Hethcott. Hän, Royson, oli aikonut\nvaroittaa Shielaa kirkkoherran sisaresta, joka ei suinkaan ollut\nparhain henkilö tytön luotetuksi ystävättäreksi, ja nyt oli sattuma\njohtanut molemmat tytöt alituisesti olemaan toistensa seurassa, niin\nettä mikäli harmia oli tulossa, oli liian myöhäistä ryhtyä sitä\nestämään. Hän mietiskeli tätä seikkaa, kunnes aivan äkämystyi ja oli\nvalmis toivottamaan koko jupakan hornan tuuttiin. Hän tosiaankin sanoi\nääneen jotakin sentapaista, ja silloin toisessa nojatuolissa mukavasti\nloikoileva kissa kohotti päätään, katsahti häneen ja ilmeisestikin\npäätti, että häntä oli hieman pidettävä hyvänä, sillä pikku eläin\nkapusi hänen syliinsä ja sieltä hänen kaulalleen, painautuen häntä\nvasten, kehräten ääneen ja nuoleskellen hänen korvaansa mitä\nkarheimmalla kielellä.\n\nJock luonnollisesti oli harmissaan ja näyttikin sen, mutta Georgette\nei siitä välittänyt ja asettui ennenpitkää jatkamaan untaan uuden\nisäntänsä olkapäällä. Pehmeäturkkisen pikkuruumiin läheisyyskin jo oli\ntyynnyttävää. Royson alkoi suhtautua tilanteeseen kylmemmin. Hänen\nitsensä nostamatta sormeakaan oli kaitselmus päättänyt, että hän oli\njoutunut näyttelemään varsin huomattavaa osaa näyttämöllä, jolla\nesitettiin Homesteadin murhenäytelmä, ja sama oikullinen elementti\nsaattoi taas vetää hänet etualalle. Tämä ei tietenkään itse asiassa\nollut hänen huolensa syynä. Rehellisenä ihmisenä oli hän valmis\nmyöntämään, että Shiela Macdonaldin kuva askarroitti hänen ajatuksiaan\nja että hän olisi toivonut tytön oleskelevan missä tahansa muualla kuin\npappilassa.\n\nSeuraavat kaksi päivää vierähtivät tapauksettomina. Lounaan aikaan\nperjantaina kävi hän uteliaaksi nähdessään rouva Smithersin\nmustiinpuettuna. Hän oli tosiaankin unohtanut sen seikan, että\nkuoltuaan ihmiset tavallisesti haudataan. Wentworthin ja Jenksin\njokseenkin myöhästyneet hautajaiset oli järjestetty siksi päiväksi, ja\nkovaonnisen miespalvelijan omaiset olivat \"kutsuneet\" rouva Smithersin\nmaahanpaniaisiin, kuten sanotaan.\n\nHän siis oli myöskin läsnä seurakunnan kirkossa pidetyssä\njumalanpalveluksessa, seurasi murhesaattoa haudoille, jotka oli\nkaivettu vieretysten, ja kuunteli, kuinka kirkkoherra siunasi vainajat\nmaan multaan. Kirkkoherra Arthur Hethcott näytti hyvin järkytetyltä.\nHän tuntui olevan hermostunut ja levoton. Olkoonpa, että hän olikin\nhuomannut Roysonin lähikaupungeista kerääntyneiden katsojain\ntungoksessa, mutta sitä hän ei toimituksen loputtua lainkaan näyttänyt,\nvaan kiiruhti pappilaan ikäänkuin hyvillään siitä, että, oli saanut\nsuoritetuksi toimituksen, joka oli osoittautunut kuin jumalantuomioksi.\n\nParooni Runey de Novgorod oli surevain joukossa. Hänen vaununsa ja\nparivaljakkonsa odottivat portin pielessä, mutta hän seurasi Hethcottia\njalkaisin ja katosi ennen pitkää näkyvistä pappilan puutarhan puiden ja\npensaitten lomaan. Royson näki paroonin nyt ensi kertaa, ja tähysteli\nhäntä hyvin tarkkaan. Kaikesta päättäen oli isä hauskemman näköinen\nkuin poika. Hän käyttäytyi arvokkaasti. Hänestä huokui käskevää sävyä.\nHänet saattoi odottaa tapaavansa jossakin rahamiesten kokouksessa,\nkun taas Guy de Novgorod oli paremmin paikallaan Grand Guignolin\naudienssilla tai venäläistä balettia kaiken taiteen täyttymyksenä\npitävien intoilijain joukossa.\n\nRoyson tunsi ankaraa kiusausta lähteä käymään pappilassa, mutta\nhillitsi itsensä. Ilmeisestikään ei häntä siellä kaivattu, ja ylpeys\nvoitti silkan uteliaisuuden, mikäli se tosiaankin oli hänen ensimmäisen\naikeensa vaikuttimena.\n\nSensijaan hän käveli pääkatua pitkin eteenpäin, aikomuksella jatkaa\nmatkaa pienen sataman rantalaiturille katsomaan kalastusaluksia, joita\nluultavasti oli kiinnitettynä siihen. Seutu oli sangen kuuluisaa\nhummereistaan ja jokiravuistaan, joista harvat joutuivat Englannin\nmarkkinoille, koska Ranskan kansa, joka on miltei intohimoisesti\nihastunutta _homardiin_ ja _langousteen_, maksaa näistä herkuista\nkorkeampia hintoja kuin paahtopaistia mutusteleva englantilainen.\nHän tiesi, että satamassa oleili aina puolisentusinaa normandilaisia\nkalastuskaljaaseja, joiden omistajat olivat valmiit ostamaan kaiken\nseudulla saadun 'saaliin' hyvillä englantilaisilla kolikoilla, olipa\nkurssi millainen hyvänsä. Ne olivat siroja aluksia, uivat matalalla,\nniissä oli korkeat, tornimaiset keulat ja niiden purjeet oli värjätty\nomituiseen, mutta aina taiteelliseen tapaan. Niiden epätavallinen\nmuoto johtui siitä salaisesta seikasta, että niissä oli mereen aukeava\nlastiruuma, jossa elävä kauppatavara saattoi luulla yhä oleskelevansa\nalkuperäisessä elementissänsä, vaikkakin hirveässä ahdingossa.\nTietenkin kyllä tiedettiin, että ranskalainen alus, joka sumuisena yönä\ntelki kotimatkaa ilman mitään kiirettä, saattoi hiukkasen katsastaa\nbrittiläisiä hummerinpyydyksiä, vain todetakseen sen seikan, oliko ne\nlaskettu antavimmille matalikoille. Mutta tällaisia sattumuksia oikoeli\nuseasti kalastushallituksen risteilijä, joka kaarteli pitkin sumuista\nulappaa, niin että ylipäänsä sujui kaupankäynti varsin tasapainoisesti.\n\nRoyson veresteli mielellään ranskantaitoaan lyöttäytymällä juttusille\njonkun uljaan normandilaisen tai bretagnelaisen kanssa. Tänäkin päivänä\noli hänen aikomuksensa tehdä niin ja jättää epämiellyttävät mietteet\nmielestään, sellaiset esimerkiksi, jotka koskivat Shiela Macdonaldia,\ntyttöä, jolla oli nimellänsä pankissa puoli miljoonaa puntaa.\n\nHän oli menossa satamaan vievää kaitaa kujaa pitkin, kun erääseen\novensuuhun ilmestyi muuan vaimo, joka puhutteli häntä.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra\", sanoi hän, \"mutta ettekö olekin kapteeni\nRoyson, ja asu rouva Smithersin luona?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi hän.\n\n\"Niin\", selitti toinen, \"eräs Yardissa asuva naapuri on kertonut\nminulle, että tässä tuonnottain tuli teidän asuntoonne kulkurikissa.\nJos se on musta ja jos sen etujalat ovat valkoiset, on se minun. Se\nlähti minulta karkuun noin kaksi viikkoa sitten.\"\n\nRoyson tiesi heti, että P. C. Roberts oli ollut liian puhelias.\nFurneauxin ehdotuksen mukaan oli Jim Benderiä keskiyöllä seurannut\nkissa joutunut yliajetuksi ja saanut surmansa, sopivana rangaistuksena\ntuhmuudestaan.\n\n\"Hm\" sanoi hän, \"olen mieltynyt tuohon kissaan. Myisittekö sen? Minkä\nhinnan tahdotte?\"\n\n\"Pitäisittekö viittä shillinkiä liian paljona, sir?\"\n\n\"En. Mutta minun ei kannata maksaa kylän kaikista mustista\nkissakarkureista. Pistäytykää huvilaan tänä iltana puoli seitsemän\naikoihin, niin saatte rahat, jos tunnette harhailijan omaksenne.\nTietenkin on minun saatava kuitti siltä varalta, että muitakin\nomistajia ilmestyy.\"\n\nTäten siis Georgettesta tuli uuden isäntänsä laillinen omaisuus. Mutta\ntapauksella oli omituinen seuraus. Se ei vienyt aikaa viittäkään\nminuuttia, mutta sai Roysonin kävelyretken viivästymään noin\nviidelläkymmenellä jaardilla. Taas hän pysähtyi pariksi tuokioksi\nvilkaistakseen Parkman's Yardin syvyyksiin, joka oli renttujen sekä\nkulkurikissain tyyssijana. Tästä oli seurauksena, että hän oli\nsatamalaituriin köytetyn ranskalaisen kaljaasin kohdalla kahden miehen\ntullessa sen kajuutasta kannelle. Ellei Georgette olisi tuokiota\naikaisemmin vaihtanut laillista omistajaa, olisi hän ehdottomasti ollut\njonkun matkaa tämän erityisen aluksen tuolla puolen ja luultavasti\nlyöttäytynyt juttusille toisen, enemmän meren puolella olevan veneen\nlaivurin keralla, joka apulaisineen haalasi juomavesitynnyreitä\nalukseensa.\n\nLukuunottamatta sitä, että Royson oli sodan aikana joutunut\nkosketukseen ranskalaisten rykmenttien kanssa, oli hän myöskin\npoikana viettänyt usean kesälomansa tekemällä vanhempainsa kanssa\npyöräilymatkoja Normandiasta St Malosta Pont Aveniin Bretagnessa. Hänen\nisänsä oli ollut arkkitehti, hänen äitinsä taiteilija, ja molemmille\ntuotti lakkaamatonta iloa käydä ihailemassa sen maailman kolkan\nkummallisia, vanhoja kirkkoja, joiden jokaisen torni on erilainen,\nja jokaisen kivistä rakennettu sisäänkäytävä siro ja omalaatuinen.\nTästä johtui, että hän oli oppinut verrattain runsaasti kelttiläisiä\nsanoja, ja Finistèressä, jonne matkamiehet harhaillessaan poikkesivat,\nkykeni hän sanomaan, mistä kukin tarpeeksi likellä oleva nainen\noli kotoisin, päätellen seikan hänen _coiffestaan_, valkoisesta\nliinakauluksesta ja päähineestä, joita Bretagnessa käyttää miltei\njokainen talonpoikaisnainen ja -tyttö.\n\nSiksi oli hän sangen hyvin perillä Länsi-Ranskan asukkaiden\nulkonaisista, luonteenomaisista piirteistä, jotka perehtyneelle\novat yhtä selvät kuin ylämaiden skottilaisen ja uus-englantilaisen\nulkoiset, tyypilliset piirteet, ja jo ensi silmäykseltä hän tiesi,\netteivät nämä kaksi ranskalaista kalastajaa olleet normandilaisia eikä\nbretagnelaisia. Ei hän uskonut heitä edes ranskalaisiksikaan, alkoipa\nennen pitkää epäillä, olivatko he kalastajiakaan. Yllään heillä oli\nasiaankuuluvat siniset villapuserot ja pienet lakit. Jalassa heillä\noli keltaiset, laveat pumpulikangashousut, joita oli vahvistettu\nnelikulmaisin purjekangastilkuin, ja heidän käsinkudotut sukkansa ja\npuukenkänsä olivat kuten olla pitää. Mutta käsiään eivät he pitäneet\nmerimiesten tavoin, eikä heidän käynnissään ollut merenkäyntiin\nmukautuvaa heilahtelua.\n\nOsan näistä yksityiskohdista hän huomasi heti.\n\n173 173\n\nToiset hän pani merkille kääntyessään astumaan kumppanusten jäljessä\nkaupunkiin. Mutta heidän alustaankin ehti hän vilkaista. Se oli\nmaalattu vaaleanvihreäksi, kannen reunaan oli maalattu leveä\nmusta juova, ja pääpurjeessa oli kolmionmuotoinen paikka. Hän ei\nmyöskään unohtanut painaa mieleensä aluksen nimeä, _Jeanne_, ja sen\nrekisteröimisnumeroa. Tämän hän tietenkin teki silmälläpitäen sitä\nseikkaa, että jollakin vieraalla aluksella oli ollut osansa Homesteadin\nmurhenäytelmään. Oli tuskin todennäköistä, että samat roistot\nuskaltaisivat palata näin pian, vaikkakin Furneaux oli maininnut\njotakin tyydytyksestä, jolla eräät määrätyt ulkomaalaiset uskalikot\nsuhtautuivat brittiläiseen viralliseen uneliaisuuteen, ja laimeimmin\nsanoen oli hämmästyttävää, että parisen naamiopuvussa esiintyvää\nhenkilöä ilmestyi kylään juuri tällä haavaa.\n\nHänen suurimpana huolenaan oli nyt päästä hyvin näkemään heidän\nkasvonpiirteensä, ja se sujui helposti hänen mentyään kangaskauppaan,\nmissä, kuten myöhemmin saatiin selville, toinen näistä murteellista\nenglanninkieltä haastavasta kumppanuksesta osti erinäisiä naisten\nvaatteita, yksinkertaisia, mutta paksusta kankaasta valmistettuja,\nselittäen vaimonsa ja sisarensa mielihyvin käyttävän niitä kylmällä\nsäällä. Raitilla kuljeskeli yhä ihmisiä, jotka haeskelivat\nruoka-ateriaa tai odottelivat auto-omnibussia, jolla olivat tulleet\nhautajaisiin, niin että Royson saattoi muukalaisten huomaamatta\ntarkastella heidän kasvonpiirteitään ja ulkonaista olemustaan.\nItse asiassa pääsi hän varmuuteen siitä, että tuntisi molemmat\nlähitulevaisuudessa, vaikkapa he sillä välin vaihtaisivat pukuaan\nminkälaiseksi tahansa.\n\nUlkopuolella pientä myymälää, mistä hän osti sanomalehtensä, oli\nmuutamia lautoja, joihin oli kiinnitetty luetteloita sanomalehtien\nsenpäiväisestä sisällöstä. Kaikissa oli suurin kirjaimin painettuja\nartikkelinimikkeitä kuten \"Homesteadin murhaajain uhrit haudattu\ntänään\", tai muuta samanlaista, ja ranskalaiset pysähtyivät,\nilmeisestikin tuntien mielenkiintoa noita julistuksia kohtaan.\nEräs sanomalehti kuulutti seuraavanlaista kirjoitusta: \"Muutamia\njohtolankoja -- erään rikos-asiantuntijan hankkimia.\" Kumppanuksista\nnyhjäsi toinen toista, meni myymälään ja tuli sieltä kädessään numero\njuuri tuota sanomalehteä. Sitten he lähtivät astumaan satamaa kohden.\n\nRoyson riensi postitoimistoon, josta hän saattoi ilmoittaa asiasta\npuhelimella herra Hobbsille Woolcroftiin. Vuosikausia kestäneen\ntouhun jälkeen olivat viranomaiset yhdistäneet kylän pääjohtoon.\nHän katsoi viisaammaksi olla suoranaisesti asettumatta yhteyteen\nkersantti Jacksonin kanssa, sillä superintendentillä oli valta ryhtyä\ntoimenpiteisiin, jotka hän katsoi tarpeellisiksi.\n\nLoogikot saattavat kyllä väittää vastaan sanottaessa onnenpotkauksen\nnäyttelevän suurta osaa ihmiselämässä, mutta kieltämättä saattaa\njokainen älykäs mies ja nainen muistellessaan elämänsä kiertelyltä ja\nkaarteluita keksiä tapauksia, jolloin ei vain yksi ainoa erillinen\nsattumus, vaan kokonainen sarja niitä, vaikutti koko joukon hyvää tai\npahaa heidän persoonalliseen kohtaloonsa.\n\nNainen, jolta musta kissanpoika oli karannut, oli suoranaisena syynä\nsiihen, että Roysonin huomio kiintyi näihin kahteen muukalaiseen, ja\nnyt, kahdenkymmenen minuutin sisässä, esti se seikka, että hän lähti\nsuoraan puhelimeen, häntä tapaamasta Gladys Hethcottin, joka nopein\naskelin riensi tietä pitkin häntä haeskellen.\n\nNuori neiti oli kuumissaan ja kiihdyksissään. Itse asiassa oli hän\nsuunnannut matkansa Rantahuvilaan, mutta oli tavannut rouva Smithersin,\njoka oli vakuuttanut hänelle, ettei kapteeni ollut kotosalla, vaan\nettä hän oli mennyt joelle ja rantalaiturille päin, ja viipyisi\nmahdollisesti poissa aina päivällisaikaan saakka, kello seitsemään,\njohon oli vielä kolme tuntia.\n\n\"Hän on näinä päivinä murjotellut niin yksikseen\", jatkoi rouva\nSmithers. \"Ellei hän itsepäisesti väittäisi olevansa vanhapoika,\nluulisin hänen murehtivan sen takia, että ei koskaan tapaa Homesteadin\nkaunista neitiä.\"\n\n\"Neiti Macdonaldiako? Mistä maailmassa sellaista päähänne saitte?\"\nhuudahti neiti Hethcott jokseenkin kimakasti.\n\n\"Kyllä minä tiedän, neiti. Olenhan ollut hautajaisissa ja joku taisi\nsanoa Shiela-neidin olevan vieraananne.\"\n\n\"Mutta kapteeni Roysonhan tuskin tuntee häntä.\"\n\nRouva Smithers nuuhahti nenäänsä.\n\n\"Älkää nyt viitsikö joutavia jutella, neiti\", sanoa tokaisi hän.\n\"Ei siinä pitkiä aikoja tarvita, kun teräs taulaan iskee. Kyllä te\nymmärrätte, mitä minä meinaan. Odottakaahan vain, kunnes tapaatte\noikean miehen, niin kylläpä te molemmat lennätte toisianne halaamaan.\"\n\n\"Siinä asiassa te kokonaan erehdytte, sen vakuutan\", ja Gladys\nHethcottin hempeästä äänestä näkyi, että hänen tuonnottainen\närtymyksensä oli tiessään, \"Enhän tietenkään tahtoisi asiasta\npuhuttavan, mutta minulla on syytä uskoa, että veljeni ja neiti\nMacdonald voivat päästä hyvään sopuun. He ovat kovasti ihastuneet\ntoisiinsa.\"\n\n\"Niin\", sanoi rouva Smithers tyynesti. \"Ihmiset puhuvat kirkkoherran\nriippuvan joka paikassa hänen liepeissään. Ehkäpä kapteeni on kuullut\nsiitä ja murehtii sen takia.\"\n\nPäästyään kotiin mennessään turvallisen välimatkan päähän rouva\nSmithers suorastaan hirnui.\n\n\"Annoinpa hänelle tällä kertaa niin että tuntui\", tuumaili hän\nitsekseen. \"Mutta sitähän hän kaipasikin. Ettäkö sellainen nätti\ntyttö menisi papille! Ei toki, niin totta kuin minä menin merimiehen\nmuijaksi!\"\n\nIkävä kyllä on totta, että ennätettyään huvilaan ja löytäessään oven\nalle työnnetyn kokoonkäännetyn paperilipun, jossa oli osoitteena\n\"Kapteeni Roysonille -- kiireellinen\", hän vallan häpeämättömästi avasi\nja luki sen. Taiteellisella, mutta selvällä käsialalla oli neiti Shiela\nMacdonald kirjoittanut kirjeensaajalle kutsun saapua päivälliselle\n_en famille_ sinä iltana paroonin ja kirjoittajan vieraaksi. \"Tulkaa\nniin pian kuin mahdollista\", kirjoitti hän. \"Tahtoisin juurta\njaksaen keskustella kanssanne, niin että älkää viitsikö välittää\npäivällisasusta. Isänikään ei kuulu muuttavan pukua tänä iltana.\"\n\n\"Ha-ha-haa!\" riemuitsi rouva Smithers. \"Tulkaahan te siitä\" -- näin\nsanoi hän Jockille ja Georgettelle -- \"saatte sievoisen paistin, sillä\ntämänpäiväinen lihakimpale on nyt syötävä. Huomiseksi on kananpoikaa ja\nmakkaroita. Bob tulee kotiin.\"\n\nEntinen korpraali Robert Smithers, kaasua valmistava poika, oli\npostikortilla ilmoittanut saapuvansa seuraavana päivänä kotiin\npolkupyörällään ennättäen lauantaina teelle.\n\nTietämättä tästä välinäytöksestä tämän taivaallista asettui Royson\nkosketuksiin herra Hobbsin kanssa, joka tuntui olevan jokseenkin\nsuunniltaan. Itse asiassa oli superintendentti juuri ollut yhteydessä\nkreivikunnan poliisimestarin kanssa, ja tämä korkea viranomainen oli\nhuonolla tuulella, ei sen takia, mitä Hobbs oli sanonut tai tehnyt,\nvaan koska kenraali Swiney oli käynyt hänen luonaan. Tuli julki, että\nkenraali oli huomauttanut maistraatin sekä Woolcroftin asukkaiden\nolevan tyytymättömiä poliisin \"saamattomuuteen\" Homesteadin jutussa.\nMurhatyöstä oli kulunut kokonaista viisi päivää, ja ainoa pidätetty\nhenkilö oli jokin kurja salakyttä eikä hänkään ollut muuta kuin\ntietämättään antanut apuaan rikokseen. Poliisimestari katsoi Scotland\nYardin vastuunalaiseksi tästä.\n\n\"Tiedämme, että tämä on niin kutsutun bolshevistisen joukkokunnan\ntyötä, vaikka itse asiassa he ovat kansainvälisiä rikollisia\",\nvakuutteli hän. \"Miksikä etsivä osasto ei julkaise tällaista\ntiedonantoa? Mitä haittaa siitä olisi? Tihutyöntekijät tulivat\nLontoosta ja ovat sinne palanneet. Eivät he saata kuvitellakaan, että\nme heitä epäilemme. On mitä kohtuuttominta kreivikunnan poliisilaitosta\nkohtaan, että Swineyn kaltaisen narrin sallitaan moittia meitä.\nKirjoitan tänä iltana asiasta Scotland Yardiin!\"\n\nJa tulistuneena hän oli soittanut loppusoiton parahiksi Philip Roysonin\nryhtyessä puhelimitse kertomaan kaljaasi _Jeannessa_ majailevista\nmerkillisistä kumppanuksista.\n\nHobbsista luultavasti tuntui siltä, kuin olisi mannaa satanut hänen\nylleen taivaista.\n\n\"Tiedonantonne saattaa olla erinomaisen tärkeä, kapteeni Royson\", sanoi\nhän äänensä käydessä kylmäverisemmäksi joka sanalta. \"Olisitteko niin\nystävällinen, että toistatte jokaisen sananne kersantti Jacksonille?\nSanokaa hänelle minun käskeneen häntä heti ryhtymään tutkimuksiin\nja pitämään alusta tarkasti silmällä. Paitsi Robertsia on siellä\nylimääräinen mies. Niin pian kuin hän on heidät lähettänyt liikkeelle,\non hänen soitettava minulle. Teidän olisi mielestäni pysyteltävä\nsyrjässä poliisin järjestelystä, mutta Jacksonille annan sellaisen\nmääräyksen, että hän ilmoittaa teille tarkasti kaikesta, mitä tapahtuu.\"\n\nKenraali Swiney oli totta tosiaan nerokas vahingontekijä. Hänen\ntämänpäiväinen puuhansa oli saanut useita eri henkilöitä suunniltaan.\nMuunmuassa oli se virittänyt ilmiliekkiin salaisen vihamielisyyden\nvirkapukuisen poliisin ja Scotland Yardin \"siviilipukuisen\" välille.\nTästä johtui, että Hobbsin puhelimella ilmoittaessa kreivikunnan\npoliisipäällikölle tilanteen viimeisestä kehittymisestä ja ehdottaessa,\nettä sähköttäisi Winterille summittaisen selostuksen Roysonin\ntiedonannosta, hylkäsi hänen esimiehensä mokoman aatteen kokonaan.\n\n\"Ei\", päätti hän. \"Työskentelemme omin neuvoin. Ensinnäkin saattaa\ntästä lähteä jotakin. Toisekseen me kyllä annamme noita veitikoita\nnenälle, jos he ryhtyvät tihutöihin. Tietenkin selostan kirjeessäni\nkaiken komissaariolle. Niihin aikoihin, kun hän huomenna saa sen,\ntiedämme me, viekö tämä uusi johtolanka mihinkään. Jos te taas\ntarvitsette apua, voin lähettää teille kuusi miestä ja kaksi autoa\ntunnin kuluessa.\"\n\nHobbs oli tyytymätön, mutta ei voinut sanoa mitään. Hänestä tuntui,\nettä hän käyttäytyi miltei sopimattomasti niitä kolmea salapoliisia\nkohtaan, jotka hänen kutsuessaan saapuivat niin kiireesti Scotland\nYardista. Hän oli tutustunut heihin ja luotti heidän nerokkuuteensa\nsuunnattomasti. Viivyttelyä hän vihasi. Nyt hän toivoi, että olisi\nensiksi ilmoittanut asiasta puhelimitse Scotland Yardille. Sen hän\nolisi kyllä tehnytkin, ellei kenraali Swiney olisi mennyt moittimaan\npoliisipäällikköä, ja hän -- Hobbs -- oli niin kärkäs lohduttamaan\nhenkilöä, joka aina varjeli virkailijoitaan ja miehiään pahansuovalta\narvostelulta.\n\nJa siten meni suuri tilaisuus sivu suun. Erinäisiä kallisarvoisia\nihmishenkiä menetettiin ja toisia saatettiin vaaranalaisiksi vain\nsentähden, että muuan katala henkilö, joka oli närkästyksissään itse\nmuka kärsimänsä vääryyden takia, katsoi soveliaaksi ajaa autollaan\nkreivikunnan pääkaupunkiin ja käyttää hyväkseen virallista asemaansa\nparjatakseen poliisilaitoksen päätä.\n\nJoka tapauksessa Furneaux sai kuulla asianlaidan seuraavana sunnuntaina.\n\n_\"Nom d'un pipe!\"_ tokaisi hän kiukuissaan, \"onko mokomaa kuultukaan!\nKyllä minä hänelle tällä kertaa annan, mitä kuuluu. Hänelle on joko\npantava kapula suuhun tai on hänet myrkytettävä. Ja täten julistan minä\nitseni kenraali Swineyn karkoitusyhtiöksi, r.l -- yhden miehen juttu,\npienin pääomin ja vailla kaavakkeita, mutta -- hei, pojat -- rajattomin\nvalloin.\"\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\nNOPEITA LÄMPÖTILAN VAIHDOKSIA.\n\n\nRoyson oli juuri lähtenyt poliisiasemalta törmätessään päin neiti\nHethcottia.\n\n\"Hyvänen aika! Siinähän te olettekin!\" huusi tämä iloisesti, sillä hän\nei ollut lainkaan kehno näyttelijätär. \"Olen etsinyt teitä kaikkialta.\nRouva Smithers sanoi teidän lähteneen satamaan, mutta siellä minä en\nnähnyt teistä vilaustakaan.\"\n\n\"Minulla on ollut puuhaa\", sanoi toinen yksinkertaisesti.\n\n\"Vieläkö teitä kiinnostaa Homesteadin juttu?\"\n\n\"Tietysti se kiinnostaa meitä kaikkia. Neiti Macdonaldin kaltaisen\nvieraan takiahan se joutuu teidänkin vieraanvaraisen kynnyksenne\nsisäpuolelle.\"\n\n\"Jonka ylitse te ette ole kertaakaan astunut koko viikkona.\"\n\n\"Onko se minun vikani?\" intti Royson.\n\n\"Ei. Ehkäpä ei ole. Siksi juuri halusinkin vaihtaa sanasen kanssanne.\nKävelemmekö jonkun matkaa? Olen saanut tilaisuudesta kiinni, mikä\nnäihin aikoihin on sangen harvinaista.\"\n\nRoyson odotti saavansa kutsun pappilaan, mutta neiti vei hänet ehdoin\ntahdoin rannikolle vievälle tielle, josta Rantahuvila näkyi lahden\npolvekkeen takaa. Vieläpä he näkivät, kuinka rouva Smithers avasi\nhuvilan ovea.\n\nGladys Hethcott näytti haeskelevan sopivia sanoja. Hänen puuhakasta\npäätään askarrutti kutkuttava pulma. Jos Royson tulisi hänen kanssaan\npappilaan, saisi hän tietää, että isäpuoli oli vienyt Shielan kotiinsa,\njosta tytön piti palata vasta kello kymmenen aikaan, sillä parooni\nhalusi saada apua kirjevaihtonsa hoitamiseen. Toiselta puolen oli\nolemassa sellainen mahdollisuus, että Royson ja Shiela tulisivat\ntoisiaan vastaan, niin epätodennäköistä kuin se olikin, sillä\nhomesteadilaiset olivat lähteneet ajamaan kotiaan kohden tuokiota\naikaisemmin kuin Gladys oli tavoittanut kotiinsa menossa olevan rouva\nSmithersin, Sitäpaitsi olisi hänen tarkoitusperiinsä soveltunut\nerinomaisesti, jos Royson uskoisi Arthurin ja Shielan tälläkin hetkellä\nolevan toistensa seurassa.\n\nHän osasi lausua ovelan ja harhaanjohtavan syyn ilmeiseen\nhermostumiseensa.\n\n\"En todellakaan tiedä, kuinka alkaisin\", sanoi hän, eikä hänen\ntyöläytensä ollut aivan kokonaan teeskenneltyä. \"Pidän teitä ystävänä,\nja olen varma siitä, että voin teihin luottaa. Mutta on niin kovaa.\n-- -- Niinpä niin. Paras on puhua suoria sanoja. Olen huolissani\nArthurin ja neiti Macdonaldin takia -- Shielan, niinkuin olemme\noppineet häntä nimittämään.\"\n\n\"Niinkö tosiaankin?\"\n\nGladys vilkaisi salavihkaa seuralaistaan. Tämän kasvot olivat\nilmeettömät kuin olisivat ne olleet kivestä veistetyt; Royson ei\ntodellakaan aikonut tehdä hänen itse itselleen ottamaansa tehtävää\nhelpommaksi. Mutta Gladysin oli jatkettava. Paholaislegioona, joka\nkiusaa ihmisiä vääryydentöihin, oli saanut hänet valtoihinsa.\n\n\"Kaikki nähkääs saattaa olla niinkuin pitääkin, mutta tällainen\näkillinen ilmiliekkiin syttyminen saa ihmisen ymmälleen\", mutisi hän\nikäänkuin olisi hänen äänensäkin pettänyt ihan pelkästään sen takia,\nettä asia oli niin henkeä salpaava, \"Hän on kiltti tyttö, hyvin, hyvin\nkaunis ja miellyttävä, ja hän tuli luoksemme kuten turvapaikkaan.\"\n\n\"Niinkuin rikollinen\", sanoi Royson.\n\n\"Ah, ei toki! Älkää olko ivallinen!\" intti toinen. \"Sellainen kuuluu\nminulle, eikä minusta tänään siihen ole. Enkä minä itse asiassa häntä\nsyytä. Luulen, ettei koko asia juolahtanut hänen mieleensäkään. Ja kuka\nolisikaan voinut uskoa sellaista Arthurista? En ainakaan minä, hänen\nsisarensa, vaikka olen tuntenut hänet kaiken ikääni.\"\n\nRoyson ei taipunut, eikä hän ollut niitä miehiä, jotka räpäyttävät\nsilmäänsäkään.\n\n\"Kerrotteko te nyt minulle jollakin naisten ratkaisevana pitämällä\ntavalla sellaista, että veljenne on rakastunut neiti Macdonaldiin?\"\nsanoi hän levollisesti. \"Hän on hurjasti rakastunut tyttöön. Eikö se jo\nole kylläkin ratkaisevaa?\"\n\n\"Entä tyttö, hän myöskin?\"\n\n\"Minä -- minä luulen sitä. Miksikä ei?\"\n\n\"Ja taas -- 'miksikä ei?'. Iän suhteen on hiukkasen eroavaisuutta,\nmutta kirjoista olen lukenut nuorten naisten usein löytävän onnensa\nmenemällä hyvän joukon vanhempien miesten puolisoiksi. Eihän Hethcottia\ntietenkään vanhana saata pitää. Viidenneljättä iässä luulisin hänen\nolevan -- ainoastaan neljää vuotta minua vanhemman. Lähitulevaisuudessa\non hänestä sukeutuva rovasti tai piispa. Mikäpä olisikaan parempaa ja\nvarmempaa? Onko hän kertonut asiasta paroonille?\"\n\nRoysonin äkillisestä puhetulvasta olisi moni nainen hämmentynyt. Gladys\nHethcottille se oli nektaria.\n\n\"Sellainen on vanhanaikaista roskaa\", sanoi hän hiukan terävästi.\n\"Nykyään kysytään tytön mieltä ensimmäiseksi ja viimeksi ja aina.\"\n\n\"Oh! Onpa se rangaistusta -- joutua kyselemään elämänikänsä.\"\n\n\"Älkää viitsikö olla ilkeä. Pyydän neuvoanne, myötätuntoanne, ja te\npidätte huoliani pilana.\"\n\n\"Pahoittelen, jos teistä siltä tuntuu. Luonteessani lienee\nhavaitsematon huumorin suoni, sillä puheistanne en voi keksiä mitään\nvihjettä pilailuun. En edes oikein käsitä tilannetta. Totta kai\nveljenne naimisiin menee. Miksikä ei hänen vaimonsa saisi olla kaunis\nja kenties varakaskin?\"\n\n\"Niin, tiedän sen. Mielestäni on liitto monessa suhteessa aivan\nsuurenmoinen.\"\n\n\"Kuinka te siis pyydätte minulta neuvoa tai myötätuntoisuutta?\"\n\nGladys punastui ja hänen huulensa värisivät hieman.\n\n\"Ei teidän tarvitse heittäytyä häijyksi\", intti hän.\n\nSilloin Royson naurahti käheästi ja niin epämiellyttävästi, ettei\ntoinen ollut luullut hänen sellaiseen pystyvänkään.\n\n\"Pelkäänpä tänään olevani huonolla tuulella, neiti Hethcott\", sanoi\nhän yhä suupielissä hymy, mutta ilottomin silmin. \"Ja ikävä kyllä voin\ntodellakin tokaista jotakin häijyä, jos nyt jatkan keskustelua. Niin\nettä minä siis annan teille hyvän neuvon. Älkää enää astuko askeltakaan\nkanssani. Seuraavan kerran tavatessamme esitän teille anteeksipyyntöni.\"\n\nHän pysähtyi ja nosti hattuaan. Nainen olisi tahtonut puraista\nkieltään, sillä jostakin kohtalon pahanilkisestä sallimuksesta oli\nkeskustelusta, josta hän etukäteen oli toivonut niin suuria, tullut\ntäydellinen pettymys. Ja mikä pahinta, hänen oli vielä turvauduttava\njuorukellon viimeiseen juoneen.\n\n\"Minun täytyy kertoa asiasta jollekin\", sanoi hän rukoilevasti,\nvilpittömät kyyneleet silmissään. \"Mutta asian täytyy jäädä meidän\nväliseksi salaisuudeksi. Arthur ei ikinä soisi minulle anteeksi, jos\nhän saisi kuulla minun keskustelleen hänen yksityisasioistaan jonkun\nkanssa -- vaikkapa kysymyksessä olisikin ystävä, kuten te.\"\n\n\"Olkaa huoletta. Tietääkö Swiney?\"\n\n\"Kenraali Swineyko?\" eikä Gladysin hämmästyksen aitoutta ollut tarvis\nepäillä.\n\n\"Niin. Hän on hirveä juorukello, eikö olekin? Viittasi joitakuita\npäiviä sitten minulle sellaista, että Shiela-neidin vierailu\npappilassa päättyisi täten. No niin, hyvästi. Voitte luottaa siihen,\nettä Hethcottin itse kertoessa minulle iloisen uutisensa olen niin\nhämmästynyt ja ihastunut kuin suinkin toivoa sopii.\"\n\nHän lähti astelemaan muuatta syrjäistä tietä pitkin, kaiken aikaa\nsadatellen itseään narriksi. Harmillinen tytönletukka, jota hän ei\nolisi huolinut vaimokseen, vaikka tämä olisi ollut ainoa nainen\nmaailmassa, oli kumonnut kaikki hänen puolustuksekseen kehittelemänsä\nluulot tunteittensa suhteen. Miksikä olisikaan hän kieltänyt katkeraa\nasianlaitaa? Hän rakasti Shielaa. Tyttö oli hänen unelmaansa impi.\nHänen tietämättään oli tytön kuva väikkynyt hänen mielessään sekä\npäiväin taistelussa että valvottuina, hiljaisina yön hetkinä. Ja\nsylissäänkin hän oli pidellyt Shielaa. Hyvä Jumala! Jonkun askeleen\npäässä kivikossa oli tyttö levännyt hänen rintaansa vasten,\ntajuttomana, mutta luottavaisena. Ja nyt hän jonkun hirvittävän\nsattumuksen takia joutuisi toisen miehen omaksi. Ehkäpä oli hän\npäätynyt ottamaan Hethcottin vilpittömän rakkauden vastaan sen suuren\ntyhmyyden takia, johon oli tehnyt syypääksi itsensä henkilö, jolle hän\noli avannut sydämensä saaden palkakseen yliolkaisuutta. Gladys Hethcott\noli tietenkin antanut apuaan. Veli ja sisar olivat tehneet lujan liiton\npitääkseen Shielaa ja häntä erillään toisistaan. Myöskin typerät\nsalapoliisit olivat osallisia juoneen, naurettavasti vihjaillessaan\nsellaista, että hänen tuli pysyä poissa pappilasta ja suorastaan\nkammota Homesteadia.\n\nHitto -- äh, sadatteleminen oli lapsellista! Jospa hän vain olisi\nvoinut lyödä tavaransa kasaan jo samana iltana ja lähteä laputtamaan\nmuille maille! Ehkäpä Hobbs sallisi hänen olla poissa kuulustelusta.\nWoolcroftiin ennätti hän polkupyörällään tunnissa. Takaisin voi hän\npalata vuokra-autolla, ja rouva Smithers sai pakata hänen vaatteensa ja\nhänen poikansa huolehtia kirjain lähettämisestä.\n\nHän kiskaisi oven auki. Jock ja Georgette kelliskelivät kaikessa\nystävyydessä matolla, mutta sealyham riensi vastaan. Georgette tuli\nhillitympänä, kehräten ja häntä ojossa.\n\n\"Rouva Smithers!\" huusi hän sotaisan jymisevällä äänellä.\n\n\"Tulen heti, kapteeni\", ja keittiön ovensuuhun ilmestyi hänen hyllyvä\nemäntänsä.\n\n\"Kylästä tulee tänne eräs vaimo puoli seitsemän tienoissa. Lupasin\nhänelle viisi shillinkiä tuosta kissasta, jota hän sanoo omakseen.\nAntakaa hänelle kaikin mokomin viisi shillinkiä ja kissakin kaupan\npäälle, ellette itse halua pitää sitä.\"\n\nRouva Smithers, ovela ihmistuntija, tiesi, että vuokralaiselta oli\njokin asia mennyt päin hongikkoa.\n\n\"Kyllä, kapteeni\", sanoi hän. Mutta sittenkin hän hymyili.\n\n\"Lähden Woolcroftiin. Älkää piitatko päivällisestäni.\"\n\n\"Hyvä on, kapteeni, Mutta pöydällänne on teille kirjelippu. Se oli\npistetty oven alle.\"\n\nUkkospilvenä ryntäsi Royson huoneeseensa. Hartaasti hän toivoi, että\nhänellä olisi polkupyörän sijaan ollut hevonen. Kahdentoista mailin ajo\ntäyttä neliä olisi ollut äärimmäisen virvoittavaa.\n\nSitten hän tarttui rypistyneeseen kirjelippuun. Hänen suonissaan hieman\nsykähti, kun hän näki osoitteen, Vaikkakaan hän ei käsialaa tuntenut,\nsai se jonkun pienen tiu'un soimaan niissä hermosoluissa, joissa onnen\ntunne on varastoituna.\n\nShielan lyhyessä viestissä ei todellakaan ollut mitään sellaista, mikä\nolisi ollut sopivana syynä Roysonin epätoivon äkkinäiseen vaihtumiseen\nriemuksi. Jos sitä katsottiin tyynesti, saattoi se itse asiassa olla\nvalmistelu ilmoitukseen, joka olisi antanut Gladys Hethcottin miltei\njokaiselle sanalle pontta ja perää. Mutta ei _jokaiselle_ sanalle.\nSellaiset asiat, jotka jätetään sanomatta, ovat useasti vastenmielisiä\ntosiasioita, ja tästä johtui, että Gladys oli valehdellut\ninhoittavasti. Salaamalla paroonin ja hänen tytärpuolensa lähdön hän\noli saanut Roysonin uskomaan, että Hethcott ja Shiela vaihtoivat\nsilläkin hetkellä _tendresses_ pappilan puutarhassa. Kenties oli aivan\nrehellistä sanoa, että Hethcott oli äärettömästi rakastunut Shielaan,\nmutta Gladys oli valehdellut väittäessään Shielankin olevan pahoin\npihkassa. Niin että epärehellinen juoni luhistui kaikkineen, ja niin\nselkeänäköinen kuin Royson olikin muihin asioihin nähden, ei hänessä\nollut miestä juuri tällä hetkellä ryhtymään kylmäverisesti harkitsemaan\ntilannetta.\n\nTaas hän huusi rouva Smithersiä, mutta tällä erää ei hän komentanut\nkomppaniaa asentoon.\n\n\"Woolcroftin matkasta ei tule mitään\", sanoi hän lammasmaisesti\nhymyillen. \"Kaiketi olen aikamoinen pässinpää, mutta kun tuo vaimo\ntulee, niin antakaa hänelle tämä punnan raha, jos hän tuntee Georgetten\nomakseen.\"\n\nRouva Smithers huomasi saavansa entisen arvokkuutensa takaisin.\n\n\"Kaikkea vielä!\" vakuutteli hän. \"Punnan raha tavallisesta\nkissanpennusta! Onko mokomaa kuultukaan? Ja kuka se muija on, sen minä\ntahtoisin tietää? Odottakaapa, että minä näen hänet.\"\n\n\"Mutta rouva Smithers, minä en nyt möisi Georgettea sadasta punnasta.\"\n\n\"Ette, Ettepä tosiaankaan. Sataa puntaa ei teille ikinä siitä tarjota.\"\n\n\"Kuulkaapas nyt, soisin mielelläni, että vaimo saa rahansa. Älkää häntä\nmoittiko. Hän pyysi vain viisi shillinkiä.\"\n\n\"Eikä hän enempää saa. Miksikä hän ei ruoki kissanpoikiaan? Kun mirri\ntuli taloon, oli se nälkään nääntymässä. Kylkiluut sillä törröttivät\nniinkuin lintuhäkin puolat. Ja nyt on se koiranvenkaleen kanssa\nhotkinut paistipalan, jonka varasin päivällistänne varten. Ahmatteja ja\nvarkaita ne ovat molemmat.\"\n\nIkävä kertoa oli rouva Smithers keksinyt joutuneensa pulmalliseen\ntilanteeseen. Hänen oli joko saatettava oma luonteensa huonoon valoon\ntai parjattava kahta olentoa, jotka eivät kyenneet puolustautumaan\nja epäämään hänen sanojaan. Hänen siis oli pakko syydellä sanoja,\nseurauksista välittämättä.\n\nRoyson tietenkin otti hänen sanansa kirjaimellisesti.\n\n\"Jockin kanssa selvitän asian\", sanoi hän, \"mutta kissaa ei laki\nkoske... Tulepas tänne, sinä karvainen lurjus!\"\n\n\"Kapteeni!\" määräsi rouva Smithers, pyyleväin punakkain kasvojensa\nkurtistuessa ällistyttävästi. \"Älkää nyt ruvetko pieksämään\nkoiraraukkaa. Vika on kokonaan minun. Minä annoin sille lihan -- Olin\n-- olin lukenut Shiela-neidin kirjelipun. Kirkkoherran sisaren, sen\nmiehiä metsästävän ilkimyksen takia minä sen vain tulin tehneeksi.\"\n\nRoyson ei tosiaankaan tiennyt mitä ajatella.\n\n\"Mitä ihmettä?\" sanoi hän.\n\nRouva Smithers vei esiliinansa kulman silmilleen.\n\n\"Hän kävi päälleni kuin mikä\", kuului katkonainen selitys. \"Tahtoi\ntietää missä te olitte ja lörpötteli roskaa kirkkoherrasta ja\nShiela-neidistä. Mutta kyllä minä hänelle annoin, annoin kuin\nannoinkin.\"\n\n\"Rouva Smithers -- tiedättekö, mitä herra Furneaux teistä sanoi?\"\n\n\"Minustako? Se Hupsunaama! Ainahan hän jaaritteli kaikenmoista.\"\n\n\"Hän on nero. Heti ymmärsi hän antaa arvoa kyvykkyydellenne. Mutta\nminun on mentävä. Voimme keskustella asiasta myöhemmin. Olkaa niin\nherttainen ja antakaa minulle hiukan kuumaa vettä.\"\n\nKuumeisessa touhussa ahertavassa maailmassa lienee Carlyle unohdettu,\nmutta hänen vaatefilosofiansa ei ikinä lakkaa pätemästä nuoren miehen\nkosiskellessa nuorta neittä. Ollipa miten hyvänsä, joka tapauksessa\nmietiskeli Royson kiireesti vaatevarastoansa ja valikoi tummanharmaan\npuvun sekä mustat kengät. Hän pääsi silmänräpäyksessä vaatteisiin, ja\nkehoitti parhaillaan pahoittelevaisena Jockia pysymään kotona P. C.\nRobertsin ajaessa polkupyörällänsä huvillaan.\n\n\"Hauskaa, että tavoitin teidät, sir\", sanoi hän. \"Kersantti Jackson\noli sitä mieltä, että teitä huvittaisi saada tietää kaljaasi _Jeannen_\nlähteneen vuoroveden mukana liikkeelle, niin että se on nyt merellä.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi Royson. \"Minähän näyn onnistuneen aivan mahdottoman asian\nsuhteen -- olen löytänyt käenpesän kalastusaluksesta.\"\n\n\"Niin, tiedän kyllä, sir. Nyt emme aio heittäytyä sattuman varaan.\nSuper tahtoo, että pidämme alusta tarkkaan silmällä. Jos se palaa, niin\nkyllä me sen keksimme.\"\n\n\"Niin sitä pitää. Ikävä, että minun on tästä mentävä. Minun pitäisi\nlähteä Homesteadiin. Jos teillä on tuokion verran aikaa, niin kavutkaa\nsisään hiukan virvoittautumaan... Hei! Rouva Smithers!\"\n\n\"Anteeksi, sir, mutta onko teillä passia?\"\n\n\"Minkälaista passia?\"\n\n\"Ne Yardin miehet ovat kovin kovana siitä, ettei puistoon pääse eikä\nsieltä saa lähteä kukaan ilman superintendentti Hobbsin tai muun\nylemmän viranomaisen lupaa. Ette te pääse taloon, ellen minä saata\nteitä portille asti.\"\n\n\"Roberts, te sanoa paukautatte aina sitä, mitä tuleekin. Pistäytykää\nsisään takaisin tullessanne, niin rouva Smithers tarjoaa teille viskyä\nja soodaa sekä sikaarin... Oletteko valmis?\"\n\nHeidän polkiessaan pyörillään matkaan Royson totesi kummastelevansa,\nmiksikä poliisivartiota oli Homesteadissa niin lujitettu. Oli tuskin\nuskottavaa, että mikään rikollisjoukkue tohtisi lähteä toiselle\nretkelle, tietäessään seudulla vielä vallitsevan sanomalehtiuutisten\nedellisen tihutyön takia virittämän mielenkuohun. Sanomalehdistö\nei ollut päästänyt asiaa painumaan unhoon. Parooni de Novgorodin\nasema Venäjän keisarillisessa hovissa, hänen itsepäinen jäämisensä\nKaukaasiaan, hänen jännittävä pakonsa Siperian kautta, vieläpä hänen\nSan Fransiskossa tapahtunut toinen avioliittonsa Bakussa ensimmäisen\nvallankumouksen aikaan kuolleen englantilaisen insinöörin lesken kanssa\n-- näitä seikkoja oli jauhettu pitkään ja tuntuvalla mielihyvällä.\nParoonia mainittiin yhtenä niistä harvoista venäläisistä, jotka\nuskalsivat vastustaa bolshevismia. Sanomalehdistö sekä yleisö eivät\nnäyttäneet tietävän eikä liioin välittävän siitä seikasta, että yksin\nRanskassakin asuu neljäsataatuhatta venäläistä.\n\nPoliisin varovaisuustoimenpiteet olivat kuitenkin aivan ilmeiset.\nEteläpuoleisella portilla pysäytti muuan poliisikonstaapeli hänet,\nmerkitsi muistiin hänen nimensä ja osoitteensa, luki Shielan\nkirjelipun, jonka hän oli ottanut mukaansa, ja antoi hänelle\nnumeroidun, alkukirjaimilla varustetun kortin.\n\n\"Näyttäkää tämä Hallissa kersantille, sir\", sanoi hän, \"ja pyytäkää\nhäntä merkitsemään hyväksymisensä siihen, kun lähdette palaamaan.\nMääräyksemme ovat hyvin ankarat. Ellei Roberts olisi teitä tuntenut,\nolisi minun ollut pakko pitää teitä täällä, niin kauan että toinen mies\nolisi hakenut Hallista ohjeita.\"\n\nRoyson huomasi silloin kaksi muuta poliisia istumassa havupuiden lomaan\nhuonon sään varalta pinnoitetun tervakankaan suojassa. Puita vastaan\nnojallaan oli moottoripyörä sekä kaksi polkupyörää. Kaikki kolme miestä\nolivat asestettuja. Jokin 'korkea virkamies' piti tilannetta vakavana\n-- se oli ilmeistä.\n\nHänen sallittiin jatkaa matkaa ilman seuralaista, ja se oli onni,\nsillä ajotien keskivaiheilla olevassa taipeessa tuli Shiela häntä\nvastaan. Tyttö käveli nopein askelin. Hänellä oli musta puku yllään,\nmutta hänen punehtunet poskipäänsä ja innostuneet, hymyä tulvillaan\nloistavat silmänsä karkoittivat kaiken masentavan merkityksen hänen\nsurupuvustansa. Royson laskeutui pyörältään.\n\n\"Voi kuinka hauskaa, kun tulitte\", sanoi Shiela. \"Aloin käydä\nkärsimättömäksi, niin että ajattelin tulla vastaan -- --\"\n\nHänen äänensä katkesi kesken. Askeleen verran vetäytyi hän taaksepäin.\nRoyson oli työntänyt polkupyöränsä tiepuolen ruohikkoon, ja tuli\navosylin häntä vastaan. Vaikka tyttö turvassa kaikilta kiusauksilta\nolisi saanut kuinka varovaisen kasvatuksen hyvänsä, tietää hän aina,\nmilloin mies aikoo häntä syleillä, ja Shiela tiesi aivan varmaan, että\nseuraavassa silmänräpäyksessä tempaisi Philip Royson hänet syliinsä\nniin hellästi kuin rakastaja ainakin.\n\nHän valahti äkkiä kalpeaksi ja näytti säikähtyvän.\n\n\"Älkää!\" aneli hän suloisen pyytävästi, ja Royson tuli järkiinsä.\n\nSitten hänkin hieman kalpeni ja molemmat seisoivat katsellen toisiaan\nkuten säikähtyneet lapset. Suunnattomalla voimanponnistuksella mies\nkarkoitti merkillisen käheyden kurkustaan.\n\n\"Olen hirveä typerys, kun naisista on kysymys -- eräistä naisista --\nainakin yhdestä naisesta\", puhkesi hän sanomaan musertuneesti. \"Mutta\n-- emmekö vaihtaisi kädenlyöntiä?\"\n\nIhmeteltävän nopeasti oli tyttö entisellään.\n\n\"Totta kai\", nauroi hän ollen vähällä hihittää. \"Sellainenhan on tapa,\nihmisten näin odottamatta tavatessa toisensa ja ollessa tapaamisestaan\nhyvillään.\"\n\nRoyson piteli hänen kättään molemmissa omissaan.\n\n\"Olen ajatellut teitä\", sanoi hän, \"ja ihmetellyt sekä moittinut\nitseäni, mutta en tahtonut uskoa, että meitä pidettiin arvottomalla\njuonittelulla erillämme. En tietenkään moiti miestä. Rakkaudessa ja\nsodassa on kaikki luvallista. Mutta sisarelle olen hyvin harmissani.\"\n\nShiela oli niin hämmästyksissään, ettei näyttänyt huomaavan lujaa\notetta, jolla toinen pusersi hänen kättään.\n\n\"Mistä ihmeestä te sen tiedätte?\" sanoi hän.\n\n\"Gladys Hethcott kertoi minulle.\"\n\nShiela tempasi kätensä pois.\n\n\"Kuinka se kävi?\" kysyi hän hiukan tuimasti. Roysonilla ei ollut mitään\nvastaansanomista hänen äkkinäiseen tylyyteensä -- ennemminkin se itse\nasiassa häntä miellytti.\n\n\"Hän yritti vain naulata minua laatikkoon, jossa oli merkintä:\n'Jätettävä noudettaessa neiti Gladys Hethcottille'\", sanoi hän\nhilpeästi. \"Hän tavoitti tiellä sekä rouva Smithersin että minut, ja\nsai nenälleen kummallakin kerralla. Ellen solvaisi Georgettea, sanoisin\ntuota naista kissaksi.\"\n\n\"Georgettea! Sanokaahan toki, kuka Georgette on?\"\n\n\"Kissanpoikani. Sai nimensä pukunne mukaan, sen, joka repeentyi,\nnähkääs.\"\n\nSitten Royson toivoi, ettei olisi sanonut tuota, ja punastui. Shielakin\npunastui.\n\n\"Meidän on typerää seistä tässä ja kysellä toinen toiseltamme\nkaikenlaista joutavaa\", vastasi tyttö. \"Lähdemmekö jatkamaan matkaa?\"\n\nRoyson ei liikahtanutkaan.\n\n\"En muista kysyneeni teiltä mitään\", sanoi hän erittäin aprikoivasti.\n\"Olen todennut yhtä ja toista, josta pidän kiinni mitä uskollisimmin.\nMutta nyt minä alan. Miten puolustelivat nuo molemmat sitä, etteivät\nkutsuneet minua teitä tapaamaan?\"\n\n\"Minkä syyn te annoitte Gladys Hethcottille otaksua, että hän ja te\npian menisitte kihloihin?\"\n\n\"En mitään. Se oli onnetonta teeskentelyä hänen puoleltaan. Ettekö\nkäsitä, hän luuli uskottelemalla sitä teille -- --\"\n\nShiela keskeytti hänet nopeasti.\n\n\"Kapteeni Royson\", sanoi hän, \"tahdotteko tehdä jotakin minun\nmielikseni? Unohtakaa kaikki ne pienet virheet, joihin Hethcottit, veli\ntai sisar, ovat syyllisiä. Isä on hirveän huolissaan ja haluaa puhella\nkanssanne. Olkaa nyt kiltti ja tulkaa. Minä näin teidät hautajaisissa.\nKatselin pappilan ikkunoista. Se oli hyvin surullista, eikö totta? Mr.\nja mrs. Jenks-raukkoja! Minun sydämeni oli heidän mukanaan. Ehkä ette\ntiennyt, että tuo syvästi hunnutettu nainen, joka seisoi lähellä, oli\nmr. Wentworthin sisar. Hänen miehensä on sairas, ja siksi hänen täytyi\nkiiruhtaa takaisin Gloucesteriin, missä he asuvat. Isä lähetti hänet\nsinne autolla.\"\n\nJos Royson oli milloinkaan ollut narri, ei hän enää sitä ollut. Hän\nkäsitti, ettei tämä hetki, kuoleman ja vaaran keskellä, ollut sopiva\nrakkaudentunnustuksiin. Mutta hänen sydämensä sykki riemusta. Tuo yksi\nainoa hämmästynyt huudahdus: \"Älkää!\" oli kertonut hänelle kaiken, tai\nmiltei kaiken, mitä hän halusi tietää.\n\nHän nosti pystyyn pyöränsä ja pyöritti sitä vasemmalla kädellään.\nOikealla hän tarttui ystävällisellä tavalla Shielan käsivarteen.\n\n\"Meillä on yllinkyllin puhumista ilman että meidän tarvitsee vaivata\npäätämme pappilan väellä, jos kävelemme hitaasti.\"\n\n\"No niin, minä voin kertoa teille hyvän joukon\", hän sanoi.\n\"Mutta ennen kaikkea, oletteko tavannut ketään Scotland Yardin\nsalapoliiseista?\"\n\n\"Ei ainoaakaan. Olen tuskin kuullutkaan heistä, paitsi paroonin kautta,\njoka sanoo heidän olevan harvinaisen kykeneviä miehiä.\"\n\nEpäilemättä hän kertoikin paljon. Sangen pitkä ja voimakasrakenteinen\nmies, joka varmaan oli huomaamatta seurannut Shielaa, tuli ulos\npuiden keskeltä, kun nuo kaksi olivat kadonneet tien mutkasta. Hänen\nhatussaan oli syvä ja miltei pystysuora käänne, mikä ehkä tarkoitti\nsen tosiseikan salaamista, että hänen oikean silmänsä terä oli paljoa\nsuurempi vasenta.\n\n\"Poika tekee nopeaa työtä\", mutisi hän. \"Tuskinpa olisin luullut\nhänen siihen kykenevän. Mikä synnynnäinen sielutieteilijä Furneaux\nonkaan! Hän sanoi, että muutaman päivän pakollinen ero veisi heidät\nvarmemmin yhteen kuin kaikki maan salongit ja keskusteluhuoneet. Mutta\nminä en pidä tuosta äkkinäisestä ystävyydestä paroonin puolelta.\nVarotin Roysonia ja tulen tekemään sen uudelleen, mutta hän ei nyt\ntahdo kuulla ainoatakaan sanaani. Minä en syytä häntä siitä. Enpä\nkai minäkään välittäisi pahaaennustavasta salapoliisista, vaikka\nhän olisi viisas kuin Salomo, jos tuollainen tyttö odottaisi tulla\nsyleillyksi ja suudelluksi. Hän olikin sangen vähällä tehdä sen. Nuo\nnuoret upseerit taisivat saada hyvää harjoitusta sodan alusta asti.\nOnpa vahinko, jos minun pitää tuhota tuon lemmekkään kapteenin sotainen\ntoimintainto, sillä sen vuoksi parooni häntä haluaa, muuten tahdon olla\nhollantilainen.\"\n\nJa tarkastaja Sheldon ei ollut mikään hollantilainen, vaan läpeensä\nkykenevä autonohjaaja, täysin perehtynyt kaikkiin sen ranskalaisen\nkoneen konsteihin ja temppuihin, joka tällä kertaa sijaitsi\nylitarkastaja Hobbsin vaatimattomassa vajassa.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\nLÄHETTILÄS.\n\n\nTiukka poliisikonstaapeli tutki Roysonin todistusta. Sitten tulokas\npäästettiin taloon ja esitettiin parooni Rumey de Novgorodille. Teetä\ntarjoiltiin ruohokentällä. Superintendentti Hobbs saapui ja kutsuttiin\ntoisten mukaan.\n\n\"Oletteko kuullut kalaveneestänne?\" hän kysyi Roysonilta.\n\n\"Kyllä. Roberts kertoi minulle.\"\n\n\"No niin, olen tavallani iloinen siitä, että se on mennyt. Jäättekö nyt\ntänne, neiti Macdonald?\"\n\nShiela loi katseen parooniin.\n\n\"En ole aivan varma siitä. Tahtoisin kyllä jäädä\", hän sanoi.\n\n\"Ei tiistaihin asti\", sanoi hänen isäpuolensa tarttuen valppaasti\nviittaukseen. \"Se on sangen kiusallinen juttu, mutta siitä ei voi\npäästä irti. Poikani palaa huomenaamulla ja jää tänne tutkimusta\nvarten. Neiti Macdonald lähti pois -- se ei ole mikään salaisuus --\nhäntä välttääkseen. Hän teki sen minun täydellisellä hyväksymiselläni,\nvaikkakin tämä annettiin vasta tapahtuman jälkeen. Guy voi palata\nparemmalla tai huonommalla tuulella, mutta Shiela on turvassa\npappilassa, ja Hethcottit ovat olleet kyllin ystävällisiä pyytääkseen\nhäntä jäämään pitemmäksi ajaksi.\"\n\n\"Hänellä on siellä tietysti poliisivartio\", sanoi Hobbs, jonka hidas\nsanonta ei tässä tapauksessa naamioinut toimetonta järkeä, \"mutta hän\nolisi täällä paremmassa turvassa, sir.\"\n\n\"Paremmassa? Kuka uskaltaisi häntä loukata?\"\n\n\"En todellakaan tiedä. Toivoisin tietäväni. Kuulin Lontoosta, että\npaljon epäilyksiä on liikkeellä. Mutta 'Yard' ei iske, ennenkuin se on\naivan varma suuresta kalastaan. Liian aikaiset vangitsemiset voisivat\nsaada aikaan, että oikeat syylliset pääsisivät pujahtamaan läpi verkon.\"\n\nParooni liikahti levottomasti.\n\n\"Sen vuoksi Guido kiiruhti sinne\", hän sanoi.\n\n\"Minä huomautin, että teidän etsiväosastonne tarvitsee ei vain apua,\nvaan ohjausta. Nämä ovat huolekkaita aikoja, mr. Hobbs. Ja vaikka mrs.\nWentworthin ja lakeijan kuolema olikin niin surullinen tapaus, niin ei\nkahden miehen surma saisi määrätä kansojen kohtaloa.\"\n\n\"Kymmenen vuotta sitten yhden miehen ja yhden naisen kuolema yllytti\nkoko maailman sotaan\", intti Hobbs, hiukan härkäpäisesti Roysonin\nmielestä.\n\n\"Tarkoitatteko Itävallan arkkiherttuaa ja arkkiherttuatarta?\"\n\n\"Kyllä, sir. En väitä, että Wentworth ja Jenks olivat yhtä tärkeitä\nyleisille olosuhteille, mutta meidän kansamme panee hyvin merkille\npoliittiset murhat, eikä mikään hallitus kestäisi päivääkään, jos se\nvaientaisi sellaisen rikoksen.\"\n\nMutta parooni oli oppinut tehtävänsä. Hän ei tuijottanut ylpeästi\npoliisimieheen, vaan käänsi taitavasti puheen toisaalle.\n\n\"Wentworthista puhuessamme -- tiedättekö kuka hän todella oli?\" kysyi\nhän.\n\n193\n\n\"Mr. Furneaux kertoi minulle hiukan siitä, sir.\"\n\n\"Wentworthin kuolema oli onnettomuus Venäjälle, sille Venäjälle,\ntarkoitan, jonka toivon näkeväni nousevan eloon jälleen ennenkuin\nkuolen. Hän alkoi elämänsä ylioppilastulkkina Englannin lähetystön\npalveluksessa Pietarissa, mutta oppi niin täydellisesti kielemme ja\nvarsinkin kauppa-asiamme, että hänelle tarjottiin sangen hyvä paikka\nMaanviljelysministeriössä. Hän otti sen vastaan oman hallituksensa\nsuostumuksella. Sitten hän siirtyi Rahaministeriöön. Kun räjähdys tuli,\nsattui hän olemaan Kaukaasiassa ja yhdisti kohtalonsa minun kohtalooni.\nSiksi luotin häneen rajattomasti. Poika parka! Hän oli niin uskollinen\nasiallemme, että hänestä todellakin tuli hyvä palvelija, tavallaan\nollakseen naamiona meidän tilallamme täällä. Tietenkään hänen nimensä\nei ollut Wentworth. Hänet ammuttiin tahallisesti, Jenks siksi, että hän\nsattumalta oli hallissa sinä yönä. Nuo roistot tiesivät, mitä tekivät.\"\n\nMr. Hobbs ei sanonut mitään.\n\n\"Ehkä arvelette\", jatkoi vanhempi mies, \"että minun olisi pitänyt\nalusta alkaen olla suora teitä kohtaan. Mutta muistakaa olosuhteet.\nMinä olin säikähtynyt suunniltani. Miltei tunnin ajan luulin,\nettä tämä pikku tyttö, joka on minulle hyvin rakas, oli ryöstetty\ntai murhattu. Minut oli sidottu ja kapuloitu sangen raa'asti. He\nolisivat kyllä mielellään surmanneet minut, mutta he tiesivät, että\njos olisin 'poistettu', kuten he sanoivat, ei kopeekkakaan niistä\nsuurista yrityksistä, joissa olen mukana, joutuisi heidän käsiinsä.\nTe, joka olette poliisi ja tottunut rikoksiin, voitte tuskin käsittää\nmasentumistani tuona yönä -- --\"\n\n\"Isä\", sanoi Shiela, \"miksi vaivaat itseäsi nyt jälleen läpikäymällä\ntuon inhoittavan jutun?\"\n\nMutta superintendentti vain myhäili huvitettuna.\n\n\"Minäkö tottunut sellaiseen, mitä sanomalehdet nimittivät 'ensi luokan\ntragediaksi'!\" hän huudahti. \"Taivas varjelkoon, pahin juttu missä\nolin mukana kolmekymmentä vuotta sitten, oli salametsästäjäjuttu,\nkun yksi metsänvartija ja kolme salametsästäjää ammuttiin ja useat\nmiehet haavoittuivat. Eräs eksynyt zeppeliini pommitti meitä sodan\naikana, mutta sitä en laske tähän. Ei, sir. Hanhenkin varastaminen on\nnykyään suuri tapaus Woolcroftissa. Ja siitä muistan jotain. Lähimmässä\npitäjässä asuu mies, joka vannoo, että kolmen ankan ja koirasankan\nhöyhenet on löydetty Jim Benderin tilalta, ja siitä Jim saa kuusi\nkuukautta ilman mitään melua rautalangasta.\"\n\n\"Te aiotte siis todella jäädä pappilaan tiistaihin asti, neiti?\" sanoi\nHobbs.\n\n\"Ja siitä minäkin muistan, että olen kiitollisuudenvelassa tälle\nnuorelle miehelle tyttäreni pelastumisesta sunnuntai-iltana\", sanoi\nparooni.\n\n\"Jos isäni niin toivoo\", vastasi hän yksinkertaisesti. Samalla kertaa\nhän katsoi Roysoniin, jonka oli hyvin vaikea näyttää rauhalliselta,\nsillä tuo katse kertoi hänelle aivan selvästi, ettei hänen tarvinnut\nvälittää ihastuneista papeista tai heidän kateellisista ja likeistä\nsisaristaan. Shiela oli sitä lajia tyttöjä, joka, jos hän luotti\nmieheen, olisi kiertänyt kätensä hänen kaulaansa vaikkapa mestauslavan\njuurella. Royson oli todellakin varma siitä, että tyttö toivoi hiukan\nrauhallista huvitusta nyt kun epäilyttävä tilanne oli selvitetty.\n\nHobbs jätti hyvästi hiukan myöhemmin.\n\n\"Miksikähän hän lainkaan tuli tänne tänään.\" mietti vanhempi mies\nääneen. \"Ei varpunenkaan voi lentää katolta näinä päivinä, ilman että\nsen huomaa ja ilmoittaa joku suuri poliisimies.\"\n\n\"Luulen voivani selittää sen, sir\", sanoi Royson nauraen. \"Hänelle oli\nsanottu, että minä olen täällä ja tahtoi itse nähdä, millä tavoin minut\notettiin vastaan.\"\n\n\"Mutta miksi?\"\n\n\"Sitä en tiedä. Noilla kolmella rikosasiain osaston miehellä on omat\najatuksensa asioista.\"\n\n\"Kolmella? Minä näin vain kaksi.\"\n\n\"Kaiketi mr. Winterin ja mr. Furneauxin. On kolmaskin --\netsivä-tarkastaja Sheldon, hiljainen, omituinen mies. Hänellä on\nerisuuruiset silmät, oikea isompi kuin vasen.\"\n\n\"Miten omituista!\" sanoi Shiela, Ja niin tapahtui, että Royson\nkaikessa viattomuudessaan ei vain auttanut salaamaan Sheldonin oloa\nHomesteadissa, vaan myös teki sen tunnetuksi, jos usein syytetty\nasioiden nurinkurisuus yleensä oli siihen suuntaan menevä.\n\nKuin yleisestä suostumuksesta puhe siirtyi pois hetkellisistä\nvaikeuksista ja vaaroista. De Novgorod kyseli Roysonilta hänen\npalvelustaan sodassa ja loi itse eloisan kuvan siitä tuhosta, joka\noli kohdannut Venäjää. Tuo onneton maa oli suuren teollisuuskauden\nkynnyksellä vuonna 1914, mutta nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, sillä ei\nollut teollisuutta, ei vientiä eikä kylliksi ravintoa omalle kansalleen.\n\nParooni puhui kuten mies, joka on väsynyt loppumattomaan taisteluun,\nJoskus, hänen kertoessaan jostain jännittävästä tapauksesta hänen\nperääntyessään läpi Siperian arojen Tshekko-Slovakian armeijan kanssa\n-- sankariteko, jolle nykyaikainen historia tuskin on tehnyt oikeutta\n-- hänen silmänsä kirkastuivat ja hänen äänensä sai jälleen kaikua.\n\nShiela muisti nimiä ja päivämääriä hämmästyttävän tarkasti, vaikka hän\nolikin ollut silloin vain neljäntoista vuotias. Kävi selville, että\nparoonin joukoille oli annettu erikoisoikeuksia heidän kerran päästyään\nUral-vuorten yli, ja he lähtivät Vladivostokista amerikkalaisella\nlaivalla vuoden lopulla, Royson ymmärsi, että Shielan äiti sai matkalla\nkärsiä sellaista puutetta, ettei hän koskaan oikein parantunut. Mutta\ntämä oli ikävä puheenaihe. De Novgorod vaipui jälleen velttouteensa,\njolloin Shiela nousi ja ehdotti kävelyä puistossa, ennenkuin tulisi\npimeä.\n\nMutta vanhempi mies ei siihen suostunut.\n\n\"Ei, lapsi\", sanoi hän. \"Sinä lähdet pian päivällisen jälkeen, ja siksi\nkapteeni Roysonin ja minun täytyy pitää nyt pieni neuvottelu. Tässä\novat avaimeni. Tuo minulle lukittu kirjekotelo pöytälaatikostani --\nruskea. Se sisältää joitakin seikkoja, joista haluaisin keskustella\nhänen kanssaan.\"\n\n\"Oletteko yksin maailmassa?\" kysyi hän odottamatta, kun Shiela oli\nmennyt.\n\n\"Tavallani, sir\", sanoi Royson luullen kysymyksen olevan hänen\nperheestään. \"Isäni, joka oli arkkitehti, oli mukana työjoukoissa\nRanskassa ja kuoli siellä. Äitini sai surmansa erään razzian aikana\nLontoossa. Minulla on setä -- --\"\n\n\"En tarkoittanut sitä\", keskeytti toinen. \"Eikö teillä ole ketään, joka\non riippuvainen teistä -- vaimoa tai sisarta?\"\n\n\"Ei, sir. Voin yhtä hyvin sanoa nyt jo, että avioliitto-ajatus ei\nkoskaan ole pälkähtänyt päähäni ennenkuin tällä viikolla.\"\n\nTämä suora huomautus antoi paroonille ajattelemisen aihetta. Mutta hän\nsivuutti sen. Kun hän puhui, niin sanat tulivat nopeasti.\n\n\"Voin tarjota teille suuren luottamustoimen, joka tosin on myös\nvaarallinen\", sanoi hän. \"Se on hyvin maksettu -- lähettilään palkka.\nSe voi johtaa -- mihin tahansa. Oletteko vapaa suostumaan?\"\n\nSheldonin omituinen varoitus muistui heti Roysonin mieleen. Eikä\nhäneltä liioin jäänyt huomaamatta merkityksellinen pysähdys 'mihin\ntahansa'-sanojen edellä. Hän arveli, että Shielan isäpuoli nyt kertoi\nhänelle, miten Shielakin olisi voitettavissa.\n\n\"Minä olen vain yksinkertainen sotilas\", vastasi hän, \"enkä perehtynyt\nsiihen kieleen, joka, kuten joku vanha valtiomies sanoi, on annettu\nmeille ajatuksiamme peittääksemme, Siksi tahdon sanoa suoraan, että\nniin kauan kuin ei ole mitään henkilökohtaista sidettä tai etua, joka\nestäisi minua heti lähtemästä Keski-Afrikkaan tai Aasiaan, niin en\nhalua jättää tätä paikkaa ennenkuin teidän perhettänne verhoava pilvi\non häipynyt.\"\n\n\"Mutta entäpä jos huomaatte, että poliisit tai etsivät eivät voi sitä\nhäivyttää, ja että se riippuu pääasiallisesti siitä tehtävästä, jonka\nteille tahtoisin antaa -- mitä sitten?\"\n\n\"Haluatteko nyt vastauksen?\"\n\n\"Pian -- hyvin pian.\"\n\n\"Tiedättekö, että minun on pakko jäädä tänne tutkinnon ajaksi?\"\n\n\"Oh! Tutkintoja? Sähkösanoma minulta Ulkoministeriöön vapauttaisi\nteidät kaikesta -- toisin sanoen, viranomaiset huomaisivat, että teidän\nläsnäolonne ei ole välttämätön.\"\n\n\"Hyvä on, parooni. Ette kai odota minun hyppäävän sokeasti mihin\ntahansa. Mikä on tarjouksenne?\"\n\n\"Sanalla sanoen, tahtoisin teidän lähtevän joidenkin ystävieni luo\nSveitsiin ja menemään sieltä luultavasti Kaukaasiaan. Kun olette\nsiellä, niin vastuunalaisuutenne päättyy ja vaara alkaa. Jälkimmäistä\nen osaa määritellä. Jos saamani tiedonannot, ovat oikeita, ei se ole\nkovin suuri.\"\n\n\"Nähtävästi työni olisi yhdistynyt johonkin poliittiseen kaappaukseen\nVenäjällä. Mutta englantilainen ei sovellu hyvin sellaiseen tehtävään.\nEn osaa kymmentä sanaa venättä.\"\n\n\"Kapteeni, teidän tietämättömyytenne Venäjästä ja sen kansasta on paras\nsuosituskirje. Te ette käsitä, että me venäläiset olemme mystiikan\nja hurjuuden sekoituksia. Me olemme hermosairaita ja villejä. Meidän\nkirjallisuutemme, taiteemme ja musiikkimme paljastavat samalla kertaa\nheikkoutemme ja neromme. Selvästi sanoen, en tunne ketään venäläistä,\njohon voin luottaa. Oma poikanikin on minua vastaan. Tietysti hän\ntulee ajattelemaan niinkuin minä nyt, kun hän on kaksikymmentä vuotta\nvanhempi. Mutta hänen teoriansa ja haaveensa voivat saada aikaan suurta\nvahinkoa nyt. Luuletteko, että nuo miehet, jotka kaatoivat Vanhan\nVenäjän, aavistivat, mihin veren ja kurjuuden virtaan he ovat syösseet\nuuden?\"\n\nShiela ilmaantui kantaen nahkakoteloa.\n\n\"Tietääkö neiti Macdonald syyn, miksi olette kutsunut minut tänne\ntänään?\" kysyi Royson nopeasti.\n\n\"Kyllä. Hänellä on täysi luottamukseni. Oi, jospa minulla olisi\nympärilläni miehiä yhtä rohkeita ja uskollisia kuin tuo tyttö! Mutta\nei kukaan muu maailmassa saa tietää, mitä olen teille sanonut ja tulen\nsanomaan.\"\n\nEi ensi kertaa, mutta selvemmin kuin milloinkaan ennen, Royson huomasi,\nmiten sirosti Shiela liikkui. Hän kulki luonnollisen aistikkaasti.\nEhkä hän oli saanut tuon arvokkaan ja kauniin käyttäytymistavan siitä\nympäristöstä, jossa hän lapsena oli oleskellut, koska Euroopassa\non tapana sanoa, että Venäjän ylhäisön naiset olivat kaikkia muita\nylhäisönaisia edellä tässä suhteessa. Jokainen nuori mies, joka on\nensi kertaa syvästi rakastunut, ymmärtää, miksi Shiela oli Roysonille\nkuin liikkeessä piilevän runouden vertauskuva astuessaan kentän poikki\nelokuunillan hämärässä.\n\n\"Tätä kai tahdoit\", sanoi hän. \"Avaanko sen sinulle? Minä tiedän lukon\nsalaisuuden -- Oh, kuinka se on raskas! Tavallisesti se lentää auki\naivan helposti.\"\n\nParooni nojautui eteenpäin tuolissaan. Hän otti käteensä kasan\nasiapapereita ja tutki niitä. Kaksi kertaa hän kävi huolellisesti ne\nläpi.\n\n\"Joku muu on myös tiennyt tuon salaisuuden\", sanoi hän, ja hänen\näänensä, vaikka se olikin hyvin hallittu, oli äärettömän surullinen.\n\"Paperi, jota tarvitsen, tärkein paperi tietenkin -- on poissa!\"\n\n\"Tuo nimiluetteloko?\" ja tytön huuto oli säälittävä epätoivossaan.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mutta sehän on kauheaa! Entä jos se joutuu tshekan käsiin?\"\n\nMuutamien sekunttien ajan vallitsi kiusallinen hiljaisuus. Royson,\nvaikka olikin muukalainen ei voinut olla aavistamatta totuutta. Niiden\nmiesten nimet, jotka olivat paroonin ja hänen liittolaistensa apulaisia\nVenäjällä, ja jotka suorittivat hänen suunnitelmaansa, voitaisiin nyt\npaljastaa Moskovan Vallankumoustribunaalille.\n\nShiela alkoi nyyhkyttää, ja hänen surunsa herätti paroonin\nhämmästyksestään.\n\n\"Minä alan vanheta\", hän sanoi. \"En voi edes säilyttää papereitani.\nMuita minä toivon -- olen miltei varma siitä -- että se kuumaverinen\nroisto, joka otti tuon luettelon, teki sen omia tarkoituksiaan varten.\nAinakaan hän ei ole pettävä ystäviäni. Joka tapauksessa saan tietää\nsen huomenna -- Kapteeni Royson, yrityksemme, tai ehdotukseni on vain\nlykätty, tuonnemmaksi. Meidän täytyy tavata toisemme pian jälleen.\nShiela tai minä ilmoitamme teille ajan. Ilma alkaa käydä kylmäksi.\nMenemmekö sisään?\"\n\nShiela suorastaan juoksi huoneeseensa. Hän ei uskaltanut puhua. Hän oli\nliian nuori, liian täynnä elämäniloa voidakseen vanhuuden tyyneydellä\nodottaa noiden miesten kohtaloa, joista hän tunsi ja kunnioitti\nmuutamia, jos kadonnut luettelo oli joutunut heidän poliittisten\nvastustajiensa käsiin.\n\nParooni vei Roysonin tupakkahuoneeseen, johon oli muutettu joitakin\nkirjaston huonekaluista.\n\n\"Meillä on kovin paljon tavaraa täällä nykyään\", selitti hän, ja hänen\nitsehillintänsä oli suorastaan ihmeteltävä. \"Näettekös, pikku tyttöni\nei siedä kirjastoa ja ruokahuonetta. Eivätkä palvelijatkaan tahtoisi\nniitä nyt käyttää, niin luulen. Syömme siis päivällistä salissa.\"\n\nHän ei maininnut muuten sanaakaan varkaudesta tai sen mahdollisesti\naikaansaamista seikoista. Shiela palasi takaisin sangen kalpeana ja\ntummasilmäisenä, mutta muuten tyynenä. Palvelijattaret tarjoilivat\nmainion aterian, ja Royson huomasi, että sekä hänen isäntänsä että\ntämän tytär vain olivat syövinään. Eivätkä he liioin koskeneet viiniin,\njota heidän laseihinsa kaadettiin.\n\nTämä ei käynyt, hän arveli. Kun hänelle tarjottiin paistettua\nkananpoikaa, niin hän kieltäytyi sitä ottamasta.\n\n\"Ettekö syö päivällistä näin myöhään?\" kysyi parooni, joka\nhenkilökohtaisista huolistaan huolimatta aina oli kohtelias vieraitaan\nkohtaan.\n\n\"Kyllä\", nauroi Royson, \"Olen todellakin nälkäinen, mutta en halua\nsyödä yksin. Majassanikin minulla on koira, joka auttaa minua\nkaikessa.\" De Novgorod nyökkäsi.\n\n\"Tietysti se on hullua\", hän sanoi. \"Shiela, minä syön, jos sinäkin\nsyöt, ja silloin kapteeni Royson voi nauttia ateriastaan rauhassa.\"\n\nVähitellen pilvi haihtui. Shiela -- luoja paratkoon! -- osoitti\nmielenkiintoa golfia kohtaan, ja Royson lupasi auttaa häntä.\n\n\"Se on vaikeaa hommaa\", hän sanoi, \"mutta ansaitsee kyllä alkutyön\nvaivan. Mutta älkää pelästykö. Se on kuin mah-jong. Ensin opitte\ngolf-kielen. Huonoimmat pelaajat käyttävät vaikeimmin ymmärrettävää\npelikieltä.\"\n\nShiela tahtoi kävellä pappilaan, mutta parooni ei tahtonut kuulla siitä\npuhuttavankaan, ja siksi hän ja Royson pian olivat tilavassa vaunussa.\n\nKun he olivat yksin, ilmaisi Royson sen ajatuksen, joka oli koko ajan\naskarruttanut hänen mieltään.\n\n\"Miksi parooni de Novgorod ei tahtonut antaa teidän palata?\" sanoi hän.\n\"Kaiketi hän voi pitää tuon tottelemattoman poikansa aisoissa teidän\nsuhteenne?\"\n\n\"Minä olen myös ajatellut sitä\", myönsi tyttö. \"Luulen hänen pelkäävän\ntoista hyökkäystä.\"\n\n\"Mitä? Vaikka niin monta asestettua poliisia on vartiossa?\"\n\n\"Hän tuntee venäläisensä. Meidän englantilaiset poliisimme ovat suuria\nja kelpo miehiä, mutta heidät voidaan ampua niin helposti.\"\n\n\"Ei puoliksikaan niin helposti kuin he voivat ampua nuo roistot, jotka\nmurhasivat kaksi aseetonta miestä.\"\n\n\"No niin, siten hän ajattelee. Minä tunnen hänet niin hyvin. Hän alkaa\nmyöskin masentua. Huomenna, kun Guido palaa, syntyy kohtaus, ja hän\ntahtoo pysyttää minut poissa siitä.\"\n\nVaunu pysähtyi portille ja poliisi katsoi sisään.\n\n\"Superintendentti Hobbsin autonohjaaja tahtoisi puhua sanan kanssanne,\nsir\", sanoi hän Roysonille. \"Hän ei pidätä teitä puolta minuuttiakaan.\"\n\nRoyson hypähti ulos luullen tapaavansa miehen Hobbsin autossa.\nMutta mitään autoa ei näkynyt, ja hän oli sangen hämmästynyt, kun\nautonohjaajan pukuun puettu pitkä mies pimeässä tarttui hänen\nkäsivarteensa ja veti hänet syrjään.\n\n\"Te ette siis noudattanut neuvoani, kapteeni Royson\", sanoi ääni, jonka\nhän luuli tuntevansa. \"Niin -- Sheldon tässä on. Minä seurasin teitä,\nja tämä puku on mainio valepuku, samalla kun se selittää yhteyteni\npoliisin kanssa. Oletteko pian kotona, jos tulen teitä tapaamaan?\"\n\n\"Muutaman minuutin kuluttua. Te tapaatte auton tieltä.\"\n\n\"Hyvä, sir. Ette toivoakseni ole luvannut vielä mitään?\"\n\n\"Vain antaa neiti Macdonaldille golf-tunteja.\"\n\n\"Mainiota. Minä pelkäsin -- mutta pianhan saan puhua kanssanne.\"\n\n\"Mitä tuo mies tahtoi?\" oli tietysti Shielan ensi kysymys heidän\nlähdettyään jälleen liikkeelle.\n\n\"Hän tahtoi vain tietää, milloin olisin kotonani. Hän tahtoi tuoda\nminulle jonkun sanoman, luullakseni.\"\n\n\"Tuo kaikki on kovin salaperäistä\", huokasi tyttö. \"Joskus kai pääsen\ntästä juonittelujen ilmapiiristä. Olimme kaksi vuotta onnellisia\nAmerikassa, mutta tultuamme Ranskaan ja Englantiin ihmiset tulevat\nja menevät kuin aaveet, miltei aina yöllä, eivätkä sano nimiään,\nja käyttävät tunnussanoja. Tiedättekö, olin kauhistunut, mutta en\nhämmästynyt, kun nuo hirveät miehet tunkeutuivat kirjastoon! Jotakin\nsellaista täytyi tapahtua.\"\n\n\"Teidän täytyy koettaa unohtaa nuo naamioidut miehet\", ja tyttö kuuli\nnyt hänen äänessään omistajan rakkauden kaltaisen kaiun. \"Saanko nähdä\nteitä huomenna?\"\n\nTämä oli mainiota -- oh, todellista musiikkia.\n\nRoyson yritti vielä kerran.\n\n\"Tietenkin\", hän sanoi, \"olemme vastaisuudessa 'Shiela' ja 'Philip'?\"\n\n\"Golfissa siis heitetään kaikki muodollisuudet sikseen?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Hyvä on sitten, Philip. Mutta minä olen hyvin väsynyt tänä iltana, ja\n-- ja -- --\"\n\nRoyson puristi hiljaa hänen käsivarttaan.\n\n\"Luulen, että ymmärrän, Shiela\", hän sanoi.\n\nJonkun jumalten lahjan avulla hän ymmärsikin -- vaikka se oli ihme.\nMyrskyisenä ja tuskaisena aikana oli tuota tyttöä ahdistanut kaksi\nmiestä rakkaudellaan, toinen intohimoinen ja väkivaltainen, toinen\nhillitty, mutta täysin vakavissa aikeissa. Se mies, jolle hän lopuksi\nmyöntyisi, jolle hänen sydämensä oli kuulunut miltei ensi hetkestä\nsaakka, jolloin he olivat toisensa kohdanneet, tiesi varmaankin, että\ntämä hetki ei ollut sovelias.\n\nRoyson pysähdytti vaunun kylän liepeillä.\n\n\"Minä astun alas tässä\", hän sanoi. \"Pater odottaa varmaan teitä\nkynnyksellä.\"\n\n\"Ehkä on parempi, ellette saata minua -- Minä no niin, neiti Hethcottin\nkieli on jo kyllin myrkyllinen. Jos hän tietäisi, että olemme tavannet\ntoiseemme, niin hän pistäisi minua.\"\n\nSille he nauroivat ja erosivat kättä lyöden, vaikka Shiela nojautui\nulos viimeisessä silmänräpäyksessä ja kuiskasi kasvot lähellä hänen\nkasvojaan:\n\n\"Tietysti, jos voin, tulen jälleen teelle sunnuntaina. Tahtoisin\njälleen nähdä mrs. Smithersia -- ja hoitaa kissaa.\"\n\nAjaja pysähdytti auton saavuttaessaan Roysonin, joka kuitenkin\nkernaammin halusi kävellä. Hän, tahtoi olla yksinään ajatuksineen,\nvaikkapa vain muutaman minuutin ajan. Oli pimeä ja kirkas yö, ja\nkaakosta puhalsi heikko tuuli -- juuri samallainen yö kuin tuona\nunohtumattomana sunnuntaina. Mutta jos suuri maailma näyttikin\nmuuttumattomalta, niin miten olikaan hänen oma näköpiirinsä\nlaajentunut! Tietysti asiassa oli vaikeuksia; paroonin ehdottama\ntehtävä ja Shielan naurettavan suuri rahasumma olivat huomattavina\nesteinä. Jälkimmäisestä voitaisiin suoriutua saamalla Novgorod\nkeksimään joku sopivampi näennäinen omistaja pääomalle, joka oli\nsilminnähtävästi aiottu poliittisiin tarkoituksiin. Aiottu matka\nmantereelle oli vaikeammin ylitettävä este, mutta Royson käsitti\nselvästi kyllä, että Englannin hallitus voisi puuttua asiaan, koska\nSheldonin huomautus oli paljastanut hänelle, että tämä oli tarkoin\nselvillä venäläisen suunnitelmista.\n\nMutta tuossa Sheldon itse oli odottamassa majan, lähellä.\n\n\"Toivon, että en johtanut teitä harhaan, kun en palannutkaan autolla\",\nsanoi Royson.\n\n\"Oh ei, sir. Te ette ole sellainen. Kun auto ajoi ohi, tiesin että te\nette ollut siinä.\"\n\n\"Te luotatte siis yhä minuun?\" nauroi sotilas astuen edellä\narkihuoneeseensa, missä lohduton koira oli murehtinut hänen\npoissaoloaan tuntimääriä. Kissa oli tietysti asettunut mukavimpaan\ntuoliin, josta se heti ajettiin pois.\n\n\"Itse asiassa minä haluan teidän luottavan minuun hiukan enemmän\",\nsanoi Sheldon.\n\n\"Mutta minä en todellakaan voinut olla menemättä paroonin luo tänään.\"\n\n\"Sen huomasin.\"\n\n\"Sitä ystävänne Furneaux kutsuisi syvälliseksi huomautukseksi.\"\n\n\"Olisin huono salapoliisi, jos en olisi huomannut ainoaa\nmielenkiintoista tapausta tänä iltapäivänä -- kohtaustanne neiti\nShielan kanssa.\"\n\nRoyson täytti piippuaan. Mitä tuo mies tarkoitti, hän mietti.\n\n\"Ehkäpä teidän arvomääräyksenne on väärä\", hän sanoi. \"Oletteko kuullut\nniistä kahdesta valepukuisesta, jotka tulivat rannalle ranskalaisessa\nkalastajaveneessä?\"\n\n\"Kyllä. Mr. Hobbs on vetänyt verkkonsa sangen tiukalle. Hänellä on\nauto, neljä ylimääräistä miestä ja moottoripyöräilijä nyt kylässä.\nMinä toivoisin, kuten hänkin, että neiti Macdonald olisi takaisin\nHomesteadissa, huolimatta kärsimättömän Guidon odotetusta saapumisesta.\"\n\n\"Ei kai kukaan kuvittele hänelle tapahtuvan jotain pahaa pappilassa?\"\n\n\"Sitä ei voi koskaan tietää. Me taistellemme epätoivoista joukkoa\nvastaan.\"\n\n\"Mutta minulla on syytä olettaa, että koko tämä juttu on suunnattu\nparooni de Novgorodia vastaan.\"\n\n\"Aivan niin, sir. Minä vain olen sitä mieltä, että salama harvoin iskee\nkahdesti samaan paikkaan. Joka tapauksessa nuoren neidin pitäisi olla\nturvassa tänä yönä. Te saatoitte tietysti hänet kotiin?\"\n\n\"Miltei perille asti, ja kuulin Paterin ihastuneen tervehdyksen.\"\n\nSheldon otti lasin viskyä ja sikaarin. Koska hän tiesi, että hänen\nkäyntinsä kaipasi selitystä, ei hän viivytellyt.\n\n\"On tuskin oikein pyytää teitä kertomaan minulle, mitä parooni de\nNovgorod puhui niin vakavasti teen jälkeen puutarhassa\", hän alkoi.\n\"Mutta saan kaiketi arvata ja lausua julki teoriani. Ensinnäkin tahdon\nmainita joitakin tosiseikkoja. Venäjällä on kommunisti-autokratia,\njota vain hyvin harvat pitävät käsissään käyttäen hyväkseen pienen\nmurto-osan herkkäuskoisuutta. Muiden sadan miljoonan ihmisen\njoukossa täytyy olla olemassa kolme selvästi määriteltyä puoluetta,\näänettömiä, mahdittomia, vailla aseita, kulku-yhteyttä ja milteipä\nravintoakin, mutta ne ovat kuitenkin epäilemättä olemassa, odottaen\nkuin ruuti varastossa. Ensimmäistä puoluetta voimme nimittää selviksi\nmonarkisteiksi, toista tasavaltalaisiksi, kolmatta separatisteiksi,\njotka suosivat pieniä yksityisiä kansoja. Venäjän ulkopuolella,\nRanskassa, Italiassa, Sveitsissä, Turkissa, Serbiassa -- kaikkialla\nBalkanissa -- on runsas miljoona hyvin sivistyneitä venäläisiä,\njakautuneina täten, valmiina yhtymään bolshevismia vastaan ja miltei\nyhtä valmiina taistelemaan toisiaan vastaan. Parooni de Novgorod\nsuosii erästä monarkistien ja tasavaltalaisten yhtymissuunnitelmaa,\nmolemminpuolisin takein. Hänen poikansa mielestä Ukraina on paras\nperustus riippumattomalle valtiolle, joka aikoinaan voi vallata\nIso-Venäjän. Kaikkia kolmea puoluetta pitävät silmällä Moskovan\nurkkijat, joiden toinen silmä katsoo sitä hallitusta, jota he edustavat\nja toinen sitä, joka voi syntyä ulkonaisista aineksista. Ainoat\nmahdolliset tiet Venäjälle kulkevat Puolan ja Krimin kautta. Puola on\npitävä huolen omista asioistaan, jos siis Turkki on suostuvainen, niin\nDardanellit tulevat jälleen taistelutieksi. Valitettavasti jokaisen\nsuunnitelma on tuttu jokaiselle toiselle. Olemme juuri nähneet kapinan\ntukahutetun Georgiassa. Asian laita on se, että parooni de Novgodia,\nvilpitöntä ja hyväntahtoista vanhaa ylimystä, vetävät nenästä hänen\npoikansa ja hänen omat lähimmät liittolaisensa. Tuo luettelo, jonka\nhänen poikansa varasti, oli Moskovassa jo kuukausia sitten. Ehkä\nnyt käsitätte, miksi, neuvoin teitä olemaan sekaantumatta juoniin,\njoiden tuloksia on mahdoton aavistaa.\" Royson oli ollut monta kertaa\nhämmästynyt viime päivien aikana, mutta nyt hän ei yrittänyt millään\ntavoin salata ajatuksiaan.\n\n\"Minulla ei ole enää paljon sanomista\", sanoi hän nauraen järjettömälle\najatukselleen, että hän voisi itse määrätä suuntansa.\n\n\"Ei. Mutta jos tahdotte tehdä vanhukselle hyvän palveluksen, kapteeni\nRoyson, niin lähtekää Sveitsiin.\"\n\n\"Mutta kuulkaahan nyt, mr. Sheldon, miksi pysähtyä Sveitsiin?\"\n\n\"Ei hätää! Te ette mene sen pitemmälle. Kolme päivää, viikko Genevessä\nosoittavat teille niin selvästi, että parooni de Novgorod luottaa\nmiehiin, joihin ei voi luottaa, että te palaatte tänne takaisin ja\nsanotte sen hänelle. Hän ehkä uskoo teitä. Toivoakseni hän uskoo.\nPääomat, joita hän hallitsee, ovat hänen vallassaan. Pyytäkää häntä\njakamaan ne avoimesti nälkiintyneille maamiehilleen. Kun kerran tulee\ntunnetuksi, että pääoma on lopussa, niin hän vaipuu mitättömyyteen ja\non samalla turvassa. Muuten nuo roistot hyökkäävät jollain tavoin hänen\nkimppuunsa, joko kiduttamalla tai surmaamalla niitä, jotka ovat hänelle\nrakkaat. Heitä on paljon Englannissa. Me emme voi vartioida heitä\nkaikkia.\"\n\nRoyson nousi.\n\n\"Tuletteko minun kanssani kylään asti?\" sanoi hän.\n\n\"Miksi niin?\" Mutta Sheldon hymyili.\n\n\"Koska haluan itse nähdä, millaisen vartioston mr. Hobbs on asettanut\npappilaan.\"\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\nTOINEN HYÖKKÄYS.\n\n\nRoyson ei lähtenyt Sveitsiin. Hän löysi paljon vaativampia tehtäviä\nlähempänä kotiaan. Seuraavana päivänä mrs. Smithersin poika saapui\njoltain kaukaiselta työpaikalta Rantahuvilaan. Hän oli äärettömästi\nkiinnostunut tapahtuneesta murhenäytelmästä; mutta koska sanomalehdissä\nei ollut sanaakaan siitä, missä yhteydessä hänen oma kotinsa oli ollut\nasian kanssa, niin hän joutui miltei suunniltaan mielenliikutuksesta,\nkun hänen äitinsä esitti hänelle oman toisintonsa tarinaa.\n\n\"Paha minut periköön -- jos se ei ole oikea kahakka!\" hän hämmästeli.\n\"Mutta kuules nyt, äiti! Oletkos unohtanut kirjoitustaidon?\"\n\n\"Bob\", sanoi mrs. Smithers, \"minä annoin poliiseille sanani, että\npitäisin suuni kiinni, ja se on sitten niin kuin olisi korkki\nmustepullon suulla.\"\n\n\"Vai sillä tavoin!\" huudahti Bob. \"Ja missä kapteeni on?\"\n\n\"Golfia pelaamassa. Hän on kyllin hassu tehdäkseen mitä tahansa tänään.\nTanssi minun kanssani aamiaispöydän ympäri, minun iälläni, kun Shiela\nneiti tulee huomenna teelle.\"\n\n\"Tuleeko hän? Sanomalehdissä sanotaan, että hän on varma voittaja\nkauneuskilpailussa.\"\n\n\"Hän on sievä tyttö, ja kapteeni tietää sen kyllä kanssa, mutta minä en\npidä hänen vaatteistaan.\"\n\n\"Äiti, se ei mitään hyödytä, Sinun täytyy myöntyä. Jonakin päivänä\nsinulla itselläsikin on leikkotukka ja lyhyet hameet -- Ha ha -- minä\nvain lasken leikkiä -- Tuoko on se kissa?\"\n\nSinä iltana kapteeni ja korpraali pitivät istunnon. He puhuivat\njälleen sodasta, mutta ei noista suurista päivistä, jotka olivat\nmenneet. Heidän mieltään kiinnitti nyt taistelu, jota käytiin heidän\novensa ulkopuolella. Royson luotti entiseen toveriinsa. Heidät sitoi\nvahvin side, mikä voi yhdistää kahta miestä toisiinsa, sillä he olivat\nseisseet kuoleman edessä saman taivaan alla neljä pitkää vuotta.\n\nSmithers, joka tunsi paikkakunnan hyvin, nautti takaa-ajon\nyksityiskohdista ja siihen liittyvistä tapauksista. Hänellä oli hyvä\njärki ja hän osasi käyttää sitä, ja hän kiinnitti huomiotaan heti\nerääseen huomautukseen, jonka kersantti Jackson oli tehnyt edellisenä\niltana, jolloin Royson ja Sheldon olivat menneet kylään. Siihen aikaan\nnoiden ranskalaisten kalastajain tulo oli huomattu.\n\n\"Mitähän varten ne ostivat naisen vaatteita eräästä puodista?\" hän\nsanoi. \"Minä en ymmärrä siitä paljon, sir, mutta minusta se tuntuu\ntakaperoiselta -- meidän miehemme ostavat naisten vaatteita Ranskasta\nja ranskalaiset, jos he ymmärtävät jotain, ostavat pukunsa Lontoosta.\"\n\n\"Sitä minä olen miettinyt koko päivän, Bob. Mutta siitä ei ole\nepäilystäkään, että _Jeanne_ on lähtenyt. Eräs paikkakunnan veneistä\nnäki sen taistelemassa tuulta vasten kahdenkymmenen mailin päässä\nvarhain tänä aamuna.\"\n\n\"Niin, ja sekin on arvoitus, sir. Ranskalaiset alukset odottavat\ntavallisesti tuulta lännestä. Miksi nämä eivät odottaneet? Jos tuuli on\nkova vastakkaiselta puolen, niin he joutuvat pahaan pulaan.\"\n\nRoyson käsitti tämän olevan oikein. Se sai hänet hiukan levottomaksi.\nHän tiesi, että Guy de Novgorod oli palannut kotiin, ja vain tämän\nkiihkomielisen henkilön olokin läheisyydessä oli hermostuttava.\n\n\"Millainen ilma on tänä iltana?\", hän sanoi nousten ylös.\n\nSmithers, joka oli lähempänä ikkunaa, veti juuri sisäverhoja eteen.\n\n\"Ei\", sanoi Royson, \"älkää tehkö sitä. Hengittäkäämme hiukan raitista\nilmaa.\"\n\nHän oli pysähtynyt silmänräpäykseksi sytyttääkseen piippunsa, jolloin\nGeorgette, joka oli leikkinyt hiljaista, piilosillaoloa Jockin\nkanssa, hyppäsi tuolille, jonka hän juuri oli jättänyt ja siitä hänen\nolkapäälleen.\n\n\"Herttainen kissa, eikö totta?\" huudahti Smithers ihaillen.\n\nSiten siis, kissa valitsemallaan paikalla, Jock mennen edeltä,\nmolemmat miehet astuivat ulos, sulkivat oven jälestään ja katselivat\ntaivaanrantaa kohti. Ilma oli yhä hyvä, ja tähtitaivas, joka kuvastui\nmeren miltei näkymättömästä peilistä, levitti niin paljon valoa,\nettä molemmat niemekkeet ja leveä hiekkajuova niiden välillä olivat\naivan selvästi näkyvissä. Vuoksi oli kaukana ulkona, sillä oli kevään\nluode, ja kalliot, jotka harvoin olivat näkyvissä, pistivät nyt esille\n-- säännöttömiä mustia haahmoja hämärän pehmeällä pinnalla, jonka\nrantaviivaa valkoiset kuohuaallot osoittivat.\n\n\"Niin\", toisti Smithers. \"Se on omituista. Ei ole pienintäkään\ntuulenhenkäystä ilmassa. Mutta maamyyrät ovat huonoja ilmanennustajia.\nEhkä he odottavat ilman kääntyvän.\"\n\nHänen ajatuksensa askartelivat yhä _Jeannen_ lähdössä. Kello oli\nsilloin noin kymmenen. Kirkon kello löi kymmenen minuutin tai pari\nmyöhemmin. Mutta ei Royson eikä Smithers kuullut sitä. Heillä oli muuta\najateltavaa.\n\nSillä yön hiljaisuuden keskeytti äkkiä pistoolinlaukaus, joka kuului\nkylältä päin. Sitä seurasi moottoripyörän rätinä, ja sitten jälleen\nkaksi laukausta, ja pyörän kone lakkasi käymästä yhtä äkkiä kuin se oli\nalkanutkin. Muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen, jotka tuntuivat\npaljon pitemmiltä, päästi auto hurjan rätinän ja edelläkäypä melu\nvaihtui nopean liikkeen kehrääväksi ääneksi.\n\nSellainen melu alkoi tuntua tutulta Roysonin korvissa. Hän syöksyi\nsisään, onneksi Jock kantapäillään, ja tempasi vyönsä, jossa riippui\nrevolveri. Hän heitti kissan tuoliin ja sulki koiran huoneeseen.\n\nKun hän tuli ulos, oli aivan selvää, että auto ajoi kohti sitä tietä,\njoka kulki majan ohi.\n\nSilmänräpäyksellinen päätös oli välttämätön, ja Royson oli tällaisissa\ntapauksissa parhaimmillaan.\n\n\"Taas ikävyyksiä tulossa, Bob\", sanoi hän valppaan patterikomentajan\ntyynellä äänellä. \"Minä otan pyöräni esiin. Sitten asetumme suojaan\nlähelle vajaa. Parasta, ettei meitä nähdä. Poliisin kylässä oleva auto\non avoin, niin että voimme helposti nähdä, onko siinä poliiseja.\"\n\nMutta Smithers otti myös esiin koneensa, \"Seis, Bob!\" sanoi Royson\nvakavasti. \"Jos tuo auto on roistojen, niin kuulat tulevat lentämään\nmolemmin puolin. Te ette saa sekaantua.\"\n\n\"Anteeksi, sir\", oli suora vastaus, \"mutta siitä minä välitän viisi! Te\ntarvitsette ehkä apua tai jonkun viemään sanomaa. Missään tapauksessa\nkaksi moottoripyöräilijää ei saavuta tuota autoa.\"\n\nJa hän oli todella oikeassa. Kaksikymmentä mailia tunnissa ei hyödytä\najettaessa takaa viidenkymmenen mailin vauhdilla kulkevaa autoa.\n\nAuto oli nyt lähellä. Kylä oli vain kahdeksansadan kyynärän päässä.\nHiukan pitemmässä ajassa kuin puolessa minuutissa nuo yölliset\npakenijat kulkisivat majan ohi. Mutta Royson ehti vielä antaa ohjeita.\n\n\"Joko poliisivoima on tulossa tai on heidät estetty toimimasta tällä\nhetkellä\", sanoi hän yhä samalla järkähtämättömän tyynellä äänellä.\n\"Minä pelkään jotain olevan hullusti. Teidän täytyy pysytellä erillänne\nminusta. Minä teen parhaiten, jos ryhdyn takaa-ajoon, mutta teidän\ntäytyy jäädä eteläportille ja kertoa vartiossa oleville miehille, mitä\nolemme kuulleet. He eivät ehkä ole puiden takia kuulleet laukauksia.\nHeidän joukossaan on luullakseni kaksi moottoripyöräilijää. Jos niin\non, niin seuratkaa heidän kanssaan minua. Heidän täytyy ampua auton\npyöriä. Jos he tulevat pian, niin minä ja toiset konstaapelit emme\nvoi olla vielä kaukana. Jos se on välttämätöntä, niin lainatkaa oma\npyöränne. Onko selvää?\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\nJa sitten auto kiisi ohi, valitettavasti nostaen pölypilven jälkeensä.\nSe oli umpivaunu, joka kulki kuusikymmentä tai kuusikymmentäviisi\navoimella tiellä. Sivu-ikkunat olivat auki, ja huolimatta sen nopeasta\nvauhdista nuo kaksi piiloutunutta katselijaa kuulivat selvästi naisen\nhuudon sisältä.\n\nRoyson ei sanonut mitään. Hän hyppäsi satulaan.\n\n\"Taivas!\" mutisi Smithers. \"He ovat saaneet tuon tytön!\"\n\nMutta hän polki miehekkäästi ja oli tuskin viisi kyynärää Roysonista\njälessä, kun he kääntyivät mäntymetsikköön, joka ympäröi eteläistä\nporttia. Tuulen suunta ali edullinen, koska se puhalsi tomun tien\npoikki ja he näkivät raketin nousevan ilmaan ja hajoavan punaiseksi\ntähtisateeksi. Juuri ajoissa he käsittivät myös, että jotain liikettä\noli syntynyt tiellä.\n\nOli tapahtunut seuraavasti.\n\nLähellä pappilaa, sijoitettuna huomaamattomasti pihalle, jonka veräjä\noli auki, oli eräs poliisin moottoripyöräilijöistä. Hänen kanssaan oli\nP. C. Roberts, joka tunsi jokaisen ihmisolennon useampien neliömailien\nalalla. Heidän piti olla vartiossa kolmeen asti aamulla, jolloin kaksi\nmuuta asettuisi aamunkoittoon asti heidän tilalleen.\n\nVartijat olivat vaipuneet nauttimaan tupakasta, anteeksiannettava\nvirhe, jolle viisaat päällysmiehet sulkivat silmänsä, kun he kuulivat\nauton lähestyvän rantatietä myöten kylän takaa -- harvoin käytettyä\nläpikulkutietä, joka yhdistyi Woolcroftin tiehen noin neljännesmailin\npäässä, siitä syystä, että pienen joen yli siinä oli rakennettu silta.\n\nHe olivat saaneet määräyksen olla ryhtymättä tekemisiin kenenkään\nkanssa ilman järjellistä syytä; mutta he asettuivat huolellisesti niin,\nettä voivat hyvin nähdä tulevan auton ja olla valmiina heti toimimaan.\nSe kulki hitaasti ohi, hyvä ja aistikkaan näköinen auto, joka ehkä oli\njonkun seudun rikkaan oma, vaikka Roberts ei sitä tuntenut.\n\nAuto ajoi äänettömästi pappilan veräjälle.\n\n\"Seuraa minua, Jim\", sanoi Roberts kiiruhtaen eteenpäin. Hän näki\nkolme miestä aivan veräjän luona, kun taas ajaja oli jäänyt rattaansa\nviereen. Kone oli käynnissä koko ajan, joten erinomaisen koneen hyrinä\nkuului selvästi.\n\n\"Suokaa anteeksi!\" huusi poliisi kiiruhtaen askeleitaan, \"Ennenkuin\nmenette sisään -- --\"\n\nSitten hän puoliksi kuuli ja näki leimauksen ja pamahduksen, ja jokin\nvastustamaton voima löi häntä rintaan. Hän horjui taapäin ja kaatui\nkuin kuolleena maahan.\n\nHänen toverinsa, joka oli nähnyt yhden veräjällä olevista miehistä\nampuneen, oli niin hämmästyksen valtaama, että hän toimi väärin --\nsen sijaan että hän olisi polvistunut pyöränsä taakse ja alkanut\nitse tulen, joka olisi ehkä voinut vahingoittaa joko autoa tai sen\nomistajia, ja joka olisi saanut apujoukkoja kiiruhtamaan ajoissa\nasemalta, hän nousi pyöränsä selkään ja ajoi eteenpäin aikoen\nhyökätä ajajan kimppuun sivulta ja sellaisen välimatkan päästä, että\nepäonnistuminen olisi mahdotonta. Mutta roistot olivat nähtävästi\nvarustautuneet kaikkien mahdollisuuksien varalta. Ennenkuin poliisi\nehti kohottaa pistooliaan, ammuttiin häntä kahdesti; ensimmäinen kuula\nhaavoitti hänen olkapäätään ja toinen lävisti hänen reitensä. Hän\nkaatui ja raskas moottoripyörä suistui hänen päälleen.\n\nPastori ja hänen sisarensa kuuntelivat Shielan soittoa salissa, kun\nmelu ulkoa kuului heidän korviinsa. Shiela ymmärsi ensimmäiseksi, mitä\ntapahtui. Tyttöparka, hänen kokemuksensa sellaisesta hyökkäyksestä oli\nliian tuore, jotta hän olisi voinut unohtaa sen kauheat esinäytökset.\n\n\"Pian!\" hän huusi pastorille. \"Lukitkaa ovi!\"\n\nHethcott juoksi nopeasti huoneen poikki, mutta avain ei ottanut\nkääntyäkseen lukossa, jota ei oltu luultavasti käytetty moneen vuoteen,\nja hän koetti yhä saada sitä tottelemaan, kun ovi temmattiin auki ja\nhän kaatui takaperin yli Chesterfield-tuolin, jolla hänen sisarensa oli\nistunut.\n\nKolme miestä hyökkäsi sisään. Kaksi kääntyi epäröimättä Shielaa kohti,\ntarttui häneen ja kantoi hänet ulos talosta raa'alla hurjuudella, joka\nteki hänen taistelunsa hyödyttömäksi.\n\nKolmas tarttui öljylamppuun ja iski sillä pastoria päähän, tämän\nollessa vielä polvillaan. Jonkin onnellisen sattuman kautta liekki\nsammui ennenkuin lasisäiliö särkyi, muuten huone olisi syttynyt\npalamaan. Mutta pimeä oli syvä, sillä ovi suljettiin jälleen ja uutimet\nolivat vedetyt eteen. Hethcott haparoi yli lampun, mutta välittämättä\nsisarensa huudoista, tietäen hänen olevan loukkaantumattoman, hän pyrki\nvaloisaa hallia kohti. Siihen mennessä ryöstäjäin auto oli hävinnyt.\n\nGladys käsitti, missä hän oli, kun ovi oli avoinna. Hän ei ollut\npelkuri ja lakkasi siis huutamasta. Hän riensi veljensä luo veräjälle\nsamaan aikaan kuin joitakin palvelijoita saapui talon takahuoneista.\n\nHe näkivät miesten makaavan tiellä ja kiiruhtivat heidän avukseen.\nRoberts oli tiedoton -- kuollut, niin he luulivat -- mutta\nmoottoripyöräilijä pyysi hiljaisella äänellä, että kone nostettaisiin\nhänen päältään.\n\n\"Älkää sytyttäkö tulitikkua!\" hän kuiskasi. \"En voi liikahtaa, ja olen\naivan tahriintunut petrooliin.\"\n\nKylästä tuli loistavasilmäinen auto. Vaikka Hethcott olikin hämmentynyt\nja puoliksi sokea verestä, jota vuoti hänen otsastaan, hän käsitti,\nettä toinen auto nyt oli kaukana poissa. Samassa ilmaantui kersantti\nJacksonin tuttu haahmo huutaen:\n\n\"Mitä on tapahtunut? Mikä on hullusti?\"\n\n\"Onko teillä rakettia?\" huusi pastori. \"Jos on, niin päästäkää se\nilmaan. Kaksi miehistänne on pahoin haavoittunut, ja neiti Macdonald on\nryöstetty umpivaunussa, joka ajoi rantatielle.\"\n\nJackson oli toiminnan mies. Nopein keino tässä hämmästyttävässä\ntilanteessa oli lähettää puutarhuri suoraa päätä poliisiasemalle. Kaksi\nmoottoripyöräilijää siellä tietäisivät, mitä tehdä. Kolmannen, joka\njäisi kylään, piti kutsua lääkäriä ja hankittuaan apua haavoittuneille\nsoittaa ylitarkastaja Hobbsille. Seurauksena oli, että Royson ja\nSmithers olivat tuskin ehtineet lähteä majalta, kun kolme valkoista\nrakettia kohosi nopeasti peräkkäin ilmaan, ja poliisiauto, jota pian\nseurasi kaksi nopeaa pyörää, kiisi päätietä myöten.\n\nPunainen raketti eteläiseltä portilta osoitti, että ei vain oltu\nhuomattu merkkiä kylästä, vaan myös suunta, johon auto kulki. Miltei\nsamaan aikaan lensi valkoinen raketti ilmaan noin mailin päässä kylästä\nWoolcroftiin päin.\n\nRoysonia ja Smithersia käskettiin äkkiä pysähtymään kun he tulivat\nsähkölampun säteiden alle, mutta aivan yhtä nopeasti heidän sallittiin\njatkaa. Sheldon oli täällä johdossa.\n\n\"Ovatko he saaneet tytön?\" hän kysyi heti.\n\n\"Pelkään niin\", sanoi Royson.\n\nKiireisin ja lyhyin sanoin salapoliisi kertoi, miten lentävä auto oli\nonnistunut pääsemään heidän käsistään.\n\n\"Sähkölampulla varustettu mies koetti pysähdyttää heitä\", hän sanoi.\n\"Hän pääsi juuri hyppäämään alta pois. Neljänkymmenen kyynärän päässä\navasi kaksi moottoripyöräilijää tulen, ja toisella oli viisas keksintö\nheittää koneensa tien poikki. Auto meni sen yli, mutta silloin syntyi\nensi luokan kolahdus. Toisella pyöräilijällä on määräys seurata, kunnes\napua saapuu -- Pois tieltä! Tuossa ne ovat!\"\n\nPoliisiauto kiisi esiin, kaksi moottoripyöräilijää takanaan.\n\n\"Eteenpäin!\" huusi Sheldon. \"Minä --\"\n\nHän aikoi sanoa, että seisoisi sivulaudalla, mutta samassa\nsilmänräpäyksessä syntyi melua portilla. Guy de Novgorod oli saapunut,\nja hänen kimakka äänensä, joka oli noussut miltei kirkunaksi, kuului\nvaativan ulospääsyä.\n\n\"Lukitkaa hänet sisään, jos hän vastustaa!\" komensi Sheldon. \"Ei teidän\nhyödytä mitään tulla mukaan noilla pyörillä, kapteeni. Parasta jäädä\ntänne tai majaan -- Matkaan, kersantti!\" Ja poliisiauto viuhui yöhön.\n\nSekunttiakaan epäröimättä Royson kiisi sen jälkeen, ja Smithers\ntietysti kieltäytyi jäämästä perään. Heillä ei ollut valoja, mikä\noli vain eduksi sen jälkeen kuin he olivat päässeet yli jonkin tien\nkeskellä olevan esteen, mikä osoittautui poliisipyöräksi. He voivat\nnähdä paremmin. Heidän näköaistinsa tottui pimeyteen ja hallitsi\nlaajempaa alaa.\n\nPian he kulkivat ohi tien, joka vei golf-kentälle, mutta edessä\nolevien moottorien surina kuului yhä. Kun oltiin päästy ensimmäisten\nkukkuloiden huipulle, avautui heidän edessään lahti, ja jotenkin\nlähellä kuuluva ampuminen osoitti taistelun alkaneen, Sekä Roysonilla\nettä Smithersilla oli tarkka näkö; yhtaikaa he havaitsivat mustan\ntäplän meren pinnalla, mikä ei voinut olla mitään muuta kuin suurehkon\naluksen purjeet.\n\n\"Kapteeni!\" huusi Smithers. \"Sivuhyökkäys! Lujaa hiekkaa täällä! Mitä\nsiitä arvelette?\"\n\nRoyson pysähdytti pyöränsä.\n\n\"Menkää edeltä!\" hän sanoi.\n\nSmithers astui alas ja kantoi pyöräänsä ohi kallioiden ja karkeiden\npensaikkojen. Niiden takana oli syvää hiekkaa, joka pian tuli sileäksi\nja kovaksi.\n\n\"Nyt on tuskin piikiveäkään tiellämme muutamien mailien matkalla\", hän\nilmoitti iloisesti.\n\nRoyson irroitti revolverin koteloa, niin että ase oli valmiina\nkäytäntöön.\n\n\"Me kuljemme merta kohti\", hän sanoi, \"mutta älä mene liian lähelle,\nBob. Pane se mieleesi! Olisi typerää, jos turhaan viivyttäisit meitä.\"\n\nJa todellakaan ei kukaan muu kuin hyvin asestettu mies olisi uskaltanut\nkuulan kantaman alueelle, joka nyt oli tuskin kahdensadan kyynärän\npäässä oikealla puolen. Kirkkaat leimahdukset ilmaisivat molemmilla\npuolin olevien taistelijoiden luvun. Kuusi poliisia, joiden joukossa\nluultavasti oli Sheldon, taisteli seitsemää roistoa vastaan -- mikä oli\nmiltei mahdoton lukumäärä poliisin voitettavaksi. Roysonin pyrkiessä\neteenpäin ja hänen polkupyöränsä kapeiden kumien edistyessä hitaasti\nedullisellakin hiekalla, hän päätteli, että roistot olivat saaneet apua\nodottavasta laivasta.\n\nJa nyt hän näki jotain muuta, joka sai hänen sydämensä tuleen, vaikka\nhänen järkensä pysyi kylmänä. Kaksi tummaa varjoa raahasi kolmatta\npoikki puolen mailin levyisen rannan, ja tuo kolmas vastusti kaikin\nvoimin. Sen täytyi olla Shiela. Hän tiesi avun olevan lähellä ja\ntaisteli solakan nuoren ruumiinsa koko voimalla miehiä vastaan, jotka\nkoettivat viedä häntä pieneen venheeseen, joka odotti juuri vaahtoisen\nvuoksiviivan ulkopuolella.\n\nRoyson ei kadottanut sekunttiakaan. Tuon veneen täytyi olla hänen\npäämääränään. Hän voisi onnistua tai epäonnistua taistellessaan tytön\nahdistajien kanssa, mutta taistelulinja tuli jo lähemmäksi ja hänen\nsotilasvaistonsa sanoi hänelle, että poliisit olivat jo kärsineet\ntappioita, koska nyt näkyi vain neljä tai kolme pistoolia, joiden\nsuunta oli merelle päin. Jos hän ampumalla ilmaisi roistoille, että\nheidän viimeinen merellepääsytiensä oli vaarassa, niin hän pani\nvaaranalaiseksi sekä tytön hengen että omansa.\n\nHän miltei pysähtyi, kun hän kuuli karkean kirouksen ja Shielan\ntuskanhuudon raskaan iskun alla. Nähtävästi joku hänen vangitsijoistaan\noli kadottanut mielenmalttinsa ja koettanut pelottaa tai iskeä hänet\ntoimettomaksi. Mutta Royson jatkoi järkähtämättä matkaansa. Eikö sir\nEdward Hamleyn kirja \"Sotaliikkeet\" selvästi osoittanut, että voimakas\nisku vihollisen perääntymislinjaa kohtaan on paljon tehokkaampi kuin\nmusertavinkaan hyökkäys keskustaan tai sivulle?\n\nJa kun hän katsoi oikean hetken tulleen, hän astui pyörän selästä ja\nlaski sen äänettömästi hiekalle.\n\n\"Seiso paikoillasi, Bob\", hän kuiskasi. \"Minun täytyy tietää, mistä\nvoin löytää sinut.\"\n\nSitten hän juoksi vuoksen lyödessä hänen jalkojaan vasten. Ponnistaen\nkoko ajatuskykynsä hän palautti mieleensä kylliksi Ranskan rannikon\nmurretta huutaakseen ohjeen veneessä olevalle miehelle. Hän ajatteli,\nettä tämä oli palkattu mies, laivuri, joka oli tottunut hoitamaan\nalusta johon tuskin mahtui viisi henkeä, ja sen vuoksi _Jeannen_\nmiehistöön kuuluva. Hän siis huusi iloisesti:\n\n\"Ollat! S'evel arh kanot vart traisse!\" joka sananmukaisesti\nkäännettynä kuuluu: \"Hei! Vetäkää veneenne ylös hiekalle!\"\n\nMies totteli heti. Miksei hän olisi totellut? Sanat kuuluivat tutuilta\nhänen korvissaan. Ne olivat ainoa seikka, jonka hän käsitti kesken\nnäitä pelottavia ja odottamattomia tapauksia. Royson auttoi tarttumalla\npienen venheen laitoihin ja vetämällä sen maalle. Sitten hän kiitti\nhuonosti ohjeensa tottelemisesta hypäten venheeseen, tarttuen airoon ja\niskien sillä soutajan tiedottomaksi.\n\nHänen aikomuksensa oli lyödä airon kädensija lävitse keulalaidan\nja tehdä siten vene merelle kelpaamattomaksi. Mutta hän huomasi\nsyrjäsilmällä, ettei hänellä ollut aikaa kadotettavissa. Shiela oli\nlopen uupunut. Häntä voitiin vetää nopeasti yli kovan hiekan, ja erään\nmiehen huudahdus merkitsi hälyytystä. Ehkäpä hän oli, hämärässäkin\nnähnyt jotain, joka häntä pelotti. Mutta sitä ei koskaan saada tietää,\nsillä Royson osui sekä häneen että hänen toveriinsa erehtymättä\nkymmenen kyynärän päästä, vaikka englantilainen armeijan revolveri\nonkin raskas ja kömpelö ase.\n\nShiela kaatui miesten mukana, ja Royson piti selvänä, ettei hän\npystyisi nousemaan eikä vastaamaan, jos hän huutaisi hänelle, Ehkäpä\nhän oli pyörtynyt nähdessään tämän uuden tapauksen silmäinsä edessä.\n\nJokaisessa taistelussa on niin kutsuttu 'ratkaiseva hetki', ja\njoukkojen johtaja ei kelpaa mihinkään, ellei hän osaa huomata sitä ja\nkäyttää sitä omaksi hyödykseen. Siten Royson muutti suunnitelmansa\nvähemmässä kuin silmänräpäyksessä.\n\n\"Bob!\" hän huusi. \"Kiiruhda ja työnnä tuo vene vesille!\"\n\nBob syöksyi avuksi. Royson tempasi sillä välin Shielan syliinsä, vaikka\ntuo rakas tyttö puolittain tiedottomana teki viimeisen yrityksen\nvastustella. Hän ei voinut tietää, mikä hurja viha voi vielä olla\njälellä noissa kahdessa miehessä, jotka hän oli kaatanut maahan, ja\nsiksi hän juoksi tyttöä kantaen veneeseen sanoen hänelle, että hän oli\nturvassa -- että se oli hän, Philip, joka kantoi häntä -- että hän ei\nJumalan avulla koskaan päästäisi häntä käsistään niin kauan kuin eli.\n\nShiela sanoi jälkeenpäin kuulleensa ja ymmärtäneensä sen, mutta sanat\nkaikuivat hänen korviinsa kuin kaukaa ja yhä kauempaa. Tällä kertaa hän\ntodellakin pyörtyi.\n\nRoyson asetti hänet pohjalle, sillä tavoin että hän ainakin oli\nsuojassa eksyneiltä luodeilta. Smithers oli saanut veneen kyllin\nsyvälle veteen, mutta Royson ei ollut vielä valmis taistelusta. Hän\nnäki, että tulilinjalla oli huomattu joitakin uhkaavia liikkeitä\nsiellä, missä he luulivat olevansa parhaiten turvassa. He nousivat\nylös hiekalta ja juoksivat merelle päin, mutta kaatuivat jälleen, kun\nRoyson ampui neljä laukausta heitä kohti. Hän piti seitsemännen luodin\ntulevien mahdollisuuksien varalle, koska hänellä ei ollut varapatruunia\ntaskuissaan.\n\nSitten hän kahlasi veneeseen.\n\n\"Väistyppäs, Bob\", sanoi hän. \"Ne ovat nyt satimessa! Nyt on heidän\nvuoronsa!\"\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\nVOITTO.\n\n\n\"Tepä sen sanoitte\", huusi Smithers irvistäen epäilemättä\nilmehikkäästi. \"Juuri kun te hyppäsitte veneeseen, näin kahden auton\nsaapuvan. Ja kuulkaas! 'Ankkuri ylös!' sanoi joku hollanniksi. Nytpä ne\nbolshevikit ovat kovalla.\"\n\nMereltä kuului veivin tasaista kolinaa, kohoavien ketjujen helinää.\nAavemainen alus oli säikähtänyt ja valmistautui pakenemaan. Maalla\nnäkyi sähkölamppujen leimahduksia, mutta ampuminen oli lakannut.\n\nRoyson olisi halunnut huolehtia Shielasta; mutta hänen täytyi\npakostakin seurata asiain kulkua.\n\n\"Pidä huoli hänestä, Bob\", sanoi hän, \"Vaikka nuo roistot näyttävät\nantautuneen, emme vielä ole kuivalla maalla. Jos näen jonkun lähellä\nrantaviivaa, niin ammun.\"\n\nMutta oli helpompi erottaa vene rannalta kuin siinä olijoiden havaita\npimeydestä kohoavia olentoja. Huuto siis tulli toiselta puolen.\n\n\"Tekö se olette, Royson?\" piipitti kimakka, mutta hämmästyttävän selvä\nääni.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Royson, Sitten ääneen:\n\n\"Ette kai se ole te, mr. Furneaux?\"\n\n\"No, jos tahdotte olla kohtelias, kapteeni Royson, niin minä se olen.\nTeillä on tietysti tyttö?\"\n\n\"Kyllä, luojan kiitos!\"\n\n\"Eikä loukkaantunut toivoakseni?\"\n\n\"En luule. Hän on pyörtynyt, mikä ei ole ihmeellistä.\"\n\n\"Hän miltei pyörtyi\", sanoi Shiela, \"mutta nyt hän on taas voimissaan.\nMinä pysyttelin vain hiljaa, koska teillä oli tärkeämpää tehtävää kuin\nhoitaa heikkoa naista.\"\n\n\"Hei, kapteeni! Älkää viekö liikaa painoa keulaan\", huusi Smithers.\n\"Tämä vene on kyllin kiperä ilmankin.\"\n\nMutta Royson oli jo polvillaan Shielan jalkojen juuressa ja tarttui\nhänen käsiinsä.\n\n\"Sinä rakas!\" hän kuiskasi. \"Oletko todella vahingoittumaton?\"\n\n\"Olen. En kadottanut rohkeuttani, Philip. Olin varma siitä, että\njollain tavoin tulisit avukseni. Kuulitko huutoni, kun kuljin majan ohi\n-- Oh, mitä tuo on?\"\n\nRanskalainen, joka oli ollut tiedotonna, saavutti jälleen tajuntansa.\nHän liikahti, koetti nousta ja käytti outoja sanoja.\n\n\"Minä pidän huolen hänestä\", sanoi Royson nojaten Smithersin olkapäähän\nmennessään perään.\n\n\"Pysykää hiljaa!\" hän sanoi ranskaksi, \"Ei teille tapahdu mitään pahaa,\njos käyttäydytte siivosti.\"\n\n\"Misère de Dieu!\" valitti mies, \"Mitä minä sitten olen tehnyt?\"\n\n\"Sen poliisi sanoo teille.\"\n\nTällöin oli veneen keula jälleen hiekassa. Royson hypähti veteen. Ei\nkukaan muu kuin hän saisi nostaa Shielaa veneestä.\n\nFurneaux oli siinä muutamien poliisien kanssa.\n\n\"Teillä on kaksi vankia veneessä, huomaan\", sanoi pikku mies.\n\n\"Ei, yksi vain\", vastasi Royson, joka auttoi sillä hetkellä Shielaa\njaloilleen.\n\n\"Omituista miten sitä voi erehtyä\", oli ivallinen vastaus. \"Epäilemättä\nmr. Smithers?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasi hämmästynyt Bob.\n\n\"Jos tuo ravunpyydystäjä ei voi liikuttaa jäseniään, niin kääntäkää\nvene, niin me vedämme teidät maihin perä edellä -- Comment ca-va,\nPierre?\"\n\n\"Pas b'en, m'sieu\", ähkäisi ranskalainen, josta tuntui ihmeelliseltä,\nettä niin monet täällä puhuttelivat häntä sujuvasti hänen omalla\nkielellään, \"Joku on murskannut pääni, ja mitä minä sitten olen tehnyt?\"\n\n\"Me hoidamme ensin päätänne, ja sitten te sanotte meille, keitä\nystävänne ovat. Onko tuo _Jeanne_?\"\n\n\"Oui, m'sieu.\"\n\n\"Minua miltei huvittaisi vallata se.\"\n\n\"Sitä ette voi tehdä, sir -- se on liikkeellä\", sanoi tarkkanäköinen\nBob.\n\nBretagnelainen, joka nähtävästi käsitti Smithersin sanojen tärkeyden,\nkirosi äänekkäästi.\n\n\"Mr. Furneaux\", keskeytti Royson pidellen Shielaa mukavasti\nkäsivarsillaan, tämän oikea käsi kaulansa ympärillä, \"onko aivan\nturvallista viedä neiti Macdonald tielle?\"\n\n\"On kyllä. Minä tulen mukaan varmuuden vuoksi.\"\n\n\"Bob\", jatkoi Royson, \"vie pyörät kotiin, niin olet kiltti. Mr.\nFurneaux hankkii meille paikat jossain autoissa, siitä olen varma. Ja\npyydä äitiäsi panemaan pata tulelle, jos ehdit ensin kotiin.\"\n\n\"Ei teidän invalidianne varten\", sanoi salapoliisi, joka näytti\nharmistuneelta asian käänteestä. \"Hänen täytyy mennä Halliin.\"\n\n\"Hän tulee minun luokseni\", sanoi Royson, \"Te ette osaa suojella häntä,\nsiltä näyttää. Nyt _minä_ koetan, mitä voin tehdä.\"\n\n\"Väitteenne ei ole hyvin perusteltu, kohtelias nuori ystäväni. Kolme\nkunnon miestä kuolleina ja viisi pahoin haavoitettuina ovat teitä\nvastaan. En tahdo riistää teiltä hituistakaan kunniastanne, mutta\nte ette olisi voinut tehdä mitään, ellei poliisi olisi raivannut\nteille tietä. Sen kai te käsitätte? Ja mitä _Jeanneen_ tulee, niin\npari tykkivenettä sieppaa sen aamulla. Ne ovat jo ulkona valmiina\nodottamassa sitä.\"\n\n\"Pyydän anteeksi, mutta en ole vielä vakuutettu. Tämä tyttöparka ei ole\nsiinä tilassa, että hän jaksaisi kestää Guy de Novgorodin hyökkäyksiä.\"\n\nSuurella ponnistuksella, sillä hän ei ylimalkaan kernaasti antanut\ntoiselle viimeistä sanaa, pysyi Furneaux vaiti. Shiela, jolla oli\nnaisen vaisto, käsitti etsivän salaisen raivon.\n\n\"Rakas!\" kuiskasi hän. \"Hän tarkoittaa enemmän kuin sanoo. Ja minä voin\nkävellä. Voin todellakin. Olin vain hengästynyt taistelusta ja olin\nmiltei suunniltani, kun näin veneen odottavan, vaikka apu oli niin\nlähellä. Tietysti luulin sinun olevan noiden miesten joukossa, jotka\nampuivat tieltä -- Kas tuossa\" ja hänen huulensa koskettivat Roysonin\nhuulia. \"Päästä minut nyt alas!\"\n\n\"Sellaisia lahjuksia en voi vastustaa\", hän mutisi.\n\n\"Parasta pidellä hänen käsivarttaan\", ehdotti Furneaux. \"Hän voisi\nmuuten kaatua -- Ei. Pysytelkää hiukan enemmän oikealla. Kalliossa on\nkolo.\"\n\nPitkä, lujarakenteinen mies antoi joitakin ohjeita superintendentti\nHobbsin autonohjaajalle, kun nuo kolme lähestyivät. Royson tunsi mr.\nWinterin. Hän kuuli hänen sanovan:\n\n\"Emme voi tehdä muuta kuin muuttaa Hallin sairaalaksi -- ainakin\ntäksi yöksi. Ensin täytyy pitää huoli haavoittuneista. Olisi parasta\nilmoittaa lääkärille, joka tulee tänne omalla autollaan, ja valmistaa\nsitten Homesteadin asukkaita -- --\"\n\n\"Silmänräpäys, Winter\", keskeytti Furneaux. \"Miksette lähetä\npyöräilijää noutamaan lääkäriä? Tässä on neiti Macdonald, jonka\nläsnäolokin jo tyynnyttää Hallin palvelijoita enemmän kuin tusina\npoliiseja. Meidän täytyy myös muistaa parooni. Hän on luultavasti\nepätoivoissaan. Suostutteko? Hyvä on, neiti Macdonald. Kapteeni Royson\ntoimii yhä saattajana.\"\n\n\"Hauska tutustua, nuori neiti\", sanoi päällikkö ystävällisesti. \"Ette\nole vahingoittunut ryöstöstä huolimatta, vai miten?\"\n\n\"En. Mutta en tahtoisi enää kokea sellaista.\"\n\n\"Luulen teidän nyt olevan kaiken vaaran ohi. Me olemme saartaneet\nkahden roistojoukkueen jokaisen jäsenen. Mutta minä selitän asiat\naamulla. Jos todellakin luulette voivanne saada palvelijanne\nvalmistamaan ainakin kahdeksan vuodetta -- kahdessa suuressa huoneessa,\njos mahdollista -- --\"\n\n\"Kyllä. Siitä kyllä suoriudun. Mutta saanko kysyä nimeänne?\"\n\n\"Winter.\"\n\n\"Hyvä on, mr. Winter. Voitte luottaa minuun.\" Sillä välin Furneaux oli\nkuiskannut Roysonin korvaan:\n\n\"Guy de Novgorod makaa kuolleena kahdenkymmenen kyynärän päässä. Hän\nsai kuulan otsaansa -- kaatui viimeiseksi. Ymmärrättekö nyt?\"\n\n\"Mies parka!\" mutisi Royson.\n\n\"Älkää sanoko mitään kenellekään. Hänen isänsä ei saa tietää siitä\nennenkuin huomen-aamulla. Hän on vanha mies, ja hänen maljansa on\ntäysi tänä yönä.\" Oli mahdotonta kysyä mitään, sillä Shiela astui\nautoon. Royson kiipesi hänen vierelleen, ja hän nojautui häntä vasten\nkuin pelästynyt lapsi.\n\n\"Anna minun itkeä hiukan\", hän nyyhkytti. \"En voi kestää tätä enää\nkauemmin, ja minun täytyy olla rohkea, kun tapaan isäni. Voi miten\nihana maailma voisi olla, ja miten hirveäksi me typerät kuolevaiset sen\nteemme!\"\n\nMikä oli sangen omituista filosofiaa tullakseen hänen huuliltaan\ntällaisena hetkenä. Tietysti hän oli lopen uupunut ja hänen sydämensä\noli niin täynnä, sillä harvat nykyajan naiset ovat tunnustaneet\nrakkautensa niin oudoissa olosuhteissa. Royson ei tiennyt, saisiko\nShiela puhua, mutta päätti, että oli parasta antaa hänen rauhoittaa\nitseään jo pelkällä ponnistuksella saada kokoon kunnollinen kertomus.\n\n\"Niin pahoja kuin he ovatkin, eivät nuo miehet tahtoneet minua\nvahingoittaa\", sanoi tyttö. \"He olivat venäläisiä, ja minä tunsin\nerään heistä, lääketieteen ylioppilaan nimeltä Dmitri van Rosen.\nVaikka he raahasivat minut autoon ja asettivat minut keskelle\ntakaistuinta, eivät he pidelleet käsiäni ja ranteitani liian tiukasti.\nPakoitin itseni puhumaan kohteliaasti van Rosenille. 'Dmitri', minä\nsanoin, 'miten olen koskaan teitä loukannut, kun kohtelette minua\nkuin paennutta rikollista?' 'Natushka', hän vastasi minulle vanhaan\nvenäläiseen tapaan, 'ei teille tehdä pahaa, mutta teidän täytyy tulla\nkanssamme. Se on asiamme vuoksi.' 'Minkä asian?' minä kysyin. 'Sen\nsaatte tietää', hän sanoi, 'mutta ei nyt. Jos pysytte rauhallisena,\nvoitte luottaa siihen, että teitä kohdellaan hyvin. Siinä kaikki, mitä\nsaan sanoa.' 'Mutta ettekö sano minne minua viette?' pyysin. 'Saatte\ntietää sen huomenna', hän vastasi eikä lausunut sitten enää sanaakaan.\nSilloin me lähestyimme majaasi. Olin ajatellut kovin -- voi, miten\nkovin -- olisiko viisasta huutaa apua kulkiessani majasi ohi vaiko\neteläportilla. Sitten käsitin, että jos voin saada ääneni kuuluviin,\nniin sinä ymmärtäisit, mutta portilla olevat poliisit eivät käsittäisi.\"\n\nRoysonin mieltä ehkä painosti tuo osa tragediaa, joka hänen täytyi\nsalata tytöltä, mutta tällaisen huomautuksen hän ei antanut mennä ohi\nilman rauhoittavaa puristusta.\n\n\"Niin, rakas\", kuiskasi Shiela. \"Minun ei olisi tarvinnut epäröidä,\nmutta meidän kurja järkemme ei toimi hyvin, kun kiitää roistojen\nvankina tuntematonta kohtaloa kohti. Joka tapauksessa päätin yrittää\nniin kauan kuin elit lähellä. Ehkä olin erehtynyt. En voinut nähdä\nvaloa sinun huoneestasi, ja se miltei hillitsi minua huutamasta, kunnes\nmuistin nuo raskaat uutimet -- --\"\n\n\"Rakkaani\", keskeytti mies, \"minä kuulin ammunnan ja seisoin ulkona\nmrs. Smithersin pojan kanssa, kumpikin pitäen pyöräänsä lähtövalmiina.\"\n\n\"Oi, rakkaani\", huokasi Shiela, \"ei pitäisi koskaan kadottaa uskoaan\nsallimaan. Mutta minä miltei tein sen, kun kiisimme ohi ilman että\nmajasta näkyi merkkiäkään. Tiesin sen olevan järjetöntä. Vaikka olisit\nkuullutkin huutoni, olisimme kiitäneet ohi ennenkuin olisit ehtinyt\nnousta tuoliltasi. Mutta minun täytyy kertoa sinulle, mitä tapahtui.\nHetkellä, jonka arvelin oikeaksi, minä kumarruin hiukan eteenpäin,\nikäänkuin istuutuakseni mukavammin. Sitten syöksyin ikkunaan, joka\nonneksi oli auki ja huusin kovempaa kuin koskaan elämässäni olen\ntehnyt, silloinkaan kun olin pieni tyttö ja halusin peloittaa\nvenäläistä hoitajatartani. Miehet tempasivat minut takaisin, ja van\nRosenin toveri, jota en tuntenut, kirosi hurjasti ja sanoi kuristavansa\nminut kuoliaaksi, jos tekisin sen vielä kerran. Hän tarttui minua\ntodella kurkkuun ja painoi sitä peukalollaan niin kovasti, kun kuljimme\nohi eteläisen portin, etten voinut päästää äännähdystäkään, vaikka\nolisin koettanutkin, mitä en tehnyt. Mutta kuului rasahdus ja auto\nheilahti hurjasti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin ohjaajan\nsanovan noille kolmelle miehelle, että takakumi oli haljennut. Mutta\nme jatkoimme matkaamme, vaikka tuskin puolella vauhdilla, ja minä\nrohkaisin mieleni jälleen, koska leimahtavat valot eteläportilla\nosoittivat poliisin olevan varuillaan. Voi, miten rukoilin ja\nmiten vähän mahdollisuuksia näytti olevan siihen, että rukoukseni\nkuultaisiin, kun auto pysähtyi ja minut vedettiin ulos! En silloinkaan\nvoinut heittää toivoani. Näin pitkän hiekkarannan ja muistin, miten\noli luultu osan niistä miehistä, jotka hyökkäsivät Homesteadiin\nsunnuntaina, paenneen meritietä juuri tältä paikalta. Päätin siis\ntaistella. En välittänyt siitä mitä he tekisivät minulle -- minä en\naikonut kävellä rauhallisesti johonkin odottavaan veneeseen. Joukko\nmiehiä kohtasi meidät rannalla, mutta he ja kolmas autossa ollut mies\nsamoinkuin ohjaaja jäivät sinne, kun taas Dmitri ja hänen toverinsa\nkehoittivat minua kiiruhtamaan. Minä taistelin vastaan kaikin voimin,\nmutta he raahasivat minua mukanaan. Sitten tiesin, että takanani\ntaisteltiin ja silloin miltei riistäydyin irti, kunnes tuo kauhea mies,\njoka oli uhannut kuristaa minut, iski minua kasvoihin... Sinä ammuit\nhänet, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä, Luojan kiitos!\" sanoi Royson.\n\n\"Ja Dmitrin myös?\"\n\n\"Toivon niin vilpittömästi.\"\n\n\"Sinä hetkenä, jolloin nuo kaksi liekkiä leimahti mereltä päin,\ntiesin sinun olevan siellä. Olen varma siitä että lausuin nimesi,\nvaikka ehkä vain kuiskaten. Sitten todellakin pyörryin, vaikka miltei\nheti tiesin, milloin nostit minut käsivarsillesi ja kannoit minut\nveneeseen. Se sai minut sekaisin. Äsken minä taistelin, joitta minua ei\nolisi viety veneeseen, ja nyt _sinä_ veit minua sinne. Sitten kuulin\ntoisen englantilaisen äänen, ja käsitin että kaikki oli hyvin tässä\nnurinkurisessa maailmassa, ja olin siis hiljaa kuin hiiri, koska tiesin\nettä jos sanoisin sanankaan, niin voisin estää sinua suorittamasta\nsuunnitelmiasi.\"\n\n\"Sinä olet suurenmoinen tyttö -- niinpä oletkin\", sanoi Royson, mutta\nauton saapuminen eteläportille esti häntä osoittamasta innostustaan\nselvemmällä tavalla.\n\nHän ei unohtanut Smithersiä. Eräs poliiseista lupasi viedä pyörät\nHalliin, sillä entinen korpraali voisi olla suurena apuna niinä pitkinä\nja työläinä tunteina, jotka kuluisivat, ennenkuin haavoitetuille oli\nsaatu tehokasta apua.\n\nPoliisit olivat innokkaita kuulemaan mitä oli tapahtunut. Royson kertoi\nsen heille lyhyesti. Poliiseista näytti eräs niin masentuneelta pois\nkääntyessään, että Shielakin sen huomasi.\n\n\"Miten omituista!\" hän sanoi. \"Tuo mies ei näytä olevan lainkaan\nmielissään sinun uutisistasi\", jolloin Royson jälleen pystyi nauramaan\niloiseen ja poikamaiseen tapaansa. Hän tiesi, mikä poliisia suretti;\noli ollut ensi luokan taistelu, ja hän oli ollut poissa siitä.\n\nHyvin odottamaton näky kohtasi heidän katseitaan, kun he astuivat\nHalliin. Lähellä kirjastoa istui tuoleilla neljä miestä ja nainen,\njoita kaksi poliisia vartioi. He olivat kaikki ulkomaalaisia. Nainen\noli silmiinpistäväin kaunis suurine, ruskeine silmineen, mustine\nhiuksineen, punaisine, kaunismuotoisine huulineen ja ilmehikkäine\npiirteineen, jotka ilmaisivat Etelä-Venäjän älykkään tyypin. Jos hän\nolisi ollut laulajatar, olisi hän todellakin ollut selvä Carmen.\nMiehet kuuluivat siihen luokkaan, joka tekee kaikkea muuta paitsi\ntyötä. He tuijottivat vihamielisesti uusiin tulokkaihin, Nainen oli\nsilminnähtävän kiinnostunut Shielaan.\n\n\"Missä sitten on Guy?\" hän huusi vihaisesti venäjäksi.\n\nEnnenkuin Shiela voi vastata, keskeytti eräs poliiseista hänet.\n\n\"Pyydän anteeksi, neiti\", hän sanoi, \"olemme saaneet määräyksen, että\nemme saa antaa noiden ihmisten puhua kenenkään kanssa. He kiusasivat\nhänen armoaan huudoillaan, niin että hän meni tuonne\", ja mies osoitti\ntupakkahuonetta kohti.\n\nShiela juoksi heti paroonia rauhoittamaan. Hän tapasi vanhuksen\ntykkänään murtuneena. Hän oli vaipunut epätoivoiseen, miltei tylsään\nasentoon. Hän näytti, suorastaan kutistuneen siitä asti kun he\nvuorokausi sitten olivat eronneet.\n\n\"Rakkahin\", kuiskasi Shiela koettaen turhaan pidättää kyyneliään, \"älä\nmasennu nyt. Minä luulen -- uskon -- että murheemme ovat nyt lopussa.\nPoliisi on vanginnut tai surmannut kaikki nuo kauheat ihmiset.\"\n\nParooni kohotti tytön kasvot omiaan kohti ja hänen silmistään kuvastuva\nepätoivo oli säälittävän \"Onko Guy paennut?\" hän mutisi. \"Paennut?\nOliko hän vaarassa?\"\n\n\"Hänet vangitaan. Hän oli liitossa vihollisteni -- ja sinun\nvihollistesi kanssa.\"\n\n\"Oh, ei, ei! Se on mahdotonta. Sen täytyy olla erehdys. Guy ei koskaan\nvoisi suunnitella sinun tai minun loukkaamista. Hän on äkkipikainen,\nsen tiedän, mutta ei -- ei sitä.\"\n\n\"Oletko nähnyt Vera Sassulitshia?\"\n\n\"Tuota naista ulkona hallissa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hän kysyi minulta missä Guy oli, mutta poliisi ei antanut minun\nvastata.\"\n\n\"Tiedätkö sitten?\"\n\n\"Kapteeni Royson sanoi minulle, että hän oli eteläportilla, kun minua\najettiin takaa. Poliisi pidätti häntä. Silloinkin hän tahtoi pelastaa\nminut. Mutta, rakas isä, minun täytyy jättää sinut. Joukko miehiä on\nhaavoittunut ja heidät tuodaan tänne. Minä lupasin tehdä valmisteluja.\nHeitä ei voi viedä minnekään muualle.\"\n\n\"Mene, lapseni! Minä palaan nyt huoneeseeni, kun olen varma siitä, että\nolet turvassa. Ellen lepää, niin kuolen, ja minun täytyy elää vielä\nvähän aikaa.\"\n\nShiela suuteli pois hänen pahat aavistuksensa -- johti hänet portaille,\njotka kulkivat ohi hallin, eikä tahtonut jättää häntä ennenkuin hän oli\nmakuuhuoneessaan. Sitten hän etsi palvelijat.\n\nRoyson käsitti heti, että miespuoliset vangit olivat kahlehditut\nkaksittain yhteen ja sitten tuoleihin, joilla he istuivat. Vera\nSassulitsh oli samoin sidottu tuoliin oikeasta ranteestaan.\n\n\"Mistä tämä joukko tuli?\" hän kysyi hiljaisella äänellä, vetäen syrjään\npoliisin, joka oli kieltänyt Shielaa vastaamasta kysymyksiin.\n\n\"Anteeksi, sir\", sanoi mies kohteliaasti. \"Minun on käsketty olla\ntekemättä ja sanomatta mitään paitsi vartioida näitä veitikkoja.\"\n\n\"Ja se onkin aivan oikein. Mutta minä saan ehkä kertoa teille jotakin.\nTeidän miehenne ja Scotland Yardin miehet ovat surmanneet useita\nroistoista ja vanginneet loput. Meidän puolellamme oli myös tappioita.\nLuulen kolmen poliisin kuolleen ja useita on haavoittunut.\"\n\n\"Nepäs hyviä uutisia, sir. Nyt saamme ehkä levätä yhden yön. Muutamat\nmeistä eivät ole olleet viikon aikana hituistakaan vuoteessa.\"\n\nEräs poliisi toi sisään Smithersin, ja he olivat nähtävästi\nkeskustelleet tapahtumista tullessaan kadun poikki, sillä tulokas pyysi\nRoysonin neuvoa.\n\n\"Olen hiukan epätietoinen, sir\", hän selitti. \"Poliisipäällikkö haluaa,\nettä joku soittaisi hänelle ja sanoisi mitä on tapahtunut. Postin\npuhelin on avoinna. Onko minun parasta odottaa täällä vaiko koettaa\nlöytää ylitarkastaja Hobbs?\"\n\n\"Minä olen ainoa henkilö, joka voin heti antaa päälliköllenne tarkan\nselonteon\", hän sanoi. \"Minä ratsastan kylään -- Sinä jäät tänne, Bob,\nauttamaan neiti Macdonaldia. Sano hänelle, että olen mennyt. Minä\npistäydyn äitisi luona ja vakuutan hänelle kaiken olevan hyvin. Kun\ntapaat mr. Furneauxin, niin sano se hänellekin. Minä palaan puolen\ntunnin kuluttua takaisin.\"\n\nKello oli silloin yksitoista. Taistelu alkoi pappilan ulkopuolella\nminuuttia tai paria vailla kymmenen; se päättyi kaksikymmentä yli\nkymmenen kahden mailin päässä -- nopeaa työtä parhaimmissakin\nnykyaikaisissa oloissa.\n\nMrs. Smithers ei ollut mennyt vuoteeseen, mutta hän oli aivan\nrauhallinen. Royson, joka ei tahtonut peloittaa häntä, sanoi vain, että\noli ollut ankara yhteenotto ja että kaikki roistot olivat kiinni.\n\n\"Poikanne on auttamassa Hallissa, missä tohtori hoitaa joitakin\nhaavoittuneita\", hän lisäsi. \"Bob itse ei saanut naarmuakaan.\"\n\n\"Ei tietystikään\", sanoi vanha rouva tyynesti. \"Minä tiesin että hän\npitäisi teidät poissa vaarasta. Hän on hyvä, kunnon poika, tuo Bob,\njosta jokainen äiti ylpeilisi. Ja koska te kaksi tahdotte aamiaisenne\ntavalliseen aikaan aamulla, niin voin kai nyt mennä maata?\"\n\n\"Lepää rauhassa\", siteerasi Royson.\n\n\"Oh, lorua, kapteeni. Pastori ei kai nuku sikeästi tänä yönä. Hän tuli\ntänne puoli tuntia sitten, ja joku oli iskenyt hänen päähänsä haavan\nkuparisella kynttilänjalalla.\"\n\n\"Pastori? Mitä hän tahtoi?\"\n\n\"Hän tahtoi tietää, missä te olitte, ja minä sanoin, että te ja Bob\nolitte huolehtimassa Shiela neidistä.\"\n\n\"Mutta mrs. Smithers, mistä te voitte sen tietää?\"\n\n\"Kuulinhan minä hänen kirkuvan ohiajaessaan, ja kenen muun jälkeen te\nkaksi olisitte syöksyneet kuin höyrykoneet? Luuletteko, että naisella\nei ole järkeä päässä? Menkää sisään rauhoittamaan eläimiä. Koira\nhaukkuu ja kissa naukuu niin, etten kuule omaa puhettanikaan.\"\n\nJock rauhoittui päästessään ulos, ja Georgette näytti tyytyväiseltä,\nkun Royson vakuutti sille, että ei koskaan maalla eikä merellä ollut\nsellaista kissaa. Royson huomasi kylän kuhisevan kiihkosta. Koko väestö\noli jalkeilla. Hänen täytyi astua pyöränsä selästä, koska useita\njoukkoja levottomia ihmisiä oli kerääntynyt keskustelemaan viimeisistä\ntapauksista, sillä joku epävarma huhu taistelusta oli jo ehtinyt levitä.\n\nHänet pysähdytti pastori.\n\n\"Oikea mies!\" huudahti Hethcott. \"Minä koetin saada sinut käsiini\nja ajoin eteläportillekin, mutta vartiossa oleva poliisi oli\njärkähtämätön. 'Läpikulku kielletty kaikilta' oli hänen tunnussanansa,\nja hän oli vakavissaan.\"\n\nEi olisi ollut inhimillistä, jos Royson olisi ollut ystävällinen\nmieleltään ystävälle, joka niin silminnähtävästi oli hänet\nlaiminlyönyt, kun oli kysymys tuon ystävän omista eduista.\n\n\"Minulla on todella kiire, Pater\", hän sanoi. \"En voi pysähtyä. Minun\ntäytyy ajaa pitkän matkan päähän.\"\n\n\"Mutta hyvä ihminen\", vastusti Hethcott sangen kiihkeästi, \"enkö saa\ntulla kanssasi edes postitoimistoon asti? Sen jälkeen mitä olen tänä\nyönä kokenut, on minulla kai hiukan oikeutta kysyä Shielan vointia?\"\nRoyson voi olla jalomielinen.\n\n\"Se tekee asian helpommaksi\", hän sanoi vaihtaen kieltonsa sangen\nsuoraan myöntymykseen. \"Niin. Tule kanssani. Minun täytyy soittaa\npoliisipäällikölle. Jos kuuntelet mitä minulla on sanomista, niin\ntiedät kaiken minkä minäkin, mikä on niin paljon kuin kukaan -- paitsi\nehkä nuo Scotland Yardin miehet -- voi tietää.\"\n\n\"Mutta sanohan toki -- onko Shiela turvassa?\"\n\n\"Ehdottomasti.\"\n\n\"Luojalle kiitos siitä!\" sanoi pastori hurskaasti. \"Kun näin Robertsin\nja toisen miehen makaavan kuolleina tai kuolevina tiellä, niin luulin\netten koskaan enää saisi Shielaa nähdä.\"\n\n\"Et kai tarkoita, että Roberts on kuollut?\"\n\n\"Ei, ei. Puhuin vain ensi vaikutelmistani. Hänellä on paha haava,\nmutta lääkäri sanoo univormunapin estäneen kuulaa, joka vain taittoi\nkylkiluun, mutta ei osunut keuhkoihin. Hänen toverinsa, pyöräilijä, on\nhuonommassa kunnossa. Hänen reitensä on pahoin haavoittunut. Siitä voi\ntulla mitä tahansa.\"\n\n\"Missä he ovat?\"\n\n\"Molemmat Robertsin majassa. Tahtoisin viedä sinut heitä katsomaan,\nmutta heidän on käsketty nukkua aamuun asti.\"\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\nMERKITYKSELLINEN TUNTI.\n\n\nRoyson tiesi hyvin, että kaikki todella suuret miehet, kuten\nmaalaispoliisipäälliköt ja prikaatinkenraalit, vaativat ehdotonta\nkuuliaisuutta alamaisiltaan. Odottaessaan postitoimistossa hän siis\nmietti vakavasti vastaanottamaansa vaikeaa tehtävää. Onneksi -- ehkä\nsotilaallisesta harjaantumisestaan johtuen -- hän päätti aloittaa\npamahtavalla \"valmistuksella\".\n\nAntamatta hämmästyneelle virkamiehelle aikaa hengähtää hän kävi heti\nkäsiksi asian ytimeen.\n\n\"Koska superintendentti Hobbs miehineen on kuolleita ja haavoittuneita\nkeräämässä ja vartioimassa vankeja\", hän alkoi, oman nimensä\nilmoitettuaan, \"olen ottanut tehtäväkseni päästä yhteyteen kanssanne\nkauan ennenkuin kukaan omista miehistänne voi päästä pois.\nToivottavasti hyväksytte sen?\"\n\n\"Taivas varjelkoon!\" huusi ääni. \"Mitä tämä on? Kuolleita ja\nhaavoittuneita keräämässä? Mitä se merkitsee?\"\n\nSaatuaan siten viranomaisen korvat jännitykseen kuuntelemaan tarinan\njatkoa, Royson voi alkaa alusta. Hän kertoi tapaukset sellaisina\nkuin hän ne tiesi. Hänen yksinkertaiset, sotilas-maiset sanansa\nolivat vakuuttavia. Poliisipäällikkö oli tietysti jo kuullut nuoresta\nsotilaasta, joka oli niin kiinteästi sekaantunut Homesteadin juttuun.\n\nHethcott oli myös innostunut kuuntelija. Hänen tietonsa tapahtumista\nloppuivat sillä hetkellä, jolloin Shiela raahattiin kirjastosta huutaen\napua, jota pastori ei voinut antaa. Ensin hän seurasi kiihkeästi\nkertomusta. Sitten hän masentui. Luultavasti ei mikään Roysonin\nsanoista ilmaissut, mikä suhde niin nopeasti oli syntynyt hänen ja\nShielan välille, mutta ei kukaan mies, joka toivoi voittavansa naisen\nrakkauden, voinut kuulla, miten voimakas kilpailija oli pelastanut tuon\nnaisen roistojen käsistä, tuntematta, lievästi sanoaksemme, että tuo\nkilpailija oli tehokkaasti käyttänyt hyväkseen suurta mahdollisuutta.\n\nPoliisipäällikkö suli, kun jännittävät tapaukset oli kerrottu.\n\n\"Se oli hyvä; se oli mainiota\", sanoi hän, kun sivuhyökkäyksen merkitys\nkävi ilmi. \"Te suoriuduitte siitä mainiosti, kapteeni Royson.\"\n\n\"Minulla oli hyvä apulainen Smithersissä, sir, ja minun täytyy\nhuomauttaa, mitä unohdin tuon silmänräpäyksen kuumuudessa -- että\nen olisi voinut tehdä mitään ilman poliisin nopeaa toimintaan ja\ntodellista intoa.\"\n\n\"Oh, niin, niin. He ovat kunnon miehiä, kun joutuvat koetukselle...\nTiedättekö kenenkään kaatuneen nimeä?\"\n\n\"Olen pahoillani, mutta en tunne. Superintendentti Hobbs ja kersantti\nJackson eivät haavoittuneet, siitä olen varma, Tietysti olette kuulleet\nensi tapauksista kylässä?\"\n\n\"Tarkoitatte Robertsia ja Fraseria, pyöräilijää? Kyllä. En tähän asti\nole tiennytkään mitään muuta, ennenkuin soititte minulle.\"\n\n\"Muuten Guy de Novgorod sai surmansa. Mr. Furneaux kertoi sen minulle.\"\n\n\"Valitettavasti minun täytyy sanoa, ettei se ollut suuri vahinko.\nTe käsitätte, minkä vuoksi hän minulle on niin vastenmielinen, kun\nhuomenna saatte selon koko jutusta. Mutta en saa pidättää teitä\nkauempaa. Olen hyvin kiitollinen teille. Muuten, jos tapaatte\nylitarkastaja Hobbsin tai voitte lähettää hänelle sanoman, niin\nsanokaa, ettei hän vaivautuisi soittamaan minulle tänä iltana. Hänellä\non kyllin työtä enkä halua viedä hänen aikaansa. Voitte sanoa, että\nolen Woolcroftissa kello yhdeksän aamulla. Tietysti on eri asia, jos\nhän haluaa puhua kanssani. Hän voi soittaa minulle milloin tahansa.\nOlen järjestänyt Woolcroftissa ja paikallisessa toimistossani niin,\nettä puhelinneidit ovat toimessa koko yön. Toivon saavani ilon tavata\nteitä huomenna. Hyvästi!\"\n\nKunnon mies tuo poliisipäällikkö. Hän oli pääasiallisesti kiinnostunut\nmaalaispoliisin tappioista. Nähtävästi jonkun täytyi antaa hänelle\ntietoja ensi tilassa. Tämän vuoksi oli hänellä ja Hobbsilla\nkaksinkeskinen keskustelu noin kolmen aikaan aamulla.\n\n\"Niin\", sanoi Royson taluttaessaan pyöräänsä ylös kylätietä myöten,\n\"nyt olette kuullut koko tarinan, Pater.\"\n\n\"Olenko?\" sanoi Hethcott lohduttomasti. \"Päätäni särkee hiukan, niin\nettä järkeni, on ehkä huonossa kunnossa. Mutta minusta tuntuu, että\nolette jättänyt pois muutamia seikkoja, jotka eivät ole tärkeitä asian\nvirallisen puolen suhteen, mutta erittäin tärkeitä muuten. Saanko kysyä\nteiltä hyvin henkilökohtaisen kysymyksen?\"\n\n\"Shielasta?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Täytyykö teidän todella saada tämä kysymys nyt selvitetyksi?\"\n\n\"En koskaan elämässäni ole koettanut päästä pakoon kovaa koetusta.\"\n\n\"Joka tapauksessa olette nähtävästi valmistautunut iskuun. Rohkaiskaa\nmielenne, vanha veikko. Te tulette toivoakseni löytämään toisen\nShielan. Mutta minä olen siepannut tämän. Valitettavasti teillä ja\nminulla ei ole mitään mahdollisuutta selvittää asioita keskenämme.\nLuulin jo että olin tavannut ainoan naisen elämässäni, sinä iltana,\njolloin kannoin hänet maantieltä kotiini. Nyt tiedän sen varmasti, ja\nhän tietää sen myöskin.\"\n\n\"Hyvä, hyvä. Minun pitäisi onnitella teitä, mutta sen sijaan tunnen\nsangen epäkristillistä halua vääntää niskanne nurin. Ensi kerran\ntavatessamme olen paremmalla tuulella. Joka tapauksessa taivas teitä\nmolempia siunatkoon ja varjelkoon!\"\n\nJa pastori Arthur Hethcott kiiruhti pois sanomatta enää sanaakaan.\nHän oli saanut tuskallisen iskun sekä ruumiillisesti että henkisesti.\nHän kulki ohi seurakuntalaistensa näkemättä heitä -- kulkipa ohi oman\nsisarensakin lähellä heidän omaa porttiaan, sillä Gladys keräsi yhtä\ninnokkaasti kuin kaikki muutkin kyläläiset uutisia, joita saapui eri\nlähteistä.\n\nHän juoksi veljensä jälkeen, mutta ei voinut saavuttaa tätä ennenkuin\nhän oli heittäytynyt tuoliin työhuoneessaan. Täällä ei ollut valoa, ja\nsisar voi tuskin eroittaa hänen piirteitään.\n\n\"Artie!\" hän huusi säikähtyneenä. \"Artie, mikä sinun on? Oletko sairas?\nSinä sanoit -- --\"\n\n\"Jätä minut, Gladys\", hän mutisi.\n\n\"Jättää sinut? Miksi? Artie, rakas, kerro mitä on tapahtunut. Sinä olit\nvaromaton tuon haavasi suhteen. Sinun ei olisi pitänyt ajaa Halliin.\nOlen varma siitä, että se oli paha.\"\n\nSisarensa vuoksi, koska he olivat hellästi kiintyneet toisiinsa, hän\nhillitsi itsensä. Hän puolittain epäili, että hänen sisarensa oli\nmieltynyt Roysoniin, mutta Gladysin käytös viime viikolla ei ollut\nviitannut lainkaan siihen suuntaan. Shielankin kanssa puhuessaan hän\noli tuskin maininnut Roysonin nimeä. Mutta naisilla oli oma tapansa\nkäyttäytyä sellaisissa tilanteissa. Olisi sääli, jos hänenkin täytyisi\nkärsiä.\n\n\"Voin ruumiillisesti aivan hyvin\", hän sanoi. \"Voin huomenna saarnata\n-- siitä ei hätää.\"\n\n\"Mikä siis on hullusti?\"\n\n\"Kaikki -- tällä hetkellä. Mutta sellaiset koettelemukset ovat\nohimeneviä, luojan kiitos!\"\n\n\"Artie, etkö tahdo sanoa, mikä sinua vaivaa? Onko se -- onko se jotain\nShielasta? Ihmiset sanovat -- että hän on -- vahingoittumaton.\"\n\nHethcott ei ollut raukka. Hän uskoi, että jos haava tarvitsi\nleikkausta, niin ei ollut mitään syytä viivyttää sitä. Joka tapauksessa\nhän oli iloinen siitä, että hänen sisarensa kasvot olivat nyt miltei\nnäkymättömät.\n\n\"Se koskee kyllä Shielaa\", hän sanoi. \"Ja minua. Ehkäpä sinuakin. Hän\non kihloissa Roysonin kanssa. Taivas minua auttakoon, hehän voivat\npyytää minua vihkimään heidät!\"\n\nGladys ei puhunut mitään pariin sekunttiin. Sitten hän horjui avoimen\noven luo, ja veli kuuli hänen haparoivan ylös toiseen kerrokseen. Hän\nnousi ylös ja hypähti pystyyn.\n\n\"Gladys!\" hän huusi. \"Gladys!\" Ei vastausta. Sisaren makuuhuoneen ovi\nsulkeutui. Sitten veli vaipui jälleen avuttoman näköisenä tuoliinsa.\n\nRoyson oli pahoilla mielin ajaessaan hitaasti Halliin. Hän tiesi\nantaneensa Hethcottille kovan iskun. Hän ei ollut sitä tahtonut; mutta\nsiitä huolimatta hän suri, että se oli ollut välttämätön. Ja Gladys\nHethcott? Hän saisi kuulla totuuden veljeltään. Pappilan väki oli ollut\nhyvin ystävällistä, kunnes tämä tapaussarja lennähti keskelle heidän\npientä seurakuntaansa. Miten vahinko oli, että kohtalo, joka hallitsi\nihmisten elämää, jakoi ilon ja surun eräänlaisella vaa'alla, jossa\nsurun täytyi pitää ilo tasapainossa.\n\nHän loi katseen majaan ohikulkiessaan. Se oli pimeä, mutta kaksi\npientä kultaista silmää hohti häntä vastaan hänen arkihuoneensa\nikkunalaudalta. Georgette oli valveilla ja valppaana, ihmetellen\nepäilemättä, minne olivat joutuneet sekä isäntä että koira. Hallissa\nhän sai nähdä toimintaa ja touhua -- todellakin herttaisen juhlan.\nYhdeksän venäläistä, joista kolmella oli siteitä, istui kahden pöydän\nympärillä juoden kahvia ja syöden sellaisia kylmiä ruokia, joita oli\nollut ruokasäiliössä. Vera Sassulitsh istui erillään. Hänelle oli\nannettu lasi viiniä. Hän oli kalpea kuin aave. Hänen silmänsäkin\nolivat kadottaneet loisteensa. Ehkäpä joku viittaus Guy de Novgorodin\nlopusta oli kuulunut hänen korviinsa, kun jotkut elossa olevista olivat\ntutkineet kuolleita.\n\nLähellä vankeja oli toisia pöytiä, joiden ääreen oli kerääntynyt joukko\npoliiseja. Jotkut näistäkin kunnon miehistä olivat siteissä. Ei kukaan,\npaitsi tuo nainen, näyttänyt erikoisen onnettomalta. Jurot venäläiset,\nkäyttääksemme sanaa, joka ylimalkaisesti kuvasi vankeja, näyttivät\nolevan tyytyväisiä, että heidän henkensä oli säästetty. Ranskalainen\noli myös siellä, sidelaastaria ristiin rastiin oikean korvan päällä,\nmutta hän istui poliisien joukossa ja oli nähtävästi kiinnostunut\nkaikkeen.\n\nHobbs ei ollut läsnä, eikä kukaan salapoliiseista. Royson, joka oli\nepätietoinen, mitä tehdä, koetti saada selitystä poliiseilta, kun\nSmithers ilmaantui kantaen kahta suurta korvollista kuumaa vettä.\n\n\"Ahaa, siinäpä te olette, kapteeni!\" hän nauroi. \"Kaikki ovat\ntupakkahuoneessa ja siellä on paikka teillekin -- Voiko äiti hyvin?\"\n\n\"Aivan mainiosti\", sanoi Royson.\n\n\"Hyvä, minun täytyy jäädä tänne vielä tuntimääriksi, sir. Tahtoisitteko\nolla hyvä ja jättää avaimen oveen?\"\n\n\"Miksi jäätte niin myöhään?\"\n\n\"Tohtorilla on niin paljon työtä. Auto on lähtenyt Woolcroftiin\nhakemaan toista lääkäriä, joitakin hoitajattaria ja enemmän\nkloroformia. Tämän talon tytöt eivät ole tottuneet sairaalatyöhön.\nShiela neiti vastaa yksinään tusinaa.\"\n\n\"Onko hän auttamassa?\"\n\n\"Senpä luulisin. Auttamassa? Ettepä usko silmiänne, kun hänet näette.\"\n\nTupakkahuoneessa Royson tapasi ystävänsä ja erään tarkastajan\nWoolcroftista, jota hän ei aikaisemmin ollut nähnyt.\n\n\"Olemme jättäneet teille osanne\", tervehti Winter häntä. \"Me söimme\nviime ateriamme kaksitoista tuntia sitten, niin että meidän täytyi\nsyödä tai kuolla.\"\n\n\"Se ei merkitse mitään\", sanoi Furneaux. \"Muutamilla ihmisillä\non sellainen rasvakerros mukanaan, että he voivat olla kuukauden\nsyömättä... No, Royson, tuntuuko paremmalta?\"\n\n\"Jos syvä masennus on terveyden merkki, niin olen mainioissa voimissa\",\nsanoi Royson.\n\n\"Hei! Mikäs nyt on?\" kysyi päällikkö. \"Oletteko te kaksi jo riidelleet?\"\n\n\"Minä olin hävytön mr. Furneauxille, sir. Toivottavasti hän on antanut\nminulle anteeksi.\"\n\n\"Minä olen siitä iloinen, Hän on röyhkeä pikku mies parhaimmassakin\ntapauksessa.\"\n\n\"Hohhoh!\" kaakotti Furneaux. \"Olisittepa kuullut hänen itsensä\nhaukkuvan, kun Dmitri ja hänen joukkonsa vetivät meitä nenästä\nSalisburyssa.\"\n\n\"Kaikki tämä on minulle hebreaa\", sanoi Royson.\n\n\"Se on myrkkyä Furneauxille\", hymyili Winter. \"Eikö olekin olemassa\njotain ampiaislajia, joka pistää itsensä kuoliaaksi? Sitä hän tekee\nnyt. Hän, en minä, tuli nenästä vedetyksi Salisburyssa. Siksi kaikki\ntämä myrkyn sylkeminen.\"\n\n\"Royson\", huusi Furneaux, \"mikä se on, joka imee veren vihollisestaan\neikä hellitä, ennenkuin se raukka on tyhjä ja eloton?\"\n\n\"Vampyyri.\"\n\n\"Ei, sir. Se on Etsivän osaston ylipäällikkö. Kello kaksi tänään\nolin reipas ja pirteä olento. Puoli kymmenen tänä iltana saavuin\nWoolcroftiin musertuneena matona, kaikki tämä siksi että tuo korkea\nhärkäpää vaatii matkustamaan junalla eikä autolla.\"\n\nPaikkakunnan tarkastaja tuli levottomaksi. Ei koskaan ennen hän ollut\nkuullut sellaista kinastelua ylemmän ja alemman poliisiupseerin välillä.\n\n\"Mitä sinä haukot, kuollut kala?\" sanoi Winter rauhallisesti. \"Emmekö\nmuka jakaneet kohtaloa?\"\n\n\"Käsiraudat! Varustukset! Mestauslavat ja kuritushuoneet! Ne olkoot\njumalasi, Israel! Missä on todellisen mestarin taito, ylhäinen\nhienostus ja herkkätuntoisuus? Noiden pölkkypäiden tuolla ulkona olisi\npitänyt syöksyä meidän käsiimme eikä meidän heidän käsiinsä.\"\n\n\"Ennenkuin te kaksi alatte taistella veitsin, on minulla sanoma\nmr. Hobbsille\", sanoi Royson; ja hän kertoi keskustelustaan\npoliisipäällikön kanssa.\n\n\"Pikku ystävämme on kiihoittunut, kapteeni Royson\", selitti Winter\nottaen hajamielisesti esiin sikaarin ja muistaen tehtävänsä pannen\nsen jälleen pois. \"Voitteko antaa hänelle vuoteen luonanne? Kun hän\non poissa minun hermostuttavasta läheisyydestäni, niin hän jälleen\npiristyy ja kertoo teille, miten satuimme niin draamallisesti saapumaan\nnäyttämölle. Hän on myös väsynyt. Hän on ollut kovassa työssä koko\npäivän -- kovemmassa kuin kukaan meistä. Rauhallinen kävely raittiissa\nilmassa -- --\"\n\nÄänekäs, mutta musikaalinen naisääni alkoi surumielisen laulelman\nhallissa, ja miesten syvemmät äänet yhtyivät siihen. Jock haukkui.\nTupakkahuoneessa olijat kiiruhtivat ulos ja omituinen näky kohtasi\nheidän katseitaan. Vangit pantiin käsirautoihin kolmittain ja vietiin\nautoihin, jotka nyt odottivat ulkona. Vera Sassulitsh alkoi silloin\n\"Vapauden, hymnin\". Se oli surumielinen sävelmä, jossa kuului tuulen\nsuhina yli arojen, josta henki intohimo ja kärsimys, synkkä epätoivo\nja hurja rohkeus. Se kertoi Venäjän ikuisesta taistelusta tyranneja\nvastaan ja kehoitti poljettuja joukkoja marssimaan kohti lopullista\nvoittoa, vaikkapa kaatuneitten ruumiit olisivat olleet ainoana tienä\nsiihen.\n\nHämmästyneet poliisit eivät voineet estää laulajia. He eivät\ntahtoneet käyttää väkivaltaa, mutta näytti siltä kuin ei mikään muu\ntehoisi. Sillä hetkellä kirjaston ovi aukeni. Shiela ilmaantui ovelle\nsinisilmäisenä vihan jumalattarena. Hänen olkapäänsä yli näkyi tohtori.\nOvesta tuntui sidekankaan ja jodoformin haju.\n\nHän sanoi jotakin venäjäksi, ja laulu lakkasi, Vera Sassulitshinkin\nkimakka sopraano värähti ja kuoli kurkkuun. Se oli traagillinen hetki,\njota enensi se, ettei ainoakaan brittiläinen paitsi Shiela itse\nymmärtänyt laulun sanoja eikä hänen omaa vastalausettaan. Hän oli itse\nasiassa saanut heidät lakkaamaan ilmoittamalla katkeran totuuden --\nettä he panivat vaaranalaiseksi erään oman toverinsa hengen, joka juuri\noli leikkauspöydällä.\n\nMutta hymnin sävelet olivat tuoneet parooni Alexis Runey de Novgorodin\nhuoneestaan alas. Hän seisoi portaitten päässä ja kuuli tytön kiihkeän\nvastalauseen. Nyt hän puhui äänellä, joka oli kuin profeetan, ja\nkasvoillaan kuolleista nousseen ilme.\n\n\"Te narrit!\" hän sanoi. \"Te kurjat petetyt narrit! Te olette takoneet\nteidän ja minun maalleni raskaammat kahleet kuin mikään tyrannimainen\ntsaari milloinkaan on tehnyt. Te olette tehnyt Venäjän hylkiöksi\nkansojen joukossa. Te puhutte vapaudesta, mutta te kannatte sen soihtua\nvain tuhoa varten. Vaikka kätenne ovat punaiset omain maanmiestenne\nverestä, uskallatte tulla tänne, inhimillisen vapauden syntymäpaikalle,\ntäynnä vihaa ja kirousta. Te rikotte kaikki lait, inhimilliset ja\njumalalliset, ja omistatte itsellenne oikeuden lyödä ja silpoa\nniinkuin itsestänne on sopivaa, ei, jopa suorasta murhahalusta, ilman\njärkeä tai aihetta. Ei vankila, vaan hulluinhuone on teille sopiva\npaikka. Menkää! Minä kiroan teitä vanhan Venäjän nimessä, jonka paikan\nmaailmassa olette häpäisseet. Kiroan teitä lyödyn ja kurjan maani\nnimessä. Kiroan teitä tulevan Venäjän nimessä, joka on, nouseva Jumalan\nmääräämänä aikana, ei teidän roistojen polttamasta hihasta, vaan siitä\nkunniallisesta maasta, jonka te olette saastuttaneet ja tuhonneet.\nMenkää, te hylkiöt! Te likaatte vapaan maan ilmaa!\"\n\nMiehet näyttivät hämmästyneiltä; Vera Sassulitsh yksin uhmasi myrskyä.\nHän puhkesi johonkin kiivaaseen vastustukseen, mutta Winter oli\nnopeampi kuin hän.\n\n\"Viekää hänet ulos!\" hän huusi. \"Ellei hän pidä suutaan kiinni, niin\nlyökää käsi hänen suunsa eteen eikä lainkaan liian lievästi. Viekää\nhänet ulos -- jaloista tai päästä, samantekevä!\"\n\nTämä kaikki oli tehokas tapa estää kostonhaluista naista huutamasta\nviimeistä hurjaa kehotustaan Novgorodeille -- kehotusta kutsua poikansa\ntakaisin elämään. Mutta parooni ei kiinnittänyt huomiota häneen. Hän\nkatosi. Shiela hymyili rohkeasti ja viittasi kädellään Roysonille sekä\nkatosi jälleen itse valitsemaansa työhön.\n\nVangitut sullottiin vaunuihin sopivain saattajain kanssa,\nmoottoripyöräilijäin ajaessa edeltä. Jock auttoi hiukan, Se ei ollut\nkoskaan pitänyt venäläisten ulkonäöstä, ja nyt se oli innokas auttamaan\npoliisia. Royson vihelsi sen pois ja käveli Furneauxin kanssa majaan.\nHeidän edellään kulkivat kersantti Jackson ja ranskalainen, joka piti\nsuljettaman kylän vankityrmään.\n\n\"Olen aina ajatellut\", sanoi pikku mies, kun he olivat kulkeneet miltei\npuolen matkaa vaieten, \"olen aina ajatellut, että kiihkein tunne, mitä\nihminen voi tuntea, on italialaisen rakkaus. Mutta nuo venäläiset\nvetävät vertoja mille posetiivinsoittajalle tahansa. Jos vain\ntietäisimme mitä tuo vanha herra sanoi\" (Shiela käänsi de Novgorodin\nsanat heille seuraavana päivänä) \"niin olisimme kuulleet jotakin, mikä\nRachmaninoffin pitäisi säveltää. Mutta tällaisilla sankariteoilla\non koomillinen puolensa. Parooni itse oli hurja vapaudensaarnaaja\nkolmekymmentä vuotta sitten, ja nuo samat pojat, joita nyt viedään\ntyrmään, olisivat kymmenen minuutin kuluttua toistensa kimpussa, jos\nantaisimme heille siihen tilaisuuden.\"\n\n\"Oh, sitäkö se on?\" sanoi Royson.\n\n\"Mitä sitä?\"\n\n\"No niin -- te kai tarkoitatte, että heitä on kaksi puoluetta ja että\ntoinen on auttanut paljastamaan toisen.\"\n\n\"Taivas teitä varjelkoon! Teitä ei voi puhutella muuten kuin\namerikkalaisittain. Te olette onnellisin poika, mitä koskaan on\nmaailmassa ollut. Te olisitte voinut olla kuollut minä hetkenä hyvänsä\nkymmenen jälestä tänä iltana, ja tässä te kävelette kotiin minun\nkanssani ilman naarmuakaan nahassanne ja olettepa vielä saanut tytön,\njoka maksaa painonsa radiumissa, ja joka pitää teitä maailman ainoana\nmiehenä. Ja kun puhun Shiela Macdonaldista, en puhu vain ulkonäöstä --\nvaikka hän on hyvin varustettu siinäkin suhteessa, kuten newyorkilaiset\nystävämme sanovat -- vaan hänen hienoista ominaisuuksistaan naisena.\nHän on rotu-olento läpeensä. Lyönpä vetoa, että jos hän ja Vera\ntappelisivat hattuneuloilla, niin hän pistelisi sisar Sassulitshin niin\npuhki, että kuulisitte hänen kirkunansa puolen mailin päähän tällaisena\ntyynenä yönä.\"\n\nOli helpotus nauraa.\n\n\"Te olette mainio\", sanoi Royson. \"En voi kuvitella, miten teistä\nkoskaan on tullut salapoliisia.\"\n\n\"Te pidätte minua humoristisena, koska puhun Sassulitshin velhosta\nihastuttavan Shielan sisarena? Vai mitä? No niin, kälypuoli on\ntarkemmin sanottu. Sillä sitä hän on Englannin lakien mukaan. Tuo\nonneton typerys, Guy de Novgorod, hankki jonkinlaisen eron, joka ei\nkelpaa meidän tuomioistuimiemme edessä. Hän tiesi sen, ja hänen isänsä\ntiesi sen ja Vera tietää sen, mutta he ovat kaikki niin sukurakkaita\npohjaltaan, että ei kukaan olisi kohottanut sormeaankaan pelastaakseen\nShielaa, ellei hän olisi itse järjestänyt asiaa tuntemalla syvää\nvastenmielisyyttä velipuoltaan kohtaan. Tietysti täytyi siitä seurata\nhenkilökohtainen selvittely. Olemme juuri nähneet sen -- Oh! En voi\npuhua enempää tänä iltana. Älkää kysykö minulta mitään, kun pääsemme\nteidän majaanne. Voinko todellakin saada vuoteen?\"\n\n\"Voitte saada minun vuoteeni. Minä voin maata sohvalla. Bob Smithers\nraukka tarvitsee kyllä oman huoneensa palatessaan kotiin.\"\n\n\"Minä muistan lupauksenne. Te olette minulle velkaa enemmän kuin\nvuoteen. Ellei minua olisi ollut, niin olisivatpa nuo bolshevikit\npanneet teidät hengiltä pois. Tietysti te haluaisitte kuulla, mitä\ntapahtui. Muta halutkaa vain! Minä olen ruumiillisesti ja henkisesti\nlopussa. Ei minulla taida olla edes kyllin voimia silittääkseni\nGeorgettea, kun näen sen!\"\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\nSELITYKSIÄ.\n\n\nWinter, joka oli ajattelevainen mies, lähetti Furneauxin matkalaukun\npoliisiautolla varhain seuraavana aamuna, niin että se oli pirteä ja\nvirkistynyt salapoliisi, joka herätti Roysonin sikeästä unesta. Ennen\naamua oli ollut rankkasade, mutta aurinko paistoi kirkkaasti aamiaisen\naikana. Royson halusi Smithersin ottavan osaa ateriaan, mutta hänen\näitinsä sanoi Bobin palanneen vasta viiden jälestä, ja siksi hän ei\ntahtonut herättää häntä ennen puoltapäivää.\n\nHän loi syrjäsilmäyksen Furneauxiin, joka tyydytti itseään\ntoivottamalla hänelle iloisesti 'hyvää huomenta'.\n\n\"Teillä taisi olla hyvä jahti onni viime yönä\", mrs. Smithers sanoi\njärjestäessään teekuppeja ja muuta.\n\n\"Keneltä sen kuulitte, rouva?\" vastasi Furneaux puheliaasti.\n\n\"Maidontuojalta.\"\n\n\"Silloin tiedätte jo pahimman. Maidontuojat keräävät uutisia niinkuin\nmehiläiset hunajaa. Ei mitään lähdettä jätetä koskematta.\"\n\n\"Roberts parka! Ja hän oli juuri mennyt naimisiinkin! Kylläpä te toitte\nkauniita kaloja paikalle.\"\n\n\"Minäkö? Tarkoitatte kai kissaa.\"\n\nRoyson sattui katsahtamaan viikon taloustiliin, jonka mrs. Smithers\nlaittoi valmiiksi joka lauantai-iltana. Joka kerralla hän tapasi siellä\njonkun huvittavan virheen, mutta tälliä kertaa jokin muu kiinnitti\nhänen huomiotaan.\n\n\"Mitäs tämä on?\" hän sanoi, \"Mrs. Brown, kissa, 2 sh. 6 penniä. Miksi\nkaksi ja kuusikymmentä?\"\n\n\"Enempää en hänelle antanut, kapteeni. Oli juuri hänen tapaistaan\npyytää viisi shillinkiä laihasta kissasta.\"\n\n\"Mutta minähän lupasin hänelle sen summan.\"\n\n\"Paljon mahdollista. Mutta jos te olette hassu, niin ei kai minun\ntarvitse sitä olla?\"\n\nFurneauxin nauruntyrske keskeytti Roysonin terävän moitteen. Kerrankin\nmrs. Smithersin tyrannimaisuus tuntui sangen harmittavalta.\n\n\"Minä annoin hänelle väliä neljän naulan purkin viime vuoden hilloa\",\njatkoi hänen holhoojansa aivan tietämättä mistään loukkauksesta. \"Lopun\npuoli kruunua olisi hänen miehensä pannut olueen. Nyt lapset saavat\nsen.\"\n\n\"Royson\", sanoi Furneaux, \"pankaapa merkille, miten kykenemättömiä\nmiehet ovat kaikkiin kauppoihin naisten kanssa. Te olette kai\nvasta-alkaja? Kun olette ollut kaksi vuotta naimisissa, niin tulette\nkäsittämään tuon huomautuksen, todellisen sisällön. Muistakaa se.\"\n\n\"Taidatte olla pirteämpi taas tänä aamuna, Furneaux?\"\n\n\"Kyllä. Mutta en tule tekemään yhtään mitään koko päivänä. Minulla on\nollut kauhea viikko.\"\n\nRoyson oli hämmästynyt.\n\n\"Minä luulin, että teidän pitäisi suorittaa koko joukko tutkimuksia\ntänään\", hän sanoi.\n\n\"Winter ja Sheldon hoitavat sen osan asiaa. He voivat tulla tänne\nmyöhemmin tai lähettää noutamaan meitä. Pitääkö tuo ylhäällä oleva\npoika suunsa kiinni?\"\n\n\"Bob? Mitä hän on tehnyt?\"\n\n\"Hän tietää aivan liian paljon. Tietenkään te ette käsitä, että\nkuka tahansa Englannissa voisi haastaa teidät oikeuteen miestaposta\nystävällisen apunne takia viime yönä. Ehkäpä olette iloinen\nkuullessanne, että Dmitri van Rosen ei ole kuollut. Hänet pelasti\nhopeinen pyhimyksen kuva, jota hän kantaa kaulassaan. Omituista väkeä,\nnuo venäläiset! Yhtenä hetkenä he suutelevat kuvaa ja seuraavana\nleikkaavat toiselta kaulan.\"\n\n\"Smithers ei sano sanaakaan, jos kiellämme häntä sitä tekemästä.\"\n\n\"Sanokaa siis hänelle. Minun täytyy voida panna käteni sydämelle ja\nvannoa, etten tiedä siitä mitään. Jos suinkin mahdollista, niin meidän\ntäytyy pitää Smithers ja teidät poissa pelistä. Koko jutusta tulee\nnäinkin suuri asia. Näettekös, se on todella poliittinen selkkaus.\"\n\nJa todellakin Roysonin täytyi myöntää, että oli paljon, joka puhui\nsalapoliisin ehdotuksen puolesta.\n\nPieni Furneaux kertoi omituisen tarinan heidän kävellessään kylää\nkohti. Jokainen noista kolmesta puolueesta, joista Sheldon oli puhunut,\nkoetti kiristää parooni de Novgorodin käsistä nuo varat, joita hän\nhoiti Venäjää varten. Monarkistit pitivät häntä liian vanhana ja\nvarovaisena, mutta heitä hän ainakin kuunteli. Tasavaltalaiset, joita\nGuy de Novgorod kannatti, olivat avoimesti kapinallisia, kun hän ei\nantanut rahallista kannatusta aatteelle, jota hän ei hyväksynyt; mutta\nhe eivät milloinkaan olisi ryhtyneet murhaan ja ryöstöön saadakseen\ntahtonsa lävitse. Punaiset eivät tienneet muuta menettelytapaa kuin\ntappamisen. He olivat surmanneet Wentworthin ja Jenksin. Paroonia\nitseään he eivät uskaltaneet surmata, koska raha olisi silloin\nautomaattisesti siirtynyt toisiin käsiin.\n\nOli selvää, että minoriteettipuolueen joukossa Moskovassa oli miehiä,\njotka veljeilivät toisten kanssa siinä tapauksessa, että jokin\näkkinäinen kansannousu ajaisi bolshevikit maasta ja muodostaisi\ntsaristien tai tasavaltalaisten avulla Venäjän Yhdysvallat. Tsaristit\nja tasavaltalaiset olivat samoin yhdistetyt salaisilla siteillä. Ei\nliikahdustakaan voinut yksi puolueista tehdä ilman että kaksi muuta\ntiesivät sen osaksi tai kokonaan. Sen vuoksi juuri sinä yönä, jolloin\nGuy de Novgorodin kannattajien piti tavata hänet eteläportilla,\nhyökkäsivät terroristit Vera Sassulitshin johtamina Halliin.\nBolshevikit ehtivät ennen ja sen vuoksi nuoremman de Novgorodin\nsuunnitelma jäi toteuttamatta.\n\n\"Hän on nyt kuollut\", sanoi Furneaux, \"ja hänen liittolaisensa, jos\non enää jälellä ketään asiaan todella perehtynyttä, voivat kertoa\ntotuuden tai jättää sen tekemättä. Minulla on hyvä syy olettaa,\nettä hän aikoi päästää taloon aamutunneilla sen joukon, joka pakeni\n_Jeannella_ viime sunnuntai-iltana. He tarvitsivat eräitä papereita,\njoista hän itse myöhemmin anasti muutamia. Kun hän ajoi takaa Shielaa,\nniin hän kiiruhti liittolaisensa pois kohtauspaikalta. Hänen ampumansa\nlaukaukset olivat ammutut ilmaan, mitä hän myöhemmin katui ja koetti\nsalata. He olivat ilman savukkeita ja hän antoi heille joitakin,\nmutta hänen oli niin kiire saavuttaa Shiela, että hän ei ehtinyt\npanna savukekoteloa paikoilleen. Stafford, paikallinen kommunisti,\non epäilemättä liitossa bolsheviki-järjestön kanssa. Luulen, että\nvoimme saada hänet kiinni Jim Benderin kautta, joka kääntyy meidän\npuolellemme, jos hänen lintuvarkautensa unohdetaan.\"\n\n\"De Novgorodin viivyttely portilla siis on asetettava yhteyteen sen\nseikan kanssa, että en kuullut hänen moottoripyöräänsä ennenkuin\nlaukaukset olivat ammutut ja auto oli lähtenyt?\" sanoi Royson.\n\n\"Se on kai selvää, vai mitä?\" tiuskasi Furneaux, joka ei pitänyt siitä,\nettä hänen ajatusketjunsa katkaistiin.\n\n\"Ehkäpä. Aivan yhtä selvää kuin että Shielaa olisi pitänyt vartioida\nparemmin pappilassa.\"\n\n\"Se oli isku. Mutta vaikka Yardi keksi rakettimerkit -- vaikka se\nantoi maalaispoliisille kaikenlaisia varokeinoja -- vaikka se sai\npostitoimiston, suostumaan puhelinyhteyden ylläpitämiseen -- käyttäen\nvanhaa sodanaikaista linjaa tähän tarkoitukseen -- ei se voinut\nvakuuttaa paikallisia viranomaisia. Sitäpaitsi minun osastoni ei\nuskonut Guy de Novgorodin ryhtyvän sellaiseen pirulliseen tekoon\nkuin väkisin ryöstämään tyttöä, jonka hän aikoi naida. Ehkä hän ei\nkoskaan aikonut panna sitä toimeen niin raa'alla tavalla. Shiela piti\nepäilemättä vietämän johonkin syrjäiseen kylään Ranskan rannikolle\nja paroonin tunteihin oli koetettava vaikuttaa sitä tietä. Mutta\nnuorempi de Novgorod tiesi, että Vera ja hänen liittolaisensa tulisivat\navoimesti Halliin viime yönä. Hän kertoi sen meille, niin että kaikki\ntodellakin lähdimme Waterloosta samassa junassa. Salisburyssa minä\nhuomasin kolme Guyn erikoisista kätyreistä, joita seurasi Dmitri van\nRosen, ja jotka olivat saapuneet junalla Bristolista tai yleensä\njostakin Englannin länsi-osista. Minä näin heidän kulkevan aitauksen\nläpi ja olin niin ällistynyt nähdessäni van Rosenin vastustajiensa\nparissa, että junamme oli liikkeellä, ennenkuin järkeni jälleen\nalkoi toimia. Olin niin hurjistunut, että miltei vedin hätäjarrua,\nmikä olisi ollut hyödytöntä, koska olisi voinut kestää tunnin tai\nkauemminkin ennenkuin olisin voinut saada selon siitä, mihin he\nolivat menneet, Sitäpaitsi oli todella vaarallista hätyyttää Vera ja\nhänen liittolaisensa. Winter oli tietysti täynnä viisaita neuvoja\nja nykyaikaisia esimerkkejä, mutta minä olin raivoissani, koska\npelkäsin van Rosenia, joka oli viisas, kun taas Guy de Novgorod on\ntyhjä ja haljennut alus. Mutta me sovimme kuitenkin. Päästyämme\nWoolcroftissa venäläisten matkatovereittemme edelle kiiruhdimme\nlähettämään apujoukkoja Homesteadiin ja siten voimme ilmaantua paikalle\nylivoimaisina, kun taistelu alkoi. Me vangitsimme Sassulitshin ja hänen\nkanssaan olevat miehet syystä että heillä oli ampuma-aseita ilman\nlupaa ja koska he silminnähtävästi olivat rikoksen valmistelussa. Guy\nde Novgorod koetti saada isäänsä vastustamaan meitä, koska nämä muka\nolivat viattomia venäläisiä maamiehiä, jotka olivat tulleet puhumaan\nVenäjän asioista hänen kanssaan, mutta silloin raketit lensivät ilmaan.\nSe oli meidän ainoa erehdyksemme. Emme aavistaneet hyökkäystä pappilaan\nniin varhaiseen aikaan. Puoli yhdeltätoista viimeistään olisi meillä\nollut vartiossa puoli tusinaa miehiä maalaispoliisin asettamain kahden\nsijalla.\"\n\n\"Mutta ettekö aavistaneet jotain olevan hullusti, kun ilmoitin\n_Jeannella_ olevan venäläisiä?\"\n\n\"Olisimme ehkä aavistaneet, jos olisimme tienneet sen ajoissa. Hobbs\nkertoi minulle, että kenraali Swiney oli ärsyttänyt poliisipäällikköä,\nniin että jälkimmäinen, joka oli hiukan harmissaan 'Yardille' siitä,\nettä emme antaneet ilmoitusta sanomalehtiin, uskoi teidän todella\ntärkeän havaintonne postin haltuun.\"\n\n\"Pistikö tuo vanha lurjus taas nenänsä siihen?\"\n\n\"Tarkoitatteko poliisipäällikköä?\"\n\n\"Vaikkapa niinkin, jos niin luulette.\"\n\n\"Anteeksi. Tahdoin vain nähdä, oliko järkenne jälleen kunnossa. Eilen\nillalla laskin hiukan leikkiä kustannuksellanne ettekä sitä lainkaan\nhuomannut. Mutta antaahan olla. Swiney kyllä saa mikä hänelle on\ntuleva.\"\n\n\"De Novgorod käyttäytyi kai raivoisasti, kun te kaikki tiesitte tai\narvasitte, että Shiela oli ryöstetty?\"\n\n\"Minä arvelen, että Vera antoi hänelle pienen selostuksen siitä, että\nasiat olivat sujuneet sangen eri lailla kuin hänen oma tarkoituksensa\noli ollut, mutta venäjänkieli on sellainen barbaarikieli, etten ole\nkoskaan oppinut siitä enemmän kuin joitakin sananparsia, laskusanoja ja\nsellaista. Joka tapauksessa hän kiisi tiehensä tuolla moottoripyörällä\nennenkuin voimme estää häntä. Sitten Winter eteläportilla päätti antaa\nhänen tulla meidän kanssamme, koska hän voisi olla hyödyksi. Niin\nhän olikin. Hän tuli ammutuksi. Se oli paras palvelus, minkä hän voi\ntehdä itselleen ja maailmalle. Muuten, muistatteko tuota haavaa hänen\npäässään?\"\n\n\"Muistan.\"\n\n\"Hän sai sen siitä, että meni naimisiin Veran kanssa. Joku kolmannen\ninternationalen veli oli vastaan kansan tyttären ja aateliston pojan\navioliittoa.\" He kulkivat tällä hetkellä seurakunnan kirkon ohi. Urut\nsoittivat päivän ensimmäisen virren alkusointuja. Alkusäkeet kuuluivat\nselvästi heidän korviinsa.\n\n\"Meidän pitäisi olla tuolla sisällä laulaen kaikin voimin\", sanoi\nFurneaux.\n\n\"Minä käyn kirkossa säännöllisesti sunnuntaiaamuisin, mutta minulla ei\nole halua tavata Hethcottia nyt pariin päivään\", sanoi Royson. \"Ellei\nhän olisi pappi, olisimme joutuneet käsikähmään eilen illalla.\"\n\n\"Oh, Hobbs viittasi sinnepäin. Hän näkee sangen paljon noilla\nsurullisilla silmillään. Mutta te ette saa minua siirtymään\nkeskusteluun teidän rakkausasioistanne. Winter antoi teille minun\nneuvostani hyvän viittauksen, ja se näyttää auttaneen... Eikö tuo ole\ntykkivenheen piippu, joka pistää tuolla esiin noiden talojen kattojen\nyli?\"\n\n\"Luulen niin. Onko se tuonut _Jeannen_ tänne?\"\n\n\"Ei se varmaankaan ole täällä meidän huviksemme. Jos epäilette sitä,\nniin kysykää sen komentajalta, jonka sähkösanoma eilen illalla sai\nlähtemään palveluksesta, Menkäämme katsomaan ja ottakaamme poliisi\nmukaan. Ei kukaan kosikaan usko minua, kun sanon olevani etsivä.\"\n\nNiin, _Jeanne_ oli satamassa, vakuutti kersantti Jackson heille,\nvartionaan merimies ja poliisi; puolet kalastajaväestöstä seisoi\nkatselemassa miettien, kuka osoittautuisi varastettujen krapujen\nomistajaksi. Läpeensä pelästynyt ranskalainen laivuri kertoi mielellään\ntarinansa, _Jeannen_ olivat vuokranneet kaksi kertaa samat miehet,\nvenäläiset, jotka asuivat Brestissa. Heidän tarkoituksensa oli ollut,\nhän vannoi, pelastaa ja viedä turvaan nuori venäläinen tyttö, jonka\nhenki oli vaarassa Englannissa. He olivat kerran epäonnistuneet, ja\nvaikka hän -- mainittu laivuri -- epäili asian laillisuutta, rohkaisi\nse seikka, ettei mitään ikävyyksiä seurannut ensimmäistä yritystä,\nhäntä suostumaan toisenkin kerran tarjoukseen. Maksoivatko he hänelle\nhyvin? Kyllä vainkin. Hän oli tehnyt hyvät kaupat.\n\nMutta oli peloittavaa, kun rannalla syntyi taistelu, Nuo raketit\nkaikkialla rannalla eivät voineet olla mitään yksityistä. Vaikka\nyksi hänen miehistään oli rannalla joukkueen mukana, niin hän piti\nparhaimpana lähteä ulos merelle. Oliko hän tehnyt väärin? Monsieur\ntiesi, millaisia venäläiset olivat -- eivät toisten ihmisten kaltaisia.\nSitäpaitsi oli pari noista venäläisistä lähtenyt kylään _Jeannelta_\npari päivää sitten eikä poliisi ollut heitä pidättänyt.\n\n\"Onko teidän puuttuvan miehenne nimi Jean Pierre Briez?\" kysyi Furneaux.\n\n\"Taivas, juuri sama mies. Voiko hän hyvin?\"\n\n\"Oh, hänestä pidetään hyvää huolta\", sanoi salapoliisi. \"Tulkaa tekin\nmukaan. Käskekää miestenne pysyä paikoillaan. Jos juttunne on tosi,\nniin voitte päästä vapaaksi, kun olette tehnyt valan Ranskan konsulin\nedessä. Ehkä kadotatte laivanne. En tiedä, enkä siitä väliltäkään. Te\nnäytte luulevan, että Englannissa ei ole mitään lakeja, ja siksipä\nsaatte nyt nähdä asian olevan päinvastoin.\"\n\nBretagnelainen tyytyi kohtaloonsa. Viikon kuluttua hänet päästettiin\nvapaaksi varoituksella -- tuolla miellyttävällä tuomioilla 'syytön,\nmutta älkää tehkö sitä uudestaan', joka on niin raikas brittiläiselle\ntuomioistuimelle. Voidaan huomauttaa, että ennen pitkää Stafford ja\nJim Bender vaihtoivat paikkoja, Jim pääsi 'ulos' ja Stafford 'sisään'\n-- kuudeksi kuukaudeksi. Oli havaittu vaikeaksi suorastaan yhdistää\njälkimmäistä ulkomaalaisiin punaisiin, mutta pienempikin syytös riitti.\n\nSinä iltapäivänä Roysonin pieni huoneusto oli täpötäynnä.\nPoliisipäällikkö, Scotland Yardin miehet, superintendentti Hobbs ja\npaikallinen tarkastaja, kunnon mies nimeltä Howson, kerääntyneinä\nneuvottelemaan.\n\nSmithers, joka oli hyvin valmistettu edeltäpäin, ei tiennyt mitään\neikä ollut nähnyt mitään paitsi tuntemattoman auton kiitävän ohi,\nhurjan kahakan pimeässä ja suuren joukon onnettomuustapauksia. Mutta\nkaikki olivat sitä mieltä, että hän oli käyttäytynyt harvinaisen\nhyvin ja sanoivat sen hänelle. Poliisipäällikkö tarjosi hänelle\npaikkaa maalaispoliisin palveluksessa, mutta Smithers ei halunnut\njättää äitiään, ja hänellä oli jo varma paikka, kiitos, minkä jälkeen\nhänelle sanottiin, että poliisikomitea varmasti korvaisi hänelle hänen\ntekemänsä palvelukset.\n\n\"Ohoh!\" suhahti mrs. Smithers kuullessaan tämän, \"kylläpä ne ovat\nkamalasti peloissaan, ettet osaa pitää suutasi kiinni! Jos se siunattu\nkissa osaisi puhua, niin ne antaisivat sille eläkkeen!\"\n\nRoyson oppi jotain joka silmänräpäyksellä. Viimeinen hyökkäys oli vain\nmurhenäytelmän loppu pikemminkin kuin itsenäinen murhenäytelmä. Koko\ntarina selvisi hänelle vähitellen. Se muistutti jotakin omituista\nyhteenliittämistehtävää, joka nyt oli miltei valmis pääpiirteissään ja\njohon tarvitsi vain sovittaa joitakin pieniä paloja tyhjille paikoille,\njotta se muodostaisi valmiin kuvan.\n\nKenraali Swineyn nimi tuli esimerkiksi puheeksi, kun poliisipäällikkö\nlausui olevansa pahoillaan, ettei ollut soittanut Scotland Yardiin heti\nkuultuaan _Jeannen_ omituisista bretagnelaisista.\n\n\"Se mies on ampiainen\", hän sanoi. \"Tunnustan, että hän ärsyttää minua\nsiihen määrään, kun hänet näen, että joudun lausumaan väärän arvostelun\njoka asiasta, jonka yhteydessä hän on. Toivon totisesti, että hän\nmenisi naimisiin mrs. Trentonin kanssa ja korjaisi luunsa tältä\npalikalta, sillä mrs. Trenton ei koskaan suostuisi asumaan täällä.\"\n\n\"Kuka on mrs. Trenton?\" kysyi Winter osoittaen erikoiskykyään lausua\noikea kysymys oikealla hetkellä.\n\n\"Iloinen leski, jolla on huoneusto Half-Moon Streetillä, ja jonka\nkaikki hienot yöklubit tuntevat 'pikku' Trentonin nimellä.\"\n\nRoyson huomasi, että Furneaux nojautui eteenpäin kädet polvia vasten\nnojaten kielen kostuttaessa hänen kapeita huuliaan, ikäänkuin niistä\nolisi lähtenyt miellyttävää makua hänen kitalakeensa. Superintendentti\nHobbsin väsyneet silmät valpastuivat äkkiä. Rauhallinen Winterkin\nhalusi tietää enemmän.\n\n\"Kirjoittaako Swiney hänelle usein, tahtoisinpa tietää?\"\n\n\"Joka päivä, sanoo klubin portinvartija.\"\n\nRoyson olisi voinut kuulla paljon lisätietoja, mutta poliisipyöräilijä\ntoi, hänelle kirjelappusen Homesteadista, missä vartiossa olevain\npoliisien piti auttaa paroonia ja neiti Macdonaldia sellaisissa\nkysymyksissä kuin sanoman viemisessä Woolcroftiin tai kylään.\n\nSe sisälsi kaksi sanaa: \"Tule -- Shiela.\" Tietysti se riitti. Vähät hän\nvälitti siitä, mitä Furneaux hänestä sanoi. Hän lähti heti poliisin\nkanssa kilpaa Halliin.\n\nShiela ei ollut, kuten hän toivoi, odottamassa häntä portailla. Hän oli\nparoonin luona, sanottiin hänelle, ja hän tapasi molemmat kirjastossa.\nTytön kasvot olivat kalpeat ja hänen silmäluomensa raskaat väsymyksestä\nja pelosta, mutta hän jaksoi kuitenkin hymyillä tervehdykseksi.\n\n\"Hyvä, että tulet niin pian\", sanoi hän katseellaan ikäänkuin\nvaroittaen häntä astuessaan häntä tervehtimään. \"Isä on niin\nmasentunut, ja vain mies voi paraiten auttaa toista miestä sellaisina\nhetkinä.\"\n\nHeidän käsiensä kohdatessa toisensa Shiela kuiskasi:\n\n\"Hän tietää! Minä pelkään!\"\n\nRoyson käsitti pian, mitä Shiela pelkäsi. Vanhempi de Novgorod, joka\nnyt oli ainoa perheensä elossaoleva jäsen, näytti päättäneen laskea\nmaahan taakan, jota kantamaan hänen olkapäänsä olivat liian hennot. Hän\npuhui niinkuin mies, joka odottaa kuolemaa muutaman tunnin kuluttua,\nmutta hän koetti kerätä voimansa, kun Royson astui sisään. Hänen\nkäytöksensä oli arvokas, hänen sanansa hillityt ja hyvin valitut kuten\naina.\n\n\"Pyysin tytärtäni lähettämään teille sanan\", hän selitti. \"Minun täytyy\nsanoa muutamia seikkoja tänään, sillä yö tulee, jolloin ei kukaan voi\ntehdä työtä. Onko teille kerrottu, että poikani on kuollut?\"\n\n\"Kyllä. Se oli onneton sattuma. Jos se, mitä mr. Furneaux sanoo, on\nhyvin perusteltua, niin epäilemättä harhaan osunut kuula hänet surmasi.\"\n\n\"Ei mikään väite ole hyvin perusteltu, joka koettaa kaunistella\npoikaparkani kohtaloa. Hän leikki tulella, ja siksi hän paloi. Te\nnäitte hänen liittolaisensa eilen illalla. Ovatko ne oikeat miehet\nja onko Vera Sassulitsh oikea nainen uudistamaan onnetonta maatani?\nMutta minä en ole kutsunut teitä tänne keskustelemaan Venäjästä. Minä\nluovun kamppailusta. Tahdotteko mennä Woolcroftiin tänään ja suorittaa\nmuutamia tehtäviä minun puolestani?\"\n\n\"Käskekää minua joka suhteessa, parooni. Olen kokonaan\npalveluksessanne.\"\n\n\"Hyvä, silloin suostun tuon poliisipäällikön neuvoon -- tuon pitkän,\nlujarakenteisen miehen -- --\"\n\n\"Mr. Winterin.\"\n\n\"Niin. Hän se on. Rohkea, luotettava mies. Jos olisi tusina mr.\nWinterin ja teidän kaltaisianne miehiä vastuunalaisilla paikoilla\nPietarissa vuonna 1916, niin Venäjä olisi yhä yksi suurimpia kansoja.\nVoi! Minun täytyy unohtaa nuo turhat unelmat. Pyydän teitä etsimään\nkäsiinne niiden kahden pankin paikalliset edustajat, joihin olen\ntallettanut suurimman osan hoitamaani pääomaa, Haluan perustaa\nhallintatrustin, jonka hoitajina olisivat noiden pankkien nimittämät\nhenkilöt. Sen tarkoitukset olisivat tietysti aivan epäpoliittiset,\nja minä määrään sen toiminnasta yksityiskohdissaan. Noiden kahden\npankkimiehen pitäisi tulla tänne itänä iltana, jos mahdollista --\nellei, niin varhain huomenaamulla -- ja tuoda mukanaan lakimies, joka\nosaa pitää huolen muodollisesta puolesta. Tahdotteko tehdä tämän minun\npuolestani?\"\n\n\"Kyllä. Mutta ennenkuin lähden Woolcroftiin, parooni, saanko tehdä\nehdotuksen omasta puolestani?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Olen kuullut hiukan tästä pääomasta ja sen suuruudesta. Minä en ole\nrahamies, mutta minusta tuntuu epäviisaalta kiiruhtaa näin tärkeää\nasiaa. Minua hämmästyttäisi, jos paikalliset edustajat uskaltaisivat\nryhtyä mihinkään toimenpiteihin kysymättä lontoolaisten johtajiensa\nmielipidettä. Ja on epäiltävää, onko Woolcroftissa lakimiestä,\njoka pystyisi laatimaan tarvittavat asiapaperit oikeaan muotoon.\nEntä jos toisin nämä herrat tänne keskustelemaan kanssanne? Se\nselvittäisi asiaa. Muutaman päivän kuluessa he voivat neuvotella omien\nasiantuntijoittensa kanssa, ja silloin teillä on tyydytys tietää, että\ntoivomuksenne täytetään yksityiskohtaisesti.\"\n\nVanha ja nuori mies kohtasivat toistensa katseet lujasti. Kumpikin\noli sanonut sangen paljon, mutta kumpikin oli välttänyt varsinaista\npääasiaa. De Novgorod huokasi. Hänen päänsä vaipui hänen rinnalleen.\n\n\"Te pyydätte minua elämään\", hän mutisi niin matalalla äänellä, että\nolisi voinut luulla, ettei hän ollut sanonut mitään.\n\n\"Niin. Velvollisuuttaan ei voi paeta, parooni. Ettekä voi jättää\nShielaa suojatta näiksi hirveiksi päiviksi. Sitä ei voi ajatellakaan.\nNyt minä menen. Saanko muuttaa tehtävän ehdotukseni mukaiseksi?\"\n\n\"Kyllä. Minä suostun.\"\n\n\"Onko minulla kunniasananne, sir, että te hoidatte asian loppuun\nsaakka, vaikka se kestäisi miten kauan tahansa?\"\n\n\"Te olette perin tarkka, kapseeni Royson.\"\n\n\"Minun täytyy olla -- Shielan tähden.\"\n\n\"Sangen hyvä -- minä lupaan. Ottakaa auto ja pyytäkää Shiela mukaanne.\nHän on uupunut. Hän nukkui hiukan aamiaisen jälkeen, luullakseni, mutta\njoku typerä palvelija sanoi hänelle, että minä olin omituinen, eikä hän\ntahtonut jättää minua ennenkuin te tulitte.\"\n\n\"Hän rakastaa teitä kuin tytär, sir. Ettekö tahdo koettaa pitää sitä\njonkinlaisena tukena myrskyssä?\"\n\nVenäläinen kohotti raskasmieliset silmänsä ja loi pitkän ja\nläpitunkevan katseen nuorukaiseen, joka rukoili häntä niin miehekkäästi.\n\n\"Menkää!\" hän sanoi. \"Olen antanut lupaukseni. Sanokaa Shielalle.\"\n\nRoyson kiiruhti ulos. Palvelijatar vei Shielalle sanan aiotusta\nmatkasta ja toi takaisin vastauksen, että jos parooni voitaisiin\nturvassa jättää, niin Shiela halusi matkaa Woolcroftiin enemmän kuin\nmitään muuta.\n\nEi voinut olla epäilystäkään siitä, että he olivat vetäneet paroonin\ntakaisin kuilun reunalta. Moneen päivään hän ei ollut nähnyt muuta\nturvapaikkaa kuin haudan.\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\nUUSI ELÄMÄ.\n\n\nKenraali Swiney lähti Woolcroftista maanantai-iltapäivällä matkalle\nPyreneille. Tämä tapahtui tällä tavoin: hän oli lopettanut\nlounaansa klubissa ja piti silmällä neljää miestä, jotka halusivat\npelata bridgeä,mutta olivat miltei yhtä kärkkäitä estämään häntä\nkeskeyttämästä, kun hänelle annettiin muuan kirjekortti.\n\nLuotuaan siihen nopean katseen hän luki sen ääneen tärkeän näköisenä.\n\n\"Ylisuperintendentti J. L. Winter, New Scotland Yardista!\" hän ilmoitti\nkaikkien niiden tyydytykseksi, jotka viitsivät kuunnella. \"Nähtävästi\njoitain on tekeillä. Parasta lähteä heti, pojat. Viivyn ehkä kauan.\"\n\nHän oli oikeassa. Woolcroftin klubi ei nähnyt häntä uudelleen moneen\nkuukauteen. Hän tapasi Winterin pienessä eteisessä, missä klubin\njäsenet vastaanottivat vieraita.\n\n\"Kenraali-majuri Swiney?\" kysyi päällikkö ääntäen nimen huolellisen\ntarkasti.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Alfred Septimus Swiney?\"\n\nJälleen 'Kyllä', mutta ei aivan yhtä armollisesti.\n\n\"Te tunnette erään mrs. Trentonin, luullakseni, joka asuu Half-Moon\nStreetillä Lontoossa?\"\n\n\"Oh, kyllä. Me olemme hyviä tuttuja.\"\n\n\"Ahaa. Toivoin että olin saanut vääriä tietoja. Kirjoitatte hänelle\nusein?\"\n\n\"Mitä hit.. mitä se teihin kuuluu, sir?\"\n\n\"Ellei se kuuluisi minuun, en olisi täällä. Valitettavasti te sanoitte\nhänelle, että neiti Shiela Macdonald oli lähtenyt Homesteadista\njoksikin aikaa ja asettunut asumaan pastori Arthur Hethcottin ja tämän\nsisaren luo?\"\n\n\"Entäpä sitten?\"\n\n\"Mrs. Trenton käy usein yöklubeissa, jotka ovat kuuluisia\nkohtauspaikkoja kansainvälisille hylkiöille. Hän on puhelias pikku\nnainen ja hän huomasi, että häntä kuunneltiin, kun hän kertoi\nHomesteadin murhenäytelmästä ikäänkuin hän olisi tuntenut sen tarkoin.\nMinun osastoillani on syytä epäillä, että rikokselliset, jotka\nkoettivat ryöstää neiti Macdonaldin ja johtivat siten monen kuolemaan,\nsaivat tietoonsa neiti Macdonaldin oleskelupaikan mrs. Trentonilta, ja\nsiten siis teidän kauttanne. Se on vakava asia, kenraali.\"\n\n\"Hyvä Jumala, ette kai aio nostaa syytettä mrs. Trentonia vastaan?\"\n\n\"Sen saavat korkeammat viranomaiset määrätä. Oma mielipiteeni -- mutta\nse ei voine teitä kiinnostaa. Tuletteko poliisiasemalle ja teette\nkirjallisen selostuksen tästä?\"\n\n\"Minä -- viranomainen -- poliisiasemalle? Olenko siis vangittu?\"\n\n\"Ette. Ajattelin, että pitäisitte enemmän suoremmasta menettelytavasta.\nSaatte myöhemmin kuulla enemmän superintendentti Hobbsilta ai joltakin\nnuoremmista upseereistani. Minun täytyy jättää päätösvalta korkeimmalle\noikeudelle. Tietenkään en voi estää oikeutta haastamasta teitä\ntodistajaksi.\"\n\nWinter kääntyi mennäkseen, mutta Swiney tarttui häntä hihaan. Hän oli\nsuuresti säikähtynyt.\n\n\"Piru vieköön, mies!\" hän sopersi, \"ettekö käsitä, etten tarkoittanut\nmitään pahaa? Te puhuitte jostain mielipiteestänne. Mitä se on? Olkaa\nniin suorapuheinen kuin haluatte. Voitte luottaa minuun.\"\n\n\"Aioin sanoa teille, kenraali, että teitä tullaan pitämään paljon\nenemmän vastuunalaisena kuin mrs. Trentonia.\"\n\nWinter ajatteli tarkoin.\n\n\"Voinko siis tehdä jotain pitääkseni hänen nimensä poissa asiasta?\"\n\n\"En oikein tiedä, mitä neuvoisin\", hän sanoi vihdoin. \"Asia on tullut\ntietooni välillisesti. Arvelen, ettei se kulje osaston läpi ennenkuin\nhuomenna tai ylihuomenna. Tehän sanoitte juuri nyt että voin luottaa\nteihin.\"\n\n\"Niin voittekin. Teen mitä tahansa -- --\"\n\n\"Joskus on viisainta olla tekemättä mitään, kenraali. Otaksukaa\nesimerkiksi, että ette olisi Woolcroftissa ettekä edes Englannissa,\nkun tämä tutkinto tapahtuu; silloin teidän yhteytenne hyökkäyksen\nkanssa voi jäädä huomaamatta. Mrs. Trenton kieltää tietysti sanoneensa\nsanaakaan kenellekään. Sellaiset naiset tekevät aina niin, suorastaan\nvakaumuksesta, koska he eivät milloinkaan käsitä, mitä pahaa heidän\nlörpöttelynsä voi saada aikaan... Ei, nyt minun todellakin täytyy\nlähteä, kenraali. Olen tullut pitkän matkan pelkästä myötätunnosta\nmiestä kohtaan, joka on teidän asemassanne ja on sekaantunut sellaiseen\njuttuun... Anteeksi. En voi enää kuunnella.\"\n\nJa siksi kenraali Swiney vietti syksynsä ja talvensa Paussa. Temple,\nkuuro mies, levitti huhun, että 'Vanha Nick' suorastaan kiskoi hänet\npois klubista. Kukaan ei välittänyt siitä. Hän oli mennyt ja sillä hyvä.\n\n\"Teillä on ollut kiireinen aika, nuori neiti\", sanoi Furneaux\nShielalle viikkoa myöhemmin. \"Vain hautajaisia ja tutkintoja ja\nsanomalehtihaastatteluja ja joka paikassa aina typeriä salapoliiseja ja\nlattajalkaisia konstaapeleita. Miksi ette vaihteeksi vietä häitä?\"\n\n\"Onko tämä kosinta, mr. Furneaux?\" oli hilpeä vastaus.\n\n\"Ei millään tavoin!\" huusi Furneaux teeskennellen säikähdystä. \"Minä\nolen niin pieni ja Royson pitää ruumiinsa kunnossa golfpelillä. Minä en\ntiedä paljon siitä tyhmästä pelistä, mutta minä ymmärrän että turvetta\nleikataan raudalla. Ajatelkaahan, mikä hirveä vaikutus silliä olisi\nminuun.\"\n\n\"No niin, minä etsin asuntoa tai jotain sen tapaista\", sanoi Shiela.\n\"Oletteko kuullut henkilöstä nimeltä Sir Thomas Fookes?\"\n\n\"Miehestä, joka omistaa tämän paikan?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hän on lähettänyt kiireisen määräyksen asianajajalle ja\ntalo-asiamiehelle, että meidän vuokra-aikamme on lopetettava millä\nhinnalla hyvänsä. Parooni tahtoo antaa hänelle korvauksen, mutta minä\nsanon: Ei, maksakoon hän meille. Ei ole meidän syymme, että paikka on\nsaanut niin hirveän maineen.\"\n\n\"Se on parasta mitä voisi tapahtua\", sanoi Furneaux vakavasti. \"Viekää\nparooni pois, neiti Shiela. Koettakaa kuukaudeksi Skotlantia ja\nsitten Lontoota joulukuuhun saakka. Silloin vanha Fookes on lähtenyt\nRivieralta Egyptiin. Kas niin!\"\n\nJa sen vuoksi me joulun maissa tapaamme Rivieralla kapteeni ja rouva\nRoysonin, sekä hienonnäköisen vanhan herrasmiehen, nimeltä Macdonald,\nnuoren rouvan isän, jonka nuori pari pakoittaa ottamaan innokkaasti\nosaa Cannes'in; Nizzan ja Monte Carlon seura-elämään.\n\nUlkoministeriö hankki paroonille erikoispassin ja hänet oli helppoa\nsaada irtautumaan entisestä elämästään loppuijäkseen. Mutta vaikka\ntuo vanha pippuripussi, sir Thomas Fookes, on Homesteadin valtias, ei\nhän voi koskea Rantahuvilaan. Täällä ovat rakennustyömiehet hommassa\nlisätäkseen taloon siipirakennuksen. Bob Smithers on jättänyt entisen\npaikkansa toimiakseen rakennusmestarina, uuden talon pysyvänä hoitajana\nja samoin huolehtiakseen siihen kuuluvasta maakappaleesta, joka\noikealla hetkellä tarjottiin myytäväksi.\n\nMrs. Smithers viettää kiireistä elämää, vuoroin komennellen typeriä\npalvelijattaria ja vuoroin selittäen, ettei kukaan ihminen voi pitää\npuhtaana taloa, missä hurja koira ja hullu kissa saavat mielinmäärin\nmellastaa.\n\nDmitri van Rosen parantui. Sekä hänestä että Vera Sassulitshista\ntullaan kuulemaan Neljännessä Internationalessa, jos he elävät niin\nkauan ja jos sellaista kongressia milloinkaan tulee pidettäväksi.\nKaksi muuta roistoa kuoli sairaalassa ja loput heistä karkoitettiin\nmaasta. Ehkäpä se oli viisainta. Parooni Alexis, joka on erinomaisen\nvarakas mies, huolehtii mitä anteliaimmalla tavalla niiden miesten\njälkeenjääneistä, jotka kaatuivat Shielan ja hänen tähtensä. Jackson\non tarkastajana Woolcroftissa ja Roberts kersanttina kylässä. Gladys\nHethcott on yhä naimaton. Hän elää kyllä hyvässä sovussa Roysonien\nkanssa, mutta Shiela sanoo, ettei hän voi koskaan oikein pitää hänestä,\nja jokainen nainen ymmärtää miksi ei. Winter, Furneaux ja Sheldon\nosoittivat suorastaan virallisia mielenkiintoa Lontoossa pidettyjä\nhäitä kohtaan. He lähettivät Shielalle yhteisen häälahjankin. Se\noli kiiltävästä ebenholtsista tehty musta kissa, jolla on mitä\nsievimmät kultaiset silmät ja pieni vaaleanpunainen suu, aina avoinna\nmielistelevästi naukumaan.\n\n\n\n"]