Suomen samoilijat III

SUOMEN SAMOILIJAT III

Aslak Morottajan ja Jorma Jussilan retkeilyjä Suomen eri seuduissa

Kirj.

KAARLO HÄNNINEN

Helsingissä, Osakeyhtiö Valistus, 1930.

Raittiuskansan Kirjapaino Osakeyhtiö.

SISÄLLYS:

Tulevaisuuden suunnitelmia. Maan alla. Savon sydämessä. Parempi tie. Arx nova eli Pyhän Olavin linna. Punkaharju. Voiman kiertokulku. Suuri kala. Kolinan linna. Käkisalmen linnaa katselemassa. Verkkosaaren aarre. Laatokan hylkeitä maanittelemassa. Laatokan kalastajana. Pyhien veljien saarilla. Laatokan rannikkoa ja Sortavalaa katselemassa. Pamilo. Karjalan saloilla. Kolilla. Vesilintujen paratiisi Nuori sankari. Ilmojen halki. Pohjolan Venetsia. Runebergin kotikaupungissa. Pääkaupungin nähtävyyksiä. Suurten miesten muistopatsaat. Tori- ja katuelämää. Samoilijat katselevat entisajan elämää. Eläimiä ihmettelemässä. Korkeasaaren vangit. Rosvolinna. Terhalan luolan salaisuus. Kuvitetussa kirkossa. Kansallisaarteen kerääjän kotimailla. Turkua tarkastelemassa. Historian poluilla. Kun kivet ja esineet kertovat. Suomen samoilijat Turun tuomiokirkossa. Pienviljelijän puutarhassa. Kun koneilla kynnettiin, kylvettiin ja koottiin riiheen. Pyhä vala.

Tulevaisuuden suunnitelmia.

Jorma Jussilalla oli paljon hyviä ystäviä kotikaupungissaan. Kun sinne levisi tieto, että hän oli saapunut kotiin ja tuonut mukanaan Lapinpojan Aslak Morottajan, tulivat koulutoverit heti tervehtimään. Jälleennäkemisen ilo oli tavallista suurempi sentähden, että keväällä oli koulussa puhuttu Suomen samoilijain katoamisesta Pohjanlahden jääulapoille. Tosin tuo huhu peruutettiin, mutta samalla kerrottiin heidän suurista ponnistuksistaan henkensä puolesta.

"Terve tuloa, terve tuloa!" toivottivat toverit vuoron perään.

Jorma kertoi heille Suomen samoilijain suurista partioretkistä ja Aslak höysteli kuvausta omilla pikkujutuillaan. Ja vielä samaksi illaksi pyysi seminaarinjohtajan poika samoilijoita luokseen vieraisille.

Hiukan pelonsekaisin tuntein astui Aslak Jorman jäljessä suuren portin kautta seminaarin puistoon, jonka keskellä näkyi suuria monikerroksisia tiilirakennuksia. Portilta johti niihin hauskannäköisiä käytäviä, joiden varsilla oli kukkaistutuksia ja niiden takana vanhoja vaahteroita, jalavia ja hopeapajuja. Vanhan sivistyslaitoksen voimakas ulkonainenkin vaikutus tehosi Aslakiin.

"Vai tämmöinenkö se onkin", ajatteli hän itsekseen. "Vallan toisenlaiseksi minä sen kuvittelin. Näissä rakennuksissa pitäisi minun viisi vuotta opiskella, jos seuraisin kotipitäjäni kirkkoherran kehoitusta, valmistautuisin opettajaksi ja pääsisin Lapin kansaa valistamaan."

Erään korkean rakennuksen edustalla oli hiekoitettu urheilukenttä ja siinä oli muutamia nuorukaisia krokettia pelaamassa. Heidän joukossaan oli myöskin Jorman luokkatoveri Toivo Koskenheimo, jonka luo vierailulle he olivat matkassa.

"Nuo toiset ovat seminaarilaisia", kuiskasi Jorma. "Jos haet tähän seminaariin, niin tulet heidän toverikseen."

Vain vilaukselta kerkisi Aslak nähdä tulevia tovereitaan, niitä muutamia kaukaisia oppilaita, jotka kesäksikin olivat jääneet oppilaitokseen puutarhurin taitoa oppimaan. Toivo Koskenheimo vei vieraansa toiseen kerrokseen, jossa hänellä oli oma lukuhuone.

Mutta juuri kun he olivat astumaisillaan poikain huoneeseen, johon mentiin kansliahuoneen läpi, tuli heitä vastaan ystävällisen näköinen vanha herra. Jorma ja Aslak tervehtivät kunnioittavasti.

"Siinähän tulevat Suomen samoilijat", sanoi seminaarinjohtaja Asarias Koskenheimo kädestä tervehtien. "Minä olen seurannut retkiänne, kun olette oikein urakalla lähteneet kulkemaan Suomen eri osien halki. Varmaankin olette saaneet matkoillanne kokea tuulta ja tuiskuakin, mutta vastukset karaisevat miestä."

Jorma päätti nyt tilaisuuden tarjoutuessa esittää heti Aslakin asian.

"Toverini Aslak Morottaja Enontekiöltä on aikonut hakea seminaarin oppilaaksi valmistautuakseen kansansa opettajaksi. Hän on kansakoulusta saanut hyvän todistuksen, ja pää hänellä on kuin partaveitsi."

"Mielelläni ottaisin laitokseeni oppilaita Lapista, jos he täyttävät sisäänpääsyvaatimukset. Ansioksi luen, että nuorukainen on partiohenkinen ja että hän on Jorman kanssa kulkenut kaksi kesää."

Jorma Jussilalla oli nimittäin hyvä maine kotikaupungissaan. Häntä pidettiin jo etevänä lintujen tutkijana, ja hänen hankkimista kokoelmista oli koulun rehtorikin ylpeä. Ja kun seminaarinjohtajan poika harrasti myös erikoisesti luonnontieteitä, oli Jorma koska hyvänsä tervetullut seminaarille. Sentähden Jorman suositus oli hyvän kirjallisen todistuksen veroinen.

Aslak ei ollut vielä lopullisesti päättänyt, jättääkö hän hakemuksensa vai palaako suoraan Turussa niine hyvineen kotiin. Mutta Jorman varma esiintyminen toverinsa asian hyväksi vaikutti häneen kannustavasti.

"Isäni lupasi, että saan hakea seminaariin", sanoi Aslak hiljaa.

Hän antoi johtajalle papinkirjan, lääkärintodistuksen, varallisuustodistuksen ja kansakoulun päästötodistuksen.

"Tämähän on hyvä, miltei pelkkiä kymppejä", sanoi johtaja kansakoulutodistusta katsellessaan, "mutta hakemus vain puuttuu."

"Senhän me pian täällä kirjoitamme", sanoi Toivo Koskenheimo.

Ja sinä iltana Aslak Morottaja kirjoitti hakemuksen ja jätti sen johtajalle.

"Jos tulet hyväksytyksi tämän sivistyslaitoksen oppilaaksi, niin merkitsee se käännekohtaa elämässäsi", puhui johtaja. "Mutta vasta elokuun lopulla on pääsytutkinto, silloin pitää sinun olla täällä. Siihen saakka voitte vielä rauhassa samoilla tätä suloista Suomen maata ja kerätä tietoja, taitoja ja kokemuksia."

Toivo Koskenheimolla oli itsellään suuri lintu- ja perhoskokoelma ja puristettuja kasveja oli hänellä melkein yhtä paljon kuin Jormalla. Kokoelmia katsellessa ihmetteli Toivo, että Aslak tunsi niistä suurimman osan, vieläpä muisti tieteelliset nimetkin.

Ilta kului kokoelmia katsellessa ja kertoillessa huomaamatta ja muuttui vähitellen hämäräksi, lämpimäksi yöksi. Pojat olivat päättäneet iltayöstä pyydystellä yöperhosia seminaarin puutarhasta. Perhoshaavit ja lasipurkit mukanaan he kävelivät hiljaa puiston käytävillä kukkivien sireenien ja pihlajien alla.

Ylhäällä puiden latvoissa turilaat lentää pärisivät. Pitkäsiipiset kiitäjäperhoset sinkoilivat edestakaisin etsien sopivaa istumispaikkaa, mutta kömpelöruumiiset yököt hiljaa räpyttelivät siipiään sireenien kukissa. Ja käytävien kohdalla puiden latvain tasalla leijailivat yöleikot kuin tummakauhtanaiset yön hengettäret.

Aslakista siellä oli niin paljon uutta, että hän kulki kuin lumotun linnan puutarhassa, varsinkin, kun hän muisti, että hän muutamien kuukausien perästä ehkä siirtyy talon asukkaaksi.

Hänet oli tenhonnut kulttuurin saavutukset, ihmisjärjen ja käden yhteistyö, joka kasvattaa puutarhoja sinne, missä muinoin oli karuja kankaita, kohottaa linnoja sinne, missä esi-isät muinoin metsäsaunojen asukkaina elivät.

Maan alla.

Kaikkialle taivaankannen alla ulottuu ihmisen, luomakunnan herran vaikutus! Hän kaivautuu alas maan uumeniin anastaakseen sen aarteita, hän hallitsee kuivan maan muuttaen sen luonnonvaraiset maisemat viljellyiksi, hän käyttää meriä ja vesireittejä kulkuteinään ja hän on jo valloittanut ilmankin itselleen.

Suurissa sivistysmaissa on hän puhkonut vuoriinkin kulkuteitään. Meillä ei ole rautateitä tehty niin korkeiden vuorien poikki, että olisi tarvinnut niihin reikiä puhkoa rautatietä varten. Tunnelin tapainen on kuitenkin Skurun luona Helsingin ja Turun välillä, toinen suurempi lävistää vaaran Jyväskylän ja Pieksämäen välillä ja kolmas on Jyväskylän ja Haapamäen välillä.

Jorma oli hyvin salaperäisen näköinen, kun he Jyväskylän asemalla istuutuivat rautatievaunuun.

"Tällä välillä on eräässä paikassa niin syvä harjuleikkaus, että hiekkaa vyöryy alituisesti radalle. Voisi käydä niinkin, että hiekka täyttäisi leikkauksen ja juna tunkeutuisi hiekan sisään kuin myyrä koloonsa", kertoi hän Aslakille.

"Sittenpähän tullaan yht'aikaa haudatuiksi", arveli toinen.

Juna porhalsi ensin Jyväsjärven rantamaita, kohisi Leppäveden poikki, vaihtelevia karunpuoleisia seutuja halkoen. Tulee syviä leikkauksia, joiden pohjalla juna kulkee kuilussa. Aslak alkaa jo arvella, että Jorman puheessa saattaa olla perää, sillä hiekkaa valuu yhtenään rinteistä, kun juna täristää maata. Mutta vähän ajan perästä maisemat tasaantuvat ja leikkaukset harvenevat. Aslak ei enään odottanutkaan mitään merkillisempää tulevan, kun juna mahtavasti tohisten syöksyi johonkin pimeään, aivan kuin johonkin tyhjyyteen. Eikä Aslak voinut muuta ajatella, kuin että nyt se syöksyi hiekkaan ja koettaa porata itselleen reiän siihen.

"Voi kauheata! Nyt sen vauhti jo tuntuu hiljenevän, nyt, nyt se seisattuu ja kuka meidät kaivaa täältä maansisästä", mietti Aslak. – "Ei kukaan saa meitä täältä elävinä enää ihmisten ilmoille." Aslakin sydäntä kouristi niin omituisesti. Hän tunsi olevansa kuoleman kynnyksellä ja entinen elämä kuin unessa kulki muutamissa sekunneissa hänen sielunsa silmien ohitse. Minä olen ollut paha ja tottelematon poika, joka olen vastoin vanhempieni tahtoa lähtenyt maailmalle ja tähän hiekkakuiluun nyt hukun! Voi, jos kerkiäisi edes kirjoittaa ja pyytää anteeksi äidiltä ja isältä.

Hänen hätäänsä lisäsi junan veturi, joka puhkutti harvakseen ja kumeasti kuin viimeisiä henkiään vetäen. Aslak tarttui lujasti Jorman käteen kuiskaten:

"Nytkö me kuolemme?"

Jormaa pyrki naurattamaan onnistunut kepponen. Samassa valkeni junan ympärillä ja kun Aslak katsahti junan ikkunasta, näki hän päivänpaisteisen maiseman. Hänen ilonsa oli rajaton, mutta sitä himmensi heti Jorman ilkkuva ilmoitus:

"Sehän oli vain Pönttövuoren tunneli."

Aslakin kasvot karahtivat tulipunaisiksi, sillä kiukku ja häpeä ajoi veren päähän, häpeä siitä, että hän, karhujen ja susien kaatajain sukua, oli osoittanut summatonta pelkuruutta. Ja kaikki se oli Jorman tähden, hänen poikamaisen kujeensa seuraus. Liian myöhään muisti hän jostain kirjasta lukeneensa, että Jyväskylän ja Pieksämäen radalla on Pönttövuoren tunneli.

Ihmeissään, puhumattomana istui Aslak junan penkillä Pieksämäen solmuasemalle saakka, jossa he muuttivat Kuopioon menevään junaan.

Savon sydämessä.

Jorma tiesi ennestään, että Aslakin viha lauhtui pian ja että hän siinä luonteenominaisuudessaan teki poikkeuksen useimmista lappalaisista. Päästäkseen entisiin hyviin väleihin käänsi hän puheen toisiin asioihin, Savon luontoon.

"Katsele näitä karuja, mutta samalla viehättäviä maisemia: kivisiä kankaita, mäkiä ja harjanteita, vakavia havumetsiä, lehteviä halmeahoja, pieniä suonpyörylöitä, kirkkaita metsälampia tai välkkyviä vesireittejä, joiden rannikolla kohoaa kyliä ja yksinäisiä taloja kivisten peltojen keskeltä."

"Eipä taitaisi Etelä-Pohjanmaan ja Satakunnan savisten peltojen viljelijälle nämä kaskimaat kelvata asuntomaiksi", innostui Aslak.

"Ei, mutta savolaiset rakastavat maakuntaansa. He eivät tuskaile, vaikka kuokka usein kiveen kilskahtaakin. He tietävät maan antavan heille sittenkin leivän, vaikkakaan ei kovin leveän."

Matkan ratoksi tekivät he tuttavuutta huumorintajuisten savolaisten kanssa. Kolme kuopiolaista koulupoikaa sattui samassa junassa palaamaan Kouvolasta. Heiltä kyselivät samoilijat paikkojen nimiä. Kuultuaan, että Aslak ja Jorma ovat Suomen samoilijoita, tuli heistä innokkaita puhetovereita.

Junan vauhti alkoi kasvaa. Se pysähtyi pienelle asemalle, jonka rakennuksia ympäröivät korkeat koivuryhmät.

– "Katsokaapas, pojat, nyt alkavat Kallaveden maisemat! Tuollaisia korkeita, vuorimaisia mäkiä, tuollaisia syviä järvien lahtia, sellaisia on paljon Kallaveden ympäristössä. Tästä Pitkästälahdesta pääsisitte kauniiseen Haminalahteen, lintumaalari Wrightien vanhaan asumapaikkaan. Kaunis oli tämä Pitkälahtikin ennen, mutta nyt sahat ja sähkölaitokset ovat sen pilanneet."

Junallakin tuntui olevan kiire Kuopioon. Se kulki syvissä leikkauksissa, kunnes yhtäkkiä vaunun akkunasta avartui laaja maisema: Kallaveden lahti ja sen molemmin puolin oli korkeat mäet.

– "Tuo on Neulamäki ja tuo kyömyselkäinen on Puijo", puhelivat kuopiolaiset koululaiset. "Pian tullaan perille."

Niin tulikin muutaman minuutin jälkeen Kuopio näkyviin. Taustalla oli laaja Kallavesi, ja soukka niemeke pisti kaupungista sinne.

"Nyt ollaan 'Kallaveden kaupungissa', sanoi eräs pojista. "Kallavesi kiertää sitä kolmelta taholta. Oletteko kuullut, kuinka kuopiolainen Ameriikassa laulaa ikävöiden?"

"Emme."

"Näin sanotaan hänen laulelevan:

    "Kallaves', Kallaves'
    siinä äet mun paetan' pes'
    Soanenkohan koskaa ennee
    kiertee Puijonsarven nennee,
    jossa laevat huuteloo
    Kuopioo, Kuopioo."

"Sen minä vain tiedän, että savolainen rakastaa syntymäseutuaan niin, ettei heistä moni henno lähteä vierailta mailta leipäänsä etsimään", selitti Jorma.

Juna pysähtyi asemalle, kaupungin laitaan. Kuopiolaiset pojat saattelivat samoilijat matkustajakotiin ja lupasivat tulla heitä opastamaan näkötorniin.

Puijosta on jokainen kuopiolainen ylpeä. Se on korkea, kaariniskainen mäki aivan kaupungin vieressä. Matkailija ei mene Kuopion sivu käymättä Puijon näkötornissa maisemia ihailemassa. Suomen samoilijoille ja partiolaisille yleensä se on kuin pyhä velvollisuus, sillä korkeudesta katselijalle isänmaan kasvot herttaisimmin hymyilevät.

Pian tulivat kuopiolaiset pojat heitä hakemaan Puijolle. Heti kaupungin laidasta alkoi tie kiemurrella jykeän havumetsän läpi mäen huipulle, missä on korkea näkötorni. Pojat juoksivat kilpaa mäkeä ylös, mutta vaivalloista oli jyrkkä rinne juosta. Kiertoportaita myöten noustiin näkötorniin. Kuopiolaiset sanoivat juoksun tyhjentävän keuhkoista pilaantuneen ilman ja sitte on ne hyvä täyttää puhtaalla ylä ilmalla. Hannes Kolehmainenkin on sillä tavoin keuhkojaan puhdistellut.

"Mitä sanotte, samoilijat, meidän kotiseudustamme?" sanoi eräs oppaista. "Viiden penikulman päähän kantaa täältä katseemme näiden Pohjois-Savon järvien, selänteiden, pullevien mäkien ja vaarojen yli. Tuossa näette Kallaveden kesäiset selät heleässä auringon kilossa. Satoine saarineen ja niemineen on se mielestämme maailman kauneimpia järviä. Se on kuin kaunis, vanha ja värikäs ryijykudelma! Katselkaa noita Savon välkkyviä selkiä etelään ja pohjoiseen, sen sinisiä, metsäisiä harjanteita, joista hohtaa asumuksia peltoineen. Seuratkaa niitä laivalla joko Iisalmeen päin tai etelään aina Saimaalle saakka, niin tulette vakuutetuiksi, että Savo on jalohelmi muiden maakuntain joukossa.

"Kirkkaana se ainakin nyt loistaa", lisäsi Jorma, joka piti omaa kotiseutuaan Hämettä Suomen kauneimpana maakuntana.

Kun sitten samoilijat seuralaisineen laskeutuivat hiljalleen alas Puijon rinnettä tapasivat he pienen, pujopartaisen ja laihankälvän ukon. Hän oli kyyryksissään kuusen alla, mättäältä kasveja irroittamassa.

"Mitä ukko niillä kasveilla tekee?" kysyi Jorma hiukan ylimielisesti toisilta. Ennenkun seuralaiset ehtivät vastata, oli ukko jo pujahtanut heidän luokseen.

– "Vai Pyhän Yrjänän ritareja täällä partioi, vai niitä", sanoi hän. "Että mitäkö ukko vielä kasveja keräilee? Keräillyt on ja keräilee yhtä ja toista, kaikenmoista. On keräillyt museon tuonne kaupunkiin. Tavaraa jos jonkinlaista. Muistakaa, ylpeät ritarit, että kuolematon nimi, sen ei tarvitse olla pilviin heijastettuna eikä patsaisiin präntättynä. Ei, kuolematon nimi, se voi olla tuolla aidan seipäässä, tuolla jossakin koivun kupeessa tai pehkossa.

"Älkää luulko, että ukko Antti puhelee teille pehmeitä. Ei se kuolematon nimi sentään ole kaikki kaikessa. – Eipä niinkään. – Mutta kun minä jouduin tänne Kuopioon, niin tahdoin näille suloisille savolaisille näyttää, miten laaja luonnonkirja on, miten helposti siitä saa syntyjä syviä esiin. Olen tahtonut saada heidät näkemään kaiken ihmeellisen, moninaisen luonnon suuressa kirjassa. Tarkistakoot muutkin silmänsä, nähdäkseen suuren pienessä. Tarkka silmä, ahkera työ se on, pojat, tärkeätä. Muistakaa se.

"Olin kerran Siperiassa. Siellä oli suuri museo, niin suuri että Suomessa ei ole yhtään sellaista. Siellä olin suurien herrojen kanssa pakeissa, suurten ja oppineitten. Mutta eikös. Kun tulin heidän kanssaan museorakennuksesta ulos. Siinä oli pensas oven pielessä. Minä katselin pensasta. Eikös juuri heidän nenänsä edestä, heidän silmiensä alta sieppasin sen pensaan lehdestä tieteelle uuden sienikasvin. Niin käy, niin käy."

Niin kertoilee ukko innostuen kovasti kuullessaan, että pojat olivat Suomen samoilijoita. Ja heistä loppujen lopuksi tuli hyvät ystävät, vaikka Jormaa hävetti ensi esiintymisensä ja arvelunsa. Kävi selville, että hän oli vaatimaton "ukko Lönnbom", suuri luonnonystävä ja tutkija. Lönnbom kertoi heille paljon hauskoja kaskuja entisistä kuuluisista kuopiolaisista, Snellmannista, Minna Canthista ja Kauppis-Heikistä, mutta varsinkin Juhani Ahosta, joka oli siellä käynyt koulua ja jonkin kerran karannutkin kotiinsa Iisalmen pappilaan.

– Entäpä kaupunki! Tuskin on monella kaupungilla tuollaista asemaa, jatkoi esittelijä. Teidän pitää käydä Väinölänniemellä, että näkisitte vielä Kuopion kauneimpia paikkoja. Niin kaunista luonnonpuistoa kuin Väinölänniemi on, ei ole yhdelläkään muulla Suomen kaupungilla.

Kaupunkiin palattuaan katselivat he J.W. Snellmanin muistopatsasta ja menivät sitte luonnontieteelliseen museoon. Siellä kului ilta hupaisesti kuopiolaisten partiolaisten kanssa eläin- ja kasvikokoelmia katsellessa ja kuunnellessa lukemattomia kaskuja. – Jorma totesi, että harvassa kaupungissa ovat luonnontieteelliset harrastukset niin elävät ja hedelmiä tuottavat kuin juuri Kuopiossa.

Seuraavana päivänä samoilijat jättivät hyvästit kuopiolaisille ja lähtivät laivalla edelleen.

Parempi tie.

Kuopion satamassa oli viervierettäin pikkuisia ja suurehkojakin höyryaluksia. Siellä oli "Tähti", "Kalla", "Muuruvesi", "Karjalankoski" ja monta muuta rinnan "Leppävirran" ja "Heinäveden" kanssa. Savolaisukkoja ja poikia pieksuineen, reheviä savolaisemäntiä huivineen ja koreineen kiiruhti kukin laivaansa, joita lasteineen aina vuoronperään lähti laiturista. Laivojen kellot kilisivät, savua tuprusi, hevosia ja autoja puikkelehti ja leveitä savolaisia sanelmia kuului tavan takaa.

Kuopion rantaan joutuneet samoilijat kiistailivat siitä, kumpaa reittiä he lähtevät Savonlinnaan: Heinävedenkö vai Leppävirran väylää pitkin. Molemmat laivat heistä näyttivät yhtä hyviltä. Jorma kehui edellistä paremmaksi, Aslak jälkimmäistä. Kuopiolaiset kehuivat kumpaakin. Jos lähdette länsipuolista reittiä, niin saatte nähdä muun muassa Konnuksen ja Taipaleen kanavat, kauniin Leppävirran ja Unnukkaveden ja kaupanpäälle Varkauden suuren kauppalan, joka on kaupungin veroinen; jos taas matkustatte Soisalon itäpuolitse, niin ette silloinkaan kadu kauppojanne, sillä Heinäveden-reitti ei väsytä yksitoikkoisuudellaan.

Viimein löivät he arpaa, ja se määräsi heidät "Heinävesi"-laivaan.

"Hyvästi Kuopio hauskuuksinesi, hyvästi Puijo!" huusivat he laivalta.

"Näkemiin, näkemiin", vastasivat partiopojat laiturilta.

Aavalta Kallavedeltä pistäytyi laiva viehkeän Vehmersalmen kautta suurelle Suvasvedelle. Se leviää poikain edessä valkeana ja paikoin vähäsaarisena. Siitä alkaa penikulmaiset, kiemurtelevat salmivedet hymyilevine, leppoisine aito savolaisine maisemineen. Peltoaukeita on mäkien rinteillä ja noroissa, tuuhean lehtevät lehdot koivuineen, leppineen ja pyhine pihlajapuineen; karummilla kallioisilla mäkimailla ja harjanteilla taas totisempi havumetsä maita peitti.

Tavan takaa pistäytyi laiva johonkin lahden poukamassa olevaan laituriin. Toisista näkyi kylä tai talo, jonka "rykiranta" siinä oli; toiset laiturit olivat aivan "metsän keskessä".

Laiva kulkee Karvion kanavan läpi. Tullaan Kermajärveen. Sen takana vaaran nyppylällä kohoaa Heinäveden kirkko ja kirkonkylä on sen ympärillä. Miltei halki yön kulki laiva tätä merkillistä reittiä pitkin. Muutamia tuntia se levähti Palokissa, mutta aamulla ani varahin se lähti liikkeelle.

Iltamyöhäiseen istuivat samoilijat yläkannella, josta näkyi himmenevään kesäiseen yöhön vaipuva maisema. Kuu kumotti taivaan laelta ja sen välkkeessä mainingeissa keinuvan rantaman ääressä luuli näkevänsä vedenneitojen nousseen leikittelemään. Ruohisto ja kaislisto kahisi hiljaa. Leppien ja niittyjen lauha tuoksu kantautui maalta päin, sieltä missä metsät hiljaisina valvoivat kesäyön hämyssä. Aamulla alkoi laivan kone jyskyttää. Laiva kulki monta äkkimutkaa tehden. Täytyi ihmetellä perämiehen taitoa, miten hän oli niin selvillä reitin monista sokkeloista. Jokainen minuutti toi mukanaan uusia näkemyksiä, uusia maisemavivahteita. Aamuauringon kilossa näytti maailma partiolaisista ihanalta, suloisalta. Raikas aamuilma tuntui hunajalta, ja matkan suloisuus oli heidän mielestään sanoin kuvaamaton.

Luonto käy karummaksi. Korkeita kalliorantoja, totisia havumetsiä, tyyniä salmia, joissa kalaparvet kirmailevat. Oikeaa erämaan tunnelmaa oli m.m. Koukkuvirralla, jossa Juhani Ahokin aikoinaan kalasteli, ennenkun löysi Huopanansa.

Aslakilla olisi tehnyt kovasti mieli jäädä sinne uistimiaan koettelemaan, koska hän oli lukenut Ahon kuvauksen Koukkuvirran oikukkaista lohista. Ja pojat puolestaan myönsivät suuren kirjailijamme sanat tosiksi: "Viehättävämpää kalastuspaikkaa tuskin voi ajatella. Kahden puolen on korkeat rannat, toisella puolen aitoa Saimaan seutua, pientä petäjikköä kasvavaa jyrkkää kalliota, toisella honkia kasvava niemi, joka kärjestään kohoten muodostuu mahtavaksi harjuksi. Virta teki polvekkeen niemen ympäri ja laajeni vähitellen järveksi. Vastapäätä nientä on vuoren ympäröimä lahden poukama. Luonto on koskematonta erämaata eikä missään näy ihmisasuntoa paitsi sitten hetken päässä torppa muutaman lahden pohjukassa."

Monen monta mutkaa tehtyään laivareitti yhtyi Haukiveteen. Kallioluotoineen se muistutti Kallavettä, mutta rannat olivat laakeampia.

Savolaista seutua olivat Haukivedenkin ympäristöt. Petäjikköjen välissä leppoisia lehtoja, pienoisia peltoaukeamia, maalattuja taloja, rannalla mustunut sauna ja nuottakota.

"Tämä taisi olla parempi tie", sanoi Aslak, kun kaukaa Haukiveden takaa alkoivat näkyä Savonlinnan tukevat tornit.

"Niin minustakin", vakuutti Jorma.

"Arx nova" eli Pyhän Olavin linna.

"Nyt minä tiedän, missä ovat maamme kauneimmat seudut, joita me ikuisen kauneuden palvojat, pyhän Yrjänän ritarit olemme etsineet. Minä paljastan pääni ja nöyrästi tunnustan, että ne ovat täällä Haapavedestä Pihlajaveteen laskevan Kyrönsalmen ympärillä. Jos katselet tuota sievää kaupunkia tai vanhaa, kunnianarvoista linnaa tai saarisia selkiä ja salmia taikka kaukaisten vaarojen autereisia ääriviivoja, niin sinäkin tunnustat, että Savonlinnan vertaista seutua ei ole toista. Se on Savon helmi, Suomen ylpeys ja ulkomaalaisenkin matkailijan ikuinen ihastus. Nouskaamme tuonne linnan tornin huipulle, laittakaamme sinne rovio lehmuksista, vaahteroista ja pyhistä pihlajapuista ja uhratkaamme kauneudelle, niinkuin teimme viime kesänä Mallatunturilla."

Näin puhui Jorma, kun he veneellä olivat menossa Kyrönsalmen yli Olavinlinnaan.

"Vienot vesistöt ja karut kalliot, jäykät havumetsät ja leppoisat lehdot ja laaksojen viljelysmaat ovat täällä yhtyneet. Edessämme kohoava linna antaa lisäksi näille maisemille menneiden aikojen tarumaista tunnelmaa", lisäsi Aslak.

He laskivat veneen pääportin edustalle. Vartija ei joutanut näyttelemään linnan eri osia, hän antoi samoilijoille vain opaskirjan ja käski omin avuin tulla toimeen.

Mutta tuskin he olivat tulleet n.s. pieneen linnan pihaan, kun heitä vastaan tuli vanha, kumaraselkäinen ja pitkäpartainen ukko, joka heitä ystävällisesti tervehti sanoen:

"Näen, että olette muukalaisia, ehkä hyvinkin kaukaisia vieraita. Sallikaa, että teitä opastan. Muutoin voitte eksyä tämän linnan sokkeloihin. Minä kyllä osaan, sillä olen tässä linnassa asunut jo hyvin kauan.

"Te näitte jo kauas linnan korkeimmalle pistävät osat, tornit. Niitä on kaikkiaan kolme. Te varmaan kysytte, että mitä tehtävää niillä on. Muinoin linnan puolustuksessa oli niillä suuri merkitys. Ja tuonne salmelle saakka näkyvät niiden pyöreät tai nelikulmaiset ampuma-aukot, joista kevyemmillä ampuma-aseilla ammuttiin lähestyvää vihollista. Mutta linnan suuremmista aukoista pommitettiin sitä tykeillä. Linna on näet rakennettu vasta ruudin aikakaudella. Ei ollut vihollisen hyvä tulla linnan lähistölle."

"Onko noilla torneilla nimiä?" kysyi Jorma.

"Onpa kyllä", sanoi ukko partaansa sivellen. "Läntisintä sanotaan Kellotorniksi, seuraavaa Kirkkotorniksi ja melkein koilliskulmassa on Kiilintorni. Kellotornissa riippuivat ennen kirkonkellot ja linnankello. Kirkkotornissa oli ennen kirkko ja Kiilintorni on saanut nimensä rakentajastaan Niilo Kijlistä.

"Torneilla on pyöreä muoto sen tähden, että ne paremmin kestäisivät ammuntaa. Saman muotoinen on n.s. Paksusarvi linnan kaakkoiskulmassa, joka on rakennettu paljon myöhemmin. Torneja yhdistää toisiinsa linnan muurit ja muut osat. Niissä näette myös ampuma-aukkoja."

Ja sitten ukko näytteli samoilijoille linnan eri osia. Hän vei heidät linnan Pikkupihalle ja Suurellepihalle, kiipesi torneihin niin ketterästi, että poikain oli vaikea pysyä perässä, näytteli eri kerrosten huoneita ja linnan puolustuskäytäviä. Kauimmin pysähtyi hän Kirkkotornissa olevassa asuinhuoneessa, jossa oli Tott- ja Sture-sukujen vaakunoilla koristettu takka sekä suuressa juhlasalissa ja herrastuvassa. Maanalaisissa holveissa samoilijat alkoivat arvella, että mikä lieneekin heidän oppaansa ja minne vieneekään lopuksi.

Mutta kun muu näyttäminen oli loppunut, vei ukko ohjattavansa erään tornin korkeimpaan kerrokseen ja näytteli heille ympäristön maisemia huudahdellen: "Eikö ole kaunista tämä Savonmaa!"

Kun he tulivat alas linnan etupihalle ja heidän piti jotain kysyä linnan historiasta, oli ukko kadonnut ja Jorma arveli, että se ei tainnut ollakaan ihminen, vaan linnan vanha tonttu.

Mutta soutaessaan takaisin kaupungin puolelle Jorma kertoi Aslakille, että Olavinlinnan, jota myöskin sanottiin Uudeksi linnaksi, rakennutti ensin Erik Akselinpoika Tott 1475 ja että linna on sen jälkeen kokenut kirjavia vaiheita.

"Oletko kuullut mitä Olaus Magnus aikoinaan kirjoitti Olavin linnasta?"

"En."

"Kaukana perimmäisessä Suomenmaassa, mutta Ruotsin valtakunnan alueella, on linna, jota nimitetään Uudeksi linnaksi. Se on ihmeteltävällä nerolla rakennettu, kerrassaan luonnon ja taidon valmistama, seisoen pyöreällä kalliolla. Yksi ainoa portti siitä johtaa lännen puolelle, portin edustalla on lauttasilta, joka on kiinnitetty siihen vahvoilla rautavitjoilla ja joka aina yöksi vedetään koneilla rantaan – tosin ankaralla työllä väkevän virran takia. Tuo leveä joki, joka kulkee siitä on tutkimaton syvyydeltään. Se tulee kaukaisista järvistä, Vienan valkoisesta merestä saakka, mutta linnan kohdalla se on mustapohjainen, ja kaikki kalat, jotka siinä syntyvät ja elävät: lohet ja taimenet, hauet ja ahvenet sekä muut pehmeälihaiset kalat, ovat ihan mustia, vaikka kyllä hyviä maultaan. Lahnakin on siinä virrassa kesällä musta, mutta talvella valkoinen. Ja kun joki sitten Viipurin ohitse kulkien purkaa vetensä mereen, tekee se merenkin mustaksi.

"Muitakin kummia täällä nähdään toisinaan. Ankara on isännyyden virka täällä vihollisvallan kynnyksellä, ankara myös laki, jonka alaisena linnan väki elää. Jos vartija nukkuu vartiopaikallaan, syöstään hänet, armotta virtaan. Surma ja perikato väijyvät siis aina sekä päällikköä että hänen miehiään. Mutta jokaisen onnettomuuden edellä käy kummallinen aave. Silloin näet ilmestyy virran aalloille neitonen, joka viehättävästi soittamalla kannelta katkaisee yön hiljaisuuden – seireenien tavoin houkutellen ihmisparat luokseen."

"Onhan siinä vähän satua joukossa eikä Olaus Magnuksen maantieteellisetkään tiedonannot ole vallan oikeita, mutta siinä minä häneen yhdyn, että tämä luonto ja linna seireenien tavoin vetää puoleensa."

Vielä samana päivänä lähtivät samoilijat laivalla Pihlajavettä pitkin Punkaharjulle.

Punkaharju.

Suomen samoilijat olivat odottaneet suurella jännityksellä Punkaharjua, josta runoilijat ja matkailijat ovat niin kauniisti kirjoittaneet. Sen maine oli kiirinyt Lappiin saakka. Olihan myöskin Aslak lukenut siitä koulussa ja silloin oli tullut mieleen ajatus, että jospa saisin kerran nähdä omin silmin eikä vain vajanaisena mielikuvana. Jormalle oli lyseon maantieteen opettaja kertonut, että Punkaharjun kaltaista maisemaa ei liene maailmassa toista.

Kauan odotettu päivä vihdoin valkeni, heinäkuun viides päivä. Oli sattuma, että samoilijat juuri sinä päivänä saapuivat Punkaharjulle, päivänä, jonka suuri runoilijamme J.L. Runeberg on pyhittänyt runossaan luonnon kauneuden ja jalojen tekojen muisteloille.

    "Nyt kesäpäivä loistavi
    niin oudoks' muuttaa mieleni
    tää aamu armahainen.
    Jos tahdot, tuonne lehtohon
    suvisen ilman sulohon
    nyt käymme nuorukainen."...

Näin lausui Jorma laivan kannella seisoessaan toverilleen, ja hänen silmissään oli lempeä kiilto. Myöskin hänen toverinsa katseli äänettömänä aamuauringon kultaaman järven yli, josta mykevien saarten yli ja salmia pitkin näkyi korkea harju.

Laiva laski laituriin. Muut matkustajat menivät matkailijain majaan, mutta samoilijat riensivät harjulle nähdäkseen maisemat aamuvalaistuksessa.

Kapea ja korkea vierinkiviharju halkoo siinä järvien saarisia selkiä seitsemän kilometrin pituisena luonnon siltana. Harju on paikoin niin kapea, että kiven voisi heittää harjanteelta järveen. Rinteet ovat niin jyrkkiä, että pojat vaivoin voivat nousta niitä ylös. Mutta monin paikoin harju leviää ja jakaantuu rinnakkaisiin osiin. Siinä on kirkkaita metsälampia ja hautoja ja kuoppia niinkuin vierinkiviharjussa yleensä.

He astelevat kuin ihmeellisessä luonnonpylvässalissa, jossa kultaa ei ole säästetty, sillä tiheän, solakan männikön kellertäviä runkoja aamuaurinko juuri punertaa ja valaisee itäsivun vehmaita metsiä, jättäen länsipuolelle tummemman varjon. He ihailivat Runebergin kukkulalta Puruveden satasaarisia selkiä, ihailivat lämpimästi isänmaan kauneutta. Hiekkarannat heloittavat kirkkaina, vedenpinta välkehtii aamun punertavassa hohteessa, kaukaiset saaret näyttävät piiloutuvan vedenpinnan taa ja jälleen kohoavan, läheisten saarien tummat varjot ja valkea tuulenviri suurimmalla selällä luovat myös omalaatuista vaihtelua ihanaan tauluun.

Yhtä ylentävä oli myös Saimaan puoleisten selkien vaikutus, kun he länsirinteelle siirtyivät. Saaria, niemiä ja siintäviä selkiä silmän kantamattomiin.

Ja minne he vaelsivatkaan pitkällä harjulla, aina oli sillä jotakin uutta näytettävänään.

Mutta kaikkiin ei Punkaharju vaikuta samalla tavalla. Eräs matkailija sanoi kauhistuneensa sen synkkien metsien sisällä olevia hautoja, joissa hänen mielikuvituksensa mukaan kaikki metsän peikot asustivat. Hän muutti pois Punkaharjulta kauhuissaan, vaikka ensin aikoi asua siellä koko kesän.

Ja kansakin ennen muinoin karttoi Punkaharjua, jossa se luuli ryövärien saalistaan vartovan. Vain suurin joukoin uskalsivat kylän lapset marjaan sen mansikkaisille rinteille.

Suomen samoilijat eivät peljänneet, se oli heistä ihana paikka, jossa kuhankeittäjän sävelet kuuluivat vielä kauniimmilta kuin muualla.

Jorma kertoi, että keisari Aleksanteri I matkusti kerran Punkaharjun kautta Savonlinnaan, ja hän mielistyi niihin maisemiin sikäli, että hän kielsi talonpoikia hakkaamasta kaskea sen rinteillä.

Pojat kävelivät harjun selkää vievää tietä Savonlinnaan päin ja väliin pysähtyivät, sillä luonnon viehkeys lumosi heitä. Viimein tulivat he Tuunansalmelle, jonka yli johtaa rautatiesilta. Juna tuli juuri harjun sivua ja karautti sillan yli, ja hetkistä myöhemmin tuli höyrylaiva Puruvedeltä päin. Mitenkähän se pääsee sillan alitse, mietti Aslak, mutta samassa kääntösilta aukeni, ja laiva pääsi salmen läpi.

Paluumatkalla kulki heidän sivutsensa auto auton perässä ja toiset olivat jättäneet ajopelinsä tien viereen ja tarkastelivat maisemia. Matkustajahotellissa oli semmoinen tungos ja kielten sekoitus, että samoilijat katsoivat parhaaksi syödä aamiaisensa harjun rinteellä omasta laukustaan.

"Niinkuin näet, ei tämä Punkaharju ole mikään erämaan maisema koskemattomine metsineen. Luonto jääkauden aikana on laitellut nämä hiekka- ja vierinkiviharjut, järvet ja saaret, ja ihminen on niitä kaunistanut. Metsä kasvaa täällä ihmisen hoidossa, rautatie ja maantie kulkee sen selkiä ja lakkaamaton ihmisvirta kulkee sen yli, sillä ihmiset etsivät kauneutta."

"Se on oikein, sillä kaunis luonto jalostaa."

Iltapäivällä samoilijat matkustivat Pihlajaveden ja Puumalan salmen kautta Saimaalle ja sen poikki Lappeenrantaan. Sieltä he matkustivat Lauritsalan kautta Vuoksenniskalle.

"Mitä sanot, Aslak, näistä Saimaan maisemista? Etkö jo myönnä, että Luoja on täällä käyttänyt kaiken koristelutaitonsa luodakseen senlaista, jota ei ole missään muualla maailmassa – ei Lapissakaan, jota sinä Suomen kruunuksi ylistelet. Katsele noita välkkyviä vesiä viehättävine salmineen, saarineen, niemineen ja kapeine kannaksineen; ne viettelevät silmää ja sydäntä, ne kiehtovat mieltä ja syventävät isänmaanrakkauden jaloa tunnetta. Katsele lehteviä kumpuja, hakamaita, metsäisiä selänteitä ja vaaroja, katsele asutusta, joka vihreine viljapeltoineen, kukkarikkaine niittyineen, punaiseksi maalattuine taloineen leviää lakeammille maille tai järvien paisteisille rinteille."

"Myönnän, että tämä on ihana maa, mutta sinä et puhunut mitään sen kansasta, joka kaikki kärsien ja tyytyen onneensa on viljellyt näitä kivisiä maita, vaikka vihollinen usein tallasi maahan nousevan viljan, poltti talot ja surmasi asukkaita. Siitähän savolaisten laulussa niin kauniisti sanotaan:"

    "Jos kielin voisi kertoa
    näkönsä vanhat puut
    ja meidän vaarat virkkoa
    ja meidän laaksot lausua,
    sanella salmein suut.

    Niin niistäpä useampi
    hyv' ois todistamaan:
    "Täs savon joukko tappeli
    ja joka kynsi kylmeni
    edestä Suomen maan."

Voiman kiertokulku.

"Tämän tehtaan jyrinässä olen kuulevinani kuin korkean veisuun ihmisjärjen kunniaksi", sanoi Jorma astuessaan ulos konehuoneesta. Imatra jylisi ennemmin lannistamattomien luonnonvoimain ylistykseksi, kunnes ihminen tuli ja vangitsi koskijättiläisen, teki sen alamaisekseen ja pani raatamaan kuin kaleeriorjan. Tässä se nyt ähkii ja puhkii vääntäessään valtavia vesiturbiineja, jotka taas puolestaan panevat liikkeelle tehtaan monimutkaisen koneiston.

"Suuret ovat ihmisenkin työt", huudahti Aslak. "Hän taivuttaa luonnonvoimiakin palvelukseensa, miten milloinkin tahtoo."

"So, so, nuorimies", sanoi lähellä seisova insinööri. "Ei niin pitkälle sentään ulotu ihmisen järki ja valta. Paljon me tahtoisimme senlaista, jota emme voi täyttää, mutta toiselta puolen paljon jo ihminen on keksintöjensä kautta vallannut luonnonvoimia palvelukseensa. Me elämme suurten keksintöjen aikakautta. Imatran voimalaitoksissa ihminen muuttaa koskivoiman sähköksi ja jakaa sitä laajoihin maakuntiin johtolankojen avulla".

"Nämä Imatran voimalaitokset ovat loistavana esimerkkinä voiman kiertokulusta", huomautti Jorma.

"Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Aslak.

"Olenhan sinulle selittänyt jo aineen kiertokulkua luonnossa, aine ei häviä, vaikkakin se kiertää monimutkaisia ratojaan. Samoin ei voimakaan häviä, vaikka se muuttelee ilmenemismuotoaan. Mutta kun minä olen näissä voimaa koskevissa kysymyksissä vielä alkuasteella, pyytäisin insinööriä selittämään tarkemmin, miten tämä suuri laitos on jäsenenä voiman kiertokulussa."

"Mielelläni sen teen, koska te olette Suomen samoilijoita ja tulette varmaankin tuhansille kertomaan käynnistänne laitoksellamme. Istukaa vierelleni tähän kanavan penkereelle, niin koetan, vaikka tunnustaa täytyy, että monimutkaisten asioiden esittäminen lyhyesti on vaikea tehtävä."

"Te tunnette ennestään veden kiertokulun luonnossa; te tiedätte, että ne miljaardit vesipisarat, jotka nyt pauhaavat Imatrassa tai tämän voimalaitoksen vesiturbiineissa, ovat sadepisaroina pudonneet pilvistä laajan Vuoksen vesistön alueelle: toiset Iisalmen, Nilsiän ja Rautalammin reittien vaiheille, toiset mahtavan Pielisen seuduille, muutamat miljaardit taas suuren Saimaan seuduille. Tuhansien purojen, satojen pienempien jokien, virtojen, järvien ja salmien kautta kulkien ovat ne viimein kerääntyneet Saimaaseen ja jatkaneet siitä matkaansa Vuoksenvirtaa, päämääränään ensin Laatokka, sitten Suomenlahti. Maan painovoima panee ne liikkeelle ja yhdessä maan kaltevuuden kanssa määrää nopeuden. Mitä jyrkemmin joen pohja viettää, sitä huimempi on vesijoukkojen vauhti. Tässä Imatran kohdalla puristuu Vuoksi ahtaaksi kurimukseksi, ja sen pohja viettää jyrkästi. Siksi on veden vauhti tässä huimaava ja siksi veden voima kerrassaan valtava. Eipä uskoisi, että yhtyneet vesipisarat kehittävät Imatrassa kaikkiaan 117.700 hevosvoimaa. Niistä on vain osan ihminen ottanut palvelukseensa; ainoastaan sen vesimäärän voiman, jonka tätä kanavaa myöten näette virtaavan koneisiin.

"Tuossa pisarat yhteisvoimin rynnistävät suurta vesikourua myöten laajaan turbiiniin ja pakoittavat sen pyörimään. Se taas vuorostaan panee käyntiin dynamokoneet, joissa veden voima muuttuu sähkön voimaksi, joka korkeajännitysjohtoja myöten valon nopeudella kiitää sähkön käyttäjille. Tuo suuri johto menee Etelä-Suomen halki aina Turkuun asti, haarautuen eri kaupunkeihin, pitäjiin ja tehtaisiin."

"Taitaa joku haara mennä Lappiin saakka", lisäsi Aslak.

"Ei sentään. Tuskin Jyväskylään voidaan täältä sähköä johtaa. Sähkö on näet langoistakin paha karkaamaan omille teilleen. Kuta pitemmän matkan sitä johdetaan, sitä enemmän sitä haihtuu kaikkeen maailmaan. Vain vahvaa vaskilankaa myöten voidaan sitä johtaa suuremmissa erin. Hopeajohto olisi vieläkin parempi, mutta se on liian kallis."

"Ja miksi käytetään niin paljon sähköä täällä etelässä? Meillä Lapissa on sitä vain ukkospilvissä, revontulissa ja hieromakoneissa."

"Oh, taaskin sinä paljastit tietämättömyytesi", moitti Jorma.

"Sähkö synnyttää voimaa, valoa ja lämpöä, mitä milloinkin halutaan, mutta koneet käyttöpaikoilla pitää olla sen mukaiset, mitä näistä halutaan. Jos olisitte jossain tehtaassa katsomassa, mitä täältä johdettu sähkö siellä saa aikaan, niin selviäisi teille sähkön merkitys. Näkisitte korkeajännitysjohdon haarautuvan tehtaaseen. Se menee sähkömoottoriin, joka sähkövirran vaikutuksesta alkaa vinhasti pyöriä, kun virta avataan. Moottori panee taas tehtaan muut koneet käyntiin. Sahoissa alkavat raamit sahata hyrskytellä tukkeja laudoiksi ja sirkkelit pyöriä surista, puuvillatehtaissa kehruukoneet hyristä ja kutomakoneet käydä luksutella aivan kuin itsestään. Ihmisiä tarvitaan vain koneiden käyntiä ohjaamaan, raaka-aineita kuljettamaan ja valmiita tavaroita lajittelemaan ja pakkaamaan. Ei tarvita savuavia ja käryäviä höyrykoneita voiman kehittäjiksi eikä pahasti paukkuvia öijymoottoreitakaan. Voima on ikäänkuin koneenkäyttäjän hyppysissä. Hän vääntää virran auki, milloin tahtoo ja sulkee sen myös milloin hyväksi katsoo. Voima tulee täältä Imatralta, mutta sähköhän kulkeekin kolmesataatuhatta kilometriä sekunnissa."

"Ei se siis vallan kauan viivy matkalla, vaikka tehdas olisikin Turussa saakka", huomautti Aslak.

"Jaksaisit sinäkin Mallatunturilla odottaa niinkauan, kun sähkö täältä lankaa myöten sinne kiitäisi", lisäsi Jorma.

"Älkäähän keskeyttäkö esitystäni. Voimajohdosta erkanee haara tehtaan lämmityslaitteisiin eli sähköuuneihin ja lämpöpattereihin, joissa sähkö muuttuu lämmöksi. Kolmas lanka haaraantuu sähkölamppuihin, joissa tämä Imatran voiman synnyttämä sähkö muuttuu valoksi."

"Sehän on mukavaa", huudahti Aslak. "Meillä siellä Lapissa ei ole paikoin polttopuitakaan, jolla saisimme kodan lämpimäksi pakkasella. Vaivaiskoivutkin alkavat jo loppua. Meille olisi sähkölämmitys tervetullut."

"Lappi saa vielä odottaa, vaikka siellä onkin paljon koskivoimaa", virkkoi Jorma.

"Yhtä mukavaa on kohta elämä maalaistaloissakin", jatkoi insinööri. "Sähköllä käyvät jo puimakoneet, myllyt, halkosahat, silppukoneet, ompelukoneet ja – tuskinpa siihen kuluu enää kauan, kun sähkölankaverkko vedetään peltojen yli, että vilja joutuisi nopeammin, sillä on todettu, että sähkö kiihdyttää kasvua. Vielä on mainittava, että sähköhelloissa voidaan keittää ja paistaakin.

"Kaupungit ovat kuitenkin suurimmat sähkönkuluttajat. Niissä on paljon tehtaita, paljon valaistuslaitteita ja tulevaisuudessa ehkä käytetään sähköä lämmitykseenkin enemmän kuin nyt."

"Entäpä liikenteen ylläpitämisessä?" ehätti Jorma.

"Sen puolen olen jättänyt viimeiseksi. Olette kai kuulleet, että ulkomailla m.m. Ruotsissa junat kulkevat paikoin sähkön voimalla, jota kosket kehittävät. Ei liene kaukana tulevaisuudessa aika, jolloin meidänkin junia ainakin täällä Imatran lähistöllä sähkö kuljettaa. Silloin polttoaineet säästyvät.

"Näin siis ihminen muuttaa Imatran voimaa, siirtää sitä kaukaisillekin seuduille ja jakaa sitä pienemmissä erin ihmisen hyödyksi. Se on alkujaan pienten, yhdistyneiden vesipisaraan voimaa, joka tässä putouksessa saavuttaa suurimman tehon, jakaantuakseen pienempiin eriin, mutta mitään ei häviä. Voiman kiertokulku on ikuinen."

"Hyvä insinööri", pyyteli Aslak, "rakentakaa samanlainen voimalaitos Oulunjoen Pyhäkoskeen tai Kemijoen Taivalkoskeen Pohjois-Suomea varten ja johtakaa yksi lanka aina Haltiotunturin huipulle. Minä annan johtaa siitä haaran isäni kodalle, minä valaisen hänen majansa sähkövalolla, minä lämmitän sen sähköuunilla ja heittelen sieltä ulos tuoreet ja savuavat koivupalikat, minä laitan vanhemmilleni sähköllä lämmitettävät patjat, ettei heidän tarvitse nukkua kylmällä varpuvuoteella, jonka päälle on porontalja levitetty, minä laitan kirkkaan kaarilampun jokaisen tunturin harjalle kuin majakkatuleksi, ettei poropaimen pimeimpänäkään yönä eksyisi."

Suomen samoilijat kiittivät ystävällistä insinööriä arvokkaasta opastuksesta ja lähtivät Imatran alta virtaa alas viilettämään uusia seikkailuja ikävöiden.

Suuri kala.

Imatran alla Jorma ja Aslak päättivät hankkia kunnollista paistinkalaa uistimillaan ja perho-ongillaan, joita he pitkiin aikoihin eivät olleet käyttäneet. He olivat kuulleet, että kosken alla on hyvä lohipaikka, varsinkin keväällä ja että presidenttikin käypi siinä kalastamassa. Samalla he halusivat koetella uutta venettään, jonka he edellisenä päivänä olivat ostaneet ja jolla he aikoivat laskea Laatokkaan saakka. Aslak istui soutamaan ja Jorma heitti uistimensa koskeen huudahtaen:

    "Anna Ahti ahvenia
    Imatra isoja lohia."

"Etkö muista, että ahvenet eivät ole kaloja; niiden takia ei kannata Ahtia rukoilla. Pitäköön vedenhaltija 'piikkisikansa'. Mutta lohet ovat meidän kalojamme; niiden tähden voit kyllä Imatran neitiä, tuota kostonhaluista koskenhaltiatarta suostutella meille suosiolliseksi."

Valtion kalastusvahti oli tullut rannalle nauramaan, kun kaksi outoa poikaa koettaa muka kalastaa Imatrassa. Vanhat kalastajat ovat näet itserakkaita; he eivät luule muiden osaavan kalapaikoille kuin he itse, eivätkä luule muiden tietävän, mitä kalat milloinkin syövät. Mutta miehen kasvot venyivät pitkäksi nähdessään kuinka taitavasti Aslak luovaili veneineen, soudellen virran poikki puoleen ja toiseen sekä antaen uistimen veneen edellä kiemurrellen solua parhaiden pyörteiden poikki.

"Eivät nämä olekaan ensi kertaa pappia kyydissä", mukisi mies. "Soutaja taitaa tietää ennestään nämä kalapaikat, koska tuossa Lohipyörteessä kauimmin kiertelee. Jos on oikea uistin, niin pitäisi siinä jo napata. Jopahan..."

"Pirr, pirrr... pirrrrrr... rrrrr", särisi Jorman vaparulla.

"Löysää, löysää!" huudahti Aslak. "Se on aika vetehinen."

"Anna veneen laskeutua virran mukaan", hätäili Jorma.

"Rrrrrrr... rrr... pirrrrrrrrrrr", pärisi rulla taas pitkään.

"Olisi kelpo paistinkala, kunhan vain saisimme sen veneeseen. Näitkö, kun se pyrstöään vedenpinnassa heilautti. Se oli ainakin kahden kämmenen levyinen", puheli Aslak kiiluvin silmin.

"Näin, näin... iso on."

Sillä välin oli lohi vakautunut pyörteeseen, jossa on virran syvin kohta ja Jorma kierti nopeasti nuoraa rullalle, ettei lohi saisi liikaa löysiä.

"Ei se niin iso ole kuin te luulette", ärähti mies rannalla. "Väkevässä virrassa tuntuu pieni 'tulikka' miehen kokoiselta."

Kalamiehet ovat toisilleen kateellisia. Se on esi-isiltä polveutuva perisynti, joka puhkuilee heidän sydänalassaan silloin, kun toinen kaikista ennustuksista huolimatta saa. Niinpä vahtikin olisi toivonut, että poikain lohi olisi päässyt uistimesta, kimmahtanut ilmaan ja pyrstöään heittäen painunut pyörteeseen. Silloin olisi häntä makeasti naurattanut.

Mutta lohi oli syönyt hyvin, uistimen koukut ja perustin olivat lujaa tekoa ja vapa oli Jorman taitavissa käsissä. Sen tähden lohi pysyi. Ja puolen tunnin väsyttämisen jälkeen nosti Jorma sen veneeseen haavilla.

"Komea kala, ainakin kuuden kilon painoinen!" huudahti Aslak.

"Imatran neito oli meille suosiollinen."

"Soutakaapa tänne rannalle, että katson, onko se Laatokan lohia vai ylhäältä laskeutuneita", kehoitti kalastusvahti.

Pojilla ja urheilukalastajilla on synnynnäinen halu näytellä saalista. Siksipä ei Aslakia ja Jormaa tarvinnut kahta kertaa kehoittaa, varsinkin kun mies oli moittinut lohta pieneksi nulikaksi.

Rantaan päästyään Jorma nosti saaliinsa ilmaan silmäreijistä pidellen.

"Tämmöinen se on."

"Sehän on kojama!"

Kojama koukkuleukainen ja laihempi koiraslohi on kalamiehen arvoasteikossa hiukan naaraslohta alempana. Sentähden Jorma kimmastui moisesta huomautuksesta, kun hän tiesi varmaan, että hänen saaliinsa oli pulleavatsainen ja suoraleukainen naaraskala.

"Ettehän te näy tuntevankaan kaloja!"

"Minäkö? Olen tainnut nähdä useamman lohen kuin te yhteensä. En oikein nähnyt leukaa äsken ja siksi erehdyin. Naaras se näkyy olevan."

Kosken rantaan käveli englantilainen seurue: vanha urheilupukuun puettu herra rouvineen ja tyttärineen. Perhe oli jo viikon majaillut Imatralla valtion hotellissa ja kalastellut koskessa saamatta kuitenkaan mitään. Nähdessään poikain saaliin heräsi heissä kiihkeä kalastusinnostus. Jorman täytyi käyttää kaikki englannin kielen taitonsa selittäessään vieraille, missä lohi nappasi, miten he sen väsyttivät ja minkälaiseen uistimeen se tarttui. Ja englantilaiset tahtoivat kädestäpitäen katsella Jorman pyyntivehkeitä, varsinkin uistinta.

"Missä käytetään tämmöistä uistinta ja mistä niitä saa ostaa", uteli vanha herra, jonka kymmeniä tuhansia maksavassa onkilaatikossa ei ollut yhtään sellaista.

"Utsjoella ja Enontekiön Lapissa", vastasi Jorma. "Uistin on alkuaan Oulusta, mutta Utsjoella on sen lippa maalattu puoleksi veripunaiseksi ja kirjavaksi."

"Oletteko käyneet Lapissa?"

Seurue innostui kuullessaan, että Aslak oli oikeastaan lappalainen. Vanha herra kertoi olleensa monta kesää Tenojoella ja Paatsjoella lohia onkimassa.

"Osaatteko paistaa lohta nuotiotulella?" kysyi hän Aslakilta.

Ja saatuaan kuulla, että Suomen samoilijat olivat edellisenä kesänä viikkokausia eläneet yksinomaan paistetulla kalalla, pyysi hän hyvää maksua vastaan Aslakia paistamaan lohen heille illalliseksi. Englantilainen oli näet vartavasten onkinut lohia näyttääkseen rouvalleen ja tyttärelleen, kuinka hyvää on nuotiolla paistettu Suomen lohi.

Vaikka pojilla oli jo kiire, tahtoivat he kuitenkin täyttää kaukaisten matkustajain mielihalun. Kalastusvahti, joka oli monta päivää ollut mainittujen englantilaisten palveluksessa, teki rannalle tulen leppäpuista ja koivuista. Ja kun nuotio oli melkein hiilelle palanut, paistoi Aslak lohen sen paahteessa erämiehen kaikkien sääntöjen mukaan. Rouva ja neiti levittivät puhtaan liinan kosken pengermälle, latoivat liinalle eväitä laukustaan ja niiden keskelle he asettivat paistetun lohen. He pyysivät samoilijoita yhteiselle aterialle.

"Mainiota!" kehui rouva.

"Erinomaista!" ylisti neiti.

"Kyllä meidän, John, täytyy käydä Lapissa saakka, jos siellä saamme itse hankituksi tällaisia kaloja."

Syönnin jälkeen pyysi vanha herra Aslakia soutamaan hänen uistintaan, sillä hän oli vahvasti vakuutettu siitä, että hänen omat uistimensa olivat yhtä hyviä kuin poikain, mutta soutajassa oli vika. Ei hän sitä kalastusvahdin kuullen suoraa sanonut, mutta käytöksellään sen osoitti, kun hän käski entisen soutajansa kuljettamaan Jorman venettä.

Näin alkoi taas kaksi uistinta kierrellä Imatran alusvesiä lohen pään menoksi: Jorman punakirjava lusikkauistin ja englantilaisen täplikäs puu-uistin. Rantatörmältä seurasivat naiset heidän mielestään jännittävää urheilua.

Eikä heidän tarvinnut kauan odottaa, kun englantilaisen vapa vuorostaan särähti, ensin lyhyesti ja sitten hitaanpuolisesti ja pitkään.

"Ali right!"

Hermostuneesti piti hän vapaa kädessään päästäessään löysiä rullalta. Toisella kädellään viittoili hän Aslakille, että hän laskisi venettä myötävirtaan, kun kala tuntui kovin kiinnittävän.

Rouva ja neiti hihkuivat rannalla ihastuksissaan. Neiti otti valokuvauskoneen esille ja nappasi kuvan jännittävästä hetkestä, kun hänen isänsä tanakkana ja silmä kovana piteli luokaksi taipunutta vapaa kädessään ja Aslak hiljakseen huopaili virtaa alas. Toisen kuvan aikoi neiti ottaa silloin, kun kala tulee näkyviin.

Jorma keri uistimensa pois, etteivät siimat sotkeutuisi, sillä eihän sitä lohesta tiedä, minne se milloinkin hyökkää.

"Kun olen sen väsyttänyt, niin tulkaa te nostamaan kala haavilla veneeseen", sanoi englantilainen Jormalle.

Kalastajain ja rannallaolijain jännitys kasvoi sitä mukaan, kun englantilainen keri siimaa rullalle ja kun vene läheni itsepintaista kalaa, joka yhtenään painui vain virtaa alas eikä näyttäytynytkään.

"Se taitaa olla aika otus", sanoi Jorma, joka oli sillä välin laskenut veneensä melkein englantilaisen veneen rinnalle.

"Älkää tulko niin lähelle", varoitti englantilainen kädellään häristäen.

Aslak tiesi, että suurta kalaa on tyynessä pyörteessä paras väsytellä, siksi hän soutaessaan vänkäsi venettä rannalle akanvirtaan päin, siihen, jonka kohdalla naisväki haltioituneena seisoi ratkaisua odotellen.

Pyörteessä siima heltisi, kun kala tuntui kääntyvän kulkemaan ylöspäin. Ja heti sen perästä se näyttäytyi pinnassa.

"Mikä tuo on?" huudahti vanha herra pitäen luokiksi sujunutta vapaansa vapisevassa kädessään.

"Taitaa olla itse Imatra-neiti", kuiskasi Jorma englanninkielellä. "Se on itse koskenhaltijatar, joka on kujeillessaan tarttunut uistimeen. Haltija kuuluu ennenkin näyttäytyneen kalastajille."

Vedestä kohosi vain vettynyt koivuhalko, joka oksasta oli tarttunut englantilaisen uistimeen. Englantilainen suuttui kovasti nähdessään "suuren kalansa", hän katkaisi veitsellä uistinnuoran ja lähti maalle. Häntä näytti enimmän harmittavan se, että naiset törmällä makeasti nauroivat.

Pojat sanoivat hyvästit ja läksivät uusia seikkailuja kohti.

Kolinan linna.

He laskivat hyvää vauhtia Imatran alavesiä, mutta ennen kuuluisaa Rouhialan koskea pyöräyttivät he veneen maihin muutaman talon rantaan.

Vanha vaari oli törmällä rysiä paikkaamassa.

– Missä on salaperäinen Kolinan linna? kysyi Jorma.

– Tuollahan se on Rouhialan kosken keskellä, mutta taitaa siellä pysyä teiltä näkemättä.

– Voipihan sinne veneellä laskea.

– Huonostipa kävi kerran vihovenäläisillekin, kun yrittivät suomalaisten perässä koskea laskea.

– Kertokaapa kuinka se kävi? Me tulemme Lapin maalta ja olemme matkallamme laskeneet melkein kaikki tapaamamme kosket paitsi Imatraa ja Vallinkoskea. Haluaisimme kuulla minkälainen tämä Rouhiala on.

Ukko kertoi:

"Oli sota maassa. Ryssät tapansa mukaan ahdistelivat rauhallisiakin ihmisiä. Kyliä ja taloja poltettiin, omaisuus ryöstettiin, ihmisiä surmattiin tai vietiin vankeina vieraille maille. Vihollislauma tunkeutui Saimaalta tänne Jääskeenkin hävittäen seutua. Pakokauhun valtaamana lähti joukko asukkaita veneillä laskemaan Rouhialan koskia alas ajatellen, että jos hukkuu hurjaan koskeen, niin se on kuitenkin helpompi kuolema kuin vihollisen vankeudessa. Mutta eivät ryssätkään ajojahtiaan hellittäneet. He uskoivat, että asukkaat lastasivat kalleimman omaisuutensa veneisiin ja lähtivät sitä piilottamaan. Siksi he lähtivät toisilla veneillä soutaen pakenijain jälkeen. Niin laskettiin peräkkäin Rouhialan kosken leveämpi yläosa. Pakolaiset laskivat veneensä kosken keskellä kohoavaan saareen, mutta eivät laskeneet takaa ajavia ryssiä maihin, vaan sauvoimillaan työnsivät heidän veneensä kauemmaksi rannasta. Alakosken hirvittävissä vaahtoryöpyissä kaatuivat veneet ja kaalimaan miehet hukkuivat kaikki kuohuviin pyörteisiin."

"Samansuuntaisia kertomuksia olemme kuulleet pohjoisessakin", huomautti Aslak.

"Mutta täällä se on tapahtunut", penäsi ukko. "Älkää suotta menkö surman suuhun. Kymmeniä miehiä on kurimus niellyt minun muistiaikanani. Toiset on koski vahingossa nielaissut, kun kulkija on varomattomasti sen niskaa lähestynyt, toiset taas ovat uhmaten lähteneet sen kuohuihin aikoen laskea kosken, mutta viimeistään alakoskessa he ovat siirtyneet toiseen maailmaan. Ei ole luonnonvoimien kanssa leikkimistä."

"Me haluamme nähdä Kolinanlinnan rauniot", sanoi Jorma.

"Ei teissä ole sinne menijää. Kymmeneen vuoteen ei saarella, jossa rauniot ovat, ole kukaan käynyt eikä minun muistiaikana muut kuin eräs hirrenhakkaaja ja myöhemmin kolme uhkarohkeata tukkilaista, jotka hyvän palkkion houkuttelemina kävivät siellä ruuhkan purkamassa."

"Saaressa siis ovat linnan rauniot?" kysyi Jorma.

"Sanovathan ne siellä olevan kiviseiniä ja maakuoppia. Entisinä vainovuosina on ihmisten täytynyt kosken keskeltäkin turvaa etsiä."

Jorma työnsi veneen vesille ja Aslak, jonka vuoro oli laskea koski, käänsi sen kokan koskeen.

"Ei ole minun syyni, jos hukutte", sanoi ukko masentuneena.

Koskenlaskijalta kysytään kylmäverisyyttä, nopeaa harkintakykyä, jäntevää kättä ja ennen kaikkea koskien tuntemusta yleensä. Aslakilla oli koskenlaskutaito ikäänkuin veressä ja Perä-Pohjolan suuret kosket olivat jo olleet hänen harjoitusmestareinaan. Eikä ole epäilystäkään siitä, josko mies panee parhaansa koskea laskiessaan, sillä hänellä on kuolema silmäinsä edessä. Aslak myöskin tiesi, että pieni suunnan muutos, joka johtuu vähäisestä melan heilahduksesta voi viedä veneen karille tai yksinäiselle kivelle kuohujen kaadettavaksi ja murskattavaksi. Mutta onneksi koski ikäänkuin levittää oman syvyyskarttansa laskijan katseltavaksi. Missä on korkeat vaahtokuohut, sen yläpuolella on melkein aina suuri kivi pohjassa; missä vesi särkyy mataliksi vaahtopääaalloiksi, siinä on matala kohta, missä virta viilettää sileäselkäisenä, siinä on myöskin kosken pohja tasainen, useimmiten hiekan tai soran peittämä. Taitava laskija tietää, että juuri ison kiven vieressä on syvä vesi ja että usein on turvallisinta laskea kiveä hipoen.

Kosken niskassa Aslak nousi seisomaan nähdäkseen paremmin kivet ja karit. Ja muutaman silmäyksen jälkeen oli hän selvillä siitä, mistä oli paras laskea.

"Souda lujasti", komensi Aslak.

Jorma totteli, sillä Aslak oli sillä kertaa kapteeni ja tilanteen herra, jonka sanoihin täytyi luottaa. Jorma tiesi, että laskija tahtoi leikkauttaa veneen rantavesiltä kuninkaan väylälle ja viiletellä syvimpiä vesiä myöten.

Pian pauhasi koski heidän ympärillään vihaisena ja moniäänisenä raivottarena. Se purskutti vaahtoa, kohisi ja kihisi kuin köyryselkäinen vesihirviö; se heitteli keveää venettä kuin puunpalasta tahtoen sen murskata ja siinä olijat surmata ja syödä suuhunsa.

Mutta ei saanut peto vielä saalista yläkoskessa, sillä taitavasti ohjaili Aslak alustaan: kiersi suurimmat kuohut, joissa on vesi niin pehmeänä, että vene siihen vajoaa, kaartoi karit kaukaa, pujotteli paasien lomitse kuin kärppä, niin että alus ei karahtanutkaan kiviin. Ja saaren luona, vaikka vauhti olikin huima, pyöräytti hän veneen rantaan aivan kuin se olisi ollut heidän kotilaiturinsa. Vettä oli vaahtopäistä veneeseen syytänyt aika lailla.

Pojat vetäisivät veneen maalle ja läksivät saaren ihmeitä tarkastelemaan. Sieltä löysivät he ikäänkuin vanhojen rakennusten kivijalkoja ja kuoppia.

"Tässä on salaperäinen saari, joka kätkee paljon vanhoja muistoja, satujensaari, jota nykyajan ihmiset kuohujen yli katselevat kuin luoksepääsemätöntä pyhää maata ajatellen, että tuolla Kolinanlinnan saarella ovat esi-isämme saaneet viimeisen turvapaikan taistellessaan vihollista vastaan kotiensa ja kontujensa puolesta. Koskenlaskutaito on Vuoksen varrella mennyt taaksepäin, koska nykyajan ihmiset eivät uskalla tänne tulla, vaikka entisinä aikoina on täällä ollut linna. Meille on onni ollut suotuisa, me olemme nykyajan ihmisistä, jotka voimme kertoa käyneemme Kolinanlinnan raunioilla ja kuvailla näitä", puhui Jorma hiukan kerskaillen.

"Pahin on vielä edessämme. Kuuletko alakosken hirmuista pauhinaa?" huomautti Aslak.

Pojat kiertelivät saarta ristiin-rastiin katsellen sen merkillisyyksiä, mutta niitä ei aluksi paljoakaan löytynyt. Maatuneet olivat muinaisen pikku linnan peruskivetkin, kasvullisuus oli kattanut kuopat sekä haudat ja metsäisessä saaressa näkyi hyvin vähän ihmiskäden jälkiä. Se oli kuin erämaa asutun seudun keskellä.

"Kerrankin palanen koskematonta luontoa", sanoi Aslak kun he olivat palanneet veneelleen. "Tässä vietämme yömme kuten viimekesänä Ounasjoen kiveliössä. Varmasti eivät vieraat häiritse yöuntamme."

"Minäkin olen jo niin tottunut metsäelämään, että mieluummin nukun lehtivuoteella roihuavan nuotion loisteessa näin kesällä kuin kestikievarien höyhenpatjoilla", lisäsi Jorma.

Samoilijat tekivät tulen kelopuista, keittivät teeveden, paistoivat haukea ja asettuivat aterioimaan tulen loisteeseen.

Syönnin jälkeen he taittoivat koivun lehdeksiä alusekseen, sitoivat lehtikerpun päänalaisekseen, levittivät toisen huopapeitteensä niiden päälle ja asettuivat levolle vetäen toisen peitteen ylleen.

Heinäkuun yö oli hämärä, mutta lämmin. Tuuli oli melkein tyyntynyt illan suussa, ja sen viimeiset henkäykset vain värähdyttivät haapojen latvalehtiä. Tähti toisen jälkeen sukelsi esiin avaruuksien tummasta sinestä viekoitellen vuoteillaan valvovia suuntaamaan katseensa korkeuksiin. Koski kohisi heidän ympärillään moniäänisenä, mutta hillitymmin kuin päivällä. Kumpikaan ei virkkanut mitään, sillä he olivat vaipuneet kuin tyhjyyteen, nirvanaan; raukea ruumis oli unohtunut ja sielu tuntui vapaan mielikuvituksen siivin leijailevan taivaan tähtitarhoissa. He olivat pian unen ja valveillaolon välimailla, jolloin mielikuvat vaihtuvat vallattomiksi unikuviksi, jolloin järkevän ajattelemisen langat katkeavat ja sotkeutuvat ja unimaailma alkaa näytellä satukuviaan.

Hetken kuluttua tuumi Aslak:

"Vaivaavatkohan tässä maahiaiset?"

"Mitkä maahiaiset?"

"Meillä Lapissa on vanhoilla leiripaikoilla, joissa muinoin on ihmisiä kuollut, maahiaisia, salaperäisiä henkiolentoja, jotka ovat ottaneet jonkun paikan asuntomaakseen. Jos kulkija sattuu telttansa sille kohdalle pystyttämään, ei hän saa rauhassa nukkua, sillä maahiaiset yökauden kähnivät hänen ympärillään: astua tassuttelevat, rapistelevat lehtiä puista, sivelevät telttakangasta, kuiskailevat ja supisevat toisilleen ja jos rohkea matkustaja kaikesta huolimatta sattuu nukahtamaan, ilmestyy yöllä maahiainen ja sanoo: 'On parasta, että siirrätte majanne pois tältä paikalta, sillä minä asun tässä ja olen asunut jo satoja vuosia.' Niinkuin näet, on tässä vanhan linnan rauniot ja mahdollisesti täällä on moni heittänyt henkensä. Juuri tämmöisissä paikoissa maahiaiset asustavat."

"Taikauskoa. Kummitusjuttusi voisivat ehkä tehota johonkin toiseen, mutta ei minuun. Minä en usko niihin, enkä Lapin noitiinkaan. Uusi aika on ne tehnyt tehottomiksi. Parasta on, että pidät ne omina tietoinasi. Muut voisivat niille nauraa, mutta minä pidän niitä entisen taikauskoisen maailmankatsomuksen viimeisinä rippeinä."

"Minulla on muistossani montakin esimerkkiä, joita ei muuten voi selittää kuin siten, että maahiaisia on todella olemassa. Tahdotko, niin unta odotellessa kerron jonkun tapauksen."

"Kerro, jos huvittaa."

"Siilastuvalta viisipenikulmaa koilliseen on Halditshokon alla pyöreä järvi, nimeltään Miekonjauri. Sitä ympäröivät joka puolella korkeat, lumipeittoiset tunturit, joilta solisee kirkasvetisiä puroja laskien könkäinä järveen ja muodostaen sen länsipäähän laajan suiston. Sen toinen puoli kasvaa niin tiheää pajukkoa, että ihminen ei sen läpi pääse, mutta toinen puoli rehevää ruohoa; kullerot ovat siellä ruusun kokoisia, sinilatvat melkein miehen mittaisia ja purojen rantamat ovat reunustetut harvinaisilla valkoisilla kukilla. Siinä oli muinoin lappalaisten suuri kesäleiripaikka, jossa oli kymmeniä telttoja ja niiden ympärillä leikkivät lapset ja keiturit (vuohet), mutta porot paimenineen olivat tunturien lumirajoilla. Niin oli muutamia kymmeniä vuosia sitten. Mutta miten nyt on? Ei näy lappalaisia kesäkausiin sen rannoilla. Ja miksikä ei näy? Kysy sitä isältäni; kyllä hän selittää, että maahiaisia asuu paljon tällä kentällä. Monen lapinkävijänkin ne ovat käskeneet sieltä pois siirtymään. Vain pari kertaa kesässä pysähtyy lappalainen karjoineen tähän merkilliseen uomaan: kerran kevätkesällä, kun porot ovat matkalla tunturien lumille ja lumirajoille sääskiä pakoon ja toisen kerran syyspuoleen kun porot taas laskeutuvat sieltä alemmille jäkäläkankaille, mutta silloinkin ihmiset asuvat ylempänä Kahperusvaaran liepeillä."

"Miksi et tätä kertonut viime kesänä, olisin halunnut käydä nukkumassa jonkun yön niillä vanhoilla kotasijoilla."

Jorma vaipui omiin ajatuksiinsa. Hän oli näkevinään alakosken valkeat kuohut, joista kohoili venäläisten parrakkaita päitä, käsiä ja jalkoja, hän oli Aslakin kanssa laskevinaan niiden keskellä ja vaipuvinaan viimein pehmeiden kuohujen sisään. Ja lopuksi havahtui hän aivan valveille näistä kuvitteluistaan.

"Nukutko jo Aslak."

"En. Olen kuulevinani alhaaltapäin matalaäänistä puhetta."

"Kuka siellä keskustelisi koskessa. Korvasi valehtelevat, kun pelkäät huomista koskenlaskua."

"En pelkää, mutta kuinka sinä jouduit sitä ajattelemaan"?

"Se on meillä aamulla ensiksi edessä. Tältä saarelta emme pääse laskematta noiden hurjien kuohujen läpi. Ja se kysyy miestä."

Hetken kuluttua puhe katkesi, nukkujain rintakehät harvakseen ja tasaisesti kohoilivat, ja silmät painuivat kiinni. Samoilijat nukkuivat kosken laulaessa kehtolauluaan. Vesisiipat vain rauhattomina leijailivat heidän yllään kuin yön aaveet.

Aamulla olivat taas toiset tuumat. Uni oli virkistänyt ruumista ja sielua. Epäilykset ja harhakuvat olivat haihtuneet yön usvien mukana, kun aamuaurinko täydeltä terältä valaisi Vuoksen laaksoa ja kirkasti kuohut huikaisevan valkoisiksi.

"Hei Jorma, nouse Rouhialan kurkkiota laskemaan", kiljui Aslak.

Lapissa sanotaan kallioiden väliin puristunutta kuohuvaa kosken osaa kurkkioksi.

"He, heei, he, heei!" huusi Jorma vastaan. "Katsoppa joko ne ryssät ovat päässeet alta pois."

"Ei näy partaniekkoja, mutta sen sijaan kaksi niitylle menevää poikaa töllistelee meitä joen eteläpuolelta. Taitavat luulla meitä aaveiksi."

Jorma nousi, astui kosken rannalle ja tervehti poikia nenäliinaa heilutellen. Pojat vastasivat lakkiaan puistaen. Jorma olisi keskustellut poikain kanssa lippukieltä käyttäen, kun ääni ei pauhujen yli mitenkään kantanut, mutta pojat eivät näyttäneet sitä ymmärtävän. Sen verran Jorma kuitenkin sai viittauksilla heidät ymmärtämään, että he olivat aikeissa laskea alakosken. Siihen pojat vastasivat nyrkkiään heristellen, josta Jorma päätteli, että he pitivät sitä melkein mahdottomana.

Jorma palasi nuotiolle kahvia keittämään, ja pojat jatkoivat matkaansa kosken rantaa alaspäin.

Pojat istuivat parhaillaan "kahvipöydässä", jonka he olivat kattaneet sileälle laakakivelle, kun palokärki lensi läheiseen honkaan päästäen tutun lehmänkutsuäänen:

"Ptrui, ptrui, ptrui, ptrui, ptrui..."

Senjälkeen alkoi se takoa reikää hongan kylkeen.

"Huono merkki", huokasi Aslak. "Mustatikka takoo jo meille arkun nauloja."

"Joko alkaa pelottaa, kun alakoski kuuluu niin kovin tohisevan. Mutta muu ei auta, kun reima yritys ja rohkea mieli. Emme täältä kosken poikki voi päästä toiselle rannalle."

"Lähdetään sitten, sanoi Laakkonen, kun seitsemäs leipä aloitettiin."

"Ei sitä yöpuulta niin lähdetä kuin jänis haavalta. Ensin on tuli sammutettava. Se kuuluu oikeiden partiolaisten ensimmäisiin velvollisuuksiin. Mitä sanottaisiin, jos Suomen samoilijat polttaisivat tämän saaren ja kärventäisivät muinaislinnan rauniot. Ammennetaanhan koskesta vettä nuotioon."

Pojat koukkasivat vettä koskesta rautakauhoihinsa ja kaasivat nuotioon.

Pau – pau, kuului nuotion aluskivestä aivan kuin kivääreillä olisi ammuttu ja tuhka ja savu pöllähtivät korkealle ilmaan. Nuotion sammuttajat vetääntyivät pari askelta syrjään.

"Olikohan siinä vanha maamiina, joka niin kamalasti räjähti," huudahti Jorma.

"Kivi siinä vain halkesi, kun sen pinta äkkiä jäähtyi."

Kun pojat lähemmin tarkastelivat pamahduksen syytä, huomasivat he, että kivi ei ollut haljennut, vaan sen sivusta oli irtaantunut, melkein pyöreä pala, joka oli erilaista kiveä ja joka oli ollut kalkkilaastilla isomman kiven syvennyksen aukkoon kiinnitettynä.

"Mikä tämä on?" huudahti Aslak nostaessaan kiven kuopasta suuren, jonkin verran ruostuneen avaimen.

"Se on varmaankin vanha Kolinanlinnan avain."

Pojat tarkastelivat sitä joka puolelta kuin pyhäinjäännöstä. Aslak veti sen putkesta esiin metallipuikon, pienen hienon hienosta hopealevystä kierretyn käärön. Ja kun sen avasi, näkyi siinä metalliin pakoitetuin kirjaimin tehty ruotsinkielinen kirjoitus. Aslak koetti sitä lukea, mutta ei ymmärtänyt montakaan sanaa. Jorma tutki kirjoitusta hetkisen ja suomensi sen toverilleen. Se oli sotapäällikön tiedonanto sissipäällikölle, jonka piti ryssien rintaman takana tehdä mahdollisimman paljon häiriötä viholliselle ja varsinkin hävittää kuormastoja.

Kirje kuului:

"Arvoisa vapaajoukon johtaja. Niinkuin lähettini kautta olen teille ilmoittanut, kätken tämän avaimen Bullerborgin eli Kolinanlinnan kivijalkaan. Avaimella pääsette muutamiin salaholveihin ja kätkettyihin varastoihin, joista voi olla toiminnallenne hyötyä. Kätköissä on rahaa, aseita, ampumatarpeita ja vähän ruokaakin, niin ettei teidän tästä lähtien tarvitse olla asukkaista riippuvainen. Pitäen toimintaanne suuressa arvossa ja yhteistä asiaamme edistävänä teen seuraavan tiedonannon:

"Verkkosaaren pohjoisimmalla niemekkeellä Laatokalla on kallioon kaivettu suuri rautainen arkku, johon tällä avaimella pääsee. Sisältö on käytettävissänne. – Kuten olen jo ilmoittanut, kätken tämän ilmoitukseni ja avaimen tänne kosken saareen, jonne ryssät eivät uskalla tulla ja jonne ei muillakaan ole monesti asiaa.

"Taistelkaamme urhoollisesti kotiemme ja isänmaamme vapauden puolesta."

Kirjeen reunasta oli nimi lohjennut pois.

Jorma luki tiedonannon väräjävin äänin ja loppupuolen sammaltaen, sillä hänet valtasi kiihko, joka oli sukua kultakuumeelle.

"Eläköön, eläköön!" huusi Aslak. "Kuuluisa sissipäällikkö ei ole saanut avainta ja sen tähden kätköt voivat olla vieläkin maan alla. Me haemme ne esiin, meistä tulee vielä aarteiden omistajia."

"Mikä onnellinen sattuma johtikaan meidät näiden salattujen asiain avaimeen. Näyttää siltä, että sotapäällikön lähettämä tieto ei olekaan saapunut sissipäällikölle. Meidän täytyy nyt tänä kesänä käydä kaikissa näissä paikoissa ja nuuskia tarkoin, ovatko kätköt vielä paikoillaan."

Kiven kuopasta löysivät he vielä saviastian palasia ja jotakin mustaa, puuromaista ainetta, joka aikoinaan oli ollut ruutia, mutta myöhemmin menettänyt tehokkuutensa. Aslak ja Jorma innostuivat löydöistään niin, että jäivät vielä koko aamupäiväksi saareen ja etsivät sen joka kolkan tehden samalla kaivauksiakin, mutta mitään uutta ei enään edellisten lisäksi löytynyt.

Mutta vaikka aarteet, joista satavuotta vanhassa kirjoituksessa puhuttiin, eivät olleetkaan vielä käsissä, oli heidän mielensä hyvä kuten kullankaivajan löytäessään rikkaan kultasuonen. Kuinka paljon kussakin säilössä oli rahaa, kuinka paljon kalleita esineitä ja vanhoja sota-aseita siitä heillä ei ollut aavistustakaan. Ja se salaperäisyys kiihoitti mieltä.

Vasta iltapäivällä pääsivät he jatkamaan matkaa. Ennen lähtöään kääri Jorma kalliin avaimen vaatekääröön ja sitoi sen lujasti veneen keulakaareen. Sen he tekivät yhteisestä sopimuksesta tuumien, että jos miehet hukkuvat alakoskeen, niin jää avain talteen ja omaiset voivat käydä etsimässä kätköt.

Aslak ja Jorma kantoivat taas tavaransa veneeseen, peittelivät ne huolellisesti purjekankaalla ja köyttelivät ne nuoralla veneen pohjakaariin siltä varalta, että vene sattuisi täyttymään tai kaatumaan koskessa. Jorma istui perään, Aslak airoihin ja niin sitä taas mentiin kuohujen keskellä.

Rouhialan koski, joka ylempänä on noin sadan metrin levyinen, kapenee alempana vain parinkymmenen metrin levyiseksi kurkkioksi. Veden vauhti ja aaltojen korkeus on siinä melkein kuin Imatrassa. Tuskin Jorma ja Aslak olisivat lähteneet sitä laskemaan, jos he ensin olisivat käyneet sitä rannalta tarkastelemassa. Heille riitti vain tieto, että entisaikoina on joku huima mies sen vedon jälkeen laskenut ja ehjin nahoin, vaikkakin vesilastissa tullut alas. Kurkkion niskassa nousee Jorma seisomaan nähdäkseen tarkemmin sen myllertävän alamäen jota he hetken perästä tulivat laskemaan. Jalat haarallaan, polvet vähän koukussa, selkä kumarassa ja huulet päättäväisesti yhteenpuristettuina ohjasi hän alusta ensin korkeampia aaltoja vältellen ja rannan suojaa etsien, sitten keskivettä suoraan porhaltaen.

Hän näki edessään valkean ja tumman kirjavan myllertävän alamäen, jonka hyppyreitä ja salahautoja hän koitti silmillään tutkia. Oudosti vihlasi näky nuoren laskumiehen sydänalaa. Oliko sittenkin liian uskallettua? Oliko hän koskenlaskutaitonsa liian korkeaksi arvioinut? Mutta pian taas epäilykset haihtuivat. Silmät terästettyinä ja huulet tiukasti yhteenpuristettuina ohjasi Jorma alusta. Hän tiesi, että kahden ihmisen elämä riippui hänen melansa käänteistä. Hän oli uhmaaja, joka oli haastanut koskijättiläisen kaksintaisteluun. – Ja koski otti haasteen vastaan. Se jo vahingonilosta ilkkui yltiöpäille. Niskavirrassa se ensin viehätteli: keinautteli venettä sileäpintaisten aaltojen selissä kuin näyttääkseen, että ei ole mitään vaaraa, mutta keskikoskella se jo kiivastui. Jo roiskautti muudan vettä ja vaahtoa soutajan syliin, jo toinen kasteli laskijan saappaat, jo kolmas loikkasi laidan yli. Koski puhisi ja ähisi, roiski ja ryöppysi, niin että vaahtokuplat lentelivät ilmaan särkyen sumuksi, jossa auringonsäteet sateenkaaren väreiksi jakaantuivat.

"Hukuta hullut, hukuta hullut", kuiskailivat kuohut.

"Nyt rynnätään, nyt rynnätään", karjuivat korkeimmat kareet.

Ja yhteisvoimin kohottivat ne veneen kuohun harjalle ja paiskasivat keula edellä pehmeään vaahtoon kuin untuvaläjään.

"Uui – huuuu!" kuului vaahdosta.

"Kamala kuolema, kamala kuolema", pulpattivat rantapyörteet.

Jorma koetti olla hengittämättä, sillä hän tiesi, että jos vettä menee keuhkoihin ei voi hengittää sen jälkeen, vaikka pinnallekin kohoaisi. Hän tunsi, kuinka vesi vaatteiden läpi pursusi ihoon, hän tunsi kuinka armottomasti vesihauta velloi: pyöritteli ympäri, nosti ylös, niin että ilma näkyi ja pauhasi taas samassa pohjaa vasten. Kyynärpäähän kävi kipeästi, otsa kolahti kiveen, korvissa humisi, mutta taju säilyi kuitenkin.

"Viimeinen hetki," ajatteli Jorma ja mielikuvitus kiiti kuin unessa. Hän oli tulevinaan kotiin. Äiti otti hänet syleillen vastaan, isä kyseli kuulumisia, pikkuveljet piirittivät hänet ja vaativat kertomaan. Niin lempeän ja surullisen näköiset olivat äidin kasvot ja posket kyynelten kostuttamat.

"Olenkohan minä jo kuollut," ajatteli hän hetkistä myöhemmin ollessaan pyörtymyksen rajoilla.

"En ole vielä, sillä korvani kohisevat, valoa näkyy jostain. Teki kovasti mieli vetää vettä keuhkoihin, jotka ovat tukehtua hapen puutteessa, mutta hän vielä jaksaa taistella sitä vastaan. Ei enää liiku ruumiskaan."

Mutta kosken valkotukkaiset kuohuttaret, jotka tahallaan olivat äkeimmässä aallokossa veneen keulaan tarttuneet ja vaahtoihin painaneet nähdäkseen urheat laskijat, katuivat jo uteliaisuuttaan ja valkoisin käsin kannattivat melkein pyörtynyttä Jormaa rantapyörteeseen. Ne jo hätäilivät hänen ympärillään kuiskaillen: "Onkohan koskien sankari jo kuollut? Voi meitä, kun vallattomuudellamme hänet hukutimme, vaikka me yläkoskessa leikitellen hänen venettään keinuttelimme!" He kohottivat käsillään Jorman vedenpintaan, he nostivat hänen kätensä rantapensaaseen ja odottivat, sillä heillä ei ollut valtaa maalle viskata.

Jorma ei kuitenkaan vielä ollut kuollut. Koko tahdonvoimansa jännittäen, sai hän kätensä kouristumaan rantapajun ympäri. "Hän elää, hän elää!" ihastelivat kosken immet ja painuivat taas vaahtoihin.

Ja kun Jorma kaikin voimin vetää, nousee pää vedestä ylös. Hän puhaltaa keuhkoistaan pois pahan ilman ja hengittää sitten kiihkeästi. Kuinka suloista onkaan ilma, kuinka virkistävä sen vaikutus hukkuvalle.

Kun hän vähitellen toipuu, huomaa hän makaavansa kosken alla pyörteessä, käsi lujasti pajunrunkoon kouristuneena ja pää hiukan vedenpinnan yläpuolella.

"Jorma hoi!" kuului alempaa rannalta.

"Jorma hoi!" kuului jo vähän lähempää.

Se oli Aslakin ääni, jossa oli surullinen ja hätäilevä sävy.

"Täällä minä olen", vastasi kaivattu.

Aslak veti uupuneen toverinsa maalle. Ja Suomen samoilijat tervehtivät toisiaan lämpimämmin kuin koskaan ennen.

Aslak oli kuohuissa tarttunut nuoraan, jolla tavarat olivat veneeseen köytetyt ja kulkeutunut veneen mukana kosken alle vahingoittumattomana.

Vähän myöhemmin samoilijat makailivat joen törmällä alasti vaatteitaan auringon paisteessa kuivatellen.

"Eipä olisi mokomaa uskonut niin rajuksi. Oli viedä melkein hengen köyhältä kulkijalta," päivitteli Jorma.

"Opiksi koiralle kylmät saunat, me olimme tämän kylvetyksen tarpeessa, kun uhmaten, ilman lähempää tarkastelua lähdimme kurkkioon", lisäsi toveri.

"Miehen on mela kädessä, Jumala venettä viepi", tunnusti Jorma nöyränä.

Onneksi vene oli ehyt ja tavarat pysyneet veneen mukana, lukuunottamatta melaa, joka oli mennyt virran mukana, mutta senkin löysivät he myöhemmin alempaa rannalta.

Käkisalmen linnaa katselemassa.

"Kaksi miekkaa on Karjalan vaakunassa, sen kruunusta vallasta taistelemassa", sanoo runoilija. Kaksi lyöntiin koukistettua kättä, toisessa idän käyrä miekka ja toisessa lännen suora säilä ja niiden yläpuolella kruunu; siinä vaakuna, joka mainiosti kuvaa Karjalan menneisyyttä ja jännittynyttä asemaa. Itä ja länsi ovat vuosisatain kuluessa siellä kiivaimmin iskeneet yhteen toivoen saavansa valtaansa tämän kauniin maan. Toisinaan ovat idän joukot edenneet sen yli ja koettaneet sen kansaa lannistaa orjakseen, mutta verissäpäin on niiden taas täytynyt sieltä poistua lännen suoran miekan edessä.

Karjalan maamies, joka nyt rauhallisena kyntää vapaan isänmaansa vainioita, isiltä perittyä peltoaan, ei aina tiedä, että siinä ovat esi-isät vertaan vuodattaen taistelleet ja niin moni kaatunutkin. Mutta vanhat linnat muistuttavat parhaiten sekä hänelle että matkailijalle noista melskeisistä ajoista.

"Terve, sinä vanha linna, terve kivinen tonttu, joka siellä vehmaan luonnon keskellä istut ja ihmettelet nykyaikaa!" huudahti Jorma Käkisalmen linnaa lähestyessään.

"Kerro Suomen samoilijoille muistojasi vuosisatojen takaa", lisäsi Aslak.

Mutta mitä lähemmäksi he tulivat linnan pyöreää, kivistä tornia, sitä hiljaisemmiksi he tulivat. Mykän ihmettelyn vallassa he katselivat sortuneita valleja, korkeaholvista, vanhaa ruutikellaria ja varastohuonetta. Viimein he nousivat kaksikerroksiseen linnan torniin, jonka käytävällä tuli heitä vastaan vanha, köyryselkäinen ja pitkäpartainen mies. Samoilijat tervehtivät häntä lakkiaan nostaen.

"Terve tervehyttäjälle", vastasi ukko. "Mitä kuuluu muuhun Suomeen? Minä näin teidän katselevan näitä muureja ja riensin vastaan opastamaan. Noustaan ensin tänne torniin."

"Onkohan se ihminen? Minusta tuntuu, että se on linnan tonttu, hän näytti maasta nousevan meidän eteemme", kuiskasi Aslak.

"Turhia! Hän lienee tämän linnan vahti."

Pojat nousivat ukon jäljessä aivan tornin huippuun. Ukko tirkisteli siellä ulos tähystysaukosta.

"Katselkaa hyvät vieraat näitä Karjalan maisemia, joita tämä linna hallitsee. Tuolla idässä Laatokan meri levittelee avaroita selkiään, lähempänä samalla suunnalla näette Vuoksen suun, kaupungin entisen sataman, lännessä saarisia Vuoksen selkiä ja tuossa lähempänä linnoitetun vanhan kaupungin."

"Minä en ihmettele, että esi-isämme ovat usein viimeiseen mieheen taistelleet tämän maan edestä", huudahti Jorma.

"Jospa voisimme elokuvin nähdä ne taistelut, joita vuosisatain kuluessa on tämän linnan ympärillä käyty, niin jännittävämpiä näytöksiä ei kaipaisi nuori mielemme", sanoi Jorma.

"Tämän Käkisalmen linnan lienevät alkujaan karjalaiset rakentaneet. Vuonna 1295 tapahtui ensimmäinen, historiassa mainittu taistelu linnan omistamisesta. Silloin Torkel Knuutinpojan lähettämät joukot valloittivat sen ja alkoivat innokkaasti varustaa sitä itärajan turvaksi. Mutta jo seuraavana vuonna tulivat ryssät ja anastivat sen uudestaan. Tapansa mukaan alkoivat venäläiset kovasti sortaa karjalaisia. Sentähden neljännentoista vuosisadan alkupuolella vimmastuneet Karjalan miehet tappoivat venäläiset linnan puolustajat", kertoili ukko.

"Mutta jo seuraavana vuonna tulivat ryssät takaisin ja valloittivat linnan uudelleen", muisti Jorma.

"Niin tekivät", myönsi ukko. "Ja sitä seuraava ajanjakso oli tälle seutukunnalle miltei raskain, sillä v. 1333 annettiin linna ja Käkisalmen lääni eräälle liettualaiselle suuriruhtinaalle läänitykseksi. Vieraan maan miehet sortivat kovasti kansaa vaatien siltä ylettömiä veroja. Joka uskalsi siitä valittaa, hänet piestiin tai tapettiin muille varoitukseksi. Kolmatta vuosisataa oli tämä seutu ulkonaisesti rauhassa, kunnes Ruotsin valta jälleen iski silmänsä tähän Vuoksen suun vartijaan. Kolmen tuhannen ratsumiehen kanssa samosi tänne Herman Fleming v. 1573. Rohkeasti hyökkäsivät hänen miehensä näitä vallituksia vastaan, mutta saivat vain erillään olevat esikaupungit valtaansa ja polttivat ne. Siihen aikaan ympäröivät äkeät kosket vielä linnaa, minkä tähden sitä oli vaikea valloittaa. Mutta v. 1580 Pontus de la Gardie valloitti linnan ja kaupungin. Vaikka ruotsalaiset 1590 luvulla varustivat kaupungin suojavalleilla, valloittivat venäläiset sen vuonna 1595. Varsin lyhyt oli kuitenkin sillä kertaa kaalimaan miesten valtakausi, sillä 1611 tulivat linnaan Laiskan Jaakon, Jaakko de la Gardie'n joukot. Kuuden kuukauden piirityksen jälkeen antautui linna piirittäjille. Täsmälleen vuosisadan oli sitten Käkisalmi ruotsalaisten hallussa, vaikkakaan ei häiritsemättä. V. 1656 ryntäsivät taas ryssät sen kimppuun, mutta lyötiin verissäpäin takaisin. Vasta isonvihan aikoina, kun tsaari Pietarin Viipuria piirittäneet ja sen valloittaneet joukot olivat saapuneet Käkisalmen edustalle, alkoivat ruotsalaisille vastoinkäymisen ajat täällä. Elokuussa v. 1710 alkoi kiivas pommitus. Tuhansittain putoili venäläisten luoteja linnaan ja kaupunkiin joka päivä. Kun apuväkeä ei ollut odotettavissa mistään, täytyi linnan antautua. – Sen jälkeen oli linnassa venäläinen varusväki vuoteen 1850. Nyt on n.s. uusi linna houruinhuoneena."

"Nyt minä vasta, ymmärrän miksi Karjalan vaakunassa on kaksi miekkaa", sanoi Aslak.

"Nuorukaiset", jatkoi vanhus, "paljon urhoollisuutta, uskollisuutta, sankarimieltä ja oikeaa suuruutta on ollut tämän linnan suomalaisissa puolustajissa. Toiset heistä ovat täällä kaatuneet ja heidän luunsa lepäävät tuolla kankaassa, mutta heidän henkensä elää vielä Karjalan kansassa. Se on osa Suomen suojamuuria, joka ei murru."

Tornin toisessa kerroksessa näytteli vanhus samoilijoille museoesineitä kertoen samalla Karjalan kansan tavoista.

Suomen samoilijat kiittivät ystävällistä vanhusta ja palasivat veneeseensä.

Iltapäivällä tapaamme jo Suomen samoilijat Laatokan rannalla kalastajan vinttikamarissa. Heidän piti aamulla lähteä kalastajain mukana Verkkosaareen, siihen samaan saareen, jossa piti olla suuri aarre nähtävästi isonvihan ajoilta.

Verkkosaaren aarre.

Poikia ei sinä yönä nukuttanut. Kaunis luonto ja ennen kaikkea 'aarrekuume' kiihoittivat liiaksi mielikuvitusta. Iltayön he istuivat avatun akkunan edessä kalastajan vinttikamarissa ihaillen Laatokkaa, joka meren kaltaisena, silmänkantamattomiin ulottuvana ulappana heijasteli iltaruskon kultaamaa taivasta. He katselivat kuinka laskevan auringon viimeiset säteet hellävaroin hivelivät sen jättiläispintaa ja sivelivät kaukaisten saarten kumpuja, jotka hetkisen heloittivat punertavina, mutta illan hämärtyessä ne toinen toisensa jälkeen kätkeytyivät lämpimän heinäkuunyön varjoon. Sinne katosi etäisen Verkkosaarenkin salaperäinen haahmo, joka useimmin kuin muut oli poikien katseet itseensä kiinnittänyt. Mutta läheisten saarien ja niemien rannoilla näkyi vielä valkeita vöitä, kun ulapan sileäselkäiset mainingit särkyivät niissä vaahdoksi.

"Eikö ole ihanaa! Minä en nyt enää ihmettele, mistä karjalaiset ovat saaneet runoilun ja laulun jumalaiset lahjat. Luonto on ne heissä herättänyt, kaunis luonto, joka on Luojan taideteos."

"Lieneekö toista maata maailmassa kauniimpaa kuin Suomi", lisäsi Aslak.

"Ei ole, sen vakuutan. – Me olemme kulkeneet sen halki Kilpisjärveltä tänne Laatokalle ja kaikkialla olemme nähneet luonnonkauneutta jossakin muodossa, kaikkialla olemme nähneet ihmisten kiintyneen kotimaansa kamaraan ja rakastavan sitä enemmän kuin mitään muuta seutua maailmassa."

Yö yhä pimeni. Kaislakerttu siinä talon rannan ruoistossa alkoi yöllisen sirityksensä.

Ja pojat kiirehtivät vuoteilleen ehtiäkseen muutamia tunteja nukahtaa ja kerätä voimia seuraavan päivän ponnistuksiin. Mutta uni ei tahtonut tulla.

"Jorma", sanoi Aslak avosilmin lojuen, "eikö täällä etelässä aarteilla ole oma haltijansa, joka sitä suojelee. Mitä sanoisit, jos Verkkosaarenkin aarretta vartioipi joku haltija."

"Taaskin puhut Lapin taikauskoisia olettamuksia."

"Minä olen nähnyt miehen, joka on ollut aarteenhaltijan kynsissä", tenäsi Aslak. "Tahdotko, että kerron hänen seikkailuistaan?"

"Anna kuulua."

Ja hämärässä ullakkokamarissa Aslak kertoi seuraavan aarretarinan:

"Kaukana 'Suomineidon' käsivarressa, Kilpisjärvestä koilliseen, on korkea tunturi, nimeltä Jollamoaivi. Se on sikäli syrjässä ja kaukana kiinteistä asunnoista, että harvoin ihminen sen kaljuja rinteitä ja lumilakea polkee. Vain pari kertaa vuodessa tunturilappalainen sen kautta karjoineen kulkee ja jonkun vuorokauden sen laaksoissa levähtää: kerran kevätkesällä, kun porot pyrkivät suurin laumoin sääskiä pakoon Haltiotunturin lumisille rinteille ja kerran syyspuoleen kun porot taas palaavat alimmille jäkäläkankaille. Kesällä vain kurmitsat ylistelevät sen ylhäistä autiutta ja talvella nälissään harhailevat sudet ulvahtelevat, kun turhaan etsivät jotakin elävää sen rannattomilta lumiaavikoilta.

"Jollamoaivin sileällä rinteellä on muutamia huoneen kokoisia kiviä, jotka näyttävät jälestäpäin sinne nakatuilta. Eräs niistä on kolmen mukulakiven päällä ja sen alla on ammottava rako. Siinä oli ennen muinoin kuuluisa aarre, uhripaikka, johon tunturilappalaiset kävivät pudottamassa milloin hopea-, milloin vaskirahoja parantaakseen siten poro-onneaan. Kukaan ei uskaltanut aarteeseen kajota, sillä sitä suojelivat lappalaisten uskomuksen mukaan henkiolennot, jotka olisivat kamalasti kostaneet vanhojen uhrirahojen ryöstäjälle.

"Mutta Aslak, nuori poropaimen, ei paljon uskonut moisiin peloitteluihin, vaan aikoi kaivaa aarteen omakseen. – Se ei ole kenenkään oma, se on vain pakanauskonnon viimeinen jäte, tuumi Aslak usein itsekseen, kun sen lähelle sattui.

"Ja Aslak, poropaimen, kuvitteli jo edeltäpäin mitä hän rahoilla tekee: hän ostaa satapäisen porokarjan, kuten hänen isännälläänkin on, hän laittaa itselleen oman kodan, joka on talvella porontaljoilla ja kesällä purjekankaalla katettu ja jossa on paljon lippaita ja arkkuja, patoja ja pannuja niin kuin rikkaan tunturilappalaisen kodassa pitääkin olla. Kerran hän oli aiettaan toteuttamassa. Eräänä syysiltana, kun toiset jo lepäilivät rankisessa, vuoren juurella, nousi hän tunturille, ryömi suuren aarrekiven alle ja oli jo kättään kuroittamassa kallion rakoon, kun hän oli kuulevinaan äänen sanovan: 'Aslak, älä koske niihin!' Poika säikähti siitä niin, että juoksi henkikurkussa takaisin eikä hiiskunut kenellekään yrityksestään.

"Mutta aarretta hän ei voinut silti unohtaa. – 'Kerran, kerran minä sen kaivan esille', päätteli hän usein, kun ajatukset siihen palasivat.

"Oli joulun aaton aatto. Porokarjat olivat jo joutuneet kauas niiltä mailta aina Könkämäenon ja Lätäsenon yhtymäkohtaan ja kaivelivat kaikessa rauhassa vahvan lumen alta valkeaa jäkälää. Kun porot eivät pyrkineet leviämään, päätti isäntäväki lähteä pyhiksi Hettaan eli Enontekiön kirkolle ja jättää Aslakin yksin karjaa vartioimaan.

"'Nyt minä noudan ajoporolla Jollamoaivin aarteen', päätti Aslak. Porothan pysyvät vartioimattakin kaivoksillaan.

"Ja Aslak valjasti pulkan eteen isäntänsä parhaan ajokkaan, kuuluisan menijän ja ummenoijuksen. Hän varasi myös pulkkaan evästä kolmeksi päiväksi ja kimpun kuivia sytyketuohia ja tervaslastuja, joita ilman tunturilappalainen ei mielellään matkalle lähde. Eikä hän unohtanut poronnahkoista valmistettua pussiakaan, johon hän aikoi rahat ammentaa.

"Matka oli pitkä. Vaikka poro juoksi tunturien kovia hankia hyvää vauhtia, saapui Aslak vasta puolen yön tienoilla Jollamoaiville ja löysi sieltä helposti merkkikiven, sillä tähdet kimmelsivät kirkkaina ja revontulet säihkyvänä kaarena heijastivat punertavaa hohdetta aavoille ja autioille maisemille, joilla Aslak ja poro näyttivät olevan ainoat elävät olennot.

"Annettuaan porolle pantiojäkälää, istui Aslak pulkan laidalle kuulostelemaan ja ympäristöä tarkastelemaan. Häntä värisytti, ei pakkasen tähden, vaan sentähden, että vanhat perintätiedot ja kertomukset toivat mieleen aarteen henget ja koston uhkauksen. Aarrekivikin seisoi hänen edessään aavemaisena kuin mikäkin vuorenpeikko, jonka valkeassa turkissa ja lumilakissa näyttivät tuhannet jalokivet kimaltelevan ja jonka alla ammotti musta onkalo kuin hiiden luolan suu.

"Mutta Aslak rohkaisi mielensä ja työntyi aukkoon kuin karhu pesäänsä. Hän alkoi kaivaa kallion rakoa kuumeisella kiireellä, mutta aarteen sijasta tuli siellä jää vastaan. Syksyllä lumen sulaessa oli sinne juossut vettä, joka oli myöhemmin jäätynyt kuin suojaavaksi kerrokseksi.

"Poika ei kuitenkaan ollut neuvoton. Hän otti ahkiostaan koivupölkkyjä, teki kiven alle, aarteen kohdalle nuotion, että jää sulaisi ja istui itse syömään illallista. Kun puut olivat palaneet, poisti hän hiilet syrjään ja huomasi ilokseen, että jää oli sulanut vedeksi.

"Aslakin sydän sykki kiivaasti, kun hän taas työnsi kätensä kallion rakoon ja – voi ihmettä – kuumia rahoja pyöri hänen sormiensa edessä kuin joku näkymätön voima olisi niitä liikutellut. Aslak tavoitteli niitä kuin eläviä kaloja vesilammikosta ja kun hän jonkun niistä sai kouraansa pisti hän sen oitis nahkasäkkiin. Kuumeissaan työskenteli mies mielityössään: kumartui kuoppaan ja nousi sieltä kädessään kallis kolikko, milloin kirkas hopearaha, milloin vaskinen musta lantti. Viimein loppui lappaminen, mutta säkki olikin jo melkein täynnä, ja niin raskas se oli, että vaivoin sai Aslak sen ahkioon nostetuksi.

"Hänen silmissään välkähti jo voiton riemu. 'Nyt minä en ole enää köyhä poropaimen, vaan rikas, hyvin rikas, suuren aarteen omistaja', mietti Aslak. 'Minä ajan jonkun matkaa, teen tulen koivuvyöhykkeellä ja lasken saaliini.'

"Aslak käänsi ajokkaansa takaisin ja alkoi ajaa kotiaan kohden.

"Hän oli jo laskeutunut tunturien väliseen laaksoon, ja poro oli juuri kohoamassa sen toista rinnettä ylös, kun takaa kuului omituista rapinaa ja läähätystä. Ja kun Aslak kääntyi katsomaan, näki hän kuin harmaita kääröjä yhtenä rykelmänä kierivän rinnettä alas laaksoon. Porokin ne jo huomasi ja syöksyi eteenpäin tulista laukkaa.

"'Susiako?' ajatteli ajaja.

"'Entäpä, jos ne ovat aarteenhaltijoita?' mietti hän toisekseen. Saattavathan ne henget ottaa vaikka minkä muodon.

"Eikä Aslak voinut tilannetta muuten käsittää kuin siten, että ne tulevat ryöstämään aarteen takaisin ja hirveästi kostamaan pyhän paikan raiskauksesta. – Nyt ne jo laskeutuvat laaksoon, nyt ne jo pitkänä jonona nousevat toista rinnettä pulkan jälkeä seuraten. Jo kuuluu niiden läähätys selvemmin, jo ulvahtaa joukon johtaja kuin yhteiseen rynnistykseen kehoittaen. Haralla jaloin ja kaula ojossa laukkaa porokin, niin että lumi tuiskuna pölisee ajajan ympärillä. Aslak kiirehtää poroa toisella kädellään, mutta toisella vetää tupestaan suuren lappalaispuukkonsa, sillä hän päättää taistella vaikka paholaisia vastaan. Hän heittää koivuhalolla lähimmäistä petoa. Se tarttuu halkoon kuin koira ja samalla toisetkin kerääntyvät sen ympärille. Nyt vasta selviää Aslakille, että ne ovat susia. Hän laskee niitä kymmenen.

"Sillävälin nelistää poro jo tunturin selännettä. Kovilla kinoksilla kieppuu pulkka kuin pieni vene myrskyssä ja ajajalla on täysi työ pysyä mukana. Henkensä edestä laukkaa poro läähättäen ja kieli pitkällä. Silmät kauhusta pyöreinä vilkuilee Aslak ympärilleen kuin odottaen, että koska ne häneen takaapäin iskevät, mutta kovasti rynnistävät sudetkin, kun saalis on aivan suuhun saamassa. Ne järjestäytyvät kaareksi Aslakin ympärille. Hän näkee jo sivulla laukkaavien kipenöitsevät silmät, hän kuulee korvansa lähellä takanatulijain läähätyksen, hän tuntee jo pedon tarttuvan peskin kaulukseen, mutta hellittävän heti, kun Aslak huitaisee sitä puukolla takakäteen. Samassa nousee hän polvilleen pulkkaan, voidakseen paremmin antaa iskuja takaapäin hyökkääjille. Mutta silloin ajokas hyppää kallion äyräältä, ja pulkka ajajineen kiitää ilmassa kuin lentokone ja seuraavassa silmänräpäyksessä on mies nurinniskoin hangella. Kun Aslak selviää pyörtymyksestään, huomaa hän istuvansa hangella puukko kädessä ja vähän alempana susien raatelevan hänen ajokastaan. Rähisten ja tapellen ärhentelevät pedot raadon ympärillä repien siitä paloja ja hetken kuluttua on siitä vain luut jäljellä. Syötyään lähtevät sudet kieltään lipoen tiehensä välittämättä vähääkään Aslakista, joka liikkumatta istuu hangella puukko lujasti kouraan puristettuna.

"Kauan istui hän siinä kuin muistopatsas; mutta kun ei enää susista mitään kuulunut, nousi hän ylös ja käveli rakkaan ajokkaansa haaskalle pelastamaan pulkassa olleita eväitään. Niitä ei löytynyt, eikä näkynyt myöskään rahasäkkiä. Olivatko ne ajaessa pudonneet hangelle tai sudet kantaneet hampaissaan, siitä ei Aslakilla ollut vähintäkään tietoa.

"Mutta vaikka Aslak oli pelastunut susilta, näytti vielä kamalampi kuolema häntä uhkaavan: nälkäkuolema. Lähimpään ihmisasuntoon oli matkaa kolme penikulmaa ja se oli kahlattava vahvassa lumihangessa. Häntä pyörrytti se ajatus, että hänen täytyi ilman ajokasta, ilman suksia ja evästä lähteä sille taipaleelle.

"Lappalainen on kuitenkin kekseliäs vaikeammissakin tilanteissa. Aslak huomasi, että susilta oli jäänyt vähäisiä lihamurusia luiden rakoihin. Hän leikkeli ne puukollaan, kääri nahkan palasiin ja piilotti peskinsä laskoksiin evääkseen. Sitten hän lähti taivaltamaan siihen suuntaan, jossa tiesi lähimmän ihmisasunnon olevan.

"Joulupäivänä Siilastuvan asukkaat näkevät tunturin rinnettä laskeutuvan kummallisen kulkijan: se välistä kävelee kuin ihminen muutamia askeleita ja välistä heittäytyy maahan ja laskee kyljellään mäkeä kuin saukko. Tuvalla tunnetaan tulija Aslakiksi, mutta niin on mies väsynyt ja nälkäinen, että vain katkonaisin sanoin kykenee kertomaan seikkailunsa Jollamoaivilla.

"Minne katosi aarre, sitä ei kukaan tiedä. Mutta kaikki lappalaiset sen jälkeen ovat kiertäneet Jollamoaivin seita- ja aarrekiveä, jota heidän käsityksensä mukaan näkymättömät voimat varjelevat."

"Eihän siinä mitään yliluonnollista ole. Sudet saavuttivat aarteenkaivajan ja söivät sen poron, eivät suinkaan henget voi syödä poronlihaa. Rahat putosivat pulkasta lumeen poron kiitäessä susien edessä", arveli Jorma.

Mutta Aslak ei ollut siihen selitykseen tyytyväinen.

Kauan sen puheen jälkeen kääntelehtivät pojat olkivuoteillaan, ennenkun tasainen harva hengitys kuului kummankin sängystä ilmoittaen, että samoilijat olivat siirtyneet Nukku-Matin valtakuntaan.

"Kop-kop-kop..."

"Sisään", virkkoi Jorma istualleen nousten.

Isäntä Antin pää pistäytyi oven raosta.

"Hyvää huomenta, vieraat! Nyt se olisi jo lähtö käsissä. Ilmakin on lämmin kuin vastalypsetty maito ja tuuli on myötäinen. Emäntäväki on laittanut kahvin tänne puistikkoon."

Samoilijat hieroivat unen silmistään, pukeutuivat yhtä nopeasti kuin sotilaat yöllisen hälyytyksen aikana ja laskeutuivat alas kahville.

Aamu oli lämmin ja kirkas. Laatokka heloitti loistavana auringon kilossa. Lounastuuli kohotti järven pinnalle kohtalaisen korkeita laineita, se leikitteli ritvakoivun virvoilla ja heilutteli Kalastaja-Antin valkoisia purjeita, jotka oli levitetty mastoihin kuivumaan. Tiiraparvet lekuttelivat ilmassa saalistaan tähystellen, sillä nekin olivat tavallaan Laatokan kalastajia, vaikka niillä ei ollutkaan pyydystä nokkaa kummempaa.

Hyvältä maistui kahvi piirakkain ja voileipien kera aamutuulessa, vaikka liian lyhyt yöuni tuntui painostavan. Kun pojat olivat veneeseen astumassa huomautti Aslak hiljaa kuiskaten:

"Mehän tarvitsisimme rautakangen ja lapion. Emmehän muuten saa luolan suuta auki."

"Aivan oikein. Jos komeron suu on ruukilla muurattu, niin rauta-aseita sen aukaisemiseen tarvitaan, mutta miten saamme ne mukaamme, ettei se herättäisi mitään huomiota", kuiskasi Jorma vastaan.

Mutta kun isäntä oli jo ankkuria nostamassa, ei ollut aikaa enää pitempiin mietiskelyihin seurauksista. Sentähden Jorma ikäänkuin sivumennen kysyi: "Sattuisikohan teillä olemaan rautakankea, lapiota ja kiviporaa. Me olemme toisinaan tutkineet, mitä vuoriperä sisältää."

"Onhan niitä talossa sellaisiakin vehkeitä ja voisihan niitä lainatakin."

Isäntä kävi pyydetyt esineet talon varastohuoneesta.

"Taidatte olla myöskin 'kiviherroja' kun kallioita tutkitte? On siellä Verkkosaaressa ennenkin käynyt kiviherroja ja noin viisi vuotta sitten kävi siellä muinaisjäännösten kaivajia, kun olivat kuulleet, että saaressa pitäisi olla vanha kätköpaikka sotaisilta ajoilta."

Pojat säikähtivät ja vilkaisivat toisiinsa. Olikohan sittenkin aarre löydetty, oliko heidän ponnistelunsa turha?

"Ja mitä ne löysivät?" sai Jorma sanotuksi.

"Ei mitään, ei kerrassaan mitään, vaikka päiväkauden siellä maata kaivelivat. Ei Verkkosaari aarrettaan anna kenelle tahansa."

"No kenelle se sitten antaa?"

"Sille, jolle ukonnuoli iskee luolan auki. Kukaan ei tiedä sen paikkaa. Muutamat kalastajat ovat pimeinä syysöinä joskus nähneet oudon tulen saaren pohjoissivulla leimahtelevan, mutta kun päivällä ovat menneet sinne katsomaan, eivät ole mitään nähneet. Saari taitaa pitää omansa."

Jorma vilkaisi taas Aslakiin merkitsevästi, kuin sanoakseen, että meillä on siihen avaimet.

Sillä välin oli vene käännetty, purjeet nostettu ja navakanpuoleinen lounaistuuli puski niihin täysin voimin. Isäntä istui peräsintä hoitamaan ja niin pieni kalastajavene purjehti päämääräänsä kohti.

Jorma tahtoi kääntää puheen toisiin asioihin, ettei isäntä, puhelias kun oli, kovin tarkoin heidän aikeitaan tiedustelisi.

"On se tämä Laatokkakin aikamoinen 'rapakko'. Ei näy rantaa tuolta idästä eikä etelästä."

"Kuinka voisi näkyä kun Laatokka on 207 km pitkä ja 130 km leveä", puuttui Antti puheeseen. "Mereksi me tätä sanommekin, vaikka sen vesi onkin suolatonta. Muu Suomi taitaa kuitenkin järveksi mainita. Ja on sillä syvyyttäkin enemmän kuin tavallisella järvellä. Lähes kaksisataaviisikymmentä metriä pitää olla nuoraa, jos mieli sen pohjaan yltää tuolla pohjoisrannikon edustalla. Mutta Venäjän puoleinen osa on matalampaa ja useimmissa paikoin lieterantaista."

"Minä olen kuullut, että tämä Laatokka on toisinaan hyvin myrskyinen", virkkoi Aslak.

"Eihän se aina ole näin rauhallinen, ei sinne päinkään. Varsinkin syksyllä möyryää se usein kuin vihaiseksi ärsytetty härkä. Onneton kalastaja tai matkustaja-alus, joka silloin sattuu ulapalle. Venäläiset pelkäävät Laatokan myrskyjä niin, että ovat rakentaneet sen etelärantaa pitkin kanavan, ettei jokialusten tarvitsisi mennä aavalle."

Ja Antti-isäntä kertoi sitten samoilijoille useista haaksirikoista ja kadoksiin joutuneista kalastajista sekä satojen kalliiden verkkojen menetyksistä.

Puolenpäivän vaiheilla saapui alus korkean ja kallioisen Verkkosaaren rantaan.

Tuskinpa suuri merenkulkija ja löytöretkeilijä Jaakko Cook kiihkeämmän innostuksen valtaamana nousi maihin Tahiteille tai Seurasaarille kuin Suomen samoilijat Verkkosaarelle, vaikka he eivät näyttäneetkään innostustaan kalastajille, jotka eivät joutaneet maihinkaan nousemaan, kun heidän piti sinä päivänä saada pyydykset veteen; vasta senjälkeen aikoivat he tulla saareen yöksi. Pojista oli hyvä, että he saivat etsiä vuosisadan takaisen kätkön.

"Tulkaa illalla saaren itärannalle, että päästään taas yksiin", sanoi Antti lähtiessään verkonlaskuun.

Pojat kulkivat kuin kuumeessa saaren poikki sen pohjoisrannalle. Siellä he kaivoivat laukustaan esiin ruostuneen avaimen ja Jorma tavaili sen sisään kääritystä ohjekirjoituksesta:

    "Pohjoisimman niemekkeen itäsivulla,
    sileäksihioutuneen kallion rinteessä on
    kivillä täytetty ja kalkkiruukilla tiiviiksi
    muurattu komeron suu."

Mutta siellä saaren pohjoissivulla oli monta niemekettä ja jokaisessa oli kallio kärjessä. He juoksivat niemi niemeltä, hakien sileätä pyörökalliota, mutta semmoista eivät löytäneet. Toisissa oli kallio särmikäs ja rikkinäinen, toisissa ulottui metsä tai pensaikko kärkeen saakka. Aslak kaiveli niemekkeiden itäsivuille koloja lapiolla saadakseen selville, missä on luolan suu. Jorma puolestaan jyskytteli niitä rautakangella ja kuunteli, missä maa kumisee; hänen mielestään piti sen ilmaista maanalaisen onkalon paikan.

"Taisimme tulla väärään saareen. Voipihan Laatokalla olla muitakin sen nimellisiä saaria", epäili Aslak.

"Ohje ei ole aivan tarkka, mutta ei se valehtelekaan, siitä olen varma."

"Minäpä koetan vanhaa ja yksinkertaista keinoa, jonka avulla me ennen Lapissa etsimme kadonneita esineitä. Sen pitäisi näyttää ainakin suunta, missäpäin luola on tältä paikalta, jossa seisomme."

Aslak tiputteli rannassa vettä vasemman käden kämmenkouruunsa ja kun se oli täynnä, sanoi hän Jormalle:

"Minä lyön veteen oikean käden etusormella. Katso nyt tarkasti, minnepäin räiskähtää enimmän vettä kämmenestä, sielläpäin on kätkö."

"Itään!" huudahti Jorma, kun Aslak oli tehnyt tempun.

Pojat kävelivät sinnepäin, vaikka he juuri äsken olivat sieltä tulleet. He tutkivat tarkoin lähintä kalliota, joka näytti mykevältä, mutta oli suurimmaksi osaksi koivupensaiden peittämä.

"Tässä se on", päätteli Jorma. "Me emme äsken ottaneet huomioon sitä, että kalliotkin aikain kuluessa muuttuvat: ne sorautuvat pinnalta, niiden päälle kasvaa jäkälää ja sammalta ja kun multaa on kerääntynyt enemmältä, kasvaa niiden pinnalle ruohoa ja puitakin. Niin näyttää tässäkin käyneen."

Jorma kopautteli rautakangella kallion kylkeen ohuen turvekerroksen läpi. Kuului kumahtava ääni, joka sai kylmät väreet kulkemaan selkärankaa pitkin.

"Siinä se on", kuiskasi Aslak.

Ja molemmat aarteenkaivajat katsahtivat ympärilleen arkaillen.

Samassa joku harmaa olento puikahti esiin kallion kyljestä, juoksi rantaan ja parkaisi lentoon lähtiessään!

"Prop, prop, prop, prop..."

Ei milloinkaan ollut lentoon lähtenyt lintu heitä niin säikäyttänyt.

"Sehän on vain koskelo", huomautti Jorma, jonka kädessä rautakanki vapisi, sillä Aslakin kertomus Jollamoaivin aarteesta muistui hänen mieleensä.

"Saattaahan se aarteenhaltija muuttaa itsensä vaikka miksi", sanoi Aslak. Mutta Jorma selvisi pian hämmästyksestään ja haki reiän, josta koskelo oli tullut ulos. Kun hän sitä vähän kaiveli isommaksi purkaen sen reunoilta irtonaisia kiviä ilmestyi kallion rintaan ammottava aukko niinkuin karhunpesän suu ja sen pohjalla oli harmaiden untuvien sisällä koskelon munia. Aslak otti niistä yhden käteensä ja huomasi sen sisällä olevan elävän poikasen, joka nokallaan naputteli munankuorta päästäkseen vapauteen.

Aslak asetti munan takaisin pesään.

"Annetaan koskelon hautoa rauhassa", ehdotti Aslak, yhä enemmän näki siinä yliluonnollista, m.m. sen, että koskelo vielä hautoi, vaikka toisilla oli jo isot pojat.

Jormastakin oli hyvin vastenmielistä häiritä hautovaa lintua, kun eivät mitkään luonnontieteelliset syyt pakottaneet munien ottoon. Mutta kun hän pesän takana näki avaramman onkalon, lohdutti hän itseään sillä, että historiantutkimus vaatii luolan tutkimista. Ja kun koskelon pesä on tiellä, täytyy se poistaa.

Jorma siirteli munat syrjään, jyskytti rautakangella onkalon suuta avarammaksi. Hän murenteli ensin kalkkiruukin, jolla kivet olivat kiinni muuratut ja veti käsin lohkareen toisensa jälkeen ulos.

"Konttaahan sisään, Aslak", kehoitti Jorma.

"En lähde. Voisi käydä niinkuin hölmöläisten Pekalle, joka karhunpesässä päänsä menetti."

"Aikamies ja akanlakki päässä."

"Mene itse ja ota pyssy mukaasi."

Jorma oli suuttuvinaan, kun Aslak muka oli pelkuri. Mutta häntä itseäänkin oudoksutti luolaan meno. Varovasti hän ryömi ensin puolitiehen, jossa otti tulen. Sydän tuntui jyskyttävän tavallista nopeammassa tahdissa.

Tulitikun heikossa valossa Jorma näki edessään kiveen koverretun onkalon niinkuin perunakuopan. Sen seinät olivat kuin homeella ja lukinverkoilla päällystetyt. Lattialla oli kivien päällä lahoneen puuarkun ruostuneita sidekiskoja, joitakin ruosteen kuluttamia miekkoja ja pyssyn piippuja. Kun Jorma oli ryöminyt sisään ja penkonut ja tutkinut kasaa tarkemmin, löysi hän siitä vielä pari vanhaa sotakirvestä, lyijyä ja suuren suorakaiteenmuotoisen vaskitaalerin. Muita rahoja tai kalleuksia hän ei löytänyt, vaikka kuinka olisi penkonut.

"Mitä sinä sieltä löydät?" huusi Aslak, jonka aika tuntui pitkältä.

"Odotahan."

Jorma alkoi työntää luolasta ruostuneita aseita ja Aslak otti ne vastaan. Viimeisenä työnsi Jorma ulos taalerin ja tuli itsekin maanalta mullan ja ruosteen tahraamana.

Pojat tunsivat jonkinmoista pettymystä mielessään. He olivat kuvitelleet kätköt paljon suuremmiksi ja arvokkaammiksi.

"Kätköllä on käyty jo ennen meitä", sanoi Jorma. "Nähtävästi nämä ovat vain rippeitä, joita luolan tyhjentäjät eivät ole jaksaneet viedä mukanaan tai eivät ole halunneet. Onko partiopäällikkö saanut kätköpaikasta tiedon muulla tavoin vai onko ehkä joku sodan loputtua käynyt täällä, siitä ei ole tietoa. Joka tapauksessa Kolinanlinnasta löytämämme tiedonanto on oikea ja näillä esineillä on melkoinen historiallinen merkitys."

"Mehän voisimme perustaa vaikka pienen museon", tuumi Aslak.

"Voisithan sinäkin kaikeksi varmuudeksi käydä vielä kopeloimassa luolan pohjaa", esitti Jorma.

Hiukan vastahakoisesti ryömi Aslak onkaloon ja kun hän siellä hetkisen oli kaivellut, toi hän sieltä mukanaan vielä pari vanhaa miekankahvaa ja möhkäleen lyijyä.

"Näkyikö siellä mitään haltijoita?"

"Ei näkynyt, mutta kuului. Kallionhalkeamasta kuului kähisevä ja sihisevä ääni. Sentähden minä niin kiirees korjasin sieltä luuni."

"Siellä lienee käärmeitä", päätteli Jorma.

Pojat käärivät muinaisesineensä sadetakkeihin ja läksivät kiireesti astelemaan saaren itärannalle, jossa isäntä oli käskenyt heidän vartoa.

Emokoskelo lenteli levottomana saaren rannikkoa pitkin puoleen ja toiseen, manaten ja sadatellen äänekkäästi rauhanhäiritsijöitä, jotka olivat keskeyttäneet kuumeisen haudonnan juuri silloin, kun uusi elämä jo sykähteli munankuorien sisällä ja kun emo parin päivän perästä toivoi jo pääsevänsä Laatokan laineille näyttelemään palleroisilleen vapaata, suurta maailmaa. Kohtalo poikain muodossa oli rautavasarallaan murskannut sen toiveet. Kylmänkostealla rantamättäällä jähmettyivät munat, pojat niiden sisällä lakkasivat nakuttelemasta ja uusi elämä niissä oli kuollut.

Jos pojat olisivat tulleet luolalle vielä seuraavana aamuna, olisivat he nähneet varisperheen istuvan herkuttelemassa koskelon munilla.

Laatokan hylkeitä maanittelemassa.

Varhain seuraavana aamuna Antti isäntä herätti samoilijat huudahtaen:

"On jo aika varustautua matkalle, sillä hyljeluodoille on pitkä matka ja tuulikin on heikonpuoleinen."

Hän oli jo keittänyt aamukahvin ja tarjosi sitä molemmille pyyntitovereilleen aamuvirkistykseksi. Pian olivat pojat jalkeilla, sillä he olivat kovin innostuneita näkemään, kuinka Laatokan hylkeitä pyydystetään. Ja hiljaisen aamutuulen keinutellessa kaksimastoista venettä kertoili Antti entisistä pyyntiretkistään selkäluodoille, joilla hän oli ampunut satamäärin noita pyöreäpäisiä ja mulkosilmäisiä veden nisäkkäitä. Mutta eivät pojatkaan olleet "Pekkaa pahempia", heillä myöskin oli kerrottavana jännittäviä hylkeenpyyntihistorioita Pohjanlahden ulapoilta. Kun Jorma kuvaili heidän keväistä seikkailuaan Hailuodon ja Raahen välisellä taipaleella Maiva-Simon matkassa, niin Antti jo epäilevin silmin katseli kertojaa, että puhuukohan hän aivan totta.

Tarinoidessa kului matka hupaisesti ja muutamien tuntien kuluttua laski Antti purtensa melkein alastoman luodon rantaan.

"Tämän saaren ympäriltä minä olen niitä ampunut kymmeniä. Tänne ne tulevat, jos niitä vain on näillä vesillä ja meillä kylliksi kärsivällisyyttä niitä pyydystäessämme. Mutta muistakaa pysyä visusti piilossa, kun minä niitä maanittelen. Pensaan alta saatte seurata niiden tuloa ampumamatkalle", puheli Antti venettä saaren poukamaan kiinnittäessään.

"Mitä me teemme, jos hylje kaatuu?" kysyi Aslak.

"Ei mitään ennenkun sanon. Te olette pensaan alla hiljaa kuin hiiret. Ette saa tupakoida, ettekä välittää mitään, vaikka minä kuinka mekastaisin ja mauruaisin rannalla. Minä olen olevinani hylje, joka kutsuu toisia hylkeitä tänne saaren rannalle hääkemuihin."

"Meistä ei ole kumpikaan koskaan tupakoinut", huomautti Jorma.

Samoilijat työntyivät koivupensaan alle ja Antti isäntä laskeutui rantaan, vastakkaiselle puolelle kuin missä vene oli. Hän istuutui matalalle rantakalliolle, läiskytteli vettä saappaillaan ja nyökytteli sen jälkeen ruumistaan järvelle päin ja välistä ulvoi niin omituisesti, että poikia pyrki naurattamaan. Antti oli olevinaan rantakalliolle noussut hylje, joka kutsui toisia luokseen. Erittäin taitavasti hän osasi matkia, krauuu – vauuu-ulvontaa, se kuului vähä väliä niin haikeana ja omituisena, että Aslak ei voinut itseään pidättää, vaan purskahti nauramaan. Mutta kun Antti muljautti sinnepäin vihaisen silmäyksen, saivat pojat naamansa jälleen vakaviksi.

Veden läiskytys, ruumiin nyökytys ja äänen matkiminen toistuivat melkein tunnin ajan näkymättä mitään merkkiä hylkeistä. Antti kuului jo hiljakseen manailevan, "hukkaan taisi mennä", kun etäällä näyttäytyi hylje. Se kiihotti Anttia yhä enemmän mauruamaan ja liikehtimään. Hylje sukelsi lähemmäksi, nosti päänsä korkealle ja kuunteli. Se sukelsi lyhyen matkan ja taas kuunteli aivan kuin jänis, joka pyrkii keväiselle laihopellolle. Antin äänessä lienee ollut joku outo sivuääni, jota hylje vierasti. Epäilykset kuitenkin haihtuivat ja pitkin välein sukelteli otus saarta kohti. Sitä mukaa kun hylje lähestyi, hiljensi Antti ulvontaansa ja vakautui lopulla kivipatsaaksi. Ampumamatkan takana hylje näytti ihmettelevän, että minne se kutsuja katosi, mutta sukelsi kuitenkin saarta kohti. Antti otti varovasti pyssyn käteensä, veti hanan vireeseen ja kyyristyi matalaksi kuin kissa, joka aikoo hypätä varomattoman linnun niskaan.

Kaksi silmäparia kiilui pensaan alta tähystellen vettä ampujan edessä. Mistä nousee pyöreä pää? Miten sille käy, kun Antti lähettää sitä kohti haulisuihkun? Siinä hetken mykkä kysymys, jonka jännitystä lisäsi se, että hylje lähestyi näkymättömissä, sillä yhtä hyvin se voi kääntyä ulapalle päin, niinkuin se aina tekee saadessaan vainun ihmisestä.

"Tuolla se nousi", kuiskasi Aslak toverinsa korvaan, "tuolla kallioniemen takana."

Tuskin kahdenkymmenen metrin päässä ampujasta nosti hylje päätään tuijottaen ampujaa ja levittäen sieraimensa vetääkseen vainua. Mutta samassa Antin haulikko pamahti peittäen hetkiseksi ruudin savuun veden pinnan otuksen ympäriltä. Kun savu hälveni, näkivät pojat hylkeen eturaajan heiluvan ilmassa kuin pelastusta etsien ja vesi sen ympärillä punoitti. Hetkistä myöhemmin painui hylje näkymättömiin."

"Sattuiko siihen?" huudahti Jorma.

"En ole milloinkaan tuon matkan päähän ampunut harhaan. Vainaja siitä tuli, mutta se painui pohjaan kuin hako."

Antti pani merkille, mihin kohtaan saalis painui ja lähti sitten poikain kanssa venettä noutamaan. Hylkeen kohdalle soudettuaan työnsi hän pohjaan pitkän vavan nenään kiinnitetyn koukun. Kun hän hetkisen oli pohjaa harannut, tarttui koukku hylkeeseen ja Antti veti sen veneeseen.

"Eläköön!" huusivat pojat. "Nyt saan koulun kokoelmiin myöskin Laatokan hylkeen", lisäsi Jorma.

"Mutta kuinka se on mahdollista, että haulit pystyvät hylkeeseen, jolla on vahva nahka ja paksu ihrakerros sen alla?" kysyi Aslak.

"Sillä on pää kuin paperista. Päästä se matokin kuolee. Muutamalla sauvan iskulla voisit sen tappaa, jos se vain päähän osuu, mutta muuhun ruumiiseen saisit takoa itsesi väsyksiin, eikä hylje siitä paljoa välittäisi."

"En ole ennen kuullut, että järvissäkin on hylkeitä", mainitsi Aslak.

"Laatokka ja Saimaa tekevät poikkeuksen. Niissä elävät hylkeet ovat muistona niiltä ajoilta, jolloin Itämeri ulottui Saimaaseen saakka."

"Ohoh, kylläpä vieraille on syötetty paksua pajunköyttä", väitti Antti. "Suomenlahti muka olisi ulottunut Saimaaseen. Silloinhan ihmiset Viipurissa, Pietarissa ja Lyyssinlinnassa olisivat hukkuneet kuin vedenpaisumuksessa muinoin hukkui syntinen ihmissuku hurskaan Noakin perheineen ja eläimineen jäädessä henkiin suureen arkkiin'. Tarkoitatteko ehkä vedenpaisumuksen aikaa?"

"Emme Noakin aikaa, vaan jääkauden jälkeistä aikaa, jolloin suurin osa Suomea oli merenä. Silloin hylkeet ja kalat uiskentelivat nykyisen Viipurinkin kohdalla. Ihmisiä ei vielä silloin ollut Suomessa."

Antti puisteli, epäillen päätään arvellen itsekseen, että oppineet ne jotakin joutessaan keksivät.

Antti souti veneen saaren rantaan, teki tulen ja keitti kalakeiton päivälliseksi. Kun se oli syöty, nosti hän purjeet ja niin sitä mentiin takaisin Verkkosaarta kohti veneen pohjalla oivallinen saalis.

Laatokan kalastajana.

Suomen samoilijoissa oli, niinkuin jo olemme nähneet, esi-isiltä perittyä erähenkeä, joka ilmenee milloin mieltä kiehtovana kalastusinnostuksena, milloin metsämiehen kuumaverisenä kiihkona. Me olemme tavanneet heidät monissa lohiseikkailuissa, harjuksia onkimassa, karhunkaadannassa, hirvenpyynnissä ja merimetsästyksessä, kaikkialla olemme huomanneet heitä kiihottavan salaperäisen voiman, pyytöhengen, jota he kuitenkin hillitsivät niin, etteivät itse mielestään tehneet raakoja tekoja. Heissä oli samaa kiihkoa, minkä näemme loistavan jokaisen pojan silmistä silloin, kun hän kaislikon rinnassa jonakin kesäiltana vetää veneeseen ensimmäisen ahvenensa, tai järven rannalta ampuu ensimmäisen lintunsa.

Kun kalastajat seuraavana aamuna olivat lähdössä verkkojaan kokemaan, pyysivät samoilijat päästä mukaan.

"Osaatteko kokea pitkääsiimaa?" kysyi Antti-isäntä.

"Tottakai, kun olemme kalaperältä kotoisin", vastasi Aslak.

"Siinä tapauksessa on teistä meille apuakin. Te saatte kokea pitkänsiiman sillä aikaa, kun me koemme verkot. Voisitte mennä omalla veneellänne, mutta ottakaa evästä mukaan, sillä siima on pitkänlainen. Me tulemme avuksi, kun saamme verkot ylös."

Antilla oli lähes kahden penikulman pituinen selkäsiima eli pitkäsiima laskettuna saaren edustalta suoraan etelään. Koukuissa oli täkynä kuoreita, joita Laatokan lohi ja nieriäinen mielellään syö.

"Minä luulen, että pojilta lähtee kalastushalu, kun kaksituhatta koukkua katsovat", ilkkui Antti, kun samoilijat lähtivät soutamaan pitkänsiiman pääjaakkaria kohti.

Laatokka on, niinkuin monet muutkin suuret järvet, oikullinen kalavesi. Toisinaan pyytäjä viikkokausiin ei saa mitään, mutta toisinaan antaa oikein Pietarin kalansaaliin.

Jormalla ja Aslakilla sattui olemaan hyvä kalaonni. Heti ensimmäisissä koukuissa oli kaloja: lihavia järvilohia, nieriäisiä ja kuhia. Aslak piteli venettä ja Jorma siimaa myöten eteenpäin siirtyen nappaili koukulla kalan toisensa jälkeen veneeseen.

"Mistä tänne on tullut nieriäinen, joka on Lapin kaloja?" kysyi Aslak.

"Se on n.s. 'reliktikala', vastasi Jorma. "Muistat kai lukeneesi, että kerran Pohjoinen Jäämeri ja Itämeri olivat leveän salmen yhdistämiä, ja se salmi oli juuri Laatokan ja Äänisjärven kohdalla. Silloin pääsivät nieriäiset pohjoisesta tulemaan tänne etelään, ja kun meri sitten pakeni pois näiltä seuduilta, jäi nieriäisiä Laatokkaan, jossa ne vuosituhansia ovat säilyneet, kun sen syvemmissä osissa on kylliksi kylmä vesi kesälläkin. – Nieriäinen, niinkuin tiedät, kaipaa viileätä vettä."

Suurimmat lohet, noin viisikiloiset, potkiskelivat kovasti vedenpintaan kohotessaan, mutta taitavasti osasi Jorma niitä väsytellä. Kuhat ja nieriäiset taistelivat vastaan paljon laiskemmin. Kaloja kerääntyi vähitellen veneen pohja täyteen.

"Tämähän on mainio kalavesi, parempi kuin monet Lapin järvet", kehui Aslak.

"Niin on, vaikka Antti-isäntä moitti huonoksi. Mutta mikä peto siellä nyt potkittelee? On kuin tiikeri olisi tarttunut onkeen."

"Anna löysiä!"

"Se ryntää pohjaa kohti niin, että on viedä koko selkänuoran mennessään."

"Onkohan se lohi?"

"Ei ole, kyllä minä lohen liikkeet tunnen. Pikemminkin se on suunnattoman suuri hauki. Oh, kuinka se vetää..."

Selkänuora alkoi löyhtyä. Se oli merkkinä siitä, että kala väsyi. Jorma alkoi vetää nuoraa veneeseen. Siinähän se jo kala pujahti vedenpinnassa. Pyrstö, kummallisen näköinen, epämukainen pyrstö heilahti ilmassa.

"Ei ollut se hauin pyrstö, eikä lohenkaan. Mikä lienee vetehinen. Rintaevästään on onkeen tarttunut. Kala on melkein miehen mittainen."

"Jos se on vesihiisi, joka toisinaan näyttäytyy ihmiselle", epäili Aslak.

"Niskaan pistän atraimella, vaikka olisi itse paholainen."

Samassa Jorma tempasi veneen pohjalta teräväpiikkisen atraimen ja iski sen vartta myöten kalan niskaan. Seuraavassa tuokiossa käänsi hän veneeseen valtavan suuren ja kummallisen näköisen saaliin.

"Eläköön, eläköön! Sehän on sampi. Minä saan siitä koulun kokoelmiin arvokkaan lisän."

"Minä olen kuullut sampia elävän vain eteläisten maiden joissa."

"Niinkuin näet, on niitä Laatokassakin, vaikka vähän. Kun se on pohjassa tonkinut, on koukku sattunut tarttumaan sen evään."

Jorma irroitti koukun evästä ja atraimen niskasta ja jätti harvinaisen kalan toisten keskelle. Siinä se makasi kuin vasikka päivänpaisteessa.

"Se painaa ainakin kaksikymmentä kiloa", arvioi Aslak.

"Eipä tiedä, vaikka saisimme vielä muitakin harvinaisia kaloja. Olet kai kuullut, että Laatokassa elää monni eli säkiä, jota muista Suomen järvistä turhaan etsii."

"Minkä näköinen se on?"

"Mateen muotoinen, lattapäinen, viiksiniekkainen vesi-ilmestys. Monnikin kasvaa toisinaan hyvin suureksi. Antaisin kaikki muun veneessä olevan saaliin, paitsi sampia, jos saisin monnin. Jokainen keräilijä näet etsii harvinaisuuksia."

Pojat eivät huomanneet, että Antti-isäntä oli jo kokenut noin 60 verkkoa käsittävän jadan ja läheni heitä auttaakseen siiman kokemisessa. Kun venheet olivat jo rinnakkain näytti Jorma sampia ja muuta saalista.

"Eikö siinä ole kaloja kerraksi."

"On kyllä, mutta mukana on 'jerestikala', joka ei ennusta hyvää. Harvoin eksyy sampi Suomen vesille, vaikka se ei ole harvinainen Venäjän virroissa. Ja melkein aina ennustaa se onnettomuutta: joko joku pyytöseurueesta kuolee tai heille tulee vahinkoja."

"Niinhän luullaan meilläkin Lapissa, että 'marraskalan' saajalle tapahtuu jotain ihmeellisempää. Marraskalaksi sanotaan meillä semmoista kalaa, jota ei ennen tai on hyvin harvoin järvestä saatu."

"Taas taikauskoa", sanoi Jorma.

"Ei ole milloinkaan sampi tarttunut näiltä vesiltä pitkäänsiimaan", huomautti Antti alakuloisena eikä häntä runsas lohensaaliskaan näyttänyt innostavan.

Antti-isäntä käski Jorman ja Aslakin palata saareen ja pyysi, että Aslak Lapin tapaan paistaisi päivälliseksi pari lohta. Hänen venekuntansa jäi kokemaan siiman loppuosaa, joka jatkui kauaksi selälle.

Vasta iltamyöhällä Antin venekunta palasi Verkkosaareen. Saalista oli enemmän kuin milloinkaan ennen; suuri kori oli kukkuroillaan lohia, nieriäisiä ja kuhia. Olipa joukossa mateen muotoinen, kyhmypäinen merihärkäkin.

"Tämä on myös otettava koulun kokoelmiin", mainitsi Jorma. "Se on myöskin 'reliktikala' meren ajoilta Laatokkaan jäänyt ja täällä lisääntynyt. Merihärkä-nimen se on saanut sentähden, että sillä meressä ollessaan on päässä neljä sarven tapaista nystyrää, mutta näiltä makean veden merihäriltä ovat sarvet surkastuneet."

"Minä en ymmärrä, mitenkä suolaiseen meriveteen tottuneet kalat voivat tulla toimeen makeassa järvivedessä. Eiköhän esim. Jäämeren turska kuolisi, jos se tuotaisiin tänne Laatokkaan", huomautti Aslak.

"Etkö ole huomannut, että eläimillä, varsinkin toisilla, on suuri mukautumiskyky. Ne voivat sopeutua elämään hyvin erilaisissa oloissa, jopa erilaisella ravinnollakin. Tiedäthän, että merilohi syntyy joessa, viettää siellä varhaisemman nuoruutensa ja laskeutuu sitten mereen lihomaan ja lisää kasvamaan palatakseen jälleen jokeen kutemaan. Kerroinhan sinulle kerran, että ankeriaat syntyvät Atlantinmeressä, uivat poikasina jokiin ja järviin kasvamaan ja palaavat täysikasvuisina taas mereen. Entäpä ihminen; hän on mukaantunut elämään kaikissa ilmastoissa, meren läheisyydessä ja sisämaassa, alangoilla ja vuoristoissa päiväntasaajalta napamaihin asti."

"Luulisinpa, että päiväntasaajan seutujen neekeri paleltuisi Lapissa kuin torakka pakkasessa."

"Mutta jos hän vähitellen tottuu Pohjolan pakkasiin, niin hän elää Lapissakin, vaikka ei sovikaan valkoisten hankien väriin. Vähitellen ovat nämä Laatokan kalatkin tottuneet suolattomaan järviveteen. Kun Suomen maa alkoi kohota muinaisesta merestä, jäi Laatokka ensin ikäänkuin Suomenlahden jatkoksi, mutta myöhemmin erosi se siitäkin. Kauan aikaa yhdisti tämän kapea salmi Viipurinlahteen. Sen salmen rannoille asettuivat esi-isämme kalastelemaan Laatokan lihavia lohia ja siikoja, kunnes maan kohotessa enemmän lännessä kuin idässä mainittu salmi kuivui, ja Laatokan vedet puhkaisivat itselleen toisen lasku-uoman, nykyisen Nevajoen."

"Ettekö voisi vaikuttaa siihen suuntaan, että maa kohoaisi enemmän Nevan puolelta ja että mainitsemanne vanha salmi Viipurinlahteen taas avautuisi. Minusta olisi hauska nähdä, että ryssät Pietarissa ja Pähkinänlinnassa joutuisivat kuiville", arveli Antti.

"Missä täällä on se kuuluisa Pähkinänlinna eli Lyyssinlinna?" kysyi Aslak.

"Etkö ole kuullut laulua:

    "Lyyssinlinna, se komie linna
    on Luadogan meren suussa..."

"En ole kuullut semmoista laulua, mutta nyt muistan itsekin, että se on Nevajoen niskassa."

Kun kalastusseurue oli syönyt vahvan illallisen, perattiin ja suolattiin päivän saalis. Sampi vain asetettiin kokonaisena jäälaatikkoon. Antti aikoi sen viedä Käkisalmen hotelliin.

Seuraavana päivänä samoilijat auttoivat taas pitkänsiiman ja verkkojen nostamisessa. Saalis ei ollut yhtä hyvä kuin ensi kerralla, sillä verkot olivat jo vettyneet ja pitkänsiiman tä'yt vanhentuneet. Tulihan niitä sentään vieläkin kymmeniä.

"Taidat olla vanha kalamies", sanoi Antti Aslakille, kun hän näki, kuinka taitavasti Lapin poika käsitteli noin kolme ja puoli metriä korkeita lohiverkkoja.

"Lappalaisen täytyy osata kalastaakin, jos mieli elää."

Iltapäivällä poikkesi Verkkosaareen Valamon munkkien suuri moottorivene. Pyhät miehet olivat olleet kalastamassa kauempana keskisen Laatokan vesillä ja olivat paluumatkalla luostariinsa.

"Nyt me lähdemme Valamoon", esitti Jorma.

Aslak aluksi vastusteli, mutta kun Jorma oli hänelle puolituntia kuvaillut luostarin ihmeitä, suostui hän lähtemään.

Samoilijat sanoivat hyvästit ystävällisille Verkkosaaren kalastajille, sitoivat veneensä moottorin perään ja niin he taas vapaalla kyydillä kulkivat uusia elämyksiä etsien. Matkan ratoksi Jorma lausueli:

    "Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö,
    Kuss' Imatran innot raukes'..."

Pyhien veljien saarilla.

Kuusamon rajamailla, Nuorusen juurella olivat Suomen samoilijat kuulleet kertomuksia vanhasta luostarista, joka jo oli maan tasalle sortunut, staravieromunkeista ja erakoista "Jumalanmolijoista", jotka olivat yhteisiä veljessääntöjä noudattaen eläneet omistaen aikansa hartauden harjoituksille, mutta jotka jo aikoja sitten olivat kuolleet. Vain jokunen puoliksi lahonnut erakkomaja oli siellä vielä nähtävissä. Kansan kertomukset näistä mustista veljistä ja heidän tavoistaan olivat saattaneet nuorten partiolaisten mielikuvituksen voimakkaaseen liikkeeseen. Kuinka mielellään he silloin olisivatkaan tahtoneet nähdä munkkien elämää ja syventyä heidän maailmaansa!

He olivat myös koulussa lukeneet kertomuksia keskiaikaisista munkeista ja nunnista. Ja niillä oli aina ollut oma viehätyksensä, sillä Suomen samoilijain mielestä munkeilla ja partiolaisilla oli jonkun verran yhteistä. Eliväthän partiolaisetkin retkillään kieltäytyvää veljeselämää kuten munkit noudattaen yhteisiä sääntöjä, olivathan he pyhän Yrjänän ritareita ja harjoittivat itseään elämää varten.

Mutta heille ei ollut silloin johtunut mieleen, että vielä meidän aikanamme saisivat nähdä keskiaikaista munkkielämää, vaikkakin kreikkalaiskatolisessa luostarissa.

Nyt se oli kuin itsestään toteutumassa. He istuivat jo munkkien veneessä matkalla Valamon kuuluisaan luostarisaareen. Mitä lienevät ajatelleet nuo mustakaapuiset, törölakkiset, pitkätukkaiset ja parrakkaat miehet saatettavistaan. Ehkä ei mitään.

Toinen heistä ohjasi venettä ja toinen istui keulalla hyräillen jotain harrasnuottista kirkkosäveltä. Vanha ukko, pyhiinvaeltaja, istui keskellä venettä hartaan ja pyhän tunnelman valtaamana.

Ja Laatokka, miten omituisen kirkkaana se välkehtikään poikien mielestä, miten oudosti heijastelikaan edessä autereen harsoon kääriytynyt saariryhmä, joka vähitellen kohosi merestä sitä mukaa kuin matka lyheni.

"Valamo", sanoi keulassa istuva munkki viittoen eteenpäin, ja pyhiinvaeltaja teki ristinmerkin.

"Jo kimmeltävät kullatut kirkonristit auringon kilossa", iloitsi Jorma.

"Oh, miten ne välkkyvät, kuin kirkkaimmat tähdet."

Pyhiinvaeltajan silmiin tuli omituinen kiilto ja hän teki ahkerasti ristinmerkkejä.

Etäämpää Valamon saariryhmä näyttää käsittävän vain muutamia saaria, vaikka siihen munkin selityksen mukaan kuuluu nelisenkymmentä eri saarta.

Moottorivene lähestyy päämääräänsä. Yhä selvemmin näkyy Kirkastuksen kirkon kuusi tornia, jotka valkeavartisten, sinipukuisten jättiläiskukkien tavoin kohoavat ympäristön rehevistä, vihreistä puutarhoista. Puistometsien yli vilahtelee toisia kirkkoja ja kappeleita. Niitä on useilla saarilla. Jo tulee esille luostarin suuri, monikerroksinen päärakennus ja muita rakennuksia, joiden päävärinä on valkea ja sininen.

Suomen samoilijain edessä on omalaatuinen kulttuurimaisema, mielikuvitusta kiihoittava, vahvasti puoleensa vetävä ja satumaista, itämaista loistoa omaava. Aslakista tuntui, että he olivat tulleet Harun al Rashidin satukaupunkiin.

He sivuuttivat luostarin päärakennuksen, jonka edessä pengermällä oli ihana puutarha, moottorivene kääntyi pieneen vuonoon ja laski komealle sillalle.

Samaan aikaan porhalsi heidän perässään matkustajalaiva Sergei, joka oli täpösen täynnä matkailijoita.

Parrakkaita, pitkätukkaisia ja mustakauhtanaisia munkkeja oli vastassa. Samoin tervehtivät matkustajia pyhäinkuvat avoimesta kappelista.

Vieraat, Aslak ja Jorma muiden mukana, ohjattiin suuren suureen nelikertaiseen hotellirakennukseen ja pojat saivat asunnokseen pienen huoneen neljännestä kerroksesta.

Kumeasti kajahtelivat luostarin hirvittävän pitkät käytävät, kun Aslak ja Jorma muiden mukana astelivat niitä mustan veljen opastamana, joka avasi heille pienen kopin asuntopaikaksi.

"Nyt siis olemme luostarikammiossa", sanoi Jorma. "Tämmöisissä vaatimattomissa komeroissa ne keskiaikaiset munkitkin elivät, tutkivat pyhiä kirjoja, paastosivat, kiduttivat ruumistaan, kärsivät sairautta ja sieluntuskaa, mutta nauttivat myöskin tulevan, onnellisemman elämän esimakua."

"Kolkko paikka on tämä meille, kiveliöiden partiolaisille. Täällä ovat ihmiset orjia."

"'Herran orjiksi' he itseään nimittävätkin."

Samoilijat eivät viihtyneet kauan kolkkojen muurien sisällä, kun lämmin ja heleä kesäpäivä sekä kaunis luonto kutsui heitä luonnon suuriin saleihin. He astuivat leveää tietä luostarin monisatavuotiseen metsään. Oikeina metsien jättiläisinä kohosivat heidän ympärillään tammet, lehmukset, vaahterat, jalavat sekä kuuset ja männyt. Ei yltänyt niiden kaikkien ympäri kahdenkaan ihmisen kädet. Ja mikä ihmeellisempää. Metsässä puikkelehti eläimiä ihmisistä vähääkään välittämättä: teeriparvi piipersi tiellä aivankuin kyyhkysparvi, orava laukkasi vastaan käpy suussa ja kapsahti läheisen puun oksalle sitä nakertamaan sekä komeasarvinen hirvi seisoi tiepuolessa ja kaikessa rauhassa söi lehtiä korkeasta pensaasta, vaikka samoilijat katselivat sitä muutaman sylen päästä.

"Ihmiset elävät täällä sopusoinnussa luonnon kanssa, siksi eläimetkin luottavat täällä ihmisiin", sanoi Jorma.

Tuuhean metsän keskellä oli kappeli. Se oli rakennettu oaan suojaksi pienen pienelle metsäsaunalle, joka näköjään oli satoja vuosia vanha. Tuskin metrin korkuisen oven kynnyksellä istui munkki, joka suomenkielellä tervehti heitä.

"Mikä pyhä paikka tämä on?"

"Pyhän Sergei-erakon entinen asunto. Monta sataa vuotta sitten asui tässä pienessä asunnossa Sergei-niminen munkki muista ihmisistä erotettuna, että hän olisi voinut paremmin omistaa elämänsä hartauden harjoituksiin. Tuon pienen uunin luona hän oli lämmitellyt, tuolla lavitsalla maannut, tässä kynnyksellä istunut nauttien luonnon syvää rauhaa ja näillä teillä hän on kävellyt pyhissä mietteissään. – Ja tänne hän on kuollutkin. Hänestä tuli pyhimys, jonka haudalta otetulla esineellä on ihmeitä tekevä voima. Jos ken potee hammastautia hän vuolaiskoon tikun vainajan arkusta ja kaivakoon sillä hammastaan, niin tuska on tipotiessään."

Aslak ja Jorma tahtoivat myös mukaansa semmosen taikakapineen ja antoivat sen tähden munkin vuolaista arkun kannesta pari lastua. – Myöhemmin he kuulivat toisilta suomalaisilta, että ainakin kolme arkun kantta matkailijat ovat siellä lastuiksi vuolleet ja uusi oli aina hankittu sijalle.

Samalla matkalla näkivät he myös munkkien maanviljelystä: laajoja peltoaukeamia, joissa viljeltiin varsinkin juurikasveja. Niin suuria kaalivainioita, punajuuri-, porkkana- ja naurispalstoja ei Jormakaan ollut ennen nähnyt.

Paljon, hyvin paljon oli samoilijoilla Valamossa näkemistä. Sen tähden he eivät ennättäneet kauan levähtää kopissaan kun jo lähtivät uudelle retkelle. Kansaa meni parasta aikaa Kirkastuksen kirkkoon. Samoilijat menivät mukana pääovesta sisään ja seisahtuivat oven pieleen hämmästyksen lyöminä, varsinkin Aslak, joka luuli olevansa lumotussa linnassa tai taivaan esikartanoissa. Satumaisessa puolihämärässä tuikahtelivat vahakynttilät pyhäinkuvien edessä. Niiden kehykset kultana paistoivat, niiden pään ympärillä oli tuikkivin jalokivin koristettu pyhimyskehä ja muuallakin, varsinkin peräseinällä oli kultakoristeita niin paljon, että muu väri melkein hukkui sen loisteeseen.

Kirkon perältä kuului pappismunkin pitkäveteinen esilukeminen ja siihen yhtyi vähä väliä muita munkkeja kertaamaan sanoja. Pyhäin kuvien alla kumarteli ihmisiä hartaina.

"Katso, tuossa tulee kirkkoon meidän matkatoverimme, vanha pyhiinvaeltaja", kuiskasi Aslak.

Ukko kumartaa kirkkoon tullessaan niin syvään, että lysähtää polvilleen ja lyö otsansa lattiaan. Hetken aikaa siinä kumarreltuaan ja ristinmerkkejä tehtyään nousee hän ylös, kävelee pyhimyskuvan eteen, sytyttää kynttilän ja alkaa taas kumarrella maahan saakka.

Jorma ja Aslak kävelivät kansan mukana suuren lasiarkun ääreen, jonka sisässä oli Valamon luostarin perustajain Sergein ja Hermannin kultakoristeiset kuvat. Kansa suuteli innokkaasti arkun lasikantta, mutta pojat eivät voineet sitä tehdä.

Minne he katsoivatkin, joka puolella he näkivät pyhäinkuvia ja kumartajia. Vierasta oli pojille kaikki se puuha, koska he tunnustivat toista uskontoa.

Kirkosta palatessaan katselivat he pääluostarin suorakaiteenmuotoista rakennusryhmää, johon edellämainittu kirkkokin kuuluu. Aslak ei milloinkaan ollut nähnyt niin mahtavaa ja monikerroksisista rakennusta.

"Jos minä kotona kertoisin, mitä olen täällä nähnyt, niin tuskin isäkään uskoisi", sanoi Aslak.

Vielä samoilijat kävivät katsomassa työtuvissa, kun munkit valmistelivat erilaisia esineitä: toisia omaa tarvetta varten, toisia myytäväksi. He näkivät kultaseppiä, taidemaalareita, kuvanveistäjiä, valokuvaajia, kelloseppiä, räätäleitä, suutareita ja kirjansitojia ammatissaan. Siellä näytti olevan kaikki ammatit edustettuina.

Pojat ostivat kultasepältä pieniä muistoesineitä kotiin lähetettäviksi.

Illan varjot alkoivat jo vetäytyä Valamonkin maisemien yli. Sentähden samoilijat palasivat kammioonsa muistelemaan päivän rikkaita elämyksiä. Ja ne kiertelivät vielä yölläkin heidän aivoissaan muunnettuina unikuvina, kun he pienessä asunnossaan nukkuivat kovalla luostarin vuoteella.

Seuraavana aamuna vihelsi höyrylaiva laiturissa pitkään.

"Minne se lähtee?" kysyi Jorma eräältä suomalaiselta matkustajalta.

"Pyhille saarille Getsemanen ja Ylösnousemuksen kirkkoihin."

"Mennään mukaan!" esitti Aslak.

Ja tuossa tuokiossa pojat olivat rannassa, tunkeutuivat lotjaan, joka oli laivan perässä ja istuutuivat penkille.

Laiva lähti puuhkuttamaan pitkin Laatokan tyyntä pintaa kuljettaen suurta matkustaja- ja pyhiinvaeltajalaumaa pääsaaresta erillään olevia pienempiä saaria kohti.

Seijastavia salmia, korkeita kalliorantoja, kumpuilevia, havumetsäisiä saaria ja useilla kirkko tai kappeli, näkyi maisemapiirteissä.

"Viehättävää!" kehuivat matkustajat.

Mutta Suomen samoilijat olivat nähneet niin paljon kaunista, että he eivät mitään virkkaneet, vaan vaitiollen myönsivät sen todeksi.

Matkan päämäärä Kristuksen ylösnousemuksen kirkko oli neljän kilometrin päässä ja sen lähellä oli Getsemanen kappeli. Edellinen oli runsaasti kullalla koristeltu ja toiset väittävät sitä Valamon kauneimmaksi kirkoksi.

Paluumatkalla näkivät he useita munkkien kalavenekuntia palaavan kalastusmatkoiltaan etelästä.

Ennen oli Valamossa, samoin kuin muissakin luostareissa tapana, että vieras ruokittiin ja hoidettiin maksutta kolme päivää. Korvauksen vieraanvaraisuudestaan saivat munkit vapaaehtoisina lahjoina, joita matkustajat runsaasti antoivat luostarin keräyskassoihin. Silloin matkustajat saivat syödä munkkien kanssa yhteisissä pöydissä. Nyt on jo toisin, mutta Suomen samoilijat tahtoivat kuitenkin vanhaan hyvään tapaan syödä munkkien kanssa yhdessä. Kun he siitä mainitsivat muutamalle suomea puhuvalle munkille, lupasi hän järjestää asian.

Ruoka-aikana hän tulikin samoilijoita hakemaan päivälliselle. Kolme hirvittävän pitkää pöytää oli katettu. Keskimäiseen astui luostarin johtaja, igumeni, kaulassaan iso kultainen risti. Hänen lähistöllään muut valtamunkit. Vieraat vietiin sivupöytään.

Ateria alkoi. Pöytiin kannettiin jotain lientä suurissa puukupeissa ja siitä jokainen syömämies ammensi sitä sinkkilautaselleen ja siitä puulusikalla suuhunsa haukaten samalla leipää suuresta kimpaleesta. Munkit kantoivat kaikkiaan neljä eri ruokalajia, jotka pojille olivat enimmäkseen outoja, mutta kaalia, sipulia ja ruokaöljyä tuntui niissä olevan vahvasti.

Kukaan ei ruokapöydässä puhunut mitään. Joku munkeista luki vain kappaleita luostarin historiasta.

"Mitä ruoka-aikana luettiin?" kysyi Jorma suomea osaavalta munkilta.

"Nyt luettiin luostarin perustajista pyhästä Sergeistä ja Hermannista. Luostari perustettiin v. 1329. Sitä ennen oli täällä pakanallisten karjalaisten pyhäkkö. Mutta kun Sergei tuli tänne, niin pakanalliset pahat henget karkoitettiin täältä Sortanlahteen."

Aslak ja Jorma olivat vielä toisenkin yön Valamossa ja lähtivät seuraavana aamuna Sortavalaan.

Laatokan rannikkoa ja Sortavalaa samoilemassa

Laiva porhalsi aavan Laatokan yli ja pistäytyi Sortavalan saaristoon, joka yli penikulman levyisenä vyönä seurailee pohjoisrannikkoa. Pojat huomasivat, että uloimmat saaret olivat veden ja jäiden siloittamia paasia, jotka pauhasivat valkoisina kuin kosket, kun päivemmällä oli alkanut tuulla. Niitä seuraavat olivat jo kääkkyräpetäjiä kasvavia, mutta sisempänä oli niissä jo rehevää lehtimetsää laaksoissa ja havumetsää harjanteilla. Ne olivat poikain mielestä katkenneita vuoria, jotka maalta pistävät ensin kallioniemiin ja ovat sitten ulompana katkeilleet jyrkkärantaisiksi kalliosaariksi.

Kun varsinainen mantereen rannikko alkoi näkyä, tekivät samoilijat sen huomion, että sielläkin oli kalliomäkiä ja harjanteita ja niiden välillä tasanteita ja laaksoja.

Ja kun Sortavalasta käsin myöhemmin kävivät kasvienhakumatkalla, huomasivat he, että rannikon laaksopaikat olivat rehevän lehtokasvillisuuden peittämiä. Ukonhatut kasvoivat miehen korkuisina, saniaiset rehevinä ja vuokot olivat nähtävästi keväällä antaneet niille oikean väriloiston. Harvinaisia pensaita, lehmuksia ja vaahteroita kasvoi niissä savisesta ja mustan mullan verhoamasta maaperästä.

Kauas Laatokan lahdelle näkyivät jo Sortavalan kirkontornit ja vähitellen kohosivat kaupungin sirot ääriviivat maisemasta, johon ne hyvin sulautuivat.

Ensi töikseen kävivät Suomen samoilijat Kymölän puolella, jonne kaupungista johti käymäsilta Laatokan lahden yli. Sinne seminaarin ympärille oli syntynyt uusi kaupunginosa.

"Ihana on tämäkin seminaarin ympäristö. Yhtä hyvin olisin voinut hakea Kymölän seminaarin oppilaaksi", sanoi Aslak.

Samoilijat kävivät myös kauniissa Vakkosalmen puistossa, ja katselivat Kuhavuoren näkötornista sisäsaariston kauniita maisemia.

Seminaarilaiset selittivät samoilijoille, että heidän pitäisi välttämättä käydä Kirjavalahdessa, koska siellä on paljon näkemisen arvoista. Eihän se 15 km. matka kaunista Laatokan rannikkoa pitkin mikään matka ollut Lapin samoilijoille ja hyvin tyytyväisinä he olivat nähdessään tämän aito laatokkalaisen maiseman.

Oikeastaan se on kapea jyrkkärantainen ja noin 4 km. pituinen vuono. Semmoisia kalliokuruja he Lapissa olivat nähneet paljonkin, mutta Laatokan maisemissa tuntui se kuitenkin erittäin juhlalliselta, varsinkin kun he korkealta kallioäyrämältä katselivat alas syvyyteen.

Eivät joutaneet pojat viipymään kauan Karjalan Ateenassa, sillä heillä oli kiire Korpi-Karjalaan.

Pamilo.

He taivaltivat taas oikeain partiolaisten tavoin reppu selässä ja sauva kädessä Karjalan synkkien salojen halki. Kepeästi nousi taas jalka sammaleisella polulla, jota ihminen vain joskus oli vaeltanut, hyvä oli taas hengittää pihkan, kanervan ja pihlajankukkien tuoksun kyllästyttämää ilmaa, elämänilo välkähteli nuorten erämiesten silmistä.

Pamilo "Pikku-Imatra" ja partiolaisten pyhiinvaelluspaikka oli päämääränään.

He olivat jo kulkeneet pitkän päiväyksen valtaisten vaarojen selkiä, metsäisiä kankaita, vetisiä korpia ja kumisevia ahoja pitkin. Sentähden heitä jo vähän väsytti. Ja kun eräällä korkealla, vanhalla halmeaholla oli rytöpuu kaatunut tien yli, ehdotti Jorma:

"Eiköhän jo levähdetä."

"Onhan sitä jo astuttukin, mutta vielä ei näy merkkiäkään siitä, että ihmisiä asuisi aivan lähellä."

Salskeana seisoi sekametsä heidän ympärillään. Valkeina vilkkuivat soreain solkikoivujen rungot vetreän vihreiden punakäpyisten kuusien välitse ja keveästi värähtelivät niiden lehtevät virvat hiljaisessa iltatuulessa. Ahon korkeimmalla kunnaalla, kelohongan oksalla kukkui käki kesän viimeisiä säveliään ja alarinteellä lahorastas aloitteli yöllistä yksinlauluaan ikuisen korven ylistykseksi.

"Tässä olisi meidän hyvä olla vaikka koko vuorokausi, mutta ei pitäisi olla enää Pamilokaan kaukana", sanoi Jorma.

Hetkisen levättyään lähtivät he uudestaan taittamaan taivalta. Tuli joki vastaan ja sen rannalla pahanpäiväinen torppa: matala, tuohikattoinen, ränsistynyt ja pieni-ikkunainen.

Mies seisoi pihalla ja katseli ihmetellen lähestyviä vieraita.

Tervehdittyään kysyi Jorma:

"Mikä joki tuo on, joka talon alla virtaa."

"Koitajoki."

"Onko täältä pitkä matka Pamilonkoskelle?"

"Onhan tästä vielä..., mutta veneellä se ei kestä kovin kauan." Samoilijat pyysivät miestä saattamaan. Pian liukui vene luhtarantaista jokea pitkin. Rantaluhtien takana kohosi synkeä, naavainen kuusikko.

"Tämähän muistuttaa Peräpohjolan kiveliöiden jokia", totesi Aslak.

"Raskas ja tumma on luontokin rajamailla, mutta on sillä oma vetovoimansa."

"Valkoisia vaahtopalloja ajelehtii veden pinnalla. Ne osoittavat sitä, että koski ei ole enää kaukana."

"Siellähän se jo Pamilo pauhaa", tuumi soutaja.

Mutta samassa tarttui suuri hauki uistimeen ja kun Aslak antoi sille liian paljon löysiä ponnahti se ilmaan niinkuin lohi, aukaisi suunsa ja koetti oksentaa pois koukkuja suustaan. Se ei kuitenkaan onnistunut. Muutamia minuutteja kestävän väsyttelyn jälkeen oli heillä veneessä komea hauki, ainakin kuuden kilon painoinen.

Pamilo pauhasi jo heidän edessään puoleksi illan usviin verhoutuneena. Näkyi alakosken pienempi aallokko, näkyi vaahtoava, valkoinen putous, jossa Koitajoen vesi kallion rinnettä myöten mäkeä laskee tumman ruskeiden paasien väliin puristuneena, mutta putouksen alla koski tekee äkkinäisen mutkan ja levenee. Pamilo on Aslakin mielestä melkein Lapin kurkkioiden veroinen.

Aslak ja Jorma tekivät nuotion sen rannalle, paistoivat hauen, söivät lujan illallisen saattajan keralla ja elivät kuin ennen Lapin koskilla.

He nukkuivat yön havumajassa kosken korvalla, yön sumujen verhotessa koko uoman kuin keveään harsoon ja kosken laulaessa heille kehtolauluaan.

Kun he aamulla heräsivät, oli usva hävinnyt ja aurinko kirkasti kosken vaahtovyötä. Käki kukkui putouksen takana ja jostain salojärvestä kuului kuikan huutoa.

"Tämähän on niinkuin ennen Lapissa", sanoi Aslak. "Täällä Karjalassa on paikoin voimakasta kiveliön tuntua. Eiköhän jäädä tänne asumaan. Tehdään kosken rannalle hirsimaja kuusista, kerätään metsän ja veden riistaa ruoaksi, eikä anneta hyörivän ja levottoman maailman häiritä itseämme. Eletään täällä sitten erakkoina, koskematonta luontoa ylistellen."

Karjalan saloilla.

Jalkapolku, joka leveänä karjatienä oli lähtenyt kylästä painuakseen tummien erämaiden hiljaisiin metsiin, haarautui tuonnempana ja ujui ujoksi viiruksi ja oli vähällä eksyttää sitä seuraavat Suomen samoilijat salamyhkäisiin sokkeloihinsa. Se johti heitä hiekkaisten kankaiden halki, jossa harmajat kelohongat muumioina seisoa törröttivät tuoreemman metsän keskellä ja jossa jäkälät ja kanervat kuivina jalan alla rauskahtelivat; se kuljetti heitä kumisevia ahoja ja kapeita harjuja pitkin poiketen kuin varkaiten suosalmekkeiden yli kuivia maita etsien; se nousi keskitaipaleella valtaisen vaaran laelle näyttääkseen näille matkustajille laajalti Korpi-Karjalaa.

Vaaralta oli laaja näköala näiden neitseellisten erämaiden yli. Metsäisiä mäkiä, selänteitä ja vaaroja silmän kantamattomiin ja niiden välillä ruskeita, aukeita soita, synkkiä korpia ja kimmeltäviä vesistöjä.

Vaaran alta, liejurantaisesta lammesta kuului hanhien tatatusta ja kuovien vihellystä.

"Terve sinä Korpi-Karjala, terve karhujen, hukkien, ilvesten ja huuhkajien luvattu maa, terve Kalevalan kuolemattomien laulujen ihana kehto! Suomen samoilijat sinua nyt lakkia nostaen tervehtivät", huudahti Jorma, kun pojat vaaran laelta katselivat Suojärven maisemia.

Ja Aslak lisäsi:

"Täällä muinoin Tapio ja Mielikki metsän karjaa kaitsivat, Nyyrikki eksyneelle pilkat puihin veisteli, Tellervo simapilliä soitteli ja Ainoneiti lehdeksiä lehdossa taitteli. Täällä viisas Väinämöinen lauleli syntyjä syviä ja seppo Ilmarinen Sampoa takoa kalkutteli. Mutta taivaalla päivättäret ja kuuttaret kulta- ja hopeakangasta helskyttelivät. Lapinpoikakin tervehtii kanteleen ja laulun maata."

Näin he innostuneina lausuivat seisoessaan korkean hiekkaharjun kukkulalla, josta silmä kantoi kauas korpien kohtuun ja johon ei ihmisasuntoa näkynyt miltään suunnalta.

"Eikö sinunkin mielestäsi, Aslak, näillä maisemilla ole jonkinverran Lapin lumoa, koskemattoman erämaan neitseellistä kauneutta, joka vaeltajaa kiehtoo?"

"On paljonkin. Sentähden luulisin täällä viihtyväni."

He lähtivät jatkamaan matkaansa. Polku painautui vaaralta suolle. Sen yli johti kapulasilta, jota pitkin tulla kolisi hevonen vetäen perässään purilaita, joiden päällä oli jauhosäkki. Pojat tervehtivät ajajaa.

"Terve vierahalle! Min hyvän sanotta? Onko rauha rahvahalla."

"Rauha on", vakuuttivat pojat.

"Rauha on meilläi ihmisillä, mutta karjalla ei. Eilen karhu karjaan suori ja parahan lehmän koati ja suuhunsa suimi. Mie kuulin mölinän, siepoin naulasta pissoalin ja metsällisen yhytin juuri, kun se verta ryntähistä latki. Mie ambuo patskahutin. Karhu kahelle jalalle kapsahti ja siitä römyn keralla pakoh pötki. Verijälkie juohatin virstan matkan, mutta sitte lopahti."

"Sepä oli vahinko", surkutteli Jorma. "Jos ei karhua olisi säikytetty, niin me olisimme tehneet talaan ja asettuneet sitä vahtimaan."

Mies katsahti samoilijoita pitkään kuin arvostellen mielessään, että olisiko noin nuorista karhun kaatajiksi, mutta ei siitä mitään virkkanut.

"Pitkältäkö on kylään matkaa vielä."

"Neliä virstoa, rapie neliä virstoa."

Erämaan jalkapolkuja ei ole maanmittari mitannut. Kulkijat vain ovat aikain kuluessa matkat arvioineet ja useimmiten tietää sana "rapia" penikulmaan liitettynä sitä, että matkaa on ainakin puolitoista penikulmaa.

Kauan saivat samoilijat kävellä sitä neljää virstaa, ennen kun kylän aukeama avautui heidän edessään.

Järven rannalla pienen peltoaukeaman keskellä kyykötti ryhmäkylä. Talot olivat lähekkäin ja niiden rakennusmalli toisenlainen kuin muualla Suomessa. Vaalenevien ohrapeltojen alla hääräili heinäntekijöitä luokopuuhissa: haravoitiin, tehtiin rukoja ja niitä latoon kannettiin.

Lahdelmassa vanha vaari verkkoa veneeseen lappoi. Kylän karja saapui juuri metsästä kotiin ja paimen sen tulosta tuohitorvella emännille toitotteli.

Samoilijat astuivat suurimpaan taloon.

"Terve rahvahalle", sanoo Jorma.

"Terve itsellesi", vastaa isäntä pöydän päästä. "Mitäpä kuuluu?"

Pian on pirtissä käymässä vilkas puheen porina. Mistä vieraat ovat kotoisin, mistä tulevat ja minne menevät? kysytään. Mitä näkyi taipaleella, eikö karhujen tuhotöistä mitään kuulu? Kysymyksiä sataa yhtenään ja vierailla on täysi työ keritä niihin vastata.

Vieraille keitettiin kahvi ja sen jälkeen laitettiin ruoka. Piirakoita ja kalakukkoa tarjottiin.

Pian tuli pirttiin toistenkin talojen asukkaita vieraita puhuttelemaan. Ja samoilijoilla kului ilta rattoisasti puheliaiden ja vilkkaiden karjalaisten parissa.

Kolilla.

Koli, Pohjois-Karjalan mäkien, selänteiden ja vaarojen kuningas on kuin kyhmyselkäinen jättiläinen, jumalten voimaa vastaan kapinoiva titaani, joka on köyristynyt kontalleen Pielisjärven länsirannalle ja siihen jähmettynyt. Siinä se uhmaa tuulta ja tuiskua, sadetta ja poutaa, kylmää ja lämmintä. Kun ajan hammas muita vaaroja nakertaa, kestää Ukko-Kolin selkä, sillä se on kovaa kvartsiittia. Toisinaan se kätkee kyhmynsä pilviharsoon tai piilottuu siihen kokonaan. Jos se tapahtuu kesäaamuna heinäntekoaikana, niin ihmiset silloin sanovat: "Nyt on ukko piilosilla, ei ole lähtemistä heiniä hajottamaan."

Mutta enimmäkseen Ukko hyvällä tuulella hymähtelee vierellään kyyröttävälle Akka-Kolille tai tyyninä kesäiltoina ja -öinä katselee kuvajaistaan Pielisen peilikirkkaasta pinnasta. Jos on hyvin kuuma ilma, verhoo se itsensä ja akkansa hienonhienolla auervaipalla; syksyllä koristelevat kellastuneet koivut sen kalliokylkiä, mutta talvella kököttää ukko huikaisevan valkoisessa lumiturkissaan niin mahtavana, että silmiä huikaisee, varsinkin aurinkoisina päivinä.

Mitä olisi Pohjois-Karjala ilman Kolia! Se olisi matalain mäkien, pitkulaisten harjanteiden, latteaselkäisten vaarojen ja synkkien korpien maata; se olisi kuin vähäväkisten valtakunta, vailla hallitsijaa.

Matkustajalaiva porhalsi Kolia kohti. Se kuljetti suurta matkaseuruetta, jossa oli muutamia ulkomaalaisiakin. Joukossa olivat myöskin Aslak ja Jorma. Laivassa oli semmoinen kielten sekoitus, että tuskin Baabelissa muinoin oli kummempi. Kukin koitti omalla kielellään ylistää Ukko-Kolin mahtavuutta ja erämaamaisemien jylhää kauneutta.

"Wunderschön, wunderschön!" hokivat saksalaiset.

"Ihanaa, puoleensa viettelevää!" sanoivat suomalaiset.

Suomen samoilijat heiluttivat hattujaan laivan keulassa ja Aslak puheli innoissaan:

"Terveeksi tunturi! Me tuomme sinulle terveisiä Lapin ja Pohjois-Suomen jättiläisiltä Halditshokolta, Pallastunturilta, Saariselältä, Aavasaksalta ja Nuoruselta. Oletpa vain eksynyt liian kauas tänne etelään. Oikea tunturien maa on Lappi, mutta onhan näillä maisemilla muutenkin Lapin tuntua."

Matkan ratoksi kajauttivat nuoret ylioppilaat runoilija Iivo Härkösen sepittämän laulun:

    "Me Karjalan lapsia laulavia ja
    hilpeärintoja oomme,
    meille taivahan taatto on antanut
    ilokaijun kanteloomme.
    Ah, missäpä riemu niin riemulle tuntuu,
    kun kaunihin Karjalan mailla!
    Me nauramme laulamme soitamme vain,
    vaikk' oomme niin paljoa vailla."

Laiva saapui laituriin. Matkustajat lähtivät kiipeämään hotelliin, joka on vuoren alla. Siellä saivat samoilijatkin huoneen, mutta tyhjäksi se heti heiltä jäi, sillä tunturin laki veti heitä puoleensa kuin magneetti rautaa. Eikä kulunut kauan, ennen kun he olivat Ukko-Kolin korkeimmalla kunnaalla näköaloja ihailemassa.

Siellä oli joukko muitakin matkailijoita, vaikkakin vasta laivassa tulleet olivat jääneet rantatuville, vuoren alle.

"Komea on Kolilta näköala joka suuntaan", totesi Aslak, jonka silmä lapsesta asti oli tottunut laajoihin näköaloihin. "Kun katseemme kiitää Pielisen kirkasvetisten ja saaristen selkien yli lounaiseen, itään, pohjoiseen ja luoteiseen, niin luulisimme olevamme paljon pohjoisempana, Kainuun järviseuduilla. Katseemme kantaa järven ylikin Venäjän rajan puoleisille saloille. Pohjoisessa kohoaa useita köyryselkäisiä vaaroja. Etelästä näkyy Paha-Koli ja Mökrä. Sieltä siintää silmäämme myös Höytiäinen. Sen takaa siintää Outokumpukin, maamme paras vaskikaivos".

"Kolin seutu on kymmenien vaarojen maata. Täällähän talotkin ovat vaarojen selille rakennettuja."

"Ovat tainneet pelätä vedenpaisumusta."

"Ei sitä, vaan syyshalloja. Tiedäthän, että ei halla monesti vie viljaa korkealta maalta."

"Ennen vanhaan ovat esi-isäni tältäkin tunturin nyppylältä katselleet."

"Varmasti, mutta on siitä jo kulunut muutamia vuosisatoja, ehkä vuosituhansia, kun lappalaisen porolaumat näitä kiveliöitä kiertelivät."

Matkailumajassa kerrottiin, että vuoren alla ja varsinkin vähän edempänä on hyvä kalavesi, josta saa sekä lohia, että kuhia, jos vaan on pyytäjätä. Samoilijat sanoivat joskus kalastaneensakin, mutta heille annettiin vene epäillen.

"Eipä taida Pielinen antaa poikasille", tuumi majan isäntä.

Sen sijaan toivotti hän saksalaiselle kauppamatkustajalle hyvää kalaonnea. Hän näytti arvostelevan tulokset pyytövehkeiden kalleuden mukaan, sillä saksalaisella oli hieno uisteluvapa ja suuri varasto ensiluokkaisia uistimia.

Isännän ennakkoarvostelusta samoilijat kimmastuivat, he päättivät näyttää, että ei ole koiraa karvoihin katsomista.

Aslak kyseli isännältä tarkoin, missä ovat järven syvimmät haudat ja onko karinrintuuksia niiden lähellä. Hän tiesi näet, että lohet lämpimän veden aikana oleskelevat järven syvimmissä haudoissa ja kohoavat niissä illalla pinnalle muikkuja syömään. Varsinkin karinrintuuksilla, syvän reunassa kannattaa silloin soudella. Aslak kyseli myös, minkä kokoiset ja näköiset ovat Pielisjärven muikut.

"Tuossahan niitä on kalakorissa rannassa; tulimme äsken nuotalta."

Pojat saivat isännältä muutaman kilon pieniä täkymuikkuja, kun he samalla aikoivat laskea pitkänsiiman.

Samoilijat viipyivät kalamatkalla koko yön. He halusivat viettää jonkin yön vanhaan Lapin tapaan ja nukkuivat keskiyön saaressa nuotiolla. Kun he aamulla palasivat matkailumajalle, oli heillä veneen pohjalla kolme isoa lohta ja useita kuhia.

"Tehän olittekin kalamiehiä", tunnusti isäntä, sillä saksalainen ei saanut mitään.

Kolilta matkustivat samoilijat Pielisen poikki rautatielle ja sitä myöten Viipuriin.

Vesilintujen paratiisi.

Kukapa uskoisi, että tiheäänasutulla Karjalan kannaksella on Euroopan linturikkain järvi, vesilintujen paratiisi, jossa ne pesivät tuhatmäärin ja jossa ne muuttoaikoina levähtävät kymmenin tuhansin. Ei Jormakaan sitä ollut aluksi uskonut, Mutta kun joka puolella kerrottiin samaan tapaan ja heitä, Suomen samoilijoita, kehoitettiin Äyräpäänjärvillä käymään, eivät pojat voineet jättää Karjalaa tutustumatta sen lintumaailmaan.

Jormalla oli myöskin toivo saada sieltä harvinaisten lintujen nahkoja koulun kokoelmiin.

Helteisenä heinäkuun päivänä Jorma ja Aslak saapuivat Pohjoisjärven lähistölle. He jättivät pyörät taloon ja kiirehtivät heti järvelle.

Heidän edessään levisi noin neljän kilometrin levyinen ja viiden kilometrin pituinen lakeus, joka oli kuin laaja niitty-aukeama; vesikasvit olivat näet, järven sikäli vallanneet, että vain pieni laikku keskellä oli niistä vapaana. Ruoistot olivat melkein kuin Intian viidakoita, kortteikot korkeita ja paikoin niin tiheitä, että turhaan silmä koetti niiden sisään katsella, sarakot ja sorsimokasvistot levisivät tuuheina tuppuina ja sarjarimpi oli vallannut niin laajoja aloja, että suuret laikut hohtivat punaisina, kun se juuri kukki.

Entäpä rannat! Kuin komeana seppeleenä kehysti järveä kukkaisniityt tai lehtimetsä ja pensaikkovyö. Lehmukset ja lepät, koivut ja pajut, tuomet ja vaarainpensaikot kilpailivat kasvurehevyydessä.

Semmoinen oli Äyräpään järviryhmän Pohjoisjärvi ja sen lähellä Jorma tiesi olevan Eteläjärven.

Mutta vesilintuja ei näkynyt aluksi missään. Sorsa vain äännähteli kortteikossa pojilleen ja outoja ääniä kuului järven takaa. Jokunen lokki kirkui ilmassa ja varis pensaikossa opetti poikiaan raakkumaan.

Samoilijat istuivat rannalle matalapohjaisen veneen laidalle sotasuunnitelmia tekemään. Heidän piti saada nähdä mahdollisimman paljon lintuperheitä ja ehkäpä joku harvinainen laji laukkuunkin.

"Kukapa niistä täällä niin tarkkaa lukua pitää, vaikka jonkun ampuukin", arveli Jorma, "vaikka vielä onkin rauhoitusaika. Tehdään ensin hyökkäys tuohon tiheään ruoistoon, luulen sen kätköistä löytyvän joitakin."

Pojat riisuivat kenkänsä ja lähtivät kahlomaan ruoistoon, johon he katosivat kuin jänis pensaikkoon. Kuului vain kuivien korsien ratina kun he samoilivat ruokoviidakossa.

Tiirapari kirposi heidän edestään ja kirkasi vihaisesti: "Triää... triää..." Niitä seurasi pikkulokkeja, naurulokkeja, vikloja ja isoja kuoveja, jotka yhteen ääneen kirkuivat ja sadattelivat. Viklat tekeytyivät haukoiksi ja hattua pyyhkäisten lentävät päiden yli tikaisten korvaan: "Tiu, tiu, tiu tiu." Melu kuuluu järven taaksekin, josta pari harmaata kurkea ponnahtaa lentoon parkuen vimmatusti muille linnuille varoitukseksi.

Sillä saman järven linnut ovat yhteistoiminnassa keskenään vaaran uhatessa, varsinkin kun niitä ihminen uhkaa. Jos yksi päästää varoitushuudon, ojentautuvat ainakin lähimmässä ympäristössä lintujen kaulat ja korvat heristyvät. Jos siitä kehittyy joukkokirkuna, tietävät koko seudun linnut, että siellä on vihollinen kulussa.

Jorma oli meluavassa parvessa keksinyt pari lintua, joita ei ollut hänen koulunsa kokoelmissa: pikkulokin ja naurulokin. Hän otti pyssyn selästään ja ampui yhden kumpaakin lajia. Mutta siitä seurasi vielä kamalampi hälinä. Edellisten lisäksi sorsat rääkyivät, koskelot proprottivat, tavit huusivat frit'iään ja telkät siipiään helistelivät. Ja päälle päätteeksi rannalta kuului miehen huuto:

"Kenen luvalla te rauhoitusaikana ja kokonaan rauhoitetussa järvessä lintuja ammutte. Tulkaa heti pois sieltä, taikka minä lasken suolapanoksen takamuksillenne. Tässä ei ole kukaan koko kesänä lintuja häirinnyt."

"Minulla on siihen lupa", huusi Jorma vastaan, vaikka kumpikaan ei vielä nähnyt toistaan.

Aslak ja Jorma kahlasivat takaisin veneen luo. Siihen tuli reippaan näköinen mies, joka sanoi olevansa järven linnuston vartija.

"Minä otan teiltä pyssyn pois, kun olette luvattomalla ajalla ja luvattomassa paikassa lintuja hätyyttelemässä", kiivaili vahti.

Mutta kun Jorma näytti todistuksen ja selitti, ketä he olivat, rauhoittui mies ja päinvastoin lähti samoilijoita opastamaan.

"Valtio on rauhoittanut Äyräpäänjärvet, vain tieteellisiä tarkoituksia varten saa täältä jonkun linnun ampua."

"Tässä järvessä taitaa olla oikein vesilintujen paratiisi", arveli Aslak. "Enpä ole Lapin järvissäkään näin paljon nähnyt yhdellä kertaa."

"Tuhansia niitä lienee nytkin kun pojat ovat täydeksi joutumassa, mutta vielä enemmän niitä on muuttoaikana. Kun Äyräpäänjärvi on vielä jäässä, tulevat ensimmäiset joutsenet ja kun järvi sulaa kelluu niitä komeita lintuja täällä valkoisina saarina. Mutta eivät ne kauan kerkiä täällä olla. Niillä näyttää olevan kiire pesimäpaikoilleen Vienankarjalan salolampiin ja Vienanmereen. Sitten tulevat metsähanhet tatattaen, kiljuhanhet, telkät, koskelot, narskut, sorsat, jouhisorsat, haapanat ja tavit. Varhain tulevat myöskin mustat nokikanat, joita täällä on paljon sekä nuo monet lokkilajit ja kahlaajat."

Samassa kuului järveltä päin kummallinen ontto ääni.

"Mikä se on?"

"Pirunlintu eli tönöttäjä. Se on asunut ja pesinyt tässä järvessä useita vuosia. Tuossa ruoistossa on sillä ollut pesä, mutta luultavasti se on vienyt poikansa paremmille paikoille."

"Onko sillä muuta nimeä?" kysyi Jorma.

"Kaulushaikaraksi sitä myös sanotaan."

Samoilijat ja vartia lähtivät sitten yhdessä kahlomaan järven rantaa. Vartia tahtoi vieraille näyttää järven kätkettyjä aarteita. Hän käveli hiipien edellä.

"Sssst, sssst", sanoi hän kättään heristäen kortteikon laidassa. "Tuolla on nokikana perhe."

Ja aivan oikein. Pikimusta lintu juoksi harvassa kortteikossa ja vei poikasiaan turvallisempaan paikkaan.

"Tuossa on haapanaperhe, tuossa punasotka, tuossa lapasorsa..." ja niin yhtenään näytteli hän lintuja ja hän tunsi ne kaikki, vaikka ei ollut niistä koulussa lukenut.

He näkivät silkkikuikan poikineen avoimessa vedessä, lokkien ja tiirojen poikasia pesiensä lähistöllä odottamassa ruokaa. Mutta suurimman uteliaisuuden samoilijoissa herätti se vartian ilmoitus, että pienessä kortteikkosaaressa on kaulushaikara. Hänen tarkka silmänsä oli sen keksinyt, vaikka lintu seisoi hiljaa piilossaan. Ja näkivät sen samoilijatkin. Hoikka, pitkäsäärinen ja paksukaulainen, ruskean ja tummankirjava linnun ruipelo seisoi siinä kuin paikalleen naulattuna.

"Minä ammun sen koulun kokoelmiin", esitti Jorma.

"Sitä ei ammuta. Harvinaisia, pesiviä lintuja ei saa ampua. Kaulushaikara on kuin tämän järven pyhä lintu, vaikka sillä onkin peloittava ääni."

Mutta nokikanan ja rantaharakan sai Jorma laukkuunsa.

Tyytyväisinä palasivat samoilijat vielä samana iltana Viipuriin ollen valmiit julistamaan koko maailmalle, että Äyräpäänjärvi on Europan rikkain lintujärvi.

Nuori sankari.

He istuivat kolmisin Turunsillalla, Viipurinlinnan jykevien muurien edessä. Puolipäivän aurinko paahtoi kuumasti sen harmaita kiviseiniä, kimalteli sen pienissä akkunoissa ja kirkasti sen viisikymmentä metriä korkeaa tornia, joka kuin muinaisajan jättiläinen kohosi ympäristöään hallitsemaan. Salakkalahti sen alla oli melkein peilityynenä.

"Eikö ole ylväs tämä vanha linna, alkuaan Torkel Knuutinpojan rakentama varustus, joka Suomen lujana lukkona itää vastaan on saarellaan seisonut", sanoi maisteri Vainio hetkisen vaitiolon jälkeen. "Sen muureista uhoo meille historian henkeä, joka kahlehtii sydäntä ja kiihdyttää mielikuvitusta kääntymään menneiden aikain muistoihin. Jos kaikki se, mitä nämä graniittimuurit ovat nähneet, panoraamakuvina kiertäisi editsemme, niin vuorokausia seisoisimme lumottuina tässä paikassa, sillä nämä muurit ovat nähneet paljon tämän kansan kärsimyksiä ja taisteluita, kun se on kotiseutuaan, omaisuuttaan ja vapauttaan puolustaen iskenyt miekkansa idän käyrää miekkaa vastaan. Me näkisimme monta kertaa ryssien rynnistävän sen lujia varustuksia vastaan, me näkisimme heidän joko verissäpäin perääntyvän täältä tai valloittavan sen väkirynnäköllä silloin, kun varusväki on nälän uuvuttamana tai melkein viimeiseen mieheen taistellen aseensa maahan laskenut. Jos samalla kuulisimme menneiden aikojen ääniä, niin tykkien jyskettä, kiväärien rätinää, miekkojen ja sotakirveiden kalsketta me kuulisimme. Ja sodan pauhinaa säestäisivät voittajain riemuhuudot tai voitettujen valitukset. Silloin me ehkä viimein sanoisimme: historia, pysäytä kuvasi; näemme liian paljon yhdellä kertaa."

"Monta sankaritekoa varmaankin silloin näkisimme", huomautti Jorma.

"Ja suomalaista sisua", lisäsi Aslak.

"Kertokaa meille joku historiallinen kertomus", esitti Jorma.

"Olkoon menneeksi, minä kerron teille tarinan urhoollisesta Jääsken pojasta ja hänen sankarillisuudestaan Viipurin pamauksen aikana."

"Semmoiset sotahistoriat, kuin te viime kesänä Kajaanin linnan raunioilla meille kerroitte, minuakin huvittavat", mainitsi Aslak.

Ja maisteri kertoi:

"Knut Possen ollessa Viipurin linnan päällikkönä, hyökkäsivät venäläiset kuudenkymmenentuhannen miehen voimalla tätä linnaa vastaan vuonna 1495. Linnan vähäisen varusväen avuksi riensi silloin aseistettuja ja jonkin verran harjoitettuja talonpoikia maaseudulta. Heihin oli Jääskessä liittynyt hentokasvuinen nuorukainen, nimeltä Tahvo Koukkari, jonka suurin halu oli päästä taisteluun vihollisen kanssa; hän näet aikoi sille kostaa isänsä kuoleman. Mutta eräässä yöllisessä kahakassa Viipurin edustalla joutui hän venäläisten vangiksi ja vannottu koston tuuma näytti silloin jäävän toteutumatta.

"Kun Tahvo oli ensimmäisiä vangiksi joutuneita suomalaisia, joutui hän venäläisen ylipäällikön eteen kuulusteltavaksi: hänen olisi pitänyt ryssille selittää, kuinka paljon on linnan puolustajia, kuinka paljon tuli talonpoikia avuksi ja odotetaanko muualta apujoukkoja.

"Tahvo ensin hiukan hämmentyi, kun hänet oli äkkiä viety kovin koreapukuisen ja kiiltävänappisen kenraalin eteen. Mutta pian hän siitä selvisi, suoristausi ja vastasi:

"'Niinkuin puita metsässä on miehiä Viipurissa ja Ruotsista on tulossa hirmuinen sotajoukko itsensä valtionhoitajan johdolla. Linnassa on ruokavaroja ja ammuksia moneksi vuodeksi.'

"'Valehtelet turakka!' huusi kenraali.

"Tahvo vähän säikähti, sillä hän tiesi tahallaan liioitelleensa, mutta muisti samassa, että vihollista saa nenästä vetää, kun koko maan onni on kysymyksessä. Sen verran suurten apujoukkojen tulossa oli kuitenkin perää, että Sten Sturea odotettiin juuri Turkuun apujoukkoineen. Myöhemmin saatiin tietää, että hänen laivastonsa oli myrskyssä hajonnut, yksi laiva sinne, toinen tänne ja muutamat kärsineet täydellisen haaksirikon.

"'Puhumaks totta eli minu hakkata sinu kana kaaliks tai kiduttamaks.'

"'Minä olen puhunut.'

"Kaksi sotamiestä, jotka Tahvon olivat kuljettaneet kenraalin eteen, katsoivat häntä murhaavasti odottaen määräystä, että saisivat ruveta häntä kiduttamaan. Mutta kenraalin aivoissa näytti syntyneen uusi ajatus.

"'Jos puhumaks totta, niin hjuva ruoka pitä saama, paljo denkoa minä siul antama. Sitte kupetsina (kauppiaana) ikäs eläisit.'

"Ja kun näyttääkseen, että ei hän tyhjiä puhu, otti hän laukustaan suuren rahapussin ja tyhjensi sen sisällön pöydälle.

"Tahvo suoristautui entistä jäykempään asentoon, silmät iskivät tulta ja kasvot karahtivat veripunaisiksi. Hänen oli vaikea hillitä itseään. Minunko pitäisi auttaa vihollista, mietti hän itsekseen. Minunko pitäisi pettää veljeni ja se maanmiehieni joukko, josta jouduin erilleen ja rahaan myydä Suomen lukko. En milloinkaan siihen suostu. Petturin häpeäpilkku tulisi siitä otsalleni ikipäiviksi.

"'Joko puhut', tiukkasi päällikkö.

"Ei vastausta.

"Kenraali puhui sotilailleen venäjäksi. Tahvo ymmärsi siitä sen verran, että oli puhe hänen kiduttamisestaan.

"Sotamiehet veivät hänet ulos ja tyrkkäsivät toiseen telttaan. Sen keskellä paloi pieni nuotio, minkä ympärillä loikoili kesiturkkeihin puettuja sotilaita.

"Eräs heistä kaivoi tavarakääröstään poltinrautoja ja pisti niiden päät hehkuvaan hiillokseen.

"Kun ne olivat tulikuumia, vietiin Tahvo nuotion ääreen ja sotamies teräväkärkisellä raudalla pisti läpi hänen oikean korvansa. Reijästä tihkuva veri kuului sähisten palavan raudassa. Tämän jälkeen otti julmuri leimasinraudan ja painoi sen keskelle otsaa. Se oli vangin merkki. Ääntä päästämättä kärsi Tahvo kidutuksen, vannoen sen vielä ryssille kostavansa.

"Nuotiossa oli vielä hehkuvia rautapihtejä, joita nähtävästi aijottiin käyttää, mutta äkillinen hälyytys keskeytti toimituksen. Kiduttajat sitoivat Tahvon kädet selän taa ja työnsivät hänet teltan perälle. Kaikki venäläiset alkoivat kiireesti valmistautua taisteluun.

"Teltta tyhjeni. Vanhan kesiturkin päällä maatessaan Tahvo kuuli, kuinka venäläisten tykit alkoivat jylistä. Hän tunsi äänestä, milloin suuri kaksikymmenjalkainen piiritystykki laukesi, heittäen kidastaan ammeenpohjan kokoisen kiven muuriin, helposti erotti hän pienemmät tykit, jotka lyijyä ja rautakuulia syytivät. Pian alkoivat myös Viipurin linnan tykit paukkua.

"'Minun pitäisi nyt olla siellä', päivitteli Tahvo.

"Hän koitteli, löyhtyisivätkö siteet sen verran, että saisi käden taskuun. Siellä hän muisti olevan pienen puukon tuppineen. Hän toivoi saavansa puukolla siteet katkaistuksi. Ja kun hän muutaman tunnin venytteli nuoria puoleen ja toiseen sai hän puukon esille ja nuoran sillä poikki. Hän oli vapaa noista eläimellisistä siteistä, mutta siitä hän tiesi olevan varsin vähän hyötyä, jollei pääse pakoon. Päinvastoin hän tiesi siellä saavansa kärsiä vielä ankarampaa kidutusta rangaistukseksi pakoyrityksen tähden.

"Mutta silloin tuotiin telttaan pyörtynyt kasakka. Saattajat valelivat hänen päätään kylmällä vedellä ja jättivät miehen makaamaan sammuvan nuotion eteen ja sitoivat hänen ratsunsa teltan eteen. Kasakka oli saanut päähänsä ruhjevamman ja näytti jo virkoamisen merkkejä.

"Kun saattajat olivat poistuneet, nousi Tahvo jalkeelle, riisui kasakan kauhtanan ja puki sen yllensä, samoin lakin ja samassa syöksyi hän ulos teltasta. Hevonen hirnahti hänelle, luullen isäntänsä tulevan. Vahtimiestä ei näkynyt lähistöllä.

"Tahvo hyppäsi ratsun selkään ja lähti tulista laukkaa karkuuttamaan linnaa kohti ryssien piiritysketjun läpi.

"'Stoi, stoi!' huusivat ryssien päälliköt ja Tahvo ymmärsi, että ne tahtoisivat häntä seisauttamaan, mutta hänellä ei ollut siihen vähintäkään halua. Päinvastoin kannusti hän hevostaan yhä kiivaampaan laukkaan. Ryssät eivät uskaltaneet ampuakaan, kun luulivat omakseen.

"Hän oli jo sivuuttanut ryssien rintaman ja lähestyi jo linnoitusta, mutta silloin alkoivat suomalaisten luodit vinkua korvissa. Tahvo pysäytti ratsunsa ja pudottautui erääseen kuoppaan. Samassa sai hevonen luodin rintaansa, nousi korskuen kahdelle jalalle ja kaatui aivan kuopan viereen.

"Tahvo makasi kuopassa iltahämärään asti, riisui sitten kasakan tamineet yltään ja avopäin hiipi linnan portille. Vahtisotilaat ottivat hänet kiinni ja veivät päällikön luo, joka otti hänet ilolla vastaan, sillä Tahvolla oli hänelle kerrottavana tärkeitä tietoja vihollisen varustuksista. Itse linnanherra Knut Posse kuulusteli häntä sinä iltana, kun vihollisen tuli oli jo tauonnut.

"'Sinä olet urhea Jääsken poika, sentähden on sinulla aina paikka minun joukoissani', sanoi hän lopuksi.

"Sinä iltana ei siinä Viipurin linnan komerossa, jossa Tahvo sai yösijan, paljon nukuttu. Linnanpuolustajat kuuntelivat mielellään hänen kertomustaan seikkailurikkaalta matkalta ja muutoinkin oli linnassa jännittynyt mieliala, sillä varmana pidettiin, että ryssät seuraavana päivänä tulisivat uudistamaan hyökkäyksensä.

"'Pyhä Anterus sinut pelasti, koska nyt on Anteruksen aatto', sanoi muuan vanha soturi.

"Tuskin oli talvinen hämärä vähitellen vaihtunut näköpäiväksi, kun tähystystornista alkoi kuulua torvien toitotusta ja siihen vastasivat ämyrit kaupungin muista osista.

"'Tuu... tuu... tuu', kuului joka taholta.

"Se oli merkkinä siitä, että ryssät alkoivat jo liikehtiä. Eikä kauan tarvinnut odottaa kun ensimmäinen tykinkuula muurin seinään jysähti. Pian alkoi niitä sataa yhtenään ja vahtipaikoilta nähtiin ryssien usealta eri suunnalta hyökkäävän kaupunkia ja linnaa kohti. Pian olivat ne aivan muurien alla ja taistelu riehui kuumana joka puolella.

"Julmasti rynnistivät ryssät muureja vastaan. Huolimatta linnanpuolustajain kehittämästä nuoli-, kuula- ja kivisateesta etenivät partamiesten parvet aivan muurien juurelle ja leveitä, mukanaan kantamia tikapuita myöten kiipesivät viholliset muureille. Pian heitä kurkisteli muurin selältä kuin sopuleita, kun he silmäilivät sopivia paikkoja, joihin sisäpuolella olisivat voineet tikapuunsa laskea. Mutta hyvin tähdätyt laukaukset pudottivat heistä monta.

"'Tuli tervaan, tuli tervaan', huusi linnanpäällikkö Knut Posse.

"Muurien alla sisäpuolella oli kolme venettä täynnä tervaa ja sen päällä kussakin hampputukkoja ja olkikupoja. Ja vaikka ryssät ampuivat muureilta, juoksi eräs sotilas veneiden luo ja pisti tervan palamaan. Korkeat roihutulet ja tervassavupatsaat alkoivat kumpuilla veneistä ja tuuli kantoi katkeraa savua muurien yli ryssien silmille.

"'Tsih-tsih-tsuh-tsuh', aivastelivat kaalimaan miehet muureilla.

"'Annahan tirskuvat sopulit. Kun savu jostain kohdasta haihtuu, pudotan taas muutaman kuin oravan puusta', sanoi Tahvo, pidellen kädessään raskasta muskettia, toverilleen, jolla oli kädessään vain jousipyssy.

"Tuli nuoleksi ahnaasti kuumenevaa tervaa ja pian oli muurien sisäpuoli niin sakean savun peitossa, ettei kukaan nähnyt mitään. Vesi pyrki valumaan Tahvonkin silmistä, kun hän tähysteli ylös saadakseen taas laukaista.

"Kun tuuli hetkisen aikaa puhalsi syrjästä, selkeni ilma Tahvon kohdalta ja hän näki ryssän pilkistelevän muurilta alas. Kovin näytti mies korventuneelta: naama oli musta kuin neekerillä ja parta puoleksi kärventynyt. Valkeat hampaat ja silmävalkuaiset vain välähtelivät muurin kolosta.

"Tahvo tähtäsi pitkään ja kun paukahdus kuului, nousi venäläinen polvilleen muurille ja syöksyi sieltä alas palavaan pätsiin niin, että terva roiskahti.

"'Ei se ainakaan enää milloinkaan polta asuntojamme eikä tapa viattomia ihmisiä', huudahti Tahvo.

"'Osaat sinä ampua muutakin kuin Tuusniemen oravia', sanoi talonpoikaisjoukon päällikkö, joka sattui näkemään Tahvon laukauksen.

"Päähyökkäyksen aikana olivat ryssäin tykit vaiti, sillä he pelkäsivät ampuvansa omiaan. Ja savun tuprutessa sakeammin oli melkein hiljaista.

"'Ei taida ryssiä haluttaa pyhän Andreaksen päivänä Suomen tervaa haistelemaan, koska ovat noin hiljaa', sanoi Winholt, Sten Sturen lähettämän apujoukon päällikkö, vierellään seisovalle Knut Posselle.

"'Taitaa olla tyyni myrskyn edellä', virkkoi viimemainittu. 'Ryssillä on aina valmiiksi mietittyjä kujeita ja konnankoukkuja.'

"Ja aivan oikein. Kun savu hetkiseksi hälveni, yllätti heidät näky, joka karmi näiden karskien soturien selkäpiitä, sillä ryssien lippuja liehui jo tornissa.

"Muuriin puhjenneesta aukosta oli vihollisia tunkeutunut sisälle ja täyttänyt tornin. Riimikronikka kertoo siitä:

    "Kolme lippua liehui jo tornista päin –
    Sinä päivänä kaikki tapahtui näin:
    Ja kaksi jo kaikui pasuunaa,
    Jotka yhtä päätä toitottaa,
    Että ryssät yltyisi uljaammiksi
    Muurilla käymään ne toitotti siksi."

"Ja kun terva alkoi veneistä loppua ja savu vähän harveni, yltyi ryssien rynnäkkö. He laskivat tikapuita alas ja virtanaan alkoi heitä tulla muurin yli. Mutta puolustajat vetivät portaita alas pudotellen samalla vihollisia talonpoikain karhukeihäisiin tai sotamiesten tapparain pehmitettäviksi.

"Mutta niinkuin heinäsirkkoja, tuli aina uusia kaatuneiden tilalle. Pahinta oli, että torniin tunkeutuneet viholliset alkoivat ylhäältäpäin ammuskella puolustajia.

"Viime tingassa linnan komentaja huomasi oivallisen keinon.

"'Kuka vapaaehtoisesti lähtee sytyttämään ruutikellarin tuolla tornin alla', sanoi hän miehilleen.

"Joukosta suoristautui kunniantekoasentoon noin viiden-kuudentoista ikäinen nuorukainen.

"'Minä, herra linnanpäällikkö.'

"Linnanpäällikkö heitti miehiinsä vihaisen katseen ja äyskähti:

"'Eikö löydy ketään vanhempaa?'

"Mutta kukaan ei halunnut surman suuhun, räjähtävän ruudin revittäväksi.

"'Hänellä on kyllä miehen sisu', sanoi talonpoikain päällikkö.

"Tahvo sai tulukset, tervasangon ja tukun rohtimia.

"'Mene nyt noita portaita alas ja kun tulet kellariin ja näet siellä suuria tynnyreitä, niin kaada tervaa niiden päälle, sytytä hampputukko ja pane se tervaan. Juokse sitten takaisin, minkä kerkiät', komensi päällikkö.

"Posse komensi väkensä pois tornin läheisyydestä.

"Seurasi jännittävät sekunnit, jännittävät niille, jotka tiesivät mitä oli tekeillä. Mutta suurin osa linnanväestä taisi luulla, että Posse aikoi perääntyä.

"Mutta silloin tärähti tanner niin äkkiä, että se vei usealta jalat alta, ja kuului niin voimakas jyrähdys, että korvat menivät lukkoon. Torni, johon ryssät olivat jo pesiintyneet, kimposi kappaleina ilmaan hajoten korkeammalla yhä pienemmiksi paloiksi. Kiviä, soraa ja vihollisten silpoutuneita jäseniä satoi pölypilvestä, joka hetkiseksi peitti koko linnan alueen, samoin kuin tuhka tulivuoren kraatterin räjähtäessä.

"'Hospodi pomilui, hospodi pomilui', kuului muureilta.

"Ja ryssät alkoivat laskeutua muureilta niin joutuin, etteivät joutaneet tikapuitakaan kaikki etsimään, vaan pudottautuivat sieltä suin päin maahan katkoen käsiään ja jalkojaan. Pakokauhun valtaamana kiiruhtivat viholliset telttaleirilleen. Heidän säikähdystään lisäsi sekin, että he olivat nähneet ristinkuvan taivaalla Viipurin kaupungin kohdalla. Kun silloin sattui olemaan Anteruksen päivä, niin venäläiset päättivät, että itse pyhä Anterus suojelee kaupunkia. Siksi heidän päällikkönsä komensi väkensä kokonaan pois Viipurin seuduilta.

"Riimikronikka kertoo siitä hurjasta sekasorrosta seuraavin sanoin:

    "Peloissaan ei ryssät tainnut enää muuta,
    Alkoivat vain kaikki kamalasti huutaa.
    Heidän kesken syntyi sekasorto suuri.
    Ja pian heistä tyhjentyi koko muuri.
    He toistensa selkään tunkeutuu,
    Toinen toisensa jalkoin tallautuu.
    Tuhannet heittäytyivät muurilta alas
    Harvat heistä sieltä hengissä palas'."

"Knut Possen joukot lisäsivät ryssien kiirettä hyökäten jonkin matkaa heidän jäljessään.

"Mutta tomuisena kuin mylläri nousi Tahvo Koukkari muurin suojasta, johon hän pamauksen kuultuaan oli kyyristynyt. Hän oli räjähdyksestä jonkin verran pökerryksissä, kun hänet vietiin linnanherran eteen.

"'Sinä olet sankari', sanoi Posse. 'Tästä saat minulta muiston urhean tekosi tähden', ja päällikkö sitoi hänen vyölleen uuden uutukaisen, koristetun miekan.

"Erään kertomuksen mukaan Posse oli noita, jolla oli tiedossaan salaisia taikatemppuja ja taika-aineita. Hänen kerrotaan itse valmistaneen sen räjähdysaineen elohopeasta, kalkista, käärmeistä ja sammakoista, jolla hän ryssät ilmaan räjähdytti."

"Jättivätkö ryssät sitten Suomen rauhaan?" kysyi Aslak.

"Mitä vielä! Jo seuraavana vuonna Viipurin pamauksen jälkeen eli vuonna 1496 tulivat he uudelleen Suomeen hävittäen Karjalaa, Hämettä ja Etelä-Suomea Turun seudulle asti. Kun rauha ryssäin kanssa tehtiin vuonna 1497 oli, kuten kronikassa sanotaan:

    "Autiona Karjala, Savo ja Hämettä puoli,
    Niissä ei kuulu yhtään ihmissanaa.
    Eik' ole lehmää, koiraa, kukkoa ei kanaa."

Ilmojen halki.

Kun partiolaiset seisoivat kolmisin, maisteri Vainio heidän seurassaan, Viipurin Pyöreän tornin luona, Aslak näki taivaalla lumireen muotoisen kuvion ja huudahti:

"Kurkia, katsokaa kurkia!"

"Ha haa, vai kurkia! Koska linnut ovat pitäneet ilmassa tuollaista pärinää?" sanoi Jorma.

"Lentokoneitako?" huudahti Aslak ja jäi liikkumattomana ahmimaan silmillään hänen mielestään valtavaa näkyä.

Viisi lentokonetta lähestyi etelästä päin kiilanmuotoisena kuviona. Yhä selvemmin kuului niiden moottorien pärinä korkeudesta milloin vaimeten, milloin selvemmin. Ne muistuttivat häntä Lapin noita-akoista, jotka pääsiäisöinä uuniluudilla ratsastaen ja saunavitsat siipinä pörräävät salaperäisillä asioillaan. Näky oli Aslakin mielestä melkein yliluonnollinen.

"Nyt se lumireki jo hajoaa, koneet erkanevat eri tahoille", sanoi Jorma.

"Muudan syöksee jo maata kohti!" huutaa Lapin poika.

"Se tekee vain 'portaita' ilmassa. Tuossa toinen uskalikko tekee 'surman silmukoita' ja kolmas leijailee maata kohti kuin lehti, mutta niistä ei yksikään putoa. Lentäjät näkyvät olevan taitureita alallaan", selittää maisteri Vainio.

"Ah mikä elämys, mikä suuremmoinen näky! Ne ovat erilaisia kuin Laappa-Joonin lentokone."

"Minkälainen se sitten oli."

"Laappa-Jooni oli kuullut, että täällä etelässä ihmiset ovat jo oppineet lentämään, eikä hänkään tahtonut olla Pekkaa pahempi; hän tahtoi itse valmistaa lentovehkeet. Hän haki metsästä kaksi pitkää koivuvapaa, naulasi niihin hoikempia ja lyhyempiä poikkipuita sekä pingotti niiden päälle silkkivaatetta, jota hän sai vaimonsa hameesta. Kun hän ne siivet sitoi käsiinsä, luuli hän lentämisen käyvän kuin itsestään. Vehkeineen kiipesi hän korkealle kallioäyräälle ja syöksyi siitä eteenpäin liitämään. Mutta voi surkeutta! Kun hän heittäytyi siipien varaan ja juuri kun hän oli lento-opin omaksumassa, kiiti hän suinpäin lumikinokseen ja olisi siihen hukkunut, elleivät toiset olisi häntä siitä pelastaneet.".

"Lentokoneet näkyvät laskeutuvan Tervaniemelle. Mennäänpä sinne. Jos ne ovat Helsingin Santahaminasta, niin voitte saada ilmaisen matkan sinne, sillä minä tunnen monta lentoupseeria."

Kiireesti he kävelivät linnan taa ja siellä tapasivat he kaikki lentäjät. Ne olivat maisteri Vainion vanhoja tuttavia. Maisteri esitti heille samoilijain pyynnön.

"Käyhän se", sanoi laivueen päällikkö. "Minun koneeni kantaa hyvin kolme neljä henkeä. Aamulla kello 8 lähdemme taipaleelle."

Upseerit menivät linnaan ja samoilijat palasivat asuntoonsa.

Mutta maisteri Vainio ja Jorma tekivät sen havainnon, että Aslak muuttui harvapuheisemmaksi ja näytti vaipuvan syviin mietteisiin.

Aslak nukkui levottomasti seuraavana yönä, sillä häntä huoletti linnuntietä ja lintujen tapaan suoritettava matka. Hän näki unta:

Oli ensin seisovinaan vanhempiensa kanssa Saanatunturilla, kodan edustalla, kun ilmasta laskeutui 'rulli', terävänenäinen ja luiseva noita-akka uuniluudalla ratsastaen. "Istuhan siihen taakseni", sanoi akka käskevästi. Vaikka äiti kielsi vesissä silmin, täytyi hänen kuitenkin lähteä kummalliseen kulkuvehkeeseen, joka pöristen ja parpattaen kohosi ilmaan noidan vimmatusti huitoessa saunavitsoillaan.

Kilpisjärven pään kohdalla, siinä missä Könkämäeno lähtee kovana koskena, akka käänsi päänsä taakse ja varoitti: "Pidä lujasti kiinni varresta, ettet putoa!" Mutta samassa irtaantuivat Aslakin kädet luudan varresta, hän alkoi pudota huimaa vauhtia koskea kohti ja – kopsis – hän todella putosi, mutta ei toki koskeen, vaan – sängystä lattialle.

"Mitä sinä huudat?" kysyi Jorma, joka nukkui samassa vuoteessa.

"Näin vain pahaa unta."

Aamulla mietti hän päänsä ympäri, lähteäkö ollenkaan koko vehkeeseen, mutta kun Jorma ei näyttänyt pelon merkkiäkään, arveli hän itsekseen, että ei kai se minun henkeni ole kalliimpi kuin toistenkaan.

Varhain seuraavana aamuna samoilijat menivät sovittuun paikkaan.

Siinä se lentokone makasi lahden tyynellä pinnalla pitkulaisten kellukkeiden kannattamana, neljä suurta siipeä levällään kuin sudenkorennolla, mutta sillä oli toinen siipipari toisen yläpuolella. Sillä oli paksumpi pääpuoli, pitkähkö takaruumis, joka päättyi omituiseen pyrstöön ja otsassa suuri, kaksisiipistä väkkärää muistuttava laite. Lentäjän komerossa näyttivät olevan sen sisuselimet ja sinne tuli siivistä ja pyrstöstä jos minkänäköisiä rakkineita.

"Olkaa hyvä ja astukaa sisään, Suomen samoilijat", pyyteli luutnantti, joka oli asettanut toisen miehen konetta hoitamaan ja aikoi itse toimia tähystäjänä.

Jorma astui edellä ja Aslak perässä, vaikka hänen sisin olemuksensa oli kapinassa koko lentoon-lähtöä vastaan. He istuutuivat pehmeille tuoleille.

Sillä aikaa kun lentomestari laitteli ja tarkasteli vielä kerran koneitaan, selitti luutnantti lentokoneen käyttämistä nykyaikaisessa sodassa.

"Lasten leikkiä oli ennen muinoin sota. Kuukausimäärin makaili vihollinen kaupungin muurien edustalla ja silloin tällöin käytiin vain lämpimikseen heittelemässä kiviä muuria vastaan, koetettiin ampua sen puolustajia tai kiivetä sen yli, että päästäisiin käsikähmään. Puolustajat maksoivat samalla mitalla, he mätkivät vihollisen päälle, varsinkin torneista, kuumaa tervaa ja kiehuvaa vettäkin. Toisin on nykyaikana. Linnoituksia pommitetaan maalta, mereltä ja ilmasta. Lentokoneilla on siinä usein ratkaiseva merkitys."

Samassa alkoi lentokoneen moottori surista, sen potkuri vinhasti pyöriä ja koko laite nytkähteli ja viisti vettä pitkin kuin kuikka lentoon lähtiessään. Sen vauhti kiihtyi kiihtymistään ja valkeat savupilvet pöllähtelivät sivuille. Ja kun Aslak katsahti alas, ei enää vesi aaltoillut sen sivuilla.

Lujasti kouristivat Aslakin kädet istuimen reunaa, selkää pitkin kävivät omituiset väreet ja silmät seisoivat päässä kuin mustanruskeat lasinapit, kun kone teki "portaan" ylöspäin.

"Nyt se on ilmassa", kuiskasi hän, mutta sitä ei kuullut kukaan, kun kone särisi ja surisi kuin riivattu. Vauhti oli jo niin kova, että missään koskessa, ei edes Rouhialassa vene ollut mennyt sellaista vauhtia. Saaret, niemet ja metsät vilisivät silmissä.

"Pelkääkö nuorimies", huusi luutnantti.

"Ei, mitä vielä, mikä täällä on hätänä; niinhän täällä on kuin kotona."

Eihän Aslak voinut tunnustaa pelkäävänsä. Se olisi ollut naurettavaa ja matkatoverit olisivat alkaneet kiusata häntä.

Ja kun Aslak tarkemmin mietti asiaa ja tunnusteli ruumiissaan, niin hänen täytyi myöntää, että hyvä siinä oli istua. Tuntui niinkuin hän olisi istunut laivan kannella tyynellä säällä. Ja kuta korkeammalle he kohosivat, sitä turvallisemmalta ja hauskemmalta tuntui lento.

Kuinka pieneltä näyttikään jo Viipurin linna! Se oli kuin nukketalo. Entäpä juna, joka juuri puhkutti Rajajoelta päin siltaa myöten? Tuskin hevosen mittaiselta se näytti. Samassa mitassa pienenivät muutkin esineet ja maisemien osat. Kaupunki näkyi kuin kohokartasta: puistot vihreinä täplinä, kadut valkeina juovina taloryhmien välillä ja ihmiset olivat kuin maassa piipertäviä varpusia.

"Eikö ole ihanaa tarkastella maailmaa täältä korkeudesta niinkuin kotkat" huudahti luutnantti. – "Te olette etsineet korkeita torneja, vaaroja ja vuoria nähdäksenne laajemmalti tätä rakasta isänmaata, mutta olette siitä nähneet vain pienen ympyrän. Mutta me lentäjät näemme isänmaan kasvot suurina ja kirkkaina, sitä suurempina mitä korkeammalle kohoamme. Mikä silmiä hivelevä ja sydäntä suurentava maisema nyt onkaan allamme, kappale iki-ihanaa Karjalaa."

He lensivät verraten matalalla Saimaan kanavan suuntaa Rättijärvelle saakka, että samoilijat voisivat kotonaan sanoa nähneensä Suomen suurimman kanavan. Kovin se näytti ilmasta katsoen kapealta, aivan kuin hopeinen nauha vihreällä pohjalla. Siinä näkyi paljon solmuja. Luutnantti sanoi niiden olevan sulkulaitoksia. Kanavaa pitkin tuli yhtenään laivoja.

Käännyttyään takaisin meren rannan kohdalle, nousivat he yhä ylemmäksi seuraten merenrannikon sisäsaaristoa, luutnantti sanoi olevan turvallisempaa lentää meren kuin maan yläpuolella, sillä vesilentokoneella on siihen parempi laskeutua, jos hätä tulee.

Haminan kaupungin kohdalla olivat he melkein ukkospilven reunalla. Omituiselta näyttivät kaupungin säteettäiset, ja ympyränmuotoiset kadut. – "Katsohan, kun reserviupseerikokelaat harjoittelevat tuolla kentällä!" huusi luutnantti.

Samoilijoista näyttivät miehet pieniltä kuin tinasotamiehet.

Kaukaa etelästä, aivan Suomenlahden keskeltä näkyi Suursaari, Lavansaari ja Seiskari. Ne näyttivät olevan kuin itsenäisiä valtakuntia meren keskellä.

Pohjolan Venetsia.

Samassa alkoi näkyä kaupunki edessäpäin. Mikä se on? mietti Aslak päänsä ympäri, mutta ei kysynytkään sen nimeä toisilta, ettei hän olisi paljastanut omaa tietämättömyyttään. Mutta kun hän näki suuren joen tulevan pohjoisesta ja haaraantuvan mereen tullessaan, ja kun hän näki ympäristöllä tehtaiden piippuja sekä ulompana paljon laivoja, selvisi hänelle kaupungin nimi itsestään. – Kotka näkyy! huusi hän riemuissaan.

– Älä sano Kotka, vaan Pohjolan Venetsia, mainitsi luutnantti.

– Mitä yhtäläisyyttä on Kotkalla ja Venetsialla? kysyi Jorma. – Paljonkin, mutta erittäinkin kahdessa merkityksessä: Molemmat ovat saarille rakennettuja ja molemmilla on oma tuoksunsa. Kotkalla tosin ei ole kanavakatuja, joita gondooleilla kuljetaan, kuten "Adrianmeren kuningattarella", mutta saarikaupunki se on niinkuin näette. Ja sillä on oma hajunsa n.s. "Kotkan haju", joka jo tuntuu täällä yläilmoissa.

Luutnantilla ei aluksi ollut aikomus laskeutua Kotkaan, mutta Jorman pyynnöstä käski hän koneen laskea Miljoonamöljän luo.

Lentokoneen viisto laskeutuminen mereen tuntui omituisesti käyvän selkäpiihin, mutta pian se huumaus oli ohi ja samoilijat luutnantin opastamina astuivat möljälle.

Kaupunki näytti nuorelta. Rakennukset olivat matalia ja enimmäkseen puusta tehtyjä ja kadut leveähköjä. – Luutnantti tiesi, että Kotka on perustettu v. 1879.

Tämä pieni matkaseurue pistäytyi Katariinan puistossa, jossa korkeat hongat ja koivut loivat varjoisia vilvoittelupaikkoja, leikatut pensasistutukset todistivat puutarhakulttuurista. Meri loiski rantakallioita vastaan, muistuttaen levottomasta merielämästä, mutta korkeissa puissa linnut lauloivat rauhoittavasti.

Puiston itäreunalla n.s. Pankinmäellä näytti luutnantti paikkaa, missä Ruotsin kuningas kerran katseli Ruotsinsalmen meritaistelua, jossa Ruotsin laivasto löi perinpohjin Venäjän laivaston.

– Jos minä nyt kysyisin, mikä merkitys on Kotkalla Suomen kaupunkien joukossa, niin mitä te vastaisitte, sanoi luutnantti.

– Sanoisin vain, että Kotka on kuin portti, jonka kautta suuri osa Suomen tärkeintä raaka-ainetta puolijalostettuna menee ulkomaille.

Samoilijat palasivat lentokoneeseensa, nousivat ilmaan ja vilkuttivat valkoista nenäliinaa hyvästiksi.

Aslak ja Jorma jo huomasivat, mistä se johtuu ja mitä se on, kun he näkivät allaan meren rannalla lukuisia massatehtaita ja sahoja. Viimemainittujen edustalla oli meressä monta laivaa puutavaroita lastaamassa ja pitkän rantalaiturin vieressä oli myös laivoja lastaushommissa.

– Näette, että tulemme Pohjoismaiden toiseksi suurimpaan puutavarasatamaan.

Miljoonamöljällä oli vilkasta hyörinää, niin tulista touhua, että tunturien poika katseli sitä ihmeissään. Suuria höyrylaivoja makasi sillan luona "maha auki" ja sieltä nostettiin tai sinne lastattiin erilaisia tavaroita. Nostokurjet kitisivät, ketjut helisivät, miehet huudahtelivat toisilleen ja koneet sytkyttivät. Mukaansa tempaavaa oli työn tahti. Aslakkia melkein nauratti, kuinka keveästi killuivat suuret ja raskaat massapaalit nostokurkien ketjuissa.

Hän ihmetteli myöskin miesten kirjavuutta. Saksalaisia, ruotsalaisia, englantilaisia, espanjalaisia ja amerikkalaisia näki siellä vilkkaasti keskustellen astelevan.

Runebergin kotikaupungissa.

Lentokone laskeutui meren lahteen kuin suuri haukka, joka on vedenpinnalla nähnyt linnun ja aikoo sen napata koukkuisiin kynsiinsä. Se viisti jonkun matkaa tyyntä merenpintaa kuten raskaslentoinen kuikka ja asettui viimein yhteen kohti siivet harallaan.

– Tämä se oli aikoinaan Runebergin kotikaupunki ja täällä hän enimmäkseen runonsa kirjotti, sanoi lentoluutnantti. Käydäänpä Porvootakin katsomassa.

"Ainakin Runebergin museossa on käytävä", sanoi Jorma.

"On täällä muutakin nähtävää", mainitsi luutnantti.

He pyysivät avukseen pienen moottoriveneen, joka heidät kiidätti Porvoonjokea pitkin kaupungin laituriin. Siitä ei ollut pitkä matka museoon.

Runoilijan vanha puutalo on sisustettu museoksi, jossa joka huone on koetettu säilyttää sellaisena, kuin se oli J.L. Runebergin eläessä, huonekalutkin ovat samat.

Kun samoilijat saapuivat talon pihalle, tuli vanha vaimoihminen näyttämään museota. Hän tervehti poikia ruotsiksi.

Samoilijat astuivat taloon juhlallisina kuin kirkkoon, sillä suuren runoilijan maine oli kulkenut Lappiin saakka ja heistä tuntui, että hänen henkensä oli jollakin tavalla yhteydessä entisen asunnon kanssa.

"Tässä on runoilijan sali. Huonekalut ovat hänen hankkimiaan, kukat ovat samoja lajeja, mutta ainoastaan yksi polveutuu niiltä ajoilta."

"Tässä pienemmässä huoneessa hän työskenteli tuon pienen, mustan kirjoituspöydän ääressä. Pöydän hän kuuluu kerran ostaneen narinkasta muutamilla markoilla, mutta sen päällä ovat syntyneet useimmat hänen kuolemattomista lauluistaan. Ja tämän näköistä oli hänen kirjoituksensa. Kaunista se oli, mutta halvaus vei myöhemmin hänen kätensä varattomaksi. Täällä näette senaikaista käsialaa."

"Runeberg oli varmaan suuri erämies, koska hänellä on ollut noin paljon pyssyjä?" sanoi Aslak.

Seinällä oli useita pyssyjä ja pistooleita, metsästyspuukkoja ja pari ketun nahkaa.

"Ettekö ole sitä ennen kuulleet", sanoi luutnantti. "Hän oli innokas eränkävijä, mikä näkyy hänen aseistaankin ja erämies ilmenee hänen runoudessaankin. Olette kai lukeneet 'Hirvenhiihtäjät'."

Sen jälkeen siirtyivät he sänkykamariin, jossa runoilija, halvattuna maaten vietti viimeiset tuskalliset vuotensa, kunnes kuolema hänet korjasi.

Seinillä oli Runebergin, Topeliuksen ja Lönnrotin kuvia.

Museosta tultuaan he katselivat kaupungin muita merkillisyyksiä: kirkkoa, ahtaita vanhanaikaisia katuja ja pistäytyivätpä kaupungin laidassa olevalla hautausmaalla Runebergin haudalla.

"Pienellä Porvoolla oli paljon meille annettavaa. Palasimme sieltä paljoa rikkaampina", sanoi Jorma, kun he jälleen nousivat lentokoneeseen.

Pääkaupungin nähtävyyksiä.

Aslakilla oli vilkas mielikuvitus, joka aina edeltäpäin koetti muovailla jonkin paikan ulkonäköä sen mukaan, mitä hän ennen oli kuullut ja nähnyt samanlaista. Usein hän pahasti erehtyikin, mutta hän korjasi virheen oikeilla havainnoilla. Siten oli hänen kaupunkikuvansakin aste asteelta tullut täydellisemmäksi ja rikastunut uusilla piirteillä. Rovaniemellä oli hänen kaupunkinsa vielä 'lautakylä', jossa talot olivat tien molemmin puolin kahdessa rivissä ja jossa sekä ihmiset että ajopelit kulkivat noita 'teitä' pitkin. Sitäpaitsi kuului siihen vielä rautatieasema ja laivasatama. Kemissä olivat jo suorat kadut ja muutamilla leveimmillä puuistutuksia. Oulussa tuli siihen lisää korkeat, monikerroksiset kivimuurit, kauniit puistot ja rautaiset sillat. Tampere toi siihen tehdaskaupungin leimaa, Hämeenlinna, Savonlinna ja Viipuri lisäsivät sitä menneiden aikojen sotaisilla varustuksilla ja Kotka antoi käsityksen merikaupungista. Kaikki ne olivat kuitenkin pieniä suurkaupungin rinnalla.

Eipä siis ihme, jos Aslak sykkivin sydämin ja jännitetyn odotuksen valtaamana lähestyi Helsinkiä. Jorma oli siellä jo ennen käynyt.

Minkälainen on suurkaupunki, minkänäköinen on Helsinki, Suomen pääkaupunki, jonka hän tiesi kohonneen maamme henkisen ja aineellisen kehityksen pääpaikaksi.

"Helsinki näkyy!" huudahti Jorma.

Helsinki! Se sana hytkäytti oudosti hiljaisten tunturien pojan sydänalaa, sillä he Jorman kanssa olivat paljon puhuneet pääkaupungista ja sen elämästä. Jorma oli siitä hänelle kertonut ihmeellisiä asioita ja sanonut sieltä löytyvän kaikkea mitä on taivaankannen alla.

Heidän allaan levisi säännöllisiin kuvioihin jaettu alue aivankuin pelilauta. Ja kuinka naurettavan pieniltä näyttivätkään kaikki ihmisten laitokset sieltä korkeudesta katsottuina: laivat olivat kuin tulitikkulaatikolta, talot kuin nukkekoteja, kadut kapeita nauhoja, ihmisiä ei erottanut ollenkaan.

"Katsele, Aslak, ei sinulle monesti näytetä Helsinkiä yläilmoista. Minä ennen siellä käyneenä esittelen paikkoja.

"Tuossa saarilla, kaupungin edustalla on kuuluisa Suomenlinna, josta runoilija sanoo:

    "Äl' uhall' astu saaren luo
    kun maassa vaino käy,
    kun merten kuningatar tuo
    ei leppyisältä näy;
    tuhansin kidoin kuolemaa
    sen tulikirnut kiljahtaa."

Ja kuin esitelläkseen eri kaupungin osat laskeutui lentokone Eteläsataman kohdalla alemmaksi, liiteli Katajanokan yli Pohjoissatamaan ja sieltä Kallion kaupungin osaan. Kierrettyään Kallion kirkon pörisi se Töölönlahden yli ja suuntasi rautatieaseman tornia kohti. Mutta sen lähistöltä kaartoi se Töölön kaupungin osaan, jossa se kiersi Kansallismuseon tornin ja palasi Katajanokan rantaan.

Kun Aslak ensisilmäyksillä katseli Helsingin rakennusrivejä rannasta torin reunalta päin johtui hänen mieleensä muutamien Lapin tunturien jyrkät rinteet, etenkin Saanan ja Kahperusvaaran päät. Yhtäläisyyttä oli siinäkin, että nämä talorivitkin olivat kivestä, mutta niissä kauttaaltaan oli huomattavissa ihmiskäden jälki; ne olivat syntyneet siten, että rakentajat olivat latoneet kiviä kivien ja tiiliä tiilien päälle. Ja Aslakista oli ihme, mistä niin paljon oli saatu rakennusaineita. Aslak luki kerroksia. Hän näki viisi kuusi jopa seitsemän kerroksisiakin kivitaloja. Niissä availtiin siellä täällä ikkunoita ja ihmisten päitä pisti niistä esille. Ja Aslakin mieleen johtui niitä katsellessa törmäpääskysten pesät Lätäsenon multatörmissä; nekin ovat monissa eri kerroksissa. Kadut taasen muistuttivat syviä, äkkijyrkkäseinäisiä kuruja ja uomia. Se ero vain oli, että Lapin kuruissa ilma on puhdasta ja raikasta, mutta kaduilla tuntui senkin seitsemät hajut, löyhkät ja lemut. Bensiinin tuoksu ja tomu oli tuntuvin. Kävellessään keskikaupungille päin he tulivat suuren talon edustalle, jossa kaksi sotamiestä aseistettuina seisoi.

"Tämä talo on presidentin linna."

"Vai tässä se kuningas asuu."

"Ei kun presidentti, jolla on suurin valta tässä maassa."

"Lappalaiset sanovat häntä kuninkaaksi."

Sieltä he astelivat lyhyttä poikkikatua avoimelle torille, jonka joka puolella oli mahtavia rakennuksia ja keskellä muistopatsas.

"Tämä suuri, kellertävän värinen talo on Valtioneuvoston, jossa ministerit tekevät päätöksiään maan asioista. Siitä ikäänkuin haaraantuu näkymättömiä lankoja Suomen eri osiin ja ulkomaillekin, eikä löydy sitä paikkakuntaa, jonne hallituksen määräykset eivät yltäisi."

"Ja tuossa pohjoissivulla on Nikolainkirkko", tunsi Aslak. – "Isompi on tämän kaupungin herranhuone kuin Enontekiön. – Mutta mikä on tuo suuri rakennus torin länsipuolella?"

"Yliopisto. Jos sinulla olisi tarmoa lukea ylioppilaaksi, niin siellä saisit jatkaa papiksi, lääkäriksi, tuomariksi, lehtoriksi tai mikä virkaura sinua aina miellyttää. Olisipa se mukavaa, jos sinä kerran saarnata paukuttelisit lapinkielellä kotipitäjäläisillesi, tai parantelisit taudit ja kivut paremmin kuin Lapin noidat."

Tuttu oli Senaatintori sekä Jormalle että Aslakille kuvistakin.

He tarkastelivat Aleksanteri II:n patsasta, ja Jorma kertoili, miten hän oli nähnyt kuvia, joissa se aivan hukkui kukkaistulvaan. Sortovuosina, kun Bobrikoff, Suomi-syöjä, tahtoi venäläistyttää maamme, silloin suomalaiset mielenosoituksellisesti perustuslaillisuuden vakiinnuttajalle, Aleksanteri toiselle kantoivat kukkastervehdyksensä.

Aslak jäi katselemaan patsasta puolelta jos toiseltakin.

Pitäisikö sinulle selittää kaikki?

Tuossa on "laki"-ryhmä pääasiallisena sivukuvana. Lain vartijana on leijona. Aleksanteri II:n aikana alkoi maassamme perustuslaillinen hallitustapa. Siitä on kuvaannollisena merkkinä tuo ylevä ryhmä. Rauha vallitsi maassa hänen aikanaan, sitä kuvaa tuo toinen ryhmä. Tiede ja taide vaurastuivat: sitä kuvaavat nuo ryhmät.

Kaunis on tuo patsas kaikkineen. Senaatintorilta kävelivät he eduskuntatalon kautta Töölööseen ja katselivat siellä uhkeata, harmaasta graniitista tehtyä museotaloa, Kansallismuseota. Ja Töölönlahden yli näkyi toinen korkea torni, nimittäin Kallionkirkko.

Töölössä oli niin paljon uusia rakennuksia, että niitä kesti katsella useampia tunteja. Paluumatkalla poikkesivat he rautatientorille ja menivät sisälle Ateneumiin.

"Tässä rakennuksessa saat nähdä taidetta."

"Mitä?"

"Maalaus- ja kuvanveistotaidetta pääasiallisesti."

Jo porraskäytävissä oli hienoja taideteoksia. Mutta kun he nousivat toiseen kerrokseen, oli siellä muutamissa huoneissa niin paljon marmorisia, pronssisia ja graniittisia ihmisen päitä ja koko ihmisiä, että Aslakia olisi varmasti hämärässä peloittanut, hän olisi kuvitellut tulleensa maanalaisten valtakuntaan.

Yläkerrassa oli taulukokoelmia.

Monen huoneen seinät oli siellä verhottu kalleilla taidemaalauksilla. Siellä oli jos minkäaiheisia ja kokoisia tauluja. Ja Jorma ihmetteli, miten Aslak oli luonnostaan, ilman minkäänlaista maalauksellista harjoitusta, taiteen tuntija. Erittäinkin piti hän Gallen-Kallelan Aino-taulusta ja muista Kalevala-aiheisista maalauksista. Syvää mielenkiintoa herättivät hänessä myös raamatulliset ja Lapin aiheiset maalaukset.

Sen jälkeen vei Jorma toverinsa Kansallisteatterin edustalle näyttäen sitä ulkoapäin.

"Ei ole maassamme toista tällaista asemarakennusta kuin tämä Helsingin asematalo, tämä Eliel Saarisen taideluoma. Ameriikassa asti se tunnetaan ja sen omituinen rakennustyyli. Ulkoapäin katsoen se muistuttaa junan veturia."

"Mennäänpä sisälle!"

He astuivat sisälle suureen asemahalliin, jonka kattokin oli Aslakin mielestä ainakin yhtä korkealla kuin kirkossa.

Se oli ihmisiä tupaten täynnä. Toisia meni sen kautta asemasillalle, toisia tuli sieltä ulos. Jotkut punnituttivat matkatavaroitaan pakaasiin lähetettäväksi.

Aslak ja Jorma menivät siitä suureen ravintolahuoneeseen, joka myös oli melkein täynnä kansaa: toiset söivät, toiset joivat pyöreäin pöytäin ääressä. Ja ruoka näytti kiehuvan samassa huoneessa. Pojat joivat myös kahvit ja menivät suurelle asemasillalle.

Monta rinnakkaista raidetta tuli aivan pahki rakennukseen. Niillä seisoi pitkiä junia lähdössä maailmaan.

Ihmisiä tunki juniin ja niistä ulos.

"Jos me menisimme tuohon seinänpuoleiseen pitkään junaan, niin aamulla seitsemän aikana olisimme Jyväskylässä."

Suurten miesten muistopatsaat.

Jorma vei Aslakin puistokäytävälle, joka on Esplanaadin keskellä. Sen molemmilla sivuilla kasvoi jättiläiskokoisia hevoskastanjapuita, lehmuksia, jalavia ja tammia. Aukeamalla, kauniin kukkaisympyrän keskeltä kohosi korkea muistopatsas; sileäksi hiotulla graniittijalustalla seisoi pitkään takkiin puettu mies katse itäänpäin suunnattuna.

"Kenenkä muistopatsas tämä on?" kysyi Jorma, ikäänkuin ei olisi sitä tuntenut.

"Etkö luule minun tuntevan J.L. Runebergin hahmoa. Hänen runonsa ovat ehtineet Lappiinkin saakka."

"Niin, kun näit hänen kuvansa eilen Runebergin museossa Porvoossa."

"Osaan Vänriki Stoolin tarinat ulkoa ja voisin sinulle kertoa Hirvenhiihtäjät-nimisen kirjan pääsisällön", huomautti Aslak.

"Sittenhän sinä osaat Runebergin runoutta aika lailla."

Oopperakellarin soittolavalla satuttiin juuri soittamaan Porilaisten marssia. Sen tahdissa samoilijat kävelivät Lönnrotinkadulle ja kohtasivat sen varrella pienen puistikon keskellä toisen muistopatsaan. Aslak tunsi sen kohta.

"Terve Elias, entisen Paikkarin torpan poika, kaikkien Suomen opinhaluisten koululaisten ikuinen ihanne; terve muinainen partiolainen, joka kontti selässä ja muistikirja kädessä samoilit Pohjanmaata ja Karjalan kankaita! Suomen kansa on sinulle ikuisesti kiitollinen, että vaihdoit räätälin neulan ja sakset kirjoihin ja kokoilit Kalevalan ja Kantelettaren iki-ihanat runot. Pronssiinkin ikuistettuna istut kirjoittamassa syntyjä syviä, joita vanha Väinämöinen sinulle sanelee tai Kanteletar korea impi korvaasi kuiskailee. Lappalaisenkin sydän värähtää töitäsi muistellessa."

Eivät unohtaneet Suomen samoilijat käydä myöskin kansallistuntomme herättäjän, suomalaisuuden esitaistelijan, ajattelijan ja isänmaanystävän J.V. Snellmanin patsaalla, joka on pystytetty Suomen pankin, Säätytalon ja Valtionarkiston väliselle aukeamalle.

Vakavina, mieli täynnä pyhää kunnioitusta poistuivat pojat patsaan juurelta.

Tori- ja katuelämää.

Oli aamupäivä. He kävelivät rantalaituria suurten laivojen ohi, jotka juuri lastiaan purkivat. He seisattuivat hetkiseksi katsomaan kiireistä työtä, kun nostokurjet kohottivat laivojen uumenista valtavia tavarakääröjä, jotka sitten kärrättiin suojiin. Siinä oli laivoja monista eri maista: Ruotsista, Saksasta, Englannista, Ameriikasta ja joku Japanista asti. Aslak näki ensi kerran elämässään neekereitä ja kiinalaisia.

"Katso kuinka suuri laiva! Jos kotona kertoisin nähneeni noin mahtavan laivan, niin sanoisivat minua liioitteliaksi, sillä ei isäkään ole Alattiossa nähnyt noin suurta."

"On niitä suurempiakin."

Kauppatori oli täynnä tavaraa ja ihmisiä.

"Mitkä markkinat tänäpäivänä ovat, kun ihmisiä on noin sakonaan torilla."

"Tavallinen toriaika vaan. Riittäähän niitä helsinkiläisiä torillekin. Ostakaamme täältä vähän evästä laukkuihimme, kun huomenna lähdemme partioretkille meren saariin ja maaseudulle."

He kävelivät ensin kalanmyyjäin riviä pitkin. Aslak ei milloinkaan ollut nähnyt niin paljon erilaisia kaloja yht'aikaa; monta sataa metriä pitkiä pöytärivejä ja pöydillä kaloja, joita lihavat torimuijat myyskentelivät. Lohia, siikoja, turskia, sillejä, silakoita, lahnoja, ahvenia, säyneitä ja särkiä oli siellä tarjona. Toiset uivat vesisammioissa, toiset vielä hypähtelivät koreissa, mutta toiset olivat jo pilaantumisen rajoilla ja ovelat torikauppiaat pistivät niitä tuoreempien sekaan. Siellä oli suolattuakin kalaa monenlaista.

Jorma osti palasen Kemijoen lohta ja purkin Tammisaaren kilohailia ja sitten pojat siirtyivät lihakauppiaiden riveihin. "Onpa siihen teurastettu eläin poikineen", ihmetteli Jorma. "Yhdellä silmäyksellä näen kymmeniä lehmän ja sonnin ruhojen lisäksi vasikoita, lampaita ja kanoja. Ei luulisi lihaa muualla olevankaan."

Aslak ehti ostaa palasen palvattua poronpaistia ja leipäkauppiaalta ranskanleivän, kun kiiltävänappinen poliisi alkoi hosua käsillään ja kuulutti: "Kello on jo kaksitoista."

Se oli kuin taikasana. Tuossa tuokiossa olivat tavarat laatikoissa, pöydät purettu osiin ja kaikki kärryillä. Eikä kulunut kymmentä minuuttia, kun tori oli aivan tyhjä ja sitä alettiin pestä vesisuihkulla. Silloin vasta Aslak huomasi, että torin pohja oli tehty hakatuista kivistä.

Pohjois Esplanaadilla tuli heitä vastaan virtanaan ihmisiä: nuoria neitosia silkkisukissa ja puolikengissä sipsutellen. Niillä oli yllään puku harvasta kankaasta kuin sääskiharso ja päässä töyhdöin koristeltu hattu. Tuli vastaan nuoria herroja valkolakkeineen. Aslak tunsi ne ylioppilaiksi. Muutamaan kadun kulmaan oli seisahtunut paljon kansaa. Edeltäpäin kuului tutun Porilaisten marssin säveleitä. Soittokunta kiiltävine messinkitorvineen edellä ja perässä sotilaita suorissa riveissä.

"Se on vahtiparaati", tiesi Jorma.

Mutta Aslakille jäi vallan hämäräksi, mikä tehtävä sillä oli.

Seuraavassa kulmassa säikähti Aslak kamalasti. Mäkeä alas lasketti jono autoja, joissa oli kiiltäviä koneita ja torvilla tuutasivat: "Tuuu-tuuu-tuuuuuu..." Ja ihmiset juoksivat kuin mielettömät pois keskikadulta.

"Onko nyt syttynyt sota?"

"Se on vaan palokunta. Jossakin on syttynyt tulipalo ja palokunta rientää sitä sammuttamaan ja pelastamaan ihmisiä ja omaisuutta. Näkisit, miten ketterästi palokuntalaiset kiipeilevät korkeammillekin katoille, kuinka rohkeasti ne rynnistävät sisälle palavaan rakennukseen pelastaakseen sinne pyörtyneen ihmisen tai suihkuttaakseen vettä tulen torjumiseksi."

"Suuremmoista, suuremmoista on täällä kaikki. Kun meidän kodassamme toissa kesänä syttyi tulipalo sammutin minä sen isän kanssa kahden."

Iltapäivällä tekivät he vielä toisen partioretken Helsingin 'keuhkoihin', eli puistoihin, jotka puhdistavat ilmaa. He kävivät Kaivopuistossa, Tähtitornin mäellä kuuluisan Haaksirikkoisten patsaan luona, Vanhankirkon puistossa ja Kaisaniemessä. Kauan seisoivat he Kaisaniemen lammikon luona katsellen pitkäkaulaisia joutsenia ja lyllerömäisiä ankkoja, jotka ihmisiltä vehnäleivän palasia kerjäilivät.

Kun he iltahämärissä Kappelin luona olivat kuunnelleet torvisoittoa, palasivat he hyvin väsyneinä asuntoonsa.

"Katsohan, kuinka kauniita tavaroita tuossakin on!"

Muutaman ikkunan läpi kimmelteli kulta- ja hopeaesineitä: kannuja, kauhoja, lusikoita ja rannerenkaita; toisesta loisti koreita naisten pukuja, niin hienoja ja nauhoin, helmin ja pitsein koristeltuja, että silmä ei ollut niistä erota; kolmannessa oli kenkiä – ei lappalaisten paulakenkiä, kallokkaita ja nutukkaita, vaan kiiltonahkaisia, kullan ja hopeanvärisiä ja niin kapeakantaisia, että Aslak ei uskonut niillä voivan kävelläkään.

"Missä noita kultaisia kenkiä käytetään?" tiedusteli hän Jormalta.

"Ei ole kaikki kultaa mikä kiiltää. – Ei niitä ainakaan Lapin soilla voi käyttää."

Lisäksi hän näki suuren autokaupan valtavine mainoskilpineen, suuria sekatavarakauppoja, joiden ikkunoista appelsiinit, omenat, banaanit, taatelit ja luumut ohikulkijaa sisälle houkuttelivat.

Ja Aslakin suuhun tuli vesi niitä katsellessa, vaikkakaan hän ei monesti ollut niitä maistellut – jonkin verran vain Jykeän vuonon markkinoilla ollessaan.

"Olisipa se suussa, mikä on silmässä, niin hätäkös olisi elää."

"Muista veljeni, että 'suu saattaa suden ritahan, kieli kärpän killerihin'. Jos lähtisimme ostamaan makeisia joka kaupasta niin pian olisivat rahamme kaikki ja me kotamikkoina killisteleisimme näillä kivisillä kaduilla. Eivät ole hedelmät partiolaisia varten. Meille välttää kuiva ruisleipä, kala ja maito sekä metsien marjat. Pitäköön kaupunki herkkunsa."

Eikä Jorma lähtenyt hedelmiä ostamaan vaikka Aslak kehoitti.

He seisahtuivat jälleen suuren kellokaupan kohdalle. Ikkunan läpi loisti kultaisia ja hopeaisia taskukelloja, seinäkelloja ja korkeita kaappikelloja. Kielloista huolimatta meni Aslak sisälle pelkän uteliaisuuden vetämänä ja Jorman täytyi mennä perässä.

Valtavan suuri huone oli täynnä kelloja, niin täynnä, että niitä ei luullut enää muualla olevankaan. Seinät oli heilurikelloilla vallan vuorattu, pöydät oli taskukelloilla katettu ja näkyi niitä olevan vielä toisissakin huoneissa. Siellä kävi semmoinen tissutus ja tassutus, niksutus ja naksutus sekä tunnin täyttyessä surina ja sirinä, pimpatus ja pompatus, että korvat sen jälkeen tilliä huusivat.

Haikein mielin Aslak ajatteli, että jos olisi kylliksi rahaa, niin kultakellon itselleni ostaisin ja toisen isälleni. Kelpaisi sitten talvimarkkinain aikana näytellä sitä Pieran Nilpalle ja Peuravuopion Maritalle. – Aslak seisoi myymälän pöydän luona kauan katsellen tavaroita ja läksi sitten pois ostamatta mitään.

"Mitä sinä niitä kelloja käyt katselemassa, kun et kuitenkaan osta?" torui Jorma.

"Eihän niistä silmä ota osaa."

Suurista kahviloista kuului soittoa ja astioiden kalinaa. Aslakin olisi tehnyt mieli niihinkin kurkistamaan, mutta Jorma esti sen.

Samoilijat katselevat entisajan elämää.

"Ovatko helsinkiläiset niin hienoja, että niitä pitää oikein lasikaapissa kuljetella", lausui leikillään Aslak Vanhan ylioppilastalon kohdalla, johon eri suunnilta tuli raitiotievaunuja.

"Nuohan ovat tavallisia ja halvimpia kulkuvälineitä suurkaupungeissa. Jos sinulla olisi matka tästä Töölön kaupunginosaan tai Lapinlahteen tahi Kaivopuistoon taikka Kallioon, niin valitset vain oikean linjan ja asetut vaunuun, se viepi sinut perille markan maksusta. Sen sijaan saisit autokyydistä maksaa jopa kymmenen markkaa. Ei raitiovaunu ole rikkaiden ajopeli, niinkuin luulet, sen näet, kun tässä katselet ketä niihin menee."

Raitiovaunu pysähtyi heidän eteensä. Siitä purkautui ulos ihmisiä ja toisia meni sisään. Jorma pyysi Aslakia mukaan ja he menivät yhdessä vaunun penkille. Aslak ei tiennyt minne vaunu lähti hyristämään.

Ihmiset istuivat vaiti kuin kirkossa ja näyttivät nauttivan matkasta, kun näkymätön voima vei vaunua huimaa vauhtia eteenpäin. Aslakin mieleen tuli ajatus, että jos vaunu törmäisi toista vaunua vastaan, niin hienoksi menisivät suuret lasit ja huonosti taitaisi käydä ihmisillekin. Aslak säikähti, kun vaunun etuosassa torvi törähdytti: "tuuu, tuuu, tuuu uuu".

"Mikä hätä siellä nyt on?" kysyi Aslak.

"Siellä on vain joku ihminen tai auto edessä."

Vaunu sivuutti Kansallismuseon ja Töölön sokeritehtaan. Jorma näytti ne toverilleen. Talorivit harvenivat ja muuttuivat huvila-asutuksiksi. Ikkunasta näkyi jo kalliota ja metsää. Viimein vaunu pysähtyi laiturille, josta erkani suuri tie merenrantaan. Jorma ja Aslak astuivat alas ja muiden mukana kävelivät sillan yli saarelle.

"Mikä paikka tämä on?"

"Seurasaari."

Aslakia hytkähdytti, kun komean ravintolan takana oli vanha, vuoraamaton tuohikattoinen talorähjä, semmoinen minkä hän oli nähnyt Kota-Lapin rajoilla. Ja kummastus vielä suureni, kun he astuivat savupirttiin, jossa uunista kumpuava savu kohosi laipioon ja sieltä katossa olevaa reikää myöten ulos.

"Tämähän on savuinen kuin kota. Kuka tässä asuu?" kysyi Aslak.

"Älä puhu niin kovaa, ettet paljastaisi tietämättömyyttäsi. Tämähän on museo, Seurasaaren ulkomuseon 'Niemelän torppa', joka on aikoinaan muutettu tänne Sisä-Suomesta. Tämmöisessä pirtissä suomalaiset muinoin asuivat ja tällä tavalla huoneensa sisustivat."

Aslak tarkasteli muiden mukana pitkää, valkoiseksi pestyä, maalaamatonta pöytää, penkkejä ja lattiaa, tutkiskeli puutuoppeja, maitopyttyjä, pahkakuppeja ja kauhoja, katseli vanhaa suusta ladattavaa pyssyä, lahnaverkkoja ja rysiä. Talossa oli nuottakin, mutta se oli uluilla kuivamassa. Sen jälkeen katselivat he suurta kirkkovenettä ja pientä vanhaa kirkkoa, joka on myöskin tuotu sinne maaseudulta.

Aslakia huvitti puinen vaivaisukko, joka käsi ojossa seisoi kirkon edustalla almuja pyytämässä. Mutta kun pojat tirkistelivät sen sisälle siitä aukosta, josta almu pudotetaan näkivät he siellä viisi linnunpoikaa suut auki odottamassa ruokaa. Paarmalintu oli näet tehnyt pesänsä ukon vatsaan.

Samoilijat kävelivät sitten saaren siistejä teitä, jotka luikertelivat havumetsien sisällä rantaa seuraten. Sinne oli tullut paljon kaupunkilaisia lomahetkiään viettämään. Toiset makailivat riippumatoissa, toiset nukkuivat nurmella, mutta pienet lapset leikkivät rannan hiekalla nauttien raikkaasta merituulesta.

"Olisi jäänyt paljon näkemättä, jos emme olisi tänne tulleet", sanoi Aslak paluumatkalla.

"Museot ovat sangen hyödyllisiä laitoksia. Niissä voimme muutamissa hetkissä seurata kehitystä entisajoilta nykypäiviin. Mehän olemme myöskin näillä matkoillamme seuranneet kehitysasteita. Siellä sinun kotiseudullasi näimme elämän yksinkertaisimpana, semmoisena kuin se on täällä etelässä ollut tuhansia vuosia sitten. Mutta aste asteelta olemme nähneet elintapojen ja elämän vaatimusten muuttuvan ja elämän tulevan rikkaammaksi ja monipuolisemmaksi. Täällä pääkaupungin seuduilla on se saavuttanut korkeimman kehityksen."

Eläimiä ihmettelemässä.

"Onko tämä Noakin arkki, kun täällä on näin hirveän paljon eläimiä, kaikenkarvaisia ja -kokoisia?" kysyi Aslak, kun he astuivat eläintieteelliseen museoon.

"Muistat kai, että Noakin arkki asettui kerran Araratin vuorelle ja sinne se lienee lahonnutkin, vaikka oli tervattu sisältä ja päältä; muistat kai myös, että eläimet pääsivät vapauteensa. Tämä on museo, – johon yliopisto on kerännyt ja täyttänyt maailman eri osista tuotuja eläimiä opiksi ja huviksi ihmisille. Ja jos nyt olisi sunnuntai, näkisimme täällä joukoittain kansaa ihmettelemässä eläinkunnan moninaisuutta ja luomakunnan suuruutta. Kirpusta elehvanttiin ja gorillaan saakka on täällä yksilöitä, tosin vain kuin niiden muumioita, mutta ulkonäöltään jokseenkin elävien näköisiä."

"Mykkänä seisoo ihminen tämän monimuotoisen eläinkunnan edessä. Tekisi mieli kysyä, miksi Luoja on luonut eläimet niin erilaisiksi?"

"Matkoillamme olemme nähneet jo paljon erilaisia eläimiä oikeassa ympäristössään. Kukin eläin on mukautunut elämään omassa ympäristössään. Täällä on maaeläimiä ja merien, järvien ja jokien asukkaita, arojen ja erämaiden, tasankojen ja vuoristojen eläimiä. Niitä on tänne sullottu kuin yhteen kasaan, mutta meidän täytyy muistaa, että me saamme eri eläimistä valjun kuvan, kun emme samalla näe sitä luontoa, jossa ne asuvat."

"Siinähän seisoo Afrikan kirahvi kuin mikäkin nälkäkurki. Sillä kai ruoka kauan maistuu makealta, kun on noin pitkä kaula ja on sen jaloissakin mittaa. Niinhän se on kuin sahurin renkku", ilveili Aslak.

"On sillä ruumistakin. Se katselee tätä maailmaa kuusi metriä korkealta."

"Jos kirahvi olisi opetettu ratsuhevoseksi, niin eipä taitaisi tavallisella taipaleella ruveta kahvia haluttamaan, niinkuin ennen mustalaisella huonolla konilla ajaessaan."

"On sillä jo ratsastettukin. Eräs neekeripoika on sillä kerran ratsastanut, mutta tuskin toista kertaa yrittää."

"Miten siinä kävi?"

"Se tapahtui Englannin Itä-Afrikassa. Siellä muutamien Massai-nimiseen heimoon kuuluvien poikain aivoissa kehittyi ajatus päästä kirahvin selkään, että kerran saisi oikein nopeata kyytiä ratsastaa savannin yli. Mutta arkojen eläinten selkään pääseminen ei ollut helppo tehtävä. Pojilla oli kuitenkin aikaa ja kärsivällisyyttä odottaa eläinten juontipaikalla kirahveja. He asettuivat akaasia pensaiden latvoihin vahtiin aivan lähteen reunalle. Odotus oli pojista jännittävää, sillä vesipaikalla kävi usein ei ainoastaan antilooppeja ja kirahveja, vaan myöskin jalopeuroja ja panttereita. Eikä kukaan ollut varma, mikä niistä ensin tulee.

"Kauan odottivat pojat turhaan epämukavissa piilopaikoissaan. Heidän allaan lähteen reunalla kävi paljon seeproja, kvaggoja, antilooppeja ja apinoita, mutta vasta iltahämärissä lähestyi lähdettä yksinäinen kirahvi. Se oli nähtävästi joukon johtaja, joka oli tiedustelumatkalla. Varovin askelin ja usein seisahtuen tuli se vesipaikalle. Ja kun ei mitään vaaraa näkynyt olevan pelättävissä, levitti eläin pitkät eturaajansa haralleen ja joi pitkin siemauksin. Juuri sitä hetkeä olivat pojat odottaneet. Ja kun eräs heistä oli aivan eläimen selän kohdalla, pudottautui hän selkään ja kietaisi köyden nopeasti eläimen kaulan ympäri. Kirahvi päästi omituisen äänen, hypähti ensin taapäin, niinkuin sen tapana on nousta ylös juoma-asennostaan ja alkoi nelistää savannin halki puihin jääneiden poikien huutaessa ihastuksesta.

"Se oli menoa. Kaula suorana, ja pitkin harppauksin eteni kirahvi ja musta ratsastaja, jota eläin luuli vähintäin pantteriksi keikkui selässä kuin mikäkin lisäke.

"Pitkäkoipinen ratsu hyökkäsi suureen kirahvilaumaan ja säikäytti sen peräti. Maa tömisi ja vesakko ruski kun lauma rynnisti eteenpäin kieli pitkällä ja huohottaen. Neekeripoika ensin nautti hurjasta menosta, mutta kun lauma eteni kauas hänen kotiseuduiltaan, katui hän katkerasti, että oli koko leikkiin ryhtynyt. Pudottautuako maahan vai tarttua puiden oksiin, tai odottaa eläinten väsymistä, siinä näyttivät olevan kaikki pelastumisen mahdollisuudet. Mutta maahan pudottautuminen laukkaavan kirahvin selästä on melkein sama kuin hyppääminen kiitävästä junasta ja akaasiapensaisiin tarttuminen näytti yhtä mahdottomalta. Ei siis muuta keinoa kuin antaa mennä. Pakenevaan laumaan yhtyi seeproja, antilooppeja ja elehvantteja, jotka savannien asukkaat kai luulivat aropalon syttyneen. Tuli joki vastaan. Suoraapäätä syöksyi lauma veteen ratsukirahvi lauman keskellä. Pian olivat eläimet kaulaa myöten vedessä. Sitä hetkeä käytti neekeripoika hyväkseen hypäten virtaan. Mutta sekin oli vaarallista, vaikka hän, kuten neekeripojat yleensä, oli hyvä uimaan. Hänet olivat uivat eläimet painaa veden alle.

"Seuraavana päivänä palasi rohkea massai-poika ehein nahoin kotiinsa varoittaen kaikkia lähtemästä kirahvin selkään."

"Ohoh! kun norsu seisoo siinä mahtavana. Korvatkin ovat vasikannahkan kokoiset, syöksyhampaat ainakin metrin mittaiset ja kärsä juurelta hirren vahvuinen. Entäpä nuo töppöjalat ja karvaton vahva nahka. Ihmeellinen sillä on ruumiinrakenne. Ei taitaisi elää Lapin jäkäläkankailla", arveli Aslak.

"Tämä elää niinkuin muistat, Afrikassa, mutta Intiassa on oma elehvanttinsa, jota voidaan kesyttää ratsu- ja vetojuhdaksi. Nämä afrikkalaiset ovat villejä hurjimuksia. Moni alkuasukas on saanut kuolettavan iskun sen vahvasta kärsästä tai sotkeutunut norsulauman tallattavaksi."

"Ja tuossahan on sarvikuono ja tuossa itse virtahepo. Oletpa sinä oikea köntikäs. Montako neekerien venettä olet siellä Kongojoella ilmaan turvallasi työntänyt", huudahti Aslak, jota näytti virtahevonen enemmän kiinnostavan.

"Minä tunnen kaksi suomalaistakin, jotka joutuivat virtahevon kanssa seikkailuun."

"Missä."

"Belgian Kongossa. Sinne pestattiin belgialaisten palvelukseen ennen suomalaisiakin. Niinpä kotikaupungistanikin joutui sinne takavuosina kaksi poikaa laivamiehiksi. He asuivat silloin, kun eivät olleet jokilaivallaan, aivan joen äyräällä puutarhan keskelle rakennetussa majassa. Eräänä yönä – yöt ovat päiväntasaajan maissa pilkkopimeät – kuulivat he eteisestä kovaa töminää. Ja samassa eteisen ja majan välinen ovi rasahti auki. Toinen pojista sytytti tulen. Ja mitä hän näki? Virtahevon pää täytti oviaukon ja eläin kaikin voimin rynnisti ahtaasta oviaukosta sisään niin, että koko huone tärisi kuin ankarassa maanjäristyksessä. Pahasti säikähtyneet pojat eivät aluksi tienneet mitä tehdä. Kun eläin näytti pyrkivän yhä kiihkeämmin sisälle, otti toinen rautapuntarin ja aikoi sillä lyödä eläintä, mutta toinen ehti ottaa kiväärin seinältä ja ampui kuulan keskelle otsaa. Virtahepo lysähti ovelle eikä enää jalkojaankaan heilauttanut.

"Virtahevot nousevat öiseen aikaan joesta rannalle syömään ja jos on puutarha lähellä, sotkevat ne sen pahasti. Mainittu viitahepokin oli tullut maistelemaan ihmisten herkkuja ja jostain syystä alkanut tutkia, miltä tuntuisi levätä ihmisten suojissa. Sentähden se joutui epämieluiselle vierailulle poikien majaan.

"Seuraavana aamuna oli siinä neekerikylässä juhla. Neekerit kilvan leikkelivät suuria kimpaleita virtahevon pintaihraa, räydyttelivät sen padoissaan ja keittivät rasvapuuroa. Ja pian loistivat neekerien mustat naamat, varsinkin lasten, niinkuin Naantalin aurinko."

"Siinähän on itse eläintenkuningas, Hänen Majesteettinsa leijona. Kovin vihaisilta näyttävät silmäsi, vaikka alkuperäiset on vaihdettu värjättyihin lasisilmiin. Jos olisit elävänä, niin enpä taitaisi seisoa näin lähellä, sillä kovin ovat terävät kissankyntesi, kovin suuret torahampaasi ja voimakkaan näköinen vartalosi. En totisesti haluaisi sinua vieraaksi porokarjaani."

"Poro suussa se hyppäisi aidan yli", mainitsi Jorma.

"Ja siinä seisoo herra gorilla ja tuolla rouva simpanssi. Mitä Kongon ja Guinean rannikkometsiin kuuluu?"

"Kauan ovat tainneet jo olla sieltä pois", arveli Jorma.

"Eiväthän nuo näytä ihmisen näköisiltä, vaikka sanotaan ihmisenmuotoisiksi apinoiksi. Milloin ihmisellä on ollut karvapeite kuin koiralla, koska ihmisellä ovat olleet takaraajoissakin kädet, koska on kävellyt köyryssä, koska sillä on ollut torahampaat kuin petoeläimellä ja noin ruma naama. En minä ainakaan tahtoisi olla apinan sukulainen."

"Mutta simpanssille ja gorillalle voit opettaa ihmisen tapoja: syömään veitsellä ja haarukalla, juomaan kahvia kupista, tervehtimään lakkia nostaen ja paljon muuta. Ja onhan sillä ruumiinrakennuksessakin paljon ihmistä muistuttavaa. Jos simpanssi puettaisiin peskiin ja neljäntuulen lakkiin sekä koipikenkiin ja vietäisiin Lappiin, niin moni siellä ensinäkemältä erehtyisi, moni taitaisi tervehtiä kuin ihmistä."

"Paholaiseksi lappalaiset sitä luulisivat ja varmaankin juoksisivat pakoon", selitti Jorma.

"Hyi, hyi sinua hyena, joka Pohjois-Afrikassa olet arabialaisten hautoja kaivellut ja ruumiita syönyt. Nyt seisot siinä koreasti ihmiskatseiden maalitauluna – samoin kuin tuo ilkeä krokotiili, – joka on varmaan tuotu tänne Niilin latvoilta."

"Pikemminkin Kongojoelta", oikaisi Jorma. "Vaikka onhan niitä krokotiilejä melkein kaikissa Afrikan joissa."

"Montakohan ihmistä lienee tuokin syönyt?"

"Hirviö se on varsinkin vedessä, mutta maalla kuuluu sen kanssa aseetonkin tulevan toimeen kun osaa väistellä sen hyökkäyksiä. Ja yleensä se on maalla arka. Niilin ylisen juoksun varsilla kuuluu niitä olevan joen rannalla paikoin niinkuin tukkeja meidän pohjoisten jokiemme rannoilla, mutta kun ne näkevät ihmisen, syöksyvät ne virtaan niin, että joen pohjasta poreet nousevat."

"Ei olisi kuitenkaan hyvä mennä uimaan semmoiseen jokeen. – Kyllä minä olen iloinen, että noita hirviöitä ei ole Suomen vesissä."

"Mikähän eläin tuo on?" kysyi Jorma.

"Luuletko minua lapseksi, joka ei muka tuntisi tiikeriä, Intian viidakkojen asukasta. Niinhän se on kuin iso kissa. Eipä liene leikki joutua sen kynsiin. Harva lienee niistä pelastunut, jotka se on suuhunsa napannut."

"On ainakin eräs englantilainen pelastunut, jonka tiikeri koppasi suuhunsa kuin hiiren. Mies säilytti kylmäverisyytensä ja ampui pistoolillaan luodin tiikerin otsaan."

"Täällä näet toisia Intian suuria nisäkkäitä, kuten tapiirin, orangutanin, hulmaanin eli pyhän apinan ja lisäksi Keski-Aasian ja Pohjois-Aasian eläimiä. Tuossa on tiibettiläinen jakihärkä, tuossa Marko Polon lammas ja tuossa villisika. Paljon, hyvin paljon on Aasia kehittänyt suuria eläimiä, joista vain muutamia on saatu tänne näytteeksi."

"Tuossahan on Austraalian kenkuru. Sen eläimen kanssa minä en ainakaan lähtisi kilpajuoksuun. Kovin on sillä pitkät takajalat ja vahva häntä, mutta etujalat ovat kuin pienet kädet."

"Näetkö tuota pussia vatsan alla, jossa se poikasiaan kantaa."

"Onkohan se luonteeltaan vihainen eläin", kysyi Aslak.

"Eipä juuri. Äärimmäisessä hädässä karkaa se kuitenkin metsästäjän päälle, kietoo etukäpälänsä kaulan ympäri ja raapii takajalkojen pitkillä kynsillä vihollisen vatsan auki. Se on sitäkin helpompi tehtävä, kun alkuasukkailla ei ole vaatteita. Mutta onpa alkuasukkailla siihen parannuskeino. He työntävät suolet takaisin vatsaan, kaivavat maahan kolon, johon sovittavat vatsan ja siinä makaavat niinkauan kuin paranevat tai kuolevat."

"Useimmiten taitavat kuitenkin kuolla."

"Täällä näkyy olevan toinenkin mainio menijä Austraaliasta. Se on eemu eli Austraalian strutsi. Se ei kuitenkaan vedä vertoja Afrikan strutsille, joka tuolla seisoa kojottaa."

"Mutta mikä on tuo jalopeuraa muistuttava petoeläin?"

"Siellä näkyy olevan Amerikan mantereen petoeläimiä: puuma, jaguaari ja harmaakarhu, joista viimemainittu on Kanadan metsien kauhuna. Eikä ole hauskaa joutua jaguarin ja puumankaan kynsiin. Olet kai lukenut intiaanikertomuksissa biisonihäristä, jotka ennen preerioilla kulkivat niin suurina laumoina, että seisattivat junia."

"On siinä sonnijukuria kerrakseen, mutta tuo toinen on vielä isompi."

"Se on visentti eli eurooppalainen biisoni. Täällä näet taas Etelä-Amerikan laamaeläimiä: muurahaiskarhun, vyötiäisen, laiskiaisen ja apinoita. Mutta enemmän taitavat sinua huvittaa nämä eurooppalaiset eläimet."

Astuessaan poron luo Aslakia rupesi makeasti naurattamaan.

"Voi poroparka, kun olet kurjan näköinen. Olet sitä paitsi joutunut huonoon seuraan. Tuossa vähän matkan päässä ovat pahimmat vihollisesi susi, ahma, ilves ja karhu. Tuolla näkyy maakotkakin, joka sinua vasikkana hätyytteli. – Toista oli sinun ravata vapaana tuntureilla!"

"Siinä nyt näet, että oikeassa ympäristössään eläin näyttää uljaimmalta."

"Entäpä hirviperhe!" huudahti Aslak.

"Paljonhan täällä on nähtävää, niin paljon, että yhdessä päivässä ei ehdi kuin osaan tutustua. Mutta kun meillä on kiire, katselemme näin yleissilmäyksin."

"Sopuli!" huudahti Aslak. – "Etpä nyt nousekaan takajaloillesi tirskumaan ihmisen nähdessäsi. Onhan siinä kaapissa hiiriä ja myyriä jos minkänäköisiä."

Lintuosastolla oli Aslakille paljon tuttuja lajeja. Jorma tunsi jo melkein kaikki Suomen linnut. Aslak puhutteli niitä kuin vanhoja tuttujaan.

"Kiiruna, sinä uskollisin tunturien asukas olet joutunut tänne lasikaappiin, ja pulmunenkin, jolla joka kevät on sinne Lappiin niin ikävä, että ei malta aina kevättäkään odottaa ja tunturikurmitsa, jonka munia viimekesänä niin ahkerasti haimme ja kellolintu eli sinirintasatakieli, joka meille koivuvyöhykkeellä niin ihanasti lauleli. Paljon on täällä lintuosastollakin nähtävää: kotkia, haukkoja, pöllöjä, kanalintuja, varpuslintuja, kahlaajia ja vesilintuja joka lajia, mitä maassamme elää tai on käynyt."

"Entäpä kalojen, matelijain ja luurangottomien osastot. Niissä olisi meille tutkimista vaikka vuosiksi. Minä ylioppilastutkinnon suoritettuani aionkin tulla tänne Helsingin yliopistoon lukemaan luonnontieteitä."

Korkeasaaren vangit.

He kävelivät kahden Kauppatorilta Katajannokan kanavan reunaa Pohjoissatamaan. Siinä oli kaksi ihmisjonoa odottamassa laivaa.

"Minne nuo ihmiset pyrkivät?" kysyi Aslak.

"Meren saareen."

Jorman piti vastata, että ne menevät Korkeasaareen, mutta huomasi viime hetkessä, että tässä oli mukava tilaisuus tehdä viatonta pilaa Aslakin kustannuksella.

"Emmekö lähde mukaan?" esitti Aslak.

"Mielelläni siihen suostun, vilpoinen meren henki virkistää näin kuumalla."

Samoilijat menivät laivaan muiden mukana. Ja kun päästiin saaren laituriin, opasti Jorma toverinsa jääkarhun häkille päin.

"Tämän saaren rannikolla kuuluu asuvan jääkarhuja", sanoi Jorma.

"Taitaa asua mursujakin ja muita Jäämeren eläimiä", lisäsi Aslak lyöden leikiksi toverinsa puheen.

"Tuossa kallioluolassa ne kuuluvat käyvän levähtämässä. Mutta emme taida uskaltaa ilman aseita mennä niitä katsomaan. Hiivitään varovaisesti."

"Älä höpise joutavia", sanoi Aslak ja juoksi jääkarhun häkin kallioseinustalle ja kurkisti sen yli.

Jormaa nauratti, kun Aslak hätkähtäen perääntyi pari askelta. Mutta samassa tuli siihen eläinten vartija ja sanoi: "Pelkääkö nuorimies häkissä olevia jääkarhuja?"

"Mikä saari tämä on?"

"Korkeasaari."

Aslak muisti lukeneensa jostakin kirjasta, että Helsingin lähellä meressä on pienoinen kalliosaari, jossa on paljon villieläimiä hoidettavana. Ja kun Jorma tuli häkille, mainitsi Aslak hyvin tietoviisaana.

"Täällä Korkeasaaressa on maakarhujakin."

Kaksi kellertävän valkoista jääkarhua istui sileällä kalliolla ja nyökytteli päätään kuin ihmetellen tämän maailman menoa. Toisinaan syöksyivät ne mereen, sukelsivat ja nousivat uudestaan kalliolle.

"Vankeja, ihmisten vankeja ovat nämä vapaan Jäämeren asukkaat!" huudahti Aslak. "Rautaristikkojen raoista voitte nyt katsella maailmaa ja ihmistä, joka on teidät vanginnut. En ihmettele, jos mielenne välistä kuohahtaa, jos se ryhtyy kapinoimaan vangitsijoita vastaan. Vapaaksi teidät emonne synnytti jäälakeudella tai aaltoilevan meren rannalla, vapaina olitte rannattomalta näyttävän lakeuden keskellä, kunnes ihminen teidät vangitsi", intoili Aslak, jota itseäänkin vapauden henki kannusti.

"Elähän liikaa innostu. Minä luulen, että nämä jääkarhut ovat syntyneet Hampurin eläintarhassa."

Aslak ja Jorma siirtyivät sitten maakarhujen häkille. Kolme hallavata, tiheävillaista nallea käydä tallusteli häkissä pistäen käpälänsä milloin minkin häkinristikon raosta ja ihmiset antoivat niille almujaan: lapset makeisia, joita ne ottivat sormihaaroihin, neitoset leivoksia, ranskanleipää ja hedelmiä.

"Kerjäläisiä, ettekö häpeä kerjätä ihmisen armopaloja! Ettekö muista enää vapauttanne suuressa kiveliössä, kun saitte mennä minne halusitte, saitte valita ruokanne ja makuupaikkanne ja ihminen oli teille vain kaukainen kammottava olio, jonka seuraa kartoitte kuin tulipaloa. Nyt ovat ihmiset aina ympärillänne ja katselevat teitä kuin ihme-eläimiä. Älkää nuolko kuin koirat sen kättä, joka teitä ruoskii."

Sen jälkeen siirtyivät samoilijat ketun luolan luo.

"No Mikko, miten nyt on asiasi, kun katsella killistelet ristikkojen takaa. Eikö viekkautesi riittänyt ihmisen viekkautta voittamaan, kun olet joutunut kiikkiin? Tulitko liian rohkeaksi varastellessasi ihmisten kanoja vai kova kohtaloko sinun vapautesi tuhosi?"

Ja kettu näytti häpeävän omaa tyhmyyttään, koska se meni kivilouhuunsa, kiertyi siellä kerälle ja nukkui silmät raollaan ja kuono hännän päälle asetettuna.

Seuraavassa häkissä susi kierteli hyvin levottoman näköisenä, nosteli ylähuultaan niin, että valkeat torahampaat paljastuivat, jos ihmiset liian lähelle tulivat. Näytti siltä, että se olisi voinut hyökätä ihmisjoukon kimppuun, jos olisi vapauteen päässyt. Toisinaan purasi se häkin rautaa niin, että hampaat karskahtivat.

"Oikein, oikein!" huudahti Aslak, "et ole alistunut ihmisen armoille, vielä elää sinussa voimakkaana vapauden kaipuu. Tunturille, lumilakeisille tuntureille sinä ikävöit! Missä talvella rajut tuulet lunta tupruttavat ja kesällä keskiyön aurinko maisemia maalailee. Missä näkyy vain taivasta ja alastomia tuntureita, siellä sinä synnyit ja sinne varmaan haluaisit. En ole enää vihainen siitäkään, jos porokarjaamme välistä veroitit. Lappalainen ei ole sudelle pahoillaan siitä, jos se jonkun poron kaataa, sillä se parantaa poro-onnea. Hän on sudelle vain silloin vihoissaan, jos se kovin paljon tappaa yhdellä kertaa."

"Tulehan katsomaan ilvestä!"

Häkistä, minkä peräpuolelle oli kivistä kyhätty luola, kiilui kaksi säkenöivää silmää ja näkyi suuri kissamainen naama. Kun erään neidin koira tuli ilveksen mielestä liian lähelle, hyökkäsi se ristikkoa vasten sähisten: "Tsiii, tsii."

"Ilveksellä on myöskin vielä vanha luonto. Se ei ole vapaaehtoisesti alistunut ihmisen pillin mukaan tanssimaan."

Apinain asunnon edessä oli vilkasta liikettä. Väkijoukko oli kerääntynyt nauramaan, kun muudan marakatti teki temppuja ja sai palkakseen omenoita. Paljon oli kansaa myöskin kameelia ja zebuhärkää katsomassa, mutta hirvet ja kuusipeurat saivat miltei häritsemättä syödä rouskutella heinäannoksiaan.

"Onkohan siinä sama hirvi, joka teki meille Päijänteellä kolttosen?"

"Ei ole. Näethän sen sarvistakin", sanoi Jorma.

"Vangittu ja kaikin puolin taltutettu on hirvikin. Ei voi enää juosta pää ylpeästi koholla ja sarvet kruununa niinkuin vapaudessa ollessaan."

Kauempana saarella oli suuria rautalankaverkosta tehtyjä häkkejä. Niissä elätettiin erilaisia lintuja. Eräässä istui suuri metso tyhmän näköisenä, toisessa teeripari. Ei pyörinyt lyyrapyrstöteerelläkään pää niinkuin vapaana ollessa. Vankeus oli masentanut mielen. Vähän kauempana, suurien puiden ympärille laitetussa häkissä istui huuhkaja.

"Mitäpä mietit noin viisaan näköisenä. Ajatteletko kiveliön kalliokurua, jossa synnyit tai lihavaa jänispaistia, jonka siellä helposti itsellesi hankit. Ei tarvinnut muuta kuin lentää lahnustella hämärissä jokivarren heinäisille kedoille ja iskeä kyntensä saaliiseensa. Monen jäniksen ja metson selkään olet tainnut tarttua koukkuisilla kynsilläsi, monen pääkallon olet tainnut koputella koukkuisella nokallasi. Nyt elät ihmisten armopaloista", – puhui sille Aslak kuin vanhalle tuttavalleen.

"Tuskinpa täällä häkissäsi koskaan pimeinä syysöinä huhuilet? Minä puputtaisin ja huutaisin täällä niin kamalasti, että puoli kaupunkia olisi kauhun vallassa", lisäsi Jorma.

"Ei huuhkajan ääni yksin kuulu kaupunkiin, mutta jos kaikki nämä eläimet parkuisivat yhtaikaa, niin siitä se meteli syntyisi."

Kotka istui pää kallellaan omassa verkkohuoneessaan. Ei voinut ilmojenkaan kuningas paljon siipiään käyttää. Lintu- ja jänispaistille tottunut kiveliön asukas sai tyytyä lihan jätteisiin, joita sille häkin ovesta viskattiin.

"Lähdetään pois täältä vangittujen saarelta", esitti Aslak. "Kaupunkilaisia näyttävät nämä eläimet huvittavan, mutta minut ne tekevät alakuloiseksi, sillä me olemme nähneet niistä useimmat vapaudessaan."

Rosvolinna.

Niinkuin olemme monesti huomanneet, oli Jormalla tapana hankkia toverilleen mieluisia yllätyksiä. Hän ei useinkaan edeltäpäin selittänyt, mihin merkilliseen paikkaan he olivat tulossa, vaan antoi Aslakin tehdä siitä ensimmäiset havaintonsa ilman minkäänlaisia esitietoja.

He ajoivat polkupyörillä hiljaista vauhtia kaunista, puuistutusten reunustamaa maantietä Snappertunan pienessä pitäjässä, Tammisaaren lähellä, kun Aslak pysähtyi, hyppäsi alas tielle ja kysyi:

"Mikä on tuo melkein raunioksi sortunut, suuri kivirakennus?"

"Se on vanha rosvolinna."

"Vanha rosvolinna? Eihän sellaisia ole milloinkaan ollut Suomessa", oli Aslak tietävinään.

"Vai ei muka ole ollut. Siinä on yksi. Tämän pitäjän nimikin johtuu merirosvoista. Ruotsinkielinen sana 'snappare' merkitsee merirosvoa ja sana 'tuna' kauppalaa. Linnan ja kirkon välillä oli muinoin kauppala, jossa myytiin ryöstettyä tavaraa. – Tämän linnan nimi on Raasepori."

"Vai tässä se on! – Onhan siinä asunut kunniallisiakin ihmisiä."

"On kyllä. Kirjavat hyvin kirjavat ovat olleet tuon linnan vaiheet, jonka raunioita kesäillan rusko nyt koristelee. Jos tapaukset vuosisatain takaa elokuvina kuvastuisivat tuohon linnan seinään tai jos kivet taitaisivat kertoa näkemiään, niin oppisimme tässäkin paljon Suomen historiaa. Me näkisimme mustapartaisten, ahavoituneiden ja villinnäköisten merirosvojen purjehtivan noiden muurien alle ja hinaavan perässään ryöstämäänsä kauppalaivaa, ja sitten kantavan tavaroita rannasta linnan muurien suojaan; me näkisimme korskeita, keskiaikaisia ritareita haarniskoituina kulkevan linnan portista loistavan seurueen saattamina; tuntisimme varmaan mahtavan ja ahneudestaan kuuluisan Bo Joninpoika Gripin, jota toiset väittävät Raaseporin perustajaksi ja Kaarlo Knuutinpojan, joka loistoaikansa lopulla asui täällä ja jolla oli hallussaan Raaseporin lääni; me näkisimme sen aikaista sotaväkeä marssivan ohitsemme aseinaan jousipyssyt, miekat, keihäät ja tapparat; me näkisimme juhlina soihtukulkueita ja loistavaa elämää linnan suuressa salissa, pitoja sellaisia, joita varten kokonaisia härkiä nuotiolla paistettiin ja jossa rieskaa ja hunajaa oli yllin kyllin. Mutta me näkisimme toisenlaisiakin kuvia: nälän kuihduttamia talonpoikia matkalla lääninherransa luo pyytämään veron helpoituksia tai ryömyllään heidän edessään armoa rukoilemassa tahi täällä linnan ympärillä nyrkkejään linnaa kohti heristelemässä.

"Edelleen näkisimme, kuinka helposti katoavaa on maailman kunnia. Mereltä tulee sotapäällikkö laivalla tai maanpuolelta piiritysarmeijan kera, pommittaa jonkun aikaa linnaa ryntää sisälle ja kukistaa sen entiset asukkaat, jotka eivät ole kuninkaan suosiossa ja asettuu itse heidän paikalleen, mutta entisten linnanherrain kaulat katkeavat mestauspölkyllä. Niin kävi m.m. piispa Hemming Gaddille, joka oli Raaseporin v. 1520 valloittanut Kristian tyrannille. Hän sekä Niilo Eerikinpoika mestattiin tuolla Hirsipuunmäellä."

"Mitä osaa tämä linna on uudella ajalla näytellyt?" kysyi Aslak.

"Se oli jonkun aikaa Erik Flemmingin käsissä, joutui sitten Juhana III:lle ja hän antoi sen Leijonhuvudeille. Ne olivat julmia lääninherroja. Kansa kertoo heidän kovasti kohdelleen alustalaisiaan: he kiskoivat suunnattoman raskaita veroja ja ken ei jaksanut niitä maksaa, heitettiin torniin käärmeiden sekaan."

"Minkä tähden Raasepori on jäänyt asumattomaksi?"

"Sitä en tiedä. Ainakaan 300 vuoteen siinä ei ole asunut ketään ja ajanhammas on sen tuollaiseksi nakerrellut."

Suomen samoilijat kävelivät sille kalliosaarelle, jonka linnan rauniot täydellisesti peittävät. Aavemaisina, menneiden aikojen muumioina kohosivat melkein täyskorkuiset rehevän kasviston ympäröimät linnan seinät kesäistä taivasta kohti, mutta välikatoista ja katoista ei näkynyt jälkeäkään. He menivät portista sisälle, katselivat suoraa eteläsivua, jossa oli aikoinaan ollut herrain huone ja rouvain tupa, sekä itäsivua, jossa ennen olivat kasarmit. He kurkistelivat myös tornin holviin, jota aikoinaan oli käytetty ruutikellarina.

Vasta silloin muisti Jorma, että Kolinanlinnan avaimeen kätketyssä tiedonannossa oli jotain puhuttu myöskin Raaseporin linnan ruutikellarista.

"Kuulehan Aslak, otapa laukustasi se vanha avain ja lue tiedonanto niistä isonvihan aikuisista sissin salakätköistä."

Aslak luki:

"Raaseporin linnan ruutikellarissa, sen koillisessa nurkkauksessa on muuriin hakattu ja kiinni rapattu kätkö, jossa on tärkeitä tietoja, ehkäpä muutakin."

"Sehän oli meiltä kokonaan unohtua!" huudahti Aslak ja laskeutui aukosta holviin.

Jorma seurasi perässä.

Sieltä tunkeutui nenään ummehtuneen hajua. Aslak koputteli kivellä holvin seinää. Eräässä kohdassa kumahtelivat iskut kuin onton päällä ainakin.

"Siinä se on!" hihkasi Jorma ja haki laukustaan vasaran.

Kun hän sillä jonkun aikaa takoi rappausta, irtaantui luukkuna toiminut kivi ja muurissa näkyi ammottava aukko, joka muistutti mäyrän pesän suuta. Jorma pisti sinne kätensä ja veti esiin metalliputken, jonka sisältä löytyi paperikäärö.

Suuri oli samoilijain hämmästys ja ilo, kun he näkivät kirjoituksen alla itsensä Tapani Löfvingin nimen. Kirje oli ruotsinkielinen, kirjoitettu hanhen sulalla. Jorma luki sen, suoraapäätä suomeksi. Kirje kuului:

    "Raaseporin luolassa. Herra Amiraali! Niiden tärkeiden tietojen
    lisäksi, joita asetoverini toi yhteiseltä tiedusteluretkeltämme
    Teille, saan kunnian ilmoittaa, että olen ruhtinas Galitzinin
    kuormastosta vallannut kolme laatikollista taalereita. Tapasin
    jälkikuormaston Lohjantaipaleen kylässä, löin kuoliaaksi kaksi
    kasakkaa ja anastin rahat. Minä sousin ne veneessä Karkalin
    niemen nenään ja kätkin siellä olevaan luolaan. Ne voitaisiin
    sieltä käydä perimässä Ruotsin sotakassaan, sillä ne ovat Suomen
    talonpojilta kerättyä paloveroa.

    Minä olen loukannut polveni ja minun täytyy nyt jonkun aikaa
    sairastella ja piileskellä tässä rotan pesässä, sillä ryssien
    tiedustelijoita vilisee ympäristön kylissä. Heti kun polveni
    paranee, lähden taas tekemään ryssille kiusaa.

    Teidän

                                             Tapani Löfving."

"Se on arvokas muisto isonvihan melskeisiltä ajoilta" huomautti Aslak. "Minä vien sen koulun kokoelmiin."

"Mutta miksi tämä tiedonanto ei ole joutunut amiraalin käsiin?" kysyi Aslak.

"Nähtävästi Ruotsin laivaston, joka niihin aikoihin oleskeli lähivesillä täytyi lähteä pois, jonka tähden amiraali ei kerinnyt noudattaa tätä kirjettä sovitusta paikasta. Olempa kuitenkin huvitettu näkemään, ovatko ne kolme rahalaatikkoa vielä Lohjanjärvessä Karkalin niemen nenässä Huomenna menemme sinne, sillä ei täältä ole kuin vajaan puolenpäivän matka sinne."

"Niin tehdään. Eihän se ota, jos ei annakaan. Verkkosaaren suhteen ilmoitus piti paikkansa. Olisihan niissä meille kummallekin koulurahoja."

Samoilijat nousivat kellarista ja kiipesivät sitte portaita myöten linnan seinämän päälle.

"Ah, miten viehättävä maisema!" huudahti Aslak.

"Kerrassaan lumoava! Mikä rehevyys puissa ja maassa mikä leppoisuus lehdoissa ja ilmassa! Tämä on toisenlaista luonnon kauneutta kuin Lapissa. Enpä ihmettele, että suuret herrat keskiaikana asettuivat tänne asumaan. Runollisempaa paikkaa ne tuskin olisivat löytäneet."

Oli jo hämärä, kun samoilijat palasivat Raaseporin raunioilta. Yököt jo lentelivät aavemaisten muurien ympärillä kuin pimeyden peikot istahdellen muurien halkeamiin, joissa niillä nähtävästi oli pojat, iltatuuli lempeästi suhisi lehvistössä kuin se kuiskaillen olisi kertonut menneiden aikain muistoja ja kiiltomadot tuikahtelivat kosteasta nurmikosta kilpaa taivaan tähtien kanssa.

Terholan luolan salaisuus.

Samoilijat nukkuivat yön rehevän tammen alla päällystakkeihinsa kääriytyneinä, kun pimeällä eivät enää viitsineet lähteä majataloa etsimään. Aslak ihmetteli Etelä-Suomen lämpimiä öitä, kun he voivat tavallisissa pukimissaan nukkua ulkona. Hän kummasteli sitäkin, etteivät sääsket häirinneet lepoa kuten Lapissa.

Aamulla varhain he nousivat pyörilleen ja ajoivat Karjan kautta Pohjan-Kurun asemalle, jossa katselivat hetkisen lyhyttä, kalliomäen läpi porattua rautatietunnelia, suunnaten sieltä kulkunsa pohjoiseen, Karjalohjan pitäjää kohti, jossa he tiesivät Terholan luolan olevan eräällä Lohjajärveen pistävällä niemellä.

Vaikka luolaan kätketty aarre kiihdytti heitä, eivät he voineet ummistaa silmiään hymyilevän ihanille maisemille matkan varrella eivätkä seisahtumatta sivuuttaa merkillisimpiä paikkoja. Kapea maantie seurasi ensin viljavaa jokilaaksoa kulkien sitte lehtometsäisten mäkien yli, tai karumpaa kangasmaata halkoen. Kahta puolta kohoilivat alkutaipaleella vanhat tammet, lehmukset ja vaahterat; katajatkin kasvoivat siellä suuriksi puiksi. Kumpuilevia peltoja ja niittyjä, sieviä puutarhojen ympäröimiä taloja, somia kirkasvetisiä järviä näkyi tummempien ja korkeampien kalliomäkien välillä. He sivuuttivat kaksi tehdastakin: Fiskarsin ja Anskon, kunnes näkivät edessään suuren Lohjajärven ja sen länsipäässä korkeahkon hiekkaharjun rinteellä Karjalohjan kirkonkylän.

Aslak ja Jorma ajoivat suoraan pappilaan ja pyysivät sieltä venettä lainaksi käydäkseen luolalla.

Heille ei sitä aluksi luvattu, mutta kun he ilmoittivat olevansa partiolaisia, Suomen samoilijoita, luvattiin se heille mielellään.

Lohjajärvi kimalteli melkein peilikirkkaana ilta-auringon kilossa. Kumpuiset, metsäiset saaret kohoilivat viehättävinä ja autereisen selän yli näkyivät koillisessa Härjänvatsan talot ja niiden takaa korkeampi, metsäinen tienoo, joka jo oli Sammatin kappelin aluetta. Idässä kohosi heidän edessään korkeahko Karkalinniemi lehtorantoineen. Sen sivulla Torholan talon lähellä tiesivät he luolan olevan.

– Mutta miten kuljetamme aarteen, jos laatikot rahojen ympäriltä ovat hajonneet? kysyi Aslak, joka oli aivan varma aarteen löytymisestä.

– Veneeseen ladomme ja käymme sitten kauppapuodista ostamassa uudet, raudoitetut laatikot. Mutta sehän on sen ajan murhe.

Ilta jo alkoi hämärtyä kun Aslak ja Jorma ehtivät perille Terholan talon rantaan, josta oli vain pieni matka luolalle. Sen suu ammotti kuin vuorenpeikon avoin kita herättäen varsinkin Aslakissa arkuutta ja kammoa, jota ei suinkaan vähentänyt se tieto, että luolassa on aarre ja sitä ehkä vartioivat, kuten Lapissakin uskotaan, aarteenhenget.

Poikain arvion mukaan oli luola ainakin kymmenen metriä syvä ja kaksikymmentä pitkä, kalkkikiveen kovertunut vuorenonkalo. Sähkölamppu kädessä Jorma työntyi luolaan Aslakin seuratessa hänen kintereillään. Molempien samoilijain silmäykset tutkivat tarkoin joka sopen, etsien salakomeroa tai soraläjää, joka voisi peittää kaivatun kätkön, mutta mitään sellaista ei näkynyt. Jorma otti laukustaan vasaran ja koputteli sillä kivistä seinää, saadakseen selville oliko niissä salaonkaloja, mutta eheältä tuntui kalkkikallio joka puolella.

– Tapani Löfving taisi meitä täällä turhaan käyttää, epäili Aslak.

– Jo minä sitä epäilinkin. Ei näin avonaisessa luolassa ja asutulla seudulla aarteet säily. Niitähän jokainen tahtoisi omistaa. Kenties se suuri seikkailija on toista tietä saanut sanan amiraalille joka sitten on etsinyt rahat sotakassaansa.

Sangen noloina palasivat pojat luolasta. Ja ikäänkuin aavistaen pettyneen mielialan, harakat läheisissä puissa alkoivat nauraa räkättää:

– Krak, krak, krak, krak-krak, krak, krak, krak...

Ja niihin yhtyi varisperhe läheisen kuusen oksilla istuen:

– Kvaak, kvaak, kraak...

– Jos olisi pyssy mukana, niin ampuisin noita ilkkujia, intoili Jorma.

– Elä ole milläsikään, vaikka meistä ei kädenkäänteessä tullut rikkaita miehiä. Luulenpa, että on parempi kerätä varallisuuskin vähin erin, kuin ottaa se lapiolla ammentaen.

– Niin, me Suomen samoilijat olemme toisessakin merkityksessä aarteen etsijöitä, totesi Jorma rauhoittuen, me keräämme henkistä pääomaa, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa, eivätkä varkaat kaiva ja varasta. Ei niitäkään saa tukkukaupalla ja läjittäin, vaan vähitellen ne on kerättävä.

Kuvitetussa kirkossa.

Jorma oli kuullut paljon puhuttavan Lohjan vanhasta kivikirkosta, joka lienee rakennettu 1300-luvulla. Hän oli kuullut kehuttavan sen komeaa ulkomuotoa, lujaa rakennustapaa ja ennen kaikkea sen satalukuisia sisäkuvia. Muiden matkailijain esimerkkiä seuraten hän ei voinut olla poikkeamatta sinne ja näyttämättä Aslakille vuosisatain takaista taidetta.

Sen tähden istuivat he Karjalohjalla polkupyörien selkään ja suuntasivat matkansa Lohjanjärven pohjoispuolitse Lohjan kirkonkylään, joka on mainitun järven itäpäässä.

Maantie kulki kaarrellen milloin havumetsäisiä kankaita, milloin lehtimetsän peittämiä mäkimaita, joissa katajatkin kasvoivat suuriksi puiksi ja joissa pähkinäpensaat rehevinä lehvistöjään levittelivät. Jos he Karjalohjalla olivat nähneet kauniita maisemia, niin vielä kauniimpia olivat Pyhäniemen tienoot. Heistä näytti, että Luoja on liiaksi tuhlannut hyvyyttään ja luonnonkauneutta yksille seuduille.

Viimein tulivat he suureen kirkonkylään, kauppalan veroiseen, ja sen rannalla näkivät he kohoavan kivisen herranhuoneen, jonka aarteita he niin innokkaasti halusivat katsella. Kirkko ei ollut auki, mutta he saivat vanhan suntion noutamaan sen avaimen ja esittelemään nähtävyyksiä. He astuivat kirkon eteiseen eli asehuoneeseen, johon ennen aseet jätettiin. Sen seinät olivat jo kuvin kaunistettuja, mutta kuvat olivat omalaatuisia.

"Tässä näette hevosenvaihtajat", sanoi suntio. "Hevoskaupoissa tehtiin ennen paljon syntiä, siksipä on tässäkin piru mukana. Vihtahousu pitelee suitsista, ostaja katsoo hevosen suuhun ja myyjä on hyvin ovelan näköisenä. Nähtävästi aikoo hän pettää tyhmän ostajan, joka ei osaa hevosen ikää lukea hampaista eikä etsiä sen muitakaan vikoja. – Kuva siis varoittaa ihmisiä pettämästä toisiaan, sillä silloin on aina pahahenki mukana."

"Mitä tuo toinen kuva esittää?" kysyi Aslak.

"'Kirnupirua'. Ennen vanhaan kun eukot käsikirnulla kirnusivat voita, tapahtui usein, että viili ei kirnussa muuttunutkaan voiksi, vaikka emännät olisivat sitä kuinka kauan hyvänsä männällä hyrskytelleet. Ei auttanut kirnuuksen lämmittäminen kuumalla vedellä eikä sen jäähdyttäminen. Toisinaan emännät suuttuivat pahanpäiväisesti ja sadattelivat mainiten sielunvihollisen nimeä, joka muka oli heidän kirnuuksensa pilannut. Kuvassa näette emännän hyvillä mielin kirnuavan toivossa saada voileivät lapsilleen, mutta kuinkas käy; itse savisniekka tulee takaapäin ja kaataa pullostaan nestettä kirnuun. Siitä on tietysti seurauksena, ettei voita synny, tulee 'kirnupiru'."

Kirkkoon astuessaan samoilijat hämmästyivät kovasti, sillä seinät ja katto olivat aivan täynnä raamatullisia jumalaistarujen mukaan sommiteltuja maalauksia, tekotavaltaan lapsellisia, mutta silti vaikuttavia.

"Suomen samoilijat!" sanoi suntio, "seisahtukaa hartaina näiden kuvien eteen, ne puhuvat teille kuuden vuosisadan takaa. Pyhä nunna, joka lienee ollut Naantalin nunnaluostarin asukkaita, on nämä kuvat maalannut. Tarun mukaan oli hän niin pyhä, ettei hänen tarvinnut syödä mitään muuta kuin vuohen maitoa. Kirkkoon sulkeutuneena antautui hän vain pyhiin ajatuksiin ja esitti ne näissä kuvissa. Vain silloin tällöin kävi hän ulkona lypsämässä vuohta, joka oli lieassa kirkon seinustan luona.

"Voitte arvostella, mikä suunnaton työ on hänellä ollut maalatessaan nämä sadat kuvat. Ette missään näe näin runsaasti kuvitettua kirkkoa."

Samoilijat eivät tienneet, mistä he ensin alkaisivat, mutta suntio siinä heitä avusti.

"Ehkä alotamme täältä kirkon suojeluspyhimyksestä, pyhästä Laurista, jonka kuvan näette täällä pylväässä. Siinä näette myöskin rautahalstarin, jolla hänet paistettiin kuoliaaksi, silloin kun hän kärsi marttyyrikuoleman. Täällä näette kuvattuna Vapahtajan syntymän, tuossa itämaan tietäjät tulevat hänen luokseen, tuo kuva esittää pakoa Egyptiin, tuossa pyhä Kristoforus kantaa Jeesuslapsen virran yli ja kun hän pistää sauvansa maahan, kasvaa siitä silmänräpäyksessä viheriöitsevä puu. Noissa kuvissa esitetään kärsimyshistoriaa, ja täällä on viimeinen tuomio, jossa pahat ja hyvät ihmiset palkitaan ansionsa mukaan. Katselkaa kadotettujen kauhistuneita katseita ja ruumiin asennoita tuolla pahassa paikassa, ikuisessa kadotuksessa, katselkaa autuaiden iloisia katseita tuolla taivaan saleissa. Ne kuvat eivät jätä ketään kylmäksi, sillä ne ovat taiteilijan työtä ja esittävät yleviä asioita. Tuon kuvan edessä on moni heikkohermoinen naishenkilö pyörtynyt."

"Eipä taida näiden kuvien joukosta löytyä Pyhää Yrjänää, partiolaisten pyhimystä, joka on kaikkien partiolaisten esikuva; hänen, joka taisteli voitokkaasti lohikäärmettä vastaan ja pelasti sen kidasta kauniin prinsessan."

"Ei ole, mutta muiden pyhimysten kuvia on paljon."

Kun he astuivat ulos kirkosta, pyrähti katolta naakkaparvi äännellen: "njak, njak, njak, njak..." Aslakin mieleen muistui silloin Lempäälän kirkko, jossa hän ensikerran oli naakkaparven nähnyt.

Kirkon luona oli hautausmaa.

Suntio vei samoilijat sinne ja mainitsi hautausmaan porttia nostaessaan:

"Monelle tuhannelle lohjalaiselle on tämä portti jo viimeisen kerran narahtanut, koska narahtanee minulle, vanhalle miehelle, joka jo kaipaa lepoa."

"Niin kerranhan se hautausmaan portti taitaa jokaiselle viimeisen kerran narahtaa", sanoi Jorma. "Ihmistä on verrattu ruohoon, joka, kun aika tulee, herkästi katkeaa niittomiehen viikatteen edessä."

Samoilijat katselivat erityisiä hautakappeleita, joita varakkaat aateliset olivat rakkaiden omaisien viimeiseksi leposijaksi rakennuttaneet, he ihmettelivät siroja patsaita, rauta-aitauksia ja hienosti kukin koristettuja hautoja, mutta näkivät myöskin vaatimattomia puoleksi lahonneita puuristejä.

Aslakin mieleen muistui 'käsivarren' lappalaisten vaatimaton kalmisto Markkinassa Konkämä- ja Lätäsenon yhtymäkohdassa. Ei ole muistopatsaita, eikä rautaisia ristejä. Koivuiset puuristitkin ovat aikoja sitten kaatuneet.

Kansallisaarteen kerääjän kotimailla.

Jorma ja Aslak ajoivat pölisevää maantietä hiekkakangasta pitkin vaatimattoman kirkon sivu, jonka vieressä oli hautausmaa.

– Minkä pitäjän kirkko tässä on? kysyi Aslak.

Edelläajaja ei vastannut, lieneekö kuullutkaan kysymystä; pyörät hyrräsivät vain eteenpäin sileällä tiellä, joka vähä kauempana halkoi kumpuilevia maisemia. Viehättävästi suhisivat riippukoivujen ritvat ja lehdet keskipäivän helteisessä tuulessa ja keltaisena heloitti jo kypsynyt vilja pelloilla pienten järvien ympärillä vaatimattomien talojen tienoilla. Muutaman mökin luona, käänsi Jorma pyöränsä oikealle ja seisautti sen toisen torpan eteen.

– Mikä torppa tämä on? kysyy Jorma vuorostaan.

– Kukapa se kaikki Suomen torpat tietää, yritti toinen vastata, mutta sanat takertuvat suuhun, kun tuparakennus näyttää tutulta. Nyt hän sen jo muistaa.

– Tämähän on Paikkarin torppa Sammatin pitäjässä Valkjärven rannalla. Tunsin sen kuvien mukaan.

Jorma oli taaskin aikonut yllättää matkatoverinsa, siksi hän ei Karjalohjalla mitään puhunut siitä, että Sammatissa poikettaisiin.

Läheisestä, punaiseksi maalatusta huvilan mallisesta tuvasta juoksee emäntä avain kourassa torpan ovea aukaisemaan.

– Terve tuloa, nuoret herrat, Eliaksen syntymäsijaa katsomaan!

Hän puhuu koko ajan Eliaksesta, mainitsematta kertaakaan hänen sukunimeään. Sillä hän tahtoo osoittaa, että Elias Lönnrot, joka tässä matalassa majassa näki ensikerran päivänvalon, oli kuninkaiden tai profeettain vertainen, sillä vain heitä tai hyvin tutunomaisia ristimänimellä puhutellaan.

Samoilijat astuvat torpan tupaan lakittomin päin kuin kirkkoon, sillä paikka heidänkin mielestään oli pyhä! Sen oli pyhittänyt yhden ainoan suurmiehen elämäntyö. Hirsistä salvetut seinät, maalaamaton lattia, matalalla oleva laipio samoin kuin yksinkertainen, vanhanaikainen kalusto tuntuivat uhoavan omituista, lämmittävää tunnelmaa, joka sai samoilijat nöyrän hiljaisina huonetta tarkastelemaan.

– Tässä vaatimattomassa majassa on siis syntynyt Kalevalan ja Kantelettaren runojen kokooja ja yhdistelijä, tiedemies monilla eri aloilla, vaatimattomista vaatimattomin ihminen, professori Elias Lönnrot, puhui Jorma. – Tuossa vanhassa kätkyessä hän on nukkunut, näillä siltapalkeilla astunut, pöydässä syönyt, penkeillä istunut ja noista kolmesta pienestä ikkunasta ensin maailmaa katsellut, tuon suuren takan ääressä hän on kylminä talvipäivinä lämmitellyt, tuossa maalatussa seinäkaapissa hän varmaan säilytti sitä katkismusta, jonka kanssa hän vähän varttuneemmaksi tultuaan kiipesi puuhun saadakseen sitä rauhassa lukea.

– Tästä ikkunasta silloin isä, Fredrik Johan Lönnrot usein huusi: "Elias, tulepa ompelemaan, jotta saadaan vaatekerta ehtooksi valmiiksi." Ja Elias totteli, selitti Jorma. – Mutta Eliaksen kutsumuksena oli vaihtaa neula kynään ja räätälin pöytä professorin oppituoliin. Hän itsekin lienee koulupoikana ollessaan aavistanut henkisten lahjojensa kantavuutta, ja se hänet kannusti ponnistuksiin. Nämä seinät lienevät toisinaan kuulleet pettymyksenkin huokauksia, kun hän tiesi toisten, onnellisempien jo aloittaneen koulunkäyntinsä eikä hän päässyt mukaan.

– Mutta onnellinen oli Elias ollut silloin, kun hän nuorena koulupoikana oli saanut laulamalla kerätyksi sen verran viljaa, että voi taas alkaa koulunsa, sanoi emäntä.

Samoilijat istuivat pöydän ääreen ja kirjoittivat nimensä matkailijain kirjaan. Sen jälkeen kun emäntä oli lukinnut torpan oven heidän jälkeensä, istuivat he kauan tämän muistorikkaan majan nurkkauksella kuunnellen ritvakoivujen suhinaa iltatuulessa tai katsellen kukkivia kumpuja, heloittavia peltoja ja auringon kilossa välkehtivää Valkjärveä. He kumpikin muistelivat niitä aikoja, jolloin Elias oli täällä kotonaan loma-aikoja viettämässä.

Turkua tarkastelemassa.

Aurajoen kaupunki oli juuri valveutumassa lyhyestä kesäyön unestaan. Aamuaurinko jo hiveli joen tyyntä pintaa, kultaili loppumattomalta näyttävien talorivien kattoja ja lähiseudun kukkulain metsäisiä rinteitä, kun elämä tuhansin tavoin alkoi sykkiä vanhan, historiallisen kaupungin kivisissä suonissa ja soluissa. Raitiovaunut, autot ja kärryjen pyörät alkoivat hyristä kaduilla, moottorit papattaa vesillä ja tehtaiden korkeat piiput puhkuttaa savua kuulaaseen ilmaan.

Suomen samoilijat seisoivat Auran sillalla Turkua tarkastelemassa yleispiirtein. Maisteri Vainio oli heidän mukanaan. Hän sattui juuri olemaan Turussa historiallisia tutkimuksia tekemässä ja tahtoi hyväntahtoisesti taas auttaa hyviä ystäviään.

– Katsokaa, samoilijat, sanoi hän kättään ojentaen, kuinka Suomen ikivanha graniittinen vuoriperä kumpuilee esille kaupunginkin alueilla, vaikkakaan ei kohota kovinkaan korkeita mäkiä, ei lähestulkoonkaan Lapin vuoriin verrattavia. Tuo Korpolaisvuori joen suun eteläpuolella on vain 38 m, Samppalinnanmäki tuossa 39 m ja Vartiovuori 46 m. Melkein viimemainitun korkuinen on Kakolanmäki tuolla joen pohjoispuolella. Myöskin kaupungin ympäristöllä on viljalti kalliomäkiä, ja läheisestä merestä ne kohoavat lukemattomina kareina, luotoina ja saarina. Muistatte kai maantieteestä lukeneenne Turun ihanasta saaristosta, mutta täällä mantereella on kalliomäkien välillä pehmeitä Hetemaita, muinaisen meren kerrostamaa savea ja hiekkaa. Niihin on tämä Aurajoki, joka tuossa allamme verkkaan vierittää sameahkoja vesiään merta kohti, kaivanut tiensä, vaikkakin kallioperustan uomat antavat sille yleissuunnan.

Joen molemmilla rannoilla ja läheisillä kukkuloilla on aikain kuluessa kehittynyt tämä Turun kaupunki, jonka yleispiirteitä näette tältä sillalta, mutta vielä paremmin näette Tähtitorninvuorelta.

– En olisi voinut kuvitella Turkua näin pitkäksi kaupungiksi, mainitsi Aslak.

– Se on venynyt joen rantoja pitkin lounaasta jokisuulta kauas Tuomiokirkon taa koilliseen, se on enemmän sijoittunut joen pohjoispuolelle, jossa on useita joen suuntaan kulkevia pitkittäiskatuja kuten Läntinen rantakatu, Linnankatu ja Eerikinkatu. Etelä- tai oikeammin kaakkoispuolella on kaupunki hajanaisempi. Kaksi siltaa: tämä Auransilta ja Kirkkosilta tuolla tuomiokirkon luona sitovat kaupungin molempien puoliskojen liikennelinjat toisiinsa.

– Missä täällä on satama? kysyi Jorma.

– Sisempi satama on tämä joki. Niinkuin näette on joen molemmat rannat täynnä veneitä, moottoriveneitä ja pieniä laivoja, mutta syvempi satama, johon suuret laivat tulevat, on tuolla joen suulla. Turun satamat eivät ole hyviä. Aurajoki tuo liian paljon lietettä joka vuosi joen suuhun, niin että kaupungilla on täysi työ pitäessään satamat kyllin syvinä.

Sen jälkeen samoilijat oppaansa kera lähtivät tutustumaan kaupungin yksityiskohtiin. He katselivat torikauppaa Kauppatorilla, kävivät Turun suomalaisessa yliopistossa ja ruotsinkielisessä akatemiassa, Taidemuseossa, biologisessa museossa ja muutamissa tehtaissa, mutta historialliset nähtävyydet he jättivät yhteisestä sopimuksesta seuraavaan päivään.

Iltapäivällä kävivät he ensin Kupittaan puistossa, jossa maisteri Pyhän Henrikin lähteen luona kertoi ruotsalaisten ristiretkistä Suomeen sekä legendoja pyhästä Henrik-piispasta. Myöhemmin samoilijat menivät ihanaan Ruissaloon, joka on Turun edustalla oleva saari. Siellä rehevien tammien, lehmusten, jalavain ja saarnien siimeksessä kierteli hauskoja teitä. Varsinkin saaren etelälaidalla oli paljon huviloita.

Maisteri vei Aslakin ja Jorman Ruissalon länsiosassa kohoavaan näkötornin huudahtaen ylös päästyään:

– Maan eestä kuolisitko tään?

Samoilijain täytyi avoimesti tunnustaa, että ne näköalat, jotka sieltä heidän ihailtavakseen levisivät, kuuluivat kaikkein kauneimpiin, mitä he olivat matkoillaan nähneet. Turun saaristo, tuhansine kareineen ja saarineen, sinisine selkineen ja seijastavine salmineen hiveli silmää ja sydäntä.

– Kuolisimme! vastasivat samoilijat maisterin kysymykseen.

Historian poluilla.

Seuraavana päivänä Suomen samoilijat seisoivat Kirkkosillalla kaidepuiden yli katsellen kuinka virran sameat, savenväriset vedet verkkaan vierivät Turun kaupungin läpi meren lahtea kohti. He eivät näyttäneet kiinnittävän huomiotaan enää nykyaikaan ja liikehtivään ympäristöön, vaan pyrkivät jo syventymään menneiden aikojen muistoihin.

– Täällä Turussa me liikumme historiallisella maaperällä, virkkoi maisteri Vainio. – Emme missään muussa Suomen kaupungissa voisi muutamassa päivässä kerrata niin havainnollisesti Suomen historiaa kuin täällä. Tähänkin näkyy kaksi mahtavaa rakennusta, jotka seitsemän vuosisadan takaa tervehtivät nykyaikaa. Toinen on linna, joka kuin vanha tonttu istuu tuolla jokisuun ja Linnanaukon lahden välisellä niemellä ja tuo toinen ylväs Turun tuomiokirkko, joka kohoaa joen itäpuolella Unikankarin kummulla. Kumpaan nyt lähdemme ensin?

– Tietysti linnaan, siellä on enemmän nähtävää, esitti Aslak.

– Onhan siinä tuomiokirkossakin katselemista yhdeksi kerraksi, mutta olkoon menneeksi. Minäkin suostun Aslakin ehdotukseen.

Samoilijat ja maisteri Vainio ajoivat pitkää Linnankatua pitkin Turun linnan edustalle.

–Samoilijat, huudahti maisteri, – tehkää kunniaa! Edessänne on arvoisa vanhus, joka on paljon nähnyt ja paljon kokenut. Eivät historijoitsijatkaan tiedä aivan tarkalleen kertoa, koska sen vanhin osa on rakennettu. Toiset arvelevat, että se rakennettiin ensimmäisen ristiretken aikana, mutta Messenius – sama historioitsija, josta kerroin Kajaanin linnan yhteydessä – väittää, että Turun linna rakennettiin Birger Maununpojan aikana, silloin kun Turun kaupunkikin muutettiin Rantamäen Koroisista nykyiselle paikalleen. Aikakirjoissa mainitaan siitä ensikerran v. 1308.

– Muistaakseni valtionhoitaja Kaarle Knuutinpoika asui täällä jonkin aikaa, huomautti Jorma.

– Se aika 1441 – 1442 oli linnan loistoaikoja. Sen jälkeen, Kustaa Vaasan hallituskauden edellä oli Turun linna kauan tanskalaisten käsissä, mutta v. 1523 valloittivat sen Flemingin veljekset kuninkaalleen, piiritettyään sitä ensin kaksitoista päivää.

– Mutta Kustaa Vaasan poikain Erik XIV:n, Juhana III:n ja Kaarle IX:n hallituskaudet olivat myös Turun linnan loistokausia, tiesi Jorma.

– Niin olivat. Siirtykäämme nyt ensin mielikuvituksessamme Juhana III:n aikoihin, kun hän Suomen herttuana asui linnassa. Kuvitelkaamme, että olisimme olleet seisomassa tällä paikalla joulun edellisenä perjantaina v. 1562, kun herttua juuri tuo ihanan puolisonsa Katariina Jagellottaren linnaan.

On koleahko talvinen päivä. Ihmisiä on sankkoina jonoina tien varrella. Odotuksen jännitys kuvastuu kaikkien kasvoilla. Poikia on kiivennyt katoille paremmin nähdäkseen.

Jo ilmestyy kulkue kaupungin reunalle: loistavapukuisia ratsastajia ja hevosten vetämiä vaunuja pitkänä jonona. "Eläköön Herttuatar, eläköön Herttua"! kaikuu joka suunnalta.

Ja sydämellisesti tervehtien otetaan linnassa vastaan Katariina Jagellotar, entinen Puolan prinsessa seurueineen. Pohjolan talvi ja hetken jännitys ovat hänen poskilleen nostattaneet heikon punan.

Juhana-herttua saattaa ensin korkean puolisonsa herttuattaren huoneeseen lepäämään ja valmistautumaan tupaantulijaisjuhlaa varten. Saattoväkikin, joka on enimmäkseen aatelisia, hajaantuu vähitellen tullakseen linnaan uudelleen, kun juhlat alkavat. Hajaantuu myöskin katuvierille kerääntynyt kansa.

"Kuinka kaunis Hänen Armonsa herttuatar onkaan! Aivan kuin satujen prinsessa!" huudahtaa eräs suuri aatelismies toverilleen.

"Ja rikaskin hän kuuluu olevan", lisää toinen.

Mutta vallasrouvien joukossa supatellaan jo silloin pahaenteisesti: "Mitähän Erik-kuningas pitää siitä, että Suomeen, protestanttiseen maahan tulee katolilainen herttuatar – näkyy olevan omia pappejakin mukana."

Mutta kauan kestää linnan pihalla ja ympärillä hälinää ja hyörinää, ennenkun Katariinan lukuisa seuralais- ja palvelijajoukko on saatu majoitetuksi ja monet kymmenet myötäjäiskääröt ja arkut avatuiksi ja tavarat järjestetyiksi. Ja kielten sekoitus tuntuu olevan yleinen. Ruotsia, puolankieltä, suomea ja latinaa kuultiin sekaisin.

Hänen Armoansa herttuatarta seurasi näet Suomeen melkoinen liuta hovihenkilöitä ja palvelijoita: hovimestari, tavaroiden hoitaja, hopean ja pöydän hoitaja, viinikellarin hoitaja, neljä kamaripalvelijaa, neljä hovipoikaa, neljä lakeijaa, kaksi kappalaista, kaksi ovenvartijaa, kaksi vaatteiden laittajaa, hovinaisia, hovinaisten palvelijoita, kamaripalvelijoita ja niiden renki, apteekkari, värjäri, kokkeja, nuoria kokkeja, leipureita, neitejä, kaksi mies- ja kaksi naiskääpiötä y.m.

– Olipa siinä jos minkänäköistä toimihenkilöä, huomautti Jorma.

– Senaikaisissa hoveissa tarvittiin monenmoista väkeä.

Ja linnassa oli pian sellainen juhlahumu, että mokomaa ei ennen eikä jälkeen ole siellä nähty.

Juhana-herttua ja hänen hovirunoilijansa Henrik Mollerus, joka häämatkalla oli ollut mukana, olivat Katariinalle innostuneina ylistelleet isänmaansa kauneutta: sen saaristojen suojaamia rannikkomaisemia, joilla metsien vihreys ja vesien hopeavälke niin somasti vaihtelevat; sen viljavia peltolakeuksia rintamaiden tasangoilla ja jokivarsilla; sen siintäviä sisäjärviä ja reittejä, joiden varsilla, savupirttien takaisilla kunnailla keväisin kaskimaat niin somasti savusivat sekä sen jylhiä, villin romanttisia erämaita, joissa karhut viheltelivät, sudet ulvoivat ja ilvekset marmattivat. He kertoivat prinsessalle ihanista kevätilloista, jolloin joka metsiköstä kuuluu lintujen laulua, valoisista kesäöistä ja talven hohtavista hangista ja ennen kaikkea hiljaisesta ja ystävällisestä kansasta, joka kaikkialla tulisi heille kunnioitustaan osittamaan.

Ja onnesta säkenöivin silmin oli Katariina kuunnellut näitä kuvauksia tulevasta ruhtinaskunnastaan, ja hän oli luonut siitä mielikuvansa niiden mukaan ajatellen, että se on toista kuin barbarinen, latteamaisemainen Venäjä, jonka tsaari, Iivana julma oli häntä myöskin aviokseen kosiskellut.

Mutta todellisuus ei täysin vastannut kuvitteluja. Seikkailurikkaan tulomatkan kärsimykset olivat niistä vieneet osansa, ja talvinen, kolkko luonto oli myöskin sitä pahasti särkenyt. Varmaankin hän täällä olonsa ensi aikoina vertaili tätä maata isoäitinsä kotimaahan, Milanon seutuihin ja Turunlinnaa Puolan kuninkaan loistavaan palatsiin. Juhanalla lienee ollut täysi työ viihdyttäessään ikävöivää puolisoaan.

Eikä Juhana säästänyt varoja eikä vaivojaan koettaessaan tehdä kauniin puolisonsa elämän Turunlinnassa mahdollisimman viihtyisäksi. Linnaa kaunistettiin sekä herttuan omilla varoilla että Katariinan tuomilla myötäjäistavaroilla, loistavia juhlia pidettiin, joissa soittokunnat soittivat, laulajat lauloivat ja kallisarvoiset ruuat ja juomat olivat ylhäisten kutsuvieraiden nautittavina, huvimatkoja tehtiin Ruissalon luonnonihanaan saareen ja ratsastusretkiä aina Ulvilan kuninkaankartanoon saakka, jossa herttuapari vietti kevätkaudenkin.

Ihmetellen seisattuivat pelloillaan työskentelevät talonpojat katsomaan, kun tietä pitkin ratsasti herttuan loistava seurue kullalla ja hopealla kirjailtuihin samettitakkeihinsa puettuina.

Ei ollut ennen, ei Tuomas-piispan aikoinakaan nähty niin loistavia kulkueita.

– Mutta herttuaparin onnenaika Suomessa oli lyhyt, muisteli Jorma.

– Niin oli, jatkoi maisteri – Jo kesällä v. 1563 alkoi valtiollinen taivas lännessä synkistyä, ukkonen jyrisi ja vihan salamat leimahtelivat kohta rauhaisen Turun linnankin yläpuolella.

– Tarkoitat kai niitä sotatoimenpiteitä, joilla Eerik XIV tuhosi veljensä Juhanan lyhyen onnenajan Suomessa, sanoi Aslak.

– Sitä juuri. Eerik-kuningas oli ensin ollut suostuvainen veljensä naimapuuhiin, kun oli toivoa, että veljestä voisi tulla kerran Puolan kuningas. Mutta kun hän sai kuulla, että Juhana oli antanut tämän Puolan kuninkaalle, Ruotsin viholliselle, niin hän suuttui silmittömästi ja antoi säätyjen tuomita veljensä menettämään kruununperimysoikeutensa ja henkensä. Juhana-herttua kutsuttiin Ruotsiin, mutta hän ei mennyt, koska hän luuli saavansa apua Puolasta, jos Erik ryhtyisi sotatoimiin häntä vastaan.

– Sotahan siitä sittenkin tuli – veljessota, muisteli Aslak.

– Kauhistuttava veljesten kamppailu, Vaasain suvun häpeäpilkku – valtataistelu, jossa kruunut putoilivat ja vankilan ovet avautuivat vuoroon Juhanalle, vuoroon Eerikille, lisäsi Jorma.

– Sen aikaisen historian lehdet ovat kuin verellä kirjoitettuja, myönteli maisteri. – Mutta käykäämme taas jatkamaan kertomusta siitä kuinka "laulu ja soitto muuttuivat tykkien jyskeeksi". Kuvitelkaamme, että sinä kesänä heinäkuussa olisimme seisoneet juuri tässä linnan edessä.

Mikä touhu ja hyörinä linnan ympärillä? Sadoittain sotamiehiä jousin, pyssyin, pertuskoin ja miekoin aseistettuina marssii linnaan, hevosmiehet vedättävät sinne muonaa, kirvesmiehet tekevät venesiltaa Aurajokeen linnan kohdalle ja sen vastapäätä Korpolaisvuorella on myös vilkasta touhua – siellä Juhana-herttuan päälliköt tekevät kuumeisella kiireellä varustuksia, jotta voitaisiin linnaa paremmin suojella vihollisen Eerik-veljen joukoilta.

Turhaan odottaa herttuapari apua Puolasta. "Eikö jo näy Puolan laivojen purjeita merellä?" kysyy herttua joka aamu lähetiltään. "Ei vielä, Teidän Armonne", on säännöllinen vastaus.

Ruotsalaisten piiritysarmeija lähenee linnaa. Se on jo valloittanut Korpolaisvuoren, asettanut sinne tykkejä ja alkanut pommituksen lyhyeltä matkalta. Pahasti räsähtelevät panokset linnan seinissä puhkoen niitä ja sortaen raunioiksi yhden tornin.

Mutta kamarissaan rukoilee Katarina Jumaläidin kuvan edessä, rukoilee, että hän taivuttaisi Puolan kuninkaan lähettämään apua. Mikään ei auta. Kanuunan kuula lentää hänenkin huoneeseensa. Varusväki horjuu ja kehoittaa antautumaan. Viimein Juhana siihen suostuu, astuu ulos linnastaan puolisoineen jättäen loistavan kotinsa sotamiesten ryöstettäväksi. – "Näin katoo maailman kunnia", huokailevat kaupungin porvarit, kun herttuaparin on astuttava voittajan laivaan ja lähdettävä Tukholmaa kohti.

Maisteri Vainio piti hetken tauon ja näytti taas syventyvän näihin vanhoihin muistoihin.

– Miten kävi herttuaparille Tukholmassa? kysyi Aslak.

– Täällä Suomessa kyllä arveltiin, että oikullinen ja julma Eerik-kuningas mestauttaa veljensä, mutta niin ei käynyt. Sen sijaan hänen palveluskuntaansa ja kannattajiaan antoi julma veli mestata ja ripustaa heidän päänsä ja jäsenensä teilirattaisiin rannalle, jonka ohi herttuapari vietiin Gripsholman linnaan. Tukholman edustalla Eerik-kuninkaan "pahahenki", hänen neuvonantajansa Yrjö Pietarinpoika kehoitti Katarinaa eroamaan miehestään, jolloin hän saisi loistavan eläkkeen, mutta Katarina näytti hänelle sormusta, johon oli kaiverrettu: "Ei muu kuin kuolema".

Vähän myöhemmin Eerik XIV itse syöstiin valtaistuimelta ja Juhana lähetti hänet vankeuteen tähän Turun linnaan.

Kaarle-herttua valloitti linnan ensikerran v. 1597 ja toisen kerran 1599. Te kai näitte Helsingissä Ateneumin kokoelmissa suuren taulun, Kaarle-herttua häpäisemässä Klaus Flemingin ruumista ja ehkä olette nähneet joskus runoilija Josef Julius Wecksellin näytelmän Daniel Hjort. Ne kuvailevat tapahtumia Turun linnassa näinä aikoina.

Kaarle-herttuan jälkeen ei linnaa ole piiritetty. Kustaa II Adolf asui täällä kuusi viikkoa. Isonvihan aikana tämä oli venäläisten hallussa, ja he käyttivät sitä vankien säilytyspaikkana. Myöhemmin se on ollut m.m. kruunun makasiinina, mutta nyt on osa museona ja vanhinta osaa parasta aikaa korjataan.

Kun kivet ja esineet kertovat.

– Mutta käykäämme jo itse linnaan, esitti maisteri.

He astuivat jykevän porttiholvin läpi kivisten rakennusten ympäröimälle pihalle.

– Tämä on se niin sanottu uusi linna, jonka huoneet ovat nyt enimmäkseen museona. Tuolla perällä näette jo vanhasta linnasta osan. Jos nousemme ylös noita kiviportaita, näemme tuon vanhan linnan kirkon takana ahtaamman linnanpihan, jota ympäröivät vanhan linnan rappeutuneet rakennukset. Niitä par'aikaa korjataan.

Suomen samoilijain kolmihenkinen seurue – lunastettuaan ensin pääsylipun – alkoi kiertokulkunsa museossa huoneesta toiseen. Paljon siellä oli nähtävää eri aikakausilta. Seinät olivat täynnä historiallisten henkilöiden kuvia, joista useat olivat pojille ennestään tuttuja.

Aslak ihmetteli sitä ylellisyyttä, kun monta sataa vuotta eläneet ihmiset ovat jo käyttäneet niin monen mallisia ja niin kauniisti koristettuja huonekaluja, joista toiset kullalta ja hopealta välkähtelivät; hän ihmetteli sillä kun lappalaiset vieläkin tulevat toimeen ilman tuoleja, pöytiä ja sänkyjä. "Ohhoh sitä maailman prameutta", huokasi hän kerrankin ääneensä, kun hän katseli erään toista sataa vuotta sitten eläneen turkulaisen rouvan silkillä päällystettyä kalustoa.

– Se on taidetta, sanoi maisteri. Sinä Aslak ymmärrät kyllä hyvin luonnon kauneutta, mutta et vielä täysin ihmiskäden ja järjen luomaa taidetta. Sitä on runsaasti näissä museoesineissä: tauluissa maalaustaidetta, huonekaluissa ja rakennuksissa käsityö- ja rakennustaidetta.

Ja kun museon eri huoneet olivat kalustetut eri aikakausien huonekaluilla esitteli maisteri samoilijoille renessanssi, barokki, rokoko ja empire tyylisiä huonekalustoja selitellen niiden eroavaisuuksia.

Muutamassa suuressa huoneessa oli "Suomen sotaväen historiallinen museo". Siinä oli aseita jos minkä näköisiä: jousipyssyjä ja nuolia, nuijia, keihäitä ja miekkoja eri aikakausilla sekä pistooleja ja pyssyjä kömpelöistä alkuperäisistä muodoista alkaen. Oli siellä joukossa kuuluisien historiallisten henkilöidenkin käyttämiä aseita ja pukuja.

Eri osastossa oli siellä Suomen Talousseuran sekä Turun ammattikuntain esineet sekä kirkolliset esineet vanhassa linnakirkossa.

Vaikka Suomen samoilijat olivat Helsingin Kansallismuseossa tutustuneet esineiden kertomaan historiaan, kului heiltä rattoisasti päivä myöskin Turun linnan museossa.

– Katsokaa, Suomen samoilijat, kuinka monihaarainen ja rikas on Suomenkin historia. Siinä riittää yhä uutta ja uutta tutkimista.

Linnan museossa aikansa kierrettyään he vihdoin tulivat erään huoneen ovelle, jonka yläpuolella oli järjestysnumero 43. Maisteri aukaisi oven hyvin salaperäisen näköisenä kuten tavallisesti silloin, kun hänellä oli jotain erikoisempaa näytettävää. Mutta kovin samoilijat hämmästyivät, kun huone ensinäkemältä näytti melkein tyhjältä. Se oli matalahko ja kuusikulmainen, sen ainoa ikkuna oli vahvalla rautaristikolla varustettu. Keskellä lattiaa oli vanha, nelikulmainen pöytä ja sen edessä pari tuolia. Siinä kaikki huoneen kalusto.

– Nythän me tulimme vankilaan, huomautti Jorma. – Aivan niin, mutta ei tässä tavallisia miehiä ole vankina pidetty. Tämä on kuninkaallinen vankihuone ja täällä seinätauluissa näette tämän huoneen muinaisen asukkaan kuvan.

– Siinähän on kuvattuna Erik-kuningas eli Erik XIV. Kukapa ei tuntisi häntä, josta niin monissa lauluissakin lauletaan, sanoi Aslak. Ja tuossahan on hänen puolisonsa Kaarina Maununtyttären kuva vankeudessa senjälkeen kun Juhana III hänet valtaistuimeltaan syöksi. Voimme kuvitella miltä tuntui nuoresta kuninkaasta vaihtaa laaja valtakunta tällaiseen vankityrmään, selitti maisteri mittaillen samalla askeleillaan huoneen läpimittaa. – Vain seitsemän askelta on tämän huoneen läpimitta. Tästä ikkunasta on hän haaveellisin silmin lukemattomia kertoja katsellut tuonne joen yli Korpolaisvuorelle, jonka rinteellä majassa asui yhteen aikaan hänen puolisonsa Kaarina. Tällä leveällä ikkunalaudalla hän on piirustellut. Erik näet oli hyvä piirustaja – tämän pöydän ääressä iltojaan viettänyt. Välistä näyttää mielipuolisuuden oireetkin hänessä ilmenneen.

– Niin, historia tuomitsee hänet veritekojensa tähden ja pitää häntä myös huikentelevaisena, mutta järjessäkin taisi olla vikaa, mainitsi Aslak.

– Synkkä oli se veljesvihan ja vallanperimysriitojen aika, kuten jo teille kerroin.

Painostavin mielin palasivat samoilijat huoneesta n:o 43. Historian hengetär oli heille maalaillut synkimpiä kuviaan, joihin liittyi syvä tunnepitoisuus.

Takaisin alakertaan päästyään esitti maisteri:

– Ja nyt lopuksi pistäydymme ryyppäämään kupin kuumaa kahvia tänne alakertaan sen saman käytävän sivukomeroon, josta tulimme sisälle. – Tuskinpa olette ennen juoneet kahvia niin vaiherikkaassa huoneessa.

Vaikka Suomen samoilijat olivat nähneet museossa niin paljon erilaisia esineitä, kuvia ja huoneita menneiltä ajoilta, että henkiset voimat pyrkivät jo väsymään ja kaikki oli vaarassa sulaa yhdeksi sekamelskaksi heidän aivoissaan, herätti maisterin tiedonanto vielä heissä uteliaisuutta.

Täällä istui onneton Erik-kuningas monta vuotta. Ehkäpä oli vielä näkemättä joku salattu linnan komero, jossa joku ihana satujen prinsessa oli ollut vangittuna, tai Turun linnan tonttu-ukon asunto, jonka nykypolvi on ummehtuneista maanalaisista holveista kaivanut ihmisten ilmoille. Molemmat samoilijat muistivat Topeliuksen sadun vanhasta pitkäpartaisesta tontusta, joka Turun linnassa kähnäili ja korjaili rikkoutuneita kohtia ja valvoi, että kaikki oli järjestyksessä.

Mutta molempien suureksi hämmästykseksi maisteri vei heidät pariin alakerran komeroon, jotka tosin olivat matalat, vahvaseinäiset ja pieni-ikkunaiset, mutta seinät olivat valkeiksi kalkitut ja niissä muutamat museossa käyneet matkustajat istuvat pienten tarjoilupöytien ympärillä virvokkeita nauttien.

– Kas tässä olivat Juhana-herttuan olutpanimot. Täältä kannettiin sitä vaahtoavaa juomaa hovin tarpeeksi linnaan ja taidettiinpa viedä Ruotsiin saakka. Myöhemmin ovat nämäkin komerot olleet jos jonakin – kerran pajanakin.

Kahvit juotuaan Suomen samoilijain kolmihenkinen seurue sanoi vanhalle linnalle hyvästit, ikäänkuin se olisi ollut jokin persoonallinen olento. Pintapuolisesta syrjästä katsojasta olisi se ehkä näyttänyt oudolta, mutta me jo ennestään tiedämme, että Suomen samoilijat koettivat vanhojen rakennusten, vanhojen esineiden ja teosten välityksellä seurustella niiden tekijäin, menneiden sukupolvien kanssa. Kuinka suunnattoman paljon esi-isät olivatkaan käyttäneet sekä järkensä että kättensä työtä valmistaessaan satakomeroisen linnan raa'asta kivestä, kalkista, hiekasta ja puusta sekä lisäksi sen sisällä olevat kymmenet tuhannet esineet, siitä samoilijoilla oli vain kunnioitettava aavistus. Tuntuipa kuin ajatar näkymättömänä haltijattarena olisi heitä seurannut ja heidän korviinsa kuiskaillut: "Pysähtykää nuorukaiset ja katsokaa! Näitä ovat tehneet ne, joiden pääkallot ja sormetkin ovat jo lahonneet Suomen kalmistoissa, useimmat täällä Turussa. Mutta rakennukset ja nämä esineet uhoavat vielä heidän henkeään, heidän henkisiä ja aineellisia harrastuksiaan ja käytännöllisiä kykyjään. Kunnioittakaa menneitä sukupolvia heidän teostensa ääressä, joiden avulla te aste asteelta voitte seurata kehityksen valtavaa kulkua. Kun sitä syvemmin tunnette, ette voi nykyajastanne liiaksi ylpeillä."

Juuri esi-isiä kunnioittaakseen kohottivat Suomen samoilijat lakkiaan jättäessään Turun vanhan linnan.

Suomen samoilijat Turun tuomiokirkossa.

Linnasta ajoivat pojat suoraan kaupungin toiseen laitaan Turun tuomiokirkon eteen. Siihen oli kerääntynyt joukko muitakin matkailijoita, joilla oli sama päämäärä kuin samoilijoilla, he tahtoivat tarkastella vanhaa, kuuluisaa pyhättöä ja siirtyä sen sisällä mielikuvituksessaan monien vuosisatain taakse.

– Samoilijat, aloitti maisteri, kun he olivat laskeutuneet alas raitiotievaunusta, – te olette kuvissa nähneet tämän mieltä ylentävän pyhätön valtavat piirteet. Aina 92 metrin korkeuteen kohoaa sen tornin huippu Aurajoen pinnasta lukien. Se on rakennettu, kuten näette, osaksi suurista kivilohkareista, osaksi tiileistä romaanisen pyöreäkaarisen ja goottilaisen suippokaarisen tyylin välillä olevaan rakennustapaan.

– Milloin se on rakennettu? kysyi Aslak.

– Varmuudella ei tiedetä, koska sitä alettiin rakentaa, mutta piispa Maunu I aikana v. 1300 se juhlallisesti vihittiin ja omistettiin Suomen suojeluspyhälle piispa Henrikille. Hänen kuolinpäiväänsä, tammikuun 17 sekä kesäkuun 18 päivää, jolloin hänen luunsa siirrettiin Nousiaisten kirkosta tänne, vietettiin sen jälkeen suurina juhlapäivinä. Kansaa kerääntyi niinä päivinä paljon tänne Turkuun ja samalla pidettiin täällä markkinat. Loistokautensa oli tällä tuomiokirkolla piispa Maunu Tavastin aikoina. Myöhemmin se on ollut monenlaisten vaiheiden alaisena. Tulipalokin on sen puuosia monta kertaa hävittänyt. Nykyisin on Suomen valtio sitä suurin uhrauksin korjauttanut.

Samoilijat astuivat muiden matkailijain mukana suuresta pääovesta kirkkoon.

Hartaina matkailijamme katselivat ensin yleispiirtein kirkon valtavia mittasuhteita, juhlallisesti kaartuvia holveja, vahvoja kannatuspylväitä, vaikuttavaa alttaritaulua ja monia sivukappeleita.

– Täällä Turun tuomiokirkossa voitte myöskin havainnollisesti kerrata Suomen historiaa, sillä tänne on haudattu paljon historiallisia henkilöitä noiden sivukappelien lattian alle.

Ja maisteri johdatti samoilijoita kappelista toiseen kertoillen niiden alla lepäävistä muistokirjoituksin ja veistokuvin esitetyistä historiallisista henkilöistä.

– Tämä on Tott-suvun hautakammio, täällä lepäävät m.m. uljaan sotapäällikön Aake Tottin luut.

– Kolmikymmenvuotisen sodan sankari Torsten Stålhandsken maalliset jäännökset lepäävät lyijyarkussa tässä hänen sukunimensä mukaan mainitussa kammiossa.

– Horn, ja Kurki-sukujen eli Kankaisten sukukammiona on tämä holvi, jossa ovat nämä kauniit lasimaalaukset ja joka muutenkin on hautakammioista komein. Tuossa keskellä kammiota näette Kaarina Maununtyttären sarkofaagin.

– Hänenkö, joka asui Kangasalla ja jonka talon nuijamiehet jättivät ryöstämättä, kysyi Aslak näyttääkseen historian taitoaan hänkin.

– Niin juuri, vastasi maisteri Vainio ja jatkoi hauta kammioiden esittelyä.

– Moni Suomen etevimmistä piispoistakin on saanut täällä viimeisen leposijansa. Tavastien kappelissa lepää kuuluisa kirkkoruhtinas Maunu Olavinpoika Tavast, joka kuoli 1452 ja täällä Gezelius-suvun kammiossa on haudattuna piispa Gezelius vanhempi ja hänen poikansa Gezelius nuorempi, joka kuoli ison vihan aikana.

Ostettuaan tuomiokirkosta otettuja postikorttikuvia, palasivat matkailijat ulos kirkosta. Aslak ja Jorma tunsivat, että he siellä olivat paljon henkisesti rikastuneet.

Mutta tuomiokirkon edessä olevassa puistossa Aslak huomasi suuren kuvapatsaan.

– Siinähän on itse Pietari Brahe. Häneenhän tutustuimme jo Raahessa.

– Niin on. Historiallisia polkuja kulkiessamme emme saa häntä sivuuttaa. Luepa mitä sanotaan patsaaseen liitetyssä muistikirjoituksessa.

– 'Jagh war med landett, och landett war med mig wääl tillfreds;' tavaili Aslak.

– Se merkitsee suomeksi: "Minä olin maahan ja maa minuun hyvin tyytyväinen." – Harva hallitseva henkilö voi näin sanoa. Mutta "kreivin aika" olikin sekä Turulle että koko maalle onnellinen. Kauppa ja muut elinkeinot kukoistivat, uusia kaupunkeja perustettiin ja Turkuun perustettiin Suomen ensimmäinen yliopisto, joka vasta Turun palon jälkeen 1827 siirrettiin Helsinkiin.

Henrik Gabriel Porthanin, suomen historian isän kuvapatsaan luona kiittelivät Suomen samoilijat opastaan maist. Vainiota. Ja niin heidän tiensä erosivat. Samoilijat aikoivat matkustaa Jyväskylään, maisteri toimipaikkaansa Viipuriin.

Pienviljelijän puutarhassa.

Turun ympäristöllä kulkiessaan Aslak ja Jorma olivat nähneet puutarhoissa laudoista tehtyjä pieniä majoja riveihin järjestettyinä. Jorma kyllä ennestään tiesi, mitä ne ovat, mutta ei niistä tullut Aslakille mitään puhuneeksi.

Mutta niiden sisältö ja merkitys selveni eräänä päivänä Aslakille ikävällä tavalla.

Maarian pitäjässä kulkiessaan sattuivat he tulemaan erään palstatilallisen pienen talon luo ja alkoivat ihailla talon monipuolista puutarhaa, jossa Aslakin mielestä kasvoi "kaikenlaisia hedelmiä ja maan antimia". Pian tuli puheille talon isäntäkin, ja kuultuaan, että vieraat ovat Suomen samoilijoita hän pyysi heitä tulemaan puutarhaansa ja nauttimaan sen tuotteita, mitkä vain vieraille maistuvat.

– Kiitoksia paljon ystävällisyydestä. Mielellämme seuraamme kutsuanne nähdäksemme, mitä kaikkea puutarhassanne kasvaa. Varsin opettavaista se on tälle minun toverilleni, Lapin pojalle. Hän saa nyt nähdä, kuinka "lantalainen" pieneltä alalta ottaa paljon tavaraa. Teillä näyttääkin olevan kerrassaan suurenmoinen sato tulossa. Omenapuiden oksathan miltei katkeilevat hedelmien painosta ja paljon näkyy olevan niitä päärynä-, luumu- ja kirsikkapuissakin. Entäpä mustat ja punaiset viinimarjat, sekä karviaispensaat, nehän ovat kuin marjalajia.

– Niistä on jo paljon poimittu ja myyty kaupunkiin, huomautti isäntä.

Aslak ihmetteli myös erillään olevaa, rehevää keittiökasvitarhaa, jossa mansikat, punajuuret, porkkanat, kaalit, lantut ja nauriit kasvoivat kukin laji siisteissä osastoissaan. Lavoissa kasvoi lisäksi kurkkuja ja tomaatteja.

– Näkyy olevan suuri ero Lapin ja Varsinais-Suomen välillä, huomautti Aslak. Meillä on siellä pohjoisessa vain kallioita, hiekkakankaita ja karuja soita, mutta täällä reheviä savimultapeltoja ja kukoistavia puutarhoja.

– Mutta ei tämäkään maa itsestään mitään tuota. Kaikki on ahkeran työn tuloksia. Maa täytyy hyvin muokata ja lannoittaa, taimet kehittää, istuttaa paikoilleen ja vaalia kunnes ne omin voimin tulevat toimeen. Aamuvarhaisesta myöhään iltaan saa pientilan omistaja olla työssä, jos mieli saada elatuksensa vähältä alalta. Tuotanto täytyy olla mahdollisimman monipuolista sekä maanviljelyksessä että karjanhoidossa.

Aslak näki siinäkin puutarhassa pienen pieniä lautamajoja, aivan kuin kaappeja rivissä. Hän päätti silloin itsekseen ottaa selon, mitä niissä oli sisällä, ja nähdessään pieniä, ampiaisen näköisiä siivekkäitä lentävän ahtaasta raosta sisälle ja ulos, kopautti hän muuatta majaa jalallaan.

Kolahduksesta majan asukkaat suuttuivat – lautasuojuksessa oli näet mehiläisyhteiskunta – ne hyökkäsivät ulos raon täydeltä ja alkoivat vimmatusti puolustaa kotiaan.

– Fiuu; fiuu, vinkui mehiläisiä yhtenään Aslakin korvissa.

Ja mehiläisten sakea parvi kehitti hänen päänsä ympärillä sellaisen ristitulen, että Aslak huutaen lähti pakoon, sillä kiusanhenget olivat ottaneet hänen naamansa maalitaulukseen; ne yhtenään pistelivät sitä myrkkypistimin joka puolelta.

Aslak hyppi, juoksi ja huusi niiden edessä.

– Auttakaa! Ne sokaisevat silmäni.

– Vedä takki korvillesi, neuvoi isäntä.

Aslak totteli. Ja vielä senkin jälkeen hän kuuli kiukkuisten siivekkäiden vihaisen sotahurraan, ja kummiseen sadetakkiin niitä iski yhtenään kuin rakeita olisi satanut.

– Mehiläiset ovat kiukkuista väkeä, varsinkin vieraille, selitti isäntä. – Minunkin täytyy vetää harso pääni ympärille ja ottaa kintaat käteeni, kun menen pesistä hunajaa tyhjentämään.

– Minä ainakin heittäisin tuollaisen väen tuliseen kattilaan, äkäili Aslak, jonka kasvot ja silmät tuossa tuokiossa turposivat aika lailla.

– Mesi on makeata! Mehiläiset keräävät näet hunajata pesiinsä noin kymmenen kiloa kesässä pesää konti. Se on haluttua ravintoainetta, josta minäkin saan syksyllä myydessäni sievän tulon, selitti puutarhuri. – Hyvin usealla pienviljelijällä täällä Turun seuduilla on mehiläistenhoitoa.

– Miten mehiläiset keräävät hunajata? kysyi Aslak.

Silloin Jorma oli taas kimmastua. Se oli hänen mielestään odottamaton ja tietämättömyyttä osoittava kysymys, jollaista kansakoulun käynyt samoilija ei enää olisi saanut tehdä, mutta kun isäntä näytti pitävän luonnollisena, ettei Lapin poika mehiläisten elämää ja hoitoa voinut tuntea, niin ei hänkään alkanut toveriaan moittia, vaan alkoi kuunnella esitystä.

– Mehiläiset ovat oikeastaan pieniä varkaita, ne lentävät täältä usein monen kilometrin päähän hunajaa hakemaan vähääkään välittämättä kenen pelloille ne kulloinkin laskeutuvat. Eikä pellon omistajakaan tiedä, että hänen vainioltaan kannetaan mettä toisiin taloihin. Missä vaan on kukkiva apilapelto, kukkiva kanervikko tai muunlainen kukkiva seutu, sinne mehiläiset laskeutuvat kukkasista mettä imemään ja siitepölyä keräämään; ja kun ne ovat taakkansa saaneet, palaavat ne tänne pesilleen lastiaan purkamaan. – Tulkaahan, Suomen samoilijat, tänne pesälle katsomaan.

Vastahakoisesti Aslak lähestyi hänen mielestään vaarallista pesää.

– Tässä näette työmehiläisiä palaavan retkeltään. Niillä on niin raskas kantamus, että useat eivät jaksa nousta pesän kynnyslaudalle, vaan istahtavat hetkeksi pesän eteen maahan levähtämään. Katsokaa tuotakin raatajaa, kun on ottanut niin suuren taakan kantaakseen, ettei jaksa pesään lentää.

– Isännällä on varmasti enemmän karjaa kuin isälläsi on poroja, kiusaili Jorma.

– Kuinka paljon?

– Kukapa sen tarkalleen tiennee, vastasi isäntä. – Jokaisessa pesässä on yksi kuningatar, parisensataa kuhnuria, ja kymmeniätuhansia työmehiläisiä, toisinaan seitsemänkymmentätuhatta. Kun minulla on kaikkiaan kaksikymmentä mehiläispesää, pitäisi minulla olla ainakin miljoona eläintä. En niitä koskaan ole laskenut, enkä tietysti tunne yksilöitä, mutta onneksi mehiläisillekin on koti rakas; sinne ne pyrkivät, missä ovat syntyneet ja kasvaneet, ja hyvin ne näkyvät osaavankin.

– On se omituista karjanhoitoa, kun ei kukaan tunne omiaan, ihmetteli Aslak.

Kun isäntä huomasi, että kummankin samoilijan tiedot mehiläishoidosta olivat niukanpuoleiset, piti hän siitä heille pitkän esitelmän. Hän kuvaili ensin pesän kolmenlaisia asukkaita: kuningatarta, jonka ainoana työnä on munia kennoihin, siis yhteiskunnan lisääminen; kuhnureita eli urosmehiläisiä, joita on pesässä parisensataa, mutta jotka syksyllä tapetaan, etteivät talvella turhantähden söisi yhteiskunnan talvieväitä; työmehiläisiä, jotka yhteiskunnassa suorittavat kaiken työn ja jotka ovat kehittymättömiä naaraita.

Hän näytti Aslakille ja Jormalle myös uusia, sinä kesänä perustettuja yhteiskuntia.

– Kun minä eräänä kesäkuun aamuna kävelin täällä puutarhassa, kiikkui ja kihisi tuossa koivunoksassa elävä pallo, uusi mehiläisyhteiskunta. Se oli merkkinä siitä, että johonkin pesään oli syntynyt uusi kuningatar ja silloin oli vanha katsonut parhaaksi kannattajajoukkonsa kanssa lähteä etsimään uutta pesää. Minä otin parven varovasti haaviin ja toin sen tähän uuteen laatikkoon. Pian alkoivat työmehiläiset vahalla paikkailla sen rakoja ilmanpitäviksi ja rakentaa kennokakkuja uutta yhteiskuntaa varten. Nyt siinä on jo paljon asukkaita ja hunajaa olen siitä jo aikalailla lingonnut.

Syksyllä ei saa ottaa kaikkea hunajaa pesästä; pitää jättää mehiläisyhteiskunnalle myös talvievästä, sillä mehiläiset eivät lepää talvea horrostilassa, vaikka ovatkin lämmön säilyttämisen tähden yhteen sulloutuneina.

Isännän esitelmä jäi vähän kesken, sillä häntä kutsuttiin lähettämään kananmunia kaupunkiin. Sitävarten oli saapunut munanmyyntiosuuskunnan auto pihalle. Suomen samoilijat, joita oli alkanut kiinnostaa maaseutupieneläjän monipuoliset elinkeinot seurasivat häntä kanalan puolelle.

– Meidän pikkuviljelijäin täytyy koettaa siipikarjanhoidollakin saada lisää elinkeinojen apua. Tässä on meidän kanalamme, sanoi isäntä johtaessaan vieraansa sievään, maalattuun rakennukseen, jonka vilkasliikkeiset asukkaat, noin parisataa kanaa, pitivät melkoista kaakatusta ja kotkotusta. Jorma tunsi ennestään luetella muutamia enimmän hoidettuja kanarotuja. Hän huomasi, että talossa oli enimmän valkeita sekä peltopyyn värisiä keltajalkaisia leghornkanoja, harmaita, kirjavia Plymouthrock-kanoja, lisäksi muutamia vaihtelevanvärisiä maatiaiskanoja.

Oli kanojen uloslaskuaika. Ne olivat jo sinä aamuna munintansa päättäneet ja saivat mennä kanatarhastakin hakemaan lisää ruokaa. Kun ovi aukaistiin karkasi siivekäs karja ulos sellaisella rytinällä, että heikoimmat olivat jalkoihin sortua. Mutta vaikka emäntä oli jo sinä aamuna ottanut pesistä toistasataa munaa, makasi vielä useissa pesissä kanoja telkien takana odottaen ulospääsyä.

– Nämä ovat tarkastuspesiä, selitti puutarhuri. Kun niihin kana menee munimaan, laskeutuu salpa eteen ja kana ei pääse pesästä ennenkuin ihminen sen päästää. Se on kirjanpidon vuoksi aivan välttämätöntä.

– Pidetäänkö kanoistakin kirjaa? kysyi Aslak.

– Se on aivan välttämätöntä. Muutenhan emme voisi tietää, mitkä ovat parhaat munijat, emmekä voisi jalostaa rotuja.

Ja isäntä avasi pesän toisensa jälkeen, otti kanan sisältä, katsoi sen jalassa olevasta renkaasta sen järjestysnumeron ja laski linnun vapauteensa. Sen jälkeen etsi hän samalla numerolla merkityn taulukon ja veti sen päivän sarekkeeseen viivan, joka osoitti, että kysymyksessäoleva kana on muninut sinä päivänä munan. Parhaat olivat munineet yli 300 munaa vuodessa, mutta keskimäärin oli tuotanto 180 munaa. Hänellä oli myös tarkka kirjanpito siitä, mitä kanat kuluttavat ruuassa ja hoidossa ja mitä ne rahassa tuottavat.

Eri huoneessa oli suuri, omituisennäköinen "pöytä".

– Tässä on meidän hautomakoneemme. Siihen mahtuu kerralla kaksisataa munaa.

Aslak ei sellaisesta ollut kuullut puhuttavankaan ja seisoi kysymysmerkkinä "pöydän" luona.

– Niin, tämän pöydän laatikon panemme ensikerran jo maaliskuussa munia täyteen, nostamme sen sisällä lämmön tällä lampulla 41 asteeseen C ja varomme, ettei se 21 päivään siitä laske eikä nouse. Jos myöskin ilman kosteus on ollut suotuisa, tulevat poikaset munista ulos kolmen viikon kuluttua ja joutuvat tähän eri laatikkoon, josta ne viedään lämpimään keinoemon alle. Haudottamisaikana täytyy meidän yöt päivät vahtia konetta vuoron perään.

– Kaikkihan täällä etelässä käy koneella, huudahti Aslak, josta oli hyvin ihmeellistä, että kanojen munia koneellisesti haudottiin poikasiksi.

– Muuten emme saisi kylliksi nuoria kanoja, huomautti isäntä.

– Onpa kananhoitokin sentään monipuolista ammattia.

– Sen menestys on monista kymmenistä eri seikoista riippuva. Mutta huolellinen hoitaja saa siitä kyllä palkkansa.

Kun isäntä oli vielä näyttänyt pienen navettansa hyvin hoidettuine karjoineen, sikalansa ja kaniinitarhansa, lähtivät Suomen samoilijat hänen luotaan kiitellen onneaan, että olivat poikenneet kehittyneen pienviljelijän asuntoon. Sen jälkeen ei maanviljelijän ammatti heidän mielestään ollut yksinkertaista, vaan kaikista elinkeinoista sekä monipuolisinta ja laajoja tietoja ja kokemuksia kysyvää.

Kun koneilla kynnettiin, kylvettiin ja koottiin riiheen.

– Kun me aloitimme nämä retkeilymme, sanoit sinä Aslak kerran, että luonnontieteitä harjoitetaan vain huvin vuoksi ja että niistä ei muka ole käytännöllistä hyötyä, mutta nyt kuulit, kuinka tuo isäntä oli luonnontieteissä melkoisen pitkälle kehittynyt mies ja kuinka hän tietojaan käytti oman elinkeinonsa kehittämiseksi. Hänellä oli mehiläisyhteiskunnistaan niin hyvät tiedot, että en uskaltanut mainita, että me olemme etupäässä luonnontutkimuksen harrastajia. Yhtä hyvät tiedot hänellä tuntui olevan perinnöllisyyden laeista, geologiasta, maakemiasta ja fysiikasta. Hän varmaan oli huomannut, että tieto on rahaa hänenkin ammatissaan. Tuolla edessämme on kartano, jonka mailla näkyvät nykyaikaiset suurkoneet työskentelevän.

– Tosiaankin, siellähän näkyy suuri, rautainen jättiläiskone kyntävän pensaikkoa kasvavaa hakamaata nurin.

Samoilijat seisahtuivat sen työtä lähemmin katselemaan.

Lamppuöljyn voimalla käyvä tankki veti siinä perässään suunnattoman suurta auraa, joka nosti maasta kyynärän levyisen ja puolen kyynärän vahvuisen viilun ja auran kieroksi väännetty jättiläissiipi käänsi sen kumoon. Aisan vahvuiset koivut lakoontuivat sen alle hirmuisen voiman painamana, jonka koneessa palava lamppuöljy kehitti ja melkoinen pajukko pirstoutui pieniksi kappaleiksi aurassa pyörivän terän ja viiltoveitsen katkomana. Kun tuli kanto eteen, löivät terät senkin säpäleiksi, ja aura mullisti sen kumoon vähääkään seisattelematta.

– Sehän taitaa tehdä peltoa vaikka tukkimetsästä, mainitsi Aslak koneenkäyttäjälle.

– Ei sentään, mutta tällaisesta viidakosta se kyllä selviää.

– Paljonko tuollainen rautarumilas kääntää uutta maata nurin?

– Kaksi hehtaaria päivässä.

– Tehdäänkö tässä talossa kaikki konevoimalla? kysyi Aslak.

– Koneilla me kynnämme, kylvämme ja kokoamme riiheen, vieläpä puimmekin, vastasi mies.

Vanhaa peltoa kynnettiin pienemmällä traktorilla, jonka perään oli kiinnitetty kaksi auraa.

Suuren, tiilistä tehdyn navettarakennuksen päässä oli korkea, pyöreä painorehutorni. Siihen ajettiin juuri vastaniitettyä heinää painorehun valmistamista varten. Kartanon pehtori selitti samoilijoille, miten painorehu kovan puristuksen alla valmistuu ja kuinka se on hyvää talvirehua.

Hänen johdollaan Jorma ja Aslak tutustuivat myös kartanon karjaan. Lypsykarjaa ruokittiin kesälläkin navetassa, vain nuori karja ja muut "joutilaat" kävivät laitumella kartanon lannoitetuilla hakalaitumilla, joissa kasvoi rehevää valkoapilasta, nataa ja koiranruohoa.

Samoilijat eivät olleet uskoa silmiään tullessaan navettaan, niin siellä oli siistiä ja tilavaa. Puhtaat ja kiiltäväkarvaiset lehmät seisoivat kahdessa rivissä, edessään voimallista vihantarehua ja automaattisesti täyttyvät vesialtaat. Aslak laski siellä olevan sata lehmää. Oli juuri iltalypsyn aika. Sekin toimitus suoritettiin koneella, ja maito juoksi virtanaan putkia myöten yhteiseen säiliöön.

– Sinun, Aslak, pitäisi hankkia isällesi tällainen lypsykone porovaatimien lypsämistä varten, kiusaili Jorma.

– Meidän karjamme tulee muutenkin lypsetyksi, eihän Lapissa tunneta paljon muutakaan konevoimaa. Ja niitä paria kolmea hiehon kokoista lehmää varten, mitkä taloissa on ja mitkä ruokitaan enimmäkseen suoheinällä ja poronjäkälällä, ei lypsykonetta tarvita. Useimmat maatalouskoneet kuuluvat "lannanmaille" eivätkä Lappiin.

Kartanossa oli komea, vanhanaikainen päärakennus ja suuri puutarha. Pehtori sanoi talon olevan ikivanhan aateliskartanon, jossa ennen oli kymmeniä torppareita ja muita alustalaisia, mutta nyt ovat kaikki torpat itsenäisinä pikkutiloina.

– Nämä vanhat herraskartanot, joita on enimmän etelä- ja lounais-Suomessa, mutta jonkin verran pohjoisempanakin, ovat myös historiallisia paikkoja. Ruotsin kuninkaat lahjoittivat niitä eteville sotapäälliköille, kirkonmiehille tai hallitsijan sukulaisille. Sellaisia on täällä Turun ympäristölläkin useita, selitteli Jorma. Tässä mainittakoon niistä ennen muita Kuusiston kartano, jonka maalla on Kuusiston linna.

– Asutuksen tiheys ja upeus sekä maatalouselinkeinojen monipuolisuus hämmästyttää minua, karun Lapin poikaa. Ei luulisi olevansakaan enää Suomessa, vaan jossakin Keski-Europan maassa. Niin täällä on luonto rehevää, asutus vanhaa ja elämä monipuolista.

– Johan sinä, Aslak, alat ylistellä näitä etelän viljelysmaisemia omien koskemattomien luonnonmaisemiesi sijasta.

– Olethan huomannut, että kunnioitan menneiden ja nykyisten sukupolvien työtä, joka on tehnyt näistä muinoin villeistä seuduista kulttuuriseutuja. Mutta silti ei näillä maamme eteläisten seutujen asukkailla ole syytä halveksia Taka-Lapin oloja. Tuskinpa nämä ihmiset niissä oloissa eläen olisivat sen pitemmällä. Täällä on maaperä lihavaa – siellä karua; täällä ilmasto leuto – siellä kesätkin niin lyhyitä, ettei perunakaan kerkiä kasvaa; täällä viljelys vuosituhansia vanha – siellä uutta; täällä tiet auki muihinkin maihin – siellä eletään kaukana tiettömien taipaleiden takana; nämä ovat kaikenlaisen kehityksen rintamaita – ne takamaita, joissa vielä susi ulvoo, karhu mörisee ja kurjet huutavat rannattomien aapojen ja kiveliöiden ylistykseksi.

Pyhä vala.

Suomen samoilijat lähtivät junalla Turusta kiitämään koulukaupunkiaan Jyväskylää kohti. Kumpikin oli mielissään siitä, että pitkäaikainen retkeily oli päättynyt ja että he voivat alkaa sen tuottamia havaintoja muokata kiinteämmäksi henkiseksi pääomakseen.

– Luonto, suuri äiti, opetti meille paljon näillä matkoillamme, virkkoi vihdoin Jorma, kun juna mennä hyrisi Varsinais-Suomen peltolakeuksia. – Me olemme oppineet tuntemaan oman maamme maisemia, sen kasvistoa ja eläimistöä sekä ihmiselämää. Luulenpa, että isänmaamme "ystävälliset äidinkasvot", ovat meille paljon kirkastuneet.

– Ja historian hengetär on meille portaansa avannut noustaksemme ja oppiaksemme myös tuntemaan menneitä aikoja, menneiden sukupolvien työtä, lisäsi Aslak.

– Isänmaamme maisemat ovat meissä herättäneet ikuisen ihastuksen tunteen. Me olemme nyt valmiit vakuuttamaan koko maailmalle, että kauniimpaa maata kuin Suomi ei ole maapallollamme. Katselipa sitä Halditshokon huipulta, Nuorusen laelta, Kolilta, Puijolta, Punkaharjulta, Pohjanmaan lakeudelta tai joltain Suomenlahden kalliosaarelta, niin kaikkialla näemme luonnonkauneutta eri muodoissaan, kauneutta, joka nostattaa mieltä ja tekee meistä parempia ihmisiä.

– Näillä matkoillamme olemme oppineet yhä syvemmin rakastamaan tätä maata ja sen kansaa. Isänmaanrakkauden pyhä liekki on syttynyt sydämeemme jo Lapin raukoilla rajoilla, jokainen seutu on sitä sitten vahvistanut ja entisillä taistelutantereilla tai vanhojen linnojen vaiheilla se on elävöitynyt ja syventynyt. Nämä viimeksi mainitut paikat ovat meille kertoneet mykällä kielellään, kuinka rakkaana esi-isämme ovat pitäneet isänmaataan, niin rakkaana, että he ennen ovat uhranneet henkensä kuin antaneet siitä palankaan viholliselle.

– Me tahdomme myöskin tehdä työtä isänmaamme hyväksi, kukin alallamme ja jos tarvitaan, taistella sen puolesta viimeiseen saakka, sanoi Jorma.

– Sen vannomme!