[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYh0lhRl2B0IjuGqO8SyDk-JxUvYAugITccmI9zAnGRk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1728,"Orjantappuratie","Hosia, Eino",1905,1941,"1728-hosia-eino-orjantappuratie","1728__Hosia_Eino__Orjantappuratie","Romaani","romaani",[],[],"fi",1938,null,74034,499583,true,[],[],[],"Romaani seuraa Yrtin suvun vaiheita usean sukupolven ajan nälkävuosista alkaen. Tarina alkaa Luukas Yrtin saapumisesta kaupunkiin ja seuraa hänen nousuaan hevoskauppiaaksi sekä suvun myöhempiä, usein synkkiä elämänvaiheita laitakaupungin hämärässä.","Eino Hosian 'Orjantappuratie' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1728.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ORJANTAPPURATIE\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nEINO HOSIA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1938.\n\n\n\n\n\n\n        Voin mennä: on maailma avoin,\n        mut' kuitenkin kahleiss' oon.\n        Ja otsani vangin tavoin\n        lyön rautaristikkoon.\n\n                       (Uuno Kailas.)\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\nMUSTAJUOVAINEN MIES\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KERTOMUS\n\nVUOSIA ENNEN MAAILMANSOTAA\n\n\nLaitakaupungin ja maaseudun rajalla sijaitsevassa Yrtin vanhassa\ntalossa, sen tomuisessa, hämärässä ullakkohuoneessa, säilytettiin\nkerran pitkän aikaa apinaa, jonka eräänä syksynä nuorena kuollut\nAndreas-eno oli tuonut mukanaan meriretkiltään. Sitä sanottiin\nKummitus-Prinssiksi, luultavasti siitä syystä, että se öisin aina\nmuuttui oikeaksi kummitukseksi, jonka liikehtimistä huoneessa oli\nikävä seurata. Se hiipi nurkissa ja ulisi, mielettömästi ulisi.\nVäliin tuo öinen ulina kohosi oudoksi, valittavaksi huudoksi, joka\nvavahduttavana kaikui kautta talon. Lopulta kaikki kyllästyivät\nsen villeihin ääntelyihin ja se myytiin eräälle maatakiertävälle\nposetiivinsoittajalle. Tämän jälkeen tuo hulluna pidetty apina ei enää\nnäille maille palannut.\n\nMutta yhtä kummallista, yhtä kummitusmaista kuin oli ollut tuon\nkaukaa kulkeutuneen apinan elämä, oli myös elämä Yrtin talossa sekä\nsisäisiltä että ulkonaisilta vaiheiltaan. Nämä vuosikymmeniä jatkuneet\nvaiheet Yrtin suvun elämässä alkoivat silloin, kun Luukas Yrtti,\nkahdeksankymmenen vuoden iässä kuollut ukko, ensi kerran saapui\nseudulle suurina nälkävuosina vaeltavien kerjäläislaumojen mukana\neräänä synkeänä talvi-iltana, jolloin taivaanrannat hehkuivat etäisinä\nja verenkarvaisina. Hänen yllään luurangoksi laihtuneen ruumiin verhona\nolivat silloin tahraantuneet vaatteet, vihreänhailakka, resuinen\npalttoo ja punainen naisenhuivi, jonka hän oli tiukasti kietonut\nuumilleen pitääkseen palttootaan kiinni, sillä sen napit olivat toinen\ntoisensa jälkeen pudonneet pois. Tällä kummallisesti pukeutuneella\nmiehellä oli kasvoissaan nälän jättämät jäljet. Väkevä elämänhimo oli\npitänyt Luukas Yrttiä hengissä kaupunkiin asti, ja täällä hänelle\naukesi kokonaan uusi elämä. Merenrantakaupungin laitaosassa saatettiin\npian havaita, että tässä kerjäläislaumojen mukana tulleessa miehessä\nasui harvinainen sitkeys, taito ja viekkaus.\n\nLuukas Yrtti, joka nälkäisenä oli kerran kulkeutunut kaupunkiin\nuumillaan ankariin poltteisiinsa kuolleen äidin punainen päähuivi,\nlyöttäytyi hevoskauppiaiden pariin, pian ryhtyen itsekin juhdankauppaa\nharjoittamaan. Ensin tosin vähin erin, sitten yhä rohkeammin aikojen\nparantuessa. Ja niin Luukkaasta tuli levoton mies, kylästä toiseen\nkiertävä kauppias. Seudun viekkain hevoskauppuri ja kuuluisin\nmarkkinasankari hänestä tuli, hurjapäinen vekkuli, jolle viulun\nkupera koppakin oli tuttu ja läheinen kapine. Myöhemmin hän sitten\nosti kaupungin etukylien liepeiltä talon, josta hän teki, vuosien\nmentyä, vakinaisen majapaikkansa. Juuri tässä talossa, joka silloin\noli melkein yhtä rappeutunut kuin nytkin, näkivät päivänvalon Luukkaan\npojat, Severi ja hänen veljensä Nikolai, jota myöhemmin alettiin kutsua\nVaahtosuu-Nikoksi. Ja tässä samassa talossa koittivat Luukas Yrtin\nvanhuuden ajat.\n\nSai silloin talo tästä ikälopusta hevoskauppiaasta toisen\nKummitus-Prinssinsä, kolmas tuli sitten vasta vuosien kuluttua.\nLahonnut, elämän kalvama ukontohelo huojui talossa kuin aave. Hänen\njalkansa toimivat jo kankeasti, selkää kolotti, silmiä hämärsi ja\nsuussa hohtivat paljaat ikenet, verettömät, haaleat, hammasmadon\nkalvamat. Vuosia kestänyt kirjava hevoskauppias-elämä ja vetoisissa\nmajatalohuoneissa vietetyt yöt olivat tuoneet säryn, kiivaan kivun\njäseniin, vaikka tämä raikas, rauhaton elämä oli toisaalta muokannut\nne jännekestäviksi, sitkeiksi ja mielen virkeäksi, vastaanottavaksi,\najatukset värikkäiksi, jopa väliin yltiöpäisesti toisiaan vastaan\ntöytäileviksi.\n\nJuuri henki, tuo ihmeellinen, etäisyyksiä tapaileva ihmishenki olikin\nLuukkaassa pysynyt elävänä voiman jo vähitellen hävitessä ruumiista\nkuin vesi marraskuun purosta. Mielen levottomuus, tosin tyyntyneempänä,\npaloi hänessä yhä. Se pyrki vieläkin koukerteleville, tomuaville\nmaanteille, mutta se oli vanhuuden vanki. Luukas ei voinut enää liikkua\naskeltakaan tuntematta sen näkymättömien kahleitten kosketusta,\npuristusta. Mutta kuitenkin Luukas olisi vielä kerran tahtonut juhdan\nvetämänä nousta tuuheiden puiden kruunaamien mäkien korkeuteen ja\njälleen laskeutua vilpoisten laaksojen vihreään hämärään, jonne taivas\nerottuisi mahtavana, sinisenä holvina. Se oli vain kuvitelma, toivomus,\nsillä poika, Severi, valtasi vähitellen hänen asemansa elämässä;\naika työnsi hänet sivuun niinkuin hyödyttömän pökkelön. Luukkaalla\nei ollut enää muuta tehtävää tässä maailmassa kuin äreänä jurotella\nrappeutuvassa talossa, jonka katon loivilla lappeilla ylen vehmaina\nsuvina häilyi keltaisenruskea, poudittunut heinä, tuulien kylvämä.\n\nEhkä vanhus olisi hiljaa laahautunut kuolemaa kohti jatkuvan humalan\nsuomassa suloisessa tiedottomuuden tilassa, ellei hänessä olisi\ntapahtunut vielä yksi kummallinen murros, henkinen vaihe, luonteeltaan\nraju ja kohmea. Luukas ikäänkuin viskautui takaisin nuoruutensa\nkuohuviin, ankariin päiviin, nälän piirittämiin. Nälkävuosien jylhästä\nhämärästä kohosivat hänen eteensä äidin harmaat ja lempeät kasvot,\ntuon hiljaisen vaimon, joka oli ollut uskossaan kuuma, tuima ja\nhellittämätön. Poltteisiinsa sortuva äiti oli vyöttänyt poikansa\nLuukkaan punaisella päähuivillaan ja lähettänyt tämän pyryn ja pakkasen\nhalki uutta elämää kohti... Ja sieltä surullisten peltolakeuksien\ntakaa olivat ikäänkuin humisseet nuoren Luukkaan korviin faaraon unen\nseitsemän toivontäyteläistä, kaunista ja väkevää tähkää, joita itätuuli\nei ollut polttanut... Mutta vuosien saatto oli hänet merkinnyt,\npolttanut, ja laahautuessaan jo vanhuksena kuolemaa kohti hän tunsi\njälleen rakastavan, kuolemaan vaipuvan äidin kuluneen, tuskanpunaisen\nhuivin niinkuin vyöttävän itseään. Ja vähitellen ikäloppu hevoskauppias\ntunsi olevansa oudon, melkein hurjan Kristus-haaveen kahlehtima. Synnin\npunaisen toukan kalvamaan sieluunsa Luukas pystytti levottoman elämänsä\niltahämärissä, kuoleman arvoituksellisen valon jo levittäytyessä\nkaikkialle hänen ympärilleen niinkuin valtameri, eriskummallisen\nuskonsa temppelin, jota mielikuvien rauhattomat linnut alati kiersivät.\nPappia luokseen huutamatta Luukas kuoli omiin houreisiinsa Linnunradan\nkylmänä hohtaessa mustankuultavalla syksyn taivaalla.\n\nJa tähän aikaan, jolloin Luukas Yrtin kuolemasta jo oli kulunut vuosia,\nhänestä olivat jäljellä enää vain kalpeat, ajan haalistamat tarinat,\nmutta kuitenkin kylliksi verekset elääkseen suvussa vuodesta vuoteen ja\nkehitelläkseen yhä uusia muotoja. Tarina Kummitus-Prinssistä toistui\nsen elämässä toistumistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYrtin talo laitakaupungin liepeillä oli vanha ja rappeutunut. Sen\nrakennukset, sekä ihmisten että eläinten suojat, olivat sammalharmaat,\nläjään painuneet. Ikkunat vanhuuttaan vihertävät, ovet lonkallaan,\nkatoilla huokaili sameasti vihreä, poudittunut heinä... Kupera, kalju\nmäki, pääkallomainen, muodosti tämän kuivuneen jokiuoman partaalla\nkyhjöttävän yksinäisen ja eriskummallisen talon pihamaan. Ainoa,\nmikä talossa oli melkoisen uusi ja hyvässä kunnossa, oli lahtivaja,\nlaudoista kyhätty. Vajan ovi oli melkein aina auki, selkoselällään:\nsiellä tapettiin usein päivästä toiseen eläimiä, suuria ja pieniä,\nkaikki yhtä säikähtyneitä. Oven pihtipielet tahraantuivat vereen ja\nkuolemaa pelkäävien eläinten ulostukseen. Teurastuspäivinä täytti\npihan nautojen melu ja laitakaupungilta tulleitten nälkäisten koirien\nulvonta, joka repivänä kantautui yli kuivuneen jokiuoman, yli tasangon\nkaupunkiin asti. Maaseudun rajalla värjöttelevistä tönöistä laapusti\nsilloin usein vajalle köyhiä akkoja, joiden oli elämästä suuri huoli,\nja he pyysivät teurastusjätteitä. He saivatkin niitä ja lopuista eukot\nkamppailivat koirien kanssa. Monta surettavaa ja hävettävää kohtausta\nsattui tämän lahtivajan edustalla.\n\nLuukas Yrtti ei aikoinaan ollut harjoittanut teurastajanammattia.\nVasta hurjaverinen Severi, joka vuosia sitten, isänsä vielä eläessä,\noli ottanut sukunsa ohjat hoteisiinsa Nikolain heittäytyessä\nmaankiertäjäksi, oli siihen ryhtynyt, koska hän oli havainnut\nsen tuottavaksi. Mutta myös hevoskauppaa talossa vanhaan\ntapaan harjoitettiin. Usein Severi välitti niitä venäläisille\nhevostenostajille, jotka taas puolestaan toimittivat juhdat Venäjälle.\nMonta vaununlastia meni näin. Enimmäkseen hän kuitenkin pitkillä\nkauppamatkoillaan osteli hevoset ja myi ne sitten ilman välitystä\nmarkkinoilla. Ostamiaan juhtia Severi säilytti toisinaan muutaman\nviikon talossansa odottaessaan hintojen nousua. Näin saattoi tapahtua\nvarsinkin kesäisin. Hevosia olikin silloin rotteloisessa tallissa\ntai liiassa kumisevan mäen alla vähin toistakymmentä: tuimia oriita,\nlihavia tammoja, tyyniä ja helposti kiihtyviä, sekä valjuja, lauhkeita\nvalakoita, ruskeita ja mustia, valkeita ja harmaita. Ja kauas kuului\nsuven säkenöivinä päivinä hevoslauman kavioiden jymeä töminä. Mutta\nkun humuiset markkina-ajat koittivat, katosivat juhdat toinen toisensa\njälkeen vanhasta talosta, kaupungin liepeiltä. Sattui kyllä toisinaan,\nettä jouduttiin elättämään hevosia talossa väliin talvisaikaankin,\nennenkuin Severin onnistui lyödä lukkoon kaupat. Tällöin oli pakko\nostaa maakylistä korsiheinää ja palkata vielä renkikin elikoita\nruokkimaan ja lantaa luomaan.\n\nMuuan kiihkomielinen lahkolaisukko, jota laitakaupungilla yleisesti\nkutsuttiin Tuulispääksi, kuljetti tavallisesti valmiin sian- ja\nnaudanlihan asemalle vaunuun lastattavaksi. Hän oli liuhupartainen,\npunanenäinen ukko, kelmeänaamainen kuin talvinen kuu. Silloin tällöin\ntämäkin äijäriepu ratkesi juomaan, kunnes hän jälleen havahtui tuimaan\nkatumukseen ja oudon, vaappuvan uskon huminaan. Hänen uskonsisarensa\ntalossa oli Kunkan Saimi, puolittain mielisairas nainen, joka hoiteli\ntaloutta. Tästä vaimosta laskettiin tympeää pilaa sen vuoksi, että hän\noli alituiseen raskaana, mutta ei koskaan kunnollisesti synnyttänyt.\n\nMuutoin talo oli seudun pahamaineisin ja väliin täynnä laitakaupungin\nirtolaisia ja mustalaisia, joita Severi ilmeisesti suosi. He joivat\nja juhlivat talossa aikansa ja lähtivät sitten matkavankkureitten\nkohinassa omille teilleen. Oli siinä helinää ja kilinää, huutoa\nja huisketta sekä resuisten kaarisilojen iloista välkettä, kun\nmustalaisjoukko lähti talosta maantielle teurastusjätteitä vaanivien\ntakkukarvaisten kulkukoirien ulvoessa. Kajakalle pihamaalle, jota\nmonilukuiset siat kiertelivät kyljet ravassa, ei vielä näkynyt meren\nväljää siintoa, mutta sen maininkien raskaan kohinan kuuli myrskyn\nraivohetkinä. Kaupunki sen sijaan näkyi talojen ja talvi-illoin\ntuhansien valojen himmeänä kajasteena, näkyi myös tehtaiden ja\nsaapuvien ja lähtevien junien sauhut, taivaan kumuun häipyvät.\nLaitakaupungin elämänhumu täytti kaupunginpuoleisen etäisyyden seinän.\nJa sinne -- laitapuolelle, köyhälistön outoon maailmaan, Severikin\nusein päätyi öitänsä viettämään.\n\nHän itse oli kuitenkin rikas kauppias, vieläpä juoppo ja kaikenlaisten\nepäilysten tahraama. Elämä oli tälle miehelle monessa suhteessa\nyhtämittaista teurastusta, ja hevosruoskaa hän heilutti mielellään. Hän\noli ovelien kauppojen ja hurjien juominkien mies. Vaimonkin hän hankki\nitselleen oudolla tavalla. Se tapahtui eräänä syksynä, jolloin haapain\nlehdet juuri olivat loimahtaneet synkkään punaan.\n\nKaupungin laitaosassa, Jerikon puolella, asui siihen aikaan suureen\npuutteeseen joutunut nuori nainen, jota kutsuttiin Rantsin Anniksi.\nHän oli vaalea ja suloinen, melkein kaunis. Tämä tyttökin kuului\nlahkolaisiin. Hän näki joskus ihmeellisiä, kuumehoureisia enkelinäkyjä,\njotka muille osoittivat hänen olevan Ristiinnaulitun oma. Mutta\nkäyttäen hyväkseen hänen silloista uhattua elämäntilaansa sai Severi,\nmaleksiessaan laitakaupungilla, hänet valheilla, lupauksilla ja\ntahtonsa voimalla viekoitelluksi mukaansa vanhaan taloonsa, joka\nharmaana ja vihamielisenä odotti autiolla mäellä, pääkallomaisella.\nTyttö tahtoi uskoa villiin, partaiseen Severiin, varsinkin kun häntä\nahdisti köyhyys ja nälkä. Hän eli muiden lahkolaisten armopaloista.\nTyttö sai tavallisesti leivän jostakin kertomastaan enkeliunesta,\nkauniimmasta kaksi... Niin lähti Rantsin Anni pientä nyyttiään\nkäsissään kantaen ja Severin rinnalla astellen kaupungista pois.\n\nSilloin oli saapunut ilta jo, kun he sivuuttivat laitapuolella\nviimeiset tönöt. Hieno, tiuha hämärä kaatui kaiken ylle. Tuntui\nkuin kautta tummien taivaanrantojen olisi risteillyt nimetön uhka.\nMyöhäissyksyiset salamat, kajakat kalevantulet syttyivät taivaalla\nsilloin tällöin outoon avaruuspaloonsa, tuimaan, hetkelliseen\nvälkähdykseen. Äänetöntä, syvästi äänetöntä oli kaikki. Mutta Severi\nojensi voimansa tunnossa kätensä ja osoitti taloansa mustalla kunnaalla\netäisyydessä, pimenevän, heinäisen lakeuden takana. Jo silloin humahti\nvarmaan nuoren, kauniin tytön mieleen kummallinen, ahdistava tunne,\nkuten tuomitun mieleen hänen nähdessään illan ankarassa, syvässä\nkajossa hirttomäkensä... Mutta hän jatkoi kuitenkin vaellustaan, kulki\nmustan lakeuden yli pienenä ja avuttomana, tumman, salamyhkäisen,\nvaiteliaan miehen matkassa.\n\nSeveri ei vienyt Annia suorinta tietä aukean ylitse taloonsa, vaan hän\nteki kierroksen, ja he tulivat näin suurelle, avaralle kankaalle, jossa\npetäjikkö huojuen kohisi alkavin myrskyäänin. He joutuivat kulkemaan\ntämän synkeän petäjikkökankaan halki ja lähestyivät taloa idästä,\njossa veripunainen kuunsirppi teki juuri silloin nousua värikajoiselle\ntaivaanrannalle. Musta, huhuileva petäjämeri, johon kuunsirppi heitti\nkummallisia verivarjoja, otti nuoren, säikähtyneen Rantsin Annin\nvastaan niinkuin sadun peikkometsä ottaa vastaan eksyneen lapsen.\nAvaruus kohisi, maata kulki syksy, kuolema... Yhä pelokkaammaksi tuli\nRantsin Anni.\n\nMutta Severi oli vaitelias, kasvoiltaan tutkimaton. Kaiken aikaa\nhän oli tiennyt, miksi hän saattoi Rantsin Annin tänne, mutta hän\nepäröi kuitenkin. Tyttö oli jollakin tavoin huikaissut hänet ja\npannut epäröimään. Hän vihasi itseään sen tähden. Mutta sitten Severi\najatteli: jos _se_ tapahtuu sisällä huoneessa, katon alla, niin miksi\nei yhtä hyvin täällä, missä on yksinäistä ja missä kaikki äänet\nhukkuvat paisuvan pohjatuulen helmaan. Sitä paitsi oli syysmarkkinain\naika, ja Yrtin talo täynnä mustalaisia ja muita kulkureita. Olipa\njoukossa kaksi reppuryssääkin, samana päivänä tullutta. Ja niin Severi\nastui syvemmälle huokaavien puiden alle, kuolevien kasvien keskelle,\nvetäen Rantsin Annin mukanaan niinkuin peikko eksyneen lapsen. Eikä\nyhtään orpoa äänien sirpaletta tuuli päästänyt ulkopuolelle pimeän\nnoitametsän...\n\nMutta ylhäältä kaljulta mäeltä tuuli kantoi helmassaan lahtivajan\nhaihtumatonta tuoksua. Syksyinen markkina-aika se oli. Viulut huusivat\nYrtin talossa ja kauempana kaupungin etukylien syvyydessä villiä\nriemuansa julki, ja monet jalat kiersivät huimien tanssien pyörteissä.\n\nMustansinisellä taivaalla oli somasti nojallaan punainen puolikuu...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe nainen, joka näin tuli tähän humuiseen, kaupungin ja maaseudun\nrajalla olevaan taloon, oli kuin unissakävijä. Tuon yön jälkeen hän\nei enää tullut entiselleen. Jos hän jo aikaisemminkin oli elänyt\nmonenlaisten ihmeellisten kuvittelujen maailmassa, niin todellisuus\noli hänelle nyt kuin tumma huntu, joka aamusta iltaan hulmuili\nhänen silmiensä edessä. Elämä kulki jossakin mahdottoman kaukana\ntylyä rataansa koskettamatta enää häntä. Mielettömät mustalaiset,\nlaitakaupunkilaisreuhkat ja hevoskauppiaat juopottelivat usein talossa;\nhän ei näyttänyt kuulevan mitään. Severi, joka oli jo vihitty häneen,\nlähestyi vääntynein, partaisin kasvoin; hän ei tuntenut ja havainnut\nsitä. Kauheaa oli sellainen varjoelämä, sellainen sielun ja ruumiin\nmurhe.\n\nYhden lapsen hän synnytti Severille. Se oli poika. Lapsi sai kasteessa\nnimen Aaleppi. Tämä poika jäi pian maailmaan kummallisen yksin. Hän\ntuskin muisti äitinsä kasvoja, sillä eräänä keväänä, kevätesikoiden ja\nvuokkojen syntymäaikaan, tuli kuolema ja jäykisti ne liikkumattomiksi.\nJa kuinka kauniit Rantsin Annin kasvot olivatkaan kuoleman hetkellä! Ne\nkeinuivat karttuvassa auringonvalossa ja olivat niin läpikuultavat ja\nihmeelliset kuin kristalli. Monet laitakaupungilta tulleet köyryiset,\nkuihtuneet lahkolaiseukot väittivät vielä nähneensä hänen päänsä\nympärillä kimmeltävän, kultaisen kehän niinkuin Vapahtajalla... Aina\nhautaamiseen asti kolusi ihmisiä katsomassa tuota ihmeellistä ruumista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin, kun Aaleppi jo oli iso, kuuli hän usein niiden, jotka\nhänen äitinsä kuolinhetkenä olivat olleet huoneessa läsnä, puhuvan\njuuri näistä kasvoista, ja Aaleppi olisi kipeästi halunnut nähdä\nnuo kasvot edes yhden ainoan kerran -- äitinsä kasvot syvässä\ntaivassäteilyssä... Niin suuresti hän varhaisnuoruutensa kolkkoudessa\noli oppinut rakastamaan noita kasvoja, joista hän ei yhtään\nerikoispiirrettä muistiinsa saanut, vaikka hän monesti tuskallisesti,\nhellittämättömällä nuorukaisvoimalla ajatusmuistiansa ponnistelikin.\nKuitenkin Aaleppi joskus onnellisena hetkenä, taisteltuaan itsensä\nomituisesti irti arkipäivien harmaasta, puuduttavasta kehästä, oli\nnäkevinään varhain elämästä kadonneet äitinsä kasvot ajattomuuden\nikuisessa, väljässä hämärässä. Se oli syvästi onnellinen hetki, ja hän\neli sen päivän suloisessa hurmiossa, katsoen avaruuden huikaisevaa\nkirkkausmaailmaa ja kiertolintujen rauhatonta lentoa autiolla,\nheinäisellä rannikolla. Tuntui kuin heinikon kohinakin, joka oli\nhänelle aina suloinen ja läheinen, olisi tällaisina hetkinä etääntynyt\nhänestä, kunnes maan kostean mullan kosketus paljaisiin jalkoihin\nhänet oudosti havahdutti päivien keskellä. Silloin Aalepin teki mieli\nitkeä ahdistavan orpoutensa tähden. Maailma oli suuri, mutta siinä\nei tuntunut olevan sijaa hänelle. Hänet oli sysätty nurkkaan, jonne\ntuulien laineet kaatuivat pohjoisesta ja etelästä, idästä ja lännestä\n-- tullen tyhjyydestä ja häipyen tyhjyyteen. Maailma kohisi loitolla\ntuntemattomana, peloittavana, mahtavana. Aalepin, Rantsin Annin pojan,\noli vilu...\n\nHän oli joutunut kohta äitinsä kuoleman jälkeen laitakaupungin\nlahkolaisvaimojen hoitoon. Severi ei häntä kaivannut, hyvä\nkun oli poissa jaloista. Mutta nuoren Rantsin Annin kohtalo\nväikkyi siitä huolimatta Yrtin suvun yllä siinä talossa, jota\nmerenrantakaupungissa kutsuttiin mustalaispesäksi ja hevosvarkaitten\nmajapaikaksi. Suoranaisesti aiheuttaen tämän enkelinäkyjä uneksivan\nlaitakaupunkilaistytön tuhon, oli Severi vetänyt päälleen\nlahkolaisten vihan. Rantsin Annin poika eli siis lahkolaisten\nhoivissa laitapuolella, ja nämä vetivät hänet vähitellen kokonaan\nomaan kiihkomieliseen, omituisen synkkään maailmaansa. Kuitenkin\nAaleppi kävi kaupungin kansakoulun ja myöhemmin suoritti jonkin\nkaupallisen kurssin, mutta mitään varsinaista tointa hän ei saanut.\nLopulta hän sitten tuli Severin näihin aikoihin perustaman lihakaupan\nhoitajaksi laitakaupungille, joutuen näin jälleen kosketuksiin isänsä\nkanssa. Mutta Severi ei kyllä juuri millään tavoin tätä jokseenkin\nsalassa pidettyä isyyttään pojalleen paljastanut. Jos jolloinkin\nsukeltautui esille jossakin muodossa, synnytti tämä äkkiä esiin\nsyöksynyt tosiseikka Aalepissa kohta syvää, epätoivoista vierautta\nja vastenmielisyyttä. On varmaa, että jos Severi, tuo likainen,\ntörkeäpuheinen kauppias, olisi Aalepille jossakin yhteydessä omalla\ntavallaan puhunut suhteestaan hänen äitiinsä, olisivat seuraukset\nvoineet olla arvaamattomat. Tämä on yksi niitä tosiseikkoja,\njotka on otettava huomioon, kun on puhe Severin ja hänen poikansa\neriskummallisesta ja pingoittuneesta suhteesta. Mutta Severi oli\nviekas, hän vaistosi asian eikä puhunut mitään.\n\nAaleppia alettiin laitapuolella piankin sanoa Virsi-Aalepiksi,\nkoska hän alituiseen kulki virrenpätkä kielen nokalla, hiljaa\nveisaten hyreksien. Iltaisin tämä kiihkomielinen nuorukainen kävi\nlahkolaiskokouksissa. Vapaahetkinään ja varsinkin sunnuntaisin hän\nmyös kierteli laitakaupungilla ja läheisissä maakylissä kaupitellen\npieniä uskonnollisia kirjasia, rukoilevaisille ja lahkolaisille\ntarkoitettuja. Kori oli hänellä silloin käsivarrellaan, keltainen kori.\nHän oli äitivainajansa tavoin jonkinlainen unissakulkija, mutta äidin\nkauniit enkelinäyt olivat hänen yhteydessään muuttuneet kummallisiksi,\nsynkiksi, järjettömiksi kuvitelmiksi, jotka vähitellen täyttivät hänen\nelämänsä kokonaan. Kerran hän aikoi ristiinnaulita itsensä lihakaupan\nseinään. Hän oli jo lyömäisillään naulan toiseen käteensä kasvot täynnä\nhoureista, kuumaa, kirpaisevaa nautintoa, kun Tuulispää, liuhupartainen\nukko, tuli samalla hetkellä kauppaan kantaen olkapäällään veristä,\nhöyryävää sonninreittä ja takaapäin lähestyen riisti häneltä naulan ja\nvasaran kädestä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarhailevassa, mustapartaisessa kauppiaassa, Severi Yrtissä,\nkuvastuivat selvinä ja alastomina suvun peruspiirteet: ylpeys, viekkaus\nja mitään kaihtamaton voima. Mutta kaikkeen tähän liittyivät hänellä\nvielä eräät yksilölliset luonteenpiirteet, kuten salakähmäisyys ja\nahneus. Hän oli vihattu, mutta markkinoilla toivottu, sillä silloin\nkävi kauppa, kun hän liikkui juhtien välissä koreassa puvussaan\nkaupunkien hevostoreilla. Hänen tapanaan oli, tehostaakseen muka\nmahtiaan muiden markkinamiesten silmissä, usein naurettavasti\nkoristautua pienillä, välkkyvillä helistimillä ja monivärisillä\nkangastilkuilla, jotka hän oli asettanut riippumaan leveästä vyöstään.\nTällaisena hän liikkui humuisilla kauppapaikoilla ja loputtomilla\nvaelluksillaan, liikkui villinä, ympärilleen pälyilevänä, kasvoiltaan\ntuhkanharmaana, uurteisena. Tällaisena outojen öitten keskellä\nlaitakaupungilla. Siellä tytöt kutsuivat häntä Sateenkaareksi noiden\nvyössä roikkuvien värikkäiden kangastilkkujen tähden.\n\nMuutoin pidettiin Severiä petturina. Hämärillä kaupoilla ja\npirunkonsteilla hän oli hankkinut rahansa, niin sanottiin. Kuinka\nmonta kertaa hän olikaan katsonut petturina korttien silmiin,\npettänyt hevoskaupoissa ja nylkenyt lähimmäistään. Häntä hallitsi\naivan erikoislaatuinen ahneus, ja se juuri saattoikin hänet ryhtymään\nniihin hämäriin puuhiin, joihin hän pian sotki osan erään matkueen\nmustalaisia. Tätä matkuetta alettiin myöhemmin kutsua suorastaan\nSeverin matkueeksi, koska tämä kummallinen kauppias itsekin,\nharhaillessaan eläinkaupoillaan, silloin tällöin siihen liittyi,\neläen mustalaisena mustalaisten joukossa. Ja monina syyskesän\nöinä, kaidan kuunsirpin alla, lähtivät hevosvarkaat liikkeelle ja\nhiiviskelivät äänettömästi hämyisten laitumien yli. Hevosia katosi\nsiihen aikaan sieltä täältä heinäisistä kylistä ja varastettuja juhtia\nkuljetettiin salaa mustalaismatkueissa meren rantaa seuraten etäisille\nkauppapaikoille. Severi itse kielsi kaiken, kun häntä useammin kuin\nkerran kuulusteltiin, mutta kieltäessä hänen silmänsä välähtelivät niin\nrumasti, että epäilys jäi kytemään ihmisten mieliin.\n\nYrtin suku oli huimasti rappeutunut Severin aikana. Sen sisäisessä\nelämässä näkyivät jo selvästi suuren häviämisen ja tuhon tuimat\ntuntomerkit. Rikollisuus ja juoppous kuluttivat kasvinmultaa tämän\nrauhattoman sukupuun juurelta. Yrtin sukupuu, ennen niin vihanta, oli\njo tähän aikaan surullisen tyhjä ja alaston. Sen vitkaan kuivuvat ja\nlahoavat oksat kannattelivat enää vain muutamia ruosteenkarvaisia,\nmyrskyjen repimiä lehtiä...\n\nYksinäisenä seisoi Yrtin talo alastomalla, niukasti viheriöitsevällä\nmäellä, näkyen kaupunkiin kuin mikäkin vanha teilauspaikka. Ja kaikuvan\nkunnaan juurella kulki syvä, ammoin kuivunut, musta ja kapea joen uoma,\njosta harmaana kimalteleva vesi oli iäksi paennut. Idässä, auringon\nja kuun nousupuolella, oli avara, kohiseva petäjäkangas, jonka halki\ntie, kulkurin keltainen rukousnauha, luikerteli loivin kaartein,\nyhtyen etäämpänä rautatien ylikäytävän takana tummaan valtatiehen.\nTänne häipyivät Yrtin pihasta lähtevät mustalaisten humuiset kuormat,\nhäipyivät, palatakseen joskus taas taloon viettämään huimaa juhlaa yön\nkaatuessa kaiken ylle.\n\nJuhtien vetäessä helisevin tiuvuin matkueita maantiellä ja Severinkin\nollessa kauppamatkoilla, ei vanhassa talossa ollut muita kuin\nuskonkiihkoinen Tuulispää, puolikuuro ukko, ja raskasmielinen,\nhöperyydessään lempeä, antautuvainen Kunkan Saimi, jotka yhdessä\nkimakasti veisaillen liikkuivat puolittain autiossa talossa\naskareillaan. Saattoi siellä maleksia myös joku matkueesta sattumoisin\npoisjätetty ikäloppu, kuihtunut vanhus, hampaaton ämmäkaaho,\njoka kuului jo enemmän hautaan kuin kuperan, tomuavan maantien\npäällä huimasti vieriville vankkureille... Tämä oli sabattiaikaa\nvaljunaamaiselle Tuulispäälle, joka uskoo ja samean humalan haimeessa\nusein seisoskeli roikkuvin housuin hiljaiseksi käyneellä, kumisevalla\nmäellä, niinkuin seisoo hilpeitten lasten tekemä lumiukko rauhallisen,\nverkkaisen pyryn alla, ikivalkean...\n\nMutta sitten saapui parrakas Severi kauppamatkoiltaan ja arkipäivät\nalkoivat. Kirjavia nautoja, mulleja, vasikoita ja röhkiviä sikoja\nalkoi joka haaralta virrata mäelle, lahtivajan eteen. Niitä alettiin\ntappaa, päivästä toiseen. Ja korkealle roiskahteli veri mullien\nkurkuista. Jälleen tahraantuivat oven pihtipielet vereen ja kuolemaa\npelkäävien eläinten ulostukseen. Ja jälleen kolusivat laitakaupungilta\nlahtivajalle teurastusjätteitä vaanivat köyhät muijat ja takkuiset,\nnälkäiset koirat.\n\nPäivät matoivat eteenpäin jähmeän hitaasti, harmaasti, kunnes\nvedettiin esille mustat pullot ja alettiin juhlia. Läheinen kaupunki\neli ja kuhisi; junat liikkuivat edestakaisin. Kauempana aaltoili\nmeri mahtavana ja yksinäisenä, ikäänkuin kätkien vihertävänsiniseen\nkohtuunsa tulevien elämäntapausten ja kohtalojen saatot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaupungin maalaiskunnassa asustava kauppias Severi Yrtti, jonka\ntiedettiin seurustelevan hevoskauppiaiden, mustalaisten, juoppojen ja\nvarkaitten parissa, tarvitsi monissa hämäräperäisissä puuhissaan ja\nkaupoissaan uskotun ja apulaisen. Sellaisen hän teki Ruupe Halvarista,\njoka tähän aikaan oli vielä nuori, mutta jonka elämää jo monet seikat\nja vaiheet olivat muutelleet ja runnelleet; kasvattinsa kauppias\nhänestä teki. Hänen isästään ei mitään tiedetty. Äiti sitä vastoin\noli kyllä tiedossa, mutta hän oli tämän elämänsä vaiheen suhteen\nvaiti kuin muuri. Haihtumaton surumielisyys tuntui painostavan tätä\nnaista, Ruupen äitiä. Laitakaupungilla ei ymmärretty, mitä syytä oli\nvanhenevalla, alituiseen mustalaisvankkureilla huojuvalla Halvarin\nKirstillä, kiertolinnulla, näin visusti salata lapsensa isä. Mutta niin\nhän vain teki. Se vain tiedettiin laitapuolella, jonka kujilla Ruupe\nusein näköjään päämäärättömänä kuljeskeli, että hänen isänsä ei ole\nmustalainen, kuten äiti. Ruupe oli siis eräänlainen puoliveri, levoton,\nkaikkiin suuntiin taipuvainen ihmisyksilö, jonka elämä kohta alun perin\noli ikäänkuin suuri mielettömyys.\n\nMaantien reunassa, kasteisessa heinikossa, hän oli syntynyt,\nkilisevätiukuisen hevosen syödessä uneliain puraisuin ruohoa tien\nsivussa ja syystähtien arasti välkkyessä taivaan öisessä, kohisevassa\nkorkeudessa. Ja mustalaiskärryjen tärinässä hän sitten ensiajat\nolikin hamuillut elämänjanon sokealla mielettömyydellä pienin kuivin\nhuulin nuoren äitinsä paljastuvien rintojen punaisia päitä. Melkein\nalati eteenpäin vierivät rattaat keltaisella, tomuavalla tiellä tai\nreki valkean lumen narinassa olivat olleetkin ne lapsuuden piirteet,\njotka lähtemättömästi olivat painuneet heräävään tajuun ynnä lisäksi\nheleäsointuisten tiukujen äänet... Kuitenkaan hänen elämänsä kaikista\nkirjavista vaiheista ei ollut tarkkaa tietoa. Enimmäkseen hän oli\nviettänyt aikaansa maantiellä, mutta myös kaupungissa, sen laitaosissa,\njossa hän elätti itseään milloin milläkin.\n\nKerran Ruupe pysähtyi merenrantakaupunkiin pidemmäksi aikaa. Tämä\npysähtyminen muodostui hänelle kahdessakin suhteessa kohtalokkaaksi.\nEnsiksikin Ruupe kohtasi täällä laitapuolella Sanjan, josta tuli hänen\nnuoruutensa rakastettu, kohtasi hänet, mutta kadotti näkyvistään\njälleen niin kuin siniseen usvaan. Eräs ilta ja yö monien muiden\njoukosta jäivät tytöstä kuitenkin värähdyttäväksi muistoksi Ruupelle.\nHän oli tanssinut kauniin ja hurjan Sanjan kanssa mustalaistansseja\nlaitakaupungilla, uupumukseen asti, elokuisena markkina-aikana.\nViimein he kuumissaan juoksivat nauraen suoraan meren rantaan,\njossa he pesivät kasvonsa raikkaassa, kimaltelevassa vedessä. He\nheittäytyivät kosteaan hiekkaankin niin lähelle rantaa, että aaltojen\nyöviileät kädet hivelivät pehmeästi heidän yhä kuumia kasvojansa.\nSanja paljasti rintansakin niille. Näin he makasivat liikahtamatta\nkauan, tummanvihreitten kaislojen kaatuessa tuulen voimasta rantaan,\nruskolevien kirpeässä tuoksussa ja punaisen kuun kiertäessä rataansa\nmaan ja meren yllä. Ja he tunsivat toistensa ruumiiden heijastavan\nsamaa kaikkinielevää ikävää, jota omakin olemus oli täynnä, he tunsivat\nihmisruumiin kuuman, ihmeellisen hengityksen... Olemustensa raskaassa\nriemussa ja yökajasteisen meren kuohuessa he nousivat ylös keltaisesta\nhiekasta, joka sekin oli ikäänkuin polttanut heidän ruumiitaan, ja he\ntanssivat uudelleen sen hurjan piiritanssin, jota he olivat tanssineet\nmustassa kahvilassakin. Ja punaisen kuun hohde putosi heidän ylleen\nniinkuin jättiläishedelmän kirpeä mehu...\n\nMutta kun he palasivat takaisin kaupunkiin, oli jo aamu, ja eräällä\nkujalla istui vaappuvilla kärryillään Vileenin äijä, Sanjan isä,\nodottaen tytärtään. Hänen vaatteissaan oli heinän helpeitä, sillä hän\noli illalla päihtyneenä yöpynyt muutamaan vajaan laitapuolella. Ukon\nharmaissa kasvoissa viipyi aamuinen äreys, ja hänen laimeat, riippuvat\nhuulensa mutisivat jotain käsittämätöntä. Ruskea juhta heilutti\nsilloin tällöin solmussa olevaa häntäänsä. Sanja nousi kärryille, ja\nhe lähtivät ajamaan pois Ruupen jäädessä katsomaan heidän jälkeensä.\nEikä hän pitkään hetkeen liikahtanut paikaltaan. -- Kaiken tämän Ruupe\nmuisti jälkeenpäin oudon kirkkaasti, läpitunkevasti, niinkuin se olisi\ntapahtunut eilen, muisti senkin, että Sanjalla oli ollut kädessään\nrannalta löytämänsä näkinkengän kuori, jonka hän lähdettäessä oli\nmatkavankkureilla istuessaan murskannut rikki märin, kiihkein käsin...\nJa Ruupen oli tehnyt mieli juosta heidän jälkeensä ja riistää Sanja\nisältään. Mutta kujan tomu oli kohta peittänyt heidät.\n\nSanjan suloinen tytönolemus näyttäytyi sittemmin monissa muodoissa\nRuupen elämän taustalla, vaikka hän ei tyttöä enää tämän jälkeen\nkohdannutkaan. Tämä muodostui Ruupelle vähitellen jonkinlaiseksi\nhaavekuvaksi jostakin paremmasta, kauniimmasta, sanalla sanoen\nelämästä, joka väreili ja huminoi tytön ympärillä...\n\nToiseksi Ruupe sitten kaupungissa joutui kosketuksiin Severi Yrtin\nkanssa, joka tuli hänen kohtalokseen. Mutta tätä ennen Ruupe oli\ntehnyt laitakaupungilla erään toisenkin kummallisen tuttavuuden: hän\noli kohdannut Severin veljen, Vaahtosuu-Nikon. Tämä paljon kulkenut\nmies oli tällöin antautunut henkensä pitimiksi jonkinlaiseksi\nvoimailunopettajaksi. Hän oli vuokrannut suuren huoneen, jonka hän\noli jakanut kahtia paksulla, kahisevalla verholla. Toinen puoli oli\nmakuusuojana, toinen puoli taas voimistelu- ja nyrkkeilyhuoneena.\nSe oli Vaahtosuu-Nikon valtakunta, jossa hän liikkui suurena,\nruumiillisena, usein rommilta tuoksuvana, punertavien lihaskimppujen\npullottaessa hänen käsivarsissaan. Niko oli täynnä tarinoita,\neriskummallisia, paisuteltuja juttuja matkoilta, joita hän oli\ntehnyt. Kun tarinat loppuivat, turvautui hän valheisiin, tekaistuihin\njuttuihin, joita hän säesti väkevällä naurulla. Ja se nauru oli kuin\nnuoren härän mylvintää tai kuin iloisen tuulen pauhua. Hän oli niinkuin\nlaiturissa maatuva, vähitellen rantaheiniin peittyvä vanha proomu...\nMonenlaisia tarinoita hän suustaan lasketti. Puoliakaan ei niistä\nuskottu, mutta hän ei siitä välittänyt: hän oli vapaa ja iloinen mies,\nvalehdellessaankin omituisen vilpitön, veljensä Severin täydellinen\nvastakohta.\n\nSuurlakon ja Viaporin kapinan aikoihin Niko oli oleskellut Helsingissä\nosittain sirkusvoimistelijana, osittain satamatyöläisenä. Ja hän\noli silloin kuullut Viaporin kanuunoiden jylyn, hän oli nähnyt\npunaisen vallankumouslipun liehuvan, oli nähnyt kansalliskaartien\nkohoavan niinkuin maasta. Hänen ajatuksensa olivat siihen aikaan\nolleet eräänlaisen vallankumouksellisen tunteen kannattelemia,\npunaisen huimauksen, verisen houreen, josta hän ei ollut vielä\nsilloinkaan täysin vapautunut, kun hän vihdoin oli ajautunut näille\nmerenrantatienoille ja alkanut elättää itseään milloin milläkin. Hän\nverhosi sen nyt vain jonkinlaisen leveän leikillisyyden vaippaan,\nse muodosti hänen luonteensa pohjavirran, joka ei koskaan lakannut\nviemästä häntä omaan suuntaansa. Tällainen mies oli Vaahtosuu-Niko,\nkummallinen, haaveellinen atleetti, ruumiinpalvoja, jonka yksi elämän\nhaaveita oli perustaa kerran sirkus ja kierrellä sen mukana kohisevasta\nkaupungista toiseen. Ruupellekin oli Vaahtosuu-Niko tässä sirkuksessa\njo paikan luvannut ja sitä odotellessaan Ruupe kävi nyt hänen\nnyrkkeilytunneillaan.\n\nSe oli hämärä huone, yhden lampun valaisema, puolittain täynnä\nvoimistelutelineitä, nojapuita ja katosta riippuvia renkaita. Siellä\nroikkui pitkän, helisevän rautaketjun varassa myös pyöreä, kovitettu\npallo, kooltaan miehen pään suuruinen, jota Ruupe sai nyrkeillään\ntakoa. Joka ilta hän veti raskaat, kömpelöt nyrkkeilykintaat käteensä,\nja yläruumis paljaana, pienet, mustat housut ruumiin ainoana verhona,\nhän takoi katosta roikkuvaa mustanruskeata palloa kuin jonkin päälle\nhyökkäävän olennon turpeaa naamaa.\n\nVaahtosuu-Niko neuvoi Ruupen vieressä usein rämeällä äänellä, kuinka\nisku oli annettava, kuinka sitä oli väistettävä ja jälleen hyökättävä.\nKaiken tämän hän oli oppinut valtameren takana, Amerikassa. Ja Ruupe\noli kuuliainen oppilas: hän muuttui ilta illalta yhä taitavammaksi,\nnopeammaksi ja iskuvarmemmaksi. Hän oli tullut Vaahtosuu-Nikon\noppiin pienen vaihtelun vuoksi, mutta samalla unohtaakseen Sanjan\nmenetyksestä aiheutuneen kipeän surunsa. Lisäksi Ruupe piti silmällä\nsirkukseen liittymistään ja harjoitteli sitä varten, sillä olihan\nVaahtosuu-Niko luvannut hänelle siinä paikan. Hän käveli jo, tosin\nhiukan horjahdellen, notkuvalla nuoralla. Saattoi riisuakin itsensä\nsen päällä seisoen ja etsimättä seinistä tukea, ottaa vastaan hanurin,\njonka Vaahtosuu lattialta ojensi, ja temmata siitä irti lyhyen,\nrennon sävelen. Ja kaiken aikaa hän vain keinui tuon seinien väliin\npingoitetun nuoran varassa.\n\nNiko oli jo ehtinyt mieltyä Ruupeen. He ryypiskelivät joskus yhdessä ja\nkertoivat toisilleen loputtomasti kaikenlaisia tarinoita.\n\nNäistä yhteisistä illoista tuli kuitenkin syyskesällä loppu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana Severi Yrtti ilmestyi veljensä luokse humalassaan\nräyhäten ja koristelluin vöin, josta roikkui pitkä puukkohoito.\nTaskusta pisti esiin musta pullonkaula. Hän oli jo voidellut suutaan\nmuiden hevoskauppiaiden kanssa eräässä lähiseudun kylässä. Ja nyt tuli\nSateenkaari jatkamaan laitakaupungille. Vaahtosuu-Niko oli hetkeä\naikaisemmin lähtenyt noutamaan rommia satamasta muutamasta jaalasta,\njonka kipparin hän tunsi.\n\nSeveri seurasi hetken samein silmin Ruupen varjonyrkkeilyä ja sanoi\nsitten yht'äkkiä yskien:\n\n-- Kuules, poika, sinähän pyrit sirkukseen. Niko kerran jutteli siitä.\n\n-- Niin, minä liityn Nikon sirkukseen sitten kun hän sen perustaa,\nvastasi Ruupe heittäen nyrkkeilykintaat pois ja alkaen pukeutua.\n\nMutta kauppamies nauroi.\n\n-- Ehei, poika, sanoi hän naurunsa lomasta, -- Nikon sirkuksesta ei\ntule ikinä mitään. Hänellä ei ole rahaa, eikä hän tiedä, kuinka sitä\ntienataankaan. Mutta tule minun tyköni, ja minä avaan eteesi semmoisen\nsirkuksen, että ihmettelet. Tämä elämä itse on sirkus, ja hedelmän\nkorjaa se, joka eniten jaksaa pelleillä. Tule mukaani, sen sinulle\nsanon. Mitä pirua teet täällä laitakaupungilla? Kuolet kohta nälkään\nniinkuin viemärirotta. _Maanteille_, Ruupe, _maanteille_...!\n\nSeveri katsoi Ruupea herkeämättä tämän pukeutuessa. Ja Ruupe puolestaan\nnäki partaisen kauppiaan niinkuin sumun lävitse, näki hänen kasvonsa,\njotka olivat kovat ja harmaat, tuuliensyömät, näki hänen silmänsä,\njotka olivat hyvin syvällä päässä ja kaukana toisistaan, suuret,\nmustat, oudosti liekehtivät. Hevoskauppiaan leveän, koristellun vyönkin\nhän näki ja pitkän puukon. Jotain raskasta valui hitaasti hänen\nmieleensä. Tämä hetki palautui myöhemmin Ruupen muistin piiriin monissa\nmuodoissa.\n\nJa kun Vaahtosuu vihdoin palasi, oli asia melkein sovittu. Humalassa\nollen Niko ei siitä myöhemmin illallakaan päässyt oikein perille. Sitä\npaitsi hänen ajatuksensa harhailivat nyt muutenkin kokonaan omilla\nteillään. Tuttavan kipparin luona hän oli tavannut erään tytönhuipan,\njonka hän oli tuonut mukanaan. Tämän kanssa Niko siinä nyt pelehti,\nkutsuen hallavatukkaista tytön töpsää milloin viirusilmäksi, milloin\nsontiaiseksi, milloin taas jaalan mastossa iloisesti keikkuvaksi\nvästäräkiksi. Myöhemmin kun miehet jo istuivat juomapöydän ääressä,\npyysi Vaahtosuu tyttöä tanssimaan heille. Ja tyttö tanssi lopsuvin\nkengin. Rentona ja lihavana hän siinä lattiapalkeilla hyppi kuin nuori\nlehmä kesäkuun valkeitten pilviriepujen alla.\n\nMutta Ruupe oli suistunut surumielisyyden tilaan. Hän muisti\nSanjan, jonka hän oli kadottanut, muisti Yrtin kauppiaan kanssa\nsopimansa asian, ja jokin hämärä aavistus alkoi yht'äkkiä hallita\nhäntä. Niko, joka ei koskaan sopinut veljensä kanssa, alkoi tälle\närhennellä jostakin vanhasta jutusta. Severi kuunteli häntä vain\npuolella korvalla, ja kohta hän jo nousikin lähteäkseen viitaten\nRuupea mukaansa. Tämä nousi viivytellen. Vasta silloin Vaahtosuu-Niko\nikäänkuin havahtui ja huusi heidän jälkeensä:\n\n-- Mene nyt, Ruupe, mutta palaa tänne kohta, kun ilmoitan sirkuksen\nolevan lähtövalmiin.\n\nMutta Ruupe tiesi jo, ettei Vaahtosuun sirkus milloinkaan pääsisi\nsille asteelle. Kohisevat kaupungit jäisivät näkemättä; jotain muuta\noli edessä, jotain hämärää ja synkeästi vavahduttavaa. Oudon sitkas\nkatkeruuden itu puhkesi sillä hetkellä kasvamaan hänessä. Ja hän\nhoippui kauppamiehen jälkeen.\n\nSilloin oli jo yö. Raskas tummuus oli peittänyt koko laitakaupungin.\nTaivaanrannalla keinui punainen kuunsirppi. Severin vyö hohti, hänen\npuukkohoitonsa kimmelsi...\n\nTuskin oli sitä valtatien mittaa maan läntisessä osassa, jota pitkin\nYrtin kauppamies ja Ruupe eivät olisi näinä vuosina juhdan vetäminä,\nhuojuvilla rattailla istuen, joskus kulkeneet, tuskin sitä kylää,\njossa he eivät olisi remuten käyneet, ja tuskin sitä resuista\nmaantiekahvilaa, jossa he eivät olisi korttien tuhraantuneita lehtiä\nvilkutelleet ja valutelleet sisäänsä viinan kuohuvaa nestettä.\n\nNäin he vaelsivat usein aamusta iltaan. Kuolleen päivän aurinko putosi\navaruuden liekkimereen, yö tuli ja sen perästä jälleen uuden päivän\nhumiseva aurinkokierto, mutta yhä he vain vaelsivat maantiellä tuulien\nihanassa kohdussa, väliin kahden, väliin mustalaismatkueissa, ikäänkuin\nlöytämättä rauhaa ja matkansa määrää... Ja rattaittensa kuluneilla\nistuinlaudoilla he ottivat vastaan elämän kuin syntisen laulun,\nkuin tuoksuvan kukan nauravin terälehdin tai niinkuin poutapäivän\nliikkumaton pilvi taivaan huikaisevalla mäellä ottaa vastaan kuuman,\nsuloisen avaruusmyrskyn...\n\nKivuton vaeltelu maanteillä oli Ruupen mielestä ihaninta heidän\nelämässään, mutta siihen liittyivät pian rumatkin puolensa. Ruupe ei\njälkeenpäin varmaan muistanut, kuinka monta vuotta hän seurasi Severi\nYrttiä tämän kaupparetkillä, mutta monta niitä täytyi olla. Hän se\nvähitellen muokkasi Ruupesta kaltaisensa: viekkaan hevosvarkaan,\nrikollisen ja juopon renttuilijan. Ruupe, joka silloin oli vielä nuori\nja joka suuntaan taipuvainen, oli kuin vahaa partaisen Severin käsissä.\nHän oli siihen aikaan voimakas mies, hän ei säikkynyt mitään ja oli\nitsepintainen kuin vanha synti. Kuinka Ruupe myöhemmin vihasikaan\nhäntä! Kummallisia, harhailevia vuosia ne olivat, räikeitä ja kirjavia,\ntäynnä pistävää sumua.\n\nEnnen pitkää Severi Yrtti totutti Ruupen täysin tavoilleen. Mitä hän\nkäski, sen Ruupe teki. Tämä oli hänen kovissa käsissään niinkuin myyty\norja. Ruupe oli hänen mukanaan varastamassa hevosia laitumilta, hän\noppi viekkaaksi ja häikäilemättömäksi, oppi hiipimään äänettömästi\nheinikon halki ja heittämään varmasti, hevosen tapaavasti, somasti\nilmassa suhisevaa lassoa. He varastivat monien vuosien aikana hevosia,\nja Severi myi ne sitten etäisillä markkinapaikoilla. Ruupelle hän antoi\npalkaksi muutaman kolikon ja hyvän humalan.\n\nToisinaan kyllä sattui, ettei Severi Yrtti pitkään aikaan taluttanut\nmarkkinapaikoille varastettuja hevosia. Hän hankki ne silloin\nostamalla, mutta silloinkin hän petti ja nylki. Rikos oli saanut vain\ntoisen muodon, yhteiskunnan suojaaman. Ja voitonsaantiin kaupoissa\nhänellä toki oli oikeus.\n\nSe oli hurjaa aikaa, levotonta ja vapaata. Ajoittaisin Severi\npysähdytti kärrynsä, kuluneet ja resuiset, Yrtin pihalle, ontosti\nkumisevalle. He viipyivät täällä kaupungin liepeillä jonkin aikaa.\nMutta eihän se elämä siellä sen kummemmaksi muodostunut. Pikemminkin\nse oli Ruupen mielestä ahdistavampaa kuin maantiellä, raikkaitten\ntuulien helmassa. Päivästä toiseen vain tapettiin eläimiä, täytettiin\nlihakaupan varastoja, joita Virsi-Aaleppi hoiteli, ja kuljetettiin\nlihakuormia asemalle. Ja iltaisin juotiin.\n\nRuupe tunsi kaiken aikaa olevansa niinkuin orja; hän teki ja\nhänellä teetettiin yhtä ja toista. Kauppamies, joka yhä vieläkin\njoskus kulki kangastilkuin ja helistimin koristeltuna, piti Ruupea\ntäysin vallassaan, hänen pelkästä katseestaan tämä luki jo käskyn.\nRuupe kirosi usein omaa heikkouttaan, mutta pysyi kuitenkin hänen\nläheisyydessään. Severin elämän metelöivä, kirjava sirkus veti kaikesta\nhuolimatta puoleensa, kiehtoi mieltä väriensä paljoudella.\n\nKauppamatkoilla he, Severi Yrtti ja Ruupe, istuivat samoilla kärryillä\nsilloin, kun kauppias ei kuljettanut muassaan naista. Mutta jos hänellä\noli nainen, ja se tapahtui usein, käski hän Ruupen siirtyä toisen\njuhdan vetämille rattaille, mustalaisruipan ohjaamille. Severi saattoi\nsilloin muuttua melkein lempeäksi, vain hänen silmänsä hehkuivat\npeloittavasti kuopissansa. Ja öisissä pysähdyspaikoissa hänen silmänsä,\nhänen jäsenensä -- niin, koko ruumiinsa ahmivat naista...\n\nRuupe näki hänet väliin tällaisina hetkinä. Ja oli kuin olisi se\nhien löyhkä, joka uuvuttavana, huoneen täyttävänä kohosi heidän\nruumiistansa, silloin häivähtänyt Ruupen kasvoille raakana,\nellottavana, eläimellisenä. Ja yht'äkkiä hänen mielensä pohjalle\nsaattoi syöksyä kiivas inho ja murhe. Hän olisi tahtonut heittäytyä\nmaahan, mustaan, raikkaaseen multaan, ja itkeä ihmishäpeänsä ja\nmurheensa tähden.\n\nNe olivat kummallisia hetkiä, joiden vierestä Ruupe joskus hiipi pois\nkokonaan kuumana ja tuntien oman yksinäisyytensä kovin raskaana. Hän\noli nuori mies, joskin pahinta lajia, yhtä ja toista kokenut ja hyvin\npaatunut, mutta hänelläkin olivat omat puhtaat hetkensä, jolloin hän\ntietoisesti kärsi ajatellessaan hukkaan vietettyä nuoruuttaan ja\njolloin hän tunsi jonkin kirkkaan ja hohtavan sipaisevan itseään. Oli\nkuin olisi se ihana nuoruus, jonka hän silloin toivoi omistavansa,\nkaivautunut esiin kaiken loan ja kuonan alta ja humahtaen syöksynyt\nhänen olemustaan päin. Mutta mieletön kulkuri ja kauppamies, Yrtin\nSeveri, joka vuodesta toiseen tuhosi elämää, piti huolen siitä, että\nnuo hetket häipyivät sinne, mistä ne olivat esiin nousseetkin.\n\nHän itse oli tällaisten öitten jälkeen virkeä, melkein hilpeä ja\nhyvällä kauppatuulella. Kohta seuraavassa kylässä hän saattoi lyödä\nlukkoon kaksi tai, jos hyvin sattui, kolme hevoskauppaa. Ja heidän\nylitseen paistoi suven väkevä aurinko, joka paistaa niin hyville kuin\npahoillekin, niin vanhurskaille kuin väärillekin. Ja maantie katosi\nheidän edestään keltaisena nauhana mittaamattoman kauas...\n\nSeveri Yrtti kyllästyi piankin naisiin, ja niin sai Ruupe jälleen\nkavuta hänen matkavankkureilleen tai huurteisen talven ollessa\nleveään rekeen, joista hän jo olisi kuitenkin tahtonut kokonaan pois\nirroittautua. Hän ei sitä voinut tehdä, sillä hän tunsi olevansa kuin\nsuohon vajonnut; joka puolelta ikäänkuin tuoksuivat häntä vastaan\ninhoittavat, mädänneet suokasvit...\n\nRuupe eli myöhemmin itsessään ne hetket, joita hän oli nähnyt\nkauppiaankin elävän muutamina yön hetkinä, vieläpä paljon muuta.\nMatkoillaan kaukaisissa kylissä he viettivät usein aikaansa varsin\nrennosti. Ruupe matki kaikessa Severi Yrttiä, tuota voimallista,\nhurjapäistä ja kummallista miestä, vaikka saattoikin häntä toisinaan\nankarasti vihata hänen raakuutensa tähden sekä myös sen tähden, että\ntämä oli näin saanut hänet alistetuksi valtaansa.\n\nJa heidän yhteinen vaellustiensä yhä vain jatkui. Todella kirjava,\nräikeä ja villisti humiseva oli se elämän sirkus, jonka Severi Yrtti,\nharhaileva kauppias, vähitellen avasi Ruupen eteen. Mutta Saatana oli\nkoskettanut Severiä hännällään ja hänen kauttaan Ruupea. Jos synti\njoskus täyttää inhoittavalla ravallaan ihmisen, niin täytti se heidät\ntänä aikana. Se takertui heihin -- luihin ja ytimiin. He kaipasivat\nsitä, siunasivat sitä, kun se saapui heidän luokseen. Tuo elämä, johon\nSeveri Ruupen nuorukaisena suisti, myrkytti hänet viimein kokonaan.\nHän ei päässyt siitä lopullisesti irti enää, kaikki tuo seurasi häntä\nmyöhemmin niinkuin suuri varjojen saatto. Kunnes hän lopulta tunsi\nolevansa kuin ristiin lyöty ryöväri, Ihmisen Pojan vasemmalla puolen\noleva, joka raivoaa, pilkkaa ja vääntelehtii lihaa viiltävän naulan\ntuskissa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran oli taas syksy, värikäs ja synkeästi rauhallinen. Ruupe istui\nYrtin vanhassa, tunkkaisesssa tuvassa, kumeasti kaikuvassa, oli istunut\njo pitkän hetken samalla paikalla vinoon kallistuneella rahilla,\nvihreältä kuultavan ikkunan pielessä. Severi oli jälleen ohjannut\nsantaiselta tieltä juhtansa tänne. He olivat viipyneet talossa,\nlaakealla mäellä, jo muutaman viikon, eikä Severi vielä mitään puhunut\nkaupparetkille lähdöstä. Lahtivajalla hääräili kauppamies nytkin\nteurastajiensa joukossa. Kuului klopsaus, ja kun eläin lysähti maahan\nensi lyönnistä, nauroivat miehet kovasti ja raa'asti, verisin käsin,\nonnistuneelle lyönnilleen. Ruupea ellotti tuollainen, inhoittikin.\nHän katsoi heihin samean ikkunaruudun lävitse oudoksuen, ikäänkuin he\neivät olisi ihmisiä, vaan joitakin elämän saaneita olentoja, maahan\nsidottuja, jotka nauroivat ja kohottivat verisiä käsiänsä, joissa\nvälkkyi kirves, nurinpäin käännetty... Ja maantieltä kääntyi vajalle\nuusi eläinkuorma.\n\nHämärsi jo lähellä maata, mutta aution taivaan rajalla pysytteli vielä\ntuskallista, kellertävää valkeutta, joka häilyi harson tavoin sinne\ntänne ja etääntyen hetki hetkeltä yhä kauemmaksi maasta. Ja Ruupe näki,\nettä äsken vajalle saapuneessa kuormassa oli kolme lammasta sidotuin\njaloin, kaikki valkoisia, tuuheavillaisia. Mutta rattaitten perään oli\nköydellä kytketty lehmä, kirjava, sarvellinen kyyttö.\n\nEhtoo yhä joutui. Pihan perällä, lahtivajassa, syttyi himmeävaloinen\nlyhty.\n\nAlkoi tuulla, suoraan tasangolta. Silloin Ruupe nousi ja lähti ulos.\nLahtivajaa välttäen hän kulki alas mäkeä kohti. Hän kulki yli tuulisen,\nhämäräisen tasangon ja pääsi jo laitakaupungin liepeille. Kulkiessaan\nohi ensimmäisten tönöjen ajoi häntä vastaan parvi kasakoita hiljaisessa\nlaukassa. Heidän peitsensä välkkyivät sumeasti kelmeässä iltavalossa.\nTönöjen välistä välkkyi loitolta virta mustana ja raskasmielisenä.\n\nSyksyn autio ehtoo.\n\nPimeys humahti kaupungin ylle raskaana ja ahdistavana, hauraana kuin\nhämähäkin seitti, julmana, säälimättömänä kuin myrkkykaasu. Tuli\näänettömyys sellainen kuin erämaassa, missä elämästä kertovat vain\nammoin kulkeneitten karavaanikameelien puoliksi hiekkaan hautautuneet\njäljet... Oudosti äänteli vain hurja, synkeä ryöstäjätuuli kaiken yllä,\nse harhaili siellä, harhaili täällä, yhtä rauhattomana, yhtä ahnaana\naina. Se toi vanhoille, kuolemanharmaille akoille sanan kadotettujen\npiinasta, säikähdytti ikkunaruutujen lävitse katsovan lapsen, uuvutti\nlaihojen koirien käheän haukun laitapuolen syvyydessä ja riisti\nviimeiset keltaiset lehdet puista, jotka jäivät värjöttämään multaan\ntuimin mustin kirouksin. Armahtamattomana kaatuvaan pimeyteen hukkui\nihmisen rukous ahtaassa huoneessa, lapsen tuskaton itku, huojuvan,\nkuihtuneen heinän nyyhkytys kaukana lakeudella. Syysilta se oli,\nyön rajalla, musta ja liikkumaton. Manalan äänetön markkina-aika.\nHuuhkaimen humiseva kehto.\n\nJa Ruupe ajatteli kahlatessaan hökkelimeressä: Tällainen ilta, yhtä\nsynkeä, mahtoi olla silloin, kun Herran Enkeli kävi ympäri Egyptin\nmaassa ja löi kaikki esikoiset faaraon esikoisesta vangin esikoiseen\nasti sekä kaikki eläinten esikoiset...\n\nJa kujat olivat pimeät hänen edessään. Tuuli puhalsi.\n\nMutta loitolta erään kujan perältä alkoi Ruupen silmiin kajastaa\nkaasulyhdyn punertava valo. Hän tiesi, että lyhty oli aivan sen\ntalon edustalla, jota laidalla kutsuttiin Hotelli Kalkutaksi. Sen\npohjakerroksessa oli jonkinlainen kulkureitten, irtolaisten ja\nkurjaliston yömaja. Ruupekin oli siellä joskus viettänyt yönsä.\nMatkustajakodin pihamaalle oli juuri saapunut muudan mustalaismatkue.\nRuupea hymyilytti nähdessään äkkiä edessään tuon tutun näyn. Hän\nkulkeutui sinne tavatakseen joitakuita tuttuja, kuten hän ajatteli,\nmutta hän törmäsikin äitiinsä, vanhenevaan Halvarin muoriin. Tämä oli\nmuutamien muiden mustalaisämmien kanssa menossa lahkolaisten luokse.\nTukeva virsikirja oli kunkin eukon kädessä. Mutta Kirsti Halvari ei\nollut poikaansa nähnyt pitkään aikaan, ja oudosti järkkyneenä, hiljaa\nitkien, hän veti tämän kaasulyhdyn valopiiriin. Hän tarkasti kiinteästi\npoikansa kasvoja.\n\n-- Huonoksi olet mennyt, sanoi hän sitten. -- Missä oletkaan kulkenut,\nmitä olet tehnyt?\n\nRuupe ei vastannut siihen mitään, mutta kuului selvästi, kuinka hän\nkaasulyhdyn alla kiristeli hampaitaan. Ja samassa äiti jo takertui\nhäneen molemmin käsin, koko ruumiillaan... Akat olivat jo häipyneet\nkujien hämäriin. He olivat kahden. Ruupe tunsi äitinsä kuivien,\nhallavien hiuksien tuoksun, hänen käsivarsiensa puristuksen, joista\nvirtasi häneen ihmeellistä lämpöä ja voimaa. Laihat käsivarret, joita\nrakkauden outo, sisäinen väkevyys elävöitti. Maailma häipyi jonnekin\nkauaksi -- kylmä, kaunis ja ruma maailma. Heidän ympärillään lainehti\nniinkuin valtameri... He olivat kahden -- kaasulyhdyn alla, äiti ja\npoika.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuon hetken sisäinen tunnelma jossain määrin muuttui sitten kohta\nmyöhemmin, jolloin he jo olivat matkalla lahkolaisten luo. Äitinsä\npyynnöstä oli Ruupekin lähtenyt mukaan. Kirsti Halvari moitti matkalla\npoikaansa siitä, että tämä edelleen kulki yhdessä Yrtin kauppiaan --\ntuon vanhan syntisäkin -- kanssa ja eli hänen talossaan. Ruupe vaikeni\nsynkkänä. Vaimo puheli yksin ja surumielisenä koko matkan, tuulen\nriuhtoessa hänen hiuksiaan.\n\nÄiti ja poika pysähtyivät matalan, harmaan talon eteen. Kaita kuja\nkatosi heidän edestään pimeään. Siellä täällä paloi kaasulyhty,\nvalaisten niukasti läheisintä ympäristöään. Jostakin kuului\nkäymäjalkaa astelevien hevosten kavioiden kopsetta. Varmaankin niiden\nkasakoiden hevosia, joiden Ruupe oli taanoin nähnyt ratsastavan\nvastaansa raskaassa, keinuvassa laukassa. Sisältä talosta kantautui\nvoihkinaa ja sekavaa rukousparkunaa. Ruupe tiesi, että talo oli\nkaupungin lahkolaisten kokoontumispaikka, vaikka hän ei ollutkaan\nsiellä aikaisemmin käynyt. Mutta nyt hän jonkin hämärän, alitajuisen\ntunteen hallitsemana astui sisälle tuohon taloon äitinsä jäljessä.\nHän ikäänkuin odotti sillä hetkellä jotain. Aluksi Ruupe ei erottanut\nmitään yksityisiä piirteitä, mutta vähitellen hän, kuten ihminen,\njoka vitkaan tottuu ympäröivään pimeyteen, alkoi nähdä hiestyneitä,\nvääristyneitä kasvoja, jotka olivat jäykistyneet outoon, jylhään\nodotukseen, nuoria ja kuihtuneita käsiä, jotka kurkottelivat ylös\nhuoneen matalaa ja mustunutta lakea kohti. Kuului voihketta ja sekavaa\nrukouksen ääntä. Ulkoa kantautui tuulen kohua, kun se ryntäsi mereltä\nyli kaupungin raskaasti läähättäen.\n\nHurmion laineet olivat temmanneet mukaansa jo Ruupen äidinkin. Tästä\nhiljaisesta naisesta, jota eräänlainen usvainen surumielisyys näytti\nalati verhoavan, oli tullut kiihkomielinen lahkolainen. Nytkin hän\npuolittain makasi toisten joukossa lattialla silmäkalvot peittyneinä\noudon hurmion sumuun. Mutta hänen poikansa Ruupe vetäytyi yhä\nkauemmaksi nurkkaan ja teki itsensä pieneksi.\n\nJa samassa nousi musta, hyvin laiha mies seisomaan seinän viereltä,\nhuoneen perältä. Hän oli kuin seinän nojaan asetettu eriskummallinen,\nsynkkä luuranko. Hänen höllinä roikkuvissa vaatteissaan oli runsaasti\nlattian tomua, silmät kiilsivät syvällä kuopissa, kasvoissa oli mullan\nväri. Ja kun hän alkoi puhua, oli hänen äänensä tumma, sumea ja\nraskaasti lainehtiva. Hänen sanansa putoilivat lattialla kiemurtelevien\nihmismatojen ylitse kumeina ja rajusti kiihkomielisinä, peloittavina.\nLahkolaiset vaikenivat vähitellen, naisten itku vaihtui ajoittaiseksi\nvoihkeeksi ja ulinaksi, jossa oli omituisen eläimellinen, kuuma,\nmelkein hekumallinen sivuvivahdus. Miehet tulivat vaiteliaiksi ja\nsynkiksi, odottaviksi. Mutta sitä mukaa kuin musta saarnaaja puhuessaan\nkiihtyi, kiihtyi myös uudelleen lattialle polvistuneiden olentojen\nuskonnollinen hurmos, usvainen, rämäkkä raivo. He huojuivat toisiansa\nvastaan, miehet ja naiset sekaisin, kuin merenrannan myrskyinen\nheinikko. Taas suhisivat polvistuvien yllä enkelinsiivet, vilpoisat ja\nikivalkeat... Taas irroittui verinen risti Golgatan synkeästä taustasta\nja näyttäytyi heille... Taas huojui maa ja hämärä kaupunki ja temppelin\nesirippu repesi humisten kahtia, ylhäältä alas asti... Ja haudat\naukenivat jylisten ja paljastivat lahonneiden ruumisliinojen alta\nmatojen kalvamat vainajat...\n\nRuupe nurkan hämärästä katsoi kuin painajaisnäkyä. Hetki hetkeltä\ntuntui vain lisääntyvän tuo päihdyttävä, vahva, unenomainen virtaus\nhänen olemuksensa syvyydessä. Kaaoksesta nousi esiin riiviöitä,\nmerkillisiä kuvatuksia, jotka huusivat ja viittoilivat, kurkottelivat\nkäsiään, kiemurtelivat maantomussa... Hän tunsi itsensä yht'äkkiä\nkumman paljaaksi, alastomaksi, haavoille lyödyksi. Koko olemusta\nikäänkuin vihloi tuima kipu. Mutta sitten kaikki tuo etääntyi hänestä,\nja hän tunsi olevansa yksin, yksin keskellä sitä tylyä, raakaa\nmurhenäytelmää, jonka keskushenkilöksi hän kohta olisi tuleva. Keskellä\ntyhjyyttä hän tunsi seisovansa...\n\nLattian tomussa ryömivien olentojen sijaan nousivat tutut hahmot,\njoiden kasvojen jylhät juonteet piirtyivät ankarina esiin himmeässä\nvalossa. Kaikissa heissä oli nähtävissä alhaison alastomat tuntomerkit.\nHeidänkin kasvoissaan oli mullan väri. Ruupe näki ryysyisen Tuulispään\nkyyristelevän toisten joukossa, hän kuuli ukon sekapäisenä tapailevan\nrukouksen sanoja ja näki paljaasti, ikäänkuin päivän valossa, tämän\nsikopaimen-kohtalon. Ja Ruupe näki äitinsä ja Kunkan Saimin, jotka\nmakasivat maassa eivätkä liikahtaneet... Virsi-Aapelinkin hän näki.\nTämän silmät olivat puolittain kiinni, ja hän lauloi virttään\nkasvolihasten värähdellessä. Muuttui jälleen hetkien sisäinen poljento.\nRauhoituttiin vitkaan ja alettiin veisata.\n\nJuuri tällä hetkellä Ruupe sitten suistui äkillisen murheen syvyyteen\nsiinä seinän vierellä lahkolaisten kokoushuoneessa seisoessaan. Ja\nhänenkin teki mieli heittäytyä tomuun ja ryömiä matona lunastuksen\nristiä kohti... Mutta sen sijaan, että hän olisi yhtynyt siihen\nmielettömään rukousparkunaan, joka kohta jälleen olisi täyttävä\nhuoneen, hän käännähti ja kulkikin ulos niinkuin raskaassa,\nvavahduttavassa unessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin oli ilta muuttunut yhä myrskyisemmäksi. Ruupe kulki tuulen\nmukana. Hän kulki kauan katsoen suoraan eteensä. Syksy lainehti tummana\nhänen ympärillään. Laitakaupunki oli vaitelias.\n\nViimein Ruupe kulkeutui Vaahtosuu-Nikon luokse. Hän ei ollut tätä\ntavannut sen yön jälkeen, jolloin hän oli liittynyt Yrtin kauppiaan\nseuraan. Atleetti oli kotona. Heiluva Tommi roikkui yhä rautaketjunsa\nvarassa. Voimistelutelineet ja nojapuut olivat paikoillaan. Nuora\nvedettynä kireälle läpi huoneen. Kaikki oli samalla tavoin kuin silloin\n-- vuosia sitten. Ja kuitenkin: jotain oli muuttunut, jotain oli\nvinossa, auttamattomasti vinossa. Vaahtosuu, joka oli äsken tullut\navaamaan Ruupelle oven tämän pitkän hetken sitä tuimasti loskuteltua,\nkatosi huojahdellen hänen edellään verhon taakse.\n\nSiellä oli ummehtunutta ja hämärää, kuten jossakin luolassa. Lamppu\nvalaisi työläästi vain pöydän seutua; muu osa huoneesta jäi raskaaseen\nhämärään. Nurkissa, jopa penkin ja pöydän jaloissa kiilsivät hämähäkin\nseitit. Lattia oli luudan koskematon. Niko istuutui. Hänen rintansa\nkuulsi paljaana ja karvaisena, vaisusti punertavana. Ruupe istuutui\nhäntä vastapäätä pöydän toiselle puolen. Ja pöydän pinta levisi heidän\nvälillään harmaana ja rosoisena, aaltomaisena.\n\nNiko oli ennen Ruupen tuloa ryypiskellyt yksinään ja oli nyt jokseenkin\npäissään. Vanha varis, Pekka nimeltään, jonka Vaahtosuu kerran kaukaa\nrannikolta oli siipirikkona kantanut elätikseen, hypähti pöydältä hänen\nolkapäilleen käreästi raakaisten. Atleetti kahmaisi silloin pöydältä\nkäteensä leivänmurusia ja syötti ne elätilleen. Tuuli humisi ulkona.\nMutta Ruupe katsoi kuin huikaistuneena pöydän toisella puolen avautuvaa\nnäkyä. Luomakunta kaikkine heikkoine ja väkevine jäsenineen ikäänkuin\nlepäsi laajana ja ihmeellisenä sillä hetkellä hänen edessään...\n\nMutta sitten Niko kääntyi jälleen pöytää kohti. Varis oli yhä\nhänen olkapäällään. Vaahtosuu kaatoi itselleen ja Ruupelle rommia.\nPullon vieressä oli kartta, jota Niko oli taanoin katsellut. Se oli\nMaailmankartta. Siinä rommia maistellessaan alkoi Ruupe silmäillä\ntuota resuista, likaista karttalehteä. Suomi ja Venäjä ja sen\ntakainen väljä, salaperäinen Aasia aukeni hänen eteensä... Ne\nolivat kartan eniten katsottuja kohtia, sormenjäljin tahrattuja.\nSirkusmatkoja suunnitellessaan Niko tarvitsi karttaa, ja nytkin hän\npäihtyneenä, harmaa lintu hartioillaan, alkoi likaisella sormellaan\nseurailla ja Ruupelle näyttää haaveensa matkoja, huikeita, kaukaisia\nreittejä. Helsinki -- Pietari -- Moskova... Niin, kohiseva Moskova,\nkupolien kaupunki, lähellä Aasian aamua; sinnekin hän pystyttäisi\nsirkustelttansa... Nikon silmät kummallisesti laajenivat, hänen\nrintansa paisui ja hän ikäänkuin kasvoi unelman voimasta Ruupen\nsilmissä jättiläiseksi. Vanha, siipirikko varis hypähti säikähtyneenä\nhänen olkapäältään pöydälle ja siitä lattialle. Kaikki laajeni,\navartui. Mustan ikkunan takana puhalsi myrsky, syyskuun myrsky. Se oli\nkuin aron suolaisen heinän kohinaa...\n\nMutta kohta Ruupe jo katsoi Nikoon säälien: hänen pöhöttyneitä\nkasvojaan ja kuluneita aatteitaan, hänen huonettaan, tunkkaista ja\ntomuista, puolihämärää ja hämähäkin seittien verhoamaa. Ja niinkuin\nitsessään tuntien tämän katseen luonteen Niko alkoi säälitellä omaa\ntilaansa, valitella olojaan ja sättiä veljeään Severiä, rikasta\nkiertolaiskauppiasta, jolta hän turhaan oli pyytänyt rahaa lainaksi\nsirkustaan varten. Niinkuin ei hän, Niko, tuota pientä rahasummaa\nkykenisi maksamaan myöhemmin takaisin sirkuksensa tuottamilla tuloilla.\nMutta ei, Severi oli saita, häneltä ei hellinnyt ropoakaan. Ja\nyht'äkkiä Vaahtosuu kumartui Ruupen puoleen ja kuiskasi merkitsevästi:\n\n-- Tappaa se pitäisi ja ottaa sitten hänen rahansa. Puukko lapaluihin,\nsanon minä...!\n\nJa Niko löi nyrkkinsä pöytään, samalla Ruupelle silmiään vilkuttaen.\nMutta Ruupe tuijotti totisena häneen ja aivan äänettömänä. Jotain\nsaman tapaista, yhtä kaameata, oli hänkin joskus ajatellut sen vihansa\nhetkinä, jota hän puuskittain tunsi Severi Yrttiä kohtaan. Mutta\nettä joku toinen, vieläpä kauppiaan veli, sen sanoi, niinkuin hänen\najatuksensa arvaten, se häntä jostain syystä kovin säikähdytti. Niko\njäi katsomaan häntä hetken mietteissään, räjähti sitten karmeaan\nnauruun ja sanoi:\n\n-- No, älähän pelästy; ne olivat juopuneen puheita ne. Ei sen parempia\neikä huonompia. En minä tässä sentään rupea veljenmurhaajaksi. Hän\non kyllä inhoittava rakkari, mutta olkoon minun puolestani tästä\nhuolimatta oloillaan. Kuolkoon rauhassa viinaan.\n\nJa sitten Niko alkoi puhua muutamasta raamatun tarinasta, Kainista ja\nAabelista. Ollapa vielä se aika, tolkkaili hän siinä pöydänkulmalla\nsekavasti, niin julmasti pöllähtelevän uhrisavun avulla he muka\nkoettaisivat, kumpi heistä, Severikö vai Niko, olisi Kain... Niko\nmuuttui noita jaaritellessaan yht'äkkiä hyvin umpimieliseksi, jopa\nsynkäksi. Toisinaan hän katsoi Ruupeen kovin pitkään, mutta kohta kun\ntämä kääntyi puolestaan katsomaan häntä, liukui atleetin katse jonnekin\npois. Ja perin hajamielisenä hän teki joitakin mitättömiä Ruupen elämää\nkoskevia kysymyksiä. Tämä vastasi niihin vältellen ja ikäänkuin yhä\nsäikähdyksissään. Kohta Niko jälleen alkoikin valitella omaa osaansa.\nHän kertoi alakuloisena, ettei hänen nyrkkeilytunneillaan enää käynyt\npaljon ketään. Puukoilla kyllä sohivat toisiaan, mutta eivät nyrkeillä,\nkuten miehen tulisi tehdä. Rahaa oli hankittava muulla tavoin, kokonaan\nmuulla tavoin. Hän kävi nyt työssä satamassa, purki ja lastasi\nlaivoja, purki ja lastasi... Olihan hänellä lihaksensa. Nostokurki\nhän oli -- Niko Nostokurki... Suotta sanovat Vaahtosuuksi. Ja näihin\nvalitteluihinsa hän nukkui. Ruupe jäi koko yöksi atleetin luokse. Hänen\njalkansa olivat raskaat ja koko olemusta painoi merkillinen väsymys.\nMutta hän ei nukkunut vielä pitikään aikaan. Hän lojui penkillä silmät\navoimina Lamppu särisi hiljaa öljyn palaessa. \"Vai puukko lapaluiden\nväliin.\" Ja Ruupe vapisi mykästä naurusta ajatellessaan tätä.\n\nKulunut ilta oli oikeastaan ollut kovin kummallinen. Sen erilaiset\nvaikutelmat tällä hetkellä kuin oudosti kohisivat Ruupen ympärillä.\nÄidin kohtaaminen -- rukousparkuna lahkolaisten luona -- atleetti,\nharmaa, siipirikko lintu hartioillaan -- likainen, repaleinen\nlaivakartta -- keskustelut ja kummat tarinat matkoista, jotka\nsaattaisivat näkyviin kaukaisten kaupunkien kupolit... Ja Ruupen\najatukset hukkuivat äänettömyyteen. Myrsky vain kohisi ulkona. Se\nryntäsi suoraan mereltä yli kaupungin. Vihdoin hän nukahti niinkuin\nsyysmyrskyn helmaan, kostean, suolaisen tuulen syliin.\n\nPartainen Niko nukkui, Ruupe nukkui ja siipirikko varis -- vanha\nPekka -- nukkui ja joskus unissaan päästi mustasta nokastansa\nheikon, kärisevän äänen. Mutta lampun hehkuva silmä vielä valvoi,\nvaikka jo sammumaisillaan sekin. Huoneen väliverho häilyi tummana\nja salaperäisenä. Mutta Ruupe kääntelehti unikakkiaisen viileissä\nkourissa. Hän näki julmien vihanpuukkojen työntyvän ihmisruumiisiin,\naivan lapaluiden väliin. Hän näki harmaan linnun tulevan ja nokkaisevan\nhäneltä vasemman silmän pois. Sitten tuo lintu lensi kannustaen hänen\nluotaan takaisin hulmuilevaan pilviusvaan, mistä se oli tullutkin.\nMutta hänen silmänsä oli valunut poskelle... Hän oli silmäpuoli ja\nnauroi klovnina Vaahtosuun sirkuksessa. Mutta ylempänä sirkuksen\nhuimissa köysistöissä kiipeili Sanja, hänen nuoruutensa rakastettu,\nkiipeili hurjana ja aivan alasti. Tyttö kumartui häntä kohti; hänen\nrintansa huojuivat... Mutta sitten silmäpuolen klovnin ylitse kaatui\nraskas, vereen tahraantunut ristinpuu, ja hän lysähti valittaen\npolvilleen kuin isketty teuras. Kuului rukousparkunaa ja putoavien\ntähtien kilinää. Sirkusteltan seinät olivat humahtaen kadonneet\nkaikkiin tuuliin; näkyi vain taivasta, sinistä taivasta rannattomiin...\nJa sen alla seisoi mustapartaisia, raskasmielisiä miehiä tuijotellen\ntähtiin. Maasta kohosi rukoushumina kaikkeutta kohti niinkuin usva...\nJa tulisen auringon kuivaaman heinän lailla hulmahtivat äidin hiukset\njostakin hänen ylitsensä, peittäen hänen raadollisuutensa...\n\nKerran Ruupe heräsi ja havaitsi lampun sammuneen. Huone oli hyvin\npimeä, musta ja ahdistava. Tuuli oli tauonnut. Vaahtosuu kuorsasi\njylhästi ja karmeasti. Mutta Ruupe ei enää saanut toistamiseen unta.\nHän valvoi koko loppuyön ja mietiskeli äskeistä untaan. Rommiakin oli\npullossa jäljellä vielä tilkka...\n\nHe kiertelivät paljon siihen aikaan läntisissä merenrantaseuduissa,\nmutta myös suurien, mustien virtojen varsilla sisämaassa. Ruupe\nistui edelleen Severi Yrtin -- koristellun Sateenkaaren -- kolivilla\nrattailla. Severi, parrakas kauppias, petti monesti armottomasti\nhevoskaupoissa, sitä paitsi hän oli uhkapelaaja. Hän saattoi pelata\nsataman rantakopeissa ja laitakaupungin kahvitönöissä väliin päivän\numpeen paikaltaan nousematta. Ja kun hän huvitteli, teki hän sen\noudosti ja kummallisesti. Hän vei joskus muutamia mustalaismatkueen\nnuorukaisia taloonsa, juotti heidät siellä humalaan, käski heidät\nriisuutumaan alastomiksi ja tanssia hänen edessään. Se oli\neriskummallista ja hurjaa menoa tuo villien, ylettömästi päihtyneiden\nmustalaisnuorukaisten tanssi. Sitä hän, Severi Yrtti, mieletön\nkauppias, silmät puoliummessa katsoi. Häntä omituisesti viehättivät\nnuorukaisruumiitten kauniit lihasliikkeet. Mutta Ruupe istui mustan,\nhimmeästi kajastavan ikkunan pielessä ja nauroi paatuneesti ja\nsynkkämielisesti. Kauppiaan ilveet huvittivat häntä jostakin syystä.\nMutta kun yö kaatui heidän ylleen vanhassa talossa, he makasivat jo\nkaikki lattialla eri tahoilla.\n\nNiko, joka nyt kutsui itseään Niko Nostokurjeksi, oli sopinut sen\nverran veljensä kanssa, että silloin tällöin kävi talossa. Kerrankin\npienien kemujen aikana hän sinne yht'äkkiä ilmestyi seurassaan muudan\nvanha, vaahtopartainen merikapteeni Simo Gustavsson. Istuttiin ryypäten\nja korttia lyöden pitkän pöydän ympärillä. Joukossa oli myös pari kolme\nhevoskauppiasta ja mustalaista. Mutta Severi Yrtti ja hänen veljensä\nkohosivat päätä korkeammalle yli seuran. Pullo kiersi, korttilehdet\nläiskyivät ja tupa kaikui väkevien miesten äänistä. Ja eikä aikaakaan,\nkun Simo Gustavsson jo viritti laulun, vanhan balladin uponneesta\nlaivasta. Ruupe katsoi tuota laulavaa, raunioitunutta miestä niinkuin\naavetta. Mutta silloin nousi Niko Nostokurki, kiersi hihansa ylös ja\nkutsui joukosta miestä esiin hilpeään, väkevään nyrkkikamppailuun.\nVirkaheitto, partainen kapteeni lopetti oitis käreän laulunsa ja otti\nkimeästi nauraen haasteen vastaan.\n\nSilmäiltyään hetken puolittain hampaatonta vanhusta edessään sanoi Niko\nvältellen ja säälien:\n\n-- En minä nyt tässä sentään rupea ikäloppua ukkoa kolomaan.\n\nMutta vanhus suuttui ja suuntasi irnuvin ikenin Nikoon iskun, joka\nsattui leukaan. Tämäkin äityi hieman tästä, tarrautui ukkoon kiinni\nnostaen hänet kuin hampputukon ilmaan ja laski sitten sieltä hitaasti\npöydälle. Siihen ukko nukahti.\n\n-- Hyvin tehty, sanoi silloin muudan mustalaisista, Fraian Kustaa. --\nLaskithan ukon turilaan pöydälle niinkuin kaljatuopin.\n\nToiset jatkoivat nyt peliä, Niko yhä hihat ylös käärittyinä, käsivarret\npaljaina. Mutta vanha Simo Gustavsson lepäsi ikenet nurin kääntyneinä\nheidän välissään pöydällä niinkuin ruumis laudalla... Näytti kuin hän\nolisi unissaan surrut häväistyä vanhuuttaan.\n\nSellaista se oli. Varjot tihenivät heidän ympärillään, mutta Yrtin\nkauppamies ei näyttänyt niitä huomaavan; Ruupe yksin ne näki. Hän\nkuvitteli, että näkymättömät lukit jossakin jo kutoivat verkkojansa\nheitä varten. Hän aavisti jotain tapahtuvan, sillä suurten lukkien\npunaiset silmät ikäänkuin katsoivat heihin pohjattomasta hämärästä\npahoina ja enteellisinä. Ajauduttuaan toisinaan sanomattoman\nsurumielisyyden usvaiseen tilaan, josta oli vaikea vapautua, kalvoi\nikävä ja kaipaus johonkin parempaan, korkeampaan silloin väkevänä\nRuupen sielua. Kulkurielämäkin alkoi yhä useammin näyttää nurjia\npuoliansa. Silloin Ruupe turvautui usein pulloon ja elämä kirkastui\nhetkisen jälleen. Liiemmältikin hän oppi käyttämään hyväkseen elämän\nnautintoja. Hyvän ja pahan tiedon puu on elämä, ja sen hedelmiä\nnauttiessaan Ruupe tunsi joskus inhaa kyllästymistä. Hän oppi sekä\nkiroamaan että rakastamaan elämää.\n\nMutta vuodenajat kohisivat myrskyisenä saattona heidän ympärillään.\nRuupe laihtui, hänen vaatteensa roikkuivat höllinä, hänen tukkansa\nlähti suurina tupsuina, ja kaiken aikaa hänessä paloi ankara, kohmeinen\nkatkeruus sitä miestä, jota punahameiset tytöt laitapuolella sanoivat\nSateenkaareksi, mutta joka itse toisinaan ylpeästi itseään kutsui\nYrttien kalifiksi, mistä sitten olikin tuon nimen saanut korviinsa.\nEhkä Tuhannen ja yhden yön tarinoista, joita hän silloin tällöin\nluetutti itselleen laitakaupungilla. -- Puukko lapaluihin -- oli\nsanonut kerran Severin veli viinankohmeessa. Kauppiaan kuunnellessa\nsilmät ummessa ja jokseenkin humaltuneena noita lumoavia tarinoita,\nolisi Ruupe, jos olisi tahtonut, helposti voinut sysätä puukkonsa\nhänen leveään, kumisevaan rintakehäänsä, mutta hän ei ollut silloin\nvielä ajautunut tähän. Äänetöntä katkeruutta hän sitä vastoin tunsi.\nSeverin hän uskoi myrkyttäneen hänen elämänsä. Ja hän ajatteli: miksi\nhän nuoruudessani otti minut luokseen, tehden yht'aikaa pojakseen,\npalkkalaisekseen ja orjakseen.\n\nVihdoin Ruupe alkoi ajatuksissaan vaania sopivaa hetkeä salaa\nsiirtyäkseen johonkin vieraaseen matkueeseen, mustalaisten joukkoon,\nkadotakseen sinne ja päästäkseen Severi Yrtistä eroon. Hän tahtoi\nhankkia hevosen ja rattaat ja aloittaa uuden elämän... Myös Ruupe\nsuunnitteli yksinäisen kulkukaupan harjoittamista, lähinnä kalakaupan\naloittamista. Merenrantakaupunkia lähtökohtanaan käyttäen hän saattaisi\nhuojuvan kalakuorman päällä istuen tehdä matkoja mustien virtojen\nvarsilla oleviin hiljaisiin kyliin, kaikuvien mäkien äänettömyyteen.\nJa hänen rattaittensa pohjalla kiiltäisivät hohtavat, suomuiset kalat,\nmeren sinisestä syvyydestä nostetut...\n\nRuupe riippui monet viikot kiinni tässä etäisessä toivossa, mutta\nsitten sattuikin sellaista, mikä teki nämä suunnitelmat tarpeettomiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin elettiin jo melkein syksyssä. Puiden lehdet kellastuivat ja\nkukkien huikaiseva kuolema oli edessä. Mutta ruoho oli vielä lähes\ntumman vihreätä, raskaan vehmasta, joskin sitäkin jo läheni kuihtumus.\nYrtin kauppias ja Ruupe ajoivat äläköivän, remuisen mustalaismatkueen\nmukana merenrantatietä etelää kohti pohjoisista kylistä. Ja heidän\nyllään kuulsi rannattomana ja kaukaisena Pohjolan taivas, himmeän\nsinisenä.\n\nEräässä kylässä, jonne matkue yöpyi, he saivat muun puheen lomassa\nkuulla, että heinäisessä saaressa, ei vallan kaukana rannasta, oli\nlauma orivarsoja vielä yhteisellä kesälaitumella. Silloin Ruupe näki\nSeveri Yrtin silmissä tuon tutun, viekkaan ja villin kiillon, jonka hän\noli nähnyt niissä niin monesti ennen. Se ei tiennyt hyvää.\n\nJa illansuussa Severi sitten vetikin Ruupen kylätieltä syrjään ja\nkertoi matalalla äänellä suunnitelmansa. Heidän tuli sen mukaan\nkäydä varastamassa heinäiseltä saarilaitumelta pari varsaa tuosta\nlaumasta, joka siellä puolittain villiytyneenä käyskenteli. Ja sitten\nkohta lähteä yötä myöten kiertoteitä seuraten ensin siihen suureen\nmäkikylään, jota mustalaiset sanoivat Vihaisten Koirien Kyläksi,\nsekä sieltä edelleen erääseen idän kaupunkiin, jossa muutaman päivän\nkuluttua olisivat kuhisevat markkinat. Siellä he varmasti saisivat\nnuo oivalliset varsat kohta kaupaksi, jos ei muille niin ainakin\nvenäläisille hevosostajille. Mutta tämä suunnitelma ei miellyttänyt\nRuupea; se ei saanut häntä valtaansa. Hän oli pahojen aavistusten ja\nepäilysten saartama. Lisäksi Ruupea kiusasi ajatus, että he jälleen\nalkaisivat varastaa juhtia, josta tavasta he olivat jo silloin\nluopuneet. Severi suuttui, kun Ruupe ei heti alistunut.\n\nKauppias riuhtoi mustaa, takkuista partaansa Ruupen edessä\nkellastuvassa heinikossa ja heitellen pitkiä, raivokkaita katseita\nnoista silmistään, jotka paloivat niinkuin kahden myrskylyhdyn sameasti\nsäihkyvät liekit. Ruupe tuijotti niihin ja outo ahdistus ja pelko sai\nhänet vähitellen valtaansa. Se oli kuitenkin ensimmäinen hetki, jolloin\nRuupe näkyvämmin vastusti Severiä; ajatuksissaan hän oli vastustanut\ntätä jo kauan. Kaikki päättyi Ruupen tappioon. Ennenkuin ilta heidän\nympärillään oli lopullisesti tummunut, oli hän suostunut ryhtymään\ntuohon vanhaan, kurjaan peliin.\n\nHe palasivat nyt takaisin kylään, johon remuisa ja väreissään kirjava\nmustalaismatkue oli pysähtynyt. Sovittiin, että se lähtisi kohta\naamunkoitossa matkaan ennenkuin hevosvarkaus olisi huomattu, ja sitten\nmatkue yhtyisi heihin Vihaisten Koirien Kylässä. Mustalaisten avulla\nYrtin kauppamies oli monesti ennenkin naamioinut hämäräperäiset\nretkensä, ja niin hän olisi tekevä tälläkin kertaa. Lautta, jolla\nkauppiaan ja Ruupen tulisi puoliyön jälkeen lähteä Hevossaareen, oli jo\nrantavedessä valmiiksi katsottuna. Se oli leveä ja kömpelö hevoslautta,\nmutta kuitenkin liikunnaltaan siksi keveä, että kaksi miestä sai sen\nhelposti liikkeelle. Kun kaikki muukin oli salaa pantu valmiiksi\nkiireistä lähtöä varten, he kulkeutuivat kylän kahvitönöön juomaan\npullon viinaa ja käsittelemään hiukan kortinlehtiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPelattiin monta peliä. Mutta useammin kuin kerran Ruupe irtautui\nkorttien vangitsevista silmistä ja lähti huojuen savuisesta, meluisasta\nkahvitönöstä ulos ovelle katsomaan karttuvaan hämärään. Taivas oli\nohuitten, harsomaisten pilvien peitossa. Kuu ei ollut vielä noussut,\nmutta sen tuloa osoitti jo huikaiseva, hohtavan punainen viilto\nitäisen taivaanrannan tummuudessa. Kylä oli vaipumaisillaan uneen, sen\näänettömät talot ja tönöt erottuivat mustina ja varjomaisina. Eräästä\ntönöstä, jonka merelle katsova ikkuna oli auki, kuului lahkolaisakan\nveisuuta. Sanat Uusi Jerusalemi ja Jeesuksen kalliit haavat, jotka\nmuuten toistuivat hyvin usein, melkein jokaisessa säkeistössä, veisasi\nakka erikoisella ponnella, helisevällä, kimakalla kiivaudella ja\nomituisella, synkeällä varmuudella. Niin, niin, Uusi Jerusalemi! Ruupe\nseisoi siinä kahvitönön ovella ja katsoi maailman yllä lainehtivaan\nhämärään. Hän seisoi kuin tiellä, joka oli tuiskunnut umpeen...\n\nRuupe kuuli meren raukean, vaimenevan kohun ja näki Hevossaaren\nuppoavan yhä syvempään hämyyn. Sieltä kantautui hänen korviinsa\nnuorien hevosten raikas hirnunta ja kevyesti kumiseva astunta. Hän oli\nnäkevinään edessään nuo huolettomat varsat, jotka solakkajäsenisinä,\ntummina ja valkoharjaisina juoksivat siellä vilppaassa tuulessa,\nväkevässä, kosteassa heinikossa meren äärellä. Ja seisoessaan siinä\nrotteloisen kahvilan ovella tuulessa riipaisi yht'äkkiä suuri tuska\nRuupen koko olemusta. Hän aavisti hämärästi kohtalonsa alkavan eräältä\nosaltaan täyttyä.\n\nMutta sisältä kahvitönöstä kuului rähjäilevän kiertolaiskauppiaan rämeä\npuhe, korttien läiske ja joskus hanurin katkeileva, parkuva soiton\nviilto. Kuului myös naisen naurua, sen tytön raisua, kuumaa naurua,\njoka Ruupen ulos lähtiessä oli istunut Haavan Alvarin sylissä ja\nkatsoen tätä soikein, pehmein silmin oli pyytänyt kertomaan jotain. Ja\nraskaskatseinen, tumma Alvari kertoi...\n\nKun Ruupe palasi kompuroiden takaisin sisälle kahvitönöön, istuskelivat\nmiehet yhä pelaillen ja naukkaillen pöytien ääressä. Severi Yrtti\nkertoi parhaillaan tarinaa Viipummi-vainaasta, huikeasta rosvosta,\nrumasta, yrmeästä miehestä, joka varasti hevosia ja myi ne sitten\nominaan markkinoilla. Puukkoakin hän käsitteli julmasti, työnsi vaikka\nsilmään, jos paikalle sattui. Ja korttia hän pelasi yhtä osaavasti kuin\nitse saatana: löi tuimin silmin korttilehdet pöytään, koppasi taskuunsa\nrahat ja lähti huojumaan pois. Kenelläkään ei ollut mukisemista mitään.\nMutta raudoissapa istuikin lopulta mies. Vankilaan kuolikin sen minkä\nkuoli, sillä Severi kertoi himmeässä kahvitönössä, että muutamat\nmustalaiset olivat eräänä syysiltana nähneet hurjan rosvon haamun\nratsastavan kuolemanlaihan konin selässä pohjanpuolen maantiellä. He\nolivat kauhtuneina keskellä kuutamonvalkeata tietä kääntäneet juhtansa\nympäri ja lähteneet huimasti, kolisevin rattain, ajamaan toisaanne.\nMutta rosvon haamu oli kadotustotisena jatkanut koneineen samaan\ntietymättömään määränpäähän suuntautuvaa vaellustansa.\n\n-- Semmoiset rauhattomat, vaikeasti pideltävät miehet olisi haudattava\nuuden kuun aikana, huomautti muudan vanha mustalaisukko, Hyypän\nAukusti, mietteissään. Hän ei pelannut korttia, vaan korjaili\npiipunkänä leuoissa roikkuen kehkiytyneitä ohjasnuoriaan. -- Ja\narkkuun olisi pantava ruumiini päälle kaksi itsekuolleen pöllön luuta\nristikkäin tai näiden puutteessa emonsa kohtuun kuolleen karitsan\nreisiluut. Sen jälkeen olisi kuopan päällysmulta vielä ylt'yleensä\nkasteltava kolmena peräkkäisenä yönä pohjoiseen virtaavan lähteen\nvedellä. Kun kaikki tämä olisi tehty, niin jo pysyisi manalla\nhurjempikin vainaja tuppautumatta enää tänne elävien maailmaan...\n\n-- Näki se suvella verensyöksyyn kuollut Huipan ämmäkin Viipummin\neräänä pitkäperjantaina näyssä helvetissä, kertoi nyt uskovainen,\npunanenäinen Kuntsan Vihtori honottavalla, värisevällä äänellä. --\nSiellä oli äijä pelannut korttia, varastetut länget kaulassa, pitkän\ntukevajalkaisen pöydän vaiheilla Saatanan ja Vapahtajamme pettäjän\nJuudas Iskariotin kanssa. Olipa joukossa ollut näiden lisäksi myös\njoitakin helvettiin syöstyjä Porin puolen huoria. Ja rosvo oli väliin\nitkenyt, väliin pelannut, väliin taas syönyt suu vaahdossa vanhoja\nruomia, varastettuja nekin. Mutta syntiset likan huipat olivat sanoneet\nhänelle: älä itke, älä itke, meiltä saat semmoista mannaa, joka sinua\nlohduttaa ja ravitsee...\n\n-- Jo näki kummallisen näyn se Huipan ämmä, ihmetteli pelipöydän\nvaiheilta yksi miehistä ja purskahti sakeaan, katkeilevaan nauruun,\njohon toiset yhtyivät.\n\n-- Mutta merkillinen oli se Huipan ämmäkin, muisteli vuorostaan\nkalvakka, pitkäkaulainen Kaason Johannes. -- Uskovainen akka,\nmutta silti kovin perso viinalle, kuten yleensä uskovaiset. Kerran\nkaupungissa, muutamana pyryisenä tammikuun maanantaina, korjasivat\npoliisit minut hevostorilta syyttä suotta putkaan. Kaksi kertaa\nvain huusin: \"Hei, sika!\" Ja yhden ainoan kerran: \"Perkele!\" Kohta\nveivät. Mutta kenen silloin kuulin juovuspäissään viereisessä kopissa\nmetelöivän: juuri tämän samaisen Huipan ämmän. Olivat vieneet hänen\ntupakkavehkeensä ja siitä johtui akan kiukku. Kerran jouluaattonakin,\njolloin hän oli tullut liikoja maistelleeksi, korjattiin akka kujalta\npahnoille. Näkivät poliisit hyvin näkivät, että ämmä oli raskaana,\nmutta eivät sentään uskoneet tämän aivan viimeisillään olevan Mutta\nkun joulupäivän aamuna putkan ovi avattiin niin jo makasi oljilla\nkaksi yhden sijasta... \"Vai sillä tavalla\", sanoi konstaapeli ja\nvihelsi. \"Juu, poika on annettu\", vastasi Huipan ämmä. Ja siitä pojasta\nSakeuksesta, tuli sitten myöhemmin hihhulilainen maallikkosaarnaaja.\nHän kiertelee yhä vieläkin rantamaailmassa. Näin hänet markkina-aikaan\nkerran kaupungissa. Piruttoman partaviuhkan oli poika tällä välin\nleukaansa kasvattanut, oikean Mooseksen parran, ja hän juttelikin\nyömajassa oikosenaan laverilla maatessaan ainoan hänelle sopivan\nmaanpaikan olevan Palestiinan. Mutta menepäs hänelle sanomaan, kuten\nteki Hullu-Anttoni, että hän on putkan oljilla syntynyt, niin jo\nhiiltyy äijä ja alkaa manata. Parta tärisee, suu on vaahdossa, nenä\nvenyy korttelin pidemmäksi tavallista mittaansa ja tuntuupa niinkuin\ntuulispää riehuisi ympärilläsi... Tulta, tulikiveä ja maailmanlopun\nkopinaa on sen miehen sanoissa aina.\n\n-- Mutta ei hänen siitä pitäisi välittää, mitä riivaajat sanovat,\narveli Kuntsan Vihtori. -- Sitä rienausta vain näyttää täällä\nmaailmassa riittävän. Syntyihän Jeesuskin tallissa, eikä hän koskaan\nhävennyt tätä lihaksi tuloaan...\n\nTuli kotvan hiljaisuus. Ei pelattu enää. Joku nuori mustalainen nauroi\nsilloin tällöin ääneen tyrskähtäen kahvitönön nurkassa punanenäistä\nKuntsan Vihtoria ja ilmeisesti osoitellen tätä, honotti nenäänsä. Mutta\nkiertolaiskauppias pyyhkäisi kyllästyneen näköisenä kädenselällään\nsuutaan ja kysyi sitten Kaason Johannekselta:\n\n-- Synnyttikö se Huipan ämmä todella sinne poliisiputkaan?\n\n-- No niin kertoivat, vastasi tämä. -- Toiset sanoivat, että ämmä joi\nitsensä pöhnään päästäkseen putkaan, jossa hän voisi laskea karvattoman\nmirrinsä ulos... Tiedä hänestä, mutta niin asia kyllä oli, ettei\nomaa kortteeria hänellä silloin ollut. Vasta lahkolaiset hommasivat\nmuijalle katon pään päälle. Mutta niinkuin Huipan ämmä oli silloin\njouluaattona uskonut, niin sitten kävikin. Joulupuittensa kynttilöitä\njuuri sytyttelivät, kun poliisi korjasi hänet, ja hänen synnyttämisensä\naika joutui... Semmoinen oli se tapaus. Kovaa suukopua siitä aikoinaan\npitivät köyhät.\n\nMutta sillä hetkellä Severi Yrtti muisti Rantsin Annin, nuorena\nkuolleen unennäkijä-vaimonsa, jonka elämän hän oli tuhonnut, ja hänelle\ntuli kummallinen kiire vaihtaa puheenaihetta. Tai oikeastaan kauppias\npalasi siihen, mistä keskustelu korttipelin aikana oli saanut alkunsa:\nViipummiin, ammoin sitten eläneen hevosvarkaan muistelemiseen. Ja\nikäänkuin taannoin kertomaansa tarinaa ja sen aikaansaamaa vaikutusta\nvahvistaakseen hän sanoi hitaasti:\n\n-- Menenpä vieläkin siihen Viipummiin. Ylen taitava oli äijä kietomaan\nja pimittämään itselleen toisen hevosen, vaikka hän ei ollutkaan\nmustalainen.\n\nKauppiaan sanoihin epäilemättä kätkeytyi jonkinlainen lievä tunnustus,\nja kahvitönössä istuvat juopuneet mustalaiset jäivät muikeasti\nhymyillen katsomaan toinen toiseensa harein, punertavin silmämunin.\n\nMutta yht'äkkiä sanoi taanoin ulkoportailta tullut Ruupe:\n\n-- Väärin kerroit äsken, Hyyppä, sanoessasi, että rauhattoman miehen\nruumiin päälle arkkuun olisi kuopattaessa pantava kaksi itsekuolleen\npöllön luuta ristikkäin, jotta hän pysyisi manalla. Mutta ei se nyt\njuuri niinkään ollut, sillä muutamat etelänpuolen mustalaiset kertoivat\nkauppiaalle ja minulle tuonoin Vihaisten Koirien Kylässä, että kuolleen\nmukaan arkkuun on pantava itsekuolleen pöllön siipityngät, ei luita.\nMistäpä niitä paljoa ottaisikaan -- linnusta...\n\n-- Onhan sillä tietääkseni luita vahvikkeena, kivahti vanha, resuinen\nAukusti äreänä siitä, että nuorempi mies kävi hänen puheitaan oikomaan.\nHän oli saanut jo ohjasnuoransa korjatuksi ja oli koonnut ne vyyhdiksi\nkäteensä. -- Ei se lintuparkakaan koossa pysyisi paljaitten höyheniensä\nvarassa, jatkoi hän tuimin ilmein. -- Tuuli veisi helmassaan tyhjän\nruipelon. Mutta oli kuinka tahansa. Saatoin muistaa väärin sen kohdan\nasiassa, vaikka yhtä hyvin voin olla oikeassa, piru soikoon. Toinen\nneuvoo sitä, toinen tätä.\n\n-- Kyllä se niin on kuin sanoin, huudahti Ruupe koleasti. -- Kolme\nkertaa pohjatuuleen viskatut pöllön siipityngät pitää laittaa mukaan\nihmisen kuoppaan. Muuten ei tehoa taika...\n\nMutta Severi sanoi:\n\n-- No turkanen, älkäämme kinatko siitä: toinen panee mukaan luita,\ntoinen siipitynkiä. Mutta sen sanon sinulle, Ruupe, että minun\nruumiini mukaan kuoppaan ei tarvitse panna edes muurille kuolleen\nkissan karvoja. Kuitenkin sanon toivomuksena tämän: haudattakoon minut\ntomunkuivan maantien laitaan, jotta saisin olla sen läheisyydessä, mikä\non ollut minulle levottomuudessani vapahtaja, Messias, vaikka se onkin\nvain ketojen halki kulkeva keltainen vana. Ei sen kummempi.\n\n-- Mutta eikö siitä Viipummi-vainaasta ole laulukin tehty? kysyi nyt\njoku miehistä.\n\n-- Juu, onhan siitä, vastasi Severi, jonka mieltä vielä äskeinen\nmuistikuva tuhoamastaan lahkolaistytöstä raskautti. Niinkuin kirkas\nsalama oli tuo muistikuva silloin syöksynyt hänen lävitseen. -- Ja aika\nreimakas laulu onkin, lisäsi kauppias sitten. -- Lauletaan se tässä\nnyt, pojat.\n\nLauletaan vaan, huusivat remuiten ne, jotka muistivat laulun.\n\nJa he lauloivat karhein, jylisevin äänin laulun Viipummi-vainaasta,\nhuikeasta rosvosta ja hevosvarkaasta. Kertosäkeet paisuivat joukon\nvoimasta väliin kuin keväällä tulvainen joki. Ne olivat tuimia ja\nsuruttomasti remakoivia, töksähtäen loppuvia.\n\nRuupe ei yhtynyt lauluun, vaikka hän sen muistikin alusta loppuun.\nMutta hän tuijotti vain synkkämielisenä ulos ikkunasta -- mustalle\nmerelle... Alvari ja tyttö olivat jo lähteneet kahvitönöstä ja\nkadonneet lähistöllä olevan vajan hämäriin...\n\nSitten raukeni tuo ilta jonnekin pohjattomaan. Tuli yö ja hiljaisuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskiyön aikaan lähtivät Yrtin kauppamies ja Ruupe liikkeelle. He\nkulkivat äänettöminä lautalle, jolla he alkoivat liukua halki mustana\nkimaltelevan veden himmeää Hevossaarta päin. Punainen kuu tuli\ntoisinaan tuokioksi näkyville ja sitten jälleen upposi pilvien kuiluun.\nKummalliset, hohtavat valolaikat häilyivät heidän ympärillään. Oli\nhiljaista, hyvin hiljaista ja kuollutta. Kauempaa mereltä kantautui\nvain sammuvien maininkien uupunut ääni ja saaresta, jota kohti heidän\nlauttansa hiljaa liukui, nuorien hevosten tylppien kavioiden vaimea\ntöminä. He eivät puhuneet mitään. Severi vain vihelsi tuskin kuuluvasti\nja selvitteli lassonuoraansa.\n\nTultuaan rantaan he hiipivät kohta punertavassa kuutamossa hevoslauman\nluo. Noista kepeistä, kauniista varsoista toiset söivät hopeista\nkuutamoheinää, toiset taas olivat syöksyneet kisailun raisuun\ntelmeeseen. Ruupe jäljessään kauppias hiipi niitä yhä lähemmäksi,\nkunnes he olivat lasson kantamissa. Silloin he pysähtyivät ja jäivät\nliikkumattomina katsomaan tuota pientä, kuutamon kajasteessa liikkuvaa\nhevoslaumaa.\n\nMutta sitten yht'äkkiä viuhahti lassonuora halki kuutamon siinnon:\nSeveri Yrtti, vanha hevosvaras, oli tehnyt valintansa. Kaikki kävi\nnopeasti ja hiljaa niinkuin unessa. Mutta lautalle vietäessä alkoi tuo\nnuori ori kuitenkin korskahdella ja hypähdellä. Vaivoin Severi sai sen\ntottuneella ja tuimalla kädellä hillityksi. Lautta liukui silloin jo\nmustan, kimaltelevan vesikannaksen poikki niinkuin varjo maantiellä. He\nnäkivät edessään kylän tummana ja epämääräisenä öisessä autiudessa.\n\nVietyään varsan suojattuun paikkaan rantamaantien varrella kasvavaan\nvesaikkoon, puuhun kiinni, lähti kauppias kylään noutamaan, niinkuin\nhän sanoi, paikalle hevosen ja rattaat lähtöä varten. Hän käski\nRuupen sillä välin toistamiseen käydä Hevossaaressa ottamassa vielä\nyhden noista oivallisista varsoista. Ja hän lupasi lähettää tälle\nmajapaikasta kaikessa hiljaisuudessa Alvarin avuksi, sen nuoren miehen,\njoka taanoin illalla kahvitönössä oli tarinoinut matkueen erään tytön\nkanssa ja tämän kanssa sieltä myös poistunut läheiseen vajaan.\n\nRuupe palasi takaisin lautalle odottamaan Alvarin tuloa. Kajakalta\nyötaivaalta kuului suhinaa: lauma villihanhia lensi etelää kohti\nrannikon suuntaan kadoten lainehtivaan kuutamosiintoon. Ruupe seisoi\nsiinä yhteen kytkettyjen hirsien päällä ja kuunteli öistä suhinaa\ntaivaasta ja maasta, vieläpä mereltäkin -- kaikkialta ympäriltään,\nhän... _hevosvaras_... Hän painoi äkkiä silmänsä kiinni tuntien kuuman\nalakuloisuuden lainehtivan koko olemuksessaan. Hän avasi ne jälleen:\nmustana välkkyvä meri hävisi hänen edestään mittaamattomaan...\n\nSitten tulla kompuroi lautalle Alvari. Hänen musta tukkansa roikkui\nhikiselle otsalle, vaatteissa oli heinänhelpeitä ja ruumiissa viipyi\nvielä naisen läheisyyden jättämä vaimeneva polte. Hän oli jo joskus\nennenkin ollut mukana näissä öisissä puuhissa, mutta tällä hetkellä\nRuupe sääli häntä. Outo epäilys siitä, että kauppis johtaisi heidät\ntänä yönä jonkinlaiseen satimeen saadakseen heidät pois tieltään,\nkalvoi hänen mieltään alati. Oikeastaan Ruupe oli jo sitä monesti\naavistellut, sillä he tiesivät, hän varsinkin, Severin asioista liian\npaljon. Ja Alvari oli vielä niin nuori, ja hänellä oli maantien elämä\nrikkauksineen edessään... Ruupe kummallisesti sääli häntä. Mutta Alvari\noli jo työntänyt lautan irti rannasta.\n\nHimmeässä hevossaaressa kohtasivat heitä, Ruupea ja Alvaria,\nensimmäiset vastoinkäymiset.\n\nVarsat olivat tulleet rauhattomiksi. Ne olivat äsken nähneet yhden\ntoverinsa poisviennin ja liikuskelivat nyt hirnuen sinne tänne. He\neivät olleet ennen kuulleet semmoista hevosten hirnuntaa, joka niin\nyhtämittaisena ja raikuvana olisi kantautunut yli seudun. Nuo nuoret,\nvillit oriit olivat tulleet aivan mielettömiksi. Ehkä ne kaipasivat\nmyös pois syyskuolleesta saarestaan meren ääreltä. He pelkäsivät\nniiden raikuvan hirnunnan kuuluvan kylään. Ja kiroillen ääneensä\nhe kahlasivat jäykän, kellastuvan saariheinän halki niiden luokse\nunohtaen tavanmukaisen varovaisuuden. Varsat näkivät heidän tulonsa,\npelästyivät ja alkoivat hurjina juosta sinne tänne. Silloin Ruupe ja\nAlvari unohtivat liikkuessaan lopunkin varovaisuutensa. Yhä karmeasti\nkiroillen he alkoivat juosta noita mielettömiä eläimiä kohti.\n\nSitten Ruupe hetken kuluttua jo sinkosi lassonsa umpimähkään jonkin\nlähempänä olevan varsan päätä kohti. Hän epäonnistui -- ensimmäisen\nkerran elämässään. Ja hän heitti toistamiseen: sama tulos. Kummallinen\njännitys ja väsymys oli yht'äkkiä humahtanut koko hänen olemukseensa.\nRuupe tiesi, että jotakin oli tapahtumaisillaan, mutta mitä, sitä hän\nei vielä tiennyt. Silmissä hämärsi. Lähemmäksi eteläistä taivasta\nliukunut punainen kuu näytti keinuvan pilvestä pilveen. Epämääräinen\ntuska riipoi hänen mieltään: \"tässä juoksen taas -- hevosvarkaana\",\najatteli hän. Ja Ruupe syöksyi yhä vinhempaan juoksuun. Alvari seurasi\nläähättäen.\n\nRuupe valitsi jälleen umpimähkään jonkin varsan ja alkoi sitä seurata.\nHeinikko kahisi kuolleesti ja kuivasti heidän jaloissaan. Ruupe juoksi\nkehässä. Häntä hiostutti. Alvari kiroili hänen takanaan karmeasti.\nMutta Ruupe ei tuntenut seuraavansa nuorta hevosta, vaan jotakin\nhämärää, tuntematonta, _kohtaloansa_...\n\nTuuli oli alkanut käydä; se heittäytyi heidän ylitseen kosteana ja\nkodittomana. Heidän korviinsa kantautui merenkäynnin kiihtyvä kohu.\nJonkinlaisessa äkillisessä epätoivon puuskassa Ruupe heitti uudelleen\nlassonuoran: se suhahti ihmeellisen kuolleesti öisen siinnon halki\nja tavoitti tällä kertaa maalinsa. Tuntiessaan olevansa kiinni varsa\npysähtyi kuin naulittu. Se oli kaunis eläin, sen värisevät, kiiltävät\nkyljet olivat vaahdossa. Ruupe lähestyi sitä ja silitti sen kaulaa. Hän\ntunsi, kuinka se yhä vapisi hänen kätensä alla. Mutta niinhän hänkin\nteki; koko hänen olemuksensa lävitse kävi kuin suuri, armoton myrsky...\nMaailma hänen ympärillään oli täynnä tuulen suhinaa ja maininkien\nlainehtivaa, nousevaa ja laskevaa huokailua.\n\nAlvari makasi maassa kasvot hiestä ja kasteesta märkinä, pidellen\nnyrjähtänyttä jalkaansa. Silloin alkoi kylästä kuulua koirien koleaa\nhaukuntaa. Se havahdutti Ruupen ja Alvarin. Ja he alkoivat kiirehtiä\nlautalle varsan hypähdellessä heidän välissään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPunainen kuu oli uponnut jälleen pilviin. Oli melkein pimeä. Alavalla\nrantakumpareella kyhjöttävän vanhan rukoushuoneen kello oli äsken\nlyönyt kolme heleää, vaisua lyöntiä. Hevossaaresta kuului varsojen\nkorskahduksia. Lautta ajautui voimattomien maininkien harjoilla rantaa\nkohti. Tuuli kohisi. Taivaalla pilkotti jokin arka tähti, hyvin himmeä.\n\nRuupe alkoi jo uskoa, että kaikki hänen epäilynsä olivat olleet\nturhia ja että he sittenkin saisivat varsat onnellisesti kuhisevaan\nmarkkinakaupunkiin. Hänen uskonsa oli kuitenkin ennenaikainen, sillä\ntuskin he olivat nousseet lautalta rantakumpareelle, kun he saivat\njo kouraantuntuvalla tavalla todeta, että heidät oli joko kurjasti\npetetty tai saatu muulla tavoin ilmi. Joukko kylänmiehiä karkasi\nsyvästä hämärästä äkkiarvaamatta heidän kimppuunsa, riistivät käsiinsä\nvarsan ja löivät heidät maahan. Ruupe ja Alvari kamppailivat vastaan,\nmutta mikään ei auttanut. Heidät sidottiin hamppuköydellä käsistä ja\njaloista, kovan sadatusten ja kirousten tulvan vyöryessä kaiken aikaa\nheidän ylitseen.\n\nSitten Ruupe ja Alvari raahattiin kylään ja heitettiin revityin\nvaattein saviselle kujalle, lähelle sitä taloa, johon matkue oli\nillalla yöpynyt. Raahatessaan heitä perässään meren rannalta tänne\nolivat miehet puhuneet kovalla äänellä keskenään. Heidän puheistaan oli\nRuupe saanut selville, että hänen pahahenkensä, vanha, mustapartainen\n_teurastaja_ Severi Yrtti oli antanut heidät ilmi saattaakseen heidät\nvankilaan. Hän ei tahtonut päästää heitä muuttamaan toisaanne, koska he\nolisivat saattaneet levitellä hänestä kummia asioita, ei, hän tahtoi\nsaada heidät vankilaan. Kauppias ei ollutkaan siis tullut kylästä\nnoutamaan juhtaa ja rattaita, vaan -- lähetettyään ensin Alvarin\nlautalle -- hän oli mennyt antamaan heidät ilmi, ikäänkuin hän itse\nolisi ollut syytön.\n\nRuupen täytti raivoisa viha kaiken tämän johdosta. Ja äänellä, jota\nsuuri katkeruus paisutti, hän huusi miehille, että meidät te olette\nsitoneet käsistä ja jaloista, mutta ette ole sitoneet häntä, joka on\nkaiken tämän pahan alku ja juuri, Severi Yrttiä, kauppamiestä. Silloin\nmiehet katsoivat toisiinsa ja alkoivat etsiä Severiä saadakseen häneltä\nkysyä asiaa.\n\nHänet löydettiin talon vajasta, joka oli aivan kujan laidassa. Vajan\novi oli auki, sisältä kuului kukon käreää laulua. Oli aamuyö. Eräällä\nmiehellä oli lyhty kädessä, sen valojuova kaatui keltaisena ja ohuena\nheinissä makaavan kauppiaan kasvoille. Ruupen nähdessä nuo hänelle niin\nsurkean tutut, pahaenteiset kasvot, puhkesi hän uudelleen kirouksiin ja\nsyytöksiin. Mutta silloin Severi tuli ulos vajasta hoippuen päissään.\n\n-- Mitä sinä puhut, koira, perkele vie, sanoi hän käheästi ja syöksyi\nsamassa Ruupen luokse.\n\nHän alkoi takoa tätä nyrkeillä kasvoihin. Sidottuna ollen Ruupe\nei voinut puolustautua. Hän sulki silmänsä päästäkseen näkemästä\nhevoskauppiasta. Jos hänen kätensä olisivat olleet sillä hetkellä\nvapaat, olisi hän ilmeisesti tappanut Severin siihen paikkaan. Ruupen\nolemuksen pohjalla lainehti kuuma viha, ja hän kuvitteli, kuinka\nsuloista olisi upottaa hampaansa kauppiaan kurkkuun ja puristaa hänestä\nhenki, vähitellen, nykimällä... Mutta Ruupe oli sidottu käsistä ja\njaloista, hän ei voinut tehdä mitään. Severi kiroili ja huusi ja repi\nmustaa partaansa. Vai hevosvarkaita! Hän melusi yhä enemmän ja juoksi\nhoippuen sinne tänne. Välillä hän kävi sylkemässä ja lyömässä Ruupea\nkasvoihin.\n\nLopulta hevoskauppias herätti nukkuvan matkueen, jota sanottiin Severin\nmatkueeksi. Ruupe näki kujalle, että juhtia asetettiin. Hänen mieltään\nriipaisi ajatellessaan, että matkueella olisi kohta edessään vapaa,\nloputon maantie... Hän näki naisten kiirehtivän korein, häilyvin\nsaalein rattaiden luo; toisilla oli lapsi sylissänsä. Juuri heränneiden\nlasten itku vihloi aamuyötä. Koirat haukkuivat, jossakin lauloi kukko.\nKaiken tämän melun keskellä liikkui Severi kookkaana ja synkkänä,\nvaahtosuisena. Hänen tuppivyössään helisivät helyt... Hän oli jälleen\nvetänyt kasvoilleen Sateenkaaren tai kalifin mielikuvituksellisen,\ntumman hahmon. Joka liikkeellä, minkä kauppias teki, helisivät helyt...\nRuupe erotti hänen silmiensä kiillon kujalle asti, sillä hohtava kuu\noli jälleen tullut näkyville. Talonpojat katsoivat ihmeissään matkueen\nlähtöä, jotkut olivat sytyttäneet piippunsa. Mutta Ruupe pyysi huutaen\nheitä panemaan kauppiaan köysiin, kuten heidätkin. Silloin eräs lähellä\nseisova mies potkaisi häntä vatsaan ja sanoi tylysti:\n\n-- Olehan huutamatta siinä. Yrttihän on maannut vajassa koko yön.\n\nPilkallinen ilme häivähti Ruupen kasvoille hänen kysyessään:\n\n-- Makasiko hän silloinkin, kun hän tuli antamaan meidät ilmi?\n\nMutta siihen ei kukaan vastannut, sillä olihan kysyjä -- hevosvaras...\n\nAlvari katsoi kiihkoissaan matkueen lähtöpuuhia. Ruupe tiesi hänen\netsivän silmillään tuosta sekavasta joukosta sitä tyttöä, jonka\nkanssa Alvari oli viettänyt ajan ennen lautalle tuloaan. Samassa\ntyttö erkanikin muusta joukosta ja lähestyi Alvaria, mutta silloin\nhänen isänsä tarttui kiroten tyttäreensä ja raastoi tämän jokseenkin\nväkivaltaisesti rattaille. He näkivät ainoastaan mustien hiuksien ja\npunaisen hameen häilähdyksen. Kuului naurunhohotusta. Matkue lähti\ntämän jälkeen kohta häviten pian heidän näkyvistään öiselle, tummalle\nmaantielle. He, sidotut miehet -- hevosvarkaat nauroivat rajusti ja\nmielettömästi... Mutta vielä nauraessaan kääntyi Alvari vaivalloisesti\nvatsalleen ja painoi kasvonsa kovaan tiehen. Hänen hartiansa alkoivat\nnytkähdellä...\n\nRuupe ja Alvari jätettiin sidottuna makaamaan kujalle: kukaan ei\ntahtonut ottaa kahta ryysyistä hevosvarasta kattonsa alle. Kuitenkin\nhe vierittivät itsensä sen verran sivuun, etteivät ajomiehet, jos\nsellaisia olisi sattunut tänä surullisena yönä liikkeellä olemaan,\nolisi ajaneet juhtineen ja rattaineen huomaamatta heidän ylitseen.\n\nYö kylmeni aamuun mennessä. Tuuli kiihtyi. Meri kohisi heidän edessään\nmustana ja murheellisena. Matala kylä nukkui. He kuulivat rukoushuoneen\ntornikellon lyövän. Kuu ja tähdet heittivät heihin kaukaista,\nepämääräistä, taivaista valoaan, joka ei säikkynyt eikä väistänyt\nhevosvarkaankaan kasvoja. Tuo kylmä valo tunkeutui niinkuin heidän\nihoonsa, sieluun asti...\n\nSilloin tällöin tulivat kyläkoirat nuuskimaan heitä. Kummallisia\najatuksia syntyi ja kuoli Ruupen aivoissa. Hän katsoi noihin koiriin\npitkällä katseella pitäen niitä itseään onnellisempana. Sillä niillä on\nkoti ja vapaus, niitä ei myöskään kukaan lyönyt. Niillä on oikeus elää\nsiivoa ja kunniallista, hyvää koiranelämää; ne kulkevat onnellisina\nmaailmassa ilman menneisyyden taakkaa. Ne ovat hilpeitä, raikkaita,\nsiteitä vailla: ne syövät, juovat, juoksevat kovassa, kimaltelevassa\nheinikossa ja kiima-aikoina yhtyvät vapaasti ja luonnollisesti.\n\nMutta maassa, öisellä tiellä makasivat he, kaksi tyhjää, sidottua,\npaheiden runtelemaa ihmistä, joille elämä merkitsi häpeää, nöyryytystä\nja alituista takaisinpaluuta jonnekin ja joiden tie puhtauteen, onneen\nja kunniallisiin elämänmuotoihin oli suljettu, sillä jos he joskus\nhapuillen koskettivat sitä ovea, jonka takana korkeampi ihmisyys\npiileskeli, viskattiin heidät armotta takaisin elämänsä kuiluun, koska\njokainen näki heidän kasvoillaan entisyyden varjon...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanginkuljettaja korjasi Ruupen ja Alvarin kujalta aamusarastuksessa.\nJa tästä hetkestä alkoi heidän yhteinen kärsimystiensä.\n\nHeidät tuomittiin jatketusta törkeästä hevosvarkaudesta viideksi\nvuodeksi vankeuteen. Oikeudenkäynnin aikana tuli ilmi yhtä ja toista,\naikaisempiakin hevosvarkauksia. Harhailevaa kauppiasta Severi Yrttiäkin\netsittiin, mutta häntä ei löydetty mistään. Hän oli uppoutunut\nvaelteleviin mustalaisjoukkoihin, jotka mustan virran vartta remuten\nkulkien häipyivät itään. Nuori Alvari sai Ruupen mielestä liian ankaran\ntuomion osakseen; omalta kohdaltaan hän ei sitä kuitenkaan sellaisena\npitänyt.\n\nSilloin oltiin jo syvällä syksyssä. Ilma oli kylmä ja kajastava,\nepämääräistä, hohtavaa valoa täynnä, kun heitä lähdettiin viemään\nvankivaunuissa etelää kohti. Taivaalla syttyivät välkkyvät ehtootähdet.\n\nIstuessaan vankivankkurien penkillä Alvariin kahleilla kytkettynä\nhumahti Ruupen aivoihin outo, riipaiseva ajatus, ajatus, joka\nmyöhemmin monissa muodoissa palasi hänen eräänlaisen sekavan\nlahkolaisuuden värittämään miellemaailmaansa. Kärsimys ja häpeä\nikäänkuin ruumiillistuivat hänessä sillä hetkellä, tulivat lihaksi ja\nkahleihin kytketyksi. Hän tunsi olevansa niinkuin ryöväri ristillä,\njoka sai katsoa Ihmisen Poikaa silmästä silmään. Golgatan ankara, jylhä\nkalliotuuli kävi hänen sieluunsa asti. Eikö hän tässäkin muodossaan\nollut vielä _ihminen_; eikö hänenkin kärsimykseensä ja tuomioonsa\nkätkeytynyt _lunastuksen_ siementä?... Ruupe tunsi keinuvansa niinkuin\naalloilla. Kaikki ruumiillinen ikäänkuin häipyi hänestä olemattomiin\ntuon äskeisen huikaisevan, avaran tunteen hallitessa sieluntoimintaa.\nHän näki äitinsä kasvojen kohoavan rukoususvan syvyydestä harmaina ja\nlempeästi soimaavina. Silloin Ruupe -- hevosvaras -- sulki uupuneesti\nsilmänsä...\n\nHämärä yhä syveni. Heidän päittensä päällä, huimaavan korkealla,\nloistivat vain etäiset tähdet kuin timantit. Sanomaton viileys ympäröi\nheitä.\n\nPaitsi Ruupea ja Alvaria oli vankivaunuissa vielä neljä muutakin\nmiestä, samoilla käräjillä tuomittua. Oli yksi miestappaja, jonka\ntoiset tiesivät tuomitun elinkaudeksi kuritushuoneeseen. (He\nkatsoivat häneen sen tähden jonkinlaisella jylhällä myötätunnolla ja\nkunnioituksella; hän eli jo ikäänkuin jossakin toisessa maailmassa\nkuin muut vankkureilla olevat vangit, jotka oli tuomittu pienempiin\nrangaistuksiin, jossakin, missä maalliset mittasuhteet ja arvot\nkadottivat vähitellen kaiken merkityksensä.) Oli vääränvalantekijä\nsekä eräs yrmeä, pieni mies, joka oli tuomittu lapsenraiskauksesta.\nNeljäs vanki oli muuan kivityömies, joka kivilouhoksella sattuneessa\nonnettomuudessa oli menettänyt oikean kätensä. Hänet oli taas tuomittu\n\"Jumalan ja hänen pyhän nimensä pilkkaamisesta\", niinkuin oikeuden\npöytäkirjan sanat kuuluivat. Sitä paitsi hän oli jäljellä olevalla\nvasemmalla kädellään nälissään varastanut palan lihaa ja leipää sekä\nruumiinsa verhoksi vaatekerran, ja näistä teoista oli yhteiskunta\nnyt kiirehtinyt häntä rankaisemaan. -- Kuusi vankia heitä siis oli,\nja kaikki he keinuivat kuin yhteisen häpeänsä, onnettomuutensa ja\nkärsimystensä valtameressä. Pohjaton sääli toisiaan kohtaan täytti\nheidän aution mielensä... Pako, jos semmoista epätoivoista ajatusta\njoku mielessään pohti, oli aivan mahdoton.\n\nHe nojasivat toisiinsa, Ruupe ja Alvari, ja he tunsivat toistensa\nläheisyyden ei ainoastaan kahleitten kalinalla, vaan myös ruumiittensa\nyhteislämmöstä. He syöksyivät yhdessä syvälle ehtoon helmaan.\nSyystähdet säihkyivät kaukaisina ja orpoina heidän päittensä päällä.\nJa heidät täytti vähitellen lämmin uupumus. He nukkuivat -- vartijain\nvalvoessa ja vankivankkurien jatkaessa jyrisevin pyörin synkeää\nvaellustaan etelää kohti.\n\nKerran Ruupe avasi silmänsä. Silloin oli jo aamu. Hevoset oli\njossakin taaksejääneessä pysähdyspaikassa vaihdettu. Toinen näistä\nvankivankkureita vetävistä juhdista oli väriltään valkoinen, toinen\nruskea ja tummaharjainen. Varis lensi kahisevin siivin heidän ylitseen.\nHe olivat yön kuluessa tulleet jo toisiin seutuihin, merestä etäisiin.\nSyysaamun kovassa kylmässä valossa Ruupe näki edessään tasangon, jonka\nhalki jymeästi virtaili harmaa joki. Laakeilla pelloilla hän näki\nkyntömiehiä, jotka hoputtivat sitkeästi vetäviä juhtiansa raskain\näänin. Joku pysähtyi ohjasnuorat kaulaan pujotettuna katsomaan\nvankivankkurien ohikulkua. Ankara, sateeton aurinko keinui rannattoman\navaruuden tyhjyydessä, joka oli kirkasta kuin sininen lasi...\n\nMutta kyntömaat näyttivät harmaina jatkuvan aina taivaanrantaan saakka.\nSe oli niinkuin tuonen peltoa, jota äänettömät miehet kyntivät yhtä\näänettömillä juhdilla. Ja raskaasti kääntyi vanha, musta maa.\n\n\n\n\nTOINEN KERTOMUS\n\nMUSTAJUOVAINEN MIES\n\n\nRuupe, mustajuovainen mies, oli varsin vaitelias vanki, työskentelipä\nhän sitten vankityömaalla tai kiersi kehässä toisten joukossa vankilan\npihalla tai majaili sellissä, jonka neljä seinää rajoitti hänen\nkummallista, tuskallista maailmaansa. Ahdistava maailma se oli, mutta\nkuitenkin sen ympärillä lainehti äärettömyys. Joskus öisin Ruupe\ntavoitti vankikoppinsa ristikkoikkunan lävitse humisevan taivaan\nhelmassa keinuvan tähden upottavan katseen, ja se synnytti hänessä\njoukon outoja ajatuksia.\n\nHän oli suuresti muuttunut niiden kolmen vuoden kuluessa, jotka hän\noli vankilassa viettänyt. Käynyt hiljaiseksi, synkäksi, jollakin\ntavoin kyräileväksi. Hän ikäänkuin vaani aina jotain. Jähmeä katkeruus\nraskautti hänen ajatusmaailmaansa. Hän se oli saatettu vankilaan,\nvaikka pääsyyllinen, se mies, joka oli hänestä rikollisen tehnyt,\nitse kulki vapaana, rehenteli rahoillaan, teki kauppoja, hekumoi\nvapaudellaan... Yhteiskuntakin oli hänen mielestään syyllinen: se oli\npuristanut hänet jo varhain seinää vasten ja sitten heittänyt muka\nhyödyttömänä luotaan niinkuin paljaaksi kalvetun luun. Se seikka,\nettä hänen äitinsä oli irtolainen, mustalaissukuinen kulkunainen, ja\nisä aivan tuntematon, oli riittänyt perusteluksi tähän menettelyyn.\nTuo merkillinen mahti, yhteiskunta, ei ollut milloinkaan tunnustanut\nhäntä omaksi jäsenekseen. Häntä oli häväisty ja kolhittu; hän ei ollut\nmuuta voinut tehdä kuin kulkea ja varastaa hevosia... Ja nyt hänen\nteki mielensä käydä yhteiskuntaa kurkusta, kaataa se maahan, rangaista\nsitä kaikkien poljettujen, vääryyttäkärsineiden ja ylenkatsottujen\npuolesta, kaikkien niiden puolesta, jotka yhteiskunta oli työntänyt\nulkopuolelleen kurjuuden kehään ja jotka sieltä käsin nyt uhkasivat sen\nsisäistä rauhaa, järjestystä. Muuan sosialistiksi julistautunut vanki\noli Ruupelle vankityömailla ja kerran vankilan sairaspuolella, jonne he\nolivat lavantaudin vuoksi samaan aikaan joutuneet, selitellyt omalla\ntavallaan juuri näitä asioita ja seikkoja. Hän oli muun muassa sanonut\nyhteiskunnan usein jakavan oikeutta väärin ja valheellisin perustein.\nNähdään vain _teko_, mutta ei niitä sisäisiä ja ulkonaisia _syitä_,\njotka useimmassa tapauksessa näitä tekoja jatkuvasti yhteiskunnan\nkeskuudessa aiheuttavat. Ja näin ehkä tulee vastedeskin olemaan,\nsillä yhteiskunta pystyttää mieluimmin esipihalleen hirsipuun kuin\nkäy poistamaan rikollisuuden syitä. Näiden poistamiseen kun vaaditaan\nsitkeää, kaikkea uudistavaa työtä, epäitsekkyyttä, jopa osittaista\nluopumista omista eduistaan, kun taas hirttämiseen tarvitaan vain puun\nnotkuva oksa ja nuora...\n\nNiin oli Ruupe tähän aikaan kuin puu, jota tuulet riuhtoivat: eri\nsuuntiin. Toisaalta levottoman mielen kuumeinen kapina johdatti hänet\nkummallisiin, sekasortoisiin mietteisiin ja tuumailuihin; toisaalta\ntaas lahkolaisvangit, joita myös oli heidän joukossaan, koettivat\nRuupea vetää omaan joukkoonsa. Hyvän ryövärin ristinkuolema Golgatalla,\nKristuksen rinnalla, oli heille kannustimena ja esikuvana. Ja heidän\nkasvoistaan kuvastui evankeliumin juhlallinen rauha... Mutta oli\nnäiden lahkolaisvankien joukossa sentään myös eräs kiihkomielinen\nmies, partainen äijäkaaho, hihhuli, Saaron Oskariksi kutsuttu. Hän oli\njoutunut vankilaan murhattuaan paikkakuntansa papin, joka oli perin\njuopoksi tunnettu. Tähän tekoon hän muka oli saanut Jumalalta erityisen\nkutsun. Saaron Oskari oli likaisuudessaan inhoittava; toisinaan hän\nulostelikin selliinsä, koska otaksui kaiken, mikä hänestä ulos tuli,\nolevan pyhää, jota ei saanut hukkaan heittää... Hän tuli kaikkialla\nvankila-alueella tunnetuksi Pyhimyksen nimellä. Ruupen vankilassa\noloaikana Pyhimys havaittiin lopullisesti sekapäiseksi, ja niin hän\nhävisi heidän joukostaan ainiaaksi hulluinhoitoloihin.\n\nMutta nuorien ja väkevien vankien joukossa Ruupe kehäkävelyillä\ntai työpaikoilla kohtasi joka päivä Alvarin, joka yhdessä hänen\nkanssaan oli tullut hevosvarkaudesta tuomituksi. Alvari oli kuitenkin\nitseensäsulkeutunut ja synkkä. Tämän vuoksi muodostui heidän\nkeskustelunsa aina kummallisen katkonaiseksi. Mutta se aika oli joka\ntapauksessa lähellä, jolloin he liittyisivät toisiinsa niinkuin\nveljet...\n\nKaikki alkoi vankilaelämässä tapahtuvalla jyrkällä muutoksella. Eräänä\npäivänä vangit saivat marssia pitkänä, harmaana, musta juovaisena\njoukkona rautatieasemalle, jossa heidät lastattiin monivaunuiseen,\nkolisevaan tavarajunaan. Siellä vaunujen rosoisilla lattioilla ja\nlautalavereilla he viettivät ihmetellen aikaansa junan syöksyessä\nhalki tumman yön täydellä vauhdilla. Vangit eivät tienneet, minne\nheitä vietiin, sillä mitään ei ollut vankilan viranomaisten taholta\nedeltäkäsin ilmoitettu. Lähtö oli tapahtunut aivan yllättäen. Mutta\nisokokoinen ja väkevä Parta-Joose oli lähdettäessä arvellut heitä\nvietävän lahtipöydälle. Jonakin yön kohtana Ruupe katsahti ulos vaunun\nluukusta. Yö hulmahti salaperäisenä hänen kuumille kasvoilleen. Sitten\njuna kulki jyristen yli rautatiesillan, ja Ruupe näki sen teräskaarien\nkohoavan eteensä kauniina ja huimaavina, näki myös alla lainehtivan\nvirran, sinisen ja öisen... Ja hän seisoi näin ja katsoi siihen asti,\nkun vaunuun astunut vartija käski hänet rämeällä äänellä pois luukulta.\n\nAamulla vangit havaitsivat, junan pysähtyessä, tulleensa yön\naikana viedyiksi toisiin seutuihin, heille vieraisiin, kohisevan\nrautatielinjan varrelle, jossa he joutuivat pakkotyönään kaivamaan\njuoksuhautoja. He olivat kuulleet vankilaan, että maailmansota\noli kaksi vuotta sitten ahmaissut varjoonsa kaiken. Uskottiin\nnäidenkin seutujen kohta joutuvan sodan piiriin, ja sen tähden\nryhdyttiin kaivamaan juoksuhautalinjoja valmiiksi... Vangit oli tuotu\npatteritöihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsin he kuitenkin tekivät itselleen parakit, matalat ja vetoiset\nlautaparakit, joissa he sattumoisin, pouta-aikana, saattoivat viettää\nsiedettävänkin yön. Ja nukkua. Mutta sateisina öinä, joita oli usein,\npäästivät parakkien katot sisään seulana vettä. Silloin vangit\nviettivät yönsä kiroillen ja sadatellen. Paitsi lahkolaisvangit, jotka\npilkasta huolimatta paukuttelivat manaillen raamatunkansia.\n\nSitten aloitettiin tuo toivoton kaivuu pilveileväisen taivaan alla,\nsyyskesäisten päivien keskellä. Paitsi vankeja, käytettiin näissä\nvalli- ja kaivaustöissä myös palkkaväkeä maan kaikilta kolkilta,\npohjoisesta ja etelästä, idästä ja lännestä, yrmeätä, tuulentuomaa\nväkeä vieläpä muualtakin kulkeutuneita, Venäjältä käsin: kiinalaisia,\nkirgiisejä ja tataareja. Oli myös taloista pakko-otolla haalittuja\nmiehiä ja juhtia. Se oli hurja, sekalainen ja synkkä joukko, joka\nkaivoi juoksuhautoja. Monet näistä miehistä sitten hukkuivat ainaiseksi\nkohta tulevan vallankumouksen hyrskyihin...\n\nVangit kaivoivat erillään muista ja tarkoin vartioituina. He näkivät\nvain etäämpää tuon sekasortoisen, kaivavan, _vapaan_ joukon, jossa\nvilahteli milloin harmaita, jäyhiä suomalaisia, milloin valjunaamaisia,\nvinosilmäisiä kiinalaisia, milloin taas likaisia pörhölakkisia\ntataareja ja kirgiisejä. Kerran sattui, että muuan vinosilmä ajoi\nsammakkoa takaa aina sille kohdalle asti, missä mustajuovaiset miehet\nkaivoivat, siinä hän tuon edellään loikkivan nilviäisen tavoitti. Hän\ntappoi sen oitis ja ahtoi sitten suuhunsa. Vastustamattoman hilpeyden\nraskas aalto vyöryi silloin harmaan joukon ylitse, vangit nauroivat\nkovasti ja kalseasti kiinalaisen luikkiessa takaisin vapaitten puolelle.\n\nMutta sitten sattui ensimmäinen varsinainen tapauskin. Kaksi\nlahkolaisvankia, jyrkemmän siiven edustajaa, joita oli joukossa vain\nmuutamia, kieltäytyi jatkamasta juoksuhautojen kaivuuta huomatessaan,\nmihin heidän työvoimaansa käytettiin. He olivat kiivaita sodankieltäjiä\nja sanoivat, etteivät he voi olla mukana sellaisessa työssä, joka\non omiaan edistämään sotaa ja siihen liittyviä huonoja ja verisiä\ntarkoitusperiä.\n\n-- Puolustustarkoituksia nämä juoksuhaudat tulevat palvelemaan,\nselitettiin heille.\n\n-- Perkelettä ne palvelevat ja hänen enkeleitään, huusi toinen\nlahkolaisvangeista kiihtyneenä, harmaana kasvoiltaan. -- Hän oli\nLuukas Oori, pitkä, kuiva mies, joka oli joutunut vankeuteen kirkon\nhäpäisemisestä.\n\n-- Ettekö ottaisi vastaan kivääriäkään, jos se käsiinne työnnettäisiin?\nkysyttiin häneltä.\n\n-- En ottaisi, vastasi Luukas. -- Kristus on vuodattanut verensä\nminunkin puolestani ja se saa riittää.\n\nSanottiin, että venäläiset ruoskivat näitä kahta lahkolaisvankia\nparakkien takana, mutta he eivät palanneet tästä huolimatta enää\npatteritöihin. Heidät karkotettiin toisten vankien peloitukseksi\nSiperiaan, jonne he hävisivät. Ja muut lahkolaisvangit taipuivatkin\nikeen alle, vaikkakin murjotellen. Mutta heissäkin alkoi tämän\njälkeen näkyä kiihtymisen merkkejä, usvaisen rauhattomuuden oireita.\nUskonveljien karkotuksen johdosta määrättiin kolme päivää kestävät\ntuimat kirojaiset, jotka pantiin toimeen synkällä johdonmukaisuudella.\nIlloin parakeissa he puhkesivat raivokkaaseen veisuuseen, he hyppelivät\nja kiroilivat, repivät vimmatusti tukkaansa ja manailivat suut\nvaahdossa. Muiden vankien tuskastuneina pahoinpideltyä joitakin heistä,\neristettiin nämä riiviöt erääseen pienempään parakkiin, jossa he saivat\nvapaahetkinään olla omissa oloissaan, tosin vartijain silmälläpitäminä.\n\nPäivät muuttuivat pian koleiksi ja tuulisiksi. Ruoantuojat kertoivat,\nettä kylissä lopetettiin elonleikkuuta. Kerran Ruupe näki siihen\npaikkaan, jossa he silloin kaivoivat, mustalaismatkueen kulkevan monien\nkuormien kohinalla ohitse läheisellä maantiellä, jota kaivettava\nkeskeneräinen juoksuhautalinja osittain seuraili. Ruupe katsoi\ntuota tuttua näkyä, kunnes se katosi etäisyyden keinuvaan, himmeään\nsiniautereeseen... Tämä pieni tapaus saattoi Ruupen vaipumaan synkkiin\nmietteisiin monen päivän ajaksi. Ei voi kuvitella vaeltamaan tottuneen\nvangin intohimoista kaipausta vapauteen. Se polttaa niinkuin tuli ja\nmuuttuu lopulta suorastaan jonkinlaiseksi ruumiilliseksi tilaksi,\nikäänkuin ainaiseksi näläntunteeksi, josta on ihmisvoimin mahdotonta\nvapautua. Koko olemus huojuu kuin liekkien keskellä...\n\nTällaiseen tilaan Ruupe joutui tänä aikana. Se ahdisti häntä päivällä\nyhä pitenevän juoksuhautalinjan pohjalla ja tuuditti hänet yöllä\nmatalassa, vetoisessa parakissa väsymyksen kuumaan horteeseen. Hän\ntiesi, että näin oli myös Alvarin laita, sen nuorukaisen, joka\nuskollisesti oli pysytellyt hänen vierellään noissa mutaisissa\nhaudoissa. Ikävä kuohui hänen olemuksessaan ja silmiensä pohjissa. Ja\nkuta pitemmälle syksy edistyi, sitä väkevämmäksi hänen ikävänsä kasvoi.\n\nEräänä yönä, jolloin muiden vankien melu jo oli vaiennut ja hekin\nmakasivat hiljaa vierekkäin, uskoi Alvari Ruupelle suunnittelevansa\nkarkaamista ja toivoi tämän tulevan mukaan. Ruupe katseli hetken\nparakin hataraa kattoa ja kuunteli vankitovereittensa raskasta\nhengitystä sekä tuulen suhinaa ja vartijan jymähteleviä askeleita\nulkoa, ennenkuin hän vastasi Alvarille. Sitten vieläkin, kun hän jo oli\nikäänkuin sulkenut aistimensa kaikilta ulkoisilta ääniltä ja näyiltä,\nantoi hän ajatustensa kiertää siinä viheliäisessä elämänpiirissä,\njota he elivät matalissa lautaparakeissa ja mutaisissa haudoissa. Ja\nniinkuin kuumassa houreessa nousivat yht'äkkiä yön helmasta hänen\neteensä ne maantiet, loputtomat ja vaisusti hohtavat, jotka hänen oli\nollut pakko jättää. Tavoittaisiko hän ne vielä, vai sortuisiko hän\ntänne? Silloin Ruupe tarttui hämärässä äkkiä Alvarin käteen ja sanoi\nhiljaa:\n\n-- Tulen mukaasi, toveri, lähtekäämme.\n\nPaonajatus täytti nyt heidän mielensä kokonaan. He pohtivat sitä\nalhaalla kaivaustöissä ja iltaisessa melussa parakissa. Ilmat olivat\nkylmiä ja tuulisia, joskus satoi. Toisinaan saattoi kuitenkin säteilevä\naurinko loistaa kulottuvien maisemien yli. Maa heidän ympärillään oli\nkokonaan poljettua, ruohonkortta ei näkynyt, ei kukkaa, yhtä harmautta\nvain ja piikkilanka-aitoja...\n\nSeudulle oli ilmaantunut runsaasti venäläistä sotaväkeä. Vankien\nrakentaessa pommisuojia, kohtasivat heidän harhailevat katseensa\nusein tykkivankkurien synkeän vaelluksen maantien tomussa. Perässä\nravasivat kasakoiden vinhat ratsut, peitset välkkyivät. Ruoka huononi\ntämän jälkeen huomattavasti ja annokset pienenivät; seudulle läheisiin\nja etäisiin kyliin majoittunut venäläinen sotaväki alkoi tarvita\nvähitellen kaiken liikenevän muonan. Vangit laihtuivat, heidän\nvaatteensa roikkuivat ruumiin ympärillä höllinä. Heitä alkoivat\nahdistaa kiusalliset vatsataudit; he sairastuivat kohta ripulin,\njoka mies. Ulostukset olivat sekaisin verta ja huonon, sulamattoman\nruoan jätteitä. Vartijat kiroilivat saattaessaan heitä kaivetun\njuoksuhautaliljan ja asuntoparakkien välimailla olevien käymäläkoppien\npartaalle, minne lyhyitten tolppien päihin oli naulattu notkuvia\nriukuja. Näiden päällä vangit värjöttelivät niinkuin varikset aidalla\nkylmänä, kajakkana lokakuun iltana, värjöttelivät ja laskivat\nvalitellen kumisevat vatsansa tyhjiksi. Kerran eräs muutenkin\nsairas vanki, Taru-Pietari, horjahti riu'ulta allaan ammottavaan,\ninhoittavasti löyhkäävään kuoppaan. Joku näki tapauksessa jotain\nhuvittavaa ja alkoi nauraa. Mutta kuoppaan pudonnut kiusaantunut vanki\nsai äkillisen hermokohtauksen. Hän alkoi ontolla äänellä kiroilla\nja herjata ja viimein puhkesi omituisen aavemaiseen itkuun. Tuo\nkummallinen itku, jossa ihmisen suuri pienuus ja avuttomuus alastomana\nkuvastui, teki hilpeämmätkin vangit hiljaisiksi, jopa synkiksi.\nSurkeassa kunnossa vankitoverit nostivat hänet ylös käymäläkuopasta\nsen reunalle. Taru-Pietari oli pudotessaan loukannut selkärankansa\neikä voinut nousta. Toiset puhdistivat häntä hiukan maahan varisseilla\njuhtien heinillä, jonka jälkeen hänet nostettiin vankkureille ja\nvietiin pois. Eikä Taru-Pietaria enää milloinkaan patterityömaalla\nnähty. Hän kuoli kahden päivän kuluttua läheisyyteen järjestetyssä\nsairaalantapaisessa. Ankarat tuskat selässä olivat pimittäneet hänen\nviimeiset hetkensä.\n\nVankien keskuudessa päiviteltiin hänen kuolintapaansa, varsinkin\nne, jotka olivat käymäläkuopalla olleet ja nähneet tapauksen. Mutta\noli joukossa kuitenkin niitäkin, jotka eivät siitä juuri mitään\nperustelleet. Kävi elämässä niin tai näin: samantekevää. Valkea,\nnikamainen luuranko on meidän kaikkien sisällä. Taivaan tuuli soittaa\nkohta meidän tyhjissä silmäkuopissamme, jotka on suunnattu kauaksi\nitään. Hei siis, veljet: antakaamme tuulien soittaa, sillä huominen\npäivä voi olla viimeisemme...!\n\nJoskus sunnuntaisin vartijat päästivät vankien luokse parakkeihin\nliuhupartaisia maallikkosaarnaajia, jotka uskoivat, että nämä tulisivat\nlohdutetuiksi virren veisuulla ja muutamalla raamatunlauseella,\nhonottavalla äänellä luetulla. Mutta vangit toivoivat vartijain\nsulkevan heiltä kiväärein tien, kuten he sulkivat tien niiltä\nkevytkenkäisiltä, elämän äärimmäisille rajoille horjahtaneilta\nnaisilta, jotka myös -- omissa asioissaan -- pyrkivät mustajuovaisten\nmiesten luokse. He nauroivat harvaseinäisissä, kaikuvissa parakeissaan\nnäille synnin ja laimean, usvaisen autuuden eriskummallisille\nairueille...\n\nMutta pieneen lahkolaisparakkiin nämä liuhupartaiset, mustat\nsaarnaajat olivat tervetulleita. Sieltä kuuluikin usein sunnuntaisin\nvirrenveisuuta ja saarnaajien tuimia ääniä. Väliin heidän äänensä\nkohosi hirveään luikuun sanojen syöksyessä heidän löyhkäävistä\nkidoistaan ilmoille niinkuin salamat... Se havahdutti työn kovettamat\nlahkolaisvangit, ja he alkoivat itkeä ja huutaa mukana. He olivat kuin\nvankeudessa olevat israelilaiset, jotka Baabelin virtojen varsilla\nistuivat ja itkivät muistellessaan Siionia. Kielensä he antaisivat\nennen tarttua kitalakeen ja oikean kätensä kuivettua, ennenkuin he\nunohtaisivat Jerusalemin ja sen hävitetyt muurit, joiden he uskoivat\nkerran vielä kohoavan taivasta kohti...\n\nKun saarnaajat synnyttivät lahkolaisvankien keskuudessa jälleen uuden\nlevottomuuden puuskan, kiellettiin heiltä vihdoin kokonaan pääsy\nparakeille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVangit kaivoivat hitaammin kuin ennen, sillä heidän voimansa vähenivät\npäivä päivältä. Lapiot liikkuivat miesten käsissä työläästi. He\nolivat katkeria, parakeissa he riitelivät usein iltakaudet vihaisin\nsanoin, siten tehden oman vaikean tilansa vieläkin raskaammaksi.\nVain vartijain väliintulo esti heitä joskus iskemästä kurjuudessaan\ntoisiansa kuoliaiksi. Näissä mustajuovaisissa miehissä alkoi päivien\nkuluessa palaa sairas kiihko: he olisivat tahtoneet tapella, hyökätä,\npuolustautua, syöksyä rumputuleen, saada kuolla tai lunastaa elämänsä\nsuuressa sovituksessa...\n\nNostokurjet huokailivat taakkojensa painon alla, laihtuneet,\nsuuripäiset juhdat kiskoivat kylkiluut syyttävästi koholla\nhiekkakuormia, piikkilankatornit huojuivat ja natisivat kääntyessään,\nkoko vallityömaa liikkui ja eli omaa harmaata, sekasortoista elämäänsä.\nAmpumahautojen ja piikkilanka-aitojen silpoma maa näki painajaisunta...\n\nPaonajatus ei ollut heitä, Ruupea ja Alvaria, jättänyt. He vaanivat\njoka hetki otollista tilaisuutta, mutta sitä ei näyttänyt tulevan.\nVartiointia oli tiukennettu, sillä kaksi miestä oli päässyt karkaamaan\nennen heitä, eikä näitä vankeja ollut löydetty mistään. Vanhojen\nvartioiden lisäksi kierteli vankijoukon ympärillä nyt venäläisiä\nsotamiehiä, kivääreillä varustettuja. Minne hyvänsä katsoikin, niin\naina välkkyi vastaan pistimiä...\n\nToisinaan liukui heidän yllään lentokone, kaksikin. Vangit seurailivat\nniitä katseillaan siksi, kunnes ne häipyivät taivaan huikaisevaa\nrataa pitkin itään. Lähistöllä kulkivat kahmien hevosjonot kiskoen\nlauta- ja hiekkakuormiansa. Parakkien takaisilla loivilla mäillä\nseisoivat odottavat tykit; niiden avoimet, mustat suut olivat ikäänkuin\ntäynnä synkkää, jylhää kaipausta... Mustajuovaiset miehet ryömivät\nkonekivääripesäkkeitä varten kaivetuissa montuissa niinkuin rapaiset\neläimet. Raskaat poralekat nousivat ja laskivat syvällä montussa.\nMaahakut heiluivat. Lapiot työntyivät kiusaantuneina multaan.\nOhikulkevat junat viskasivat kaivavien miesten päälle veturiensa savua,\nmutta he yhä kaivoivat sinne tänne heitettyjen hirsien ja lankkujen\nsekä piikkilankaesteiden ja multaläjien keskellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vapaitten miesten parakeilta kuului usein jumalatonta juhlan\nhumua. Niissä juotiin, meluttiin ja tanssittiin villin soiton\ntoisinaan hipaistessa vankejakin. Eräänä päivänä, jolloin aurinko\nloimotti säteillen alas vankienkin ylitse, näki Ruupe -- iskiessään\npiikkilankapaalua multaan -- naisen lähestyvän huojahdellen vapaitten\nmiesten parakeilta päin. (Heillä oli siis naisiakin!) Ruupe näki\nhänen olevan melkein alastoman, vain hänen vyötäisillään oli revitty,\npunainen vaateriepu, joka kerran oli ollut hame. Sitä mukaa kun hän\nlähestyi, selveni hänen silmiensä outo kuulto ja huuliensa tumma\njuova, hänen rintojensa ja ruumiinsa piirteet, joihin katse eksyi kuin\nkeinuvaan sumuun. Ruupe hieroi silmiänsä uskoen näkevänsä näyn, mutta\nkun hän havaitsi muidenkin vankien katsovan samaan suuntaan, tiesi\nhän, että lähestyvä nainen oli todellisuutta, kuitenkin sellaista\ntodellisuutta, jota he eivät olleet kokeneet ja eläneet vuosiin. Ja\näkillinen voimakas kiihko kosketti heitä tällä hetkellä. Kukaan ei\npuhunut mitään, jokainen vanki katsoi jäykästi vaiti samaan suuntaan --\nlähestyvään naiseen.\n\nRuupen sormet olivat suonenvedontapaisesti pusertuneet moukarinvarren\nympärille käsien ollessa yhä siinä asennossa, johon ne olivat\njääneet hänen saadessaan silmiinsä tuon päihdyttävän näyn. Hän\nkuuli verensä kiivaan kohinan ja tunsi laihan ruumiinsa kuumeisen,\npaisuvan himohengityksen. Ja levitetyin käsivarsin hän oli syöksyä\ntuota näkyä kohti... (Hän kuvitteli oudosti edelleenkin lähestyvää\nnaista näyksi, vaikka tiesikin kaiken olevan, kuten hän kohta näki,\nraakaa todellisuutta.) Vankien seisoessa siinä keskentekoisten\nja valmiitten ampumahautojen, pommisuojien, ruoppauskoneiden ja\npiikkilankaesteiden keskellä, keskellä tuota maailmaa, jota he olivat\noppineet niin kipeästi vihaamaan -- niin, heidän seisoessaan siinä\nja katsellessaan äänettöminä tuota kangastuksenomaista naista, joka\nkeinui heidän edessään niinkuin syysauringon sumeassa loimussa ja jonka\nhe uskoivat tuovan heille muassaan uuden elämän kuuman henkäyksen,\nvangit näkivätkin ylettömästi päihtyneen tataarin juoksevan avopäin ja\nhoippuen naisen perään vapaitten miesten parakeilta päin. Muutamalla\npitkällä loikkauksella hän saavutti naisen, tarttui häneen raivokkaasti\ntakaapäin ja kohotti korkealle maasta. Vangit näkivät kaiken tämän\ntapahtuvan niinkuin villissä, synnistä raskaassa unessa, näkivät naisen\nponnistelevan vastaan, näkivät hänen paljaitten, valkoisten, äsken\nniin huolettomien jalkojensa koukistuvan kuin hyppyyn... Sitten tuo\npäihtynyt, hurja tataari katosi taakkoineen vapaitten miesten parakkien\nvarjoon.\n\nMutta Ruupe seisoi yhä samalla paikalla moukari kädessään ja katsoi\nsinne, minne nainen oli likaisen aron reuhkan viemänä kadonnut.\nKuuma kiihko ei ollut vielä kadonnut hänen olemuksestaan, tunsihan\nhän suontensa huutavan tuon äskeisen näyn jälkeen veren suloisessa\nmyrskyssä. Mutta samalla hän tunsi olevansa kuin ristiinnaulittu;\nhänen mieltään riipoi tuska ja vankeuden liikahtamaton, harmaa\ntunto. Sitten hän äkkiä havahtui ympärillään joka puolella kuuluvaan\nvankitovereittensa outoon, luonnottomaan nauruun. Ruupe kuuli lisäksi\nvartijoiden puhuvan keskenään \"huorista\", jotka alituiseen kahnivat\nlähistöllä niinkuin hyeenat, työtä kaikin tavoin häiriten. Äskeinen\nnainen oli vankien ajatuksissa kokonaan kadottanut ympäriltään\nkuvittelun hohtavat puitteet. Hän oli nyt vain _vapaitten miesten_\nyhteinen hyvä, jonka joku juopunut tataari vei parakin katon alle ja\njohon _vangit_ eivät päässet käsiksi...\n\nJoku vangeista sanoi:\n\n-- Näittekö hänen punaista vaateriepuaan? Se oli olevinaan hame,\nmutta sitä hän ei ollut varmaankaan itse vetänyt ylleen. Sen oli joku\n_toinen_ kiireessä heittänyt hänen vyötäisilleen, ja revittykin se\noli...\n\nVangit alkoivat nyt kaivaessaan puhua kokemuksistaan \"naisten\" ja\nsukupuolitautien parissa. Ja taas sanoi joku:\n\n-- Se oli silloin, kun oltiin vapaana.\n\nMutta Ruupe ajatteli oudon järkkyneenä, kuinka alas on täytynyt ihmisen\nvaipua silloin, kun hän saattaa odottaa uuden elämän henkäyksen\nsaapuvan luokseen jopa juopuneen lutkankin mukana.\n\nSamana päivänä vangit iskivät monta piikkilankapaalua murskaksi\nlyödessään niiden päihin kiihkeästi ja umpimähkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVapaitten miesten parakkien ympärillä kierteli siis naisia, mutta\nvankien parakeita he eivät lähestyneet, sillä vartijat olisivat\ntyöntäneet heidät kohta kiroillen takaisin. Mutta vangeillakin oli\nkuitenkin omat huvituksensa, kaksijalkaisen eläimen ihmeellisen älyn\nkeksimät. Heidän keskuudessaan rehoittivat inhoittavat paheet. Täällä,\nmissä heitä öisin ahdistelivat lukemattomat lutikat, syöpäläiset\nja suuret, likaiset rotat, parakkien lattianalaisessa mutavedessä\nrypeneitä, ei ollut sijaa kunniantunnolle, ei puhtaudelle eikä\ninhimillisyydelle.\n\nRuupekaan ei ollut suinkaan puhdas, päinvastoin hän oli nähnyt ja\ntehnyt yhtä ja toista, liannut itsensä. Mutta kuitenkin hän nyt tunsi\nankaraa, jylhää häpeää ja nöyryytystä. Samalla hän tunsi entistä\nsuurempaa katkeruutta sitä harhailevaa, mustapartaista kauppiasta\nkohtaan, joka oli heidät, hänen ja Alvarin, viekkaudellaan tähän\nhelvettiin, tähän epäinhimillisen unohduksen syvänteeseen toimittanut.\nSeveri Yrtti oli tuhannesti tähän kaikkeen vikapää. Ruupe ei kumminkaan\ntuntenut katkeruutta häntä kohtaan niinkään paljon oman itsensä vuoksi\nkuin sen nuorukaisen vuoksi, joka kahlaili hänen rinnallaan näiden\npäivien ja öiden halki. Yksistään tämän vuoksi oli tuo viheliäinen\nkulkuri ansainnut kuoleman. Sillä Alvari oli ennen tänne tuloaan\nollut puhdas omalla tavallaan. Hän tosin oli tuomittu hevosvaras ja\nsynnintekijä, (Yhteiskunta oli sen kyllä hänelle moninkertaisesti\nmaksanut takaisin!) mutta se johtui siitä, että häneltä oli ikäänkuin\nalunperin riistetty _oikeus_ olla hyvä ja kunniallinen. Hän oli\nkulkenut joukossa, jossa jokainen teki samaa, kuka enemmän, kuka\nvähemmän.\n\nMutta ei ainoastaan kadotuksen raaka hävittäjätuuli kulkenut parakin\nlävitse -- parakista parakkiin, vaan myös likaiset, äärimmäisen rohkeat\nja häikäilemättömät rotat, inhoittavat, vinkuvat, laahustavat jyrsijät,\njoiden karvaiset ruumiit saivat kosketuksellaan nukkuvat vangit\nsyvästä, oudosta inhosta vavahtelemaan. Niitä tapettiin väliin öisin\njoukoittain. Ja sitten vangit huvittelivat heittelemällä edestakaisin\nnoita verisiä, muodottomiksi hakattuja rotanraatoja toistensa päälle.\nSeinäluukusta kurkisteleva vartijakin sai niistä toisinaan osansa.\nVangit olivat silloin täynnä karkeaa hilpeyttä, ja he nauroivat kovasti\nja kouristuksenomaisesti tälle leikilleen.\n\nTällainen elämä, jota he viettivät matalissa parakeissa, suuren,\nhumuisen patterityömaan äärellä, mursi kuitenkin Alvarin vähitellen\nsekä henkisesti että ruumiillisesti. Tämän lisäksi hänellä oli\nvielä joitakin salaisia henkilökohtaisia murheita, joista hän ei\nmitään puhunut. Hän -- vankijoukon nuorin -- laihtui päivä päivältä,\nkasvoluuston päällä oli nahka poimuista, kellertävää. Silmät paloivat\noutoina syvällä kuopissansa. Hän kaivoi edelleen Ruupen rinnalla\nsamoja ampumahautoja, ja yönsä he viettivät samalla makuulaverilla.\nKerran yöllä, kun kolmisenkymmentä vankia jo nukkui heidän lähellään\nummehtuneessa parakissa, kuuli Ruupe valvoessaan, että Alvarin oli\nyllättänyt ankara itkua kohtaus. Hän ei puhunut mitään, ajatteli\nvain, että kaikki oli helpompaa niin... Ruupe katsoi silmät avoimina\nparakin kattoon, jonka rakosista hän näki muutamia kaukaisia ja\nhyvin himmeitä syystähtiä. Joskus raotti ohikulkeva vartija seinässä\nolevaa luukkua katsoen sisälle parakkiin tylyin, kiiltävin silmin.\nHe olivat nyt melkein kaikki venäläisiä, kivääreillä varustettuja;\nsuomalaiset vartijat oli lähetetty jonnekin pois... Tämä seikka oli\nyhä lisännyt vankien elämän vaikeutta. Ruupen maatessa siinä ja\ntähyillessä parakin hataran katon rakosista tähtien kylmyyteen, tunsi\nhän läheisyydessään olevan nuorukaisen olemuksen ikäänkuin heijastavan\nhäneen surumielisyyttä ja kuolemankaipuuta.\n\nVähää ennen aamunsarastusta he nukahtivat ohueen uneen, jonka lävitse\nhe kuulivat sotilasjunien syöksyvän pauhaten itään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran Ruupe joutui jälleen kosketuksiin Johannes Vahlerin kanssa,\nvangin, joka vankilassa oli hänelle monta hämärää kohtaa ja seikkaa\nselvittänyt. Nyt tämä merkillinen mies puhui kuiskaten hänelle\nvallankumouksesta suuren patterityömaan eräällä kolkalla. Hän sanoi\nsen tulevan pian. Silmät kummallisesti kiiltäen hän kehoitti kestämään\nja odottamaan parempaa aikaa. Vallankumouksen veripunainen vaate\nkohotettaisiin ensin kaukana idässä, sitten täällä... Ruupe joutui\nomituisesti hämmennyksiin näistä puheista. Mutta seuraavana yönä,\nhiukan tuulisena ja himmeästi kajastavana, hän kuitenkin yritti Alvarin\nseurassa kadota parakkialueelta.\n\nSe oli jokseenkin epätoivoinen yritys. He valmistautuivat siihen\nhuolellisesti, mutta heidät yllätettiin. Ruupe epäili, että sen\nparakin luottamusvanki, jossa he viettivät yönsä, Puukko-Viljami, oli\nantanut heidät jo ennakolta ilmi. Hän oli varmaankin jostain saanut\nvihiä asiasta, sillä hän oli viekas ja nuuski tietoonsa kaiken. Mutta\nheidän annettiin yrittää ja sitten otettiin kiinni itse teossa. Se\noli kissan leikkiä hiirellä! Jälkeenpäin Ruupe ja Alvari kuulivat,\nettä viereisestä parakista oli samana yönä yksi vanki kadonnut. Hän\noli onnistunut karkausyrityksessään, he eivät. Kuinka he silloin\nkirosivatkaan huonoa onneansa.\n\nPäivän loputtua he saivat vielä jäädä lisätyöhön rangaistukseksi\nkarkausyrityksestään. Siitä tuli heille oikea vaivojen yö. Uupuneina,\nkoko päivän kaivettuansa ampumahautoja, he saivat parakkien edessä\nheittää selkäänsä kahden venäläisen sotamiehen kenttävarustukset ja sen\njälkeen lähteä uudelleen noihin kirottuihin hautoihin.\n\nRuupe katsoi syrjästä Alvariin. Ehtoon valjussa valossa näyttivät hänen\nkasvonsa läpikuultavilta ja harmailta, silmät pään sisään vajonneilta.\nSyystähdet syttyivät silloin juuri loitolla heidän päittensä päällä,\nja idässä kuunsirpin hohtava käyrä leikkautui sinisestä taivaan\nreunasta selvänä ja kimmeltävänä. Parakeissa syttyivät jälleen himmeät\nehtoolamput.\n\nHe alkoivat rangaistus-kaivuunsa, sen lopusta ei ollut mitään tietoa\nvielä. Vartija seurasi ärtyneenä kaivaustyötä haudan reunalla seisoen.\nKun Ruupe toisinaan katsoi ylös, näki hän venäläisen vartijasotamiehen\nveltosti hihnasta olkapäällä roikkuva kiväärin suipon pistimen\ntyöntyvän haihtuvaa iltasumuun naurettavan pitkänä ja uhkaavana.\nPitimen teräs kiilsi himmeästi iltavalossa. Ja Ruupe kuvitteli,\nmiltä tuntuisi upottaa kenttälapion kapea terä vartijan harmaisiin,\nparrakkaisiin kasvoihin. Hän mietti tätä seikkaa moneen puoleen, kunnes\nkyllästyi siihenkin eikä ajatellut enää mitään. Jos jokin ohut ajatus\nhänen aivoissaan syntyikin, kuoli se kohta ja syvä voimattomuus ja\ntyhjyys valui hänen ruumiinsa joka jäseneen.\n\nAlvari kaivoi Ruupen vieressä kasvot sivuun käännettyinä. Hänen\nhartiansa olivat vääntyneet köyryyn ja ruumis vavahti silloin tällöin\nniinkuin kuumeessa. He olivat uupuneita molemmat, kenttäpakkaus hankasi\nhiestyneitä olkapäitä, selkääkin. Parakeista loistivat ehtootulet\nkalpeana kajona hautoihin asti. Vapaitten miesten parakeista, niiden\nvinoista, peltisistä savutorvista nousivat sitä paitsi ohuet kahvi- ja\nperunasavut. Voi noita vienoja, sinertäviä, vaalealle ehtootaivaalle\nkohoavia savuja!... Kunpa saisikin istua jossakin mustalaisten ja\nmuiden kulkurien majapaikassa tällä hetkellä ja juoda kahvia, tuota\nmustalaisten kuumaa kiri-kaljaa, istua siellä naurun, tupakansavun\nja kahvinhöyryjen keskellä. Hetkien purjeet kulkisivat kevyinä ja\nhelppoina ohitse, ja ikkunalävestä hohtaisi silmiin maantien keltainen,\nkutsuva nauha...\n\nNuo ajatuskuvat väikkyivät hetken Ruupen tajunnassa ja sammuivat sitten\nomaan mahdottomuuteensa. Hän näki edessänsä jälleen ampumahaudan\nmultaiset, keskentekoiset seinämät. Taivaan syyslamput paloivat\nhimmeinä. Heidän varjonsa olivat pitkät ja taittuneet; niiden\nselkään loivat kenttäpakkaukset muodottomat, kauhistavat kyttyrät.\nHevosparakeilta kantautui sekavaa kohua ja jytyä. Vankiparakkien\nläheisyydestä kuului puhetta. Ruupen aistimet työskentelivät omituisen\nlevottomasti, kiihkeästi. Hän erotti joukosta Parta-Joosen äänen,\ntuon väkevän ja hilpeän miehen äänen, jonka hän oli usein toivonut\nasuvan siinä parakissa, missä itsekin oli. Matalaäänisen keskustelun\nkatkelmat häipyivät kuulumattomiin. Lapioitten terät kilahtelivat\njoskus kiviin. Alkoi käydä heikko tuulenhenki, se kulki hiljaa suhisten\nheidän ohitseen ja koskettaen pehmeästi heidän hiestyneitä, multaan\ntahraantuneita kasvojansa.\n\n-- Minun on jano, sanoi Alvari yht'äkkiä.\n\n-- Niin on minunkin, veli. Kunpa saisimme juoda, vastasi Ruupe.\n\nParakeista sammuivat vähitellen ehtoolamput. Yö kaatui mustajuovaisten\nmiesten ylitse keskentekoisessa ampumahaudassa, mutta hetket soutivat\nyhä heidän ohitseen loputtomana vaivojen jonona. Vahtivuorot vaihtuivat\nheidän läheisyydessään, mutta he vain kaivoivat kumaraisina, vaatteet\nmutaisina, kasvot harmaina, ikäänkuin kiveksi kovettuneina. Joskus\nriipoivat miesten uupuneita silmiä ohikulkevien junien valot.\n\nSitten jonakin aamuyön kohtana heidät päästettiin lepäämään\nparakin makuulaverille, johon he heittäytyivät niinkuin kuolleet.\nVankitoverusten koko olemuksen täytti eläimellinen levontarve, muuta\najatusta ei sillä hetkellä heillä ollut eikä voinut olla. Siihen\nkätkeytyi elämä, kuolema, ikuisuus...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuon öisen kaivuun raskas jälkitunto ja siihen liittyvät sielulliset\ntilat viipyivät omituisesti heidän olemuksissaan koko seuraavan päivän.\nJa sitten kahden päivän kuluttua Ruupe menetti Alvarin. Se tapahtui\nseuraavalla tavalla.\n\nEräs vangeista oli päässyt karkaamaan työpaikalta päivän jo hämärtäessä\nvahtisotamiesten huomion ollessa kohdistuneena vanhaan, uupuneeseen\nkuormajuhtaan, joka oli horjahtanut ampumahautaan ja jota silloin juuri\nnostettiin sieltä ylös. Koko vallityömaa oli täynnä miehiä ja hevosia,\nsekasortoisena joukkona. Yhden miehen katoamista ei huomannut kukaan.\nSe todettiin vasta vankien iltahuudossa parakkien edessä. Harmaasta,\nmustajuovaisesta joukosta puuttui yksi mies...\n\nSamana iltana tapahtui sekin kumma, että vangit onnistuivat saamaan\nerään liukkaan kiinalaisen välityksellä viinaa. Tupakkaa he olivat\nsaaneet samalla tapaa jo pitkän aikaa, aina silloin tällöin. Vangit\nmylvivät pian päissään niinkuin eläimet, jokainen mustajuovainen\nmies. Alvarikin joi itsensä hyvin humalaan. He elivät ihmeellisiä\nhetkiä, jolloin he eivät tunteneet enää olevansa vankeja. Koko elämän\ntäyttävä kurjuudentunto haihtui mielessä. Vapaus aukeni heidän eteensä\npettävässä, houreisessa valossa. Maailma kaikui taivaaseen asti\nmustajuovaisten miesten askelista... Hirsipuut, missä sellaisia oli,\nkaatuivat romahtaen; vankiloiden portit murtuivat; poliisit ohjattiin\npuutarhoihin variksenpelättäjän tehtäviin... He mekastelivat, muutamat\nvangit jo riipivät housut jaloistaan. Vartijoita ei kuultu. Ehtoojunien\nkumea pauhukin saapui heidän luokseen oudon kaukaa, ikäänkuin jostakin\ntoisesta maailmasta. Muutamat ryömivät parakkinsa lattian liassa ja\nsiunasivat Saatanaa, joka oli kurjan kiinalaisen kautta valmistanut\nheille tämän väkevän unohduksen hetken...\n\n-- -- --\n\nSiitä oli tuskallista herätä siihen todellisuuteen, jossa he elivät.\nPäät olivat raskaat, ruumiit raukeat ja ajatukset kuin lennossaan\npysähtyneet harmaat linnut... Huonosti sulava, pahalta tuoksuva ruoka\nellotti ja vallityömaan tuhannet eri äänet ja seikat kiusasivat mieltä,\nrepivät hermoja kuin juuriharjat. Satoja miehiä, joukossa muutamia\nkymmeniä kiinalaisia, tataareja ja kirgiisejä, työnsi silloin jo\nkeskentekoisten pommisuojien ja ampumahautojen vaiheilla juhtinensa,\nkun vangit kulkivat harmaana, äänettömänä jonona ohitse. Heidät\nvietiin nyt vallityömaan etäisimpään kolkkaan, niin kauaksi, että osa\nparakeista hukkui kokonaan tai puolittain näkyvistä.\n\nAamu oli harmaa, täynnä häilyvää, kajastuksenomaista valoa. Kuinka\naamunkoittokin voi väliin olla synkkä! Etäisistä kylistä kuului koirien\nhaukuntaa, viheliäistä luskutusta, joka loppui kotvaksi ja sitten alkoi\nuudelleen tylsällä raivolla. Missä olivat nyt talojen luudat, joilla\nolisi voitu rakkeja peloitella, saattaa vaikenemaan?\n\nKaivuu aloitettiin. Yhä uusia ampumahautoja kaivettiin, uusia hautoja\nja rakennettiin pommisuojia. Alkoi sataa, hiljaa, tihuttamalla.\nHetken kuluttua sijoitettiin vankien eteen konekivääri ja toinen\nheidän taakseen. Ja heille sanottiin, että heti kun yksikin aikoisi\npaeta tai napisisi vastaan, tultaisiin heidät ampumaan niinkuin\nkoirat sille paikalle, jossa he silloin sattuivat olemaan. Tämä oli\nseuraus edellisen päivän ja illan tapauksista. Mustajuovaiset miehet\ntyöskentelivät uhkaavan äänettöminä, toiset kaivaen, toiset rakentaen\npiikkilankaesteitä. Parta-Joosekin, ennen niin remakoiva, hilpeydessään\nväkevä vanki, oli aivan äänetön ja synkästi ympärilleen pälyilevä.\nSiitä taipumattomasta valoisuudesta, joka aina kaikissa tilanteissa\noli loistanut hänen kasvoistaan, ei nyt näkynyt jälkeäkään. Alvarin\nkatse oli kummallisesti hajalla, hänen liikkeensä huitovat. Turhan,\nonnistumattoman pakoyrityksen jälkeen hän oli ollut syvästi lamassa,\nhänen edellisen illan humalassaankin oli kaiken riehunnan ohella ollut\njotain synkkää ja toivotonta, lopullisesti menneeltä vaikuttavaa. Satoi\nyhä. Parakeilta päin lähestyi juhtien jono.\n\nKun vankijoukko iltapäivällä palasi parakeilta, jossa se oli saanut\nruoka-annoksensa, olivat konekiväärit yhä paikoillaan, niitä ei ollut\nsiirretty pois. Sitä mukaa, kun kaivuu edistyi, vedettiin edessä\nolevaa konekivääriä vain hiukan taaksepäin, joten välimatka pysyi\naina samana, ja työskentelevien vankien takana olevaa siirsivät\nvahtisotamiehet saman verran eteenpäin. Vankien mielet olivat\npainuksissa. Heitä kiusasi tämä synkkä ilveily, tämä turvattomia,\naseettomia vankeja vastaan kohdistettu häpeällinen toimenpide. Jos\nheidät olisi asetettu seinää vasten ja olisivat saaneet kuolla monien\nkuulien yhteishumauksessa, olisi heidän asiansa ollut selvä ja\nmutkaton. Mutta tällainen kurja kuolemanpila vaikkapa vain vankienkin\nelämällä, se kidutti. He tunsivat olevansa kuin kokonaan oikeudettomia\nolentoja, ulkopuolella yhteiskunnan ajelehtivia, joilta saatettiin\nkoska tahansa salvata henki. Venäläiset sotamiehet kiertelivät heitä\nharmaat, likaiset manttelit yllään, kiertelivät niinkuin haaskalinnut\nautioituvien rintamien päällä... Heidän olkapäillään roikkuivat\nkiväärit, pistimet välkkyivät sumeasti. Sade oli tauonnut, mutta\ntaivas oli yhäti harmaa, pilvinen. Parakeilta kantautui etäistä\nmelua ja taukoamatonta kohua. Minne tahansa katsoikin, niin aina\nnäki vastassaan niinkuin tyhjyydestä, pohjattomasta tyhjyydestä\nirvisteleviä pääkalloja, joita peittänyt liha ja nahka oli kaluttu\npois... Houreiset, järjettömät mielikuvat ikäänkuin meloivat tajunnan\nsyvyydessä edestakaisin... edestakaisin...\n\nPäivän jo ohuesti hämärtäessä se sitten tapahtui -- Alvarin\n_menetys_... Vankijoukon kohdalle pysähtyi eräs ratsusantarmi,\nedempänä niitä oli useampia. Kaivettiin synkeänä, harmaana joukkona.\nAlvari ei tällä hetkellä ollut Ruupen rinnalla, hän kaivoi hiukan\nloitompana, lähellä Parta-Joosea. Mutta Ruupen kerran kohoutuessa\nkumaraisesta asennostaan, hän näki Alvarin äkkiä erkanevan joukosta ja\nlähenevän ratsusantarmia kenttälapio kädessä. Hän puhui tälle jotain\nRuupen kuitenkaan kuulematta hänen sanojaan, sillä yli patterityömaan\nvinkuva tuuli ryösti ne. Mutta kaiken jo ollessa ohitse, Ruupe sai\nParta-Jooselta kuulla Alvarin pyytäneen konekiväärien poisvientiä\nkaivauspaikalta, koska tämä synkkä ilveily ei miellyttänyt vankeja.\nOlipa hän sanonut vielä niinkin, että ellei sitä tehtäisi, niin\njokainen mies heittäisi lapion kädestänsä, vaikka heidät sitten\npaikalla ammuttaisiinkin. -- Tästä oli ollutkin vankien kesken puhetta\nheidän käydessään syömässä parakeilla, mutta Alvaria ei oltu asian\ntoimittajaksi valittu enempää kuin ketään muutakaan. Hän teki kaiken\nomasta aloitteestaan, äkillisestä päähänpistosta, hetkien kiusaamana.\n\nSantarmi löi häntä hevospiiskalla suoraan kasvoihin. Lähellä seisovat\nvangit näkivät punaisen, verisen juovan käyvän julmana hänen kasvojensa\nyli... Mutta nuori vanki kohotti kenttälapionsa huimaan iskuun,\npaisuva raivo käsivarsien liikkeessä. Samalla hetkellä mies jo\nputosikin hevosen selästä raskaasti älähtäen, pää ruhjoutuneena, kasvot\nylt'yleensä tahmeassa veressä.\n\nKaikki oli käynyt kovin äkkiä. Vangit katsoivat keskentekoisista\nampumahaudoista niinkuin halpautuneina. Joka puolelta tarttui Alvariin\nmiehiä, venäläisiä vahtisotamiehiä ja paikalle saapuneita santarmeita.\nHän ennätti lyödä vielä kahta päälletunkijaa ennenkuin hänet saatiin\nsidotuksi. Sitten häntä lähdettiin viemään pois -- päävahtiin...\nPari likaista, pörrölakkista tataaria kuuhkaili lähistöllä katsellen\ntapahtumaa älyttöminä ja liikkumattomina. Parta-Joose toipui vangeista\nensiksi.\n\n-- He varmaankin hirttävät sinut nyt, veli, huusi hän sortuneella\näänellä Alvarin jälkeen, -- mutta me, toverisi, tiedämme sinun\nroikkuvan nuorassa kuin mies... Me kostamme puolestasi: _ne_, jotka\nsinut tänäpäivänä kukaties tuomitsevat hirtettäviksi, asetetaan vielä\nkerran seinää vasten vaikka sitten helvetti aukeis!...\n\nVartijat kiroilivat ja ärjyivät ja käskivät hänen vaieta. Alvarikin\nhuusi jotain, mutta vangit eivät erottaneet sanoja, sillä ne hukkuivat\ntukahdutettuina vinhan tuulen pauhuun. Tajuttoman santarmin ruumis\nkannettiin patterityömaalta pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYöllä Ruupe lepäsi yksin makuulaverilla parakissa. Kaikki vangit olivat\nkoko illan olleet hyvin hiljaisia. Yökin oli ihmeellisen juhlallinen\nja äänetön, täynnä kuun ja syystähtien hopeasiintoa. \"Ihan kuin\njouluyönä\", oli sanonut illalla eräs vangeista, mutta hän oli vaiennut\näkkiä ja jäänyt katsomaan niinkuin tyhjään... Toiset olivat katsoneet\nhäneen jostakin syystä raivokkaasti, varoittavasti.\n\nRuupe valvoi melkein koko yön, vaikka hän olikin hyvin väsynyt.\nRotat loikkivat parakin lattialla makuulaverien välissä, mutta se ei\nhäirinnyt eikä kiinnittänyt hänen huomiotansa tänä yönä. Koko hänen\nolemuksensa oli oudosti liikkeessä niinkuin valtameren pohjavesi,\nse oli kuin täynnä ihmeellistä huimausta. Hänen tajuntansa pohjalla\nväikkyi joitakin irrallisia, yhteydettömiä muistikuvia. Kerran nousi\nhänen muistojensa merestä esiin se tyttökin, nuori ja värikkäästi\npunahameinen, joka sinä kohtalokkaana iltana, jolloin hän ja Alvari\nolivat tulleet sidotuiksi myöhemmin yöllä meren rannalla, oli sanonut\nAlvarille: \"Kerro minulle jotain, mutta älä surullista...\" Ja koko\nkeltainen, vinoon painunut kahvitönö oli odottanut, mitä Alvari\nkertoisi. Mutta mitä tapahtui Alvarille nyt tänä hiljaisena, hopeisena\nyönä, suuren vallityömaan äärellä? Ruupe tavoitti jälleen harvan katon\nraoista tähtien katseen. Hän katsoi niihin kauan tuntien olemuksessaan\nyltyvää huimausta. Ja yht'äkkiä löi hänen lävitseen jylhänä totuutena\najatus Alvarin lopullisesta kohtalosta. _Heiluva nuora, heiluva nuora\nja -- paratiisi...!_\n\nJostakin Ruupen olemuksen syvyyksistä kohosi itsetiedottomana huuto:\n\"Muista häntäkin, nuorta Alvaria, hevosvarasta, kun hän tänä yönä\nkuoleman siivillä ajautuu valtakuntasi liepeille...\" Hänen sielunsa\ntäytti sillä hetkellä juhlallinen jännitys. Kohta _se_ tapahtuu,\najatteli Ruupe. Kerran syöksyivät yön syvyydestä hänen eteensä niinkuin\nAlvarin kasvot, laihoina ja aikaisin vanhentuneina. Hän katsoi Ruupeen\nsilmät täynnä yht'aikaa iloista nöyryyttä, surumielisyyttä ja raikasta\nuhmaa. Ja Ruupe tiesi, että se oli hänen jäähyväiskatseensa, joka hipoi\nosaksi heitä, osaksi äärettömyyttä. Silloin Ruupe nousi ylös niinkuin\njonkin salaisen voiman pakottamana, ja hän sanoi juhlallisella äänellä,\njoka kaikui parakin joka soppeen:\n\n-- Alvari on kuollut...\n\n-- Mistä tiedät sen, veli? kysyi eräs vangeista hiljaa.\n\n-- Minä tiedän sen, vastasi Ruupe yhä samalla juhlallisella äänellä.\n\nVangit nousivat silloin ylös likaisilta makuulavereiltaan toinen\ntoisensa jälkeen, nuo rikolliset, paatuneet ja tuomitut miehet. Se oli\nkuin ylösnousemusta aukenevien hautojen huminassa... Ohut sarastus\ntunkeutui jo sisään vankiparakin ikkunaluukuista. Vangit seisoivat\npaljain, ryvettynein jaloin matalien makuulaveriensa välissä. Oli\nhiljaisuus. Paatuneita synnintekijöitä hipaisi iankaikkisuus.\n\nSarastus vahveni. Vangit seisoivat vielä hetken hiljaa, sitten he\nlaskeutuivat takaisin makuulavereilleen. Äskeinen hetki oli kulkenut\nhipaisten heidän ohitseen. Paatumus oli jäljellä, se vaikutti heissä\njälleen, kovettunut, liikahtamaton paatumus. Alvari oli poissa...\nRuupe painoi kasvonsa päänaluseen. Hän koetti väkivaltaisesti, syvässä\nmurheen puuskassa lähetä unta.\n\nMutta aamulla muutamat vangit kertoivat Ruupen yöllä liikkuneen\nparakissa unissaan. Hän sai muka melullaan toisetkin vangit vihdoin\nhereille ja nousemaan ylös. Tätä pientä, öistä tapausta pohdittiin\nmoneen puoleen eikä lopulta tiedetty, mitä siitä ajatella. Lieneekin\nniin, että ihmisen ajatusmaailmassa, hänen ollessaan erikoisessa\nsielullisessa tilassa, uni ja todellisuus väliin kummallisesti\nsotkeutuvat toisiinsa, ja eikä hän tiedä, kumpaa se oikeastaan on\nollut. Oli miten oli, joka tapauksessa vangit sitten myöhemmin päivällä\nikäänkuin jotain häpeilivät ja välttivät katsomasta toisiaan silmiin.\nJoku yritti kiroillakin. Mutta yhä vain niinkuin jotain hävettiin. Tämä\ntunne kuitenkin haihtui, kun he saivat vihdoin kiertoteitä kuulla, mitä\nAlvarille todella oli tapahtunut.\n\nAlvarin lopullinen kohtalo oli tämä: venäläinen upseerineuvosto oli\nillalla päävahdissa, jonne Alvari oli raahattu, tuominnut hänet\nkaikessa salaisuudessa kuolemaan. Hänet oli teloitettu aamuyöllä, uuden\npäivän rajalla, hirttämällä jonkin parakkien takaisen mäen huipulla.\nMutta vankilaan lähetettiin, kuten he myöhemmin saivat tietää,\nlyhyt tiedonanto, josta kävi selville, että rangaistusvanki Alvari\nHaapa, rekisterinumeroltaan 185, oli kuollut lentävään keuhkotautiin\njuoksuhautatöissä... Näin katosi Alvari Ruupen elämästä.\n\nHänen ruhjomansa ratsusantarmi ei kuollut, mutta vankien luokse\nvallityömaalle hän ei ilmestyit enää koskaan. Heidän käsityksensä oli,\nettä hän toivuttuaan oli ajautunut takaisin Pietariin, mutta että hän\nsiellä varmaankin varoi päiväsaikaan näyttäytymästä prospektilla, sillä\nsiksi pahaa jälkeä oli Alvarin kenttälapionterä hänen kasvoissaan\ntehnyt. Vankien mielestä hän oli saanut sen, mikä hänelle kuului.\nSaako ihmistä ruoskalla kasvoihin lyödä! Hän olisi todellakin ollut\nkamalasti irvistelevä, nenätön rakastaja Pietarin itseäänmyyville\nköyhälistötytöille... Mutta Parta-Joosen jäähyväishuudossa Alvarille\noli ollut jotain enteellistä, sillä muutaman ajan kuluttua näistä\ntapahtumista asetettiin todella ne miehet, jotka olivat tuominneet\nhänet kuolemaan, vallankumouksen kuumassa hurmiossa seinää vasten...\n\nVangit viipyivät juoksuhautatöissä, kaivaen yhä uusia ampumahautoja,\nkauaksi marraskuuhun. Päivät olivat kylmiä, kajakoita, maa yhä\nsyvemmältä jäässä. Yöt täynnä kipinöivää, tähtiöistä hämärää ja\nvihertävää kuutamovaloa. Parakkien peltiset savutorvet laskivat kirpeää\nsavua ulos melkein lakkaamatta. Ainainen tuli paloi mustien kamiinien\npesissä, sillä muuten vangit pelkäsivät jäätyvänsä kuoliaiksi. Päivien\npunertavassa, teräksisessä valossa työskentelivät mustajuovaiset\nmiehet aina lyhyen tovin. Vartijat, venäläiset sotamiehet harmaissa,\nlikaisissa sinelleissään, kopistelivat heidän läheisyydessään\njalkojaan, joita paleli. Usein he lämmittivät ruumistaan viinalla.\nUpseeritkin saattoivat olla väliin päivästä toiseen päissään, remuten\nkortteeritaloissaan. Vangit puolestaan saivat lämpimänsä viheliäisestä\ntyöstään. Juhtien hengitys haihtui usvaiseen pakkasilmaan, sen\npunervaan, kuolleesti hulmuilevaan huuruun. Pistimien teräs välkkyi\nkuuraisena. Maahakkujen iskut kaikuivat toivottomina, kovina. Maailma\nvankien ympärillä oli kylmä, paljas ja autio. He seisoivat kuin uuden,\nnyt tulevan maailman sarastuksessa. Avaruus oli täynnä huomisen\nkohinaa. Ja heidät valtasi uusi, väkevä uhma.\n\nVapaitten miesten joukko patterityömaalla oli jo harventunut,\nmutta oli heitä siellä vielä tällöinkin. Kaikkein kurittomimmat\nja villiytyneimmät miehet olivat jääneet, ne, jotka myöhemmin\nvallankumouksessa muodostivat sen hurjan, kauhistavan ja\nmieltäpainostavan pohjasakan. Heidän työstään tällä murheellisella\nalueella, juoksuhautojen ja piikkilankaesteiden silpomalla, ei enää\njuuri mitään tullut. Jonkin lankun kantaminen paikkaansa saattoi\nkestää tunnin, toistakin, kun välillä piti panna tupakaksi tai\npysähtyä keskustelemaan. Usein he myös olivat juovuksissa. Näytti kuin\nvenäläisetkin olisivat laskeneet ohjakset löyhälle; he eivät enää\nyhtä kiinteästi kuin aikaisemmin seurailleet vallitöiden edistymistä.\nKaikenlaisia huhuja oli liikkeellä. Varjot yhä lisääntyivät. Maailma\npeittyi kuin hämärään. Ei tiedetty, mitä oli tulossa.\n\nJa kerran peittyi ehtootaivas kokonaan keltaisiin, raskasmielisiin\npilviin. Alkoi ripotella lunta. Rääsyiksi kuluneissa vaatteissaan\nvangit purkivat nyt parakit tuimassa pohjatuulessa. Sitten heidät\nlastattiin tavarajunan huojuviin, tyhjyyttään kaikuviin vaunuihin,\njoiden määräasema oli sama, mutta joiden sisältämä tavaranlaatu\nvaihteli. _Vankeja -- hevosia -- vankeja - hevosia_...\n\nJokseenkin autiolle rautatieasemalle vangit eivät nähneet enää\nkaivamiansa juoksuhautalinjoja, mutta he tiesivät niiden vähitellen\npeittyvän lumeen.\n\n\n\n\nKOLMAS KERTOMUS\n\nMUSTAJUOVAISEN MIEHEN PALUU\n\n\nRuupen elämä oli tästä lähin yhtämittaista kulkua kohti Golgatan\nhuippua. Juoksuhautatöistä vankijoukossa palattuaan hän eli jälleen\nvankilassa rangaistusvangin elämää; makaili sellissään, teki työtä\nvankilan alueella tai käveli sen pihassa, ulkomuurin viertä, yhdessä\nmurhamiesten ja varkaitten kanssa. Johannes Vahler, joka vankilassa\nollessaan sitoi enimmäkseen kirjoja ja luki niitä, oli jo päässyt\npois. Hän oli Ruupelle jäähyväisiksi sanonut lähtevänsä ottamaan\nvallankumousta vastaan. Ja kerran tuli päivä, jolloin Ruupellekin\nvankilan käytävällä ojennettiin omituisen tutut ryysyt ja hänen\nsanottiin olevan vapaan. Häntä ihmeellisesti huikaisi tuo sana:\n_vapaa_! Hän pääsi irtautumaan vankilasta, sen ahtaasta sellistä ja\nsynkeästä pihasta, jota muuri ympäröi. Pääsinpäivä oli sittenkin tullut.\n\nSumeasti hohtavan syyskesäisen maantien Ruupe nyt jälleen tunsi\njalkainsa alla. Hän näki taivaan, näki loputtoman maantien, näki\nruiskukkien autuaan sinen... Kylästä kylään kulkien Ruupe vaelsi kohti\nlänttä ja merta yllään ne likaiset, rakkaat ryysyt, jotka olivat olleet\nhänen ruumiinsa verhona silloinkin, kun hevosvarkauksista kiukustuneet\ntalonpojat sitoivat köydellä hänet ja venäläisten hirttämän Alvarin\noudon kauaksi jääneenä yönä autiolla merenrannikolla.\n\nRuupea vastaan ajoi mustalaismatkueita, hänen ohitseenkin samaan\nsuuntaan niitä kulki, mutta hän ei liittynyt yhteenkään niistä. Ruupe\ntahtoi silloin olla yksin, hän oli saita oman riemunsa tähden, sillä\nhän uskoi sen suuressa, meluavassa joukossa kadottavansa. Hän toivoi\nsaavansa kulkea näin suurta vapautta ja uudestisyntymistä kohti,\nkun hänen sielussaan keinuivat uudet maailmat ja hän tunsi kaikkien\nsiteiden kirvonneen kerran tuhkaksi muuttuvan ruumiinsa ympäriltä. Hän\noli vapaa eikä kuitenkaan sitä ollut. Kulkihan hän Pääkallonpaikkaansa\nkohti...\n\nRunsaan viikon kuljettuaan Ruupe joi itsensä eräässä kylässä humalaan\nja humalaisena paljasti olevansa vapautunut vanki. Hänet ajettiin pois\nniinkuin ajetaan maantielle kapinen kulkukoira. Silloin jo lainehti\nhänen mielensä pohjalla jälleen vanha katkeruus.\n\nEräässä toisessa kylässä liittyi Ruupen seuraan nainen, muudan\nmaankiertäjätär, nuori, työtä etsivä. Tyttö kulki Ruupen rinnalla\nmuutamien päivien halki. Hän ikäänkuin kietoi Ruupen tänä lyhyenä\naikana mustiin hiuksiinsa. Niinkuin Sanja hän oli, Ruupen nuoruuden\nhäipynyt rakastettu, mutta jollakin tavoin karkeasyisempi, katkerampi.\nMutta hänen nimeään Ruupe ei jälkeenpäin muistanut.\n\nKerran he viettivät yönsä taivasalla. He olivat koko päivän kulkeneet\nradan vartta, vapautunut rangaistusvanki ja maankiertäjätär, ja yön\ntullen he kaivautuivat niinkuin eläimet maata ratapenkereeseen,\nharvaan, häilyvään heinikkoon. Yö oli lauhkea, sen syvyydessä\naaltoilivat tuulien suloiset, viileät laineet. Taivas oli ihmeellisen\navara ja täynnä hukuttavan syvää, kirpeää sineä. Joitakin tähtiäkin\ntuikki syyskesäisen yön äänettömyydessä. Ne keinuivat hauraina ja\nyksinäisinä keskellä mitatonta, hulveista avaruusunta...\n\nLähellä heitä kajasti rautatiesilta ja leveä, mutkitteleva joki,\njoka kimmeltävänä nauhana häipyi tasankojen kaikuvaan yöhön. Oli\nhiljaista tällöin, mutta hetken kuluttua varmaan jo vierisi kiskoilla\npauhaava juna. Ruupe piteli ajatuksissaan kuumin käsin himmeää\nheinää; korret kulkivat hänen sormiensa lomitse viileinä, kovina\nja ruosteenkarvaisina. Joelta kantautui veden raskas loiske. Tyttö\nmakasi hänen läheisyydessään selällään maassa katsoen tähtiin. Ruupe\nkuunteli hänen vienoa hengitystään niinkuin unen tiheän, pehmeän\nverhon lävitse. Hän tavoitti tytön käden läpi harvan heinikon,\nheidän sormensa tarttuivat toisiinsa ensin epäröiden, kuin hennosti\ntunnustellen, sitten äkillisen kovasti, kiivaasti. Niistä virtasi\nkumpaiseenkin epämääräistä, mutta kuitenkin tahtovaa, raukeaa kaipausta\nja antaumusta. Hetket suhisivat heidän ohitseen.\n\nKaukaa joelta kantautui epäselvää äänten kohua jostakin propsilotjasta,\njoka hinaajan vetämänä hiljalleen liikkui suuria sahoja ja merensuuta\nkohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä tuli kummallinen yö, joka oli täynnä outoa hurmiota ja junien\nääniä. Ylhäällä vonkuvilla kiskoilla kulkivat sotilasjunat halki\nyön. Venäläiset olivat kärsineet tappioita ja suurta mieshukkaa\nitärintamalla, lisäjoukkoja tarvittiin. Rintamalle, rintamalle\ntuntuivat junat huutavan veturiensa sakeassa, hulmuilevassa sauhussa.\nJa vaunujen avoimista ikkunoista näkyi kiväärinpiippuja... Kautta yön\nliukui niitä heidän ohitseen niinkuin tummien aavejunien jonona. Ne\nhäipyivät kolkosti ja kumeasti jyristen itään -- tasankojen yöhön.\n\nTytön läheisyys ja ohikulkevien junien rauhaton jyly sytyttivät Ruupen\nkoko olemuksen vähitellen kuumaan myrskyyn. Taaksejäänyt vankilaelämä\njuoksuhautatöineen, neljän seinän tunnelmineen, ahdistuksineen,\nkärsimyksineen ikäänkuin syöksyi outona huumeena hänen hermostonsa\nlävitse. Tuo aika liukui sillä hetkellä Ruupen silmien ohitse\nniinkuin painajaisuni, josta hän vihdoin oli herännyt tietoisuuteen.\nTässä havahduksessa oli ihmeellistä hurmiota, kiivautta ja kuumaa\nvoimaa; se sulki hänen vieressään harvassa heinikossa makaavan\nnuoren tytönkin piiriinsä. Tämän mustat hiukset olivat ikäänkuin\nkietoneet Ruupen suloisesti vangikseen. Hän tunsi vielä tytön sormien\npehmeän kosketuksen, hänen jäseniensä hipaisun. Hän oli uusi elämä,\nylösnousemus!\n\nJa vapautuneen rangaistusvangin kohmeisessa riemussa, patoutuneen\nintohimon voimalla Ruupe pureutui tyttöön kiinni -- hänen huuliinsa,\nsilmiinsä, ruumiiseensa... Hän tunsi ihanaa huimausta päästä jalkoihin.\nMutta tyttö katsoi Ruupeen säikähtyneenä, torjuen. Sitten hän alkoi\ntempoilla, taistella vastaan, mutta vapautunut rangaistusvanki Ruupessa\nyhä riemuitsi, sielun niinkuin lainehtiessa ruumiin seinämästä toiseen.\nKoskaan Ruupe ei ollut tuntenut näin väkevän ja rajun sukupuolitunteen\nkuohuvan itsessään elämänsä aikana kuin nyt -- vankilasta paluun\njälkeen, öisellä ratapenkereellä. Se oli kuin päihdyttävää houretta,\nunta, jonka takaa hän kuumeisesti vaistosi maailman, elämän, sen\nsyvimmän salaisuuden... Hänestä tuntui, kuin itse maakin olisi keinunut\nhänen allaan, hengittänyt kuuluvasti. Sen mahtavasta kohdusta syöksyi\nesiin olentoja, ihmeellisiä ihmiskasveja, joilla kaikilla oli naisen\nmuodot. Ne tuoksuivat kuin nuoret, raikkaat silmut toukokuun puussa, ja\nne huojuttivat kevyitä ruumiitaan kuin kukat varsiaan tuulien sylissä.\nJa yhä uusia ihmiskasveja syöksyi esiin niinkuin punaisia, kuumia\nliekkejä. Ne hulmuilivat hänen ympärillään, huumasivat, sokaisivat\nsilmät...\n\n-- Ei, ei, sanoi tyttö, hengittäen tiheästi Ruupen kasvoja päin, -- ei\nsitä...\n\nMutta vapautunut vanki Ruupen olemuksen syvyydessä ei vastannut mitään;\nse oli armoton, kovasti taivuttava. Silloin tyttö turvautui viimeiseen\nkeinoon, odottamattomaan, karmeaan pakotiehen.\n\n-- Älä koske minuun, sanoi hän äkkiä kalseasti, -- ellet halua saada\npahaa tautia ruumiiseesi. Minä olen maankiertäjä, minä. Minussa voi\nolla vaikka mitä...\n\nSyntyi äänettömyys. Kaukaa öisen tasangon syvyydestä kantautui äsken\nohikulkeneen junan humua. Propsilotja joella oli etääntynyt jo\nkuulumattomiin.\n\nVihdoin Ruupe sanoi rangaistusvangin kumealla äänellä:\n\n-- Sinä valehtelet. Sinä olet _terve_, sinä olet _kaunis_, sinä olet\n_hyvä_! Sano, että uskottelit äsken.\n\n-- Niin teinkin.\n\n-- Miksi niin teit?\n\n-- Koska sinä peloitit minua. Olit niin kova. Tahdoin vapautua.\n\nSilloin Ruupe päästi hänet ja heittäytyi kasvoilleen heinikkoon.\nÄkillinen epätoivo vavahdutti hänen laihtunutta ruumistaan, jota\nperin kuluneet, osittain repaleiset vaatteet verhosivat. Ruupe katsoi\nkenttälapion varren kalvamia käsiään: ne olivat kovat ja karkeat,\npaikoitellen oli nahka kulunut pois. Hän katsoi syvälle sieluunsa:\nouto, katkera, raunioitunut maailma avautui siellä hänen eteensä.\nPaljaat jalat olivat tavoittaneet kurjuuden pohjan... Hänen yllään\nolivat jälleen niinkuin mustajuovaiset vaatteet... Ruupe olisi tahtonut\nheittäytyä sillä hetkellä edessään olevan olennon jalkoihin ja kumartaa\nhänessä kaikkea sitä, mitä hän tässä toivoi ja aavisti olevan: nuorta,\nuutta elämää, ylösnousemusta.\n\nMutta sekin hetki liukui Ruupen ohitse niinkuin tumma kissa aution ja\nhämärän talon halki, eikä hän tehnyt mitään.\n\nSilloin tyttö tuli Ruupen luokse.\n\n-- Kuule, sanoi hän äänellä, joka oli täynnä sääliä, nöyryyttä ja\nsalaperäistä hellyyttä, -- jos tahdot, niin saat minut...\n\nRuupe kuunteli hetken tuon ihmeellisen äänen kaikua. Hän uskoi\nkuulleensa sen kerran ennen jonakin kaukaisena päivänä, mutta varma hän\nei siitä ollut. Sitten Ruupe kohotti kasvonsa maasta ja katsoi tyttöön,\njoka oli kumartuneena hänen ylitseen.\n\n-- Ei, ei, vastasi Ruupe hiljaa, -- älkäämme puhuko _siitä_ enää. --\nJa vapautunut, ryysyinen rangaistusvanki tarttui tuon olentoraiskan\nkäsiin. He keinuivat niinkuin mahtavilla aalloilla vahvenevaa\nsarastusta päin. Ruupen sielu oli tyhjä ja autio. Tyttö, nuori\nmaankiertäjä itki hiljaa kasvot painettuina ratapenkereeseen. Junat\neivät kulkeneet enää. Kiskot olivat vaiti. Hurmio oli sammunut.\n\nAamunkoiton viiltävässä, paljastavassa valkeudessa he sitten erosivat.\nRuupe seisoi radalla ja katsoi hänen jälkeensä. Aamu oli kaunis, joki\nkimmeltävä, kaukaisten tasankojen yllä häilyivät sarastuksen kultaiset\nlaineet. Jossakin huimaavan ylhäällä, liki taivaan aamuista lakea,\nsuhisivat heränneiden lintujen siivet.\n\nMutta Ruupe seisoi ratapölkyllä ja katsoi tytön jälkeen sekä nousevaa\npäivää kohti. Synkkä, usvainen aavistus hiipi hänen mieleensä. Hän\nmelkein toivoi, että hän olisi ollut jossakin niistä junista, jotka\nyöllä olivat syöksyneet aavejunien tavoin etäisiä rintamia kohti...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuon yön hetket vaikuttivat Ruupeen kaikesta huolimatta jollakin tavoin\npuhdistavasti, vaikka ne sitten myöhemmin väljähtyivätkin uusien\nkokemusten seulassa. Hän kulki tämän jälkeen mustalaismatkueessa\nmerenrantakaupunkia kohti. Syysmarkkinat olivat tulossa, ja monta\nmustalaismatkuetta kulki sen tähden samaan suuntaan. Maanteillä\noli kärryjen kolinaa ja monien juhtien kavionkopsetta. Vaellettiin\ntoisinaan halki yön, kuitenkin lyhyin pysähdyksin. Tuuli viskoi jo\nmaantiellä huojuvien matkueiden ylitse puitten keltaisia lehtiä,\nja taivaalla loistivat valjut syyskuun tähdet. Ruupe tunsi itsensä\njälleen kuin jollakin oudolla tavalla sidotuksi. Vapauden ilo oli\nhänen olemuksestaan sammunut, se oli ikäänkuin haihtunut syystuuliin\nrattaitten räminässä. Hän tunsi kulkevansa uutta orjuutta, uutta\npimeyttä kohti. Ja hän ajatteli, eikö ihmisellä korkeampaa vapautta\nolekaan kuin saada kulkea orjaparakista toiseen, saada alati tuntea\nolevansa sidottu pimeään, tuntemattomaan Kohtaloon, josta hän ei\nmitään tiedä. Ruupe tunsi tämän lisäksi olevansa vielä sidottu\nmuuhunkin: _kostoonsa_; hän tahtoi kostaa sekä itsensä että hirtetyn\nvankitoverinsa puolesta.\n\nRuupen, mustajuovaisen miehen paluu pieneen, vanhaan\nmerenrantakaupunkiin jatkui. Ja eräänä päivänä sitten hän näki,\nkolisevilla rattailla istuen, edessään matkansa määrän, kuhisevan\nmarkkinakaupungin ja sen takana meren ihanan, sokaisevan, syksyisen\nsiinnon.\n\nSiellä kaupungin Hevostorilla Ruupe olisi tapaava kostonsa esineen ja\npahahenkensä, rikkaan kauppiaan Severi Yrtin. Ruupen lihakset paisuivat\nhänen ajatellessaan tuota rikollista, valheellista, muodotonta\nmöhkälettä; ne pursuivat ylitsevuotavaa hävittämisen himoa... Hän oli\ntosin yhteiskunnallisesti aina kuulunut roska väkeen ja yksilönä hän\ntiesi merkitsevänsä vain repaleista hampparia, mutta lähestyessään\nnyt vuosien kuluttua, vankilasta paluunsa jälkeen, tuota tuttua ja\npuolittain kuollutta kaupunkia, tunsi hän olevansa jotain muutakin.\nHän kimposi silloin ikäänkuin irti kurjuudestaan, alennustilastaan ja\nheilutti koston säkenöivää säilää jossakin hyvin korkealla. Roskaa!\nKuvittelua! Hourailua!\n\nJa se säilä tuli olemaan kaksiteräinen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuupen tavatessa Severi Yrtin ensikerran vankilasta paluunsa jälkeen\nkaupungin Hevostorilla, ei hän tappanut tätä siellä kohta rattaitten ja\njuhtien sekamelskassa, vaan jäi odottamaan aikaansa. Kauppias riisti\nRuupelta ikäänkuin aseet kädestä. Hän selitti kaiken olleen siellä\nrantakylässä vain juopuneen mellastelua, ei muuta, ja kyläläiset olivat\nmuka saaneet itse heidät ilmi öisissä puuhailuissaan. Ruupe tiesi\ntämän olevan silkkaa valhetta, mutta hän oli kuitenkin uskovinaan\nsen. Ja tästä puolin hän peitti visusti kauppiaan silmiltä todelliset\ntarkoituksensa. Hän veti kuin naamion kasvoilleen.\n\nMarkkinailtana laitapuolella juotti vanhentunut kauppamies\nRuupen jokseenkin humalaan. Mustapartainen Severi tekeytyi kovin\nhyväksi, mutta kaiken aikaa Ruupe näki hänen silmiensä pohjalla\nkuitenkin viekkaan ja rauhattoman välkkeen. Se oli surullinen\nilta laitakaupungilla, markkinoiden jälkeen. Paitsi Severiä ja\nRuupea oli huoneessa vielä muudan hevoskauppias sisämaasta, jota\nsanottiin Haarepin kuninkaaksi, ja venäläinen hevostenvälittäjä,\nJalkapuoli-Sergei, joka siihen aikaan kulki seudulla ostelemassa\nkuormajuhtia rintamapalvelusta varten, sekä Lööki-Iita, vanha, likainen\nportto Satamakujalta. Puolipimeässä, kolkossa huoneessa, viheliäisen\ntuikun ääressä he juhlivat Ruupen vankilasta paluuta. Koko kaupunki\nheidän ympärillään, rajasta rajaan, oli pimeä ja äänetön. Valoja\nei saanut pitää jälkeen kymmenen. Kaduilla liikkuivat venäläiset\nkulkuvartiot. Äänettömyys lainehti pimeän kaupungin yllä. Oli kuin\nAntikristuksen tulemisen hetki, musta ja odottava...\n\nMutta he vielä juhlivat synkeässä, puolittain maanalaisessa murjussa,\njonka ikkunan valoaukko oli peitetty resuisella täkillä. Sitä iltaa\nseurasi musta yö, ja kaiken aikaa vinkui tuuli ulkona murheellisesti.\nHaarepin kuningas, Severi Yrtti ja Ruupe nukahtivat viimein\nrosoisen, kallellaan olevan juomapöydän ääreen, mutta Löökin-Iita\nja Jalkapuoli-Sergei siirtyivät tuikun verestävästä, himmeästä\nvalopiiristä syvemmälle pimeään... He vetäytyivät sinne niinkuin\nkiimaiset, huokaavat koirat. Hilut olivat päättyneet. Öljytuikun\nväräjävä liekki, pieni ja ohut kuin vastasyntyneen lapsen sormi, riutui\nitsestään ja sammui äkkiä.\n\nRuupe oli vapaa, mutta unessa hän ravisteli ja tempoili kuitenkin\nkahleitaan raivoisasti...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän yön jälkeen Ruupe kulki jälleen yhdessä Severi Yrtin, rappiolle\nmenneen kauppiaan kanssa, mutta eri juhdalla. Ja joka päivä hän\nvaani tilaisuutta kostaakseen tälle koko hukkaan menneen elämänsä ja\nvenäläisten hirttämän Alvarin tähden. Mutta Ruupe tahtoi kostaa niin,\nettei häntä saataisi ilmi, sillä hän ei halunnut joutua toista kertaa\nvanhan Severin vuoksi vankilaan. Hän tuli viekkaaksi: tämä alituinen\nkehno vaaniminen mursi vähitellen hänen luonteensa hyvät puolet; ne\nikäänkuin peittyivät katkeruuden ja vihan harmaaseen vaippaan.\n\nNäin kului pari vuotta, mutta noihin vuosiin sisältyi paljon. Jossakin\nkaukana riehui yhä maailmansota herkeämättömällä raivolla. Sitä paitsi\nne olivat vallankumousvuosia.\n\nJa siitä, että ajassa kuohui ja että jotakin oli tekeillä, sai\nRuupe ensi kerran käsityksen merenrantakaupungissa, jonne hän Yrtin\nkauppamiehen kanssa oli tuonut muutamia juhtia, jokivarsikylistä\nostettuja, luovutettavaksi venäläiselle hevoskauppurille\nJalkapuoli-Sergeille. Severin hieroessa kauppaa ja ryypiskellessä\neräässä kapakassa, jonka pihassa hevoset olivat, lähti Ruupe\nkuljeskelemaan laitakaupungin kujille. Tällöin hän odottamatta kohtasi\nVaahtosuu-Nikon. Hän ei ollut atleettia nähnyt vankilasta paluunsa\njälkeen, ja sen tähden hän tästä tapaamisesta kovin ilostui. Kävi\nselville, että Niko oli kierrellyt maata erään Tivolin mukana kolmen\nvuoden ajan sirkusvoimistelijana. Mutta sitten Tivoli oli mennyt\nvararikkoon, ja Niko oli jälleen ajautunut näille merenrantaseuduille\nkuin muuttolintu. Hän asui nyt erään vanhan, puolikuuron\nkauppiaanlesken luona, jonne likaiset, ahtaat portaat alakerrasta\njohtivat. Tai oikeastaan oli lesken miesvainaja alun perin ollut\nmerikapteeni, mutta tultuaan kivulloiseksi hän oli hylännyt meren\nja ryhtynyt kauppiaaksi. Ja eräänä syksynä hän oli sitten kuollut\nhirvittävään verensyöksyyn tiskinsä viereen. -- Nikon vuokrahuoneessa\nRuupe viipyi pitkän tovin; Niko puhui, hän sitä vastoin enimmäkseen\nkuunteli.\n\nNikolla oli joitakin kirjoja pöydällään. Hän selosti laajasti niiden\nsisältöä kulkiessaan levottomana huoneen mustuneesta nurkasta toiseen.\nVallankumouksellinen hän sanoi olevansa, melkeinpä anarkisti. Hän\nkäytti jollakin tavoin pöyhkeillen nimenomaan juuri tätä sanaa.\nKumous, yleinen kumous tulee kohta, selitti Niko sitten ryysyiselle\nRuupelle, tykinsuiden alla pakkotyönään juoksuhautoja kaivaneelle.\nVanha järjestelmä horjuu jo kaikkialla; se lakaistaan pois niinkuin\nluudalla lattian roju. Mutta maailmansodan kaaoksesta ja veriusvien\nkeskeltä nousee esiin uusi maailma, jota eivät enää halkoisi julmat\npiikkilankaesteet ja juoksuhautojen loputtomat rivit, vaan jossa\nihmisyys, veljeys ja vapaus vallitsisi.\n\nRuupe kuunteli Nikoa, tuota vanhenevaa, murtumatonta atleettia,\nniinkuin unessa hän kuunteli tätä. Jotain sellaista hänkin oli\nmietiskellyt siellä kaukana patteritöissä Johannes Vahlerin puheitten\npohjalla. Mutta Niko seisoi kuin keskellä myrskyä. Hän huojutteli\npitkiä käsivarsiaan, puhui ja läähätti. Hän oli elänyt Viaporin\nkapinan ajat, mutta tästä olisi tuleva jotain aivan toista. Taas hän\nolisi näkevä vallankumouslipun liehuvan ja kansalliskaartien kohoavan\nniinkuin maasta. Mutta laajemmaltikin hän aavisti näkevänsä, avaralta\nja kauaksi. Hän näki jo hengessään maailmanvallankumouksen rautaisen,\nverenkarvaisen aamun koittavan, näki sen punaisten aaltojen peittävän\nalleen pöyhkeilevät Länsimaat, näki ihmiskunnan pohjameren mahtavan\naaltoilun... Ja tällaisten aikojen keskellä he saisivat elää.\n\nNiko nojautui huumaantuneena seinään, eikä hän puhunut kotvaan\nmitään. Ruupekin oli vaiti. Hän ajatteli otsa rypyssä, eikö kumouksen\ntehneitä ihmisiä raahata vankiloihin kuten hevosvarkaitakin, eikö\npoliisi tarrautuisi sellaiseen ihmiseen kiinni ja sanoisi: \"Lähdetään\nkamarille!\" Mutta hän häpesi tietämättömyyttään eikä rohjennut tätä\nseikkaa Nikolta kysyä. Ja hetken kuluttua tämä jo alkoikin muuttuneella\näänellä puhua vararikon tehneestä Tivolista, jossa hän oli ollut\nsirkusvoimistelijana. Kuunnellessaan häntä ajatteli Ruupe lopulta, että\nvallankumouskin lienee jonkinlainen sirkus, värikäs ja huimaava, jossa\nsivuilla ovat huimat köysistöt, pilviä hipovat, keskellä vaarallinen,\npauhaava leijonahäkki, jossa eläintenkesyttäjinä toimivat santarmit,\nkiiltävänappiset... Nikolla täytyi aina olla jokin haave, missä hän\nriippui kiinni. Mutta tällä kertaa Ruupe sittenkin uskoi, että jotain\noli tekeillä.\n\n-- Usko pois, kohta räjähtää ja vanha maailma alkaa huojua niinkuin\nresuinen silta, jonka alle on pommi asetettu, vakuutti Niko hänelle\nmoneen kertaan.\n\nKerran hän sitten kuitenkin kysyi:\n\n-- Mutta missä sinä itse olet näinä vuosina ollut? Severinkö kanssa yhä\nkuljet?\n\n-- Ei puhuta menneistä, sanoi Ruupe otsaansa rypistäen. -- Mikä on\nmennyt, se on mennyt, eikä sitä enää takaisin saa. Ja kukapa sitä\ntahtoisikaan: pahaa unta, pahaa unta koko elämä...!\n\n-- No ei puhuta, koska niin tahdot, vastasi Niko, käyden äkkiä hänkin\numpimieliseksi. Jonkinlainen raskaus ikäänkuin laskeutui sillä hetkellä\nhänen ylitseen. Ahdas huone henkäili omaa hiljaisuuttaan. Vain\nportaista kuului vanhan, puolikuuron eukon onnahtavat askelet.\n\nSillä välin myi Yrtin kauppamies kaukaa maakylistä tuodut juhdat\nJalkapuoli-Sergeille laitapuolen kapakassa, jonka pihalla juhdat\nmurheellisina seisoivat. Ne ikäänkuin aavistivat kohtalonsa.\nKohta kolisevat eläinvaunut kiidättäisivät ne loitolle itään,\nsotatoimialueelle, keskelle granaattien synkkää laulua... pois\nniiltä tutuilta mailta, missä ne olivat aurojen edessä vaappuneet\nlinnunsiipien pehmeässä suhinassa ja ihanassa auringon säihkeessä.\nEi ollut ihme, vaikka suuret hevoskasvot kapakan oudolla pihalla\nhenkivätkin tuimaa surua.\n\n\n\n\nNELJÄS KERTOMUS\n\nMUSTAHUIVINEN NAINEN\n\n\nSamun Hilta, mustahuivinen nainen, josta myöhemmin tuli\nunissasaarnaaja, oli siihen aikaan kaikkien hylkimä. Hän oli ruma,\nharmaa, aikaisin vanhentunut olento, jonka hiukset riippuivat villeinä\nja takkuisina kasvoille. Silmien ilme oli hänellä arka ja pakoileva,\noudosti hajalla, ja kun katsoi noiden kummallisten silmien pohjaan,\nniin havaitsi ne särkyneiksi, melkein sammuneiksi niinkuin kuolleella.\nHän eli päivänsä jonkinlaisessa liikahtamattomassa unitilassa, jonka\nainoastaan saattoi keskeyttää äkillinen hermokohtaus, toisinaan\nhyvinkin raivoisa. Tuo hiljainen, juro nainen, joka päivän mittaan\ntuskin puhui puolta sanaa, muuttui näinä hetkinä aivan villiksi,\nreuhtoi ja sadatteli, niin että matkueen miesten oli pakko sitoa hänet\nköydellä rattaiden pohjaan. Hänen varaltaan oli köyttä aina kätkettynä\nmatkavankkurien pohjaheiniin. Mutta jos satuttiin kulkemaan sellaisten\nseutujen kautta, joissa oli pohjoiseen päin virtaavia lähteitä, niin\nnoudettiin niistä kipolla vettä ja siveltiin sitä hiljaa hourupään\nkasvojen yli... Ihmeellisesti Samun Hilta aina rauhoittui kylmästä,\nkirkkaasta lähdevedestä, niinkuin häntä olisi silloin koskettanut\nenkelin näkymätön siipi, ikivalkea ja hehkuva...\n\nKaikki karttoivat Samun Hiltaa, hänellä ei ollut yhtään ystävää. Hän\noli kokonaan suljettu synkkään yksinäisyyteensä, outojen haaveitten\nmaailmaan. Hänen ympärillään tosin oli elämää ja liikettä, vankkurien\nräminää ja maantien kultaista tomua, mutta se ei tuntunut koskettavan\nhäntä. Tuo kaikki oli hänelle yhtä etäistä kuin vaikeitten pilvien\nhumina korkeuden meressä. Ainoat, mitkä tämän ihmeellisen, ruman\nolennon näyttivät liittävän mullan kuumaan elämään, olivat kukat.\nNiihin hänellä oli oma salainen siteensä, jota ei kukaan muu tajunnut,\nniiden kanssa hän keskusteli omalla hiljaisella rupattelukielellään,\njota ei kukaan muu ymmärtänyt. Mutta enimmäkseen hän istui ääneti\nkärryjen pohjalla tai kulki niiden jäljessä maantien tomussa päässään\nsysimusta huivi, joka hulmusi tuulessa kuin synkkä, sammumaton\nliekki... Kun tämä mustahuivinen nainen tuli kylään, niin koiratkin\nvaikenivat -- näin kerrottiin.\n\nSattui väliin, että risaisen matkueen lähtiessä ajamaan jylisevin\npyörin merenrantakaupungista pois, jätettiin Samun Hilta sinne.\nHän kierteli laitakaupungilla likaisissa, kuluneissa vaatteissaan,\neläen takapihoilta ja rikkalaatikoista löytämillään ruokajätteillä.\nJoskus hän yöpyikin takapihojen ja sataman suuriin rikkalaatikkoihin\nsateen valuessa kohisten taivaasta. Ja Jumalan yö kaartui tummana\nja hiljaisena silloinkin hänen ylitseen. Hänen nöyryytensä ja\narvottomuutensa oli saavuttanut jo siihen aikaan jonkinlaisen\njuhlallisuuden asteen, kuten hänessä olisi toistunut Vanhan Testamentin\njylhä sikopaimenkohtalo. Hänellä ei ollut persoonallisesti enää mitään\nmenetettävää, ei mitään toivottavaa, ellei kuolemaa. Mutta sekin viipyi.\n\nElettiin maailmansodan loppuaikoja. Kaupungissa oli runsaasti\nvenäläistä sotaväkeä. Kaikkialla kuljeskeli harmaita miehiä, kiväärit\nolkapäillä roikkuen. Elämä oli painunutta, se oli puristunut niinkuin\nmuodottomaksi, raskaaksi möhkäleeksi, jota ympäröi liikkumaton,\nnimetön uhka. Tapahtui väliin, kun Samun Hilta hoippui laitakaupungin,\nJerikon puolen öisillä katukujilla päässään musta, synkästi hulmuileva\nhuivi, että hän joutui noiden vieraitten, kaukaa heinäisiltä aroilta\ntulleitten peitsimiesten raa'an pilan alaiseksi. Kulkuvartiotkin häntä\nahdistelivat autioilla, yön kattamilla kaduilla. Mutta hän kesti\nvaieten kaikki, häväistyksenkin. Vaikka hänet olisi kivitetty kadulla,\nniin tuskin hän olisi edes kertaakaan käsiään nostanut kasvojensa\nsuojaksi... Hänessä asui kivitetyn Stefanuksen syvä uskonnollinen\nhurmio ja hiljainen sankaruus.\n\nSitten jonakin päivänä saapui jälleen tuttu, värikäs, äläköivä\nmustalaismatkue kaupunkiin, ja Samun Hilta, joka jo tällöin kaukana\nmeren rannoilla saattoi vaipua omituisiin unitiloihin, pääsi takaisin\nkuperan maantien päälle, ihmeelliseen, kultaiseen savuun, matkueen\nlähtiessä pois.\n\nSamun Hilta, niinkuin Ruupekin, vankilasta ja juoksuhautatöistä\nvapautunut entinen rangaistusvanki, kulkivat siinä monilukuisessa,\nympäri rannikkoseutuja kiertävässä matkueessa, jota näillä main\nkutsuttiin Severin matkueeksi, koska Severi Yrtti sen mukana usein\nrennosti huljaili kylästä toiseen. Kummallinen, mustapartainen kauppias\nolikin alkanut yhä enemmän viettää aikaansa mustalaisten parissa.\nKaikki tuon matkueen tunsivat. Ruupekin joutui näihin aikoihin\nvankkureillaan kuljettamaan Samun Hiltaa väliin pitkiä taipaleita.\nTässä ei silloin ilmennyt mitään hermokohtauksia. Hän oli tosin\nitseensäsulkeutunut kuten aina, mutta rauhallinen, melkein onnellinen\nomalla tavallaan. Olihan suvi ja paljon kukkia...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran Severin matkue ohjasi jälleen kulkunsa suoraan länteen\n-- auringonlaskua kohti. Silloin oli jo ilta, kun matkue saapui\nvaellusvankkurien kohinalla merenrantakaupunkiin ja yöpyi pientä maksua\nvastaan Jerikon puolen Hotelli Kalkutan pohjakerrokseen, puolittain\nmaan alle. Paitsi mustalaisia yöpyi sinne joukko kaupunkiin tulleita\nköyhtyneitä maalaisia, jotka eivät voineet parempaa asuntoa itselleen\nkaupungissa oloajakseen hankkia, sekä asunnottomia laitakaupungin\ntunkioihmisiä, monenlaisten elämänkohtalojen ja tautien syömiä.\nKurjaliston yömaja, pimeä loukko se oli. Ja illan kuluessa joukko yhä\nkarttui. Mutta siihen liittyi myös sellaisia, jotka tulivat joukkoon\naivan sattumoisin ja yön kuluessa vähitellen siitä poistuivat,\nkuten kaupungin väärinpelaajia, kiristäjiä, varkaita, juoppoja\nja lassonheittäjiä. Viimeiseksi ilmaantui joukkoon venäläinen\nhevosenostaja Jalkapuoli-Sergei, joka yhä kierteli seudulla juhtia\nostellen ja lähettäen niitä sitten kaukaiselle sotanäyttämölle\nitään. Nyt hän lynkytti ontuen ja kasvoiltansa kellertävänä tähän\nkadunalaiseen yömajaan niinkuin vanha, pattijalkainen valakka. Tästä\nkaukaisesta, jalkapuolesta hevoskauppiaasta liikkui kylissä paljon\nkummallisia tarinoita, ja hän oli Severi Yrtin erikoisessa suosiossa.\nHevoskauppiaana hän oli huomattava, vaikka hänen loistoaikansa oli\njo mennyttä, hänen kaupantekonsa kun oli näihin aikoihin enää vain\nvälittävää laatua. Mutta kerran oli ollut aika, jolloin hän oli\nkulkenut kauppamatkoillaan aina Moskovassa asti, vieläpä kauempanakin.\n\nJalkapuoli-Sergein istuuduttua rosoisen pöydän ääreen, alkoivat\nmielettömät kemut, oikeat paarioiden eriskummalliset, raa'at orgiat,\nalhaison hilut. Juotiin, pelattiin ja temmellettiin ilman rajaa ja\nmäärää.\n\nNaiset ja lapset olivat siirtyneet maanalaisen yömajan perälle, joka\noli ohuella lautaseinällä muusta huoneesta erotettu, sinne he olivat\nkadonneet niinkuin haaksirikkoutuneesta laivasta pelastusvenheisiin...\nRiisuutuvat ämmä-kaahot, joiden tyhjät rinnnat roikkuivat liki\npoimuista vatsaa, valittivat ääneensä tämän jumalattoman menon\nkeskellä. Muutamat lapset itkivät ja kärttivät maristen maitoa. Mutta\nhuoneessa oli myös nuoria naisia, juuri tuleentuneita, jotka muikeasti\nhymyillen kuuntelivat miesten karmeita ääniä ja juhlan humua, joka\nnousi kuin syvältä maan uumenista. Ja kun oli hiukan aterioitu ja\nvalkean himmeä loiste oli hulmahtaen sammunut, vetäytyivät näistä\nnuorista naisista rohkeimmat miesten kutsumina seinän taakse, jossa\njuhlan laineet tempasivat heidät villiin myrskyynsä...\n\nHuudettiin ja hoilattiin ja lyötiin korttia useammassa eri\npöytäkunnassa. Ruupe vain ei pelannut. Hän kulki piruna korttisakista\ntoiseen, harmaana ja kuohilaan näköisenä. Ja kohta alkoivat viulujen\nkäyrät viiltää paksua, ellottavaa ilmaa, jonka halki ne myrskyisinä\nsyöksyivät niinkuin välähtelevät, itämaiset säilät... Alettiin tanssia\nhäilähtelevien, savuttuneiden kattolamppujen verestävässä loisteessa.\nAluksi tanssi vain Aira, mustalaistyttö, kirpeä ja raskashuulinen,\nruumiiltaan notkea kuin alkusuven heinä. Himmeässä hohteessa\nkeskilattialla hän tanssi kaartuvin, hullaannuttavin vartaloin ja\nmustin, liehuvin hiuksin. Mutta sitten yhtyi tanssiin Aaro, pitkä,\nnuori juhdanajaja. Villin, välkähtävin silmin hän kiersi kätensä\ntanssivan Airan vartalon ympäri. Tummat varjot, toisiinsa painautuneet,\naloittivat tulisen tanssin, huikean pyörteen. Aira tanssi ruumis\nluokkana taaksepäin ja Aaro kuin ruoko hänen puoleensa taipuneena. Se\noli outoa, villiä tanssia, ja yhä uusia varjoja, yömajan hämäristä\ntulleita, siihen yhtyi. Viulut soivat, veri pauhasi kumeasti. Keltaisen\nmaantien tummat menninkäiset tanssivat öistä pirun tanssia...\n\nSitä seurasivat köyhtyneiden maalaisten ja laitakaupungin\ntunkioihmisten Lasarus-katseet. Mutta väärinpelaajat, varkaat,\nkiristäjät ja lassonheittäjät ynnä lukuisat mustalaiset jatkoivat\nhumalaisina korttipeliänsä kallellaan olevien rosoisten pöytien\nääressä. Kauppias Severi Yrtti ja Jalkapuoli-Sergei istuivat\nsaman pöydän vaiheilla, molemmat jokseenkin päissään. He puhuivat\näänekkäästi sodasta ja hevoskaupoista pidellessään käsissään likaisia\nkorttilehtiään.\n\nYht'äkkiä kysyi Severi niinkuin piru olisi häntä tönäissyt:\n\n-- Missä on Samun Hilta? Olisipa somaa, jos hän olisi nyt tässä uneen\nvaipuneena ja puhuisi meille. Hänestä tulee vielä unissasaarnaaja,\nsaadaas nähdä.\n\n-- Vai on hänellä sellainen lahja, ihmetteli Jalkapuoli-Sergei. --\nHaluaisinpa kuulla häntä.\n\n-- No saat nähdä ja kuulla, kun ensin hänet löydetään, sanoi Severi,\nsivellen miettiväisenä mustaa partaansa. -- Hän on tosiaan ihmeellinen,\nvaikka on mielisairas; omituisia, pirun omituisia kohtauksia hän saa.\n\nTanssi oli hetkeksi tauonnut ja alettiin nyt etsiä Samun Hiltaa,\nmustahuivista naista. Mutta häntä ei löydetty mistään, ei edes vaimojen\nja lasten luota.\n\n-- Hän ei taida enää oikein sopeutua seuraamme, sanoi Severi jälleen\nja sivellen yhä arvelevasti partaansa. -- Seurammehan on jokseenkin\nsyntistä, herra paratkoon, koko joukkomme, ja hän taas on enkeli.\nParempi olisi, että hän saisi siivet selkäänsä ja pääsisi liukumaan\ntaivaalle kuun ja tähtien joukkoon...\n\nRuupe, joka istui siinä lähellä tähyillen toisinaan salatulla\nvihamielisyydellä Severiin, nousi nyt ylös ja sanoi:\n\n-- Minä noudan hänet tänne.\n\n-- Mistä, veliseni, mistä?\n\n-- En tiedä, mutta minulla on semmoinen tunto, että hän taas kahmii\njossakin rannoilla. Hän on semmoinen kun on...\n\nJa Ruupe hävisi kadulle. Näin alkoi se öinen matka, jota hän aina\nmyöhemmin muisteli raskaalla surumielisyydellä.\n\nHän kulki hoippuen ja päihtyneenä öisen köyhälistökorttelin halki,\nhumalaisen viekkaudella välttäen poliiseja ja venäläisten kiertäviä\nsotamiespatrulleja. Oli hiljaista, suviyön ihmeellinen suhina vain\nkaupungin yllä.\n\nRuupe pääsi onnellisesti ulos kaupungista. Heinäinen lakeus, jonka\nhalki kulki ruskea maantie satamaan, oli hänen edessään. Sen takana oli\ntyyni, öinen meri, vavahtamaton. Hän alkoi kulkea sitä kohti.\n\nVähitellen Ruupen valtasi kummallinen tunne, henkinen hämärä. Öinen\nkulku lisäsi yhä hänen humalaansa. Hotelli Kalkutan pohjakerroksessa,\nkurjassa, ihmeellisessä yömajassa nautittu viina tuntui suorastaan\nkuohuvan joka jäsenessä. Ja askel askelelta vahveni tämä merkillinen\nolo, ruumiin ja sielun horros, Oudot harha-aistimukset kulkivat\nhumisten aivoissa. Väliin hänestä tuntui, kuin hän olisi tänä yönä\netsimässä Sanjaa, nuoruutensa rakastettua. Ja Sanja kutsui häntä jo\njostakin kaukaa meren rannalta. He antautuisivat jälleen suloiseen\nleikkiin ja sitten heittäytyisivät maata rannalla, vesirajaan, ja\nantaisivat aaltojen yöviileitten, kosteitten käsien kulkea raukeina\nkuumien kasvojensa yli... Tuo onnellinen ajatus kulki niinkuin halki\nyön hänen luokseen, se vaelsi hetken ohuessa, sinisessä valossa -- ja\nhaipui pois tuskallisen kiduttavana...\n\nSilloin Ruupelle selvisi, ettei se voinutkaan olla niin kuin hän oli\nkuvitellut, vaan että hän loppujen lopuksi etsikin käsiinsä vain\nSamun Hiltaa, mustahuivista naista, viedäkseen tämän Hotelli Kalkutan\npohjakerrokseen, savuiseen yömajaan, huvittamaan unillaan juhlivia\npaarioita... Kuitenkin hän ponnisti säilyttääkseen tuon äskeisen\ntunteen, mutta hän ei onnistunut siinä enää. Siihen oli tällä välin\nliittynyt jotain auttamattoman murheellista, pahaaennustavaa, melkein\nmustaa.\n\nHän kulki yhä eteenpäin, melkein vesirajassa, ja olemuksensa\nsyvyyksistä esiin nousevan vaiston ohjaamana, vaiston, joka levisi\nomituisena, kauheana, vavahduttavana tunteena kautta ruumiin, hän\nkulki äänettömästi niinkuin varjo. Häntä seurasi toinen olento, musta\nkuvajainen meren kalvossa, seurasi epämuotoisena, murheellisesti\ntaittuneena. Ruupesta tuntui niinkuin hänen olemuksensa olisi sillä\nhetkellä revähtänyt kahtia: toinen kulki meren kalvossa, toinen sen\ntummalla, öisellä rannalla. Ja sitä olentoa, joka kulki rannalla,\npiti vallassaan musta ajatus, ruumista vavahduttava. Hän oli\nrikkiraastettu, kaksoisolento: meressä, kimaltelevassa vedessä kahlasi\nsurullisena hyvyys, takapajulle jääneenä; rannalla pahuus, päihtyneenä,\nharha-aistimusten hämärässä, jaloissa kahleitten jäljet...\n\nRuupe kulki niinkuin jonkin tuntemattoman unimaailman halki, ja viimein\nhän näki etsimänsä makaavan heinikossa, kasvoissaan tuota valkeata\nkukkautua, jota hän oli nähnyt äsken tullessaan heinänhelpeillä,\nja huulillaan vähämielisen jäykistynyt, mutta onnellinen, tuskaton\nhymy. Hän katsoi jäykästi, kuten unen vallassa, ylös silloin, kun\nRuupen varjo kaatui hänen ylitseen. Musta kuvajainen vedenkalvossa\nkumartui samalla hetkellä epämuotoisena, särkyneenä... Samun Hilta\nei liikahtanut silloinkaan, kun Ruupe tarttui häneen kovin käsin\nviedäkseen hänet -- ei kaupunkiin -- vaan etäämmäksi heinikkoon.\nHänen musta liinansa vain häivähti Ruupen kuumille, juopuneille\nrangaistusvangin-kasvoille niinkuin Kohtalon siipi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe kulkivat hitaasti kaupunkia kohti, Ruupe ja Samun Hilta, halki\nheinäisen lakeuden. Yö oli yhä syventynyt, hiljaisuus kasvanut. Meri\noli entistä autiompi, sinisempi.\n\nMutta lähellä kaupunkia, vielä rannikolla, he näkivät näyn, joka ei\nsitten koskaan myöhemmin unohtunut Ruupen mielestä. Meren rannalla\nseisoi ihmisolento, köyryyn vääntynyt mies ylöskohotetuin käsin,\nja hänen edessään joukko venäläisiä sotamiehiä pitäen käsissään\nkiväärejä tähtäysasennossa, komentosanaa odotellen. Ojennetut pistimet\nvälkkyivät himmeinä ohuessa yövalossa. Kuolemaantuomitun kohotetut\nkädet erottuivat meren tummasta taustasta oudon selvinä, alastomina\nja aavemaisina... Ruupe katsoi hetken jäykkänä, pysähtyneenä, tuota\nsynkkää näkyä, sitten hän äkkiä heittäytyi pitkälleen heinikkoon\nvetäen Samun Hiltan perässään. Humala oli haihtunut, hänen täytti\nselittämätön, pakahduttava kammo.\n\nHe makasivat molemmat vierekkäin heinikossa, vaikka sillä hetkellä\nvihasivatkin toisiaan, kuolemaan asti, Ruupe tietoisesti, Samun Hilta\nitsetiedottomasti, heikkomielisen kuumalla väkevyydellä. Hämärästi\nhän tajusi, mitä hänelle oli tapahtunut äsken autiolla rannikolla\nRuupen löydettyä hänet. Mutta hän vaikeni. Ruupekin oli äänetön, hän\noli painanut kasvonsa syvälle heinikkoon avuttomana kuin pieni lapsi.\nHeidän ylitseen lensi säikähtynyt vesilintu hyvin matalalta. Sen siivet\nhavisivat hetken heidän yllään suurina ja raskasmielisinä, haipuen\nkohta kuulumattomiin avaruuden rauhaan.\n\nJa juuri silloin kajahti jylisevä yhteislaukaus öisellä lakeudella,\nlähellä kaupunkia. Ruupesta tuntui kuin olisivat kuulat sattuneet\nhäneen kiväärien yhteisräiskeessä. Hän painoi kasvonsa suoraan multaan,\njäykkien korsien juurelle. Kun hän viimein nosti kasvonsa, oli lakeus\njälleen tyhjä rajasta rajaan. Kuolemaantuomittua ja hänen kohotettuja\nkäsiään ei näkynyt enää ja harmaa, synkkä komennuskuntakin oli lähtenyt\npääkallonpaikalta pois. Rajaton hiljaisuus oli laskeutunut maailman\nyli. Ruupe kohotti kasvonsa yhä ylemmäksi ja kohtasi huimaavan\nkaukaisena taivaan öisen siinnon. Äkillinen, epätoivoinen tunto omasta\nraadollisuudestaan kulki sillä hetkellä viiltäen hänen sielunsa\nlävitse. Hän näki kuin salaman valossa äskeisen tekonsa alhaisuuden.\nSilloin hän nousi ja puristeli itseään niinkuin uupunut koira.\n\n-- Nouse sinäkin, raukka, ja lähtekäämme kaupunkiin, sanoi Ruupe. --\nVoi meitä ihmisiä! Mitä nuokin tekivät tuolle miehelle ja mitä minä\nsinulle. Voi meitä, sanon vielä kerran! Jospa olisin nuori ja viaton\neläin, mikä hyvänsä, vaikkapa meren rannalla eloton kivenkörri, kunhan\nen vain ihminen...\n\nHe lähtivät jatkamaan öistä kulkuaan kaupunkiin. Kuin kaksi varjoa he\nvaelsivat hiljaisen köyhälistökorttelin halki, tulivat viimein Hotelli\nKalkutan pohjakerrokseen johtavalle hataralle ovelle ja laskeutuivat\nnarisevia portaita pitkin alas yömajaan niinkuin hornaan. Ja eikä Ruupe\ntiennyt, vaikka hän sitä moneen puoleen aprikoi, kuka oli se tuntematon\nmies, joka heidän tullessaan oli ammuttu rannikolla.\n\nHotelli Kalkutan pohjakerroksessa, yömajassa, eivät asiat olleet\naivan sillä tolalla kuin Ruupen lähtiessä. Pari resuista,\nmustasilmäistä sakilaistyttöä oli ilmaantunut joukkoon. Tanssi, joka\naikaisemmin illalla oli niin villinä ja remakkana riehunut, oli nyt\njokseenkin lopussa. Puolittain maanalainen huone oli täynnä savua ja\nviinanlöyhkää. Verestävähohtoiset, keinuvat lamput loivat seinille\nepämääräisiä varjoja. Pienet, moniruutuiset ikkunat oli peitetty\nmustalaisnaisten värikkäillä saaleilla. Lattialla oli särkyneitä\npulloja ja laseja sekä ruoanjätteitä. Mustalaisia lojui permannolla\nja lavitsoilla. Jostakin nurkasta kuului naurua ja rivojen suutelojen\npehmeitä moiskahduksia. Tyttöjä lepäili rentoina miesten vieressä.\nEräs nuori, kalpeakasvoinen mies, jonka musta tukka roikkui paksuna\nja vanukkeisena otsalle, hyväili ja suuteli ryysyisen tytön jalkoja.\nYmpärilläolijat nauroivat häijysti. Tyttö löi häntä, mutta hän\noli sokea ja kuuro kaikelle... Köyhtyneet, mutta siivot maalaiset\nmakailivat omassa joukossaan ovensuupuolessa niinkuin toisistaan\nturvaa etsien. Kuivat, lattialle levitetyt oljet kahisivat heidän\nväsyneitten ruumiittensa alla. He olivat kuin aamusta iltaan aurojen\nedessä vaappuneet juhdat; heistä huokui eläimellinen levontarve.\nJokainen heidän silmiensä katse yömajan syvyydessä anoi lepoa, rauhaa\nja unohdusta, mutta sitä ei heille annettu...\n\nMutta yömajan keskellä, kallellaan olevan pöydän ääressä istui\nSeveri Yrtti, kiertolaiskauppias, mahtavana kuin faarao, kohoten\njättiläismäisenä yli juhlivan, eriskummallisen joukon. Saman pöydän\ntoisessa päässä kyyristeli Jalkapuoli-Sergei päihtyneenä ja kasvoiltaan\nharmaana. He joivat yhä. Mutta heidän seurassaan istui tällä hetkellä\nmuuan kolmaskin mies, jälkeenpäin joukkoon tullut, haudankaivaja\nKallo-Jeremias. Näin kesäiseen aikaan, jolloin päivät usein olivat\nraskaassa kuumuudessaan uuvuttavia, hän toisinaan kaivoi hautoja\nkaupungin hautausmaalla yön viileinä hetkinä. Nytkin hän oli taanoin\nollut paluumatkalla hautausmaalta asuntoonsa köyhäinkorttelin liepeille\nja oli jo ollut sivuuttamaisillaan Hotelli Kalkutan viheliäisine\nyömajoineen, kun viinanhakija oli nähnyt hänet ja kutsunut kaivurin\nalas ottamaan naukun. Ja siinä nyt istui Kallo-Jeremias Severin\nja Jalkapuoli-Sergein seurassa. Hän toi näiden juhlien synkkiin\nloppuhetkiin omalaatuista haudantunnelmaa, pääkallon tuoksua...\n\n-- Hähä, siinäkös se unennäkijä ja hänen noutajansa viimein tulevat,\nhuudahti Severi nähdessään Ruupen ja Samun Hiltan laskeutuvan alas\nyömajan portaita. -- Mutta piru vieköön minkälaisessa kunnossa hänet\ntuot: vaatteet riekaleina, kasvoissa ja käsivarsissa mustelmia! Mistä\nhänet löysitkään, Ruupe?\n\n-- Rannalta löysin niinkuin arvelinkin lähtiessäni, vastasi Ruupe\nvaivoin. -- Meren rannalta, tolkkaili hän yhä. -- Antakaa hänen mennä\nvaimojen ja lasten luokse. Älkää kyselkö häneltä joutavia, sen sanon.\nHän on taas hiukan rauhaton...\n\nJa Samun Hilta liukui niinkuin varjo yömajan läpi toiseen\nhuonerotteloon. Vallitsi omituinen hiljaisuus, kukaan ei\näännähtänytkään. Jotain oli tapahtunut, mutta mitä, sitä ei kukaan\nvoinut itselleen selittää. Oliko se ollut vain musta varjo, joka\noli liukunut yömajan halki? Lamput olivat sammumaisillaan; niiden\nympärillä oli haipuva, punertava kehä. Epämääräinen, ahdistava ja\nautio äänettömyys lainehti yömajan joka sopessa. Viimein sanoi Severi\nkäheästi, ääni ilkeästi vingahdellen:\n\n-- Ellen tietäisi sinua siivoksi ja kunnon mieheksi, Ruupe, niin\nepäilisin sinun ottaneen hänet väkisin siellä rantaheinikossa...\n\n-- Älä jumaliste! Ruupe läähätti, hänen oli vaikea puhua. -- Lyön,\nlyön, ellet taukoa leukailemasta. -- Äkillinen raivo oli ajanut veren\nhänen kasvoilleen. Hän seisoi Severin edessä vapisevana ja tapaillen\nkuumin käsin vyöllään roikkuvaa pitkää, kimmeltävää puukkohoitoa, josta\nhän oli hyvin ylpeä.\n\n-- No, no, asetteli kauppias, -- älähän leikistä suutu, veliseni.\n\n-- Koiran leikkiä, mutisi Ruupe synkästi, mutta pakottautuen sitten\nrauhalliseksi hän lisäsi muuttuneella äänellä:\n\n-- Näin tullessani miehen ammuttavan. Ja näki tapauksen Samun Hiltakin.\n\n-- Mitä, miehenkö ammuttavan näit! huusi Jalkapuoli-Sergei niinkuin\nhäntä olisi pistetty. -- Ja kenen sitten?\n\n-- En häntä tuntenut, vastasi Ruupe jurosti.\n\n-- No keitä olivat ampujat, tiedätkö sitäkään, toveri?\n\n-- Sotamiehiä olivat. Ryssiä. Ampuivat yhteislaukauksen.\n\n-- Sotaoikeuden uhri, sotaoikeuden uhri, toisteli Jalkapuoli-Sergei\nkimeästi, kovasti kiihtyneenä. -- No hyvä, ampukoot aikansa, mutta\nkohta siitä on tuleva loppu ja heidät itse asetetaan työtätekevän\nluokan nimessä seinää vasten... Rauha tulee ja vapaus. Sota on kohta\nlopussa. Vallankumouksen henki liikkuu voitollisena juoksuhautojen\nja rikkiammuttujen vallikoppien yllä. Tsarismia, tuota sorron,\ntaantumuksellisuuden ja väkivallan alkulähdettä, vapauden hautaa, ei\nenää ole; vallankumouksen myrskytuuli on pyyhkäissyt sen olemattomiin.\nNikolai verinen on vain ikävä muisto, ei muuta. Sotamies- ja\ntalonpoikaisneuvostoja perustavat jo kaikkialla. Se merkitsee _rauhaa_,\nveljet, _rauhaa_! Turhaan minäkin täällä enää hevosia armeijalle\nostelen, sillä niitä ei kohta enää rintamalla tarvita. Mutta minä\nkuljen vielä jonkin aikaa ja katson, mitä seuraa.\n\nJalkapuoli-Sergei oli puhuessaan noussut. Hän seisoi nyt keskellä\nyömajaa käsiään ojennellen, kelmein, riutunein kasvoin, silmissä\njuopunut kiilto. Hän jatkoi kimeästi:\n\n-- Katsokaa minua, toverit! Raajarikkoa. Kohta ensimmäisenä sotavuonna\nsilpoi granaatti oikean jalkani ja osittain myös käteni. Laittoivat\ntekojalan, mutta silti olin sotaan kykenemätön. Olin granaatin\nruntelema pasifisti. (Tässä Jalkapuoli-Sergei irvisti; hänen valjut\nikenensä kääntyivät ikäänkuin nurin!) Ja niin palauduin vanhaan\nammattiini: hevoskauppiaaksi. Välitin hevosia sotanäyttämölle, aluksi\nItämeren maakunnista, sitten Suomesta. Toisenkin juhdan olen lähettänyt\nsinne -- helvettiin... Viimeiset konit juuri näiltä main. Mutta pian\ntästäkin hommasta tulee loppu. Rauha tulee, sanon sen vielä kerran,\nrauha ja vapaus. Rintamalla miehet jo murtavat kivääreitään omin\nkäsin. Mutta tästä, mitä teille nyt olen tullut kertoneeksi, älkää\nvielä puhuko julkisesti. Jos niin teette, roikutte pian hirressä,\nryysymekot, piru vieköön. Mutta ryömikää silloin esiin loukoistanne,\nkun kutsun saatte ja kun käteenne työnnetään köyhälistön veripunainen\nvainokapula...\n\nEräs rokonarpinen laitakaupunkilaisvanhus, jonka paljas, punertava\npäälaki oli täynnä kuhmuja, kohottautui puoliksi lattialta,\nJalkapuoli-Sergein vaiettua, ja kysyi käheästi:\n\n-- Onko se totta, mitä äsken puhuit, veli?\n\n-- On, totta on joka sana, vakuutti Jalkapuoli-Sergei silmät oudosti\nkiiltäen.\n\nSilloin vanhus purskahti kauhistavaan, mielenvikaiseen nauruun, ja\nkasvonsa peittäen hän sopersi:\n\n-- Kyllä ryömimme esiin kohta, kun merkin saamme...\n\nJalkapuoli-Sergei lähti horjuen pois. Hän loittoni vitkaan yömajan\nkurjuudesta ikäänkuin vielä sielullisesti hekumoiden sillä. Sitten\nhän katosi niinkuin ihmeellisen, mahtavan Aasian hämyyn, katosi\nköyryisenä, ontuvana, kuluneissa vaatteissa, yksinäisenä, vieraille\nseuduille ajautuneena ihmishylkynä. Ja kuitenkin hän oli kerran nähnyt\nsuuren Moskovan tornit kaikuvassa yössä, oli nähnyt mustan, raskaasti\nlainehtivan Volgan syöksyvän ylpeän tähtisiinnon alla Kaspian hämyyn...\nHäntä seurasi outojen, kummallisten tarinain saatto minne hän sitten\nkulkikin.\n\nYrtin kauppamies nukkui jo pää rosoista pöytää vasten painettuna.\nMutta Kallo-Jeremias nousi jotain sekavaa mutisten ja lähti kapuamaan\nportaita ylös kadulle. Hauturin raskaitten askelten kopina kantautui\nkaikuna hetken Hotelli Kalkutan pihakivitykseltä yömajan äänettömyyteen\nja sitten häipyivät kuulumattomiin. Lamput sammuivat toinen toisensa\njälkeen. Peitettyjen ikkunoiden rakosista tunkeutui sisään aamunkoiton\nkajastus, joka täällä vaikutti omituisen kaamealta, aavemaiselta.\n\nRuupe yksin enää oli ylhäällä, mutta nyt hänkin lähti kahlaamaan ulos\nyli rikottujen astioiden ja sinne tänne viskattujen ruoanjätteiden.\nKuului olkien sumeaa kahinaa, ihmisruumiitten liikahtelua ja\ntukahdutettuja huokauksia, joka kuitenkin Ruupesta kuulosti niinkuin\nhammasten kiristykseltä. Kajahti ontto kirous hänen astuessaan\njalallaan jonkin päälle. Mutta silloin hän jo oli kahlannut yli tuon\nmerkillisen, inhimillisen, paheitten aallokon ja nousi nyt hotellin\nbetonipihalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli viileä ja hämärä kuin hauta, mutta kaukaa kattojen yli\nvirtasi aamu täynnä nousevaa aurinkoa, maakylien tuoksua ja sinistä,\nläpikuultavaa auerta. Ruupen silmiä sokaisi, ja hän hiipi kuin koira\nmatalaan, peltikattoiseen hevostalliin, joka oli maalaisten juhtia\nvarten tehty. Tallin tuoksu vaikutti häneen kummallisen rauhoittavasti.\nHän kulki siellä, ja erottaen pilttuista hämärästi hevosten ääriviivat\nhän lähestyi noita suuria, hyviä eläinolentoja, joiden kasvoista\nvirtasi häneen ihmeellistä, järkyttävää rauhaa. Hän kosketti jotakin\njuhtaa kädellään, ja kaikki oli hiljaista hänen ympärillään -- hevosten\nmaailmassa.\n\nMutta kun hän tuli ulos ja kohtasi kattojen yli tulvivan aamun,\nheräsi tuo taanoinen tuska hänessä uudelleen. Hän tunsi olevansa\njälleen vanki, hänellä oli kenttälapio kädessänsä ja hän kaivoi\nampumahautoja suuren, kohisevan rautatielinjan varrella. Mutta sitten\nhän muisti meren rannan heinäisen lakeuden ja öisen tapauksen siellä.\nJa entistä väkevämpi tuskan aalto kosketti häntä. Samun Hilta korsien\nkeskellä ja hän -- tolkuttomasti päihtyneenä, yömajan villien juhlien\nkiihdyttämänä. Ruupe voihkaisi ja heittäytyi makaamaan rattailleen,\njotka olivat siinä Hotelli Kalkutan pihassa, aisat maassa. Toisiakin\nmatkavankkureita oli pihassa sikin sokin. Hän makasi selällään kärryjen\npohjaheinissä katsoen vaalenevalle taivaalle. Yömajan ovella seisoi\njoku olento, mutta Ruupe ei havainnut häntä, sillä hän oli kaiken aikaa\nniinkuin kiihtyvän, hetki hetkeltä syvenevän unen vallassa.\n\nJa yht'äkkiä Ruupe muisti, mitä hän kerran oli kuullut Hotelli Kalkutan\nisännän sanovan eräälle kaupunkiin saapuneelle nyrkkeilijä-atleetille.\nNäin hän oli sanonut: \"Jos minä joskus riistän itseltäni hengen, niin\ntapahtuu se varmaan meluisan juhlayön jälkeen, tuona autiona hetkenä,\njolloin kaikki on vaiennut ympärilläni ja taivaanrannalla on jo\naamunkoiton verinen juova... Silloin kaipaa astua yli rajan...\" Mutta\nnyrkkeilijä oli sivellyt jotakin kirpeätuoksuista rasvaa pullottaviin\nlihaksiinsa ja nauranut kylmää, väkevää naurua hotellinisännän kasvoja\npäin. Tämän Ruupe nyt muisti tällä hetkellä, ja joku hänellekin\nikäänkuin sanoi: \"Kaikki on lopussa, mitään toivoa ei ole ja jos\nolisikin, niin se kuitenkin myöhemmin osoittautuisi turhaksi ja\nkestämättömäksi. Luovu siis jo, astu yli rajan.\"\n\nSilloin Ruupe nousi kuin unessa ja haparoi heinän joukosta käsiinsä sen\nhamppuköyden, jolla joskus oli sidottu Samun Hilta tämän raivohetkinä.\nHän meni takaisin talliin hiljaisten juhtien luokse, heitti nuoran\nuupuneesti seinässä olevan puunaulan yli, nousi saavinsyrjälle, teki\nköyteen juoksevan silmukan ja pujotti päänsä siihen... Mutta silloin\nilmestyi talliin tuo taanoin yömajan ovella seisonut olento, tarttui\nRuupeen molemmin käsin ja tempasi silmukan hänen kaulastaan sekä köyden\nnaulasta pois. Ruupe huitoi käsiänsä kuin hukkuva, mutta suistui\nsitten alas saavinreunalta lattialle jääden makaamaan siihen. Tallin\novi oli auki ja siitä sisään tunkeutuvassa aaltoilevassa valossa hän\nnäki ylitseen kumartuvan Samun Hiltan kasvot. Ne olivat tällä hetkellä\nihmeellisen hehkuvat ja kuin viisaan ihmisen kasvot. Hän sanoi:\n\n-- Jumala ei vielä tahdo sinun kuolemaasi.\n\n-- Annatko minulle anteeksi? kysyi Ruupe vain. Samun Hiltan ääni kuului\njostakin hyvin kaukaa, kun hän sanoi:\n\n-- Annan, kaiken annan.\n\n-- Kiitos. Kuinka äsken osasit tulla tänne -- juuri silloin?...\n\n-- Olin rauhaton, en saanut unta, aavistelin jotain... Lähden taas\nlakeudelle. Tule sinäkin ulos, äläkä enää yritä sellaista.\n\nRuupe katsoi häneen ihmetellen, kasvot jännittyneinä. Ja Samun Hiltan\nkasvojen yli häivähti taas niinkuin unen syvä henkäys. Hän lähti\nhiljaa pois. Ruupekin nousi ja seurasi häntä pihaan. Sarastuksen\nlaineet hulvahtivat väkevinä yli kattojen ja betoniholvien. Hän\nseisoi keskellä pihaa ja näki Samun Hiltan häipyvän edestään kuin\nhumisevien liekkien keskelle. Ja Ruupesta tuntui niinkuin hän olisi\näsken hevostallin hämärässä kohdannut Jumalan Äidin ja tuntenut hänen\npyhitetyt kädet päälaellaan... Salaperäinen valkeus levisi kautta\ntaivaan, rajasta rajaan. Se paisui suloisesti kuin kaukaa tasangon\ntakaa kantautuva kirkonkellojen sunnuntaisoitto, ympäröiden hänet joka\npuolelta. Hän näki sillä hetkellä läpi kaiken kaipauksen, kärsimyksen\nja syyllisyyden, kaiken läpi hän tunsi näkevänsä pohjaan asti...\nHäntä huimasi, mutta väkevät kädet kannattelivat häntä. Hän tuli kuin\nkuuroksi valtameren pauhusta, mutta hän näki avaruuden puhdistavien\nliekkien lävitse syvälle ylösnousemukseen...\n\nJa päihdyttävän ilon vallassa Ruupe ryntäsi yömajan ovelle ja avasi\nsen julistaakseen muillekin sen totuuden, jonka hän äsken uskoi\nomistaneensa. Mutta silloin hän näki edessään alhaalla, niinkuin\nhelvetin kauhistavassa valossa, inhimillisen kurjuuden, alastomuuden\nja raadollisuuden. Hän sulki voihkaisten oven ja jäi seisomaan\nkuin unohtuneena autioon, valkenevaan betonipihaan, viheliäisen\nlaitakaupunkilaishotellin seinustalle. Mustahuivinen nainen oli\nkadonnut jo kylmän, kirkkaan aamunkoiton helmaan.\n\nKaupungista, joka puolelta hänen ympäriltään, alkoi vähitellen kuulua\nääniä: junien kohinaa, rattaiden räminää, työmiesten raskaitten\naskelten kopinaa. Uusi päivä!\n\n-- -- --\n\nMyöhemmin päivällä puhkesi myrsky; se ryntäsi sokeana mannermaalta,\nsyöksyi yli kaupungin ja kiihdytti meren villiin pauhuun.\n\n\n\n\nVIIDES KERTOMUS\n\nVARJORATSASTAJAT -- JÄLJESSÄÄN SOTA, RUTTO JA NÄLÄNHÄTÄ -- LAUKKAAVAT\nESIIN\n\n\nTodellakin: näytti kuin olisivat Ilmestyskirjan kaikki synkät,\nkuolemaa henkivät, tulipunaiset varjoratsastajat silloin syöksyneet\nesiin pilvien jylinässä ja hävittäneet maata, joka peittyi savuun ja\ntulikiven katkuun... Oli sota, oli vihaa ja vainoa, palavia kyliä ja\ntaivaanrannalla tykkien jylyä. Köyhälistön veripunainen vainokapula\noli jo kulkenut kädestä toiseen ja ryysyiset, eriskummalliset joukot\nolivat ryömineet esille loukoistaan. Se aika, josta Jalkapuoli-Sergei\noli kerran yömajassa puhunut, oli tullut. Ja siitä oli puhunut myös\nvanheneva atleetti, Vaahtosuu-Niko, vankilasta palanneelle Ruupelle\nmuutamana päivänä kapteeninlesken luona. Kaikki oli ollut mustaa\nja raskasta niinkuin ukonilman edellä. Ensimmäiset upseerimurhat\nvenäläisen varusväen keskuudessa kaupungissa olivat sattuneetkin sitten\npian tämän jälkeen.\n\nJa nyt liehui punainen vallankumouslippu hurmioituneiden joukkojen\nyllä... Eri yhteiskuntaluokat liikehtivät; vapauden saavuttamisesta\npuhuttiin kummallakin puolella. Maailmansodan riehuessa viimeisillään,\nalkoivat täälläkin kiväärit räiskyä, tykit jylistä. Pato oli murtunut\n-- synkeät varjoratsastajat laukkasivat esiin kantaen peitsiensä\nkärjissä yht'aikaa vapauden, tuhon ja hävityksen vertauskuvia...\n\n-- -- --\n\nHän, Ruupe, kierteli yksin ja nälkäisenä merenrantakaupungissa. Ja\nkaukana maanteillä, autioituvien kylien välillä kulkivat matkueet,\nmutta Ruupe oli jättänyt ne joksikin aikaa saadakseen rauhassa pohtia\nomia asioitaan ja yhtyäkseen sitten myöhemmin noihin kiertolaisiin.\n\nOuto kurjuuden vaihe oli kohdannut häntä täällä. Jokainen päivä hän\nkierteli kaupungin jäätyneitä katuja myöhään yöhön, heittäytyen sitten\nviimein makuulle milloin minnekin. Kylmä ja nälkä kulkivat ikäänkuin\nruumiillisina olentoina hänen sivuillaan, taistellen hänestä kuin\nerämaansudet... Hän saattoi seisoa kauan, hyvin kauan, jossakin talojen\nseinustoilla tuulensuojassa ja katsoa, kuinka yö vähitellen kasvoi\nsuureksi hänen ympärillään. Tähdet syttyivät kylminä ja kaukaisina,\nkaupungissa oli hiljaista. Mutta tämän hiljaisuuden syvyydessä kuohui\nniinkuin noidankattilassa, se saattoi koska hyvänsä hälvetä sumun\ntavoin, jolloin hirveä, metelöivä kuolemanmaailma sukeltautuisi\nnäkyville... Kaukaa kantautui tykkien katkeilevaa, vielä heikkoa jylyä.\n\nEräänä iltapuolena Ruupe maleksi myös Virsi-Aapelin, Severi Yrtin pojan\nluona lihakaupassa. Mutta tämä villi lahkolainen oli kuin houreessa,\nhän veisaili alituiseen, puhui kummia asioita, harhaili unen outojen\nmaisemien keskellä ja kantoi kainalossaan kipsistä valmistettua\nKristusta, jonka kädet oli poikki. Niin, niin, Kristus, jonka kädet oli\nkatkaistu... Punanauhaiset miehet olivat käyneet häntä säikyttämässä;\nhe olivat kysyneet, mikä hän, Virsi-Aaleppi, oikein oli miehiään, oliko\nhän köyhälistön puolella. Mutta Virsi-Aaleppi oli sanonut olevansa\nJeesuksen todistaja. Silloin he olivat pilkanneet häntä, häväisseet ja\nviimein riistäneet häneltä housut jaloista ja käskeneet niine hyvineen\npainua tyttöjen luokse... Lopulta olivat miehet vieneet pistimiensä\nkärjissä kaupassa olleen naudanlihan, koska kuolemanpataljoona oli\nsaapunut kaupunkiin ja sitä piti kestitä ennen sen rintamalle lähtöä.\n\nNäistä ja muista asioista puhui Virsi-Aaleppi tuona synkeänä\niltapuolena Ruupelle hunningoille menneessä lihakaupassa, veren\nja lihan tympeässä hajussa. Kädessänsä ruostunut lihakirves huusi\nVirsi-Aaleppi viimeisten aikojen koittaneen. Tulipunaiset ratsastajat\nsyöksyivät ristiin rastiin kaikkiin tuuliin, ja heidän hevostensa\nsuusta lähti huuruna tulta, savua ja tulikiveä... Kohta pystytettäisiin\njälleen ristinpuita ja todistajat raahattaisiin Pääkallonmäelle. Kohta\nvalkenisivat suomalaistenkin luut Googin laaksossa... Virsi-Aaleppi\nkiihtyi yhä puhuessaan, hänen otsaansa poltti kuin orjantappuraseppele\nja kirves putosi kolisten hänen hervottomiksi käyneistä käsistään.\nKummallisesti kiusaantuneena Ruupe lähti hänen luotaan pois.\n\nRuupe yöpyi usein kenenkään tietämättä aseman takana ratapihalla\nhylkynä olevaan tavaravaunuun. Sen hän oli kerran yömyöhällä\nratapihalla harhaillessaan löytänyt, kömpinyt raskaasti kompuroiden\nsisään ja jäänyt sinne. Rautatieasemalla oli silloinkin kuljeskellut\nvenäläisiä sotamiehiä ja siviilipukuisia punakaartilaisia punaisin\nnauhoin, mutta he eivät olleet nähneet häntä. Hylätty vaunurottelo\nsuojasi tuulelta ja tuiskulta, mutta ei kylmältä. Vilu tuntui\ntunkeutuvan syvälle, sieluun asti, koko olemus jäähtyi oudosti. Monena\nyönä hän uskoi kuolevansa. Silloin hän hypähteli käsiään haroen vaunun\nkuluneella, lahonneella lattialla, kunnes veri alkoi jälleen kiertää...\nMonenlaiset sairaat mietteet alkoivat hänessä itää täällä vanhassa,\nhylätyssä tavaravaunussa, himmeästi kuultavien kiskojen äärellä.\n\nKerran Ruupe vaunurottelon lattialla maatessaan vaipui ihmeelliseen,\npäihdyttävään uneen, johon hän pelkäsi lopullisesti, pääsemättömästi\nhukkuvansa. Hän vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle kylmyyteen.\nVähitellen hänestä tuntui liukuvan pois kaikki ruumiillinen; liha\nhänessä kohmettui, jäätyi, karisi pois, vain sielu jäi sanomattoman\nyksinäisyyden ja kylmyyden helmaan. Hylätty vaunu laajeni, se kasvoi\njunaksi, pitkäksi, pauhaavaksi loistojunaksi, joka vieri ihmeellistä\nkaupunkia kohti, huimaavaan sähkömyrskyyn. Juna vapisi, ihana paine\nkohotti vaunujen seiniä, ja yhä uusia vaunuja kytkettiin siihen unen\nhopearihmalla. Se oli kummallista kulkua äänettömien, loputtomien\nkiskojen päällä. Teräksisistä kiskoista nousi kylmää huurua, joka\npeitti vaunujen ikkunat kimaltelevaan kuuraan, mutta hänen oli lämmin\nja ihana olla. Huimaavan kaukana avautui eteen outo ja kohiseva\nsähkömeri, jonka helmasta nousivat kimmeltävät valot niinkuin\nvaltameren riutat... Sanomaton kaipaus lainehti sillä hetkellä kiivaana\nhänessä, se tuntui melkein tuskalliselta. Hän heräsi siihen ja havaitsi\nmakaavansa kasvoillaan vaunurottelon lattialla. Hänen ammollaan oleviin\nsieraimiinsa nousi lattiasta kylmän ja lahon tuoksu.\n\nRuupe nousi. Hirvittävä kylmyys ympäröi häntä. Hän koetti liikuttaa\nkäsiään, mutta ne putosivat kohta kovina ja kankeina alas kuin\npuunoksat lumen ja pakkasen käsissä keskellä armotonta talvea...\nJalatkaan eivät enää tahtoneet kannattaa ruumista. Kuitenkin hän\nvaistomaisesti kulki ulos. Talvinen, öinen asema oli äänetön,\nlennätinlangat vain vonkuivat tuulessa. Suuren veturin tumma hahmo\nleikkautui muodottomana himmeää, pakkaskajasteista taivasta vastaan.\nKiskot kiilsivät epämääräisinä, sumeina, ja törröttävien pylväitten\npäissä kuulsivat lyhtyjen lasikuvut valjuin valoin. Ilmassa oli\npakkasen, öljyn ja bensiinin tuoksua. Kaupunki oli aivan äänetön.\n\nOli jo aamuyö. Tähtivalossa hän kulki eteenpäin niinkuin aave. Ruumis\noli tunnoton, mutta jalat siirtyivät koneellisesti hitaan, laahustavan\nkäymisen tahdissa toistensa eteen vuorotellen, vuorotellen... Hänet\ntäytti äkillinen, jylhä usko, että hän oli jo kuollut, mutta minne\nhän nyt kulki, sitä hän ei tiennyt. Hänen oli vaikeata nähdä, sillä\nsilmäripset olivat paksussa kuurassa, ikäänkuin kiinnijäätyneet. \"Olen\nniinkuin joulupukki!\" ajatteli hän yht'äkkiä ja hymyili jäykästi,\nmelkein mielenvikaisesti.\n\nMutta silloin Ruupe oli jo kahlannut lumisen ratapihan halki asemalle.\nHylätty vaunurottelo ratapihan äärellä oli kadonnut näkyvistä. Hän näki\nnyt pitkän kadun tyhjänä edessään, mutta hän ei lähtenyt kulkemaan sitä\npitkin pois, koska hän toisaalta vielä hämärästi tajusi sen voivan\nolla tässä tilassa hänen tuhonsa. Epämääräisen vaiston ohjaamana hän\nkulki asemarakennusta kohti, joka näytti nukkuneelta. Hän avasi oven ja\nhoippui sisään niinkuin juopunut. Asemasalissa paloivat lamput. Siellä\ntäällä penkeillä makaili tai istui venäläisiä sotamiehiä ja suomalaisia\npunakaartilaisia kiväärit vierellään. He torkkuivat päät rinnoille\npainuneina. Lattialle oli heitetty kaikenlaista törkyä. Nurkassa pihisi\nmusta kamiini. Sen avonaisen pesän edessä istua nuhjotti jakkaralla\npörhölakkinen tataari ja särpi teetä. Hänelläkin oli kivääri polvien\nvälissä, pisti sojottaen piipunpäässä. Ruupe hoippui yhä niinkuin\naave, kuolleesti kangistuneita käsiään ojennellen, kasvot kuurassa,\nasemasalin sumuisten lamppujen alla.\n\n-- Toverit, sanoi hän käheästi, -- antakaa jotain lämmintä, teetä tai\nviinaa. Kuolen muuten, olen jäässä...\n\nEräs torkahtanut, partainen punakaartilainen kohotti päätään ja kysyi:\n\n-- Mistä tähän aikaan tulet, toveri?\n\n-- Sitä en tiedä, vastasi Ruupe kulmiaan rypistäen. Hän tunsi jälleen\nolevansa ikäänkuin kuollut. Alkava kuume kiersi kuin henkäys kaikissa\njäsenissä.\n\n-- Et tiedä! -- Partainen punakaartilainen purskahti nauruun, jonka\nvoimasta kivääri hänen kädessään huojui ja pomppareuhkan peittämä\nyläruumis.\n\n-- Vai et tiedä! Sepä hassua, toveri.\n\n-- Tulen vankilasta ja juoksuhaudasta, jos sen välttämättömästi haluat\ntietää. -- Ruupe muuttui äkkiä kovin surulliseksi. Hän katsoi suoraan\ntyhjään seisoessaan siinä keskellä öistä asemasalia niinkuin kummitus.\n\nToisetkin asemasalissa jo alkoivat heräillä. He katsoivat kummastuneina\nRuupea.\n\n-- Juoksuhaudastako? Oletko siis ollut sodassa? mutisi joku.\n\n-- En ole ollut.\n\n-- Ja kuitenkin sanot tulevasi juoksuhaudasta! Piru sinusta selvän\nottakoon!\n\n-- Niin, kaivoin toisten joukossa juoksuhautoja, sanoi Ruupe ummistaen\nsilmänsä. Hän pelkäsi siihen paikkaan kaatuvansa. -- En sodassa\nkaivanut, en, vaan saatanallisessa _rauhassa_ tykinsuiden alla --\nsiinä kaivoin muitten joukossa. Kaiken varalta niitä kaivettiin, niin\nsanottiin. Ja me kaivoimme kätemme rakoille...\n\n-- Vallitöissä! oivalsi vihdoin partainen punakaartilainen, sama,\njoka äskenkin oli äänessä ollut. Toiset nyökäyttelivät päitään. --\nJuu, vallitöissä se poika on ollut, saatana! Ja etkö nyt ole valmis\nliittymään punakaartiin, johonkin punaiseen iskuprikatiin, toveri?\nKöyhälistön rynnistys riistäjiä vastaan jatkuu parhaillaan...\n\nRuupe ei vastannut. Hän tunsi yhä enemmän huojuvansa, sillä paisuva\nkuume sokaisi hänen silmänsä niinkuin otsalle juokseva veri. \"Mitähän\ntästä tulee?\" ajatteli hän. \"Se vaunuhylky ja yöt siellä, ne veivät\nminulta hengen. Kunpa saisin heiltä jotakin lämmintä!\"\n\n-- Eikö teillä ole sitä, jota taanoin pyysin? kysyi hän taas arasti,\nvilkuillen ympärilleen.\n\n-- Viinaako? ärähti Tuuheaparta. -- Tuossa on ja jos loppuu, niin\npyydä Puhvelilta lisää. -- Ja hän nyökkäsi karusti kamiinin edessä yhä\nistuvaan tataariin.\n\nRuupe joi tilkan, toisenkin. Hänen kasvonsa punehtuivat lievästi, veri\nikäänkuin tempautui irti hänen ruumiissaan, jonka tunnottomuus alkoi\nhitaasti sulaa. Tuuheaparta seisoi hänen edessään, katsoen häneen\nkiiltävin silmin.\n\n-- Minä näen, sanoi hän sitten Ruupelle rämeästi, -- että sinä olet\nköyhälistön jäsen. Tule ravintolan puolelle juomaan jotain kuumaa.\nJäässähän sinä olet, kuumeessakin.\n\nRuupe lähti kuin unissaan seuraamaan häntä, silmät suunnattuina\nTuuheaparran vinoon vääntyneellä roikkuvan kiväärin pistimeen. Se\nkiilsi hämärässä valossa heikoin välkähdyksin. He katosivat laahustaen\nasemasalista viereiseen huoneeseen.\n\nJoku jäljellejääneistä murahti:\n\n-- Turhaan Tuuheaparta häntä kestitsee. Hänestä nyt ei ole mihinkään\njos hän on siellä tai täällä -- _hullusta_...\n\nToiset vaikenivat ja jäivät odottamaan junaa, joka veisi heidät\nrintamalle.\n\nAseman lamput hohtivat kylminä. Kiväärintukit kolahtelivat lattiaan.\nJossakin hyvin kaukana läheni juna, outo juna hillittömällä vauhdilla...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuupe havahtui hitaasti. Hän nousi kuin jostakin syvänteestä\nsen reunalle hengähtämään. Kuume kiersi hänen jäsenissään ja\ntuuheapartaisen kiväärimiehen kanssa nautittu viina. Kylmä ei hänen\nenää ollut, vaan lämmin, ellottavan lämmin. Mieto, ohut humala tuntui\nhumisevan koko olemuksessa.\n\nHän istui aseman odotussalin takana autiossa ravintolahuoneessa, jota\nyksi lamppu tällä hetkellä niukasti valaisi. Asemasalista kuului\njoitakin askelia ja katkonaista keskustelun sorinaa, mutta ravintolan\npuolella oli hiljaista. Tuuheaparta oli mennyt pois hänen nukuttuaan\ntuolille. Hän oli yksin. Yksinkö? Ruupe hieroi silmiään. Joku olento\nistui pöydän vieressä taempana ja näytti nukkuvan. Oliko hän ollut\ntäällä kaiken aikaa? Se ei voinut olla mahdollista. Varmaankin hän oli\ntullut sisään Ruupen nukkuessa. Nyt hän nousi ihmetellen ja lähestyi\ntuota nukkuvaa olentoa. Se oli naispataljoonalainen miehenpuvussa.\nKivääri, joka oli nojallaan pöydänreunaa vasten, kuului ilmeisesti\nhänelle. Tytön nuoret, melkein kovat kasvot ikäänkuin uivat unessa.\nHän oli heittänyt jalkansa pöydälle. Ristiinpantujen jalkojen lähellä\noleva tuhka-astia oli täynnä puoliksi poltettuja savukkeita. Kallellaan\nolevan lakin alta pursusivat esiin tytön hiukset, ja Ruupe näki, että\nne olivat hyvin kiiltävät ja mustat.\n\nKauan Ruupe katsoi häntä ihmetellen, liikkumattomana. Hiljaisuus\nsoi hänen korvissaan. Mutta jostakin öisen aseman takaa kantautui\nsähköjohtojen lakkaamaton kohina. Ja viereisessä huoneessa, autiossa\nodotussalissa viettivät aikaansa rintamalle lähtevät miehet puolin\nvalveilla, puolin nukkuen, odottaen junaansa... Kaupungilta kuului\njoitakin kiväärinlaukauksia. Mutta koko ulkoinen maailma erilaisine\nseikkoineen ja kuuloaistimuksineen lainehti tällä hetkellä Ruupen\nohitse häntä koskettamatta. Hän ajelehti ihmeellisessä kuumeen\nvirrassa, silmien katsoessa yhä tuota uneen vaipunutta olentoa, hänen\nkovia, nuoria, uhmailevia kasvojaan, ja äkillinen eroottinen aistimus\nsyöksyi samassa hänen ruumiinsa kuumeen läpi... Himo jäykisti hitaasti\nRuupen kasvot, tehden ne harmaiksi, jollakin tavoin ankariksi...\n\nHän kumartui suutelemaan nukkuvaa tyttöä kasvoihin raskain huulin,\njotka yltyvä kuume oli jo ennättänyt polttaa kuiviksi ja karheiksi,\nja hän näki räikeässä ruumiillisessa valossa tämän reisien kohoavan\nedessään pitkinä, miehenhousujen verhoamina, jättiläismäisinä... Ruupe\ntunsi niinkuin sulavansa kuumeeseen, hän herpautui olemuksensa sisintä\nmyöten. Raukeita valoja risteili öisessä ravintolahuoneessa, jonne\najoittaisin kantautui hyvin ohuena ja kaukaisena tykkien jylyä.\n\nPunainen naislegioonalainen heräsi, katsoi kyllästyneenä Ruupeen ja\nsähisi:\n\n-- Kun viitsitkin siinä; en sinulle kuitenkaan antaudu.\n\n-- Rakastan sinua, sanoi Ruupe kiivaasti yltyvässä kuumeessansa.\n\n-- Älä loruile, lähde ennemmin rintamalle, jos olet oikea proletaari.\nSinne minäkin lähden junan tultua. Voi piru, kun tämä odotus öisellä\nasemalla kiusaa mieltä.\n\nHän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan, kasvot jännittyneinä. Ei kuulunut\nvielä lähestyvän junan ääntä, ei kuulunut muuta kuin odotussalissa\nnukkuvien kapinoitsijoiden kuorsaukset, ulkoa sähköjohtojen surullinen\nkohina ja joitakin yhä jatkuvia kiväärinlaukauksia kaupungilta. Mitähän\nne siellä ampuivat? Odotus jatkui. Ruupe katsoi tyttöä ihmeissään.\n\n-- Lähdetkö rintamalle? kysyi hän sitten.\n\n-- Lähden, vastasi nuori naislegioonalainen vetäen jalkansa alas\npöydältä ja katsoen Ruupeen pehmeästi puolittain ummistetuin silmin\nlakinreunan alta. -- Et ole ollenkaan hullumman näköinen, lisäsi hän\nhetken kuluttua venytellen. -- Siellä rintamalla voisit saada joskus\ntoistaa sen, minkä äsken teit salaa nukkuessani... Punainen nauha\nlakkiin siis, kivääri käteen ja -- junaan...!\n\nRuupe tunsi, että tytön sanoihin kätkeytyi väkevä houkutus, hän\ntunsi sen omituisen vetoavana ruumiinsa hehkun ja kuumeen läpi.\nKirpaiseva ja ällöttävä ajatuskuva nousi samassa aavemaisena esiin\nalitajunnan haudoista: Musta, liekehtivä yö rintaman läheisyydessä;\nveristen vaatteiden keskellä makaavat he toisiinsa painautuneina,\nkuoleman humistessa maailman yllä... Rintamaelämä aaltoilee kaikkialla\nheidän ympärillään vereltä tuoksuvana, tuomiopäivänomaisena, oudosti\nruumiillisena... Ruupen korvissa suhisi. Koko autio, öinen asema\nvaikutti häneen lamaannuttavasta Sähköjohtojen taukoamaton kohina\nuuvutti, teki hulluksi.\n\n-- Rakastan sinua, mumisi hän raskaasti tytön korvaan, -- tahdon\ntodistaa _sen_ nyt, tahdon...\n\nJa hän kävi tyttöön käsiksi.\n\nMutta tässä tapahtui samalla hetkellä muutos. Silmien pehmeä ilme\nhaipui pois, niihin tuli kova, kellertävä loiste. Notkeasti kuin nuori\neläin hän riistäytyi irti Ruupen käsivarsista, joiden kuume ikäänkuin\npoltti häntä. Ja temmaten ravintolapöydän nojalta kiväärinsä hän\nloittoni pari askelta ja painoi sitten pistimen kärjen Ruupen rintaa\nvasten.\n\n-- Jos yrität vielä lähestyä, työnnän pistimen sisälle... maksaasi\nasti! kirkaisi hän läähättäen. Ja Ruupe näki kiväärin yläpuolella hänen\nkasvonsa sanomattoman kovina ja uhmaavina, vihamielisinä.\n\nSillä hetkellä Ruupessa sammui jotain. Tietysti hän olisi helposti\nvoinut riistää tytöltä kiväärin pois, mutta hän ei tahtonut sitä tehdä.\nPitäköön, se on nyt hänelle yhdentekevää sen jälkeen, kun hän oli\nnähnyt nuo kiväärin yläpuolella vihasta säteilevät kasvot, joihin hän\nedelleen niinkuin lumoutuneena katsoi, samalla kuin säälien.\n\n-- Voi sinua, sanoi hän viimein, -- voi sinua ja muita sinun\nkaltaisiasi, jotka pelehditte kiväärit olalla ja miehenvaatteissa --\nnuoret tytöt! En ole koskaan nähnyt surullisempaa näkyä. No niin,\nkuppatauti ja kivääri, sehän sopii... Hyi helvetti!\n\nRuupen ääni, jota äkillinen katkeruus paisutti, sortui kiroukseen, ja\nhän vaikeni rutosti. Silloin hän näki tytön oikeassa käsivarressa,\nylöstyöntyneen hihan varjossa, tatueerauksena irvistelevän\npääkallonkuvan: _kuolemanpataljoonalainen_... Tuskallisesti ähkäisten\nhän peräytyi ja laskeutui istumaan tuolille, jolta hän taanoin oli\nnoussut naispunakaartilaisen havaitessaan. Ja uusi kuumeen aalto\nhautasi hänet siinä alleen, mutta punertavan kaaoksen syvyydestä\nhän erotti alati silmissään nuoret, kovat tytönkasvot, jotka\nsotilaskiväärin yläpuolella säihkyivät sanomatonta uhmaa ja\nvihaa -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuupe havahtui jälleen niinkuin liekkien keskeltä. Oli jo aamu, joskin\nhyvin varhainen. Katoilta ja betoniholveista nousi kylmää, punertavaa\nhuurua. Kaupungin yllä humisivat jo arkoina auringon siivet, jotka\nnousivat taivaanrannan syvästä hehkusta. Maailma oli kylmästi sininen\nniinkuin jäätynyt lasi. Juna, jota yöllä oli äänettömällä asemalla\nodotettu, oli tullut ja -- mennytkin jo...\n\nHän havaitsi nukkuneensa. Kuume puistatti häntä. Jotakin kovaa oli\nhänen rinnallaan. Hän katsahti alas ja näki silloin, että se oli vanha,\nlukoton kivääri, jonka päässä törrötti katkennut pistin... Ruupe tiesi\nkyllä ketä hänen oli kiittäminen tästä kujeesta.\n\n-- Rintamalutka, sähisi hän ja työnsi kiväärin pois. Se kaatui\nkolisten lattialle. Mutta vaivuttuaan uudelleen niinkuin jonnekin\npohjattomuuteen, hän oli näkevinään jälleen nuo nuoret, uhmaavat\nkasvot, tällä kertaa täynnä kylmää naurua... Hillittömästi eteenpäin\nsyöksyvän sotilasjunan ikkunasta hän nuo kasvot vilahdukselta näki,\nmutta hän itse makasi kuumeisena hylätyssä tavaravaunussa ratapihalla,\nloputtomien kiskojen äärellä...\n\nRuupen siinä tuolipökkelön päällä pienessä asemaravintolassa\nnuhjottaessa, saapui vihdoin päivä ja kohu asemalla alkoi, melu ja\nmeteli. Ensimmäiset junat olivat jo saapuneet ja jälleen lähteneet\nsilloin, kun Ruupe jäseniään ojennellen uudelleen havahtui täyteen\ntajuntaan.\n\nHän havaitsi nyt, että ravintolan puolelle oli tullut sillä välin\nlisää väkeä, meluavia miehiä, kaikilla kiväärit. Joitakuita naisiakin\noli joukossa, mutta yöllistä naispunakaartilaista ei Ruupe heidän\njoukossaan nähnyt. Hän oli poissa. Ruupeen he eivät kiinnittäneet\nmitään huomiota. Ja kuitenkin hänestä tuntui, että joku tarkasteli\nhäntä. Silloin Ruupe tämän oudon tunteen pakottamana avasi silmänsä\nkuumetta täynnä ja näki edessään, kasvojensa tasalla, tutut, tarkkaavat\nsilmät -- kaupungin haudankaivajan silmät... Kallo-Jeremias, joka\nkerran oli ollut ryypiskelemässä Hotelli Kalkutan pohjakerroksessa\nRuupen ollessa myös siellä, siinä todellakin seisoi ja katsoi häneen.\n\n-- Ka, Jeremias! Mistä sinä siihen nyt ilmestyit, veli?\n\n-- Hautausmaalta, mistäpä minä muualta, vastasi Kallo-Jeremias\nomituisen kimeästi ja ohuesti nauraen. -- Palatessani poikkesin tänne\njuomaan kupin kahvia ja näin sinut siinä. Sairasko, vai mitä?\n\n-- Sairas, sairas, valitti Ruupe. -- Vietin muutamia öitä ratapihalla\neräässä vaunuhylyssä ja sain lopulta kuumeen.\n\n-- Selvähän se oli. Eikö sinulla sitten ollut tiedossasi jotain murjua,\nmihin mennä?\n\n-- Eipä sattunut olemaan; mistäpä ne minulle murjut.\n\n-- Tule minun murjuuni, ethän sinä siinäkään voi olla ja kuumeessa\nkellehtiä. Lähdetään, poika!\n\nRuupe katsoi hetken lattiaan, jossa oli tupakanpätkiä ja tyhjiä,\npoljettuja peltirasioita. Sitten hän nousi maailman keinuessa silmissä.\nHän tunsi olevansa kuin venheessä, jota ankara myrsky huojuttaa.\n\nHe tulivat kadulle, jolla lainehti aseistettua, meluavaa roskaväkeä,\naivan täynnä laidasta laitaan. Talojen seinustoilla kyyristeli\npoliiseja naamat irvissä, kokoonlyötyinä. Huudettiin, karjuttiin,\noudot, kapinalliset laulut kaikuivat. Väkijoukko aaltoili sinne tänne.\nSadat kasvot säihkyivät vihaa, sadat nyrkit kohosivat, sadat jalat\nkopisivat jäätyneeseen katuun. Joku kivääri pamahti. Tehtaat seisoivat.\nKatoilta ja betoniholveista nousi punertavaa huurua, ohutta kuin sumu.\n\nHe kulkivat halki kaupungin, Ruupe nojaten haudankaivajan olkapäähän...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeitä alettiin sanoa kaupungissa Huuhkaimiksi, Ruupea ja\nKallo-Jeremiasta. He kaivoivat yhdessä hautoja.\n\nOttaessaan Ruupen luokseen sairastamaan, oli Kallo-Jeremiasta\nsilloin ohjannut salainen ajatus pyytää Ruupea tämän parannuttua\navustamaan häntä hautojen kaivuussa, jota juuri tähän aikaan oli\nhuomattavan paljon. Seikka oli se, että Kallo-Jeremias oli ottanut myös\ntehtäväkseen kaivaa rintamalla kaatuneitten punaisten haudat. Hän sai\ntästä erikoisen lisäpalkkion, ei tosin seurakunnalta, vaan punaisten\nesikunnalta. Kaatuneitten kapinoitsijoiden hautapaikka oli kaupungin\nulkopuolella hiekkaisella Piilin kankaalla. Kun nyt siis Ruupe, viikon\npari haudankaivajan tuvassa laitakaupungilla kuumeessa maattuaan,\nvihdoin toipui, alkoi hän seurata Kallo-Jeremiasta hautausretkille\ntaikauskoisten laitakaupungin lahkolaisämmien parjaamalle Piilin\nkankaalle, jossa oli monta murhaa ja väkivallantyötä tehty.\n\nTälle Piilin kankaalle nyt siis haudattiin tämän rannikkoseudun\nrintamalla kaatuneet kapinoitsijat. Ja niitä tuli paljon: joka\npäivä toivat kuorma-autot ja uupuneet juhdat kuulien ja granaattien\nrepimiä ruumiita, tuttuja, harmaita otsatukkaisia olentoja\nköyhälistökorttelista. Ne pantiin punaisiin, väliin maalaamattomiinkin\narkkuihin ja laskettiin sitten siunaamatta Kallo-Jeremiaan ja Ruupen\nvalmiiksi kaivamiin hautoihin Piilin kankaalle.\n\nMutta eräänä päivänä lähellä pääsiäistä, ylösnousemuksen juhlaa,\nsattui, että kankaalle tuli mustakaapuinen, kalpeakasvoinen mies,\njonka molemmat kaivurit tunsivat yhteiskunnan pohjalle vaipuneeksi\nkummalliseksi papiksi, Musta-Iivariksi.\n\nVaihdettuaan muutamia sanoja heidän kanssaan, hän alkoi siunata noiden\ntuomittujen miesten, kapinoitsijoiden joukkohautoja. Päivä oli silloin\njo lähellä iltaa, ilma oli hyvin sininen ja läpikuultava kuin lasi.\n\nHe olivat sinä päivänä kaivaneet kaksi suurehkoa joukkohautaa, ja he\nolivat melkein uupuneita ja hikisiä. Musta-Iivarin alkaessa hitaasti\nlukea kuoleman ja ylösnousemuksen sanoja noiden onnettomien hautojen\nyli, pysähtyivät molemmat hauturit hämmästyneinä ja jäivät lapioihinsa\nnojaten tuijottamaan tuohon hintelään, mustakaapuiseen, ihmeelliseen\nmieheen. Vaistomaisesti he paljastivat päänsä -- Kallo-Jeremiaskin,\nvaikka hän olikin paatunut materialisti, joka ei uskonut mihinkään\nkuolemantakaiseen todellisuuteen. Hänkin seisoi paljastetuin päin,\nkasvoillaan oudon jylhä, kiristynyt, melkein jännittynyt ilme.\nRuupe, juuri kuumeesta parantunut, seisoi vanhan hauturin rinnalla\nryysyissään ja seurasi kiihkeästi Musta-Iivarin vitkallista vaellusta\nhaudalta haudalle. \"Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun\njälleen tuleman. Herra Jeesus, vapahtajamme, on sinut viimeisenä\npäivänä herättävä...\" Ennentuntematon järkytys valtasi heidät. Siinä\nhe seisoivat kapinoitsijoiden ja erehtyneiden miesten haudoilla\nja ikäänkuin näkivät sillä hetkellä sen peloittavan kurjuuden ja\nyhteiskunnallisen vihan ja verisen katkeruuden pohjaan, joka oli\nnämäkin haudat väkivaltaisesti synnyttänyt. Mutta yli noiden maassa\nmaatuvien, vihaan jäykistyneiden piirteiden kuului Musta-Iivarin lempeä\nja voimakas ylösnousemusääni.\n\nJa päivän sini tummeni huomaamatta heidän ympärillään. Tuli ilta.\nKaukana tasangon äärellä kulki juna, surullinen, harmaa juna.\nMusta-Iivari kulki jo kaupunkia kohti. Ruupe katsoi hänen jälkeensä\nomituisen tunteen vallassa siksi, kunnes hän kumaraisena hävisi\niltaan. Kaupungissa liehuivat punaiset liput; sieltä kantautui lisäksi\nepämääräistä kohinaa ja laukauksia. He alkoivat jälleen kaivaa, mutta\ntuo ajaton tunne, joka oli ottanut heidät haltuunsa Musta-Iivarin\ntullessa kankaalle, vallitsi vieläkin heitä, eivätkä he puhuneet mitään.\n\nRuupe asui edelleen haudankaivajan luona. Kallo-Jeremiaalla oli\nvain yksi huone, tilava ja kaikuva kamari, jonka nurkassa oli\nkeittiökomero. Huone oli täynnä kaikenlaista vanhaa kamaa. Joka aamu\nRuupe heräsi nurkassa, vinon kirjahyllyn päällä olevan pääkallon\nkalseaan tuijotukseen. Sen silmäaukot olivat pohjattoman surulliset\nja tyhjät; Ruupesta oli puistattavaa katsoa sinne. Mutta hän _tahtoi_\nkatsoa, ja hän katsoi, katsoi väliin niin syvälle, että häntä synkästi\nhuimasi, niinkuin hän itsekin olisi jo kulkenut yli elämän ja kuoleman\nrajaviivan... Silloin hän vaipui aina kummallisiin sielua kouraiseviin\nhaaveisiin.\n\nKallo-Jeremiaan vaimo oli karannut vallankumouksen alkuvaiheessa\njonkun konepajatyöläisen kanssa ja myöhemmin kuului kuolleen\nTampereen puolessa väliaikaisessa lavantautihospitaalissa. Jeremias\noli nyt yksin, ja Ruupe keskusteli usein hänen kanssaan. Enimmäkseen\npainostavasta ajasta, parhaillaan riehuvasta kansalaissodasta sekä\nköyhälistön kohtalosta, niistä ne puhuivat. Jeremias oli omalla\ntavallaan valistunut proletaari. Hän oli Marxin teoriain läpitunkema.\nJa hänen mielestään köyhälistön ainoa ja varmin voiton mahdollisuus\nkätkeytyi lähinnä juuri taipumattomaan ja peräänantamattomaan\nluokkataisteluun. Mutta hän ei hyväksynyt aseellista esiintymistä;\nsurkeasti hänen mielestään erehtyivät ne, jotka uskoivat työväestön\nvapautumisen kapitalismista olevan mahdollista sillä tavoin. Sen tähden\nhän saattoi suhtautua usein verrattoman kylmästi niihin työmiehiin,\njotka punaisissa arkuissa tuotiin heidän kaivamiinsa kuoppiin Piilin\nkankaalle. He olivat hänestä anarkisteja, joille teon propaganda oli\ntärkeämpi kuin köyhälistön lopullinen onni ja menestys. He olivat\ntyöväen asian tuhoonviejiä, joille ei voinutkaan toivoa parempaa\nkohtaloa.\n\nRuupe, joka aina oli tuntenut itsensä _köyhäksi_ tuon sanan syvimmässä,\nhälyttävimmässä mielessä, kuunteli Kallo-Jeremiaan sanoja miettien\nja ihmetellen. Hän ei ollut koskaan omistanut mitään haavetta\nparemmasta, mikään aate ei ollut häntä milloinkaan sitonut itseensä,\nmikään yhteiskunnallisen kapinan viima ei ollut liioin hänen mieltään\njärkyttänyt. Maailmankuvaa ei voinut muuttaa, olot olivat sellaiset,\njollaisiksi ne olivat muodostuneet. Tosin hän oli saattanut,\nesimerkiksi juoksuhautatöissä ja vankilassa, mietiskellä yhtä ja\ntoista, mutta yhteiskunta oli hänelle aina pysynyt syvemmältä ottaen\nvieraana, se oli hänelle vain ollut niinkuin uoman pohjalla lainehtiva\nsamea virta, jonka rannoilla hän vaelsi päämäärättömänä, kaiken\nulkopuolella. Mutta nyt kuunnellessaan Kallo-Jeremiasta alkoi hänessä\nitää ajatus, että yhteiskunnan pohjavesissä sittenkin poreili ja\nkuohui, alati muuttui ja liikkui, ja että kiihkeä pyrkimys ajoi niitä\neteenpäin uusia uomia kohti...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin jatkui sota ja painostava, raskas, kestämätön tilanne\nrintaman takana. Yötä päivää kantautui kiskoilta rintaman läheisyyteen\npainuvien junien pauhu. Ihmiset pysyttelivät enimmäkseen huoneissaan\nasuntokasarmeissa, kaduilla liikkuivat vain mellakoivat, hajalliset\nvenäläiset sotamiesosastot ja köyhälistökorttelin syvyyksistä esiin\npurkautuneet ryysyiset, aseistetut joukot. Ryöstöjä tapahtui siellä\ntäällä, ja joitakin ihmisiä asetettiin vastavallankumouksellisina\nseinää vasten...\n\nSattui väliin, kun Kallo-Jeremias ja Ruupe olivat juuri luoneet\njoukkohaudan umpeen, että paikalle laapusti kaatuneiden\nkapinoitsijoiden myöhästyneitä omaisia. Silloin muuttuivat monet\nlaitakaupunkilaisäidit, köyryyn vääntyneet vanhukset, yht'äkkiä\nuudelleen lapsiksi täällä -- autiolla tasangolla, Pääkallonpaikalla,\nkaupungin ulkopuolella. He alkoivat itkien ja käsiään väännellen\npyytää, että vasta umpeen luotu hauta avattaisiin, jotta he saisivat\nvielä vilahdukselta nähdä poikiaan tai miehiään, mutta se ei maksanut\nvaivaa. Ei todellakaan maksanut vaivaa avata uudelleen näkyville\nkaikkea sitä tympeää kauheutta, jota nämä maahan kätketyt arkut\nsisäänsä kätkivät.\n\n-- Mahdotonta, selitti Kallo-Jeremias tällaisille pyytäjille, -- aivan\nmahdotonta. Ettehän edes tiedä, onko omaisenne, poikanne tai miehenne,\njuuri tällä hautapaikalla. Mahdollisesti hän on jossakin toisaalla, ja\nsitä paitsi me emme joudu penkomaan kaikkia näitä hautoja. Se olisi\njokseenkin toivotonta hommaa. Rukoilkaa Jumalaa, että Hän toimeenpanisi\npaikallisen ylösnousemuksen kaikkien näiden raatojen keskuudessa,\nälkääkä meitä... Hyvästi rouva!\n\nKallo-Jeremias tiesi, että punaisten esikunnan taholta usein\nlaiminlyötiin tehdä kaatumistapauksesta tarpeellinen ilmoitus\nomaisille, ja toisinaan taas tehtiin se niin myöhään ja kiertoteitse,\nettä omaiset vasta viime tingassa, jos silloinkaan, ennättivät\nhautauspaikalle punaisella värillä tuhrittuja, pikaisesti\nkokoonkyhättyjä arkkuja joukkohautoihin laskettaessa ja kiväärien\nsylkiessä tuimasti tulta ja savua niiden yllä... Ruumiitkin mätkäistiin\narkkuihin synkällä, hermostuneella kiireellisyydellä, väliin kokonaan\nnurinniskoin... Ja yleisen hajaannuksen ja levottomuuden lisääntyessä\ntapahtui näitä laiminlyöntejä tuhkatiheään, kunnes lopulta -- punaisten\npakolaiskuormien valmistuessa matkaamaan sekasortoisena joukkona itään\n-- ei kukaan enää välittänyt kuolleista paitsi ehkä -- _äidit_.\n\nRuupea poltti usein mielikuva, että hän kaivoi, kuten kerran vankilassa\noloaikanaan, juoksuhautoja suuren, kohisevan rautatielinjan varrella.\nHän oli vanki, ja hänellä oli lapio kädessään ja mustajuovaiset\nvaatteet yllään... Vasta Kallo-Jeremiaan jokin huomautus palautti hänet\ntakaisin todellisuuteen.\n\nKerran he pelasivat pokeria kankaalle tulleitten punakaartilaisten\nkanssa. Heitä oli muutama resuinen mies, joukossa punaisen\nhevoskomppanian päällikkö, pitkäviiksinen metallityöläinen Linteeni.\nHänellä oli yllään ryssän sinelli ja kupeella roikkui sapeli\nnaurettavan pitkän nahkasuikaleen varassa, niin että sapeli raahautui,\nhänen kulkiessaan, kaukana jäljessä. Sen huotra oli paikoin kulunut\npuhki. Mutta pelin ollessa puolessa, huojui rautatieltä päin muuan\nmies heitä kohti. Pelaajia huomaamatta tuntematon mies pysähtyi\numpeenluotujen ja vielä avonaisten joukkohautojen keskelle, veti esille\nrevolverin ja ampui suoraan ohimoonsa... Raskaasti kuin puu hän kaatui\nmaahan.\n\n-- Jassoo, sanoi Linteeni ja pyyhkäisi viiksiään niinkuin ryypyn\njälkeen. -- Sinun vuorosi, Ruupe.\n\nMutta Ruupe oli noussut kivääreillä varustettujen pelaajien piiristä.\nHän oli käynyt kasvoiltaan harmaaksi, ja viivytellen hän lähestyi\nkuollutta. Surkeasti ähkäisten hän kumartui katsomaan sitä. Mies\noli Vaahtosuu-Niko, kummallinen, mielikuvitusrikas atleetti, jonka\nnyrkkeilytunneilla Ruupe oli kerran hyvin kauan sitten käynyt...\n\nPeliä ei koskaan lopetettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa vihdoin alkoi kevät palaa heidän ympärillään. Väliin keskipäivällä\nhe saivat jo työskennellä keskellä auringon liekkejä. Ja eräänä\npäivänä lensi heidän ylitseen kurkien avaruusaura. Ruupe pyyhki\nmultaisilla käsillään kasvojansa ja katsoi valmistuvan joukkohaudan\npohjalta häikäistyneenä noita väkeviä, ihmeellisiä lintuja, jotka\nolivat lentäneet yli vereen tahraantuneen, raunioituneen Euroopan\ntänne saakka. Ja täälläkin niiden silmät kohtasivat raunioita ja\njoukkohautoja... Mutta ne huusivat kuitenkin väkevän uhmansa keväisen\navaruuden rannattomuuteen ja jatkoivat kohisevaa vaellustaan pohjoista\nkohti...\n\nVuosisadan murheellisin kevät oli koittanut. Ja kuitenkin: eikö\nvapauden riemullinen myrsky silloin syöksynyt halki maan -- jopa\nmaasta toiseen! Ja sadattuhannet runnellut, kovat ja katkerat miehet\njuoksuhaudoissa maailman eri kolkilla valmistautuneet jättämään\njäähyväisiä aseille... Eikö näin ollut? Ihmeellinen ja ankara kevät se\noli, täynnä myrskyä, kärsimystä ja vapauden huminaa, kaunis ja väkevä,\nkouraiseva ja kauhistava samalla kertaa...\n\nTaivaan viipyvä sini alkoi jo olla omituisen kipeää katsoa. Ruupea\nkalvoi ja poltti päivien kuluessa yhä väkevämmin levottomuus, sen\nkuuma vimma, ja hän aavisti jälleen pian lähtevänsä. Kerran hän sanoi\nKallo-Jeremiaalle:\n\n-- Älä etsi ja kuulustele minua, jos jonakin päivänä taas häivyn\nnäkyvistä.\n\nKallo-Jeremias nyökkäsi ja kysyi sitten:\n\n-- Sinähän olet vain puolittain mustalainen, etkö olekin?\n\nJohon Ruupe vastasi yksikantaan, niinkuin vältellen:\n\n-- Olen, isäni ei ole mustalainen.\n\n-- Kuka hän sitten on ja vieläkö hän elää? kysyi taas Kallo-Jeremias\nkatsoen Ruupeen sivusta.\n\n-- Kyllä hän tietääkseni vielä elää, mutta sitä en tiedä tarkoin, kuka\nhän on. Kyllä minä kerran otan siitä selon. -- Ruupe oli kiusaantunut,\nhänen katseensa pakoileva.\n\n-- Sää olet sitten jonkinlainen mulatti, huomautti haudankaivaja\nkömpelösti. -- Tarkoitan, että olet siltä väliltä...\n\n-- Juu, siltä väliltä.\n\nKeskustelu päättyi nyt tähän. Ja eräänä päivänä Ruupe sitten hävisi\nhyvin erikoisissa olosuhteissa. Severin matkue saapui sekasortoisena,\nsäikähtyneenä joukkona kaupunkiin monien juhtien kavionkopseessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäihin aikoihin sattui Severin matkueen sisäisessä elämässä tapaus,\njoka hetkeksi kiinnitti matkueen jäsenten huomion siihen. Samun Hilta\noli raskaana. Hän istui vaiteliaana, kalvakkana ja muodottomana,\nsilmissään usvainen, epämääräinen välke, matkavankkureilla, jotka\nkolisten ja työläästi liikkuivat uupuneen juhdan jäljessä keväisellä,\nhohtavalla, jo lumettomalla maantiellä. Kaikki katsoivat toinen\ntoiseensa, ämmät supattelivat värikkäiden saaliensa sisältä. Syytettiin\nmerenrantakaupungissa maleksivaa Ruupea. Samun Hiltan kesällinen\nkatoaminen Hotelli Kalkutan pohjakerroksessa vietettyjen öisten juhlien\naikana nähtiin nyt rumassa, kohtalokkaassa valaistuksessa. Kaikki\ntulivat ikäänkuin vaistomaisesti asettaneeksi huomionsa tuon kesällisen\ntapauksen yhteyteen, sillä he muistivat, nimenomaan muistivat vielä\nsen omituisen tunnelman, joka oli vallannut mielet Samun Hiltan\nlaskeuduttua repaleisin vaattein Ruupen seurassa hotellin betonipihalta\nalas yömajaan. Löytäessään Samun Hiltan autiolta rantalakeudelta,\noli Ruupe tehnyt hänelle väkivaltaa... Kun viitsikin tehdä --\nonnettomalle... Kuiske muuttui pian äänekkääksi murinaksi, kiroiltiin\nkaikki yhteen suuhun ja päiviteltiin tapausta.\n\n-- Mutta päivät olivat levottomia ja tapauksia täynnä. Semmoinen\ntapaus kuin oli yhden heikkomielisenä pidetyn naisen kohtalo,\nunohtui pian. Se muistutti kuitenkin vielä itsestään Samun Hiltan\nsynnyttämisen hetken tullessa. Tämä tapahtui paisuvassa iltakajasteessa\nmerenrantakaupungissa, Hotelli Kalkutassa, jonka pihalle matkue oli\nsekavana, huutavana ja voihkivana joukkona ajautunut. Se oli joutunut\neräässä etäisessä kylässä odottamatta keskelle veritemmellystä,\nkirousta ja kuolemaa. Ankarassa paukkeessa, kylän jo palaessa\nympärillä, oli matkue miesten kiroillessa, naisten voihkiessa ja lasten\nitkiessä lähtenyt ajamaan monien juhtien tuimassa kavionkopseessa\npitkin keväistä maantietä kaupunkia kohti. Samun Hilta, joka oli\nhurjasti tuijottanut taakseen palavaan kylään, oli saanut äkkiä kovia\nkouristuksia ja vääntäytynyt pitkälleen kolisten eteenpäin syöksyville\nvankkureille...\n\nKaikki oli ollut niinkuin pahaa unta. Muudan harhakuula oli osunut\nerääseen mustalaiseen, Holkon Vihtoriin, ja hän oli maannut rattailla,\npohjaheiniin painautuneina, viimeisillään. Ilmaa heidän yläpuolellaan\nolivat halkoneet mustat, ulisevat möhkäleet, joiden merkitystä he\neivät olleet täysin tajunneet, mutta jotka olivat täyttäneet heidät\nsanomattomalla kauhulla. Yrtin kauppamies, joka myös oli roikkunut\njoukon mukana, yksin oli säilyttänyt kylmäverisyytensä. Viimein\noli matkue sekasortoisena rykelmänä ajautunut autiolta maantieltä\nlaitakaupungin ahtaille katukujille, jotka olivat täynnä ehtoon ohutta\nkajastusta, ja niiden sokkeloista Hotelli Kalkutan pihalle, johon se\noli pysähtynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUuvuksiin ajetut juhdat huojuttelivat mielettöminä päitään vielä\ntäpötäysien vankkurien edessä Hotelli Kalkutan tyhjällä pihalla.\nKaupungilta kuului melua, joukkojen kohua ja outoa jylyä. Jotain\nmerkillistä oli tekeillä, mutta mitä, sitä eivät äsken kaupunkiin\nsaapuneet matkalaiset tienneet. Hotelli Kalkutta oli aivan autio\nja äänetön. Ikkunat tuijottivat seinistä mustina, kalseina ja\nelottomina kuin kuolleitten silmät. Kuulanreikiä oli talon ovissa ja\nikkunanpielissä. Eräässä huoneessa ammotti ikkunanläpi tämän lisäksi\nvielä ilman ruutuja. Tuuli puhalsi rajuna ja esteettömänä sisään,\nkuljettaen helmassaan synkeästi päihdyttävää kuolemantuoksua...\nRuskeat, kuolleet liekokasvit puristautuivat talon seiniin niinkuin\nsuojaa etsien. Ryöstetty oli laitakaupunkilaishotelli ja sen isäntä\notettu hengiltä. Muutamana yönä oli sen pihaan työntynyt villiytynyt,\naseistettu väkijoukko. Eräitä laitakaupungin tunkioihmisiä, jotka\nolivat monta yötä viettäneet hotellin pohjakerroksessa, yömajassa,\noli myös joukossa ollut. Kun ovea ei ollut kolkutuksista huolimatta\navattu, oli se rikottu, ja joukko oli syöksynyt sisään niinkuin meren\nmyrskylaine matalikolle. Isäntä oli tullut alusvaatteisillaan ja\nkohotetuin käsin heitä vastaan, mutta hänet oli kaadettu maahan. Hänen\nruumiinsa oli myöhemmin heitetty kaupungin halki virtaavaan jokeen...\n\nJa hänen taloonsa asettuivat nyt säikähtyneet mustalaiset. Yömajan auki\nretkottava ovi ikäänkuin kutsui heitä.\n\nTuuli, joka koko päivän oli puhaltanut pohjoisesta, muuttui myrskyksi.\nAutio, ryöstetty laitakaupunkilaishotelli muuttui entistäkin\nmurheellisemmaksi. Sen huoneissa ei kukaan kulkenut. Myrskytuulen\nkohisevat laineet heittivät sen kolkosti kopisevalle peltikatolle\nhaaskalintujen kirkuvan lauman, kahisevasiipisen. Mustalaiset\npälyilivät pelokkaina tähän myrskytuulen koleaan lahjaan -- mustien,\nvaakkuvien lintujen joukkoon. Harmaat ämmät siunailivat kantaessaan\nolkikupoja hevostallista alas yömajaan, jonka mustalaiset olivat\nmajapaikaksensa valinneet. Miehet olivat äänettömiä, ympärilleen\npälyileviä, päästäessään juhtiansa kärryjen orjuudesta. Ja eräillä\nrattailla heitä kohtasi uusi järkytys: Holkon Vihtori, joka oli\nsaanut taakse jääneessä palavassa kylässä harhakuulan vatsaansa, oli\nmatkalla kenenkään huomaamatta kuollut. Hän makasi matkavankkurien\npohjaheinissä koukkuun vääntyneenä ja lasittunein, puolittain\nnurinkääntynein silmin... Vainaja nostettiin hevostallin seinälle\njäykkään istuma-asentoon ja jätettiin siihen... Joku ämmä sanoi, että\nsiinä Vihtori sitten oli valmiina, jos viimeinen päivä oli koittanut,\nniinkuin näytti, ja Herra kutsuisi elävät ja kuolleet esiin pilvien\njylinässä ja tuomiopasuunain raikuessa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatkustajakoti Kalkutan eräässä syrjäisessä kulmahuoneessa,\nyömajan päällä, makasi Samun Hilta lattialle levitettyjen olkien\nkahinassa synnytyshetkeänsä odottaen. Hänen lähellään kuuhkaili\nKuuran Heta, vanha, harmaa lapsenpäästäjä-ämmä. Vaikka eukko olikin\najatuksiltaan outo ja sai hänkin joskus omituisia kohtauksia, joita\npidettiin sielullisen häiriön pettämättöminä merkkeinä, antautuivat\nlaitakaupungin vaimot kuitenkin mielellään synnytyskärsimystensä\nhetkinä hänen hoiviinsa sen taitavuuden vuoksi, jota akka näissä\npuuhissa osoitti. Hän oli tällöin kylmä, mutta ei luonnoton, vaan\nharkitseva ja karua hellyyttäkin osoittava. Olipa ämmä kerran\npurskahtanut kummalliseen, tolkuttomaan itkuunkin, kun eräs juuri\nelämään, sen monivaiheiseen, ankaraan päivään havahtunut lapsi oli\njoutunut kohta Kuoleman tummiin, humiseviin ikuisuusvaunuihin...\n\nKeltaisilla, vaisusti lampunvalossa hohtavilla oljilla makaavan Samun\nHiltan kasvot olivat kääntyneet pois kaidasta valojuovasta. Hänen\npäänsä oli luonnottomasti vääntynyt taaksepäin, jalat olivat hajallaan,\nsilmät avoinna, ruumiin kasvavasta tuskasta sumuiset. Mutta katseen\npohjalla paloi kuitenkin painavana ja epämääräisenä elämän liekki.\nUlkoa kantautui tuulen vinkuna, kun se ryntäsi aution talon yli. Se\nmuistutti kummallisen läheisellä tavalla nälkäisten koirien ulinaa.\nSiinä myrskyn pauhussa ja ruumiillisen tuskan kuumassa pyörteessä\nloimahti tämän tulevan unissasaarnaajattaren aivoissa palamaan raju\nja outo raamatullinen mielikuva. Hän, Samun Hilta, kaikkien hylkimä,\noli Ilmestyskirjan raskaana oleva vaimo, jota loistava, hehkuva\naurinko verhosi, mutta kuu oli hänen jalkojensa alla ja kaksitoista\ntähteä seppeleenä päässä... Ja suuri, tulipunainen lohikäärme, joka\nseitsemässä päässään kantoi kuninkaallista otsakoristetta ja joka\npyrstönsä huimaisuilla pyyhkäisi kolmannen osan taivaan tähtiä alas\nmaan päälle, odotti hänen lapsensa ilmestymistä kohta nielläkseen\ntämän. Mutta lapsi temmattiinkin Jumalan tykö, ja hänelle annettiin\nkäteen rautainen sauva...\n\nKuuran Heta painoi keltaiset kasvonsa ikkunaruutuun, joka oli kylmä ja\nmusta, painoi kuihtuneet, uupuneet kasvonsa ruutuun ja näki taivaalla,\nkaupungin kattojen yllä, kajastuksen sammuneet liekit... Mutta ämmän\ntakana kahisivat kultaiset oljet, savuttuneen lampun valossa himmeästi\nkiiltävät, ja synnytyshetkeänsä odottava vaimo voihki hiljaista\nkärsimystään julki.\n\nTänä yönä, myrskyn huokaillessa remakoivin tuuliäänin äänettömässä\nlaitakaupunkilaistalossa, jossa matkue vietti levotonta yötään,\nsynnytti mustahuivinen nainen lapsen. Pidellessään vastasyntynyttä\nsylissänsä uskoi vanha Kuuran Heta tämän ensin kuolleeksi, niin\nliikkumaton lapsi oli. Tuollaisen syvän liikkumattomuuden asteen, joka\nliittyi Samun Hiltan pojan olemukseen hänen elämänsä alkusarastuksessa,\nsaavuttaisi tämä vasta vuosia myöhemmin, vieläpä paljon syvempänä,\nrajattomampana, ja olisi se tapahtuva -- kuolemassa... Mutta tuona\nhetkenä, jolloin eriskummallisia koristeita kantava harmaa ämmä piti\nlasta sylissänsä, tuntui kuitenkin elämän humina hänen jäsenissään, ja\njonakin tuokiona vähän jälkeenpäin hän sitten ensi kerran imi sisäänsä\näidinmaidossa ikäänkuin sitä outoa, raskasta unta, joka näkymättömänä\nverhona kietoi unennäkijä-äidin piiriinsä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuupe oli tällä välin saanut kaupungilla kuulla Severin matkueen\ntulleen laitapuolelle ja majailevan autiona olevassa Hotelli Kalkutan\npohjakerroksessa, yömajassa. Erottuaan joitakin aikoja sitten\nmatkueesta, hän oli jättänyt juhtansa ajovehkeineen erään Julkun ukon\nhoitoon. Ukko sai vaeltaa sillä kunhan vain piti sen ruokkimisesta\nhuolen; näin oli silloin sovittu. Hotelli Kalkutan pihalle tultuaan\nRuupe ensiksi meni talliin katsomaan juhtaansa. Se tunsi hänet kohta,\nhörähteli ja hankasi päätään hänen käsivarttaan vasten. Jotakin\nlämmintä virtasi silloin Ruupen ankean mielen pohjalle, ja hän viivähti\ntallissa hetken. Mutta hevosetkin olivat nyt rauhattomia, tuon\ntuostakin ne taukosivat syömästä ja kuuntelivat. Kaupungilta kuului\njoitakin yksityisiä laukauksia ja katkeamatonta rattaiden losketta.\n\nKun Ruupe tuli kompuroiden yömajaan, otti Severi hänet siellä vastaan\njuopuneen sekavin puhein. Kaikki miehet olivat hälventäneet taanoista\njännitystään viinalla. He olivat nyt jokseenkin rohkeita ja päissään.\nRuupe sai piankin heidän välityksellään kuulla, mitä matkalla\nkaupunkiin heille oli tapahtunut. Lopuksi he kertoivat yhteen suuhun\nkaiken Samun Hiltaakin koskevan, eivätkä he suinkaan salanneet Ruupelta\nsitä, mitä epäilyksiä heillä tässä suhteessa oli.\n\nRuupe sai kuin iskun päähänsä. Tuntien sanomatonta sisäistä viiltoa hän\nnousi hitaasti yömajasta hotellin betonipihalle, jossa tuuli kaatui\näänekkäästi voihkien häntä vasten. Hän lähti kuin unessa kulkemaan\npoikki pihan kadunsuuta kohti.\n\nRuupe kulki kompastellen, niinkuin katukujalla olisi ollut askelten\nedessä näkymättömiä esteitä. Jaloissa oli kuin kivipainot. Niin ne\nolivat raskaat. Hän tunsi omituista, jähmeää häpeää, synkkää kuvotusta,\njoka ei ottanut haihtuakseen mielestä. Ja yöllä laitakaupungilla\nkevätsohjoisella kadulla kahlatessaan hän tunsi sen entistä selvemmin,\nalastomammin, jollakin tavoin sisältäpäin valaistuna. Se ikäänkuin\nilmaisi itsensä koko voimassaan täällä ulkona myrskytuulen helmassa.\nHän tiesi, että jossakin taakse jääneen talon huoneessa makasi oljilla\nkaikkien hylkimä nainen ja synnytti hänelle lasta. Tämä ajatus kulki\nvihlaisten hänen olemuksensa lävitse niinkuin katkera, hullu nauru,\npuistattavana. Hän kumartui ottamaan katukujalta sohjoista, likaista\nlumijätettä ja kosketti sillä kuumia kasvojansa. Ja hän muisti sen\njuopumusta täynnä olevan yön, jolloin hän oli etsinyt Samun Hiltaa,\nmustahuivista naista, autiolla rantalakeudella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÖisen, tylyn laitakaupungin läpi Ruupe vaelsi kuin unessa. Äänettömät,\nmatalat talorottelot seisoivat kujan kahden puolen ikäänkuin kätkien\nitseensä jylhiä ajatuksia. Hän oli tullut joen rantaan, jossa\nalastomat, ryhmyiset puuntölkit huojuivat ja ojentelivat kuin rukoillen\nlehdettömiä, mustia oksiansa. Hän kulki niiden alla sillalle päin.\n\nJonakin hetkenä sitten kulki hänen ohitseen kymmenkunta\npunakaartilaista reuhaten ja kiroillen, kivääreitään huojutellen. He\neivät huomanneet Ruupea puiden alla. Tuon tuostakin he heristelivät\nnyrkkejään taivasta kohti, ja heidän kirouksissaan kaikui hätäännys ja\nepätoivo. Heidän silmiinsä epäilemättä kangastui jo häviö ja sen takana\n-- kenttäoikeus... He laahustivat köyhälistökorttelin kevätsohjoisella\nkatukujalla ja hävisivät viimein sillalle päin, jolta suunnalta alkoi\nkohta kuulua kiihkeä kiväärituli.\n\nRuupe pysähtyi ja jäi kuuntelemaan. Laukaukset kajahtelivat yössä\nherkeämättä sillan suunnalta, jonne äskeinen kiroileva, aseistettu\nryysyläisjoukko oli häipynyt. Keskikaupungilta kantautui monilukuisten\nrattaiden jylyä. Silloin hän kääntyi mennäkseen, mutta vielä kerran\nhän katsoi mustana lainehtivan joen toiselle rannalle. Tehtaitten\nsavupiiput kohosivat siellä esiin ahdistavasta sumusta niinkuin\njättiläismäiset, uhkaavat kirouskäsivarret... Näytti kuin kiväärituli\nolisi umpimähkään suuntautunut juuri noihin liikkumattomiin\njättiläiskäsivarsiin... Tykkipatterikin oli ylempänä rannalla\ntoiminnassa. Tiheiden leimahdusten aikana Ruupe erotti tykkien takana\nseisovien miesten kasvot. Ne olivat hikiset, kovat ja piirteiltään\nvääntyneet.\n\nLoputtomia kuormajonoja lähti vaeltamaan kaupungista pois. Hevoset\nhirnuivat. Rattaat loskuivat yön helmassa, satojen pyörien huojunnassa.\nBetoniholvit kaikuivat ontosti. Pako itään oli alkanut.\n\nRuupe kulki Hevostorin kautta takaisin Hotelli Kalkuttaan. Ja hänestä\ntuntui kaiken aikaa siltä, niinkuin pahat henget olisivat ajaneet\nhäntä takaa myrskytuulen vaunuissa. Aamuvaloa, läpitunkevan kirkasta\nja punertavaa, lainehti jo kaikkialla. Kevät! Ruupea huimasi. Hänen\nedessään oli se autio talo, johon mustalaiset olivat juhtineen illalla\nyöpyneet. Talo katsoi häneen mustin, kuollein ikkunoin, joihin aamun\nnäkymättömästä maailmasta viskautuivat jo sarastuksen punaiset,\nverestävät valonuolet. Hän jäi siihen hetkeksi liikkumattomana\nseisomaan sielun myrskyn puistaessa koko hänen olemustaan.\n\nMutta sisällä talon etäisessä kulmahuoneessa, jossa lampun vipajava\nvalo oli sammunut, makasi oljilla sumean onnellinen Samun Hilta\nvastasyntynyt vierellään ja valjuilla huulilla ohut hymy. Huoneessa\nvallitsi hento rauha. Kuuran Hetakin oli hetkeksi vaipunut huoneen\nnurkassa pieneen linnununeen.\n\nAlhaalla yömajan pohjattomuudessa olivat miehet sortuneet\nviinapottujensa ääreen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuupe oli heittäytynyt maata laitakaupunkilaishotellin pihalla\noleville mustalaisvankkureille. Häntä ympäröi syvä kylmyys, koko\nolemus värähdellen hän painoi kasvonsa heiniin. Hän makasi kauan tässä\nasennossa. Ja silloin alkoi hänen mieltään polttaa muisto siitä yöstä,\njolloin hän samoin oli maannut vaellusvankkurien pohjalla palattuaan\nSamun Hiltan kanssa rantalakeudelta. Hetken hevostallissakin hän muisti\noudon selvästi ja varjottomasti, muisti, kuinka hamppuköyden jälki\nkaulassaan oli syöksynyt Samun Hiltan jäljessä autiolle betonipihalle,\njohon lankesi kattojen yli tulvivan aamunkoiton syvä valo. Tallin\novella oli häntä kohdannut ihmeellinen hetki, joka oli säteillyt\nanteeksiantamusta, ja tuon hetken muisto virvoitti häntä vieläkin,\nvirvoitti monien piinapäivien takaa, se rauhoitti häntä ja herätti\nvalveille uinahtaneen toivon. Ruupe kohotti kasvonsa ja näki vaalenevan\ntaivaan ja sammuvat tähdet. Suloinen viileys kosketti häntä. Hän vaipui\nsyvälle siihen ja nukkui huomaamattaan, kuohuva, levoton laitakaupunki\nympärillään.\n\n-- -- --\n\nAamulla, matkueen hankkiutuessa lähtemään pois kaupungista, jossa\nmustalaisilla ei nyt ollut mitään tehtävää, sattui pieni tapaus.\n\nJuhdat oli jo valjastettu rattaiden eteen. Myös Ruupe oli jo\nvaljastanut hevosensa. Se seisoi odottaen, pää riipuksissa, Hotelli\nKalkutan pihalla Julkun ukon silmälläpitämänä. Tuuli oli tyyntynyt,\nmutta aamu oli kylmä ja täynnä viiltävää valoa.\n\nRuupe oli mennyt vielä alas yömajaan juomaan vettä, jota oli vähää\nennen noudettu pihalla olevasta betonikaivosta. Kun hän palasi, oli\nhänen rattailleen kannettu sillä aikaa läjä olkia, joissa oli siellä\ntäällä verta.\n\n-- Mitä nuo ovat? kysyi Ruupe kumeasti osoittaen sormellaan vertyneitä\nolkia kärryillään.\n\n-- Mitäpä muita, selitti lähellä seisova Taarin ämmä muikeasti\nhymyillen, -- mitäpä muita kuin niitä pahnoja, joiden päällä Samun\nHilta makasi viime yön, synnytyspahnoja...\n\nTaarin akka oli puhuessaan tullut aivan lähelle. Hän seisoi nyt\nmatkavankkurien vieressä pidellen toisella kädellään kiinni aisasta.\nRuupe ei ensin ymmärtänyt mitään, mutta hän tunsi hämärästi oudon\nsielullisen myrskyn valuvan jälleen mielensä pohjalle. Hän katsoi\navonaisin silmäterin niinkuin tyhjään. Mutta sitten hän raivostui,\nhän joutui suorastaan silmittömän kiihkon valtaan. Kooten kuumin,\nkoukkuisin sormin nuo kovanonnen oljet käsiinsä, hän aution talon\npihalla heitti ne Taarin ämmän kasvoille. Sitten hän nyhtäisi hevosensa\njuoksuun ja ajoi pois. Matkue, jossa oli myös Samun Hilta lapsineen,\nseurasi hurjistunutta miestä.\n\nHe kulkivat halki laitakaupungin, päämääränä suuriin sisämaakyliin\njohtava maantie. Kapealla katukujalla seisoi Kallo-Jeremias erään\njokseenkin siivottomalta näyttävän kerjäläisukon vieressä. He\nhuomasivat Ruupen, joka juuri silloin ajoi rattaitten räiskeellä heidän\nohitseen, mutta tämä ei nähnyt heitä.\n\n-- Jopa Huuhkainkin on heittäytynyt siivilleen, huomautti\nkerjäläisukko, jonka suupielistä valui ruskeata sylkeä.\n\n-- Niinpä näkyy heittäytyneen, vastasi Kallo-Jeremias hankkiutuen\nlähtemään yksin haudoille...\n\nTämä kohtaus sattui vielä lähellä Hotelli Kalkuttaa, jonka pihalla\nHolkon Vihtori istui yhä liikkumattomana tallin seinustalla katsoen\nsuoraan eteensä kuollein silmin... Ja taivas kattojen yllä kajasti\nihmeen kaukaisena ja sinisenä.\n\nMutta sillä välin matkue, joka oli viettänyt Hotelli Kalkutan\npohjakerroksessa yön, harhaili vitkaan eteenpäin. Koko\nköyhälistökortteli oli liikkeellä. Matkueen oli pakko toisinaan\npysähtyä, kun meluava väkijoukko sulki katukujat. Tuo ryysyinen\nihmismassa lainehti kuin meri. Viimein matkue pääsi maantielle, joka\nväljänä ja mittaamattomana avautui sen eteen.\n\nSilloin Samun Hilta, joka oli tähän asti liikkumattomana maannut\nvastasyntyneen vieressä rattaitten pohjaheinissä, kohottautui\nnähdäkseen vilahduksen matkueen etupäässä kulkevasta Ruupesta.\nJossakin syvällä hämärän mielen pohjalla poltti hänessä rakkaus tuota\nonnetonta, mieletöntä miestä kohtaan. Mutta hän ei nähnyt Ruupesta\ntällä hetkellä muuta kuin hartiat ja osan sivuunkääntyneistä harmaista\nkasvoista, jotka jäykässä kovuudessaan olivat tutkimattomat. Ja tuiman,\nsanomattoman kaipauksen virratessa niinkuin sula lyijy jokaiseen\njäseneen, hän viskautui takaisin vastasyntyneen lapsensa viereen\nvankkurien pohjalle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidän matkansa suuntautui suoraan sisämaahan. Tultuaan lähelle\nsuurta, kohisevaa jokikylää, joka halkoi rikkaita seutuja, he\nkohtasivat pakenevia, jotka vaelsivat loputtomana jonona itään,\nkohden loimottavaa, punaista kangastusta... Väsyneitten juhtien\nsiloissakin liehuivat punaiset rääsyt, joidenkuiden pakenijain rattaat\noli koristettu, jotkut lauloivat vääntynein, kiihkoisin kasvoin\nihmeellisiä, yhä toistuvia lauluja. Yhtämittainen kärryjen kolina\nkaikui sumeana halki päivien ja öiden. Se oli omituinen, mahtava\nkurjuuden saatto, joka häipyi itään.\n\nHe kohtasivat villiytyneitä, valtoimia hevosia, joiden selästä\npunaiset ratsastajat oli ammuttu maahan. Toiset näistä korskuvista,\nvaahtokylkisistä, hurjistuneista eläimistä pääsivät pakenemaan,\nmutta toiset he onnistuivat pidättämään ja sitomaan kulkevien\nmatkavankkuriensa perään nähtyänsä niiden kiinniottamisesta ankaraa\nvaivaa maantiellä ja jokiuomassa, jossa vaipui väliin syvälle\nupottavaan kevätsohjoon.\n\nMuutamat näistä kiinniotetuista, rattaiden perään sidotuista juhdista,\nkuolemaan asti säikytetyistä, he sitten vaelluksen kestäessä joutuivat\nluovuttamaan pois hiljentyneissä maantievarsikylissä, joissa niiden\noikeat omistajat odottamatta sukeltautuivat näkyville. Toisinaan oli\nsyntyä ilmitappelu näiden hevosten tähden, mutta lopuksi kävi aina\nniin, että hevonen oli luovutettava. He lähtivät kiroillen ja manaillen\njatkamaan matkaansa.\n\nSe oli hurjaa menoa. Ja yhä he vain kohtasivat noita kummallisia\nmatkueita, pakolaiskaravaaneja, pitkin keväisiä, kohisevia teitä\nkulkevia. Siinä oli loputtomia jonoja hevosia, jotka vetivät\njäljessään rattaita täynnä miehiä ja naisia, vieläpä lapsiakin,\npunaisilla nauhoilla koristeltuja. Ja outo, punainen huumaus ajoi\nheitä eteenpäin, se häilyi heidän yllään niinkuin pilvi ja loisti\nkaukana pakolaiskuormien edessä niinkuin tulipatsas... Jokaisen juhdan\nkulku oli suunnattu itään. Ja näiden jäljessä kulkivat mustalaiset,\nkeltaisen maantien kulkurit, ja heidän joukossaan Ruupe sekä Yrtin\nkauppamies, jonka paisuneen vatsan ympärillä oli jälleen värikäs vyö,\nräikeästi koristeellinen, pitkän, rennosti pitkin kuvetta roikkuvan\npuukkohoidon kannatinhihna. He huojuivat eteenpäin räyhäten ja aamusta\niltaan toisilleen tarinoita kertoillen sekä omistaen itselleen\nkaiken, mikä jäi tienoheen itään matkaajilta. He vetivät kuin suurta\njättiläisnuottaa, johon tarttui valtoimia, ryöstettyjä hevosia,\nheiniä, koreja täynnä ruokatarpeita, voita, leipää, häränreisiä...\nNäin he vaelsivat eteenpäin pitkin keväisiä, kohisevia teitä synkeässä\nkuolemanriemussa. Lapset osoittelivat sormillaan kuolleita, vielä\nkorjaamattomia kuulien repimiä ruumiita, joita silloin tällöin\nsukeltautui matkueen nähtäviin teitten varsilta. Syntyviä kukkia ja\nruumiita... Ruupea kalvoi sairaus, syvä sairaus.\n\nPakenijoiden vaelluskuormat olivat jo kadonneet pois, mutta\nniiden sijaan he kohtasivat nyt voittajien joukkoja, harmaita ja\nvalkonauhaisia, kiväärein varustettuja. Maanteillä kohisi alati\nniinkuin myrsky... Joka aamu he jossakin majapaikassaan heräsivät\nmarssivien rivistöjen ja tykkivankkurien pauhuun. Ja yhä suurempi\nlevottomuus valtasi heidät.\n\nKerran he tulivat kylään, jossa kenttäoikeus oli juuri langettanut\ntuomionsa. Kuusi likaista, ryysyistä olentoa vaappui nyt vartioston\nsaattamana hautausmaata kohti, kuusi olentoa, joihin rintamakurjuus\noli painanut leimansa. Tuomittujen joukossa oli myös kaksi naista,\njoiden hartioilla roikkui miehentakit. Ruupe katsoi heihin äkillisesti\nhavahtuen joukon kulkiessa pysähtyneen matkueen ohitse. Ei, hän ei\nollut erehtynyt: toinen naisista oli samainen proletaarityttö, jonka\nhän kuumehoureissa oli tavannut keskellä kamalaa talviyötä äänettömällä\nasemalla, kiskojen kylmässä hohteessa. Tytön silmät olivat kovat,\ntäynnä vihamielistä kuolemanhehkua... Synkeä joukko häipyi vitkaan\nnäkyvistä.\n\nTämä odottamaton jälleennäkeminen saattoi Ruupen kummallisiin\nmietteisiin. Tytön kasvot ikäänkuin uivat hänen ohitseen kevätsumussa,\nnuortean kovina, vihamielisinä. Mutta vähitellen uudet ajatukset\najautuivat matkan jatkuessa niiden eteen. Hän kahlasi silloin jo oman\nyksilöllisen tuskansa syvyydessä. Tie hänen edestään oli kuin lyöty\numpeen, se oli tiheneviin varjoihin hukkumaisillaan... Hän oli alati\nnäkevinään edessään heikkomielisestä naisesta syntyneen lapsen laihat,\nsyyttävät kasvot. \"Mitä merkitsee minulle enää nainen ja rakkaus\",\najatteli hän joskus epätoivoisena. \"Ei muuta kuin hullua takkuisin\nhiuksin ja verisiä synnytysolkia, jotka on salaa kannettu rattailleni\naution talon pihassa... Siinä kaikki.\"\n\nHän oli saanut vaelluksen kestäessä kuulla, että tuo raaka pila Hotelli\nKalkutan pihalla laitakaupungilla oli ollut Severi Yrtin keksimä. Tämä\nseikka ei sittemmin unohtunut hänen mielestään koskaan. Hänestä tuntui\nkuin hän vielä jossakin muodossa olisi heittävä nuo veriset pahnat\nrikkaan kiertolaiskauppiaan kasvoja päin. Niinkuin sitten myöhemmin\nkävikin...\n\nMutta sillä välin liukuivat nämäkin ajat ohitse niinkuin ruumisvaunujen\njono. Sanottiin, että oli tullut rauha -- vankileirien rauha... Toiset\nsanoivat, että _vapaus_ oli saavutettu, verellä ostettu, toiset taas,\nettä se oli kadotettu. Vankileireistä alkoi saapua ensimmäiset vapaaksi\nlasketut miehet valjuina kuin haamut, ja nämä resuiset, palanneet\nolennot kertoivat laitakaupungilla ihmeellisiä juttuja. Mustalaisetkin\n-- heidän joukossaan Ruupe ja Yrtin kauppamies -- kuuntelivat näitä\nsynkeitä tarinoita aikansa, kunnes he kyllästyivät niihinkin ja\nhäipyivät jälleen maanteille, joilla tosiaan vallitsi rauha --\nmaanteiden rauha... Mutta tuli aika, jolloin nämäkin jäivät.\n\nMustahuivinen nainen, Samun Hilta, ja hänen lapsensa olivat silloin\njo häipyneet Ruupen näkyvistä. Kun hän sitten vuosien mentyä jälleen\nkohtasi heidät eri aikoina ja eri paikoissa, tapahtui se aivan toisissa\nolosuhteissa. Kuitenkin Ruupe aina jossakin vaiheessa kuuli kerrottavan\nkummia tarinoita tästä mustaa huivia kantavasta naisesta. Tämä oli\nmuuttunut hyvin ihmeelliseksi. Hän oli alkanut saarnata unissaan,\nniin kerrottiin. Tämä kohtaus saattoi tavoittaa hänet väliin kolisten\neteenpäin kulkevilla vankkureilla loputtomassa vaelluksessa, maantien\ntomun kierrellessä häntä niinkuin kultainen savu, väliin hämyisissä\npirteissä, väkeä täynnä olevissa. Jostakin hyvin etäältä tuntuivat\nhänen sanansa silloin tulevan, niin etäältä, ettei niillä ollut enää\nkosketusta todellisuuteen.\n\nKuullessaan kummien sanojen kaikuvan naisprofeetan suun kautta,\nuskottiin suurissa jokivarsikylissä yleisesti viimeisten aikojen\ntulleen tai Baabelin vankeuden avautuvan vähitellen eksyneen kansan\neteen. Kohta odotettiin suuren valon näkyvän avaruusmeressä ja kulkevan\nviiltäen idästä hamaan länteen. Perikatoon tuomittujen maailmojen\nkohina olisi täyttävä kaiken. Mutta niiden takaa olisi hehkuvina\npaljastuva uudet maat ja uudet taivaat, joissa vanhurskaus asuisi...\nJa kuumina ja tummina kohosivat virsien laineet synnintuntoisista\nsydämistä.\n\nMutta kun aika kului eikä mitään tapahtunut, palautui elämä vitkaan\nvanhoihin uomiinsa.\n\nMustaa huivia kantava mielenvikainen nainen kulki edelleen niinkuin\nrauhaton varjo kylissä.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\nPÄÄKALLONPAIKALLA\n\n\n\n\nKUUDES KERTOMUS\n\nVAIHTUVIEN VUODENAIKOJEN HELMASSA\n\n\nJa vuodenajat kulkivat kohisten heidän ylitseen jylhänä, värikkäänä\nsaattona. Yrtin kauppamies muuttui Ruupen silmissä. Hän vanheni. Ruupe\nnäki tuon ennen niin voimakkaan varren jollakin tavoin kutistuvan\nkokoon. Tuo kaikenlaisten paheiden runtelema ruumis muuttui yhä\nmuodottomammaksi. Vuosien mittaan hän oli lihonut, ylettömästi\nlihonut ruumiiltaan, ja hänen äänensä oli tullut nautitusta rommista\nkäreäksi. Yhä pidemmiksi aikajaksoiksi he, Severi ja Ruupe, jäivät\nYrtin ränstyneeseen, ennen niin humuiseen sukutaloon. Seurasi\nvitkallinen alaspäinmenon aika. Partaisen Severin vanhetessa ja\nrappeutuessa supistui myös hänen kauppapiirinsä. Joka vuosi siitä\nliukuivat aina jotkut markkinapaikat pois. Ja lopulta kauppias tuskin\npoistui talostaan. Hän oli nyt vain vanha, lihava, raunioitunut ukko.\nJoskus hän suorastaan vaipui jonkinlaiseen höperyyteen, hämärään\nliikkumattomuuden tilaan, jolloin hän kuvitteli kaikenlaisia.\nMutta taas, silloin kun vähimmän odotti, saattoi tuossa valtavassa\nlihaläjässä leimahtaa älyn kirkas, riemullinen salama, kuten häipyvänä\nmuistona entiseltä ajalta.\n\nMutta enimmäkseen kalvoi outo pelko Severin sielua. Hän oli paljon\npahaa tehnyt, ja hänellä oli vihamiehiä liuta. Kaikkien Severi epäili\nhautovan kostoa häntä vastaan. Mutta Ruupea, jolla oli hänelle eniten\nkostettavaa, hän ei epäillyt, tai jos hän toisinaan epäilikin, niin\nhän ei sitä kuitenkaan koskaan näyttänyt. Hän uskoi Ruupen olevan niin\nhänen vallassaan, ettei tämä voisi hänelle kostaa, vaikka tahtoisikin.\nJa outoa olikin, että Ruupe siirsi aikomuksensa häneen nähden\nvuodesta vuoteen tekemättä mitään. Hän jätti monta hyvää tilaisuutta\nkäyttämättä. He elivät Yrtin vanhassa, rappeutuneessa talossa\nmerenrantakaupungin äärellä ja muistelivat menneitä; he olivat kuin\nhaamuja omilla raunioillaan. Heidän kasvonsa muuttuivat tänä aikana\nkokonaan.\n\nEräänä kevättalven yönä Severi heräsi huoneessaan yht'äkkiä. Hän katsoi\närtyneenä, ikäänkuin vielä unen vallassa pimeää huonetta. Kaikki oli\näänetöntä mustassa yössä, ahdistavaa, liikkumatonta. Mutta kuitenkin\nkauppias oli äsken kuullut kovan kolauksen. Se oli aiheutunut kirveen\nputoamisesta; hän tiesi sen, unessa oli nähnyt senkin, kun kirves\nputosi. Mutta kenen kädestä se oli pudonnut, sitä hän ei voinut sanoa,\nkoska kirveenkantaja oli kaiken aikaa seisonut niinkuin hopeisessa\nusvassa tai kuin valkean pilven sisällä. Porstuassa oli seisonut\njulmana ja uhkaavana.\n\nMutta Ruupe nukkui yskäisenä, puuskuttaen ja kurkku koristen kaidalla\nlavitsalla ovensuupuolessa. Hän ei ollut kuullut mitään.\n\n-- Ruupe, huusi vanha kauppias koleasti, -- kuulitko, kuinka äsken\nkirves putosi murhamiehen kädestä?\n\nRuupe havahtui unesta ja alkoi pälyillä viekkaasti, samein silmin\npimeyden halki.\n\n-- Voi teitä, sanoi hän hetken kuluttua valittaen, -- olette nähnyt\npainajaisunta. Kahmaiskaa pimeässä pöydältä käteenne huuhkan siipi ja\nsipaiskaa sillä sitten kolmasti kasvojanne, niin jo pakenevat hirmut...\n\n-- Älä loruile turhia, murisi Severi, -- nukkuva sika, mikä oletkin.\nSano suoraan, kuulitko äsken kirveen kolausta...?\n\n-- En, en kuullut, vastasi Ruupe jo hädissään. -- Hiljaista on ollut\nympärillä. Painajaisunta olette nähnyt, painajaisunta, tolkkaili hän\nyhä ja kavahti istumaan.\n\n-- Periköön sinut helvetti, vanha karju! Unta se ei ollut, sen vannon.\n-- Partaisen, harmaan kauppiaan silmät kiiluivat ja keltaista vaahtoa\ntippui suupielistä. Ruupe oli kuulevinaan hänen samean verensä raskaan\nkohinan. Ukko sanoi matalammin:\n\n-- Katso porstuaan, kuka väijyi henkeäni.\n\n-- No se nyt on. -- Ruupe nousi ylös lavitsalta mutisten jotain\nepäselvää, käsittämätöntä, jota hän tuskin itsekään ei täysin tajunnut.\nHän hapuili pöydän luokse ja sytytti kynttilän. Synkät, vipajavat\nvalohäivät syntyivät äänettömästi seinille. Kauppias katsoi niitä\nraskaasti hengittäen, mitään puhumatta. Ruupe kompuroi ovelle, avasi\nsen hitaasti, viivytellen, ja katsoi porstuaan.\n\n-- Porstua on tyhjä, ilmoitti Ruupe käheästi hetken tuijotettuaan, --\naivan tyhjä niin pitkälti kuin sitä on.\n\n-- Katso, onko ulko-ovi visusti kiinni, käski Severi taas.\n\n-- Kiinni on.\n\n-- Avaa se ja katso, onko tähdessä taivas. Ruupen askelet katosivat\nporstuaan. Hän avasi väsyneesti ulko-oven. Etäinen, raikas ilmavirta\nhäivähti avonaisesta ovesta kauppiaan rappeutuneisiin, houreisiin\nkasvoihin asti. Se oli kuin kylmä käsi, joka äkkiä sukeltautui esiin\npimeän ja avaran tyhjän helmasta kadoten taas.\n\n-- No, näitkö tähtiä? kysyi Severi, kun Ruupe jälleen seisoi huoneessa\nsammunut kynttilä kädessään. He eivät nähneet toisiaan, niin sakeaa oli\npimeys.\n\n-- Tähdet ovat kadonneet pilviin, vastasi Ruupe kalseasti.\n\n-- Kaikkiko?...\n\n-- Kaikki. Jos yksikin tähti olisi pilkottanut, olisin sanonut sen,\nuskokaa minua. Autiona, pilvien peitossa on tähtien koto...\n\nVanha, raunioitunut kauppias uskoi. Hän huokasi helpottuneena, Hänelle\noli ennustettu vuosia sitten, että hänen elämänsä saa väkivaltaisen\nlopun ylen tähtikirkkaana yönä. Suurien kiintotähtien silloisen\nasemankin oli kirjavasaalinen mustalaisämmä, Tompaan muori, eräänä\nkauniina syksynä Amurin puolella Tampereella tarkoin määritellyt\nkuuntelevalle hevoskauppiaalle. \"Varo sitä yötä\", oli puolittain\njuopunut, kuolemanharmaa akka hiljaa kähissyt, \"sillä sinä yönä, niin\ntotta kuin tähtien paimen on olemassa, käy vihanpuukko sisuksissasi\".\n\nÄänettömyys, suuri äänettömyys ja pimeys oli kaatunut koko olevaisen\nylle. Mutta meren puoleisella taivaanrannalla väistyi pilvivuori\nvitkaan syrjään, ja yksinäinen tähti kimposi näkyviin.\n\nSitten puhkesi tuuli, joka riuhtoi puita maassa ja pilviä taivaalla\nsekä huojutti kitisevää kaivonvinttiä Yrtin pihassa, yömustassa,\nkuolleesti kajastavassa. Mutta tuulen käyntiä ei kuullut enää partainen\nkauppias. Hän nukkui. Ruupe yksin makasi valvoen lavitsalla huoneen\novensuupuolessa ja mietti karmeana houreisen isäntänsä näkyjä.\n\nJonakin yön kohtana osuivat Ruupen silmät sitten tuohon yksinäiseen\ntähteen etäisen meren yllä. Hän näki sen ikkunasta. Se oli hyvin\nsuuri ja ihmeellinen tähti. Ja hän imeytyi katsein siihen kiinni,\nniinkuin lapsi imeytyy suullaan äitinsä rintaan. Hän tunsi outoa voimaa\nvirtaavan jäseniinsä, salaperäistä väkevyyttä, joka saattoi hänet\nkummallisella tavalla hämmennyksiin. Seisoen keskellä ääretöntä ja\nmitatonta kaaosta hän tunsi itsensä yht'äkkiä ikäänkuin _Jumalaksi_,\njolla oli voima ja väkevyys muuttaa ihminen tomuksi ja tuhkaksi...\n\nSe oli vaarallinen hetki. Ruupe ihmetteli todella jäljestäpäin, ettei\nhän silloin tehnyt vanhasta kauppiaasta loppua. Se oli hänestä aivan\nkäsittämätöntä. Mutta joka tapauksessa hän tunsi siirtyneensä jälleen\naskelen lähemmäksi tekoansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellaista se oli: surkeutta, halpamaista väijymistä, harhanäkyjä.\nRuupe sai kauppiaalta vähitellen ongituksi tietoonsa kaiken, senkin,\nmissä hän säilytti rahansa. Sillä olihan hän myös ryöväri, tosin vielä\nristinpuuhun naulaamaton.\n\nOn muuten vaikeata sanoa, kuinka kauan heidän synkkä, eriskummallinen\nelämänsä talossa, jossa he tähän aikaan melkein alati oleskelivat,\n(sillä tuo suuri mies pelkäsi jotain, aina vain pelkäsi, joskus\njuopuneena tai unissaan itkikin kuin pieni, avuton lapsi...!) olisi\nvielä jatkunut, ellei rappeutuneen kauppamiehen käytös olisi muuttunut\nylenmäärin kiusalliseksi. (Vastenmielinenhän hän oli aina ollut!)\nRinnan ruumiillisen raunioitumisen kanssa tapahtui hänessä tähän aikaan\nasteettainen henkinen luhistuminen. Hän menetti omituisesti yhteytensä\nkaikkeen. Mutta Ruupeen hän näytti yhä omituisesti luottavan, vaikka\nhän joskus saattoikin katsoa tähän tuuheitten kulmakarvainsa alta\nluihusti, vaanien. Kenties hän alitajuisesti silloin jo aavisti sen\nkohtalon hahmopiirteet, jonka Ruupe hänelle olisi valmistava; hänen\nmuodoton ruumiinsa jännittyi tällaisina hetkinä niinkuin hyppyyn...\nMutta joka tapauksessa hänen luottamuksessaan Ruupeen oli jotain\nkauheaa, luonnotonta ja irvokasta, tämä saattoi nauraakin sille väliin\npitkän hetken. Ruupen nauru kuitenkin hyytyi Severi Yrtin solvatessa\nhäntä usein päivän umpeen mitä ilettävimmillä nimityksillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuupe kuunteli niitä mitään puhumatta, mutta joskus kuitenkin hän\ntahtoi päästä pois tuon käheän äänen kantamilta, ja hän harhaili\nsilloin puolittain päihtyneenä talon takana kuivuneessa jokiuomassa\nmietiskellen sekavasti omia asioitaan. Tällaisina hetkinä hän saattoi\nmuistaa kummallisen selvästi myös hirtetyn Alvarin. Tämä ikäänkuin\nseisoi hänen edessään kuivuneessa jokiuomassa ja näytti omituisen\nohueksi kurrautunutta, venynyttä kaulaansa. Mutta sitten syöksyivät\nniinkuin näkymättömät vedet pauhaten hänen ylitseen, ja hän oli\npoissa... Ja Ruupen mielen täytti sanomaton autius ja katkeruus.\n\nEräänä iltana, auringon laskiessa, Ruupe riisui itsensä punaisten,\nsuloisesti eksyttävien varjojen keskellä aivan alastomaksi ja syöksyi\noudon ikävän huumassa pitkin viileää jokiuomaa hohtavaa auringonlaskua\nja merta kohti... Se oli ihmeellinen hetkien jakso viileässä\njokiuomassa, kirpaisevan auringon edessä. Oli kuin hän olisi silloin\nsyöksynyt uuden elämän sisään, jossa hänet valtasi uudistumisen ja\nanteeksiantamuksen kipeä tarve.\n\nMutta sitten Ruupea jälleen riipaisi jylhän todellisuuden kosketus.\nYrtin talosta, ylhäältä kaljulta mäeltä, kantautui melua ja lähtevien\nmustien ja ruskeitten juhtien loittonevaa kavionkopsetta. Hän seisoi\nalastomana kuivuneessa jokiuomassa ja kuunteli tuota kumeaa ääntä. Ja\nhän käsitti hämärästi oman mielettömyytensä. Jossakin meren ja taivaan\näärellä hyvin kaukana laski hohtava, suuri aurinko, sammuen vitkaan\nomaan loistoonsa. Alkoi tuulla. Ruupe kuuli ympärillään kukkien suhinan\nja tunsi paljaissa jaloissaan kuivan heinän viillon. Kuivunut jokiuoma\ntuntui pitkin pituuttaan henkivän omaa kaipaustaan.\n\nTuulen nuollessa paljasta ruumista palasi Ruupe takaisin vaatteilleen.\nHän pukeutui ja lähti sen miehen luokse, joka oudolla tavalla oli\ntullut hänen kohtalokseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräs syksy monien muiden syksyjen joukosta. Markkinat olivat juuri\npäättyneet ja talo tyhjentynyt mustalaisista ja muista kulkureista.\nTaloon kuperalle mäelle jäi ainoastaan Tuulispää, vanha höperö\nsikopaimen, kaksi ämmää sekä mieletön kauppias ja Ruupe.\n\nKului kuitenkin muutamia päiviä tapahtumatta mitään. Severi, joka ei\nollut lähtenyt kauppamatkoille nytkään, vietti aikansa huoneeseensa\nsulkeutuneena ja enimmäkseen päihtyneenä. Mutta olipa hän humalassa\ntai ei, oli hän tähän aikaan aina yhtä tolkuton, sekava, ärtynyt ja\ntäynnä jähmeää viileyttä. Ruupen oli tuiki vaikea tulla hänen kanssaan\ntoimeen, sillä ei kulunut päivääkään, ettei hän olisi tätä häpäissyt\ninhoittavilla nimityksillään ja huudoillaan. Oli kuin olisi jossakin\navautunut suuri likaviemäri ja sen saastainen sisällys vyörynyt\nsumeasti pauhaten talon ylitse...\n\nRuupe laittoi ruoan kauppiaan eteen, sillä Kunkan akkaa tämä ei enää\nsietänyt näkyvissään. Hän söi nopeasti, hotkimalla, likaisin käsin.\nSeverin olemuksen tunnuksena oli tänä aikana törkeä likaisuus. Hän ei\npessyt itseään, parta oli ajamatta. Joskus hän tyhjensikin itsensä\nsänkyolkiin kiusatakseen muita talossa asuvia, lähinnä Ruupea, ja\nosoittaakseen myös, että hän piteli talossa isännyyden korkeata\nvaltikkaa, jonka hän sanoi saaneensa Saatanalta. Tämän hän tahtoi tällä\nsiivottomalla teollaan osoittaa, samoin kuin senkin, ettei hän, Severi,\nollut kenellekään tilivelvollinen. Tällaiseksi oli muuttunut vähitellen\nlaitakaupunkilaistyttöjen jumaloima Sateenkaari...\n\nKun hän oli syönyt, asetti Ruupe hänen eteensä viinapullon. Hän joi\nsiksi, kunnes oli aivan päihtynyt. Kaiken aikaa tuo törkeä, likainen,\nmuodoton olento haukkui ja sätti; hänen käheä äänensä kaikui omituisen\nontosti puoliautiossa talossa. Ruupe tunsi kärsivällisyytensä olevan\nkohta lopussa, vain se seikka, että hän tahtoi hunningolle menneelle\nkauppiaalle kostaa sen, mitä hänellä oli tälle kostettavaa, esti\nhäntä jättämästä tätä laitakaupungin rajalla nuhjottavaa taloa\noman onnensa nojaan. Muutamina hetkinä Ruupe suorastaan pelkäsi\nitseään ajattelemalla yksityiskohtaisesti niitä monia eri tapoja,\njoilla hän saattaisi tehdä tuosta rappeutuneesta, puolittain jo\nmielisairaasta olennosta lopun, pahastahengestään. Eräänä päivänä,\nSeverin tietämättä, panosti Ruupe seinällä roikkuneen vanhan luodikon,\njolla oli monta sikaa, ikäloppua, pörhökarvaista konia ja lihakasta,\nlaimeasilmäistä nautaa otettu hengiltä. Hän suoritti senkin kummallisen\nitsetiedottomalla tavalla, ajattelematta lainkaan tekisikö hän sen\nmahdollisesti sillä. Sehän oli vain yksi tapa niistä monista, jotka\nRuupe oli ajatellut valmiiksi hänen lopettamisekseen...\n\nOli kyllä totta, että heidän molempien elämä oli Ruupen mielestä\ntyhjä, turha ja hyödytön, mutta Severi Yrtin elämä oli Ruupen elämää\nvielä hyödyttömämpi, koska siltä näytti puuttuvan _tarkoitus_,\nihmiselämän keskeisin, kannattavin voima, se oli vain tolkutonta ja\ntyhjää melomista päivien virrassa ilman päämäärää. Ei voi sanoa, että\nRuupenkaan elämässä olisi tarkoitus ollut valtasijalla, päinvastoin\nse saattoi siitä piillä hyvinkin kaukana ja syvällä, näkymättömissä,\nmutta hänellä oli kuitenkin määränpää, mihin pyrkiä, oli pohjattoman\nlevon-ajatus äärettömässä. Tästä hän piti kiinni. Mutta likaisella,\nparrakkaalla kauppiaalla ei ollut sitäkään, hän ei uskonut mitään\ntällaista, ajatus ihmisen kuolemattomuudesta oli hänelle olematon.\nIhmisen kuolema oli hänen mielestään eläimen kuoleman kaltainen,\nmolemmissa oli uppoaminen mustaan, kohisevaan multaan tärkein\ntapahtuma, yhtyminen aineiden ikuiseen kiertokulkuun. Juuri siihen\nkätkeytyi sen ikuisuus. Tähdet sinänsä valaisevat vain tyhjiä taivaita\nja tyhjiä maita sisältämättä mitään lupausta...\n\nRuupe kuunteli tätä puhetta kauhistuneena; se avasi ikäänkuin kuilun\neteen...\n\nMutta sitten hyvin pitkän ajan kuluttua hän ajatteli:\n\nTosin ihminen on pieni, itiö vain, joka on pudonnut Elämän peltoon,\nkatoava heijastus suuresta, etäisestä Valosta, joka on säteillyt ennen\npäivän kierron alkua ja on säteilevä sen loputtuakin iankaikkisesta\nhamaan iankaikkiseen. Ja kuitenkin on tuo olento maantomussakin\njaksanut säilyttää ikuisuusajatuksensa, pyrkimyksensä katoamattomaan,\ntotuuteen, kaipauksensa päästä kerran uuteen, korkeampaan\ntodellisuuteen.\n\nNäin he kävivät alituista Jaakopin painia vanhassa talossa,\nlaitakaupungin liepeillä.\n\nKunkan Saimi, hiljainen, höperö nainen, poistui talosta pahasti\njärkkyneenä. Sen eriskummallista, aavemaista elämäähän ei enää jaksanut\nkestää. Hän alkoi myydä etäämpänä jokivarrella tukki- ja lotjamiehille\nkahvia pienessä kojussa. Tätä hän teki monena kesänä ja syksynä. Ja\nkauas tasankojen äänettömyyteen kantautui lotjamiesten laulu Kunkan\nSaimin kojulta. Kunnes köyhäintalo hänet peri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYrtin talo oli saanut Severistä jälleen Kummitus-Prinssinsä; näytti\nkuin se ei olisi voinut elää ilman sitä. Mutta vaikka Severi olikin,\nyhä enemmän rappeutuessaan, kummallisella tavalla menettänyt\nsuhteensa todellisuuteen, niin oli kuitenkin muudan kohta, joka\neniten kiertolaiskauppiaan aivoissa oli pysynyt erinomaisen selvänä,\nmelkein kirkkaana, joskin se toisaalta oli verhoutunut jonkinlaiseen\ntarunomaiseen hämärään. Se kohta oli hänen suhteensa hevosiin,\nviisaisiin elikoihin, äänettömiin maailmanmenon päältäkatsojiin. Hänen\nmaailmansa olivat aina muodostaneet juuri juhdat, niiden parissa hän\noli elänyt, niitä kaupitellut. Omalla karkealla tavallaan hän oli\nniitä rakastanutkin. Se oli ollut hänen voimansa ja heikko kohtansa.\nMitään pahaa hän ei olisi suonut niille tapahtuvan. Kauppiasta oli\nsuorastaan surettanut, jos hän joskus oli saanut kuulla jonkun myymänsä\njuhdan myöhemmin joutuneen kovan kohtalon alaiseksi. Erikoisesti\nSeverin mieltä, hänen elämänsä viimeisessä kummallisessa vaiheessa,\nvihloi sodan aikana rintamalle lähettämiensä ja välittämiensä hevosten\nmuisto. Monikaan niistä ei varmaankaan ollut palannut. Sinne ne\nolivat sortuneet ihmisen mielettömyyden uhreina nälkään, väsymykseen,\nkurjuuteen ja granaattien julmiin siruihin...\n\nJuuri tämä seikka menneitten vuosien meressä näytti olevan se, jota\nSeveri Yrtti, rappeutunut kauppamies, vakavammin katui. Jota vastoin\nse pahuus, vääryys ja petos, jota hän elämänsä varrella lieneekin\nharjoittanut lähimmäisiään kohtaan, ei hänen mieltään liioin\nraskauttanut. Pitäkööt hyvänään. Viha oikeastaan olikin ainoa tunne,\nmikä hänet enää liitti ihmisiin, viha ja kohmeinen halveksunta. Oman\nalhaisen raadollisuutensa syvyydestä hän vielä jaksoi ja tahtoi lingota\nmaailmaan vihansa salaman.\n\nTässä tilassaan kaipasi Yrtin kauppamies toisaalta yhä hevosia,\ntallia, markkinoita. Vanha hevoskauppiasveri kuohui hänen suonissaan\nvielä raskaasti, sumeasti. Ja joskus hän kuvitteli kaiken oudosti\ntoiseksi, ikäänkuin entiselleen. Jaloillaan huojuva mustapartainen\nukko pukeutui silloin vanhoihin, räikeän vihreisiin vaatteisiinsa,\njoita hän oli takavuosina käyttänyt kauppamatkoillansa, mutta jotka\nmonet vuodet olivat jo haalistuneina roikkuneet ullakon orrella.\nHänen paksun vatsansa ympärillä oli korea, ylen kirjava vyö, josta\nriippui hänen kaikkien tuntema pitkänsuikea, kimmeltävä tuppihoitonsa.\nJaloissa Severillä oli saappaat, kiiltävät ja nuolukirkkaat. Toisesta\nsaappaanvarresta kohosi ryhevä, miehevä piiskantoro. Mutta kesken\nkaiken saattoi Severi yht'äkkiä ratketa kummallisen aavemaiseen itkuun,\nja hänen teki mielensä heittäytyä maahan ja rukoilla jotain, Jumalaa\ntai Saatanaa, palauttamaan hänet takaisin humisevien hetkien kehään,\njonka ulkopuolella hän nyt tunsi katkerasti olevansa.\n\nVanhus ei kuitenkaan sitä tehnyt, hän ei liikahtanutkaan, katsoi vain\nsyyspäivän kovassa kirkkaudessa mäen alla levittäytyvää tasankoa ja\nsen takaista kaupunkia ikäänkuin jonkinlaista häipyvää vertauskuvaa\nkaikesta menneestä, kuin jonkinlaista kiinteää kangastusta taivaan\nja helvetin rajalla... Ja silloin Severi, jonka olemusta nautittu\nviina vielä oudosti huimasi, näki koko elämänsä niinkuin nurinpäin\nkääntyneenä, muodottomana, melkein naurettavana ainaisissa kaupoissaan,\nlevottomuudessaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin kaareutui Yrtin kauppamiehen viimeinen syksy hänen ylitseen.\n\nKerran hänellä taas oli vihreän hailakat vaatteet yllä, ja hän\nkulkeutui hitaasti nilkuttaen mäen lappeelle, sille puolelle, jossa\nkuuset, kuolemanpuut, kohisten häilyivät. Siellä Severi tapasi\npihakukkien ja ruohonkorsien kuivan tuoksun. Hän heittäytyi lähelle\nsitä, syyskuiseen, hengittävään maahan. Koko maailma ja siintävä,\nhuimaava avaruus sen yllä oli täynnä salaperäistä suhinaa ja avaraa\nhohtoa.\n\nTaanoin päivällä ullakkokamarissa, jonne Severi ajoittain vetäytyi\nvälttyäkseen tapaamasta vanhoja hevoskauppuri-tuttaviaan, joita\nhän oli alkanut ties' miksi kummallisesti kaihtaa ja joita yhä\nvieläkin silloin tällöin talossa kävi, niin täällä ullakkokamarissa,\npienessä, tomuisessa huoneessa, apinan, Kummitus-Prinssin entisessä\nolopaikassa, olivat ihmeelliset unikuvat lainehtineet pukkisängyssä\nmakaavan kauppiaan tajussa. Oli tuntunut siltä niinkuin mahtava\nvirta olisi kohissut jossakin hänen lähellään. Se oli ollut kuin\nVolga, väkevä ja raskaasti lainehtiva, sama virta, josta venäläinen\nhevosenostaja, Jalkapuoli-Sergei, oli hänelle monesti päissään\npuhunut entisinä päivinä, yht'aikaa nauraen ja itkien. Petolliset\nunikuvat olivat vaihtuneet alituiseen: väliin oli ollut niin kuin\nmarkkinat, väliin hullut juomingit, väliin hän taas oli levännyt\njossakin paisuvassa hämärässä naista liki hämärässä, jota oli leikoneet\nkummalliset värisaitot kuten kaukaisen moskeijan kullatun kupolin\nvarjoheijastukset. Mutta kaikkien näiden vaihtuvien unikuvien alla\noli kulkenut tuskan jäinen virta, jonka katkeraan kohinaan hän oli\nhavahtunut. Hän oli kompuroinut ullakon portaita alas ikäänkuin unessa,\npaisuneena ja muodottomana, parta takkuisena, pitkät hiukset kasvoille\nvaluen. Ja pihaheinikossa maatessaan Severi jälleen vähitellen vaipui\nkuin jonnekin hyvin syvälle -- olemattomaan, josta oli tuskallista\nenää nousta ylös. Hän yritti kohoutua, mutta ei voinut. Ruumiissa,\nmuodottomassa ja viinan syömässä, oli niinkuin kaikki pysähtynyt.\n\nSeveri katsoi itseensä hätääntyneellä sisäisellä katseella, tietämättä,\nmitä hänessä tällä hetkellä tapahtui. Oliko se _kuolemista_?...\nVarmaankin oli. Sydämen kohdalla oli kuin raskas, liikahtamaton kivi.\nPäihdyttävä tunnottomuus alkoi verkalleen levitä päästä jalkoihin.\nOudot, pettävät kuvat keinuivat tajunnan syvyydessä. Silmät painuivat\näkillisestä heikkoudesta kiinni, mutta kooten kaikki voimansa hän avasi\nne jälleen. Maailma oli täynnä keinuvaa valoa, ohutta auerta, taivaan\nsiintoa.\n\nParta vanukkeisena, huulet torrollaan, vaahtoisina, Severi katsoi\nympärilleen niinkuin vieraassa maassa. Hän hengitti raskaasti,\nläähättäen, eikä hän tiennyt, missä oli. Lahtivajan haihtumaton,\nkuvottava tuoksukaan ei sitä hänen mieleensä palauttanut. Todellisuus\npakeni hänen luotaan pois, jäi vain kuvittelun villi, avara maailma,\njota unen hohtavat maantiet halkoivat...\n\nMutta sitten Severin silmät osuivat pihassa, ohuessa, sinertävässä\nvalossa vipajavaan kaivonvinttiin: sen jo silmät tuttuna omistivat. Ja\nkaivon lähellä, vipajavan, sammaloituneen vintin alla, tuoksuvassa,\nkastekimmeltävässä heinikossa ukko oli näkevinään isävainajansa\nLuukkaan vanhan juhdan seisovan, lauhkean, ruskean Virman, jonka\nselässä hän oli pienenä poikana keinunut hyvin kauan sitten.\nMielettömän kauppurin suu vääntyi onnelliseen hymyyn, ja hän sanoi\nääneensä, puoliksi maasta kohoutuen:\n\n-- Kotokaivo, kotokaivo ja minun ponini sen vieressä!\n\nSitten hän huoahti raskaasti ja paneutui takaisin kuolevaan heinikkoon,\nauringonsäteiden osuessa viistosti hänen vatsansa ympärillä olevaan\nkirjavaan vyöhön, sen kuparihelyihin. Näin kului tuokio, lämmin,\nhohtava aurinkohetki, heinänkorsien vain raukeasti keinuessa\nympärillä. Ja alhaalla kankaalla seisoivat mustanvihreinä kuuset --\nkuolemanpuut... Äkkiä vanha Severi alkoi kuunnella joitakin etäisiä\nääniä, paisuvaa kohua, joka läheni häntä. Oliko se lähestyvien\njunien kohua? Ei, ei ollut, se oli jotain aivan muuta. Hän mietti,\nmitä se mahtaisi olla. Kauppiaan ajatukset harhailivat sinne tänne\ntoden ja houreen kummallisia, hämäriä syrjäteitä. Hän tunsi melkein\ntuskaa, kun ei tuo lähenevien äänien jyly hänelle selvinnyt.\nSeveri ponnisteli ajatustoimintaansa muistaakseen, missä hän oli\naikaisemmin kuullut samanlaisia raskaita, kertautuvia ääniä. Ja hänen\nkoettaessaan kirkastaa hämääntyvässä tajussaan jonkin etäisen tapauksen\nhahmopiirteitä, kutsua sitä esiin alitajunnan haudoista, sukeltautuikin\nvihdoin jostakin syvyydestä esiin yksinkertainen ajatus: _hevoslauma_.\nSe oli lähestyvä suuri hevoslauma, joka synnytti tuon raskaan,\nmonitahtisen äänien kohun. Eikä hän, vanha hevoskauppias, ollut sitä\nkohta tiennyt. Ja hän hymyili tyhjyyteen melkein hämillisesti. Hevoset\ntulivat häntä noutamaan...\n\nÄänet kuuluivat yhä lähempää, kohu tiheni. Erotti jo joukosta aivan\nselvästi yksityisten kavioiden kumean töminän. Ja nyt nousivat jo\nensimmäiset hevoset pihaan. Kohta niitä oli koko piha täynnä. Yrtin\nkauppamies hieroi silmiänsä: siinä olivat kaikki ne hevoset, jotka\nhän oli eläissään myynyt tai välittänyt ensin ne ostettuaan tai\n-- varastettuaan itselleen, lukematon joukko hevosia, erilaisia,\nerivärisiä. Ja kaikki ne kokoontuivat nyt Yrtin talon pihaan,\nsyöksyivät esiin tasangon hämystä tuhansien kavioiden kumeassa,\nhuumaavassa laumatöminässä. Ne olivat nyt vapaita; vapaus teki ne\nkauniiksi, rohkeiksi ja väkeviksi. Mutta sittenkin niiden yllä lepäsi\nvielä kahlehtivien valjaiden ja orjuuttavien hamppuköysien muisto. Ne\nolivat jollakin tavoin lisäksi epätodellisia. Se oli kuin suunnaton\nvarjojen joukko, joka nyt häilyi Severin ympärillä. Hän katsoi siihen\nihmeissään, ja vähitellen alkoi tuosta sekasortoisesta varjojen\nkaaoksesta paljastua hänelle yksityisiä kohtia ja piirteitä. Siinä oli\nuljaita, ylpeitä, hoidettuja ratsuja; oli loppuun kuluneita, uupuneita\nkuormakoneja; oli työhevosia monenlaisia, hyviä ja huonoja, ruoskittuja\nja ruoskaa saamattomia. Enemmän oli kuitenkin ruoskittuja...\n\nMutta mitä tuli tuolta... oih...!\n\nPartajouhet joka suuntaan törröttäen Yrtin kauppamies katsoi sumein\nsilmin ja pohjiaan myöten järkkyneenä kujan suuhun, josta lähestyi\nvitkaan toisista jälkeen jäänyt joukko. Sieltä kantautui voihkinaa\nja valitusta sekä vaivalloisten jalkojen kuolemankopsetta. Se oli\noikea kurjuuden saatto, synkkä, kauhistava ja taivaaseen huutava.\nKasa surkeutta ja viheliäisyyttä se oli. Severi sulki silmänsä, mutta\nhän avasi ne kohta jälleen ikäänkuin synkästi lumoutuneena tuosta\nsuunnattomasta kurjuuden näystä.\n\nLopulta tuo jälkijoukkokin pääsi pihaan ja pysähtyi hänen eteensä\ntyhjäksi jääneelle paikalle. Silloin vanha kauppuri näki, että\nsen muodostivat _hänen_ rintamalle, kauaksi itään -- Venäjälle,\nsotatoimialueille lähettämänsä ja välittämänsä hevoset, jotka\nmääräpaikoissaan olivat sitten sortuneet monilukuisina kauheaan\nkuolemaan. Hän näki synkeästi havahtuen, että äsken saapuneessa\nkurjassa jälkijoukossa oli hevosia, joiden jalat oli ammuttu poikki,\nhitaasti ja kipeästi nytkimällä ne kuljettivat ruumistansa eteenpäin\ntuskien loputtomalla, verenkarvaisella tiellä; monta oli myös\npäätöntä juhtaa, ja murheellisina ne huojuttivat verisiä, katkaistuja\nkaulojansa; oli vielä hevosia, joiden ruumiit granaatit olivat\nruhjoneet muodottomiksi ja joiden vatsat ne olivat halkaisseet.\nSuolet olivat valuneet ulos ja kylkiluista ei ollut jäljellä muuta\nkuin vertyneitä tynkiä siellä täällä, törröttäviä luita, niinkuin\nkatkenneita vanteita... Tämän kauhistavan kuolemansaaton jälkipäässä\nhuojuivat äänettöminä ja murtuneina myrkyllisten kaasujen ja happojen\nsyömät tykistöjuhdat, jotka katsoivat eteensä tyhjin, syyttävin\nsilmäkuopin... \"Kaiken tämän olette te, ihmiset, tehneet meille\",\nnäytti tuo uhkaavan äänetön kuoleman joukko sanovan hänelle. Kauppias\nvaipui kasaan ja voihki ääneensä noiden sanattomien ja lausumattomien\nsyytösten alla. \"Miksi yksin minä olen tässä tilillä\", ajatteli hän\nyht'äkkiä väsyneenä, \"kun kerran kaikki ovat omalta osaltaan syyllisiä,\nkutka enemmän, kutka vähemmän?\"\n\nMuudan konekiväärijuhta erkani joukosta ja lähestyi vanhaa\nhevoskauppiasta, seisoen nyt tämän edessä ruohikossa. Severi sulki\nmurheellisena silmänsä, sillä hän näki kaasun syövyttäneen juhdan\nmolemmat silmät pois ja sinne tänne ruumiiseen syviä, avoimia haavoja.\nKonekiväärijuhta sanoi, katsoen maassa makaavaa ihmistä suoraan\nkasvoihin tyhjillä silmäkuopillaan:\n\n-- Me tulimme noutamaan sinua pois. Valmistu siis matkaan.\n\nVirma, kauppurin lapsuudenhevonen, joka oli tähän saakka äänettömänä ja\nihmeissään seisonut vipajavan vinnin alla, kaivon vieressä, astui nyt\nesiin, aivan hevoslauman keskeen.\n\n-- Veljet, sanoi tuo vanha, nöyrä ja ystävällinen juhta, mitä hän\nlieneekään tehnyt teille, on hän sen _sovittanut_ yhdelle teistä,\nveljet, minulle, jota kohtaan hän oli hyvä lapsuutensa päivinä. Hän\nrakasti minua silloin niin kuin vain ihminen eläintä ja juhtaparkaa\nrakastaa voi. Älkää siis tehkö hänelle mitään pahaa; antakaa hänen olla\nrauhassa.\n\nHevosten joukosta kuului hyväksyvää mutinaa. Ja konekiväärijuhta sanoi;\n\n-- Emme me tee hänelle mitään pahaa. Me annamme hänelle anteeksi,\nvaikka hän onkin myynyt meitä eläissämme niinkuin kurjia orjia.\nNiin juuri, orjaparakin hän on tehnyt talostansa. Mutta hän ei ole\ntiennyt, mitä hän on tehnyt, ja yksi hyvä työ sovittaa paljon. Ole siis\nhuoletta, veli. Viipyköön hän vielä hetken täällä.\n\nSillä hetkellä mahtava hevoslauma hiljeni niinkuin jostakin salaisesta\nkäskystä. Se pysähtyi ihmeelliseen odotukseen. Yrtin kauppamieskin\nmakasi heinikossa liikkumattomana, nyt ilman pelkoa; hänen koko\nolemuksensa oli merkillisesti jännittynyt kuuntelemaan kaukaisia\nääniä. Myrkkykaasujen polttama sokea konekiväärijuhta katsoi syyskuun\nmullasta suoraan rannattoman avaruuden tyhjyyteen ja vähitellen,\nhetkien syöksyessä toisiansa vastaan, alkoi tuon sinisen tyhjyyden\npohjalla jotain liikkua. Se oli alussa hämärää kuin savu, mutta sitten\nse vitkaan kirkastui kuin sarastuksen ihme. Varjohevoset tunsivat sen\nviileän kosketuksen -- se oli rauha, se oli lepo, jonka syvyydessä\nodotti autuas lohtu... Ihmeellinen valkeuden aalto tulvi ammoin\nkuolleitten eläimien ylitse. Kaikki väljeni, avartui, ahdistavat\nväliseinät hajosivat romahtaen. Hohtava pilvi keinui taivaalla, upoten\ntuokioksi sen kohisevaan sineen ja syöksyen jälleen esiin niinkuin\nonnellinen lapsi... Lintuja, lintuja, lintuja! Kokonaisia laumoja\nristeili taivaalla jättäen hyvästejään. Niiden huikaiseva, unenomainen\nretki etelään oli alkanut.\n\nYht'äkkiä Severi ponnahti ylös heinikosta, mutta laskeutui sitten\njälleen kohta polvilleen maahan. Ja syleillen vanhan, sokean\nkonekiväärijuhdan kaasun syömiä jalkoja hän sanoi:\n\n-- Anna anteeksi, anna anteeksi...\n\nHän tunsi pyytävänsä sitä niinkuin koko ihmissuvun puolesta, ja\nhän hoki sitä käheästi siksi, kunnes nuo sanat upposivat syvälle\nrintaan... Kauppiaan täytyi olla vaiti. Konekiväärijuhta katsoi häneen\nmurheellisesti tyhjillä silmäkuopillaan. Lisääntyvä valkeus humisi\nheidän ympärillään niinkuin valtameri. Koko hevoslauma, kummallinen\nvarjohevosten joukko, järjestyi nyt kohahtaen pitkään vaellusjonoon.\nNekin juhdat, joiden jalat olivat poikki tai poikkinaiset, hoippuivat\npaikoilleen jonoon tuntemattomien voimien kannattamana. Päättömät ja\nsokeat juhdat näkivät ylimaallisen valkeuden häiveen ja katsoivat\nodottaen sitä kohti. Granaattien repimät hevoset eivät valittaneet;\nne seisoivat jylhinä ja hiljaisina. Kaikki oli äänetöntä. Valkeus yhä\nlisääntyi. Sen pohjattomuudessa oli Taivaan valtakunta.\n\nSilloin sokea ja haavainen konekiväärijuhta antoi merkin, lähtömerkin.\nSuunnaton varjojen saatto lähti vaeltamaan kutsuvaa, huiveista\ntaivaanrantaa kohti. Ja eikä yhtään kukkien ylpeän-onnellista\nruhtinaskatsetta varjohevosten kaviot olleet sammuttaneet vanhan,\npahamaineisen talon pihasta, laitakaupungin liepeiltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLikainen, pöhöttynyt, viinan turmelema kauppias, partainen Severi,\nheräsi yht'äkkiä. Oliko hän nukkunut tunnin, kenties kaksi? Hänen\nsilmiänsä häikäisi, niinkuin hän olisi katsonut jotain kirkasta, itse\nsuven aurinkoa... Kuitenkin oli jo syksy ja ilta ja piha kokonaan\nvarjojen peitossa. Auringonlaskun liekit polttivat taivasta. Mutta\nsitten vanha Severi muisti taanoin näkemänsä hevoset ja niiden lähdön,\nja hän purskahti äkilliseen, lapsenomaiseen itkuun.\n\n-- No, mikä nyt tuli? kysyi Ruupe, joka oli kauppurin huomaamatta\ntullut yli pihan ja katsoi tätä kuin mielipuolta. -- Ehtoollinen on\npöydässä, lisäsi hän sitten tylysti.\n\nTuli siihen tolkkaillen Tuulispääkin, ikäloppu lahkolaisukko,\nrotteloisesta pihanperärakennuksesta, tuli notkuvin polvin kompuroiden\nja kuivasti kahisevin partajouhin. Ukko oli jokseenkin päissään, ja hän\ntoisteli värisevällä äänellä Ruupen äskeisiä sanoja ehtoollisesta.\n\n-- Et olisi voinut paremmin sanoa, Ruupe, sammalsi hän moneen\nkertaan. -- Siihen tapaan sanoi meidän Herrammekin sinä yönä, kun\nhänet petettiin... Kyllä meidänkin, kauppias, pitäisi nauttia jo\nmuistoateria, ottaa käteemme leipä, kiittää ja murtaa se, sillä\ntotisesti loppumme on lähellä. Ehtoo joutuu...\n\nMutta Severi ei vastannut mitään, katsoi vain itsepintaisesti eteensä.\nTuskin hän täysin tajusikaan, mitä Tuulispää siinä yskien tokelteli.\nIlta vaikeni noiden kolmen kummallisen ihmisolennon ympärillä, jotka\nkyyristelivät mäellä. Petäjikkö kohisi alhaalla. Vanha varis nousi\nkahisten lentoon kuivuneesta jokiuomasta ja lensi vitkaan halki\nväriloistoisen taivaan luoteista kohti...\n\n-- Tulin tässä kysymään kauppiaalta, sanoi Tuulispää vihdoin,\nsaisivatko uskovaiset huomenna kokoontua tuonne hollitupaan. Sanan\nlähettäisin kaupungille oitis ja tulisi tänne uskonveljiä ja -- sisaria\nmyös lähikylistä.\n\nTämän Severi, vanha kieltäjä, jo näytti hitaasti tajuavan. Hän\nkäännähti, irvisti rumasti, mutta sanoi kuitenkin:\n\n-- Pitäkää te vain minun puolestani niitä naukujaisianne.\n\n-- Kiitos, kauppias; sen vain halusinkin tietää, vastasi Tuulispää\nnöyrästi ja iloisesti.\n\n-- Täällä tuokin yhä rähjää, murisi Severi ukon lähdettyä omalle\npuolelleen. -- Vaivaistaloon jo saisi hyvinkin mennä.\n\nMutta sitten outo raskaus ikäänkuin heittäytyi jälleen hänen\nylitseen, eikä hän puhunut kotvaan mitään. Ruupe katsoi sivusta\npöhöttynyttä kauppiasta vihamielisin silmin. Vihdoin tämä kysyi yskien,\nsalaperäisenä:\n\n-- Kuule, Ruupe, oliko pihassa äsken hevosia?\n\n-- Olihan tässä viisi kuormaa mustalaisia, vastasi Ruupe jurosti. --\nHakivat teitä, mutta eivät löytäneet. Juotettuaan Tuulispään hutikkaan,\najoivat kaupunkiin. Heidän matkassaan roikkui muudan ukko, resuinen,\nkorvapuoli mies, jolla oli kädessä tukeva, myhkyräinen keppi. Hänen\nvasen jalkansa oli aivan jäykkä: äijä laahasi sitä perässään niinkuin\nratapölkkyä. Teille hänelle oli asiaa. Lupasi tulla uudelleen vielä\nennen yötä. Kuun noustua, niin sanoi.\n\nHevoskauppias katsoi Ruupeen hetken mitään sanomatta. Sitten hänen\nsilmänsä vääntyivät niinkuin nurin, ja hän kysyi:\n\n-- Saitko tietää hänen nimensä?\n\n-- Siitä ei ollut puhetta, murahti Ruupe. -- Kuka hän oli, sitä en\ntiedä, mutta kerran ennen muistan hänet nähneeni. Taisi olla jossakin\nkapakassa entisaikaan.\n\n-- Ja hän oli korvapuoli, sanoit.\n\n-- Niin oli ja tämän lisäksi toinen jalka suora. Aivan kuin\nratapölkky... Ja oli hän muutenkin kumma otus.\n\nSilloin kauppias nousi ylös maasta kasvoiltaan harmaana,\ntuhkanharmaana. Jonkin kaukaisen tapauksen muisto näytti palanneen\nhänen mieleensä hirvittävällä voimalla. Hän huojui kuin myrskyssä,\nvoihki ja kiroili, samalla kuin kummallinen pelko otti hänet\nvangikseen. Niinkuin kiusattu, ikäloppu koni vanhus hoippui yli pihan\nihmettelevä Ruupe jäljessään. Vasta porstuassa, ullakkoportaitten\njuurella kauppias sen verran tointui, että käännähti ja sanoi käheästi\nRuupelle:\n\n-- Sulkeudun vinttikamariin; tuo ruokani sinne. Mutta jos se korvapuoli\ntulee toistamiseen, niin sano minun vaikka kuolleen.\n\n-- Mutta jos hän hyvinkin ruumiin tahtoisi nähdä, arveli Ruupe. -- Ja\nsiksi toiseksi: tuskin hän sitä uskoisi. Olittehan iltapäivällä vielä\nterve hänen täällä käydessään, mutta mäen syrjällä makasitte. Emme\nhuomanneet.\n\n-- Turkanen sentään, sinä nyt vasta olet pöllö, sähisi Severi. -- Olen\n_kuollut_ tällä välin. Sano minun menneen laitakaupungille mustalaisten\nluokse ja saaneen halvauksen siellä... tai paremminkin: kuolin\nviinaan... Kaikki sen kyllä kohta uskoisivat. Yhdentekevää muuten\nminulle. Sitten kuljettivat ruumiini kaupungin ruumishuoneelle...\nSattuuhan sitä yhtä ja toista tässä maailmassa. Kyllä sen tiedät. --\nTerve vain, terve! Hahaha... Terve en ole, vaan _raato_, löyhkäävä\nraato, ruttoa levittävä... Kuolleita hevosiakin näen keskellä\nkirkasta päivää. Mutta eilen minä näin tuolla kuivuneessa jokiuomassa\nkulkukoiran. Arvattavasti se oli nälkäinen, ja se haistoi minut...\nMieluimmin toki joutuisinkin sen hampaisiin kuin tuon korvapuolen. Se\non oikea peto miehekseen, sen sanon.\n\nJa jotain sekavaa vielä mutisten kauppias kapusi liehuvin partajouhin\nullakolle. Hän kuului yskien hapuilevan vinttikamaria kohti. Ukon\naskelissa tuntui olevan kummallinen kiire. Hän pakeni...\n\nMyöhemmin illalla oli Ruupe aikeissa viedä hänelle sinne ruokaa, vähän\nleipää, lihaa ja piimähinkkua. Kaikki nämä olivat lankunkappaleen\npäällä hänen käsivarrellaan paitsi piimätuoppi, jota hän korvasta\nkantoi toisessa kädessään. Punainen kuunsirppi oli silloin jo noussut.\nSe keinui kaukana taivaanrannalla näkyen kaikuvan, avaran porstuan\nrikkonaiseen ikkunapahaseen. Musta petäjämeri mäen alla oli mykkä.\nTasangon takaa kantautui kaupungin ja meren humina.\n\nRuupe nousi ullakon portaita varoen, ettei pudottaisi kantamustaan.\nKauppias reuhka kuuli hänen tulonsa, koska raotti ullakkohuoneen ovea\nja huusi hämärään:\n\n-- Sinäkö siellä, Ruupe?\n\n-- Minähän täällä, vastasi Ruupe ja pysähtyi samalla jostakin syystä.\nHän katsoi läpi hämärän kauppiasta, ja omituinen kauhu ja inho puristi\nhäntä päästä jalkoihin. Severi oli tällä välin niinkuin muuttunut.\nKäynyt jollakin tavoin yhä vanhemmaksi, harmaammaksi, ikäänkuin\ninhoittavammaksi. Pienissä silmissä oli väijyvä, pelokas, pistävä ilme,\nsuupielissä vaahtoa. Karvainen kyöpeli, entisen Yrtin kauppamiehen\nkaksoisolento mikä lienee. Sortunut, tomuun vaipuva.\n\nÄkkiä tuo olento päästi suustaan kummallisen, eläimellisen\näännähdyksen ja vetäytyi takaisin ullakkohuoneeseen. Silloin Ruupe\nkääntyi vaistomaisesti katsomaan sivulleen. Hänen huomaamattaan oli\nullakon luukulle hänen kasvojensa rinnalle ilmestyneet toiset kasvot,\nkellertävät, riutuneet ukonkasvot, harmaan, villin tukan puolittain\npeittämät. Pää oli uppoutunut syvälle korkeaan, resuiseen hattuun,\nmutta Ruupe näki hätkähtäen, että ryysyinen mies oli korvapuoli...\n\n-- Vai viet Severille ruokaa, sanoi korvapuoli ilkeästi naurahtaen. Ja\nsanottuaan tämän käheällä äänellä hän ponnistautui sauvansa varassa\nullakolle. Ruupe katsoi vanhaan kulkuriin niinkuin aaveeseen, mitään\npuhumatta. Mutta tämä hoilasi:\n\n-- Pakenetko sinä, Severi, kuin kettu luolaansa nähdessäsi vanhoja\nystäviäsi. Minähän olen Viulan Simppa -- korvapuoli, kylläs sen tiedät.\n\nKauppias, joka ilmeisesti katsoi kätkeytymisen enää mahdottomaksi,\nilmestyi nyt ovelle ja sanoi alistuneella, melkein murtuneella äänellä:\n\n-- Kah, Simppa! Sinäkö se siellä. Olit käynyt minua jo päivällä\ntapaamassa, mutta en ollut silloin kotosalla. Mustalaiskuormien\nmukanako sinä nyt kuljet?\n\n-- Niinkuin sinäkin ennen.\n\n-- Juupa juu. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet. Mistä sinä muuten\ntulet?\n\n-- Sama se on, mistä minä tulen, vastasi korvapuoli äkkiä synkistyen.\n-- Halusin vain tavata sinua ennenkuin oikaisen koipeni.\n\nSama kauhun välähdys, jonka Ruupe oli nähnyt kauppiaan silmissä jo\ntaanoin päivällä hänen kertoessaan korvapuolen miehen ilmestymisestä\ntaloon, vilahti niissä nytkin. Mutta hän sanoi paksulla, samealla\näänellä:\n\n-- No tule tänne vinttipöksään ja sinä, Ruupe, tuo ruoka sisään.\n\nViulan Simppa asteli kahnustaen ullakon mullassa Ruupen edellä.\nVinttikamarin pöydällä oli paloviinapullo. Sen viereen Ruupe asetti\ntuomisensa. Pienestä, mustasta ikkunasta näkyi alas kuivuneeseen\njokiuomaan.\n\nKauppias seurasi Ruupen poistumista huoneesta kummallisen avuttomana.\nNäytti kuin hän olisi halunnut pyytää Ruupea jäämään, mutta ei\nkuitenkaan Viulan Simpan vuoksi sitä tehnyt. Hän istui hajareisin\ntuolipökkelön päällä, korvapuolen istuessa toisella puolen pöytää häntä\nvastapäätä.\n\nRuupe ei sulkenut ovea aivan kokonaan, vaan jätti sen hiukan raolleen.\nSitten hän oli kulkevinaan poispäin, mutta palasi kohta hiipien\ntakaisin ullakkohuoneen ovelle, jonka raosta hän kumartui katsomaan\nsisälle kamariin. Severi oli alkanut syödä natustaa niinkuin vanha\nrotta. Hän värisi ajoittain kuin vilutautinen, pöhöttynein kasvoin.\nPää kääntyili puoleen ja toiseen niinkuin tuuliviirin kukko lokakuun\ntuulessa. Korvapuoli, Viulan Simppa, ryypiskeli paloviinaa. Myhkyräistä\nsauvaansa hän ei ollut kädestään laskenut. Severi sanoi:\n\n-- Päivällä nukahdin tuonne pihalle ja silloin näin unessa kaikki ne\njuhdat, jotka eläissäni olen ostanut, myynyt tai välittänyt. Kaikki ne\nolivat jo kuolleita...\n\n-- Jaa, jaa, oli siinä varmaan toinenkin koni, arveli Simppa. -- Piha\nkai täynnä, vai kuinka.\n\n-- Olihan siinä. Mutta ne hevoset, jotka sotavuosina välitin Venäjälle\nrintamapalvelusta varten, olivat kamalat nähdä.\n\n-- Taisi olla moneltakin maha revennyt, murahti taas korvapuoli.\n\nMutta Severi nosti hetkeksi käden otsalleen eikä vastannut. Vihdoin hän\nsanoi muuttuneella äänellä:\n\n-- Tuntuu väliin siltä, että itsekin olisin kuollut jo aikoja sitten.\nEivät aukene minulle enää maantiet... Tiedätkös, multa hengittää\nminussa jo, juuri minussa ja minun kauttani. Hajoan kohta niinkuin\ntyhjä tynnyri... Paljon siihen ei enää tarvita.\n\n-- Se on kyllä totta, puhui korvapuoli kuin mietteissään, vaikka\nsilmät liekkeinä pälyivät kauppiasta. -- Totta on, että me saisimme\njo koipemme oikaista ja mennä katsomaan, minkälaiset ovat markkinat\nhelvetissä. Olemme me jo aikamme leikkineet ja talostelleet.\n\n-- Tosiaan, onpa tullut leikittyä. Juodaan nyt kaiken muistoksi.\n\nJa he joivat.\n\n-- Kuolleena sua surin jo, kun ei miestä näkynyt pitkiin aikoihin,\nsanoi Severi sitten irvistäen. -- Kuinka olet muuten jaksanut _sen_\njälkeen elää?\n\nVanhan hevoskauppiaan kysymykseen kätkeytyi eräänlaista merkitsevyyttä,\njonka korvapuolikin kohta vaistosi, ja hän vastasi synkästi:\n\n-- Kuinkako olen jaksanut! Olen ollut juovuksissa melkein kaiken\naikaa...\n\n-- Mistä pirusta sitä viinaa aina saatkin irti? tiedusti Severi\nuteliaasti.\n\n-- Mulla on omat tutut paikkani, vastasi Viulan Simppa salaperäisesti\nsivellen leukansa jouhi viuhkaa. -- Sitä paitsi ystävätkin toisinaan\ntarjoavat. Leipää ei heistä anna kukaan, mutta viinaa kyllä.\nKummallisia ovat ihmisen ystävät...!\n\n-- Jaa, jaa, sanos muuta, huokasi Severi, joka oli jo lopettanut\nateriansa. -- Kovin olemme molemmat muuttuneet. Katsos noita minunkin\nkäsivarsiani, kuinka ne ovat hervottomat ja hauraat, vanhuuden\njäykistämät. Ja kuitenkin on niiden voimalla moni sika, moni nauta,\nmoni hallava pässi lyöty pökerryksiin entisinä vuosina. Kuules, mää\nolen päästänyt verta ulos mulleista enemmän kuin moni muu tällä\npaikalla.\n\n-- Kyllä minä sen uskon puhtaasti, vakuutti korvapuoli. -- Ja mää\nnautin nuorempana aina vähän saatanasti nähdessäni sinut niissä\nlahtipuuhissa.\n\nSulavasti ja kätevästi meni kaikki. Ja eikä kulunut pitkää aikaa\npistämisestä, kun mullin nahka jo höyrysi orrella...\n\nRuupe katsoi ovenraosta noihin kahteen raunioituneeseen olentoon,\njotka lepattavan kynttilän valossa viileässä ullakkohuoneessa joivat\npaloviinaa. Heidän ympärillään jo ikäänkuin aaltoili lähestyvän\nmurheellisen kohtauksen henki, murhenäytelmän henki... Ruupe aavisti\nsen omituisen läheisesti, ja syvä jännitys valui päihdyttäen hänen\njokaiseen jäseneensä. Hän hätkähti, kun yölepakko lensi suhahtaen\npoikki ullakon. Melkein kasvoille oli ollut lentää haurain, nahkein\nsiivin... Syvä hämärä kattoi jo koko vinnin, nurkkauksissa oli ihan\nsäkkipimeää, mustaa. Ruupe lähti hiipimään portaita kohti. Selvitelkööt\nomat asiansa miten parhaiten taitavat; hän ei siihen puutu. Ei puutu.\nHän hoki tätä puoliääneen itsekseen laskeutuessaan ullakon portaita\nalas.\n\nJa näin jäi Ruupelta iäksi hämärän peittoon se, niitä noiden kahden\nraunioituneen olennon välillä ullakkohuoneessa todella tapahtui. Jotain\ntilintekoa se oli, siitä hän oli myöhemmin varma, kuten myös siitä,\nettä korvapuolen täytyi olla kauppiaan tuttava tämän elämän joltakin\naikaisemmalta kaudelta, jolloin heidän välillään oli sattunut jotain\nsovittamatonta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuupe kulki pihakalliolla syystähtien alla. Kerran hän meni vajaankin,\njossa vanhat, resuiset matkavankkurit yhä olivat. Hän heittäytyi niiden\npohjalle. Kuivien, auringon polttamien heinien tuoksu monen suven\ntakaa kohosi hänen laajentuneisiin sieraimiinsa. Ja hänen maatessaan\naivan hiljaa alkoivat vankkurit hänen allaan ikäänkuin huojua, niiden\neteen aisoihin asettui rauhattoman kuvittelun musta, villi hevonen,\nhulmuileva harjainen... Resuiset rattaat syöksyivät liikkeelle,\nkeltainen maantie alkoi elää. Syystähdet loistivat. Tuntui kuin\nmatkavankkurit olisivat humisten vierineet niitä kohti... Niiden pyörät\njylisivät jo taivaan tyhjyydessä, sen hukuttavassa sinessä... Sanja\noli hänen vieressään pidellen hänen kättään omassaan. Ruupe erotti\nhehkuvassa yövalossa hänen huuliensa punaisen, kirpeän juovan...\n\nMutta sitten Ruupe muisti vanhat hevoskauppiaat ullakkohuoneessa ja\nnousi ylös rattaitten pohjalta. Sillä hetkellä hänelle säikähdyttävänä\nselvisi se, minkä vuoksi hän oli jättänyt Severin ylikamariin oman\nonnensa nojaan. Hän toivoi korvapuolen _tappavan_ tämän. Sitä hän\ntoivoi säästyäkseen itse koskemasta häneen.\n\nJa Ruupe meni tupaan heittäytyen kohta pitkälleen lavitsalle. Häntä\nhiosti, musta tukka oli liimautunut otsaan. Ja jostakin hänen\nyläpuoleltaan -- ullakkohuoneesta -- kuului välikaton lävitse yhä\nukkojen jaarittelu. Mutta nyt siihen oli tullut jollakin tavoin\nuusi sävy. Sanoja Ruupe ei erottanut. Korvapuoli siellä kuului\njotakin kertovan, säestäen puhettaan tuon tuostakin kirouksilla ja\nvinkuvalla, kimeällä naurulla, joka vaikutti Ruupesta tällä hetkellä\nkummallisen aavemaiselta. Mutta Severi tuntui muuttuvan hetki hetkeltä\nhiljaisemmaksi. Kunnes miehet alkoivat riidellä. Korvapuoli puhui\nyhä äänekkäämmin. \"Sinä se toimitit minut Siperiaan, niinkuin tuon\nRuupe-retkun myöhemmin vankilaan\", kuului yht'äkkiä hyvin selvästi\nvälikaton lävitse. Ruupe alkoi hengittää kiivaasti, läkähtyäkseen.\n\"Toimitit pois tieltäsi, annoit ilmi. Olivatko käteni muka veressä?\nLampaan, varastetun lampaan veressä olivat, eivät ihmisen... Mutta\nkun väliin kolisevilla matkavankkureilla istuen palasin Siperiasta\nhalki vallankumouksellisen Venäjän, niin tapoin sinut, Severi-kulta,\najatuksissani monta kertaa.\" Vanhuksen ääni sortui kimeään nauruun,\nja kun hän taas alkoi puhua, oli hänen äänensä hiljainen, melkein\nkuiskaava. Ruupe kuunteli henkeään pidättäen, mutta hän ei kuullut\nmitään. Sietämätön uteliaisuus kiusasi häntä. Mitä noiden kahden\nvanhan miehen välillä parhaillaan ullakkokamarissa tapahtui? Hän oli\njo aikeissa nousta ullakolle, kun muudan ääni pysähdytti hänet. Ruupe\nkuunteli jälleen. Ei ollut epäilystäkään: vanhukset olivat syöksyneet\ntoistensa kimppuun. Ja äkkiä kuului kautta talon käheä huuto:\n\n-- Ruupe, Ruupe!\n\nSe oli Yrtin kauppiaan ääni; se kutsui Ruupea apuun, mutta tämä ei\nliikahtanutkaan. \"Kuinka voisin hänelle apuun juosta, kun itsekin\ntahtoisin hänet hengiltä ottaa. Mutta parempi näin, etten tahraa\nkäsiäni vereen\", ajatteli hän synkkänä. Samassa välikatto vavahti\nraskaan ruumiin painosta. Vielä kerran huusi kauppias, sitten kaikki\nhiljeni hetkeksi. Kunnes jälleen kuului sama kimeä nauru kuin\ntaanoinkin, mutta tällä kertaa siihen liittyi ullakkohuoneesta pois\nkiiruhtavien laahaavien askelien jyty.\n\nSilloin Ruupe nousi ja kulki huojahdellen ulos, syystähtien alle. Hän\noli kuin suunniltaan, veri kohisi, sydän jyskytti. Korvapuoli astui\nporstuanovesta ulos, näki Ruupen ja hätkähti, mutta ratkesi sitten\nhilpeään nauruun ja sanoi:\n\n-- Tuli tässä päätettyä Severin kanssa eräs kauppa, jonka jo\nkolmekymmentä vuotta sitten aloitimme. Näin kauan on ollut vireillä,\nmutta nyt sen löimme lukkoon ikuisiksi ajoiksi.\n\nRuupe tuijotti korvapuoleen, häntä huimasi, värisytti. Ja vanhus jatkoi\nsauvaansa kohottaen:\n\n-- Tukeva keppi, ei käy kieltäminen. Sillä voisi vaikka miehen tappaa.\nJa ehkä sillä on tapettukin. Kukapa sen niin varmaan tietää...\n\nViulan Simppa ei nauranut enää. Hirvittävä harmaus oli levinnyt hänen\nvääntyneille kasvoilleen, joita vanukkeinen, villi tukka osittain\npeitti. He tuijottivat toisiinsa -- entinen Siperian vanki ja\nmaailmansodan aikuinen pakkotyövanki. Sitten korvapuoli löi Ruupea\nolalle ja lähti. Hän hävisi laahustaen tasangon hämyyn. Mutta vielä\nkauan sen jälkeen Ruupe oli näkevinään vanhan maankiertäjän resuisen,\nkorkean hatun ikäänkuin uiskentelevan edessään syyskuun raikkaassa\nkuutamossa. Niinkuin virran pinnalla se uiskenteli... Ruupe katsoi\ntähtiä ja ajatteli: \"Korvapuoli on tappanut hänet...\"\n\nKaupungin yövalojakin hän katsoi ja sanoi puoliääneen itsekseen:\n\n-- _Hän on kuollut, ja käteni ovat siitä huolimatta puhtaat verestä_...\n\nJa hän tunsi oudon ilon raakana ja räikeänä lyövän olemuksensa\nlävitse...\n\nMutta kesti kotvan ennenkuin hän meni ullakkokamariin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuupelle ei jäänyt mitään tarkkaa muistikuvaa sen yön tapauksista.\nHän oli kuin kuumeessa. Mentyään vihdoin ullakkohuoneeseen hän näki\nSeverin makaavan lattialla verisin kasvoin. Kynttilä paloi pöydällä\nloppumaisillaan. Sen valossa Ruupe katsoi lyötyä hevoskauppiasta\nhyvin tarkkaan, ja sillä hetkellä hänessä syntyi uusi ja odottamaton\najatus: kauppias ei ollutkaan kuollut. Korvapuoli maankiertäjä kyllä\noli uskonut hänet tappaneensa, sen Ruupe oli nähnyt ukon päältä,\nmutta se oli erehdys, varmasti se oli erehdys. Ja Ruupen seisottua\nhetken aikaa seinän nojalla omituisesti huumaantuneena ja tietämättä\nmitä tehdä, alkoi tuo muodoton, likainen olento lattialla liikahdella\nja viimein avasi silmänsä. Korvapuolen sauva oli kauppiaan taanoin\nkaatanut lattialle, ja hän oli menettänyt tajuntansa. Kun hän siinä\nnyt alkoi hitaasti liikahdella pakenevaa elämää kohti, osuivat hänen\nsameat, harhailevat silmänsä Ruupeen. Silloin häntä riipaisi uusi\nkauhun puuska, Severi ei ilmeisesti heti tuntenut Ruupea, vaan luuli\ntätä korvapuoleksi -- Siperian vangiksi. Vaistomaisesti hän kohotti\nmolemmat kätensä kasvoilleen, sai ne verta täyteen ja ähkäisi. Ruupe\nmeni alas ja palasi hetken kuluttua kantaen pesuvatia. Kauppias seurasi\nhänen liikkeitään samein silmin. Jo alkoi tuntea, viittoili käsillään\nja puhui jotain sekavaa korvapuolesta maankiertäjästä.\n\n-- Poissa on, murahti Ruupe irvistäen. -- Haenko poliisin?\n\n-- Poliisinko! vingahti Severi vaivoin. -- Mitäpä poliiseista,\nsekoittaisivat vain koko jutun ja löisivät meidät kaikki rautoihin...\nÄlä puhu tapauksesta kenellekään. Mutta kovasti se korvapuoli saatana\nminua löi.\n\nUusi heikkouden puuska sai hänet valtaansa. Mutta hän virkistyi\nkuitenkin vähän Ruupen pestyä hänen kasvonsa. \"Miksi näin teen\",\noli Ruupe ajatellut koko ajan pestessään noita kovia, vihamielisiä,\nvereen tahraantuneita kasvoja, \"miksi en tee hänestä loppua ja syyn\nsaisi kaikesta korvapuoli kulkuri?\" Mutta pohtiessaan tätä hän auttoi\nhevoskauppiaan pukkisänkyyn. Kynttilä sammui samassa, ja he jäivät\npimeään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä, sen pitkien, jylhien hetkien kuluessa, kauppiaan\ntajuntaan alkoi vähitellen palata edellisen illan ja yön tapauksia.\nKuitenkin hän oli vielä niinkuin sekaisin, valitteli huimausta, uskoi\nkasvonsa alati verisiksi ja pyysi Ruupea niitä pesemään. Välillä ukko\ntaas vaipui syviin mietteisiin, jolloin hän kieriskeli ja voihki\nniinkuin kadotuksen paahteessa. Kerran hän kysyi Ruupelta:\n\n-- Miksi et ehtoolla apuun tullut, kun sinua huusin?\n\n-- En kuullut, vastasi Ruupe vältellen, katse toisaalla. -- Olin\nkaupungilla.\n\nMutta Severi alkoi häntä kuitenkin sättiä. Hän seuloi tapahtumaa sinne\ntänne, kunnes hän viimein synkkeni niin, että alkoi juoda. Ukko oli\nlopulta aivan päihtynyt ja aiheutti illalla siinä tilassa hollituvan\npuolella kummallisen kohtauksen.\n\nTänne oli silloin kokoontunut suuri joukko lähiseudun lahkolaisia,\nkuten Tuulispää oli kauppiaan kanssa edellisenä päivänä sopinut. He\nveisailivat kärein äänin, tunnustelivat suuria ja pieniä syntejään\nankaralla touhulla, ryömivät rakoisella lattialla tunnustaen olevansa\ntomua, paukuttelivat kiihkoissaan raamatunkansia ja kuuntelivat\nsaarnaajaansa, änkyttävää, vanhaa miestä, jonka leuasta riippuivat\nprofeetan tuimat, valkeat partajouhet. Saarnaaja oli rukoustensa,\nkiroustensa ja puheittensa uuvuttama; hänen äänensä oli perin samea ja\nvoimaton ja kurahteli pahasti. Mutta Virsi-Aaleppi lauloi alituiseen\nsuu vaahdossa.\n\nRuupekin oli kulkenut lahkolaisten joukkoon. Hän istui ja kuunteli,\nolipa jonkinlainen huumaus vähitellen vallannut hänetkin, painava\nkuume, joka kulki päästä jalkoihin. Kaukaisia näkyjä vilahteli hänen\ntajunnassaan rajuina ja aavemaisina, haaveellisina. Tuvassa oli\nlämmintä ja hikistä. Ulkona syyskuun totinen, viileä tähtihämärä. Mutta\npuiden lehdet riippuivat oksistansa raskaina, sairaina ja räikeän\npunaisina.\n\nSilloin astui Yrtin kauppamies sisään aivan päissään. Hän oli Ruupen\nlähtiessä jäänyt makaamaan ullakkokamariin ja tuli nyt vanhaan\ntupaan pää siteessä, ikäänkuin pökerryksissä. Ukko alkoi juopuneena\nsekavasti meluta, sanoi olevansa mustalaisten Messias ja kysyi, eivätkö\nlahkolaiset nyt tahdo juoksuttaa hänen vertaan kuiviin, naulita\nhäntä ristiin. Ja seinän nojalla huojuen rappiolle mennyt kauppias\nlevitti kätensä naulausta varten. Lahkolaiset eivät ensin tienneet\nmitä ajatella. Saarnaajan sammaltava ääni jäi kurahtaen kurkkuun, ja\nkeltaiset, kuihtuneet eukot katsoivat partaista, juopunutta Severiä\nvääntynein ikenin. Mutta sitten aloitti Virsi-Aaleppi, Rantsin Annin\npitkätukkainen näkijäpoika, kimeän veisuun, johon hotakammat akat\nkohta yhtyivät. Ja hurmion laineet, jotka Severin, vanhan syntisäkin,\ntullessa tupaan, olivat hetkeksi vetäytyneet takaisin, vyöryivät\njälleen heidän ylitseen raskaina ja mustina, kiihkoa täynnä, Pyhän\nHengen tulisina kielinä... Mutta lattian tomusta kohosi valju,\nkyssäselkäinen olento, muudan rajasuutari läheisestä kylästä, ja hän\nhuusi yli akkojen veisuun:\n\n-- Me uskallamme antaa Saatanallekin sen, mikä hänelle kuuluu!\n\nJa sanottuaan tämän hän löi kauppiasta nyrkillä leukaan. Tästä uudesta\niskusta äijä niin pökertyi, että noljahti lattialle kuin likainen vaate\nja nukahti. Mutta hänen aikaansaamansa häiriö ei suinkaan päättynyt\ntähän. Seikka oli se, että vanhan kiertolaiskauppiaan ruumis oli niin\nviinan läpiturmelema, että monenlaiset ja tuimat ruumiilliset häiriöt\nseurasivat tiheästi toistaan hänen elämänsä viimeisessä ylen kurjassa\nvaiheessa. Nyt piti sattua, että kauppiasrievun siinä ovensuussa\nsuutarin nyrkiniskun huumaamana nukkuessa hänen paisunut, muodoton\nvatsalekkunsa alkoi toimia ankarasti, että kaikki päättyi lopulta\nyhtä odottamattomaan kuin äkilliseenkin tapahtumaan, jota hämärään\ntupaan kokoontuneet hihhulit kiroillen ja nenäänsä pidellen kovin\nkummastelivat. Itse saarnaaja huusi partaviuhka täristen:\n\n-- Itse saatana helvetistä on noussut keskellemme haisemaan! Kantakaa\nhänet oitis pihalle...!\n\nRuupe ja Tuulispää tarttuivat silloin hetkeäkään siekailematta\nnukkuvaan kauppiaaseen molemmin käsin, toinen pää- toinen\njalkapuolesta, ja kantoivat ulos. He kulkivat vitkaan yli syysiltaisen\npihan, jota himmeät tähdet valaisivat. Puiden lehtien suhina kantautui\nheidän korviinsa sekä kaupungin etukylän elämänäänet kauempaa tasangon\ntakaa. Mutta äkkiä Severi heidän välissään heräten, tarttui Tuulispäätä\nparrasta ja tempoi sitä aika lailla. Ukko mylvi kuin härkä, mutta ei\nsentään hellittänyt käsiään kantamuksestaan. Näin kulkue hiljalleen\neteni.\n\nÄkein mielin ja parta pahasti tärveltynä palasi Tuulispää\nhetken kuluttua lahkolaisten luokse. Kauppias nukkui silloin jo\nullakkohuoneessa, hullun apinan entisessä olinpaikassa, jonne he olivat\nmetelöivän, vastaan rimpuilevan ukon vieneet. Ruupekin oli sinne jäänyt\npalaamatta enää lahkolaisten seuraan. Täällä Tuulispää havaitsi kohta,\nettä vanhan tuvan kattolamppu paloi sangen himmeänä ja että suurin osa\nhihhuleista oli paneutunut maata lattialle morsiusseurakuntalaisten\ntapaan toisten vielä polvillaan voihkiessa ja rukoillessa.\n\nMutta Tuulispää hiipi tuvan takaiseen kamarikoppiin. Siellä ikäloppu\nsikopaimen istui ypöyksin ja murheellisena tuolipökkelön päällä koko\nyön niinkuin Mestarinsa kolmasti kieltänyt Pietari. Ja ainoastaan\nsyystähtien himmeä tuike valaisi huonetta.\n\nTällainen oli viimeinen yö, jonka kauppiaan vanha renki vietti tässä\nhäviävässä talossa, sillä aamulla ukko, iltaisesta tapauksesta\nlopullisesti kiusaantuneena, muutti kaupungin köyhäintaloon. Täällä\nTuulispää seuraavana vuonna sitten kuoli elonleikkuuta parhaillaan\nsuoritettaessa läheisissä ja kaukaisissa maakylissä.\n\n-- -- --\n\nMutta Severi jatkoi viheliäistä elämäänsä Yrtin talossa, laitakaupungin\nliepeillä. Juoden, näkyjä nähden ja sättien välillä Ruupea. Joskus\nkauppias puhui Kuolemastakin, jonka hän oli jo monesti tuntenut\näänettömästi kuuhkailevan lähellään vanhassa, rappeutuneessa\ntalossa tuo kulunut viikate mustalla olkapäällään roikkuen, ihmisen\nsilmissä arvoituksellisesti kiiltävä, synkeä, vapahtava suikale...\nNiinpä niin. Mutta yksi toivomus oli Yrtin kauppiaalla kuitenkin\ntässä suhteessa. Hän toivoi saavansa kuolla hämyisän tallinsa\nkynnykselle, kultaisten oljenkorsien sumea kiilto silmissänsä ja\nympärillä tuo tuttu, herttainen, sanomattoman turvallinen tuoksu,\nhevosen ja tallin yhteistuoksu, joka niin kauan oli henkäillyt hänen\nympärillään ja joka kiinteästi ja erottamattomasti oli liittynyt hänen\nhevoskauppias-elämäänsä. Ja tallin perällä pilttuussa seisoisi hänen\nlempihevosensa Virma ja katsoisi häneen suurilla, hiukan kosteilla\nsilmillään, joissa ei milloinkaan ollut näkynyt vilppiä eikä salaista\nkovuutta, kuten niin monen _ihmisen_ silmissä näkee... Niin olisi\nSeveri halunnut lähteä... oljenkorsien hohtaessa tallin keinuvassa,\narassa hämyssä ja kuunsirpin hänen takanaan ylhäällä avaruuden meressä\nkimmeltäessä, samanlaisen kuunsirpin, tulipunaisen ja väkevän, joka oli\nilmestynyt sinitummalle, kajastavalle iltataivaalle silloin kerran --\nvuosia sitten, kun hänen hevosiaan oli lastattu Katinhännän lossille...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin sammui kesä lopullisesti vanhan, pahamaineisen talon\nympärillä. Ruoho kuihtui, puut muuttuivat mustiksi ja lehdettömiksi,\nja kukkien suloiset liekit eivät enää kohonneet mullasta. Ne olivat\nrauenneet omaan syyskärsimykseensä. Kaikkialla vallitsi kuihtumus\nja kuolema. Talon katolla häilyi ruskea, poudittunut heinä. Illoin\nsäihkyivät loitolla kaupungin valot. Meri kohisi raskaasti, kuolleesti.\nAvaruus oli täynnä pilviä, suuria, muodottomia, liikkumattomia.\n\nTalvi meni, tuli kevät, suuri ja väkevä, voimassaan peloittava.\n\nMatalassa huoneessa, porstuan perässä, olivat kauppias ja Ruupe\nkahden. Oli aivan hiljaista. Hämärsi ohuesti. Ovela, elämän kaluama\nkiertolaiskauppias katsahti väliin Ruupeen, ja hänen suunsa vääntyi\nsilloin aina niinkuin nauruun, salaperäiseen, vastenmieliseen\nhymyyn. Ruupe alkoi askarrella jotain pöydän ääressä. Hänen jalkansa\nkoskettivat hiljaa kolahtaen luodikon tukkia. Aamulla hän oli sen\nsiihen asettanut resuisen kauppiaan sitä huomaamatta. (Ruupe oli siis\nkuitenkin valinnut sen \"tavan\" monien muiden joukosta, ei tietoisesti,\nvaan joku oli valinnut sen ikäänkuin hänen puolestaan...!) Mutta nyt\nSeveri kuuli tuon heikon kolauksen, joka syntyi, kun Ruupe jalallaan\ntyönsi pöydän alla olevan vanhan kiväärin kulunutta tukkia. Pöytä\noli keltaisella värillä sivelty kaappipöytä, hyvin matalajalkainen.\nHänen ei sopinut nähdä Ruupen pientä kätköä. Mutta katsoen herkeämättä\nhäneen kysyi kauppias: -- Mitä sinulla on pöydän alla? Ruupe ei\nvastannut siihen mitään. Silloin Severi alkoi ääneensä nauraa hohottaa\nmustien partajouhien täristessä vinhasti. Ruupe näki hänen vilkuttavan\ntoista silmäänsäkin, ilkeästi, pahaenteisesti, merkitsevästi. Mutta\nsitten vanhus kävi jälleen totiseksi, melkein synkäksi. Hän siveli\nvapisevin käsin partaansa ja alkoi jälleen houria jotain sekavaa omista\nkasvoistaan, jotka hän yhä uskoi likaisiksi, kokonaan likaisiksi\nja veren tahraamiksi. Hullu oli ukko, ihan hullu -- korvapuolen\nmaankiertäjän kummallisen käynnin jälkeen entistä hullumpi. Ruupe\nvihasi häntä, oli kyllästynyt, perinpohjin kyllästynyt. Kuitenkin hän\ntoi vadilla vettä Severin sitä pyytäessä.\n\nMutta kun Ruupe taas näki aivan läheltä nuo pöhöttyneet, viheliäiset\nkasvot, jotka hänen tulisi pestä, ei hän tällä kertaa enää\nmalttanutkaan mieltään, vaan -- laskien vadin jakkaralle -- hän\nyht'äkkiä tarttuikin puukkoonsa ja poiketen ennakkosuunnitelmistaan,\njos hänellä sellaisia ollenkaan olikaan tehtynä, hän kaatoi vanhuksen\nalleen ja työnsi puukkonsa tämän rintaan. Tuntiessaan puukon työntyneen\nkahvaa myöten tuohon muodottomaan olentoon, säikähti Ruupe omituisesti\nja havahtui kuin unesta. Hän perääntyi selkä edellä pöydän luokse\npitäen veristä puukkoa yhä kädessään. Kauppias nousi öristen ja\nvertavuotavana, silmät kuin kaihin verhoamina... Hän koetti vaivoin\nlyntystää ovelle. Viivytellen ja odottaen hän kulki -- siltä Ruupesta\ntuntui. Ja eikä hän ennättänyt vielä ovellekaan, kun Ruupe jo ampui\nhänet. Hän kaatui ääntä päästämättä suoraan suulleen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuupen ensimmäinen tietoinen ajatus tämän tapahduttua oli omituisen\nkauhea vapautumisen tunne, joka vaikutti kerrassaan pohjattomalta,\nsaatanalliselta. Hänestä tuntui kuin hän olisi vapautunut jostakin\nsuuresta taakasta, jota hän oli saanut kantaa aina tähän saakka.\nNyt vasta hän oli vapaa; hän ei vielä silloin ollut vapaa, kun hän\nrangaistuksen kärsineenä hevosvarkaana pääsi pois vankilasta, ei, hän\noli silloin sidottu kostoonsa. Mutta nyt hän tunsi olevansa vapaa, kun\nhän oli tehnyt lopputilin monivuotisen painajaisensa kanssa, nyt vasta\nhän oli lopullisesti karistanut ympäriltään kahleet. Ja Ruupe kumartui\nkatsomaan aivan läheltä sitä kuollutta olentoa, joka oli hänen tuhoonsa\nja alennustilaansa syypää. Ruupe ei tuntenut sillä hetkellä vihaa häntä\nkohtaan, vaan melkeinpä sääliä kaiken sen pimeyden tähden, mikä häneen\nliittyi. Hän oli varmaan pudonnut niinkuin kuiluun...\n\nTaanoin Ruupe oli tuntenut koko olemuksessaan tapahtuman painon.\nMutta samalla hän oli tuntenut itsensä väkeväksi, kostoon\nvalmiiksi, joskin toisaalta epämääräinen väsymys oli raskauttanut\nhänen ruumiinsa liikkeitä. Hän oli tuntenut olevansa niinkuin\ntuomari, joka pitkällisessä ja vaikeassa oikeusjutussa saa vihdoin\njulistaa päätöksen, tuomion... Ja hän ajatteli nyt, kuinka hänen\noli pitänyt kulkea kaiken sen häpeän, nöyryytyksen ja epäröinnin\nlävitse, jota hän oli kärsinyt vankilasta tulonsa jälkeen ennenkuin\najautui tähän hetkeen. Ja vaikka Ruupe tunsikin tappamaansa vanhaa\nkiertolaiskauppiasta kohtaan jonkinlaista usvaista sääliä, ei\nhän kuitenkaan katunut tekoaan. Ruupe tosin oli entinen vanki ja\nhevosvaras, mutta hänelläkin toki oli tai ainakin pitäisi olla,\najatteli hän, oma katkera oikeutensa tuhotussa elämässään. Hän tunsi\ntämän jälkeen olevansa valmis syöksymään uuden elämän sisään, jossa\nsuuri, pohjaton vapaus, onni ja ylösnousemus odottivat häntä.\n\nRuupen seisoessa siinä ja monenlaisten ajatusten tulvan täyttäessä\nhänen aivonsa jo senkin tähden, miten hän nyt selviäisi niin, ettei\nilmi saataisi, työskentelivät kaikki hänen aistimensa kuumeisesti.\nSyvempää levottomuutta hän ei kuitenkaan vielä tuntenut. Hän katsoi\nvain ympärilleen niinkuin rotta löytääkseen sopivan reiän ulospääsyä\nvarten. Vaan seinät saartoivat joka puolelta. Ruupe kuuli tuulen\nsuhinan ulkoa ja ohikulkevan tavarajunan kumean jylyn ja havaitsi\nkasvavan hämärän ympärillään. Silloin hän tunsi, että jotain oli\ntehtävä. Hän katsoi ruumista, vieläpä käänsi sen jostain syystä\nselälleen, niin että kelmeät, vertyneet kasvot tulivat näkyville.\nAvonaiset silmät, jo lasittuneet, katsoivat Ruupeen läpi hämärän. Ne\nikäänkuin iskivät hänelle tuhoaennustavasti silmää jostakin hyvin\nloitolta. Ruupe hätkähti syvästi ja ehdottomasti; jäinen tunne tuntui\nvaluvan hänen ruumistaan pitkin päästä jalkoihin.\n\nKun Ruupe sitten hetkeä myöhemmin asetti kiväärin kumolleen ruumiin\nylitse, kuten kauppias olisi ampunut itsensä, tunsi hän jo tietoista\nhermostumista ja eikä lainkaan tullut ajatelleeksi sen mahdottomuutta.\nKuka hyvänsä saattoi ruumiista päätellä, ettei Severi Yrtti,\nhevosmarkkinain sortunut kuningas, ollut suinkaan ampunut itseään.\nMutta sitä Ruupe ei tällä hetkellä ajatellut, sillä jokainen hänen\najatuksensa pyrki uutta vapautta, uutta maailmaa kohti, joiden hän näki\nhouremaisessa valossa kangastuvan eteensä. Koko hänen olemuksensa oli\ntäynnä suurta huminaa. Hämärä hänen ympärillään vahveni; sen lävitse\nhän kuuli kaukojunien etäisen pauhun niinkuin suuren hevoslauman\nvillin kohun, mutta hän kuuli muutakin -- kuuli kiireisiä askelia\nmuutoin kuolleen talon porstuasta. Hän oli kuin unessa, vaikka joka\nhetki tunsikin sydämensä tiheät, kumeat lyönnit. Ja mieli täynnä\nsynkeää odotusta hän katsoi ovelle. Se reväistiin auki ja hengästynyt\nVirsi-Aaleppi syöksyi huoneeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuupe katsoi häneen niinkuin ilmestykseen. Hänen kasvonsa kuulsivat\nlaihoina ja silmien katse ikäänkuin syöpyi Ruupeen. Musta tukka otsalla\nroikkuen hän astui huojuen tätä kohti. Mutta sitten Virsi-Aaleppi\nhuomasi lattialla makaavan isänsä ruumiin, hän pysähtyi ja painui\nkokoon niinkuin hevospiiskan iskusta...\n\n-- Se on siis sittenkin ehtinyt jo tapahtua, mutisi tuo villi,\nhermoherkkä lahkolainen murtuneena.\n\n-- Mistä hän on voinut tämän aavistaa? kysyi Ruupe itseltään useammin\nkuin kerran, ja hän tunsi yht'aikaa sanomatonta kärsimystä ja\nhämmästystä. Oliko hänellä omituinen näkijän lahja, oliko hän taanoin\ntalossa käydessään jo aavistanut jotain ja sen tähden palannut? Silloin\nhän ei ollut turhaan Rantsin Annin poika. Mutta kaikkeen tähän liittyi\njotain kylmääkin.\n\n-- Niin, isäsi tappoi itsensä; ruumiin tapasin äsken tässä, sanoi Ruupe\nvihdoin pakotetusti.\n\nVirsi-Aaleppi kumartui silloin katsomaan ruumista Ruupe odotti yhä\njotain. Hiljaisuus, joka ympäröi heitä tällä hetkellä, oli syvää ja\nraskasta, melkein ainetta. Tuntui kuin sitä olisi voinut purra kuten\nleipää, niin kovana ja aineellisena hiljaisuus kaatui heidän ylitseen.\nSitten Virsi-Aaleppi katsoi Ruupeen hämyn halki tuskallisesti hymyillen.\n\n-- Valehtelet, Ruupe kuuli hänen sanovan ontosti, -- hän ei ole ampunut\nitseään, sillä häntähän on ammuttu takaapäin...\n\nSiihen Ruupe ei vastannut pitkään hetkeen mitään; hän kokosi voimiaan.\nRuumiissa jatkui yhä outo huimaus. Vihdoin hän sanoi kuin maan alta:\n\n-- No sitten se on ollut Viulan Simppa, kulkuri ja entinen Siperian\nvanki, joka kauppiaan on murhannut. Täällä käydessään häntä jo puukko\nkädessä uhkailikin. Ja näkeehän sen, että puukolla häntä ensin on\nlyöty, vasta sitten ammuttu.\n\n-- Se ukkoko, jonka hän (Virsi-Aaleppi sanoi aina vain \"hän\" puhuessaan\nisästään) jokin aika sitten kertoi täällä käyneen. Mahdotonta se\non, että hän olisi murhannut; kaksi viikkoa on jo itsekin maannut\nkuolleena...\n\nJa sitten Virsi-Aaleppi kertoi, että Viulan Simppa oli päissään\nrähjännyt Katinhännän lossilla ja viimein huonoilta jaloiltaan\nsuistunut jokeen, josta vanha kulkuri oli ruumiina nostettu ylös. Ruupe\nei ollut kuullut tästä mitään. Hän oli hetken niinkuin puulla päähän\nlyöty tietämättä mitä ajatella mitä tehdä. Mutta yht'äkkiä sukeltautui\nhänen tajuntansa merestä esiin odottamaton, pirullinen, itsekäs ja\nsynkkä mahdollisuus.\n\n-- _Isänmurhaaja, isänmurhaaja!_ huusi Ruupe osoittaen kädellään\nVirsi-Aaleppia. Ja yhä huutaen hän syöksyi kuolleen talon halki ulos.\nPihassa, keväisessä hämärässä, seisoi köyryinen, keltainen ämmä\nmiehentakki repaleisena roikkuen hänen hartioillaan. Ruupe juoksi\nhänen ohitseen, kohisevaan jokiuomaan, joka oli autio ja tyhjä. Hän\nviipyi siellä vähän aikaa ahmien hiljaisuutta sekä läheisen kaupungin\nja meren kohua... Pehmeä, punertava hämärä keinui hänen ympärillään,\ntaivaanrannoilla säkenöi ja huminoi kevät...\n\nMutta verisen puukkonsa Ruupe kätki kuivuneeseen jokiuomaan.\n\nJa kun hän vihdoin palasi taloon, olivat pidättäjät siellä jo.\nVirsi-Aalepilla, joka kiihkomieliseen tapaansa oli tavattu rukoilemasta\nmurhatun isänsä ruumiin vierestä, olivat jo sekä käsi- että\njalkaraudat... Niihin Ruupekin kytkettiin niinkuin villiytynyt koira\nkahleisiin. Hänen mieltään myllersi myrsky. Kaikki oli kuin mustaa\nunta; hän ei käsittänyt tästä uudesta vaiheesta mitään, vain oman\ntekonsa hän käsitti, sen, miksi hän äsken oli tahrannut kätensä vereen,\n_miksi hän oli tappanut ihmisen_... Mutta kaiken tämän hän kielsi; hän\nteki Virsi-Aalepista -- _isänmurhaajan_...\n\n\n\n\nSEITSEMÄS KERTOMUS\n\nRUUPE JOUTUU MAAILMANPYÖRÄÄN\n\n\nKaikki tiesivät Virsi-Aalepin vihaavan isäänsä, Severi Yrttiä,\neriskummallista, salaperäistä kauppiasta, kuolleen äitinsä kohtalon\nvuoksi. Ja eikä olisi ollut mitään odottamatonta siinä, että kerran,\nSeverin maleksiessa lihakaupassa, olisi perin ruostunut ja verinen\nlihakirves Virsi-Aalepin käden pitelemänä hervahtanut ikäänkuin\nsattumalta, mutta kumminkin julman tarkoituksellisesti hiukan sivuun\n-- Severiin... Tämä olisi voinut olla sangen mahdollista, mutta Ruupe\nloppujen lopuksi ennätti iskeä aikaisemmin.\n\nKun Virsi-Aaleppi sitten tavattiin isänsä ruumiin vierestä tuon\nkohtalokkaan päivän iltana, ohjautui häneen heti vahva epäilyksen\nvirta. Juuri näihin seikkoihin Ruupe perusti onnettoman toivonsa\nsaada hänestä syyllisen. Kaiken aikaa Ruupen kuitenkin täytti\nomituinen ristitunne: samalla kun hän itse kaikin mokomin tahtoi\npäästä syytteestä irti, toivoi hän hämärästi tutkijainsa käsittävän\nVirsi-Aaleppia koskevan otaksumansa mahdottomuuden. Mutta kun Ruupe\njatkuvasti kielsi, täytyi oikeuden jostakin saada syyllinen ja se\n_tehtiin_ Virsi-Aalepista, joka oli löydetty murhapaikalta verisin\nkäsin. (Lahkolaisen tuimalla kiivaudella hän oli rukoillessaan pidellyt\nvihaamiansa kasvoja rauhattomin käsin, jotka olivat tahrautuneet\nvereen...!) Mutta Ruupe alkoi oikeusjutun kestäessä Virsi-Aaleppia\nihmeellisesti sääliä; hän olisi suorastaan tahtonut itkeä tuon toiseen\nihmiseen kohdistuvan säälin vuoksi. Voi olla, että Ruupe lopulta\nolisi ilmaissut kaiken vain saadakseen hänet pelastetuksi. Mutta\nsamana iltana, jolloin hän uskoi päässeensä jonkinlaiseen ratkaisuun,\nhirtti Virsi-Aaleppi itsensä viereisessä sellissä punajuovaiseen\nkaulahuiviinsa, jonka hänen oli onnistunut kätkeä vaatteisiinsa\nsilloin, kun häneltä kaikki muut itsemurhaan sopivat välineet, kuten\npuukko ja vyö, otettiin pois. Silloin Ruupe antoi kaiken vieriä omaa\narvoituksellista tietään, mutta myöhemmin hän olisi varmaan ollut\nonnellisempi, jos olisi alunperin toisin menetellyt. Mutta kaikki oli\nmyöhäistä. Virsi-Aaleppia, Rantsin Annin näkijäpoikaa ei voinut enää\npelastaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko oikeusjuttu, jonka eräässä vaiheessa Virsi-Aaleppi sitten\nhirttäytyi kaupungin poliisilaitoksen rikososaston sellissä, oli yhtä\nlyhytnäköinen ja ulkokohtainen kuin pitkäveteinen ja ikävä. Ja siinä\nkävi kuten kävi: Ruupe osti vapautensa valheella ja taas valheella...\n\nHäntä oli kyllä tutkittu, ahdistettu, piinattu kuolemaan asti,\nmutta hän ei ollut puhunut mitään. Virsi-Aaleppi oli hirttäytynyt\npoliisivankilassa kätkemäänsä kaulahuiviin; hänkään ei siis enää\npuhuisi mitään. Ja mitään ei ollut tullut ilmi, mitään ei oltu saatu\ntodistetuksi. Virsi-Aaleppi oli murhaaja -- isänmurhaaja; hänhän se\noli tavattu ruumiin äärestä vereen tahraantunein käsin... Ja nyt oli\noikeudenistunto päättymäisillään, jossain seinän takana laadittiin\njutussa parhaillaan päätöstä, joka ratkaisisi hänen kohtalonsa.\n\nOli ilta. Kello tuomiohuoneen seinällä oli äsken lyönyt kahdeksan\nlyöntiä. Ruupe oli lukenut ne, lyönti lyönniltä... Hänestä tuntui\nniinkuin hän roikkuisi hirressä: joka hetki kiristyi nuora yhä\ntiukemmalle... \"Kunpa tästä tulisi loppu\", vaikeroi jokainen ajatus\nhänessä, \"kunpa tulisi loppu\". Ruupe puri salaa pitkiä, luisevia\nsormiansa. Hän pelkäsi näillä oikeudenistunnon viimeisillä minuuteilla\nlysähtävänsä kasaan. Jokainen minuutti oli tuskaa, selittämätöntä\npainoa ja ahdistusta täynnä. Ennentuntematon sielun myrsky vapisutti\nhänen olemustaan. \"Yrtin kauppiaan tähden en mene enää toista kertaa\nvankilaan, en mene\", hoki hän koettaen itseänsä rohkaista, nimenomaan\nrohkaista, mutta onnistumatta siinä kuitenkaan. \"Kristus\", voihkaisi\nhän tahtomattaan, \"kunpa kaikki kohta loppuisi...\"\n\nRuupen koko olemus oli joutunut vähitellen liikkeeseen. Hänen\nsilmissään hämärsi. Ulkoinen valo haipui pois, oli vain sisäisen\nmaailman sekasortoiset näyt. Outo, väkevä levottomuus kuohui niinkuin\ntulvainen virta mielen pohjalla. Hän sulki uupuneesti silmänsä.\nAjatukset aaltoilivat tajunnan taustalla.\n\nOi, onnelliset olivat ne, jotka olivat saaneet kuolla polttorovioilla\nliekkien kuumassa hummassa tai olivat saaneet nuoran kaulaansa\nkolkoilla, yksinäisillä hirttomäillä... Onnelliset olivat myös ne,\njotka Ihmisen Pojan tavoin olivat saaneet tuntea ruosteisten naulojen\nviiltävän käsiään ja jalkojaan tummissa, huojuvissa ristinpuissa\nmaan yllä... Onnelliset olivat samoin ne, jotka kaakinpuissa oli\nlyöty raajarikoiksi, niinkuin myös ne, jotka olivat saaneet kuulla\noikeuden jylhän äänen teilauspyörien synkeässä kitinässä ja joiden oli\nollut pakko antaa murskata luunsa sen toteuttamiseksi maan päällä...\nHeidän rangaistuksensa oli ollut lyhyt ja sitä seurannut suuri,\npohjaton, katkeamaton lepo, syvempi kuin valtameren rauha... Oi,\njospa tultaisiin hänellekin, Ruupelle, sanomaan, että teilauspyörä\non jo odottamassa pihalla ja että pyöveli, mustahilkkainen, kolkko\nmies on noudettu kaupungista, niin hän tunnustaisi kaiken sen, mitä\ntiesi kauppiaan kuolemasta ja muustakin, tunnustaisi ja sitten ottaisi\nihmisoikeuden vastaan sellaisena, kuin se kipeästi humahtaisi olemusta\npäin teilauspyörien raskaassa, armottomassa kitinässä... Mutta joutua\nvirumaan vankilassa vuosi vuoden jälkeen näkemättä ihanaa, loputonta\nmaantietä, näkemättä avaraa, hulveista taivaanrantaa tai väkevää,\nankaraa aurinkoa, oi, se on hetkellistä ruumiillista kidutusta\npahempaa, se on totisesti helvetti... Ei, ei, hän ei puhuisi mitään,\nei tunnustaisi mitään. Hän on kerran istunut vankilassa, ollut\npakkotyössäkin, kaivanut juoksuhautoja, hän tiesi, mitä tuo kaikki\nmerkitsee. Toista kertaa hän ei olisi sinne menevä. Ennen kuolemakin.\nJoko ikuiselle Hyvälle tai ikuiselle Pahalle, Jumalalle tai Perkeleelle\nhän tunnustaisi kaiken, mutta näille, jotka jossakin lähellä seinän\ntakana pitivät neuvoa hänen kohtalostaan, ei hän puhuisi mitään, ei\nmitään. Virsi-Aaleppi oli kuollut, mitä siis oli väliä, vaikka hän\nauttaisikin vielä elävien valtakunnassa kulkevaa Ruupea vapauttamaan\nitsensä ihmisten tuomiositeistä ja vaikkapa se sitten tekisikin hänestä\nihmisten silmissä -- miestappajan, enemmänkin -- isänmurhaajan... Ja\nyht'äkkiä levisi syvä, kauhea rauha Ruupen olemukseen. Hän katsahti\nvaanien ympärilleen niinkuin luolaansa hiipivä peto. Kaikki oli\nhiljaista. Ikkunanruuduissa häivähtelivät kajastuksen liekit.\n\nRuupe oli vähällä äkkiä purskahtaa oneaan, hermostuneeseen nauruun;\nvain vaivoin hän saattoi estää itsensä sitä tekemästä. Ajatukset\naaltoilivat yhä tajunnan syvyydessä. Irralliset muistikuvat syöksyivät\nmielettöminä toisiansa vastaan. Hän haipui jälleen ikäänkuin jonnekin\npois...\n\nMutta katoava päivä oli silloin jo täynnä iltaa. Kaupunki kohisi\nsuurena, valaistuna sähkömerenä. Tivoli oli tullut kaupunkiin.\nSäkenöivä Maailmanpyörä kiersi humisten rataansa. Pienet, valaistut\ntivolilaivat keinuivat näkymättömien aaltojen päällä. Niitä seurasivat\npuiset, räikeästi koristellut elefantit ojennetuin kärsin. Tanssittiin.\nPelle kirkui.\n\nMutta poliisilaitoksen rikososaston sellissä oli\nirroitettu punajuovainen huivi kuolleen miehen kaulasta...\n\nRuupe näki kaiken niinkuin unen lävitse, keinuvassa, tummassa\nhimmerryksessä, näki oikeuden kirjurin, pienen, hintelän, sairaalloisen\nnäköisen miehen palaavan, näki myös oikeusmiesten astuvan peräkkäin\nhuoneeseen, jonka nyt täytti jylhä odotus. Kirjuri hypisteli kädessään\npapereita, joku yskäisi, kello soi kimeästi. Oikeudenpalvelija tuli\nkolistellen eteiskäytävästä ontuen hiukan vasenta jalkaansa; samoin\ntulivat todistajat ja muutamat harvat jutun käsittelyä seuraamaan\nsaapuneet kaupunkilaiset. He olivat etupäässä laitakaupungin\nlahkolaisia, joille hirttäytyneen Virsi-Aalepin kohtalo oli läheinen.\nRuupe näki vielä senkin, kun Musta-Iivari, yhteiskunnan pohjalle\nvaipunut pappi, huoneeseen astuessaan loi häneen katseen, joka oli\nomituisen pyytävä ja laajentunut. Silloin Ruupe painoi kasvonsa alas\nrinnalle. Vielä kerran värähdytti sisäinen myrsky hänen hartioitaan,\nsitten hän ikäänkuin pysähtyi ulkonaiseen liikkumattomuuteen. Hämäränä,\npiirteettömänä muistikuvana palautui kuitenkin hänen mieleensä vielä\nse, kuinka Musta-Iivari oli kaupungin poliisilaitoksen rikososaston\nhämärässä sellissä puhunut hänelle Jumalasta ja lunastusajatuksesta.\nMutta hän puolestaan oli vaiennut niinkuin muuri; hän lunastaisi\nitse itsensä tai olisi lunastamatta. Yhdentekevää. Kaikkia heitä hän\nnyt olisi vetävä nenästä. Taas yritti kurja, hiljainen nauru puhjeta\nilmoille, mutta nytkin hänen onnistui painaa se takaisin olemuksensa\nsyvyyksiin, joka vapisi äänettömästä, raskaasta, mykästä naurusta.\n\nKaupungin maalaiskunnassa asustaneen mielettömän ja juopon kauppiaan\nmurhaa koskevan oikeusjutun loppukäsittely oli päättymäisillään. Kaikki\nolisi kohta lopussa. Minuutit paiskautuivat jylhästi toisiaan vastaan.\nKello raksutti. Ruupen olemus oli täynnä suurta kohinaa. Hänen korvansa\nmenivät väliin niinkuin umpeen; hän tuli kummallisesti kuuroksi\nkaikelle. Humina vain kuului, päällekaatuva syvä humina, ja sen takaa\njoitakin irrallisia sanoja ja lauseita kirjurin lukiessa oikeuden\npäätöstä. Hänen äänessään oli omituisen kimakka sivuvivahdus, ja hänen\nusein tuskastuttavan töksähtelevä puhetapansa teki vaivalloiseksi hänen\nlukunsa seuraamisen. Mutta päätöskirjelmä ei ollut kuitenkaan tällä\nkertaa kovin pitkä, ja sen luettuansa kirjuri istuutui sen näköisenä\nkuin olisi äsken suorittanut jonkin ylivoimaisen, hänelle uskotun\ntehtävän. Hän pyyhkäisi otsaansa, oikaisi pitkää, hoikkaa kaulaansa ja\npäästi samalla nenästänsä lyhyen, hermostuneen tuhauksen, oikeammin\npärskähdyksen, joka oli kuin aivastus, mutta ei kuitenkaan sitä\nollut. Sitten hän vaipui tarkastelemaan salkustansa esiin kaivamiansa\npapereita kaikessa vähäpätöisyydessään itsetietoisena ja suunnattoman\nylimielisenä.\n\nRaastuvanoikeuden päätös oli vapauttava, sen Ruupe joka tapauksessa sai\nvaivoin selville sisäisen ahdistuksen alta. Murhaajaksi julistettiin\nVirsi-Aaleppi, laitakaupunkilainen lahkolainen, murhatun Severi Yrtin\npoika ja lihakaupanhoitaja, jonka kaulasta oli vähää ennen irroitettu\npunajuovainen huivi... Nyt oli kidutus lopussa. Hän oli vapaa jälleen\ntavoittamaan maantien nauhan.\n\nNiin, _vapaa_, oih, hän oli niin väsynyt, että hänet melkein\ntyönnettiin raastuvanoikeuden himmeään eteiskäytävään.\n\nJa niinkuin ruoskittu hevosvaras Ruupe kompuroi kadulle, joka oli\ntäynnä kevättä ja iltaa ja sinistä valoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuupe, tämän kärsimystarinan irtipäässyt Barabbas, ei ollut mikään\nkuuluisa vanki, niinkuin oli ollut se, jonka raamatun kansa oli\nvaatinut Jerusalemissa pääsiäisjuhlan aikoihin Jeesuksen sijasta\nvapaaksi laskettavaksi; päinvastoin Ruupe oli vähäpätöisistä\nvähäpätöisin, pienimmistä pienin. Ja tänä iltana, kevään lainehtiessa\nkaupungin yllä, hän laahusti harmaana varjona ulos raastuvanoikeuden\ntalon portista.\n\nRuupe huojahteli valaistun, keväisen kaupungin syvyyteen, sen\nusvaiseen, mereltä tuoksuvaan hämärään. Hänestä tuntui kuin katu olisi\nihmeellisesti keinunut hänen allaan. Kukaan ei katsonut häneen, hän oli\nlaiha ja repaleinen, yhteiskunnan rajoilla ajelehtiva, paaria... Hän\nhävisi huojahdellen punertavaan, lainehtivaan hämärään.\n\n-- -- --\n\nVielä kerran Ruupe sukeltautui laitakaupungin köyhälistökorttelin\ntylystä hämärästä laitakaupungin valkeuteen. Kuin unessa hän kulki. Hän\nnäki taivaasta lankeavan sumeaa, vihertävää valoa maahan. Kaupungissa\nleiskuivat tuhannet valot keväisessä illassa. Jonkinlaista avaruutta\nlevisi silloin hänen mielensä pohjalle, koko olemukseensa. Hän katsoi\nvihertävälle taivaalle, jossa muutamia haipuvia kevättähtiä himmeästi\nvälkkyi, tuntien paisuvaa alakuloisuutta. Joku ikäänkuin kuiski hänen\nkorvaansa syvässä huminassa: _Olet vapaa, vapaa_... Mutta silloin\nhänen, tuntemattoman miehen kadulla, teki mieli itkeä. Ruupe tunsi\nomituisen kuumasti, mieltä riipaisevasti, että hänen elämänsä tulisi\nolemaan yhtämittaista oloa Pääkallonpaikalla, tuskallista kiertoa oman\nristinpuunsa ympäri...\n\nHarhaillessaan unissakävijän tavoin iltaisten, kohisevien katujen\nsokkeloissa hän eksyi Tivoliin. Kellot kilisivät, karuselli pyöri,\nsähköradat ulvoivat, Pelle kirkui, ihmeellinen Maailmanpyörä säkenöi.\nHänestä tuntui, kuin hän seisoisi keskellä valaistua, meluavaa\nhornaa, jonka helmassa mielettömät miehet ajoivat puisten hevosten\nselässä ratsastaen takaa kirjavasti koristelluissa karusellilaivoissa\nkeinuvia naisia kiiman raisussa, hullussa pyörteessä... Ja yht'äkkiä\nsai kummallinen mielijohde hänet asettumaan Maailmanpyörään, joka\nalkoi samassa pyöriä: Ruupe tunsi nousevansa huimaavan korkealle,\nliki sinisenhohtavaa avaruutta, jossa tuulien vilpoisa pyörre ympäröi\nhänet vapaana ja raikkaana. Suuri humina täytti vähitellen koko hänen\nolemuksensa. Lukemattomat moniväriset lyhdyt säkenöivät Maailmanpyörän\nreunoilla. Pyörä vaappui ja kohisi. Hän vaipui vitkaan alas --\npohjattomuuteen... Ja sitten jälleen huimaavan ylös, jossa tähtien\nviileät katseet tunkeutuivat sieluun asti \"Olet vapaa, olet vapaa\",\nkuiski joku taas hänen korvaansa, mutta hänen teki mieli peittää\nkasvonsa.\n\nHänen yläpuolellaan istui raajarikkoinen mies, jonka jalantynkä\nroikkui lähellä hänen päätään. Katunaisen nauru kaikui kylmänä ja\nraakana ohuessa ilmassa. Alhaalta syvyydestä kantautui sekavaa melua\nniinkuin hornan kuilusta. Taivaan siinto ja meren kaukainen kajastus\nsulkeutuivat häneltä ikäänkuin pois. Kohiseva ilta ja ahtaan, taakse\njääneen sellin painostava jälkitunto synnyttivät hänessä omituisen\ntunteen, joka läheni kummallista, syvää houretilaa. Vähitellen se sai\nhänet Maailmanpyörän kiertohuminassa kokonaan valtaansa. Se heitti\nhänet yksin suureen autiuteen, jonka keskellä moniväristen, hehkuvien\nlyhtyjen tuikkeessa värjötteli Maailmanpyörä. Äkillisessä valossa hän\nnäki niinkuin koko elämänsä, kuolemaan asti. Jostakin hyvin kaukaa\nkatsoi Kristus häneen huikaisevan valosäteen läpi. Ja hän näki olevansa\nylt'yleensä veressä, päästä jalkoihin...\n\nMaailmanpyörä pysähtyi, ja tuntematon mies laskeutui siitä alas.\nTivolin melu kuoli pois, häipyi kuulumattomiin. Ilta tiheni yöksi.\n\n-- -- --\n\nRuupe oli kulkeutunut jälleen laitakaupungille, lähelle öistä,\nlainehtivaa jokea, joka kaukaa sisämaasta tullen vyöryi kaupungin\nlaitaosan halki alas merta kohti. Yö oli levittänyt harmaat\nhuuhkansiipensä maailman ylle. Jostakin keskikaupungilta kuului\nkatkonaista kohua, mutta täällä laitapuolella oli vain ahtaitten kujien\ntyly äänettömyys, työläiskorttelin vangitseva ahdistus. Mutta sitten\nalkoi kuulua käymäjalkaa kulkevan hevosen kavionkopsetta: klop, klop,\nklop -- ratsupoliisi...!\n\nYhteiskunnan äärimmäisille rajoille ajelehtineiden ihmisten tavoin\nvieroi Ruupekin poliisia. Hän vihasi kaikenlaista virkavaltaa, joka\nilmentää itseään töykeänä käytöksenä ja kiiltävinä nappeina... Nytkin,\nhänen siinä autiossa yössä, lähellä jokea, ratsupoliisin hevosen\nkavionkopsetta kuunnellessaan, takoivat hänen suonensa hurjasti. Hän\noli kuin kuumeessa. Ja hän tunsi itsensä yksinäiseksi, ihmishylyksi,\nalati poliisien varjostamaksi... Jokainen ajatus hänessä huusi: pois,\npois, pois, mutta ensin kuolleen kauppiaan taloon!\n\nHän lähti puolittain juosten kaupungista ulos himmeästi kajastavalle\nmaantielle. Joki huokaili hänen takanaan tummana ja raskasmielisenä.\nMustista, himmeästi valaistuista, merensuulta tulleista keinuvista\njaaloista kuului hurjaa humua; siinä oli humaltuneiden miesten laulua,\nnaisten naurua ja viulujen houkuttelevaa, kevyesti notkuvaa soittoa.\nMiehet jaaloista ja lotjista viettivät siellä mustana kimaltelevalla\njoella laitapuolen tyttöjen seurassa kevätöisiä juhliaan.\n\nTuo loitolta kuuluva riemunraskas humu, joka etääntyi Ruupesta yhä\nkauemmaksi, viilsi hänen sydäntään terävän puukon lailla, ja hän olisi\nantanut paljon, jos hän olisi tällä hetkellä saanut olla jossakin\nnoista tummista, juuri tervatuista jaaloista, pienten, usvaisesti\nväreilevien lyhtyjen alla, ja saanut tuntea naisen ruumiin riuduttavan\npolton omaa ruumistansa vastaan. Mutta tuo kaikki oli hänelle nyt niin\nsanomattoman etäistä.\n\nRuupe painui pieneksi keskellä väljää yötä. Häntä ahdisti. Tähdet\ntuijottivat kaukaisina keväisen, häilyvän sumun lävitse. Kaikki oli\nniin irrallista kuin joskus syksyllä -- lehtien putoillessa... Päässä\nsuhisi, melkein huimasi.\n\nMutta juuri silloin kulki yöjuna kumeasti pauhaten hänen ohitseen.\nSen vaunujen valot loistivat hetken hänen yllään ja hävisivät sitten\nkasvavaan äänettömyyteen. Hän huokasi ja kiirehti yhä kulkuaan.\nUupuneena ja alakuloisena hän keskiyön aikaan saapui murhatun kauppiaan\nkummalliseen, autioon taloon, mustalle, kaljulle mäelle. Talo, koko\nmäki, pääkallomainen, oli vaipunut syvästi uneen. Himmeää, sinertävää\ntähtivaloa lainehti kaikkialla. Oli aivan hiljaista. Kaupunki oli\nkadonnut öiseen, epämääräiseen kajastukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuoneeseen tultuaan Ruupe sytytti kynttilän ja alkoi sitten heti\nomituisella kiireellä sulloa vähäisiä tavaroitaan kirjavin nauhoin\nkoristettuun liinaan, jonka hän sitoi pieneksi nyytiksi. Tätä\ntehdessään hän kiihtyi yhä enemmän; päässä humisi niinkuin loputon\nsoitto, villi, alati toistuva. Tuon tuosta hän astui ikkunan eteen,\npainoi kasvonsa kylmää, yön väreissä hiiluvaa ruutua päin ja seisoi\nnäin hetken. Kosketus kylmään lasiin rauhoitti häntä aina oudosti.\nTuntui kuin olisi jäinen käsi silloin kulkenut koko olemuksen lävitse.\nSitten Ruupe palasi jälleen lähtöaskarteluunsa.\n\nRuupe muisti, että mielettömän kauppamiehen, Severi-vainaan, rahoja\noli piilossa tässä samassa huoneessa. Niitä oli ikkunan vuorilaudan\nsivussa seinäpaperin alla, oli myös erään leveän lattiapalkin alla,\nhelposti irroitettavan. Sitä paitsi lienee sillä rikkaalla juopolla\nollut muitakin piilopaikkoja, joista hän ei ollut Ruupelle mitään\nmaininnut. Ikkunanpielessä olevat rahat Ruupe sai helposti käsiinsä,\nmutta lattiapalkin alla kätkössä oleviin rahoihin oli sitä vastoin\nvaikeampi päästä käsiksi. Hänen irroittaessaan leveää lautaa, kolmatta\nvasemmalla puolen huonetta ovelta katsoen, syntyi hiukan melua, vaikka\nhän liikkuikin varoen. Ruupe hermostui hetki hetkeltä yhä enemmän,\nhermostui ja kiihtyi niin, että unohti kokonaan varovaisuutensa.\nKetäpä hänen täytyisi pelätä; talo oli tyhjä ja autio. Hän naurahti\näkkiä, reuhtoi ja melusi. Lopuksi hän unohti laskea laudan takaisin\npaikoilleen; vasta ovella jo poistuessaan hän sen muisti. Silloin\nhän pudotti nyyttinsä lattialle, tarttui molemmin käsin päähänsä ja\npalasi takaisin. Iskiessään kuohuvalla raivolla lautaa paikoilleen\npainunutta multaa päin, heräsi hänessä yht'äkkiä mieletön tunne, että\nmustapartainen Severi Yrtti, kuollut kauppias, seisoi aivan hänen\ntakanaan ja ilkkui hänelle, nauroi niin, että takkuinen, hoitamaton\nparta tärisi ja ruskeat hampaantyngät näkyivät. Mutta sitten nauru\nvaikeni, ja äkkiä Ruupe kuuli lyöntiensä takaa sanat: \"Sinä olet\nminun _murhaajani_, sinä, sinä, sinä; voi syytöntä poikaani, voi\ntuomiovirhettä!...\" Jäinen kauhu jäykisti Ruupen sillä hetkellä päästä\njalkoihin. Kesti hetken ennenkuin hän kykeni liikkumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuupe peitti käsillään kasvonsa niinkuin suojatakseen niitä, mutta\nsamalla hän tuskallisen tarkasti kuunteli noiden synkkien sanojen\nkaikua huoneessa. Kuunnellessaan näin hän havaitsikin itse niitä\ntolkuttomasti kertaavansa; varmaankin hän oli tehnyt niin kaiken aikaa,\nvaikka hän ei ollut sitä tajunnut. Tämä havainto häntä jossain määrin\nrauhoitti, mutta vain lyhyeksi tuokioksi, sillä uusi ajatus siitä, että\nhän mahdollisesti oli mielipuoli tai siksi tulemassa, säikähdytti häntä\njälleen kohta. Hän ponnahti ylös ja astui taas ikkunan eteen, painaen\nkasvonsa mustankiiltävään ruutuun.\n\nOli alkanut tuulla. Tähdet sammuivat riutuen toinen toisensa jälkeen\nniinkuin valot uppoavassa laivassa... Ja äkkiä Ruupe uskoi olevansa\njälleen Maailmanpyörässä, istuvansa siinä yltäpäältä veressä,\nMaailmanpyörän jatkaessa mieletöntä, huimaa kiertoaan rannattoman\navaruuden ja maan välillä. Hän näki koko maailman silmiensä edessä,\nniinkuin Saatana olisi sen hänelle vuorelta näyttänyt, mutta hän\nnäki maailman rumana, eriskummallisena, ylösalaisin kääntyneenä,\nkaaosmaisena. Ja tuon kaaoksen keskellä, miljoonien valojen loisteessa,\nhän istui niinkuin halpautuneena jättiläismäisessä Maailmanpyörässä,\nirvistelevänä, verisenä ja ruhjottuna, kasvoillaan vääristynyt ja\nluonnoton ihmisyyden naamio... Silloin hän kauhistui omaa olemustaan,\nja hän yritti laskeutua alas Maailmanpyörästä, mutta se jatkoi\npysähtymättä huimaa, mieletöntä hourekiertoansa maailman keskellä,\nkeskellä kylien, temppelien ja betonikaupunkien mitatonta kaaosta,\nväliin viistäen taivasta, väliin taas maata ja helvettiä... Maailma\ntummeni hänen ympärillään, sen rajat häipyivät pois, ja hän näki\nolevansa yksin. Ääretön katkeruus täytti hänen mielensä. Hän olisi\ntahtonut huutaa, jos olisi saanut sanat kirpoamaan suustaan: \"Jumalani,\nJumalani, miksi minut hylkäsit\", niinkuin oli huutanut ristinpuussa\nriippuva Jeesus maailman tyhjyyden halki... Mutta kieli oli kuin\ntarttunut kiinni kitalakeen; hänen täytyi olla vaiti. Silloin hän tunsi\nitsessään ihmeellisen silmien katseen, joka ikäänkuin kutsui häntä\njostakin mahdottoman kaukaa...\n\nUneksiko hän? Hän oli taas kuulevinaan huoneessa taanoiset sanat,\nja uusi kauhunpuuska riuhtoi hänen olemustaan. Mutta kaikki tuo oli\nmahdotonta, vain sairasta kuvittelua, rasittuneiden aivojen onnetonta\nhaaveilua. Kauppias oli kuollut ja haudattu. Mutta omituista oli, että\ntuo ääni ja siihen liittyvät kumeat, kirotut sanat yhä kuuluivat. Ne\nnousivat kuin jostakin hänen oman olemuksensa syvyydestä... Kummallista.\n\nKynttilänpätkä, jonka Ruupe oli sytyttänyt huoneeseen tullessaan,\noli sammunut hetki sitten. Hän näki seisovansa varjojen peittämässä\nhuoneessa, jonka katossa roikkuivat hämähäkin seitit... Ja sillä\nhetkellä loimahti muistikuva jostakin _tapauksesta_ alastomana hänen\nmieleensä. Hän käveli ovelle niinkuin vanhus, otti ovensuusta nyyttinsä\nja syöksyi sitten ulos. Raha kalisi hänen taskuissaan... Hän oli nyt\nkuin Tuhannen ja yhden yön tärinäin rikas kalifi. Mutta häntä eivät\nodottaneet kuormitetut kameelit, ei erämaan keltainen hiekka, vaan\npitkä kärsimystie, jonka lopusta ei ollut tietoa... Ruupe hoippui\nnyytteineen kajastavalle maantielle, joka johti kaupunkiin -- lyhtyjen\nalle, yksinäisyyteen. Mutta sillä hetkellä alkoi hänen elämässään\nlopullisen tuhon ja häviön vaihe.\n\nAurinko nousi silloin jo suurena ja ankarana kaukaisessa idässä.\nKevättuuli kohisi ikiraikkaana halki karttuvan valkeuden. Suoraan\nedessä kohosivat tummalle, hehkuvalle taustalle kaupungin monet talot\nja tornit sekä punertavat tehtaanpiiput omituisen utuisina, kirpaisevan\nunenomaisina. Junat eivät vielä liikkuneet. Aamu oli arasti nuori; sen\nlävitse kulki keväinen suhina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän ajan kuluttua Ruupe jo kolkutti Matkustajakoti Kalkutan ovea,\nja sen auettua hän yöpyi sinne. Hänellä oli rahaa kuin rikkaalla\nkauppiaalla Itämailla, taskut täynnä -- verirahaa... Hän nauroi\nuupuneesti riisuutuessaan laitakaupunkilaishotellin viheliäisessä,\nkylmässä takahuoneessa. Hän käsitti sillä hetkellä hämärästi, kuinka\nsuureksi kiroukseksi ihminen saattaa omalle elämälleen tulla. Ja\nkuitenkin on ihminen vain niinkuin varjo, niinkuin kuvajainen mahtavan\nvirran pinnalla, jonka tuuli pyyhkäisee pois...\n\nJa hän nukkui kuin kuollut.\n\n-- -- --\n\nSeuraavan päivän iltapuolella Ruupe osti kaupungin Hevostorilla juhdan\nja rattaat lähtien sen jälkeen kohta ajamaan pois. Hän oli löytänyt\nkuitenkin kameelinsa, jolla sopi matkata erämaahan -- tuskalliseen,\nkuumaan Samum-myrskyyn...\n\nRuupe häipyi mustine koneineen vitkaan kevätsumuun merenrantatiellä.\nPäivä oli avara, sininen ja aavistuksia täynnä. Hänen takanaan\nkaupungissa jatkui elämä entisellään.\n\nNiin vieri vuosia kaksi, ja yhä vain kulki mustalla juhdallaan Ruupe,\nkulki ahteisilla, kuulean kukkuloisilla teillä, kulki myös teillä\nkuolettavan tasaisilla, yksitoikkoisilla, samaa toistavilla, ikäänkuin\nkahdelta puolelta elämää kuvastelevilla. Ja nyt hän oli kulmikas,\nkatkeruutensa painon alla kovettunut vaeltaja. Kuohui joskus vieläkin\nhänen sielussaan -- saatanan toukankotelossa, kuohui väliin ylen\nkiivaasti ja peloittavasti, vaikka ulkonaisessa olemuksessa näyttikin\nasuvan rauhallisuus. Palavia kekäleitä harmaassa tuhkassa! Kumaraisena\nhän istui matkavankkureittensa kuluneella istuinlaudalla, silmät\npalavina, kasvoiltansa harmaana, kuohilaan näköisenä.\n\nTällaiseksi oli tullut Ruupe viimeisillä vaelluksillaan. Hyvin\nmiettiväiseksi ja hiljaiseksi. Elämä eri piirteineen oli ikäänkuin\nloitonnut hänestä. Tulilientä hän joskus synkkinä hetkinään nautti\nylen runsaasti. Sen valuessa suoniin heräsivät tuossa raunioituneessa\nolennossa vaistot; hän saattoi hyppiä, remuta, koskea naiseenkin,\nvaikka tätä selvin päin melkein kaihtoi. Kuitenkin hän uskoi, että\nhän olisi saattanut kasvaa aivan toisenlaatuiseen ihmisyyteen Sanjan,\nnuoruutensa rakastetun rinnalla, jos hän olisi saanut tämän pitää.\nJa Ruupessa iti yhä salainen toivo, että he kerran vielä saisivat\nvaeltaa yhdessä noilla keltaisilla, tomuavilla teillä, jotka häipyivät\nkaukaisuuden sinihämärään; saisivat kuulla tuulen hyminän yllään;\nnäkisivät taivaan ikuisen kirkkauden ja tuntisivat toistensa sydämen\nsykkeen sen purkaessa verta nuoriin, onnellisiin jäseniin... Joskus\nunissaan hän näki tuon ajan jo koittaneen. Mutta joka tapauksessa\nmuistot väljähtyivät myöhemmin jossain määrin Ruupen tajunnassa hänen\nmuuttuessaan vuosien kuluessa. Outojen mielihauteiden raastamana hän\najoi väliin yksin pientä kauppaa tehden, väliin mustalaismatkueissa.\nSattui sitten, että hän vuosien mentyä tapasi odottamattaan Samun\nHiltan pojan eräässä toisessa matkueessa, matalassa, vanhassa kylässä\nlänsirannikolla. Ruupe vihasi tuota lasta syvästi alun perin, lasta,\njonka isä hän oli. Mutta hän otti lapsen kuitenkin rattailleen, koska\ntämä oli sen vaimon hoivissa, jota Ruupe kutsui äidikseen. Tätäkään\nvaimo parkaa Ruupe ei ollut nähnyt vuosiin; niin he olivat kulkeneet\nerossa toisistaan. Kovasti hänkin oli vanhentunut maantien polttavissa\ntuulissa. Vaimon kasvot olivat tulleet harmaiksi, hiukset kuiviksi ja\nhallaviksi.\n\nRuupe ei voinut olla tuntematta katkeruutta sen johdosta, että kohtalo\nnäin oli jälleen yhdistänyt hänen ja mielettömän unissasaarnaajattaren\ntiet löytyneen lapsen muodossa, vaikka hän oli toivonut, ettei tuon\ninhan muiston varjokaan enää laskeutuisi hänen ylitsensä. Ruupe tunsi\ntuona kohtaushetkenä suorastaan taikauskoista kammoa nähdessään nuo\npienet pojankasvot edessään. Hänestä tuntui niinkuin joku häntä\nvoimallisempi olisi sillä hetkellä tarttunut häneen ja määrännyt hänen\nkatseensa ja tekojensa suunnan. Ja niin otti Ruupe kaukana meren\nrannalla, heinäisellä, kohisevalla lakeudella, äitinsä ja lapsensa\nverirahoilla ostamilleen rattaille, joita vanha, pattijalkainen koni\nvitkaan veti.\n\nKoiran Ruupe hankki vähän myöhemmin, sysimustan ja toissilmäisen,\nmutta tarkkavainuisen, perin viekkaan ja uskollisen. Hänellä oli\nomat mielihauteensa tämän eläimen suhteen: se saattaisi puolustaa\nhäntä vaaran uhatessa, käydä hampain vihamiehen kimppuun, valvoakin\nhänen puolestaan öisin, mutta varsinkin suurien, oudosti humisevien\nnoitapyhien aattoina...\n\nMutta niiltä vaaroilta, jotka ilmestyivät Ruupen eteen sielun syvistä,\ntuntemattomista onkaloista, hän ei voinut koirilla itseänsä varjella.\nJa ne tekivät hänet vähitellen synkkämieliseksi syvien syytösten\ntunkiessa sielun läpi, saivat juomaankin, jolloin hän tuokioksi saattoi\nheittäytyä mykkään iloon, kiviseen riemuun, johon ei kuulunut nauru.\nLiikkumaton murhe painoi hänen tuntoaan, se ahdisti häntä, painoi\nkipeästi kasaan, löi joka hetki ristiin...\n\nJa kuluneet rattaat vierivät eteenpäin maantien tomussa...\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\nORJANTAPPURATIE\n\n\n\n\nKAHDEKSAS KERTOMUS\n\nKELTAINEN MAANTIE\n\n\nKesäkuun tomunkuivalla maantiellä, jonka vierustoilla mehevä heinä,\nkovat, jäykät koiranputket ja valkeat harakankukat kahisten häilyivät,\nkulki vitkaan monilukuisten tiukujen helinässä mustalaismatkue äsken\nohikulkeneen huojuvan bussin jälkiä. Viisi juhtaa siinä kiskoi\nkuormiansa eteenpäin loputtomalla, keltaisella maantiellä, mäeltä\nmäelle, laaksosta laaksoon, kylästä kylään. Viisi mustaa, valkeata ja\nruskeata eläintä, jotka jossakin vastaansattuvassa kylässä saattoivat\njoutua kaupan tai vaihdon alaisiksi. Viisi hevosta, nelijalkaista\nmaantien orjaa, joiden jalat lopsuivat yksitoikkoisesti maantien\npintaan, tuhkakuivaan ja pölisevään, ja joiden lavat liikkuivat\nkurttuisen nahan alla ja raskaat päät, laihojen kaulojen kannattelemat,\nhuojuivat kahden puolen niinkuin ilmaa tunnustellen, samoin kuin\nlyhyet, takkuiset, solmussa olevat hännätkin. Kärpäset surisivat ja\nilma väreili raskasta, uuvuttavaa lämpöä.\n\nMutta matkue, hohtavan kesäkuun maantien päällä, se vain kulki,\nhikoilevien juhtien paksut, vahvajänteiset jalkatöykyt lopsuivat,\ntomu lensi, aisatiu'ut helisivät sumeasti niinkuin unessa nekin.\nÄmmät torkkuivat rattaitten pohjaheinissä koreitten saaliensa\nsisällä, suojaten itseään auringonpaahteelta. Lastenkin huudot olivat\nkotvaksi vaienneet. He nukkuivat nyt kärryjen pohjilla alkusuven\nnuorissa, suloisesti tuoksuvissa heinissä. Edellisen yön viileinä,\nhiljaisina hetkinä olivat matkueen miehet jossakin taaksejääneessä\nkyläkunnassa salaa niittäneet tuoretta, kasteista heinää talojen\nmaantievarsipelloista. Rattaat olivat nyt puolitäynnä näin hankittua\njuhdanruokaa. Sitä tarvittiin, koska oltiin juuri lähestymässä\nseutua, jossa tultaisiin viipymään päivä tai kaksi kerjäten, povaten\nja kauppoja tehden. Lähestyvässä suuressa kylässä tehtävistä\nhevoskaupoista matkueen miehet puhuivatkin, huudellen toisilleen\nkärryiltä kärryille.\n\nJa heitä vastaan syöksyi jyliseviä busseja, jotka vierivät läheistä\nkaupunkia ja merta kohti. Ilmestyi näkyviin jo kyliäkin, mutta näihin\neivät mustalaiset tällä kertaa poikenneet.\n\nKun tultiin korkeisiin, viileisiin metsämaihin, kävi niinkuin humahdus\nmatkueen lävitse alkupäästä loppupäähän asti. Syvä äänettömyys, joka\noli vallannut humuisen, kirjavan karavaanin alhaalla laakealla,\nkanervaisella kankaalla, haihtui niinkuin tuulen puhalluksessa.\nLapset nauroivat nummella näkemilleen unilleen, naiset puhuivat,\nmiehet manailivat äänekkäästi juhtiansa. Havahtuivat myös vanhat,\nkeltaiset ämmät rattaitten pohjilla ja alkoivat päristä kalsein, kuivin\nkurkkuäänin kuin ikäloput korpit, mutta heitä ei kuunnellut kukaan.\n\nMutta keltainen maantie, kaukaisuudessa vain ohut, himmeä nauha, näytti\nsyöksyvän suoraan taivaanrannan sydämeen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän matkueen viimeisessä kuormassa, vanhan, mustan juhdan\nvetämässä, istui iäkäs, hailakkahiuksinen nainen ja hänen vieressään\nkeskenkasvuinen poika, melkein lapsi, jolla oli laihat kasvot ja\nsuuret, usvaiset silmät. Mutta tämä eriskummallinen kuorma ei loppunut\ntähän. Ämmän ja pojan edessä kuluneella, natisevalla istuinlaudalla\nkyykki vielä kumarainen mies, laiha, synkeäkatseinen ja tuimasti\nsolmuisista ohjasnuorista pitelevä. Kulki siinä todella kummallinen\nkolmiyhteys, johon pattijalkainen, pörhökarvainen valakka ja rattailla\neukon ja pojan välissä heinänkorsien päällä makaava mustanhallava,\nsilmäpuoli koira kiinteästi liittyivät.\n\nHeidän oli väliin kovin työlästä pysytellä matkueen mukana. Koni\noli, niinkuin sanottu, ylen vanha, jopa surkeasti ikäloppu ja\nkankeajalkainen; se juoksi hitaasti, lyntystäen, jos juoksi ollenkaan,\nsillä enimmäkseen se vitkalleen kulki hiukan onnahdellen käymäjalkaa.\nAlituiseen mies sitä hoputti, manasi, repi ryystäen solmuisista\nohjaksista, tuijottaen samalla loputtomaan maantiehen synkein silmin.\nMutta rattaitten perässä torkkui vanha nainen, harmaat, tuulien syömät\nkasvot käännettyinä hehkuvaa aurinkoa kohti, lapsen pää huojahteli ja\ntoissilmäisen koiran kieli roikkui ulkona suusta paksuna ja punaisena.\n\n-- Annahan olla, Ruupe, sanoi eukko viimein paljain ikenin. --\nTottapahan tässä mekin kerran perille päästään. Ei se hevonen siitä...\nnyppimisestä...\n\nVastaukseksi etuistuimella kyhjöttävältä harmaalta mieheltä tuli\nvain sekava äännähdys, josta eukko ja poika eivät saaneet selvää,\noliko se kirous, vaiko pelkkä kärsimätön ähkäisy. Silloin nousi koira\nhaikeasti haukotellen istumaan, sen punainen kita aukeni, harvat\nhampaat välkkyivät nälkäisinä, ja sen ainoassa silmässä oli kova,\nvihamielinen kimallus, tulikivenkarvainen. Sitten se alkoi ulista\nhiljaa, pitkäveteisesti.\n\n-- Verja, sanoi poika silittäen kädellään sen laihaa, karvaista selkää.\n-- Mene maata!\n\nMusta koira vaikeni ja paneutui uudelleen korsille, pää suoraksi\nojennettujen etukäpälien välissä. Matkueen alkupäästä kuului sillä\nhetkellä naurua ja sekavaa äänten hälinää, ämmien puheen kumua ja\nvärikkäiden saalien kahinaa, tuulessa hulmuilevien. Mutta sen viimeinen\nkuorma, Lasarus-kulkue, oli äänetön. Se oli niinkuin kietoutunut\nsynkkään, epämääräiseen uhkaan. Eukko, poika ja mies istuinlaudalla\nsekä hevonen ja koira -- kaikki he olivat tuon tuntemattoman,\nepämääräisen uhkan tapaamia, sen arvoituksellisessa valtapiirissä,\njonka mittaa ja äärtä he eivät vielä aavistaneet.\n\nRuupe oli vetänyt hattureuhkansa syvälle silmille, sen alta näkyivät\nhänen kasvonsa luonnottoman laihoina ja riutuneina. Hän kokosi\nohjasnuoransa solmuisen pään vyyhdiksi käsiinsä, katsoi tiensivuun ja\nnäki yksinäisen, punertavan kukan häilyvän ojanpartaalla. Ja silloin\nhän jonkin ajatusyhtymän kautta muisti sen kulkukauppiaan, jonka hän\noli nähnyt kaksi päivää sitten kaupittelevan värikkäitä, kauniita\nkankaita Matkustajakoti Kalkutan pihamaalla laitakaupungilla. He\nolivat silloin maleksineet siellä, koko roikka, ja heidän lisäkseen\nvielä joukko esikaupungin, Jerikon puolen, työttömiä ja irtolaisia.\nJa hän, Ruupe, oli katsellut noita välkkyviä, riemunkirjavia kankaita\nkauppamiehen käsissä, kunnes niiden värit olivat ihmeellisellä tavalla\nsotkeutuneet toisiinsa hänen silmissänsä. Kankaat olivat johdattaneet\nhänen mieleensä sen yht'aikaa iloisen ja alakuloisen kirjavuuden, joka\nonnellisen suven jälkeen jälleen loimahti nähtäviin syyskuun puiden\nkovilta, tummilta oksilta... Tämä kaikki oli avarana aistimuksena\nhulvahtanut hänen mieleensä siellä laitakaupunkilaishotelli Kalkutan\npihamaalla, töräpäiden kulkurien ja irtolaisten joukossa. Mutta sitten\noli Ruupen kasvoille laskeutunut niinkuin hurja naamio, ja hän oli\nmuistanut sen synkän aamuyön, jonka hän vuosia sitten oli viettänyt\nMatkustajakoti Kalkutan eräässä likaisessa, kylmässä huoneessa,\nkäytyään ensin riistämässä haltuunsa sen juopon, hullun kauppiaan\nrahat, jonka hän oli sitä ennen tappanut kostoksi menetetystä\nelämästään. Ja niin oli kaikki ollut taas murskana. Hän oli jäilleen\nollut huojuen kiertävinään huimassa, kimaltelevassa Maailmanpyörässä\njossakin taivaan ja helvetin välillä... Kuvittelun valkea pilvi oli\nhäipynyt pois; hän oli seisonut kuin alastomaksi riistettynä meluavassa\njoukossa.\n\nSiellä kaupungissa, matalassa vajassa laitapuolella, oli muutamana yönä\neräs kiihkomielinen, mustapartainen hihhulilainen maallikkosaarnaaja\ntuimasti kolkutellut Ruupen paatunutta omaatuntoa. Niinkuin riihimies\nkultaista, kuivattua viljaa puidessaan lyö varstalla kerta toisensa\njälkeen kumahtaen olkiin ja tähkiin, kunnes jyvät ovat kirvonneet\nirti elosta, niin löi ja suomi lahkolaissaarnaaja häntä tuona yönä\ntuomiosanoillaan, jotka putosivat hänen ylitseen kuin rakeet,\nkovina ja armottomina. Musta saarnaaja oli tottunut käsittelemään\nihmisviljaa, varsinkin matalaa, kituliasta, kehittymätöntä... Niinpä\nRuupekin hädissään, epätoivoisena, sielu verihaavoille ruoskittuna,\noli ryöminyt vajan pimeyden halki saarnaajan jalkoihin ja uikuttanut:\n\"Mikä on minun pelastukseni?\" \"Jeesuksen verinen risti eikä mikään\nmuu!\" oli huutanut villiytynyt maallikkosaarnaaja parta täristen,\nsuu vaahdossa. \"Sinun täytyy, kurjan, ryömiä kärsimysten polttavassa\ntuhkassa Pääkallonpaikalle ja tuntea ruosteisten naulojen tuiman\nviiltelyn syntisissä jäsenissä; ja eikä tule viljapelloilta sitä Simon\nKyreneläistä, joka ottaisi sinun ristisi kantaakseen. Itse se on\nkannettava, mutta perilläpä sitten odottaakin ihana pelastus...\" Se oli\nollut tulinen, houreinen ja ruoskiva yö. Ja siitä asti olivat niinkuin\nhelvetin polttavat, hiljaisesti kiduttavat liekit hulmuilleet Ruupen\nympärillä aineettomina, koristeellisina... Ruupen äidissä, vanhassa,\nkuihtuneessa naisessa, joka istui hänen rattaittensa takaistuimella,\noli ahdas, kiihkomielinen lahkolaisuus puhjennut jo ammoin kukkaan,\nja hänpä se juuri oli ohjannut tuon mustan saarnaajan poikansa luokse\nöiseen, pimeään vajaan maalaisrattaiden ja vankkurien sekaan, mutta\nitse oli eukko lähtenyt laappimaan kaupungille. Kuta väkevämmin tuska\nja katumus runteli ja muutteli Ruupen sielunmaailmaa, sitä syvempi\nriemu riipoi hänen äitinsä mieltä, sillä tämä uskoi poikansa vihdoin\npäässeen raskaan eksymyksen jälkeen oikealle tielle, pelastukseen\njohtavalle. Ja hän toivoi, että juuri tällä keltaisella, ihanalla\nvaltatiellä loimahtaisi heidän eteensä äkisti Damaskuksen häikäisevä\nvalo, joka Ruupen lopullisesti muuttaisi ja suomukset hänen silmistänsä\näkkitempaisulla pudottaisi...\n\nNyt he matkasivat maantiellä rattaiden kuivassa kolinassa, tuulen\nkantaessa heidän sieraimiinsa lähenevien viljavainioiden tuoksua --\nraskaitten, nuorien rukiintähkien tuoksua, juuri heitineitten.\n\nHuilakoiden puiden välistä näkyi silloin tällöin kohiseva\nrautatielinja, jota tie nyt alkoi paikoin seurata. Loitompana välkkyi\nväljä joki, joka tyynesti virtaili kohden merta.\n\nMatkueen Lasarus-kuormassa, ikälopun juhdan vetämässä, hyräili vaimo\njuhlallisin, auringon polttamin kasvoin hiljaa suvivirttä. Poika\nhyväili silmäpuolta koiraa. Ja mies oli jylhästi vaiti. Rikkaan miehen\ntavoin olisi hän tahtonut tälläkin hetkellä kostuttaa kuivan, niinkuin\nkitalakeen tarttuneen kielensä veteen, sillä Aabrahamin helmasta hän\ntunsi olevansa kaukana...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo näkyi markkinakylä. Se sai kaikki matkueessa valveille. Suuri kylä\nkauppoineen ja markkinoineen oli perin odotettu paikka. Huudettiin ja\nhoilattiin, hevoset syöksyivät juoksuun. Tomu lensi vinhasti. Naisten\nsaalit häilähtelivät. Maantie kumisi vankkurien huimasti kulkiessa.\n\nLihavat varikset lensivät ristiin rastiin, laiskoin siiveniskuin,\nkylään saapuvan matkueen yllä. Kuului lähtevän junan vihellys, lyhyt\nja tuima. Harmaa varjo etäisyyden seinällä -- ja juna oli poissa...\nKapeiden kujien halkoma asemakylä vaipui jälleen hiljaisuuteen, mutta\nvain hetkeksi, sillä jo kuuluivat lähestyvien mustalaisten huudot\nja rattaiden loske, juhtien kiireinen juoksuastunta ja aisakellojen\nkoveneva helinä. He toivat kylään häivähdyksen maantiestä, kaupungista\nja merestä.\n\nEnsimmäiset kuormat teiskuivat silloin jo torikujalla, kun matkueen\nviimeinen kuorma, jota ohjasi laiha, harmaa mies ja jossa istuivat\nvärjötellen vanha vaimo ja pieni poika sekä musta, silmäpuoli koira,\nvielä kuuhkaili sinisen metsän syvyydessä. Poika, hiljainen Lauri, oli\nvain laskeutunut alas rattailta ja käveli nyt tienvarrella poimien\ntomuisia maantien kukkia, jotka hän sitten vei kärryjen pohjaheinissä\nkyyristelevän eukon syliin. Katsellessaan noita hiukan surkastuneita\nkukkia sylissänsä, vääntyi vanhan naisen suu omituisen kauhistavaan,\nalakuloiseen hymyyn, jolloin hänen ikenensä paljastuivat haalean\npunaisina ja alastomina. Mutta Lauri ei havainnut sitä, sillä hän oli\nsyventynyt niin poimimiensa kukkien katselemiseen, kukkien, joiden\ntuoksua hän ahnaasti veti sisäänsä laihojen kasvojensa ja keuhkojensa\nkoko voimalla. Niissä oli ihmeellinen kukan ja maantien yhteistuoksu.\nHänestä tuntui siltä, kuin hän olisi saanut yhdessä ainoassa pitkässä\nhenkäyksessä vetää sieluunsa koko mittaamattoman maantien surumielisen\nriemun. Se oli omituinen, ohut ja hukuttava tunne. Hän nousi takaisin\nhuojuville rattaille ja antautui tuon tunteen valtaan, josta hän äsken\noli saanut hauraasti kiinni. Ja rattaat vierivät valtatiellä.\n\nRuupe etuistuimella hoputti silloin tällöin juhtaansa äkäisin sanoin.\nJa viimein ahmaisi markkinakylän torikujan hämärä suu sisäänsä tämän\nviimeisenkin kuorman, josta kohta pysähdyspaikassa hypähti alas\nmustanhallava koira.\n\nPäivä oli silloin lähellä ehtoota. Taivaalla, huimaavan kaukana\nlännessä, humisi iltaruskon punainen, ihanasti häilyvä heinä.\n\nMustalaiset lähtivät ajamaan kylätorin poikki kohti keltaisella\nvärillä siveltyä taloa, joka yksinäisenä kuperalla mäellä seisoi\nkylän laidassa. Siellä asui hevoskauppias Vihtori Valja, jonka luokse\nmustalaiset aina majoittuivat tässä markkinakylässä vieraillessaan.\nMatkue sukeltautui nyt esiin eräästä hämärästä kujasta kulkeakseen\nrautatien ylikäytävän poikki. Mutta siinä oli sen pakko pysähtyä\nantaakseen pitkän, rannikolta päin syöksyvän tavarajunan kulkea\nryskyen ja pauhaten ohitse. Mustan veturin savun vielä sakeana\nhäilyessä matkueen yllä niinkuin kaukojunan henkäisyn, se lähti jälleen\nnytkähtäen liikkeelle. Laihan, sairaalloisen, vaiteliaan miehen,\nRuupen, ohjailema viimeinenkin kuorma oli nyt matkassa, roikkui siinä\nvillin, äläköivän, kirjavan kulkueen hännillä kuin jokin hämärä,\nmuodoton lisäke. Matkueen edessä oli nyt multainen mäki, jota se alkoi\nvitkaan nousta. Tiu'ut rattaiden aisoissa kilisivät harvakseltaan.\nJuhtien lavat pingoittuivat ankarampaan vetoon. Mutta sitten olikin jo\nedessä hevoskauppiaan talon kupera piha, johon kantautui tummien junien\nkohu alhaalta kylästä. Vanhat, ryhmyiset haavat kahisivat. Aurinko\nlaski. Pihamaan heinä paloi niinkuin ilmitulessa, raukealla liekillä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuvan siltapalkit notkuivat kuivasti, tomu lensi. Päivänpaahtamien\nihmisruumiitten hikinen tuoksu täytti huoneen. Ovi oli auki, samoin\npihanpuoleinen ikkuna; siinä näkyivät auringonlaskussa säihkyvät\nruohonkorret. Ikäloppuja mustalaisukkoja lojui pihassa piippua polttaen\nja tuimasti likaisia, resuisia korttilehtiä käsitellen. He pelasivat\nkäheästi kinastellen kolmen markan hoitoa. Toiset heistä olivat jo\nkäkenä päissään. Väliin he viskasivat kortit ketoon ja painoivat hiljaa\nnauraen harmaat, velhomaiset kasvonsa suviseen heinikkoon. Outo,\nkummallinen joukko keskellä iltaa, keskellä vihreää, kumisevaa mäkeä.\n\nSe oli hullua humua savuisessa, tunkkaisessa huoneessa, markkinoiden\naattona. Ontuva-Aarokin oli juotettu: silmät sameina, tukka narrillaan\nhän kiskoi hanurinsa mustia palkeita kahden mustalaisen pitelemänä\nhuojuvalla rahilla. Hän soitti mielettömästi, katkonaisesti,\nlevottomasti sävellajista toiseen siirtyen, yht'aikaa raivokkaan\niloisena ja surumielisenä. Ja kahden miehen kädet pitelivät häntä\npenkillä... Tytöt tanssivat kolibrinkirjavissa puvuissa kimmoisina,\nhiestyneinä ja villeinä lattialla, raskaassa, punertavassa sumussa.\nHeidän olemuksensa olivat saavuttaneet jo tuon mustalaisnaisille\nominaisen syvästi alkuperäisen ja ihmeellisen raikkaan haltioitumisen\nasteen, jolloin he äärimmäisen herkästi kuulevat luonnon, elämän\nja vaistojen puheen... Heidän silmiensä hurmioituneet katseet,\ntummien, kimmoisten jäseniensä rajut, hullaannuttavat liikkeet,\nrintojen itsetiedoton, vallaton rytmiikka -- kaikki ne ilmensivät\ntuota haltioitumisen tilaa, jossa ruumis ja sielu tuntuivat sulavan\nyhteen... Huoneen seinät ikäänkuin hajosivat ryskyen sillä hetkellä,\nväistyivät pois, ja kuuman tuulen mukana syöksyi itse luonto kohisten\nkaiken yli alkuperäisenä, väkevänä ja elämänraskaana... Mutta jostakin\nkuluneiden vaellusvankkurien pohjilta oli kaivettu esille viulut. Ne\nsoivat nyt rajusti ja katkonaisesti, ohjattomasti. Kuului naurua ja\nlaulua, kirouksiakin. Joku mies pyörähteli yksinäänkin huimin kaartein,\npyörähteli ja takoi saappaittensa kannoilla ylettömästi permantoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarkkinoille tulleen matkueen Lasarus-kuorman äänetön, raskasmielinen\najomies Ruupekin hoippui läpi humuisen tuvan porstuaan. Hän halusi\nviilytellä hiukan. Sitä paitsi häntä ei enää haluttanut olla tuvassa,\nahdistavassa, tunkkaisessa huoneessa, jossa oli kuin häkissä,\neläinten häkissä, liikkumattomien vankkurien päällä... Joivat,\ntanssivat ja melusivat ylettömästi. Hänkin oli tehnyt sitä, mutta\nnyt häntä kyllästytti ja kummallisesti kuvotti. Oli kyllästyttänyt\njo aikaisemminkin, mutta hän oli siellä ollut unohtaakseen edes\nhetkeksi kaiken, kaiken raskaan ja mustan, kaiken väistämättömän ja\nläpipääsemättömän. Hän oli juonut ja temmeltänyt ylinnä muita. Mutta\noliko siitä ollut hyötyä; oliko hän päässyt ulos siitä umpikujasta,\njohon hän oli joutunut? Ei. Se oli mahdotonta, mitään ulospääsyä ei\nollut eikä voinut olla. Ja juodessaan oli hänen ylitseen humahtanut\nsuuri raskasmielisyyden aalto; hän oli tuijottanut eteensä siksi,\nkunnes huoneen puitteet olivat jälleen, kuten niin monesti ennen, hänen\nympärillään ikäänkuin oudosti hajonneet, ja hän oli seisonut yksin\nrannattomassa autiudessa. Merkillisintä oli ollut, että se melu, joka\nhuoneen oli tällä hetkellä täyttänyt, oli loitonnut hänestä melkein\nkuulumattomiin, hän oli kuullut vain niinkuin alitajunnan tummista\nkuiluista nousevan vieraan maailman etäisen huminan, joka oli syöksynyt\nhänen sieluunsa niinkuin musta aavejuna öiseen tunneliin... Kuinka hän\nolikaan tuntenut itsensä sillä hetkellä väsyneeksi, kokoonlyödyksi,\nalaspainuneeksi! Hän tunsi olevansa ravassa ja halusi siitä\npuhdistautua. Omituinen tuima halu juuri puhdistautua, pyyteetön kiihko\nvapisutti häntä yhä vieläkin.\n\nKuitenkin hän oli viimein jälleen havahtunut niinkuin unesta. Hän oli\nkuullut omituisen jylhänä, aavemaisena, ympäröivän melun, oli erottanut\njuopuneet, hiestyneet kasvot ja nähnyt vihertävien ikkunaruutujen\ntakaa kajastavan iltaöisen pihamaan tummuuden. Silloin hän oli noussut\nja lähtenyt tuvasta pois, ja hän oli tavannut ulkoportaissa Vernan,\nmatkueen erään tytön, hiukan lihavan ja veltosti nauravan. He olivat\nyhdessä kulkeneet halki suviöisen suhinan kumisevan mäen alle, lähelle\nliiassa olevia hevosia.\n\nJa siellä kuivassa, häilyvässä heinikossa, suurien haapojen kohinassa,\nhe olivat viettäneet hetken. Ruupe oli, soiton pauhatessa ylhäällä\nkeltaisessa talossa, painanut raivoisasti kasvonsa tytön valtoimiin\nja mustiin hiuksiin. Hetket olivat vierineet näin. Mutta sitten\noli Vernaa alkanut peloittaa Ruupen sanaton, liikahtamaton, raskas\nintohimo keskellä suhisevaa heinikkoa ja vanhain haapain hiljaista\nsurua, lähellä pientä hevoslaumaa, jonka kavioiden kumean töminän\nhe olivat alati kuulleet. Ruupe oli kumartunut hänen ylitseen niin\ntylynä, synkkänä, armahtamattomana, suudellen häntä puraisemalla\nsuulle, kasvoille ja alemmaksi kaulaan, auringonpolttamaan. Vernasta\noli lähtenyt ihmeellinen, päihdyttävä ruumiillisuuden tuoksu. Heidän\nsilmänsä olivat palaneet väkevinä ja haureellisina, ja heidän\nkasvoihinsa oli syttynyt himon ankaruus. Verna oli maannut hänen\nedessään heinikossa hiukan säikähtyneenä ja lannistettuna, mutta\nkuitenkin salaisesti kutsuvana ja auenneena... Ja Ruupe oli tiennyt,\nettei hänen olisi tarvinnut muuta kuin ojentaa kovat kätensä ja vetää\nsivuun ne lainaverhot, jotka peittivät tuon kuuman, hengittävän,\nodottavan lihan, ja se olisi sillä hetkellä ollut hänen vallassaan.\n\nMutta yht'äkkiä oli Ruupe melkein vihannut Vernaa, tietämättä itsekään\nlähemmin syytä tuohon äkilliseen, hämärään vihaan. Hän oli vihannut\ntytön ajatuksia, joista hän ei mitään tiennyt; hänen nuoria jäseniään,\njoiden hän tunsi polttavan ruumistaan; hänen sukupuoltaan, joka\nikäänkuin kuuman usvan tavoin heijastui hänen koko olemukseensa, sen\njokaiseen hermoon, jokaiseen soluun, vaatien tekoa... Ja hän oli\nnoussut, naurahtanut kovasti ja lyhyesti (hän oli suorastaan nauttinut\nsillä hetkellä naurunsa peittelemättömästä räikeydestä!) ja vienyt\nraskashuulisen, tumman Vernan kesäkuun lepattavien, öisten haapojen\nalta takaisin tupaan, huimaan piiritanssiin, ruumista juovuttavaan.\nSitä olivat katsoneet kaikki, ja tytöt olivat loihtineet heidän\nlähelleen onttojen tamburiinien helinäsateen, oudon ja kiivaan. Mutta\ntanssi ei ollut vielä jatkunut kauan, kun jo Ruupe oli työntänyt Vernan\ntylysti nauraen nurkkaan ja huojunut porstuaan, jossa hän nyt seisoi.\n\nKohta hän kuitenkin meni pihaan. Se oli hiljainen, viileä ja himmeä.\nYö. Ukkorievutkin, jotka taanoin illalla olivat juoneet pihassa\nja lyöneet vinhasti korttia, olivat nyt poissa. Monien risaisten\nvaellusrattaiden aisat kohosivat vajan katoksen alta niinkuin rukoillen\nvaaleaa, huiveista taivasta kohti. Vierasta oli kaikki, vierasta ja\netäistä, vaikka kaikki oli tuossa silmän ja käden saavutettavissa.\nMitä tuli tehdä, mihin mennä? Kaikki tuntui turhalta. Ruupe kulki\nhuojahdellen pihassa. Oliko otettava jälleen vastaan aamu, vai oliko\njo jätettävä kaikki, oliko jo tehtävä tähän umpikujaan aukko, josta\nhän olisi syöksyvä ulos...? Minne...? Minne vain, kunhan ei tätä\nhämäryyttä, kunhan ei vain tätä tolkutonta, kiduttavaa harhailua\nvarjojen meressä. Ruupe seisoi yksin keskellä yötä katsoen levottomana\nja murheellisena jonnekin pois. Missä oli nyt Sanjakin? Hänestä tuntui\nkuin kaikki olisi häneltä jo liukumaisillaan pois kuten pakovesi\nrannikolta. Hän pysähtyi jälleen kulussaan ja nojautui hevostallin\nseinään surun tuimassa huumassa ajatellen mennyttä. Kuinka läheisesti,\nselvästi ja alastomasti hän tällä hetkellä aistikaan kaiken Sanjaakin\nkoskevan... Hänen ruumiinsa lävitse, päästä jalkoihin, löi kuumeisena\nniinkuin katkonainen, hätäinen hengitys...\n\nSitten Ruupe alkoi taas jatkaa houreista kulkuaan pihassa. Hän kulki\nkehässä niinkuin mustajuovaiset miehet vankilan pihalla... Lopulta hän\nkuitenkin meni talliin ja nousi hämärälle vinnille, jossa vaimo ja\npoika jo nukkuivat oljilla. Hänkin heittäytyi maata, loitommaksi heistä.\n\nRentustelevien mustalaisten juhlan äänet olivat jo uupumaisillaan\nyöhön. Yksi ja toinen hiipi jo heinäisen, salaperäisesti suhisevan\npihan ylitse niinkuin ruoskittu koira. Autiona olleen kammioon\nkytketyn asuintuvan vielä auki leksottava ovi nieli heidät. Sinne he\nkatosivat, markkinoiden aattona, vanhusten ja lasten läheisyyteen.\nNuoria mustalaisia taas häipyi parittain suviyön helmassa talon\ntaakse, lähelle liiassa olevia juhtia, jossa juhlaa jatkettiin puiden\nkohistessa iloisen myrskyn käsissä.\n\nMutta ylhäällä tallin vinnillä, syvässä hämärässä, käännähti\nRuupe jonkin ajatuksen kiusaamana ja kohtasi hätkähtäen edessään\nunissasaarnaajattaren pojan pienet, laihat, ikäänkuin sisältäpäin\nvalaistut kasvot, joista silmät katsoivat häneen suurina,\nepämääräisinä, himmeinä. Silloin hänen ajatustensa sekasortoisessa\nkaaoksessa alkoi jotain liikkua; hän vaipui niinkuin mustan, pauhaavan\nvirran pohjalle, jossa hän kulki hapuillen eteenpäin pahalta\ntuoksuvien, myrkyllisten kasvien keskellä, vihreässä hämärässä...\n\nHänen ympärillään suhisivat muistot. Eivät kuitenkaan sellaiset\nmuistot kuin äsken öisessä pihassa, sillä niihin oli Sanjan nuoresta\nolemuksesta heijastunut eräänlaista ohimenevää valoa, vaan rumat,\nkarvaat ja kummallisen kauhistavat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta näiden muistojen piiristä tempasi Ruupen irti kova melu, joka\nyht'äkkiä alkoi kuulua pihalta suviyön helmasta. Mitä tämä merkitsi?\nTuskin oli mustalaiskemujen humu sammunut yöhön, kun talossa vallitsi\njo taas uusi, äkillinen meteli ja mökä. Mummo ja poikakin havahtuivat\nsiihen. Ruupe nousi katsomaan alas pihalle seinässä olevasta luukusta,\nja näki eriskummallisen näyn. Kammiotuvassa nukkuneet mustalaiset\nläppäsivät ulos oven täydeltä kasvot kauhun vääristäminä ja lasten\nkirkuessa, kuka pukeissaan, kuka vain puolittain vaatetettuna housujaan\nkannatellen tai hamettaan ylleen ulos juostessaan kiskoen, kuka melkein\naivan alasti. Siinä he nyt seisoivat pihassa säikähtyneinä ja kovaa\nsuukopua pitäen.\n\n-- Sinäkö sen näit? kysyi Yllen Kustaa eräältä akalta, Tuuran Marialta,\njoka seisoi joukon keskellä puolipukeissaan, rinnat riipuksissa.\n\n-- Minä näin, vastasi Tuuran ämmä.\n\n-- No minkälainen _se_ sitten oli? kysyi Yllen Kustaa taas.\n\n-- Ensin se oli noin sammakon suuruinen, selitti Maria, -- mutta sitten\nse paisui kuin tiine lehmä, poksahti lopulta puhki ja haihtui tuuleen...\n\n-- Sekö hevoskauppiaan muijan sielu, ihmetteli Yllen Kustaa.\n\n-- No se.\n\n-- Älä leksottele, akka; ei sielu semmoinen ole, ärähti Yllen Kustaa\nmusta parta täristen. -- Sinun juttujasi ei kukaan jaksa kuunnella,\njollei perkele, joka lienee isäsi.\n\n-- Oletkos nähnyt sielun, että tiedät, minkälainen se on? kysyi nyt\nMikael Tuura ämmänsä puolesta.\n\n-- Ei sielua kukaan ole nähnyt, vastasi Yllen Kustaa, -- ei edes\narkkipiispa, kuinka sitten minä, köyhä mustalainen, jonka ainoa\nperintöosa on maantie. Mutta kaikki siitä vain puhuvat. Älä siis\nkysele, Mikael, mokomia, sillä minä tiedän, ettet sinä ole niitä\nmiehiä, jotka kysymyksillänsä kykenisivät toisen solmiamaan.\nPikemminkin sinä itse, totta puhuakseni, luulet sieluksi sitä, jonka\ntyhmät silmäsi näkevät tammasi hännän alla...\n\nTämä solvaus lisäsi uutta höyryä Mikaelin päähän, joka jo ennestään\noli viinan kiihdyttämä. Hän karkasi ankarasti Yllen Kustaan kimppuun,\njoka otti hänen vastaan lyömällä hänen toisen silmänsä umpeen; Mikael\npuolestaan huimasi kaksi Yllen Kustaan hammasta kirahtaen kurkkuun,\nja hänen suunsa tulvahti kuumaa verta täyteen. Mökä hevoskauppiaan\ntalon öisellä pihalla yhä kiihtyi, toiset huusivat ja voihkivat,\ntoiset taas välittivät tappelijoita. Lopulta tulivat melun kutsumina\npaikalle myös hevoskauppias itse ja joukko talon takana heinikossa\nlemmenilojaan viettäneitä mustalaispareja. Poissa olivat ainoastaan\nkemujen pyörteissä auttamattomasti sortuneet. Ruupe oli tässä öisessä\ntapahtumassa mukana katselemalla ylhäältä tallin vinttiluukusta. Hänen\nrinnalleen luukulle olivat ilmestyneet myös hänen äitinsä harmaat\nkasvot, mustan tukan reunustamat.\n\n-- Mitä täällä on tekeillä? kysyi nyt hevoskauppias. -- Tappelemaanko\nte pirun juuttaat olette keskellä yötä ruvenneet!\n\nSillä välin oli Yllen Kustaa ja Mikael saatu toisistaan erotetuksi, ja\nmuudan akka sanoi:\n\n-- Voi kiltti isäntä, jos tietäisit, mitä meillä on tänä yönä teetetty\nja mitä meille on tapahtunut. Tuolla kammiotuvassasi kaikessa rauhassa\nmakasimme, kun emäntävainaasi sielu alkoi siellä harhailla. Tämä Tuuran\nMaria sen näki.\n\n-- Älkäähän turhia puhuko, sanoi Valja kovasti suuttuen. -- Kivulloinen\nvaimoni kuoli jo puolivuotta sitten, ja mitä hänen sieluunsa tulee,\nniin se nauttii nyt kauan toivomaansa lepoa, samoin kuin hänen\nruumiinsakin.\n\n-- Älä pahastu, Valja, pyysi Yllen Kustaa sylkien verta, -- mutta\ntämä rettelö ja meteli, joka äsken pihallasi syntyi, olisi ollut\nvältettävissä, jos ehtoolla olisit ilmoittanut vaimoasi tuossa\nkammiotuvassa ruumiina säilytetyn ennen sen hautaamista. Me emme olisi\nsinne siinä tapauksessa nokkaamme pistäneet, vaan olisimme maanneet\ntässä heinikossa puiden alla, taivas kattonamme. Nyt sitä vastoin asiaa\nkuiskittiin joukossamme yön kulmalla kemujen loputtua, mutta varman\ntiedon siitä saimme vasta sillä hetkellä, kun ne juopuneet rakkarit,\njotka taanoin yöllä, juhlien aikana, lähetit viinaa hakemaan, kylästä\nvihdoin palasivat. Nämä kaverit, jotka nyt nukkuvat tuolla ruohikossa\nniin sikeästi, että heitä tuskin herättäisi itse tuomiopasuunakaan,\njos sellainenkin tähän hätään jostain pilven syrjältä äkisti korviimme\ntorahtaisi, nämä kaverit ne juuri kertoivat heille kylässä asiasta\npuhutun. Ja sitten tapahtui mitä tapahtui.\n\n-- Älä nyt ole hullu, Kustaa, sanoi Valja. -- Ei siellä kammiotuvassa\nmitään harhaile. Tosin siellä on joskus ollut ruumis, mutta sielut\nniinkuin ruumiitkin ovat sieltä, piru soikoon, nyt poissa.\n\n-- Juu, juu, intti partainen Yllen Kustaa, -- mutta meidän uskomme ja\nluulomme on toinen. Se on sillä tavalla, että kuolleitten sielut täällä\nmaan päällä eivät saa rauhaa, ennenkuin talo on kokonaan hajonnut,\nmultahirsiä myöten. Ja jos sinä luulet, että me pistäisimme uudelleen\nnokkamme kammiotupaasi, luulet totisesti mahdottomia.\n\n-- No olkaa sitten siinä, missä olette tai tulkaa tupaan, jossa muuten\nminun puolestani olisitte saaneet alun perin olla, ärähti hevoskauppias\nja kääntyi mennäkseen.\n\n-- Kiitos, vastasi Yllen Kustaa nyt melkein iloisesti, vaikka hänen\nsuustaan oli kaksi hammasta äsken karkeasti pudotettu. -- Mutta\nme mieluimmin lamaamme ruumiillamme pihasi heinää kuin suutelemme\nlattioittesi tomua. Ja pojan kollit ja ja tytön naaraat saavat naida,\njumaliste, missä tahtovat! Vaikka maantien ojassa...!\n\nMelu asettui pihalla nyt. Mustalaiset, keltaisen maantien suuret,\nikuiset lapset, raikkaat, tummat menninkäiset, jotka elivät\nkatkeamattomassa yhteydessä mahtavan, salaperäisen luonnon kanssa,\npaneutuivat makaamaan suhisevaan, tuoksuvaan heinikkoon, vanhojen,\nvaltavien jättihaapojen ja koivujen alle. Iloinen myrsky jatkui\nylhäällä puiden latvustoissa. Yö oli kaunis.\n\nRuupe ja hänen äiti-vanhansa olivat jo vetäytyneet tallin luukulta\nvinnin yölepakko-hämärään. Ja Tuuran Mikaelikin hetken kuluttua jo\nasettui huuahtaen maata sitä ennen lyötyä silmäänsä haudottuaan ja\nlaastaroituaan. Nuori Kuidan Julia nukkui siinä lähettyvillä lapsi\nimeytyneenä hänen paljaaseen, väkevään vaimonrintaansa. He -- äiti\nja kaunis lapsi -- sulautuivat yhdessä ikäänkuin maahan, suloiseen,\nkukkivaan suvimultaan, ja hengittivät sen kanssa samaan aaltoilevaan,\nelämänraskaaseen tahtiin...\n\nOli yö, oli rauha, oli ruumiin ja ajatuksen lepo.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS KERTOMUS\n\nTOMUA DAMASKON TIELTÄ\n\n\nVähitellen tuli liikettä pihaan, meluakin. Iltayön hevoskauppiaan\ntalossa juhlineet mustalaiset siinä ensiksi jalkeille nousivat,\ntouhusivat pihassa manaillen ja hoilaten, juhtiansa rattaitten eteen\nasetellen. Tuuli häilyi, värit välkehtivät, joku kiskaisi hanurista\nsävelen, väsyneen, mutta kuitenkin aamuraikkaan. Naiset kulkivat\nriemunkirjavissa puvuissaan sinne tänne. Lapset nauroivat leikkiessään\nsuhisevien haapojen alla. Aurinko paistoi jo suurena ja loistavana.\nKammiotuvan ovi oli auki, aivan ammollaan, mutta siitä ei kulkenut\nketään ulos eikä sisään Se kaarrettiin jo kaukaa.\n\nValja ajoi matkueen etunenässä pihastansa pois. Hänen rattaillaan,\njotka olivat suuremmat kuin mustalaisten pienet, kevyet kärryt, istui\nmyös Yllen Kustaa. He ajoivat auringon paisuvassa säihkeessä kuhisevaan\nkylään, jossa juhtien orjamarkkinat alkoivat kohta sen jälkeen\nkylätorilla, aseman takana, rauhattomien junien kohinassa. Siellä\nkävi ilmi, että kylään oli markkinoiden aattona tullut pari muutakin\nmustalaismatkuetta, joissa kummassakin oli aisoissa kulkevien juhtien\nlisäksi kaksi ylimääräistä tiuhtiohevosta, kaikki Hämeenlinnasta\nostettuja.\n\nKaikki eivät kuitenkaan olleet lähteneet hevoskauppiaan talosta.\nPihaäyräällä makaili kaksi mustalaisriepua kärsien öisten kemujen\nankaroita jälkikipuja. Jälkeen oli jäänyt myös tuo laiha, vaitelias\npoika, jota kutsuivat Lauriksi, hän, joka oli saapunut markkinakylään\nRuupen ja hänen äitinsä matkassa. Ja vielä oli jäänyt jälkeen\nmusta, silmäpuoli koirakin, Verja. Toisten lähtiessä he makasivat\nhevoskauppiaan talon takana ruohoisessa, aurinkoisessa mäessä,\nkuivasti kahisevien mäkikukkien keskellä. Koiran ainoa silmä oli\nummessa, punainen kieli roikkui ulkona suusta, se hengitti raskaasti\nja läähättäen aamuisessa lämmössä. Unissasaarnaajan pojan repaleisissa\nvaatteissa oli oljen korsia. Hän makasi selällään maassa, sekin huokui\nkuumuutta, multa ikäänkuin hengitti hänen allaan. Pilvilaivat kulkivat\ntaivaan suunnattomalla, sinisellä merellä aamuisen tuulen vieminä.\nKaikki oli hiljaista; joskus vain kohisi tumma juna ohikulkiessaan.\nSe vihlaisi oudosti pojan mieltä. Keltaiset voikukat katsoivat häneen\nläpi suvituulen häilyvän surun. Haapojen lehdet, auringon väljässä\nvalossa himmeästi kiiltävät, kahisivat raukeina ihanassa tuuli virissä.\nHeinikko oli alempaa hevoslauman syömää ja tallaamaa.\n\nSitten Samun Hiltan poika nousi maasta ja meni kylään, josta kantautui\nsekavaa hälyä ja markkinamelua. Silmäpuoli koira seurasi häntä niinkuin\nmusta varjo. Maantien santa säkenöi lämpöä. Poudittuneet koiranputket\nhelisivät ontosti ja kuivasti.\n\nPoika kääntyi kulkemaan kaitaa sivutietä, vähemmän ajettua ja tuli näin\nerään huvilan taakse. Se oli yksinäinen ja tumman, vehmaan puutarhan\nympäröimä; sitä paitsi se oli korkealla lankkuaidalla ikäänkuin\nmuusta maailmasta erotettu. Tämän huvilatalon oli Laurin isoäiti,\nhailakkahiuksinen vaimo, määrännyt heidän kohtauspaikakseen, koska se\noli hiljainen ja erossa muista.\n\nTähän poika siis pysähtyi ja istuutui huokaisten lankkuaidan viereen.\nHän painoi kohta laihat kasvonsa aitaan nähdäkseen sen raoista\npuutarhaan. Repaleinen Lauri tiesi, että aidan takana oli rikkaan\nmiehen puutarha ja että siellä oli paljon kukkia, joiden tuoksua oli\nihana erottavan aidan takaa varastaa... Silmäpuoli koirakin, Verja,\nnuuski kuonollaan aitaa, haukahti kerran lyhyesti ja paneutui sitten\nmaata säteilevään auringonpaahteeseen. Poikakin kääntyi viimein\nalakuloisena suljetusta puutarhasta pois ja antoi päänsä pudota\nrinnalle. Keltainen bussi kulki huojuen tiellä viskaten tomua hänen\nkasvoilleen ja hetken kuluttua tuli siihen eukko kylästä päin kantaen\npientä pussia kädessänsä, vanha, kuihtunut isoäiti, jolla oli yllään\npunainen pusero ja mustanhailakka hame. He eivät puhuneet mitään,\nvaan alkoivat äänettömästi aterioida rikkaan miehen huvilatalon\npuutarha-aidan takana. Mummo katsoi jonnekin sivuun himmein silmin.\nKoirakin sai osansa ruoasta.\n\nViimein mummo heitti pussin selkäänsä, ja he lähtivät syvemmälle\nkylään. Mustahameinen isoäiti alkaisi povata taloissa, ja poika\nlaulaisi vaelluksilla oppimiansa lauluja. Niinpä niin, eukko katsoisi\nhimmein silmin ihmisen kädenpohjan kohtaloviivoja tai resuisten\nkorttien merkkeihin, ja poika laulaisi...\n\nSanta rapisi heidän askeltensa alla. Koira seurasi heitä suvipäivän\nkarttuvassa paahteessa, punainen kieli ulkona roikkuen.\n\nMutta kenet kohtasi mummo kappaleen matkan päässä kujalla? Poikansa\nRuupen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän makasi suullaan tiellä, lähellä rautatien ylikäytävää, kasvot\nveressä ja hiekassa. Näytti kuin hänessä ei olisi ollut henkeä enää,\nniin oli elottoman näköinen, harmaa ja eloton. Jäinen säikähdys kulki\nsilloin kuin puukko Halvarin Kirstin olemuksen lävitse, ja hän alkoi\nitkeä. Tuona lyhyenä hetkenä, jolloin hän liikkumattomana tuijotti\ntiellä makaavaan onnettomaan poikaansa, ehti hän tuntea huimaavan\nsyvänä ja avarana epätoivon kuuraisen kosketuksen. Mutta kumartuessaan\nitkien ja valittaen poikansa ylitse, havaitsi hän tämän hengittävän\nvielä. Silloin eukko tarttui häneen ja käänsi selälleen, jolloin\nveriset, harmaat, ryvettyneet kasvot tulivat näkyviin. Pojanpoika\nseurasi isoäitinsä liikkeitä älyttömänä, ikäänkuin mitään tajuamatta.\nMusta koira katsoi yhdellä silmällään isäntäänsä ja alkoi sitten ulvoa,\nkuono taivasta kohti.\n\nLauri sai nyt lähteä kylätorille etsimään isänsä, Ruupen, hevosta ja\nrattaita viedäkseen tämän mummon kanssa takaisin hevoskauppiaan taloon,\njosta he taanoin olivat lähteneet kylään. Hän pujotteli aukeamalla\nmiesten, rattaitten ja juhtien välistä etsien muiden joukosta isänsä\nvanhaa, työläästi kulkevaa konia. Mutta hän ei löytänyt sitä heti,\nsillä markkinamelu hämäsi hänet oudosti, kiihdytti. Kauppoja tehtiin,\nkuului puhetta, naurua ja kirouksia. Mustia pullojakin kallisteltiin.\n\nLauria, unissasaarnaajan poikaa, peloitti kummallisesti. Kaikki\nikäänkuin kaatui päälle. Mutta silloin hän muisti isänsä kaukana\ntomuisella tiellä ja hänen veriset kasvonsa; erikoisesti hän vielä\nmuisti isoäitinsä murheen, joka jollakin epämääräisellä tavalla oli\nhäntä äsken koskettanut. Ja yhä kiihkeämmin poika alkoi etsiä isänsä\nhevosta. Silloin hän yht'äkkiä törmäsi Vihtori Valjaan.\n\n-- No, no, sanoi hevoskauppias nauraa röhisten. Hän oli\nmarkkinatuulella jo, silmät olivat punertavat, täynnä omituista,\nlevotonta sumua. -- Mitä haet, poika?\n\n-- Isän hevosta, vastasi Lauri hiljaa.\n\n-- Missä isäsi sitten on?\n\n-- Hän makaa tiellä. On kai loukannut itsensä. Veisimme hänet teille.\n\n-- Saatte viedä, mutta sen sanon, että sinulla on hullu isä jos on\näitisikin hullu, se akka, joka kiertelee kylissä ja puhuu unissaan\nraamatullisia. Isärähjysi koni seisoo tuolla.\n\nHevoskauppias osoitti paksulla sormellaan kahvilan kallellaan olevaa\npuomia kohti. Siellä seisoi todella Ruupen vanha, pattijalkainen\nvalakka, pää alakuloisesti riipuksissa, auringon hohteessa. Poika meni\nsen luokse, ja hetken kuluttua hän jo ajoi sille paikalle, jossa mummo\npesi erään lähellä olevan talon kaivosta noutamallaan vedellä poikansa\nkasvoja -- oi, hänen isänsä kasvoja, jotka tuntuivat hänestä tällä\nhetkellä kauhistavan vierailta ja jähmeän vihamielisiltä. Kasvot olivat\nnyt verestä puhtaat, mutta yhä harmaat ja kummallisen elottomat.\n\nMummo ja poika nostivat vaivoin tajuttoman Ruupen rattaille, jotka\nkohta tämän jälkeen lähtivät liikkeelle. Ylikäytävä jylisi kumeasti.\nLennätinlangat humisivat jossakin hyvin korkealla heidän yläpuolellaan.\n\nHe istuivat vierekkäin rattailla, kuten olivat tottuneet\nvaelluksillakin istumaan. Mutta Ruupe makasi nyt heinien päällä\nrattaiden pohjalla. Mitään ei nytkään puhuttu. Hevoskauppiaan talo,\njossa illalla ja yöllä oli vietetty hulluja, humuisia juhlia, rentoja\nmustalaiskemuja, näkyi jo heidän edessään. Päästyään sinne he kantoivat\nRuupen kammion viereiseen autioon asuintupaan niinkuin ruumiin\nlaudoille. Siellä olivat mustalaisten jättämät oljet yhä lattialla.\nHuoneen ilma oli raskas, kuuma ja ahdistava, ikäänkuin täynnä kuolleita\najatuksia. Mutta he eivät pelänneet ja kammonneet siinä määrin kuin\ntoiset mustalaiset, vaikka hekin olivat taikauskoisia. Mitä mummoon\ntuli, uskoi hän itsensä kuumasti ja kiihkeästi kaikissa tilanteissa\nsuuren, salaperäisen luonnon ja sen kautta Jumalan huomaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuupe oli istunut torikahvilassa alennustilassaan. Siellä juotiin.\nVerna tanssi hurjan piiritanssin; hänen punainen hameensa hulmusi\nniinkuin liekki. Mutta sitten Vernan ja erään toisen mustalaistytön\nvälillä syntyi riita. Nojaten rennosti tarjoilupöytään ja katsellen\ntoisiinsa mustin silmin, he kinastelivat ja vihdoin tarttuivat\ntoistensa hiuksiin niinkuin hurjistuneet sakilaistytöt. He repivät\ntoistensa vaatteita, kynsivät. Vernan toinen olkapää hohti paljaana\nrepeytyneen puseron alta. Gramofoni soitti huimaa jenkkaa, mutta sen\nloputtua alkoi levy kiertää töksähdellen samaa kehää, sillä kukaan ei\njoutunut siitä pitämään huolta. Kaikki huusivat ja remusivat yhteen\nääneen paitsi Ruupe, joka tuijotti tappeleviin tyttöihin ääneti ja\npilkallisena. Mutta yht'äkkiä hän nousi ja astui vaiteliaana ja\nkaruna tarjoilupöydän eteen ja kiskaisi yhdellä käsiensä riipaisulla\nmustasukkaiset tytöt irti toisistaan. He lensivät hoippuen pöytien\nväliin kuin äkäiset koppelot. Syntyi äkillinen hiljaisuus, vain\ngramofonilevy kiersi tolkuttomasti samaa kehää. Sitten eräs juopunut\nmustalainen, Kungan Andreas, joka havitteli kärryilleen Vernaa, horjui\nRuupen luokse ja huusi silmät verestäen:\n\n-- Mitä sä täällä oikein leuhkit -- _murhamies_...!\n\n-- Murhamies...! Sanoitko sä murhamies? hoki Ruupe koneellisesti,\nheikolla äänellä, niinkuin hän olisi vastannut nimenhuutoon vankilassa.\n\n-- Sanoin kuin sanoinkin, kiljaisi Andreas. -- Murhamies olet, sen\ntietää jokainen matkueessa.\n\nRuupen silmissä häilyi hetken pelkkää tyhjää, sitten hän alkoi huitoa\nympärilleen niinkuin mielipuoli. Kahvilassa oli huutoa ja meteliä,\nmustalaisnaisten kirkunaa ja miesten kiroilua. Kymmenien iskujen\nvoimasta huojuen, mielettömiksi muuttuneet kasvot veressä, hoippui\nRuupe vihdoin ulos kahvilasta, jossa mustalaiset jälleen alkoivat\nsikahumalassa remuta, tanssia ja markkinalauluja hoilata.\n\nMutta Ruupe kulki yli paahteisen, tomuisen markkina-aukean, joka oli\nmiehiä, rattaita ja hevosia täynnä, mutta tästä huolimatta humisi suuri\ntyhjyys ja katkeruus hänen ympärillään. Harhaillessaan yksin tiellä hän\nsitten yht'äkkiä kompastui niinkuin näkymättömään esteeseen, kaatui ja\nlöi kasvonsa kiveen. Maailma sammui häneltä pois...\n\nSiitä ylikäytävän läheisyydestä mummo ja poika juuri olivat hänet\nlöytäneet ja tuoneet taintuneena hevoskauppiaan taloon, jossa hän nyt\nmakasi tosin jo tietoisuuden piiriin palautuneena. Eukko kuuhkaili\nRuupen lähellä pahnain päällä. Hän oli äsken jälleen pessyt poikansa\nkasvot kylmällä kaivovedellä, josta tämä olikin virkistynyt silmin\nnähden. Ruupe makasi nyt näennäisen levollisena, harmaat kasvot\nsivuun käännettyinä. Eukko oli taanoin katsonut hänen ruumistansa\njoka puolelta saadakseen selville, oliko siinä puukonhaavoja. Ei\nollut; ruumis oli ehjä, sen jänteet entisellään. Paljailla nyrkeillä,\npaljailla nyrkeillä vain olivat lyöneet...\n\nRuupe makasi siis pahnoilla, mutta rauha oli poissa ja levon suloinen\ntunto. Kaikki oli jälleen niinkuin pirstoiksi lyöty. Ei tarvinnut muuta\nkuin sulkea silmänsä, niin jo nousi taas eteen meluinen ja savuinen\ntorikahvila, jossa kitisevä gramofonineula kiersi säristen samaa kehää.\nSiellä oli tapeltu, hän oli huojunut kuin laineilla, monet likaiset,\nkyhmyiset nyrkit olivat lyöneet häntä -- häntä oli huutaen kutsuttu\nmurhamieheksi. \"He tiesivät _siitä_ jotain\", kiersi Ruupen usvaisessa\ntajunnassa ajatus. \"Täytyy jälleen eksyttää itsensä heistä; en kulje\ntässä matkueessa enää, muutan toiseen tai kyyräilen rattaillani yksin,\nkuljen yksin...\"\n\nYht'äkkiä hänen laihaa ruumistansa puistatti mykkä, sisäinen itku. Hän\npainoi kasvonsa pahnoihin, niinkuin tahtoen olla näkemättä jotain,\nmutta hän näki sen kuitenkin, näki kaukaisen kaupungin poliisilaitoksen\nrikososaston sellin ja siellä syyttömän, epätoivoisen, hirttäytyneen\nmiehen ja hänen ohueksi kurrautuneen kaulansa... Hän näki vielä itsensä\nseisomassa oikeuden edessä korkeassa, hämärässä huoneessa, jonka\nnurkissa oli lukinseittejä... Oi, hän oli jälleen syytettynä, taas\nryntäsi hänen päälleen muistojen joukko, joka roskaväen raivokkuudella\nvei hänet ristin alla Pääkallonpaikalle...\n\nRuupe avasi silmänsä ammolleen ja näki edessään äitinsä kuihtuneet\nkasvot. Hänessä tapahtui silloin niinkuin kipeä, vitkallinen\nsiirtyminen maailmasta toiseen. Ruumiin syvä huimaus jatkui.\n\n-- Valitit äsken, onko sinun paha olla? kysyi vaimo.\n\nHän ei vastannut mitään, harhailevat silmät vain tähyilivät vihertäviä,\nsumeita ikkunaruutuja, joiden lävitse kuulsivat ihmeellisinä valtaiset\nkaistat taivaanrantaa ja huiveista avaruuskantta. Hän pani kuin unessa\nmerkille, että suoraan lännestä, niinkuin huimaavan kaukaisesta merestä\nnousten, kulki taivaan poikki hohtavia, keltaisia juovia, kun taas\navaruuden eteläinen ranta kajasti tyynen sinisenä, vaikka siinäkin\noli hiukan keltaista ja punertavaa vivahdusta, ylempänä hauraasti\nvihertävääkin. Mutta erikoisesti hän pani siinä oljilla maatessaan\nmerkille nuo hohtavat juovat, jotka olivat niinkuin huikaisevien,\ntuntemattomien porttien kaaria, joiden alla olisi varmaankin ollut\nihanan yksinäistä kulkea...\n\nSitten jonakin päivän kohtana, lähellä iltaa, syöksyi Lauri kokonaan\nryvettyneenä ja multaisena sisälle autioon asuintupaan joukko\nremakoivia mustalaispoikia jäljessään.\n\n-- Unissasaarnaajan poika, unissasaarnaajan poika, huusivat villit,\nryysyiset vaelluslapset kaikuvassa kammiotuvassa ja sohivat\nhätääntynyttä, pelokasta Lauria, kuivilla, myrskytuulen maahan\nheittämillä haavanoksilla, joita he olivat löytäneet mäeltä. Ruupe\nkatsoi heihin väsyneesti, kiusaantuneesta Hänen äitinsäkin havahtui\npahnoilla.\n\n-- Ettekö ole vähemmällä siinä, äänsi mummo avuttomasti. -- Miksi ette\nvoi antaa hänen olla rauhassa -- raukan...\n\nPuhuessaan hän sattui katsahtamaan ulos haaleasta ikkunasta, jonka\nkulmissa oli vanhoja lukinseittejä, sumeasti ja salaperäisesti\nkimmeltäviä, ja silloin hän näki pihassa olevan pari kolme\nmustalaiskuormaa, poishankkiutuvaa. Hän nousi työläästi ylös\nkahisevilta pahnoilta ja kompuroi ulos lapset kintereillään. Halvarin\nämmä oli nyt kuin noita-akka, joka irnuvin ikenin opasti loihditut\nlapset ulos tummasta tuvastansa.\n\nSamassa lyötiin puunoksalla kammiotuvan ikkunan yksi ruutu rikki,\njosta sirpaleet putosivat helähtäen lattian oljille. Ruupe kohottautui\nhätkähtäen ja silmäili ikkunaa levottomin katsein. Avonaisessa aukossa\nolivat Vernan vihamieliset kasvot. He katsoivat hyvin kauan toisiaan\nkoko ajan heikosti vavisten, kasvot kuumassa hiessä, puhumatta mitään.\nHeidän tuijottavat silmänsä saivat vitkaan eloa, ikäänkuin heille\nmolemmille olisi sillä hetkellä selvinnyt jokin asia.\n\nMutta sitten sanoi Verna pilkallisesti: -- Luulitko olevasi piilossa\nkuolinhuoneessa, johon kukaan muu mustalainen ei jalkaansa pistä. Niin\nolet siellä niinkuin ruumis laudalla...\n\nRuupe ei vastannut siihen mitään, katsoi vain tyttöön jännittyneenä ja\nniinkuin odottaen jotain. Ja vihdoin tämä sanoi puoliääneen, melkein\nkuiskaten, mutta hyvin selvästi:\n\n-- Sinä olet _murhaaja_! Sinulla on murhaajan kädet...\n\nTätä sanoessaan hänen silmänsä leimahtivat syvästi, peloittavasti.\n\nMutta Ruupe nousi ylös lattian oljilta. Hänen päätään huimasi kuin\nkuilun partaalla, mutta hän katsoi äkkiä Vernaan melkein ystävällisesti\nja sanoi omituisesti hymyillen:\n\n-- Tulehan tänne ovelle, niin minä sanon sinulle jotain.\n\nSanomaton uteliaisuus valahti tytön kasvoille, ja hän nyökkäsi samassa\npäätään vasten tahtoaan. Silloin Ruupe meni ovelle ja kohtasi tytön\nsiellä.\n\n-- Mistä sinä tiedät, että minä olen murhaaja? kysyi Ruupe kohta yhä\nohuesti hymyillen.\n\n-- Ne sanoivat siellä kahvilassa, vastasi Verna vältellen. -- Ja\nkorteistakin ne katsoivat.\n\n-- Kortit valehtelevat, sanoi Ruupe kuiskaten. -- Ja entäpä sitten, jos\nolisinkin murhaaja. Sitäkö vain tulit minulle sanomaan. Miksi et sano\nsitä poliisille, rakkaani?\n\n-- Sitä tulin sanomaan, huudahti Verna äkkiä kiihtyen. -- Miksi työnsit\nminut siellä kahvilassa niinkuin koiran nurkkaan? Vihaan sinua...!\n\n-- No saat vihata, sanoi Ruupe matalasti, mutta synkistyi samassa.\n-- Se viha nyt ei paljoa maksa. On paljon naisia, jotka ovat koreita\nja kauniita päältä katsella, mutta joilla on lehmän aivot ja mieli.\nMinäkin tunnen ainakin yhden tällaisen tytön. Hänen nimensä on Verna.\nMinä olisin voinut helposti ottaa sinut viime yönä... siellä mäellä,\nmuistathan, haapain alla, mutta en tahtonut. Katsohan, on niin,\netten minä enää tahdo tarttua toisten kohtaloihin en niin enkä näin.\nOmani vain saatan kohta loppuun sopivalla tavalla ja älköön kukaan\nminua tässä puuhassa häiritkö. Älä sinäkään, tyttö parka, latele\nsalaisuuksiani kylissä, ethän. Muuten minä tapan sinutkin niin totta\nkuin se huora on kuollut, joka sinut tänne maan päälle synnytti...\n\nJa samassa Verna parkaisi. Ruupe oli tarttunut toisella kädellään häntä\nkurkkuun, toisella rintoihin, joita hän puristi. Hän puristi tyttöä\nkaulasta aivan lievästi, mutta kuitenkin niin, että tämän hengitys\ntuli äkkiä lyhyeksi ja katkonaiseksi; ja tytön toisen rinnan pusersi\nhän käteensä kuin meloonin, mehevän ja raskaan. Oudon pingoittunut,\nsihisevä nauru kulki hänen yhteenpurtujen huuliensa välistä tytön\nkasvoja kohti. Ohimenevä sukupuolinen mielle, ohut aistillinen\najatusliikahdus, Vernan ruumiin synnyttämä, kosketti häntä tällä\nhetkellä etäältä, mutta heidän kohtauksensa varsinainen luonne ja\nsen kohmeinen karkeus häivytti tuon ajatuksen kohta pois tajunnan\ntaustalta. Tyttö taisteli vastaan. Hän uskoi, että Ruupe tappaa hänet.\nMutta samassa Ruupe jo jälleen hymyili ja laski hänet irti. Hän sanoi:\n\n-- Mene nyt ja muista, mitä sinulle äsken sanoin. Se oli jotain\nhauskaa, eikö totta.\n\nVerna katosi kuin tuuli.\n\nRuupe seisoi ovella katsoen hänen jälkeensä. Hänen kätensä olivat\nkäyneet kosteiksi, ja kun hän kohotti toisen kätensä kasvoilleen\npyyhkäistäkseen niitä, vapisi se kuin vilutautisella. Hänestä tuntui\nkuin Verna olisi sittenkin kostanut... Ja hän katsoi käsiään hyvin\ntarkkaan. \"Sinulla on murhaajan kädet\", oli hän sanonut. Mutta sitten\nhän naurahti ja vetäytyi takaisin kammiotupaan paneutuen uudelleen\nmaata oljille.\n\nSamassa hänen äitinsä palasi, ja kumartuen Ruupen ylitse hän sanoi:\n\n-- Oletko jo sen verran voimissasi, että voit nousta? Muut jo lähtevät\npois koko kylästä. Markkinat päättyivät hetki sitten.\n\nOli hetken hiljaista, oljet vain kahisivat Ruupen alla. Kärpäset\nsurisivat ikkunalla, lukinseitit hohtivat. Musta kissa naukaisi\npehmeästi ovella, mutta hiipi samassa pois.\n\n-- Emme mene heidän kanssaan enää, vastasi Ruupe vihdoin hiljaa, mutta\nselvästi ja niinkuin painostaen jokaista sanaansa. -- Kuljemme tästä\npuolin erillämme... me kolme...\n\nVaimo katsoi puhumattomana poikaansa suoraan silmiin, joiden\nliikkumattomissa kalvoissa asui jotain peloittavan raskasta, sammunutta\nja surumielistä. Ja äkkiä outo säikähdys valui mummon vanhoihin,\nkuivuviin jäseniin, kuten hän olisi sillä hetkellä koskettanut\njotain kauheaa ja ikituntematonta. Voihkaisten mummo vetäytyi\nhuoneen nurkkaan. Oljet heidän ympärillään alkoivat ikäänkuin palaa.\nRikkonaisesta ikkunasta tulvivat punaiset aurinkoviirut.\n\nOi, ilta oli jälleen -- markkinapäivän ilta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSekin ilta liukui hiljaa ohitse. Pihan ruohikko tummeni. Maailma\nhumahti ohutta hämyä täyteen. Tuli yö. Tuli hiljaisuus. Viimeinen juna\noli jo aikoja sitten kadonnut iltaan. Hevoskauppias, joka oli käynyt\nkatsomassa heitä, oli lähtenyt pois. Oljet kahisivat vain ja kiilsivät\npehmeässä, ohenevassa valossa. Moniruutuisen ikkunan lävitse näkyi\nkaista avaruuden sinistä, öistä lakeutta.\n\nRuupe näytti jo nukkuvan, samoin Lauri, joka oli niinkuin hyytynyt\niltaiseen hätäänsä. Hänen pojankasvonsa keinuivat yövalossa kummallisen\nvarjomaisina. Mummo vain ei saanut unta. Mielen pohjalla liikkuvat\noudot aavistukset pitivät häntä valveilla, saivat levottomaksi. Hän\noli jo kauan aikaa aavistanut, että Ruupe salasi häneltä jotain. Ruupe\nkätki jotain itseensä, jotain liikkumatonta ja mustaa, jotain vanhan\nsynnin ja rikoksen muistoa, mistä hän ei enää voinut päästä irti.\nKunpa Ruupe puhuisi, niin hän lohduttaisi häntä, siunaisi kaikesta\nhuolimatta. Mutta hän ei puhu mitään, hän on äänetön ja synkkä, mykkä\nomassa murheessaan.\n\nTaanoin illalla mummo oli tuntenut tämän kaiken entistä läheisemmin,\nkouraisevammin. Eikö pojan murhe paljastuisi äidille ennenkuin\nloputtomassa sarastuksessa, silloin kun haudat aukenevat ja vainajat\nsyöksyvät ylös haudoistaan...? Eikö ennen? Paljastuu se, kirkastuu. Hän\ntiesi sen päivän jo lähestyvän, jolloin kaikki olisi hänelle selviävä.\nSe päivä, joka humisi täyttyneitä aavistuksia, se lähestyi niinkuin\ntuomiopäivä tai niinkuin lumivyöryn pauhu vuorilta. Hän ei säikähtänyt\nsitä; hän tunsi vain hiljaista levottomuutta sen johdosta, kuinka hän,\nvanha, kuolemaa lähestyvä vaimo, jaksaisi sen kestää. Mutta tottapa\nJumala tiesi, kuinka suuren taakan pani ihmisen kannettavaksi, jotta\nhän jaksaisi sen määrän päähän viedä. Hän kuuli jo niinkuin suuren,\nikuisen viskimen helinän ja näki tilinteon puhdistavien hetkien\nsyntyvän tulevien päivien kohdussa. Silloin hänenkin elämänsä kohta,\nhänenkin pienen elämänsä sisin olemus ja tarkoitus olisi hänelle\npaljastuva ankarassa totuuden valaistuksessa.\n\nMummo vaipui näitä ajatellessaan jonnekin hyvin syvälle. Sieltä\nmuistojen ja aavistusten alhosta syöksyivät yht'äkkiä hätkähdyttävästi\nhänen eteensä vuosien painon alta eräät kasvot, jotka hän jo ammoin\nuskoi unohtaneensa, erään miehen kasvot... Ne liukuivat hänen ohitseen\nmiettiväisinä ja surumielisinä kadoten jälleen.\n\nHän tunsi vihdoin saavansa vaipua syvälle horrokseen, jolloin\nkosketus todellisuuteen lakkasi. Oli vain jonkinlainen hetkellinen\nolemattomuuden tila, johon ruumis ja sielu sulautuivat. Mutta siellä\nolemattomuuden rannattomassa tilassa alkoi, niinkuin jatkoksi\nhänen taanoisille ajatuksilleen ja mielikuvilleen, jotain liikkua,\nensin muodottomana, hämäränä ja epäselvänä, sitten yhä selvempänä,\nkirkkaampana. Hämäryyden meressä esiin kumpuavat varjot saivat\nvähitellen hänen silmissään kolmen suuren, kalliolle pystytetyn mustan\nristin muodot. Hän katsoi niihin, ja silloin hän tiesi, että ne olivat\nGolgatan kolme ristiä, Vapahtajan ja kahden ryövärin ristit. Hän astui\nyhä lähemmäksi tummia ristinpuita, kajastuksen keskellä seisovia, ja\nsillä hetkellä hän näki, että toisella ryövärillä oli hänen poikansa\nRuupen kasvot, laihat ja riutuneet, mutta ihmeellistä heijastusta\ntäynnä. Ja Ruupe katsoi läpi lainehtivan hämärän surumielisenä\nVapahtajaan ja sanoi: \"Muista minua, kun tulet valtakuntaasi.\" Silloin\nmustalla, tyhjällä kalliolla, Pääkallonpaikalla, kyyristelevä vanha,\nkelmeäkätinen vaimo kuuli Jeesuksen vastaavan Ruupelle, ristinpuuhun\nnaulatulle ryövärille: \"Totisesti sanon minä sinulle: tänä päivänä olet\nsinä oleva minun kanssani paratiisissa.\" Viileä pilvi peitti sillä\nhetkellä mummon silmät, eikä hän nähnyt mitään. Viimeinen, minkä hän\nehti nähdä ennenkuin kaikki sammui kajastuksen liekkeihin, oli hänen\nryöväripoikansa kädet, jotka oli naulattu ristinpuuhun. \"Ruupe, oletko\nsinä siellä?\" kysyi hän arasti, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Hän\ntunsi itsensä kuitenkin syvästi lohdulliseksi, sillä lunastusajatus\notti häntä ikäänkuin kädestä ja ohjasi suuren, puhdistavan sarastuksen\nsisään. Vanhoista oljista kohosi unessa riemullinen rukous yön taivasta\nkohti. Hän tosin tunnusti olevansa tomua, kuumaa ihmistomua elämän\nvaltatiellä, mutta autuas tuuli kantaisi hänetkin tähtiä liki...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna, syötyään ensin hiukan leipää ja suolakalaa, he\nlähtivät ajamaan pois hevoskauppiaan talosta.\n\nHevoskauppias seisoi pihan ruohikossa ja katsoi heidän jälkeensä\nsiksi, kunnes he hävisivät autereen keveään pilveen. Vielä senkin\njälkeen oli vanha hevoskauppias näkevinään äskeistä kuormaa ohjailevan\nmiehen kokoonpuristuneet hartiat, vaimon kasvojen uurteet ja\npienen, lapsenomaisen pojan. Ja Valja muisti kaiken, mitä hän oli\nmarkkinapäivänä kuullut Ruupesta. Äkillisen säälin paisuttaessa sielua\nhän lähti katsomaan hevosiansa niitylle, joka tummana ja kasteisena\nlainehti pian hänen edessään.\n\nMutta mummo matkavankkurien pohjaheinissä istui kummallisten\nmielihauteiden keskellä. Viimeöinen unikuva liikkui yhä huikaisten\nsielun pohjalla ja väritti hänen mielessään tämän sinänsä vähäpätöisen\nja pienen lähtötapahtuman, joka kasvoi hänen ajatuksissaan hetki\nhetkeltä yhä suuremmaksi. Kylä, joka nyt jäi vähitellen kauaksi heidän\ntaakseen, kuvasteli hänen mielessään tänä hetkenä Jerusalemina, pyhänä\nkaupunkina, jonne he olivat taanoin monien aasien kohinassa vaeltaneet.\nKummalliset unet syöksyivät jo päivälläkin tämän vanhan, kuihtuneen\nnaisen sieluun. Ne liukuivat humisten hänen ylitseen niinkuin\nsuvituulen autuaat laineet ja katosivat taas.\n\nHeidät kietoi vähitellen suvisen maantien kultainen, hohtava tomu\nhelmaansa. Oliko se tomua Damaskon tieltä...? Lähestyivätkö he nyt sitä?\n\nTämä kuorma, jonka jäljessä musta, silmäpuoli koira juoksi,\nkulki päinvastaiseen suuntaan kuin mihin oli edellisenä päivänä,\nmarkkinaehtoona, vaeltanut heidän jättämänsä mustalaismatkue, joka\nRuupen tienvarrella havaitsemasta matkan suuntaa osoittavasta merkistä,\nmaahan pystytetystä puunoksasta päättäen pyrki hiljalleen Hämeenlinnaa\nkohti. Puunoksan suurin haarukka osoitti viistosti itään, Hämeen puolen\nkyliin... He taas pyrkivät vanhalle Porin maantielle, jota pitkin moni\nvilja-, moni lankkukuorma oli entisaikaan vaeltanut kaupunkiin.\n\nNäin he joutuivat kulkemaan suuren, tumman virran vartta sekä tulivat\nviimein Katinhännän lossille, jolla he kulkivat virran ylitse\nvintturiköysien laulaessa junttalauluaan. Sitten tuo eriskummallinen\nkuorma häipyi vitkaan, hiljaisena ja vertauskuvallisena, joen takaisten\nmäkikylien siintäviin hämäriin.\n\nRuupen elämän viimeinen, arvoituksellinen jakso oli näin alkanut.\n\n\n\n\nKYMMENES KERTOMUS\n\nVARJOJEN MAAILMA\n\n\nRuupen juhdalla, ikälopulla ja pattijalkaisella, oli ollut omat\nkirjavat vaiheensa, raskaat kokemuksensa, ennenkuin se oli joutunut\nnykyiselle, hullulle isännälleen ja asteettain alkanut siirtyä\nlähemmäksi konien ja vanhojen hevosluuskien merkillistä maailmaa,\njonka yllä häilyy ihmeellisen tyyneyden ja elämänlopun ohut ilmakehä\nniinkuin syyskuun kaukainen taivas. Tältä korkealta ja avaralta tasolta\nRuupen juhtakin nyt katsoi maailmaa syvästi alistuneena ja hyvin\ntietäen, kuinka rajattoman mieletöntä on loppujen lopuksi sen meno ja\ntolkuton hyörinä. Tuossa ankarasti syrjään vetäytyneessä, päältäpäin\nkatsoen välinpitämättömässä asenteessa, syvässä uppoamisessa ajatusten\nmaailmaan, joka näytti olevan ominaista tuolle vanhalle hevosluuskalle,\nkaikessa siinä piili paljon kärsimystä ja pohjatonta eläinmurhetta.\n\nKuormaa seuraava musta, silmäpuoli koira oli niinikään kokenut ne\nvaiheet, jotka vain suinkin saattoivat sisältyä koiran elämään.\nEntisen isäntänsä, erään haisevan nahkurin, kuoltua jonakin syksynä,\noli se ajautunut kulkukoiran arveluttavaan asemaan, jota vastaa\nihmisten maailmassa irtolaisuus. Tuliluikuilla varustettujen ja itse\nvesikauhuisilta vaikuttavien rankkurien ahdistamana se oli kierrellyt\nmerenrantakaupungin laitaosissa, kunnes Ruupe oli sen muutamina öinä\nmaanitellut luokseen, totuttanut itseensä ja antanut sille nimeksi\nVerja.\n\nSiinä kuormassa, jota Verja hiukan onnahdellen seurasi tomuisen\nmaantien päällä, oli yksi ainoa olento, johon se oli syvemmin kiintynyt\nja joka jaksoi herättää siinä kestävää myötätuntoa, ja tuo pieni\nolento oli unissasaarnaajan poika, hiljainen Lauri. Heidän välilleen\nolikin kehittynyt ystävyys, joka oli katkeamaton. Sen sijaan Verja\nei täysin pitänyt isännästään eikä ollut häneen tyytyväinen, vaikka\ntämä olikin sen kerran pelastanut verenhimoisten rankkurien käsistä\nkaupungissa. Mutta se tunsi isäntänsä perin häilyväksi, toisinaan\nhyväksi, yhtä usein myös raa'aksi, umpimieliseksi ja töykeäksi. Sitä\npaitsi se hämärästi vaistosi isäntänsä jostakin syystä salaisesti\nvihaavan kuormassa olevaa lasta, ja tästä vihasta se oli saanut\nja nähnyt vaelluksen aikana paljonkin todisteita. Tämä seikka oli\nomiaan lisäämään mielettömän isännän ja sen koiran välistä syvää\nristiriitaisuutta, joka sitten kehittyi huippuunsa tämän viimeisen\nvaellusjakson lopussa, kunnes jännityksen kaari oudolla tavalla\nkatkesi. Se sisäinen, musta paine, joka vei tuohon lopputulokseen,\nvahvistui päivä päivältä.\n\nHe kulkivat yksin kylästä kylään koko sen kesän liittymättä mihinkään\nohi ajavaan mustalaismatkueeseen. Ja nyt olivat jo menossa elokuun\nalkupäivät, kuumat vielä, mutta yöllä viileät. Niihin kätkeytyi\njo hauras aavistus syksystä. Se ilmaisi itsensä arassa öisessä\ntähtipilkkeessä ja puiden surumielisessä suhinassa. Kylissä leikattiin\neloa.\n\nRuupe oli eräässä kauaksi taakse jääneessä kylässä ostanut joltakulta\nkivulloiselta kulkukauppiaalta koko hänen kauppatavaravarastonsa, jossa\noli yksinomaan lasitavaraa ja saviastioita. Mutta sitä naurettavan\npientä, takkukarvaista ja ylen äkäistä juhtaa, jota kulkukauppias\noli myös hänelle tarjonnut, jopa useampaan kertaan tyrkyttänyt, ei\nhän ollut ostanut. Näin oli Ruupesta tullut kulkukauppias, mutta\nkaupanteosta elokuisissa kylissä huolehti enimmäkseen hänen äitinsä,\nhailakkahiuksinen, vanha mummo, sillä Ruupe oli usein pöhnässä ja\nsiis kykenemätön järkevään kaupantekoon. Sen sijaan hän kyllä särki\nkivulloiselta kulkukauppiaalta ostamaansa kauppatavaraa.\n\nHeidän matkantekonsa sujui muuten jokseenkin hitaasti, sillä heidän\ntäytyi toisinaan pysähtyä päiväksi tai pariksi kyliin, koska Ruupe\nmakasi humalassa jossakin tien varren tönössä eikä voinut kärryille\nnousta. Hän oli alkanut yhä enemmän juoda kasvojen hehkuessa\nitsensätuhoojan kytevää, synkkämielistä hehkua ja riemua. Toisinaan\nhän saattoi menettää kokonaan kosketuksensa todellisuuteen ja eli vain\noutojen, villien houreitten maailmassa, jolla ei ollut rajaa eikä\nmäärää.\n\nMummo ja poika olivat alkaneet kummallisesti säikkyä häntä. Hänen\nsilmiensä loiste oli niin peloittava, syvällä kuopissa paloi väliin\nkauhea, nielevä lieska. Vaimo alkoi tulla kovin rauhattomaksi ja pahat\naavistukset raastoivat häntä. Se viileä onni ja syvä lunastusajatus,\njoka oli ihmeellisesti pitänyt häntä pystyssä matkan alkuvaiheessa,\nnäytti ainakin hetkeksi menettäneen nostavan otteensa häneen. Hän tunsi\nolevansa yksin maailmassa, tuuliajolla, ja ajatus poikansa kohtalosta\ntäytti hänen nääntyvän sielunsa aavistusten tulvalla. Kuitenkin hän\ntoivoi sen päivän tuloa, jolloin kaikki ajautuisi suureen ratkaisuun.\n\nHe kulkivat yhä. Ruupe ohjasi juhtansa usein ylettömästi päihtyneenä.\nHän kiroili ja puhui itsekseen niinkuin hullu. Eukko ja poika katsoivat\nhäneen ja olivat selittämättömästä pelosta vaiti.\n\nPäivät tulivat lyhyemmiksi. Yhä aikaisemmin kaatui hämärä heidän\nylleen, mutta silloin kimposi taivaanrannalle suunnaton, punainen kuu,\njonka valossa he ajoivat.\n\nKylät liukuivat heidän ohitseen mustina ja mykkinä. Puut suhisivat\noutoja aavistuksia; niiden lehdissä oli surumielinen, mieltä viiltävä\nkimallus. Pelloilla huojuivat raskaina ja kiihkottomina niiden viljojen\ntähkät, jotka vielä olivat leikkaamatta.\n\nYksinäinen kuorma, väsyneen juhdan vetämä, vain jatkoi vaellustaan\nhalki kuunkajasteisen, alakuloisen illan. Koira seurasi äänettömänä\nvarjona sitä, musta koira.\n\nKukkien terät nousivat mullasta suurina ja hehkuvina, alati\nihmeellisinä. Ne keinuivat hentoina ja viattomina suuren kuun\nhopeisissa säteissä niinkuin lapsen satuajatukset. Unissasaarnaajan\npoika katsoi häikäistyneenä niihin, unohtaen hetkeksi sielua saartavan\nja salpaavan ahdistuksensa, pelkonsa. Hän kuvitteli, että huojuvien\nkukkien terät olivat Herran enkelien silmiä, jotka jäivät katsomaan\nheidän jälkeensä tummien kylien ääriltä. Kuinka mielellään hän\nolisikaan jäänyt niiden luokse yöksi, avaran, salaperäisenä hehkuvan\nyötaivaan alle, ja aamulla hän olisi hiljaa liukunut kuunsäteissä\npois...\n\nMutta unissasaarnaajan pojan täytyi vain jäädä kolisten eteenpäin\nvieriville matkavankkureille, jotka kulkivat järkkymättömästi jotain\ntuntematonta kohti. Syvä, outo kiire ajoi Ruupea eteenpäin, suhisi\nhänen korvissaan kuin ruoska. Hän ei pysäyttänyt kuormaa kylissä enää\nmuuta kuin lyhyiksi syöntiajoiksi, ja silloin he joskus kuuntelivat\nnaisten surumielisiä, tummia lauluja laakeissa länsisuomalaisissa\ntalonpoikaistuvissa. Yöllä he lepäsivät pitemmän hetken. Mutta\naamusarastuksen vasta ohuena häilyessä kylien yllä, he lähtivät jo\njälleen tuntematonta matkaansa jatkamaan.\n\nKuinka mieletöntä onkaan ihmisen elämä, ajatteli Ruupe joskus\nmatkarattailla huojuessaan. Hänkin oli uskonut pääsevänsä kokonaan\nuuden, raikkaasti kohisevan elämän sisään päästessään väkivaltaisesti\nvihdoin irti yhteiselämästään Yrtin kauppiaan kanssa, kummallisesta,\nrauhattomasta vuosien jaksosta. Mutta kuinka oli käynyt? Kärsimys oli\ntullut hänen kohtalokseen, kärsimys ja piina suurien metsien, kylien ja\npeltojen keskellä. Ei ollut lepoa, ei rauhaa, ja painajaisunen pimeä\nhorros tuntui laskeutuneen koko hänen olemuksensa ylitse. Ja maantie\noli hänen edessään muuttunut loputtomaksi tuliseksi orjantappuratieksi,\njosta kirvottuva tomu löi häntä kuumina piikkeinä kasvoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä tuulisena päivänä, illan rajalla, jolloin taivas veteli valkeita\npilviuutimia tähti-ikkunoiden peitoksi, he viimein ajautuivat niinkuin\nhaaksirikkoutuneet yksinäiseen, mustien metsien saartamaan kylään,\njossa he eivät olleet aikaisemmin käyneet. Harmaa, ammoin hylätty\ntuulimylly lahonnein siivin värjötteli paljaalla, autiolla mäellä,\njonka ohitse he kulkivat kylään. Tuulimyllyn murtuneet siivet olivat\nniinkuin rukoukseen pysähtyneet. Sen poudittunutta heinää kasvavalla\nkatolla oli lauma harmaita naakkoja.\n\nTähän kylään pysähtyi nyt tuo yksinäinen, kummallinen kuorma. Ruupen\nmentyä erääseen tienvarren taloon pyytämään yösijaa, neuvottiin heitä\nmenemään yöksi pieneen, vanhaan huvilataloon joka kyhjötti edempänä\nmaantiestä ja kokonaan erillään kylästä. Se oli ollut autiona monta\nvuotta aina siitä asti, kun sen omistaja, muudan yksinäinen nainen, oli\nmielisairaana viety erääseen vähäpätöiseen hoitolaan meren rannalle.\nKuitenkin jotkut kulkurit olivat siellä silloin tällöin yöpyneet. Sitä\npaitsi eteisen sisäseinälle kömpelösti liidulla töherretty puoliympyrä\nosoitti sen ajoittain olleen mustalaistenkin yöpymispaikkana.\n\nHuvila oli hyvin ränstynyt, sen seinät puolilahot, kallistuneet,\nparveke putoamaisillaan. Sen katto, jossa keltainen, poudittunut\nheinä kuihtuneesti häilyi niinkuin tuulessa ikivanhan akan harvat,\nkarkeat hiuksijouhet, päästi sisään seulana vettä, varsinkin eteinen\noli syksyisin väliin sitä hulveisillaan. Paitsi heinänkorsia törrötti\nhuvilatalon katolla myös puolittain murtunut savupiippu, jonka päähän\njoku ohivaeltanut huoleton koiranleuka oli asettanut perin haalistuneen\nja risaisen hatun. Sitä olivat varikset vuodesta toiseen pilkkanaan\npitäneet. Pihan heinä oli tiuhaa, niittämätöntä, villiä. Se oli ylen\ntuoksuvaa ja tummaa, väkeväkorsista ja rehevää kuin rönsy, tuulisina\npäivinä raskaasti aaltoilevaa.\n\nTyhjiä olivat huoneet. Jokin viallinen pöytä, musta ja muodoltaan\nsoikea, oli jo ammoin nostettu perähuoneen seinän nojalle. Ja vielä\noli pari jakkaraa, siinä kaikki. Muut huonekalut oli huutokaupalla\nmyyty sinä päivänä, jolloin huvilan poloinen omistaja, mielisairaaksi\ntullut nainen, oli viety matkavaunuihin sidottuna pois. Mutta itse\nhuvilaa ei ollut saatu kaupaksi; se oli ja pysyi myymättömänä. Hylätty\nse oli ja hyvin ränstynyt ja hoidoton. Ikäheinä suhisi ihmeellisen\najattomasti lonkallaan olevissa kuistinpielissä, ja ylempänä riippuivat\nrikkilyödyt, siniset ja punaiset japanilaiset puutarhalyhdyt niinkuin\nrutonsyömät kasvot...\n\nMutta nyt yksinäisen, alakuloisen kuorman ajaessa sen pihaan, oli se\nvielä pystyssä haalistunein, tuulen ja sateen syömin värein maalatuin\nseinin. Sen ikkunaruudut katsoivat heihin tyhjinä ja murheellisina;\nulko-ovi oli joltakulta kulkurilta jäänyt puoliraolleen kitisevin\nsaranoin. Poika, eukko ja yrmeä koira menivät sisälle huvilaan, mutta\nRuupe jäi asettamaan hevostansa liekaan pihaheinikkoon.\n\nLahoavista, tyhjistä huoneista lähtevä maatunut tuoksu löi heitä\nkuolleesti vastaan. Se säikähdytti eukkoa, poikaa ja koiraa\nomituisesti, sai ikäänkuin kutistumaan kokoon. Tuossa autioitten\nhuoneitten ensi henkäyksessä he jo jollakin hämärällä tavalla\nkohtasivat sen hurjan, aavemaisen, etäältä ympäröivää todellisuutta\nvain ohuesti ja varjon tavoin koskettavan elämän, jota he muutaman\npäivän ja yön aikana joutuisivat viettämään täällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli todella niinkuin unta, kauheaa painajaisunta, monijaksoista.\nTuskin Ruupe oli liioittanut vanhan, mustan juhtansa huvilan pihalla\nja tullut eteiseen tuntien samassa tuon saman maatuneen tuoksun, jonka\nhänen äitinsä, poikansa ja koiransa olivat tunteneet sitä ennen, kun\nhän yht'äkkiä tunsi outoa, kuumaa huminaa päässään niinkuin hänen\naivonsa olisivat olleet liekeissä. Hänen täytyi nojautua ulko-oven\npihtipieleen, sillä häntä huimasi. Ruumis oli raukea ja kuin\nkasaanlyöty; siinä tuntui koko pitkäaikaisen juopottelun aiheuttama\nlamaannus. Ohimot takoivat, ajatukset soutivat aivoissa murheellisina\nkuin orjakaleerit, silmät menivät aina tuokioksi mustiin. Ympärillä\nkohisivat ikäänkuin punaiset liekit. Hän torjui niitä molemmin käsin,\nmutta ne eivät sammuneet, vaan syöksyivät entistäkin raivoisammin\npäälle, nuolivat kasvoja...\n\nSilloin Ruupe palasi takaisin aution huvilan pihalle hänen ruumiinsa\ntäristessä ankaraa hätää. Ja hän heittäytyi villiin, niittämättömään\nheinikkoon, johon elokuinen iltakaste oli jo vilpoisana laskeutunut,\nheittäytyi siihen sammuttaakseen ruumiinsa ympärillä riehuvat punaiset\nliekit. Mutta sillä hetkellä riipaisi hänen hämärtyvää tajuaan yksi\nselkeä ajatus, ja hän nousi ylös niinkuin painajaisunesta heränneenä.\n\n-- Mitä, mitä on tapahtunut, missä minä olen? kysyi hän itseltään\nääneensä.\n\nMutta sitten Ruupe jäi tuijottamaan murheellisesti hämärtyvään iltaan.\nHänen koko olemuksensa huokui niinkuin kuoleva, syksyinen maa. \"Nytkö\nse alkaa\", toisti joku hänen sisällään epämääräisenä huumeena. Hän\ntarttui molemmin käsin päähänsä. \"Oliko tämä ensimmäinen hullu teko...\ntuohon maahan heittäytyminen, minkä teen...?\" Hän seisoi yhä siinä ja\nkatsoi paisuvaan iltaan. Puut suhisivat. Kellastuvien lehtien sanaton\nrukous viilsi ilmaa. Hyvin loitolla varjoihin hukkuvan kylän takana\nkajasti taivaanranta.\n\nRuupe alkoi jälleen astua kohti hylättyä huvilatönöä, joka himmeänä,\nmustin ikkunoin hohti hänen edessään. Äskeinen outo kohtaus oli jo\nmennyt ohitse, mutta ruumis tuntui kuitenkin yhä vielä raskaalta ja\npuutuneelta. Hän oli tuntenut sitä jo taanoin matkan varrella, mutta\nnyt oli tuo merkillinen puutumus kummallisesti laajentunut koko\nolemusta painostavaksi.\n\nMummo ja unissasaarnaajan poika istuivat aution huvilatönön\nperimmäisessä huoneessa ja odottivat häntä. Leipää ja hiukan lihaa,\njossakin ohikuljetussa kylässä hankittua, oli pöydällä. Nuo kaksi\nviallisella, liiterihuoneesta löydetyllä rahilla kyyristelevää olentoa\nkatsoivat Ruupeen pelokkaina. Se ilmeisesti kiusasi tätä. Hän ei voinut\nkatsoa heihin enää suoraan silmiin. Huoneessa hämärsi. He alkoivat\naterioida.\n\nMutta kaiken aikaa heistä tuntui siltä, että jotakin oli\nauttamattomasti vinossa, jotain oli tapahtumaisillaan. Vanha\nnainen siinä pöydännokalla painui äkkiä kovin pieneksi. Poika oli\npurskahtamaisillaan itkuun. Ja Ruupe katsoi heidän ylitseen pitkin\nlahoavia seiniä.\n\nHuoneen hämärässä nurkassa kiilsi osittain murtunut kaakelimuuri,\njonka pintaan joku tässä huoneessa yöpynyt kulkuri oli aikansa\nkuluksi jonakin auttamattoman tylsänä hetkenä piirtänyt rivon kuvan.\nKoira, Verja, makasi ammoin sammuneen tulipesän edessä rakoisella\nlattialla katsoen heihin välkkyvällä silmällään. He söivät äänettöminä\nateriaansa, he eivät edes katsoneet toisiinsa, vaan nimenomaan\nvälttivät sitä visusti tekemästä. Kuitenkin heistä tuntui, että jotain\nmuodotonta ja ennentuntematonta liikkui heidän välillään, jotain\nläpitunkematonta ja harmaata, josta ikäänkuin huokui synkeä enne siitä,\nmitä heidän kohdalleen vasta olisi tuleva. Kaikki se, mikä vielä keinui\ntulevaisuuden helmassa, sipaisi viileästi heitä tällä hetkellä niinkuin\nmustan linnun siipi. Mutta toisaalta he koettivat pettää toisiaan,\nnäyttää, että he aterioitsivat aivan huolettomasti, kuten olivat\nennenkin tottuneet tekemään He eivät kuitenkaan tässä onnistuneet. Pala\nkangersi suussa, liha tarttui kitalakeen. Lopulta he jättivät kokonaan\nsikseen tämän toivottoman aterian joka muodostui heidän viimeiseksi\nyhteiseksi ateriaksi moneen päivään, ja olivat juuri aikeissa nousta\npöydästä, elleivät sitä jo tehneet, kun sattui pieni tapaus, joka\nomituisesti säikähdytti heitä.\n\nKoira syöksyi yht'äkkiä hämärän huoneen poikki häivähtäen kuin musta\nvaate heidän ohitseen. Nurkasta joka oli jo aivan pimennossa, kuului\nkiireistä rapinaa ja vikinää, sitten kaikki hiljeni. Verja tuli\ntakaisin ikkunan valohäivään. Nuo tummat maantien ihmiset katsoivat\npelästyneinä toisiinsa. Ja kuitenkaan se ei ollut muuta kuin rotta,\njoka oli juossut lattian poikki... Silmäpuoli koira oli ahdistanut\nsitä nurkassa, mutta se oli päässyt pakenemaan omiin tiettyihin\nlymypaikkoihinsa, joihin hampain nakerretut mustat aukot johtivat.\nRuupe naurahti äkkiä ontosti.\n\nSe oli vain rotta, joka äsken juoksi lattian poikki... Hämähäkit\nkiersivät luonnottomin pitkin jaloin seittejään, joita oli huoneen\njokaisessa nurkassa ja noissa viheliäisissä huonekalujätteissä,\nkiersivät mielettöminä seittejään odottaen julmina saalista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli todella merkillinen sattuma, että he juuri tänä aikana olivat\najautuneet tähän kylään, missä oli tämä hylätty huvila, kulkurien öinen\nmajapaikka, jonne heidät oli taanoin illalla suorastaan työnnetty.\nJossakin tämän hylätyn huvilan autiossa, tyhjässä huoneessa seisoivat\nhe nyt, ja hetket humisivat outoina ja raskaina heidän ylitseen.\nHuoneitten maatunut ilma ikäänkuin takertui heidän ihoonsa ja sai\nheidät säikkyviksi, todellisuutta kaihtaviksi.\n\nHetken kuluttua Ruupe meni jo ulos noutaakseen mustan viinapullonsa,\njonka hän oli unohtanut matkarattaittensa pohjaheiniin. Kuu oli tällä\nvälin noussut suurena ja punaisena; se loisti nyt suoraan idästä\nriippuen taivaan sinisessä kannessa, mustanvihreän metsärannan yllä,\nniinkuin verinen pallo. Pilvet olivat vetäytymässä pois. Hylätty, vanha\ntuulimylly seisoi iltaisella, kulottuneella mäellä muodottomana ja\naavemaisena niinkuin kummitus. Läheiseen tylyyn kylään, jonka eräästä\ntalosta heiltä oli kielletty yösija ja neuvottu sen sijaan tänne --\nautioon huvilatönöön, niin --, tuohon kylään oli laskeutunut nyt\nhaurasta hohtoa. Ruupe seisoi siinä hetken laihojen käsien roikkuessa\nalas pitkin kupeita, toisen käden pidellessä hervottomasti viinapullon\nkaulaa. Ja kohta hän taas kompuroi takaisin sisään.\n\nRuupen juhta kierteli liekaköydessä huvilan villissä pihassa.\nNiittämätön, tiuha heinikko aaltoili sen ympärillä kuunvalossa\narvoituksellisesti hohtaen. Se ikäänkuin paloi kylmällä liekillä, jolla\nei kuitenkaan ollut kuluttavaa voimaa. Kaikki oli syvästi hiljaista,\ntuulen vieno suhina vain vanhoissa, kellastuvissa puissa. Kylästä\nkantautui lehmän suuriääninen ilta-ammunta, johon toinen lehmä vastasi\njostakin etäisemmästä kylästä.\n\nMutta Ruupe alkoi juoda lattialla maaten kuun kuvajaisen säihkyessä\nlähellä. Toisessa huoneessa, yhtä tyhjässä ja rapistuneessa, nukkuivat\nhänen äitinsä ja poikansa jo tai olivat nukkuvinaan. Tuuli siveli\npehmein lainein huvilatönön lahonneita seiniä.\n\nRuupen ajatustoiminta oli kokonaan lamassa. Jokin sumuinen, heiveröinen\najatus tosin saattoi hänen päässään hetkittäin syntyä, mutta sekin\nkuoli kohta pois. Kaikki oli niinkuin villiä, sekasortoista unta.\nPäässä kohisi. Ruumis oli niinkuin pätsiin heitetty. Hän joi siinä\nlattialla maaten itsensä hyvin humalaan. Rotat nakertelivat jossakin\nhuoneen sopessa kaiken aikaa. Lukinseitit säihkyivät kuutamossa.\n\nSitten jonakin aamuyön kohtana, jolloin kuunjuova oli jo vetäytynyt\npois tyhjästä huoneesta, alkoi hänen hämärtyvässä tajussaan palaa\nmuisto viimeisestä vaellusjaksosta, siitä, joka oli alkanut lähdöllä\nhevoskauppiaan talosta ja päättynyt tänne vanhaan, hylättyyn huvilaan.\nMitä sisältyi tuohon yksinäiseen, irralliseen vaellusjaksoon, raskaan\nmatkan kohtaan, joka muodosti ainoastaan yhden kovan renkaan siinä\npitkässä, loputtomassa vaelluksen ketjussa, mikä oli hänen elämänsä...?\nEi muuta kuin tolkutonta menoa kylästä toiseen, ainaista katkeraa\npelkoa jostakin tulevasta, pakoa omaan itseensä, synkkää murjottelua,\ntorailuakin ja juomista, rajatonta juomista -- kipeää, usvaista\nunohdusta... Tässäkö nyt on tulos: raihnainen, murtunut ruumis ja\nverille raastettu sielu -- huomenlahja saatanalle...!\n\nRuupe ojensi laihan käsivartensa ja tarkasteli sitä ikkunaa vastaan,\npuristi käden lopuksi tiukkaan nyrkkiin ja veti sen sitten yhä\nlähemmäksi elokuisen varhaisaamun hentoa sarastusta. \"Tässäkö\non tulos\", ajatteli hän katsoessaan nyrkkinsä haaleaa, katkeraa\nkuumoitusta punertavaa aamukajastusta vastaan, \"tässäkö on tulos...?\"\nJa yhä lähemmäksi ikkunaa hän työnsi nyrkkinsä niinkuin olisi tahtonut\nsen työntää humahtaen vihreän ruudun lävitse. Mutta sitten hän antoi\nkätensä raskaasti pudota takaisin lattialle. Hän kuuli niinkuin\nkaukaisten maininkien ääntä, päässä humisi, ruumis oli kummallisesta\nodotuksesta jännittynyt.\n\nHän jäi makaamaan siihen kuin kuollut odottaen jotain, mutta mitä, sitä\nhän ei tiennyt. Rotat hyppelivät jo julkeasti huoneessa, nakersivat ja\nnuuskivat. Huoneessa oli mullan ja lahonneen puun tuoksua. Kuu oli jo\nsiirtynyt viistosti länteen; sitä tuskin erotti enää aamuisen taivaan\nvalkeudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun eukko aamulla tuli Ruupen luokse ihmetellen, miksi tämä ei vielä\nmennyt asettamaan juhtaa rattaiden eteen matkan jatkamista varten,\nmakasi hän yhä tuossa selittämättömässä, syvässä jännityksen tilassa,\njohon hän aamunkoitossa oli vaipunut. Hän katsoi seinään avoimin silmin\nvärähdyttämättä jäsentäkään. Oli hyvin _tärkeätä_, että hän odottaisi\naivan hiljaa, oli hän ajatellut vähää ennen äitinsä tuloa, mutta tämän\nilmestyminen huoneeseen jollakin tavoin katkaisi odotuksen, ruumiin\nja sielun ihmeellisen jännityksen. Ruupe katsahti äitiinsä hyvin\ntuskastuneena. Vaimo kumartui poikansa ylitse ja sanoi ihmetellen:\n\n-- Siinäkö sinä vielä makaat ja pitäisi jo lähteä pois tästä huuhkaimen\npesästä!\n\n-- Minne me lähtisimme? kysyi Ruupe.\n\n-- Minnekö lähtisimme! Hohoi, kolmekymmentäseitsemän vuotta olet jo\nkiertänyt etkä vielä tiedä, minne lähtisimme. Maantielle tietysti,\nminnekä me muualle, vastasi Halvarin ämmä melkein huutaen.\n\nMutta Ruupe sanoi tuntien katkeruutta ja suuttumusta yht'aikaa:\n\n-- Me emme lähde tästä nyt minnekään. Tai jos lähdemmekin, niin\ntaivaaseen tai helvettiin lähdemme. Mitäpä me enää täällä -- maan\npäällä...\n\nHän katsoi hurjasti pitkin huvilatönön alastomia seiniä, joista\nkukalliset paperit roikkuivat rumasti alas paljastaen sieltä täältä\nkaistan lahonnutta seinää. Tarttuen yht'äkkiä päähänsä hän alkoi, kuten\nmummosta näytti, sekavasti hourailla. Ja vanhan vaimon ylitse laskeutui\nsillä hetkellä suuren rakkauden ja lempeyden aalto, ja hän kysyi hiljaa\npojaltaan:\n\n-- Ruupe, oletko sairas?\n\n-- En, en ole sairas, mutta näethän, että odotan vieraita.\n\n-- Vieraita! -- Eukko katsoi Ruupeen, ja vähitellen levisi hänen\nryppyisten kasvojensa yli sanomaton hölmistys, sitten niihin ilmestyi\njotain säikähdyksen tapaistakin.\n\n-- Niin vieraita, kertasi Ruupe tylysti, -- mutta sinä tulollasi\nkeskeytit odotukseni. Piruako sinun täytyi juuri nyt tulla! Alahan\nlaputtaa muori pois, että saan olla kerrankin rauhassa.\n\nVuosien kaluama nainen painui kokoon. \"Ruupe on tullut hulluksi\",\nhäivähti hänen aivoissaan ajatus, ja suuri säikähdys ja murhe\ntäytti koko hänen kuihtuneen olemuksensa. Hän lähti valittaen ja\nhuojahdellen pois. Noin kahden tunnin ajan, ehkä enemmän, mummo istui\nliikkumattomana huvilatönön kulmahuoneessa, jossa he olivat edellisenä\niltana syöneet tuon niukan ateriansa, istui siinä tuolipökkelön päällä\nliikutellen edestakaisin yläruumistaan. Mutta unissasaarnaajan poika\nkahlaili mustin, liehuvin hiuksin ulkona heinikossa.\n\nViimein mummo työläästi tointuen lähti kylään hankkimaan jotain ruokaa\npäivälliseksi. Unissasaarnaajan poika muutti silloin juuri pihassa\njuhdan liekapaikkaa. Hänen laihat, läpikuultavat kasvonsa olivat\nsyttyneet outoon riemuun. Päivä oli täynnä rannatonta hohtoa, ja ylitse\nhäilyvän, onnellisen heinikon hän kuuli kukkien hiljaisen puheen. Tätä\nhän kuunteli eikä huomannut alakuloisen isoäitinsä astuvan lyntystävän\nohitseen kohti elokuista kylää. Siellä eukko tyystin vaikeni Ruupesta.\nJostakin syystä hän oli päättänyt salata asian kylässä -- toistaiseksi,\nnähdäkseen, mihin suuntaan Ruupen mielenhäiriö kehittyisi, pysähtyisikö\nse kokonaan aamulliseen tilaan tai parantuisiko. Ja silloin he taas\npääsisivät jatkamaan matkaansa maantiellä... Tätä vanheneva Halvarin\nKirsti toivoi epätoivon kiihkolla. Hänen palatessaan kylästä seisoi\nLauri yhä pihassa. Hän ei tiennyt vielä mitään -- poika parka: hän\neli vain päivien keskellä ja kuunteli kukkien puhetta. Mummo, hän\nsitä vastoin tiesi, suuri hätä ikäänkuin lainehti nytkin hänen\nolemuksessaan. Taivaan elokuinen siinto riipaisi hänen silmiään, ja\nhuokaisten hän laski pienen nyyttinsä hylätyn huvilatönön lahonneille,\nvinoon vääntyneille portaille. Murtuneet puutarhalyhdyt roikkuivat\nsinisinä ja punaisina kuistin reunamilla niinkuin rutonlyömät kasvot.\n\nHäntä omituisesti peloitti nyt astua sisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuupen ruumiillisessa ja sielullisessa \"tilassa\" ei tällä välin\nkuitenkaan ollut tapahtunut minkäänlaista ulkonaista muutosta, ainakaan\nsitä ei voinut heti silmin havaita. Eukon taanoin kadottua huoneesta,\nhän otti viinapullon lattialta ja, nostaen sen lähelle nenäänsä, nuuski\nsitä kuin koira ruokakuppiaan. Sitten hän joi sen vähäisen viinatilkan,\nmikä pulloon oli illalla jäänyt, ja heitti sen jälkeen pullon\npirstaleiksi muuriin. Tämä huvitti häntä sanomattomasti. Hän alkoi\nkarheasti, hampaat välkkyen, nauraa hohottaa ja puhella itsekseen.\nMutta sitten äkkiä hän muuttui totiseksi, melkein synkäksi, tajutessaan\nyksinpuhelunsa. \"Luulevat vielä _hulluksi_\", ajatteli hän tuntien\nkoko ruumiissaan, päästä jalkoihin, ankaraa huimausta ja pyörrytystä.\n\"Ahaa\", huudahti Ruupe kovalla äänellä \"sitäkö se onkin\". Tuo \"ahaa\"\ntuntui hänestä juuri sillä hetkellä sanottuna hyvin viisaalta; se\nilmaisi kaikille -- ilmeisesti, että hän, Ruupe, oli itse saanut\nselville tautinsa laadun. Se oli kuvotusta, sisäistä kuvotusta ja\nhuimausta, joka johtui harakankukkien liiallisesta syönnistä. \"Ei olisi\npitänyt syödä\", ajatteli hän, \"mutta kukapa tätä saattoi aavistaa, ei\nkukaan\". Hän nousi puolittain ja nojautui seinään. Omituinen kipeä\nhuimaus koko ruumiissa, mutta varsinkin päässä jatkui. Ruupesta tuntui\nniinkuin hän keinuisi tyhjässä. Tämä outo ja syvä tyhjyydentunto\nviehätti häntä ensin; hän keinui kuin maininkien päällä tai avaruuden\nsinisessä kohdussa tähtiä liki. Ja ihana kylmyys ympäröi hänet joka\npuolelta, kylmyys ja lukemattomat tähdet.\n\nMutta sitten Ruupea alkoi kauhistaa tämä mahtava tyhjyys, johon hän\noli joutunut, ja hän alkoi pyrkiä siitä pois epätoivon antaessa voimaa\njäseniin. Tajuamattaan hän nousi ja alkoi kulkea seinänviertä ovelle\npäin, mutta kaatuikin samassa jälleen. Hänestä tuntui kuin olisi\nhänen päänsä kaatuessa irtautunut äkkitempaisulla muusta ruumiista ja\nvierinyt kynnykselle. Silloin hulvahti ääretön sääli itseänsä kohtaan\nRuupen sameaan sieluun. Siinä hän nyt makasi repaleisena, revittynä,\nsairaana ja päättömänä. Ja kynnykseltä katsoivat hänen irtautuneesta\npäästään kauhistuneet silmät sen ruumiin tuskaa, jonka ovella oleva\npääkallo äsken oli jättänyt. Hänen ahdistuksensa oli niin ankara, että\nsen puristuksessa sielu vähitellen tuntui liukuvan ruumiista pois\nkipeässä huumassa, ja hän sai katsoa ikäänkuin kaiken ulkopuolelta\ntuota ruumiin irvokasta häväistystä.\n\nVarovaisesti hän asettui istumaan seinän viereen lattialle, jotteivät\nruumis ja pää kuulisi hänen olevan vielä huoneessa. Hän oli nyt vapaa\nhenki, joka olisi saava kohta häipyä taivaitten tuuliin, rannattomaan\nvapauteen. Koko avaruuden huimaava, kaukainen siinto löi sillä hetkellä\nhänen lävitseen; hän tunsi ylpeyttä siitä, että tuosta kurjasta,\nränsistyneestä, nyt lattialla makaavasta ruumiista saattoi kimmota\nesiin näin rohkea ja vapaa henki, jonka asuinpaikkana oli oleva\ntähtien maa, ihanan tyhjä ja kimmeltävä. Mutta hän ei lähtisi sinne\nvielä, hän seuraisi ensin ruumiin loppuvärähtelyjä, katsoisi säälien\nsitä, mikä oli ollut hänen maanpäällisenä asuinpaikkanaan, sanalla\nsanoen: katsoisi loppuun oman yksilöllisen murhenäytelmänsä. \"Tuossako\nolen viihtynyt näin kauan\", ajatteli hän järkytettynä katsellessaan\ntomussa kiemurtelevaa ruumistansa ja seuratessaan sen heikkeneviä\nlihasvärähtelyjä. Mutta siten hän kuuli hiljaista puhetta läheltään,\nja hän kävi viekkaaksi havaitessaan, että ne olivat hänen päänsä ja\nruumiinsa, jotka siinä hiljaisella äänellä keskustelivat. Ruumiin\nhuokaava ääni tuntui syöksyvän syvältä avonaisesta kurkkutorvesta, joka\npoikkinaisena retkotti lattialla.\n\n-- Miksi jätit minut? kuului ruumis kysyvän valitellen kynnykselle\nvierähtäneeltä päältä.\n\n-- En viihtynyt sinun kanssasi enää, vastasi pää. -- Olet törkimys, et\nmitään muuta. Olit ravassa aina sekä sisältä että päältä, sitä paitsi\ntuoksuit alati viinalta. En sietänyt sitä enää. Hyi, kun ajattelenkin,\nminkälaista yhteiselämää olen kanssasi viettänyt! Se aivastuttaa\nväkisinkin.\n\nSamassa pää todellakin aivasti, suu vääntyi kauheaan irvistykseen\nja sieraimet olivat ammollaan. Mutta sielu seinän vierellä ajatteli\npääkallon äskeisiä sanoja muistellen: \"Hänkin on siis huomannut _sen_.\nTörkimys tosiaankin. Vähemmästäkin sitä saattaa aivastaa.\" Sitten hän\näkkiä jännittyi: ruumis puhui jälleen.\n\n-- Olen törkimys, sanoi ruumis, -- minä myönnän sen, olen inhoittava.\nOlen juonut määrättömästi, olen hankkinut itseeni tauteja, tehnyt\nsyntiä, huoruutta, käteni ovat pidelleet porttoja laitakaupungilla,\nolen varastanut, olen pakottanut sinut ajattelemaan saastaisia ja\npahoja ajatuksia. Sanalla sanoen, olen tehnyt kaikkea sitä pahaa, mitä\nihminen voi tehdä. Mutta yhtä olen tehnyt eniten: olen _kärsinyt_,\nkärsinyt ja katunut, sillä olenhan _murhaajan_ ruumis...\n\nRuumiin hiljainen, huokausta muistuttava puhe oli äkkiä lauennut\nsuureen, sisäiseen nyyhkytykseen. Se nytkähteli kokonaan sen kourissa.\nÄsken niin vapaa henki seinän vierellä oli vaipunut voihkaisten kasaan.\nPääkallossa lahoavalla kynnyksellä kuvastui kasvava jännitys. Hetken\nkuluttua ruumis jatkoi tukahtuneesti ja aina tuokioksi keskeyttäen:\n\n-- Niin, olen murhamiehen ruumis, sen tähden olen kärsinyt\nhelvetinpiinaa, sen tähden olen juonut, jotta unohtaisin. Ihminen\non heikko, ei hän kestä lakkaamatonta polttoa ja ahdistusta. Mutta\nmaatessani humalassa kapakan nurkassa tai maantiellä kolisevien\nrattaiden pohjaheinissä, unohdinko silloinkaan? En. Sielun kipu yltyi,\njoin yhä enemmän, kuljin, mielettömästi kuljin, kiusasin itseäni,\nkiusasin sinua, kiusasin sieluani. Häntä vasta kiusasinkin, sillä hän\nei koskaan lakannut minulle muistuttamasta: noilla käsilläsi _sen_\nteit, murhaaja. Alituiseen hän siitä muistutti; ei ainoatakaan maantien\nkäännettä mennyt niin, ettei hän olisi sitä korvaani kuiskaissut.\nSen tähden kiusasin häntä, tunsin vahingoniloa, kun hän kärsi. Ja\nniin kärsimme molemmat matkakumppanisi, sielu ja ruumis. Missä hän\nnyt mahtaa olla, en _tunne_ hänen läsnäoloaan. Kaikki on kummallisen\ntyhjää... Hänkin on varmaan jo jättänyt minut, kuten sinäkin. Ette\nantaneet armoa minulle, ette säälineet, pois pakenitte kohta, kun tuli\notollinen hetki. No niin, minä annan teille vapautenne: menkää, sielu\nja pää ja aivot sen sisässä, en tarvitse teitä enää. Kaipaan nyt vain\nmultaa, multaa ja rauhaa, kaipaan _ylösnousemusta_...\n\n-- Ylösnousemusta ei ole, kuului yht'äkkiä eräs ääni sanovan niinkuin\nsuuresta tyhjyydestä. -- Ei voi olla, se on mielettömyyttä, ihmisten\nikuista narrimaisuutta ja itserakkautta, kun he uskovat, että heidän\nylpeydessään sairaat, mätänevät möhkäleensä, joita ruumiiksi sanotaan,\nmuka kerran jättäisivät hautansa ja nousisivat ylös, kun taas eläinten\nruumiit niissä pysyisivät. Kaikki tämä on mielettömyyttä. Mutta ihmiset\neivät sitä tajua, koska heiltä kertakaikkiaan puuttuu rohkeutta katsoa\ntämän ajattoman valheen ytimeen.\n\n-- Kuka puhuu? huusi ruumis käheästi, syvällä rintaäänellä.\n\n-- Minä puhun.\n\nNyt he havaitsivat, että huoneeseen oli tullut eräs tumma olento. Se\noli Saatana, kaunis Saatana, vaatteet hornankullassa kimmeltäen.\n\n-- Sanoitko, ettei ole ruumiin ylösnousemusta? kysyi nyt ruumis hiljaa,\ntuskaisena.\n\n-- Sanoin kuin sanoinkin, poikani, mutta missä on pääsi...? Ahaa,\ntuolla kynnyksellä! Olet tänään peräti kujeellisella päällä, veli hyvä.\nEntä sielusi, missä se syntinen räpäkinttu nykyisin aikaansa viettää?\nHaluan nähdä sen lävitse...\n\n-- En tiedä.\n\n-- Et tiedä!\n\n-- En, voihki ruumis, -- en tiedä, mutta minä tunnen, ettei hän ole\nenää minussa. Hän on poissa...\n\n-- Tämäpä on kummallista. Ja kuitenkin hän on tuolla seinän vierellä.\nKellii siellä kuin sika pahnassa. Mutta kylläpä on mennyt pieneksi ja\nkuihtuneeksi. Väriseekin. Tuntee kai Pahuuden henkäisyn yllään. Hahaha!\nMitä minä tuollaisella enää teen! Olette kaikki kovin kurjia, ruumis\nniinkuin pää ja sielukin. Lahoja kaikki, perinjuurin lahoja. Olettepa\nhuonosti hoitaneet leiviskänne, kun ette tahdo kelvata edes minulle,\nsaati sitten Jumalalle, joka on sentään paljon vaativaisempi herra kuin\nminä! Hahaha!\n\nSaatana silmäili nauraen, mutta samalla surumielisenä toisesta toiseen,\nkaunis Saatana, jonka vaatteet kimmelsivät hornankultaa.\n\n-- No, älkää nyt olko niin allapäin, ehkä tässä sentään kaupoista\nsovitaan, lohdutti hän sitten. -- Mitähän olisi, jos tässä mätäkuun\nkunniaksi pelattaisiin yksi peli? Juu, aletaanpa lyödä korttia, pojat!\nKenellä on kortit?\n\nRuumis lattialla teki kädellään vaistomaisen liikkeen risaisen takkinsa\ntaskuja kohti. Viimein hän pisti vasemman kätensä syvälle taskuun ja\nveti esille likaiset, kuluneet kortit.\n\n-- Siinä on, murahti ruumis väsyneesti. -- Kuka tekee työn ja\nsekoittaa? Minä en jaksa.\n\nPaholainen sekoitti nyt kortit, ja tuima peli alkoi. Mutta sen\nkestäessä tuli kummallisille pelureille ankara riita, (sillä siellä,\nmissä on paholainen, siellä viihtyy myös riita, viha ja tora!) joka\nkehittyi siihen, että ruumis löi paholaista vasten naamaa. Ruumiin\nluiseva, kuhmuinen nyrkki upposi siihen kuin suon hyllyvään mättääseen,\nja se muuttui äkkiä kovin rumaksi ja inhoittavaksi.\n\nSillä hetkellä raotettiin ovea hyvin varoen. Eukko, joka oli juuri\npalannut kylästä pienine ruokanyytteineen, katsoi sieltä kelmeissä\nkasvoissansa jäykistynyt tarkkaavaisuus. Hän näki, että Ruupe yhä\nmakasi lattialla, niinkuin hän ei olisi siitä koko aikana noussutkaan.\nKasvot vain olivat nyt oveenpäin, kun taas taanoin aamulla olivat jalat\nsitä vastoin melkein koskettaneet kynnyspuuta. Ruupe katsoi kumaraisena\nseisovaan äitiinsä hätääntyneenä, niin hätääntyneenä, että se koski\nkuin veitsi vanhan naisen sydäntä. Sitten hulvahti Ruupen kasvoihin\njotain viekastakin hänen sanoessaan:\n\n-- Varo polkemasta päätäni.\n\n-- Enhän minä sinun päätäsi polje, poika parka, sanoi eukko lähellä\nitkua.\n\n-- Oletko sokko! huusi Ruupe syvästi kiihtyneenä. -- Pääni on\nkynnyksellä jalkasi vieressä. Varo sitä polkemasta, sanon minä.\n\n-- Etköhän koettaisi vähän syödä, hiukan vain leipää ja lihaa?\n\n-- Juu, me emme elä yksinomaan leivästä, sanoi Musta-Iivarikin.\nJa niin se on. Minä muistan vielä, kun sinä, muori parka, puhuit\nMusta-Iivarista. Kaikki paljastuu kerran...\n\nNäin vastasi Ruupe äitinsä arasti tekemään kysymykseen. Tämän kasvot\ntulivat täyteen itkua, ja hän lyntysti hiljaa pois. Hylätyssä,\nmaatuneessa huvilatönössä oli hetken aivan äänetöntä. Sitten sanoi\nlattialla makaava Ruupe yhtäkkiä iloisesti, ihmettelevästi:\n\n-- Mitä, oletteko te tulleet takaisin! Säälittekö minua, vaikka olenkin\nmurhamiehen ja synnintekijän ruumis? Minä tunnen omistavani jälleen\nkasvot ja sieluparan...\n\nJa hän tunsi sillä hetkellä ylösnousemuksen suuren, ikuisen\nmahdollisuuden syöksyvän rohkaisevana ja syvänä tietona laihan ja\nraihnaisen olemuksen lävitse. Sillä hän, joka äsken oli huoneessa ennen\neukon tuloa, valehteli ja pilkkaili. Ruupe ajatteli näitä asioita\nnoustessaan ylös lattian tomusta. Hän astui hiljaa ikkunan luokse ja\npainoi tummat kasvonsa ruutuun. Elokuinen päivä paistoi häntä vastaan\nsilmiä huikaisevasti. Kuollut omenapuu ojenteli myhkyräisiä oksiansa\nelottomana ja mustana; se oli juurelta jäniksien jyrsimä. Kuori oli\npaikoitellen pois. Heinikko häilyi rehevänä ja tiuhana, mutta jo hiukan\nkeltaiseen vivahtavana. Ruupe ei kuitenkaan näyttänyt havaitsevan tätä,\nsillä hän katsoi yli heinikon, yli kuolleen omenapuun jonnekin pois.\nHän tunsi, että ylösnousemus iti hänessä, eli hänessä -- kaikesta\nhuolimatta. Kohisevan veren mukana ikäänkuin kulki joka jäseneen\nväkevänä huuto: jumaluuteen, kadota jumaluuteen. Tämä huuto, sisäinen\nkutsu, viittasi hänelle niinkuin tietä äärettömyyden jylhään piiriin\nläpi päälle painuvan hulluuden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuupe, jonka ruumis oli sietänyt pitkien vuosien kuluessa halveksivaa\nlaiminlyöntiä, kulutusta ja yletöntä juomista, näytti nyt tänä lyhyenä\naikana luhistuvan kokoon. Ei niin, että tuo ruumiillinen luhistuminen\nolisi alkanut hänessä nyt, ei, suuren tuhoutumisen mato oli syönyt\nhänen olemuksensa kudoksia vähitellen, kaivanut pohjaa hänen altaan,\nniin että se, mitä nyt tapahtui hylätyssä huvilatönössä, kulkurien\nmajapaikassa, oli vain suoranainen seuraus jostakin entisestä. Kaiken\npiti tapahtua nyt, ei hetkeäkään ennen eikä jälkeen. Sielullinen\nluhistuminen tapahtui hänessä rinnan ruumiillisen luhistumisen\nkanssa. Kun ruumiin vastustusvoima murtui, murtui sielunkin. Sekään\nei kestänyt enää sitä liikapainetta, joka oli sen osaksi tullut\nvuosien kamppailuissa, lankeemuksissa ja kärsimyksissä. Se kohtaus,\njoka oli Ruupessa ilmennyt eteisessä hänen ensikerran astuessaan\nsisään tähän murheelliseen taloon, oli ollut oireiltaan samoin kuin\nilmenemismuodoiltaan aivan satunnainen; se olisi saattanut ilmaista\nitsensä yhtä hyvin myös muulla tavoin, pääasia oli, että se omalla\ntavallaan viittasi alkavaan juoppohulluuteen. Ja Ruupe oli silloin\nhämärästi aavistanut tämän \"viittauksen\" merkityksen, joka tunki\nsyvänä, riipaisevana säikähdyksenä läpi ruumiin ja joka synkeällä\nuhkallaan oli merkillisesti varjostanut tuloiltaisen ateriahetken\naution huvilan kulmahuoneessa, hauraasti välkkyvien lukinseittien\nkeskellä...\n\n-- -- --\n\nElämälle alkoi tässä rappeutuneessa huvilatönössä piankin muodostua\nvarsin rumat, todellisuudesta poikkeavat aavemaiset muodot. Ruupe ei\nenää tyytynyt yksinomaan makaamaan rakoisella lattialla, tomussa ja\nsuurien rottien ulostuksessa, niinkuin tähän asti oli tapahtunut, vaan\nhän alkoi myös liikkua ja kierrellä noissa kolmessa huoneessa, jotka\nmuodostivat tämän huvilatönön ja jotka tuoksuivat rotilta, mullalta,\nkuivalta, lahoavalta puulta ja kuolemalta...\n\nRuupe kulki ja koputteli puukkonsa kärjellä seiniä niinkuin\ntunnustellakseen hirsien ehjyyttä. Jotakin perin murheellista ja\nmietteliästä hulvahti silloin hänen kasvoihinsa. Päätään pudistellen\nhän kapusi ullakolle, jossa viipyi hetken. Hänen askeleittensa raskas,\nlaahaava jyty kantautui silloin kautta huvilan. Laskeutuessaan\nullakon rappusia kerran alas oli hänen olkapäillään tulipunainen,\nrepaleinen vaate, jonka hän oli löytänyt ullakon orrelta. Hän oli\ntästä hyvin ylpeä. Mutta hänen silmäpuoli, musta koiransa ei pitänyt\nsiitä. Nähdessään isäntänsä tulon se syöksyi ulisten hänen päälleen,\ntavoitellen kuolaisin hampain tämän kurkkua ja olkapäillä roikkuvaa\npunaista vaatetta. Jollakin hämärällä tavalla tuo villi eläin vielä\nlisäksi vaistosi isäntänsä nykyisessä tilassa jotain outoa ja\nepätavallista, joka herätti siinä vihamielisyyttä. Tämä pieni tapaus\nsaattoi Ruupen aivan suunniltaan, hämärä raivo suorastaan valui hänen\njokaiseen jäseneensä. Karmeasti kiroten hän työnsi koiran pois ja\ntavoitti tätä puukolla, mutta se syöksyi silloin jo hänen ohitseen ulos.\n\nTästä kohtauksesta alkaen he vihasivat toisiaan, Ruupe ja koira.\n\nNyt alkoi mummon ja unissasaarnaajan pojan elämässä eriskummallinen\nja outo piinausaika, samalla kun Ruupe paljasti itsestään yhä uusia\npiirteitä niissä mielettömissä teoissa, joita hän teki näinä muutamina\nhylätyssä huvilassa vietettyinä päivinä ja öinä ja joissa heijastui\npatoutunutta katkeruutta ja viekasta ilkeyttä. Öisin varsinkin oli\nhänen keksimiskykynsä tässä suhteessa alati valveilla.\n\nRuupe kulki usein huojahdellen huvilatönön huoneesta toiseen, hän\nremusi, puhui raa'asti äidilleen, vanhalle, kuihtuneelle naiselle,\nkiusasi poikaansa kaikilla mahdollisilla tavoilla, löikin häntä ja\npisteli neulalla ruumiiseen. Kaiken tämän Lauri kesti aivan vaiti.\nTämä seikka raivostutti Ruupea. Jos poika olisi huutanut, olisi hän\ntuntenut edes jonkinlaista julmaa tyydytystä, mutta tähän vaitioloon,\nhiljaiseen sankaruuteen, kilpistyivät niin kuin tehottomina kaikki.\nKuitenkin unissasaarnaajan poika tunsi joskus syvää, kuumaa säikähdystä\nollessaan isänsä kanssa kahden huoneessa. Isän silmät paloivat häntä\nkohti niin mielettöminä ja synkkinä. Ruupe oli saapunut jo ikäänkuin\nhermotilan äärimmäiselle rajalle, jonka takaa alkaa mielipuolisuuden\nkartoittamaton, eriskummallinen maailma...\n\nKerran mummon ollessa kylässä, tarttui Ruupe yht'äkkiä ulkona, keskellä\nhuojuvaa heinikkoa, Laurin laihaan ruumiiseen ja raahasi hänet\nhuvilatönön taakse, sille puolelle, missä oli tuo putoamaisillaan oleva\nlahonnut, monien sateitten ja hehkuvien suvien syömä parveke, jonka\npuolittain peittivät ammoin pudonneiden, tuulen tuomien syyslehtien\nräikeä kirjavuus. Ilta oli jo silloin. Auringon punainen olkapää\nnäkyi mustanhohtavan pilven ylitse lännessä. Isän ja pojan ympärillä\nhäilyivät hauraina tihenevät varjot. Valaistus vaihtui ja muuttui\nalituiseen.\n\nHe pysähtyivät tiuhaan, kasteiseen heinikkoon, lähelle mustaa,\nkuollutta omenapuuta. Omituisen kauhea hymy oli levinnyt Ruupen\nharmaille kasvoille. Hän otti esille pitkän puukkonsa ja painoi sen\ntylpän kärjen poikansa rintaan, jossa ohuen rintakehän luusto selvästi\ntuntui repaleisten vaatteiden alta. Ruupe ei kuitenkaan painanut\npuukkoa sisään hänen rintaansa, vaan hän ikäänkuin odotti vielä jotain\npidellen tylysti puukonnirkkoa ihossa kiinni. Poika tunsi sillä\nhetkellä kiivasta pelkoa, veri oli ikäänkuin pysähtynyt kulussaan,\nmutta hän ei uskaltanut liikahtaakaan, ei vastustaa, sillä kamppailun\naikana olisi puukko saattanut tunkeutua joko vahingossa tai tahallaan\ntyönnettynä hänen rintaansa. Tämän seikan hän hämärästi vaistosi koko\npienen olemuksensa täyttävän hätänsä takaa. Ruupen kasvot kuvastuivat\nhänen yläpuolellaan masentavan kovina ja harmaina.\n\n-- Mitähän olisi, unissasaarnaajan poika, kähisi Ruupe hampaittensa\ntakaa, -- mitähän olisi, jos pistäisin puukon rintaas...!\n\nLauri sulki puolittain silmänsä. Hän tunsi niskassaan isänsä kovan,\nmielettömän käden, toisen käden pidellessä puukon kahvaa hänen\nrinnallaan. Lisäksi hän tunsi suurta heikkoutta, sillä hän ei ollut\nkunnollisesti syönyt moneen päivään ja pitkäaikainen säikähdyksentila\nikäänkuin lisäsi vielä pienen olemuksen kuormaa. Omituinen, hullu\nkuvitelma sukeltautui yht'äkkiä unissasaarnaajan pojan kiihtyneiden\naivojen halki hänen seisoessaan siinä tiuhassa, kimaltelevassa\nheinikossa ja isänsä uhatessa häntä puukolla: isä oli raastanut hänet\nmukanaan vuorelle uhratakseen hänet, niinkuin raamatun mies Aabraham\noli vienyt poikansa Iisakin. Siitä hän oli kuullut kerran isoäitinsä\npuhuvan mustalaisvankkureilla, niiden huojahdellessa sumeasti kolisten\nmerenrantatietä etelää kohti. Ja tämä ajatus valtasi hänet nyt niin\ntodellisena ja hurjana, että hän oli jo tuntevinaan uhriveitsen\ntunkeutuvan rintaansa. Silloin poika koetti epätoivoisena riistäytyä\nirti, hän kiskoi ja tempoili itku kurkussa, mutta se oli turhaa. Isän\nkäsi painoi kuin raskas kivi niskaa ja olkapäitä.\n\n-- Sinä uhraat minut, kirkaisi poika vihdoin luonnottoman kirkkaalla\näänellä.\n\n-- Kenelle minä sinut uhraisin? kysyi Ruupe vasten tahtoaan huvitettuna.\n\n-- Vaikka, vaikka -- _saatanalle_! Niin juuri, saatanalle sinä minut\nuhraat...\n\nRuupe hätkähti ja katsoi poikaansa silmiin. Kokonainen pieni\npohjattomuus katsoi häntä sieltä vastaan. Hänen puukkoa pitelevä\nkätensä putosi alas niinkuin kuivunut puunoksa. Vihdoin hän kysyi\nhiljaa:\n\n-- No tiedätkö sinä sitten, että saatana käväisi luonani eilen?...\n\nHetken oli heinikossa hylätyn huvilatönön takana, kuolleen omenapuun\nlähellä, pieni ja viluinen äänettömyys. Sitten Lauri muisti isänsä\nkysymyksen ja vastasi:\n\n-- En... tiennyt...\n\nRuupe rauhoittui taas. Hän asetti uudelleen puukkonsa kärjen päin\npoikansa rintaa, usvaisen katkeruuden vihloessa hänen mieltään. Ruupe\ntunsi sillä hetkellä syvästi vihaavansa lastaan, yhtä rikoksensa\nmuistoa. Ja hänen eteensä nousivat jälleen vuosien painon alta Samun\nHiltan, mielettömän unissasaarnaajan, tuhkanharmaat, sulkeutuneet\nkasvot. Tuuhea, naavainen korpi kohisi... Varastetun, juuri teurastetun\nlampaan veri juoksi maahan...\n\nMutta tällä välin oli unissasaarnaajan pojassa tapahtunut outo\nmuutos. Hänen ylitseen oli äkisti laskeutunut ennentuntematon, kipeä\nhuumaus, ja hän seisoi nyt hiljaa, silmät ummessa, niinkuin kuunnellen\nkaukaisia ääniä, jotka ympäröivät hänet sillä hetkellä. Laurin valtasi\nodottamaton, väkevä riemu, suloinen, tuskallisen katkera riemu. Isä\nuhraa hänet -- ei saatanalle -- vaan Hänelle, avaruuksien Jumalalle,\nnäkymättömälle, mutta kuitenkin kaikkialla läsnäolevalle. Pojan\nolemuksen pohjalla lainehti liikutus ja syvä, lapsekas alistuneisuus;\nlevottomuus ja riipaiseva hätä olivat poissa. Hän oli iloinen ja\nylpeä seisoessaan siinä ja odottaessaan uhriveitsen vapahtavaa iskua.\nLahkolaisilta vastaanottamansa henkisen perinnön koko kiivaus kuohui\nunissasaarnaajan pojan sielussa tällä hetkellä.\n\nMutta sillä hetkellä suhahtikin heidän väliinsä suuri, musta varjo.\nPoika näki tulikivenkaltaiset silmät ja välkkyvät, kuolaa valuvat\nhampaat, jotka tapailivat hänen isänsä kaulaa. Sitten taanoinen\nkeinunta lakkasi, tajunta sammui, ja hän lysähti äkkiä kasaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun unissasaarnaajan poika jälleen havahtui tajuntaan, näki hän\nisoäitinsä kumartuvan ylitseen. Hän näki ihmeellisen huikaisevassa\nvalossa mummon ryppyiset, kellertävät kasvot, joissa selvästi kuvastui\njo tuhkaksi muuttuminen, näki hänen kuluneet, kirjavat vaatteensa, näki\nhänen kuihtuneet kätensä, jotka sivelivät hänen otsaansa tällä hetkellä\nniinkuin lempeät laineet. Vielä Lauri näki ehtootuulessa lainehtivan\nheinikon ja jossakin korsimeren kohdassa, lähellä kuollutta, lehdetöntä\nomenapuuta, haavojaan nuolevan mustan koiran, Verjan. Ja vähitellen\nalkoi tajunnan hämärissä liikkua himmeä, sekava muistikuva äskeisestä\ntapauksesta. Hän sulki silmänsä, ja silloin hän näki uudelleen\nedessään uhkaavan, sumeasti kiiltävän uhriveitsen ja tunsi taanoisen\nkipeän huumauksen yhä vielä kuohuvan olemuksessaan, mutta raukeana\nja heikentyneenä kuin pakoveden viipyvän mainingin. Mutta missä oli\nnyt isä, Ruupe, jota Verja oli purrut? Häntä ei näkynyt eikä kuulunut\nmissään.\n\nAurinko oli jo vajonnut läntisen taivaan loimottavaan kuohuun, oli\nelokuisen ehtoon viileä hämärä täynnä pehmeitä varjoja, kellastuvien\nlehtien rukoussuhinaa ja nousevan kuun punaista, vielä haurasta,\nepämääräistä kumotusta.\n\nSitä iltaa seurasi outo, kummallinen yö. Mummo ja poika hoippuivat\nkoko yön aution huvilatönön perähuoneessa kahden äärimmäisyyden,\ntoden ja unen, välimailla. Peräkamari oli täynnä kuun satuhohtoa,\nlukinseitit säihkyivät huoneen tyhjyydessä, joskus loikki rotta\nkokonaan hopeisen lattian poikki. Kerran he näkivät vilahdukselta\nmustansiniseen ikkunaruutuun painautuneina Ruupen kasvot: ne olivat\nvillit ja vääntyneet ja täynnä mieletöntä kiihkoa, tuskin enää\ninhimilliset. Hänen katseensa, joka oli suuntautuneena poikaan, kuvasti\nyht'aikaa hämärää, sairasta raivoa ja suurta pelkoa ja hämmästystä.\nEukko ja poika katsoivat molemmat noita houreisia kasvoja, jotka\neivät näyttäneet olevan enää Ruupen, vaan niinkuin jonkun toisen,\nkatsoivat niitä, kunnes ne liukuivat pois öisen kajastuksen helmaan. He\njäivät katsomaan niinkuin tyhjään. Myöhemmin yöllä he kuulivat Ruupen\nkolistellen tulevan sisälle. Sillä hetkellä syvä, yhteinen säikähdys\nyhdisti heidät. Vanha nainen ja poika odottivat pusertuneina lähelle\ntoisiaan, mutta mitään ei kuulunut. Ruupe heittäytyi kohta viereisen\nhuoneen lattialle, johon unissasaarnaajan poika oli hänen käskystään\nkantanut heinänkorsia. Siinä heinän ja harakankukkien kuivassa\ntuoksussa hän vaipui eläimelliseen uneen. Aamuyö kiersi rataansa, tuuli\ntohisi huvilatönön murtuneessa savutorvessa. Taivaan mitattomassa\nkuvussa säihkyivät jo himmeästi kuultaen uuden päivän valot.\n\nNuo Ruupen nukkumishetket olivat tänä aikana oikeastaan ainoat tuokiot,\njolloin eukko ja poika tunsivat olevansa vielä kiinni elämässä. Ruupe\nnukkui väliin päivälläkin, kuorsaten kovasti ja sikeästi lattialla\nheinänkorsien päällä. Silloin he puhelivat, hiukan hymyilivätkin\ntoisilleen ja -- söivät... Hiljaa pitkin seinänviertä hiipien,\njotteivät herättäisi nukkuvaa Ruupea, mummo ja poika lähestyivät sitä\npientä, punaista vasua, jossa eukko säilytti kylästä tuomaansa ruokaa.\nTavallisesti siellä oli enää jäljellä vain tähteet, sillä Ruupe oli\nennen nukkumistaan syönyt kaiken muun...\n\nMutta Ruupen nukkumishetket olivat lyhyitä ja katkonaisia. Kun hän\nheräsi, alkoi kidutus uudelleen: lyönnit ja soimaukset, kiroukset ja\njuoksut. Ne kasvot, vieraat ja kauhistavat, jotka mummo ja poika olivat\nnähneet yöllä ikkunassa, näyttäytyivät heille päivän paljastavassa\nvalossa jollakin tavoin entistä alastomampina. Joinakin hetkinä tuntui\nkuin Ruupe olisi ajoittaisin ollut itsekin selvillä tilastansa, silloin\nhän joutui aina raivoisan tuskan valtaan. Hän kieriskeli ulkona\nheinikossa vanhain vaahterain alla ja itki, puhui lisäksi sekavia\nsanoja _murhasta_, jonka hän sanoi tehneensä vuosia sitten. Hänen\näitinsä kuuli tämän. \"Se on siis sitä\", ajatteli hän murtuneena. Nyt\nhän tiesi, mikä Ruupea oli painostanut näinä vuosina. Jotain tällaista\nmummo oli aavistanutkin.\n\nMummon olemus oli koko sen päivän täynnä kuumaa surua, päivän, jonka\nhän vietti unissasaarnaajan pojan kanssa huvilatönön perähuoneessa,\nuskaltamatta edes mennä kylään, jossa jo oli alettu ihmetellä heidän\nviipymisensä syytä. Mutta pojan tajunnassa keinui yhä kirpaisevana\nmuistikuvana taanoinen tapaus kuolleen omenapuun alla. Hän ei ollut\npuhunut siitä edes mummolle, hän kun salaisesti vaistosi, että tämä\ntulisi kauhistuen näkemään siinä yksinomaan Ruupen veitsen sanattoman\nuhkan eikä tuota hänen silloista ihmeellistä, ajatonta sieluntilaansa,\njoka oli ollut kuin kukkien syyskuolema. Lauri piti tämän hetken\nsalaisuutenaan koko elämänsä ajan. Hän ei olisikaan voinut siitä\nkertoa, sillä hän ei tiennyt itsekään, mitä hänelle oli silloin\ntapahtunut; hän _tunsi_ sen vain, aisti sielullaan kipeässä huumassa,\nettä se oli ollut jotain huimaavaa ja loputonta, kirkasta ja hohtavaa,\nse oli ollut kuin tähtien säihke, kuin ammoin kuultu kaunis virrenpätkä\njonakin jouluyön kohtana kimmeltävien olkien päällä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna heillä ei ollut enää hevosta, jolla he olisivat\nvoineet jatkaa vaellustaan. Ruupe oli yöllä tappanut sen.\n\nElokuun aamun säihkyvässä valossa, nuoressa kimalluksessa, kahlasi\nunissasaarnaajan poika läpi ruskeanvihertävän, kasteisen heinikon\nhylätyn huvilatönön taakse muuttamaan tuon vanhan, nilkun juhdan\nliekapaikkaa, mutta tapasikin sen kuoliaaksi nuijittuna maassa,\nhavisevaan haapaan sidottuna, raskas, kolhittu pää luonnottomasti\nkoholla niinkuin armoa rukoillen... Poika katsoi sitä hetken kuin\ntuonne tänne lainehtivassa unessa, sitten hän heittäytyi maahan\nkuolleen juhdan viereen ja alkoi itkeä.\n\nLintujen hohtavat siivet halkoivat silloin jo aamuvirkkuina ilmaa,\nhapsivat hiljaa heinikon latvoja ja ponnahtivat jälleen ylös päin\ntyhjää siintoa. Haavat ja vaahterat kohisivat vaimeasti huvilatönön\npihalla. Kylästä kuului etäistä kohua.\n\nSitten tulla lyntysti siihen mummokin. Tuo vanha, punapuseroinen\nmustalaisnainen alkoi voihkia ja kierrellä kuollutta eläintä niinkuin\ntaikasanansa unohtanut noita. Hänen kasvonsa olivat aivan harmaat,\nmustanhallava tukka takkuinen ja suu pahasti torrollaan. Aamuinen metsä\nseisoi tummana ja vavahtamattomana heidän edessään, suuri, himmeä\nnoitametsä, jonka ylitse eivät nyt kulkeneet tuulien raisut valjakot.\n\nMummon sydän oli sillä hetkellä täynnä vihaa ja sääliä. Ruupe oli\ntehnyt tämän, hän se oli tappanut hevosen. Ruupe oli hullu... Millä nyt\njatketaan matkaa? -- Hänen ajatuksensa kulkivat kokonaan hajalla. --\nMaantie, tomuinen ja kova...! Eivätkö he pääse enää koskaan maantielle?\nJäävätkö he nyt loppuiäkseen tähän kirottuun tönöön?\n\nSuuri kiihko ja katkeruus sai Halvarin ämmän vähitellen valtaansa\nsiinä kuolleen hevosen lähellä märässä heinikossa. Hän kahlaili sinne\ntänne, tuli äkkiä raa'aksi, kiroilikin ääneensä ja väänteli kuihtuneita\nkäsiään voimattomassa uhmassaan. Jonkinlainen hermokohtaus näytti häntä\nkoskettaneen. Hän heittäytyi kumolleen elottoman hevosruumiin päälle\nrajusti nyyhkyttäen.\n\n-- -- --\n\nVielä illalla oli mummo tavannut juhdan hengissä. Hän oli silloin sille\ntuonut vettä hylätyn huvilatönön pihakaivosta, jota rahtimiehet pitivät\nkunnossa juottaakseen siinä ohiajaessaan hevosiaan. Elokuinen kuu\noli silloin juuri putkahtanut näkyville idän siniharmaudesta; se oli\nloistanut sumun lävitse outona ja verenkarvaisena.\n\nHän oli seisonut yksin sumussa, kumarainen vaimo, laihan hevosen\nvieressä, alakuloisen eläimen, joka oli solmuisella hamppuköydellä\npuuhun sidottu. Ja eläin oli juonut ahnain kulauksin, pitkien korvien\nheiluessa ja suurien silmämunien välkkyessä kosteisena. Mutta mummo\noli katsonut sumuun, jonka lävitse punainen kuu oli loimottanut,\nkatsonut sinne niinkuin haipuvaan valtamereen, ja hänen silmiensä eteen\nolivat ilmestyksessä nousseet hohtavina ne maantiet, joita myöten he\nolivat vaeltaneet tämän vanhan juhdan vetäminä. Ja hänen mieltään\noli riipaissut tuska ajatellessaan heidän nykyistä elämäntilaansa\nrappeutuneessa, lahoavassa huvilatönössä, hän oli tuntenut niinkuin\nhamppuköyden käsissään ja jaloissaan. Ja kuitenkin oli maantie\nhohtanut kuutamossa sumun lävitse aivan lähellä, hopeisena, luokseen\nkutsuvana. Mutta jossakin sen laidassa odotteli Kohtalo mykkänä ja\narvoituksellisena...\n\nÄmmä oli jättänyt hevosen kiertämään narisevassa liekaköydessään\nheinikkoon, kulkenut hopeisen illan halki huvilatönön pihaan, jossa\nnyhjöttivät mustat, odottavat rattaat aisat pystyssä törröttäen, ja\nviimein hän oli mennyt sisälle. Siellä ummehtuneessa peräkamarissa oli\nunissasaarnaajan poika jo nukkunut lattialla kuivuvien korsien päällä\nepämääräisessä, hiutuvassa kajasteessa.\n\nYölläkin oli ämmän tajunnassa kuvastellut tuo kivuton vaeltelu\netäisissä seuduissa, joka nyt tuntui kaikkine vaiheineen ja seikkoineen\nliukuneen häneltä saavuttamattomiin. Joskus hänen uneen vaipuneiden\nsilmiensä yli oli häivähtänyt kuin tiheä varjo, joka piirteiltään\noli muistuttanut lyhyttä, takkuista konin häntää. Häivähdystä olivat\nseuranneet aina pilkalliset sanat: \"Olet köytetty, et pääse pois, et\npääse...\"\n\nMutta ulkona punertavassa kuutamossa ja sumussa oli kierrellyt\nhuojahdellen Ruupe hurjan mielettömyyden soutaessa suonissa. Siinä\ntilassa hän oli mennyt vanhan, nilkun juhtansa luokse ja tappanut sen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe tapahtui näin.\n\nRuupe makasi suhisevassa heinikossa, ja vähitellen avaruus hänen yllään\nkävi yön väreihin, vavahtamattomiin ja heinikossa punertaviin. Jossakin\ntaivaan kohdassa keinui jokin tähti, hyvin kaukainen ja arka. Sumun\nlävitse loisti punainen kuu oudon irrallisena ja hehkuvana.\n\nRuupen silmien yli liukui niinkuin raskas uni. Hänen ympärillään\nheinikossa kyyristeli kummallisia olentoja, jotka olivat siihen tulleet\navarasta sumumerestä. Ruupe tunsi heidät, joka ainoan. Oli kauppias\nSeveri Yrtti, jonka takaraivossa oli kuulanreikä; oli Virsi-Aaleppi,\njonka laihat lahkolaiskasvot hehkuivat aavemaisina kuutamossa ja jonka\nohueksi kurrautuneessa hirsipuukaulassa riippui punajuovainen huivi;\noli myös Musta-Iivari, kiertolaispappi. Viimeiseksi tuli Sanja, hänen\nnuoruutensa rakastettu. Sanja oli ainoa nainen tässä oudossa joukossa.\nJa kaikki he katsoivat Ruupeen, puhumatta katsoivat. Yrtin kauppamies,\nRuupen tappama hevosvaras, aukoi tosin alituiseen suutaan niinkuin hän\nolisi tahtonut puhua, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Eniten Ruupea\nvaivasi Musta-Iivarin katse, se oli niin surumielinen ja odottava.\n\nNäin he istuivat aivan vaiti, ikäänkuin hiljaisia käräjiä käyden.\nSanja, suloinen, valoisa olento, vain hymyili Ruupelle, tyttö katsoi\nkuutamon hopeisessa siinnossa soikeilla silmillään ja pureskeli\najatuksissaan heinänkortta. Ja hänen päässään oli sininen huntu, ohut\nja kimalteleva niinkuin hämähäkin verkko syyskuun aamuna...\n\nRuupekin katsoi Sanjaan; lopulta hän ei lähellään muuta erottanutkaan\nkuin Sanjan, kaikki muu häneltä oudosti haihtui, itse mullan ja\nheinikon tuntokin, vain kuunvalo riipoi hänen silmiään hopeisena ja\naineettomana. Harmaita, valjuja olentoja, jotka olivat katsoneet häneen\nsynkeinä ja uhkaavina, ei enää näkynyt missään, ne olivat kadonneet\nkasteiseen heinikkoon jälkeä jättämättä. Ei muita ollut kuin Sanja\nja hänen läheisyytensä. Ja tuntien kummallista, tuskallista riemua\nRuupe ryömi hopeisen, huojahtelevan heinikon läpi hänen luokseen.\nMutta silloin humahti suuri pimeys hänen ylitseen, eikä hän nähnyt\nkämmenenleveyttä eteensä. Kuun hohtava kaleeri näytti uponneen\navaruuden suunnattomaan mereen, kaikki oli pimeyttä, tyhjyyttä,\nheinänkorret vain orpoina itkivät mullassa. Ruupe katsoi tuohon\npimeyden mereen, ja suuri suru humahti sillä hetkellä hänen lävitseen.\n\n-- Sanja, missä olet? kysyi hän alakuloisena -- Oletko jo poissa...?\n\n-- En, tässähän minä olen, vastasi Sanja nauraen jostain läheltä.\n\nSilloin heidän ympärillään syttyi verkkaan lisääntyvä, tähtimäinen\nsäihke, ja sen valossa Ruupe näki Sanjan istuvan samassa kohdassa kuin\ntaanoinkin, vilpoisassa, niittämättömässä heinikossa. Hän ihmetteli\nensin, mistä lähti tuo salaperäinen, kylmä valo, mutta sitten hän\nhavaitsi, että se nousi sieltä täältä huojuvien heinänkorsien juurilta\n-- kiiltomadoista, joita kaikilta tahoilta lähestyi heitä vienosti\nsuhisten. Se oli ihmeellinen hetki. Kiiltomadot lisääntyivät yhä, ja\nsitä mukaa valokin karttui heidän ympärillään. Kiiltomatoja säihkyi jo\nSanjan käsivarsissa ja kaulassakin. He istuivat heinikossa karttuvassa\nsatuvalossa, vienossa suhinassa, ja katsoivat toisiinsa. He eivät\ntarvinneet kuuta, eivät aurinkoa, eivätkä muitakaan taivaankappaleita,\nsillä heillä oli kiiltomatonsa, jotka kulkivat säihkyen edestakaisin\nheidän ohitseen heinikossa... Ja heidän silmiinsä, koko olemuksiinsa,\ntulvi sanomaton, kuuma ja autuas hurmio.\n\nMutta sitten jonakin hetkenä, kun he jo makasivat heinissä toisiinsa\npainautuneina, kohottautui Sanja puolittain korsista, joiden latvuksia\nkohti kapusivat verkkaan kiiltomadot, ja sanoi kuiskaten:\n\n-- Minun täytyy nyt lähteä; en voi jäädä enää...\n\n-- Miksi sinun pitää lähteä, miksi? sopersi Ruupe kuin unessa, painaen\npäätään syvälle Sanjan helmaan.\n\n-- En voi sitä sanoa, mutta he, jotka tässä äsken olivat, odottavat\nminua. -- Sanja katsoi Ruupeen viileästi. -- Mitä minusta enää tahdot?\n\n-- Minä en päästä sinua, en päästä, sanoi Ruupe kiivaasti, melkein\nhuutaen, hänen silmiensä käydessä kiihkosta tummiksi. Hän heittäytyi\nkumolleen tytön ylitse, puristautui häneen ja voihki kuin pieni lapsi\npimeässä... Tyttö hengitti hänen allaan kuin maa, hänen huulissaan oli\nmullan raikas, kirpeä maku. Jälleen soutivat hetket heidän ohitseen\nkiiltomatojen satuvalossa...\n\nMutta vähitellen Ruupen joka jäseneen valui outo tyhjyys, ja hän tunsi,\nnimenomaan tunsi, makaavansa _yksin_ maassa ja pitelemässä kuumin käsin\nhopeisia heinänkorsia, kuutamossa säihkyviä. Hän aisti tämän seikan\njollakin tavoin vain alitajuista tietä, sillä alastoman, päättelevän\njärjen mukanaoloa siinä ei ollut. Kuitenkin se riitti hänet saattamaan\nkolean yksinäisyyden, melkein raivon valtaan. Ja vähitellen se levisi\nepämääräisenä, kuumana puistatuksena läpi olemuksen. Hän takertui\nmaahan, käsin, kynsin, hampain... Yhä syvemmälle maahan, viileään\nmultaan, ruohomeren alle, kaipasi hänen jokainen jäsenensä. Yhtyä\nmultaan, sekaantua multaan... Hän kieriskeli heinikossa kiristellen\nhampaitaan ja oudon yksinäisyyden kuohuessa jäisenä ruumiissa. Hän\netsi läheltään kiiltomatojen kylmää säihkettä, etsi Sanjaa ja hänen\npaljaiden käsivarsiensa kuultoa ja sinistä huntuaan, mutta hän ei\nnähnyt mitään muuta kuin sumua ja kuutamossa kimmeltävän tyhjän,\nhopeisen heinikon.\n\n-- Hän on lähtenyt, mutisi Ruupe käheästi, -- ei halunnut, ei tahtonut\nolla murhamiehen ja hevosvarkaan seurassa.\n\nJa Ruupe makasi siinä itsekseen mutisten, houreisena ja katkerana,\nväliin hänen sopertelunsa kohosi sekavaksi yksinpuheluksi, äänekkääksi\nhuudoksi, joka kuitenkin pian vaikeni, tyrehtyi kuin kurkkuun. Tuli\nhiljaisuus, raskas, syvä hiljaisuus, joka tunkeutui ärsyttäen Ruupen\ntajuun. Hänen valtasi halu rikkoa se jälleen, huutaa ja äännellä\nniinkuin eläin pimeydessä, liikkua hiljaisuudessa kuin haavoitettu\npeto... Mutta ääntä ei tuntunut tulevan kurkusta; hänen täytyi olla\nvaiti.\n\nSitten Ruupe nousi hitaasti ylös ja lähti kulkemaan rappeutuneen\nhuvilatönön luota pois, kahlaten märässä, huojahtelevassa heinikossa.\nHän kaatui itsensä veriin heinikon takaisessa kivikossa, mutta hän\npuri raivoisasti hampaansa yhteen ja hoippui eteenpäin. Silloin hän\nyht'äkkiä jonkin ajatusyhtymän vuoksi ärtyneenä muisti vanhan, kurjan\nja nilkun koninsa, jonka tähden hän oli kärsinyt paljon pilkkaa\ntaakse jääneissä etäisissä kylissä. Kaikki se, mikä tällä hetkellä\njollakin tavoin liittyi häneen, oli muodotonta, naurettavaa ja kurjaa:\nryppyinen, kuihtunut eukkokaaho, jota hän kutsui äidikseen; laiha,\nalati unia näkevä poika, houna; silmäpuoli koira ja ontuva, takkuinen\nkoni -- kasa surkeutta ja naurettavuutta, ei muuta...! Sumea viha valui\nhitaasti hänen mieleensä, hermovoimaa repi ja hajoitti kasvava ärtymys\nja katkeruus. Hän tahtoi irtautua kaikesta pienestä ja surkeasta,\nkaikesta muodottomasta ja naurettavasta ja olla vielä kerran vapaa ja\nväkevä. Hän tahtoi elää, tuntea verensä kohisevan, rakastaa, pitää\nSanjan... Ja hänen mielessään väikkyi humiseva mielikuva: hän ohjaa\nrattailta kaunista, menevää hevosta, hurjaa ja valkoharjaista, joka\nkiidättää heitä, Sanjaa ja häntä, loitolle kaikesta menneestä --\nvapauteen, irti raskaista muistoista ja orjuudesta...\n\nIkäänkuin unissakävijän varmuudella Ruupe kulki halki sumun puuhun\nsidotun hevosensa luokse. Verestävin, hiljalleen himmenevin silmin hän\nkatsoi siihen, ja sanomaton raivo valui jokaiseen hänen jäseneensä\nsaaden ne vapisemaan. Taanoinen aistiharha viipyi vielä hänen mielensä\npohjalla. Häntä oli kurjasti petetty, hänen edestään oli paennut\ntyttö, jota hän halusi, hän oli kaatunut itsensä veriin rosoisiin,\nteräväkulmaisiin määkiviin niinkuin teuras, jumaliste...! Hänen\nrinnassaan vihloi kipu, maailma musteni silmissä.\n\nMutta sitten Ruupe mielettömänä vihasta ja kivusta otti maasta\njonkun rahtimiehen katkenneen aisan tietämättä ensin, mitä hän sillä\ntekisi. Hän ei ollut kuitenkaan vielä täysin kohoutunut köyryisestä\nasennostansa, kun _se_ hänen sekavaan tajuunsa välähti. Nähdessään\ntaas edessään sumussa seisovan, puuhun sidotun kurjan konin kulmikkaat\nääripiirteet, kuten hänen alennustilansa todistajan, hän löi sitä\nkerran kaksi koko raivon lisäämillä voimillansa päähän.\n\nEläin lysähti valittaen polvilleen.\n\nRuupe löi sitä yhä punertavassa hämärässä umpimähkään, väliin päähän,\nväliin selkään, löi, kunnes tuska sen silmissä vaihtui kuoleman\nilmeettömyyteen... Juhdan jäsenet oikenivat, kuului syvä huoahdus ja\nkaikki oli lopussa. Silloin Ruupe taukosi lyömästä. Kajastavan kuun\nhohteessa taivaan rannattomassa tyhjyydessä ja tumman, yökuolleen\nkylän nukkuessa etäämpänä, hän kopeloi käteensä vyöllään roikkuvan\npitkän puukon, jonka hän upotti hevosensa kurkkuun, kahvaa myöten. Hän\npäästi veren vanhasta juhdasta punaisena purona virtaamaan maahan,\njohon se vitkaan imeytyi. Ruupen kädet vapisivat silloin jo ja silmät\nmenivät alati mustiin, koko ruumis oli hervoton, kuuma ja hikinen.\nLaajentuneisiin, värähteleviin sieraimiin kohosi sekä kuolleen eläimen\nettä omasta ruhjotusta ruumiista tympeä veren haju... Merkillinen\nmielipuolinen hurmio virtasi hänen aivoihinsa, ja heikosti hymyillen\nhän kohotti vereen tahraantuneet kätensä kasvoilleen, jotka yövalossa\nnäyttivät kummallisen valjuilta, aavemaisilta.\n\nHän nousi horjuen ylös kuolleen juhtansa vierestä ja alkoi kävellä kuin\nunen vallassa pois. Sumu hälveni vähitellen, kuu paistoi korkeudestaan\nvinosti yli seudun.\n\nSamassa Ruupe horjahti ja kaatui maahan jonkin tiheän, sokkelo-oksaisen\npensaan juurelle. Hän ei olisi jaksanut kulkea enää tuumaakaan.\nOmituinen, vihlova kipu rinnassa yltyi, suuhun nousi kuumaa verta\nkatkeilevan hengityksen mukana. Ruupe yritti nousta, mutta hänen\nsilmänsä menivät samassa mustiin, eikä hän nähnyt enää mitään.\n\nHämärät ajatukset retkeilivät aivoissa yhtenä sekamelskana,\npiirteettöminä, hulluina kuvina. Jossakin huimaavan kaukana pimeyden\nhelmassa loimahteli ikäänkuin punaisia valoja -- väkevien, pauhaavien\nveturien valoja... Vielä kerran Ruupe avasi silmänsä ja näki silloin\nkuun hohtavan yläpuolellaan sinertävän sumun lävitse kummallisen\noutona ja punaisena. Sitten hän vaipui syvälle kipeään tajuttomuuteen\nnäkemättä ja tuntematta enää mitään.\n\nKauempana puun juurella, niinkuin äärimmilleen pingoittuneen solmuisen\nhamppuköyden varassa makasi kuollut juhta kylkiluut koholla ja vereen\ntahraantunut, katkennut aisa vieressä...\n\nMummo ja unissasaarnaajan poika nousivat viimein kuolleen hevosen\nvierestä ja lähtivät peräkkäin kulkemaan loivaa töyrästä ylös\naution huvilan pihaan. He olivat jo niin tottuneet nykyiseen\npainajaiselämäänsä, ettei juhdan kummallinen tappokaan voinut heitä\nkokonaan suistaa siitä ulkonaisen välinpitämättömyyden usvaisesta\ntilasta, jossa he olivat tänä ajankohtana olleet.\n\nAamu oli jo etääntynyt loitolle yöstä. Aurinko oli korkealla. Se oli\ntäynnä hiiluvaa valoa. Kylästä kantautui monenlaisten äänien kohua.\n\nKaksi rahtimiestä juotti huvilatönön kaivolla juhtiansa eukon ja\npojan tullessa pihaan. He olivat kuitenkin jo lähdössä ajamaan pois.\nNoustessaan suurille, raskaspyöräisille rattailleen, rahtiajoa varten\ntehtyihin, he katsoivat pitkään lähestyvään mummoon ja poikaan,\nmutta eivät puhuneet mitään. Autioksi heitetyssä huvilassa yöpyi\nkaikenlaisia kulkureita ja mustalaisia, kukaan kylässä ei heihin enää\nkiinnittänyt suurtakaan huomiota, koska heihin oli jo totuttu. Niinpä\nrahtimiestenkin työrattaitten raskas kolina häipyi pian kuulumattomiin.\n\nMyöhemmin tuli Ruupe valjuna ja hiljaisena.\n\nHän heittäytyi kohta lattialle korsiheinän päälle. Mummo ja poika\nnäkivät hänen tulonsa, mutta he vaikenivat kokonaan kuolleesta\nhevosesta, sillä he näkivät Ruupen tietoisesti kärsivän. Hänen\nkasvonsa olivat hyytyneessä veressä, niissä oli tainnoksista heränneen\nihmisen viipyvä riutumus. Mutta hänen silmiinsä oli ilmestynyt viime\npäivien sekaannuksen jälkeen jotain uutta, paisuvaa hehkua, ikäänkuin\ntuikahdusta jostakin järjellisestä, oudon eloton, liikkumaton ja\ntylsä tuijotus oli vitkaan katoamaisillaan niistä. \"Voisikohan Ruupe\nvielä parantua, saada järkensä takaisin?\" ajatteli eukko katsoessaan\npoikaansa, joka nukkui jo sameaa unta. Hän takertui kiihkeästi tähän\nhimmeään, kaukaiseen toivoon, se ikäänkuin kohotti hänen painunutta\nvarttaan ja sai hänet aavistamaan tämän painajaiselämän loppua.\n\nHän kompuroi huvilatönön lahonneille ulkoportaille ja jäi katsomaan\nloputtomalle maantielle halki hohtavan ja väljän aamun. Tuntui kuin\nolisi kokonaan uusi, ihmeellinen ja outo todellisuus odottanut heitä\nsiellä...\n\nJa sillä välin aamu kulki humisten päivää kohti.\n\nMyöhemmin päivällä laapusti tuo vanha nainen, mummo, yksinään tummaan,\nliikkumattomana seisovaan metsään, joka avautui huvilatönön takana.\nHän meni kokoamaan kuivia risuja ja käpyjä polttaakseen niitä huvilan\ntakassa, rahtimiesten korjaamassa. Hetken kuljettuaan mummo huomasi,\nettä: metsä olikin vain kapea saareke, joka oli työntynyt huvilatönön\ntaakse. Kohta honkien takaa avautui harmaa, epätoivoinen räme, jossa\nsiellä täällä värjötteli jokin kitukasvuinen mänty, murheellinen\nhavuolento ojennettuine oksakäsineen. Mutta tämä näky ei masentanut\nmummon mieltä, sillä aamuinen mieliala piti häntä vielä vallassaan.\nKootessaan syliinsä kuivuuttaan rapisevia risuja hän alkoi yht'äkkiä\nlaulaa lahkolaissielunsa kiivaassa, sameassa taivasriemussa.\nVoitolliseen korkeuteen kohosi lopulta hänen veisuunsa ääni kaikuvassa,\nkuivassa metsässä, epätoivoisen rämeen laidassa. Ja rannattomana\nlainehti taivas hänen yllään.\n\nMaailma oli täynnä valoa -- Damaskuksen syvää valoa.\n\nTästä puolin Ruupe niinkuin säie säikeeltä vapautui siitä houreittensa\nverkosta, johon hän oli vaipunut hylätyssä huvilatönössä. Mutta kaikki\nkävi kuitenkin hitaasti. Oli kuin olisi mielettömyyden punainen\nhämähäkki julmasti riuhtonut pitääkseen häntä jatkuvasti seitissään.\nMutta jokainen päivä katkesi aina muutama säie, joka hänet vielä oli\nyhdistänyt piinaavien houreitten ja mielikuvien maailmaan, ja jonakin\npäivänä sitten hän tunsi olevansa _vapaa_... Hermot roikkuivat silloin\nniinkuin ruumiin ulkopuolella tyhjinä ja loppuunpalaneina, mutta\nniiden lävitse löi kuin huikaiseva, raitis tuuli. Hän oli taistellut\nankaran taistelun, käynyt tuiman Jaakopin painin päälle tunkevaa\nhulluutta vastaan, syöksynyt syvälle oman tuskansa kuiluun, ja hän oli\nkuitenkin vielä siinä, missä oli. Tuntui kuin kohtalo olisi hellittänyt\notteensa hänestä tehdäkseen hänestä lopun toisella tavalla. Samalla kun\nhermokohtaukset harvenivat ja vihdoin lakkasivat kokonaan, paheni hänen\nrintansa viilto, hän yski alituiseen lyhyesti ja karmivasti ja joskus\nsylki verta.\n\nÖisin hän näki pitkiä, toistuvia unisarjoja, jotka tuntuivat\nihmeen todellisilta. Hän ikäänkuin keinui silloin mielikuvituksen\nrauhattomilla, synkeästi kimaltelevilla laineilla, jotka veivät häntä\netäistä tyhjyyttä kohti... Itsepintaisemmin kuin muut näyt kiusasi\nhäntä näissä villeissä, vaihtuvissa unisarjoissa puun juurelle\nkuoliaaksi lyömänsä hevonen. Hän oli oikeastaan pitänyt hevosista\naina - omalla tavallaan, väliin lyöden, mutta sitten sitä enemmän\ntaas kauroilla hyvitellen. Kun nyt tämä juhdan raaka tappo elokuisena\nkuutamoyönä kerta toisensa jälkeen hänen ärtyneeseen tajuntaansa\npalautui, kiihdytti häntä nyt jäljestä päin ja että hän oli eläimen\nsurmannut täysin siinä houreisessa tilassa, jossa hän silloin oli.\n\nEräänä yönä oli kuollutta juhtaa koskeva uni erikoisen selvä, ja\ntällöin siihen liittyi paljon muuta, joka askarrutti hänen ajatuksiaan\nkoko seuraavan päivän, auringon noususta sen laskuun. Paitsi sitä\nunenkohtaa, joka liittyi itse hevosen tappoon, hän näki vielä tälle\nkaikelle tällaisen jatkon:\n\nHän istui hylätyn huvilatönön sivuikkunan pielessä ja katsoi\nvaahterain lomitse alas vaisusti hohtavalle maantielle, johon taivaan\npilvistä kaatui outoja, mustia varjoja. Nyt tapahtui, että leveää,\nhuojuvien kuorma-autojen päivällä kulkemaa tomuista tietä pitkin\nvaelsi kummallinen ilmestys. Pitkä, laiha, mustaan kaapuun puettu\nmies talutti siinä kurjaa, väsynyttä, verihaavoille lyötyä hevosta.\nIkkunaruutujen takaa katsova Ruupe tunsi miehen kohta Musta-Iivariksi,\nkiertolaispapiksi, jonka hän viimeksi, kerran syksyllä, oli kuullut\nsaarnaavan erään talon mustalaisia täynnä olevassa pirtissä muutamassa\nHämeen puolen kylässä. -- \"Hei, hei, hei!\" hoputti Musta-Iivari\nehtimiseen lempeästi hevosta. \"Joutukaamme, ennen auringonlaskua meidän\ntulee olla perillä.\" Silloin Ruupe kysyi huutaen ikkunasta: \"Minne viet\nhevosta?\" -- Musta-Iivari katsoi häneen nuhdellen: \"Etkö näe, että\ntämä on oma hevoseni, jonka tapoit kärrynaisalla silloin yöllä...!\nVien sen Valkean Kristuksen luo, jotta hän näkisi sinun julmuutesi,\nmutta armahtaisi sinut oman kurjuutesi tähden.\" Ja loputonta maantietä\nkulkien pappi ja verille lyöty juhta häipyivät näkyvistä vitkaan\nniinkuin pilveen kadoten. Tämän nähtyänsä viilsi Ruupen sydäntä niin,\nettä hän tunsi suorastaan ruumiillista tuskaa. Siihen oman mustan\nkärsimyksensä kipeään tuntoon hän vavahtaen heräsi.\n\nSilloin Ruupe nousi ja lähti ulos. Kuu oli jo laskenut, ja\ntaivaanrannoilla välkehti vilpoinen aamu. Kukkien silmät olivat\nkasteesta kosteat, heinikko huojui arasti.\n\nRuupe meni kylään, joka nukkui vielä, ja otti muutaman töllin\navonaisesta vajasta lapion, tullen sitten takaisin. Hän alkoi\nhuvilatönön takana kaivaa hautaa tappamalleen juhdalle, joka oli\nmaannut elokuisen auringon hiiluvassa paisteessa kärpästen ruokana\nkaksi vuorokautta, olipa Ruupe nähnyt edellisenä päivänä jo\nhaaskalintujenkin sen raatoa ahnaina kiertelevän.\n\nHän kaivoi ankarasti, hiestyneenä. Juhdan elottomat, tuijottavat\nsilmät, lasittuneet, maasta katsovat, kiusasivat häntä. Hän tunsi\nsääliä ja nöyryyttä, oudot aavistukset puistattivat häntä.\n\nSilloin tällöin sipaisi kaivavaa Ruupea ohut ja hento tuulenhenki.\nHeinikko kohahti. Taivaan yli kaatui pitkiä valosaittoja, paisuvia\nja toisiinsa yhtyviä. Kohta säkenöi koko avaruus yhtenä ihmeellisenä\nvalomerenä hänen yllään.\n\nHäntä riipaisi äkkiä syvä ikävä; hän ikävöi pois maailmasta, oman\nsielunsa hädästä, nääntymyksestä ja orjuudesta. Hän tunsi ympärillään\nkahleet ja halusi niistä vapautua. Hän tunsi uusien, outojen maailmojen\nlähenevän itseään avaruuden valomeren kohinassa. Ja yhä suurempi ikävä\ntäytti hänen olemuksensa. Pois, pois, tulla uudeksi, yhtyä avaruuden\nsinisessä rannattomuudessa keinuviin maailmoihin, nähdä uudet tähdet ja\nuusi aurinko, saada unohdus ja lepo. Mutta tämän sisäisen, sanattoman\nhuudon vielä kaikuessa jossakin hänen sielunsa tuntemattomassa\nsyvyydessä, tulvahti hänen ylitseen suuri nöyryyden aalto. Tällaisenako\nhän menisi, puhumatta, tunnustamatta kenellekään...? Silloin hän ei\nlöytäisi sijaa noissa uusissa maailmoissa, hän olisi oleva koditon ja\nsyrjään sysätty sielläkin. Jospa saisi itsensä kevennetyksi, saisi\nheittää taakkansa pois jonnekin pauhaavan valtatien laitaan.\n\nHän tunsi yht'äkkiä siinä kaivaessaan sanomatonta halua puhua jollekin,\npuhua kaikki. Mutta kenelle -- maallisille viranomaisilleko? Mitäpä\nse olisi hyödyttänyt enää, sillä tällä hetkellä hän omituisesti tunsi\nkuuluvansa jo toiseen maailmaan, maailmaan, missä aika loppuu ja\nikuisuus astuu sijalle. Tosin hänen jalkansa liikkuivat vielä maan\ntomussa, mutta hänen sielunsa, tosiolemuksensa, oli riistäytynyt jo\nikäänkuin irti ihmisten maailmasta. Murhamies ja hevosvaras, kenelle\nhän puhuisi...!\n\nSilloin sukeltautui Musta-Iivarin lempeä hahmo esiin Ruupen muistin\nhämäristä. \"Etsi hänet käsiisi, puhu hänelle\", sanoi joku ääni hänen\nsisällään, \"ja hän auttaa sinua sille tielle, jota pitkin kulkien olet\nlöytävä oman paikkasi noissa mitattomissa, humisevissa maailmoissa,\njoiden olemassaolon äsken himmeästi ja unen omaisesti aavistit aamuisen\nkirkkauden aallon liukuessa yli taivaan.\" Tämä ajatus jäi elämään\nhänessä, se värähdytti oudosti hänen olemustaan, synnytti siinä\nsuloisen myrskyn ja ikäänkuin työnsi häntä jonnekin -- mahdollisimman\nkauaksi entisestä elämänsuunnasta.\n\nKuollut hevonen oli jo haudan pohjassa. Ruupe täytti haudan mullalla.\nSen tehtyään hän oli jo hyvin väsynyt, koko hänen ruumiinsa\nyli hulvahti kuuma uupumus. Siellä matalassa kuopassa, vasta\numpeenluodussa, makasi nyt tuo vanha ja nilkku juhta, joka oli maantien\ntomussa ja pölyssä kuljettanut kolmea ihmistä määräänsä. Ja taanoin oli\nyksi näistä kolmesta ihmisestä katkenneella kärrynaisalla lyönyt sen\nkuoliaaksi -- vanhan, uupuneen eläimen...\n\nHeinänkorret huojahtelivat, lehdet välkkyivät, kukkien kuihtuvat terät\nolivat kasteesta painavat.\n\nMutta kauempana tiellä huojahteli Ruupe lapio olalla heräävää kylää\nja kukonlaulua kohden. Hän asetti lapion takaisin katajaiseen naulaan\nvanhan töllin avonaisessa vajavälikössä ja palasi sitten yhtä hiljaa\ntakaisin kuin oli tullutkin. Hylätty tuulimylly kuperalla mäellä ahmi\nlahoavilla, murtuneilla suvillaan vilpoista, kirkastuvaa aamua, joka\navarana ja huumeisena kierteli taivaan sinisillä, huimaavan kaukaisilla\nrannoilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana päivänä, lähellä iltaa, Ruupe vaelsi ajatuksettomana tuota mäkeä\nkohti, jossa vanha tuulimylly värjötteli harmaana ja surumielisenä\nsammaloituneena. Hänen edellään lensi hauraasti välkkyvä, musta\nperhonen. Se lensi suoraan mäelle missä tuuli pehmeästi kohisi läpi\npunertavan haaviston. Sitten perhonen katosi, se häipyi ohueen sineen,\nläpikuultavaan hohtoon, jota koko ilmakehä oli täynnä. Ja Ruupe\nheittäytyi maata matalaan, lehmien kalvamaan mäkiruohikkoon, joka oli\njo hiukan kuihtunutta ja kellastunutta, vähän kosteaakin. Ylempänä\nmäellä kuulsi taivasta vastaan ihmeellisen selvänä, kirpaisevan\nkauniina ja varjottomana haapojen puna.\n\nMaanpiirin yllä väreilevä sini ikäänkuin lähestyi Ruupea ja multaa. Hän\nsulki silmänsä, ja silloin hänestä tuntui, kuin hän saisi keinua tuossa\nsinisessä hohdossa jossakin hyvin kaukana. Ilma oli siellä raikasta ja\nkevyttä hengittää... vuori-ilmaa...\n\nMutta sitten Ruupe kuuli kaivonvintin vinkunaa alhaalla kylässä. Hän\navasi silmänsä ja näki allaan tuuheitten, raskasmielisten metsien\nsaartaman tasangon ja sen liepeillä harmaan kylän ehtoon sinertävän\nhämärän kattamana. Ja syrjässä muista hän näki kyhjöttävän tuon hylätyn\nhuvilatönön, jossa hän oli viettänyt monta sairasta, houreista päivää\nja yötä, ja sen takana usvaisen, epätoivoisen rämeen, huiluvien,\npitkäkaulaisten kurkien kodon. Ja hän muisti vanhan äitinsä ja\npoikansa tuolla -- alhaalla, mutta ohimenevänä mielteenä, ei kiinteänä\najatuksena. Heidän hahmonsa vain ikäänkuin häivähtivät esiin tajunnan\nmaailmasta epämääräisinä, jollakin tavoin tarunomaisina.\n\nRuupe nousi maasta tuntien olevansa väsynyt, melkein uninen. Ilma ei\nollut enää niin sinistä kuin taanoin; siihen oli tullut jotain harmaan\nsameata, alakuloista. Taivaan väljällä ulapalla kiertelivät pilvet,\najaen toisiaan takaa valkeassa avaruuslaukassa. Hylätyn tuulimyllyn\nmurtuneitten siipien risti heitti pitkän, tumman varjon mäelle.\nRuupe, murhamies ja hevosvaras, katsoi murheellisena tuota varjoa, ja\nhän muisti sillä hetkellä sen synkän, mustapartaisen hihhulilaisten\nmaallikkosaarnaajan, joka kerran kaupungin liepeillä, pimeässä, öisessä\nvajassa oli ankarasti kolkutellut hänen omaatuntoaan, suominut hänen\nsielunsa verihaavoille.\n\nRuupe laahusti niinkuin väsynyt, loppuunajettu eläin kallellaan olevan\ntuulimyllyn luo, hän nousi sen horjuvat portaat, avasi longallaan\nolevan oven ja astui sisään. Lahoavan puun ja ammoin varisseen jauhon\ntuoksu hulmahti kuivana, melkein tukahduttavana häntä vastaan.\nVuosiin täällä ei ollut kukaan käynyt. Lapset joskus leikkivät mäellä\nkohisevien haapojen alla, mutta sisälle vanhaan tuulimyllyyn he\nkapusivat harvoin, sillä siellä asui karvaisia, vääräsäärisiä peikkoja;\nniin oli heille sanottu. Vanhaa, hylättyä, luhistuvaa oli kaikki, kuten\nalhaalla kylässä huvilatönössäkin. Miksi hän, Ruupe, oikeastaan oli\ntänne tullut? Hän katsoi murheellisena ympärilleen lahoavassa myllyssä,\nheittäytyen viimein maata. Näin hän makasi kauan liikahtamatta,\njäsenissään kylmä raukeus.\n\nMutta jonakin aamuyön kohtana Ruupe havahtui. Myrsky huojutti vanhaa,\nlahonnutta tuulimyllyä. Tuntui kuin avaruudet olisivat kohisseet sen\nympärillä. Taivaanrannalla syttyi silloin tällöin salaman huima liekki.\nSe oli kuin keltainen, vääristynyt käsi, joka hetkeksi pistäytyi ulos\ntaivaan ikkunasta synnyttäen kumeaa jyrinää. Ruupe ei kotvaan tiennyt,\nmissä hän oli. Hän katsoi mielettömästi ympärilleen, silmät pyöreinä,\nseisovina, tukka huiskin haiskin. Maailma kohisi. Missä hän oli?\nKiidättikö uusi hulluus hänen ajatuksiaan? Mielikuva Maailmanpyörästä,\njossa hän kerran oli istunut, kosketti häntä. Oliko hän jälleen\nhumisevassa Maailmanpyörässä keskellä kaupunkia, keskellä sen talojen,\ntehtaiden, kirkkojen ja tolien ääretöntä kaaosta...? Oliko hän veressä\nkiireestä kantaan? Katsoiko Kristus häneen jostakin hyvin kaukaa? Hän\ntarttui molemmin käsin päähänsä ja oli pitkän hetken näin. Mutta sitten\nalkoi todellisuus vähitellen himmeästi kajastaa kuvittelun hulmuilevan\nverhon takaa. Ja hän tiesi, missä oli. Hylätyssä tuulimyllyssä, jota\nmyrsky parhaillaan ravisteli. Ukkosti. Ruupe nousi vaisusti hymyillen\nja kompuroi ulos. Hän näki öisen tasangon edessään salamoiden\ntuskallisessa valossa.\n\nIlma oli viileä ja avara, syksynvoittoinen. Haavat humisivat. Taivasta\nvastaan kuvastui tuulimyllyn murtuneiden siipien risti; se häilyi\ntummana, suunnattomana varjona sinne tänne.\n\nRuupe kulki alas kuperalta mäeltä ja tapasi notkelmassa lammaslauman,\njoka makasi maassa yhteensulloutuneena, yksi karitsa vain oli\nylhäällä, katsoi salamoiden viiltoa ja määki. Lammaslauma kedolla ja\nvalvovat paimenet... Maailma kohisi, jyrisi; se oli täynnä niinkuin\ntaivaallisten sotajoukkojen pauhua. Oli kuin maailman ensimmäinen\njouluyö kaukana etelässä, palmujen ja seetripuiden vienossa suhinassa,\nsiellä, minne syksyllä lentävät linnut... Lapsi seimessä... Kummalliset\najatukset halkoivat Ruupen aivoja. Hänen teki mielensä heittäytyä\nmaahan, mutta hän jatkoi kuitenkin koneellista kulkuaan, ja pian hän\noli autiossa huvilatönössä.\n\nYö jatkui salamoiden säihkeessä, ukkosen jyrinässä.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA KERTOMUS\n\nPUNAISTA\n\n\nRuupe istui suutari Huugo Kiiron kamarissa. Hän oli tullut suoraan\nautiosta huvilatönöstä tänne kuultuaan muutamalta huvilan pihassa\njuhtaansa juottavalta rahtimieheltä suutarilla olevan pienikokoisen,\nruskean hevoskopukan myytävänä. Ruupe oli sanonut vanhan juhtansa\nkuolleen ähkyyn huvilan pihassa.\n\nHän istui nyt siis suutarin pienessä kamarissa, jossa tuoksui vahvasti\nkuivumassa olevalta vaatteelta, oli istunut jo pitkän hetken. Suutari\nitse oli viereisessä huoneessa aterioimassa. Hän oli ollut Ruupen\ntullessa aika lailla päissään. Kohta hän oli tarjonnut Ruupellekin,\nja niin he olivat yhdessä maistelleet. Tällöin oli suutari nimenomaan\nsanonut: \"Kuule, sano minua tästä puolin vain Huugoksi, sillä\nolemmehan tovereita.\" Ja silloin hän oli sihauttanut kieltään kuin\nkäärme kuivassa kanervikossa ja hymyillyt alentuvasti. Tämä kaikki oli\ntuntunut Ruupesta kovin vastenmieliseltä. Vielä oli suutari sanonut\nolevansa vakaumuksellinen kommunisti ja materialisti. Hänen ollessaan\nTampereella kenkätehtaassa työssä, oli hän joutunut vankilaankin, kun\nhänen asunnostaan oli kerran löydetty S.K.P:n yhteiskuntavastaisia\njulisteita. Tämäkin oli saanut Ruupen oudosti hämmennyksiin.\n\nPöydällä oli levällään paksu kirja; se oli \"Pariisin kommuunin\nhistoria.\" Ruupe oli äsken tavaillut sen nimen, olipa katsonut\nerästä kuvaakin, joka esitti sekasortoista katusulkua ja sen takana\ntaistelevia työläisiä. Katusulun yläpuolella liehui repaleinen lippu,\njonka Ruupe tiesi punaiseksi...\n\nRaollaan olevan oven takaa kuului ruoka-astioiden kalinaa ja\nkovaäänistä keskustelua. Juuri äsken oli Huugon vaimo, lihava,\ntummaihoinen Sohvi, käynyt ovella ja katsonut viistoon, ikäänkuin\nepäillen, Ruupeen. \"Varmaan luulee minun jotain _varastavan_ täällä\nsillä aikaa, kun he ovat keittiössä\", oli Ruupe ajatellut väsyneesti,\nja tämä satunnainen päähänjohtuma oli saanut hänet silmäilemään\nympärilleen huoneessa, niinkuin hän todellakin olisi aikonut jotain\nsieltä varastaa. Mutta huoneessa ei mitään semmoista ollut: vanha\npöytä, pari tuolia, jakkara, pahoin kulunut sohva sekä kaappi, joka\nnäytti olevan lukossa. Tämä huoneen tarkastelu varkaan näkökulmasta\nhuvitti häntä kuitenkin jostakin syystä. Siinä oli jotakin katkeraa,\nyhteiskuntavastaista kirpeyttä, joka vaikutti huumaavasti hänen\nsumentuneeseen, kauan jännitystilassa olleeseen hermoelämäänsä. Hän\nsuorastaan nuuski ympärilleen niinkuin vinttikoira...\n\nTässä nyt on jonkun asunto, jota sanovat kodiksi, jonkun perheen koti.\nMolemmat nämä yhteiskunnan perusilmiöt eivät olleet hänessä milloinkaan\ntavanneet juuri minkäänlaista kiinnekohtaa Hän vain ajatteli nytkin,\nettä jossakin seinän takana he ovat, mies ja vaimo, jotka muodostivat\ntämän perheen ja jotka parhaillaan keskustelivat tarpeettoman\nkovaäänisesti hänestä, niinkuin hän ei vähemmällä tietäisi olevansa\nkulkuri, vieläpä mustalainen, hevosvaras ja miestaposta syytteessä\nollut. Sellainen hän oli! Voi yhdeksän pirua! Hän olisi tahtonut\ntällä hetkellä huutaa sen heille ja sitten lyödä pirstoiksi jonkin\nnäistä vanhoista, koinsyömistä huonekaluista, jotka töykeässä rauhassa\nlepäsivät siinä hänen ympärillään niinkuin tyhmät lampaat haassa.\nSemmoisen merkin hän olisi halunnut jättää käynnistään, sillä hän,\nRuupe, ei ollut tuollaiseen jähmeään, ummehtuneeseen rauhaan tottunut.\nVoi, miten hän tunsi vihaavansa noita ahdistavia seiniä, jotka eivät\nsallineet silmien rannatonta katsetta, eivät aivojen huimaavia\najatuksia. Ennen irti kodista, perheestä, yhteiskunnasta, kunhan vain\non maantie tai sitten rautatien kovat, kiiltävät kiskot ja -- vapaus...\nJuuri vankilassa, missä vapautta ei ole, oli Ruupe oppinut vihaamaan\nneljää seinää, joiden väliin mies puristui niinkuin hautaan...\n\nRuupe vilkuili ympärilleen, ja hänen suunsa vääntyi äkkiä irviin:\nikäloppu, kulunut sohva! Miltä tuntuisi _omistaa_ nainen tuollaisen\npäällä maaten ja kuivumaan asetetuista vaatteista lähtevien tuoksujen\nleyhyessä ilmassa...? Kuinka toisenlaista on sentään omistaa hänet\navoimen, sinisen taivaskaton alla, heinän ja kukkaterttujen tuoksussa,\nvilpoisen tuulen huminassa, puiden alla...! Sen hän, Ruupe, oli tehnyt.\nHän ummisti silmänsä mutta avasi ne hetken kuluttua uudelleen. Hän\ntuijotti seinään kuin olisi nähnyt näyn, ja vähitellen sammui hänen\nsilmiensä samea, hetkellinen hehku. Niihin tuli jotain särkynyttä ja\nliikkumatonta. Huoneen seinissä häivähtelivät varjot niinkuin mustat\nmuistot. Unissasaarnaajattaren sulkeutuneet, kelmeät kasvot ikäänkuin\nsyöksyivät esiin syvältä varjojen joukosta. Hän tunsi kasvoillaan\nniinkuin veristen synnytysolkien kosketuksen. Ruupe parahti. Kuka\nheitti ne jälleen hänen kasvoilleen?\n\nMutta ilta putosi sillä hetkellä hänen eteensä. Hämy laskeutui ikkunaan\nniinkuin näkymätön tomu. Kylästä kuului epämääräisiä ääniä. Kuukin\nnousi jossain...\n\nViereisessä huoneessa oli keskustelu muuttunut tällä välin yhä\nkovaäänisemmäksi, siihen liittyi jo alastomana riidan karmea sivumaku.\nRuupe havahtui siihen, katsahti taas ympärilleen ja havaitsi edessään\npöydällä puolilleen juodun spriilasin, jonka suutari oli taanoin siihen\nlaskenut. Hän maistoi siitä pitkän siemauksen, toisenkin. Ruupen siinä\npöydänkulmalla juodessa tuota spriinloppua kuivumaan asetettujen\nvaatteiden tuoksussa, suutarin kamaripöksässä, tuli huoneeseen vihdoin\nitse Huugokin. Hän katsahti pikaisesti Ruupeen, meni sitten porstuaan\nja palasi kohta takaisin hattureuhka silmille vedettynä.\n\n-- Ehkä lähdemme nyt talliin katsomaan sitä hevosta, sanoi hän. --\nVaimo on minua moittinut siitä, että ollenkaan ryhdyin sinun kanssasi\nkaupantekoon. Hän ei pidä sitä soveliaana tekona, se emäsika, yhtä\nvähän kuin minä pidän sitä, että hän alituiseen kadottaa ja sekoittaa\ntyökalujani.\n\nHuugo oli puhunut kovalla äänellä ja huonekaluja kolistellen. Silloin\nilmestyi Sohvi ovelle tummilla kasvoilla kiihkeät hermoväreet. Ruupe\nseisoi jo lähellä ovea lähtöä odotellen, mutta noiden kahden ihmisen,\nvaimon ja miehen, alkaessa torailla hän nojautui seinään, sulkien\nsilmänsä. Hänen päässään humisi. Koko maailma tällä hetkellä etääntyi\nhänestä kaikkine muotoineen, viimeiset siteet, jotka olivat hänet\nkytkeneet ihmisten arveluttavaan maailmaan, ikäänkuin kirposivat hänen\nympäriltään, ja hän tunsi seisovansa _vapaana_ noiden kahden ihmisen\nedessä, jotka vaihtoivat keskenään vihamielisiä sanoja. Tuntui kuin hän\nolisi sisäisen kärsimyksen voimalla ristiinnaulinnut tällä omituisella\nhetkellä entisen itsensä, niin väkevästi, sielua kouraisevasti hän\ntunsi itsensä uudeksi.\n\nRuupen siinä seinän nojalla kärsimyksen huumassa seisoessa, alkoi halki\nvihan ja toran hänen silmiinsä häämöttää uuden maailman ääriviivat,\nuuden vapauden avarat puitteet. Näytti kuin koko se ahdas, tunkkainen\nhuone, jossa hän seisoi, olisi revähtänyt kahtia ja tuulien kohina ja\ntaivaan ankaruus humahtanut sisään. Se oli huikaiseva hetki, jonka\navaruutta ja todellista luonnetta hän ei täysin käsittänyt, mutta\nhän tunsi tuon hetken täyteläisen, riemastuttavan sisäisen paineen,\nerotti sen kuumeisen, mahtavasti aaltoilevan rytmin ja tunsi sen\nkulkevan lävitseen niinkuin tuntemattoman iäisen virran. Se oli\nihmisen hetkellinen vapautuminen hänessä. Hän silloin ikäänkuin nousi\nraunioilleen ja viimeisen kerran julisti: \"Minäkin olen ihminen,\nminussakin on kerran elänyt ihminen, vaikka se onkin nyt sortunut\nvereen, vihaan ja kurjuuteen...\"\n\nMyöhemmin, kun Ruupe jo oli lopullisesti sortunut niinkuin mustan,\nmutaisen virran pohjaan, muisteli Ruupe usein raskaalla kaipauksella\ntätä hetkeä, joka niin väkevästi oli hänet liittänyt ihmisen syvimpään\ntarkoitukseen: vapauden ja ihmisen toteuttamiseksi omassa itsessään. Se\noli ollut ikäänkuin viimeinen kädenojennus tuosta rinnakkaismaailmasta,\njoka niinkuin välkkyvä virta kulkee maailmassa vihan, alhaisuuden\nja kurjuuden mutaisen virran rinnalla. Mutta kun Ruupe tuosta\nkäsittämättömästä tilasta suutarin ahtaassa huoneessa kiskoutui irti\nelämänsä todellisuuteen, erotti jälleen toran ja riitelyn kumeat äänet\nsekä kuivumaan asetettujen kosteiden vaatteiden äitelän tuoksun,\nvavahti hän koko ruumiiltaan. Tuntui kuin syvästä pimeydestä olisi\nhänen ylitseen kohissut se veri, jonka vuodattamisesta häntä oli kerran\nsyytetty, punaisena ja sakeana. Jälleen hän oli vapaaksi päästetty\nBarabbas, pahantekijä ja kapinoitsija, jälleen tuntui vapaus orjuudelta\nja jälleen hänen teki mieli heittäytyä maahan ja itkeä. Mutta hän\nsyöksyikin vain hämärtyvän, rotteloisen porstuan halki ulos ja jäi\nsitten katsomaan niinkuin mielenhäiriön vallassa ympärilleen.\n\nKun suutari tuli pihaan, seisoi Ruupe yhä siinä keskellä elokuista\nhämärää, punaisen kuun noustessa. Ja kun Huugo katsoi noiden silmien\npohjaan, jotka harmaista, uurteisista kasvoista sumeina välkkyivät\nhänen edessään, havaitsi hän siellä jotain liikkumatonta ja\nmurheellista. Ne olivat niinkuin juoksussaan pysähtyneet korpilähteet,\njoilla ei enää ollut mahdollisuutta päästä ulos notkojen pimeästä.\n\nHiljaisuus. Kuu paistoi vinosti kulottuvaan, ahtaaseen pihaan, jossa\nliikkui ikäänkuin jokin näkymätön, hämärä, ruhjova voima.\n\nTämän synkeän lumouksen katkaisi vihdoin puolittain humaltunut suutari\ntarttumalla tuohon liikkumattomaksi jähmettyneeseen ryysyiseen olentoon\nja työntämällä tätä edellään tallia kohti kuten jotain roskaläjää...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe seisoivat pienessä, kuutamoisessa tallissa, molemmat miehet. Ruupe\nkatsoi kuin unessa vähäistä hevosta, joka taanoin päivällä oli tuotu\nliiasta suoraan tallikoppiin.\n\n-- Se oli sillä tavalla, selitti Huugo Kiiro, kerran lopputilin\nsaanut tehdastyömies ja kommunisti, -- että minä myisin tämän konini.\nEn tarvitse sitä, mutta tuli se keväällä hankituksi niinkuin vähän\npilanpäiten -- muijan rahoilla.\n\n-- En minä tätä juhtaa osta, sanoi Ruupe sulkien puolittain silmänsä.\n-- En osta. Muistuttaa liiaksi vanhaa hevostani, joka muutama päivä\nsitten kuoli ähkyyn, niin juuri ähkyyn...\n\nHän toisteli tuota hevosensa kuolemansyytä kiivaasti, valheellisen\nraivokkaasti, niinkuin joku olisi väittänyt sitä vastaan.\n\n-- En osta, en voi, vakuutti Ruupe vielä tullen äkkiä surumieliseksi.\n-- Minä valitan, mutta niin se on. Minä näen, veli, hevosessasi\nkuolleen hevosrukkani piirteitä, en tosin värissä, vaan pään, kaulan,\nruumiin ja jalkojen muodoissa, vieläpä silmissäkin. Niissä juuri\nnäenkin. Katso, kuinka kuunsäde taittuu sen mustaan silmäkalvoon...\nNäen siinä, veli, kuolleen juhtani katseen...\n\nRuupe peräytyi selkä edellä avonaiselle tallin ovelle, pää painuksissa.\nHuugo katsoi häntä kummastuneena.\n\n-- No, mutta piru vieköön, sanoi hän sitten, -- mitä se tahtia haittaa,\nvaikka hevoseni olisi viimeistä karvaansa myöten samanlainen kuin sinun\nähkyyn kuollut juhtasi. Jos se sitten kuolikaan ähkyyn.\n\nRuupe vavahti.\n\n-- Jos se sitten kuolikaan ähkyyn, sanot.\n\n-- Tarkoitan, että voi se kuolla yhtä hyvin jollain muullakin tavalla.\nSitä sattuu jos mitä...\n\nMutta Ruupe katsoi vaieten tallin hämärään eikä vastannut mitään.\n\n-- Ostatko hevoseni? kysyi suutari vihdoin.\n\n-- En, en osta, veli, vastasi Ruupe hiljaa, -- se on mahdotonta.\n\n-- No minkä tähden, jumaliste?\n\n-- Sanoin sen jo äsken, virkkoi Ruupe vaivalloisesti, -- mutta sinä et\nsitä usko. Se on jonkinlainen taika, ja on siinä muutakin.\n\n-- Mitä muuta?\n\n-- Sitä en sano.\n\n-- Sanoisit pois, houkutteli Huugo kuin lasta.\n\n-- En sano, kielsi Ruupe yhä jyrkemmin ollen jo lähdössä pois.\n\n-- No ei väkisin, rauhoitteli suutari. -- Otahan napsu!\n\nRuupen viedessä pullon kiiltävää kaulaa suutaan kohti, katsoi Huugo\nhäneen sivusta tarkkaavaisesti, ja hänen kasvoihinsa valui vitkaan\njotain viekasta, vaanivaa ja kovaa. Hän näytti miettivän hetken, sitten\nhän sanoi:\n\n-- Sinä tarvitset siis hevosen, eikö niin.\n\n-- Tarvitsen, tarkan tarvitsen, myönsi Ruupe. -- Pois pitäisi päästä,\nmutta millä lähdet, kun ei ole panna konia aisoihin.\n\nSuutari, kaupunkilaiskommunisti, katsoi Ruupeen hetken mietteissään,\nkatsoi hänen laihoja, uurteisia kasvojaan ja ryysyistä, ryhditöntä\nolemustaan. \"Sellainen hän on kuin tarvitsenkin\", ajatteli hän.\n\n-- Istuhan siihen kynnykselle, toveri, kehoitti suutari viivytellen,\nantaen suurien, raskaitten käsiensä roikkua pitkin kupeitaan alas.\n-- Sinä kuulit äsken minun kinastelevan vaimoni kanssa. Hän antaisi\nkyllä hevosen myydä sinulle, mutta ei soisi minun puhuvan sinulle\neräistä asioista. Mitäpä hänestä, hän on sekoitus tyhmyyttä ja\ntietämättömyyttä. Hän työntää itsensä joka paikkaan; yhtään ainoata\nhetkeä ei anna minun yksin omistaa. Sitä paitsi hän koettaa riistää\nminulta sen haaveen, joka on minulle elämääni kalliimpi, haaveen,\njonka helmassa keinuvat uudet maailmat. Mutta mitäpä hänestä,\nvaimostani nimittäin. Pääasia on, että minä luotan sinuun, luotan\nsen yhteiskunnallisen kärsimyksen tähden, jonka syvyyteen olet\nviskattu niinkuin viluinen koira. Kuule, oletko koskaan ajatellut tai\nkuvitellut siirtymistä maailmasta toiseen, oletko koskaan ajatellut,\nmiltä tuntuisi, kun palkkaorjan kahleet kirpoaisivat kiusatun ruumiisi\nympäriltä ja sinä tuntisit olevasi vapaa, vapaa rahan, kapitaalin\norjuudesta. Oletko ajatellut, kuinka onnellinen olisi se päivä, jolloin\nvapaus ympäröisi ihmisen niinkuin ilma, jolloin poljetut yksilöt\nsyöksyisivät ottamaan vastaan ihmisyyden keskeltä tehtaiden savua,\njolloin työntulokset tasattaisiin, käsi yhtyisi käteen, viimeinen\nkivääri lyötäisiin pirstoiksi maahan ja maailma olisi uusi ja vapaa\nrajasta rajaan. Oletko ajatellut kaikkea tätä? Oletko kantanut\nsielussasi ajatusta, haavetta uusista maailmoista...?\n\nHuugon silmät välkkyivät niinkuin kuumeessa. Hän nojautui\nhäikäistyneenä kuutamoiseen tallinseinää. Karvainen rinta nousi ja\nlaski avonaisen paidan alla. Humala oli haihtumassa, mutta sisäinen\nkiihko päihdytti hänet uudelleen oudosti ja ihmeellisesti. Odottamatta\nRuupen vastausta, ajattelematta kenelle puhui hän jatkoi niinkuin\nitsekseen:\n\n-- Katso minua: kuusitoista vuotta olen ollut työssä tehtaassa, aamusta\niltaan. Viimeisen vuoden, jonka vietin kaupungissa vankilasta paluuni\njälkeen, värjöttelin työnvälitystoimiston edessä sen aukioloaikoina\nkerjäten työtä, jota en saanut. Sinä et tiedä, kuinka surullista,\nkuinka masentavaa on seisoa nälkäisenä, ryysyisissä vaatteissa, tunti\ntoisensa jälkeen jonossa työnvälitystoimiston edessä tuulen pyyhkiessä\npitkin katua... Se vuosi meni ohitse niinkuin raskas uni, ja viimein\najauduin Venäjälle, jonne vein kamppailevien suomalaisten toverien\nterveiset. Opiskelin Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistossa.\nKun palasin, niin alkoivat ahdistaa kuin kapista kulkukoiraa. Kalliisti\nsain haaveeni maksaa. Eksytin ohranan jäljiltäni, tulin tänne\ntuon laimean proletaaritytön seurassa, jonka kerran olin löytänyt\njostakin laitakaupungilta. Olen suutari, niin juuri suutari. Lyön\nsaappaanpohjia... Kuittia, loppuun imettyä hommaa ja viheliäistä työtä\nse on. Kaikki on ympärilläni naamioitua kurjuutta. Mutta kerran tästä\ntulee loppu. Ainoa pelastuksemme tässä sietämättömässä tilanteessa on\nanarkistinen kommuuni, kuten Krapotkin teoksessaan \"Leivän valloitus\"\nosoittaa.\n\nSuutari jäi tuijottamaan oviaukosta ulos. Yht'äkkiä hän tarttui\nsilmät omituisesti kiiltäen molemmin käsin Ruupen olkapäihin ja kysyi\nkiivaasti:\n\n-- Toveri, oletko silloin valmis, kun käteesi työnnetään kumouksen\npunainen lippu...?\n\nRuupe katsoi häneen säikähtyneenä. Suutarin äkillinen kiihko\nlamaannutti hänet kummallisesti. Kuutamoisessa tallissa oli hetken\nhiljaista. Pieni, ruskea hevonen purra rouskutti vain sen nurkassa\nvasta niitettyä, hiukan kosteaa saraheinää. Kun Ruupe ei vastannut,\nkatsoi vain synkästi suutariin, löi tämä hermostuneesti kädellään\notsaansa ja huudahti kuin unesta havahtuen:\n\n-- Olisihan minun pitänyt tietää, kuinka surkean valmistumaton olet,\nolisihan minun pitänyt tietää, ettei sinulle merkitse muu kuin maantie,\ntyhjä maantie jotain! Sellaisia olette.\n\n-- Merkitsee myös kuolema, vastasi Ruupe vihdoin syvällä kurkkuäänellä.\n-- Kun hän ojentaa minulle kätensä, seuraan häntä, minne hän sitten\nmeneekin...\n\n-- Mitä merkitsee kuolema elämän rinnalla! Kuolema merkitsee vain\nloppua. Elämä on kuolemaa suurempi!\n\n-- Kuolema on suurempi, sanoi Ruupe oudon kiivaasti. -- Se ei merkitse\nloppua, vaan uudistumista ja ylösnousemusta.\n\nNäin hän oli kerran kuullut sanovan Musta-Iivarin, kiertolaispapin.\n\n-- Kuolema ei merkitse mitään, huusi suutari kimeästi, silmät kiiltäen.\n-- Tai jos se jotain merkitseekin, niin se merkitsee vain Saatanan\nnaurua helvetissä... Mutta älkäämme nyt puhuko tästä. Tulin sinulle\näsken puhuneeksi yhtä ja toista. Uskoin sinusta löytäväni sen, jota\nturhaan olen etsinyt täältä. Luotankin sinuun. Kuule, tuo juhta\ntuolla nurkassa on sinun, jos teet yhden palveluksen, ei minulle,\nvaan proletariaatille. Saat sen, jumalauta, ilman yhtään Kristuksen\nkillinkiä.\n\n-- Mitä minun sitten pitäisi tehdä, veli? kysyi Ruupe hiljaa ja\nvastahakoisesti, nousten samalla ylös tallinkynnykseltä.\n\n-- Ajatko merelle päin -- kaupunkiin? kysyi suutari vuorostaan\nmerkitsevästi.\n\n-- Ehkä ajan, vastasi Ruupe vältellen.\n\n-- No jos kaupunkiin ajat, niin ei sinun tarvitse juhdan saamiseksi\ntehdä muuta kuin viedä kärryilläsi yhden paketin, jonka olen kätkenyt\ntuonne heinien alle. Annan kirjeen mukaasi, vietäväksi S.K.P:n\nsalaiselle piiritoimikunnalle kaupunkiin. Osoitteen kuiskaan korvaasi,\ntoveri.\n\nHuugo katsoi odottavasti Ruupeen, mutta tämä pudisteli kieltäen päätään\nja vastasi:\n\n-- Ei, ei, en vie pakettiasi enkä ota juhtaasi. En!\n\n-- Et, ota, kertasi suutari kummastuneena. -- Oletko hullu, oikein\nsaatanan hullu! Et suostu viemään pakettiani rattaillasi! No, onko tämä\nkapitalistinen yhteiskunta, roskatunkio, sinulle siis niin rakas, vai\npelkäätkö...?\n\nSuutarin suupielet venähtivät ivallisesti.\n\n-- En pelkää, eikä tämä yhteiskuntakaan ole minulle mikään rakas. --\nRuupe tuijotti kuin tyhjään. -- Olen kommunisti, jos niin tahdot, mutta\npakettisi kuljettajaksi en rupea. Epäilevät vielä. Joudun selkkauksiin,\nehkäpä linnaankin.\n\n-- Ei sinua epäillä, väitti suutari. -- Vai luuletko jonkun likaisen\naristokraatin tulevan kopeloimaan mustalaisreuhkan kärryjen pohjia?\nEi, sitä hän ei tee, saat olla huoletta. Kaikessa rauhassa pääset\nkaupunkiin, kuten ennenkin. Minä sitä vastoin olen merkitty.\n\nMutta Ruupe kulki jo pihassa pois harmaana varjona. Suutari saavutti\nhänet kuitenkin muutamalla pitkällä harppauksella ja tarttui kiinni\nhänen olkapäihinsä.\n\n-- Etkö sentään suostuisi tuumaani? kysyi hän läähättäen.\n\n-- En, sanoinhan sen jo. Ja Ruupe riistäytyi irti.\n\n-- Voi sinua, törkimys, kun et ymmärrä omaa parastasi -- Suutari kävi\nuudelleen Ruupeen käsiksi hengittäen kiivaasti hänen kasvoihinsa,\njotka valjuina ja harmaina erottuivat kuutamohämärässä. -- Jos kerrot\nsanankin siitä, mitä puhuin sinulle tuolla tallissa, niin puukko on\nkurkussasi, sen sanon. Perkele vie!\n\n-- En puhu, lupasi Ruupe.\n\nMutta suutari ei tyytynyt vielä tähän.\n\n-- Vanno se maailmanvallankumouksen nimessä, joka totisesti kerran on\ntapahtuva.\n\n-- Vannon.\n\n-- No mene sitten sinne, josta olet tullutkin -- maantielle.\n\nJa suutari lähti kummallisesti nilkuttaen ja käsiään ojennellen\ntakaisin rotteloiseen hevostalliin, jonka ovenläpi ammotti auki mustana\nja epämääräisenä. Huugon selkä oli vääntynyt kumaraan, ja hänen\njaloissaan olivat kuin kahleet. Vaimo huusi jotain hänen jälkeensä\ntyhjästä, uudittomasta ikkunasta, mutta hän ei joko kuullut sitä tai ei\nhalunnut siihen vastata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuupe tunsi äkkiä jääneensä keskelle iltaa kovin yksin. Kylä oli tumma\nja hiljainen. Kuu paistoi ohuen, hyvin valkean ja hohtavan pilviverhon\ntakaa. Hän näki maantien sen valossa kimmeltävän loputtomana ja\narvoituksellisena. Ja hän ajatteli, miksi hän ei äsken ottanut suutarin\njuhtaa, kun tämä kerran oli sitä tarjonnut, ja niin he olisivat jo tänä\niltana päässeet lähtemään pois salaperäinen paketti kärryjen pohjalle,\nheinien alle, kätkettynä. Miksi hän ei ollut tätä tehnyt? Ketä hän oli\nsillä hyödyttänyt, ei ainakaan itseään. \"Toveri, oletko silloin valmis,\nkun käteesi työnnetään kumouksen punainen lippu?\" oli suutari kysynyt\nhäneltä tallikopissa. Ja vanha katkeruuden laine häivähti yhtäkkiä\njälleen hänen ylitseen. \"Jos kääntyisin takaisin\", ajatteli hän, mutta\njatkoi kuitenkin koneellisesti kulkuaan huvilatönöä kohti.\n\nKaljulla mäellä, keskellä iltaöisten maisemien hiljaista surua,\nvärjötteli vanha tuulimylly muodottomana ja kummitusmaisena, kuun\nhaurasta hohtoa murtuneilla siivillään. Ja tuossa hänen edessään oli\nautio huvilatönö kuollein, mustin ikkunoin. Jossakin niiden takana\nnukkuivat hänen äitinsä ja poikansa. Ja oih, tuossa olivat heidän\nresuiset matkarattaansa, joiden aisat kohosivat tällä hetkellä hänen\nylitseen niinkuin mustat, vahaiset kirouskäsivarret... Taivas kaartui\nhuikaisevan väljänä, loputtomana siintona maailman ylle.\n\nRuupe heittäytyi maahan ja painoi kasvonsa viileään, kuolevaan heinään\nomituisesti taistellen unta ja lisääntyvää synkkämielisyyttään\nvastaan. Tuuli alkoi kohista vanhoissa vaahterissa. Nostaen kasvonsa\nkerran ylös häilyvästä heinikosta hän havaitsi, että taivas hänen\nyllään oli läpitunkemattoman sininen ja avara ja että maa oli kuin\nautio ja sen kasvillisuus valottomassa, mutta kuitenkin hämärästi\nkajastavassa iltayössä oli hiljaa, niinkuin kuolleesti häilyväistä,\nruosteenkarvaista.\n\nSilloin Ruupe painoi kasvonsa takaisin heinikkoon. Hänen ajatuksensa\nolivat sekaiset, toivotonta kehää kulkevat. -- \"Murha, murha, sinä\nolet _murhaaja_, niin he sanovat! Mutta minä en ole murhaaja, en ole,\nen ole, en ole...! Minä tapoin eläimen, jonka kuka tahansa saa tappaa,\nlikaisen, innoittavan eläimen tapoin, tosin _onnettomuudeksi_ ihmisen\nhahmossa -- erehtyvät... Mutta minä olen vielä _ihminen_\", vakuutti\nRuupe itselleen kohottaen kasvonsa jälleen ylös viileästä, kasteisesta\nheinikosta, ja hän tunsi itsensä sillä hetkellä jollakin tavoin\nylpeäksikin, imarrelluksi, niinkuin joku toinen olisi sen hänelle\nsanonut. \"Niin, minä olen todellakin ihminen, enkä muuta pyydä kuin\nettä tämä tunnustettaisiin. Mutta sitä he eivät tee, vaan halveksivat\nkuin kapista kulkukoiraa.\" -- Ja Ruupe nousi niinkuin vihassa ylös\nmaasta, mutta painautui siihen kohta uudelleen. Hän nukkui.\n\nMutta unessa alkoivat hänen mieltään polttaa uudet ajatukset ja\nmielikuvat. Oli kuin olisivat Sanjan kasvot alati uineet tuskallisen\nkauniina hänen silmiensä editse punertavassa hämärässä. Sanja oli\nkokonaan alaston ja hänen hiuksensa mustat, merituulen hajoittamat...\n\nJa Sanjan valoisa olemus saattoi hänet niinkuin hyvä ja hymyilevä\nenkeli, kuilujen kautta, syvälle uneen.\n\nHeidän paljaat jalkansa, jotka huolettomina nauroivat aamunkoiton\npurossa, eivät jättäneet yhtään jälkeä maahan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä, heti aamulla, kuuli Ruupe, joka jälleen\noli kulkeutunut kylään kuulustelemaan jotain hevoskonia, jonka\nhän saattaisi ostaa ja kytkeä kärryjensä eteen, että suutari,\nkaupunkilaiskommunisti, oli yöllä hirttäytynyt kuutamoisessa\ntallikopissa. Kuullessaan tästä Ruupe säikähti omituisesti ja lähti\nsuutarin asunnolle.\n\nPihassa oli uteliaita kyläläisiä ja yhä lisää tuli kovasaviselta\nkujalta päin. Kaikkien olisi pitänyt nähdä hirttäytyneen roikkuvan\nnimenomaan nuorassa, eikä alasotettuna, sillä silloin hirttäytyneenkin\nylitse ikäänkuin laskeutuu kuolemalle ominainen rauhantila, näkymätön,\nvalkea vaate... Kaikkeen tähän liittyi jonkinlainen hetkellinen, pimeä\nmielihyvän häivähdys siitä, että se oli juuri tuo _toinen_, joka\nroikkui nuoran varassa, eikä hän itse -- tapausta katsomaan kiiruhtava\nkyläläinen.\n\nMutta suutari oli kuitenkin jo ennätetty ottaa alas hamppuköydestä\nniinkuin ryöväri ristiltä. Ja nyt häntä kannettiin yli pihan,\nyli kumisevan, vihreän pääkallonpaikan, asuinrakennusta kohti.\nHirttäytyneen tukka roikkui mustana ja vanukkeisena kasvoille, jotka\nolivat ikäänkuin sammuneet avaraan, hurjaan haaveeseen, joka sulki\npiiriinsä koko ihmiskunnan. Hänen silmänsä olivat luonnottomasti\navoinna ja täynnä vihaa, hämmästystä ja kylmää tuskaa. Karvainen rinta\nnäkyi avoimen paidan alta. Mutta tallin lattialla oli sinne tänne\nheitetty kommunistisia julistuksia, jotka olivat kuin punaisia läiskiä\nharmaalla pohjalla... Nurkassa oli muodottomaksi nuijittu monistuskone.\nPieni, ruskea juhta, josta suutari oli edellisenä iltana hieronut\nRuupen kanssa kauppaa, katsoi säikähtyneenä pilttuustaan.\n\nSuutarin vaimo, tummaihoinen Sohvi, seurasi kuollutta miestään. Hän oli\nkamala nähdä. Tukka hajallaan, puolipukeissaan, tolkuttomasti itkien ja\nparkuen. Kulkueeseen liittyi pihalta tuhkanharmaita, riippurintaisia\nämmiä. Hekin alkoivat ulista, ja kohta oli koko piha niinkuin\nneekerikraali, jossa mielettömät akat yhtyivät yht'äkkiä outoon parkuun\nja itkuun. Keltaiset kasvot olivat kääntyneet kohti hirttäytynyttä,\nja sammumaisillaan olevien silmien pohjalla hehkui liekkeinä verinen\nhurmos...\n\nRuupe syöksyi käsiään ojennellen ja ajatukset hajalla takaisin\nkujalle. Hän ei tiennyt, mitä ajatella tapahtuneesta. Aamuaurinko\nikäänkuin poltti hänen kasvojaan, sen säteet kulkivat huikaisten\nhänen olemuksensa lävitse. Hän tunsi itsensä uupuneeksi, kuolemaan\nasti. Ja samassa hänen jalkansa pettivät, ja hän lysähti polvilleen\nkujalle. Hänen yläpuolellaan aamutaivaan pohjattomuudessa hulmahteli\npunainen juova, niinkuin verinen risti... Kauempaa hänen takaansa\nkuului vaimenevaa voihketta. Auringonvalo kulki kuumana virtana hänen\nlävitseen.\n\nMutta kun Ruupe nousi ylös maasta, johon hän herpautunein jaloin oli\nvaipunut, näki hän kaukaa maantieltä, vanhan tuulimyllyn tuolta puolen,\nnousevan hohtavaa, kultaista tomua. Ihmeellisen vaiston ohjaamana\nhän lähti kulkemaan sitä kohti. Ja hetken kuluttua sukeltautui hänen\neteensä maantien mutkan takaa mustalaismatkue, jonka viimeisen kuorman\nperässä juoksi tiuhtio hevonen, valkoharjainen, väriltään ruskea.\nOdottava Ruupe näki sen kohta omituisin, aukirevähtänein silmin.\nKuusikuormainen matkue, joka oli Ruupelle aivan outo, mutta jonka hän\narveli olevan idän mustalaisia, pysähtyi hänen kohdalleen.\n\nSiinä elokuisen maantien päällä, kärpästen suristessa sumeasti\nviileissä nokkospensaissa tien sivuilla alettiin tehdä kauppaa matkueen\njäljessä tiuhtiona juoksevasta hevosesta. Siinäpä hampaita ja kavioita\nkatsottiin ja häntää nostettiin tuimalla touhulla, puheen pärinässä. Ja\nhetken kuluttua oli juhta Ruupen. Hän maksoi sen Yrtin Severi-vainaan\nrahoilla, joita hän nyt ajatuksissaan nimitti verirahoiksi. Hän\nnimenomaan aina silloin muisti, kun hän piti näitä rahoja kädessään,\nYrtin kauppiaan kamarin, yöhimmeän, jossa hän oli rahat itselleen\nanastanut... sieltä ikkunan pielestä, seinäpaperin alta...\n\nTuo _inhoittava_ ajatus kalvoi häntä nytkin asettaessaan uutta\njuhtaansa kärryjen eteen huvilatönön heinäisellä pihalla. Se ei\njättänyt häntä rauhaan, ja sitä paitsi siihen liittyi paljon muuta,\nennen anastusta tapahtunutta; se inhoitti ehdottomasti, kuvotti...\nHän kumartui yskien nostamaan rattaiden aisoja maasta. Aisat olivat\npuolittain märät ja niiden päällä oli siellä täällä keltaisia,\nliikkumattomia etanoita...\n\nSamassa astuivat mummo ja unissasaarnaajan poika ulos autiosta\nhuvilasta. Heidän silmänsä katsoivat huikaistuneina valoa, joka tällä\nhetkellä lainehti maailman yllä, ja he hoippuivat kuin juopuneet.\nKuistinpielissä suhisi vienosti ikäheinä. Ja ylhäältä kuistin\nreunamilta katsoivat murtuneet japanilaiset puutarhalyhdyt kuin\nsammuneet silmät.\n\nJa niin he sitten ajautuivat pois hylätystä huvilasta, jossa he olivat\nviettäneet monta outoa, aavemaista päivää, elokuiseen kylään. Tuo\nRuupen äsken maantiellä tapaama mustalaismatkue viipyi siellä hetken.\n\nKoira, silmäpuoli Verja, oli seurannut heitä huvilatönöstä. Se\noli ilmestynyt alakuloisena ja resuisena heinikosta ja lähtenyt\nlynkyttämään heidän jälkeensä. Nyt se istui maantiellä katsoen ainoalla\nvaisulla silmällään pitkin keltaista nauhaa, odottaen lähtöä. Se ei\nliikahtanutkaan, vaikka eräs kaunis kylän narttu kulki sen ohitse niin\nläheltä, että se melkein kosketti sitä kiiltävällä, silkkikarvaisella\nkyljellään. Verja oli kovin alakuloinen, sillä sen kyljessä vihloi\nja kirveli sen hullun isännän iskemä haava, sen silmä oli kuumaa,\nalistunutta murhetta täynnä.\n\nSitten matkue lähti kylästä. Kärryt kolisivat, juhtien harjat\nhäilyivät, naisten punakirjavat saalit välkkyivät. Tuo ihmiskolmikko,\njoka oli viettänyt muutamia outoja päiviä hylätyssä huvilatönössä,\nmuodosti nytkin viimeisen kuorman, mutta tällöin oli sitä parempi\nhevonen vetämässä kuin kylään tullessa, ruskea, virkku ja\nvalkoharjainen.\n\nLahoava huvilatönö jäi seisomaan kuihtuvan elokuisen heinikon keskelle\nhaaleana ja kummitusmaisena. Sen ovi oli viimeisten kulkijain jäljiltä\njäänyt leksottamaan auki.\n\nMutta etäällä maantiellä mietti Ruupe hirttäytyneen suutarin kohtaloa\nja sitä, mitä mahtoi olla siinä salaperäisessä, kummallisessa\npaketissa, jota tämä oli illalla kiihkeästi tarjonnut hänen\nkuljetettavakseen kaupunkiin. Kenties, aprikoi hän, kenties... Mutta\nsitten hän muisti sikin sokin heitetyt punaiset paperit ja julistukset\ntallin lattialla. Ne olivat olleet niinkuin suuria, puuhun hyytyneitä\nveriläiskiä...\n\n_Verta_, aina vaan _verta_, ajatteli Ruupe alakuloisena. Eikö hän enää\nkoskaan pääse irti verestä? Eikö hän milloinkaan pääse irti vihasta,\nkatkeruudesta ja toivottomuudesta...?\n\nRuupe katsoi jonnekin pois...\n\nJa matka jatkui...\n\nPäivien hahmot vaelsivat hänen ohitseen ohuina ja eriskummallisina\nniinkuin unessa.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA KERTOMUS\n\nMATKANLOPPU\n\n\nKesä kului kulumistaan, mutta luonnon ylivoimainen rehevyys pysyi\nyhä läsnä uuvuttavana, päälle kaatuvana. Katoavaisuuden vivahdus,\nalakuloinen ja mieltä painava, alkoi siinä kuitenkin jo näkyä. Syksy\ntuli ja viilenevät päivät, jolloin aurinko iltaisin painui suurena ja\nloistavana kaukaisuuden mustan aavikon taakse. Kylissä leikattiin eloa,\nköyryisinä leikattiin, mutta ehtoisen väsymyksen keskellä soi villisti\nja ylen riemullisesti hanuri loivien kunnaitten takana. Mutta taivaalla\noli alkanut vaikeitten pilvihevosten hillitön, syksyinen laukka, jota\njatkui päivästä toiseen.\n\nSe matkue, johon Ruupe äitinsä ja poikansa kanssa oli liittynyt, kulki\njo yhä etäisemmissä kylissä, heille osaksi vieraissa. Verja, musta,\nsilmäpuoli koira, ei seurannut heitä enää. Se oli muutamana aamuna\nkadonnut jäljettömiin. Lauri oli etsinyt sitä, mutta turhaan; sitä ei\nollut näkynyt eikä kuulunut missään. Ja unissasaarnaajan poika oli\nitkenyt muistaessaan, kuinka tuo eläin oli illalla tullut eräässä\npysähdyspaikassa hänen luokseen ja kiihkeästi nuollut hänen käsiään.\nSitten se oli hiljaa hiipinyt elokuun illan kuutamohämärään. Tämä oli\nollut jollakin tavoin omituisen haikea hetki vaikka Lauri ei ollut\nsilloin kyennyt sitä itselleen selittämään, hän oli tuntenut sen vain\nsinä hetkenä, jolloin tuo uskollinen eläin oli uponnut hänen edestään\niltahämärän paisuvaan, rannattomaan mereen. Ja aamulla sitä ei ollut\nenää löydetty. Se oli varmaan illalla vetäytynyt jonnekin kuolemaan;\nkoko matkan se oli ollut hyvin alakuloinen.\n\nJa unissasaarnaajan poika muisti jälleen huikaisevana ajatuskuvana\nhetken autiossa huvilassa, kuolleen omenapuun lähellä. Hän näki isänsä\niskuun kohotetun uhriveitsen, joka sitten sattuikin silmäpuoleen\nkoiraan -- hyvän Jumalan lähettämään karitsaan pensaassa... Tämä\nhohtava mielikuva eli hänessä jatkuvasti, se kasvoi hänen sielussaan\nomituisesti niinkuin elävä olento ja sai yhä uusia piirteitä.\n\nMutta nyt oli poika jäänyt kummallisesti yksin. Hän ei voinut enää\nojentaa pientä, laihaa kättään tavoittaakseen viereltään ystävän -- se\noli poissa... Mutta matkavankkurit ratisivat vain eteenpäin.\n\nRuupekin oli jollakin tavoin jo lopullisesti murtunut. Autiossa\nhuvilatönössä sattuneet kohtaukset eivät tosin enää uudistuneet, mutta\nhänen hermotoimintansa oli sekavaa niiden jäljiltä, vieläpä oudon\npingoittunutta, hapuilevaa, ikäänkuin alituisessa jännitystilassa. Hän\nei voinut keskittyä enää mihinkään, pysähdyspaikoissakin hän oli kovin\nrauhaton. Kuitenkin hän saattoi joskus mietiskellä pitkän hetken, mutta\nmitä, sitä hän ei koskaan sanoin ilmaissut, ei edes äidilleen, vanhalle\nmummolle, häntä uskollisesti seuranneelle. Tämä siitä huolimatta\naavisti, että suuri ratkaisu oli lähestymässä. Ja olkoon vaan, hän\nei säikähtänyt sitä, sillä hänen poikansa, vaikka hän olikin ryöväri\nja murhamies, sai kuitenkin kerran laskeutua elämän ristiltä alas ja\nkulkea puhdistavan kärsimyksen läpi Hänen valtakuntaansa... Tämä usko\npiti mummoa vielä pystyssä, hän piti siitä kiinni suurella kiihkolla,\nja pysähdyspaikoissa se keinutti hänet kipeään uneen ja ikäänkuin\nkantoi hänet mahtavilla siivillään jonnekin äärettömän kauaksi\ntaivaista kajastusta liki.\n\nMutta tämä usko ei tuonut vielä tällöin Ruupelle lohtua. Hänen täytyi\nläpikäydä vielä yksi henkisen kehityksen vaihe, sisäisen nöyrtymyksen\ntie, ennenkuin usko ikuisesta mahdollisuudesta häntä syvemmin kosketti.\n\nHylätyssä huvilatönössä vietetty aika kummitteli vielä Ruupen\ntajunnassa niinkuin painajaisuni, vaikka ei siitä mitään selvää\najatuskuvaa ollutkaan hänen mieleensä jäänyt. Koiransa katoaminen\neräässä sivuajetussa kyläkunnassa oli hänelle omituinen helpotus. He\nolivat vihanneet toisiaan autiosta huvilasta lähdön jälkeen entistä\nsyvemmin. Mutta sitten tuo musta eläin oli kadonnut, uponnut hämäryyden\nmereen, joka ilta illan jälkeen yhä syvempänä humisi heidän ympärillään.\n\nRuupesta tuntui usein siltä, että he vapaudestaan huolimatta olisivat\nvain joku harmaa, pakkotyöhön tuomittu vankijoukko, jonka molemmin\npuolin kulkivat vartijat. Ja jossakin odottivat jylhät, mustat\nkaivokset ja malmivasarain jymeä kolke. Tämä mielikuva liikkui\nhänen tajunnassaan avarana ja ahdistavana, varsinkin silloin, kun\nkajastava ilta yllätti heidät kulkemassa maantiellä ja lähestyvän yön\npainautuessa heitä liki niinkuin musta, viluinen koira.\n\nRuupen äidistä sanottiin, ettei hän ollut oikein viisas enää, näki\nusein näkyjä ja kuvitteli kaikenlaisia. Maantie tuntui upottavan,\nvaikka se olisi ollut viileän kova, tomuava, surua tunsi, vaikka\nedessä olisi ollut riemullinen kevät korkean taivaan alla. Vieläkin\nhän rakasti poikaansa eikä toisin voinut olla, rakasti kurjana ja\nonnettomana ja omassakin kurjuudessaan. Joskus tämä vanheneva nainen\nhymyilikin yksinäisyydessään. He turvaavat toisiaan, äiti ja poika.\nYhdessä he ajoivat tulista orjantappuratietä kohti kaukaisuuden sinistä\ntaivashämärää...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe kulkivat silloin jo kaukana metsäisistä kylistä kaupunkiin vievien\nvaltaväylien varsilla, junien läheisessä ja etäisessä pauhussa. Mutta\nse talo, johon matkue nyt oli ajautunut, oli kuitenkin hiljainen ja\nsyrjässä. Rautatien kiskotkin näkyivät sinne vain etäältä kiiltäen --\ntummien junien tienä.\n\nRuupe kierteli talon pihassa vilpoisten puiden alla, kellastuvassa\nruohossa. Ehtootaivaan hailakasta sineä vastaan erottui puidenlehtien\nverinen kuulto. Hän oli äsken syöksynyt siihen, syksyisten puiden alle,\ntalon tuvasta, joka oli täynnä väkeä ja ihmisruumiin tympeää hikeä.\nMutta huoneen ilma ei ollut häntä ulos karkottanut, vaikka se olikin\nhäntä vaivannut, vaan jokin muu. Hän oli nähnyt tuvan perällä sängyssä\nmakaavan _unissasaarnaajan_. Harmaan, ihmeellisen naisen hän oli nähnyt\npäässään sysimusta huivi. Unissasaarnaajatar oli kerran revähdyttänyt\nsilmänsä auki ja katsonut Ruupeen, juuri häneen luonnottomasti\nauenneiden, arvoituksellisten silmiensä ahmivalla kiihkolla. Ja sitten\noli tuo mustahuivinen, nukkuva nainen huutanut syvän hiljaisuuden halki\nikäänkuin hänelle: \"Mitä sinä varas, väkivallantekijä ja murhamies\nteet täällä? Mene sinne, missä kadotetut ovat...!\" Syvän, puristavan\nkauhun vallassa Ruupe oli tullut läpi porstuan ulos, vilpoisten puiden\nalle. Vasta täällä, syyslehtien kirpaisevassa, sairaassa kuullossa,\nhän oli rauhoittunut, mutta hämärä oli ajanut hänet kuitenkin jälleen\nliikkeelle.\n\nMustahuivinen nainen, unissasaarnaaja, oli Samun Hilta eikä kukaan\nmuu. Ruupe oli tuntenut hänet, vaikka naisen kasvot olivatkin tulleet\nkovin laihoiksi ja keltaisiksi. Niiden päälle oli pudonnut niinkuin\nnaamari, unen kummallinen, läpitunkematon huntu. Mutta Ruupe oli\nkuitenkin tuntenut hänet sen alta, oli tuntenut. Tämä kohtaus ajoi\nhänen päälleen vastenmielisten muistojen joukon, kuten tuulispää ajaa\nedellään sokaisevaa, tukahduttavaa lentohiekkaa, mutta hän koetti\nponnistautua sen alta pois, koetti saada kiinni jostakin valoisammasta\najatuksesta. Ja silloin hän töksähti veriseen vasikanpäähän, joka oli\nasetettu seipäännenään puiden alle. Taanoin päivällä, illan rajalla,\noli talossa teurastettu juottovasikka, ja silloin olivat mustalaispojat\nripustaneet vasikan poikkilyödyn pään seipääseen, josta se nyt katsoi\nalas mielettömin silmin.\n\nRuupe katsoi siihen, ja oli kuin olisi katkera huumori äkkiä syöksynyt\nesiin jostakin hänen olemuksensa syvyydestä siinä seipääseen asetetun\nverisen vasikanpään edessä. Kummalliset ajatusyhtymät töytäilivät\nhänen tajussaan huimasti ja oudosti toisiansa vastaan. Yht'äkkiä hän\npurskahti koleaan nauruun ja sanoi ääneensä:\n\n-- Ruma olet, mutta kumminkin somempi ja puhtaampi kuin Yrtin kauppiaan\nnaama! Ole siinä seipäänpäässä, jotta ihmiset saisivat edessäsi palvoa\nomaa julmuuttansa...\n\nSitten Ruupe lähti pihasta, viileiden syyspuiden alta, kulkemaan\nrautatielle päin. Heinäiseltä pihaluiskalta katsoi hänen menoaan\nseipäännenään lyödyn vasikanpään mielettömät silmät. Vasikaksi\nloihditun epäjumalan Baalin pää, jota kiihtyvässä tuulessa huojuvat\nheinänkorret ja heleät kukat rukoillen kumarsivat...\n\nJa hiljaisessa huoneessa, pihan perällä, makasi kapeassa vuoteessa\nunennäkijä-nainen päässään musta huivi.\n\nMutta Ruupe kulki rautatielle päin, ja hämärän pehmeät hiukset\nputosivat raukeasti hänen kasvoilleen. Hän ei tahtonut ajatella\nnyt mustahuivista naista, vaan tietoisesti ajatustoimintaansa\nponnistellen hän pyrki päästä hänestä irti. Ja silloin, kesken\ntämän ajatuskamppailun, hän oli näkevinään elämänsä hyvän enkelin,\nSanjan, nuoruutensa rakastetun, viittovan hänelle valkealla kädellään\npunaisessa sarastuksessa. Huomaamattaan, tajuamattaan Ruupe kulkiessaan\nviittoi hänelle vastaan, tavoittaen vihdoin jonkinlaisessa kipeässä\nhuumassa Sanjan kaukaisen hymyn... Mutta sillä hetkellä, ikäänkuin\ntuossa kuvitellussa hymyssä, hänelle selvisi, että Sanjan oli jo\ntäytynyt kuolla. Tämä äkillinen tieto iskeytyi omituisen ahdistavasti\nja kiivaasti hänen olemuksensa lävitse jättäen jälkeensä syvän\ntyhjyyden. Hän kaipasi Sanjaa sellaisena kuin oli hänet tänne maailmaan\nkerran jättänyt -- heinäiselle lakeudelle meren rannalle. Kaipasi hänen\nolemustaan, hänen silmiensä suloista välkettä ja auringon kimallusta\nhänen hiuksissaan. Niin Ruupe kaipasi, mutta havaitsi samalla kaiken\nikävöinnin, kaiken kaipauksen turhaksi. Hetken hipoi hänen mieltään\nsellainen ajatus, että elämä hänen kohdaltaan oli turhaa, hän saisi\nkadota jo. Ja taas hän muisti mustahuivisen naisen ja hänen äskeiset\nsanansa. Hän tunsi olevansa kadotettu...\n\nRuupe oli tällöin tullut väljälle, syksyiselle tasangolle, jonka halki\nrautatien kiiltävät kiskot kulkivat. Kaikkialla oli hiljaista, hämärää.\nEhtoo. Idässä jo nousi kuu. Kiskot kimmelsivät epämääräisesti; ne\nhaihtuivat hänen edestään ikäänkuin tyhjyyteen. Tätä kovaa, kapeaa\ntietä hän nyt lähti kulkemaan, kumaraisena harppoen ratapölkyltä\ntoiselle. Taakseen hän tunsi jättäneensä niinkuin avonaisen haudan,\njonka täyttämiseen ei näyttänyt hiekkaa löytyvän... Tyhjänä se ammotti,\nmustana ja tyhjänä häntä vastaan, tuskanvereksenä.\n\nYht'äkkiä Ruupe kulkiessaan heittäytyi poikittain kiskoille. Hän katsoi\npitkin rataa etäisyyteen aivoissaan viiltävä, ajatus kohisevasta\njunasta, joka kauhu-unen julmuudella kulkisi hänen ylitseen. Silloin\nsaisivat korjata hänen ruhjoutuneet jätteensä kiskoilta, ja veri\npakenisi hänen äitinsä kasvoilta. Poikakin kenties itkisi hiukan.\n\nNyt tapahtui, että Ruupe todellakin uskoi kaiken käyvän näin. Tämä ei\nhäntä säikähdyttänyt. Päinvastoin hän katsoi melkein vapautuneena kauas\netäisyyteen johtavia kiskoja, joihin nousevan kuun aavemainen valo jo\nhauraana taittui. Taivaan avara, sininen syli oli avoinna...\n\nRuupe painautui uhmassaan matalana kiskoja vastaan. Hiljaisuus ja\nehtoo. Värit himmenivät kaikkialla muuttuen lopulta kummallisen\nutumaisiksi. Hän katsoi maailmaa niinkuin savutetun lasin lävitse. Oi,\nehtoo...!\n\nSilloin alkoi kaukaa tummenevan tasangon takaa kuulua lähenevän junan\npauhua. Sieltä se tuli mustana, hiljaisuutta leikkaavana varjona. Ja\nradalla makaava Ruupe näki sen nopeasti suurenevan. Juna tuli...\n\n-- Tulkoon, tulkoon, tulkoon, hoki Ruupe ja pusersi kiskoja valkenevin\nkynsin. Hän painautui läähättäen ratapölkkyjen väliin. Pitkin kasvoja,\njotka hän oli lyönyt kiskoihin, juoksi veri punaisena juovana. Mustan\nveturin raskas hengitys kuului jo aivan läheltä. Kuului väkevänä myös\nhuojuvien, valaistujen vaunujen pauhu. Juna tuli kaukaa rannikolta\nvaunujensa ikkunoissa merisumua. -- Tulkoon, tulkoon...!\n\nRuupe vapisi koko ruumiiltaan. Hänen ojennetut, levällään olevat\nkätensä, niinkuin ristiinnaulitulla, pusertelivat yhä kiskoja syvässä,\nsynkässä riemussa, uhmassa. Jostakin lähestyvän junan vaunusillalta\nkuului laulua ja naurua. Kiihtyvä kohu löi hänen korvansa umpeen. Hän\noli näkevinään itsensä jo junan alle muserrettuna, kädet ja jalat\nmuusta ruumiista irrallaan. Hän puri katkerana hammasta.\n\nJa samassa Ruupe näki tumman junan viistoon edessään...\n\nMutta junan ollessa jo aivan lähellä, niin että se melkein peitti\nvarjoonsa Ruupen, syttyi hänessä viiltävä, tolkuton elämänhimo ja\nlähestyvän kuoleman kammo. Ja hän irroittautui äkillisellä liikkeellä\nkiskoista niinkuin ne olisivat polttaneet hänen ruumistaan ja viskautui\nradan sivuun. Hän putosi hiekkavallilta kuin jonnekin kuiluun.\n\nRuupe makasi penkereen alla hetken, katsellen viistoon ylös avaruuteen\nja tuntien olevansa muserrettu eikä kuitenkaan sitä ollut. Iltajunan\npauhu oli jo häipynyt tasankojen äänettömyyteen. Hän nousi kiroten,\npudisti hiekan vaatteistansa ja lähti hiljaa palaamaan taloon,\njossa oli mustahuivinen nainen... Kerran hän pysähtyi kumartuakseen\nkatsomaan maassa ryömivää kovakuoriaista. Hän seurasi sitä, kunnes se\nhäipyi korsien peittoon. \"Saisipa ihminenkin häipyä noin vain korsien\npeittoon\", ajatteli Ruupe jatkaessaan matkaansa. Ja kun hän oli jo\nlähellä taloa, sanoi hän vielä puoliääneen niinkuin jatkoksi äskeiseen\najatukseensa:\n\n-- Niinpä niin, poiketa vain tieltä ja kadota...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKujansuussa, joka oli karttuvaa kuunvaloa ja vaahterain varjoja täynnä,\nRuupe näki vastaansa lyntystävän kuihtuneita, keltaisia akkoja, jotka\nkantoivat käsissään mustia kirjoja, paksuja kuin hirrenpäät. Näistä\nkirjoista oli unissasaarnaaja taanoin tuvassa määrännyt veisattavat\nvirret. Nyt oli talo siis hiljentynyt. Mutta jokohan mustahuivinen\nnainen oli viety toiseen kylään?\n\nHarmaitten akkojen jalat suhisivat vaisusti ehtootiellä. Pienissä\nrotansilmissään haipuva hurmos he kantoivat käsissään mustia kirjoja.\nIhmeellisiä asioita oli Samun Hilta jälleen unissaan puhunut Ruupe\nseisoi kujan laidassa katsellen ohitseen kulkevaa akkalaumaa niinkuin\njotain outoa maailmanlopun-saattoa. Vasta sitten, kun viimeinen eukko\noli ärhennellen häipynyt virsikirjoineen tasangon iltaan, lähti Ruupe\ntaloon.\n\nPihassa nostettiin juuri unissasaarnaajaa, mustahuivista naista,\nodottaville kärryille. Hän näytti olevan yhä vieläkin jonkinlaisen\nhorroksen vallassa, vaikka huulien yli oli jo laskeutunut niinkuin\nviileä käsi ja unen pehmeä naamari oli riistetty kasvoilta. Emäntä\nseisoi kärryjen vieressä pitäen kädessään loimottavaa lyhtyä, vaikka\nkuukin jo valaisi kulottuvaa pihaa, tosin vielä hyvin köyhästi.\n\nRuupe, karttaen visusti lyhdyn valoa, sen kapeaa juovaa, kiersi taempaa\npuuhun sidotun juhtansa luokse. Oli alkanut tuulla, se huojutti\nhennosti tummia puita ja heilutti unissasaarnaajattaren mustaa huivia.\nRuupe seisoi yskien ja sairaana vilpoisten, kellastuvien puiden alla\nkatsoen tuota ihmeellistä huivia, joka oli kuin kuoleman siipi...\nHän katsoi sitä kuin lumottuna, paikaltaan liikahtamatta. Ja samassa\nrattaat lähtivät kolisten liikkeelle. Mustahuivinen nainen häipyi\nvuorostaan ajomiehen rinnalla tasangon iltaan, eikä Ruupe häntä enää\ntämän jälkeen nähnytkään.\n\nTullen esiin huojuvien puiden alta kysyi Ruupe pihassa yhä seisovalta\nemännältä, oliko unissasaarnaajan nimi Samun Hilta, mustahuivisen\nnaisen, joka äsken oli lähtenyt talosta pois. Vaimo katsoi häneen\npitkään. Hänen kasvonsa olivat harmaat ja tylyt, liikkumattomat.\n\n-- Oli, vastasi hän vihdoin ja sammutti samassa lyhdyn aivan kasvojensa\ntasalla.\n\nKuun hopeinen valo vallitsi nyt ylivaltaisena pihaa. Ruupe vaipui\nniinkuin hitaasti jonnekin.\n\nMustalaisleuhkoja alkoi kokoontua pihaan, kuka kylästä, kuka sisältä\ntalosta. Vihdoin tulivat myös Ruupen äiti ja poika. Juhdat irroitettiin\npuista ja matkue lähti ajamaan pois. Tasangon iltaa riipoivat\nohikulkevien junien valot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuupen olemusta kulutti tauti. Hän yski usein kumeaa, syvältä rinnasta\nnousevaa yskää, ja joskus oli kevyiden matkavankkurien pohjassa\nhänen kohdallaan punainen, laajeneva veritäplä... Ja jonakin elokuun\nkohtana, päivän ollessa sumea ja tuulinen sekä kuihtuvien kukkien\nkuolemankatseita täynnä, kirposivat yht'äkkiä solmuiset ohjasnuorat\nRuupen käsistä hänen lyyhistyessään kärryjen pohjalle kuin halvattu.\nPunainen verisuihku syöksyi hänen suustaan, ja hän muuttui kasvoiltaan\nkovin riutuneeksi ja harmaaksi, melkein keltaiseksi.\n\nMummo tarttui nyt säikähtyneenä ohjaksiin, ja matkue pysähtyi\nvastahakoisesti. Kohtaus meni kuitenkin pian ohitse, mutta se\nmuodostui joka tapauksessa jonkinlaiseksi taitekohdaksi, sillä Ruupen\nruumiillisessa ja sielullisessa tilassa tapahtui tämän jälkeen\nasteittainen luhistuminen. Hän oli alati kuin kuumeessa, puhui\nunissaan öisin, valitti ja voihki ääneensä. Jokin musta, raskas muisto\ntäytti hänen riutuvan henkensä selittämättömällä pelolla ja kauhulla,\nenenevällä painolla. Jostakin muille tuntemattomasta syystä hän\nunihoureissa kutsui usein luokseen Musta-Iivaria saadakseen hänelle\npuhua. Tähän Ruupen öiseen kutsuun sisältyi semmoista kuumeista\nkiihkoa, että se synnytti oudon puistatuksen sitä kuuntelevan mummon\nolemuksessa. Hän vaipui aina silloin kummallisiin mietteisiin.\n\nSitten muutamassa kylässä he saivat vihdoin kuulla, että vähää ennen\noli siitä kulkenut ohi eräs toinen mustalaismatkue, jossa oli ollut\nmyös Musta-Iivari, Ruupen kiihkeästi kaipaama kiertolaispappi. Matkue\noli jo kyllästynyt Ruupen öisiin hourailuihin, alkoi kiiruhtaa nyt\nedelläajavain mustalaisten jälkeen siinä toivossa, että Musta-Iivari\nvoisi vaikuttaa rauhoittavasti pian kuolevaan Ruupeen, jos hänet käsiin\nsaataisiin. Kaikki olivat alkaneet omituisesti kammoa Ruupea, sillä\nyleisesti uskottiin häneen menneen riivaajan. Hän oli matkan varrella\nkäynyt yhä huonommaksi; hän ei jaksanut enää kunnolla ajaa, mummon ja\nunissasaarnaajan pojan oli pakko aina vuoronperään tarttua ohjasnuoriin.\n\nMummon pieni, kokoonlyyhistynyt olemus oli tänä päivänä ikäänkuin\ntäynnä ihmeellistä suhinaa ja odotusta. Hän tunsi sisimmässään kaiken\najautuvan heidän kohdaltaan nyt suureen ratkaisuun.\n\nMatkue ajoi juosten kärrynpyörien laulaessa keltaisella tiellä tuimaa,\nonttoa laulua. Taivaalla vyöryivät uhkaavina pilvien kaleerit. Ennen\npitkää leiskuivat salamat heidän yllään; ne liukuivat sähisten pitkin\ntaivaankantta, ja mahtava jyly kiiri pilvestä pilveen. Välillä taas\noli aivan hiljaista, punaiset puunlehdet vain suhisivat alakuloisilla\nmäillä kylien äärillä. Varjot tihenivät kaikkialla. Tuli syvä,\netäisesti kajastava, odottava hämärä. Pilvet taivaalla törmäilivät\ntoisiinsa. Alkoi sataa, tiheästi, kohisemalla. Synkeä hiljaisuus sammui\nrankkasateen ääneen. Sen alta he ajautuivat juhtien kiskomina vihdoin\nkylään, johon he läpimärkinä majoittuivat.\n\nRuupe oli silloin jo hyvin lopussa, hänen kasvonsa olivat keltaiset ja\nsuupielet veressä. Hänet kannettiin kuumeisena erään talon asumattomaan\nkammiotupaan, jonka ulkoseiniä kaatosade nyt armottomasti siveli.\nTaivas aukeni silloin tällöin punaiseen, säihkyvään valoon. Kumea\njyrinä kaikui yhä taivaanrannasta toiseen.\n\nKammion harmaalla seinustalla värjötteli lammaslauma tiuhassa\nkasassa. Emojensa kyljissä tähyilivät pienet suviset karitsat kovin\nsäikähtyneinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän matkan päässä kylästä itään, pienellä aukealla, oli toinen matkue\npystyttänyt rieputelttansa. Siellä oli myös Musta-Iivari, joka kaksi\nvuotta sitten oli lähtenyt merenrantakaupungista etsimään niinkuin maan\npäältä häipynyttä Ruupea, voidakseen tältä saada, jos se osoittautuisi\nmahdolliseksi, vihdoinkin lopullisen selvyyden vuosientakaisesta\nmurhatapauksesta. Kenties häntä oli ajanut lähtöön myös toivo nähdä\nvielä kerran eräs vanheneva ihminen ja saada puristaa hänen kuihtunutta\nkättään yli tyhjyyteen kaatuneitten vuosien...\n\nJa nyt lähenivät loitolla toisistaan kulkeneet tiet suurta\nyhtymäkohtaansa.\n\nSamana iltana, sateisena ja myrskyisenä, löi Ruupe kuumehoureisena\npientä, runsashiuksista poikaansa päähän ja huusi luokseen\nMusta-Iivaria, jolle hän tahtoi kertoa jotain \"hyvin tärkeää...\"\n\nUlkona jätti elokuu hyvästejään. Huomenna aukenisi jo syyskuun ovi\nhämäränä ja arvoituksellisena.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA KERTOMUS\n\nMAANTIELLÄ KULKEVA SANA\n\n\nRappiolla oleva pappi -- onko mitään surullisempaa näkyä...?\nMusta-Iivaria pidettiin yleisesti tällaisena pappina. Hänellä olivat\nkaikki rappioon liittyvät tunnusmerkit, niin sanottiin. Hän kulki\nkuluneissa vaatteissa; hän oli vailla pysyvää tointa; hän joi toisinaan\nhumalaan asti; ja, viettäessään levotonta elämää, hän saattoi pysyä\nusein tietymättömissä kuukausimääriä. Missä hän silloin kulki ja\nmaleksi, ei tiedetty.\n\nHäntä kutsuttiin Musta-Iivariksi tumman ihonvärinsä vuoksi ja myös\nsiitä syystä, että hän oli suurimman osan elämästään toiminut\nnimenomaan mustalaisten ja yhteiskunnan pohjamaailman keskuudessa.\nHänellä oli omituisen laihat, uurteiset, melkein kuluneet kasvot,\njoista silmät loistivat kirkkaina, levottomina ja mietteliäinä.\n\nMerkillinen mies hän oli monessa suhteessa, pilkattukin outojen\nkuvitelmiensa tähden. Saattoi hän esimerkiksi kuvitella sodat\njoskus olemattomiksi ja ikuisen rauhantilan maan päälle, jolloin ei\nsurma-asetta välkkyväistä nostettaisi ihmisten riitoja ratkaisemaan,\nvaan kaikki riidat, suuret ja pienet, selviäisivät kansakuntien\nyhteisissä neuvotteluissa. Näin hän mietti, mutta ratki hullua oli tämä\najatuksenjuoksu olevinaan niiden mielestä, joiden aivot kuvitelmittakin\nelivät. Mutta Musta-Iivari vain mietti, eli ja saarnasi. Ei edes\neläintä olisi Musta-Iivari antanut surmata, niin laajaksi ja kaikki\nkäsittäväksi oli hänen sielunsa ajatuksissa muodostunut luomakunnan\nrauha. Kangaskengissä ja säärystimissä hän kävi, jotta eläintä ei\nolisi tarvinnut hänen tähtensä surmata ja nylkyrin veistä heiluttaa\nsen nahkan riistämiseen hänen kenkänsä aineksiksi. Niin oli tämä kauan\nyhteiskunnan pohjamaailman keskuudessa vaikuttanut pappi vääntynyt\nelämänkuvitelmiltansa erikoiseksi ja muista poikkeavaksi, että\nhäntä pidettiin melkein hulluna. Kuitenkin hän oli viisas ja paljon\nlukenut hyvä ihminen, joka muiden ja omankin mielensä lohdutukseksi\nsaattoi ne ihmiset, joiden kanssa kosketuksiin hän vaelluksillaan\ntuli, kauneuden ja hyvyyden vaikutuspiiriin. Tolstoin syvällinen,\npohjaton inhimillisyyden julistus, johon hän oli jo yliopistoaikoinaan\nkiintynyt, ikäänkuin ruumiillistui hänessä, samalla kun hänessä eli\nFranciscus Assisilaisen suuri nöyryys ja rakkaus kaikkeen elolliseen.\n\nMusta-Iivarin kuluneeseen, pintapuolisesti katsoen rappeutuneeseen\nolemukseen kätkeytyi älykäs, tavattoman valpas ja avara henki. Paitsi\njumaluusopillisia kysymyksiä, rannattoman kaikkeuden ongelmia,\njotka olivat häntä lähinnä, saattoi hän syventyä hämmästyttävällä\nennakkoluulottomuudella elämän moninaisiin ilmiöihin, olivatpa ne\nminkälaatuisia tahansa, sekä kirjallisuuden ja taiteen olemukseen. Ja\nmissä ikinä hän vain tapasi ikuisen kauneuden heijastuksen: luonnossa,\njoka on kaiken perusta, ihmisen vaelluksessa tai kirjallisuuden\nlehdillä, se aina herätti hänessä vilpitöntä iloa, jopa liikutusta.\nPitkillä monivuotisilla vaelluksilla hän oli muodostanut itselleen omat\nlakinsa, omat mittapuunsa, joiden mukaan hän ajatuksissaan luotaili\nMaapalloon sidotun ihmissuvun elämää ja sen lopullista epämääräistä\nkohtaloa. Iäistä valoaan kipenöivä ääretön tähtitaivas oli antanut\nnäille mietteille joskus yön kylmänonnellisina hetkinä omituista\navaruutta ja syvyyttä.\n\nMonta pitkää vuotta Musta-Iivari oli jo elänyt kiertolaisen koditonta\nelämää. Kuitenkin hänelle oli meren äärellä olevassa kaupungissa, sen\nlaitaosassa, eräässä vanhassa talossa Meri-kujan varrella monivuotinen\nvuokrahuone, missä hän säilytti lukuisat kirjansa ja vähäiset\ntavaransa. Täällä hän toisinaan vietti muutamia päiviä, leväten,\nmietiskellen ja ahkerasti tutkistellen karttuvan kirjastonsa niteitä,\nkunnes hän jonakin päivänä taas hävisi omille teilleen, jatkamaan\nkummallista kaksoiselämäänsä maailmassa.\n\nJa joskus, Musta-Iivarin kulkiessa vieraan puutarhan ohi, saattoi\njonakin ohikiitävänä hetkenä loistavien unikoiden katseet hänet oudosti\nhavahduttaa. Hän vastasi niiden katseisiin ajatusta kiusaavalla\nsurumielisyydellä. Jokin hetkellinen aistimus, jokin ohimennen tehty\nhavainto voi hänen mieleensä palauttaa muistoja, synnyttää hänen\nraunioituvan olemuksensa syvyydessä elämän ja kadotetun intohimon\nhuudon, veressä kohisevan kaipauksen huudon, vaikka hän oli uskonut\nsen jo iäksi sammuneen. Alitajunnan hämäristä kuiluista nousivat\nsilloin esiin muistot siltä ajalta, jolloin saatana häntä kosketti\nintohimon oksalla. Hänen alaston intohimonsa erääseen mustalaistyttöön,\nnuoreen, mustasilmäiseen suntionkasvattiin, oli silloin ollut kaikkien\ntiedossa. Myrskypilvien kiertoa taivaalla! Oi unohduksen syvyyttä,\nintohimon väkevyyttä, lankeemuksen häpeää! Pappila, kaukainen ja\nyksinäinen. Suntion punainen talo, mieletön, hurja pappi ja nainen,\nvilli, kyltymätön... Kukkien uuvuttavaa tuoksua pienestä puutarhasta.\nPunaisten unikoiden tuoksua... Öistä, pehmeää hämärää, avaruuden\nsalaperäistä, ylhäistä välkettä... Koko yö täynnä naurua, syvää\nhurmiota, ihanaa juopumusta... Hän muistaa itsensä vielä sellaisena,\nkuin hän silloin oli: nauravana, silmät palaen, musta tukka sekaisin,\npapinkauhtanalla viinitahroja...\n\nIntohimoon liittyi myöhemmin rakkaus, toiseen inhimilliseen olentoon\nkohdistuva ihmeellisen syvä, tuima kaipaus, koko olemuksen täyttävä.\nMutta suurta vääryyttä hänelle silloin tehtiin: hän menetti\nkappalaisentoimensa etäisessä, hiljaisessa kappeliseurakunnassa,\nsai tuomiokapitulilta julkiset nuhteet -- anteeksiannosta ei ollut\npuhettakaan. Hänet, Musta-Iivarin, haluttiin kertakaikkiaan painaa\nnäkymättömiin. Suurta vääryyttä hänelle silloin tehtiin. Hänen\nmaatessaan ankaran kuumetaudin kahleissa, mustassa, mutta vapahtavassa\ntajuttomuudessa, vieraaksi käyneessä kappalaisen puustellissa, ajettiin\nHalvarin Kirsti, suntion kasvatti, lasta odottava, herjaten pimeälle\nmaantielle, tuulien kohtuun.\n\nMaantielle, väljälle ja loputtomalle, lähti parannuttuaan\nMusta-Iivarikin. Hänen eteensä nousivat hohtavat ja nöyrät tiet,\nikäänkuin taivasta kohti kohoavat. Mustalaisten vaellusvankkurien\nkohina täytti seudut kumealla, rauhattomalla pauhullaan. Hän oli\nmukana, yksi joukosta, virkaheitto pappi. Nöyryyden armahtava aalto\noli häntä jo koskettanut. Hän oli löytänyt jumaluuden, pyhän ja\nhuimaavan, ilman temppeliä, ilman rukousparkunaa, ilman virrenpätkää...\nNäinä sisäisen tuskan aikoina Musta-Iivari lopullisesti nöyrtyi, hän\nkasvoi irti itsestään, unohti pyyteensä, unohti katkeruutensa, ja niin\nhänestä oli vähitellen tullut se, mikä hän nyt oli: nöyrä, hiljainen,\nviisas vaeltaja, avara, ennakkoluuloton maailman tarkastelija, joka\nsovittaakseen kuohuvan varhaismiehuutensa synnin, oli antautunut\nmustalaispapiksi, rauhattoman kulkurikansan henkiseksi nostajaksi.\nHänestä tuli maantiellä liikkuva ruumiillistunut Sana, kaivattu ja\nodotettu. Hänen elämänsä yksi keskeisimpiä toiveita oli, niinkuin\nsanottu, saada tavata vielä kerran Kirsti Halvari, puristaa hänen\nkeltaista, vanhentunutta kättänsä yli kylmän ja tyhjän, saada hänen\nhimmentyvien silmiensä tuikkeesta etäinen anteeksianto. Mutta\ntämä toive oli tähän asti osoittautunut turhaksi; hän ei ollut\ntavannut etsimäänsä, ei ollut löytänyt muinoin rakastamaansa olentoa\nyhteiskunnan pohjamaailman syvyydestä, vaikka jo kolmekymmentäseitsemän\nvuotta oli etsinyt. Kolmekymmentäseitsemän vuotta etsimistä, tuimaa\nsisäistä kamppailua, nöyrtymistä, asteittaista kirkastumista,\nvuori-ilmaa... Aika kohisi kaiken ylitse niinkuin mahtava, kaukainen\nvirta, jonka alkujuoksusta ihminen ei mitään tiedä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin kaksi vuotta sitten oli Musta-Iivarissa alkanut itää myös\najatus saada vihdoin selvyys eräästä vuosientakaisesta rikoksesta,\njosta aiheutuneessa oikeudenkäynnissä hän oli ollut yhtenä\ntodistajana ja syytettyinä Ruupe sekä muuan poliisilaitoksen sellissä\nmerenrantakaupungissa oikeuskäsittelyn aikana punajuovaiseen huiviinsa\nhirttäytynyt lahkolainen, Virsi-Aaleppi, Severi Yrtin aikoinaan\nomistaman pienen laitakaupunkilais-lihakaupan myyjä, joka sitten\noli julistettukin syylliseksi kauppiaan murhaan. Musta-Iivaria oli\njo silloin kalvanut ajatus, että kysymyksessä oli _tuomiovirhe_. Ja\nmyöhemmin, muistellessaan käyntejään Ruupen luona sellissä oikeusjutun\naikana, oli tämä käsitys hänessä vain vakiintunut. Virsi-Aaleppi oli\nollut kyllä omituinen, kiihkomielinen lahkolainen, mutta Musta-Iivari\nuskoi siitä huolimatta lujasti hänen sisäiseen syyttömyyteensä. Ja\nhän toivoi totuuden kerran päivien hämäristä tunkeutuvan esiin omalla\npainollaan, alastomalla voimallaan.\n\nTuon eriskummallisen laitakaupungin liepeillä asuneen kauppiaan murha\noli vähitellen kietoutunut noilla kaukaisilla merenrantatienoilla\nomalaatuiseen, suorastaan legendamaiseen hohteeseen. Muiden tällaisten\ntapausten muisto vähitellen kuihtui, tämän ei. Se kaivautui esille\nvuosien kuluessa monenlaisissa muodoissa, väliin uskottiin sitä, väliin\ntätä. Siitä puhuttiin: se oli monien hurjien juominkien keskustelun\naiheena, kapakkajuttuna käytetyimpiä. Ja ahtaissa, likaisissa\nihmiskopeissa laitakaupungilla rukoilivat vanhat, tuimat lahkolaisakat:\n\"Ole armollinen, Herra Jeesus, kalliitten haavojesi tähden,\nuskonveljellemme, sillä hän on syytön siihen, mistä hänet tuomittiin.\nOikean syyllisen Sinä kyllä tunnet.\" Julkisesti näissä kiihkomielisissä\nlahkolaispiireissä aina tällöin viitattiin Ruupeen, oikeaan syylliseen.\n\nOmituisemmin, ikäänkuin jollakin tavoin _läheisemmin_ oli tähän jo\netäälle jääneeseen murhatapaukseen aina suhtautunut Musta-Iivari.\nPaitsi sitä, että hän oli ollut jutussa eräänä todistajana, liittyi\ntähän kaikkeen vielä ihmeellinen, raskas alitajuinen aavistus, joka\npani hänet kiihkeästi toivomaan lopullisen, vääjäämättömän totuuden\nesille tuloa. Kuta kauemmaksi vuodet kuljettivat tuon kummallisen\ntapauksen muistoa ja kuta synkempään hämärään se peittyi, sitä\nkiihkeämmin Musta-Iivari siinä kaipasi totuuden kajastusta. Se oli\nvähitellen täyttänyt hänet kokonaan, se ikäänkuin työntämällä työnsi\nhäntä jotain kohti...\n\nJa kaksi vuotta sitten Musta-Iivari oli lähtenyt merenrantakaupungista\netsimään käsiinsä Ruupea, saadakseen vihdoin kuulla sen, mitä tämä\nkaikesta päättäen sisäänsä kätki. Häntä kannusti tässä etsimistyössä\ntuo ihmeellinen alitajuinen tunto, joka viimein oli herännyt\ntietoiseksi pyrkimykseksi. Alaston murhatapaus sinänsä ja totuuden\nilmi saaminen siinä ei tuossa sisäisessä pyrkimyksessä, joka hänessä\neli, ollut kyllä enää ylivaltaisesti keskeisenä, vaan siihen oli\nvielä lisäksi liittynyt jotain muuta, jotain hämärää, piirteetöntä ja\narvoituksellista, joka täytti hänet kummallisella, ennentuntemattomalla\nodotuksella.\n\nSilloin oli syksy, niinkuin nytkin, kun Musta-Iivari oli lähtenyt\nkaupungista. Hän oli suunnannut sumeassa kirkkaudessa kulkunsa\npohjoiseen vievälle maantielle, joka alussa meren rantaa seuraten\nliukui keltaisena nauhana kaukaisuuden hiljaisia, himmeitä kyliä kohti.\nSieltä olivat ikäänkuin kajastaneet häntä vastaan jo lopullisina hänen\noman kohtalonsa tulet, joiden johtamana hän sitten olisi kerran kulkeva\nsinne, missä ihmishenki, kahleista irtautuneena, saa syöksyä ikuisuuden\nvaltapiiriin...\n\nMutta tällä matkallaan olisi häntä kohtaava vielä moni kohtalokas\nseikka, uusi väkevän kärsimyksen jakso, jonka kestäessä häntä viimeisen\nkerran olisi syvemmin koskettava synkeä ajallisuuden henkäisy. Mutta\nse olisi samalla oleva myös uusi askel lähemmäksi elämän totuutta,\nlähemmäksi kärsivän ihmissielun sarastusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli siis syksy ja tuulessa punaisin lehdin häilyvät puut, kuihtuva maa,\nsekä öisin oudosti kajastavalla taivaalla kuunsirpin satuinen käyrä.\n\nTiet lähenivät yhtymäkohtaansa; ne tulisivat kulkemaan ristiin niinkuin\npovarin silmien edessä kulkevat ihmiskäden kohtaloviivat...\n\nMusta-Iivari oli kulkenut väliin yksin loputtomilla, tuimanharmailla\nmaanteillä, väliin meluavissa, riemunraskaissa mustalaismatkueissa,\njotka remuten kulkivat etäisyyden sinihimmeää, pakenevaa seinää\npäin. Päivän kadottua illan punaiseen liekkimereen, pysähtyi matkue\ntavallisesti maantienvarren taloihin tai jollekin aukealle kedolle\ntaivasalle, ja silloin Musta-Iivari luki kaistan mustakantisesta\nkirjasta, hakasilla varustetusta, sekä puhui kuuntelevalle joukolle\nlukemansa johdosta. Usein tällöin tuli myös paikalle vanhoja,\nkumaraisia akkoja läheisistä kylistä. Istuutuen heinikkoon, matkan\npäähän mustalaisista, he jäivät tuhkanharmain kasvoin kuuntelemaan\nvaeltajapapin sanoja. Tuntui kuin maiseman halki koukerteleva\nmaantiekin olisi niitä vaieten kuunnellut, niin oli hiljaista kaikki,\npysähtynyttä, suvi-illan suhisevat äänet vain. Ja Musta-Iivari näki\nympärillään monenlaisia kasvoja, toisilleen vastakkaisia, hän näki\nnuoria kasvoja, joissa elehti rauhattomuus ja odotus; näki vanhoja\nkasvoja, kuluneita, päivän uurtamia, joihin jo kummallisen alastomana\nheijastui tuhkaksi muuttuminen. Hänestä oli omituisen huikaisevaa nähdä\nnäitä elämän ja katoavaisuuden ristiheijastuksia ihmiskasvoissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tuo ilta, jolloin se matkue, mihin Ruupe äitinsä ja poikansa\nkanssa nyt kuului, oli ajautunut ukkosen ja rankkasateen alta väljään,\nkaikuvaan mäkikylään. Vähää ennen tätä oli Musta-Iivari alkanut puhua\ntoiselle mustalaisjoukolle pienellä aukealla, kylän ulkopuolella.\nRieputeltat oli jo silloin pystytetty totisen, kokonaan harmaan ja\nuhkaavan taivaan alle.\n\nMutta kesken Musta-Iivarin puheen nousi äkisti tuo myrsky, huikea\npyörre, joka yllätti Ruupen, mummon ja unissasaarnaajan pojan sekä\nmuun matkueenkin kaukana tiellä. Se tempoili rajusti telttojen seiniä,\nhuojutti puita ja syöksyi kohisten yli tasangon. Musta-Iivarin ääni\nhukkui tuulen tohinaan. Jokin etäinen salama leimahti avaruuden\ntummuudessa, leimahti Ja kuoli pois. Värit tummenivat kaikkialla.\nEtäisissä kylissä, loivien kumpujen ja tasankojen äärillä, haukkuivat\nkoirat.\n\nSilloin Musta-Iivari sulki kirjansa ja meni maantielle, jota tuulien\nlaineet nyt vinhasti pyyhkivät. Hiekkarakeiden lentäessä hänen\nmustalle, kuluneelle kauhtanalleen, hän väsyneenä mietti, kuinka pieni\nja voimaton on loppujen lopuksi ihmisen ääni elämän ja avaruuden\nkaikkeudessa. Sen synnyttämä kaikukaan tuskin tavoittaa ikuisuuden\novea. Mutta sitten hän havahtuen ravisti tämän epäilyksen mielestään.\nHän, joka kuulee pienen madonkin vaikerruksen mullassa, miksi ei Hän\nsilloin kuulisi ihmisen ääntä, vaikka se olisi heikko kuin pisaran ääni\nvaltameren aallokossa.\n\nHänen näitä mietiskellessään taukosi myrsky yhtä äkisti kuin se oli\nalkanutkin. Tuulien laineet vetäytyivät pois ja tuli aivan tyyni. Mutta\netäämpää aukean laidasta kuului nyt akkojen torua. Kivellä istuen\nhuusi siellä muudan ikivanha mustalaisämmä käheästi, että Jumala oli\nvihoitettu ja sillä he olivat vetäneet päälleen myrskyn, joka oli\nkaatanut heidän kankaiset asumuksensa ja keskeyttänyt rukoushetken.\nHän oli Tuurin mummo, hampaaton velho, joka oli kiertänyt maanteitä\nkohta sata vuotta. Kyyryssään, jalat käppyrässä, akka tavallisesti\nistui kärryjen pohjaheinissä seuraillen puolittain sokein silmin\nmaantien loputonta nauhaa. Nyt hän oli äkeissään siitä, kun hän oli\nkuullut Verkon ukon koko rukoushetken ajan hieroneen hevoskauppaa\naukean laidassa, ukon pojan samaan aikaan nauraen tunkiessa vanhan\nkaupattavana olevan valakan suuhun resuista virsikirjaa muka\nleivänpalasena. Näin olivat tehneet jumalaton isä ja poika. Ja siitä\naiheutui Jumalan myrsky, pauhasi Tuurin ämmä vääntynein ikenin, ja\nse jatkuisi vielä yöllä, elleivät taivaan tuulimerkit petä. Mutta\nsyntinen, hilpeä Verkon ukko ei välittänyt ämmän puheista, vaan alkoi\noitis rämeällä äänellä toisille kertoa tarinaa Kulkuri-Heikistä,\njoka kerran entisvuosina oli myynyt akkansa Lörö-Erkille, muulilla\nkulkevalle kulkukauppiaalle, saaden hinnaksi kaksi markkaa ja puolen\ntuoppia viinaa. Ei ollut hinnalla pilattu se akka, ja kohta siinä\nmaantiellä, vanhan muulin vetämillä ratasresuilla kuivan nummiheinän\npäällä, he olivat painuneet yhteen kuin pukki ja kuttu... Mutta yksin\njäänyt Kulkuri-Heikki oli päissään remunnut suvisissa kylissä.\n\nTuurin mummo oli kuitenkin puhunut totta. Tuskin oli kaatuneet teltat\nuudelleen pystytetty, kun puhkesi äskeistä voimallisempi myrsky\nja sade. Hämärsi. Hämystä kuulsivat väljillä pelloilla kuhilaiden\nkeltaiset, vaikenevat saatot. Kylä, jonka läheisyyteen oli pysähtynyt\nmustalaisten kirjava joukko, oli syvällä sisämaassa. Tuulien mukana\nhäilyi tänne vain joskus huimaavan kaukaa merestä raskas henkäisy,\nsieluun tunkeva.\n\nMusta-Iivarin resuinen kangasmaja oli hiukan etäämpänä aukean laidassa.\nSinne hän vetäytyi hetken maantiellä taivaan mitatonta lakeutta\ntarkkailtuaan. Läheisen kylän yläpuolella oli musta, läpinäkymätön\npilvi, josta silloin tällöin välähti salaman hohtava piirto. Ilma\noli raskas, siihen kätkeytyi niinkuin synkkää odotusta. Satoi yhä\nvinhemmin. Kuorma-auto kulki kumisten maantiellä häviten outoon,\npunertavaan kajastukseen. Jossakin telttarievun kätkössä itki lapsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMusta-Iivari ei saanut unta. Tuuli huojutti teltanseiniä, joihin\nsadepisarat raskaasti putoilivat. Suuri kohina, pauhu ja ukkosen\nlähenevä jyrinä täytti maailman. Hän olisi voinut mennä yöksi\nläheiseen kylään, mutta hän ei ollut halunnut sitä tehdä. Elämällä\nnäin mustalaisten ja muiden kulkurien parissa hän uskoi pääsevänsä\nlähemmäksi maantien kansaa, lähemmäksi sen sisäistä olemusta,\nrauhatonta ja mystillistä, joka kaikilla säikeillään on yhteydessä\nväkevän, salaperäisen luonnon kanssa.\n\nMustalaiset pitivät Musta-Iivaria jo ikäänkuin joukkoonsa kuuluvana.\nHän ei toiminut yksinomaan sielun, vaan myös ruumiinkin parantajana.\nSairauden varalta oli hänen laukussaan aina rohtoja, joilla hän\nlääkitsi milloin lasta, milloin vanhusta. Aina kun hän ilmestyi näiden\nkiertolaisten pariin, kävi heidän ylitseen niinkuin salainen hyvyyden\nhenkäisy, joka kirkasti tummat, maantien tuulissa kovettuneet kasvot.\nJa matkueiden naiset näkivät hänessä hyväntekijänsä. Musta-Iivari oli\nmonella tavoin auttanut ja tukenut heitä; missä hän vain oli tavannut\nyksinäisen, miehen hylkäämän naisen lapsineen, oli hän lempeästi\npuhunut miehelle tästä. Monta paria hän oli näin vihkinyt -- kaksi\nihmistä, jotka nyt ajoivat samoilla vankkureilla elämän väljässä\nrannattomuudessa... Tällainen oli tämä lempeä Kristus-kasvoinen mies,\nMusta-Iivari, yhteiskunnan pohjalle vaipunut pappi, jonka poliisit\nolivat kerran muka irtolaisuuden vuoksi pidättäneet, mutta sitten\nerehdyksensä havaittuaan hänet jälleen vapaaksi laskeneet. Hänellähän\noli työnsä. Hän oli maanteillä kulkeva Sana...\n\nSade ja myrsky oli hetki sitten tauonnut, ukkonenkin jyrisi jo loitolla\nidässä. Oli seurannut syvä äänettömyys, vaivaava, päällekaatuva.\nMusta-Iivari kuunteli jokainen aisti valveilla. Jotakin oli tulossa\n-- peruuttamattomasti. Se lähestyi elokuun kuultavasta hämystä\npeloittavana, muodottomana, koko elämän täyttävänä. Suuri tuska viilsi\nMusta-Iivarin sielua, tuska ja hätä. Oli kuin ammoin kylvetty vilja\nolisi vitkaan kypsynyt leikattavaksi.\n\nSilloin hän tiesi, että suuri suru odotti jossakin liittyäkseen hänen\nseuraansa. Hänen elämänsä viimeksi kuluneena aikana oli ollut niinkuin\nkalsea, tyhjä ikkuna, johon äkkiä ilmestyvät kasvot, murheellisina\nja säikähdyttävinä. Kuitenkin valui Musta-Iivarin mieleen vähitellen\nomituinen, tunnoton rauha, ja hän jäi vain _odottamaan_... Sillä välin\nelokuun viimeinen, musta ja myrskyinen yö kulki eteenpäin, niinkuin\nkulkevat hämärällä tiellä tummat vaunut, joissa on ruumis...\n\nSamassa Musta-Iivari jälleen kuuli ulkoa liekahevosten liikehtimistä,\nja nuo äänet saivat hänet miettimään mustalaishevosen kohtaloa, jota\nusein kovaksi valitetaan. Mutta mikä on mustalaishevosella hätänä?\nSillä on maantie jalkainsa alla, maisemien humiseva vapaus ympärillään,\nyläpuolellaan taivaan kirkkaus ja ketojen heinä syötävänä. Mikä on\nsillä hätänä? Mutta toista on kaivoshevosen kohtalo maailman suurilla\nkaivosalueilla. Kun se kerran hissillä lasketaan hiilikaivoksen\njärkyttävään pimeyteen, ei se enää milloinkaan pääse maan kukkivan\nkauneuden keskelle... Kuolemaansa asti se saa vetää hiilikuormia\nmutkaisissa, ahtaissa käytävissä.\n\nOmasta itsestään irti päästäkseen Musta-Iivari näitä mietiskeli. Ja\nkun sitten jonakin aamuyön hetkenä teltanovi yht'äkkiä reväistiin auki\nja joku kutsui häntä ulos, ei hän säikähtänyt, sanomaton väsymys vain\nuhkasi lyödä hänen jäsenensä kasaan. Sateen ja ukonilman vuoksi hän\noli nukkunut tänä yönä vaatteet yllään, koska rieputeltan katto laski\nhiukan vettä sisään. Kohta noustuaan hän astui siis ulos repeytyneestä\noviaukosta. Raikas, avara aamuyö löi häntä suloisesti kasvoihin --\nsyyskuun yö. Elokuu oli jo toiseksi vaihtunut.\n\nMusta-Iivari havaitsi kohta ulos tultuaan seuraavat seikat: Ukkonen,\njoka oli vitkaan vaikenemassa, oli siirtynyt itään; loitolla, lähellä\ntaivaan verestävää reunaa, välähti vain jokin yksinäinen salama.\nAamunnousun hohtava kaari kohosi ylväänä kohden avaruuden kirkastuvaa\nlakea uuden päivän salaisuutta itseensä kätkevänä. Maailma oli\nikäänkuin laajentunut. Maassa, sen ihanassa, kuihtuvassa korsi- ja\nkukkapaljoudessa, kimmelsivät vesipisarat. Ilmassa oli tauonneen\nukkosen sanomattoman raikas ja avara, koko luomakuntaa syleilevä\njälkituntu. Mustalaisleiri oli vielä hiljainen, se lepäsi aamuyön\nrauhan hetkessä. Mustina ja murjottaen kyhjöttivät nurmikolla sikin\nsokin kirjavat, kastuneet teltat. Erään teltan edessä kyyristeli\nyksinäinen mustalaisnainen imettäen lastansa. Hänen rintansa näkyi\nlikaisenharmaana ja paisuneena ohuessa aamuvalossa. Musta-Iivari tiesi,\nettä nainen oli Korkan Hilja, joka viikko sitten oli synnyttänyt\npysähtymättä eteenpäin vierivillä mustalaisvankkureilla. Vertyneet\nheinät oli sen jälkeen vain heitetty maantien ojaan. -- Musta-Iivari\nitse oli tämän tapahtuessa jättäytynyt jälkeen muutamaan kylään,\njossa hänellä oli ollut joitakin asioita toimitettavana, ja saanut\nvasta myöhemmin siitä kuulla. -- Hevoset nyhtivät painunutta ruohoa\naamuöisellä aukealla ja tömistelivät kavioittensa tylppiä päitä\ntantereeseen. Rattaat olivat lähempänä maantietä aisat pystyssä\ntörröttäen, vaellussuuntaan asetettuina -- kohti länttä, merta ja\nauringonlaskua... Läheisessä kaikuvassa mäkikylässä lauloivat kukot\nkarein, tuimin kurkkuäänin aamua enteilevässä alkusyksyn yössä.\nSumua. Jonkin hyvin kaukaisen ja hauraan tähden arka katse. Ja tuossa\nMusta-Iivarin edessä, käden ulottuvilla, istui maassa pieni, ryysyinen\nolento, joka äsken oli nyhtäissyt hänen telttansa oviaukon risaisen\nverhon syrjään ja kähein äänin kutsunut häntä. -- Kaiken tämän\nMusta-Iivari kuuli, tunsi ja havaitsi ikäänkuin yhtenä ainoana väljänä\naistimuksena. Sitten hän lopulta kysyi hiljaa lapselta:\n\n-- Miksi kutsuit minua, ystäväni?\n\n-- Lähettivät minut tuolta, vastasi poika nyökäyttäen päätään kylää\nkohti. Ja silloin Musta-Iivari havaitsi hänen vaatteensa repaleisiksi\nja hänen kasvonsa ohuiksi ja kalpeiksi, jollakin tavoin elottomiksi,\nkuten niitä aina olisi hipaissut loputtoman unen ihmeellinen, musta\nsiipi. Musta-Iivari katsoi häntä säälien ja ajatteli, että tuossako\nmuodossa Kohtalon airut nyt saapui luokseni...\n\n-- Miksi lähettivät? kysyi hän katsoen toisaanne.\n\n-- Ruupe kuolee, vastasi poika ummistaen silmänsä. -- Lähettivät\nhakemaan.\n\nVielä puhuessaan hän painoi ohuet pojankasvonsa kasteiseen heinikkoon,\njosta hän ne hetken kuluttua nosti iloisina ja märkinä. Hänen\nkasvoihinsa oli tarttunut valkeata kukkautua.\n\n-- Pesen kasvoni näin joka aamu, sanoi hän sitten hymyillen\nheijastuksenomaista, tuskin näkyvää hymyä.\n\n-- Niinkö. -- Musta-Iivari katsoi lasta surumielisesti hymyillen\nsuoraan silmiin. -- Lähtekäämme, sanoi hän vihdoin vaisusti. -- Ruupesi\nvoi kuolla.\n\nPojan silmät välähtivät mustina; niistä katosi sillä hetkellä kuin unen\npehmeä häive.\n\n-- Ei hän ole minun Ruupeni! -- Tämän hän melkein kirkaisi ja ponnahti\nsamassa ylös maasta. -- Sanovat, että hän on isäni, mutta minä en\nsitä usko. Hän on paha mies. Minä luulen, että hän on _tappanut_\nihmisenkin...!\n\nSilloin Musta-Iivari kumartui hätkähtäen pojan ylitse ja kysyi hiljaa:\n\n-- Miksi niin luulet?\n\n-- Hän hourii, alituiseen hän meitä sillä kiusaa. \"Tapoin hänet\",\nsanoo, \"tapoin hänet -- kurjan\". No jos tappoi, niin tappoi, miksi sitä\naina huutaa... toisia kiusaa... Väliin hän huutaa minut luokseen ja\nkun menen, lyö hän päähän, molemmin käsin lyö. \"Tuosta saat\", sanoo,\n\"tuosta saat, houna, ryysyläinen, unissasaarnaajan poika\". Kuolisi\nedes... siitä...\n\nPoika oli silminnähtävästi kiihtynyt, märät kasvot nytkähtelivät.\n\nMusta-Iivari huoahti ja kosketti kädellään otsaansa. -- Se voi olla\nkuitenkin hän, mutisi hän sitten puoliääneen, voi olla... -- Mutta\npienelle noutajalleen hän sanoi:\n\n-- Ei saa sanoa niin. Kuolema samoin kuin elämäkin on yksin Jumalan\nkädessä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe kulkivat silloin jo maantiellä kylää kohti, kulkivat rinnakkain\naamuöisellä tiellä, kulkuripappi ja poika. Musta-Iivarin tajunnassa\nkuohui ajatus: Olisiko mahdollista, että hän, etsittyään kaksi vuotta\nRuupea, tämän vihdoin tavoittaisi tässä etäisessä kylässä ja saisi\nhänestä puristetuksi esiin totuuden, saisi kuulla, mitä tapahtui\nYrtin synkässä talossa murhailtana? Ja samassa kohosi jostakin\nsyvyyksistä hänen eteensä Virsi-Aalepin muistikuva, lahkolaisen tavalla\nkiihkomielisenä, selvyyttä vaativana. Kuitenkin hän tunsi epämääräistä\nhenkistä jännitystä sen johdosta, mitä hän varmaankin kohta olisi saava\nkuulla. Oliko kuoleva, jonka luokse hän nyt kulki, tuon kummallisen\nmurhayön ainoa elossaoleva silminnäkijä -- ehkä tekijäkin, vaiko joku\nmuu? Miksi Virsi-Aaleppi, jonka Musta-Iivari sielunsa syvyydessä tunsi\ntekoon syyttömäksi siitä huolimatta, vaikka hän oli tavattukin yksinään\nmurhatun kauppiaan huoneesta, miksi hän oli hirttäytynyt huiviinsa\nkaupungin poliisilaitoksen sellissä? Ehkä jonkinlaisessa äkillisessä\ntoivottomuudessa, ehkä tapahtuman aiheuttamassa järkytyksessä. Ruupe,\njoka alustavassa kuulustelussa ja myöhemmin oikeudenistunnossa oli\njyrkästi puhunut kanssasyytettyään vastaan ja sitten hävinnyt seudulta,\noliko ehkä hänkin syytön? Mutta kuka sitten? Ei, ei, kyllä hän jollakin\ntavoin on ollut tapahtumassa mukana. Tunto sen sanoo...\n\nMonenlaiset ajatukset risteilivät tällä hetkellä Musta-Iivarin tajunnan\ntaustalla niinkuin salamoita sumussa. Hänen näitä miettiessään puhui\npoika kaiken aikaa, hänen rinnallaan hoikilla jaloillaan kaapiessaan,\njotain sekavaa vaelluksista, eläimistä, merestä ja laivoista.\nMusta-Iivari sai kuulla hänen nimensä. Se oli Lauri. Hän sai myös\nkuulla, että poika oli tullut illalla erään mustalaismatkueen mukana\nkylään, jonne he olivat jääneet yöksi. Kylässä he olivat kuulleet\nMusta-Iivarin oleskelevan toisessa matkueessa lähistöllä, maantien\nvarrella. Ruupe, joka oli matkalla sairastunut, oli yht'äkkiä yöllä\nsiirtynyt huiman askeleen lähemmäksi kuolemaa, ja hän oli ankarassa\nhädässä kutsunut Musta-Iivaria luokseen. Silloin oli Lauri lähetetty\nhäntä hakemaan.\n\n-- Minä tiedän, sanoi Lauri salaperäisenä Musta-Iivarille, -- minä\ntiedän, mitä hän teille kertoo. Alituiseen hän sillä meitä kiusaa.\n\"Tapoin hänet\", sanoo, \"tapoin hänet -- kurjan...\" Hulluksi siitä tulee.\n\nMusta-Iivari tunsi suurta väsymystä, joka valui niinkuin jähmeä vaha\nhänen jokaiseen jäseneensä, mutta hän jatkoi vain taivallustaan\nryysyisen poikasen rinnalla astellen, oudon kiihkoisana hän käveli. He\nolivat kuin kaksi mahdottoman suurta, mustaa hyönteistä, jotka syyskuun\nyön varjotiellä huojuen koikkivat tarun jättiläishämähäkin virittämää\nverkkoa kohti, elämän ja kuoleman puussa himmeänä roikkuvaa...\n\nJa niin loimahti aamu kulkuripapin ja pojan ylitse. He havaitsivat\nyht'aikaa, että sinisen avaruuden poikki kulki suunnattomia, keltaisia\njuovia, ikäänkuin Jumalan vaununpyörien jättämiä hohtavia jälkiä\nkirkkauden tiellä... Aamunkoiton kauneus tunki viiltäen sieluun asti.\n\nKylä oli heidän edessään väljällä, loivalla harjanteella, jossa\nlähenevän aamun heleät varjot leikkivät.\n\nMusta-Iivari ja poika kulkivat kylän etäisintä taloa kohti. Siellä\nsanoi unissasaarnaajan poika kuolevan miehen olevan. Talo oli osittain\nkuusien ja haapojen peitossa. Oikaistessaan sitä kohti tasangon poikki\nhe pitivät suunnan osoittimena talon pihassa värjöttävää vinttikaivoa,\njoka leikkautui mustana kuin ammoin hylätty hirsipuu kajo valoista\naamutaivasta vastaan. Kulkiessaan he suloisesti tunsivat, kuinka\nkasteisen ketoheinän korret ja aamussa hehkuvien kuolevien kukkien\nhimmeästi kuumoittavat terät hiljaa löivät heitä jalkoihin. Laurikin\noli käynyt äänettömäksi. Hänen valkea päänsä huojui heinikon yllä kuin\nraskas tähkä.\n\nJa kun he astuivat talon aamuhiljaiselle pihalle, jossa monien\nmustalaiskärryjen kaarevat aisat törröttivät ylös niinkuin suossa, sen\nvaikeitten, väkevästi tuoksuvien pursujen keskellä, huiluvien kurkien\nkaulat, vaipui poika yhä syvemmälle mykkyyteensä, mutta Musta-Iivarin\ntäytti omituinen, syvä tunne. Hänestä tuntui siltä, kuin hän nyt olisi\nhumahtaen astunut uuden elämän sisään, elämän, jossa lunastava kärsimys\nolisi viimein riisuva häneltä kahleet, ja hän olisi saava vapaana\nlähteä kulkemaan kaikkiyhteistä rakkautta päin.\n\nTalon mustissa ikkunoissa näkyi aamun kirkastuva kajastus. Huone,\njossa kuoleva makasi, oli kammiorakennuksen päässä, vasemmalla puolen\nahtaaseen eteiskoppiin sisään tultaessa. Ulkoportailla katsoi heidän\ntuloansa vanha, kuihtunut nainen, mutta Musta-Iivari kulki hänen\nohitseen tuntematta häntä. Unissasaarnaajan poika mutisi jotain hämärää\navatessaan ovea kulkuripapille.\n\nVanha nainen takkuisin, hailakoin hiuksin seurasi heitä\nkuolinhuoneeseen puolittain nurinkääntynein ikenin. Se oli yht'aikaa\nvääntynyttä hymyä, itkua ja irvistystä.\n\nKun Musta-Iivari, poika ja kuihtunut nainen tulivat huoneeseen, jossa\nkuoleva mies oli viettänyt rauhattoman yön, oli se humahtanut jo\naamuvaloa täyteen. Eräässä sen nurkassa makasi maankiertäjä jokseenkin\nrotteloisessa sängyssä, kirjavan hurstin alla, valitellen ja toisinaan\nmörähdellen niinkuin uupunut eläin. Musta-Iivari lähestyi häntä, mutta\neukko ja poika jäivät taemmaksi.\n\nHuoneessa ei puhuttu hetkeen mitään. Oli hiljaista niinkuin tuomittujen\nkopissa ennen teilausta. Pysähtynyttä. Kaikki odottivat jotain.\nJokainen odotti näistä neljästä ihmisestä, jotka joillakin hämärillä\nsiteillä olivat kytkeytyneet toisiinsa, odotti, tietämättä mitä.\nKuolevakin oli vaiti. Mutta sitten yht'äkkiä alkoivat hetket jälleen\nliikkua; ne putoilivat kuin näkymättömät, raskaat pisarat aamun\nhohtavasta siivilästä. Mies nurkassa hurstin alla alkoi nauraa kurjaa,\nrepaleista, pahaa naurua, katsoen koko ajan kiiltävin, mustin silmin\nMusta-Iivaria. Noiden tuijottavien silmien ilme oli oudosti hajalla,\nniinkuin silmäkalvot olisivat syvällä kuopissansa äkkiä siirtyneet\nsyrjään ja kokonainen villi, salaperäinen ihmissielun maailma olisi\npaljastunut tajunnan mustista onkaloista. Musta-Iivarikin puolestaan\nkatsoi kuolevaan äärimmäisen tarkkaavaisesti, ja hän aavisti jälleen\njotain hämärää, muodotonta liikkuvan lähellään. Maankiertäjän\nkasvot olivat yhä vieläkin kurjan naurun rumissa väänteissä, vaikka\nitse nauru olikin jo hetki sitten tauonnut omituiseen, kurkusta\nnousseeseen vinkaisuun. Hänen laihat, uurteiset, kuluneet kasvonsa\nolivat ylöspäinkääntyneet, silmät vain katsoivat viistosti ja synkän\nkiiltävinä yhä Musta-Iivaria kohti. Tämä aavisti jotain ja asettui\nhenkisesti varuilleen, mutta hän tiesi samalla, että _kaikki_\ntapahtuisi siitä huolimatta.\n\nHänen edessään makasi Ruupe, kummallisen kauppiaan Severi Yrtin\nkadoksissa ollut monivuotinen kasvatti ja maankiertäjä, jota hän oli\netsinyt käsiinsä saadakseen tältä vihdoin tietää sen, mitä hän halasi:\n_totuuden_. Musta-Iivari oli tuntenut hänet kohta, vaikka hänen\nkasvonsa olivatkin suuresti muuttuneet.\n\nJa nyt Musta-Iivari astui lähelle kuolevaa ja suoraan silmiin katsoen\nsanoi:\n\n-- Olit kutsunut minut luoksesi, Ruupe.\n\n-- Ahaa, sinä tunnet minut vielä, vastasi Ruupe käheästi. -- Niin, minä\nkutsuin sinua, kutsuin, kutsuin, saadakseni kertoa sinulle jotain.\nMutta käske nuo muut pois... siitä... kuuntelemasta...\n\nMusta-Iivari käännähti ja kehoitti eukkoa ja poikaa poistumaan\nhuoneesta, koska hän halusi keskustella sairaan kanssa kahden. He\nlähtivät silloin yskien ja kolistellen porstuaan. Ovesta hulvahti\ntällöin huoneen raskauteen kasteisen syysaamun raikkautta. Pihalta,\nruohikon kaiteelta, kuului jo liikettä ja mustalaisten huutoja. Kukko\nlauloi.\n\nKulkuripapin sielun täytti ummehtuneessa huoneessa seisoessaan\nomituisen kolea tunne. Hän pyyhkäisi hätäisesti otsaansa ja kääntyi\nRuupen puoleen. Tässä oli tällä välin tapahtunut outo muutos.\nTaanoinen ilkeä hymy oli sammunut kasvoilta, sijalle oli tullut jotain\njähmettynyttä ja odottavaa, kuten koko hänen lahoava olemuksensa\nolisi itsetiedottomasti kutsunut esiin jotain kaukaista, aavemaista\ntapaussarjaa. Hänen kasvonsa olivat varjoja täynnä, ruumis nytkähteli\nkuin kouristuksessa, käsien laihat, koukkuiset sormet nyhtivät hurstia.\nSilmät olivat puoliummessa, suupielistä tippui kuhmuiselle kaulalle\nkeltaista vaahtoa ja tuima, sisäinen myrsky vavahdutti olemusta.\n\nMusta-Iivari seurasi sivusta hänen vaihtuvia kasvonilmeitänsä, istuutui\nsitten penkille, lähelle vuodetta, ja sanoi hiljaa:\n\n-- Tiedän sinulla olevan jotain kertomista minulle. Kerro siis,\nystäväni!\n\nMutta Ruupe ei vastannut, tuijotti vain, tuijotti. Jossakin avaruuden\nkohdassa, väljässä sinisyydessä, kohosi auringon hehkuva pyörä yhä\nylemmäksi. Huone tuli kummallista laajuutta täyteen. Himmeän ikkunan\ntakana huojahteli virinneessä aamutuulessa yökasteesta vapautunut\nkukkavarsi, loistavan sinistä kuihtuvaa kukintoa kantava. Edempänä\nmäellä, huikaisevassa syysloistossa, käyskenteli hiljaa valkea\nlammaslauma. Mutta kaukaa lähestyi jo myöhäissyksy lukemattomien\nkuolemanvaunujen pauhulla...\n\nKuoleva liikahti äkkiä kuuluvasti ja rajusti.\n\n-- Minä tiedän, että olet seurannut jälkiäni, pappi, sanoi hän vihdoin\nhiljaa, mutta kuumalla kiihkolla. -- Olen kuullut sinun askeltesi\nkaiun jäljestäni penikulmien päästä... yöllä ja päivällä... Ei sitä\naina kestä, jumalauta, ei kestä! Se hullu lahkolainenkin, josta oikeus\nteki isänmurhaajan, hänkin kulkee jäljessäni. Minä tunnen hänet,\nvaikka punajuovainen kaulahuivi muuttikin hänen kasvonsa melkein\ntuntemattomiksi. Hän uhkaa minua unissa... mieletön! Kaikki he uhkaavat\nja syyttävät ja kulkevat perässäni, väliin edellenikin menevät ja\nsyyttävät, alituiseen uhkaavat minua jo sieltäkin -- tulevien päivien\nkohdusta. Ja Severi Yrtti, se likainen kauppias-saatana, nauraa\nvierelläni yöllä ja päivällä. Yrittipä sitä, yrittipä tätä -- aina vain\nnauraa... Kiertelee, kaartelee, viittoilee... Joka hetki on helvetti,\njoka maantien mitassa piilee perkele, joka tuuli tuo korviini tuhon\nsanan...! Sinäkin, pappi, odotat tilaisuutta ja hetkeä, jolloin voisit\nkiristää minusta ulos totuuden siitä vanhasta murhajutusta, saada minut\nvankilaan. Hihihi...! Minäkö vankilaan, helvettiin ehkä, mutta ei\nvankilaan. Siitä hullusta lahkolaisesta, Virsi-Aalepista, tahdot tehdä\nlumivalkean, minusta pikimustan miestappajan ja varkaan. No tapahtukoon\ntahtosi, pappi! Kuule siis: tapoin kauppias Severi Yrtin sillä\nvanhalla luodikolla, joka oli Yrtin tupakamarin seinällä. Se luodikko\nroikkui hihnan varassa naulasta, kai muistat... Puhuit sen alla kerran\nKristuksesta! Sitä paitsi iskin häntä jo ennen ampumista puukolla...\nkahvaa myöten...\n\nRuupen puhe katkesi kimeään, karmivaan hihitykseen, joka oli jo itkun\nrajalla. Musta-Iivari katsoi hänen tuhkanharmaisiin kasvoihinsa\nsiirtämättä katsettansa pois, herkeämättä katsoi. Vihdoin hän kysyi\nmelkein kuiskaten:\n\n-- Tapoit hänet, niinkö sanoit?\n\n-- Niin sanoin. Tapoin, tapoin!\n\nKulkuripappi huokasi syvään. Jotain hänestä tällä hetkellä irtautui\npois, vuosien takainen liikkumaton möhkäle. Selveni, samalla\nomituisesti kirkastui toisen kohdalta, toisen kohdalta yhä vain\nsumeni. Tuossa lähellä ummehtuneelta tuoksuvassa, likaisessa sängyssä\nmakasi kuoleva mies syntiensä kiirastulessa, mies, joka koetti vielä\nrumasti nauraa läpi oman kohtalonsa seitin... Musta-Iivari vaipui yhä\nsyvemmälle alakuloisuuteen häntä katsellessaan, mutta kuitenkin hän\ntoisaalta tunsi jonkin salaperäisen voiman samalla itseään työntävän\ntuon kurjan ihmisraunion puoleen. \"Ryöväri ristillä\", ajatteli\nhän, ja laaja myötätunto liitti hänet lähellään vääntelehtivään,\ntuhkaksi muuttuvaan olentoon. Hän näki jälleen, kuten niin monesti\nennen, yhden elämän ankarista peruspiirteistä: tuhoutumisen,\nkuoleman. Mutta suuren häviämisen hetkellä saattoi kuitenkin elämän\nristiltä kuulua ihmissielun jylhä pyyntö: \"Muista minua, kun tulet\nvaltakuntaasi.\" Se on ihmisen tietoista tai vaistomaista luottamusta\nikuiseen mahdollisuuteen, nöyrtymistä sen edessä. Musta-Iivari tunsi\nodottavansa, että Ruupenkin sielussa alkaisi jokin liikkua katoamatonta\nkohti, kaikkea sitä suurta, tuntematonta kohti, joka mahtavana ja\nrannattomana aukeaa ihmisen eteen kuolemassa.\n\nPihassa humisivat tuulien vilpoisat laineet. Mustalaiset juottivat\nhevosiansa huojuvan vinttikaivon partaalla. Hoilattiin ja laulettiin.\nMustat, resuiset koirat haukkuivat sekaan.\n\nSilloin Musta-Iivari harmaassa huoneessa kumartui Ruupen ylitse ja\nsanoi:\n\n-- Kerro, kerro kaikki; se helpottaa!\n\nRuupen silmät painuivat puolikiinni. Kelmeät kädet kuvastuivat hurstin\nkirjavasta taustasta kummallisen aavemaisina, kauhistavina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitten Ruupe aloitti kertomuksensa.\n\nSitä kertomusta kesti, lyhyin pysähdyksin, koko sen päivän.\nKuoleva maankiertäjä puhui hiljaisella, katkonaisella äänellä ja\nväliin tuokioksi pysähtyi kokonaan. Hiljaisuus heittäytyi aina\nsilloin huoneeseen ahnaana niinkuin hyökylaine laivan kannelle.\nKuului vain Ruupen ohut ja kuiva hengitys. Musta-Iivarikin tunsi\nkummallista voimattomuutta tällaisina hetkinä, samalla kuin kosketus\ntodellisuuteen, hetkien vinhaan, tarkoituksettomaan menoon, oli\nsärkyneen katkonaista.\n\nKerran jonakin päivän kohtana syntyi maankiertäjän kertomuksessa\npitempi pysähdys. Hän hengitti raskaasti, ja hänen kasvonsa olivat\nriutuneet ja vakoiset, hermo väreitä heijastavat. Musta-Iivari oli\npainanut päänsä käsiensä varaan ja katsoi Ruupeen mietteissään. Viimein\nhän sanoi karusti:\n\n-- Sinun täytyy nyt levätä; jatka myöhemmin!\n\n-- Ei, tahdon kertoa nyt, mitä minulla on kertomista, vastasi kuoleva\nRuupe kiihkeästi. -- Tunnen, kuinka aika valuu käsistäni niinkuin vesi.\nMutta minä kokoan hetken ajatuksiani; ne ovat kuin hajalle lyödyt. Jos\nhaluat mennä ulos haukkaamaan vähän raitista ilmaa, niin mene, mutta\nälä etäänny kauaksi. Haluan sinun tulevan takaisin kutsuessani.\n\nMusta-Iivari nyökkäsi ja meni seisomaan eteisen ovelle. Tuuli, täynnä\nkiihtyvää syyssurua, humahti häntä vastaan. Kulkuripappi tähyili\nhalki päivän jonnekin loitolle. Hän oli nyt sellaisessa oudossa\nmielentilassa, joka esti hänen katseensa kiintymästä mihinkään lähellä\nolevaan yksityiskohtaan, vaan se pyrki alituiseen jonnekin etäälle.\nSieltä kaukaisuuden mitattomasta tilasta alkoi kuin jokin armoton aalto\nvyöryä häntä kohti.\n\nMustalaismatkue oli jo reuhaten painunut maantielle; se oli ikäänkuin\nsäikyttänyt kuolevaa Ruupea, johon mustalaiset otaksuivat riivaajan\nmenneen. Vain kaksi lasta, poika ja tyttö, oli käynyt häntä lähdön\nedellä katsomassa.\n\nSilloin kompuroi tuvan nurkan takaa esiin, valoisalta kummulta\nlampaitten parista tullen, tuo eukko, joka taanoin oli ollut\nMusta-Iivaria vastassa ulko-ovella. Omituinen säikähdys löi naisen\nkuihtuneen olemuksen lävitse hänen nähdessään ovella Musta-Iivarin,\nmutta hän ponnistautui kuitenkin kysymään:\n\n-- Kuoleeko hän pian?\n\nMusta-Iivari tuijotti häneen hetken, hyvin pitkän hetken, ennenkuin\nvastasi:\n\n-- Kyllä hän lähtee kohta pois. Onko hän muuten teidän poikanne?\n\nVanhan naisen kasvot vääntyivät äkkiä irvistyksentapaiseen hymyyn.\n\n-- Kyllä hän on minun poikani, vastasi hän sitten erikoisen\npainokkaasti, katsoen samalla Musta-Iivaria pohjattomalla, laajalla\nkatseella. Tuo ihmeellinen katse, jonka Musta-Iivari myöhemmin muisti\nerikoisen selvästi, jopa pienempiä vivahduksia myöten, vavahdutti häntä\nomituisesti, vieläpä tavalla, jonka syytä ja luonnetta hän ei voinut\nollenkaan selittää itselleen. \"Jossakin olen kohdannut tuon katseen\naikaisemmin, ehkä hyvin kauan sitten\", ajatteli hän väsyneenä. Mutta\nhän ei onnistunut nyt saamaan kiinni tuosta häipyneestä, etäisestä\nhetkestä, vaikka hän olisi kuinka muistiansa ponnistanut. Musta-Iivari\njäi katsomaan taas niinkuin tyhjään. Kaikki tuntui hänestä nyt oudolla\ntavalla epätodelliselta, aavemaiselta. Tuokin äänettömästi liikkuva\nvaimo, Ruupen äiti, joka juuri katosi ovelta eteiskoppiin käydäkseen\npoikansa luona.\n\nVihdoin Musta-Iivari lähti portailta yli pihan talon puolelle sopimaan\nheidän oleskelustaan kammiotuvassa. Tämän olon hän lupasi myöhemmin\nmaksaa; missään tapauksessa se ei tulisi muodostumaan pitkäaikaiseksi.\nJo taanoin kulkuripappi oli hankkinut pihanperärakennukseen syötävää.\nKun Musta-Iivari palasi, kuuli hän läheiseltä aittamäeltä lasten\nhilpeitä ääniä. Unissasaarnaajankin poika oli siellä. Heidän äänensä ja\nnaurunsa kaikui niinkuin jostakin toisesta maailmasta.\n\nSamassa kuoleva jo kutsui luokseen Musta-Iivaria. Tämä tunsi yht'äkkiä\nsyvää henkistä ahdistusta, joka muistutti ruumiillista pahoinvointia.\nHuolestunut ilme kasvoillaan hän palasi takaisin kuolinhuoneeseen\nja kohtasi jälleen vanhan naisen katseen maankiertäjän vuoteen\njalkopäästä. Tällä kertaa tuossa katseessa oli kuin jonkinlaista\nviileää hellyyttä, kuin etäistä kimmellystä ammoin tauonneesta itkusta.\nJa kokonaan ymmällään, melkein järkytettynä, Musta-Iivari nojautui\nseinään irroittautumatta kuitenkaan noiden silmien salaperäisestä\nmaailmasta.\n\nRuupe, joka oli merkillisen kiinteästi tarkastanut heitä sivusta, sanoi\nnyt yht'äkkiä ohuella äänellä:\n\n-- Minua janottaa yhä. Saanko vielä vettä? Vaimo ojensi kuolevalle\npojalleen vesikannun.\n\nHän joi ahnaasti muutamia kulauksia, antoi sitten kannun pois ja sanoi\ntaas tuskallisesti hymyillen:\n\n-- Maantie on jo niellyt jälleen matkueen. Kohta minäkin lähden\nmatkalle, mutta sitä ennen päätän kertomukseni.\n\nHänen äitinsä lähti silloin kädet kasvoillaan porstuaan. Mutta siellä\nhän seisahtui jonkin ajatuksen huumaamana ja nojautui seinään.\nIhmeellinen tunne laajensi hänen rintaansa, kohisi hänen olemuksessaan.\n\n-- Hyvä Jumala, se on hän! hoki vaimo. -- Miten hyvä hän on, miten\nhyvät hänen kasvonsa...! Jumala tietää, etten ole sen jälkeen muuta\nmiestä rakastanut enkä toiselle antautunut. Hänelle vain, ja sen\nrakkauden kannan hautaan... Meidän lapsemme... meidän lapsemme...\n\nHänen sieraimiinsa kantautui ikäänkuin jostakin kaukaa tulipunaisten\nunikoiden tuoksua, ja haltioitunein kasvoin vaimo astui ulos väkevään\nauringonvaloon.\n\nSillä välin Ruupe jatkoi kertomustaan, ja hän lopetti sen vihdoin\nosapuilleen seuraavalla tavalla:\n\n-- Ikävän ja pitkällisen oikeusjutun päätyttyä palasin jättämääni\ntaloon, joka oli muodostunut elämäni yhdeksi pääkallonpaikaksi, ja\nryöstin tappamani mielettömän kauppiaan kotona olleet rahat, joiden\nkätköpaikan minä, omituista kyllä, hyvin entuudestaan tiesin. Näin\nerosivat lopullisesti Sateenkaaren ja hänen kasvattinsa tiet... Sen\njälkeen olen vaeltanut monen tuskallisen ja raskaan vuoden halki\nvanhenevan äitini ja poikani seurassa. Niin, niin, unissasaarnaajan,\nmustahuivisen naisen lapsi... Sisäinen kärsimys teki minut vähitellen\nkummallisen tunnottomaksi; tunsin kaiken aikaa kulkevani tuhoani\nkohden. Kuten sanoin, olen kuullut sinunkin askeleesi kaikuvan\njäljessäni tuomitsevina, Musta-Iivari. Sinä olet aavistuksellisesti\npysynyt itsensätappajan -- sen Virsi-Aalepin -- rinnalla, kun taas se\nhullu kauppias, josta minä omin käsin tein lopun, on väliin kulkeutunut\nhaamun äänettömin askelin edellenikin ja katsonut minuun sieltä --\ntulevien päivien helmasta...\n\n-- Näin on jatkunut päivästä toiseen, mutta piina ei jatku enää\npitkältä. Kohta on minunkin verinen kärsimysristini seisova tyhjänä\nkalliolla... Voimani ovat lopussa. Katoan äärettömään. Kaikki kutistuu\nomituisesti silmissäni, menettää entiset mittasuhteensa, häipyy\nkasvavaan hämärään. Seison Golgatani huipulla ja katson alas humisevaan\nelämään -- suureen tyhjyyden kaupunkiin... Kaiken tämän olen nyt\njättävä. Minusta tuntui kerran siltä, että Kohtalo antoi minulle elämän\ntehdäkseen minusta törkeää pilaa, mutta tahdon tällä hetkellä uskoa\nsilläkin olleen oma tarkoituksensa. Vaikka on olemassa katkeruutta,\njota on vaikea karistaa itsestään pois, tunnen kuitenkin nyt pääseväni\nirti tuosta sielun syöpätaudistakin. Ihana tyhjyys ja hiljaisuus\nympärilläni yhä tiivistyy, lähestyy minua niinkuin valtameri. Ja minä\nodotan hetki hetkeltä yhä kiihkeämmin äärettömyyden viileää kosketusta.\nTunnen keinuvani niinkuin mahtavilla laineilla, jotka kuljettavat\nminua, miestappajaa ja ryöväriä, Häntä kohti...\n\nRuupen ääni oli käynyt lopussa hyvin heikoksi, etäiseksi. Se kuului\njo niinkuin jostakin toisesta maailmasta. Henki tuskin enää kulki.\nHyytynyttä verta oli suupielissä. Silloin Musta-Iivari nousi ja\nkiirehti antamaan hänelle sakramentin. Maankiertäjän kasvoihin, koko\nolemukseen, oli levinnyt ankara vakavuus, joka oli kuin tumma vaate\nhänen päällään.\n\nJonakin ehtoon kohtana tulivat sitten eukko ja poika, Ruupen\nkiertolaistoverit -- enemmänkin, äiti ja oma poika, kuolinhuoneeseen,\nja hän ojensi heille laihtuneen jäähyväiskätensä... Musta-Iivari\nlähti ulos. Ehtootaivaalla läikkyi himmeitä valokajoja. Loitolta\nläpikuultavasta ilmasta kantautui muuttolintujen uupunut ääni.\nMusta-Iivarin mieltä riipoi epämääräinen murhe. Sisältä huoneesta,\nhänen takaansa, kuului vanhan naisen itkua.\n\nSitten kiertolaispappi näki mummon ja pojan hiipivän ohitseen jonnekin\nviileään mäkeen, joka kohosi tummana ja yksinäisenä väljän kajastuksen\nkeskeltä. Musta-Iivari itse meni sisään. Sairaan, patologisen\nmaankiertäjän synkkä kertomus poltti ihmeellisesti hänen mieltään.\nJa hän puhui muutamia sanoja Ruupelle, joka kuunteli niitä silmät\nummessa. Hänen jäsenissään oli jo kuolemaa ennakoiva liikkumattomuus.\nPitkä kertomus, joka tuskallisesti oli palauttanut hänet raskaitten\nmuistojen piiriin, oli väsyttänyt hänet lopuilleen. Hän ei jaksanut\nenää kunnollisesti puhua.\n\n-- -- --\n\nKuolema tuli kuitenkin vasta seuraavana yönä, lähellä aamua. Silloin\nsatoi, kimaltelevien vesien kohina kuului selvästi huoneeseen. Mummo ja\npoika nukkuivat eteisen lattialla, ovensuupuolelle levitettyjen havujen\npäällä. Sateen sohinan lävitse kuului kukon sumeaa laulua.\n\nMusta-Iivari valvoi Ruupen luona. Eräänä aamuyön kohtana sanoi Ruupe\nyht'äkkiä hiljaa:\n\n-- Tuomitsetko minut nyt ja elämäni...?\n\n-- En tuomitse, vakuutti Musta-Iivari, -- en sitä voisikaan tehdä.\nRakastan sinua, samoin tekee Jumala!\n\nRuupe vaipui mietteisiinsä puhumatta hetkeen mitään. Maailma heidän\nympärillään oli täynnä suurta kohinaa ja sateen kimaltelevia\nhopealankoja. Sitten Ruupe sanoi pienen ikuisuuden hetken kuluttua\nhyvin ohuella ja kaukaisella äänellä:\n\n-- Minun on tehtävä sinulle vielä yksi tunnustus.\n\n-- Tee se, ystäväni.\n\n-- Vaimo, joka makaa tuolla eteisessä pojanpoikansa kanssa, on Kirsti\nHalvari, entinen suntion kasvatti. Hän on minun äitini ja sinä... sinä\nolet... minun _isäni_... sinä...!\n\nSillä hetkellä Musta-Iivari nojautui voihkaisten taaksepäin. Siinä se\noli, mitä hän oli alitajuisesti aavistanut kaiken aikaa, pelännyt ja\nsäikkynyt. Hänen edessään huojuivat tyhjässä niinkuin kuihtuneet naisen\nkasvot -- Halvarin Kirstin kasvot... Hänen olemuksensa yli levisi outo\nhuimaus. Elämä hänen kohdaltaan ikäänkuin luhistui siinä hetkessä\nkasaan...\n\nSitten Musta-Iivari kuitenkin kumartui omituisen kiihkeästi\nRuupen ylitse, taisteltuaan hetken syvää henkistä hämäännystä ja\ntunnottomuutta vastaan, mutta hän kohtasi vain silmät, joista sielu oli\njo hiljaa vetäytynyt pois... Ne olivat suuret ja tyhjät niinkuin aution\ntalon ikkunat -- -- --.\n\nEteisestä, hämärästä ja öisestä, laahusti vanha nainen sisälle\nhuoneeseen unen aavemaisin askelin.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA KERTOMUS ELI EPILOGI\n\nHEITTOVALOSSA\n\n\nKahden päivän kuluttua haudattiin Ruupe linjahautaan yleiseen\nhautausmaahan. Kuoleman ja ylösnousemuksen sanat hänen multaan uppoavan\nruumiinsa ylitse luki Musta-Iivari.\n\nRuupen repaleiset ja likaiset vaatteet nähtiin seuraavana keväänä\nhuojuvan, päivien väljässä kirkkaudessa ristiin naulattujen seipäitten\nvarassa perunapellon vaiheilla variksenpeloittajaukon hullunkurisena,\navuttoman julmana ilmennyksenä siinä talossa, johon eräänä ukkospäivän\niltana oli pysähtynyt muuan sekasortoinen mustalaismatkue. Kaikkein\nylemmäksi ristin huippuun oli asetettu Ruupen resuinen hattu, maantien\ntuulien syömä, niinkuin kruunuksi sille kohtalolle, joka sen alla oli\npäättynyt.\n\nMutta Musta-Iivari ja Lauri, Ruupen ja unissasaarnaajattaren poika --\nhänen pojanpoikansa, olivat kaupungissa, lähellä merta. Monivuotisesta,\nvanhasta vuokrahuoneestaan Meri-kujalta oli Musta-Iivari kaupunkiin\ntultuaan muuttanut tilavampaan taloon, jossa hän nyt emännöitsijänsä ja\nlapsen kanssa asui.\n\nTuosta ajasta, jolloin Musta-Iivari, Ruupen kuoltua, oli lähtenyt\netäisestä, kohtalokkaasta kylästä lapsen seurassa huojuvassa bussissa\nkaupunkia kohti, oli kulunut jo vuosi umpeen, ja jälleen oli syksy.\nKaikki tuota paluumatkaa ennakoineet monet asiat ja seikat olivat yhä\nvielä peloittavan kiinteästi hänen muistissaan. Mikään yksityisseikka,\nmikään murskaava asianhaara ei ollut häneltä päässyt unohtumaan.\nMutta muita selvemmin hän muisti Ruupen kertomuksen loppuratkaisun\nsekä eronsa tämän äidistä hautauspäivän ehtoona, syksyisen himmeänä,\narkatähtisenä. Hän, Musta-Iivari, oli seisonut lapsen vieressä maantien\nreunassa, ja suhisevat, valaistut linjavaunut olivat syöksyneet silloin\ntällöin heidän ohitseen meren rantaa ja kaupunkia kohti. He olivat\nsopineet siitä, että lapsi seuraisi Musta-Iivaria kaupunkiin, kun\ntaas Ruupe-vainajan äiti olisi lähtevä omille teilleen. (Ruupen juhta\nja rattaat oli jo silloin myyty.) Oli tosin Musta-Iivari kehoittanut\nhäntäkin lähtemään mukaansa, ja perillä kaupungissa olisi sitten\nmietitty, mitä hänen hyväkseen voitaisiin tehdä, mutta hän ei ollut\ntähän suostunut. Hän oli tahtonut kuolla maantiellä. Ja hyvästellessään\ntätä vanhenevaa naista, oli Musta-Iivari tuntenut, ettei heillä ollut\nenää mitään yhteistä, ei voinut olla. He olivat kulkeneet jo toistensa\nohitse. Koko jäähyväishetki oli ollut täynnä kumeaa tyhjyyttä ja\nmenneisyyden puuduttavaa syytöstä. Ja niin oli _hänen_ mustahuivinen\nnaisensa, elämänsä varjo, jota hän niin kauan oli turhaan etsinyt\nsaadakseen tälle sovittaa varhaismiehuutensa rikkomuksen, häipynyt\nhänen edestään kasvavaan ehtoohämärään, liittyäkseen jossakin etäisessä\nkylässä viimeiseen matkueeseen, missä hän vielä olisi kulkeva täällä\nmaan päällä. Mutta vaikka tuo kohtaus siis oli jäänytkin omituisen\nulkokohtaiseksi, oli siinä kuitenkin häivähtänyt ikäänkuin jonkin\nuuden todellisuuden kosketus, ankaramman todellisuuden kuin oli ollut\nse, missä hän oli tähän asti elänyt. Ja tämä tunto sielussaan hän oli\nkulkeutunut lapsen kanssa kaupunkiin, vuokrahuoneensa hiljaisuuteen,\nkirjojensa pariin.\n\nTäällä oli hänessä alkanut uusi henkinen vaihe. Oma suhteensa\nkuolleeseen Ruupeen sekä hänen vielä elävään äitiinsä ja heidän\nkohtaloihinsa ei lakannut häntä järkyttämästä. Se velloi hänen sieluaan\nniinkuin tuskallinen myrsky ja synnytti ennentuntemattoman syyllisyyden\ntunteen. Hän tunsi itsensä jollakin tavoin vikapääksi heidän edessään,\nhäpeäpaalun ansaitsemaksi. Tämä syyllisyyden tunto herätti hänessä\nsamalla sanomattoman syvän sisäisen nöyryyden kaiken edessä. Hän tunsi\nolevansa pieni ja halpa kaiken sen suunnattoman edessä, johon ihminen\nlopuksi katoaa, vain kuin lahoava laudanpalanen valtameressä...\n\nMyöhemmin kaikkeen tähän liittyi myös eräänlainen irrallisuuden\ntunto. Hän ei voinut enää oikealla tavalla keskittyä mihinkään, outo\nrauhattomuuskin vaivasi. Kun Musta-Iivari ajatteli omaa työtään, muisti\nhän Ruupen ja hänen äitinsä, ja silloin kouraisi aina hänen sieluansa\nvahva, kohmeinen syyllisyysajatus. Hän ei voinut siitä vapautua. Se\nväritti hänen nykyisen elämänkuvansa ja suhteensa vanhaan työhönsä.\nAjatellessaan uutta lähtöä tavanmukaisille vaelluskierroille tunsi hän\nväsymystä ja kipeää, koko maailman täyttävää kodittomuutta. Silloin\nMusta-Iivari tunsi tuimaa halua etääntyä yhä enemmän maailmasta,\nmissä yksi ainoa tapaus, yksi pieni syrjälipsahdus raiteilta, voi\ntuhota kokonaisen elämänjärjestelmän, maailmasta, jonka helmassa\ntemmeltävät sokeat voimat vihan ja kurjuuden keskellä, maailmasta,\njonka taivaanrannoille jo aavistuksellisina kohoavat ikäänkuin tulevien\nsuurien sotien myrkkykaasut, pimeät, tukahduttavat pilvet... Minne\nhyvänsä katsoikin, aina kohtasivat silmät, kuten katkerat prismat,\nihmissuvun pohjimmaisen surkeuden osoituksia.\n\nAnkarat, viimeiset sielulliset kokemukset olivat tavallaan\nsiirtäneet Musta-Iivarin uuteen, hänelle aikaisemmin kokonaan outoon\ntodellisuuteen, tuntemattomaan sielulliseen ilmapiiriin. Kärsimys,\ntyhjyys ja itsesyytökset yhtyivät siinä sekasortoiseksi, sisäiseksi\nkokonaisuudeksi. Rikollinen poika, Ruupe, ja hänen äitinsä, kärsinyt\nnainen, olivat tämän uuden sielullisen tilan ainaisia lähtökohtia;\nsisäisten mielenliikkeiden nousuvedet lähtivät heidän luotaan raskaasti\nvyörymään hämärää, kartoittamatonta rannikkoa kohti ja syöksyivät\njälleen takaisin pakoveden kiihkeässä laskussa... Alituista vaihtelua,\nnousua ja laskua. Ei mitään selvää suuntaa, ei tarkoitusta, pohjatonta\nharhailua vain hetkien meressä. Kaiken tämän keskellä hän koetti\nkiihkeästi saada kiinni entisestä itsestään, kadonneesta rauhastaan,\nmutta hän ei onnistunut sitä enää tavoittamaan tämän henkisen hämmingin\nläpi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuitenkin sitten myöhemmin Musta-Iivari sai ikäänkuin kiinni\nkaipaamansa sisäisen rauhan häiveestä, pääsi aivan kuin toiseen\nmaailmaan, ja tämä tapahtui erään uuden, hänen eteensä kangastuvan\nelämäntehtävän ja ulkonaisen muutoksen voimalla ja niiden avulla. Hän\noli työskennellyt muutamia kuukausia kaupungin kirkkoherran apulaisena,\navustaen tätä pääasiallisesti kansliatehtävissä sekä käyden sairaiden\nja kuolevien luona, varsinkin laitakaupungilla. Toisinaan hän hoiti\nmyös jonkin saarnavuoron. Mutta sitten hänen onnistui päästä vankilan\nsaarnaajaksi erääseen toiseen kaupunkiin, ja toimi tuli vastaanottaa\njoulukuun alussa. Siihen asti hän olisi vielä viipyvä vanhassa\nkaupungissa meren äärellä.\n\nJa tästä alkoi Musta-Iivarin uusi elämänjakso. Tosin hänen mieltään yhä\nvielä joskus kosketti muisto omasta syyllisyydestään, mutta ei enää\nniin ahdistavana ja raskaana kuin ennen, vaan siihen oli sittenkin\nilmestynyt pettämätön lunastuksen mahdollisuus, pääsinpäivän syvä valo.\nHäntä ikäänkuin kutsuivat elämänlopun siunatut päivät ja odottavien\nrangaistusvankien sielut kaukaisessa vankilakaupungissa. Eikö\ntällaisellakin elämällä ollut oma arvonsa? Eikö sitäkin kannattanut\njokin tarkoitus, joka kerran, vaikkapa vasta elämän ja kuoleman\nrajalla, olisi johtava päämäärään?\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntematon Mies, jolle Musta-Iivari oli illalla antanut yösijan\nkattonsa alla, nukkui pukkisängyssä huoneen ovensuupuolessa, ja\nperemmällä kapeassa vuoteessa nukkui Lapsi kasvoillaan hento,\nunimielinen hilpeys. Musta-Iivari itse valvoi ikkunan edessä. Hetket\nlainehtivat ohitse loppumattomana jonona. Aamu. Kaukaa asemalta\nkantautui tarkastajaveturin vihellys. Mutta kadut olivat vielä\nhiljaisia. Maailma nukkui, mutta sen syvyydessä keinui jo uusi päivä.\n\nUusi päivä! Mikä suunnaton lahja on ihmiselle jokainen syntyvä uusi\npäivä, joka humisten vyöryy hänen ylitseen. Mutta kuinka paljon\nenemmän se merkitseekään sille, joka uskoi jo kaiken menettäneensä,\nmutta joka yht'äkkiä havaitseekin seisovansa uuden mahdollisuuden,\nuuden elämänjakson edessä. Tämä tietoisuus täytti tällä hetkellä\nMusta-Iivarinkin kokonaan, eikä hän voinut nukkua. Ja äkkiä hänen\neteensä ikäänkuin loimahtivat menneet päivät yhdessä väljässä,\nhuikaisevassa ajatusvälähdyksessä, menneet päivät pienine iloineen ja\npaljoine suruineen, pettymyksineen, harhailuineen, kärsimyksineen,\ntaakkoineen... Kaiken tämän hän näki. Mutta hän näki vielä enemmänkin:\ntuossa Tuntemattomassa Miehessä, joka ryysyisenä makasi hänen lähellään\ntässä samassa huoneessa, hän oli näkevinään vielä kerran häivähdyksen\nRuupesta, pojastaan, kuolleesta miehestä. Se ei kuitenkaan tehnyt häntä\nlevottomaksi eikä synkäksi; siihenkin lankesi lunastuksen merkillinen\nvalo. Sillä kaikki näytti muuttuneen ja uudeksi tulleen. Ja Lapsi\npienessä sängyssä hymyili unissaan...\n\nJa aamu läheni yhä väkevämpänä, yhä aistimusvoimaisempana. Oi,\nmikä rauha! Hänen ympärillään suhisivat muistot, ei ahdistavina ja\nkatkerina, vaan vapautuneina ja raikkaina, tosin kärsimysvoittoisina.\nHetket liittyivät toisiinsa. Tähänkin halpaan vuokrahuoneeseen\nloimahti aamun kirkas, vahveneva kajo, sarastuksen valo. Hän tunsi\nnousevansa ylemmäksi ja hänen mukanaan nousivat ne monet muistot ja\nihmisolennot, jotka olivat häneen liittyneet kurjuuden ja rappion\nvuosina. Siinä oli haamuja elämän valtameren pohjalta, ihmisiä, jotka\nkurkottelivat käsiään valkeutta kohti. Kaikki he nousivat esiin\nkurjuuden alhosta kantaen ristiään. Se oli ihmeellistä, järkyttävää\nnousua alamaiden sumusta kohti kaukana siintävää huippua. Joukko\nlisääntyi hetki hetkeltä, siitä muodostui sotajoukko ilman sota-aseita,\nilman marssisäveltä. Siinä oli kurjuuteensa tuomittuja yhteiskunnan\npohjamaailma-ihmisiä, oli halveksittuja, rauhattomia kulkureita, oli\nvalkoisia ja värillisiä, oli kerjäläisiä ja repaleisia mustalaisia\nsekä ammoin lynkattuja neekereitä... Kaikki he syöksyivät nyt esiin\nsaastasta puhtaina -- ristiänsä kantaen. Hänkin, pohjalle sortunut\nvirkaheitto pappi, oli yksi joukosta. Hän ojensi kätensä yli hälvenevän\nsumun ja tavoitti solvaistun, langenneen suntionkasvatin käden, joka\nvuosia sitten oli liukunut hänen kädestään pois... Ja aamunkoiton\nsäteilevät, hurmioituneet laineet kohottivat heidät ylös yli pauhaavan,\njylhästi riemuitsevan joukon. He nousivat yhä ylemmäksi ja ylemmäksi.\nTuuli puhalsi hilpeänä yli sinisen, rannattoman taivaan. Aurinko loisti\nväkevänä ja kultaisena jo aivan lähellä. Alhaalta syvyydestä kantautui\nmonituhantisen, kulkevan joukon heikkenevä pauhu. Häikäistyneisiin\nsilmiin hohtivat vielä huimaavan etäisinä ja himmeinä keltaiset\nmaantiet ja pikajunien radat... Sitten kaikki häipyi, ja suuri valo\nkuulsi heidän lävitseen. Heitä kosketti jumaluus...\n\n-- -- --\n\nMusta-Iivari havahtui. Oliko hän nukkunut? Vai oliko kaikki ollut\nihmismielen rannatonta haaveilua...? Ei. Ihmeellistä unta hän oli\nnähnyt. Hän tunsi sen aikana saaneensa vaipua sanomattoman levon ja\nharmonian syvyyteen. Hänen oli hyvä ja kevyt olla... niinkuin joskus\nTolstoita lukiessaan... Ja tuolta seinältä -- vanhoista kuvista --\nhänen silmänsä erottivatkin Tolstoin ja Dostojevskin nerokkaat, lempeät\nja kärsineet profeetankasvot...\n\nMutta aamu eteni yhä. Musta-Iivari kuuli tehtaiden pillien ääniä ja\netäisten junien jylyä. Kohta veisi juna hänetkin kaukaiseen kaupunkiin\nrangaistusvankien pariin. Uusi työ kutsui häntä jo, rakkauden työ\nlokaan ja elämän pohjavesiin painuneiden hyväksi, työ, josta viha oli\nkaukana. Ja samassa hänen olemustaan riipaisi jälleen uusi valkeuden\naalto. Kuului taas alamaiden sumuista esiin nousevan ihmisjoukon kohu,\nihmisjoukon, jossa oli edustajia kaikista maista, kaikista kansoista,\nkaikista roduista. Risti huojui heidän yllään, suuren auringon valossa\nhohtava risti.\n\nJa hän katsoi vuokrahuoneen hämärään ja näki Lapsen, poikansa ja\nmustahuivisen naisen lapsen, hymyilevän vastaansa. Tuo hento hymykin\nikäänkuin kutsui häntä, Lapsen kädetkin näyttivät arasti kutsuvan...\nTuntematon Mies havahtui myös siihen valvoneilla, kuluneilla\nkasvoillaan uuden päivän kajastus. Nyt he katsoivat kaikki toisiinsa,\nMusta-Iivari, Tuntematon Mies ja unen tumman kaaren alta esiin noussut\nLapsi... Ja sillä hetkellä he äkillisessä valossa löysivät toisensa\ntylyn, kylmän elämänkamppailun ja epätoivon alta ihmeellisessä,\nsitovassa yhteistunnossa. Oli kuin olisi se sammumaton valo, joka\nkaikesta huolimatta loisti maailman mittaamattomaan, ahdistavaan\nhämärään, silloin vetänyt heidät jylhästä kylmyydestä mahtavaan,\nlämmittävään vaikutuspiiriinsä. Ja niin oli uusi päivä koittanut.\n\n\n\n"]