Hullun kertomus
Jack (todennäk. John Griffith Chaney) London (1876–1916)
Novellikokoelma sisältää kuusi kertomusta, joista nimitarina sijoittuu kalifornialaiseen hoitolaitokseen. Siinä heikkomieliseksi itseään kutsuva Tom kuvailee arkisia tehtäviään ja suhdettaan muihin potilaisiin. Muut novellit vievät lukijan Alaskan ankariin luonnonoloihin ja selviytymistaisteluihin.
Jack Londonin 'Hullun kertomus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1727. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
HULLUN KERTOMUS
Kirj.
Jack London
Suomennos
Helsingissä, Kustannus O.Y. Minerva, 1930.
SISÄLLYS:
Hullun kertomus. Alaskan murhenäytelmä. Ensimmäinen runoilija. Hänen isiensä jumala. Pohjolan tytär. Kertomuksen loppu.
HULLUN KERTOMUS
Minäkö? Ei, en minä ole potilas. Minä olen assistentti. En tiedä, mitä neiti Jones ja neiti Kelsey voisivat tehdä ilman minua. Laitoksessa on viisikymmentäviisi pahanlaista potilasta, joita ei ennätettäisi hoitaa ilman minua. Minusta on hauska hoitaa potilaita. He ovat siivoja, eivätkä pidä pahaa melua. Tavallisesti heidän käsissään tahi jaloissaan on jotakin hullusti, joten niitä ei voi liikuttaa. Potilaiden kanssa täytyy olla varovainen: heille ei saa antaa ruokaa liian nopeaan, sillä he saattavat tukehtua. Neiti Jones sanoo, että minä olen asiantuntija. Kun laitokseen tulee uusi hoitajatar, minä opetan häntä. On hauskaa nähdä uuden hoitajattaren ruokkivan potilaita. Se tapahtuu niin hitaasti ja varovaisesti, että on melkein illallisen aika ennenkuin aamiainenkaan on syöty. Sitten minä opetan häntä, sillä olen asiantuntija. Tohtori Dalrymple sanoo myös minua asiantuntijaksi ja hän sen varmasti tietää. Potilas voi syödä sangen nopeaan, jos vain osaa syöttää.
Nimeni on Tom. Olen kahdenkymmenenkahdeksan ikäinen. Kaikki laitoksessa tuntevat minut. Tämä on nähkääs laitos. Se kuuluu Kalifornian valtiolle ja poliitikot hoitavat sen johtoa. Minä tiedän sen, koska olen ollut täällä kauan. Jokainen luottaa minuun. Juoksen toimittamassa asioita, jos en ole hoitamassa potilaita. Minä pidän potilaista, sillä he tuovat mieleeni, miten onnellinen olen, kun en ole potilas.
Minä pidän paljon myös tästä kodista. En pidä ulkomaailmasta. Olen ollut siellä, olen karannut, mutta olen palannut takaisin. Pidän enemmän kodista. Minä en näytä potilaalta, vai näytänkö? Erotuksen huomaa heti kun katsoo minuun. Olen ammattitaitoinen assistentti. Se on kunnia heikolle. Heikolle? Niin, heikkomieliselle. Luulin, että olisitte ymmärtänyt. Me olemme kaikki heikkoja.
Mutta minä olen lievä heikko. Tohtori Dalrymple sanoo, että minä olen liian tarkka pysyäkseni täällä, mutta en välitä. Täällä on mukava olla. Minulla ei ole kohtauksia niinkuin useimmilla heikoilla. Näettekö tuon rakennuksen tuolla puiden välissä? Siellä asuu kaatuvatautisia. Heidät on eristetty siksi, että he eivät ole ihan tavallisia heikkoja. He sanovat sitä klubihuoneistoksi ja ovat yhtä hyviä kuin muutkin heikot paitsi että ovat sairaita. Minä en oikein pidä heistä, sillä he nauravat minulle, jos ehtivät kohtauksiltaan. Ennen olen sentään tavallinen heikko. Ei ole mukavaa olla alituisessa pelossa kaatua ja murskata päänsä. Toisinaan he juoksevat ympyrässä löytääkseen sopivan paikan, mutta epäonnistuvat. Lievät kaatuvatautiset ovat inhoittavia ja vakavat kaatuvatautiset ovat suuria kerskureita. En tahdo olla kaatuvatautinen. He eivät ole niinkään erikoisia, paitsi suurissa puheissaan, siinä se.
Neiti Kelsey sanoo, että olen kovin puhelias. Puheeni on kuitenkin järkevää, jota toisten heikkojen ei ole. Tohtori Dalrymple sanoo, että minulla on lipeä kieli. Tiedän sen itsekin. Teidän pitäisi päästä kuuntelemaan, kun puhun yksinäni tahi jollekin toiselle heikolle. Olisin mielelläni poliitikko, ellei siitä olisi niin paljon vaivaa. He ovat suuria puhujia ja ansaitsevat leipänsä sen avulla.
Tässä laitoksessa ei ole ketään raivoa, vaan kaikki ovat heikkoja. Antakaahan kun kerron jotakin hauskaa. Täällä on noin kaksitoista heikkoa tyttöä, jotka kattavat ruokasalin pöydän. Jos he saavat työnsä tehdyksi hyvissä ajoin, istuvat he pöytään ja alkavat keskustella. Minä hiivin silloin ovelle kuuntelemaan ja olen vähällä kuolla nauruun. Arvatkaa, kuinka he keskustelevat. Se tapahtuu näin. Pitkään aikaan ei kukaan hiisku mitään. Sitten yksi sanoo: "Kiitos Jumalan, etten ole heikkomielinen." Toiset nyökäyttävät päätään ja näyttävät tyytyväisiltä. Sitten kukaan ei taaskaan hiisku mitään pitkään aikaan. Vihdoin sanoo seuraava tyttö: "Kiitos Jumalan, etten ole heikkomielinen," ja toiset nyökäyttävät päätään. Samoin se jatkuu edelleen, kunnes jokainen on sanonut. He eivät sano koskaan muuta. Jätän teidän päätettäväksenne, ovatko he heikkomielisiä. Kiitos Jumalan, etten minä ole sellainen heikkomielinen.
Toisinaan ajattelen, etten ole laisinkaan heikko. Kuulun orkesteriin ja harrastan musiikkia. Kaikki orkesterin jäsenet ovat heikkoja paitsi johtaja, joka on hullu. Kaikki me tiedämme sen, vaikka puhumme siitä vain harvoin. Hänkin harrastaa politiikkaa, emmekä tahdo, että hän jättääkään alaansa. Minä lyön rumpua. Ilman minua laitos ei pysy pystyssä. Tiedän sen, koska olin kerran sairas. Oli ihme, ettei koko hoitola romahtanut, kun olin sairaalassa.
Pääsisin pois, jos haluaisin. En ole niin heikko, kuin useimmat luulevat. Mutta en välitä, sillä täällä on hauskaa. Sitäpaitsi koko laitos romahtaisi, jos lähtisin. Pelkään, että ennen pitkää tohtori huomaa, etten olekaan heikko ja lähettää minut pois ansaitsemaan elatukseni. Tunnen maailman enkä pidä siitä vaan olen mieluummin kotona.
Toisinaan minä irvistän. En voi luopua siitä, vaikka voin hiukan hillitä sitä. En ole silti paha. Katson kuvaani peilistä. Suuni on hassunkurisen näköinen. Se retkottaa alaspäin, ja hampaani ovat huonot. Heikoilla on samanlainen suu ja hampaat kuin minulla, mutta se ei silti todista, että minä olen heikko. Olen onnellinen siksi, että näytän heikolta.
Tiedän paljon asioita. Jos kertoisin teille kaiken, te hämmästyisitte. Toisinaan, kun minun täytyisi tehdä jotakin, mitä en halua, annan suuni retkottaa ja päästän sekavia ääniä. Matkin potilaita ja voin pettää hoitajattaret. Neiti Kelsey sanoi hiljattain minua hulluksi. Hän oli sangen vihainen, mutta minä vain narrasin häntä.
Neiti Kelsey kysyi kerran, miksi en kirjoita kirjaa heikkomielisten hoidosta, kun kerroin hänelle pikku Albertista. Hän on potilas ja voin päättää, miten hän voi, siitä tavasta, jolla hän vilkuttaa vasenta silmäänsä. Joskus ehkä kirjoitan tuon kirjan. Siitä on paljon vaivaa. Puhuisin sen nopeammin.
Tiedättekö, mikä mikro on? Se on olento, jonka pää ei ole teidän nyrkkiänne suurempi. He ovat tavallisesti heikkoja ja elävät kauan. Hydrot ovat toisenlaisia. Heillä on iso pää ja he ovat järkevämpiä. Mutta he eivät kasva suureksi, vaan kuolevat pian. Aina kun näen heitä, muistuu kuolema mieleeni. Joskus kun olen laiskalla tuulella ja hoitajatar haukkuu minua, toivoisin olevani potilas, joiden ei tarvitse tehdä mitään. On sentäänkin hauskempi olla sellainen kuin on ja puhua.
Eilen sanoi tohtori Dalrymple minulle: "Tom, en tiedä miten minun kävisi ilman sinua." Hän tietää, koska hänellä on ollut hoidettavanaan tuhansia potilaita kahden vuoden aikana. Tohtori Whatcomb oli ennen häntä. Heidät nimitetään. Se on politiikkaa. Olen nähnyt koko joukon tohtoreita, sillä olen ollut laitoksessa kauan, kaksikymmentäviisi vuotta. Valituksia ei ole tehty. Laitos ei olisi voinut toimia paremmin.
On hyvä olla lievänä heikkona. Katsokaahan, tohtori Dalrymple on kovassa työssä. Hän hoitaa virkaansa politiikan avulla. Me lievät heikot puhumme politiikkaa. Me ymmärrämme sitä ja tiedämme, että se on paha. Tällaista laitosta ei tulisi hoitaa politiikan avulla. Katsokaa tohtori Dalrympleä, Hän on ollut laitoksessa kaksi vuotta ja tietää paljon. Sitten tulee politiikka ja syöksee hänet pois ja lähettää uuden tohtorin, joka ei tunne asioita.
Olen tuntenut tuhansia hoitajattaria. Muutamat ovat aika sieviä. Mutta he tulevat ja menevät. Useimmat menevät naimisiin. Toisinaan tekee minunkin mieleni päästä naimisiin. Olin rakastunut erääseen hoitajattareen. Hänellä oli siniset silmät, kellertävä tukka ja ystävällinen ääni, ja hän piti minusta. Hän sanoi niin ja pyysi, että olisin kiltti poika. Minä olin kiltti siihen asti kuin karkasin. Sitten hän meni naimisiin eikä puhunut minulle mitään siitä.
Luulen, ettei naimisissaolo ole sentään niin hauskaa kuin kerrotaan. Tohtori Anglin ja hänen rouvansa tappelivat usein. Rouva sanoi kerran miestään heikkomieliseksi. Kellään ei ole oikeutta sanoa heikkomieliseksi toista, joka ei ole. Tohtori Anglin raivostui kuullessaan sen. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Politiikka ajoi hänet pois, ja tilalle tuli tohtori Mandeville, jolla ei ollut rouvaa. Kuulin kerran hänen keskustelevan insinöörin kanssa. Insinööri on naimisissa ja tappelee vaimonsa kanssa kuin koira kissan kanssa. Tohtori Mandeville sanoi olevansa iloinen, kun ei ollut tohvelin alla. Ymmärsin mitä hän tarkoitti, vaikka olenkin heikko. En välitä siitä kuitenkaan sen enempää. Toisinaan kuulee paljon sellaista, josta ei välitä.
Olen nähnyt paljon. Olin kerran kasvattina maatilalla, jolle minut vietiin junalla. Sen omisti mies nimeltä Peter Bopp. Heillä oli paljon karjaa. Tohtori Anglin sanoi, että minä olin vahva, ja niin olenkin. Sen takia halusin päästä kasvatiksi. Peter Bopp sanoi antavansa minulle hyvän kodin. Tehtiin oikein kirjallinen sopimus.
Mutta pian huomasin, ettei karjatila ollut sopiva paikka minulle. Rouva Bopp pelkäsi minua eikä antanut minun nukkua samassa rakennuksessa. Minun täytyi nukkua puuvajassa. Aamulla täytyi nousta ylös kello neljä hoitamaan hevosia, lypsämään lehmiä ja viemään maitoa naapuriin. He sanoivat niitä askareiksi. Niitä riitti koko päivän. Hakkasin puita, pidin kanalan puhtaana, kitkin rikkaruohoja, tein melkein kaikkia töitä. En ennättänyt lainkaan pitää hauskaa.
Antakaahan kun kerron lisää. Mieluummin ruokin heikkomielisiä kuin lypsän lehmiä, kun maa on kuurassa. Rouva Bopp pelästyi, kun leikin lasten kanssa. Enkä minä itsekään siitä pitänyt. Lapsilla oli tapana salaa irvistellä minua ja huutaa: "Hassu". Kaikki sanoivat minua "Hassuksi Tomiksi". Naapurin pojat heittelivät minua kivillä. Ei kukaan täällä kotona tee niin, sillä heikot osaavat käyttäytyä paremmin.
Rouva Boppilla oli tapana tukistaa minua, jos toimin hitaasti, mutta minä vain päästelin sekavia ääniä ja olin vieläkin hitaampi. Hän sanoi, että minä voisin vaikka surmata hänet jonakin päivänä. Kerran jätin niityllä olevan kaivon peittämättä, niin että yksi vasikoista putosi sinne ja hukkui. Silloin lupasi Peter Bopp löylyttää minua. Ja sen hän tekikin. Hän otti nahkahihnan ja tarttui minuun. Se tuntui kauhealta, sillä en ollut koskaan ennen saanut selkääni. Kotona ei tehdä sitä, ja juuri senvuoksi viihdyn siellä paremmin kuin muualla.
Tunnen lakia ja tiesin, ettei hänellä ollut oikeutta lyödä minua hihnalla. Se oli raakaa, ja papereissa sanottiin, ettei hän saanut olla raaka. En sanonut mitään, odotin vain, mikä osottaa millainen heikko olen. Odotin kauan, tulin hitaammaksi, päästelin sekavia ääniä, mutta hän ei sittenkään päästänyt minua takaisin kotiin, jonne halusin. Eräänä päivänä, kuukauden ensimmäisenä, rouva Brown antoi minulle kolme dollaria, joka oli maitolaskun suuruus. Se tapahtui aamulla. Illalla olisi minun pitänyt viedä maidon mukana kuitti rahoista, mutta sitä en tehnyt. Menin asemalle, ostin lipun, kuten kuka muu tahansa ja tulin junassa takaisin kotiin. Sellainen heikko minä olen.
Tohtori Anglin oli mennyt pois, ja tohtori Mandeville oli hänen tilallaan. Menin suoraa päätä hänen huoneeseensa. Hän ei tuntenut minua. Hän sanoi: "Tänään ei saa tavata hoidokkeja." Minä vastasin: "En tulekaan tapaamaan, vaan olen Tom. Kuulun tänne." Sitten hän vihelsi ja näytti hämmästyneeltä. Minä kerroin hänelle kaikki ja näytin nahkahihnan jäljet. Hän tuli hyvin vihaiseksi ja lupasi järjestää asian.
Mitä ajattelette siitä, olivatko nuorimmat potilaat iloisia nähdessään minut jälleen?
Menin sitten itse hoitolaan. Eräs uusi neiti ruokki pikku Albertia. "Odottakaa", sanoin. "Tuo ei ole oikea tapa. Ettekö näe, kuinka hänen vasen silmänsä on levoton? Antakaa minun näyttää." Hän ehkä luuli minua uudeksi tohtoriksi ja antoi lusikan minulle. Luulen, että Albert söi mukavammin kuin koskaan lähtöni jälkeen. Potilaat eivät ole pahoja, kun tuntee heidät lähemmin. Kuulin kerran neiti Jonesin sanovan neiti Kelsey'lle, että minä olin ihmeen taitava käsittelemään potilaita.
Jonakin päivänä menen ehkä tohtori Dalrymplen luo ja pyydän, että hän kirjoittaa minulle todistuksen, etten ole heikkomielinen, Sitten minusta tulee oikea assistentti, joka saa neljäkymmentä dollaria kuussa ja vapaan täysihoidon. Nain neiti Jonesin ja asun edelleen täällä. Jos hän ei huoli minusta, nain neiti Kelsey'n tahi jonkun muun hoitajattarista. Suurin osa heistä toivoo pääsevänsä naimisiin. Enkä välitä, vaikka vaimoni sanoisikin minua hulluksi. Mitä se kannattaisi? Luulen, että tulee toimeen yhden vaimoihmisen kanssa, kun kerran on tottunut hoitamaan potilaita.
En ole vielä kertonut karkaamisestani. Se ei olisi tullut mieleenikään, elleivät Charley ja Joe olisi esittäneet. He ovat lieviä kaatuvatautisia. Kävin tohtori Wilsonin huoneessa viemässä erästä kirjettä, kun näin Charley'n ja Joe'n kurkkivan voimistelurakennuksen nurkan takaa ja viittovan minulle. Menin heidän luokseen.
"Halloo!" sanoi Joe. "Kas potilasta."
"Hyvä", vastasin. "Kuinka on kohtauksien laita?"
Silloin he raivostuivat, ja minä aioin jatkaa matkaani, mutta Joe pysäytti minut ja sanoi: "Olemme karkumatkalla. Tule mukaan."
"Mihin?"
"Menemme yli vuorenharjanteen", sanoi Joe.
"Ja haemme kultaa", selitti Charley. "Emme saa enää kohtauksia. Olemme terveitä."
"Hyvä on", vastasin. Hiivimme rakennusten ja puiden suojassa eteenpäin. Noin kymmenen minuutin kuluttua pysähdyin.
"Mikä nyt?" kysyi Joe.
"Odota", vastasin. "Käännyn takaisin."
"Minkätähden?"
"Otan pikku Albertin mukaan."
He sanoivat, ettei se kävisi päinsä, ja raivostuivat. Mutta en välittänyt siitä, sillä tiesin, että he kyllä odottaisivat. Katsokaas, minä olen ollut laitoksessa kaksikymmentäviisi vuotta ja tunnen syrjäpolut, jotka johtavat vuoren harjanteelle. Joe ja Charley eivät tunne. Sen takia heidän oli pakko odottaa.
Menin hakemaan pikku Albertin. Hän ei osaa kävellä eikä puhua eikä tehdä mitään muutakaan, joten minun täytyi kantaa häntä koko ajan. Kuljimme ohi niityn, jota pidemmällä en koskaan ollut käynyt. Puut ja pensaat olivat niin tiheässä, ettemme enää nähneet mitään tietä. Seurasimme erästä karjapolkua, kunnes tulimme aidalle, joka oli laitoksen maiden rajana.
Me kiipesimme ylös mäkeä, joka oli toisella puolen jokea. Puut olivat suuria eikä pensaita ollut enää, mutta kuivat lehdet olivat luistavia ja nousu jyrkkää, joten meidän oli vaikea kävellä. Aina tulimme vain pahempiin kohtiin. Tulimme penkereelle, joka oli neljänkymmenen jalan pituinen. Jos siltä olisi pudonnut, olisi murskaantunut tuhannen tahi ehkä sadan jalan syvyyteen. Minä kuljin ensin sen kohdan yli kantaen pikku Albertia. Joe tuli jälkeeni. Mutta Charley pelästyi keskellä penkerettä ja istahti.
"Saan kohtauksen", hän sanoi.
"Etpäs saa", sanoi Joe. "Et olisi silloin istahtanut, koska kohtauksesi tulevat aina seistessäsi."
"Tämä on toisenlainen kohtaus", sanoi Charley ja alkoi itkeä.
Hän pudisteli ja ravisteli itseään, mutta juuri siksi, että halusi, ei saanut kohtausta.
Joe raivostui ja noitui, mutta se ei auttanut. Minä koetin puhua lempeästi Charley'lle. Sillälailla tulee käsitellä potilaita. Jos te suututte, he tulevat vain pahemmiksi. Tiedän sen, sillä itsenikin laita on samoin. Sentakia olin vähällä surmata rouva Boppin. Hän oli paha minulle.
Ilta alkoi lähestyä, ja minä tiesin, että meidän tuli jatkaa matkaa. Senvuoksi sanoin Joe'lle:
"Lopeta noitumisesi ja pidä Albertia, niinkauan kuin noudan Charley'n."
Tein sen, mutta hän oli niin peloissaan ja pyörällä, että ryömi eteenpäin polviensa ja käsiensä varassa minun auttaessani häntä. Kun olimme selvinneet siitä ja Albert oli jälleen käsivarrellani, kuulin jonkun nauravan alhaalla. Siellä oli mies ja nainen hevosten selässä katsellen ylös meihin. Miehellä oli pyssy satulaan kiinnitettynä, ja nainen nauroi meitä.
"Keitä hitossa nuo ovat?" sanoi Joe pelästyneenä. "Ehkä he ajavat meitä takaa."
"Lopeta noitumisesi", sanoin minä Joe'lle. "Hän on mies, joka omistaa läheisen karjatilan ja kirjoittaa kirjoja."
"Hyvää päivää, herra Endicott", huusin hänelle.
"Terve", vastasi hän. "Mitä te täällä teette?"
"Me olemme karkumatkalla."
"Hyvää onnea. Mutta älkää menkö pitkälle, että ennätätte takaisin ennen pimeän tuloa."
Ja sitten he molemmat nauroivat.
"Tämä on oikea karkumatka", sanoin minä.
"Hyvä on", vastasi hän. "Onnellista matkaa. Mutta varokaa, etteivät karhut ja puumat syö teitä pimeässä."
Sitten he ratsastivat pois nauraen, mutta minä toivoin, ettei hän olisi puhunut mitään karhuista ja puumista.
Sitten pääsimme jyrkänteen toiselle puolelle ja löysimme polun, jota pitkin matkamme edistyi nopeaan. Charley ei osottanut enää mitään kohtauksen merkkejä, vaan alkoi naureskella ja puhua kultakaivoksista. Pahin vastus oli pikku Albert. Hän oli melkein yhtä iso kuin minä. Katsokaas, olen aina sanonut häntä pikku Albertiksi, vaikka hän on kasvanut jo suureksi pojaksi. Hän painoi niin paljon, etten jaksanut pysyä Joe'n ja Charley'n rinnalla. Olin aivan hengästynyt. Esitin heille, että hekin kantaisivat vuorostaan Albertia, mutta siihen he eivät suostuneet. Silloin sanoin, että jätän heidät, jolloin he joutuvat eksyksiin ja karhujen ja puumien saaliiksi. Charley näytti siltä kuin hän olisi saanut kohtauksen, ja Joe sanoi: "Anna hänet minulle." Senjälkeen kannoimme häntä vuorottain.
Jatkoimme matkaamme vuoristossa. Luulen, ettei siellä ole kultakaivoksia, mutta olisimme ehkä löytäneet niitä, jos olisimme päässeet huipulle ja ellemme olisi kadottaneet polkua ja ellei olisi tullut pimeä ja ellei pikku Albert olisi väsyttänyt meitä kaikkia. Useat potilaat pelkäävät pimeyttä, ja Joe sanoi, että hän saa kohtauksen. Mutta hän ei saanut. En koskaan ole nähnyt onnettomampaa ihmistä. Hän ei saanut koskaan kohtausta silloin kuin halusi. Toiset potilaat saavat kohtauksia kuin takin hihasta.
Vähitellen tuli aivan pimeä, meidän oli nälkä eikä meillä ollut tulta. Katsokaas, heikkomielisten ei sallita pitää tulitikkuja taskuissaan, joten meidän täytyi väristä kylmässä. Emme osanneet aavistaa, että meidän tulisi nälkä, sillä heikkomieliset saavat ruokansa ilman muuta ja siksi on parempi olla laitoksessa kuin ulkona maailmalla.
Pahinta oli kuitenkin hiljaisuus. Vain yksi seikka oli sitäkin pahempi, nimittäin äänet. Kuului kaikenlaisia ääniä, sitten oli taas hetken hiljaista. Luulen, että ne olivat kaniineja, mutta ne pitivät sellaista melua kuin villipedot – kahistivat, rapistelivat, tömistivät, ritistelivät ja ratistelivat. Ensin sai Charley kohtauksen, oikein todellisen, ja sitten Joe vielä kauheamman. En välitä kohtauksista suurestikaan kotona, kun kaikki ovat saapuvilla, mutta pimeässä metsässä ne ovat toista. Kuulkaa neuvoani älkääkä menkö koskaan etsimään kultaa kaatuvatautisten kanssa, vaikkapa he olisivatkin lieviä.
Se oli elämäni kauhein yö. Silloin kun Charley'lla ja Joe'lla ei ollut kohtauksia, he teeskentelivät, että heillä oli, ja pimeässä väriseminenkin tuntui minusta kohtaukselta. Värisin itsekin niin että luulin saavani kohtauksen. Pikku Albert vain ei välittänyt mistään, vaikka hänellä ei ollut mitään syömistä. En ole koskaan nähnyt häntä niin huonona kuin silloin. Hänen vasen silmänsä näytti siltä kuin se olisi pudonnut. En nähnyt sitä, mutta voin tuntea sen. Joe kiroili ja noituili, ja Charley itki ja toivoi olevansa kotona.
Emme kuitenkaan kuolleet, vaan palasimme takaisin suoraa päätä kohta aamun valjetessa. Pikku Albert oli vähällä kuolla. Tohtori Wilson oli niin raivoissaan kuin olla saattoi ja sanoi, että minä, Joe ja Charley olimme laitoksen pahimmat heikot. Mutta neiti Striker, joka oli siihen aikaan hoitajattarena syleili minua ja sanoi olevansa iloinen, kun palasin takaisin. Päätin mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta jo kuukauden kuluttua hän menikin naimisiin peltisepän kanssa, joka tuli kaupungista saakka asettamaan vesikouruja uuteen sairaalarakennukseen. Pikku Albertin silmä ei liikkunut pariin päivään, se oli niin väsynyt.
Kun karkaan toisen kerran, menen suoraa vuorten toiselle puolelle enkä ota kaatuvatautisia mukaani, sillä he eivät parannu, vaan saavat kohtauksiaan, jos vähänkin pelästyvät tahi kiihoittuvat. Otan mukaani vain pikku Albertin. En tiedä, miksi en voi lähteä ilman häntä. En sitäpaitsi aiokaan karata. Hoitola on paljon parempi kuin kultakaivokset, ja uusi hoitajatarkin on tulossa. Albert on nyt minua suurempi, joten en jaksaisi kantaa häntä vuoren yli. Hän kasvaa suuremmaksi päivä päivältä. Se on ihmeellistä.
ALASKAN MURHENÄYTELMÄ
Morgansonilta oli silava loppunut kesken. Tosin hän ei milloinkaan ollut suursyömäri. Hänen vatsansa oli toisarvoinen tekijä, jonka merkitys oli vähäinen ja jolle hän uhrasi vähän huolta, mutta nyt kun siltä oli kielletty välttämätönkin, niin kirpeä, suolainen silavanloppu oli vain kiihoittanut sitä.
Hänen kasvonsa näyttivät nälkäisiltä ja riutuneilta. Posket olivat kuopilla, joten iho oli pingoittunut poskiluiden kohdalta. Vaaleansinisiä silmiä särki ja niiden ilme kertoi jostakin uhkaavasta vaarasta. Se oli epäilevä, tuskallinen ja odottava. Ohuet huulet olivat entistä ohuemmat ja näyttivät ikäänkuin vetäytyvän kirkkaaksikiilloitettua paistinpannua kohti.
Hän otti mukavamman asennon ja veti piipun esiin, katsoi sen sisältöä tarkasti ja kopisti sen sitten kouraansa. Tämän jälkeen hän käänsi hylkeennahkaisen tupakkakukkaron nurin ja pudisti pölyn ulos, arvioiden tarkasti jokaisen tupakkahitusen, jonka hän siten sai. Tulos olisi tuskin riittänyt täyttämään sormustinta. Hän tutki taskujaan ja saikin hyppysiinsä poroa, jossa oli hiukan tupakanmuruja. Hän erotteli ne mikroskooppisella tarkkuudella, antaen toisinaan kumminkin vieraidenkin aineiden mennä mukaan, kämmenelleen. Silloin tällöin hän tahallaan lisäsi pieniä villakuiduista muodostuneita höytyjä, jotka olivat peräisin takista, jonka taskuihin ne olivat keräytyneet.
Neljännestunnin kuluttua oli hän saanut kokoon puoli piipullista. Sytytettyään sen nuotiotulesta hän istuutui huopapeitteiden päälle paahtaakseen mokkasiiniensa pohjia ja poltteli kitsastellen. Kun piippu oli palanut loppuun, jäi hän samaan asentoon katsellen miettiväisenä tummuvaa hiillosta. Vähitellen katosi epäröivä ilme hänen kasvoiltaan, jotka tulivat päättäväisiksi. Hän oli vihdoinkin keksinyt keinon vapautua kolkosta asemastaan. Tosin se ei ollut mikään kaunis keino, sillä tiukat huulet ja ankarat, melkein verenhimoiset kasvot puhuivat toista.
Päätös toi mukanaan toimintakyvyn. Hän nousi hitaasti kankeille jaloilleen ja ryhtyi leirin hajoitushommiin. Peitteet, paistinpannun, pyssyn ja kirveen hän kiinnitti hihnoilla lujasti rekeen. Lämmiteltyään käsiään ja suojattuaan ne kintailla hän lähti matkaan. Jalat olivat vihoitelleet, joten hän nytkin onnahteli huomattavasti astuessaan reen vetäjänä. Vetoköysi tuotti suuria kärsimyksiä, sillä monta päivää oli se hangannut olkapäitä, saattaen ne aroiksi.
Polku kulki Yukonin jäätynyttä pintaa pitkin ja johdatti hänet neljän tunnin kuluttua Minton kaupunkiin, joka oli rakennettu aukealla paikalla olevalle mäennyppylälle ja käsitti kapakan ja muutamia hökkeleitä. Hän astui kapakkaan jättäen rekensä ulos oven luo.
"Riittääkö tämä ryypyn hinnaksi?" sanoi hän asettaen tyhjältä näyttävän kultapussin tarjoilupöydälle.
Kapakanpitäjä katseli vuoroin pussia vuoroin miestä ja antoi hänelle pullon laseineen.
"En välitä tomusta", hän virkkoi Morgansonille.
"Ottakaa pois vain", Morganson kehoitti.
Kapakanpitäjä pudisteli pussia vaakakuppiin saaden muutamia kultahitusia putoamaan. Morganson otti pussin häneltä, käänsi sen nurin, jolloin siitä irtaantui vielä hiukan pölyä.
"Luulin, että siinä olisi ollut puolen dollarin arvosta", sanoi hän.
"Ei aivan", vastasi toinen, "mutta ei paljon puutukaan. Otan seuraavalta kävijältä vahingon takaisin."
Morganson kaatoi lasin puolilleen.
"Ottakaa vain oikein miehen ryyppy", rohkaisi kapakanpitäjä.
Morganson kallisti pulloa uudelleen täyttäen lasin reunoja myöten. Hän joi sen pienissä erissä nauttien sen tulisuudesta, joka uhkasi viedä nahan hänen kieleltään, kuumensi kurkkua ja vaelteli sitten alemmaksi lämmittävänä virtana.
"Keripukki, vai?" kysyi kapakanpitäjä.
"Alku ainakin", vastasi Morganson, "mutta se ei ole alkanut turvottaa vielä. Ennätän ehkä Dyeaan, josta saan tuoreita vihanneksia, ja parannan sen."
"Pahassa pulassa, uskallan sanoa", naurahti toinen, "ilman koiria, ilman rahaa ja lisäksi keripukki. Teidän sijassanne koettaisin kuusenhavuteetä."
Puolen tunnin kuluttua Morganson sanoi hyvästi ja lähti jokipolkua etelään vetoköyden hangatessa olkapäitä yhä aremmiksi. Kun oli jälleen kulunut puoli tuntia, hän levähti. Joenrantamalta lähti suorassa kulmassa aukio, joka ulottui houkuttelevana linjana kauas metsään. Morganson jätti reen jäälle ja käveli aukiota mailin verran. Se oli oikeastaan tie, jolla oikaistiin Yukonin mutka. Joelle oli matkaa vielä noin kolmesataa kyynärää alavaa tasaista metsämaata. Hän käveli rantaan asti, mutta ei kuitenkaan laskeutunut polulle, joka kulki aivan läheltä reunaa. Etelään, Selkirkiin päin, hän saattoi seurata polkua toista mailia, kunnes se häipyi lumeen. Pohjoisessa, Minton suunnalla, esti jokeenpistävä metsäinen niemeke näkemästä polkua neljännesmailia pitemmälle.
Morganson näytti tyytyväiseltä palatessaan samaa tietä rekensä luo, tarttui vetoköyteen ja kiskoi rekeä aukiolle. Lumi oli koskematonta ja löyhää saattaen etenemisen raskaaksi. Jalakset tarttuivat lumeen ja vastustivat kulkua, joten mies läähätti ankarasti jo puolen mailin kuluttua. Oli jo pimeä, kun hän oli saanut leirin pystytetyksi, rautakamiinan asetetuksi paikoilleen ja puut hakatuiksi. Kun hänellä ei ollut kynttilöitä, ryömi hän peitteihinsä niin pian kuin oli juonut pannullisen lämmittävää teetä.
Kohta aamulla herättyään hän veti kintaat käsiinsä, painoi lakin korville ja astui metsikön lävitse alas rantaan. Pyssyn oli hän ottanut mukaansa. Ei hän kuitenkaan nytkään laskeutunut jäälle. Hän tarkasteli autiota jäätä ja polkua tunnin ajan paukutellen käsiään ja hypellen vilkastuttaakseen verenkiertoa, ja palasi sitten takaisin leirille valmistaakseen aamiaisen. Tee oli loppumaisillaan – se riitti korkeintaan kahdeksitoista kerraksi; mutta niin pienen hyppysellisen sitä asetti hän teepannuun, että se oli omiaan pidentämään sen kestoaikaa rajattomasti. Hänen koko ruokavarastonsa käsitti puoli pussillista jauhoja ja vajaan rasian leipomisjauhetta. Hän valmisti laivakorppuja ja söi niitä pureskellen jokaisen suupalan huolellisesti. Kolme sai riittää ateriaksi, vaikka usein hän epäröi ja aikoi ottaa neljännen. Nostaen ja punniten jäljelläolevia jauhoja hän arveli niiden riittävän pariksi viikoksi.
"Ehkä kolmeksikin", lisäsi hän itsekseen asettaen ruokatavarat syrjään.
Sitten hän jälleen veti kintaat käsiinsä, painoi lakin korville, otti pyssynsä ja lähti joenrantamalle, johon hän kyyristyi lumeen odottamaan. Muutamien minuuttien paikallaanolo vaikutti, että pakkanen alkoi purra, joten hänen täytyi asettaa pyssy poikittain polvilleen ja ryhtyä lämmittämään käsiään ja jalkojaan. Jalkoja alkoi nipistellä yhä kiukkuisemmin, ja hänen oli pakko nousta juostakseen lumessa edestakaisin puiden suojassa. Kauan hän ei kuitenkaan juossut, vaan tuli takaisin äyräälle ja kurkisti varovaisesti jokipolkua kumpaankin suuntaan ikäänkuin koettaen saada ihmisolennon ilmestymään sille pelkän tahtonsa voimalla. Lyhyt hämärä aamu meni menojaan, vaikka se tuntui hänestä vuosisadan pituiselta. Väijyksissäolo oli helpompaa iltapäivällä, sillä ilma lämpeni ja lunta alkoi putoilla – kuivana, kristallihohteisena pölynä. Tuuli ei hengähtänytkään, ja lumi vaipui maahan ja oksille kohtisuoraan, äänettömästi, nukuttavasti. Hän melkein torkkui, silmät ummessa, pää polvien varassa, ainoastaan korvat valvoivat ja odottivat ääniä polulta. Mutta hiljaisuutta ei häirinnyt koirien ulina, reenjalasten kitinä eikä ajajien huudot. Hämärän laskeutuessa hän palasi leirille, keräsi polttopuita, söi kaksi laivakorppua ja ryömi peitteisiin. Uni oli levotonta, hän heittelehti ja valitteli, kunnes heräsi keskellä yötä ja söi vielä yhden laivakorpun.
Uusi päivä oli aina edellistä kylmempi. Neljä laivakorppua ei saattanut pitää yllä ruumiinlämpöä huolimatta suunnattomista määristä kuusenhavuteetä, joten hänen oli pakko lisätä ateria kolmeksi laivakorpuksi. Keskipäivällä hän ei syönyt mitään, joi vain runsaasti laihanlaihaa oikeata teetä. Sama ohjelma toistui joka päivä: aamulla kolme laivakorppua, keskipäivällä teetä, illalla kolme laivakorppua, väliaikoina kuusenhavuteetä keripukin parantamiseksi. Ennen pitkää hän huomasi tahtomattaan tekevänsä laivakorpuista suurempia ja palasi ankaran sisäisen taistelun jälkeen entiseen kokoon.
Viidentenä päivänä ilmestyi polulle elämää. Etelään ilmaantui musta pilkku, joka kasvoi. Morganson kävi yhä varovaisemmaksi, tarkasteli pyssyään, otti patruunan pois makasiinista ja asetti toisen tilalle. Hän laski hanan puolivireeseen ja veti kintaan oikeaan käteensä, jotta se olisi lämmin ja taitavampi käsittelemään liipasinta. Kun musta pilkku lähestyi ja tuli suuremmaksi, hän huomasi, että se oli yksinäinen mies, jolla ei ollut rekeä eikä koiria, ei edes matkatavaroita. Morganson hermostui, veti pyssyn täyteen vireeseen ja laski sen uudelleen puoli vireeseen. Mies näkyi olevan intiaani. Morganson huokasi pettymyksestä ja asetti pyssyn polvilleen. Intiaani asteli ohitse ja katosi Minton suunnalle metsäisen niemekkeen taakse.
Morganson sai uuden aatteen. Hän vaihtoi lymypaikkansa toiseen, joka oli kahden samansuuntaisesti kaatuneen paksun puunrungon välissä. Kirveellään hän löi niihin kaksi syvää lovea. Sitten hän asetti pyssynpiipun nojaamaan toiseen loveen ja tähtäsi. Hän saattoi vallita koko polkua siihen suuntaan. Hän kääntyi, muutti pyssynpiipun toiseen loveen ja tähtäsi pitkin polkua aina niemekkeeseen saakka.
Hän ei milloinkaan laskeutunut alas tielle, joten ei kukaan saattaisi aavistaakaan, että hän piileskeli joen äyräällä. Lumen pinta oli koskematonta. Hänen lymypaikkaansa eivät johtaneet joelta ainoatkaan jäljet.
Yöt kävivät pitemmiksi ja hänen päivittäinen väijymisensä lyhyemmäksi. Tapahtui kerran, että reki kulki pimeässä ohitse ja Morganson kuunteli sen tiukujen kilinää harmissaan ilta-ateriansa ääressä. Kohtalo oli salaliitossa häntä vastaan. Hän oli tarkannut tietä uskollisesti kymmenen päivää keskeytymättä kärsien kylmyydestä ja yksitoikkoisuudesta, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Ainoastaan yksi vaeltava, tyhjäkätinen intiaani oli ilmaantunut. Nyt yöllä, kun hänen oli mahdotonta olla väijyksissä, kulki polulla kyllä miehiä, koiria ja rekiä, jotka sisälsivät elämää, aikoen etelään merelle ja sieltä edelleen sivistyneisiin oloihin.
Nämä ajatukset liikkuivat alati hänen mielessään. Reki, jota hän odotti, oli täynnä elämää, joka nyt kuihtui, häipyi ja pakeni hänestä lumisessa leirissä. Ravinnon puute oli tehnyt hänet heikoksi, joten hän ei saattanut itse tehdä taivalta. Mutta reki korvaisi kaiken; sen koirat vetäisivät häntä, sen sisältämä ruoka loihtisi häneen uutta eloa ja rahat veisivät hänet yli meren kohti etelän aurinkoa ja sivistystä. Meri, aurinko ja sivistys alkoivat tuntua hänestä elämän, hänen elämänsä, erottumattomilta ominaisuuksilta, jotka kaikki tulisivat tuon odotetun reen mukana. Tämä ajatus kiusasi häntä painajaisen tavoin, niin että hän lopulta jo piti itseään reen laillisena omistajana.
Jauhot olivat loppumaisillaan pakottaen hänet palaamaan vain neljän laivakorpun päivittäiseen annokseen. Heikkous lisääntyi, pakkanen puri yhä kipeämmin, mutta hän odotti päivän toisensa jälkeen nähdäkseen kuolleella polulla elämää. Vihdoin keripukki edistyi seuraavalle asteelleen. Iho ei enää kyennyt poistamaan veren epäpuhtauksia, josta oli seurauksena ruumiin pöhöttyminen. Nilkat kävivät pulleiksi ja usein niitä aristi niin, ettei hän saanut unta tuntikausiin. Lähinnä alkoivat hänen polvensa turvota tehden tuskan kaksinkertaiseksi.
Pakkanen kiristyi. Lämpömäärä aleni – neljäänkymmeneen, viiteenkymmeneen, kuuteenkymmeneen alle nollan. Tosin hänellä ei ollut lämpömittaria, mutta hän ymmärsi sen luonnonmerkeistä, jotka ovat yleisesti tunnettuja siinä maassa – lumeen kaadetun veden rätisemisestä, pakkasen kirpeästä purevuudesta sekä siitä nopeudesta, jolla hänen hengityksensä muuttui huurteeksi leirin purjekankaalle. Hänen oli turhaa vastustella pakkasta ja koettaa olla väijyksissä rannalla. Heikkous teki hänet pakkaselle alttiiksi, kylmä viima puri hampaansa häneen ennenkuin hän ennätti paeta lämpimän leiritulen ääreen. Hänen nenänsä ja poskensa olivat jäätyneet ja mustuneet, ja vasemman käden peukalo oli kintaassa jäätynyt niin pahasti, että ainakin viimeinen nivel oli mennyttä.
Kohtalo oli hänelle niin ivallinen, että nyt, kun hänen oli pakko levätä leirillä, polku vilisi elämää. Ensimmäisenä päivänä kulki ohitse kolme rekeä, toisena kaksi. Kumpanakin päivänä ennätti hän rannalle parahiksi kun reki oli mennyt ja tuskin kului puoltakaan tuntia hänen palaamisestaan leirille, kun seuraava reki kulki ohitse.
Pakkanen lauhtui lievemmäksi ja salli hänen väijyä rannalla, mutta siitä ei ollut hyötyä, koska polku kuoli uudelleen. Viikko kului, mutta ei ainoakaan sielu ilmaantunut tielle. Hän söi vain yhden laivakorpun aamulla ja toisen illalla, mutta itse hän tuskin huomasikaan sitä. Toisinaan häntä ihmetytti, miten itsepintaisesti elämä pysyi kiinni hänessä. Hän ei olisi ennen uskonut, että hän saattaisi sietää niin paljon.
Kun jäälle vihdoin ilmestyi elämää, ei hän voinut saavuttaa sitä. Ohitse marssi Luoteispoliisin kaksikymmentä miestä käsittävä komennuskunta rekineen ja koirineen. Morganson ei antanut merkkiäkään olemassaolostaan eivätkä poliisit aavistaneet vaaraa, joka piili äyrään takana kuolemaisillaan olevan miehen muodossa.
Jäätynyt peukalo oli varsin kiusallinen. Hän koetti suojella sitä kylmältä siten, että otti kätensä pois kintaasta ja asetti sen vaatteittensa alle kainalokuoppaan ihon lämpöön. Postinkuljettaja oli seuraava matkalainen, mutta hänkin sai kulkea rauhassa, sillä hän oli siksi tärkeä henkilö, että häntä kohta kaivattaisiin.
Jauhot loppuivat eräänä päivänä. Seuraava päivä valkeni pyryisenä. Aina kun pyrytti, oli ilma leudompaa. Morganson istui ulkona väijyksissä kokonaista kahdeksan tuntia liikkumatta, nälkään nääntymäisillään, kärsivällisenä odottaen saalistaan. Mutta saalis ei tullut, vaan hän sai pimeän tullen nilkuttaa takaisin leirille, missä hän joi litrakaupalla kuusenhavuteetä ja kuumaa vettä sekä paneutui levolle.
Seuraavana aamuna oli kohtalo hänelle suotuisampi. Astuessaan ulos hän huomasi suuren uroshirven astelevan aukion poikki muutaman sadan askeleen päässä. Morganson tunsi päässään huminaa ja verenpakotusta ja oli vähällä pyörtyä. Heikkoudenpuuska pakotti hänet istumaan. Sitten hän otti pyssynsä ja tähtäsi huolellisesti. Luoti osui, sen hän tiesi varmasti, mutta hirvi kääntyi ja alkoi nousta ylös metsäiselle mäelle, joka ei ollut kaukana aukiosta. Morganson ampui hurjistuneena puiden sekaan, kunnes hänelle selvisi, että moinen menettely vain lopettaisi ampumavarat, joita tarvittaisiin odotettua rekeä varten.
Hän lakkasi ampumasta ja tarkasteli. Hän oli nähnyt mihin suuntaan eläin oli paennut ja huomasi ylempänä olevan aukeaman ja kaatuneen hongan juuri sillä kohdalla, josta hirvi varmasti kulkisi. Hän päätti ampua vielä yhden luodin ja tähtäsi tyhjään ilmaan rungon yläpuolelle. Eläin ilmaantui näkyviin rungon kohdalla ja kohotti etujalkansa hyppyä varten. Morganson veti liipasimesta. Laukauksen kaikuessa hirvi näytti tekevän kuperkeikan ilmassa. Se syöksähti rungon toiselle puolelle hautaantuen lumeen, joka pölysi ilmaan.
Morganson ryntäsi ylös mäelle – ainakin hän nousi rynnätäkseen. Seuraava seikka, minkä hän muisti, oli, että hän tuli tajuihinsa pyörtymiskohtauksesta ja ponnisteli polvilleen. Hän kulki hitaasti pysähtyen silloin tällöin hengittämään ja levähtämään. Vihdoin hän pääsi ryömien puunrungon yli. Hirvi oli liikkumaton. Morganson istahti sen päälle ja nauroi kätkien kasvonsa käsiinsä.
Lopulta sai hän hysteerian karkoitetuksi ja otti metsästyspuukkonsa ja työskenteli niin nopeasti kuin hänen arat ja väsyneet jäsenensä suinkin sallivat. Nylkeä hän ei viitsinyt hirveä, vaan paloitteli sen semmoisenaan. Lihaa oli nyt riittämiin.
Kun työ oli tehty, hän valitsi erään sadan naulan painoisen kappaleen ja alkoi kiskoa sitä alas leirille, mutta lumi oli pehmeätä ja kappale liian painava hänelle. Hän otti toisen, kahdenkymmenen naulan kappaleen ja levättyään matkalla monta kertaa sai sen leirille. Osan lihasta hän paistoi, mutta söi säästellen. Sitten hän meni väijymispaikkaansa aivan vaistomaisesti. Lumisella polulla näkyi selvästi jalasten jälkiä. Elämää sisältävä reki oli kulkenut ohitse, kun hän oli metsästyshommissa.
Mutta hän ei siitä välittänyt, vaan oli iloinen, ettei reki ollut mennyt ohitse ennen hirven tuloa. Hirvi oli muuttanut hänen suunnitelmansa. Sen liha maksoi viisikymmentä senttiä naula, ja hän oli tuskin kolmen mailin päässä Mintosta. Hänen ei tarvinnut enää odottaa rekeä, joka toisi elämän. Hirvi toi elämän. Hän möisi sen. Hän ostaisi Mintosta pari koiraa, hiukan ruokaa ja tupakkaa, ja koirat vetäisivät hänet polkua pitkin etelään merelle, aurinkoon ja sivistykseen.
Hänen oli nälkä. Nälän yhtämittainen jäytävä tunne oli nyt yhtäkkiä tullut tuskalliseksi. Hän nilkutti takaisin leirille ja paistoi lihaviipaleen ja poltti kaksi piipullista kuivia teelehtiä. Sen jälkeen hän paistoi jälleen lihaviipaleen. Ateria tuntui antavan hänelle voimaa, sillä hän lähti ulos ja pilkkosi puita suuren läjän. Sen päälle taasen lihaviipale. Ruoka vain kiihoitti nälkää, niin että se oli kuin tulehdus. Vähänväliä hän paistoi lisää lihaa. Jos hän koettikin syödä vähemmän paistamalla pienempiä viipaleita, hän huomasi paistavansa sitä useammin.
Päivemmällä juolahti hänen mieleensä, että villit eläimet saattaisivat käydä ryöstämässä hirven, ja hän lähti mäelle mukanaan kirves, vetoköysi ja kiinnityshihnat. Hänen tilansa oli edelleenkin niin heikko, että säilytystelineen teko vei koko iltapäivän. Hän valitsi nuoria puita, kaatoi ja karsi ne ja valmisti niistä korkean telineen. Se ei tullut niin vahva kuin hän oli toivonut, mutta parempaakaan ei hän saattanut tehdä. Lihan hinaaminen sinne oli melkein yhtä suuri vaikeus. Suurimmat palaset uhmasivat hänen voimiaan, kunnes hän keksi asettaa köyden kulkemaan erään oksan kautta ja veti painonsa avulla toiseen päähän kiinnitetyn lihan ylös.
Palattuaan leiriin hän ryhtyi jatkamaan pitkää yksityisjuhlaansa. Eipä hän tovereita kaivannutkaan, sillä vatsa oli nyt hänen paras toverinsa. Hän paistoi ja söi lihaviipaleen toisensa perästä. Sitten hän keitti teetä, vahvaa teetä. Se ei merkinnyt mitään, sillä vaikka tee loppuikin, saisi hän huomenna sitä Mintosta. Juhlittuaan itsensä kylläiseksi hän ryhtyi tupakoimaan kuluttaen viimeiset teelehdet. Mitäpä siitä! Huomenna hän polttaisi oikeata tupakkaa. Hän koputti tuhkan pois piipunpesästä, paistoi vielä yhden viipaleen ja asettui levolle. Vaikka hän näytti olevan halkeamaisillaan paljosta syömisestä, hän ryömi vielä kerran ulos huopapeitteistään ja nautti suupalan lihaa.
Aamulla hän heräsi raskaasta unestaan outoihin ääniin. Hän ei aluksi muistanut missä oli, vaan katseli tyhmistyneenä ympärilleen, kunnes huomasi paistinpannun ja viimeisen lihaviipaleen. Sitten hän muisti edellisen päivän tapaukset ja hyökkäsi pystyyn pelästyen ulkoa kuuluvia outoja ääniä. Hän heitti huopapeitteet sivuun päästäen karkean kirouksen. Keripukin aristuttamat jalat eivät kestäneet sellaista ripeyttä, vaan hän vaipui voihkien maahan. Nyt hän osasi toimia varovaisemmin, pani mokkasiinit jalkaansa ja astui ulos. Mäenrinteeltä kuului sekavaa ja ärhentelevää melua ja murinaa, jonka seasta silloin tällöin erottautui lyhyt, terävä haukahdus. Morganson lisäsi vauhtiaan aroista jäsenistään huolimatta ja huusi uhkaavasti. Hän näki sutten hiipivän lumessa pensaiden välissä ja säilytystelineen olevan kumossa maassa. Pedot olivat syöneet itsensä aivan kankeiksi ja kylläisyydessään olivat helposti karkoitettavissa hävityksen äärestä.
Hänelle selveni kohta miten onnettomuus oli tapahtunut. Sudet olivat vainunneet säilytyspaikan. Yksi niistä oli varmaankin hypännyt kaatuneelta rungolta telineelle. Hän saattoi nähdä vieläkin kynnenjäljet rungolla. Ei hän olisi uskonut suden voivan tehdä niin pitkää hyppyä. Toinen susi oli seurannut ensimmäistä ja sitten kolmas ja neljäs, kunnes heikko teline oli sortunut heidän painostaan ja liikkeistään.
Hänen silmänsä olivat kovat ja hurjat kun onnettomuuden suuruus vähitellen selveni hänelle; sitten niihin palasi jälleen kärsivällisyyden ja alistuvaisuuden ilme, kun hän ryhtyi keräilemään puhtaiksi kaluttuja luita. Hän tiesi, että niissä oli ydintä, ja sitäpaitsi hän löysi sieltä täältä lumesta lihamuruja, jotka olivat hukkuneet yltäkylläisiltä ja huolimattomilta pedoilta.
Aamupäivän hän vietti kuljettamalla hirven jäännöksiä leirille. Lisäksi oli edellisenä päivänä tuodusta kimpaleesta jäljellä kymmenen naulan verran.
"Kestän vielä viikkokausia", päätteli hän tarkastellessaan luuröykkiötä.
Hän oli oppinut elämään ja näkemään nälkää. Aikansa kuluksi hän puhdisti pyssynsä ja laski jälelläolevat patruunat. Niitä oli seitsemän. Ladattuaan pyssyn hän nilkutti jälleen rannalle ja vartioi elotonta polkua koko päivän. Koko viikon hän vartioi, mutta polku pysyi elottomana.
Liha oli antanut hänelle voimia, joskin keripukki oli nyt pahempi ja kiusallisempi kuin koskaan ennen. Liemi oli hänen pääravintonsa; hän keitti sitä hirvenluista ja joi monta litraa kerrallaan. Mitä useammin hän oli murskannut ja keittänyt luut, sitä ohuempaa tuli liemestä, mutta tuo kuuma vesi, jossa oli heikko lihan tuoksu, teki hänelle hyvää ja hän oli voimakkaampi kuin ennen hirven ampumista.
Seuraavalla viikolla tuli Morgansonin elämään uusi tekijä. Hän halusi tietää päivämäärän. Tuosta halusta kehittyi kiihko. Hän mietti ja punnitsi, mutta vain harvoin sai kaksi kertaa saman tuloksen. Ajatus oli ensimmäinen aamulla, viimeinen illalla, se askarrutti hänen mieltään päivälläkin rannalla, öisin hän usein heräsi ja tuumi tätä ongelmaa. Päivämäärän tietämisestä ei olisi ollut hänelle vähintäkään hyötyä, mutta uteliaisuuden tapainen tunne kävi voimakkaammaksi kuin hänen nälkänsä ja halunsa elää. Se hallitsi hänen tahtoaan, niin että hän lopuksi päätti lähteä Mintoon ottamaan selvän siitä.
Oli pimeä hänen saapuessaan Mintoon, mutta se olikin hänen tarkoituksensa mukaista, sillä kukaan ei nähnyt hänen saapuvan. Palatessaan auttaisi kuutamo. Hän asteli joelta ylös kapakan ovelle. Valo sokaisi hänet. Se oli peräisin muutamasta kynttilästä, mutta oli outoa hänelle, joka oli tottunut elämään ilman valoa. Silmiensä tottuessa valoon hän huomasi uunin luona kolme miestä istumassa. He olivat taipaleella – sen hän huomasi kohta – ja koskapa he eivät olleet kulkeneet väijymispaikan ohitse, olivat he matkalla Selkirkiin, etelään päin, aikoen ulos. Seuraavana aamuna he kulkisivat hänen leirinsä ohitse.
Kapakanpitäjä päästi pitkän ihmettelevän vihellyksen huomatessaan hänet.
"Luulin, että olisitte kuollut", sanoi hän.
"Kuinka niin?" Morganson kysyi.
Hän oli ehtinyt vieraantua puhumisesta, ja hänen oma äänensäkin tuntui oudolta. Se kuulosti käheältä ja tuntemattomalta.
"Teistä ei ole kuulunut mitään pariin kuukauteen", sanoi kapakanpitäjä. "Lähditte etelään, Selkirkiin. Missä olette ollut?"
"Olen hakannut halkoja eräälle laivayhtiölle", valehteli Morganson levottomasti.
Hän koetti tottua äänensä kaikuun. Päättäen valehdella loppuun asti hän hoippui tarjoilupöydän ääreen. Vaikka hän näytti huolettoman rauhalliselta, hänen sydämensä hakkasi rajusti ja säännöttömästi, eikä hän saattanut olla katsahtamatta uunin luona istuviin miehiin, joilla oli hallussaan elämä – hänen elämänsä.
"Mutta missäpäin olette ollut koko ajan?" kapakanpitäjä jatkoi kyselyään.
"Jonkun matkan päässä joen toisella puolen. Minulla on siellä aikamoinen pino hakattuna."
Kapakanpitäjä nyökkäsi kasvojensa loistaessa ymmärtämyksestä.
"Kuulin useasti kirveeniskuja. Vai te se olittekin. Saanko kaataa ryyppyä?"
Morganson tarrasi käsillään pöytään. Ryyppy! Hän olisi voinut syleillä ja suudella tuon miehen jalkoja saadakseen sen. Hän koetti sopertaa myöntävää vastausta, mutta toinen ei odottanut, vaan ojensi pullon hänelle.
"Mutta millä elitte? Ette juuri näytä mieheltä, joka hakkaa halkoja. Tilanne näyttää hyvin huonolta, veikko."
Morganson himoitsi pulloa katseellaan kurkkunsa karvastellessa ja vastasi:
"Hakkasin ne ennenkuin keripukki alkoi pahemmin vaivata. Ammuin hirven ihan ensimmäisinä päivinä. Vasta keripukki vei voimani."
Hän kaatoi lasin täyteen ja lisäsi: "Mutta kuusenhavutee parantaa sen."
"Toinen ryyppy", kehoitti kapakoitsija.
Nämä kaksi lasillista vaikuttivat Morgansonin tyhjässä vatsassa ja heikossa tilassa hyvin nopeasti. Seuraava seikka, jonka hän muisti, oli se, että hän istui takan ääressä tyhjä laatikko tuolinaan. Hänestä tuntui kuin olisi muista tapauksista kulunut vuosikausia. Pitkä, leveäharteinen, mustapartainen mies maksoi koko joukon ryypyt. Morganson näki hänen ottavan setelin paksusta tukosta, ja hänen sumeiset silmänsä olivat samassa hetkessä aivan selvät. Ne olivat sadan dollarin seteleitä. Ne olivat elämää – hänen elämäänsä! Hän tunsi hurjaa halua siepata setelit ja paeta yön pimeyteen.
Mustapartainen ja toinen hänen tovereistaan nousivat.
"Tulehan pois, Oleson", sanoi mustapartainen joukon kolmannelle jäsenelle, vaaleatukkaiselle, verevälle jättiläiselle.
Oleson nousi haukotellen ja oikoillen jäseniään.
"Miksi menette nukkumaan näin aikaisin? Tämä on liian aikaista", valitteli kapakoitsija.
"Meidän täytyy päästä huomenna Selkirkiin", virkkoi mustaparta.
"Joulupäivänä!" huudahti kapakoitsija.
"Mitä parempi päivä, sitä parempi tekokin", nauroi toinen.
Kun miehet olivat lähteneet tajusi Morganson hämärästi, että oli jouluaatto. Hän oli saanut selville päivämäärän, jota hän oli tullut tiedustelemaan. Mutta nyt nuo kolme miestä tuntuivat hänestä paljon tärkeämmiltä.
Ovi läjahti kiinni.
"Hän oli Jack Thompson", selitti kapakoitsija. "Teki kaksi miljoonaa Bonanzassa ja Sulphurissa ja lisää tulossa. Lähden nukkumaan. Tahdotteko tuikun?"
Morganson epäröi.
"Onhan nyt joulu. Tiedän saavani hinnan teiltä kun olette myynyt kellonne."
Morganson pystyi vielä kulauttamaan whiskyn, sanomaan hyvää yötä ja lähtemään paluumatkalle. Hän hoippui eteenpäin kuutamon hopeavalossa, ja hänen ajatuksensa pyörivät sadan dollarin seteleissä ja niiden turvaamassa elämässä.
Hän heräsi yöllä. Oli pimeä, ja hän oli ryöminyt peitteisiinsä mokkasiinit jalassa ja kintaat kädessä ja lakki alas korvien suojaksi käännettynä. Hän nousi ylös niin nopeasti kuin hänen huono tilansa suinkin salli ja teki tulen lämmittääkseen vettä. Pannessaan kuusenoksia veteen hän huomasi ensimmäisen aamunsarastuksen. Hän otti pyssynsä ja ryntäsi rannalle. Vasta siellä odottaessaan hän huomasi unohtaneensa juoda kuusenhavuteen. Toinen ajatus, joka johtui hänen mieleensä, oli että Jack Thompson olisi muuttanut mielensä eikä lähtisikään matkalle joulupäivänä.
Aamuhämärä vaihtui päiväksi, kylmäksi ja kirkkaaksi. Morganson arveli mittarin osoittavan kuuttakymmentä alle nollan. Ei tuulenhenkäyskään liikuttanut Pohjolan purevaa pakkasta. Äkkiä hän ponnahti pystyyn aiheuttaen aroille jäsenilleen uusia kärsimyksiä. Hän oli kuullut kaukaa miesten ääniä ja koirain ulinaa. Lämmittääkseen itseään hän alkoi paukutella käsiään. Oli uskallettua paljastaa sormensa kuudenkymmenen asteen pakkasessa liipasimen käsittelyä varten. Sen vuoksi hänen tuli kehittää lämpöä nyt niin paljon kuin suinkin.
He tulivat näkyviin metsäniemekkeen takaa. Ensimmäisenä asteli mies, jonka nimeä hän ei ollut saanut tietää. Sitten tuli kahdeksan koiraa vetäen rekeä, jota Jack Thompson ohjasi. Viimeisenä käveli Oleson, ruotsalainen. Hän on tosiaan komea mies, Morganson ajatteli, astellessaan siinä oravannahkaisessa parkassaan. Miehet ja koirat näyttivät liikkuvan varjokuvina vasten maiseman valkeata lunta. Heillä näytti olevan vain kaksi ulottuvaisuutta tehden koneellisesti liikkuvain pahvikuvien vaikutuksen.
Morganson antoi vireessä olevan pyssynsä levätä puunrunkoon lyödyssä lovessa. Yht'äkkiä hän huomasi, että hänen sormiaan paleli ja että oikea käsi oli paljas. Hän ei muistanut ottaneensa kinnasta pois. Kiireesti hän veti sen takaisin. Miehet ja koirat tulivat lähemmäksi, niin että hän saattoi nähdä miten heidän hengityksensä muuttui huuruksi ilmassa. Kun etumaisin mies oli tullut viidenkymmenen yardin päähän, Morganson paljasti jälleen oikean kätensä. Asettaen etusormensa liipasimelle hän tähtäsi matalalle. Laukaus kaatoi miehen polulle.
Morganson käytti laukauksen herättämää hämmästystä hyväkseen tähtäämällä Jack Thompsoniin – liian matalalle, sillä hän horjui ja istahti rekeen. Morganson tähtäsi korkeammalle ja laukaisi uudelleen. Jack Thomson vaipui rekeen selälleen.
Nyt Morganson suuntasi huomionsa Olesoniin. Hän huomasi kaksi asiaa samalla kertaa. Oleson oli lähtenyt juoksemaan Mintoa kohti, ja koirat olivat pysähtyneet ensimmäisenä kulkeneen miehen ruumiin luo. Morganson laukaisi pakenevaan mieheen, mutta osui harhaan. Oleson alkoi mutkitella juoksussaan Morgansonin laukaistessa kaksi kertaa peräkkäin osumatta kummallakaan kertaa. Morganson pysähtyi vetäessään liipasinta. Hän oli ampunut kuusi laukausta. Vain yksi patruuna oli jäljellä. Hän ei saanut osua harhaan.
Hän pidättäytyi ampumasta ja katseli Olesonin pakoa ja mutkittelemista epätoivoisesti. Jättiläinen teki hassunkurisia mutkia juostessaan, minkä kerkesi parkan liepeitten lepattaessa sirosti hänen takanaan. Morganson suuntasi pyssynpiipun häntä kohden seuraten hänen mutkiaan. Paljas etusormi oli melkein tunnoton. "Jumala minua auttakoon", hän rukoili ja veti liipasimesta. Juokseva mies kaatui eteenpäin, ponnahti ylös ja teki muutamia kuperkeikkoja. Huidottuaan käsiään hetken hän tuli liikkumattomaksi.
Morganson pudotti pyssynsä, joka oli nyt, panoksien loputtua, tarpeeton ja luisui äyräältä alas jäälle. Ei ollut enään tarpeellista salata väijymispaikkaa, sillä hän oli saanut sen mitä oli toivonutkin. Horjuen hän lähestyi rekeä sormien tehdessä kintaissa hermostuneita liikkeitä.
Koirien murina pysähdytti hänet. Johtokoira, suuri, puoliksi newfoundlantilainen puoliksi Hudson Bay, oli asettunut polulla makaavan kuolleen miehen suojaksi ja uhmasi Morgansonia irvistävillä hampaillaan ja pöyhistetyillä niskakarvoillaan. Samoin menettelivät valjakon muut seitsemän koiraa. Morganson lähestyi varovaisesti, mutta koirat ryntäsivät häntä kohti. Hän pysähtyi lepyttääkseen eläimiä vuoroin uhkaillen vuoroin maanitellen. Huomatessaan johtokoiran käpälien alla olevat miehen kasvot häntä ihmetytti miten nopeasti ne olivat kalvenneet elämän lähtiessä ja pakkasen astuessa ruumiiseen. Jack Thompson lepäsi selällään kuormitetun reen päällä; hänen päänsä oli vaipunut kahden säkin väliin, niin ettei Morganson nähnyt siitä muuta kuin ylöspäin työntyvän mustan parran.
Huomattuaan, että koiria oli mahdoton saada tottelemaan hän teki suuren kierroksen ja koetti hiipiä reen luo takaapäin. Johtokoiran alotteesta koko valjakko piiritti hänet sekoittaen valjaat auttamattomasti. Keripukin vaivaamana Morganson ei saattanut paeta kyllin nopeasti, vaan piiri yhä läheni ja suuri johtokoira teki valtavan loikkauksen upottaen hampaansa Morgansonin pohkeeseen. Huolimatta siitä, että sääri oli aivan runneltu onnistui hänen varjella itseään enemmiltä hyökkäyksiltä.
Karkea kiroileminenkaan ei karkoittanut petoja. Ne vastasivat irvistyksellä ja niskakarvojen pöyhistyksellä ja tempoilivat koettaen riistäytyä vapaiksi valjaista. Hän muisti Olesonin ja kääntäen selkänsä koiriin läksi tämän luo. Jalkaansa hän tuskin muistikaan, vaikka siitä syöksyi verta virtana, sillä päävaltimo oli katkennut. Mutta sitä Morganson ei ymmärtänyt.
Erittäin kummalliselta tuntui Morgansonista ruotsalaisen veretön kalpeus, sillä edellisenä iltanahan hän oli ollut kasvoiltaan hyvin punakka. Nyt hänen kasvonsa muistuttivat marmoria. Oli vaikea uskoa, että hän oli ollut elämääuhkuva mies muutamia minuutteja aikaisemmin, pikemmin hän näytti veistokuvalta. Vaalea tukka ja vaaleat kulmakarvat vielä tehostivat vaikutusta. Morganson veti kintaat käsistään ja tarkasti hänen ruumiinsa, mutta ei löytänyt hänen vyötäisiltään rahavyötä eikä kultapussia. Povitaskua kopeloidessaan osuivat hänen sormensa koteloon, jonka sisällön hän kiireesti tarkasteli kangistuvilla sormillaan. Se sisälsi kirjeitä, joissa oli vieraat postimerkit ja leimat, useita kuitteja ja liikepapereita sekä kahdeksansadan dollarin shekin. Siinä kaikki. Rahaa ei ollut.
Hän teki liikkeen lähteäkseen reen luo, mutta jalat tuntuivat juurtuneen lumeen. Katsahtaessaan alas hän huomasi seisovansa jäätyneessä veressä. Housunlahkeet ja mokkasiinit olivat kauttaaltaan punaisen jään peitossa. Nopealla tempaisulla hän pääsi vapaaksi ja nilkutti reen luo. Johtokoira alkoi jälleen murista ja hypellä ja muut seurasivat hänen esimerkkiään.
Morganson itki heikkouttaan ja horjui. Sitten hän hieroi jäätyneet kyyneleet pois silmistään. Tämä oli pilaa. Pahansuopa kohtalo piti häntä narrinaan ja nauroi hänelle. Vieläpä Jack Thompsonkin mustine, ylöspäin törröttävine partoineen nauroi hänelle.
Mielipuolen tavoin hän kopeloi rekeä, välistä itkien ja rukoillen, että pedot säästäisivät hänen elämänsä, toisinaan purkaen voimatonta raivoaan. Sitten hän tyyntyi. Miksi hän olikaan käyttäytynyt niin houkkamaisesti. Hän palaisi leirille noutamaan kirveen ja näyttäisi koirille.
Hän ryhtyi kiertämään koiria ja astui polulta pehmeään lumeen. Yhtäkkiä häntä alkoi pyörryttää ja hän pysähtyi, sillä kaatuminen pelotti häntä. Lumessa seisoen hän koetti saada voimiaan takaisin, mutta hänen jäsenensä värisivät heikkoudesta. Verenvuoto oli yhtä runsas kuin ennenkin punaten lumen hänen jaloissaan. Halliten pyörryttävän tunteen hän ryhtyi tarkastamaan lähemmin haavaa, jota hän ei ollut luullut niin pahaksi. Lumi näytti pyytävän häntä syliinsä, mutta hän pelästyi sen kutsua pahemmin kuin iskua. Kaatuminen kauhistutti häntä, ja hetkisen ponnisteltuaan hänen onnistuikin suoristautua jälleen. Lumen kutsu oli saattanut hänet kauhun valtaan.
Lumen valkea hohde kävi yhä himmeämmäksi ja tummui lopulta kokonaan. Herätessään hän huomasi makaavansa lumessa. Huimaus ja silmiä sumentava lukinverkko oli kadonnut, mutta ylös hän ei silti jaksanut nousta. Lihakset olivat voimattomat. Elämä tuntui lähteneen hänen ruumiistaan. Epätoivoisella ponnistuksella hänen onnistui kääntyä kyljelleen. Tästä asennosta hän saattoi nähdä reen ja Jack Thompsonin taivasta kohti törröttävän parran. Johtokoira näkyi nuolevan polulla makaavan miehen kasvoja. Tämä seikka herätti Morgansonin mielenkiintoa. Koira näytti kiihkeältä ja hermostuneelta. Se päästi tämäntästä lyhyen, vihlovan haukahduksen ikäänkuin herättääkseen miehen ja katseli sitä korvat suipussa häntäänsä heilutellen. Lopuksi se istahti paikalleen, ojensi kuononsa taivasta kohti ja päästi valittavan ulvonnan. Kaikki muut koirat yhtyivät valitukseen.
Morganson ei enää pelännyt. Hän näki näyn: hänet löydettiin kuolleena lumesta, ja hän itki omaa kohtaloaan. Mutta pelkoa hän ei tuntenut. Taistelunhalu oli lähtenyt hänestä. Koettaessaan avata silmänsä hän huomasi, että ne olivat jäätyneet kiinni kyynelistä. Hän ei viitsinyt pyyhkiä jäätä pois. Ei hän olisi uskonut, että kuolema oli niin helppoa. Häntä harmitti se, että oli karannut ja pinnistellyt vastaan niin monta vaivalloista viikkoa. Kuolemanpelko oli pitänyt häntä narrina. Kuolema ei tehnyt pahaa. Kaikki ne tuskat, joita hän oli kokenut, olivat elämän aiheuttamia. Elämä oli saattanut hänen pelkäämään kuolemaakin. Se oli julmaa.
Hänen vihansa lauhtui. Elämän valheet ja petokset eivät merkinneet nyt mitään, kun hän saavuttaisi haluamansa kuoleman. Häntä väsytti kovasti, suloinen uni tuntui hiipivän lähemmäksi luvaten levon ja virkistyksen palsamilääkettä. Hän erotti hämärästi koirien ulvonnan ja hetkeksi kiinnitti hänen mieltään ajatus, miksi pakkanen oli menettänyt purevuutensa. Sitten peittyi hänen tietoisuutensa sumuverhoon ja päästäen helpotuksen huokauksen hän vaipui uneen.
ENSIMMÄINEN RUNOILIJA
Näyttämö: Kesäinen tasanko, jonka itäpuolella on ruohoa kasvavia, kalkkikivikallioita ja vastakkaisella suunnalla metsää. Lähinnä tasankoa on kallionjyrkänne, jonka kyljessä tuskin tasankoa korkeammalla, on neljä ahdasta aukkoa, jotka johtavat luola-asuntoihin. Noin sadan jalan päässä luolista on leveä, tasainen kivi, jolle on asetettu joukko teräviä piikiven liuskoja. Ne ovat verisiä, samoin itse kivi. Kiven ja luolien keskivälillä on mies, roteva ja karvainen, istuen matalalla kiviröykkiöllä. Hänen polviensa päällä on paksu nuija ja maassa hänen takanaan kyyröttää nainen. Hänen kummallakin puolellaan on mies. He ovat hiukan hänen näköään ja kummallakin on samanlainen puunuija. Kaikki neljä katsovat länteen päin. Heidän ja verisen kiven välillä on noin kuusikymmentä luola-asukasta, puhuen meluavasti. Ilta, tekee tuloaan. Kiviröykkiöllä istuvan miehen nimi on Uk, hänen vaimonsa Ala; hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan olevien Ok ja Un.
Uk: Vaietkaa!
(Kääntyen vaimoonsa päin).
Katso, he vaikenevat. Ei kellään muulla ole valtaa saada lajiaan vaikenemaan, paitsi ehkä apinakuninkaalla, kun hän kuulee yön pimeydessä käärmeen sihisevän... Kehenkä on katseesi luotuina niin kauan? Oaniin? Oan, tule tänne!
Oan: Olen tottelevainen penikkasi.
Uk: Oan, olet hullu!
Ok ja Un: Hohoo! Oan on hullu!
Koko heimo: Hohoo! Oan on hullu!
Oan: Miksi olen hullu?
Uk: Etkö laula outoja sanoja? Viime yönä kuulin sinun laulavan outoja sanoja luolasi suulla.
Oan: Ne ovat ihmeellisiä sanoja, jotka yön pimeys toi mieleeni.
Uk: Se ei ole miehelle sopivaa. Mikset nuku yön pimeyden vallitessa?
Oan: Olin melkein nukuksissa; ehkä näinkin unta.
Uk: Ja miksi näet unta, kun et ole syönyt lihaa muuta kuin oman annoksesi? Oletko mennyt metsään ja surmannut hirven tuomatta sitä kivelle?
Koko heimo: Hahaa! Hän on surmannut hirven tuomatta sitä kivelle!
Uk: Vaietkaa! (Vaimolleen) Katso, he vaikenevat... Oan, oletko surmannut hirven itsellesi?
Oan: En, tiedät, etten ole taitava metsämies. En jaksa istua koko päivää oksalla polun yläpuolella kivi sylissäni. Heräsin yön pimeydessä nuo sanat huulillani ja mieleni oli rauhaton.
Uk: Miksi oli mielesi rauhaton?
Oan: Kuulin vaimosi itkevän, kun löit häntä.
Uk: Niin, hän parkui ääneensä. Tästä lähtien sinun täytyy valveilla ollessasi istua luolan suulla, sillä jos Gurr-tiikeri tulee ja sähisee kivien välissä, sinä voit kuulla sen ja lyödä piikivellä kipinöitä, joita se vihaa. Gurr saapuu öisin luolien suulle.
Yksi heimosta: Niin! Gurr haistaa verisen kiven.
Uk: Vaikene! (Vaimolleen) Ellei hän olisi vaiennut, Ok ja Un olisivat surmanneet hänet nuijillaan... Mutta, Oan, kerrohan, mitkä nuo sanat olivat, jotka muistuivat mieleesi kuullessasi Alan itkevän.
Oan (nousten seisaalleen): Ne ovat ihmeellisiä sanoja. Ne kuuluvat: Päivän kirkkaus on kadonnut...
Uk: Nyt huomaan, että olet sekä valehtelija että hullu: katso, päivän kirkkaus ei ole kadonnut.
Oan: Niin, mutta päivän kirkkaus oli kadonnut silloin kun sanat tulivat suuhuni.
Uk: Silloin sinun olisi pitänyt laulaa sitä ainoastaan yön pimeydessä eikä nyt kun on kirkas päivä. Mutta varo, ettet herätä minua yöllä. Iske kipinöitä, niin että ne polttavat Gurrin viikset.
Oan: Laulussa puhutaan tähdistäkin.
Uk: Isäsi Ul, ennenkuin surmasin hänet neljällä kivenmöhkäleellä, kiipesi korkeimman puun latvaan ja ojensi kätensä poimiakseen tähtiä. Mutta minä sanoin: Ne ovat ehkä piikkisiä kuin kastanjat. Ja koko heimo nauroi. Ul oli myös hullu. Mutta mitä osaat laulaa tähdistä?
Oan:
Päivän kirkkaus on kadonnut,
Yö tekee mielen suruisaksi,
Suruisaksi, suruisaksi...Uk: Vai suruisaksi, suruisaksi, suruisaksi. Kun sanon Alalle: "Kerää kuivia lehtiä", en sano: "Kerää kuivia lehtiä, lehtiä, lehtiä." Olet tosiaan hullu!
Ok ja Un: Olet hullu!
Uk: Niin, hän on hullu. Oan, kerro edelleen noista tähtikastanjoista.
Oan: Tahdon alkaa alusta:
Päivän kirkkaus on kadonnut....
Uk: Mikset sano "kadonnut, kadonnut, kadonnut?"
Oan: Olen tottelevainen penikkasi. Salli minun laulaa, niin koko heimo joutuu ihastuksen valtaan.
Uk: Jatka!
Oan: Tahdon alkaa jälleen alusta:
Päivän kirkkaus on kadonnut,
Yö tekee mielen suruisaksi, suruisaksi...Uk: Enkö sanonut, ettet saa laulaa kuin kerran "suruisaksi"? Määräänkö Okin ja Unin kimppuusi?
Oan: Mutta ne sanat tulivat mieleeni: "suruisaksi, suruisaksi..."
Uk: Jos vielä sanot kaksi tai kolme kertaa "suruisaksi", niin sinut saatetaan kivelle.
Oan: Oo! Oo! Olen tottelevainen penikkasi. Kuuntele:
Päivän kirkkaus on kadonnut,
Yö tekee mielen suruisaksi...Oo! Oo! Sinä teet mielen vieläkin suruisammaksi kuin yö. Laulu....
Uk: Ok! Un! Olkaa valmiina!
Oan (kiireesti): Ei! Armoa! Alan alusta:
Päivän kirkkaus on kadonnut,
Yö tekee mielen suruisaksi,
Mu... mu... mutta...Uk: Joko olet unohtanut? Toisiaan olet hullu! Katso, Ala, hän on hullu.
Ok ja Un: Hän on hullu!
Koko heimo: Hän on hullu!
Oan: En ole hullu! Tämä on uutta! Kun te, oi miehet, laulatte, te juoksette kiven ympäri, lyötte rintoihinne ja huudatte: "Hai, hai, hai!" Tahi jos on täysikuu: "Hai, hai, hai, hai, hai!" Mutta minun lauluni on tehty sellaisista sanoista, joilla puhutaan ja se on ihmeellistä. Voi istua luolan suulla ja laulaa sitä, kun taivas tulee pimeäksi.
Yksi heimosta: Niin! Sinä istut aina luolan suulla ja kaikki ihmettelevät sinua, varsinkin naiset.
Uh: Vaikene!... Jos tahdon, että naiset ihmettelevät minua, niin minä näytän heille veristä nuijaani, heittämääni suurta kiveä, heilutan käsiäni uhkaavasti tahi tuon metsästä paljon lihaa. Eikö miehen pidä tehdä niin? En tahdo mitään lauluja.
Oan: Salli kuitenkin, että laulan heimolle. Se on uutta. Ehkä he sitten ylistävät sinua, koska minä, joka olen tehnyt tuon laulun, olen vain sinun tottelevainen penikkasi.
Uk: Olkoon menneeksi, laula!
Oan (katsoo heimoon päin):
Päivän kirkkaus on kadonnut,
Yö tekee mielen su... suruisaksi,
Mutta valkeat tähdet loistaa.
Ne kuiskaavat uudesta päivästä.
Oi tähdet – päivän helmet!Uh: Tämä on todella hullua. Oletko kuullut tähden kuiskaavan? Kertoiko isäsi Ul, että hän kuuli tähtien kuiskaavan, kun hän koetti poimia niitä puunlatvasta? Ja kuinka kannattaa sanoa tähteä päivän helmeksi, koska sen valo ei ole minkään arvoinen? Sinä olet hullu!
Ok ja Un: Sinä olet hullu!
Koko heimo: Sinä olet hullu!
Oan: Mutta ne sanat tulivat mieleeni. Minusta tuntui silloin, että melkein itkin, vaikkei kukaan ollut lyönyt minua. Sitten olin jälleen iloinen, vaikka kukaan ei ollutkaan antanut minulle lihaa.
Uk: Tämä on hullua. Mitä hyötyä meillä on tähdistä? Johtavatko ne meidät karhun pesälle tahi hirvien kokoontumispaikkoihin, tahi rikkovatko ne luita, että voimme syödä ytimen? Kertovatko ne meille jotakin? Odota yön pimeyttä, jolloin kaikki miehet ovat väijyksissä kivien takana kuullakseen, voivatko tähdet kuiskata... Voivat ne silti ollakin päivän helmiä. Se on vaikeatajuinen asia.
Oan: Niin! Ne ovat kuun helmiä.
Uk: Mitä ihmeen jaaritusta tämä on? Kuinka ne voisivat olla kahden eri asian helmiä samalla kertaa? Eihän laulussakaan sanottu niin.
Oan: Tahdon tehdä uuden laulun. Me voimme muuttaa kiven ja puun muodon, mutta toista on tehdä laulu tyhjästä. Hohoo! Voin tehdä jotakin tyhjästä! Sanon lisäksi, että aamulla tähdet putoavat maahan ja niistä tulee kastetta.
Uk: Älkäämme puhuko enää tähdistä. Voi olla, että laulut ovat hyviä olemassa, jos ne kertovat tunnetuista asioista. Voi ehkä olla hyvä, jos laulat nuijastani, surmaamastani karhusta, verisestä kivestä ja luolasta ja sen lämpöisistä lehdistä.
Oan: Teen laulun Alasta.
Uk (raivoinna): Sinä et tee laulua hänestä! Sinä teet laulun hirvenmaksasta, jonka olet syönyt. Enkö minä antanut sinulle hirvenmaksaa vastalahjaksi ravuista?
Oan: Tosiaan söin naarashirven maksan, mutta siitä laulaminen on kokonaan toinen asia.
Uk: Sinun ei ollut vaikeata laulaa tähdistä. Katsele nyt nuijiamme ja heittokiviämme, joilla surmaamme saaliimme, luolia, joissa asumme, kiveä, jolla uhraamme. Etkö halua laulaa niistä?
Oan: Ehkä teen lauluja niistäkin. Mutta nyt kun koetan keksiä laulua hirvenmaksasta, en saa kokoon muuta kuin: "Oi maksa, oi maksa punainen!"
Uk: Se on hyvä laulu. Maksa on punainen. Se on veripunainen.
Oan: Mutta minä en pidä maksasta, paitsi tietysti sen mausta.
Uk: Laulu on hyvä. Täysikuun aikana laulamme sitä kiven ympärillä. Me lyömme rintoihimme ja laulamme: "Oi maksa, oi maksa punainen!" Ja naisia pelottaa.
Oan: En pidä tästä laulusta. Se on Okin laulu. Heimon täytyy sanoa: "Ok on tehnyt sen."
Ok: Niin. Minäkin olen suuri laulaja. Teen laulun suden sydämestä ja sanon: "Katso, se on punainen!"
Uk: Olet hullu etkä osaa laulaa muuta kuin: "Hai, hai!" kuten isäsi ennen sinua. Mutta Oan tekee minulle laulun nuijastani, ja kaikki naiset tulevat kuuntelemaan sitä.
Oan: En tee lauluja sinulle; en nuijastasi, en luolastasi enkä muustakaan. Niin, vaikka antaisit minulle lihaa vielä enemmän, en sittenkään tekisi lauluja sinulle, vaan elän yksikseni metsässä ja syön ruohojen siemeniä kuten kaniinit, joita on helppo pyydystää. Nukun öisin puun latvassa ja laulan:
Päivän kirkkaus on kadonnut,
Yö tekee mielen suruisaksi,
Suruisaksi, suruisaksi,
Suruisaksi, suruisaksi,
Suruisaksi....Uk: Ok ja Un, nouskaa ja surmatkaa!
(Ok ja Un hyökkäävät Oania kohden, joka kumartuu ja ottaa
käteensä kaksi heittokiveä. Toisen hän heittää Okin silmien
väliin, toisella hän murskaa Unin käsivarren, niin että
nuija putoaa. Uk nousee.)Uk: Katsokaa! Gurr tulee! Gurr tulee nopeasti kiitäen metsän syvyydestä!
(Koko heimo, Oan ja Ala muiden joukossa, hyökkää luoliin päin.
Kun Oan juoksee Ukin ohitse, musertaa tämä takaapäin hänen
kallonsa nuijallaan.)Uk: Oi miehet! Oi miehet, joilla on hyenan sydän! Katsokaa, Gurr ei tule! Petin teitä siksi, että olisin voinut helpommin surmata tämän nopeajalkaisen laulajan... Kokoontukaa eteeni, sillä aion puhua suuria viisauksia... Ei ole hyvä, että laulamme toisia lauluja kuin isämme ja jos lauletaan uusia lauluja, täytyy niiden olla asioista, joita kaikki ymmärtävät. Jos joku laulaa hirvestä, niin saattaa tapahtua, että hän löytää helpommin hirven. Ja jos joku laulaa heittokivistä, saattaa hän tulla taitavammaksi niiden käytössä. Ja jos joku laulaa omasta luolastaan, voi hän ehkä puolustaa sitä urhoollisemmin, kun Gurr pyrkii sisään. Mutta on turhaa tehdä laulua tähdistä, jotka ovat niin pilkallisen näköisiä, tahi kuusta, joka ei pysy kahtakaan yötä samanlaisena, tahi päivästä, joka kulkee menoaan eikä pysähdy, vaikka joku surmaisi tyttölapsen piikivellä. Minä en halua näitä lauluja. Jos laulan niitä neuvotteluissa, kuinka voi järkeni pysyä terävänä? Jos metsällä ollessani hyräilen niitä, niin riista voi kuulla sen ja paeta. Jos laulan syödessäni, en ennätä saada omaa osuuttani. Ennen syömistä menee kaikki aikani metsästysaseiden hoitoon. Ja eikö jokainen mene kohta syötyään nukkumaan? Koska olisi aikaa laulaa? Tehköön kukin niinkuin haluaa, mutta minä puolestani en laula.
Ja jokaisen naisen täytyy tietää, että jos he laulavat tätä Oanin tekemää laulua, niin heitä piestään orjantappuroilla. Katsokaa ettei Okin vaimo enää valittele, ja tuokaa tänne hevoset, jotka surmattiin eilen, jotta voin jakaa ne. Jos Oan olisi ollut viisas, olisi hän saanut osansa hevosista ja mammutista, joka on pudonnut pyydyshautaan. Siitä riittää juhlimista moneksi päiväksi. Mutta Oan oli hullu!
Un: Oan oli hullu.
Koko heimo: Oan oli hullu!
HÄNEN ISIENSÄ JUMALA
I.
Koskematon, neitseellinen metsä levisi joka suuntaan, – meluisten huvinäytelmien ja hiljaisten murhenäytelmien paikka. Täällä käytiin taistelua olemassaolosta alkuaikaisella petomaisuudella. Englantilaiset ja venäläiset riitelivät vielä Sateenkaaren maan omistamisesta – ja tässä oli pääsyy, – sillä kultaa jänkit eivät vielä olleet näistä äärettömistä maa-alueista tavanneet. Susilaumat iskivät hirvilaumoihin valiten niistä heikkoja ja kantavia, ja seurasivat niitä samalla hellittämättömyydellä kuin tuhansia ja taas tuhansia sukupolvia takaperin. Vähälukuiset alkuasukkaat tottelivat noitiaan ja päälliköltään, karkoittivat pahojahenkiä, polttivat vanhuksiaan, taistelivat naapureitansa vastaan ja söivät vihollisiaan mielihyvällä, mikä seikka erinomaisesti todisti heidän vatsojensa ruuansulatuskelpoisuuden. Mutta tämä tapahtui aikana, jolloin kivikausi läheni loppuaan. Tuntemattomilla teillä ja kartalla näkymättömillä aavikoilla näyttäytyivät kansainvaelluksen etumaiset tiedustelijat – vaaleat, sinisilmäiset, lannistumattomat miehet, rauhattoman rotunsa ilmi-elävät edustajat. Sattumalta tahi aikomuksella, yksittäin, kaksittain tahi kolmittain he saapuivat, tietämätöntä mistä; taistelivat, kuolivat tahi kulkivat etemmäksi, tuntematonta mihin. Noidat ja poppamiehet koettelivat heitä tuhota, päälliköt lähettivät sotilaitaan taistelemaan heitä vastaan, kivi törmäsi teräkseen, mutta turhaan. Kuin vesi, joka juoksee tuntemattomista lähteistä, tunkeutuivat he läpi pimeiden metsien ja vuorensolien, soutivat yli jokien kömpelöissä veneissä, tahi mokkasiineihin puettuina tasoittivat latua koirilleen. He olivat suuren heimon edelläkävijöitä ja heitä oli monta, mutta nahkoihin kääriytyneet pohjolan asukkaat eivät sitä vielä tienneet. Monet tuntemattomista kulkijoista taistelivat viimeiseen saakka ja kuolivat revontulten kylmässä loisteessa, samoinkuin heidän veljensä tekivät troopillisten maitten tulisessa hiekassa; ja he tulevat samoin jatkamaan siihen asti, kunnes heidän rodulleen määrätty aika ja tehtävä on täytetty.
Oli keskiyön aika. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi heleänpunaisia pilviä, jotka vaalenivat länteen ja tummenivat itään päin, ne osoittivat näkymättömän keskiyön auringon olemassaoloa. Hämärä ja valo sekaantuivat niin, että yötä ei ollut, – päivä yhtyi päivään.
Yukonin pinnalla huutelivat villit lintulaumat erilaisilla äänillään loppumattomia valituksia ja kaiku nauroi ivallisesti tyynen joen yläpuolella.
Hidasjuoksuisen joen rannalla seisoi kaksi, kolme puunkuorista tehtyä ruuhta. Norsunluupäiset keihäät, luiset väkänuolet, hirvennahkaisista hihnoista valmistetut jousen jänteet ja yksinkertaiset, kömpelöt vitsasverkot osoittivat, että joessa oli parhaillaan lohenkutu. Läheltä, epäjärjestyksessä olevista nahkateltoista, kuului kalanpyydystäjien ääniä. Nuorukaiset painiskelivat keskenään tahi pyörivät tyttöjen jälestä iäkkäämpien keskustellessa keskenään. Heidän jaloissaan leikkivät ja tappelivat alastomat lapset kieriskellen liassa yhdessä ruskeiden susikoirien kanssa.
Toisella puolen leiripaikkaa, mutta erillään siitä, oli toinen leiri, jonka muodosti kaksi telttaa. Se oli valkoisten miesten leiri. Ymmärrettävästikin leiripaikan valinta oli kokonaan valkoisten tekemä, niin että väärinkäsitysten sattuessa heidän leirinsä täydelleen hallitsi intiaanien asemapaikkaa; tappion sattuessa johti toisesta teltasta suora jyrkkä mäki alas rannalle, – veneille. Toisesta teltasta kuului sairaan lapsen kovaääninen itku ja äidin rauhoittava laulu. Nuotion ääressä keskusteli kaksi miestä, – puoliverinen ja valkoinen.
– Niin! Minä rakastan kirkkoa kuin uskollinen lapsi, Bien! Rakkauteni on niin suuri, että päiväni ovat kuluneet sitä paetessani ja yöt raskaissa unennäöissä tehdessäni itselleni tästä rakkaudesta selkoa. Kuulkaa!
Puoliverisen äänessä tuntui viha ja kosto.
– Olen syntyisin Punaiselta Joelta. Isäni oli valkoinen, – yhtä valkoinen kuin te. Mutta te olette jänkki, hän oli englantilainen ja gentlemanin poika. Äitini oli päällikön tytär. Niin, toisenkin kerran haluttiin tietää minkälaista verta virtasi suonissani, sentähden että asuin valkoisten luona ja isäni sydän sykki minussa. Siellä oli valkoinen tyttö, joka katsoi minuun ystävällisesti. Hänen isällään oli paljon maata ja paljon hevosia, hän oli tärkeä henkilö omiensa keskuudessa ja hänessä virtasi ranskalainen veri. Hän puhui, että tytöllä ei ole omaa mielipidettä, keskusteli paljon tyttärensä kanssa ja oli hyvin tyytymätön siihen, mitä tapahtui.
– Mutta tytöllä oli oma mielipide, sillä me seisoimme pian papin edessä. Mutta vielä pikemmin tuli hänen isänsä puhuen valheellisia sanoja ja antaen pettäviä lupauksia, loppujen lopuksi pappi peräytyi eikä halunnut siunata liittoamme. Niinkuin ei kirkko alussa siunannut syntymistäni, ei se halunnut myöskään siunata avioliittoani ja pakoitti minut tahraamaan käteni ihmisverellä, Bien! Tällä tavalla on minulla syytä rakastaa kirkkoa. Silloin löin minä pappia vasten ajeltua suuta, jonka jälkeen tyttö ja minä kiireesti ratsastimme Fort Pierreen, jossa kirkonpalvelija oli hyvä ihminen. Mutta jälkeemme ajoivat tytön isä, veljet ja ystävät. Taistelimme hevosten selässä siihen saakka, kunnes olin lyönyt alas satulasta kolme ja loput ratsastivat Fort Pierreen. Silloin käännyimme tyttö ja minä itään, metsiin ja vuorille. Niin ei meitä siis vihitty, – se oli hyvän kirkon ansio, kirkon, jota rakastan niinkuin uskollinen poika.
– Mutta huomatkaa naisen kummallisuus, naisen, jonka sydäntä ei yksikään mies koskaan voi ymmärtää. Yksi niistä, jonka löin satulasta, oli hänen isänsä, ja jälestä tulevien hevosten kaviot musersivat tämän. Sen me näimme, tyttö ja minä, mutta minä unohdin sen, eikä hänkään näyttänyt sitä muistelevan, mutta jälkeenpäin, hiljaisina iltoina, se nousi välillemme ja myöskin yön hiljaisuudessa, kun lepäsimme tähtien alla ja olimme yksin. Se oli aina kanssamme. Tyttö ei ajatellut sitä, mutta se istui tulemme ääressä ja saattoi meidät vieraantumaan toisistamme. Tyttö koetteli vapautua, mutta juuri silloin kohosi se hänen mieleensä; luin sen hänen silmistään ja epätasaisesta hengityksestään.
– Sitten synnytti hän minulle lapsen – tytön, ja kuoli. Menin silloin äitini sukulaisten luo, antaakseni lapsen imettäjälle. Mutta käteni olivat tahratut ihmisen vereen, niin, kirkon ansiosta olivat ne ihmisveren tahraamat. Ja ratsastava poliisi etsiskeli minua, mutta äitini veli, joka silloin oli päällikkönä, piilotti minut antaen minulle hevosia ja ruokaa. Ja me matkustimme, tyttäreni ja minä, Hudsonin lahden rannalle, jossa oli vähän valkoisia, ja kysymykset, joita he tekivät olivat harvalukuisia. Minä työskentelin yhtiön metsästäjänä, oppaana ja koirien ajajana, kunnes tyttäreni kasvoi naiseksi, – pitkäksi, solakaksi ja kauniiksi.
– Te tunnette pitkän, yksinäisen talven, joka synnyttää huonoja ajatuksia ja rumia tekoja. Varaston päällikkö oli kova ja rohkea mies. Hänessä ei ollut mitään, joka olisi voinut miellyttää naista, mutta hän kiinnitti huomionsa tyttäreeni, kun tämä tuli naiseksi. Jumalan Äiti! Hän lähetti minut koirien kanssa pitkälle matkalle, jotta voisi... te ymmärrätte, hän oli sydämetön ja kova mies. Tyttäreni oli aivan valkoinen ja hänen sydämensä oli valkoinen ja – hän kuoli.
– Yö, jolloin palasin, oli kylmä; ei näkynyt kuuta ja koirat ontuivat. Intiaanit ja valkoiset katselivat minua vaieten ja minä tunsin kauhua tietämättä minkävuoksi, mutta en sanonut sanaakaan, ennenkuin olin ruokkinut koirat ja syönyt itse, kuten tulee miehen, jonka on pidettävä huolta asioista. Sitten puhuin pyytäen selitystä, mutta he vetäytyivät etemmäksi peläten vihaani ja sitä, mitä saatoin tehdä; kuitenkin tuli asia kerrotuksi, surullinen asia, sana sanalta ja he ihmettelivät, että olin niin rauhallinen.
– Kun he olivat puhuneet, menin päällikön taloon rauhallisempana kuin nyt siitä kertoessani. Hän pelästyi ja kutsui apuun valkoisia, mutta he eivät hyväksyneet hänen tekoaan ja jättivät hänet selviytymään yksin. Hän juoksi papin taloon. Seurasin sinne. Mutta tullessani taloon asettui pappi tielleni ja alkoi lempeästi vakuuttaa minulle puhuen, että vihastunut ihminen ei saa mennä oikeaan eikä vasempaan, vaan on hänen maltettava mielensä ja muistettava Jumalaa. Vaadin isän oikeudella, että hän antaisi minun kulkea eteenpäin, mutta hän vastasi, että voin mennä vain hänen ruumiinsa yli ja pyysi, melkeinpä rukoili minua. Niin, tässä oli kirkko, taaskin kirkko, ja... minä menin hänen ruumiinsa yli sekä lähetin päällikön kohtaamaan tytärtäni hänen jumalansa luokse, tämän valkoisten miesten huonon jumalan luo.
– Alempana olevaan leiriin oli annettu tieto. Nousi melu ja minä poistuin Suuren Orjajärven alueen kautta, Mackenzien laaksoa alas, yli Valkoisten Vuorten, ohi Suuren Yukonin lisäjoen ja tulin tänne. Siitä päivästä tähän saakka ovat teidän kasvonne ensimmäiset, jotka näen isäni heimoon kuuluvalla miehellä. Mahdollisesti viimeisetkin! Nämä ihmiset – minun kansani – ovat yksinkertaista väkeä ja minulla on heidän keskuudessaan vaikutusvaltaa. Minun sanani on heille laki ja heidän jumalanpalvelijansa täyttävät vain minun käskyjäni. Kun puhun heille, puhun itselleni. Me vaadimme, että meidät jätetään yksiksemme. Emme tarvitse teitä. Jos sallimme teidän jäädä tuliemme luo, tulee teidän jälkeenne kirkkonne, pappinne ja jumalanne... Ja tietäkää – jokaisen valkoisen miehen, joka saapuu asuinsijoillemme, pakoitan minä kieltämään jumalansa. Te olette ensimmäinen ja minä osoitan teille hyväntahtoisuutta. Olisi senvuoksi parasta, jos te lähtisitte ja mitä pikemmin, sitä parempi itsellenne.
– Minä en ole vastuunalainen veljistäni – sanoi toinen mies täyttäen ajatuksissaan piippunsa.
– Mutta minä tunnen teidän rotunne, – vastasi puoliverinen. – Teidän veljiänne on paljon, ja te sekä seurueenne olette vain muiden edellä. Ajallaan tulevat toiset vallatakseen maan, mutta minun aikanani se ei tapahdu. Olen kuullut, että he ovat jo Suuren joen alkuvarsilla ja kaukana alajuoksun luona ovat venäläiset.
Hay Stockard – jänkki – katsoi kummastuneena puoliveriseen. Se oli hämmästyttävä maantieteellinen paljastus. Fort Yukonissa olevassa Hudsonin lahden asutuspaikassa oli kokonaan toiset tiedot joen suunnasta. Otaksuttiin sen laskevan Jäämereen.
– Siis Yukon laskee Beringin mereen? – kysyi hän.
– En tiedä, mutta alempana on venäläisiä, paljon venäläisiä. Voitte mennä etemmäksi ja näette sen itse, voitte myöskin palata takaisin veljienne luo, mutta ylös Koyukukiin teidän ei pidä lähteä, sillä sotilaat ja noidat tottelevat minun määräyksiäni. Niin käsken minä, Baptiste Punainen, jonka sana on laki, koska minä olen tämän kansan päällikkö.
– Mutta jos minä en menisi alas venäläisten, enkä takaisin veljieni luo?
– Silloin joutuisitte pian jumalanne luo, huonon jumalan luo, valkoisten miesten jumalan luo.
Punainen aurinko näyttäytyi taivaanrannalla, himmeänä ja verisenä. Baptiste Punainen nousi, nyökäytti kevyesti päätään ja meni takaisin omaan leiriinsä keskelle punertavia varjoja ja satakielen lauluja.
II.
Hay Stockard kirosi karkeasti ja voimakkaasti. Hänen vaimonsa kohotti katseensa padoista ja kupeista silmäten terävästi pitkin jokea. Vaimo osasi eroittaa miehensä mielenlaadun niistä kirouksista, joita tämä päästeli. Hän ymmärsi tämän tapauksen ansaitsevan huomiota. Pitkä ruuhi, auringossa välkkyvine airoineen, tuli poikki joen ja ohjasi rannalle. Hay Stockard silmäili sitä huolellisesti... Kolme soutumiestä ojentautui ja kumartui, kumartui ja ojentautui säännöllisessä tahdissa; mutta punainen vaate, joka oli kääritty yhden miehen pään ympäri, kiinnitti hänen huomiotaan.
– Bill! – huusi hän. – Hei, Bill!
Kömpelö, jättiläismäinen olento näyttäytyi toisesta teltasta haukotellen ja hieroen silmiään. Nähdessään kummallisen veneen karkkosi hänestä heti uni.
– Oh, helvetti! Piruko niitä tänne kiikuttaa?
Hay Stockard pudisti päätään yrittäen ottaa kiväärin.
– Parasta ampua hänet, – sanoi Bill. – Tuo varmasti turmelee meiltä kaiken, jos laskemme hänet tänne.
Mutta Stockard hylkäsi tämän äärimmäisen keinon ja pidätti Billiä. Kaksi intiaania hyppäsi rannalle ja ruuhesta astui maihin valkoinen matkustaja, eroten toisista silmiinpistävän päähineensä vuoksi.
– Paavali Tarsolaisen tapaan tervehdin teitä. Olkoon rauha ja Jumalan armo kanssanne.
Hänen ilmaantumisensa vastaanotettiin jurolla vaiteliaisuudella.
– Hay Stockard, jumalankieltäjä ja syntinen, tervehdin teitä. Sydäntänne hallitsee mammona, järkenne on pahan hengen vallassa, teltassanne on nainen, jonka kanssa teillä on rakkaussuhde; näistä synneistä käsken minä, Jumalan lähettiläs, Sturges Owen, teitä kääntymään, katumaan ja puhdistautumaan.
– Jättäkää nuo lorunne! – keskeytti Hay Stockard suuttuneena, – tiedättekö, että Baptiste Punainen on tuolla? – ja hän osoitti kädellään intiaanien leiriin.
Sturges Owen, maailman valistaja ja Herran apostoli, meni jyrkänteen reunalle ja käski saattajiensa tuoda leiritarpeet.
Stockard seurasi häntä.
– Kuulkaapas, mitä sanon teille, – sanoi hän tarttuen lähetyssaarnaajan olkapäähän. – Pidättekö omaa nahkaanne suuressa arvossa?
– Elämäni on Herran kädessä ja minä teen vain Hänen työtään Hänen viinitarhassaan, – vastasi mies juhlallisesti.
– Oh, jättäkää tuo! Mitä pidätte kidutuksesta?
– Tapahtukoon Herran tahto.
– Hyvä on, te löydätte sen täältä, mutta minä annan aluksi teille neuvon. Ottakaa se vastaan tahi ei, niinkuin haluatte. Jos jäätte tänne, niin te tulette kukistetuksi. Ettekä te yksin, vaan mekin, Bill, vaimoni...
– Vaimonne ei usko pyhään evankeliumiin...
– Enkä minä. Te tuotatte kärsimyksiä ei vain itsellenne, mutta myöskin meille. Viime talven palelin yhdessä kanssanne, niinkuin hyvin muistatte, ja tiedän teidän olevan hyvän miehen. Jos katsotte velvollisuudeksenne kääntää pakanoita, niin hyvä on, mutta älkää unohtako mahdollisia seurauksia. Tämä mies – Baptiste Punainen – ei ole intiaani. Hän on samaa juurta kuin mekin. Yhtä päättäväinen kuin minäkin ja yhtä itsepäinen uskonkiihkossaan kuin te. Kun te molemmat kohtaatte, niin en sekaannu asiaan, vaikkapa joutuisinkin suoraa päätä helvettiin. Ymmärrättekö? Seuratkaa neuvoani ja matkustakaa. Jos lähdette alas, tulette venäläisten luo. Heidän keskuudessaan on kreikkalaiskatolisia pappeja, jotka auttavat teitä pääsemään yli Beringin merelle – sinne mihin Yukon laskee, – ja sieltä ei ole vaikea palata sivistyneisiin oloihin. Kuulkaa minua ja matkustakaa täältä mahdollisimman nopeasti.
– Se, jonka sydämessä asuu Herra ja jonka kädessä on evankeliumi, ei pelkää ihmisten eikä saatanan juonia, – vastasi lähetyssaarnaaja juhlallisesti. – Minä tapaan tämän miehen ja koetan käännyttää hänet. Yksi kadonnut lammas, joka palautetaan kirkon helmaan, on suuremman arvoinen kuin tuhannen pakanaa. Se, joka on voimakas pahassa, saattaa tulla suureksi myöskin hyvässä, siitä on Saulus esimerkkinä: Lähtiessään Damaskon tielle vangitsemaan kristittyjä hänen korviinsa kaikui Pelastajan ääni: "Saulus, Saulus, miksi vainoot minua?" Siitä hetkestä astui Paavali Herran puolelle ja tuli suureksi sielujen pelastajaksi. Samoinkuin Paavali Tarsolainen työskentelen minäkin Herran viinimäessä ja kärsin kidutusta, loukkauksia, pilkkaa ja vainoa rakkaudesta Häneen.
– Tuokaa pieni teepussi sekä vesikattila, – huusi hän venemiehilleen; – ja älkää unohtako hirvenlapaa ja paistinpannua.
Kun hänen miehensä saapuivat rantaäyräälle, laskeutuivat he kaikki kolme, leiritarpeet selässä ja käsissä, polvilleen ja kiittivät Jumalaa aavikon ja joen yli onnellisesti suoritetusta matkasta. Hay Stockard katseli näitä menoja epäillen ja pilkallisesti; mikään juhlallinen tahi romanttinen ei liikuttanut hänen kovaa sydäntään. Samaan aikaan ilmestyi Baptiste. Huomaavaisesti katseli hän kaikkea tätä muistellen tyttöä, joka jakoi hänen kanssaan vaivat vuorilla ja metsässä sekä tytärtään, joka lepäsi jossakin synkän Hudsonin lahden rantamilla.
III.
– Hitto soikoon, Baptiste, en olisi saattanut ajatellakaan sitä, en hetkeäkään. On myönnettävä, että tämä mies on hullu ja merkitsee vähän asioiden kulussa, mutta kuitenkaan, ymmärrätte, en voi jättää häntä.
Hay Stockard vaikeni, koettaen nähtävästi sovittaa näihin sanoihin sydämensä karkean siveysopin.
– Hän on kyllästyttänyt minut aikoja sitten, kyllästyttää minua nytkin, ja enemmän kuin kerran on hän tuottanut minulle erilaisia ikävyyksiä, mutta te unohdatte, että me olemme hänen kanssaan samaa rotua – hän on valkoinen – ja... ja minulla ei ole oikeutta ostaa omaa elämääni hänen elämällään, vaikkapa hän olisi neekerikin.
– Olkoon niin, – vastasi Baptiste Punainen. – Minä osoitin teille armoa ja annoin mahdollisuuden valita. Tulen pian sotilaineni ja tapahtuu toinen tahi toinen, – joko minä tapan teidät tahi te kiellätte jumalanne. Jättäkää pappi minun haltuuni ja te saatte mennä rauhassa. Muuten täytyy teidän tuhoutua. Mieheni ovat valmiit aina lapsista alkaen nousemaan teitä vastaan. Katsokaa, lapset ovat vallanneet teidän ruuhenne.
Hän osoitti joelle. Alastomat poikaset kaahlasivat vedessä kuljettaen ruuhia. Kun he olivat edenneet ulkopuolelle kiväärin kantaman, kiipesivät he veneisiin ja alkoivat soutaa.
– Antakaa pappi minulle ja te saatte ruuhenne takaisin. Ajatelkaa! Sanokaa mielipiteenne, mutta älkää kiirehtikö.
Hay Stockard pudisti päätään. Hänen katseensa pysähtyi vaimoonsa, jolla oli lapsi rinnoillaan. Stockard epäröi eikä kohottanut katsettaan ympärillä oleviin ihmisiin.
Baptisten viimeisten sanojen aikana tuli paikalle pappi.
– Minä en pelkää, sanoi hän. – Herra pitää minua kädessään ja olen yksin valmis menemään uskottomien leiriin. Vielä ei ole myöhäistä. Usko siirtää vuoria. Yhdennellätoista hetkellä voin kääntää heidän sydämensä oikealle tielle.
– Nyt on sopiva tilaisuus kaapata tuo kulkuri, – kuiskasi Bill vanhemman toverinsa korvaan, osoittaen silmillään Baptistea. Tehkäämme hänestä panttivanki ja lopettakaamme hänet, jos hän vastustelee.
– Ei, – sanoi Stockard. Annoin hänelle sanani, että tulemme keskustelemaan rauhassa. Sodan säännöt, Bill, sodan säännöt. Hän on käyttäytynyt rehellisesti varoittaessaan meitä, senvuoksi en voi rikkoa sanaani.
– Hän täyttää joka tapauksessa uhkauksensa kuitenkin, siitä ei ole epäilystäkään.
– Se on totta, mutta en halua, että puoliverinen olisi minua kunniallisempi. Miksikä ei tehdä niinkuin hän haluaa, annetaan hänelle lähetyssaarnaaja ja niin on asia selvä?
– Ei, ei – venytti Bill epämääräisesti.
– Et siis halua!
Bill punastui kevyesti ja lakkasi väittelemästä. Baptiste Punainen odotti lopullista päätöstä. Stockard meni hänen luokseen.
– Kas näin on asia, Baptiste. Saavuin tänne tarkoituksella mennä Koyukukiin. Minä en tarkoita pahaa, enkä ajattele mitään huonoa, enempää nyt kuin silloinkaan. Yht'äkkiä ilmestyi tämä jumalanpalvelija, niinkuin te häntä nimitätte. Minä en häntä tuonut tänne. Hän olisi joka tapauksessa tullut olinpa minä täällä, tahi en. Mutta kun hän on nyt täällä, niin olen velvollinen tukemaan häntä, koska hän on samaa rotua kuin minäkin. Jos te itsepäisesti pysytte päätöksessänne, niin kylänne hiljenee ja tyhjenee, teille jää vähemmän ihmisiä kuin nälän jälkeen. Totta on, että mekin kuolemme, teidän soturinne...
– Mutta ne, jotka jäävät jälelle, saavuttavat rauhan ja heidän korvissaan eivät tule kuulumaan vieraiden jumalien sanat eikä muukalaisten jumalanpalvelijoiden ääni.
Stockard ja Bill kohauttivat olkapäitään ja poistuivat, puoliverinen läksi takaisin leirilleen. Lähetyssaarnaaja kutsui seuralaisiaan ja he laskeutuivat polvilleen rukoukseen. Stockard ja Bill alkoivat hakata kirveillä muutamia suuria petäjiä ja laittoivat niistä rintavarustuksen, joka täydelleen vastasi tarkoitustaan. Lapsi nukahti ja nainen asetti sen nahkojen päälle ryhtyen auttamaan leirin vahvistamisessa. Kun nämä valmistukset oli suoritettu loppuun, valitsivat Stockard ja Bill avonaisen paikan ja alkoivat hakata pois pensaikkoa. Vihollisen leirin taholta kuului sotarumpujen ja noitien äänet, jotka rohkaisivat väkeä.
– Pahinta on, että he haluavat hyökätä yllättämällä, – valitti Bill heidän kirveet olalla palatessaan takaisin.
– He odottavat vain keskiyötä, jolloin ei näe ampua hyvin.
– Siinä tapauksessa lienee parasta alkaa toimia nyt heti.
Bill otti kirveen asemesta kiväärin.
Eräs poppamiehistä, joka seisoi korkeammalla muita heimolaisiaan, oli selvään näkyvissä. Bill tähtäsi häneen.
– Onko kaikki kunnossa? – kysyi hän.
Stockard avasi ampumatarvelaatikon, saattoi vaimonsa vaarattomaan paikkaan ja antoi merkin.
Bill laukaisi.
Poppamies kaatui. Hetkisen vallitsi hiljaisuus, sitten kohosi raivokas ulvonta ja joukko nuolia lenteli leiriin.
– Haluan tehdä sille kulkurille saman tempun, – huomautti Bill ladatessaan pyssyään. – Vannon osaavani häntä silmien väliin.
– Älä tee sitä, – virkkoi Stockard pudistaen päätään alakuloisesti.
Baptiste nähtävästi koetteli tyynnyttää sotaisimpia alamaisistaan, mutta sensijaan, että olisivat täydessä päivänvalossa heittäytyneet hyökkäykseen, jättivät intiaanit kylänsä ja kääntyivät pikaiseen pakoon, tuhoatuottavien laukausten saavuttamattomiin. Käännytysinnon vallassa oleva Sturges Owen päätti ensin mennä yksin pakanoiden luo yhtä valmiina voittoon kuin kidutukseenkin, mutta vähitellen uskonkiihko sammui ja luonnollinen itsesäilytysvaisto pääsi oikeuksiinsa. Ruumiillinen kauhu tuli uskon sijaan, rakkaus elämään oli suurempi kuin rakkaus Jumalaan. Tämä ei ollut uusi kokemus. Hänet valtasi ennestään tuttu heikkous. Hän muisti, kuinka hänen seuralaisensa ohjasivat, ikäänkuin mielipuolet, veneen keskelle uivaa jääpaljoutta ja kuinka hän vaarallisimmalla hetkellä heitti pois aironsa alkaen kiihkeästi rukoilla ja pyytää armoa. Nämä muistot eivät olleet mieluisia. Ne saattoivat hänet häpeämään itseään ja sieluaan, joka oli niin heikko, että ruumis saattoi saada ylivallan. Mutta rakkaus elämään! Rakkaus elämään! Hän ei voinut sitä tukahuttaa. Hänen urhoollisuutensa, jos sitä voi siksi kutsua, johtui uskonkiihkosta, kun taas Stockardin ja Billin rohkeus johti juurensa syvälle painuneista esikuvista. Heissä ei rakkaus elämään ollut sen vähäisempi, mutta rakkaus rodun perintätapoihin oli voimakkaampi; ei senvuoksi, että he eivät olisi pelänneet kuolemaa, mutta he eivät voineet ostaa elämäänsä häpeän hinnalla.
Lähetyssaarnaaja nousi ja hetkeksi hänet valtasi halu uhrautua. Hän ryömi jo puoleksi yli rintavarustuksen mennäkseen pakanoiden luo, mutta vaipui voihkien, käsien ja jalkojen vapistessa, takaisin.
– Kuinka heikko minä olenkaan! Kuka minä olen paetakseni Herran tahtoa? Ennen maailman luomista on kaikki elämän kirjaan kirjoitettu. Kuinka minä, maan mato, voin muuttaa sivuakaan tahi sen osaakaan siitä? Tapahtukoon Herran tahto!
Bill tuli hänen luokseen ja sanaakaan sanomatta löi häntä kovasti. Sitten hän jätti tämän värisevän hermoläjän ja käänsi huomionsa Owenin seuralaisiin. Mutta heissä ei näkynyt pelkoa ja reippaasti ottivat he osaa taistelun valmistamiseen. Stockard puheli hiljaa vaimonsa kanssa.
– Tuokaa lähetyssaarnaaja tänne, – käski hän Billiä.
– Nyt, – määräsi hän, kun Owen seisoi tylsänä heidän edessään, – tehkää meidät mieheksi ja vaimoksi, mutta heti.
Sitten hän lisäsi, selittääkseen käytöstään Billille. – Eihän saata tietää, kuinka tämä loppuu, senvuoksi aion saattaa asiani järjestykseen.
Nainen alistui valkoisen herransa toivomukseen. Hänelle ei näillä menoilla ollut mitään merkitystä. Omalta kannaltaan katsoen hän oli Stockardin vaimo ensimmäisestä päivästä lähtien, kun he olivat yhtyneet. Läsnäolijat olivat todistajina. Bill seisoi lähetyssaarnaajan vieressä kiirehtien, kun hän viivytteli. Stockard sanoi naiselle vastaukset ja kun tuli aika, eikä ollut parempaa sormusta, kiersi hän naisen sormen oman sormensa ympärille. – Suudelkaa morsianta! – käski Bill. Sturges Owen oli liian masentunut vastustaakseen.
– Nyt ristikää lapsi.
– Kaikkien sääntöjen mukaan, – määräsi Bill.
– Uudelle tielle on otettava mukaan kaikki tarpeellinen, – huomautti isä ottaessaan lapsen äidiltä. – Työskentelin kerran Kalliovuorilla ja minulla oli kaikkea muuta, paitsi ei suoloja. Ei ole milloinkaan sitä unohdettava. Ja jos nainen ja lapsi joutuvat yöllä vangeiksi, he voivat joutua ruuaksi intiaaneille.
Kuppi täytti kastemaljakon virkaa ja menojen loputtua vietiin lapsi vaarattomaan nurkkaukseen rintavarustuksen taa. Tehtiin tuli ja alettiin valmistaa illallista. Aurinko näkyi pohjoisessa laskeutuen likemmäksi taivaanrantaa. Taivas tällä suunnalla oli veripunainen. Varjot pitenivät, valo sammui ja metsän pimeydessä elämä hiljalleen vaimeni. Vieläpä lintujenkin äänet joella alkoivat hiljetä ja yö saapui. Mutta intiaanien luona melu vain kasvoi, lyötiin rumpuja ja laulettiin villejä sotalauluja. Mutta kun aurinko katosi taivaanrannan taa, lakkasi melu. Ympärille laskeutui puoliyön hiljaisuus. Stockard laskeutui polvilleen ja alkoi katsella hirsien välitse.
Lapsi rupesi itkemään ja kiinnitti hänen huomionsa. Äiti kumartui itkevän lapsen yli ja tämä nukahti uudelleen. Tuli hiljaisuus, syvä, loputon. Silloin kuului äkkiä puolikovaa laulua. Tummia haamuja näyttäytyi avoimella paikalla. Nuolet suhisivat, jänteet vongahtelivat. Heille vastattiin kiväärien laukauksilla. Yhtäkkiä voimakkaan käden heittämä keihäs lävisti Stockardin vaimon tämän kumartuessa lapsen puoleen ja nuoli sattui lähetyssaarnaajan käteen.
Taistelu muuttui tulisemmaksi. Koko leirien välinen ala oli ruumiiden peittämä, mutta jälelle jääneet ryntäsivät eteenpäin ja tulvahtivat yli rintavarustuksen kuin valtameren aallot. Sturges Owen peittäytyi telttaan sillä aikaa kun ihmiset kaatuivat ja kuolivat. Stockard hallitsi jälleen tilannetta työntäen takaisin intiaaneja kuin vikiseviä koiria. Tumma käsi tempasi heikon lapsen äidin ruumiin alta ja löi sen voimakkaasti hirttä vasten.
Villien rengas tiukkeni peittäen hänet keihäillä ja luupäisillä nuolilla. Aurinko nousi ja valaisi kaikki punertavilla säteillään. Kahdesti syöksyivät intiaanit hänen kimppuunsa ja kahdesti ajoi hän heidät kirveellään takaisin. He kaatuivat, ja hän tallasi heitä jaloillaan, kuolleita ja kuolevia. Intiaanit pysähtyivät ja hän nojasi nääntyneenä kirveeseensä.
– Vannon kautta sieluni! – huusi Baptiste Punainen. – Sinä olet mies! Sano, ettei ole Jumalaa ja sinä saat elää.
Stockard pudisti kieltävästi päätään.
Sturges Owen vietiin puoliverisen luo. Taisteluun osaaottamatta hän oli jäänyt koskemattomaksi, mutta hänen silmänsä harhailivat täynnä kauhua sinne tänne. Jumalankieltäjän sankarillinen vartalo, haavojen ja nuolien peittämänä, nojautuen rohkeasti kirveeseen, välinpitämättömänä, lannistumattomana, ylpeänä, kiinnitti hänen harhailevan katseensa. Ja hän tunsi syvää kateutta tätä miestä kohtaan, joka seisoi niin tyynenä kuoleman kynnyksellä. Nähtävästi muistutti juuri Stockard Kristusta, eikä hän, Sturges Owen.
Hän tunsi epämääräistä suuttumusta esi-isiinsä henkensä heikkoudesta ja hänet valtasi viha sitä kaikkivaltiasta voimaa vastaan, joka oli luonut hänet, palvelijansa, niin heikoksi. Voimakkaampikin mies olisi tällaisen kauhun vallassa kieltänyt uskonsa ja sellaiselle kuin Sturges Owen, se oli aivan itsestään selvää. Peläten ihmisiä hän saattoi päättää kapinoida Jumalaa vastaan. Hänellä oli usko ilman uskon voimaa, eikä hänellä ollut sielun voimaa.
– No, missä on nyt sinun Jumalasi? – kysyi puoliverinen.
– En tiedä. – Owen seisoi suorana ja vapisevana kuin lapsi, joka tavaa katkismustaan.
– Mutta sinulla on Jumala?
– Oli.
– Entä nyt?
– Ei ole.
Stockard kuivasi veren silmistään ja hymyili. Lähetyssaarnaaja katsoi häneen uteliaasti. Siihen, mitä tapahtui, hän ei ottanut osaa. Hän oli katsoja – matkan päässä. Baptisten sanat ulottuivat juuri hänen korviinsa.
– Hyvin hyvä. Katsokaa, tämä mies menee vapaana, eikä hänelle saa mitään pahaa tapahtua. Menköön hän rauhassa. Antakaa hänelle ruuhi ja ruokaa. Menköön hän venäläisten luo ja kertokoon heidän papeilleen Baptiste Punaisesta, jonka maassa ei ole mitään Jumalaa.
He veivät hänet hiukan etemmäksi, missä seisahtuivat katsomaan, kuinka murhenäytelmä loppuisi. Puoliverinen kääntyi Hay Stockardiin.
– Täällä ei ole Jumalaa – toisti Baptiste.
Toinen hymyili vastaukseksi. Eräs nuorista sotilaista otti keihään varustautuen iskemään.
– Onko sinulla Jumala?
– On, minun isieni Jumala.
Baptiste Punainen antoi merkin ja keihäs lävisti Stockardin rinnan. Sturges Owen huomasi norsunluukärjen pistävän esiin selästä, näki miehen horjuvan, hymyilevän ja kuuli katkeavan keihään äänen, kun mies kaatui. Silloin lähti hän alas jokea viedäkseen venäläisille tiedon Baptiste Punaisesta, jonka maassa ei ole Jumalaa.
POHJOLAN TYTÄR
– Te olette – kuinka sanoisin – laiska ihminen ja haluaisitte saada minut vaimoksenne. Se ei ole hyvin. Ei, ei koskaan laiska mies tule minun miehekseni.
Näin puheli Joy Molineau Jack Harringtonille, ja viime yönä oli hän puhunut samoin Louis Savoy'lle, mutta ranskaksi.
– Kuulkaa, Joy!
– Ei! Ei! Miksikä kuuntelisin laiskoja ihmisiä? Tämä ei ole kaunista: käytte luonani, koetatte voittaa suosiotani, ettekä tee mitään. Kuinka te voitte hankkia elatusta perhellenne? Miksi teillä ei ole kultahiekkaa? Onhan monilla muilla sitä liiaksikin.
– Minäkin olen työskennellyt ahkerasti, Joy. Joka päivä olen ollut tiellä tahi joella. Palasin juuri nyt. Koirani väsyivät. Toiset ovat onnellisia ja löytävät paljon kultaa, mutta minä – minä en ole onnellinen.
– Oh! Mutta kun se mies, muistatteko, Mc Cormack, intiaanivaimonsa kanssa löysi kultaa Klondykesta, te ette menneet. Toiset menivät ja ovat nyt rikkaita.
– Tehän tiedätte, että suoritin etsiskelyjä Tananan yläjuoksun varsilla enkä tiennyt Eldoradosta ja Bonanzasta mitään ennenkuin oli liian myöhäistä.
– Ne ovat vain verukkeita, te ainoastaan – miten sanoisin – kierrätte asiaa.
– Kuinka niin?
– Olette laiska. Ette viitsi työskennellä Eldorado-joella on eräs hyvin rikas valtaus. Eräs mies löi sinne paalunsa ja lähti pois, eikä kukaan tiedä, minne hän on joutunut. Kuuteenkymmeneen päivään ei kukaan saa oikeuksia tähän valtaukseen. Senjälkeen toiset miehet, paljon toisia miehiä, lähtevät matkalle tuulen nopeudella saadakseen ennen muita valtauspaperit. Heistä tulee rikkaita. He voivat hankkia perheelleen elatuksen.
Harrington oli hyvin innostunut, mutta peitti sen ja kysyi välinpitämättömästi:
– Koska on määräaika?
– Puhuin tästä asiasta Louis Savoy'n kanssa – jatkoi tyttö kiinnittämättä huomiota kysymykseen. – Luulen hänen voittavan.
– Vieköön hänet piru!
– Niin, hän puheli minulle: – Joy, minä olen vahva, minulla on hyvät koirat. Minulla on hyvät keuhkot. Koetan voittaa. Sitten te menette kanssani naimisiin? Ja minä sanoin hänelle... sanoin...
– Mitä te sanoitte?
– Sanoin: "Jos Louis Savoy voittaa, tulen hänen vaimokseen".
– Mutta jos hän ei voita?
– Silloin ei Louis Savoy tule, niinkuin sanotaan, minun lapsieni isäksi.
– Mutta jos minä voitan?
– Te? Ha, ha! Ette ikinä.
Vaikkapa ärsyttävänäkin, kuten oli laita tässä tapauksessa, Joy Molineau'n nauru hyväili korvaa. Harrington ei siitä välittänyt. Hän oli kauan sitten tottunut tällaiseen kohteluun. Hän ei sitäpaitsi ollut poikkeuksena. Tyttö saattoi kaikki ihailijansa kärsimään samalla tavoin. Tällaisina hetkinä hän oli ihastuttava: huulet aukenivat, kasvot punehtuivat pakkasen kirpeistä suudelmista ja silmissä paloi sellainen ihana ilme, jonka näkee vain naisten silmissä. Hänen ajokoiransa tunkeilivat hänen ympärillään ja johtajakoira Wolf Fang asetti pitkän kuononsa hyväillen hänen polvilleen.
– No, mutta jos minä voittaisin? – tutki Harrington.
Tytön silmät siirtyivät koirista ihailijaan ja päinvastoin.
– Mitä sinä sanot, Wolf Fang? Jos hän on voimakas ja voittaa, rupeanko hänen vaimokseen? Mitä? Mitä sinä sanot?
Wolf Fang teroitti korviaan ja haukkui Harringtonia.
– Hyvin kylmä, – lisäsi tyttö yht'äkkiä naisellisella epäjohdonmukaisuudella, nousten ja laittaen valjakkoaan kuntoon.
Hänen ihailijansa katsoi yhä tyhmänä häneen. Tämä tyttö riisui hänen älykkyytensä aseista jo heidän tuttavuutensa ensi päivänä, ja kärsivällisyys sai sijansa Harringtonin hyveiden joukossa.
– Hei! Wolf Fang! Eteenpäin! – huudahti tyttö hypäten rekeen ja koirat lähtivät. – Hei!
Ne kiisivät Forty Mileen tietä myöten ja Harrington seurasi kulmiensa alta tyttöä. Siellä, missä tie haaraantuu ja katkaisee joen Fort Cudahy'in, tyttö pysähtyi ja kääntyi.
– Ah, te herra Laiskuri, – huudahti hän, – Wolf Fang, sano hänelle "kyllä", jos hän voittaa.
Pian tiesi koko Forty Mile tulevasta taistelusta. Lyötiin vetoja ja ennustettiin, kuka voittaisi kamppailussa ja kumpaiseen kahdesta viimeisestä ihailijasta lankeisi Joy Molineau'n vaali. Asukkaat jakaantuivat kahteen leiriin ja kaikki ponnistukset kohdistettiin siihen, että kumpaisenkin puolueen valittu ehtisi perille ensiksi. Alkoi taistelu hyvistä koirista, sillä niistä riippui suureksi osaksi kilpailun tulos. Paitsi naisen valloittamista, jonka rakkaus oli vielä voitettava, kilpailu koski valtausta, jonka arvo oli vähintäin miljoona dollaria.
Kun huhu Mc Cormackin löydöistä Bonanzassa levisi, niin kaikki, Circle City ja Forty Mile mukaan luettuina, läksivät ylös Yukonia, lukuunottamatta niitä, jotka, kuten Jack Harrington ja Louis Savoy, suorittivat etsiskelyjä kaukana lännessä. Hirvien laitumet ja joet vallattiin ilman mitään järjestystä ja sattumalta tuli vallatuksi yksi kaikkein kultarikkaimpia paikkoja – Eldorado.
Olaf Nelson ilmoitti vaatimuksensa viiteensataan jalkaan, asetti merkkinsä ja katosi. Siihen aikaan sijaitsi lähin ilmoituskonttori poliisikasarmissa Fort Cudahy'ssa, joen toisella puolen vastapäätä Forty Milea, mutta kun laajalle levinnyt huhu tiesi, että Eldorado oli oikea kultamaa, niin pian huomattiin, että Olaf Nelson oli jättänyt tekemättä tuon matkan Yukonia alas saattaakseen valtauksen luetteloihin. Ihmiset katsoivat ahneesti omistajatta jäänyttä valtausta jossa he tiesivät tuhannen tuhatta dollaria odottavan vain lapiota ja huuhtelupannua. Mutta kukaan ei voinut koskea valtaukseen, sillä laki määräsi kuusikymmentä päivää aikaa paalujen lyömisestä lailliseen ilmoittamiseen ja kaivosoikeuden saamiseen, – tämän ajan kuluessa oli paaluttajan oikeus koskematon. Kaikki tiesivät Olaf Nelsonin katoamisesta ja kymmenet miehet tekivät valmistuksia voidakseen kiireesti lähteä ja ehtiä ensiksi Fort Cudahy'in.
Mutta Forty Milessa suhtauduttiin tähän verrattain tyynesti. Asukkaat ponnistivat kaikki voimansa varustaakseen kaikella välttämättömällä Jack Harringtonin ja Louis Savoy'n, eikä ollut niin mieletöntä, joka olisi päättänyt ryhtyä yksinään kilpailuun. Ilmoituskonttoriin oli sata mailia ja otaksuttiin, että molempien kilpailijoiden täytyi neljä kertaa vaihtaa välillä koiria. Luonnollisestikin oli viimeisellä valjakolla ratkaiseva merkitys ja näitä kahtakymmentäviittä mailia varten kilpailijat koettivat hankkia mahdollisimman voimakkaita eläimiä. Puolueiden taistelu oli niin kova ja koirien kysyntä niin suuri, että hinnat kohosivat ennenkuulumattoman korkeiksi. Silloin kääntyivät kaikkien katseet Joy Monineau'hon. Hän ei ollut ainoastaan koko jutun alkusyy, vaan hänellä oli myöskin parhain koiravaljakko Chilcootista Beringin mereen. Johtajakoirana ei Wolf Fangilla ollut vertaistaan. Se, jonka rekeen tämä olisi viimeisellä välillä valjastettu, olisi varmasti voittaja. Tästä ei ollut epäilystäkään. Enemmän kuin kerran kiusattiin, että Joy luovuttaisi jommalle kummalle kilpailijalle koiransa, – mutta hän oli taipumaton. Ja puolueet löysivät lohdutusta vain siitä tosiasiasta, että jos ei toinen saanut hyötyä koiran omistamisesta, ei sitä saanut toinenkaan.
Mutta miehet ovat, niin yksilöinä kuin kokonaisuutenakin niin luotuja, että he kuluttavat elämänsä autuaassa tietämättömyydessä naisen sydämen hienoimmista ja syvimmistä ajatuksista. Näin oli Forty Milen miestenkin laita. He eivät voineet lukea Joy Molineau'n salaisimpia ajatuksia ja tunnustivat myöhemmin, ettei heidän onnistunut ymmärtää tämän Eevan tyttären arvoituksellista käytöstä, tyttären, jonka isä kaupitsi maassa turkiksia, ennenkuin he edes unissaan olivat tätä maata nähneet. Mutta kaikki nämä olosuhteet eivät olleet vaikuttaneet häneen eikä hän senvuoksi ollut vähemmän nainen. Miehet tiesivät, että hän leikki heidän kanssaan, mutta he eivät tienneet hänen tarkoitustaan, eivätkä käsittäneet hänen pelinsä syvyyttä ja viekkautta. He näkivät vain avoimet kortit niin että viimeiseen hetkeen saakka Forty Mile oli viattomassa tietämättömyyden tilassa, eikä ollut mahdollista tehdä johtopäätöksiä, ennenkuin hän löi esille viimeisen valttinsa.
Noin viikkoa ennen asukkaat lähtivät paikalle, josta Jack Harringtonin ja Louis Savoy'n matkan piti alkaa. Kilpailijat varasivat tarpeeksi aikaa ehtiäkseen Olaf Nelsonin valtaukselle muutamia päiviä ennen määräajan loppua, antaakseen koirille aikaa levätä. Tiellä he kohtasivat Dawsonin asukkaita, jotka varasivat jo koiravaljakoita kilpailutien varrelle.
Kaksi päivää kilpailijoiden lähdön jälkeen Forty Mile alkoi lähetellä omia valjakoitaan – ensimmäisen seitsemänkymmenenviiden mailin päähän, toisen viidenkymmenen ja viimeisen kahdenkymmenenviiden. Valjakot viimeistä väliä varten olivat suurenmoiset ja niin valitut, että asukkaat viidenkymmenen asteen pakkasessa kokonaisen tunnin arvostelivat niiden ominaisuuksia, ennenkuin ne lähetettiin. Viimeisellä minuutilla ilmestyi reellään Joy Molineau. Hän lähestyi Lon Mc Fanea, jolle oli uskottu Harringtonin valjakko, eikä ehditty tointua, ennenkuin hän irroitti valjakostaan Wolf Fangin ja sitoi sen Harringtonin valjakon eteen.
– Louis Savoy parka! – puhelivat ihmiset, mutta Joy Molineau väläytti vain mustia silmiään ja palasi takaisin isänsä majaan.
Oli puoliyö. Olaf Nelsonin valtaukselle oli kokoontunut muutamia satoja turkiksiin puettuja miehiä, he eivät välittäneet kuudenkymmenen asteen pakkasesta, vaan olivat jättäneet lämpimät vuoteensa ja asumuksensa. Muutamat heistä valmistelivat merkkejä alueen valtausta varten. Kapteeni Constantinen ratsupoliisit valvoivat, että kaikki kävi sääntöjen mukaan. Oli määrätty, ettei kukaan saanut asettaa paaluja kuluvan päivän viimeiseen sekunttiin saakka. Pohjoisessa tällaisilla määräyksillä on Jehovan lain voima, sillä kuula on nopea ja sattuu maaliinsa kuin salama.
Oli kirkas ja kylmä. Revontulet valaisivat taivasta väreilevine, leiskuvine valoineen. Karhunnahkaturkkiin kääriytynyt poliisimies astui esiin pitäen kättään valmiina. Miehet tunkeilivat koiriensa joukossa, nostivat niitä, selvittelivät hihnoja ja korjailivat valjaita. Sitten lähestyivät he määrättyä paikkaa pitäen lujasti käsissään paaluja ja merkkejä. He olivat niin usein liikkuneet alueella, että saattoivat nyt tehdä kaikki vaikka sidotuin silmin. Poliisi kohotti kättään. Riisuen liiat turkit ja peitteet, jättäen vain kaikkein välttämättömimmän, osanottajat olivat valmiit.
– Valmiit!
Kuusikymmentä paria käsiä heitti rukkaset, yhtä monta paria mokkasiineja tallasi lujasti lumeen.
– Eteenpäin!
He hajaantuivat lavealle alalle kaikille neljälle suunnalle, asettaen merkkejä joka kulmaan sekä keskelle, johon oli pantava kaksi keskuspaalua. Senjälkeen heittäytyivät he rekiinsä ja kiisivät pitkin joen jäätynyttä pintaa. Nousi tavaton melu ja huuto. Reki törmäsi rekeen, koiravaljakko heittäytyi toisen päälle hampaiden välkkyessä ja karvojen noustessa pystyyn. Kapea joki täyttyi tunkeilevista miehistä. Piiskojen ja pamppujen lyönnit kajahtelivat milloin siellä, milloin täällä. Hetki oli tärkeä ja jokaisella kilpailijalla oli tovereita, jotka koettivat auttaa häntä. Vähitellen, yksi toisensa jälkeen, tavattomilla ponnistuksilla, reet selviytyivät ja katosivat näkyvistä pimeyteen.
Jack Harrington näki tungoksen ja odotti rekensä luona kunnes tie hiukan selveni. Louis Savoy, tarkkaavasti katsellen kilpatoveriaan, joka omasi suuren taidon koirien ohjaamisessa, odotti myöskin. Melu heikkeni, kun he lähtivät liikkeelle, ja noin kymmenen mailia oli kuljettava, ennenkuin he saavuttivat edellämenijät.
Molemmin puolin tietä oli pehmeä, kristallin tapaisista lumikiteistä muodostunut hanki. Jos joku olisi tahtonut sivuuttaa toisen, olisi hänen valjakkonsa vaipunut vatsaa myöten lumeen. Senvuoksi miehet loikoivat hyppivissä reissään ja odottivat.
Mitään muutosta tilanteessa ei tapahtunut koko viidentoista mailin matkalla Bonanzasta ja Klondykesta Dawsoniin, jossa oli mentävä Yukonin poikki. Siellä odotti ensimmäinen vaihto. Mutta Harrington ja Savoy olivat asettaneet valjakkonsa pari mailia kauemmaksi kuin muut. Sekamelskassa, joka seurasi vaihtoa, sivuuttivat he puolet kilpailijoista. Ehkäpä noin kolmekymmentä miestä oli edellä, kun he laskeutuivat Yukonin avaralle lakeudelle. Tilanne oli jännittävä.
Kun joki oli jäätynyt, oli jäänyt noin mailin verran avonaista vettä molempien suunnattomien jäälohkojen väliin. Vasta äskettäin tämä paikka oli peittynyt jääkuorella ja muodosti nyt tasaisen, liukkaan pinnan, ikäänkuin vahatun tanssisalin lattian. Heidän saapuessaan tälle liukkaalle jäälle nousi Harrington polvilleen pitäen toisella kädellään rekeä, piiskan vimmatusti, räikeiden kirousten säestämänä, suhistessa koirien päiden yli. Valjakko saapui sileälle pinnalle ja kiisi eteenpäin kuin tuuli. Vain muutamat koko pohjolassa osasivat ohjata koiria sellaisella taituruudella kuin Jack Harrington.
Äkkiä alkoi hän kiiruhtaa vielä nopeammin. Louis Savoy, lisäten vauhtia, seurasi ja hänen etumaiset koiransa kulkivat heti kilpailijan reen takana. Harrington ei siekaillut. Kadottamatta hetkeäkään hyppäsi hän odottavaan valjakkoon ja uhkaavalla huudolla kiihoitti levänneet koirat laukkaan. Savoy teki samoin ja jätetyt valjakot törmäilivät jälestä tuleviin ja aiheuttivat sekasortoa. Harrington näytti tietä Savoy seurasi.
Kun pakkanen koveni kuuteenkymmeneen asteeseen alle nollan, niin miehet eivät voineet jäädä kauaksi paikoilleen ilman tulta tahi voimakasta liikettä. Senvuoksi Harringtonin ja Savoy'n täytyi turvautua vanhaan keinoon juosta ja ajaa. Hypäten reestä piiska kädessä juoksivat kunnes veri lämpeni, asettuivat jälleen rekiin ja ajoivat kunnes tuli kylmä.
Sillä tavoin, reessä ja juosten, he sivuuttivat toisen ja kolmannen vaihtopaikan. Viisi mailia pitkä takana oleva jono koetteli heidät sivuuttaa, mutta turhaan, ainoastaan Louis Savoy ei jäänyt Harringtonista.
Kun he saapuivat kolmannelle vaihtopaikalle, seitsemänkymmenenviiden mailin päähän ajoi Lon Mc Fane viereen; Harrington näki että Wolf Fang oli etumaisena ja nyt hän tiesi voittavansa. Ei yksikään valjakko maailmassa voinut sivuuttaa häntä näillä viimeisillä kahdellakymmenelläviidellä maililla. Ja kun Savoy näki Wolf Fangin kilpailijansa valjakon etupäässä, tiesi hän hävinneensä. Hän kirosi itseään, kirosi naistakin. Mutta lumen tuprutessa kiisi Harrington, ja Savoy päätti olla jäämättä hänestä sekä päätti koettaa onneaan loppuun asti. Idässä alkoi vaaleta ja he lensivät eteenpäin kummastellen Joy Molineau'n tekoa.
Koko Forty Mile oli aikaisin ryöminyt makuunahoistaan ja kokoontunut tien viereen. Täältä näkyi Yukonin yläjuoksu muutamia maileja, aina ensimmäiseen käänteeseen saakka. Joen toisella puolella Fort Cudahy'ssa virkamies odotti kärsimättömästi kilpailun loppua. Joy Molineau seisoi muutaman sylen päässä tieltä. Hänen ja tien välinen alue oli vapaa. Kokoonnuttiin sytytettyjen nuotioiden ympärille ja lyötiin kultahiekalla vetoa koirista. Enimmin asetettiin Wolf Fangille.
– Tuolla he tulevat! – huusi intiaanipoika männyn latvasta.
Yukonilla näyttäytyi lumessa musta pilkku, heti sen takana toinen. Kun nämä pilkut suurenivat, näkyi vielä toisia mustia pilkkuja, mutta pitkän matkan päässä takana. Vähitellen alkoi näkyä koirat ja reet sekä miehet, jotka loikoivat niissä.
– Wolf Fang on etumaisena – kuiskasi poliisivirkamies kääntyen Joy'n puoleen. Tämä hymyili.
– Kymmenen yhtä vastaan Harringtonista – sanoi Birch Creekin kuningas kovalla äänellä, ottaen esille pussinsa.
– Onko teillä mukana kultahiekkaa? – kysyi Joy poliisivirkamieheltä.
Tämä avasi pussinsa. Tyttö vilkaisi sen sisältöön.
– Ehkäpä pari sataa, mitä? Hyvä on. Minä suostun. Eroittakaa.
Joy hymyili arvoituksellisesti. Virkamies ymmärsi ja katsoi tielle.
Kaksi miestä seisoi reessä polvillaan raivokkaasti hoputtaen koiriaan.
Harrington oli etumaisena.
– Kymmenen yhtä vastaan Harringtonista! – huusi Creekin kuningas ylvästelevästi heiluttaen kultapussiaan virkamiehen nenän edessä.
– Suostukaa, eroittakaa! – sanoi Joy.
Virkamies totteli kohauttaen olkapäitään merkiksi, että hän teki sen tytön vuoksi, vaikka se olikin hulluutta.
Joy nyökäytti päätään.
Melu hiljeni. Ihmiset lakkasivat lyömästä vetoja. Kallistellen, hyppien puolelta toiselle lensivät reet villisti heitä kohti. Vaikka Louis Savoy'n etumainen koira kulkikin heti Harringtonin reen takana, oli ranskalaisen kasvojen ilme toivoton.
Harringtonin suu oli tiukasti suljettu. Hän ei katsonut oikeaan eikä vasempaan. Hänen koiransa nelistivät säännöllisessä tahdissa pitkin tietä, ja Wolf Fang pää alaspäin painettuna, ympärilleen katsomatta vei suurenmoisesti tovereitaan.
Forty Mile pidätti hengitystään.
Ei kuulunut pienintäkään ääntä paitsi jalasten kitinää ja piiskojen vinkumista. Äkkiä kajahti ilmassa Joy Molineau'n ääni!
– Hei! Hei! Wolf Fang! Wolf Fang!
Wolf Fang kuuli. Se jätti yhtäkkiä tien ja lähti suoraan emäntänsä luo. Valjakko seurasi sitä, reki kaatui äkkiä ja Harrington lensi lumeen. Savoy kiisi ohi kuin salama. Harrington hyppäsi jaloilleen ja näki hänen lentävän poikki joen ilmoituskonttoriin.
– Niin, Louis Savoy ajaa todella hyvin – selitti Joy Molineau tällä välin virkamiehelle. – Hän voittaa.
Ja hän voitti.
KERTOMUKSEN LOPPU
I.
Miehet istuivat pelaamassa whistia pöydän ääressä, jonka laudat olivat tasoitetut kirveellä niin huonosti, että voittajan oli vaikeata vetää tikkiä omalle alueelleen. Vaikka he olivat paitahihasillaan, valui hiki heidän kasvoiltaan – mutta paksujen villasukkien ja mokkasiinien suojaamissa jaloissa tuntui pakkasen nipistys. Niin suuri oli lämpötilojen erotus leirin eri korkeuksissa. Rautapeltinen Yukon-uuni hehkui kuumuuttaan, mutta kahdeksan jalan päässä hyllyllä, alhaalla oviaukon vieressä, oli kovaksi jäätyneitä hirvenlihakimpaleita. Ovesta oli kolmasosa – alhaalta päin – huurteen peitossa. Vuoteitten takana näkyi seinänraoissa valkeata lunta. Ikkunana toimi öljytty paperi, joka laski valoa lävitseen. Sen alaosa oli tuuman paksuisen huurrekerroksen peitossa. Se oli jäätynyttä kosteutta, jota miehet olivat hengittäneet ulos keuhkoistaan.
He pelasivat sangen jännittyneinä, sillä hävinnyt pari sai kaivaa avannon Yukonin seitsemän jalan vahvuisen lumi- ja jääpeitteen lävitse.
"Ei ole juuri tavallista, että maaliskuussa olisi näin hitonmoinen pakkanen", huomautti mies, joka oli tehnyt työn. "Paljonko arvioit sitä olevan, Bob?"
"Hm, viisikymmentäviisi tahi kuusikymmentä alle nollan. Mitä tohtori arvelee?"
Tohtori käänsi päätään ja katsoi oven huurrepeitteeseen.
"Ei pykälääkään alle viidenkymmenen. Pikemminkin vieläkin vähemmän – neljäkymmentäyhdeksän ehkä. Katsokaahan ovea. Huurre on juuri viidenkymmenen merkin kohdalla, mutta yläreuna ei ole selvä. Se oli kerran neljä tuumaa korkeammalla, mutta pakkanen olikin silloin seitsemässäkymmenessä." Hän kohotti kättään, mutta ei keskeyttänyt korttien käsittelyä, vaan vastasi ovelta kuuluvaan koputukseen: "Astukaa sisään."
Sisään ilmestyi suuri, leveäharteinen ruotsalainen, vaikka hänen kansallisuuttaan ei saanut selville, ennenkuin hän oli poistanut korville painetun lakin ja jään, joka naamioi hänen kasvonsa ja partansa.
"Minä tietää yksi doktori tällä kämpällä", sanoi hän kysyvästi, katsellen epäröiden miehiä vuoron perään valjulla ja pitkällisiä kärsimyksiä ilmaisevalla katseellaan. "Minä tullut pitkä matka. Whyo-joen pohjoinen haara."
"Minä olen tohtori. Mikä hätänä?"
Vastauksen sijasta mies kohotti vasemman kätensä, jonka keskisormi oli kauheasti turvonnut. Sitten hän alkoi kuvata sekavalla tavalla ja kielellä kipunsa historiaa.
"Antakaahan kun katson", virkkoi tohtori kärsimättömästi. "Asettakaa se pöydälle. Kas niin."
Mies noudatti käskyä ollen äärimmäisen varovainen.
"Hm", tohtori mutisi. "Jänne luiskahtanut paikoiltaan. Ja te olette tullut tänne sadan mailin päästä saadaksenne sen kuntoon. Panen sen paikoilleen parissa hetkessä. Katsokaa, miten se käy, että osaatte ensi kerralla tehdä koko homman itse."
Äkkiarvaamatta hän painoi kämmenensä syrjällä rajusti turvonnutta sormea. Mies huusi pelästyksestä ja tuskasta. Se oli eläimellistä tuskanhuutoa; hänen kasvonsa muistuttivat petoa, joka aikoo hypätä kiusaajansa kimppuun.
"Hyvä on", virkkoi tohtori ja hänen äänestään ilmeni asiantuntemus. "Miltä tuntuu? Paremmalta? Tietenkin. Ensikerralla voitte tehdä itse koko toimituksen. – Jaa kortit, Strothers. No niin, se siitä."
Ruotsalaisen hitaille, tyhmänsekaisille kasvoille tuli vähitellen helpotuksen ja ymmärryksen ilme. Sormi tuntui paremmalta, sitä ei särkenyt enää, kun toimituksen tuskallisuus oli haihtunut. Hän tarkasti sitä uteliaana ja ihmetellen, taivutellen ja ojentaen. Sitten hän veti taskustaan kultapussin.
"Kuinka paljon?"
Tohtori pudisti päätään kärsimättömästi. "Ei mitään. En nykyään harjoita ammattia. – Bob, sinun vuorosi."
Ruotsalainen käveli pari askelta, tarkasteli vuoroin sormeaan vuoroin tohtoria ihailun kuvastuessa hänen silmistään.
"Mainio mies. Mikä teidän nimi?"
"Linday. Tohtori Linday", vastasi Strothers, jotta tohtori ei hermostuisi.
"On iltapäivä käsissä", Linday sanoi ruotsalaiselle peliinsä kiintyneenä. "Levähtäkää yö täällä; meillä on yksi ylimääräinen vuode. On liian kylmä lähteä taipaleelle."
Linday oli hoikka, tummaverinen mies, laiha, ohuthuulinen ja vahva. Sileäksiajetut kasvot olivat vapaat liiasta lihasta. Liikkeet olivat nopeat ja täsmälliset. Hän ei tehnyt turhia temppuja käsitellessään kortteja. Silmät olivat mustat, suorat ja läpitunkevat ja näkivät asiat pintaa syvemmälle. Kädet olivat sirot, hoikat ja jäntevät ja tottumatonkin arvostelija olisi huomannut niiden olevan voimakkaat.
"Meille tuli", virkkoi hän vetäen viimeisen tikin. "Yksi rubberi vielä, niin saadaan tietää kuka kaivaa avannon."
Ovelta kuului taaskin koputus. Tohtori huudahti kiukuissaan.
"Näyttää siltä, että tästä rubberista ei tule mitään", valitti hän, kun ovi oli avautunut. "Entäs mikä teitä vaivaa?" kysyi hän sisäänastuneelta.
Tämä koetti turhaan liikuttaa jäätynyttä partaansa. Oli ilmeistä, että hän oli ollut taipaleella tuntikausia. Pakkanen oli purrut poskipäitä kunnes ne olivat mustuneet. Jossakin nenän ja leuan välimailla oli jääkuoressa aukko, josta hengitys näkyi kulkevan. Siitä tuiskahti tavantakaa tupakkainen sylkäys, joka oli ulkona muodostanut jääpuikkoja sen reunoille.
Hän pudisti päätään, hymyili silmillään ja astui kamiinan ääreen sulattamaan itseään puhekuntoiseksi. Sulamista hän auttoi sormillaan irroittaen jääpalasia, jotka putosivat hehkuvalle raudalle sihisemään.
"Minua ei vaivaa mikään", hän julisti lopuksi. "Mutta jos joku teistä on tohtori, niin hän saa työtä. Ylhäällä Little Pecossa on mies, jolla oli kahnaus puuman kanssa, ja tämä kynsi häntä aivan häpeämättömästi."
"Kuinka pitkällä?" Linday kysyi.
"Sadan mailin matka."
"Koska se tapahtui?"
"Olen ollut matkalla kolme päivää."
"Onko se pahakin?"
"Koko olkapää vinossa. Muutamia kylkiluita poikki. Oikea käsivarsi katkennut. Kasvoja lukuunottamatta kaikkialla haavoja luuta myöten. Neuloimme pari kolme pahinta paikkaa väliaikaisesti ja sidoimme katkenneet valtimot."
"Kas vain", Linday ivasi. "Missähän ruumiinosassa ne olivat?"
"Vatsassa."
"Hän on mennyttä miestä."
"Ei jukoliste olekaan. Pesimme haavat puhtaiksi ennenkuin neuloimme ne väliaikaisesti. Meillä oli vain pellavalankaa, mutta senkin pesimme puhtaaksi."
"Hän on kuollut jo nyt", Linday päätteli.
"Ei ole. Se mies ei hevillä kuole. Hän tietää, että olen hakemassa lääkäriä ja pinnistää kaikki voimansa elääkseen. Tiedän sen."
"Sillä on tosiaan ihmeitätekevä vaikutus", jatkui samassa äänilajissa. "Sanoakseni totuuden en ota vastaan potilaita. Enkä jaksa käsittää miksi lähtisin katsomaan sadan mailin päässä olevaa kuollutta miestä lämpömittarin osottaessa viittäkymmentä alle nollan."
"Mutta hän ei ole kuollut", intti toinen.
Linday pudisti päätään.
"Valitan, että matkanne meni hukkaan. Jääkää kuitenkin yöksi."
"Erehdys. Me lähdemme kymmenen minuutin kuluttua."
"Mistä nyt moinen varmuus?" kysäsi Linday äreästi.
Silloin Tom Daw piti puheen, elämänsä pisimmän.
"Siksi, että hän elää, kunnes te saavutte sinne, vaikka kestäisi viikon. Sitäpaitsi hänen vaimonsa on hänen luonaan, ei itkemässä, vaan hoitamassa. He pitävät toisistaan aikalailla, ja vaimolla on yhtä luja tahto kuin miehelläkin. Vaimo pitää häntä hengissä oman elämänsä avulla. Olen varma siitä, ettei mies ele käynyt lainkaan heikommaksi. Lyön vetoa kolme unssia yhtä vastaan, että hän on hengissä, kun me saavumme sinne. Joella minulla on koiravaljakko. Teidän pitäisi olla kunnossa kymmenen minuutin päästä, niin että ehtisimme ajoissa perille, koska jäät voivat lähteä milloin hyvänsä. Menen nyt koirien luo ja odotan teitä kymmenen minuutin kuluttua."
Tom Daw peitti korvansa, veti kintaat käsiinsä ja astui ulos.
"Piru hänet periköön!" huusi Linday ja loi kiukkuisen katseen ovea kohti.
II.
Samana iltana rakensivat Linday ja Tom Daw pimeän tultua leirin taivallettuaan kaksikymmentäviisi mailia. Se oli yksinkertainen, mutta silti huolellisuutta kysyvä työ: ensin tehtiin tuli lumeen; sen ympärille asetettiin makuuturkit havualustalle; niiden taakse pitkulainen purjekangas, joka heijastaa nuotiosta säteilevän lämmön takaisin nukkujan hyväksi. Daw ruokki koirat, hakkasi keittojään ja puut. Linday'n poskia kirveli hänen hääriessään keittohommissa. He söivät tukevasti, polttivat piipullisen ja juttelivat kuivatessaan mokkasiinejaan tulen loisteessa ja nukahtivat pian uupumuksen ja hyvän terveyden suomaan uneen.
Aamulla oli tuo ennenkuulumaton kylmyys mennyt menojaan. Linday arvosteli mittarin osottavan viittätoista ja yhä nousevan. Daw'ta se hermostutti. Heidän olisi kuljettava kanjonissa, ja oli odotettavissa, että se täyttyisi tulvavedestä ennen pitkää. Kanjonin seinät olivat useita tuhansia jalkoja korkeat. Niitä saattoi kyllä kiivetä, mutta se oli hidasta.
Sinä iltana oli aivan pilkkopimeä, kun he lopulta pysähtyivät pelottavaan rotkoon. Poltettuaan iltapiipun he olivat yksimielisiä siitä, että oli kovin lämmin. Lämpömittari oli varmasti noussut nollan yli – ensi kerran kuuden kuukauden pakkasten jälkeen.
"Ei kukaan ole kuullut puumista näin etäällä pohjoisessa", Daw sanoi. "Rocky sanoi sitä kuguaariksi. Olen ampunut niitä koko joukon Curry'ssa, Oregonissa, josta olen kotoisin, mutta me nimitämme sitä puumaksi. Olkoon asia miten hyvänsä, ainakin se oli suurin kissa, mitä olen koskaan nähnyt. Miten se oli joutunut niin etäälle varsinaisista metsästysalueistaan – siinä kysymys."
Linday ei lausunut arveluaan. Hän torkkui. Mokkasiinit saivat höyrytä tikkujen nenässä hänen sitä huomaamatta. Koirat olivat kiertyneet karvaisiksi palloiksi ja nukkuivat lumessa. Kekäleen räiske tehosti vallitsevaa hiljaisuutta. Linday heräsi pelästyen ja katsahti Daw'hon, joka loi häneen samanlaisen katseen. Molemmat kuuntelivat. Kaukaa kuului epäselvää huminaa, joka vähitellen kasvoi kolkoksi ärjynnäksi. Se lähestyi käyttäen tienään vuoren huippuja ja kanjonin rotkoja, taivutti metsän edestään pakottaen kallionkoloissakin kasvavat kääkkyräiset männyt kumartamaan. He tiesivät mikä se oli. Ensimmäinen tuulenhenkäys pyyhälsi heidän ohitseen; se oli lämmin ja virkistävä ja teki nuotiosta ilotulituksen. Koirat heräsivät, nousivat istumaan ja ojentaen laihat kuononsa avaruutta kohti päästivät pitkän sudenulvonnan.
"Se on Chinook-myrsky", Daw sanoi.
"Meidän on kiiruhdettava, arvelen", lausui Linday.
"Niin on. Mutta vuorten yli kiipeäminen on vaikeata, kymmenen kertaa vaivalloisempaa kuin jokitaival." Daw katseli Linday'hin ja näytti miettivän jotakin. "Olemme olleet liikkeellä viisitoista tuntia", hän huusi, jotta ääni kuuluisi myrskyn ulvonnassa, vaikeni ja odotti. "Tohtori", sanoi hän vihdoin, "luulisitteko jaksavanne?"
Vastauksen asemasta Linday koputti piippunsa tyhjäksi ja veti märät mokkasiinit jalkaansa. Tuokiossa olivat koirat valjastetut, leiri purettu ja keittovehkeet ja turkit kiinnitetty rekeen. He kahlasivat sinä yönä lumessa seuraten jälkiä, jotka Daw oli polkenut lähes viikko sitten. Chinook ulvoi koko yön, mutta he vain kannustivat koiriaan ja omia väsyneitä lihaksiaan. Kun kaksitoista tuntia oli kulunut söivät he aamiaisen kahdenkymmenenseitsemän mailin päässä edellisestä leiristä.
"Tunnin lepo", sanoi Daw, kun he olivat ahmineet useita nauloja silavassa paistettua hirvenlihaa.
Daw antoi toverinsa nukkua kaksi tuntia, mutta ei itse uskaltanut ummistaa silmiään. Hän asetti merkkejä pehmeäpintaiseen lumeen nähdäkseen kuinka se laski. Kahdessa tunnissa lumi laski kolme tuumaa. Joka suunnalta, läheltä ja kaukaa, kuului veden lirinää, erottautuen selvästi tyyntyneessä kevättuulessa. Little Peco sai uutta voimaa monista pikku virroista ja nousi talven kahleita vastaan repien jään rikki vihaisesti paukahdellen ja särähtäen.
Daw kosketti Linday'n olkapäätä, kosketti uudelleen, pudisti, pudisti rajusti.
"Tohtori", sanoi hän ihailunsekaisella äänellä, "varmaankin voitte taasen kävellä hiukan."
Väsyneet mustat silmät ilmestyivät näkyviin raskaiden luomien alta ja hyväksyivät kiittelevän kehoituksen.
"Kysymys on tämä: Rocky on hyvin huonossa kunnossa. Kuten olen sanonut, neuloin pahimpia haavoja. Tohtori...." Hän pudisti miestä, jonka silmät olivat painuneet uudelleen kiinni. "Tohtori, kuulkaa. Kysymys on; voitteko kävellä vähän lisää – kuulkaa! Voitteko kävellä vähän lisää?"
Väsyneet koirat ulisivat, vingahtelivat, kun ne ajettiin unestaan. Kulku oli hidasta, vain pari mailia tunnissa, ja eläimet olivat niin väsyneitä, että ne asettuivat märkään lumeen makaamaan, kun vain vähänkin tilaisuutta ilmeni.
"Kaksikymmentä mailia tämmöistä; sitten olemme jo sivuuttaneet rotkon", rohkaisi Daw tohtoria.
"Sen jälkeen jää voi mennä pirstaleiksi, sillä me voimme kulkea rantaa ja leirille on vain kymmenen mailia. Olemme jo melkein perillä. Saatuanne Rocky'n kuntoon voitte palata takaisin kanootilla yhdessä päivässä."
Jää heidän ollaan kävi yhä levottomammaksi, irroittui rannoista ja nousi tuuma tuumalta. Oli paikkoja, joissa se oli vielä kiinni, mutta siellä oli se veden peitossa, jonka lävitse heidän tuli kahlata. Little Peco ähkyi ja raivosi. Railoja ja halkeamia muodostui heidän eteensä, kun he kiirehtivät eteenpäin. Jokainen maili, jonka he kulkivat jäätä pitkin, säästi kymmenen mailia vaivalloista vuoristotaivallusta.
"Istahtakaa rekeen ja levätkää, tohtori", kehoitti Daw.
Mustien silmien välke esti häntä toistamasta ehdotusta.
Jo keskipäivän aikaan he saivat vakavan varoituksen lopun läheisyydestä. Vuolas virta oli kuljettanut jäälauttoja sen jään alle, jolla he kävelivät. Ne hankasivat sitä vastaan aiheuttaen kovan jyrinän. Koirat vinkuivat peloissaan ja olisivat menneet rannalle.
"Tämä merkitsee, että ylempänä on avovettä", selitti Daw.
"Aivan piakkoin se patoutuu jossakin kohdassa veden noustessa sata jalkaa yhtä monessa minuutissa. Kiivetkäämme vuoristoon niin kauan kuin tilaisuutta on. Tulkaa! Ajatelkaa, Yukon pysyy jäässä vielä monta viikkoa."
Joki oli tältä kohtaa hyvin kapea ja jyrkkäreunainen, joten heidän oli jatkettava matkaansa ja yritettävä ylempää. Mutta silloin tapahtui tuo pelätty onnettomuus. Jää paukahti ja halkesi aivan valjakon kohdalta, niin että osa joutui toiselle, osa toiselle lautalle. Kaksi keskellä olevaa koiraa putosi railoon ja joutui virran vietäväksi, joka kiskoi niitä ja jäällä seisovia koiria mukaansa. Johtokoira putosi, kaksi perimmäistä olivat laahautuneet aivan reunalle, jossa ne ulvoivat peloissaan. Miehet kiskoivat rekeä epätoivon vimmalla poispäin, mutta se vain luisui lähemmäksi. Kaikki tämä tapahtui muutamassa sekunnissa. Daw katkaisi veitsellään vetohihnan ja koirat katosivat jään reunan alle. Jää halkesi pienemmäksi lautaksi, joka hoippui ja pyöri törmäten lopuksi rannan kalliota vastaan. Yhteisponnistuksin he saivat reen rannalle ja pääsivät suojaan parahiksi nähdäkseen kuinka jäälautta nousi kyljittäin, painui alas ja katosi näkymättömiin.
Liha ja makuuturkit asetettiin kääröiksi ja reki hyljättiin. Linday murisi, kun Daw otti raskaamman käärön, mutta tämä oli taipumaton.
"Te saatte ryhtyä kohta sinne saavuttuamme parannushommiin. Lähdetään."
Heidän lähtiessään oli kello yksi päivällä. Kahdeksan aikaan illalla he olivat päässeet toiselle rinteelle ja vaipuivat uupuneina maahan puoleksi tunniksi. Sitten tehtiin tuli, nautittiin kahvia ja suunnaton määrä hirvenlihaa. Linday punnitsi käsissään kumpaakin kääröä ja huomasi, että Daw'n kantama oli kaksi kertaa raskaampi.
"Te olette terästä, Daw", ihaili Linday.
"Hm! Mitä? Pah! Teidän pitäisi nähdä Rocky. Hän on platinaa, panssariterästä, puhdasta kultaa ja muita vahvoja aineita. Olen vuortenkävijä, mutta en riitä hänelle alkuunkaan. Alhaalla Curry'ssa uuvutin kaikki muut pojat karhunjahdissa. Kun ensi kerran olin yhdessä Rocky'n kanssa aioin näyttää hänelle mikä mies olen. Painelin melkein koirien rinnalla, mutta en päässyt irti Rocky'sta, joka ravasi kantapäilläni. Arvelin, ettei hän kestäisi sitä menoa kovinkaan kauan ja lisäsin höyryä. Kului tunti: hän yhä ravaa kantapäilläni. Tunnustan vähän hämmästyneeni. 'Ehkä tahdotte kulkea ensimmäisenä ja määrätä mieleisenne vauhdin', sanoin minä. 'Aivan', vastasi hän. Ja sen hän teki. Pysyin hänen kintereillään, mutta kyllä olin kuitti mies, kun karhu vihdoin kiipesi puuhun.
"Sitä miestä ei pelko pysähdytä. Viime syksynä, vesien jäätymisen aikoihin, me kerran olimme matkalla leirille iltahämärässä. Olin tuhlannut riekkoihin koko ammusvarastoni, eikä Rocky'llakaan ollut kuin yksi panos. Silloin koirat ajoivat harmaakarhun puuhun. Pieni se tosin oli, painoi vain kolmesataa, mutta silti harmaakarhu. 'Älkää tehkö sitä', varoitin, kun hän kiipeää puuhun pyssy kädessään. 'Teillä on vain yksi panos, ja nyt on liian pimeä tähdätä!'
"'Kiivetkää puuhun', sanoi hän minulle. En kiivennyt, mutta sanonpa teille, että, kun karhu tuli alas ja ryhtyi ärhentelemään koirien kanssa, teki mieleni kyllä päästä johonkin ylemmäksi. Se oli aika kahakka. Sitten oli vähällä käydä huonosti. Karhu luisui alas rotkon tapaista jyrkännettä ja pysähtyi lopulta erästä kaatunutta puuta vasten. Alapuolelta koirat eivät päässeet karhun kimppuun, sillä rinne oli liian jyrkkää. Yläpuolella oli taasen pettävää soraa, ja ne liukuivat suoraan karhun syliin. Siinä ne nyt olivat. Karhu tekisi niistä selvän hyvin pian, sillä emme voineet auttaa pensaiden, pimeyden ja panosten puutteen vuoksi.
"Mutta mitä tekikään Rocky? Hän pääsee puunrungolle, ottaa veitsensä ja alkaa hosua, mutta ei ulotu oikein hyvin. Karhu murskaa joka iskulla pari kolme koiraa. Rocky on toivoton, sillä hän ei haluaisi menettää koiriaan. Hän hyppelee ja huitoo karhua, kunnes sora antaa perään ja kaikki luisuvat vielä alemmaksi, kaksikymmentä jalkaa ja molskahtavat jokeen, karhu, koirat ja Rocky. Oli siinä murinaa, ärinää ja sadatusta. Kaikki pelastuivat ja uivat eri suuntiin. Karhua ei saatu, mutta koirat säilyivät. Semmoinen on Rocky. Häntä ei pysäytä mikään, jos hän on päättänyt tehdä jotakin."
Seuraavalla leirillä Linday kuuli, miten Rocky oli loukannut itsensä.
"Olin kulkenut joenvartta noin mailin päähän leiristä etsien sopivaa kirveenvarsikoivua. Paluumatkalla kuulin karhunpyydykseltä jotain ihan erikoista menoamista. Rocky oli löytänyt karhunraudat muutamasta hyljätystä varastopaikasta ja pisti ne kuntoon. Mutta se menoaminen. Se oli Rocky ja hänen veljensä Harry. Kuulin ensin toisen nauraa hohottavan, sitten toisen. Tuntui kuin he olisivat leikkineet. Ja arvatkaa, mitä he leikkivät! Olen nähnyt alhaalla Curry'ssa jokseenkin kylmäverisiä poikia, mutta tämä vei voiton kaikesta. Pyydykseen oli tarttunut iso puuma, jota he pehmittelivät ja vaihteeksi kutittelivat sen kuonoa ohuella kepillä. Mutta kuulkaahan itse leikin ydin. Keppi oli Harry'lla, kun näin heidät. Sitten hän katkaisee siitä kuusi tuumaa ja ojentaa sen Rocky'lle. Joka kerralla, kun se siirtyy toiselle, se tehtiin kuutta tuumaa lyhyemmäksi. Ja arvatkaa, mitä se merkitsi. Puuma makasi sähisten ja sylkien ja näytti hyvin halukkaalta käymään kimppuun. Ei ollut aavistustakaan, koska se hyppäisi, sillä se oli vain hiukan kiinni toisesta takajalastaan, merkillistä kyllä, ja saattoi päästä irti.
"Se oli hiton kylmää peliä, ja keppi tuli aina vain lyhyemmäksi ja puuma raivoisammaksi. Lopuksi oli kepistä jäljellä vain neljän tuuman mittainen tynkä. Oli Rocky'n vuoro. 'On parasta lopettaa', neuvoi Harry. 'Miksi?' kysyi Rocky. 'Siksi, että minulle ei jää enää kepistä mitään', Harry vastasi. 'No, voit lopettaa silloin ja minä voitan pelin', nauroi Rocky.
"En tahdo nähdä toistamiseen näytelmää, joka seurasi. Puuma vetäytyi taaksepäin, niin että sillä oli vapaata liikkumisalaa ainakin kuusi jalkaa. Ja Rocky'n keppi oli neljän tuuman mittainen. Kissa hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ei voitu ampuakaan, kun he kieriskelivät niin nopeasti. Lopuksi onnistui Harry'n upottaa veitsensä puuman kaulavaltimoon."
"Jos olisin sen tiennyt, en olisi milloinkaan lähtenyt", sanoi Linday.
Daw nyökkäsi.
"Sitä hänen vaimonsakin pelkäsi ja senvuoksi varoitti, etten kertoisi siitä mitään."
"Onko hän ihan pähkähullu?" kysyi Linday raivoissaan.
"Kaikki he ovat pähkähulluja. Kummallakin veljeksellä on aina jotakin hirtehiskujeita mielessä. Olen nähnyt heidän uivan koskenniskalla jääsohjossa – rohkeudennäytös sekin. Ei ole mitään, joka pelottaisi heitä. Ja vaimo miltei samanlainen. Ei pelkää, vaan tekee mitä Rocky edellä. Mutta Rocky hoivaa häntä kuin kuningatarta eikä anna hänen tehdä lainkaan leiritöitä. Siksi heillä on kaksi palvelijaa, joista minä olen toinen. Rahaa heillä on runsaasti ja kaikki yhteistä. 'Tässä näyttää olevan hyvät metsästysmaat', sanoi Rocky viime syksynä, kun tulimme tänne. Ja minä luulin ensin, että he etsivät kultaa. En ole nähnyt heidän käyttävän huuhtelupannua kertaakaan koko talvena."
Linday'n raivo kuohui. "En halua olla missään tekemisissä hullujen kanssa. Käännyn takaisin."
"Ette käänny", kuului Daw'n tyyni vastaus. "Meillä ei ole riittävästi muonaa paluumatkaa varten, ja huomenna olemme jo leirillä. Kuljettuamme tuon vuorenharjanteen poikki töksähdämme suoraan sinne. Sitäpaitsi olemme jo näin pitkällä ja minä en päästäisi teitä takaisin."
Vaikka Linday oli lopen uupunut, välähtivät hänen mustat silmänsä varoittaen Daw'ta puhumasta enempää. Tämä ojensi kätensä tohtorille.
"Pyydän anteeksi sanojani. Unohtakaa. Luulen, että koirien menetys karvastelee mielessäni."
III.
Ei yhtä, vaan kolmea päivää myöhemmin – kestettyään vuoristossa puhjenneen lumimyrskyn – saapuivat he mökille, joka oli rakennettu raivoavan Little Pecon laaksoon. Astuttuaan kirkkaasta päivänpaisteesta hämärään huoneeseen ei Linday nähnyt juuri mitään, epäselvästi hän erotti kaksi miestä ja naisen. Mutta he eivät kiinnittäneet hänen mieltään, vaan hän riensi suoraa päätä vuoteen luo, jossa potilas lepäsi. Hän nukkui selällään silmät kiinnipainettuina. Linday kiinnitti huomionsa hänen kulmakarvojensa kaarevuuteen ja silkinhienoon ruskeaan tukkaan. Laihat ja kuihtuneet kasvot näyttivät pieniltä jykevään niskaan verraten ja kuitenkin olivat piirteet lujat ruumiillisesta heikkoudesta huolimatta.
"Mitä ainetta olette käyttänyt?" kysyi Linday hänen vaimoltaan.
"Tavallista sublimaattiliuosta", vastasi hän.
Linday säpsähti ja katsoi häneen tarkemmin, vilkaisi nukkuvaan potilaaseen ja ojentautui suoraksi.
"Lähtekää ulos – vaikkapa puita hakkaamaan. Lähtekää!"
Yksi miehistä jäi sisään.
"Tämä on vakava tapaus", jatkoi Linday.
"Haluan puhua kahdenkesken hänen vaimonsa kanssa."
"Olen hänen veljensä", vastasi toinen.
Nainen loi häneen rukoilevan katseen. Mies nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen.
"Täytyykö minunkin?" kysyi Daw penkiltä, jolle hän oli väsyneenä heittäytynyt loikomaan.
"Teidänkin täytyy."
Linday oli tarkastelevinaan potilasta sillä aikaa kun huone tyhjeni.
"Hm!" hän sanoi. "Vai tuo se on se ihailemasi Rex Strang."
Nainen katsahti vuoteella lepäävään mieheensä ikäänkuin vakuuttaakseen itselleen, että se todella oli hän, ja loi sitten Linday'hin sanattoman katseen.
"Mikset puhu?"
Nainen kohautti olkapäitään. "Se ei kannattaisi. Tiedät, että hän on Rex Strang."
"Kiitos. Ehkä et tiedä, että tämä on ensimmäinen kerta kuin näen hänet. Istu." Hän osoitti tuolia istahtaen itse penkille. "Olen melkein väsynyt, sillä tiet ovat huonoja täälläpäin."
Hän otti taskustaan kynäveitsen ja alkoi kaivella tikkua pois peukalostaan.
"Mitä aiot tehdä hänelle?" kysyi nainen odotettuaan hetken.
"Syön, lepään itseni virkeäksi ja lähden takaisin."
"Mutta mitä teet...?" Nainen osotti miestään.
"En mitään."
Nainen meni vuoteen ääreen ja hyväili potilaan kiharaa tukkaa.
"Aiot siis surmata hänet", virkkoi hän. "Surmata hänet tekemättä mitään, sillä voisit pelastaa hänet."
"Voit kääntää sanani siksikin, jos haluat." Linday punnitsi ajatuksiaan hetkisen ja ilmaisi ne naurahtaen katkerasti. "Se ei ole ollut kovinkaan outo tapa vapautua naistenryöstäjistä tässä matoisessa maailmassa."
"Olet väärässä, Grant", nainen vastasi lempeästi. "Unohdat, että minä itse halusin ja toivoin sitä. Rex ei varastanut minua vasten tahtoani. Sinä kadotit minut. Seurasin häntä halukkaasti ja laulut huulillani. Yhtä hyvin voisit syyttää minua siitä, että varastin hänet. Menimme yhdessä."
"Hauska selitys", myönsi Linday. "Olet yhtä terävä-älyinen kuin ennenkin, Madge. Toivon, ettei älykkyytesi ole kiusannut häntä."
"Terävä-älyinen nainen voi rakastaa yhtä paljon kuin muutkin –"
"Sangen järkeenkäypää."
"Siis myönnät, että toimin viisaasti."
Linday väänteli käsiään. "Siinä sitä ollaan. Joutuessaan älykkäiden naisten pariin mies unohtaa itsensä ja joutuu satimeen. Millähän syllogismilla oletkaan hänet lumonnut?"
Vastauksen sijasta näyttivät naisen silmät hymyilevän ja hänen koko olennostaan säteilevän naisellista ylpeyttä.
"Otan sanani takaisin, Madge. Vaikka olisit pölkkypää, olisit sittenkin lumonnut hänet tahi kenenkä muun tahansa katseellasi, ulkomuodollasi ja liikkeilläsi. Tiedän sen yhtä hyvin kuin joku muu, sillä olen joskus ollut niiden lumoissa, enkä, piru vieköön, ole vieläkään aivan vapaa."
Hänen puheensa oli nopeata, nasevaa ja ärsyttävää, mutta, kuten Madge hyvin tiesi, aina suoraa. Madge käytti viimeisiä sanoja hyväkseen.
"Muistatko Geneve-järveä?"
"Syytä muistaa. Sanomattoman onnellinen aika."
Madge nyökkäsi ja hänen silmänsä hehkuivat. "Muistelkaamme, Grant, vielä hiukan noita aikoja... hiukan... mitä olimmekaan toisillemme... silloin."
"Käytät tuota seikkaa hyödyksesi", hymyili Linday ja ryhtyi jälleen kaivamaan peukaloaan. Hän veti tikun ulos, tarkasteli sitä huolellisesti ja virkkoi lopuksi: "Ei kiitos. En halua näytellä laupiaan samarialaisen osaa."
"Teit näin pitkän matkan pelastaaksesi tuntemattoman miehen."
Linday'n kärsimättömyys kasvoi. "Luuletko, että olisin pannut tikkua ristiin, jos olisin tiennyt, että hän oli vaimoni rakastaja?"
"Mutta nyt olet täällä... ja hän nukkuu tuossa. Mitä aiot tehdä?"
"En mitään. Se ei kuulu velvollisuuksiini. En auta häntä. Tuo varas!"
Madge aikoi puhua, mutta ovelta kuuluva koputus keskeytti hänet.
"Pysykää ulkona!" ärähti Linday.
"Jos tarvitsette apua..."
"Ulos. Tuokaa ämpärillinen vettä ja asettakaa se oven edustalle."
"Aiotko?..." Madge kysyi väristen.
"Pesen itseni."
Naista tämä julmuus kauhistutti, ja hänen huulensa tiukkenivat.
"Grant kuule", hän sanoi päättävästi. "Kerron hänen veljelleen. Tunnen Strangien veren. Jos sinä voit menetellä julmasti, uskallan minä tehdä samoin. Jos et tee mitään, veli surmaa sinut. Hm, Tom Daw'kin sen tekisi."
"Sinun pitäisi tuntea minua sen verran, ettet alkaisi uhkailla", vastasi Linday ja lisäsi pilkallisesti: "Mitähän apua minun surmaamisestani olisi Rex Strangille?"
Madge hengähti tukehtuneesti, puristi huuliaan tiukemmaksi ja näki miehen huomaavan hänen värisemisensä.
"Se ei ole hysteriaa, Grant", hän kiiruhti selittämään hampaittensa kalistessa. "Et ole koskaan nähnyt minua hysteeristen kohtauksien vallassa. Minulla ei ole koskaan ollut niitä. En tiedä, mitä tämä on. Ehkä olen hiukan suunniltani. Olen suutuksissani – sinuun. En halua kadottaa häntä, sillä rakastan häntä. Hän on rakastajani, kuninkaani. Olen valvonut hänen vuoteensa ääressä niin monta kauheata vuorokautta. Oi, Grant, rukoilen sinua."
"Heikkohermoisuutta", selitti Linday kuivakiskoisesti. "Jos olisit mies, neuvoisin sinua tyynnyttämään hermojasi tupakalla."
Madge palasi tuolille, katseli Linday'ta ja koetti hillitä itseään. Uunin takaa kuului kotisirkan siritystä. Ulkona kaksi susikoiraa kinasteli. Potilaan rinta kohosi ja laski taljapeitteiden alla. Madge näki Linday'n huulilla hymynväreen, joka ei oikein miellyttänyt häntä.
"Kuinka suuresti rakastat häntä?" kysyi Linday.
Naisen rinta kohoili ja hänen silmiinsä tuli peittelemätön ja ylpeä valo. Mies nyökkäsi saaneensa vastauksen.
"Ehkä haluat kuulla minua hetken", alkoi Linday ja pysähtyi suunnittelemaan sanojaan. "Muistan lukeneeni erään kertomuksen – Herbert Shaw on kai kirjoittanut sen. Haluan kertoa sen sinulle. Oli kerran nainen, nuori ja kaunis, ja mies, kauneudenihailija ja matkustelija. En tiedä, missä määrin hän oli Rex Strang'in kaltainen, mutta kuvittelen heillä olevan joitakin yhtäläisyyksiä. No niin, hän oli maalari, boheemi, kulkija. Hän suuteli naista – monen monituista kertaa – ja ratsasti pois. Naiselle merkitsi hän samaa kuin minä luulin merkitseväni sinulle – Geneve-järvellä. Mies viipyi. Nainen suri häntä kymmenen vuotta ja itki kauneutensa pois. Tiedäthän, että toiset naiset käyvät aivan keltaisiksi, kun suru muuttaa heidän elämänvärinsä.
"Mies oli tullut sokeaksi ja palasi kymmenen vuoden kuluttua toisten taluttamana naisen luo. Kaikki oli mennyttä, sillä hän ei saattanut enää maalata. Mutta nainen oli onnellinen, ettei mies voinut nähdä hänen kasvojaan. Muista, että mies rakasti kauneutta. Hän syleili vaimoaan, jota hän uskoi edelleenkin kauniiksi, sillä muisto siitä oli säilynyt. Hän ei milloinkaan lakannut ylistämästä sitä ja valitti, ettei hän saattanut nähdä.
"Eräänä päivänä hän kertoi vaimolleen viidestä taulusta, jotka olisivat kaivanneet viimeistelyä. Jos hän saisi näkönsä edes vähäiseksikin ajaksi, hän saattaisi vetää viimeiset siveltimenvetonsa ja taulut olisivat valmiit. Ja sitten sai nainen jollakin tavalla eliksiiriä, joka palauttaisi näön täydellisesti hänen miehensä silmiin."
Linday kohautti hartioitaan.
"Ymmärrät hänen taistelunsa. Jos mies saisi näkönsä, hän voisi maalata viisi tauluaan. Mutta hän hylkäisi vaimonsa, ei voisi sietää vaimonsa rumentuneita kasvoja. Viisi päivää hän taisteli itsensä kanssa. Sitten hän voiteli miehensä silmät."
Linday lopetti tapaillen Madgen katsetta.
"Kysymys on: rakastatko sinä yhtä paljon Rex Strangia?"
"Rakastanko?"
"Rakastatko?"
"Rakastan."
"Voitko uhrautua. Voitko hyljätä hänet?"
"Voin." Vastaus oli hiljainen ja epäröivä.
"Seuraat minua?"
"Seuraan." Ääni oli alentunut kuiskaukseksi. "Kun hän on parantunut."
"Ymmärrämme toisiamme. Sinun on tultava vaimokseni."
Madge näytti lyyhistyvän kokoon, mutta nyökkäsi myöntäen.
"Hyvä." Linday nousi ripeästi, meni käärönsä luo ja alkoi avata hihnoja. "Tarvitsen apua. Käskekää veli sisään. Tulkoot he kaikki. Kuumaa vettä – ja paljon. Olen tuonut mukanani siteitä, mutta näyttäkäähän silti oma varastonne. Daw, tehkää tuli ja keittäkää vettä minkä ennätätte. Te siinä", tämä lausuttiin toiselle miehelle, "asettakaa tuo pöytä ikkunan kohdalle. Puhdistakaa se, peskää, kaltatkaa se. Puhdistakaa se tavallista paremmaksi. Te, rouva Strang, haluatte kai auttaa minua. Luulen, että teillä ei ole lakanoita. No, ehkä tulemme toimeen. – Ja te olette hänen veljensä, herra. Annan hänelle ensin huumausainetta, ennenkuin ryhdymme tosityöhön. Kuulkaahan nyt, kun neuvon. Ennenkaikkea... niin, osaako kukaan teistä koettaa valtimoa..."
IV.
Linday, joka oli laajalti tunnettu taitavista ja rohkeista leikkauksistaan, oli nyt itseänsäkin taitavampi ja rohkeampi seuraavina päivinä ja viikkoina. Tapaus oli ainutlaatuinen, ei milloinkaan hän ollut saanut potilasta, joka olisi ollut kauheammin silvottu ja heikommassa tilassa, Mutta tämä potilas oli myös parantumiskykyisin mitä hän koskaan oli kohdannut. Hän olisi varmasti epäonnistunut, ellei potilaan ihmeteltävä, suorastaan tavaton ruumiillinen ja henkinen elinvoima olisi lujasti tarrannut elämään.
"Jääkö hän raajarikoksi?" kysyi Madge.
"Hän ei ainoastaan kävele ja puhu ja heikosti muistuta entistä olemustaan, vaan hän saattaa juosta, hyppiä, uida koskenniskalla, ratsastaa karhulla, ärsytellä puumaa ja tehdä mitä hänen pähkähullu mielensä vain keksii. Ja, varoitan sinua, hän tulee olemaan samanlainen naistenhurmaaja kuin ennenkin. No, mitä ajattelet? Oletko tyytyväinen? Muista, että sinä seuraat minua."
Sen mukaan kuin Strangin tila parani Linday keskusteli yhä useammin hänen vaimonsa kanssa. Linday ei ollut ystävällisempi, mutta Madge ei osottanut kapinoimisen halua.
"Joutava pikkuseikka", hän sanoi. "Mutta laki on laki, sinun täytyy saada avioero, ennenkuin voimme mennä naimisiin. Mitä ajattelet? Menemmekö uudelleen Geneve-järvelle?"
"Kuten haluat", vastasi Madge.
Ja toisella kertaa: "Hittoko hänessä sinua viehättää? Tiedän, että hänellä on rahoja, mutta olisin minäkin voinut taata sinulle huolettoman elämän. Lääkärintoimeni tuotti neljäkymmentätuhatta dollaria vuodessa – laskin sen kerran huvikseni. Palatsit ja huvipurret olivat ehkä ainoat, mitkä sinulta olisi puuttunut."
"Selitys on ehkä varsin yksinkertainen", Madge sanoi. "Olit ehkä liian kiintynyt ammattiisi ja unohdit minut."
"Hm", ivasi mies. "Ymmärtääkseni Rex Strang on varsin innostunut puumiin ja kaikenlaisiin keppileikkeihin."
Linday ahdisti naista saadakseen hänet tunnustamaan, mikä Rex Strangin ominaisuus oli häntä viehättänyt.
"En osaa selittää", Madge vastasi. "Ei kukaan osaa selittää rakkautta, kaikkein vähimmin minä. Tunnen sen, siinä kaikki. Fort Vancouverissa oli kerran eräs Hudson Bay-yhtiön johtoherra, joka moitti sikäläistä kristillisen kirkon sielunpaimenta. Tämä oli kirjoittanut Englantiin valitellen, että yhtiön henkilökunta aina johtajista alkaen suosi intiaanivaimoja. 'Miksi ette myös maininnut lieventäviä asianhaaroja?' kysyi johtoherra: Kirkonmies vastasi: 'Lehmän häntä kasvaa alaspäin. En yritäkään selittää, miksi se kasvaa juuri alaspäin. Mainitsen sen vain tosiseikkana'."
"Piru periköön älykkäät naiset!" Linday huudahti ärtyisänä.
"Mikä ihme sai sinut lähtemään tänne Alaskaan?" kysyi Madge kerran.
"Liikaa rahaa, kun ei ollut vaimoa tuhlaamassa sitä. Halusin levätä. Yritin ensin Coloradossa, mutta potilaiden sähkösanomat seurasivat sinne, toiset heistä seurasivat itse perässäni. Lähdin Seattleen. Sama juttu. Ransom toi puolisonsa luokseni ylimääräisellä junalla. Toimitin leikkauksen, joka onnistui hyvin. Siitäkös sanomalehdet saivat tuulta purjeisiinsa. Voit arvata seurauksen. Niin ollen Klondyke on ainoa mahdollinen lepopaikka minulle. Mutta – sieltäkin Tom Daw löysi minut whistia pelaamasta."
Tuli päivä, jolloin Strangin vuode asetettiin ulos auringonpaisteeseen.
"Anna minun kertoa hänelle kaikki", pyysi Madge.
"Ei, odota", kuului vastaus.
Jonkin ajan kuluttua Strang saattoi istua vuoteen reunalla ja kävellä molemmin puolin tuettuna ensimmäiset horjuvat askeleensa.
"Anna minun nyt kertoa."
"En, teen hänestä ensin miehen. Hänen vasemmassa kädessään on vielä hiukan parantamista. Se on pikkuseikka, mutta minä aion tehdä hänestä täysin terveen. Huomenna aion uudelleen avata hänen käsivartensa ja selvitellä sykkyrän. Se tietää parin päivän vuoteessaoloa. On vahinko, että kloroformi on lopussa. Hän saa purra hampaitaan kahdentoista miehen edestä, mutta sen hän tekeekin."
Kesä saapui. Lunta ei näkynyt, paitsi idässä Kalliovuorten kaukaisilla huipuilla. Päivät pitenivät, kunnes yöt katosivat kokonaan. Vain keskiyön aikana laski aurinko suoraan pohjoisessa muutamaksi minuutiksi näköpiirin alle. Linday hoiti Strangia uupumattomalla innolla, tarkasti hänen kävelemistään ja ruumiinliikkeitään, riisui hänet monen monituista kertaa ja taivutteli hänen jäseniään katsellen lihasten toimintaa. Hierontaa hän sai niin runsaasti, että Linday lopulta julisti Tom Daw'n, Billin ja veljen päteviksi kylpyhoitolan hierojiksi. Mutta Linday ei ollut vieläkään tyytyväinen. Hän pakotti Strangin toistamaan ruumiilliset urotekonsa tarkastellen huolellisesti, missä vielä piilisi vikoja. Strang asetettiin uudelleen vuoteeseen viikon päiviksi, Linday toimitti leikkauksen hänen jalassaan, siirteli muutamia pikkusuonia, raapi luuta pois alalta, joka ei ollut kahvipapua suurempi, ja ompeli haavan kiinni.
"Anna minun nyt kertoa", pyysi Madge.
"Ei vielä", kuului vastaus. "Vasta sitten, kun olen saanut hänet valmiiksi."
Heinäkuun meni menojaan, elokuu lähestyi loppuaan. Linday määräsi Strangin metsästämään hirven. Itse hän seurasi mukana tarkastellen ja tutkien häntä. Strang oli sulava, kissantapainen liikkeissään, Linday ei ollut nähnyt kenenkään kävelevän hänen laillaan, sillä hän näytti liikuttavan jalkojaan vaivattomasti, koko ruumiinsa lihaksilla. Se tapahtui sirosti, ilman pienintäkään ponnistusta, niin helposti, että silmä olisi arvostellut vauhdin pienemmäksi. Tämä oli nyt sitä murhaavaa menoa, josta Tom Daw oli kertonut. Linday seurasi hikoillen ja puhkuen ja juosten lyhyen matkan, milloin vain maasto sen salli. Kymmenen mailin kuluttua hän pysähdytti Strangin ja heittäytyi itse pitkälleen pehmeälle sammalelle.
"Riittää! En jaksa pysyä rinnallanne."
Hän pyyhki hien otsaltaan. Strang istahti kaatuneen kuusen rungolle ja hymyili, hymyili tohtorille ja panteistisellä toveruushengellä koko luonnolle.
"Tuntuuko missään pingotusta, kipua, kolotusta tahi tempoilemista?" kysyi tohtori.
Strang pudisti kiharaa päätään ja oikoili notkeita jäseniään, nauttien niiden kimmoisasta kuntoisuudesta.
"Hyvä on, Strang. Parina talvena saattaa haavoissa tuntua kolotusta, mutta sekin häviää. Luullakseni olette tuleva entiseksi itseksenne."
"Tohtori, olette tehnyt minulle ihmeen. En osaa kiittää teitä kylliksi. Mutta, enhän tiedä edes nimeänne."
"Sillä ei ole väliä. Pääasia on, että olen saanut teidät terveeksi."
"Nimenne on varmasti varsin tunnettu", Strang jatkoi. "Tulisin muistamaan sen aina, kun kuulisin sitä mainittavan."
"Epäilemättä", vastasi Linday. "Mutta se on toinen asia. Ennen lähtöäni haluan vielä kerran koettaa teitä. Vedenjakajan toisella puolen on tämän joen lähteiden kohdalla virta, jonka nimi on Big Windy. Daw kertoi minulle, että te teitte viime vuonna matkan sinne ja takaisin kolmessa vuorokaudessa. Hän itse oli vähällä kuolla uupumukseen. Jääkää ja leiriytykää tähän. Lähetän Daw'n tuomaan mitä matkalla tarvitaan. Sitten lähdette ja teette tuon matkan samassa ajassa kuin viime vuonnakin."
V.
"No, Madge", sanoi Linday, "saat tunnin aikaa tarpeellisia pakkauksia varten. Minä järjestän kanootin kuntoon. Bill on noutamassa hirveä eikä palaa ennen hämärän tuloa. Ennätämme vielä tänään omalle leirilleni ja viikon päästä olemme Dawsonissa."
"Uskalsin toivoa..." Madge keskeytti lauseensa ylpeästi.
"Ettäkö luopuisin palkkiosta?"
"Oh, sopimus on sopimus, mutta eihän sinun olisi tarvinnut tehdä juuri näin. Olet kohtuuton. Olet lähettänyt hänet kolmen päivän matkalle, joten en voi sanoa hänelle edes jäähyväisiä."
"Kirjoita hänelle."
"Kerron hänelle kaikki."
"Jos et kertoisi kaikkia, olisi se väärin jollekin meistä kolmesta", vastasi Linday.
Kun Linday palasi kanootilta, oli Madge pakannut tavaransa ja kirjoittanut kirjeen.
"Anna minun lukea se, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan."
Madge epäröi hetkisen ja ojensi sen sitten miehelle.
"Suorasti sanottu", virkkoi tämä luettuaan kirjeen. "Oletko nyt valmis?"
Linday kantoi tavarat kanoottiin toisessa kädessään ja toisella piti Madgen kättä. Hän katsoi naista tutkivasti, mutta tämä ei edes värissyt, vaan aikoi astua kanoottiin.
"Odota hetkinen", Linday sanoi. "Muistat kertomuksen, jonka kerroin sinulle. Mutta sen loppua et koskaan kuullut. Kun vaimo oli voidellut miehensä silmät ja aikoi lähteä tämän luota, näki hän sattumalta kuvastimesta omat kasvonsa ja huomasi, että hänen kauneutensa oli palannut. Mies avasi silmänsä, huudahti ilosta nähdessään puolisonsa kauneuden ja lankesi hänen kaulaansa."
Madge odotti jännittyneenä, mutta hilliten itsensä täydelleen, kunnes hänen kasvonsa alkoivat kirkastua.
"Olet sangen kaunis, Madge", mies sanoi, pysähtyi ja lisäsi kuivakiskoisella tavallaan: "Loppu ilmenee tästä. Rex Strangin ei toivottavasti tule matkallaan ikävä sinua. Hyvästi!"
"Grant..." Madge melkein kuiskasi, äänessä kysymys, joka ei kaivannut sanoja.
Linday naurahti. "Halusin osottaa, etten ole aivan niin paha kuin näytän. Ymmärräthän – tulisia hiiliä."
"Grant..."
Mies astui kanoottiin ja ojensi laihan, jäntevän kätensä.
"Hyvästi!" hän virkkoi.
Madge hyväili kättä.
"Rakas, vahva käsi", hän kuiskasi ja suuteli sitä.
Linday tempasi sen irti, työnsi kanootin vesille, alkoi meloa nopeata myötävirtaa ja läheni koskenniskaa, jossa vesi ilakoi ja hyppeli sievinä loiskeina ennenkuin se paiskautui vaahdoksi ärjyvässä kuohussa.