[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRlSVxbgn7_iog34JtBXQVrW-h2slcj7L61jdfc1svY4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1727,"Hullun kertomus","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1727-london-jack-hullun-kertomus","1727__London_Jack__Hullun_kertomus",null,"novelli",[],[],"fi",1914,1930,20136,126453,true,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää kuusi kertomusta, joista nimitarina sijoittuu kalifornialaiseen hoitolaitokseen. Siinä heikkomieliseksi itseään kutsuva Tom kuvailee arkisia tehtäviään ja suhdettaan muihin potilaisiin. Muut novellit vievät lukijan Alaskan ankariin luonnonoloihin ja selviytymistaisteluihin.","Jack Londonin 'Hullun kertomus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1727.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HULLUN KERTOMUS\n\nKirj.\n\nJack London\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannus O.Y. Minerva,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHullun kertomus.\nAlaskan murhenäytelmä.\nEnsimmäinen runoilija.\nHänen isiensä jumala.\nPohjolan tytär.\nKertomuksen loppu.\n\n\n\n\nHULLUN KERTOMUS\n\n\nMinäkö? Ei, en minä ole potilas. Minä olen assistentti. En tiedä, mitä\nneiti Jones ja neiti Kelsey voisivat tehdä ilman minua. Laitoksessa on\nviisikymmentäviisi pahanlaista potilasta, joita ei ennätettäisi hoitaa\nilman minua. Minusta on hauska hoitaa potilaita. He ovat siivoja,\neivätkä pidä pahaa melua. Tavallisesti heidän käsissään tahi jaloissaan\non jotakin hullusti, joten niitä ei voi liikuttaa. Potilaiden kanssa\ntäytyy olla varovainen: heille ei saa antaa ruokaa liian nopeaan, sillä\nhe saattavat tukehtua. Neiti Jones sanoo, että minä olen asiantuntija.\nKun laitokseen tulee uusi hoitajatar, minä opetan häntä. On hauskaa\nnähdä uuden hoitajattaren ruokkivan potilaita. Se tapahtuu niin\nhitaasti ja varovaisesti, että on melkein illallisen aika ennenkuin\naamiainenkaan on syöty. Sitten minä opetan häntä, sillä olen\nasiantuntija. Tohtori Dalrymple sanoo myös minua asiantuntijaksi ja hän\nsen varmasti tietää. Potilas voi syödä sangen nopeaan, jos vain osaa\nsyöttää.\n\nNimeni on Tom. Olen kahdenkymmenenkahdeksan ikäinen. Kaikki laitoksessa\ntuntevat minut. Tämä on nähkääs laitos. Se kuuluu Kalifornian valtiolle\nja poliitikot hoitavat sen johtoa. Minä tiedän sen, koska olen ollut\ntäällä kauan. Jokainen luottaa minuun. Juoksen toimittamassa asioita,\njos en ole hoitamassa potilaita. Minä pidän potilaista, sillä he tuovat\nmieleeni, miten onnellinen olen, kun en ole potilas.\n\nMinä pidän paljon myös tästä kodista. En pidä ulkomaailmasta. Olen\nollut siellä, olen karannut, mutta olen palannut takaisin. Pidän\nenemmän kodista. Minä en näytä potilaalta, vai näytänkö? Erotuksen\nhuomaa heti kun katsoo minuun. Olen ammattitaitoinen assistentti. Se on\nkunnia heikolle. Heikolle? Niin, heikkomieliselle. Luulin, että\nolisitte ymmärtänyt. Me olemme kaikki heikkoja.\n\nMutta minä olen lievä heikko. Tohtori Dalrymple sanoo, että minä olen\nliian tarkka pysyäkseni täällä, mutta en välitä. Täällä on mukava olla.\nMinulla ei ole kohtauksia niinkuin useimmilla heikoilla. Näettekö tuon\nrakennuksen tuolla puiden välissä? Siellä asuu kaatuvatautisia. Heidät\non eristetty siksi, että he eivät ole ihan tavallisia heikkoja. He\nsanovat sitä klubihuoneistoksi ja ovat yhtä hyviä kuin muutkin heikot\npaitsi että ovat sairaita. Minä en oikein pidä heistä, sillä he\nnauravat minulle, jos ehtivät kohtauksiltaan. Ennen olen sentään\ntavallinen heikko. Ei ole mukavaa olla alituisessa pelossa kaatua ja\nmurskata päänsä. Toisinaan he juoksevat ympyrässä löytääkseen sopivan\npaikan, mutta epäonnistuvat. Lievät kaatuvatautiset ovat inhoittavia ja\nvakavat kaatuvatautiset ovat suuria kerskureita. En tahdo olla\nkaatuvatautinen. He eivät ole niinkään erikoisia, paitsi suurissa\npuheissaan, siinä se.\n\nNeiti Kelsey sanoo, että olen kovin puhelias. Puheeni on kuitenkin\njärkevää, jota toisten heikkojen ei ole. Tohtori Dalrymple sanoo, että\nminulla on lipeä kieli. Tiedän sen itsekin. Teidän pitäisi päästä\nkuuntelemaan, kun puhun yksinäni tahi jollekin toiselle heikolle.\nOlisin mielelläni poliitikko, ellei siitä olisi niin paljon vaivaa. He\novat suuria puhujia ja ansaitsevat leipänsä sen avulla.\n\nTässä laitoksessa ei ole ketään raivoa, vaan kaikki ovat heikkoja.\nAntakaahan kun kerron jotakin hauskaa. Täällä on noin kaksitoista\nheikkoa tyttöä, jotka kattavat ruokasalin pöydän. Jos he saavat työnsä\ntehdyksi hyvissä ajoin, istuvat he pöytään ja alkavat keskustella. Minä\nhiivin silloin ovelle kuuntelemaan ja olen vähällä kuolla nauruun.\nArvatkaa, kuinka he keskustelevat. Se tapahtuu näin. Pitkään aikaan ei\nkukaan hiisku mitään. Sitten yksi sanoo: \"Kiitos Jumalan, etten ole\nheikkomielinen.\" Toiset nyökäyttävät päätään ja näyttävät\ntyytyväisiltä. Sitten kukaan ei taaskaan hiisku mitään pitkään aikaan.\nVihdoin sanoo seuraava tyttö: \"Kiitos Jumalan, etten ole\nheikkomielinen,\" ja toiset nyökäyttävät päätään. Samoin se jatkuu\nedelleen, kunnes jokainen on sanonut. He eivät sano koskaan muuta.\nJätän teidän päätettäväksenne, ovatko he heikkomielisiä. Kiitos\nJumalan, etten minä ole sellainen heikkomielinen.\n\nToisinaan ajattelen, etten ole laisinkaan heikko. Kuulun orkesteriin ja\nharrastan musiikkia. Kaikki orkesterin jäsenet ovat heikkoja paitsi\njohtaja, joka on hullu. Kaikki me tiedämme sen, vaikka puhumme siitä\nvain harvoin. Hänkin harrastaa politiikkaa, emmekä tahdo, että hän\njättääkään alaansa. Minä lyön rumpua. Ilman minua laitos ei pysy\npystyssä. Tiedän sen, koska olin kerran sairas. Oli ihme, ettei koko\nhoitola romahtanut, kun olin sairaalassa.\n\nPääsisin pois, jos haluaisin. En ole niin heikko, kuin useimmat\nluulevat. Mutta en välitä, sillä täällä on hauskaa. Sitäpaitsi koko\nlaitos romahtaisi, jos lähtisin. Pelkään, että ennen pitkää tohtori\nhuomaa, etten olekaan heikko ja lähettää minut pois ansaitsemaan\nelatukseni. Tunnen maailman enkä pidä siitä vaan olen mieluummin\nkotona.\n\nToisinaan minä irvistän. En voi luopua siitä, vaikka voin hiukan\nhillitä sitä. En ole silti paha. Katson kuvaani peilistä. Suuni on\nhassunkurisen näköinen. Se retkottaa alaspäin, ja hampaani ovat huonot.\nHeikoilla on samanlainen suu ja hampaat kuin minulla, mutta se ei silti\ntodista, että minä olen heikko. Olen onnellinen siksi, että näytän\nheikolta.\n\nTiedän paljon asioita. Jos kertoisin teille kaiken, te hämmästyisitte.\nToisinaan, kun minun täytyisi tehdä jotakin, mitä en halua, annan suuni\nretkottaa ja päästän sekavia ääniä. Matkin potilaita ja voin pettää\nhoitajattaret. Neiti Kelsey sanoi hiljattain minua hulluksi. Hän oli\nsangen vihainen, mutta minä vain narrasin häntä.\n\nNeiti Kelsey kysyi kerran, miksi en kirjoita kirjaa heikkomielisten\nhoidosta, kun kerroin hänelle pikku Albertista. Hän on potilas ja voin\npäättää, miten hän voi, siitä tavasta, jolla hän vilkuttaa vasenta\nsilmäänsä. Joskus ehkä kirjoitan tuon kirjan. Siitä on paljon vaivaa.\nPuhuisin sen nopeammin.\n\nTiedättekö, mikä mikro on? Se on olento, jonka pää ei ole teidän\nnyrkkiänne suurempi. He ovat tavallisesti heikkoja ja elävät kauan.\nHydrot ovat toisenlaisia. Heillä on iso pää ja he ovat järkevämpiä.\nMutta he eivät kasva suureksi, vaan kuolevat pian. Aina kun näen heitä,\nmuistuu kuolema mieleeni. Joskus kun olen laiskalla tuulella ja\nhoitajatar haukkuu minua, toivoisin olevani potilas, joiden ei tarvitse\ntehdä mitään. On sentäänkin hauskempi olla sellainen kuin on ja puhua.\n\nEilen sanoi tohtori Dalrymple minulle: \"Tom, en tiedä miten minun\nkävisi ilman sinua.\" Hän tietää, koska hänellä on ollut hoidettavanaan\ntuhansia potilaita kahden vuoden aikana. Tohtori Whatcomb oli ennen\nhäntä. Heidät nimitetään. Se on politiikkaa. Olen nähnyt koko joukon\ntohtoreita, sillä olen ollut laitoksessa kauan, kaksikymmentäviisi\nvuotta. Valituksia ei ole tehty. Laitos ei olisi voinut toimia\nparemmin.\n\nOn hyvä olla lievänä heikkona. Katsokaahan, tohtori Dalrymple on\nkovassa työssä. Hän hoitaa virkaansa politiikan avulla. Me lievät\nheikot puhumme politiikkaa. Me ymmärrämme sitä ja tiedämme, että se on\npaha. Tällaista laitosta ei tulisi hoitaa politiikan avulla. Katsokaa\ntohtori Dalrympleä, Hän on ollut laitoksessa kaksi vuotta ja tietää\npaljon. Sitten tulee politiikka ja syöksee hänet pois ja lähettää uuden\ntohtorin, joka ei tunne asioita.\n\nOlen tuntenut tuhansia hoitajattaria. Muutamat ovat aika sieviä. Mutta\nhe tulevat ja menevät. Useimmat menevät naimisiin. Toisinaan tekee\nminunkin mieleni päästä naimisiin. Olin rakastunut erääseen\nhoitajattareen. Hänellä oli siniset silmät, kellertävä tukka ja\nystävällinen ääni, ja hän piti minusta. Hän sanoi niin ja pyysi, että\nolisin kiltti poika. Minä olin kiltti siihen asti kuin karkasin. Sitten\nhän meni naimisiin eikä puhunut minulle mitään siitä.\n\nLuulen, ettei naimisissaolo ole sentään niin hauskaa kuin kerrotaan.\nTohtori Anglin ja hänen rouvansa tappelivat usein. Rouva sanoi kerran\nmiestään heikkomieliseksi. Kellään ei ole oikeutta sanoa\nheikkomieliseksi toista, joka ei ole. Tohtori Anglin raivostui\nkuullessaan sen. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Politiikka ajoi hänet\npois, ja tilalle tuli tohtori Mandeville, jolla ei ollut rouvaa. Kuulin\nkerran hänen keskustelevan insinöörin kanssa. Insinööri on naimisissa\nja tappelee vaimonsa kanssa kuin koira kissan kanssa. Tohtori\nMandeville sanoi olevansa iloinen, kun ei ollut tohvelin alla. Ymmärsin\nmitä hän tarkoitti, vaikka olenkin heikko. En välitä siitä kuitenkaan\nsen enempää. Toisinaan kuulee paljon sellaista, josta ei välitä.\n\nOlen nähnyt paljon. Olin kerran kasvattina maatilalla, jolle minut\nvietiin junalla. Sen omisti mies nimeltä Peter Bopp. Heillä oli paljon\nkarjaa. Tohtori Anglin sanoi, että minä olin vahva, ja niin olenkin.\nSen takia halusin päästä kasvatiksi. Peter Bopp sanoi antavansa minulle\nhyvän kodin. Tehtiin oikein kirjallinen sopimus.\n\nMutta pian huomasin, ettei karjatila ollut sopiva paikka minulle. Rouva\nBopp pelkäsi minua eikä antanut minun nukkua samassa rakennuksessa.\nMinun täytyi nukkua puuvajassa. Aamulla täytyi nousta ylös kello neljä\nhoitamaan hevosia, lypsämään lehmiä ja viemään maitoa naapuriin. He\nsanoivat niitä askareiksi. Niitä riitti koko päivän. Hakkasin puita,\npidin kanalan puhtaana, kitkin rikkaruohoja, tein melkein kaikkia\ntöitä. En ennättänyt lainkaan pitää hauskaa.\n\nAntakaahan kun kerron lisää. Mieluummin ruokin heikkomielisiä kuin\nlypsän lehmiä, kun maa on kuurassa. Rouva Bopp pelästyi, kun leikin\nlasten kanssa. Enkä minä itsekään siitä pitänyt. Lapsilla oli tapana\nsalaa irvistellä minua ja huutaa: \"Hassu\". Kaikki sanoivat minua\n\"Hassuksi Tomiksi\". Naapurin pojat heittelivät minua kivillä. Ei kukaan\ntäällä kotona tee niin, sillä heikot osaavat käyttäytyä paremmin.\n\nRouva Boppilla oli tapana tukistaa minua, jos toimin hitaasti, mutta\nminä vain päästelin sekavia ääniä ja olin vieläkin hitaampi. Hän sanoi,\nettä minä voisin vaikka surmata hänet jonakin päivänä. Kerran jätin\nniityllä olevan kaivon peittämättä, niin että yksi vasikoista putosi\nsinne ja hukkui. Silloin lupasi Peter Bopp löylyttää minua. Ja sen hän\ntekikin. Hän otti nahkahihnan ja tarttui minuun. Se tuntui kauhealta,\nsillä en ollut koskaan ennen saanut selkääni. Kotona ei tehdä sitä, ja\njuuri senvuoksi viihdyn siellä paremmin kuin muualla.\n\nTunnen lakia ja tiesin, ettei hänellä ollut oikeutta lyödä minua\nhihnalla. Se oli raakaa, ja papereissa sanottiin, ettei hän saanut olla\nraaka. En sanonut mitään, odotin vain, mikä osottaa millainen heikko\nolen. Odotin kauan, tulin hitaammaksi, päästelin sekavia ääniä, mutta\nhän ei sittenkään päästänyt minua takaisin kotiin, jonne halusin.\nEräänä päivänä, kuukauden ensimmäisenä, rouva Brown antoi minulle kolme\ndollaria, joka oli maitolaskun suuruus. Se tapahtui aamulla. Illalla\nolisi minun pitänyt viedä maidon mukana kuitti rahoista, mutta sitä en\ntehnyt. Menin asemalle, ostin lipun, kuten kuka muu tahansa ja tulin\njunassa takaisin kotiin. Sellainen heikko minä olen.\n\nTohtori Anglin oli mennyt pois, ja tohtori Mandeville oli hänen\ntilallaan. Menin suoraa päätä hänen huoneeseensa. Hän ei tuntenut\nminua. Hän sanoi: \"Tänään ei saa tavata hoidokkeja.\" Minä vastasin: \"En\ntulekaan tapaamaan, vaan olen Tom. Kuulun tänne.\" Sitten hän vihelsi ja\nnäytti hämmästyneeltä. Minä kerroin hänelle kaikki ja näytin\nnahkahihnan jäljet. Hän tuli hyvin vihaiseksi ja lupasi järjestää\nasian.\n\nMitä ajattelette siitä, olivatko nuorimmat potilaat iloisia nähdessään\nminut jälleen?\n\nMenin sitten itse hoitolaan. Eräs uusi neiti ruokki pikku Albertia.\n\"Odottakaa\", sanoin. \"Tuo ei ole oikea tapa. Ettekö näe, kuinka hänen\nvasen silmänsä on levoton? Antakaa minun näyttää.\" Hän ehkä luuli minua\nuudeksi tohtoriksi ja antoi lusikan minulle. Luulen, että Albert söi\nmukavammin kuin koskaan lähtöni jälkeen. Potilaat eivät ole pahoja, kun\ntuntee heidät lähemmin. Kuulin kerran neiti Jonesin sanovan neiti\nKelsey'lle, että minä olin ihmeen taitava käsittelemään potilaita.\n\nJonakin päivänä menen ehkä tohtori Dalrymplen luo ja pyydän, että hän\nkirjoittaa minulle todistuksen, etten ole heikkomielinen, Sitten\nminusta tulee oikea assistentti, joka saa neljäkymmentä dollaria kuussa\nja vapaan täysihoidon. Nain neiti Jonesin ja asun edelleen täällä. Jos\nhän ei huoli minusta, nain neiti Kelsey'n tahi jonkun muun\nhoitajattarista. Suurin osa heistä toivoo pääsevänsä naimisiin. Enkä\nvälitä, vaikka vaimoni sanoisikin minua hulluksi. Mitä se kannattaisi?\nLuulen, että tulee toimeen yhden vaimoihmisen kanssa, kun kerran on\ntottunut hoitamaan potilaita.\n\nEn ole vielä kertonut karkaamisestani. Se ei olisi tullut mieleenikään,\nelleivät Charley ja Joe olisi esittäneet. He ovat lieviä\nkaatuvatautisia. Kävin tohtori Wilsonin huoneessa viemässä erästä\nkirjettä, kun näin Charley'n ja Joe'n kurkkivan voimistelurakennuksen\nnurkan takaa ja viittovan minulle. Menin heidän luokseen.\n\n\"Halloo!\" sanoi Joe. \"Kas potilasta.\"\n\n\"Hyvä\", vastasin. \"Kuinka on kohtauksien laita?\"\n\nSilloin he raivostuivat, ja minä aioin jatkaa matkaani, mutta Joe\npysäytti minut ja sanoi: \"Olemme karkumatkalla. Tule mukaan.\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Menemme yli vuorenharjanteen\", sanoi Joe.\n\n\"Ja haemme kultaa\", selitti Charley. \"Emme saa enää kohtauksia. Olemme\nterveitä.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasin. Hiivimme rakennusten ja puiden suojassa eteenpäin.\nNoin kymmenen minuutin kuluttua pysähdyin.\n\n\"Mikä nyt?\" kysyi Joe.\n\n\"Odota\", vastasin. \"Käännyn takaisin.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Otan pikku Albertin mukaan.\"\n\nHe sanoivat, ettei se kävisi päinsä, ja raivostuivat. Mutta en\nvälittänyt siitä, sillä tiesin, että he kyllä odottaisivat. Katsokaas,\nminä olen ollut laitoksessa kaksikymmentäviisi vuotta ja tunnen\nsyrjäpolut, jotka johtavat vuoren harjanteelle. Joe ja Charley eivät\ntunne. Sen takia heidän oli pakko odottaa.\n\nMenin hakemaan pikku Albertin. Hän ei osaa kävellä eikä puhua eikä\ntehdä mitään muutakaan, joten minun täytyi kantaa häntä koko ajan.\nKuljimme ohi niityn, jota pidemmällä en koskaan ollut käynyt. Puut ja\npensaat olivat niin tiheässä, ettemme enää nähneet mitään tietä.\nSeurasimme erästä karjapolkua, kunnes tulimme aidalle, joka oli\nlaitoksen maiden rajana.\n\nMe kiipesimme ylös mäkeä, joka oli toisella puolen jokea. Puut olivat\nsuuria eikä pensaita ollut enää, mutta kuivat lehdet olivat luistavia\nja nousu jyrkkää, joten meidän oli vaikea kävellä. Aina tulimme vain\npahempiin kohtiin. Tulimme penkereelle, joka oli neljänkymmenen jalan\npituinen. Jos siltä olisi pudonnut, olisi murskaantunut tuhannen tahi\nehkä sadan jalan syvyyteen. Minä kuljin ensin sen kohdan yli kantaen\npikku Albertia. Joe tuli jälkeeni. Mutta Charley pelästyi keskellä\npenkerettä ja istahti.\n\n\"Saan kohtauksen\", hän sanoi.\n\n\"Etpäs saa\", sanoi Joe. \"Et olisi silloin istahtanut, koska kohtauksesi\ntulevat aina seistessäsi.\"\n\n\"Tämä on toisenlainen kohtaus\", sanoi Charley ja alkoi itkeä.\n\nHän pudisteli ja ravisteli itseään, mutta juuri siksi, että halusi, ei\nsaanut kohtausta.\n\nJoe raivostui ja noitui, mutta se ei auttanut. Minä koetin puhua\nlempeästi Charley'lle. Sillälailla tulee käsitellä potilaita. Jos te\nsuututte, he tulevat vain pahemmiksi. Tiedän sen, sillä itsenikin laita\non samoin. Sentakia olin vähällä surmata rouva Boppin. Hän oli paha\nminulle.\n\nIlta alkoi lähestyä, ja minä tiesin, että meidän tuli jatkaa matkaa.\nSenvuoksi sanoin Joe'lle:\n\n\"Lopeta noitumisesi ja pidä Albertia, niinkauan kuin noudan Charley'n.\"\n\nTein sen, mutta hän oli niin peloissaan ja pyörällä, että ryömi\neteenpäin polviensa ja käsiensä varassa minun auttaessani häntä. Kun\nolimme selvinneet siitä ja Albert oli jälleen käsivarrellani, kuulin\njonkun nauravan alhaalla. Siellä oli mies ja nainen hevosten selässä\nkatsellen ylös meihin. Miehellä oli pyssy satulaan kiinnitettynä, ja\nnainen nauroi meitä.\n\n\"Keitä hitossa nuo ovat?\" sanoi Joe pelästyneenä. \"Ehkä he ajavat meitä\ntakaa.\"\n\n\"Lopeta noitumisesi\", sanoin minä Joe'lle. \"Hän on mies, joka omistaa\nläheisen karjatilan ja kirjoittaa kirjoja.\"\n\n\"Hyvää päivää, herra Endicott\", huusin hänelle.\n\n\"Terve\", vastasi hän. \"Mitä te täällä teette?\"\n\n\"Me olemme karkumatkalla.\"\n\n\"Hyvää onnea. Mutta älkää menkö pitkälle, että ennätätte takaisin ennen\npimeän tuloa.\"\n\nJa sitten he molemmat nauroivat.\n\n\"Tämä on oikea karkumatka\", sanoin minä.\n\n\"Hyvä on\", vastasi hän. \"Onnellista matkaa. Mutta varokaa, etteivät\nkarhut ja puumat syö teitä pimeässä.\"\n\nSitten he ratsastivat pois nauraen, mutta minä toivoin, ettei hän olisi\npuhunut mitään karhuista ja puumista.\n\nSitten pääsimme jyrkänteen toiselle puolelle ja löysimme polun, jota\npitkin matkamme edistyi nopeaan. Charley ei osottanut enää mitään\nkohtauksen merkkejä, vaan alkoi naureskella ja puhua kultakaivoksista.\nPahin vastus oli pikku Albert. Hän oli melkein yhtä iso kuin minä.\nKatsokaas, olen aina sanonut häntä pikku Albertiksi, vaikka hän on\nkasvanut jo suureksi pojaksi. Hän painoi niin paljon, etten jaksanut\npysyä Joe'n ja Charley'n rinnalla. Olin aivan hengästynyt. Esitin\nheille, että hekin kantaisivat vuorostaan Albertia, mutta siihen he\neivät suostuneet. Silloin sanoin, että jätän heidät, jolloin he\njoutuvat eksyksiin ja karhujen ja puumien saaliiksi. Charley näytti\nsiltä kuin hän olisi saanut kohtauksen, ja Joe sanoi: \"Anna hänet\nminulle.\" Senjälkeen kannoimme häntä vuorottain.\n\nJatkoimme matkaamme vuoristossa. Luulen, ettei siellä ole\nkultakaivoksia, mutta olisimme ehkä löytäneet niitä, jos olisimme\npäässeet huipulle ja ellemme olisi kadottaneet polkua ja ellei olisi\ntullut pimeä ja ellei pikku Albert olisi väsyttänyt meitä kaikkia.\nUseat potilaat pelkäävät pimeyttä, ja Joe sanoi, että hän saa\nkohtauksen. Mutta hän ei saanut. En koskaan ole nähnyt onnettomampaa\nihmistä. Hän ei saanut koskaan kohtausta silloin kuin halusi. Toiset\npotilaat saavat kohtauksia kuin takin hihasta.\n\nVähitellen tuli aivan pimeä, meidän oli nälkä eikä meillä ollut tulta.\nKatsokaas, heikkomielisten ei sallita pitää tulitikkuja taskuissaan,\njoten meidän täytyi väristä kylmässä. Emme osanneet aavistaa, että\nmeidän tulisi nälkä, sillä heikkomieliset saavat ruokansa ilman muuta\nja siksi on parempi olla laitoksessa kuin ulkona maailmalla.\n\nPahinta oli kuitenkin hiljaisuus. Vain yksi seikka oli sitäkin pahempi,\nnimittäin äänet. Kuului kaikenlaisia ääniä, sitten oli taas hetken\nhiljaista. Luulen, että ne olivat kaniineja, mutta ne pitivät sellaista\nmelua kuin villipedot -- kahistivat, rapistelivat, tömistivät,\nritistelivät ja ratistelivat. Ensin sai Charley kohtauksen, oikein\ntodellisen, ja sitten Joe vielä kauheamman. En välitä kohtauksista\nsuurestikaan kotona, kun kaikki ovat saapuvilla, mutta pimeässä\nmetsässä ne ovat toista. Kuulkaa neuvoani älkääkä menkö koskaan\netsimään kultaa kaatuvatautisten kanssa, vaikkapa he olisivatkin\nlieviä.\n\nSe oli elämäni kauhein yö. Silloin kun Charley'lla ja Joe'lla ei ollut\nkohtauksia, he teeskentelivät, että heillä oli, ja pimeässä\nväriseminenkin tuntui minusta kohtaukselta. Värisin itsekin niin että\nluulin saavani kohtauksen. Pikku Albert vain ei välittänyt mistään,\nvaikka hänellä ei ollut mitään syömistä. En ole koskaan nähnyt häntä\nniin huonona kuin silloin. Hänen vasen silmänsä näytti siltä kuin se\nolisi pudonnut. En nähnyt sitä, mutta voin tuntea sen. Joe kiroili ja\nnoituili, ja Charley itki ja toivoi olevansa kotona.\n\nEmme kuitenkaan kuolleet, vaan palasimme takaisin suoraa päätä kohta\naamun valjetessa. Pikku Albert oli vähällä kuolla. Tohtori Wilson oli\nniin raivoissaan kuin olla saattoi ja sanoi, että minä, Joe ja Charley\nolimme laitoksen pahimmat heikot. Mutta neiti Striker, joka oli siihen\naikaan hoitajattarena syleili minua ja sanoi olevansa iloinen, kun\npalasin takaisin. Päätin mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta jo\nkuukauden kuluttua hän menikin naimisiin peltisepän kanssa, joka tuli\nkaupungista saakka asettamaan vesikouruja uuteen sairaalarakennukseen.\nPikku Albertin silmä ei liikkunut pariin päivään, se oli niin väsynyt.\n\nKun karkaan toisen kerran, menen suoraa vuorten toiselle puolelle enkä\nota kaatuvatautisia mukaani, sillä he eivät parannu, vaan saavat\nkohtauksiaan, jos vähänkin pelästyvät tahi kiihoittuvat. Otan mukaani\nvain pikku Albertin. En tiedä, miksi en voi lähteä ilman häntä. En\nsitäpaitsi aiokaan karata. Hoitola on paljon parempi kuin\nkultakaivokset, ja uusi hoitajatarkin on tulossa. Albert on nyt minua\nsuurempi, joten en jaksaisi kantaa häntä vuoren yli. Hän kasvaa\nsuuremmaksi päivä päivältä. Se on ihmeellistä.\n\n\n\n\nALASKAN MURHENÄYTELMÄ\n\n\nMorgansonilta oli silava loppunut kesken. Tosin hän ei milloinkaan\nollut suursyömäri. Hänen vatsansa oli toisarvoinen tekijä, jonka\nmerkitys oli vähäinen ja jolle hän uhrasi vähän huolta, mutta nyt kun\nsiltä oli kielletty välttämätönkin, niin kirpeä, suolainen silavanloppu\noli vain kiihoittanut sitä.\n\nHänen kasvonsa näyttivät nälkäisiltä ja riutuneilta. Posket olivat\nkuopilla, joten iho oli pingoittunut poskiluiden kohdalta.\nVaaleansinisiä silmiä särki ja niiden ilme kertoi jostakin uhkaavasta\nvaarasta. Se oli epäilevä, tuskallinen ja odottava. Ohuet huulet\nolivat entistä ohuemmat ja näyttivät ikäänkuin vetäytyvän\nkirkkaaksikiilloitettua paistinpannua kohti.\n\nHän otti mukavamman asennon ja veti piipun esiin, katsoi sen sisältöä\ntarkasti ja kopisti sen sitten kouraansa. Tämän jälkeen hän käänsi\nhylkeennahkaisen tupakkakukkaron nurin ja pudisti pölyn ulos, arvioiden\ntarkasti jokaisen tupakkahitusen, jonka hän siten sai. Tulos olisi\ntuskin riittänyt täyttämään sormustinta. Hän tutki taskujaan ja saikin\nhyppysiinsä poroa, jossa oli hiukan tupakanmuruja. Hän erotteli ne\nmikroskooppisella tarkkuudella, antaen toisinaan kumminkin vieraidenkin\naineiden mennä mukaan, kämmenelleen. Silloin tällöin hän tahallaan\nlisäsi pieniä villakuiduista muodostuneita höytyjä, jotka olivat\nperäisin takista, jonka taskuihin ne olivat keräytyneet.\n\nNeljännestunnin kuluttua oli hän saanut kokoon puoli piipullista.\nSytytettyään sen nuotiotulesta hän istuutui huopapeitteiden päälle\npaahtaakseen mokkasiiniensa pohjia ja poltteli kitsastellen. Kun piippu\noli palanut loppuun, jäi hän samaan asentoon katsellen miettiväisenä\ntummuvaa hiillosta. Vähitellen katosi epäröivä ilme hänen kasvoiltaan,\njotka tulivat päättäväisiksi. Hän oli vihdoinkin keksinyt keinon\nvapautua kolkosta asemastaan. Tosin se ei ollut mikään kaunis keino,\nsillä tiukat huulet ja ankarat, melkein verenhimoiset kasvot puhuivat\ntoista.\n\nPäätös toi mukanaan toimintakyvyn. Hän nousi hitaasti kankeille\njaloilleen ja ryhtyi leirin hajoitushommiin. Peitteet, paistinpannun,\npyssyn ja kirveen hän kiinnitti hihnoilla lujasti rekeen. Lämmiteltyään\nkäsiään ja suojattuaan ne kintailla hän lähti matkaan. Jalat olivat\nvihoitelleet, joten hän nytkin onnahteli huomattavasti astuessaan reen\nvetäjänä. Vetoköysi tuotti suuria kärsimyksiä, sillä monta päivää oli\nse hangannut olkapäitä, saattaen ne aroiksi.\n\nPolku kulki Yukonin jäätynyttä pintaa pitkin ja johdatti hänet neljän\ntunnin kuluttua Minton kaupunkiin, joka oli rakennettu aukealla\npaikalla olevalle mäennyppylälle ja käsitti kapakan ja muutamia\nhökkeleitä. Hän astui kapakkaan jättäen rekensä ulos oven luo.\n\n\"Riittääkö tämä ryypyn hinnaksi?\" sanoi hän asettaen tyhjältä näyttävän\nkultapussin tarjoilupöydälle.\n\nKapakanpitäjä katseli vuoroin pussia vuoroin miestä ja antoi hänelle\npullon laseineen.\n\n\"En välitä tomusta\", hän virkkoi Morgansonille.\n\n\"Ottakaa pois vain\", Morganson kehoitti.\n\nKapakanpitäjä pudisteli pussia vaakakuppiin saaden muutamia\nkultahitusia putoamaan. Morganson otti pussin häneltä, käänsi sen\nnurin, jolloin siitä irtaantui vielä hiukan pölyä.\n\n\"Luulin, että siinä olisi ollut puolen dollarin arvosta\", sanoi hän.\n\n\"Ei aivan\", vastasi toinen, \"mutta ei paljon puutukaan. Otan\nseuraavalta kävijältä vahingon takaisin.\"\n\nMorganson kaatoi lasin puolilleen.\n\n\"Ottakaa vain oikein miehen ryyppy\", rohkaisi kapakanpitäjä.\n\nMorganson kallisti pulloa uudelleen täyttäen lasin reunoja myöten. Hän\njoi sen pienissä erissä nauttien sen tulisuudesta, joka uhkasi viedä\nnahan hänen kieleltään, kuumensi kurkkua ja vaelteli sitten alemmaksi\nlämmittävänä virtana.\n\n\"Keripukki, vai?\" kysyi kapakanpitäjä.\n\n\"Alku ainakin\", vastasi Morganson, \"mutta se ei ole alkanut turvottaa\nvielä. Ennätän ehkä Dyeaan, josta saan tuoreita vihanneksia, ja\nparannan sen.\"\n\n\"Pahassa pulassa, uskallan sanoa\", naurahti toinen, \"ilman koiria,\nilman rahaa ja lisäksi keripukki. Teidän sijassanne koettaisin\nkuusenhavuteetä.\"\n\nPuolen tunnin kuluttua Morganson sanoi hyvästi ja lähti jokipolkua\netelään vetoköyden hangatessa olkapäitä yhä aremmiksi. Kun oli jälleen\nkulunut puoli tuntia, hän levähti. Joenrantamalta lähti suorassa\nkulmassa aukio, joka ulottui houkuttelevana linjana kauas metsään.\nMorganson jätti reen jäälle ja käveli aukiota mailin verran. Se oli\noikeastaan tie, jolla oikaistiin Yukonin mutka. Joelle oli matkaa vielä\nnoin kolmesataa kyynärää alavaa tasaista metsämaata. Hän käveli rantaan\nasti, mutta ei kuitenkaan laskeutunut polulle, joka kulki aivan läheltä\nreunaa. Etelään, Selkirkiin päin, hän saattoi seurata polkua toista\nmailia, kunnes se häipyi lumeen. Pohjoisessa, Minton suunnalla, esti\njokeenpistävä metsäinen niemeke näkemästä polkua neljännesmailia\npitemmälle.\n\nMorganson näytti tyytyväiseltä palatessaan samaa tietä rekensä luo,\ntarttui vetoköyteen ja kiskoi rekeä aukiolle. Lumi oli koskematonta ja\nlöyhää saattaen etenemisen raskaaksi. Jalakset tarttuivat lumeen ja\nvastustivat kulkua, joten mies läähätti ankarasti jo puolen mailin\nkuluttua. Oli jo pimeä, kun hän oli saanut leirin pystytetyksi,\nrautakamiinan asetetuksi paikoilleen ja puut hakatuiksi. Kun hänellä ei\nollut kynttilöitä, ryömi hän peitteihinsä niin pian kuin oli juonut\npannullisen lämmittävää teetä.\n\nKohta aamulla herättyään hän veti kintaat käsiinsä, painoi lakin\nkorville ja astui metsikön lävitse alas rantaan. Pyssyn oli hän ottanut\nmukaansa. Ei hän kuitenkaan nytkään laskeutunut jäälle. Hän tarkasteli\nautiota jäätä ja polkua tunnin ajan paukutellen käsiään ja hypellen\nvilkastuttaakseen verenkiertoa, ja palasi sitten takaisin leirille\nvalmistaakseen aamiaisen. Tee oli loppumaisillaan -- se riitti\nkorkeintaan kahdeksitoista kerraksi; mutta niin pienen hyppysellisen\nsitä asetti hän teepannuun, että se oli omiaan pidentämään sen\nkestoaikaa rajattomasti. Hänen koko ruokavarastonsa käsitti puoli\npussillista jauhoja ja vajaan rasian leipomisjauhetta. Hän valmisti\nlaivakorppuja ja söi niitä pureskellen jokaisen suupalan huolellisesti.\nKolme sai riittää ateriaksi, vaikka usein hän epäröi ja aikoi ottaa\nneljännen. Nostaen ja punniten jäljelläolevia jauhoja hän arveli niiden\nriittävän pariksi viikoksi.\n\n\"Ehkä kolmeksikin\", lisäsi hän itsekseen asettaen ruokatavarat syrjään.\n\nSitten hän jälleen veti kintaat käsiinsä, painoi lakin korville, otti\npyssynsä ja lähti joenrantamalle, johon hän kyyristyi lumeen\nodottamaan. Muutamien minuuttien paikallaanolo vaikutti, että pakkanen\nalkoi purra, joten hänen täytyi asettaa pyssy poikittain polvilleen ja\nryhtyä lämmittämään käsiään ja jalkojaan. Jalkoja alkoi nipistellä yhä\nkiukkuisemmin, ja hänen oli pakko nousta juostakseen lumessa\nedestakaisin puiden suojassa. Kauan hän ei kuitenkaan juossut, vaan\ntuli takaisin äyräälle ja kurkisti varovaisesti jokipolkua kumpaankin\nsuuntaan ikäänkuin koettaen saada ihmisolennon ilmestymään sille pelkän\ntahtonsa voimalla. Lyhyt hämärä aamu meni menojaan, vaikka se tuntui\nhänestä vuosisadan pituiselta. Väijyksissäolo oli helpompaa\niltapäivällä, sillä ilma lämpeni ja lunta alkoi putoilla -- kuivana,\nkristallihohteisena pölynä. Tuuli ei hengähtänytkään, ja lumi vaipui\nmaahan ja oksille kohtisuoraan, äänettömästi, nukuttavasti. Hän melkein\ntorkkui, silmät ummessa, pää polvien varassa, ainoastaan korvat\nvalvoivat ja odottivat ääniä polulta. Mutta hiljaisuutta ei häirinnyt\nkoirien ulina, reenjalasten kitinä eikä ajajien huudot. Hämärän\nlaskeutuessa hän palasi leirille, keräsi polttopuita, söi kaksi\nlaivakorppua ja ryömi peitteisiin. Uni oli levotonta, hän heittelehti\nja valitteli, kunnes heräsi keskellä yötä ja söi vielä yhden\nlaivakorpun.\n\nUusi päivä oli aina edellistä kylmempi. Neljä laivakorppua ei saattanut\npitää yllä ruumiinlämpöä huolimatta suunnattomista määristä\nkuusenhavuteetä, joten hänen oli pakko lisätä ateria kolmeksi\nlaivakorpuksi. Keskipäivällä hän ei syönyt mitään, joi vain runsaasti\nlaihanlaihaa oikeata teetä. Sama ohjelma toistui joka päivä: aamulla\nkolme laivakorppua, keskipäivällä teetä, illalla kolme laivakorppua,\nväliaikoina kuusenhavuteetä keripukin parantamiseksi. Ennen pitkää hän\nhuomasi tahtomattaan tekevänsä laivakorpuista suurempia ja palasi\nankaran sisäisen taistelun jälkeen entiseen kokoon.\n\nViidentenä päivänä ilmestyi polulle elämää. Etelään ilmaantui musta\npilkku, joka kasvoi. Morganson kävi yhä varovaisemmaksi, tarkasteli\npyssyään, otti patruunan pois makasiinista ja asetti toisen tilalle.\nHän laski hanan puolivireeseen ja veti kintaan oikeaan käteensä, jotta\nse olisi lämmin ja taitavampi käsittelemään liipasinta. Kun musta\npilkku lähestyi ja tuli suuremmaksi, hän huomasi, että se oli\nyksinäinen mies, jolla ei ollut rekeä eikä koiria, ei edes\nmatkatavaroita. Morganson hermostui, veti pyssyn täyteen vireeseen ja\nlaski sen uudelleen puoli vireeseen. Mies näkyi olevan intiaani.\nMorganson huokasi pettymyksestä ja asetti pyssyn polvilleen. Intiaani\nasteli ohitse ja katosi Minton suunnalle metsäisen niemekkeen taakse.\n\nMorganson sai uuden aatteen. Hän vaihtoi lymypaikkansa toiseen, joka\noli kahden samansuuntaisesti kaatuneen paksun puunrungon välissä.\nKirveellään hän löi niihin kaksi syvää lovea. Sitten hän asetti\npyssynpiipun nojaamaan toiseen loveen ja tähtäsi. Hän saattoi vallita\nkoko polkua siihen suuntaan. Hän kääntyi, muutti pyssynpiipun toiseen\nloveen ja tähtäsi pitkin polkua aina niemekkeeseen saakka.\n\nHän ei milloinkaan laskeutunut alas tielle, joten ei kukaan saattaisi\naavistaakaan, että hän piileskeli joen äyräällä. Lumen pinta oli\nkoskematonta. Hänen lymypaikkaansa eivät johtaneet joelta ainoatkaan\njäljet.\n\nYöt kävivät pitemmiksi ja hänen päivittäinen väijymisensä lyhyemmäksi.\nTapahtui kerran, että reki kulki pimeässä ohitse ja Morganson\nkuunteli sen tiukujen kilinää harmissaan ilta-ateriansa ääressä.\nKohtalo oli salaliitossa häntä vastaan. Hän oli tarkannut tietä\nuskollisesti kymmenen päivää keskeytymättä kärsien kylmyydestä ja\nyksitoikkoisuudesta, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Ainoastaan yksi\nvaeltava, tyhjäkätinen intiaani oli ilmaantunut. Nyt yöllä, kun hänen\noli mahdotonta olla väijyksissä, kulki polulla kyllä miehiä, koiria ja\nrekiä, jotka sisälsivät elämää, aikoen etelään merelle ja sieltä\nedelleen sivistyneisiin oloihin.\n\nNämä ajatukset liikkuivat alati hänen mielessään. Reki, jota hän\nodotti, oli täynnä elämää, joka nyt kuihtui, häipyi ja pakeni hänestä\nlumisessa leirissä. Ravinnon puute oli tehnyt hänet heikoksi, joten hän\nei saattanut itse tehdä taivalta. Mutta reki korvaisi kaiken; sen\nkoirat vetäisivät häntä, sen sisältämä ruoka loihtisi häneen uutta eloa\nja rahat veisivät hänet yli meren kohti etelän aurinkoa ja sivistystä.\nMeri, aurinko ja sivistys alkoivat tuntua hänestä elämän, hänen\nelämänsä, erottumattomilta ominaisuuksilta, jotka kaikki tulisivat tuon\nodotetun reen mukana. Tämä ajatus kiusasi häntä painajaisen tavoin,\nniin että hän lopulta jo piti itseään reen laillisena omistajana.\n\nJauhot olivat loppumaisillaan pakottaen hänet palaamaan vain neljän\nlaivakorpun päivittäiseen annokseen. Heikkous lisääntyi, pakkanen puri\nyhä kipeämmin, mutta hän odotti päivän toisensa jälkeen nähdäkseen\nkuolleella polulla elämää. Vihdoin keripukki edistyi seuraavalle\nasteelleen. Iho ei enää kyennyt poistamaan veren epäpuhtauksia, josta\noli seurauksena ruumiin pöhöttyminen. Nilkat kävivät pulleiksi ja usein\nniitä aristi niin, ettei hän saanut unta tuntikausiin. Lähinnä alkoivat\nhänen polvensa turvota tehden tuskan kaksinkertaiseksi.\n\nPakkanen kiristyi. Lämpömäärä aleni -- neljäänkymmeneen,\nviiteenkymmeneen, kuuteenkymmeneen alle nollan. Tosin hänellä ei ollut\nlämpömittaria, mutta hän ymmärsi sen luonnonmerkeistä, jotka ovat\nyleisesti tunnettuja siinä maassa -- lumeen kaadetun veden\nrätisemisestä, pakkasen kirpeästä purevuudesta sekä siitä nopeudesta,\njolla hänen hengityksensä muuttui huurteeksi leirin purjekankaalle.\nHänen oli turhaa vastustella pakkasta ja koettaa olla väijyksissä\nrannalla. Heikkous teki hänet pakkaselle alttiiksi, kylmä viima puri\nhampaansa häneen ennenkuin hän ennätti paeta lämpimän leiritulen\nääreen. Hänen nenänsä ja poskensa olivat jäätyneet ja mustuneet, ja\nvasemman käden peukalo oli kintaassa jäätynyt niin pahasti, että\nainakin viimeinen nivel oli mennyttä.\n\nKohtalo oli hänelle niin ivallinen, että nyt, kun hänen oli pakko\nlevätä leirillä, polku vilisi elämää. Ensimmäisenä päivänä kulki ohitse\nkolme rekeä, toisena kaksi. Kumpanakin päivänä ennätti hän rannalle\nparahiksi kun reki oli mennyt ja tuskin kului puoltakaan tuntia hänen\npalaamisestaan leirille, kun seuraava reki kulki ohitse.\n\nPakkanen lauhtui lievemmäksi ja salli hänen väijyä rannalla, mutta\nsiitä ei ollut hyötyä, koska polku kuoli uudelleen. Viikko kului, mutta\nei ainoakaan sielu ilmaantunut tielle. Hän söi vain yhden laivakorpun\naamulla ja toisen illalla, mutta itse hän tuskin huomasikaan sitä.\nToisinaan häntä ihmetytti, miten itsepintaisesti elämä pysyi kiinni\nhänessä. Hän ei olisi ennen uskonut, että hän saattaisi sietää niin\npaljon.\n\nKun jäälle vihdoin ilmestyi elämää, ei hän voinut saavuttaa sitä.\nOhitse marssi Luoteispoliisin kaksikymmentä miestä käsittävä\nkomennuskunta rekineen ja koirineen. Morganson ei antanut merkkiäkään\nolemassaolostaan eivätkä poliisit aavistaneet vaaraa, joka piili äyrään\ntakana kuolemaisillaan olevan miehen muodossa.\n\nJäätynyt peukalo oli varsin kiusallinen. Hän koetti suojella sitä\nkylmältä siten, että otti kätensä pois kintaasta ja asetti sen\nvaatteittensa alle kainalokuoppaan ihon lämpöön. Postinkuljettaja oli\nseuraava matkalainen, mutta hänkin sai kulkea rauhassa, sillä hän oli\nsiksi tärkeä henkilö, että häntä kohta kaivattaisiin.\n\nJauhot loppuivat eräänä päivänä. Seuraava päivä valkeni pyryisenä. Aina\nkun pyrytti, oli ilma leudompaa. Morganson istui ulkona väijyksissä\nkokonaista kahdeksan tuntia liikkumatta, nälkään nääntymäisillään,\nkärsivällisenä odottaen saalistaan. Mutta saalis ei tullut, vaan hän\nsai pimeän tullen nilkuttaa takaisin leirille, missä hän joi\nlitrakaupalla kuusenhavuteetä ja kuumaa vettä sekä paneutui levolle.\n\nSeuraavana aamuna oli kohtalo hänelle suotuisampi. Astuessaan ulos hän\nhuomasi suuren uroshirven astelevan aukion poikki muutaman sadan\naskeleen päässä. Morganson tunsi päässään huminaa ja verenpakotusta ja\noli vähällä pyörtyä. Heikkoudenpuuska pakotti hänet istumaan. Sitten\nhän otti pyssynsä ja tähtäsi huolellisesti. Luoti osui, sen hän tiesi\nvarmasti, mutta hirvi kääntyi ja alkoi nousta ylös metsäiselle mäelle,\njoka ei ollut kaukana aukiosta. Morganson ampui hurjistuneena puiden\nsekaan, kunnes hänelle selvisi, että moinen menettely vain lopettaisi\nampumavarat, joita tarvittaisiin odotettua rekeä varten.\n\nHän lakkasi ampumasta ja tarkasteli. Hän oli nähnyt mihin suuntaan\neläin oli paennut ja huomasi ylempänä olevan aukeaman ja kaatuneen\nhongan juuri sillä kohdalla, josta hirvi varmasti kulkisi. Hän päätti\nampua vielä yhden luodin ja tähtäsi tyhjään ilmaan rungon yläpuolelle.\nEläin ilmaantui näkyviin rungon kohdalla ja kohotti etujalkansa hyppyä\nvarten. Morganson veti liipasimesta. Laukauksen kaikuessa hirvi näytti\ntekevän kuperkeikan ilmassa. Se syöksähti rungon toiselle puolelle\nhautaantuen lumeen, joka pölysi ilmaan.\n\nMorganson ryntäsi ylös mäelle -- ainakin hän nousi rynnätäkseen.\nSeuraava seikka, minkä hän muisti, oli, että hän tuli tajuihinsa\npyörtymiskohtauksesta ja ponnisteli polvilleen. Hän kulki hitaasti\npysähtyen silloin tällöin hengittämään ja levähtämään. Vihdoin hän\npääsi ryömien puunrungon yli. Hirvi oli liikkumaton. Morganson istahti\nsen päälle ja nauroi kätkien kasvonsa käsiinsä.\n\nLopulta sai hän hysteerian karkoitetuksi ja otti metsästyspuukkonsa ja\ntyöskenteli niin nopeasti kuin hänen arat ja väsyneet jäsenensä suinkin\nsallivat. Nylkeä hän ei viitsinyt hirveä, vaan paloitteli sen\nsemmoisenaan. Lihaa oli nyt riittämiin.\n\nKun työ oli tehty, hän valitsi erään sadan naulan painoisen kappaleen\nja alkoi kiskoa sitä alas leirille, mutta lumi oli pehmeätä ja kappale\nliian painava hänelle. Hän otti toisen, kahdenkymmenen naulan kappaleen\nja levättyään matkalla monta kertaa sai sen leirille. Osan lihasta hän\npaistoi, mutta söi säästellen. Sitten hän meni väijymispaikkaansa aivan\nvaistomaisesti. Lumisella polulla näkyi selvästi jalasten\njälkiä. Elämää sisältävä reki oli kulkenut ohitse, kun hän oli\nmetsästyshommissa.\n\nMutta hän ei siitä välittänyt, vaan oli iloinen, ettei reki ollut\nmennyt ohitse ennen hirven tuloa. Hirvi oli muuttanut hänen\nsuunnitelmansa. Sen liha maksoi viisikymmentä senttiä naula, ja hän oli\ntuskin kolmen mailin päässä Mintosta. Hänen ei tarvinnut enää odottaa\nrekeä, joka toisi elämän. Hirvi toi elämän. Hän möisi sen. Hän ostaisi\nMintosta pari koiraa, hiukan ruokaa ja tupakkaa, ja koirat vetäisivät\nhänet polkua pitkin etelään merelle, aurinkoon ja sivistykseen.\n\nHänen oli nälkä. Nälän yhtämittainen jäytävä tunne oli nyt yhtäkkiä\ntullut tuskalliseksi. Hän nilkutti takaisin leirille ja paistoi\nlihaviipaleen ja poltti kaksi piipullista kuivia teelehtiä. Sen jälkeen\nhän paistoi jälleen lihaviipaleen. Ateria tuntui antavan hänelle\nvoimaa, sillä hän lähti ulos ja pilkkosi puita suuren läjän. Sen päälle\ntaasen lihaviipale. Ruoka vain kiihoitti nälkää, niin että se oli kuin\ntulehdus. Vähänväliä hän paistoi lisää lihaa. Jos hän koettikin syödä\nvähemmän paistamalla pienempiä viipaleita, hän huomasi paistavansa sitä\nuseammin.\n\nPäivemmällä juolahti hänen mieleensä, että villit eläimet saattaisivat\nkäydä ryöstämässä hirven, ja hän lähti mäelle mukanaan kirves,\nvetoköysi ja kiinnityshihnat. Hänen tilansa oli edelleenkin niin\nheikko, että säilytystelineen teko vei koko iltapäivän. Hän valitsi\nnuoria puita, kaatoi ja karsi ne ja valmisti niistä korkean telineen.\nSe ei tullut niin vahva kuin hän oli toivonut, mutta parempaakaan ei\nhän saattanut tehdä. Lihan hinaaminen sinne oli melkein yhtä suuri\nvaikeus. Suurimmat palaset uhmasivat hänen voimiaan, kunnes hän keksi\nasettaa köyden kulkemaan erään oksan kautta ja veti painonsa avulla\ntoiseen päähän kiinnitetyn lihan ylös.\n\nPalattuaan leiriin hän ryhtyi jatkamaan pitkää yksityisjuhlaansa. Eipä\nhän tovereita kaivannutkaan, sillä vatsa oli nyt hänen paras toverinsa.\nHän paistoi ja söi lihaviipaleen toisensa perästä. Sitten hän keitti\nteetä, vahvaa teetä. Se ei merkinnyt mitään, sillä vaikka tee\nloppuikin, saisi hän huomenna sitä Mintosta. Juhlittuaan itsensä\nkylläiseksi hän ryhtyi tupakoimaan kuluttaen viimeiset teelehdet.\nMitäpä siitä! Huomenna hän polttaisi oikeata tupakkaa. Hän koputti\ntuhkan pois piipunpesästä, paistoi vielä yhden viipaleen ja asettui\nlevolle. Vaikka hän näytti olevan halkeamaisillaan paljosta syömisestä,\nhän ryömi vielä kerran ulos huopapeitteistään ja nautti suupalan lihaa.\n\nAamulla hän heräsi raskaasta unestaan outoihin ääniin. Hän ei aluksi\nmuistanut missä oli, vaan katseli tyhmistyneenä ympärilleen, kunnes\nhuomasi paistinpannun ja viimeisen lihaviipaleen. Sitten hän muisti\nedellisen päivän tapaukset ja hyökkäsi pystyyn pelästyen ulkoa kuuluvia\noutoja ääniä. Hän heitti huopapeitteet sivuun päästäen karkean\nkirouksen. Keripukin aristuttamat jalat eivät kestäneet sellaista\nripeyttä, vaan hän vaipui voihkien maahan. Nyt hän osasi toimia\nvarovaisemmin, pani mokkasiinit jalkaansa ja astui ulos. Mäenrinteeltä\nkuului sekavaa ja ärhentelevää melua ja murinaa, jonka seasta silloin\ntällöin erottautui lyhyt, terävä haukahdus. Morganson lisäsi vauhtiaan\naroista jäsenistään huolimatta ja huusi uhkaavasti. Hän näki sutten\nhiipivän lumessa pensaiden välissä ja säilytystelineen olevan\nkumossa maassa. Pedot olivat syöneet itsensä aivan kankeiksi ja\nkylläisyydessään olivat helposti karkoitettavissa hävityksen äärestä.\n\nHänelle selveni kohta miten onnettomuus oli tapahtunut. Sudet olivat\nvainunneet säilytyspaikan. Yksi niistä oli varmaankin hypännyt\nkaatuneelta rungolta telineelle. Hän saattoi nähdä vieläkin\nkynnenjäljet rungolla. Ei hän olisi uskonut suden voivan tehdä niin\npitkää hyppyä. Toinen susi oli seurannut ensimmäistä ja sitten kolmas\nja neljäs, kunnes heikko teline oli sortunut heidän painostaan ja\nliikkeistään.\n\nHänen silmänsä olivat kovat ja hurjat kun onnettomuuden suuruus\nvähitellen selveni hänelle; sitten niihin palasi jälleen\nkärsivällisyyden ja alistuvaisuuden ilme, kun hän ryhtyi keräilemään\npuhtaiksi kaluttuja luita. Hän tiesi, että niissä oli ydintä, ja\nsitäpaitsi hän löysi sieltä täältä lumesta lihamuruja, jotka olivat\nhukkuneet yltäkylläisiltä ja huolimattomilta pedoilta.\n\nAamupäivän hän vietti kuljettamalla hirven jäännöksiä leirille. Lisäksi\noli edellisenä päivänä tuodusta kimpaleesta jäljellä kymmenen naulan\nverran.\n\n\"Kestän vielä viikkokausia\", päätteli hän tarkastellessaan\nluuröykkiötä.\n\nHän oli oppinut elämään ja näkemään nälkää. Aikansa kuluksi hän\npuhdisti pyssynsä ja laski jälelläolevat patruunat. Niitä oli\nseitsemän. Ladattuaan pyssyn hän nilkutti jälleen rannalle ja vartioi\nelotonta polkua koko päivän. Koko viikon hän vartioi, mutta polku pysyi\nelottomana.\n\nLiha oli antanut hänelle voimia, joskin keripukki oli nyt pahempi ja\nkiusallisempi kuin koskaan ennen. Liemi oli hänen pääravintonsa; hän\nkeitti sitä hirvenluista ja joi monta litraa kerrallaan. Mitä useammin\nhän oli murskannut ja keittänyt luut, sitä ohuempaa tuli liemestä,\nmutta tuo kuuma vesi, jossa oli heikko lihan tuoksu, teki hänelle hyvää\nja hän oli voimakkaampi kuin ennen hirven ampumista.\n\nSeuraavalla viikolla tuli Morgansonin elämään uusi tekijä. Hän halusi\ntietää päivämäärän. Tuosta halusta kehittyi kiihko. Hän mietti ja\npunnitsi, mutta vain harvoin sai kaksi kertaa saman tuloksen. Ajatus\noli ensimmäinen aamulla, viimeinen illalla, se askarrutti hänen\nmieltään päivälläkin rannalla, öisin hän usein heräsi ja tuumi tätä\nongelmaa. Päivämäärän tietämisestä ei olisi ollut hänelle vähintäkään\nhyötyä, mutta uteliaisuuden tapainen tunne kävi voimakkaammaksi kuin\nhänen nälkänsä ja halunsa elää. Se hallitsi hänen tahtoaan, niin että\nhän lopuksi päätti lähteä Mintoon ottamaan selvän siitä.\n\nOli pimeä hänen saapuessaan Mintoon, mutta se olikin hänen\ntarkoituksensa mukaista, sillä kukaan ei nähnyt hänen saapuvan.\nPalatessaan auttaisi kuutamo. Hän asteli joelta ylös kapakan ovelle.\nValo sokaisi hänet. Se oli peräisin muutamasta kynttilästä, mutta oli\noutoa hänelle, joka oli tottunut elämään ilman valoa. Silmiensä\ntottuessa valoon hän huomasi uunin luona kolme miestä istumassa. He\nolivat taipaleella -- sen hän huomasi kohta -- ja koskapa he eivät\nolleet kulkeneet väijymispaikan ohitse, olivat he matkalla Selkirkiin,\netelään päin, aikoen ulos. Seuraavana aamuna he kulkisivat hänen\nleirinsä ohitse.\n\nKapakanpitäjä päästi pitkän ihmettelevän vihellyksen huomatessaan\nhänet.\n\n\"Luulin, että olisitte kuollut\", sanoi hän.\n\n\"Kuinka niin?\" Morganson kysyi.\n\nHän oli ehtinyt vieraantua puhumisesta, ja hänen oma äänensäkin tuntui\noudolta. Se kuulosti käheältä ja tuntemattomalta.\n\n\"Teistä ei ole kuulunut mitään pariin kuukauteen\", sanoi kapakanpitäjä.\n\"Lähditte etelään, Selkirkiin. Missä olette ollut?\"\n\n\"Olen hakannut halkoja eräälle laivayhtiölle\", valehteli Morganson\nlevottomasti.\n\nHän koetti tottua äänensä kaikuun. Päättäen valehdella loppuun asti hän\nhoippui tarjoilupöydän ääreen. Vaikka hän näytti huolettoman\nrauhalliselta, hänen sydämensä hakkasi rajusti ja säännöttömästi, eikä\nhän saattanut olla katsahtamatta uunin luona istuviin miehiin, joilla\noli hallussaan elämä -- hänen elämänsä.\n\n\"Mutta missäpäin olette ollut koko ajan?\" kapakanpitäjä jatkoi\nkyselyään.\n\n\"Jonkun matkan päässä joen toisella puolen. Minulla on siellä\naikamoinen pino hakattuna.\"\n\nKapakanpitäjä nyökkäsi kasvojensa loistaessa ymmärtämyksestä.\n\n\"Kuulin useasti kirveeniskuja. Vai te se olittekin. Saanko kaataa\nryyppyä?\"\n\nMorganson tarrasi käsillään pöytään. Ryyppy! Hän olisi voinut syleillä\nja suudella tuon miehen jalkoja saadakseen sen. Hän koetti sopertaa\nmyöntävää vastausta, mutta toinen ei odottanut, vaan ojensi pullon\nhänelle.\n\n\"Mutta millä elitte? Ette juuri näytä mieheltä, joka hakkaa halkoja.\nTilanne näyttää hyvin huonolta, veikko.\"\n\nMorganson himoitsi pulloa katseellaan kurkkunsa karvastellessa ja\nvastasi:\n\n\"Hakkasin ne ennenkuin keripukki alkoi pahemmin vaivata. Ammuin hirven\nihan ensimmäisinä päivinä. Vasta keripukki vei voimani.\"\n\nHän kaatoi lasin täyteen ja lisäsi: \"Mutta kuusenhavutee parantaa sen.\"\n\n\"Toinen ryyppy\", kehoitti kapakoitsija.\n\nNämä kaksi lasillista vaikuttivat Morgansonin tyhjässä vatsassa ja\nheikossa tilassa hyvin nopeasti. Seuraava seikka, jonka hän muisti, oli\nse, että hän istui takan ääressä tyhjä laatikko tuolinaan. Hänestä\ntuntui kuin olisi muista tapauksista kulunut vuosikausia. Pitkä,\nleveäharteinen, mustapartainen mies maksoi koko joukon ryypyt.\nMorganson näki hänen ottavan setelin paksusta tukosta, ja hänen\nsumeiset silmänsä olivat samassa hetkessä aivan selvät. Ne olivat sadan\ndollarin seteleitä. Ne olivat elämää -- hänen elämäänsä! Hän tunsi\nhurjaa halua siepata setelit ja paeta yön pimeyteen.\n\nMustapartainen ja toinen hänen tovereistaan nousivat.\n\n\"Tulehan pois, Oleson\", sanoi mustapartainen joukon kolmannelle\njäsenelle, vaaleatukkaiselle, verevälle jättiläiselle.\n\nOleson nousi haukotellen ja oikoillen jäseniään.\n\n\"Miksi menette nukkumaan näin aikaisin? Tämä on liian aikaista\",\nvalitteli kapakoitsija.\n\n\"Meidän täytyy päästä huomenna Selkirkiin\", virkkoi mustaparta.\n\n\"Joulupäivänä!\" huudahti kapakoitsija.\n\n\"Mitä parempi päivä, sitä parempi tekokin\", nauroi toinen.\n\nKun miehet olivat lähteneet tajusi Morganson hämärästi, että oli\njouluaatto. Hän oli saanut selville päivämäärän, jota hän oli tullut\ntiedustelemaan. Mutta nyt nuo kolme miestä tuntuivat hänestä paljon\ntärkeämmiltä.\n\nOvi läjahti kiinni.\n\n\"Hän oli Jack Thompson\", selitti kapakoitsija. \"Teki kaksi miljoonaa\nBonanzassa ja Sulphurissa ja lisää tulossa. Lähden nukkumaan.\nTahdotteko tuikun?\"\n\nMorganson epäröi.\n\n\"Onhan nyt joulu. Tiedän saavani hinnan teiltä kun olette myynyt\nkellonne.\"\n\nMorganson pystyi vielä kulauttamaan whiskyn, sanomaan hyvää yötä ja\nlähtemään paluumatkalle. Hän hoippui eteenpäin kuutamon hopeavalossa,\nja hänen ajatuksensa pyörivät sadan dollarin seteleissä ja niiden\nturvaamassa elämässä.\n\nHän heräsi yöllä. Oli pimeä, ja hän oli ryöminyt peitteisiinsä\nmokkasiinit jalassa ja kintaat kädessä ja lakki alas korvien suojaksi\nkäännettynä. Hän nousi ylös niin nopeasti kuin hänen huono tilansa\nsuinkin salli ja teki tulen lämmittääkseen vettä. Pannessaan\nkuusenoksia veteen hän huomasi ensimmäisen aamunsarastuksen. Hän otti\npyssynsä ja ryntäsi rannalle. Vasta siellä odottaessaan hän huomasi\nunohtaneensa juoda kuusenhavuteen. Toinen ajatus, joka johtui hänen\nmieleensä, oli että Jack Thompson olisi muuttanut mielensä eikä\nlähtisikään matkalle joulupäivänä.\n\nAamuhämärä vaihtui päiväksi, kylmäksi ja kirkkaaksi. Morganson arveli\nmittarin osoittavan kuuttakymmentä alle nollan. Ei tuulenhenkäyskään\nliikuttanut Pohjolan purevaa pakkasta. Äkkiä hän ponnahti pystyyn\naiheuttaen aroille jäsenilleen uusia kärsimyksiä. Hän oli kuullut\nkaukaa miesten ääniä ja koirain ulinaa. Lämmittääkseen itseään hän\nalkoi paukutella käsiään. Oli uskallettua paljastaa sormensa\nkuudenkymmenen asteen pakkasessa liipasimen käsittelyä varten. Sen\nvuoksi hänen tuli kehittää lämpöä nyt niin paljon kuin suinkin.\n\nHe tulivat näkyviin metsäniemekkeen takaa. Ensimmäisenä asteli mies,\njonka nimeä hän ei ollut saanut tietää. Sitten tuli kahdeksan koiraa\nvetäen rekeä, jota Jack Thompson ohjasi. Viimeisenä käveli Oleson,\nruotsalainen. Hän on tosiaan komea mies, Morganson ajatteli,\nastellessaan siinä oravannahkaisessa _parkassaan_. Miehet ja koirat\nnäyttivät liikkuvan varjokuvina vasten maiseman valkeata lunta. Heillä\nnäytti olevan vain kaksi ulottuvaisuutta tehden koneellisesti\nliikkuvain pahvikuvien vaikutuksen.\n\nMorganson antoi vireessä olevan pyssynsä levätä puunrunkoon lyödyssä\nlovessa. Yht'äkkiä hän huomasi, että hänen sormiaan paleli ja että\noikea käsi oli paljas. Hän ei muistanut ottaneensa kinnasta pois.\nKiireesti hän veti sen takaisin. Miehet ja koirat tulivat lähemmäksi,\nniin että hän saattoi nähdä miten heidän hengityksensä muuttui huuruksi\nilmassa. Kun etumaisin mies oli tullut viidenkymmenen yardin päähän,\nMorganson paljasti jälleen oikean kätensä. Asettaen etusormensa\nliipasimelle hän tähtäsi matalalle. Laukaus kaatoi miehen polulle.\n\nMorganson käytti laukauksen herättämää hämmästystä hyväkseen\ntähtäämällä Jack Thompsoniin -- liian matalalle, sillä hän horjui ja\nistahti rekeen. Morganson tähtäsi korkeammalle ja laukaisi uudelleen.\nJack Thomson vaipui rekeen selälleen.\n\nNyt Morganson suuntasi huomionsa Olesoniin. Hän huomasi kaksi asiaa\nsamalla kertaa. Oleson oli lähtenyt juoksemaan Mintoa kohti, ja koirat\nolivat pysähtyneet ensimmäisenä kulkeneen miehen ruumiin luo. Morganson\nlaukaisi pakenevaan mieheen, mutta osui harhaan. Oleson alkoi\nmutkitella juoksussaan Morgansonin laukaistessa kaksi kertaa peräkkäin\nosumatta kummallakaan kertaa. Morganson pysähtyi vetäessään liipasinta.\nHän oli ampunut kuusi laukausta. Vain yksi patruuna oli jäljellä. Hän\nei saanut osua harhaan.\n\nHän pidättäytyi ampumasta ja katseli Olesonin pakoa ja mutkittelemista\nepätoivoisesti. Jättiläinen teki hassunkurisia mutkia juostessaan,\nminkä kerkesi _parkan_ liepeitten lepattaessa sirosti hänen takanaan.\nMorganson suuntasi pyssynpiipun häntä kohden seuraten hänen mutkiaan.\nPaljas etusormi oli melkein tunnoton. \"Jumala minua auttakoon\", hän\nrukoili ja veti liipasimesta. Juokseva mies kaatui eteenpäin, ponnahti\nylös ja teki muutamia kuperkeikkoja. Huidottuaan käsiään hetken hän\ntuli liikkumattomaksi.\n\nMorganson pudotti pyssynsä, joka oli nyt, panoksien loputtua, tarpeeton\nja luisui äyräältä alas jäälle. Ei ollut enään tarpeellista salata\nväijymispaikkaa, sillä hän oli saanut sen mitä oli toivonutkin. Horjuen\nhän lähestyi rekeä sormien tehdessä kintaissa hermostuneita liikkeitä.\n\nKoirien murina pysähdytti hänet. Johtokoira, suuri, puoliksi\nnewfoundlantilainen puoliksi Hudson Bay, oli asettunut polulla makaavan\nkuolleen miehen suojaksi ja uhmasi Morgansonia irvistävillä hampaillaan\nja pöyhistetyillä niskakarvoillaan. Samoin menettelivät valjakon muut\nseitsemän koiraa. Morganson lähestyi varovaisesti, mutta koirat\nryntäsivät häntä kohti. Hän pysähtyi lepyttääkseen eläimiä vuoroin\nuhkaillen vuoroin maanitellen. Huomatessaan johtokoiran käpälien alla\nolevat miehen kasvot häntä ihmetytti miten nopeasti ne olivat\nkalvenneet elämän lähtiessä ja pakkasen astuessa ruumiiseen. Jack\nThompson lepäsi selällään kuormitetun reen päällä; hänen päänsä oli\nvaipunut kahden säkin väliin, niin ettei Morganson nähnyt siitä muuta\nkuin ylöspäin työntyvän mustan parran.\n\nHuomattuaan, että koiria oli mahdoton saada tottelemaan hän teki suuren\nkierroksen ja koetti hiipiä reen luo takaapäin. Johtokoiran alotteesta\nkoko valjakko piiritti hänet sekoittaen valjaat auttamattomasti.\nKeripukin vaivaamana Morganson ei saattanut paeta kyllin nopeasti, vaan\npiiri yhä läheni ja suuri johtokoira teki valtavan loikkauksen upottaen\nhampaansa Morgansonin pohkeeseen. Huolimatta siitä, että sääri oli\naivan runneltu onnistui hänen varjella itseään enemmiltä hyökkäyksiltä.\n\nKarkea kiroileminenkaan ei karkoittanut petoja. Ne vastasivat\nirvistyksellä ja niskakarvojen pöyhistyksellä ja tempoilivat koettaen\nriistäytyä vapaiksi valjaista. Hän muisti Olesonin ja kääntäen selkänsä\nkoiriin läksi tämän luo. Jalkaansa hän tuskin muistikaan, vaikka siitä\nsyöksyi verta virtana, sillä päävaltimo oli katkennut. Mutta sitä\nMorganson ei ymmärtänyt.\n\nErittäin kummalliselta tuntui Morgansonista ruotsalaisen veretön\nkalpeus, sillä edellisenä iltanahan hän oli ollut kasvoiltaan hyvin\npunakka. Nyt hänen kasvonsa muistuttivat marmoria. Oli vaikea uskoa,\nettä hän oli ollut elämääuhkuva mies muutamia minuutteja aikaisemmin,\npikemmin hän näytti veistokuvalta. Vaalea tukka ja vaaleat kulmakarvat\nvielä tehostivat vaikutusta. Morganson veti kintaat käsistään ja\ntarkasti hänen ruumiinsa, mutta ei löytänyt hänen vyötäisiltään\nrahavyötä eikä kultapussia. Povitaskua kopeloidessaan osuivat hänen\nsormensa koteloon, jonka sisällön hän kiireesti tarkasteli\nkangistuvilla sormillaan. Se sisälsi kirjeitä, joissa oli vieraat\npostimerkit ja leimat, useita kuitteja ja liikepapereita sekä\nkahdeksansadan dollarin shekin. Siinä kaikki. Rahaa ei ollut.\n\nHän teki liikkeen lähteäkseen reen luo, mutta jalat tuntuivat\njuurtuneen lumeen. Katsahtaessaan alas hän huomasi seisovansa\njäätyneessä veressä. Housunlahkeet ja mokkasiinit olivat kauttaaltaan\npunaisen jään peitossa. Nopealla tempaisulla hän pääsi vapaaksi ja\nnilkutti reen luo. Johtokoira alkoi jälleen murista ja hypellä ja muut\nseurasivat hänen esimerkkiään.\n\nMorganson itki heikkouttaan ja horjui. Sitten hän hieroi jäätyneet\nkyyneleet pois silmistään. Tämä oli pilaa. Pahansuopa kohtalo piti\nhäntä narrinaan ja nauroi hänelle. Vieläpä Jack Thompsonkin mustine,\nylöspäin törröttävine partoineen nauroi hänelle.\n\nMielipuolen tavoin hän kopeloi rekeä, välistä itkien ja rukoillen, että\npedot säästäisivät hänen elämänsä, toisinaan purkaen voimatonta\nraivoaan. Sitten hän tyyntyi. Miksi hän olikaan käyttäytynyt niin\nhoukkamaisesti. Hän palaisi leirille noutamaan kirveen ja näyttäisi\nkoirille.\n\nHän ryhtyi kiertämään koiria ja astui polulta pehmeään lumeen. Yhtäkkiä\nhäntä alkoi pyörryttää ja hän pysähtyi, sillä kaatuminen pelotti häntä.\nLumessa seisoen hän koetti saada voimiaan takaisin, mutta hänen\njäsenensä värisivät heikkoudesta. Verenvuoto oli yhtä runsas kuin\nennenkin punaten lumen hänen jaloissaan. Halliten pyörryttävän tunteen\nhän ryhtyi tarkastamaan lähemmin haavaa, jota hän ei ollut luullut niin\npahaksi. Lumi näytti pyytävän häntä syliinsä, mutta hän pelästyi sen\nkutsua pahemmin kuin iskua. Kaatuminen kauhistutti häntä, ja hetkisen\nponnisteltuaan hänen onnistuikin suoristautua jälleen. Lumen kutsu oli\nsaattanut hänet kauhun valtaan.\n\nLumen valkea hohde kävi yhä himmeämmäksi ja tummui lopulta kokonaan.\nHerätessään hän huomasi makaavansa lumessa. Huimaus ja silmiä sumentava\nlukinverkko oli kadonnut, mutta ylös hän ei silti jaksanut nousta.\nLihakset olivat voimattomat. Elämä tuntui lähteneen hänen ruumiistaan.\nEpätoivoisella ponnistuksella hänen onnistui kääntyä kyljelleen. Tästä\nasennosta hän saattoi nähdä reen ja Jack Thompsonin taivasta kohti\ntörröttävän parran. Johtokoira näkyi nuolevan polulla makaavan miehen\nkasvoja. Tämä seikka herätti Morgansonin mielenkiintoa. Koira näytti\nkiihkeältä ja hermostuneelta. Se päästi tämäntästä lyhyen, vihlovan\nhaukahduksen ikäänkuin herättääkseen miehen ja katseli sitä korvat\nsuipussa häntäänsä heilutellen. Lopuksi se istahti paikalleen, ojensi\nkuononsa taivasta kohti ja päästi valittavan ulvonnan. Kaikki muut\nkoirat yhtyivät valitukseen.\n\nMorganson ei enää pelännyt. Hän näki näyn: hänet löydettiin kuolleena\nlumesta, ja hän itki omaa kohtaloaan. Mutta pelkoa hän ei tuntenut.\nTaistelunhalu oli lähtenyt hänestä. Koettaessaan avata silmänsä hän\nhuomasi, että ne olivat jäätyneet kiinni kyynelistä. Hän ei viitsinyt\npyyhkiä jäätä pois. Ei hän olisi uskonut, että kuolema oli niin\nhelppoa. Häntä harmitti se, että oli karannut ja pinnistellyt vastaan\nniin monta vaivalloista viikkoa. Kuolemanpelko oli pitänyt häntä\nnarrina. Kuolema ei tehnyt pahaa. Kaikki ne tuskat, joita hän oli\nkokenut, olivat elämän aiheuttamia. Elämä oli saattanut hänen\npelkäämään kuolemaakin. Se oli julmaa.\n\nHänen vihansa lauhtui. Elämän valheet ja petokset eivät merkinneet nyt\nmitään, kun hän saavuttaisi haluamansa kuoleman. Häntä väsytti kovasti,\nsuloinen uni tuntui hiipivän lähemmäksi luvaten levon ja virkistyksen\npalsamilääkettä. Hän erotti hämärästi koirien ulvonnan ja hetkeksi\nkiinnitti hänen mieltään ajatus, miksi pakkanen oli menettänyt\npurevuutensa. Sitten peittyi hänen tietoisuutensa sumuverhoon ja\npäästäen helpotuksen huokauksen hän vaipui uneen.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN RUNOILIJA\n\n\n_Näyttämö_: Kesäinen tasanko, jonka itäpuolella on ruohoa kasvavia,\nkalkkikivikallioita ja vastakkaisella suunnalla metsää. Lähinnä\ntasankoa on kallionjyrkänne, jonka kyljessä tuskin tasankoa\nkorkeammalla, on neljä ahdasta aukkoa, jotka johtavat luola-asuntoihin.\nNoin sadan jalan päässä luolista on leveä, tasainen kivi, jolle on\nasetettu joukko teräviä piikiven liuskoja. Ne ovat verisiä, samoin itse\nkivi. Kiven ja luolien keskivälillä on mies, roteva ja karvainen,\nistuen matalalla kiviröykkiöllä. Hänen polviensa päällä on paksu nuija\nja maassa hänen takanaan kyyröttää nainen. Hänen kummallakin puolellaan\non mies. He ovat hiukan hänen näköään ja kummallakin on samanlainen\npuunuija. Kaikki neljä katsovat länteen päin. Heidän ja verisen kiven\nvälillä on noin kuusikymmentä luola-asukasta, puhuen meluavasti. Ilta,\ntekee tuloaan. Kiviröykkiöllä istuvan miehen nimi on Uk, hänen vaimonsa\nAla; hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan olevien Ok ja Un.\n\n_Uk_: Vaietkaa!\n\n    (Kääntyen vaimoonsa päin).\n\nKatso, he vaikenevat. Ei kellään muulla ole valtaa saada lajiaan\nvaikenemaan, paitsi ehkä apinakuninkaalla, kun hän kuulee yön\npimeydessä käärmeen sihisevän... Kehenkä on katseesi luotuina niin\nkauan? Oaniin? Oan, tule tänne!\n\n_Oan_: Olen tottelevainen penikkasi.\n\n_Uk_: Oan, olet hullu!\n\n_Ok ja Un_: Hohoo! Oan on hullu!\n\n_Koko heimo_: Hohoo! Oan on hullu!\n\n_Oan_: Miksi olen hullu?\n\n_Uk_: Etkö laula outoja sanoja? Viime yönä kuulin sinun laulavan outoja\nsanoja luolasi suulla.\n\n_Oan_: Ne ovat ihmeellisiä sanoja, jotka yön pimeys toi mieleeni.\n\n_Uk_: Se ei ole miehelle sopivaa. Mikset nuku yön pimeyden vallitessa?\n\n_Oan_: Olin melkein nukuksissa; ehkä näinkin unta.\n\n_Uk_: Ja miksi näet unta, kun et ole syönyt lihaa muuta kuin oman\nannoksesi? Oletko mennyt metsään ja surmannut hirven tuomatta sitä\nkivelle?\n\n_Koko heimo_: Hahaa! Hän on surmannut hirven tuomatta sitä kivelle!\n\n_Uk_: Vaietkaa! (Vaimolleen) Katso, he vaikenevat... Oan, oletko\nsurmannut hirven itsellesi?\n\n_Oan_: En, tiedät, etten ole taitava metsämies. En jaksa istua koko\npäivää oksalla polun yläpuolella kivi sylissäni. Heräsin yön pimeydessä\nnuo sanat huulillani ja mieleni oli rauhaton.\n\n_Uk_: Miksi oli mielesi rauhaton?\n\n_Oan_: Kuulin vaimosi itkevän, kun löit häntä.\n\n_Uk_: Niin, hän parkui ääneensä. Tästä lähtien sinun täytyy valveilla\nollessasi istua luolan suulla, sillä jos Gurr-tiikeri tulee ja sähisee\nkivien välissä, sinä voit kuulla sen ja lyödä piikivellä kipinöitä,\njoita se vihaa. Gurr saapuu öisin luolien suulle.\n\n_Yksi heimosta_: Niin! Gurr haistaa verisen kiven.\n\n_Uk_: Vaikene! (Vaimolleen) Ellei hän olisi vaiennut, Ok ja Un olisivat\nsurmanneet hänet nuijillaan... Mutta, Oan, kerrohan, mitkä nuo sanat\nolivat, jotka muistuivat mieleesi kuullessasi Alan itkevän.\n\n_Oan_ (nousten seisaalleen): Ne ovat ihmeellisiä sanoja. Ne kuuluvat:\nPäivän kirkkaus on kadonnut...\n\n_Uk_: Nyt huomaan, että olet sekä valehtelija että hullu: katso, päivän\nkirkkaus ei ole kadonnut.\n\n_Oan_: Niin, mutta päivän kirkkaus oli kadonnut silloin kun sanat\ntulivat suuhuni.\n\n_Uk_: Silloin sinun olisi pitänyt laulaa sitä ainoastaan yön pimeydessä\neikä nyt kun on kirkas päivä. Mutta varo, ettet herätä minua yöllä.\nIske kipinöitä, niin että ne polttavat Gurrin viikset.\n\n_Oan_: Laulussa puhutaan tähdistäkin.\n\n_Uk_: Isäsi Ul, ennenkuin surmasin hänet neljällä kivenmöhkäleellä,\nkiipesi korkeimman puun latvaan ja ojensi kätensä poimiakseen tähtiä.\nMutta minä sanoin: Ne ovat ehkä piikkisiä kuin kastanjat. Ja koko heimo\nnauroi. Ul oli myös hullu. Mutta mitä osaat laulaa tähdistä?\n\n_Oan_:\n\n    Päivän kirkkaus on kadonnut,\n    Yö tekee mielen suruisaksi,\n    Suruisaksi, suruisaksi...\n\n_Uk_: Vai suruisaksi, suruisaksi, suruisaksi. Kun sanon Alalle: \"Kerää\nkuivia lehtiä\", en sano: \"Kerää kuivia lehtiä, lehtiä, lehtiä.\" Olet\ntosiaan hullu!\n\n_Ok ja Un_: Olet hullu!\n\n_Uk_: Niin, hän on hullu. Oan, kerro edelleen noista tähtikastanjoista.\n\n_Oan_: Tahdon alkaa alusta:\n\n    Päivän kirkkaus on kadonnut....\n\n_Uk_: Mikset sano \"kadonnut, kadonnut, kadonnut?\"\n\n_Oan_: Olen tottelevainen penikkasi. Salli minun laulaa, niin koko\nheimo joutuu ihastuksen valtaan.\n\n_Uk_: Jatka!\n\n_Oan_: Tahdon alkaa jälleen alusta:\n\n    Päivän kirkkaus on kadonnut,\n    Yö tekee mielen suruisaksi, suruisaksi...\n\n_Uk_: Enkö sanonut, ettet saa laulaa kuin kerran \"suruisaksi\"?\nMääräänkö Okin ja Unin kimppuusi?\n\n_Oan_: Mutta ne sanat tulivat mieleeni: \"suruisaksi, suruisaksi...\"\n\n_Uk_: Jos vielä sanot kaksi tai kolme kertaa \"suruisaksi\", niin sinut\nsaatetaan kivelle.\n\n_Oan_: Oo! Oo! Olen tottelevainen penikkasi. Kuuntele:\n\n    Päivän kirkkaus on kadonnut,\n    Yö tekee mielen suruisaksi...\n\nOo! Oo! Sinä teet mielen vieläkin suruisammaksi kuin yö. Laulu....\n\n_Uk_: Ok! Un! Olkaa valmiina!\n\n_Oan_ (kiireesti): Ei! Armoa! Alan alusta:\n\n    Päivän kirkkaus on kadonnut,\n    Yö tekee mielen suruisaksi,\n    Mu... mu... mutta...\n\n_Uk_: Joko olet unohtanut? Toisiaan olet hullu! Katso, Ala, hän on\nhullu.\n\n_Ok ja Un_: Hän on hullu!\n\n_Koko heimo_: Hän on hullu!\n\n_Oan_: En ole hullu! Tämä on uutta! Kun te, oi miehet, laulatte, te\njuoksette kiven ympäri, lyötte rintoihinne ja huudatte: \"Hai, hai,\nhai!\" Tahi jos on täysikuu: \"Hai, hai, hai, hai, hai!\" Mutta minun\nlauluni on tehty sellaisista sanoista, joilla puhutaan ja se on\nihmeellistä. Voi istua luolan suulla ja laulaa sitä, kun taivas tulee\npimeäksi.\n\n_Yksi heimosta_: Niin! Sinä istut aina luolan suulla ja kaikki\nihmettelevät sinua, varsinkin naiset.\n\n_Uh_: Vaikene!... Jos tahdon, että naiset ihmettelevät minua, niin minä\nnäytän heille veristä nuijaani, heittämääni suurta kiveä, heilutan\nkäsiäni uhkaavasti tahi tuon metsästä paljon lihaa. Eikö miehen pidä\ntehdä niin? En tahdo mitään lauluja.\n\n_Oan_: Salli kuitenkin, että laulan heimolle. Se on uutta. Ehkä he\nsitten ylistävät sinua, koska minä, joka olen tehnyt tuon laulun, olen\nvain sinun tottelevainen penikkasi.\n\n_Uk_: Olkoon menneeksi, laula!\n\n_Oan_ (katsoo heimoon päin):\n\n    Päivän kirkkaus on kadonnut,\n    Yö tekee mielen su... suruisaksi,\n    Mutta valkeat tähdet loistaa.\n    Ne kuiskaavat uudesta päivästä.\n    Oi tähdet -- päivän helmet!\n\n_Uh_: Tämä on todella hullua. Oletko kuullut tähden kuiskaavan?\nKertoiko isäsi Ul, että hän kuuli tähtien kuiskaavan, kun hän koetti\npoimia niitä puunlatvasta? Ja kuinka kannattaa sanoa tähteä päivän\nhelmeksi, koska sen valo ei ole minkään arvoinen? Sinä olet hullu!\n\n_Ok ja Un_: Sinä olet hullu!\n\n_Koko heimo_: Sinä olet hullu!\n\n_Oan_: Mutta ne sanat tulivat mieleeni. Minusta tuntui silloin, että\nmelkein itkin, vaikkei kukaan ollut lyönyt minua. Sitten olin jälleen\niloinen, vaikka kukaan ei ollutkaan antanut minulle lihaa.\n\n_Uk_: Tämä on hullua. Mitä hyötyä meillä on tähdistä? Johtavatko ne\nmeidät karhun pesälle tahi hirvien kokoontumispaikkoihin, tahi\nrikkovatko ne luita, että voimme syödä ytimen? Kertovatko ne meille\njotakin? Odota yön pimeyttä, jolloin kaikki miehet ovat väijyksissä\nkivien takana kuullakseen, voivatko tähdet kuiskata... Voivat ne silti\nollakin päivän helmiä. Se on vaikeatajuinen asia.\n\n_Oan_: Niin! Ne ovat kuun helmiä.\n\n_Uk_: Mitä ihmeen jaaritusta tämä on? Kuinka ne voisivat olla kahden\neri asian helmiä samalla kertaa? Eihän laulussakaan sanottu niin.\n\n_Oan_: Tahdon tehdä uuden laulun. Me voimme muuttaa kiven ja puun\nmuodon, mutta toista on tehdä laulu tyhjästä. Hohoo! Voin tehdä jotakin\ntyhjästä! Sanon lisäksi, että aamulla tähdet putoavat maahan ja niistä\ntulee kastetta.\n\n_Uk_: Älkäämme puhuko enää tähdistä. Voi olla, että laulut ovat hyviä\nolemassa, jos ne kertovat tunnetuista asioista. Voi ehkä olla hyvä, jos\nlaulat nuijastani, surmaamastani karhusta, verisestä kivestä ja\nluolasta ja sen lämpöisistä lehdistä.\n\n_Oan_: Teen laulun Alasta.\n\n_Uk_ (raivoinna): Sinä et tee laulua hänestä! Sinä teet laulun\nhirvenmaksasta, jonka olet syönyt. Enkö minä antanut sinulle\nhirvenmaksaa vastalahjaksi ravuista?\n\n_Oan_: Tosiaan söin naarashirven maksan, mutta siitä laulaminen on\nkokonaan toinen asia.\n\n_Uk_: Sinun ei ollut vaikeata laulaa tähdistä. Katsele nyt nuijiamme ja\nheittokiviämme, joilla surmaamme saaliimme, luolia, joissa asumme,\nkiveä, jolla uhraamme. Etkö halua laulaa niistä?\n\n_Oan_: Ehkä teen lauluja niistäkin. Mutta nyt kun koetan keksiä laulua\nhirvenmaksasta, en saa kokoon muuta kuin: \"Oi maksa, oi maksa\npunainen!\"\n\n_Uk_: Se on hyvä laulu. Maksa on punainen. Se on veripunainen.\n\n_Oan_: Mutta minä en pidä maksasta, paitsi tietysti sen mausta.\n\n_Uk_: Laulu on hyvä. Täysikuun aikana laulamme sitä kiven ympärillä. Me\nlyömme rintoihimme ja laulamme: \"Oi maksa, oi maksa punainen!\" Ja\nnaisia pelottaa.\n\n_Oan_: En pidä tästä laulusta. Se on Okin laulu. Heimon täytyy sanoa:\n\"_Ok on tehnyt sen_.\"\n\n_Ok_: Niin. Minäkin olen suuri laulaja. Teen laulun suden sydämestä ja\nsanon: \"Katso, se on punainen!\"\n\n_Uk_: Olet hullu etkä osaa laulaa muuta kuin: \"Hai, hai!\" kuten isäsi\nennen sinua. Mutta Oan tekee minulle laulun nuijastani, ja kaikki\nnaiset tulevat kuuntelemaan sitä.\n\n_Oan_: En tee lauluja sinulle; en nuijastasi, en luolastasi enkä\nmuustakaan. Niin, vaikka antaisit minulle lihaa vielä enemmän, en\nsittenkään tekisi lauluja sinulle, vaan elän yksikseni metsässä ja syön\nruohojen siemeniä kuten kaniinit, joita on helppo pyydystää. Nukun\nöisin puun latvassa ja laulan:\n\n    Päivän kirkkaus on kadonnut,\n    Yö tekee mielen suruisaksi,\n    Suruisaksi, suruisaksi,\n    Suruisaksi, suruisaksi,\n    Suruisaksi....\n\n_Uk_: Ok ja Un, nouskaa ja surmatkaa!\n\n    (Ok ja Un hyökkäävät Oania kohden, joka kumartuu ja ottaa\n    käteensä kaksi heittokiveä. Toisen hän heittää Okin silmien\n    väliin, toisella hän murskaa Unin käsivarren, niin että\n    nuija putoaa. Uk nousee.)\n\n_Uk_: Katsokaa! Gurr tulee! Gurr tulee nopeasti kiitäen metsän\nsyvyydestä!\n\n    (Koko heimo, Oan ja Ala muiden joukossa, hyökkää luoliin päin.\n    Kun Oan juoksee Ukin ohitse, musertaa tämä takaapäin hänen\n    kallonsa nuijallaan.)\n\n_Uk_: Oi miehet! Oi miehet, joilla on hyenan sydän! Katsokaa, Gurr ei\ntule! Petin teitä siksi, että olisin voinut helpommin surmata tämän\nnopeajalkaisen laulajan... Kokoontukaa eteeni, sillä aion puhua suuria\nviisauksia... Ei ole hyvä, että laulamme toisia lauluja kuin isämme ja\njos lauletaan uusia lauluja, täytyy niiden olla asioista, joita kaikki\nymmärtävät. Jos joku laulaa hirvestä, niin saattaa tapahtua, että hän\nlöytää helpommin hirven. Ja jos joku laulaa heittokivistä, saattaa hän\ntulla taitavammaksi niiden käytössä. Ja jos joku laulaa omasta\nluolastaan, voi hän ehkä puolustaa sitä urhoollisemmin, kun Gurr pyrkii\nsisään. Mutta on turhaa tehdä laulua tähdistä, jotka ovat niin\npilkallisen näköisiä, tahi kuusta, joka ei pysy kahtakaan yötä\nsamanlaisena, tahi päivästä, joka kulkee menoaan eikä pysähdy, vaikka\njoku surmaisi tyttölapsen piikivellä. Minä en halua näitä lauluja. Jos\nlaulan niitä neuvotteluissa, kuinka voi järkeni pysyä terävänä? Jos\nmetsällä ollessani hyräilen niitä, niin riista voi kuulla sen ja paeta.\nJos laulan syödessäni, en ennätä saada omaa osuuttani. Ennen syömistä\nmenee kaikki aikani metsästysaseiden hoitoon. Ja eikö jokainen mene\nkohta syötyään nukkumaan? Koska olisi aikaa laulaa? Tehköön kukin\nniinkuin haluaa, mutta minä puolestani en laula.\n\nJa jokaisen naisen täytyy tietää, että jos he laulavat tätä Oanin\ntekemää laulua, niin heitä piestään orjantappuroilla. Katsokaa ettei\nOkin vaimo enää valittele, ja tuokaa tänne hevoset, jotka surmattiin\neilen, jotta voin jakaa ne. Jos Oan olisi ollut viisas, olisi hän\nsaanut osansa hevosista ja mammutista, joka on pudonnut pyydyshautaan.\nSiitä riittää juhlimista moneksi päiväksi. Mutta Oan oli hullu!\n\n_Un_: Oan oli hullu.\n\n_Koko heimo_: Oan oli hullu!\n\n\n\n\nHÄNEN ISIENSÄ JUMALA\n\n\nI.\n\nKoskematon, neitseellinen metsä levisi joka suuntaan, -- meluisten\nhuvinäytelmien ja hiljaisten murhenäytelmien paikka. Täällä käytiin\ntaistelua olemassaolosta alkuaikaisella petomaisuudella. Englantilaiset\nja venäläiset riitelivät vielä Sateenkaaren maan omistamisesta -- ja\ntässä oli pääsyy, -- sillä kultaa jänkit eivät vielä olleet näistä\näärettömistä maa-alueista tavanneet. Susilaumat iskivät hirvilaumoihin\nvaliten niistä heikkoja ja kantavia, ja seurasivat niitä samalla\nhellittämättömyydellä kuin tuhansia ja taas tuhansia sukupolvia\ntakaperin. Vähälukuiset alkuasukkaat tottelivat noitiaan ja\npäälliköltään, karkoittivat pahojahenkiä, polttivat vanhuksiaan,\ntaistelivat naapureitansa vastaan ja söivät vihollisiaan\nmielihyvällä, mikä seikka erinomaisesti todisti heidän vatsojensa\nruuansulatuskelpoisuuden. Mutta tämä tapahtui aikana, jolloin kivikausi\nläheni loppuaan. Tuntemattomilla teillä ja kartalla näkymättömillä\naavikoilla näyttäytyivät kansainvaelluksen etumaiset tiedustelijat --\nvaaleat, sinisilmäiset, lannistumattomat miehet, rauhattoman rotunsa\nilmi-elävät edustajat. Sattumalta tahi aikomuksella, yksittäin,\nkaksittain tahi kolmittain he saapuivat, tietämätöntä mistä;\ntaistelivat, kuolivat tahi kulkivat etemmäksi, tuntematonta mihin.\nNoidat ja poppamiehet koettelivat heitä tuhota, päälliköt lähettivät\nsotilaitaan taistelemaan heitä vastaan, kivi törmäsi teräkseen, mutta\nturhaan. Kuin vesi, joka juoksee tuntemattomista lähteistä,\ntunkeutuivat he läpi pimeiden metsien ja vuorensolien, soutivat yli\njokien kömpelöissä veneissä, tahi mokkasiineihin puettuina tasoittivat\nlatua koirilleen. He olivat suuren heimon edelläkävijöitä ja heitä oli\nmonta, mutta nahkoihin kääriytyneet pohjolan asukkaat eivät sitä vielä\ntienneet. Monet tuntemattomista kulkijoista taistelivat viimeiseen\nsaakka ja kuolivat revontulten kylmässä loisteessa, samoinkuin heidän\nveljensä tekivät troopillisten maitten tulisessa hiekassa; ja he\ntulevat samoin jatkamaan siihen asti, kunnes heidän rodulleen määrätty\naika ja tehtävä on täytetty.\n\nOli keskiyön aika. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi heleänpunaisia\npilviä, jotka vaalenivat länteen ja tummenivat itään päin, ne\nosoittivat näkymättömän keskiyön auringon olemassaoloa. Hämärä ja valo\nsekaantuivat niin, että yötä ei ollut, -- päivä yhtyi päivään.\n\nYukonin pinnalla huutelivat villit lintulaumat erilaisilla äänillään\nloppumattomia valituksia ja kaiku nauroi ivallisesti tyynen joen\nyläpuolella.\n\nHidasjuoksuisen joen rannalla seisoi kaksi, kolme puunkuorista tehtyä\nruuhta. Norsunluupäiset keihäät, luiset väkänuolet, hirvennahkaisista\nhihnoista valmistetut jousen jänteet ja yksinkertaiset, kömpelöt\nvitsasverkot osoittivat, että joessa oli parhaillaan lohenkutu.\nLäheltä, epäjärjestyksessä olevista nahkateltoista, kuului\nkalanpyydystäjien ääniä. Nuorukaiset painiskelivat keskenään tahi\npyörivät tyttöjen jälestä iäkkäämpien keskustellessa keskenään. Heidän\njaloissaan leikkivät ja tappelivat alastomat lapset kieriskellen liassa\nyhdessä ruskeiden susikoirien kanssa.\n\nToisella puolen leiripaikkaa, mutta erillään siitä, oli toinen leiri,\njonka muodosti kaksi telttaa. Se oli valkoisten miesten leiri.\nYmmärrettävästikin leiripaikan valinta oli kokonaan valkoisten tekemä,\nniin että väärinkäsitysten sattuessa heidän leirinsä täydelleen\nhallitsi intiaanien asemapaikkaa; tappion sattuessa johti toisesta\nteltasta suora jyrkkä mäki alas rannalle, -- veneille. Toisesta\nteltasta kuului sairaan lapsen kovaääninen itku ja äidin rauhoittava\nlaulu. Nuotion ääressä keskusteli kaksi miestä, -- puoliverinen ja\nvalkoinen.\n\n-- Niin! Minä rakastan kirkkoa kuin uskollinen lapsi, Bien! Rakkauteni\non niin suuri, että päiväni ovat kuluneet sitä paetessani ja yöt\nraskaissa unennäöissä tehdessäni itselleni tästä rakkaudesta selkoa.\nKuulkaa!\n\nPuoliverisen äänessä tuntui viha ja kosto.\n\n-- Olen syntyisin Punaiselta Joelta. Isäni oli valkoinen, -- yhtä\nvalkoinen kuin te. Mutta te olette jänkki, hän oli englantilainen ja\ngentlemanin poika. Äitini oli päällikön tytär. Niin, toisenkin kerran\nhaluttiin tietää minkälaista verta virtasi suonissani, sentähden että\nasuin valkoisten luona ja isäni sydän sykki minussa. Siellä oli\nvalkoinen tyttö, joka katsoi minuun ystävällisesti. Hänen isällään oli\npaljon maata ja paljon hevosia, hän oli tärkeä henkilö omiensa\nkeskuudessa ja hänessä virtasi ranskalainen veri. Hän puhui, että\ntytöllä ei ole omaa mielipidettä, keskusteli paljon tyttärensä kanssa\nja oli hyvin tyytymätön siihen, mitä tapahtui.\n\n-- Mutta tytöllä oli oma mielipide, sillä me seisoimme pian papin\nedessä. Mutta vielä pikemmin tuli hänen isänsä puhuen valheellisia\nsanoja ja antaen pettäviä lupauksia, loppujen lopuksi pappi peräytyi\neikä halunnut siunata liittoamme. Niinkuin ei kirkko alussa siunannut\nsyntymistäni, ei se halunnut myöskään siunata avioliittoani ja pakoitti\nminut tahraamaan käteni ihmisverellä, Bien! Tällä tavalla on minulla\nsyytä rakastaa kirkkoa. Silloin löin minä pappia vasten ajeltua suuta,\njonka jälkeen tyttö ja minä kiireesti ratsastimme Fort Pierreen, jossa\nkirkonpalvelija oli hyvä ihminen. Mutta jälkeemme ajoivat tytön isä,\nveljet ja ystävät. Taistelimme hevosten selässä siihen saakka, kunnes\nolin lyönyt alas satulasta kolme ja loput ratsastivat Fort Pierreen.\nSilloin käännyimme tyttö ja minä itään, metsiin ja vuorille. Niin ei\nmeitä siis vihitty, -- se oli hyvän kirkon ansio, kirkon, jota rakastan\nniinkuin uskollinen poika.\n\n-- Mutta huomatkaa naisen kummallisuus, naisen, jonka sydäntä ei\nyksikään mies koskaan voi ymmärtää. Yksi niistä, jonka löin satulasta,\noli hänen isänsä, ja jälestä tulevien hevosten kaviot musersivat tämän.\nSen me näimme, tyttö ja minä, mutta minä unohdin sen, eikä hänkään\nnäyttänyt sitä muistelevan, mutta jälkeenpäin, hiljaisina iltoina, se\nnousi välillemme ja myöskin yön hiljaisuudessa, kun lepäsimme tähtien\nalla ja olimme yksin. Se oli aina kanssamme. Tyttö ei ajatellut _sitä_,\nmutta _se_ istui tulemme ääressä ja saattoi meidät vieraantumaan\ntoisistamme. Tyttö koetteli vapautua, mutta juuri silloin kohosi se\nhänen mieleensä; luin sen hänen silmistään ja epätasaisesta\nhengityksestään.\n\n-- Sitten synnytti hän minulle lapsen -- tytön, ja kuoli. Menin silloin\näitini sukulaisten luo, antaakseni lapsen imettäjälle. Mutta käteni\nolivat tahratut ihmisen vereen, niin, kirkon ansiosta olivat ne\nihmisveren tahraamat. Ja ratsastava poliisi etsiskeli minua, mutta\näitini veli, joka silloin oli päällikkönä, piilotti minut antaen\nminulle hevosia ja ruokaa. Ja me matkustimme, tyttäreni ja minä,\nHudsonin lahden rannalle, jossa oli vähän valkoisia, ja kysymykset,\njoita he tekivät olivat harvalukuisia. Minä työskentelin yhtiön\nmetsästäjänä, oppaana ja koirien ajajana, kunnes tyttäreni kasvoi\nnaiseksi, -- pitkäksi, solakaksi ja kauniiksi.\n\n-- Te tunnette pitkän, yksinäisen talven, joka synnyttää huonoja\najatuksia ja rumia tekoja. Varaston päällikkö oli kova ja rohkea mies.\nHänessä ei ollut mitään, joka olisi voinut miellyttää naista, mutta hän\nkiinnitti huomionsa tyttäreeni, kun tämä tuli naiseksi. Jumalan Äiti!\nHän lähetti minut koirien kanssa pitkälle matkalle, jotta voisi... te\nymmärrätte, hän oli sydämetön ja kova mies. Tyttäreni oli aivan\nvalkoinen ja hänen sydämensä oli valkoinen ja -- hän kuoli.\n\n-- Yö, jolloin palasin, oli kylmä; ei näkynyt kuuta ja koirat ontuivat.\nIntiaanit ja valkoiset katselivat minua vaieten ja minä tunsin kauhua\ntietämättä minkävuoksi, mutta en sanonut sanaakaan, ennenkuin olin\nruokkinut koirat ja syönyt itse, kuten tulee miehen, jonka on pidettävä\nhuolta asioista. Sitten puhuin pyytäen selitystä, mutta he vetäytyivät\netemmäksi peläten vihaani ja sitä, mitä saatoin tehdä; kuitenkin tuli\nasia kerrotuksi, surullinen asia, sana sanalta ja he ihmettelivät, että\nolin niin rauhallinen.\n\n-- Kun he olivat puhuneet, menin päällikön taloon rauhallisempana kuin\nnyt siitä kertoessani. Hän pelästyi ja kutsui apuun valkoisia, mutta he\neivät hyväksyneet hänen tekoaan ja jättivät hänet selviytymään yksin.\nHän juoksi papin taloon. Seurasin sinne. Mutta tullessani taloon\nasettui pappi tielleni ja alkoi lempeästi vakuuttaa minulle puhuen,\nettä vihastunut ihminen ei saa mennä oikeaan eikä vasempaan, vaan on\nhänen maltettava mielensä ja muistettava Jumalaa. Vaadin isän\noikeudella, että hän antaisi minun kulkea eteenpäin, mutta hän vastasi,\nettä voin mennä vain hänen ruumiinsa yli ja pyysi, melkeinpä rukoili\nminua. Niin, tässä oli kirkko, taaskin kirkko, ja... minä menin hänen\nruumiinsa yli sekä lähetin päällikön kohtaamaan tytärtäni hänen\njumalansa luokse, tämän valkoisten miesten huonon jumalan luo.\n\n-- Alempana olevaan leiriin oli annettu tieto. Nousi melu ja minä\npoistuin Suuren Orjajärven alueen kautta, Mackenzien laaksoa alas, yli\nValkoisten Vuorten, ohi Suuren Yukonin lisäjoen ja tulin tänne. Siitä\npäivästä tähän saakka ovat teidän kasvonne ensimmäiset, jotka näen\nisäni heimoon kuuluvalla miehellä. Mahdollisesti viimeisetkin! Nämä\nihmiset -- minun kansani -- ovat yksinkertaista väkeä ja minulla on\nheidän keskuudessaan vaikutusvaltaa. Minun sanani on heille laki ja\nheidän jumalanpalvelijansa täyttävät vain minun käskyjäni. Kun puhun\nheille, puhun itselleni. Me vaadimme, että meidät jätetään yksiksemme.\nEmme tarvitse teitä. Jos sallimme teidän jäädä tuliemme luo, tulee\nteidän jälkeenne kirkkonne, pappinne ja jumalanne... Ja tietäkää --\njokaisen valkoisen miehen, joka saapuu asuinsijoillemme, pakoitan minä\nkieltämään jumalansa. Te olette ensimmäinen ja minä osoitan teille\nhyväntahtoisuutta. Olisi senvuoksi parasta, jos te lähtisitte ja mitä\npikemmin, sitä parempi itsellenne.\n\n-- Minä en ole vastuunalainen veljistäni -- sanoi toinen mies täyttäen\najatuksissaan piippunsa.\n\n-- Mutta minä tunnen teidän rotunne, -- vastasi puoliverinen. -- Teidän\nveljiänne on paljon, ja te sekä seurueenne olette vain muiden edellä.\nAjallaan tulevat toiset vallatakseen maan, mutta minun aikanani se ei\ntapahdu. Olen kuullut, että he ovat jo Suuren joen alkuvarsilla ja\nkaukana alajuoksun luona ovat venäläiset.\n\nHay Stockard -- jänkki -- katsoi kummastuneena puoliveriseen. Se oli\nhämmästyttävä maantieteellinen paljastus. Fort Yukonissa olevassa\nHudsonin lahden asutuspaikassa oli kokonaan toiset tiedot joen\nsuunnasta. Otaksuttiin sen laskevan Jäämereen.\n\n-- Siis Yukon laskee Beringin mereen? -- kysyi hän.\n\n-- En tiedä, mutta alempana on venäläisiä, paljon venäläisiä. Voitte\nmennä etemmäksi ja näette sen itse, voitte myöskin palata takaisin\nveljienne luo, mutta ylös Koyukukiin teidän ei pidä lähteä, sillä\nsotilaat ja noidat tottelevat minun määräyksiäni. Niin käsken minä,\nBaptiste Punainen, jonka sana on laki, koska minä olen tämän kansan\npäällikkö.\n\n-- Mutta jos minä en menisi alas venäläisten, enkä takaisin veljieni\nluo?\n\n-- Silloin joutuisitte pian jumalanne luo, huonon jumalan luo,\nvalkoisten miesten jumalan luo.\n\nPunainen aurinko näyttäytyi taivaanrannalla, himmeänä ja verisenä.\nBaptiste Punainen nousi, nyökäytti kevyesti päätään ja meni takaisin\nomaan leiriinsä keskelle punertavia varjoja ja satakielen lauluja.\n\n\nII.\n\nHay Stockard kirosi karkeasti ja voimakkaasti. Hänen vaimonsa kohotti\nkatseensa padoista ja kupeista silmäten terävästi pitkin jokea. Vaimo\nosasi eroittaa miehensä mielenlaadun niistä kirouksista, joita tämä\npäästeli. Hän ymmärsi tämän tapauksen ansaitsevan huomiota. Pitkä\nruuhi, auringossa välkkyvine airoineen, tuli poikki joen ja ohjasi\nrannalle. Hay Stockard silmäili sitä huolellisesti... Kolme soutumiestä\nojentautui ja kumartui, kumartui ja ojentautui säännöllisessä tahdissa;\nmutta punainen vaate, joka oli kääritty yhden miehen pään ympäri,\nkiinnitti hänen huomiotaan.\n\n-- Bill! -- huusi hän. -- Hei, Bill!\n\nKömpelö, jättiläismäinen olento näyttäytyi toisesta teltasta\nhaukotellen ja hieroen silmiään. Nähdessään kummallisen veneen karkkosi\nhänestä heti uni.\n\n-- Oh, helvetti! Piruko niitä tänne kiikuttaa?\n\nHay Stockard pudisti päätään yrittäen ottaa kiväärin.\n\n-- Parasta ampua hänet, -- sanoi Bill. -- Tuo varmasti turmelee meiltä\nkaiken, jos laskemme hänet tänne.\n\nMutta Stockard hylkäsi tämän äärimmäisen keinon ja pidätti Billiä.\nKaksi intiaania hyppäsi rannalle ja ruuhesta astui maihin valkoinen\nmatkustaja, eroten toisista silmiinpistävän päähineensä vuoksi.\n\n-- Paavali Tarsolaisen tapaan tervehdin teitä. Olkoon rauha ja Jumalan\narmo kanssanne.\n\nHänen ilmaantumisensa vastaanotettiin jurolla vaiteliaisuudella.\n\n-- Hay Stockard, jumalankieltäjä ja syntinen, tervehdin teitä.\nSydäntänne hallitsee mammona, järkenne on pahan hengen vallassa,\nteltassanne on nainen, jonka kanssa teillä on rakkaussuhde; näistä\nsynneistä käsken minä, Jumalan lähettiläs, Sturges Owen, teitä\nkääntymään, katumaan ja puhdistautumaan.\n\n-- Jättäkää nuo lorunne! -- keskeytti Hay Stockard suuttuneena, --\ntiedättekö, että Baptiste Punainen on tuolla? -- ja hän osoitti\nkädellään intiaanien leiriin.\n\nSturges Owen, maailman valistaja ja Herran apostoli, meni jyrkänteen\nreunalle ja käski saattajiensa tuoda leiritarpeet.\n\nStockard seurasi häntä.\n\n-- Kuulkaapas, mitä sanon teille, -- sanoi hän tarttuen\nlähetyssaarnaajan olkapäähän. -- Pidättekö omaa nahkaanne suuressa\narvossa?\n\n-- Elämäni on Herran kädessä ja minä teen vain Hänen työtään Hänen\nviinitarhassaan, -- vastasi mies juhlallisesti.\n\n-- Oh, jättäkää tuo! Mitä pidätte kidutuksesta?\n\n-- Tapahtukoon Herran tahto.\n\n-- Hyvä on, te löydätte sen täältä, mutta minä annan aluksi teille\nneuvon. Ottakaa se vastaan tahi ei, niinkuin haluatte. Jos jäätte\ntänne, niin te tulette kukistetuksi. Ettekä te yksin, vaan mekin, Bill,\nvaimoni...\n\n-- Vaimonne ei usko pyhään evankeliumiin...\n\n-- Enkä minä. Te tuotatte kärsimyksiä ei vain itsellenne, mutta myöskin\nmeille. Viime talven palelin yhdessä kanssanne, niinkuin hyvin\nmuistatte, ja tiedän teidän olevan hyvän miehen. Jos katsotte\nvelvollisuudeksenne kääntää pakanoita, niin hyvä on, mutta älkää\nunohtako mahdollisia seurauksia. Tämä mies -- Baptiste Punainen -- ei\nole intiaani. Hän on samaa juurta kuin mekin. Yhtä päättäväinen kuin\nminäkin ja yhtä itsepäinen uskonkiihkossaan kuin te. Kun te molemmat\nkohtaatte, niin en sekaannu asiaan, vaikkapa joutuisinkin suoraa päätä\nhelvettiin. Ymmärrättekö? Seuratkaa neuvoani ja matkustakaa. Jos\nlähdette alas, tulette venäläisten luo. Heidän keskuudessaan on\nkreikkalaiskatolisia pappeja, jotka auttavat teitä pääsemään yli\nBeringin merelle -- sinne mihin Yukon laskee, -- ja sieltä ei ole\nvaikea palata sivistyneisiin oloihin. Kuulkaa minua ja matkustakaa\ntäältä mahdollisimman nopeasti.\n\n-- Se, jonka sydämessä asuu Herra ja jonka kädessä on evankeliumi, ei\npelkää ihmisten eikä saatanan juonia, -- vastasi lähetyssaarnaaja\njuhlallisesti. -- Minä tapaan tämän miehen ja koetan käännyttää hänet.\nYksi kadonnut lammas, joka palautetaan kirkon helmaan, on suuremman\narvoinen kuin tuhannen pakanaa. Se, joka on voimakas pahassa, saattaa\ntulla suureksi myöskin hyvässä, siitä on Saulus esimerkkinä:\nLähtiessään Damaskon tielle vangitsemaan kristittyjä hänen korviinsa\nkaikui Pelastajan ääni: \"Saulus, Saulus, miksi vainoot minua?\" Siitä\nhetkestä astui Paavali Herran puolelle ja tuli suureksi sielujen\npelastajaksi. Samoinkuin Paavali Tarsolainen työskentelen minäkin\nHerran viinimäessä ja kärsin kidutusta, loukkauksia, pilkkaa ja vainoa\nrakkaudesta Häneen.\n\n-- Tuokaa pieni teepussi sekä vesikattila, -- huusi hän venemiehilleen;\n-- ja älkää unohtako hirvenlapaa ja paistinpannua.\n\nKun hänen miehensä saapuivat rantaäyräälle, laskeutuivat he kaikki\nkolme, leiritarpeet selässä ja käsissä, polvilleen ja kiittivät Jumalaa\naavikon ja joen yli onnellisesti suoritetusta matkasta. Hay Stockard\nkatseli näitä menoja epäillen ja pilkallisesti; mikään juhlallinen tahi\nromanttinen ei liikuttanut hänen kovaa sydäntään. Samaan aikaan\nilmestyi Baptiste. Huomaavaisesti katseli hän kaikkea tätä muistellen\ntyttöä, joka jakoi hänen kanssaan vaivat vuorilla ja metsässä sekä\ntytärtään, joka lepäsi jossakin synkän Hudsonin lahden rantamilla.\n\n\nIII.\n\n-- Hitto soikoon, Baptiste, en olisi saattanut ajatellakaan sitä, en\nhetkeäkään. On myönnettävä, että tämä mies on hullu ja merkitsee vähän\nasioiden kulussa, mutta kuitenkaan, ymmärrätte, en voi jättää häntä.\n\nHay Stockard vaikeni, koettaen nähtävästi sovittaa näihin sanoihin\nsydämensä karkean siveysopin.\n\n-- Hän on kyllästyttänyt minut aikoja sitten, kyllästyttää minua\nnytkin, ja enemmän kuin kerran on hän tuottanut minulle erilaisia\nikävyyksiä, mutta te unohdatte, että me olemme hänen kanssaan samaa\nrotua -- hän on valkoinen -- ja... ja minulla ei ole oikeutta ostaa\nomaa elämääni hänen elämällään, vaikkapa hän olisi neekerikin.\n\n-- Olkoon niin, -- vastasi Baptiste Punainen. -- Minä osoitin teille\narmoa ja annoin mahdollisuuden valita. Tulen pian sotilaineni ja\ntapahtuu toinen tahi toinen, -- joko minä tapan teidät tahi te\nkiellätte jumalanne. Jättäkää pappi minun haltuuni ja te saatte mennä\nrauhassa. Muuten täytyy teidän tuhoutua. Mieheni ovat valmiit aina\nlapsista alkaen nousemaan teitä vastaan. Katsokaa, lapset ovat\nvallanneet teidän ruuhenne.\n\nHän osoitti joelle. Alastomat poikaset kaahlasivat vedessä kuljettaen\nruuhia. Kun he olivat edenneet ulkopuolelle kiväärin kantaman,\nkiipesivät he veneisiin ja alkoivat soutaa.\n\n-- Antakaa pappi minulle ja te saatte ruuhenne takaisin. Ajatelkaa!\nSanokaa mielipiteenne, mutta älkää kiirehtikö.\n\nHay Stockard pudisti päätään. Hänen katseensa pysähtyi vaimoonsa, jolla\noli lapsi rinnoillaan. Stockard epäröi eikä kohottanut katsettaan\nympärillä oleviin ihmisiin.\n\nBaptisten viimeisten sanojen aikana tuli paikalle pappi.\n\n-- Minä en pelkää, sanoi hän. -- Herra pitää minua kädessään ja olen\nyksin valmis menemään uskottomien leiriin. Vielä ei ole myöhäistä. Usko\nsiirtää vuoria. Yhdennellätoista hetkellä voin kääntää heidän sydämensä\noikealle tielle.\n\n-- Nyt on sopiva tilaisuus kaapata tuo kulkuri, -- kuiskasi Bill\nvanhemman toverinsa korvaan, osoittaen silmillään Baptistea. Tehkäämme\nhänestä panttivanki ja lopettakaamme hänet, jos hän vastustelee.\n\n-- Ei, -- sanoi Stockard. Annoin hänelle sanani, että tulemme\nkeskustelemaan rauhassa. Sodan säännöt, Bill, sodan säännöt. Hän on\nkäyttäytynyt rehellisesti varoittaessaan meitä, senvuoksi en voi rikkoa\nsanaani.\n\n-- Hän täyttää joka tapauksessa uhkauksensa kuitenkin, siitä ei ole\nepäilystäkään.\n\n-- Se on totta, mutta en halua, että puoliverinen olisi minua\nkunniallisempi. Miksikä ei tehdä niinkuin hän haluaa, annetaan hänelle\nlähetyssaarnaaja ja niin on asia selvä?\n\n-- Ei, ei -- venytti Bill epämääräisesti.\n\n-- Et siis halua!\n\nBill punastui kevyesti ja lakkasi väittelemästä. Baptiste Punainen\nodotti lopullista päätöstä. Stockard meni hänen luokseen.\n\n-- Kas näin on asia, Baptiste. Saavuin tänne tarkoituksella mennä\nKoyukukiin. Minä en tarkoita pahaa, enkä ajattele mitään huonoa,\nenempää nyt kuin silloinkaan. Yht'äkkiä ilmestyi tämä jumalanpalvelija,\nniinkuin te häntä nimitätte. Minä en häntä tuonut tänne. Hän olisi joka\ntapauksessa tullut olinpa minä täällä, tahi en. Mutta kun hän on nyt\ntäällä, niin olen velvollinen tukemaan häntä, koska hän on samaa rotua\nkuin minäkin. Jos te itsepäisesti pysytte päätöksessänne, niin kylänne\nhiljenee ja tyhjenee, teille jää vähemmän ihmisiä kuin nälän jälkeen.\nTotta on, että mekin kuolemme, teidän soturinne...\n\n-- Mutta ne, jotka jäävät jälelle, saavuttavat rauhan ja heidän\nkorvissaan eivät tule kuulumaan vieraiden jumalien sanat eikä\nmuukalaisten jumalanpalvelijoiden ääni.\n\nStockard ja Bill kohauttivat olkapäitään ja poistuivat, puoliverinen\nläksi takaisin leirilleen. Lähetyssaarnaaja kutsui seuralaisiaan ja he\nlaskeutuivat polvilleen rukoukseen. Stockard ja Bill alkoivat\nhakata kirveillä muutamia suuria petäjiä ja laittoivat niistä\nrintavarustuksen, joka täydelleen vastasi tarkoitustaan. Lapsi nukahti\nja nainen asetti sen nahkojen päälle ryhtyen auttamaan leirin\nvahvistamisessa. Kun nämä valmistukset oli suoritettu loppuun,\nvalitsivat Stockard ja Bill avonaisen paikan ja alkoivat hakata pois\npensaikkoa. Vihollisen leirin taholta kuului sotarumpujen ja noitien\näänet, jotka rohkaisivat väkeä.\n\n-- Pahinta on, että he haluavat hyökätä yllättämällä, -- valitti Bill\nheidän kirveet olalla palatessaan takaisin.\n\n-- He odottavat vain keskiyötä, jolloin ei näe ampua hyvin.\n\n-- Siinä tapauksessa lienee parasta alkaa toimia nyt heti.\n\nBill otti kirveen asemesta kiväärin.\n\nEräs poppamiehistä, joka seisoi korkeammalla muita heimolaisiaan, oli\nselvään näkyvissä. Bill tähtäsi häneen.\n\n-- Onko kaikki kunnossa? -- kysyi hän.\n\nStockard avasi ampumatarvelaatikon, saattoi vaimonsa vaarattomaan\npaikkaan ja antoi merkin.\n\nBill laukaisi.\n\nPoppamies kaatui. Hetkisen vallitsi hiljaisuus, sitten kohosi raivokas\nulvonta ja joukko nuolia lenteli leiriin.\n\n-- Haluan tehdä sille kulkurille saman tempun, -- huomautti Bill\nladatessaan pyssyään. -- Vannon osaavani häntä silmien väliin.\n\n-- Älä tee sitä, -- virkkoi Stockard pudistaen päätään alakuloisesti.\n\nBaptiste nähtävästi koetteli tyynnyttää sotaisimpia alamaisistaan,\nmutta sensijaan, että olisivat täydessä päivänvalossa heittäytyneet\nhyökkäykseen, jättivät intiaanit kylänsä ja kääntyivät pikaiseen\npakoon, tuhoatuottavien laukausten saavuttamattomiin. Käännytysinnon\nvallassa oleva Sturges Owen päätti ensin mennä yksin pakanoiden luo\nyhtä valmiina voittoon kuin kidutukseenkin, mutta vähitellen\nuskonkiihko sammui ja luonnollinen itsesäilytysvaisto pääsi\noikeuksiinsa. Ruumiillinen kauhu tuli uskon sijaan, rakkaus elämään oli\nsuurempi kuin rakkaus Jumalaan. Tämä ei ollut uusi kokemus. Hänet\nvaltasi ennestään tuttu heikkous. Hän muisti, kuinka hänen\nseuralaisensa ohjasivat, ikäänkuin mielipuolet, veneen keskelle uivaa\njääpaljoutta ja kuinka hän vaarallisimmalla hetkellä heitti pois\naironsa alkaen kiihkeästi rukoilla ja pyytää armoa. Nämä muistot eivät\nolleet mieluisia. Ne saattoivat hänet häpeämään itseään ja sieluaan,\njoka oli niin heikko, että ruumis saattoi saada ylivallan. Mutta\nrakkaus elämään! Rakkaus elämään! Hän ei voinut sitä tukahuttaa. Hänen\nurhoollisuutensa, jos sitä voi siksi kutsua, johtui uskonkiihkosta, kun\ntaas Stockardin ja Billin rohkeus johti juurensa syvälle painuneista\nesikuvista. Heissä ei rakkaus elämään ollut sen vähäisempi, mutta\nrakkaus rodun perintätapoihin oli voimakkaampi; ei senvuoksi, että he\neivät olisi pelänneet kuolemaa, mutta he eivät voineet ostaa elämäänsä\nhäpeän hinnalla.\n\nLähetyssaarnaaja nousi ja hetkeksi hänet valtasi halu uhrautua. Hän\nryömi jo puoleksi yli rintavarustuksen mennäkseen pakanoiden luo, mutta\nvaipui voihkien, käsien ja jalkojen vapistessa, takaisin.\n\n-- Kuinka heikko minä olenkaan! Kuka minä olen paetakseni Herran\ntahtoa? Ennen maailman luomista on kaikki elämän kirjaan kirjoitettu.\nKuinka minä, maan mato, voin muuttaa sivuakaan tahi sen osaakaan siitä?\nTapahtukoon Herran tahto!\n\nBill tuli hänen luokseen ja sanaakaan sanomatta löi häntä kovasti.\nSitten hän jätti tämän värisevän hermoläjän ja käänsi huomionsa Owenin\nseuralaisiin. Mutta heissä ei näkynyt pelkoa ja reippaasti ottivat he\nosaa taistelun valmistamiseen. Stockard puheli hiljaa vaimonsa kanssa.\n\n-- Tuokaa lähetyssaarnaaja tänne, -- käski hän Billiä.\n\n-- Nyt, -- määräsi hän, kun Owen seisoi tylsänä heidän edessään, --\ntehkää meidät mieheksi ja vaimoksi, mutta heti.\n\nSitten hän lisäsi, selittääkseen käytöstään Billille. -- Eihän saata\ntietää, kuinka tämä loppuu, senvuoksi aion saattaa asiani\njärjestykseen.\n\nNainen alistui valkoisen herransa toivomukseen. Hänelle ei näillä\nmenoilla ollut mitään merkitystä. Omalta kannaltaan katsoen hän oli\nStockardin vaimo ensimmäisestä päivästä lähtien, kun he olivat\nyhtyneet. Läsnäolijat olivat todistajina. Bill seisoi lähetyssaarnaajan\nvieressä kiirehtien, kun hän viivytteli. Stockard sanoi naiselle\nvastaukset ja kun tuli aika, eikä ollut parempaa sormusta, kiersi hän\nnaisen sormen oman sormensa ympärille. -- Suudelkaa morsianta! -- käski\nBill. Sturges Owen oli liian masentunut vastustaakseen.\n\n-- Nyt ristikää lapsi.\n\n-- Kaikkien sääntöjen mukaan, -- määräsi Bill.\n\n-- Uudelle tielle on otettava mukaan kaikki tarpeellinen, -- huomautti\nisä ottaessaan lapsen äidiltä. -- Työskentelin kerran Kalliovuorilla ja\nminulla oli kaikkea muuta, paitsi ei suoloja. Ei ole milloinkaan sitä\nunohdettava. Ja jos nainen ja lapsi joutuvat yöllä vangeiksi, he voivat\njoutua ruuaksi intiaaneille.\n\nKuppi täytti kastemaljakon virkaa ja menojen loputtua vietiin lapsi\nvaarattomaan nurkkaukseen rintavarustuksen taa. Tehtiin tuli ja\nalettiin valmistaa illallista. Aurinko näkyi pohjoisessa laskeutuen\nlikemmäksi taivaanrantaa. Taivas tällä suunnalla oli veripunainen.\nVarjot pitenivät, valo sammui ja metsän pimeydessä elämä hiljalleen\nvaimeni. Vieläpä lintujenkin äänet joella alkoivat hiljetä ja yö\nsaapui. Mutta intiaanien luona melu vain kasvoi, lyötiin rumpuja ja\nlaulettiin villejä sotalauluja. Mutta kun aurinko katosi taivaanrannan\ntaa, lakkasi melu. Ympärille laskeutui puoliyön hiljaisuus. Stockard\nlaskeutui polvilleen ja alkoi katsella hirsien välitse.\n\nLapsi rupesi itkemään ja kiinnitti hänen huomionsa. Äiti kumartui\nitkevän lapsen yli ja tämä nukahti uudelleen. Tuli hiljaisuus, syvä,\nloputon. Silloin kuului äkkiä puolikovaa laulua. Tummia haamuja\nnäyttäytyi avoimella paikalla. Nuolet suhisivat, jänteet vongahtelivat.\nHeille vastattiin kiväärien laukauksilla. Yhtäkkiä voimakkaan käden\nheittämä keihäs lävisti Stockardin vaimon tämän kumartuessa lapsen\npuoleen ja nuoli sattui lähetyssaarnaajan käteen.\n\nTaistelu muuttui tulisemmaksi. Koko leirien välinen ala oli ruumiiden\npeittämä, mutta jälelle jääneet ryntäsivät eteenpäin ja tulvahtivat yli\nrintavarustuksen kuin valtameren aallot. Sturges Owen peittäytyi\ntelttaan sillä aikaa kun ihmiset kaatuivat ja kuolivat. Stockard\nhallitsi jälleen tilannetta työntäen takaisin intiaaneja kuin vikiseviä\nkoiria. Tumma käsi tempasi heikon lapsen äidin ruumiin alta ja löi sen\nvoimakkaasti hirttä vasten.\n\nVillien rengas tiukkeni peittäen hänet keihäillä ja luupäisillä\nnuolilla. Aurinko nousi ja valaisi kaikki punertavilla säteillään.\nKahdesti syöksyivät intiaanit hänen kimppuunsa ja kahdesti ajoi hän\nheidät kirveellään takaisin. He kaatuivat, ja hän tallasi heitä\njaloillaan, kuolleita ja kuolevia. Intiaanit pysähtyivät ja hän nojasi\nnääntyneenä kirveeseensä.\n\n-- Vannon kautta sieluni! -- huusi Baptiste Punainen. -- Sinä olet\nmies! Sano, ettei ole Jumalaa ja sinä saat elää.\n\nStockard pudisti kieltävästi päätään.\n\nSturges Owen vietiin puoliverisen luo. Taisteluun osaaottamatta hän oli\njäänyt koskemattomaksi, mutta hänen silmänsä harhailivat täynnä kauhua\nsinne tänne. Jumalankieltäjän sankarillinen vartalo, haavojen ja\nnuolien peittämänä, nojautuen rohkeasti kirveeseen, välinpitämättömänä,\nlannistumattomana, ylpeänä, kiinnitti hänen harhailevan katseensa. Ja\nhän tunsi syvää kateutta tätä miestä kohtaan, joka seisoi niin tyynenä\nkuoleman kynnyksellä. Nähtävästi muistutti juuri Stockard Kristusta,\neikä hän, Sturges Owen.\n\nHän tunsi epämääräistä suuttumusta esi-isiinsä henkensä heikkoudesta ja\nhänet valtasi viha sitä kaikkivaltiasta voimaa vastaan, joka oli luonut\nhänet, palvelijansa, niin heikoksi. Voimakkaampikin mies olisi\ntällaisen kauhun vallassa kieltänyt uskonsa ja sellaiselle kuin Sturges\nOwen, se oli aivan itsestään selvää. Peläten ihmisiä hän saattoi\npäättää kapinoida Jumalaa vastaan. Hänellä oli usko ilman uskon voimaa,\neikä hänellä ollut sielun voimaa.\n\n-- No, missä on nyt sinun Jumalasi? -- kysyi puoliverinen.\n\n-- En tiedä. -- Owen seisoi suorana ja vapisevana kuin lapsi, joka\ntavaa katkismustaan.\n\n-- Mutta sinulla on Jumala?\n\n-- Oli.\n\n-- Entä nyt?\n\n-- Ei ole.\n\nStockard kuivasi veren silmistään ja hymyili. Lähetyssaarnaaja katsoi\nhäneen uteliaasti. Siihen, mitä tapahtui, hän ei ottanut osaa. Hän oli\nkatsoja -- matkan päässä. Baptisten sanat ulottuivat juuri hänen\nkorviinsa.\n\n-- Hyvin hyvä. Katsokaa, tämä mies menee vapaana, eikä hänelle saa\nmitään pahaa tapahtua. Menköön hän rauhassa. Antakaa hänelle ruuhi ja\nruokaa. Menköön hän venäläisten luo ja kertokoon heidän papeilleen\nBaptiste Punaisesta, jonka maassa ei ole mitään Jumalaa.\n\nHe veivät hänet hiukan etemmäksi, missä seisahtuivat katsomaan, kuinka\nmurhenäytelmä loppuisi. Puoliverinen kääntyi Hay Stockardiin.\n\n-- Täällä ei ole Jumalaa -- toisti Baptiste.\n\nToinen hymyili vastaukseksi. Eräs nuorista sotilaista otti keihään\nvarustautuen iskemään.\n\n-- Onko sinulla Jumala?\n\n-- On, minun isieni Jumala.\n\nBaptiste Punainen antoi merkin ja keihäs lävisti Stockardin rinnan.\nSturges Owen huomasi norsunluukärjen pistävän esiin selästä, näki\nmiehen horjuvan, hymyilevän ja kuuli katkeavan keihään äänen, kun mies\nkaatui. Silloin lähti hän alas jokea viedäkseen venäläisille tiedon\nBaptiste Punaisesta, jonka maassa ei ole Jumalaa.\n\n\n\n\nPOHJOLAN TYTÄR\n\n\n-- Te olette -- kuinka sanoisin -- laiska ihminen ja haluaisitte saada\nminut vaimoksenne. Se ei ole hyvin. Ei, ei koskaan laiska mies tule\nminun miehekseni.\n\nNäin puheli Joy Molineau Jack Harringtonille, ja viime yönä oli hän\npuhunut samoin Louis Savoy'lle, mutta ranskaksi.\n\n-- Kuulkaa, Joy!\n\n-- Ei! Ei! Miksikä kuuntelisin laiskoja ihmisiä? Tämä ei ole kaunista:\nkäytte luonani, koetatte voittaa suosiotani, ettekä tee mitään. Kuinka\nte voitte hankkia elatusta perhellenne? Miksi teillä ei ole\nkultahiekkaa? Onhan monilla muilla sitä liiaksikin.\n\n-- Minäkin olen työskennellyt ahkerasti, Joy. Joka päivä olen ollut\ntiellä tahi joella. Palasin juuri nyt. Koirani väsyivät. Toiset ovat\nonnellisia ja löytävät paljon kultaa, mutta minä -- minä en ole\nonnellinen.\n\n-- Oh! Mutta kun se mies, muistatteko, Mc Cormack, intiaanivaimonsa\nkanssa löysi kultaa Klondykesta, te ette menneet. Toiset menivät ja\novat nyt rikkaita.\n\n-- Tehän tiedätte, että suoritin etsiskelyjä Tananan yläjuoksun\nvarsilla enkä tiennyt Eldoradosta ja Bonanzasta mitään ennenkuin oli\nliian myöhäistä.\n\n-- Ne ovat vain verukkeita, te ainoastaan -- miten sanoisin --\nkierrätte asiaa.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Olette laiska. Ette viitsi työskennellä Eldorado-joella on eräs\nhyvin rikas valtaus. Eräs mies löi sinne paalunsa ja lähti pois, eikä\nkukaan tiedä, minne hän on joutunut. Kuuteenkymmeneen päivään ei kukaan\nsaa oikeuksia tähän valtaukseen. Senjälkeen toiset miehet, paljon\ntoisia miehiä, lähtevät matkalle tuulen nopeudella saadakseen ennen\nmuita valtauspaperit. Heistä tulee rikkaita. He voivat hankkia\nperheelleen elatuksen.\n\nHarrington oli hyvin innostunut, mutta peitti sen ja kysyi\nvälinpitämättömästi:\n\n-- Koska on määräaika?\n\n-- Puhuin tästä asiasta Louis Savoy'n kanssa -- jatkoi tyttö\nkiinnittämättä huomiota kysymykseen. -- Luulen hänen voittavan.\n\n-- Vieköön hänet piru!\n\n-- Niin, hän puheli minulle: -- Joy, minä olen vahva, minulla on hyvät\nkoirat. Minulla on hyvät keuhkot. Koetan voittaa. Sitten te menette\nkanssani naimisiin? Ja minä sanoin hänelle... sanoin...\n\n-- Mitä te sanoitte?\n\n-- Sanoin: \"Jos Louis Savoy voittaa, tulen hänen vaimokseen\".\n\n-- Mutta jos hän ei voita?\n\n-- Silloin ei Louis Savoy tule, niinkuin sanotaan, minun lapsieni\nisäksi.\n\n-- Mutta jos minä voitan?\n\n-- Te? Ha, ha! Ette ikinä.\n\nVaikkapa ärsyttävänäkin, kuten oli laita tässä tapauksessa, Joy\nMolineau'n nauru hyväili korvaa. Harrington ei siitä välittänyt. Hän\noli kauan sitten tottunut tällaiseen kohteluun. Hän ei sitäpaitsi ollut\npoikkeuksena. Tyttö saattoi kaikki ihailijansa kärsimään samalla\ntavoin. Tällaisina hetkinä hän oli ihastuttava: huulet aukenivat,\nkasvot punehtuivat pakkasen kirpeistä suudelmista ja silmissä paloi\nsellainen ihana ilme, jonka näkee vain naisten silmissä. Hänen\najokoiransa tunkeilivat hänen ympärillään ja johtajakoira Wolf Fang\nasetti pitkän kuononsa hyväillen hänen polvilleen.\n\n-- No, mutta jos minä voittaisin? -- tutki Harrington.\n\nTytön silmät siirtyivät koirista ihailijaan ja päinvastoin.\n\n-- Mitä sinä sanot, Wolf Fang? Jos hän on voimakas ja voittaa, rupeanko\nhänen vaimokseen? Mitä? Mitä sinä sanot?\n\nWolf Fang teroitti korviaan ja haukkui Harringtonia.\n\n-- Hyvin kylmä, -- lisäsi tyttö yht'äkkiä naisellisella\nepäjohdonmukaisuudella, nousten ja laittaen valjakkoaan kuntoon.\n\nHänen ihailijansa katsoi yhä tyhmänä häneen. Tämä tyttö riisui hänen\nälykkyytensä aseista jo heidän tuttavuutensa ensi päivänä, ja\nkärsivällisyys sai sijansa Harringtonin hyveiden joukossa.\n\n-- Hei! Wolf Fang! Eteenpäin! -- huudahti tyttö hypäten rekeen ja\nkoirat lähtivät. -- Hei!\n\nNe kiisivät Forty Mileen tietä myöten ja Harrington seurasi kulmiensa\nalta tyttöä. Siellä, missä tie haaraantuu ja katkaisee joen Fort\nCudahy'in, tyttö pysähtyi ja kääntyi.\n\n-- Ah, te herra Laiskuri, -- huudahti hän, -- Wolf Fang, sano hänelle\n\"kyllä\", jos hän voittaa.\n\nPian tiesi koko Forty Mile tulevasta taistelusta. Lyötiin vetoja ja\nennustettiin, kuka voittaisi kamppailussa ja kumpaiseen kahdesta\nviimeisestä ihailijasta lankeisi Joy Molineau'n vaali. Asukkaat\njakaantuivat kahteen leiriin ja kaikki ponnistukset kohdistettiin\nsiihen, että kumpaisenkin puolueen valittu ehtisi perille ensiksi.\nAlkoi taistelu hyvistä koirista, sillä niistä riippui suureksi osaksi\nkilpailun tulos. Paitsi naisen valloittamista, jonka rakkaus oli vielä\nvoitettava, kilpailu koski valtausta, jonka arvo oli vähintäin miljoona\ndollaria.\n\nKun huhu Mc Cormackin löydöistä Bonanzassa levisi, niin kaikki, Circle\nCity ja Forty Mile mukaan luettuina, läksivät ylös Yukonia,\nlukuunottamatta niitä, jotka, kuten Jack Harrington ja Louis Savoy,\nsuorittivat etsiskelyjä kaukana lännessä. Hirvien laitumet ja joet\nvallattiin ilman mitään järjestystä ja sattumalta tuli vallatuksi yksi\nkaikkein kultarikkaimpia paikkoja -- Eldorado.\n\nOlaf Nelson ilmoitti vaatimuksensa viiteensataan jalkaan, asetti\nmerkkinsä ja katosi. Siihen aikaan sijaitsi lähin ilmoituskonttori\npoliisikasarmissa Fort Cudahy'ssa, joen toisella puolen vastapäätä\nForty Milea, mutta kun laajalle levinnyt huhu tiesi, että Eldorado oli\noikea kultamaa, niin pian huomattiin, että Olaf Nelson oli jättänyt\ntekemättä tuon matkan Yukonia alas saattaakseen valtauksen\nluetteloihin. Ihmiset katsoivat ahneesti omistajatta jäänyttä valtausta\njossa he tiesivät tuhannen tuhatta dollaria odottavan vain lapiota ja\nhuuhtelupannua. Mutta kukaan ei voinut koskea valtaukseen, sillä laki\nmääräsi kuusikymmentä päivää aikaa paalujen lyömisestä lailliseen\nilmoittamiseen ja kaivosoikeuden saamiseen, -- tämän ajan kuluessa oli\npaaluttajan oikeus koskematon. Kaikki tiesivät Olaf Nelsonin\nkatoamisesta ja kymmenet miehet tekivät valmistuksia voidakseen\nkiireesti lähteä ja ehtiä ensiksi Fort Cudahy'in.\n\nMutta Forty Milessa suhtauduttiin tähän verrattain tyynesti. Asukkaat\nponnistivat kaikki voimansa varustaakseen kaikella välttämättömällä\nJack Harringtonin ja Louis Savoy'n, eikä ollut niin mieletöntä, joka\nolisi päättänyt ryhtyä yksinään kilpailuun. Ilmoituskonttoriin oli sata\nmailia ja otaksuttiin, että molempien kilpailijoiden täytyi neljä\nkertaa vaihtaa välillä koiria. Luonnollisestikin oli viimeisellä\nvaljakolla ratkaiseva merkitys ja näitä kahtakymmentäviittä mailia\nvarten kilpailijat koettivat hankkia mahdollisimman voimakkaita\neläimiä. Puolueiden taistelu oli niin kova ja koirien kysyntä niin\nsuuri, että hinnat kohosivat ennenkuulumattoman korkeiksi. Silloin\nkääntyivät kaikkien katseet Joy Monineau'hon. Hän ei ollut ainoastaan\nkoko jutun alkusyy, vaan hänellä oli myöskin parhain koiravaljakko\nChilcootista Beringin mereen. Johtajakoirana ei Wolf Fangilla ollut\nvertaistaan. Se, jonka rekeen tämä olisi viimeisellä välillä\nvaljastettu, olisi varmasti voittaja. Tästä ei ollut epäilystäkään.\nEnemmän kuin kerran kiusattiin, että Joy luovuttaisi jommalle kummalle\nkilpailijalle koiransa, -- mutta hän oli taipumaton. Ja puolueet\nlöysivät lohdutusta vain siitä tosiasiasta, että jos ei toinen saanut\nhyötyä koiran omistamisesta, ei sitä saanut toinenkaan.\n\nMutta miehet ovat, niin yksilöinä kuin kokonaisuutenakin niin luotuja,\nettä he kuluttavat elämänsä autuaassa tietämättömyydessä naisen sydämen\nhienoimmista ja syvimmistä ajatuksista. Näin oli Forty Milen miestenkin\nlaita. He eivät voineet lukea Joy Molineau'n salaisimpia ajatuksia ja\ntunnustivat myöhemmin, ettei heidän onnistunut ymmärtää tämän Eevan\ntyttären arvoituksellista käytöstä, tyttären, jonka isä kaupitsi maassa\nturkiksia, ennenkuin he edes unissaan olivat tätä maata nähneet. Mutta\nkaikki nämä olosuhteet eivät olleet vaikuttaneet häneen eikä hän\nsenvuoksi ollut vähemmän nainen. Miehet tiesivät, että hän leikki\nheidän kanssaan, mutta he eivät tienneet hänen tarkoitustaan, eivätkä\nkäsittäneet hänen pelinsä syvyyttä ja viekkautta. He näkivät vain\navoimet kortit niin että viimeiseen hetkeen saakka Forty Mile oli\nviattomassa tietämättömyyden tilassa, eikä ollut mahdollista tehdä\njohtopäätöksiä, ennenkuin hän löi esille viimeisen valttinsa.\n\nNoin viikkoa ennen asukkaat lähtivät paikalle, josta Jack Harringtonin\nja Louis Savoy'n matkan piti alkaa. Kilpailijat varasivat tarpeeksi\naikaa ehtiäkseen Olaf Nelsonin valtaukselle muutamia päiviä ennen\nmääräajan loppua, antaakseen koirille aikaa levätä. Tiellä he\nkohtasivat Dawsonin asukkaita, jotka varasivat jo koiravaljakoita\nkilpailutien varrelle.\n\nKaksi päivää kilpailijoiden lähdön jälkeen Forty Mile alkoi lähetellä\nomia valjakoitaan -- ensimmäisen seitsemänkymmenenviiden mailin päähän,\ntoisen viidenkymmenen ja viimeisen kahdenkymmenenviiden. Valjakot\nviimeistä väliä varten olivat suurenmoiset ja niin valitut, että\nasukkaat viidenkymmenen asteen pakkasessa kokonaisen tunnin\narvostelivat niiden ominaisuuksia, ennenkuin ne lähetettiin.\nViimeisellä minuutilla ilmestyi reellään Joy Molineau. Hän lähestyi Lon\nMc Fanea, jolle oli uskottu Harringtonin valjakko, eikä ehditty\ntointua, ennenkuin hän irroitti valjakostaan Wolf Fangin ja sitoi sen\nHarringtonin valjakon eteen.\n\n-- Louis Savoy parka! -- puhelivat ihmiset, mutta Joy Molineau väläytti\nvain mustia silmiään ja palasi takaisin isänsä majaan.\n\nOli puoliyö. Olaf Nelsonin valtaukselle oli kokoontunut muutamia satoja\nturkiksiin puettuja miehiä, he eivät välittäneet kuudenkymmenen asteen\npakkasesta, vaan olivat jättäneet lämpimät vuoteensa ja asumuksensa.\nMuutamat heistä valmistelivat merkkejä alueen valtausta varten.\nKapteeni Constantinen ratsupoliisit valvoivat, että kaikki kävi\nsääntöjen mukaan. Oli määrätty, ettei kukaan saanut asettaa paaluja\nkuluvan päivän viimeiseen sekunttiin saakka. Pohjoisessa tällaisilla\nmääräyksillä on Jehovan lain voima, sillä kuula on nopea ja sattuu\nmaaliinsa kuin salama.\n\nOli kirkas ja kylmä. Revontulet valaisivat taivasta väreilevine,\nleiskuvine valoineen. Karhunnahkaturkkiin kääriytynyt poliisimies astui\nesiin pitäen kättään valmiina. Miehet tunkeilivat koiriensa joukossa,\nnostivat niitä, selvittelivät hihnoja ja korjailivat valjaita. Sitten\nlähestyivät he määrättyä paikkaa pitäen lujasti käsissään paaluja ja\nmerkkejä. He olivat niin usein liikkuneet alueella, että saattoivat nyt\ntehdä kaikki vaikka sidotuin silmin. Poliisi kohotti kättään. Riisuen\nliiat turkit ja peitteet, jättäen vain kaikkein välttämättömimmän,\nosanottajat olivat valmiit.\n\n-- Valmiit!\n\nKuusikymmentä paria käsiä heitti rukkaset, yhtä monta paria\nmokkasiineja tallasi lujasti lumeen.\n\n-- Eteenpäin!\n\nHe hajaantuivat lavealle alalle kaikille neljälle suunnalle, asettaen\nmerkkejä joka kulmaan sekä keskelle, johon oli pantava kaksi\nkeskuspaalua. Senjälkeen heittäytyivät he rekiinsä ja kiisivät pitkin\njoen jäätynyttä pintaa. Nousi tavaton melu ja huuto. Reki törmäsi\nrekeen, koiravaljakko heittäytyi toisen päälle hampaiden välkkyessä ja\nkarvojen noustessa pystyyn. Kapea joki täyttyi tunkeilevista miehistä.\nPiiskojen ja pamppujen lyönnit kajahtelivat milloin siellä, milloin\ntäällä. Hetki oli tärkeä ja jokaisella kilpailijalla oli tovereita,\njotka koettivat auttaa häntä. Vähitellen, yksi toisensa jälkeen,\ntavattomilla ponnistuksilla, reet selviytyivät ja katosivat näkyvistä\npimeyteen.\n\nJack Harrington näki tungoksen ja odotti rekensä luona kunnes tie\nhiukan selveni. Louis Savoy, tarkkaavasti katsellen kilpatoveriaan,\njoka omasi suuren taidon koirien ohjaamisessa, odotti myöskin. Melu\nheikkeni, kun he lähtivät liikkeelle, ja noin kymmenen mailia oli\nkuljettava, ennenkuin he saavuttivat edellämenijät.\n\nMolemmin puolin tietä oli pehmeä, kristallin tapaisista lumikiteistä\nmuodostunut hanki. Jos joku olisi tahtonut sivuuttaa toisen, olisi\nhänen valjakkonsa vaipunut vatsaa myöten lumeen. Senvuoksi miehet\nloikoivat hyppivissä reissään ja odottivat.\n\nMitään muutosta tilanteessa ei tapahtunut koko viidentoista mailin\nmatkalla Bonanzasta ja Klondykesta Dawsoniin, jossa oli mentävä Yukonin\npoikki. Siellä odotti ensimmäinen vaihto. Mutta Harrington ja Savoy\nolivat asettaneet valjakkonsa pari mailia kauemmaksi kuin muut.\nSekamelskassa, joka seurasi vaihtoa, sivuuttivat he puolet\nkilpailijoista. Ehkäpä noin kolmekymmentä miestä oli edellä, kun he\nlaskeutuivat Yukonin avaralle lakeudelle. Tilanne oli jännittävä.\n\nKun joki oli jäätynyt, oli jäänyt noin mailin verran avonaista vettä\nmolempien suunnattomien jäälohkojen väliin. Vasta äskettäin tämä paikka\noli peittynyt jääkuorella ja muodosti nyt tasaisen, liukkaan pinnan,\nikäänkuin vahatun tanssisalin lattian. Heidän saapuessaan tälle\nliukkaalle jäälle nousi Harrington polvilleen pitäen toisella kädellään\nrekeä, piiskan vimmatusti, räikeiden kirousten säestämänä, suhistessa\nkoirien päiden yli. Valjakko saapui sileälle pinnalle ja kiisi\neteenpäin kuin tuuli. Vain muutamat koko pohjolassa osasivat ohjata\nkoiria sellaisella taituruudella kuin Jack Harrington.\n\nÄkkiä alkoi hän kiiruhtaa vielä nopeammin. Louis Savoy, lisäten\nvauhtia, seurasi ja hänen etumaiset koiransa kulkivat heti kilpailijan\nreen takana. Harrington ei siekaillut. Kadottamatta hetkeäkään hyppäsi\nhän odottavaan valjakkoon ja uhkaavalla huudolla kiihoitti levänneet\nkoirat laukkaan. Savoy teki samoin ja jätetyt valjakot törmäilivät\njälestä tuleviin ja aiheuttivat sekasortoa. Harrington näytti tietä\nSavoy seurasi.\n\nKun pakkanen koveni kuuteenkymmeneen asteeseen alle nollan, niin miehet\neivät voineet jäädä kauaksi paikoilleen ilman tulta tahi voimakasta\nliikettä. Senvuoksi Harringtonin ja Savoy'n täytyi turvautua vanhaan\nkeinoon juosta ja ajaa. Hypäten reestä piiska kädessä juoksivat kunnes\nveri lämpeni, asettuivat jälleen rekiin ja ajoivat kunnes tuli kylmä.\n\nSillä tavoin, reessä ja juosten, he sivuuttivat toisen ja kolmannen\nvaihtopaikan. Viisi mailia pitkä takana oleva jono koetteli heidät\nsivuuttaa, mutta turhaan, ainoastaan Louis Savoy ei jäänyt\nHarringtonista.\n\nKun he saapuivat kolmannelle vaihtopaikalle, seitsemänkymmenenviiden\nmailin päähän ajoi Lon Mc Fane viereen; Harrington näki että\nWolf Fang oli etumaisena ja nyt hän tiesi voittavansa. Ei yksikään\nvaljakko maailmassa voinut sivuuttaa häntä näillä viimeisillä\nkahdellakymmenelläviidellä maililla. Ja kun Savoy näki Wolf Fangin\nkilpailijansa valjakon etupäässä, tiesi hän hävinneensä. Hän kirosi\nitseään, kirosi naistakin. Mutta lumen tuprutessa kiisi Harrington, ja\nSavoy päätti olla jäämättä hänestä sekä päätti koettaa onneaan loppuun\nasti. Idässä alkoi vaaleta ja he lensivät eteenpäin kummastellen Joy\nMolineau'n tekoa.\n\nKoko Forty Mile oli aikaisin ryöminyt makuunahoistaan ja kokoontunut\ntien viereen. Täältä näkyi Yukonin yläjuoksu muutamia maileja, aina\nensimmäiseen käänteeseen saakka. Joen toisella puolella Fort Cudahy'ssa\nvirkamies odotti kärsimättömästi kilpailun loppua. Joy Molineau seisoi\nmuutaman sylen päässä tieltä. Hänen ja tien välinen alue oli vapaa.\nKokoonnuttiin sytytettyjen nuotioiden ympärille ja lyötiin\nkultahiekalla vetoa koirista. Enimmin asetettiin Wolf Fangille.\n\n-- Tuolla he tulevat! -- huusi intiaanipoika männyn latvasta.\n\nYukonilla näyttäytyi lumessa musta pilkku, heti sen takana toinen. Kun\nnämä pilkut suurenivat, näkyi vielä toisia mustia pilkkuja, mutta\npitkän matkan päässä takana. Vähitellen alkoi näkyä koirat ja reet sekä\nmiehet, jotka loikoivat niissä.\n\n-- Wolf Fang on etumaisena -- kuiskasi poliisivirkamies kääntyen Joy'n\npuoleen. Tämä hymyili.\n\n-- Kymmenen yhtä vastaan Harringtonista -- sanoi Birch Creekin kuningas\nkovalla äänellä, ottaen esille pussinsa.\n\n-- Onko teillä mukana kultahiekkaa? -- kysyi Joy poliisivirkamieheltä.\n\nTämä avasi pussinsa. Tyttö vilkaisi sen sisältöön.\n\n-- Ehkäpä pari sataa, mitä? Hyvä on. Minä suostun. Eroittakaa.\n\nJoy hymyili arvoituksellisesti. Virkamies ymmärsi ja katsoi tielle.\n\nKaksi miestä seisoi reessä polvillaan raivokkaasti hoputtaen koiriaan.\n\nHarrington oli etumaisena.\n\n-- Kymmenen yhtä vastaan Harringtonista! -- huusi Creekin kuningas\nylvästelevästi heiluttaen kultapussiaan virkamiehen nenän edessä.\n\n-- Suostukaa, eroittakaa! -- sanoi Joy.\n\nVirkamies totteli kohauttaen olkapäitään merkiksi, että hän teki sen\ntytön vuoksi, vaikka se olikin hulluutta.\n\nJoy nyökäytti päätään.\n\nMelu hiljeni. Ihmiset lakkasivat lyömästä vetoja. Kallistellen, hyppien\npuolelta toiselle lensivät reet villisti heitä kohti. Vaikka Louis\nSavoy'n etumainen koira kulkikin heti Harringtonin reen takana, oli\nranskalaisen kasvojen ilme toivoton.\n\nHarringtonin suu oli tiukasti suljettu. Hän ei katsonut oikeaan eikä\nvasempaan. Hänen koiransa nelistivät säännöllisessä tahdissa pitkin\ntietä, ja Wolf Fang pää alaspäin painettuna, ympärilleen katsomatta vei\nsuurenmoisesti tovereitaan.\n\nForty Mile pidätti hengitystään.\n\nEi kuulunut pienintäkään ääntä paitsi jalasten kitinää ja piiskojen\nvinkumista. Äkkiä kajahti ilmassa Joy Molineau'n ääni!\n\n-- Hei! Hei! Wolf Fang! Wolf Fang!\n\nWolf Fang kuuli. Se jätti yhtäkkiä tien ja lähti suoraan emäntänsä luo.\nValjakko seurasi sitä, reki kaatui äkkiä ja Harrington lensi lumeen.\nSavoy kiisi ohi kuin salama. Harrington hyppäsi jaloilleen ja näki\nhänen lentävän poikki joen ilmoituskonttoriin.\n\n-- Niin, Louis Savoy ajaa todella hyvin -- selitti Joy Molineau tällä\nvälin virkamiehelle. -- Hän voittaa.\n\nJa hän voitti.\n\n\n\n\nKERTOMUKSEN LOPPU\n\n\nI.\n\nMiehet istuivat pelaamassa whistia pöydän ääressä, jonka laudat olivat\ntasoitetut kirveellä niin huonosti, että voittajan oli vaikeata vetää\ntikkiä omalle alueelleen. Vaikka he olivat paitahihasillaan, valui hiki\nheidän kasvoiltaan -- mutta paksujen villasukkien ja mokkasiinien\nsuojaamissa jaloissa tuntui pakkasen nipistys. Niin suuri oli\nlämpötilojen erotus leirin eri korkeuksissa. Rautapeltinen Yukon-uuni\nhehkui kuumuuttaan, mutta kahdeksan jalan päässä hyllyllä, alhaalla\noviaukon vieressä, oli kovaksi jäätyneitä hirvenlihakimpaleita. Ovesta\noli kolmasosa -- alhaalta päin -- huurteen peitossa. Vuoteitten takana\nnäkyi seinänraoissa valkeata lunta. Ikkunana toimi öljytty paperi, joka\nlaski valoa lävitseen. Sen alaosa oli tuuman paksuisen huurrekerroksen\npeitossa. Se oli jäätynyttä kosteutta, jota miehet olivat hengittäneet\nulos keuhkoistaan.\n\nHe pelasivat sangen jännittyneinä, sillä hävinnyt pari sai kaivaa\navannon Yukonin seitsemän jalan vahvuisen lumi- ja jääpeitteen lävitse.\n\n\"Ei ole juuri tavallista, että maaliskuussa olisi näin hitonmoinen\npakkanen\", huomautti mies, joka oli tehnyt työn. \"Paljonko arvioit sitä\nolevan, Bob?\"\n\n\"Hm, viisikymmentäviisi tahi kuusikymmentä alle nollan. Mitä tohtori\narvelee?\"\n\nTohtori käänsi päätään ja katsoi oven huurrepeitteeseen.\n\n\"Ei pykälääkään alle viidenkymmenen. Pikemminkin vieläkin vähemmän --\nneljäkymmentäyhdeksän ehkä. Katsokaahan ovea. Huurre on juuri\nviidenkymmenen merkin kohdalla, mutta yläreuna ei ole selvä. Se oli\nkerran neljä tuumaa korkeammalla, mutta pakkanen olikin silloin\nseitsemässäkymmenessä.\" Hän kohotti kättään, mutta ei keskeyttänyt\nkorttien käsittelyä, vaan vastasi ovelta kuuluvaan koputukseen:\n\"Astukaa sisään.\"\n\nSisään ilmestyi suuri, leveäharteinen ruotsalainen, vaikka hänen\nkansallisuuttaan ei saanut selville, ennenkuin hän oli poistanut\nkorville painetun lakin ja jään, joka naamioi hänen kasvonsa ja\npartansa.\n\n\"Minä tietää yksi doktori tällä kämpällä\", sanoi hän kysyvästi,\nkatsellen epäröiden miehiä vuoron perään valjulla ja pitkällisiä\nkärsimyksiä ilmaisevalla katseellaan. \"Minä tullut pitkä matka.\nWhyo-joen pohjoinen haara.\"\n\n\"Minä olen tohtori. Mikä hätänä?\"\n\nVastauksen sijasta mies kohotti vasemman kätensä, jonka keskisormi oli\nkauheasti turvonnut. Sitten hän alkoi kuvata sekavalla tavalla ja\nkielellä kipunsa historiaa.\n\n\"Antakaahan kun katson\", virkkoi tohtori kärsimättömästi. \"Asettakaa se\npöydälle. Kas niin.\"\n\nMies noudatti käskyä ollen äärimmäisen varovainen.\n\n\"Hm\", tohtori mutisi. \"Jänne luiskahtanut paikoiltaan. Ja te olette\ntullut tänne sadan mailin päästä saadaksenne sen kuntoon. Panen sen\npaikoilleen parissa hetkessä. Katsokaa, miten se käy, että osaatte ensi\nkerralla tehdä koko homman itse.\"\n\nÄkkiarvaamatta hän painoi kämmenensä syrjällä rajusti turvonnutta\nsormea. Mies huusi pelästyksestä ja tuskasta. Se oli eläimellistä\ntuskanhuutoa; hänen kasvonsa muistuttivat petoa, joka aikoo hypätä\nkiusaajansa kimppuun.\n\n\"Hyvä on\", virkkoi tohtori ja hänen äänestään ilmeni asiantuntemus.\n\"Miltä tuntuu? Paremmalta? Tietenkin. Ensikerralla voitte tehdä itse\nkoko toimituksen. -- Jaa kortit, Strothers. No niin, se siitä.\"\n\nRuotsalaisen hitaille, tyhmänsekaisille kasvoille tuli vähitellen\nhelpotuksen ja ymmärryksen ilme. Sormi tuntui paremmalta, sitä ei\nsärkenyt enää, kun toimituksen tuskallisuus oli haihtunut. Hän tarkasti\nsitä uteliaana ja ihmetellen, taivutellen ja ojentaen. Sitten hän veti\ntaskustaan kultapussin.\n\n\"Kuinka paljon?\"\n\nTohtori pudisti päätään kärsimättömästi. \"Ei mitään. En nykyään\nharjoita ammattia. -- Bob, sinun vuorosi.\"\n\nRuotsalainen käveli pari askelta, tarkasteli vuoroin sormeaan vuoroin\ntohtoria ihailun kuvastuessa hänen silmistään.\n\n\"Mainio mies. Mikä teidän nimi?\"\n\n\"Linday. Tohtori Linday\", vastasi Strothers, jotta tohtori ei\nhermostuisi.\n\n\"On iltapäivä käsissä\", Linday sanoi ruotsalaiselle peliinsä\nkiintyneenä. \"Levähtäkää yö täällä; meillä on yksi ylimääräinen vuode.\nOn liian kylmä lähteä taipaleelle.\"\n\nLinday oli hoikka, tummaverinen mies, laiha, ohuthuulinen ja vahva.\nSileäksiajetut kasvot olivat vapaat liiasta lihasta. Liikkeet olivat\nnopeat ja täsmälliset. Hän ei tehnyt turhia temppuja käsitellessään\nkortteja. Silmät olivat mustat, suorat ja läpitunkevat ja näkivät asiat\npintaa syvemmälle. Kädet olivat sirot, hoikat ja jäntevät ja\ntottumatonkin arvostelija olisi huomannut niiden olevan voimakkaat.\n\n\"Meille tuli\", virkkoi hän vetäen viimeisen tikin. \"Yksi rubberi vielä,\nniin saadaan tietää kuka kaivaa avannon.\"\n\nOvelta kuului taaskin koputus. Tohtori huudahti kiukuissaan.\n\n\"Näyttää siltä, että tästä rubberista ei tule mitään\", valitti hän, kun\novi oli avautunut. \"Entäs mikä teitä vaivaa?\" kysyi hän\nsisäänastuneelta.\n\nTämä koetti turhaan liikuttaa jäätynyttä partaansa. Oli ilmeistä, että\nhän oli ollut taipaleella tuntikausia. Pakkanen oli purrut poskipäitä\nkunnes ne olivat mustuneet. Jossakin nenän ja leuan välimailla oli\njääkuoressa aukko, josta hengitys näkyi kulkevan. Siitä tuiskahti\ntavantakaa tupakkainen sylkäys, joka oli ulkona muodostanut jääpuikkoja\nsen reunoille.\n\nHän pudisti päätään, hymyili silmillään ja astui kamiinan ääreen\nsulattamaan itseään puhekuntoiseksi. Sulamista hän auttoi sormillaan\nirroittaen jääpalasia, jotka putosivat hehkuvalle raudalle sihisemään.\n\n\"Minua ei vaivaa mikään\", hän julisti lopuksi. \"Mutta jos joku teistä\non tohtori, niin hän saa työtä. Ylhäällä Little Pecossa on mies, jolla\noli kahnaus puuman kanssa, ja tämä kynsi häntä aivan häpeämättömästi.\"\n\n\"Kuinka pitkällä?\" Linday kysyi.\n\n\"Sadan mailin matka.\"\n\n\"Koska se tapahtui?\"\n\n\"Olen ollut matkalla kolme päivää.\"\n\n\"Onko se pahakin?\"\n\n\"Koko olkapää vinossa. Muutamia kylkiluita poikki. Oikea käsivarsi\nkatkennut. Kasvoja lukuunottamatta kaikkialla haavoja luuta myöten.\nNeuloimme pari kolme pahinta paikkaa väliaikaisesti ja sidoimme\nkatkenneet valtimot.\"\n\n\"Kas vain\", Linday ivasi. \"Missähän ruumiinosassa ne olivat?\"\n\n\"Vatsassa.\"\n\n\"Hän on mennyttä miestä.\"\n\n\"Ei jukoliste olekaan. Pesimme haavat puhtaiksi ennenkuin neuloimme ne\nväliaikaisesti. Meillä oli vain pellavalankaa, mutta senkin pesimme\npuhtaaksi.\"\n\n\"Hän on kuollut jo nyt\", Linday päätteli.\n\n\"Ei ole. Se mies ei hevillä kuole. Hän tietää, että olen hakemassa\nlääkäriä ja pinnistää kaikki voimansa elääkseen. Tiedän sen.\"\n\n\"Sillä on tosiaan ihmeitätekevä vaikutus\", jatkui samassa äänilajissa.\n\"Sanoakseni totuuden en ota vastaan potilaita. Enkä jaksa käsittää\nmiksi lähtisin katsomaan sadan mailin päässä olevaa kuollutta miestä\nlämpömittarin osottaessa viittäkymmentä alle nollan.\"\n\n\"Mutta hän ei ole kuollut\", intti toinen.\n\nLinday pudisti päätään.\n\n\"Valitan, että matkanne meni hukkaan. Jääkää kuitenkin yöksi.\"\n\n\"Erehdys. Me lähdemme kymmenen minuutin kuluttua.\"\n\n\"Mistä nyt moinen varmuus?\" kysäsi Linday äreästi.\n\nSilloin Tom Daw piti puheen, elämänsä pisimmän.\n\n\"Siksi, että hän elää, kunnes te saavutte sinne, vaikka kestäisi\nviikon. Sitäpaitsi hänen vaimonsa on hänen luonaan, ei itkemässä, vaan\nhoitamassa. He pitävät toisistaan aikalailla, ja vaimolla on yhtä luja\ntahto kuin miehelläkin. Vaimo pitää häntä hengissä oman elämänsä\navulla. Olen varma siitä, ettei mies ele käynyt lainkaan heikommaksi.\nLyön vetoa kolme unssia yhtä vastaan, että hän on hengissä, kun me\nsaavumme sinne. Joella minulla on koiravaljakko. Teidän pitäisi olla\nkunnossa kymmenen minuutin päästä, niin että ehtisimme ajoissa perille,\nkoska jäät voivat lähteä milloin hyvänsä. Menen nyt koirien luo ja\nodotan teitä kymmenen minuutin kuluttua.\"\n\nTom Daw peitti korvansa, veti kintaat käsiinsä ja astui ulos.\n\n\"Piru hänet periköön!\" huusi Linday ja loi kiukkuisen katseen ovea\nkohti.\n\n\nII.\n\nSamana iltana rakensivat Linday ja Tom Daw pimeän tultua leirin\ntaivallettuaan kaksikymmentäviisi mailia. Se oli yksinkertainen, mutta\nsilti huolellisuutta kysyvä työ: ensin tehtiin tuli lumeen; sen\nympärille asetettiin makuuturkit havualustalle; niiden taakse\npitkulainen purjekangas, joka heijastaa nuotiosta säteilevän lämmön\ntakaisin nukkujan hyväksi. Daw ruokki koirat, hakkasi keittojään ja\npuut. Linday'n poskia kirveli hänen hääriessään keittohommissa. He\nsöivät tukevasti, polttivat piipullisen ja juttelivat kuivatessaan\nmokkasiinejaan tulen loisteessa ja nukahtivat pian uupumuksen ja hyvän\nterveyden suomaan uneen.\n\nAamulla oli tuo ennenkuulumaton kylmyys mennyt menojaan. Linday\narvosteli mittarin osottavan viittätoista ja yhä nousevan. Daw'ta se\nhermostutti. Heidän olisi kuljettava kanjonissa, ja oli odotettavissa,\nettä se täyttyisi tulvavedestä ennen pitkää. Kanjonin seinät olivat\nuseita tuhansia jalkoja korkeat. Niitä saattoi kyllä kiivetä, mutta se\noli hidasta.\n\nSinä iltana oli aivan pilkkopimeä, kun he lopulta pysähtyivät\npelottavaan rotkoon. Poltettuaan iltapiipun he olivat yksimielisiä\nsiitä, että oli kovin lämmin. Lämpömittari oli varmasti noussut nollan\nyli -- ensi kerran kuuden kuukauden pakkasten jälkeen.\n\n\"Ei kukaan ole kuullut puumista näin etäällä pohjoisessa\", Daw sanoi.\n\"Rocky sanoi sitä kuguaariksi. Olen ampunut niitä koko joukon\nCurry'ssa, Oregonissa, josta olen kotoisin, mutta me nimitämme sitä\npuumaksi. Olkoon asia miten hyvänsä, ainakin se oli suurin kissa, mitä\nolen koskaan nähnyt. Miten se oli joutunut niin etäälle varsinaisista\nmetsästysalueistaan -- siinä kysymys.\"\n\nLinday ei lausunut arveluaan. Hän torkkui. Mokkasiinit saivat höyrytä\ntikkujen nenässä hänen sitä huomaamatta. Koirat olivat kiertyneet\nkarvaisiksi palloiksi ja nukkuivat lumessa. Kekäleen räiske tehosti\nvallitsevaa hiljaisuutta. Linday heräsi pelästyen ja katsahti Daw'hon,\njoka loi häneen samanlaisen katseen. Molemmat kuuntelivat. Kaukaa\nkuului epäselvää huminaa, joka vähitellen kasvoi kolkoksi ärjynnäksi.\nSe lähestyi käyttäen tienään vuoren huippuja ja kanjonin rotkoja,\ntaivutti metsän edestään pakottaen kallionkoloissakin kasvavat\nkääkkyräiset männyt kumartamaan. He tiesivät mikä se oli. Ensimmäinen\ntuulenhenkäys pyyhälsi heidän ohitseen; se oli lämmin ja virkistävä ja\nteki nuotiosta ilotulituksen. Koirat heräsivät, nousivat istumaan ja\nojentaen laihat kuononsa avaruutta kohti päästivät pitkän\nsudenulvonnan.\n\n\"Se on Chinook-myrsky\", Daw sanoi.\n\n\"Meidän on kiiruhdettava, arvelen\", lausui Linday.\n\n\"Niin on. Mutta vuorten yli kiipeäminen on vaikeata, kymmenen kertaa\nvaivalloisempaa kuin jokitaival.\" Daw katseli Linday'hin ja näytti\nmiettivän jotakin. \"Olemme olleet liikkeellä viisitoista tuntia\", hän\nhuusi, jotta ääni kuuluisi myrskyn ulvonnassa, vaikeni ja odotti.\n\"Tohtori\", sanoi hän vihdoin, \"luulisitteko jaksavanne?\"\n\nVastauksen asemasta Linday koputti piippunsa tyhjäksi ja veti märät\nmokkasiinit jalkaansa. Tuokiossa olivat koirat valjastetut, leiri\npurettu ja keittovehkeet ja turkit kiinnitetty rekeen. He kahlasivat\nsinä yönä lumessa seuraten jälkiä, jotka Daw oli polkenut lähes viikko\nsitten. Chinook ulvoi koko yön, mutta he vain kannustivat koiriaan ja\nomia väsyneitä lihaksiaan. Kun kaksitoista tuntia oli kulunut söivät he\naamiaisen kahdenkymmenenseitsemän mailin päässä edellisestä leiristä.\n\n\"Tunnin lepo\", sanoi Daw, kun he olivat ahmineet useita nauloja\nsilavassa paistettua hirvenlihaa.\n\nDaw antoi toverinsa nukkua kaksi tuntia, mutta ei itse uskaltanut\nummistaa silmiään. Hän asetti merkkejä pehmeäpintaiseen lumeen\nnähdäkseen kuinka se laski. Kahdessa tunnissa lumi laski kolme tuumaa.\nJoka suunnalta, läheltä ja kaukaa, kuului veden lirinää, erottautuen\nselvästi tyyntyneessä kevättuulessa. Little Peco sai uutta voimaa\nmonista pikku virroista ja nousi talven kahleita vastaan repien jään\nrikki vihaisesti paukahdellen ja särähtäen.\n\nDaw kosketti Linday'n olkapäätä, kosketti uudelleen, pudisti, pudisti\nrajusti.\n\n\"Tohtori\", sanoi hän ihailunsekaisella äänellä, \"varmaankin voitte\ntaasen kävellä hiukan.\"\n\nVäsyneet mustat silmät ilmestyivät näkyviin raskaiden luomien alta ja\nhyväksyivät kiittelevän kehoituksen.\n\n\"Kysymys on tämä: Rocky on hyvin huonossa kunnossa. Kuten olen sanonut,\nneuloin pahimpia haavoja. Tohtori....\" Hän pudisti miestä, jonka silmät\nolivat painuneet uudelleen kiinni. \"Tohtori, kuulkaa. Kysymys on;\nvoitteko kävellä vähän lisää -- kuulkaa! Voitteko kävellä vähän lisää?\"\n\nVäsyneet koirat ulisivat, vingahtelivat, kun ne ajettiin unestaan.\nKulku oli hidasta, vain pari mailia tunnissa, ja eläimet olivat niin\nväsyneitä, että ne asettuivat märkään lumeen makaamaan, kun vain\nvähänkin tilaisuutta ilmeni.\n\n\"Kaksikymmentä mailia tämmöistä; sitten olemme jo sivuuttaneet rotkon\",\nrohkaisi Daw tohtoria.\n\n\"Sen jälkeen jää voi mennä pirstaleiksi, sillä me voimme kulkea rantaa\nja leirille on vain kymmenen mailia. Olemme jo melkein perillä.\nSaatuanne Rocky'n kuntoon voitte palata takaisin kanootilla yhdessä\npäivässä.\"\n\nJää heidän ollaan kävi yhä levottomammaksi, irroittui rannoista ja\nnousi tuuma tuumalta. Oli paikkoja, joissa se oli vielä kiinni, mutta\nsiellä oli se veden peitossa, jonka lävitse heidän tuli kahlata. Little\nPeco ähkyi ja raivosi. Railoja ja halkeamia muodostui heidän eteensä,\nkun he kiirehtivät eteenpäin. Jokainen maili, jonka he kulkivat jäätä\npitkin, säästi kymmenen mailia vaivalloista vuoristotaivallusta.\n\n\"Istahtakaa rekeen ja levätkää, tohtori\", kehoitti Daw.\n\nMustien silmien välke esti häntä toistamasta ehdotusta.\n\nJo keskipäivän aikaan he saivat vakavan varoituksen lopun\nläheisyydestä. Vuolas virta oli kuljettanut jäälauttoja sen jään alle,\njolla he kävelivät. Ne hankasivat sitä vastaan aiheuttaen kovan\njyrinän. Koirat vinkuivat peloissaan ja olisivat menneet rannalle.\n\n\"Tämä merkitsee, että ylempänä on avovettä\", selitti Daw.\n\n\"Aivan piakkoin se patoutuu jossakin kohdassa veden noustessa sata\njalkaa yhtä monessa minuutissa. Kiivetkäämme vuoristoon niin kauan kuin\ntilaisuutta on. Tulkaa! Ajatelkaa, Yukon pysyy jäässä vielä monta\nviikkoa.\"\n\nJoki oli tältä kohtaa hyvin kapea ja jyrkkäreunainen, joten heidän oli\njatkettava matkaansa ja yritettävä ylempää. Mutta silloin tapahtui tuo\npelätty onnettomuus. Jää paukahti ja halkesi aivan valjakon kohdalta,\nniin että osa joutui toiselle, osa toiselle lautalle. Kaksi keskellä\nolevaa koiraa putosi railoon ja joutui virran vietäväksi, joka kiskoi\nniitä ja jäällä seisovia koiria mukaansa. Johtokoira putosi, kaksi\nperimmäistä olivat laahautuneet aivan reunalle, jossa ne ulvoivat\npeloissaan. Miehet kiskoivat rekeä epätoivon vimmalla poispäin, mutta\nse vain luisui lähemmäksi. Kaikki tämä tapahtui muutamassa sekunnissa.\nDaw katkaisi veitsellään vetohihnan ja koirat katosivat jään reunan\nalle. Jää halkesi pienemmäksi lautaksi, joka hoippui ja pyöri törmäten\nlopuksi rannan kalliota vastaan. Yhteisponnistuksin he saivat reen\nrannalle ja pääsivät suojaan parahiksi nähdäkseen kuinka jäälautta\nnousi kyljittäin, painui alas ja katosi näkymättömiin.\n\nLiha ja makuuturkit asetettiin kääröiksi ja reki hyljättiin. Linday\nmurisi, kun Daw otti raskaamman käärön, mutta tämä oli taipumaton.\n\n\"Te saatte ryhtyä kohta sinne saavuttuamme parannushommiin. Lähdetään.\"\n\nHeidän lähtiessään oli kello yksi päivällä. Kahdeksan aikaan illalla he\nolivat päässeet toiselle rinteelle ja vaipuivat uupuneina maahan\npuoleksi tunniksi. Sitten tehtiin tuli, nautittiin kahvia ja suunnaton\nmäärä hirvenlihaa. Linday punnitsi käsissään kumpaakin kääröä ja\nhuomasi, että Daw'n kantama oli kaksi kertaa raskaampi.\n\n\"Te olette terästä, Daw\", ihaili Linday.\n\n\"Hm! Mitä? Pah! Teidän pitäisi nähdä Rocky. Hän on platinaa,\npanssariterästä, puhdasta kultaa ja muita vahvoja aineita. Olen\nvuortenkävijä, mutta en riitä hänelle alkuunkaan. Alhaalla Curry'ssa\nuuvutin kaikki muut pojat karhunjahdissa. Kun ensi kerran olin yhdessä\nRocky'n kanssa aioin näyttää hänelle mikä mies olen. Painelin melkein\nkoirien rinnalla, mutta en päässyt irti Rocky'sta, joka ravasi\nkantapäilläni. Arvelin, ettei hän kestäisi sitä menoa kovinkaan kauan\nja lisäsin höyryä. Kului tunti: hän yhä ravaa kantapäilläni. Tunnustan\nvähän hämmästyneeni. 'Ehkä tahdotte kulkea ensimmäisenä ja määrätä\nmieleisenne vauhdin', sanoin minä. 'Aivan', vastasi hän. Ja sen hän\nteki. Pysyin hänen kintereillään, mutta kyllä olin kuitti mies, kun\nkarhu vihdoin kiipesi puuhun.\n\n\"Sitä miestä ei pelko pysähdytä. Viime syksynä, vesien jäätymisen\naikoihin, me kerran olimme matkalla leirille iltahämärässä. Olin\ntuhlannut riekkoihin koko ammusvarastoni, eikä Rocky'llakaan ollut kuin\nyksi panos. Silloin koirat ajoivat harmaakarhun puuhun. Pieni se tosin\noli, painoi vain kolmesataa, mutta silti harmaakarhu. 'Älkää tehkö\nsitä', varoitin, kun hän kiipeää puuhun pyssy kädessään. 'Teillä on\nvain yksi panos, ja nyt on liian pimeä tähdätä!'\n\n\"'Kiivetkää puuhun', sanoi hän minulle. En kiivennyt, mutta sanonpa\nteille, että, kun karhu tuli alas ja ryhtyi ärhentelemään koirien\nkanssa, teki mieleni kyllä päästä johonkin ylemmäksi. Se oli aika\nkahakka. Sitten oli vähällä käydä huonosti. Karhu luisui alas rotkon\ntapaista jyrkännettä ja pysähtyi lopulta erästä kaatunutta puuta\nvasten. Alapuolelta koirat eivät päässeet karhun kimppuun, sillä rinne\noli liian jyrkkää. Yläpuolella oli taasen pettävää soraa, ja ne\nliukuivat suoraan karhun syliin. Siinä ne nyt olivat. Karhu tekisi\nniistä selvän hyvin pian, sillä emme voineet auttaa pensaiden, pimeyden\nja panosten puutteen vuoksi.\n\n\"Mutta mitä tekikään Rocky? Hän pääsee puunrungolle, ottaa veitsensä ja\nalkaa hosua, mutta ei ulotu oikein hyvin. Karhu murskaa joka iskulla\npari kolme koiraa. Rocky on toivoton, sillä hän ei haluaisi menettää\nkoiriaan. Hän hyppelee ja huitoo karhua, kunnes sora antaa perään ja\nkaikki luisuvat vielä alemmaksi, kaksikymmentä jalkaa ja molskahtavat\njokeen, karhu, koirat ja Rocky. Oli siinä murinaa, ärinää ja sadatusta.\nKaikki pelastuivat ja uivat eri suuntiin. Karhua ei saatu, mutta koirat\nsäilyivät. Semmoinen on Rocky. Häntä ei pysäytä mikään, jos hän on\npäättänyt tehdä jotakin.\"\n\nSeuraavalla leirillä Linday kuuli, miten Rocky oli loukannut itsensä.\n\n\"Olin kulkenut joenvartta noin mailin päähän leiristä etsien sopivaa\nkirveenvarsikoivua. Paluumatkalla kuulin karhunpyydykseltä jotain ihan\nerikoista menoamista. Rocky oli löytänyt karhunraudat muutamasta\nhyljätystä varastopaikasta ja pisti ne kuntoon. Mutta se menoaminen. Se\noli Rocky ja hänen veljensä Harry. Kuulin ensin toisen nauraa\nhohottavan, sitten toisen. Tuntui kuin he olisivat leikkineet. Ja\narvatkaa, mitä he leikkivät! Olen nähnyt alhaalla Curry'ssa jokseenkin\nkylmäverisiä poikia, mutta tämä vei voiton kaikesta. Pyydykseen oli\ntarttunut iso puuma, jota he pehmittelivät ja vaihteeksi kutittelivat\nsen kuonoa ohuella kepillä. Mutta kuulkaahan itse leikin ydin. Keppi\noli Harry'lla, kun näin heidät. Sitten hän katkaisee siitä kuusi tuumaa\nja ojentaa sen Rocky'lle. Joka kerralla, kun se siirtyy toiselle, se\ntehtiin kuutta tuumaa lyhyemmäksi. Ja arvatkaa, mitä se merkitsi. Puuma\nmakasi sähisten ja sylkien ja näytti hyvin halukkaalta käymään\nkimppuun. Ei ollut aavistustakaan, koska se hyppäisi, sillä se oli vain\nhiukan kiinni toisesta takajalastaan, merkillistä kyllä, ja saattoi\npäästä irti.\n\n\"Se oli hiton kylmää peliä, ja keppi tuli aina vain lyhyemmäksi ja\npuuma raivoisammaksi. Lopuksi oli kepistä jäljellä vain neljän tuuman\nmittainen tynkä. Oli Rocky'n vuoro. 'On parasta lopettaa', neuvoi\nHarry. 'Miksi?' kysyi Rocky. 'Siksi, että minulle ei jää enää kepistä\nmitään', Harry vastasi. 'No, voit lopettaa silloin ja minä voitan\npelin', nauroi Rocky.\n\n\"En tahdo nähdä toistamiseen näytelmää, joka seurasi. Puuma vetäytyi\ntaaksepäin, niin että sillä oli vapaata liikkumisalaa ainakin kuusi\njalkaa. Ja Rocky'n keppi oli neljän tuuman mittainen. Kissa hyökkäsi\nhänen kimppuunsa. Ei voitu ampuakaan, kun he kieriskelivät niin\nnopeasti. Lopuksi onnistui Harry'n upottaa veitsensä puuman\nkaulavaltimoon.\"\n\n\"Jos olisin sen tiennyt, en olisi milloinkaan lähtenyt\", sanoi Linday.\n\nDaw nyökkäsi.\n\n\"Sitä hänen vaimonsakin pelkäsi ja senvuoksi varoitti, etten kertoisi\nsiitä mitään.\"\n\n\"Onko hän ihan pähkähullu?\" kysyi Linday raivoissaan.\n\n\"Kaikki he ovat pähkähulluja. Kummallakin veljeksellä on aina jotakin\nhirtehiskujeita mielessä. Olen nähnyt heidän uivan koskenniskalla\njääsohjossa -- rohkeudennäytös sekin. Ei ole mitään, joka pelottaisi\nheitä. Ja vaimo miltei samanlainen. Ei pelkää, vaan tekee mitä Rocky\nedellä. Mutta Rocky hoivaa häntä kuin kuningatarta eikä anna hänen\ntehdä lainkaan leiritöitä. Siksi heillä on kaksi palvelijaa, joista\nminä olen toinen. Rahaa heillä on runsaasti ja kaikki yhteistä. 'Tässä\nnäyttää olevan hyvät metsästysmaat', sanoi Rocky viime syksynä, kun\ntulimme tänne. Ja minä luulin ensin, että he etsivät kultaa. En ole\nnähnyt heidän käyttävän huuhtelupannua kertaakaan koko talvena.\"\n\nLinday'n raivo kuohui. \"En halua olla missään tekemisissä hullujen\nkanssa. Käännyn takaisin.\"\n\n\"Ette käänny\", kuului Daw'n tyyni vastaus. \"Meillä ei ole riittävästi\nmuonaa paluumatkaa varten, ja huomenna olemme jo leirillä. Kuljettuamme\ntuon vuorenharjanteen poikki töksähdämme suoraan sinne. Sitäpaitsi\nolemme jo näin pitkällä ja minä en päästäisi teitä takaisin.\"\n\nVaikka Linday oli lopen uupunut, välähtivät hänen mustat silmänsä\nvaroittaen Daw'ta puhumasta enempää. Tämä ojensi kätensä tohtorille.\n\n\"Pyydän anteeksi sanojani. Unohtakaa. Luulen, että koirien menetys\nkarvastelee mielessäni.\"\n\n\nIII.\n\nEi yhtä, vaan kolmea päivää myöhemmin -- kestettyään vuoristossa\npuhjenneen lumimyrskyn -- saapuivat he mökille, joka oli rakennettu\nraivoavan Little Pecon laaksoon. Astuttuaan kirkkaasta päivänpaisteesta\nhämärään huoneeseen ei Linday nähnyt juuri mitään, epäselvästi hän\nerotti kaksi miestä ja naisen. Mutta he eivät kiinnittäneet hänen\nmieltään, vaan hän riensi suoraa päätä vuoteen luo, jossa potilas\nlepäsi. Hän nukkui selällään silmät kiinnipainettuina. Linday kiinnitti\nhuomionsa hänen kulmakarvojensa kaarevuuteen ja silkinhienoon ruskeaan\ntukkaan. Laihat ja kuihtuneet kasvot näyttivät pieniltä jykevään\nniskaan verraten ja kuitenkin olivat piirteet lujat ruumiillisesta\nheikkoudesta huolimatta.\n\n\"Mitä ainetta olette käyttänyt?\" kysyi Linday hänen vaimoltaan.\n\n\"Tavallista sublimaattiliuosta\", vastasi hän.\n\nLinday säpsähti ja katsoi häneen tarkemmin, vilkaisi nukkuvaan\npotilaaseen ja ojentautui suoraksi.\n\n\"Lähtekää ulos -- vaikkapa puita hakkaamaan. Lähtekää!\"\n\nYksi miehistä jäi sisään.\n\n\"Tämä on vakava tapaus\", jatkoi Linday.\n\n\"Haluan puhua kahdenkesken hänen vaimonsa kanssa.\"\n\n\"Olen hänen veljensä\", vastasi toinen.\n\nNainen loi häneen rukoilevan katseen. Mies nyökkäsi ja kääntyi\nlähteäkseen.\n\n\"Täytyykö minunkin?\" kysyi Daw penkiltä, jolle hän oli väsyneenä\nheittäytynyt loikomaan.\n\n\"Teidänkin täytyy.\"\n\nLinday oli tarkastelevinaan potilasta sillä aikaa kun huone tyhjeni.\n\n\"Hm!\" hän sanoi. \"Vai tuo se on se ihailemasi Rex Strang.\"\n\nNainen katsahti vuoteella lepäävään mieheensä ikäänkuin vakuuttaakseen\nitselleen, että se todella oli hän, ja loi sitten Linday'hin sanattoman\nkatseen.\n\n\"Mikset puhu?\"\n\nNainen kohautti olkapäitään. \"Se ei kannattaisi. Tiedät, että hän on\nRex Strang.\"\n\n\"Kiitos. Ehkä et tiedä, että tämä on ensimmäinen kerta kuin näen hänet.\nIstu.\" Hän osoitti tuolia istahtaen itse penkille. \"Olen melkein\nväsynyt, sillä tiet ovat huonoja täälläpäin.\"\n\nHän otti taskustaan kynäveitsen ja alkoi kaivella tikkua pois\npeukalostaan.\n\n\"Mitä aiot tehdä hänelle?\" kysyi nainen odotettuaan hetken.\n\n\"Syön, lepään itseni virkeäksi ja lähden takaisin.\"\n\n\"Mutta mitä teet...?\" Nainen osotti miestään.\n\n\"En mitään.\"\n\nNainen meni vuoteen ääreen ja hyväili potilaan kiharaa tukkaa.\n\n\"Aiot siis surmata hänet\", virkkoi hän. \"Surmata hänet tekemättä\nmitään, sillä voisit pelastaa hänet.\"\n\n\"Voit kääntää sanani siksikin, jos haluat.\" Linday punnitsi ajatuksiaan\nhetkisen ja ilmaisi ne naurahtaen katkerasti. \"Se ei ole ollut\nkovinkaan outo tapa vapautua naistenryöstäjistä tässä matoisessa\nmaailmassa.\"\n\n\"Olet väärässä, Grant\", nainen vastasi lempeästi. \"Unohdat, että minä\nitse halusin ja toivoin sitä. Rex ei varastanut minua vasten tahtoani.\nSinä kadotit minut. Seurasin häntä halukkaasti ja laulut huulillani.\nYhtä hyvin voisit syyttää minua siitä, että varastin hänet. Menimme\nyhdessä.\"\n\n\"Hauska selitys\", myönsi Linday. \"Olet yhtä terävä-älyinen kuin\nennenkin, Madge. Toivon, ettei älykkyytesi ole kiusannut häntä.\"\n\n\"Terävä-älyinen nainen voi rakastaa yhtä paljon kuin muutkin --\"\n\n\"Sangen järkeenkäypää.\"\n\n\"Siis myönnät, että toimin viisaasti.\"\n\nLinday väänteli käsiään. \"Siinä sitä ollaan. Joutuessaan älykkäiden\nnaisten pariin mies unohtaa itsensä ja joutuu satimeen. Millähän\nsyllogismilla oletkaan hänet lumonnut?\"\n\nVastauksen sijasta näyttivät naisen silmät hymyilevän ja hänen koko\nolennostaan säteilevän naisellista ylpeyttä.\n\n\"Otan sanani takaisin, Madge. Vaikka olisit pölkkypää, olisit sittenkin\nlumonnut hänet tahi kenenkä muun tahansa katseellasi, ulkomuodollasi ja\nliikkeilläsi. Tiedän sen yhtä hyvin kuin joku muu, sillä olen joskus\nollut niiden lumoissa, enkä, piru vieköön, ole vieläkään aivan vapaa.\"\n\nHänen puheensa oli nopeata, nasevaa ja ärsyttävää, mutta, kuten Madge\nhyvin tiesi, aina suoraa. Madge käytti viimeisiä sanoja hyväkseen.\n\n\"Muistatko Geneve-järveä?\"\n\n\"Syytä muistaa. Sanomattoman onnellinen aika.\"\n\nMadge nyökkäsi ja hänen silmänsä hehkuivat. \"Muistelkaamme, Grant,\nvielä hiukan noita aikoja... hiukan... mitä olimmekaan toisillemme...\nsilloin.\"\n\n\"Käytät tuota seikkaa hyödyksesi\", hymyili Linday ja ryhtyi jälleen\nkaivamaan peukaloaan. Hän veti tikun ulos, tarkasteli sitä\nhuolellisesti ja virkkoi lopuksi: \"Ei kiitos. En halua näytellä\nlaupiaan samarialaisen osaa.\"\n\n\"Teit näin pitkän matkan pelastaaksesi tuntemattoman miehen.\"\n\nLinday'n kärsimättömyys kasvoi. \"Luuletko, että olisin pannut tikkua\nristiin, jos olisin tiennyt, että hän oli vaimoni rakastaja?\"\n\n\"Mutta nyt olet täällä... ja hän nukkuu tuossa. Mitä aiot tehdä?\"\n\n\"En mitään. Se ei kuulu velvollisuuksiini. En auta häntä. Tuo varas!\"\n\nMadge aikoi puhua, mutta ovelta kuuluva koputus keskeytti hänet.\n\n\"Pysykää ulkona!\" ärähti Linday.\n\n\"Jos tarvitsette apua...\"\n\n\"Ulos. Tuokaa ämpärillinen vettä ja asettakaa se oven edustalle.\"\n\n\"Aiotko?...\" Madge kysyi väristen.\n\n\"Pesen itseni.\"\n\nNaista tämä julmuus kauhistutti, ja hänen huulensa tiukkenivat.\n\n\"Grant kuule\", hän sanoi päättävästi. \"Kerron hänen veljelleen. Tunnen\nStrangien veren. Jos sinä voit menetellä julmasti, uskallan minä tehdä\nsamoin. Jos et tee mitään, veli surmaa sinut. Hm, Tom Daw'kin sen\ntekisi.\"\n\n\"Sinun pitäisi tuntea minua sen verran, ettet alkaisi uhkailla\",\nvastasi Linday ja lisäsi pilkallisesti: \"Mitähän apua minun\nsurmaamisestani olisi Rex Strangille?\"\n\nMadge hengähti tukehtuneesti, puristi huuliaan tiukemmaksi ja näki\nmiehen huomaavan hänen värisemisensä.\n\n\"Se ei ole hysteriaa, Grant\", hän kiiruhti selittämään hampaittensa\nkalistessa. \"Et ole koskaan nähnyt minua hysteeristen kohtauksien\nvallassa. Minulla ei ole koskaan ollut niitä. En tiedä, mitä tämä on.\nEhkä olen hiukan suunniltani. Olen suutuksissani -- sinuun. En halua\nkadottaa häntä, sillä rakastan häntä. Hän on rakastajani, kuninkaani.\nOlen valvonut hänen vuoteensa ääressä niin monta kauheata vuorokautta.\nOi, Grant, rukoilen sinua.\"\n\n\"Heikkohermoisuutta\", selitti Linday kuivakiskoisesti. \"Jos olisit\nmies, neuvoisin sinua tyynnyttämään hermojasi tupakalla.\"\n\nMadge palasi tuolille, katseli Linday'ta ja koetti hillitä itseään.\nUunin takaa kuului kotisirkan siritystä. Ulkona kaksi susikoiraa\nkinasteli. Potilaan rinta kohosi ja laski taljapeitteiden alla. Madge\nnäki Linday'n huulilla hymynväreen, joka ei oikein miellyttänyt häntä.\n\n\"Kuinka suuresti rakastat häntä?\" kysyi Linday.\n\nNaisen rinta kohoili ja hänen silmiinsä tuli peittelemätön ja ylpeä\nvalo. Mies nyökkäsi saaneensa vastauksen.\n\n\"Ehkä haluat kuulla minua hetken\", alkoi Linday ja pysähtyi\nsuunnittelemaan sanojaan. \"Muistan lukeneeni erään kertomuksen --\nHerbert Shaw on kai kirjoittanut sen. Haluan kertoa sen sinulle. Oli\nkerran nainen, nuori ja kaunis, ja mies, kauneudenihailija ja\nmatkustelija. En tiedä, missä määrin hän oli Rex Strang'in kaltainen,\nmutta kuvittelen heillä olevan joitakin yhtäläisyyksiä. No niin, hän\noli maalari, boheemi, kulkija. Hän suuteli naista -- monen monituista\nkertaa -- ja ratsasti pois. Naiselle merkitsi hän samaa kuin minä\nluulin merkitseväni sinulle -- Geneve-järvellä. Mies viipyi. Nainen\nsuri häntä kymmenen vuotta ja itki kauneutensa pois. Tiedäthän, että\ntoiset naiset käyvät aivan keltaisiksi, kun suru muuttaa heidän\nelämänvärinsä.\n\n\"Mies oli tullut sokeaksi ja palasi kymmenen vuoden kuluttua toisten\ntaluttamana naisen luo. Kaikki oli mennyttä, sillä hän ei saattanut\nenää maalata. Mutta nainen oli onnellinen, ettei mies voinut nähdä\nhänen kasvojaan. Muista, että mies rakasti kauneutta. Hän syleili\nvaimoaan, jota hän uskoi edelleenkin kauniiksi, sillä muisto siitä oli\nsäilynyt. Hän ei milloinkaan lakannut ylistämästä sitä ja valitti,\nettei hän saattanut nähdä.\n\n\"Eräänä päivänä hän kertoi vaimolleen viidestä taulusta, jotka olisivat\nkaivanneet viimeistelyä. Jos hän saisi näkönsä edes vähäiseksikin\najaksi, hän saattaisi vetää viimeiset siveltimenvetonsa ja taulut\nolisivat valmiit. Ja sitten sai nainen jollakin tavalla eliksiiriä,\njoka palauttaisi näön täydellisesti hänen miehensä silmiin.\"\n\nLinday kohautti hartioitaan.\n\n\"Ymmärrät hänen taistelunsa. Jos mies saisi näkönsä, hän voisi maalata\nviisi tauluaan. Mutta hän hylkäisi vaimonsa, ei voisi sietää vaimonsa\nrumentuneita kasvoja. Viisi päivää hän taisteli itsensä kanssa. Sitten\nhän voiteli miehensä silmät.\"\n\nLinday lopetti tapaillen Madgen katsetta.\n\n\"Kysymys on: rakastatko sinä yhtä paljon Rex Strangia?\"\n\n\"Rakastanko?\"\n\n\"Rakastatko?\"\n\n\"Rakastan.\"\n\n\"Voitko uhrautua. Voitko hyljätä hänet?\"\n\n\"Voin.\" Vastaus oli hiljainen ja epäröivä.\n\n\"Seuraat minua?\"\n\n\"Seuraan.\" Ääni oli alentunut kuiskaukseksi. \"Kun hän on parantunut.\"\n\n\"Ymmärrämme toisiamme. Sinun on tultava vaimokseni.\"\n\nMadge näytti lyyhistyvän kokoon, mutta nyökkäsi myöntäen.\n\n\"Hyvä.\" Linday nousi ripeästi, meni käärönsä luo ja alkoi avata\nhihnoja. \"Tarvitsen apua. Käskekää veli sisään. Tulkoot he kaikki.\nKuumaa vettä -- ja paljon. Olen tuonut mukanani siteitä, mutta\nnäyttäkäähän silti oma varastonne. Daw, tehkää tuli ja keittäkää vettä\nminkä ennätätte. Te siinä\", tämä lausuttiin toiselle miehelle,\n\"asettakaa tuo pöytä ikkunan kohdalle. Puhdistakaa se, peskää,\nkaltatkaa se. Puhdistakaa se tavallista paremmaksi. Te, rouva Strang,\nhaluatte kai auttaa minua. Luulen, että teillä ei ole lakanoita. No,\nehkä tulemme toimeen. -- Ja te olette hänen veljensä, herra. Annan\nhänelle ensin huumausainetta, ennenkuin ryhdymme tosityöhön. Kuulkaahan\nnyt, kun neuvon. Ennenkaikkea... niin, osaako kukaan teistä koettaa\nvaltimoa...\"\n\n\nIV.\n\nLinday, joka oli laajalti tunnettu taitavista ja rohkeista\nleikkauksistaan, oli nyt itseänsäkin taitavampi ja rohkeampi seuraavina\npäivinä ja viikkoina. Tapaus oli ainutlaatuinen, ei milloinkaan hän\nollut saanut potilasta, joka olisi ollut kauheammin silvottu ja\nheikommassa tilassa, Mutta tämä potilas oli myös parantumiskykyisin\nmitä hän koskaan oli kohdannut. Hän olisi varmasti epäonnistunut, ellei\npotilaan ihmeteltävä, suorastaan tavaton ruumiillinen ja henkinen\nelinvoima olisi lujasti tarrannut elämään.\n\n\"Jääkö hän raajarikoksi?\" kysyi Madge.\n\n\"Hän ei ainoastaan kävele ja puhu ja heikosti muistuta entistä\nolemustaan, vaan hän saattaa juosta, hyppiä, uida koskenniskalla,\nratsastaa karhulla, ärsytellä puumaa ja tehdä mitä hänen pähkähullu\nmielensä vain keksii. Ja, varoitan sinua, hän tulee olemaan samanlainen\nnaistenhurmaaja kuin ennenkin. No, mitä ajattelet? Oletko tyytyväinen?\nMuista, että sinä seuraat minua.\"\n\nSen mukaan kuin Strangin tila parani Linday keskusteli yhä useammin\nhänen vaimonsa kanssa. Linday ei ollut ystävällisempi, mutta Madge ei\nosottanut kapinoimisen halua.\n\n\"Joutava pikkuseikka\", hän sanoi. \"Mutta laki on laki, sinun täytyy\nsaada avioero, ennenkuin voimme mennä naimisiin. Mitä ajattelet?\nMenemmekö uudelleen Geneve-järvelle?\"\n\n\"Kuten haluat\", vastasi Madge.\n\nJa toisella kertaa: \"Hittoko hänessä sinua viehättää? Tiedän, että\nhänellä on rahoja, mutta olisin minäkin voinut taata sinulle\nhuolettoman elämän. Lääkärintoimeni tuotti neljäkymmentätuhatta\ndollaria vuodessa -- laskin sen kerran huvikseni. Palatsit ja\nhuvipurret olivat ehkä ainoat, mitkä sinulta olisi puuttunut.\"\n\n\"Selitys on ehkä varsin yksinkertainen\", Madge sanoi. \"Olit ehkä liian\nkiintynyt ammattiisi ja unohdit minut.\"\n\n\"Hm\", ivasi mies. \"Ymmärtääkseni Rex Strang on varsin innostunut\npuumiin ja kaikenlaisiin keppileikkeihin.\"\n\nLinday ahdisti naista saadakseen hänet tunnustamaan, mikä Rex Strangin\nominaisuus oli häntä viehättänyt.\n\n\"En osaa selittää\", Madge vastasi. \"Ei kukaan osaa selittää rakkautta,\nkaikkein vähimmin minä. Tunnen sen, siinä kaikki. Fort Vancouverissa\noli kerran eräs Hudson Bay-yhtiön johtoherra, joka moitti sikäläistä\nkristillisen kirkon sielunpaimenta. Tämä oli kirjoittanut Englantiin\nvalitellen, että yhtiön henkilökunta aina johtajista alkaen suosi\nintiaanivaimoja. 'Miksi ette myös maininnut lieventäviä asianhaaroja?'\nkysyi johtoherra: Kirkonmies vastasi: 'Lehmän häntä kasvaa alaspäin. En\nyritäkään selittää, miksi se kasvaa juuri alaspäin. Mainitsen sen vain\ntosiseikkana'.\"\n\n\"Piru periköön älykkäät naiset!\" Linday huudahti ärtyisänä.\n\n\"Mikä ihme sai sinut lähtemään tänne Alaskaan?\" kysyi Madge kerran.\n\n\"Liikaa rahaa, kun ei ollut vaimoa tuhlaamassa sitä. Halusin levätä.\nYritin ensin Coloradossa, mutta potilaiden sähkösanomat seurasivat\nsinne, toiset heistä seurasivat itse perässäni. Lähdin Seattleen. Sama\njuttu. Ransom toi puolisonsa luokseni ylimääräisellä junalla. Toimitin\nleikkauksen, joka onnistui hyvin. Siitäkös sanomalehdet saivat tuulta\npurjeisiinsa. Voit arvata seurauksen. Niin ollen Klondyke on ainoa\nmahdollinen lepopaikka minulle. Mutta -- sieltäkin Tom Daw löysi minut\nwhistia pelaamasta.\"\n\nTuli päivä, jolloin Strangin vuode asetettiin ulos auringonpaisteeseen.\n\n\"Anna minun kertoa hänelle kaikki\", pyysi Madge.\n\n\"Ei, odota\", kuului vastaus.\n\nJonkin ajan kuluttua Strang saattoi istua vuoteen reunalla ja kävellä\nmolemmin puolin tuettuna ensimmäiset horjuvat askeleensa.\n\n\"Anna minun nyt kertoa.\"\n\n\"En, teen hänestä ensin miehen. Hänen vasemmassa kädessään on vielä\nhiukan parantamista. Se on pikkuseikka, mutta minä aion tehdä hänestä\ntäysin terveen. Huomenna aion uudelleen avata hänen käsivartensa ja\nselvitellä sykkyrän. Se tietää parin päivän vuoteessaoloa. On vahinko,\nettä kloroformi on lopussa. Hän saa purra hampaitaan kahdentoista\nmiehen edestä, mutta sen hän tekeekin.\"\n\nKesä saapui. Lunta ei näkynyt, paitsi idässä Kalliovuorten kaukaisilla\nhuipuilla. Päivät pitenivät, kunnes yöt katosivat kokonaan. Vain\nkeskiyön aikana laski aurinko suoraan pohjoisessa muutamaksi minuutiksi\nnäköpiirin alle. Linday hoiti Strangia uupumattomalla innolla, tarkasti\nhänen kävelemistään ja ruumiinliikkeitään, riisui hänet monen\nmonituista kertaa ja taivutteli hänen jäseniään katsellen lihasten\ntoimintaa. Hierontaa hän sai niin runsaasti, että Linday lopulta\njulisti Tom Daw'n, Billin ja veljen päteviksi kylpyhoitolan hierojiksi.\nMutta Linday ei ollut vieläkään tyytyväinen. Hän pakotti Strangin\ntoistamaan ruumiilliset urotekonsa tarkastellen huolellisesti, missä\nvielä piilisi vikoja. Strang asetettiin uudelleen vuoteeseen viikon\npäiviksi, Linday toimitti leikkauksen hänen jalassaan, siirteli\nmuutamia pikkusuonia, raapi luuta pois alalta, joka ei ollut kahvipapua\nsuurempi, ja ompeli haavan kiinni.\n\n\"Anna minun nyt kertoa\", pyysi Madge.\n\n\"Ei vielä\", kuului vastaus. \"Vasta sitten, kun olen saanut hänet\nvalmiiksi.\"\n\nHeinäkuun meni menojaan, elokuu lähestyi loppuaan. Linday määräsi\nStrangin metsästämään hirven. Itse hän seurasi mukana tarkastellen ja\ntutkien häntä. Strang oli sulava, kissantapainen liikkeissään, Linday\nei ollut nähnyt kenenkään kävelevän hänen laillaan, sillä hän näytti\nliikuttavan jalkojaan vaivattomasti, koko ruumiinsa lihaksilla. Se\ntapahtui sirosti, ilman pienintäkään ponnistusta, niin helposti, että\nsilmä olisi arvostellut vauhdin pienemmäksi. Tämä oli nyt sitä\nmurhaavaa menoa, josta Tom Daw oli kertonut. Linday seurasi hikoillen\nja puhkuen ja juosten lyhyen matkan, milloin vain maasto sen salli.\nKymmenen mailin kuluttua hän pysähdytti Strangin ja heittäytyi itse\npitkälleen pehmeälle sammalelle.\n\n\"Riittää! En jaksa pysyä rinnallanne.\"\n\nHän pyyhki hien otsaltaan. Strang istahti kaatuneen kuusen rungolle ja\nhymyili, hymyili tohtorille ja panteistisellä toveruushengellä koko\nluonnolle.\n\n\"Tuntuuko missään pingotusta, kipua, kolotusta tahi tempoilemista?\"\nkysyi tohtori.\n\nStrang pudisti kiharaa päätään ja oikoili notkeita jäseniään, nauttien\nniiden kimmoisasta kuntoisuudesta.\n\n\"Hyvä on, Strang. Parina talvena saattaa haavoissa tuntua kolotusta,\nmutta sekin häviää. Luullakseni olette tuleva entiseksi itseksenne.\"\n\n\"Tohtori, olette tehnyt minulle ihmeen. En osaa kiittää teitä kylliksi.\nMutta, enhän tiedä edes nimeänne.\"\n\n\"Sillä ei ole väliä. Pääasia on, että olen saanut teidät terveeksi.\"\n\n\"Nimenne on varmasti varsin tunnettu\", Strang jatkoi. \"Tulisin\nmuistamaan sen aina, kun kuulisin sitä mainittavan.\"\n\n\"Epäilemättä\", vastasi Linday. \"Mutta se on toinen asia. Ennen lähtöäni\nhaluan vielä kerran koettaa teitä. Vedenjakajan toisella puolen on\ntämän joen lähteiden kohdalla virta, jonka nimi on Big Windy. Daw\nkertoi minulle, että te teitte viime vuonna matkan sinne ja takaisin\nkolmessa vuorokaudessa. Hän itse oli vähällä kuolla uupumukseen. Jääkää\nja leiriytykää tähän. Lähetän Daw'n tuomaan mitä matkalla tarvitaan.\nSitten lähdette ja teette tuon matkan samassa ajassa kuin viime\nvuonnakin.\"\n\n\nV.\n\n\"No, Madge\", sanoi Linday, \"saat tunnin aikaa tarpeellisia pakkauksia\nvarten. Minä järjestän kanootin kuntoon. Bill on noutamassa hirveä eikä\npalaa ennen hämärän tuloa. Ennätämme vielä tänään omalle leirilleni ja\nviikon päästä olemme Dawsonissa.\"\n\n\"Uskalsin toivoa...\" Madge keskeytti lauseensa ylpeästi.\n\n\"Ettäkö luopuisin palkkiosta?\"\n\n\"Oh, sopimus on sopimus, mutta eihän sinun olisi tarvinnut tehdä juuri\nnäin. Olet kohtuuton. Olet lähettänyt hänet kolmen päivän matkalle,\njoten en voi sanoa hänelle edes jäähyväisiä.\"\n\n\"Kirjoita hänelle.\"\n\n\"Kerron hänelle kaikki.\"\n\n\"Jos et kertoisi kaikkia, olisi se väärin jollekin meistä kolmesta\",\nvastasi Linday.\n\nKun Linday palasi kanootilta, oli Madge pakannut tavaransa ja\nkirjoittanut kirjeen.\n\n\"Anna minun lukea se, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan.\"\n\nMadge epäröi hetkisen ja ojensi sen sitten miehelle.\n\n\"Suorasti sanottu\", virkkoi tämä luettuaan kirjeen. \"Oletko nyt\nvalmis?\"\n\nLinday kantoi tavarat kanoottiin toisessa kädessään ja toisella piti\nMadgen kättä. Hän katsoi naista tutkivasti, mutta tämä ei edes\nvärissyt, vaan aikoi astua kanoottiin.\n\n\"Odota hetkinen\", Linday sanoi. \"Muistat kertomuksen, jonka kerroin\nsinulle. Mutta sen loppua et koskaan kuullut. Kun vaimo oli voidellut\nmiehensä silmät ja aikoi lähteä tämän luota, näki hän sattumalta\nkuvastimesta omat kasvonsa ja huomasi, että hänen kauneutensa oli\npalannut. Mies avasi silmänsä, huudahti ilosta nähdessään puolisonsa\nkauneuden ja lankesi hänen kaulaansa.\"\n\nMadge odotti jännittyneenä, mutta hilliten itsensä täydelleen, kunnes\nhänen kasvonsa alkoivat kirkastua.\n\n\"Olet sangen kaunis, Madge\", mies sanoi, pysähtyi ja lisäsi\nkuivakiskoisella tavallaan: \"Loppu ilmenee tästä. Rex Strangin ei\ntoivottavasti tule matkallaan ikävä sinua. Hyvästi!\"\n\n\"Grant...\" Madge melkein kuiskasi, äänessä kysymys, joka ei kaivannut\nsanoja.\n\nLinday naurahti. \"Halusin osottaa, etten ole aivan niin paha kuin\nnäytän. Ymmärräthän -- tulisia hiiliä.\"\n\n\"Grant...\"\n\nMies astui kanoottiin ja ojensi laihan, jäntevän kätensä.\n\n\"Hyvästi!\" hän virkkoi.\n\nMadge hyväili kättä.\n\n\"Rakas, vahva käsi\", hän kuiskasi ja suuteli sitä.\n\nLinday tempasi sen irti, työnsi kanootin vesille, alkoi meloa nopeata\nmyötävirtaa ja läheni koskenniskaa, jossa vesi ilakoi ja hyppeli\nsievinä loiskeina ennenkuin se paiskautui vaahdoksi ärjyvässä kuohussa.\n\n\n\n"]