[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fT1SRZqdyDQbh6An-RQ43dzlc9HQ33PU81ABqWdR9Jnc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1730,"Suomen samoilijat III","Hänninen, Kaarlo",1876,1939,"1730-hanninen-kaarlo-suomen-samoilijat-iii","1730__Hänninen_Kaarlo__Suomen_samoilijat_III","Aslak Morottajan ja Jorma Jussilan retkeilyjä Suomen eri seuduissa","lastenkirja",[],[],"fi",1930,null,36447,245776,true,[],[],[],"Aslak Morottajan ja Jorma Jussilan seikkailusarjan kolmannessa osassa nuoret samoilijat kiertävät Suomen historiallisia kohteita ja luonnonnähtävyyksiä. Matka vie heidät Savon sydämestä Laatokan rannoille, Karjalan saloille sekä Turun ja Helsingin nähtävyyksien ääreen.","Kaarlo Hännisen 'Suomen samoilijat III' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1730. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","SUOMEN SAMOILIJAT III\n\nAslak Morottajan ja Jorma Jussilan\nretkeilyjä Suomen eri seuduissa\n\n\nKirj.\n\nKAARLO HÄNNINEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nOsakeyhtiö Valistus,\n1930.\n\nRaittiuskansan Kirjapaino Osakeyhtiö.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTulevaisuuden suunnitelmia.\nMaan alla.\nSavon sydämessä.\nParempi tie.\nArx nova eli Pyhän Olavin linna.\nPunkaharju.\nVoiman kiertokulku.\nSuuri kala.\nKolinan linna.\nKäkisalmen linnaa katselemassa.\nVerkkosaaren aarre.\nLaatokan hylkeitä maanittelemassa.\nLaatokan kalastajana.\nPyhien veljien saarilla.\nLaatokan rannikkoa ja Sortavalaa katselemassa.\nPamilo.\nKarjalan saloilla.\nKolilla.\nVesilintujen paratiisi\nNuori sankari.\nIlmojen halki.\nPohjolan Venetsia.\nRunebergin kotikaupungissa.\nPääkaupungin nähtävyyksiä.\nSuurten miesten muistopatsaat.\nTori- ja katuelämää.\nSamoilijat katselevat entisajan elämää.\nEläimiä ihmettelemässä.\nKorkeasaaren vangit.\nRosvolinna.\nTerhalan luolan salaisuus.\nKuvitetussa kirkossa.\nKansallisaarteen kerääjän kotimailla.\nTurkua tarkastelemassa.\nHistorian poluilla.\nKun kivet ja esineet kertovat.\nSuomen samoilijat Turun tuomiokirkossa.\nPienviljelijän puutarhassa.\nKun koneilla kynnettiin, kylvettiin ja koottiin riiheen.\nPyhä vala.\n\n\n\n\nTulevaisuuden suunnitelmia.\n\n\nJorma Jussilalla oli paljon hyviä ystäviä kotikaupungissaan. Kun\nsinne levisi tieto, että hän oli saapunut kotiin ja tuonut mukanaan\nLapinpojan Aslak Morottajan, tulivat koulutoverit heti tervehtimään.\nJälleennäkemisen ilo oli tavallista suurempi sentähden, että keväällä\noli koulussa puhuttu Suomen samoilijain katoamisesta Pohjanlahden\njääulapoille. Tosin tuo huhu peruutettiin, mutta samalla kerrottiin\nheidän suurista ponnistuksistaan henkensä puolesta.\n\n\"Terve tuloa, terve tuloa!\" toivottivat toverit vuoron perään.\n\nJorma kertoi heille Suomen samoilijain suurista partioretkistä ja Aslak\nhöysteli kuvausta omilla pikkujutuillaan. Ja vielä samaksi illaksi\npyysi seminaarinjohtajan poika samoilijoita luokseen vieraisille.\n\nHiukan pelonsekaisin tuntein astui Aslak Jorman jäljessä suuren\nportin kautta seminaarin puistoon, jonka keskellä näkyi suuria\nmonikerroksisia tiilirakennuksia. Portilta johti niihin hauskannäköisiä\nkäytäviä, joiden varsilla oli kukkaistutuksia ja niiden takana vanhoja\nvaahteroita, jalavia ja hopeapajuja. Vanhan sivistyslaitoksen voimakas\nulkonainenkin vaikutus tehosi Aslakiin.\n\n\"Vai tämmöinenkö se onkin\", ajatteli hän itsekseen. \"Vallan\ntoisenlaiseksi minä sen kuvittelin. Näissä rakennuksissa pitäisi\nminun viisi vuotta opiskella, jos seuraisin kotipitäjäni kirkkoherran\nkehoitusta, valmistautuisin opettajaksi ja pääsisin Lapin kansaa\nvalistamaan.\"\n\nErään korkean rakennuksen edustalla oli hiekoitettu urheilukenttä\nja siinä oli muutamia nuorukaisia krokettia pelaamassa. Heidän\njoukossaan oli myöskin Jorman luokkatoveri Toivo Koskenheimo, jonka luo\nvierailulle he olivat matkassa.\n\n\"Nuo toiset ovat seminaarilaisia\", kuiskasi Jorma. \"Jos haet tähän\nseminaariin, niin tulet heidän toverikseen.\"\n\nVain vilaukselta kerkisi Aslak nähdä tulevia tovereitaan, niitä\nmuutamia kaukaisia oppilaita, jotka kesäksikin olivat jääneet\noppilaitokseen puutarhurin taitoa oppimaan. Toivo Koskenheimo vei\nvieraansa toiseen kerrokseen, jossa hänellä oli oma lukuhuone.\n\nMutta juuri kun he olivat astumaisillaan poikain huoneeseen, johon\nmentiin kansliahuoneen läpi, tuli heitä vastaan ystävällisen näköinen\nvanha herra. Jorma ja Aslak tervehtivät kunnioittavasti.\n\n\"Siinähän tulevat Suomen samoilijat\", sanoi seminaarinjohtaja Asarias\nKoskenheimo kädestä tervehtien. \"Minä olen seurannut retkiänne, kun\nolette oikein urakalla lähteneet kulkemaan Suomen eri osien halki.\nVarmaankin olette saaneet matkoillanne kokea tuulta ja tuiskuakin,\nmutta vastukset karaisevat miestä.\"\n\nJorma päätti nyt tilaisuuden tarjoutuessa esittää heti Aslakin asian.\n\n\"Toverini Aslak Morottaja Enontekiöltä on aikonut hakea seminaarin\noppilaaksi valmistautuakseen kansansa opettajaksi. Hän on kansakoulusta\nsaanut hyvän todistuksen, ja pää hänellä on kuin partaveitsi.\"\n\n\"Mielelläni ottaisin laitokseeni oppilaita Lapista, jos he täyttävät\nsisäänpääsyvaatimukset. Ansioksi luen, että nuorukainen on\npartiohenkinen ja että hän on Jorman kanssa kulkenut kaksi kesää.\"\n\nJorma Jussilalla oli nimittäin hyvä maine kotikaupungissaan. Häntä\npidettiin jo etevänä lintujen tutkijana, ja hänen hankkimista\nkokoelmista oli koulun rehtorikin ylpeä. Ja kun seminaarinjohtajan\npoika harrasti myös erikoisesti luonnontieteitä, oli Jorma koska\nhyvänsä tervetullut seminaarille. Sentähden Jorman suositus oli hyvän\nkirjallisen todistuksen veroinen.\n\nAslak ei ollut vielä lopullisesti päättänyt, jättääkö hän hakemuksensa\nvai palaako suoraan Turussa niine hyvineen kotiin. Mutta Jorman varma\nesiintyminen toverinsa asian hyväksi vaikutti häneen kannustavasti.\n\n\"Isäni lupasi, että saan hakea seminaariin\", sanoi Aslak hiljaa.\n\nHän antoi johtajalle papinkirjan, lääkärintodistuksen,\nvarallisuustodistuksen ja kansakoulun päästötodistuksen.\n\n\"Tämähän on hyvä, miltei pelkkiä kymppejä\", sanoi johtaja\nkansakoulutodistusta katsellessaan, \"mutta hakemus vain puuttuu.\"\n\n\"Senhän me pian täällä kirjoitamme\", sanoi Toivo Koskenheimo.\n\nJa sinä iltana Aslak Morottaja kirjoitti hakemuksen ja jätti sen\njohtajalle.\n\n\"Jos tulet hyväksytyksi tämän sivistyslaitoksen oppilaaksi, niin\nmerkitsee se käännekohtaa elämässäsi\", puhui johtaja. \"Mutta vasta\nelokuun lopulla on pääsytutkinto, silloin pitää sinun olla täällä.\nSiihen saakka voitte vielä rauhassa samoilla tätä suloista Suomen maata\nja kerätä tietoja, taitoja ja kokemuksia.\"\n\nToivo Koskenheimolla oli itsellään suuri lintu- ja perhoskokoelma ja\npuristettuja kasveja oli hänellä melkein yhtä paljon kuin Jormalla.\nKokoelmia katsellessa ihmetteli Toivo, että Aslak tunsi niistä\nsuurimman osan, vieläpä muisti tieteelliset nimetkin.\n\nIlta kului kokoelmia katsellessa ja kertoillessa huomaamatta ja muuttui\nvähitellen hämäräksi, lämpimäksi yöksi. Pojat olivat päättäneet\niltayöstä pyydystellä yöperhosia seminaarin puutarhasta. Perhoshaavit\nja lasipurkit mukanaan he kävelivät hiljaa puiston käytävillä kukkivien\nsireenien ja pihlajien alla.\n\nYlhäällä puiden latvoissa turilaat lentää pärisivät. Pitkäsiipiset\nkiitäjäperhoset sinkoilivat edestakaisin etsien sopivaa istumispaikkaa,\nmutta kömpelöruumiiset yököt hiljaa räpyttelivät siipiään sireenien\nkukissa. Ja käytävien kohdalla puiden latvain tasalla leijailivat\nyöleikot kuin tummakauhtanaiset yön hengettäret.\n\nAslakista siellä oli niin paljon uutta, että hän kulki kuin lumotun\nlinnan puutarhassa, varsinkin, kun hän muisti, että hän muutamien\nkuukausien perästä ehkä siirtyy talon asukkaaksi.\n\nHänet oli tenhonnut kulttuurin saavutukset, ihmisjärjen ja käden\nyhteistyö, joka kasvattaa puutarhoja sinne, missä muinoin oli karuja\nkankaita, kohottaa linnoja sinne, missä esi-isät muinoin metsäsaunojen\nasukkaina elivät.\n\n\n\n\nMaan alla.\n\n\nKaikkialle taivaankannen alla ulottuu ihmisen, luomakunnan herran\nvaikutus! Hän kaivautuu alas maan uumeniin anastaakseen sen aarteita,\nhän hallitsee kuivan maan muuttaen sen luonnonvaraiset maisemat\nviljellyiksi, hän käyttää meriä ja vesireittejä kulkuteinään ja hän on\njo valloittanut ilmankin itselleen.\n\nSuurissa sivistysmaissa on hän puhkonut vuoriinkin kulkuteitään.\nMeillä ei ole rautateitä tehty niin korkeiden vuorien poikki, että\nolisi tarvinnut niihin reikiä puhkoa rautatietä varten. Tunnelin\ntapainen on kuitenkin Skurun luona Helsingin ja Turun välillä, toinen\nsuurempi lävistää vaaran Jyväskylän ja Pieksämäen välillä ja kolmas on\nJyväskylän ja Haapamäen välillä.\n\nJorma oli hyvin salaperäisen näköinen, kun he Jyväskylän asemalla\nistuutuivat rautatievaunuun.\n\n\"Tällä välillä on eräässä paikassa niin syvä harjuleikkaus, että\nhiekkaa vyöryy alituisesti radalle. Voisi käydä niinkin, että hiekka\ntäyttäisi leikkauksen ja juna tunkeutuisi hiekan sisään kuin myyrä\nkoloonsa\", kertoi hän Aslakille.\n\n\"Sittenpähän tullaan yht'aikaa haudatuiksi\", arveli toinen.\n\nJuna porhalsi ensin Jyväsjärven rantamaita, kohisi Leppäveden poikki,\nvaihtelevia karunpuoleisia seutuja halkoen. Tulee syviä leikkauksia,\njoiden pohjalla juna kulkee kuilussa. Aslak alkaa jo arvella, että\nJorman puheessa saattaa olla perää, sillä hiekkaa valuu yhtenään\nrinteistä, kun juna täristää maata. Mutta vähän ajan perästä maisemat\ntasaantuvat ja leikkaukset harvenevat. Aslak ei enään odottanutkaan\nmitään merkillisempää tulevan, kun juna mahtavasti tohisten syöksyi\njohonkin pimeään, aivan kuin johonkin tyhjyyteen. Eikä Aslak voinut\nmuuta ajatella, kuin että nyt se syöksyi hiekkaan ja koettaa porata\nitselleen reiän siihen.\n\n\"Voi kauheata! Nyt sen vauhti jo tuntuu hiljenevän, nyt, nyt se\nseisattuu ja kuka meidät kaivaa täältä maansisästä\", mietti Aslak.\n-- \"Ei kukaan saa meitä täältä elävinä enää ihmisten ilmoille.\"\nAslakin sydäntä kouristi niin omituisesti. Hän tunsi olevansa kuoleman\nkynnyksellä ja entinen elämä kuin unessa kulki muutamissa sekunneissa\nhänen sielunsa silmien ohitse. Minä olen ollut paha ja tottelematon\npoika, joka olen vastoin vanhempieni tahtoa lähtenyt maailmalle ja\ntähän hiekkakuiluun nyt hukun! Voi, jos kerkiäisi edes kirjoittaa ja\npyytää anteeksi äidiltä ja isältä.\n\nHänen hätäänsä lisäsi junan veturi, joka puhkutti harvakseen ja\nkumeasti kuin viimeisiä henkiään vetäen. Aslak tarttui lujasti Jorman\nkäteen kuiskaten:\n\n\"Nytkö me kuolemme?\"\n\nJormaa pyrki naurattamaan onnistunut kepponen. Samassa valkeni\njunan ympärillä ja kun Aslak katsahti junan ikkunasta, näki hän\npäivänpaisteisen maiseman. Hänen ilonsa oli rajaton, mutta sitä\nhimmensi heti Jorman ilkkuva ilmoitus:\n\n\"Sehän oli vain Pönttövuoren tunneli.\"\n\nAslakin kasvot karahtivat tulipunaisiksi, sillä kiukku ja häpeä ajoi\nveren päähän, häpeä siitä, että hän, karhujen ja susien kaatajain\nsukua, oli osoittanut summatonta pelkuruutta. Ja kaikki se oli Jorman\ntähden, hänen poikamaisen kujeensa seuraus. Liian myöhään muisti hän\njostain kirjasta lukeneensa, että Jyväskylän ja Pieksämäen radalla on\nPönttövuoren tunneli.\n\nIhmeissään, puhumattomana istui Aslak junan penkillä Pieksämäen\nsolmuasemalle saakka, jossa he muuttivat Kuopioon menevään junaan.\n\n\n\n\nSavon sydämessä.\n\n\nJorma tiesi ennestään, että Aslakin viha lauhtui pian ja että hän siinä\nluonteenominaisuudessaan teki poikkeuksen useimmista lappalaisista.\nPäästäkseen entisiin hyviin väleihin käänsi hän puheen toisiin\nasioihin, Savon luontoon.\n\n\"Katsele näitä karuja, mutta samalla viehättäviä maisemia: kivisiä\nkankaita, mäkiä ja harjanteita, vakavia havumetsiä, lehteviä\nhalmeahoja, pieniä suonpyörylöitä, kirkkaita metsälampia tai välkkyviä\nvesireittejä, joiden rannikolla kohoaa kyliä ja yksinäisiä taloja\nkivisten peltojen keskeltä.\"\n\n\"Eipä taitaisi Etelä-Pohjanmaan ja Satakunnan savisten peltojen\nviljelijälle nämä kaskimaat kelvata asuntomaiksi\", innostui Aslak.\n\n\"Ei, mutta savolaiset rakastavat maakuntaansa. He eivät tuskaile,\nvaikka kuokka usein kiveen kilskahtaakin. He tietävät maan antavan\nheille sittenkin leivän, vaikkakaan ei kovin leveän.\"\n\nMatkan ratoksi tekivät he tuttavuutta huumorintajuisten savolaisten\nkanssa. Kolme kuopiolaista koulupoikaa sattui samassa junassa palaamaan\nKouvolasta. Heiltä kyselivät samoilijat paikkojen nimiä. Kuultuaan,\nettä Aslak ja Jorma ovat Suomen samoilijoita, tuli heistä innokkaita\npuhetovereita.\n\nJunan vauhti alkoi kasvaa. Se pysähtyi pienelle asemalle, jonka\nrakennuksia ympäröivät korkeat koivuryhmät.\n\n-- \"Katsokaapas, pojat, nyt alkavat Kallaveden maisemat! Tuollaisia\nkorkeita, vuorimaisia mäkiä, tuollaisia syviä järvien lahtia, sellaisia\non paljon Kallaveden ympäristössä. Tästä Pitkästälahdesta pääsisitte\nkauniiseen Haminalahteen, lintumaalari Wrightien vanhaan asumapaikkaan.\nKaunis oli tämä Pitkälahtikin ennen, mutta nyt sahat ja sähkölaitokset\novat sen pilanneet.\"\n\nJunallakin tuntui olevan kiire Kuopioon. Se kulki syvissä\nleikkauksissa, kunnes yhtäkkiä vaunun akkunasta avartui laaja maisema:\nKallaveden lahti ja sen molemmin puolin oli korkeat mäet.\n\n-- \"Tuo on Neulamäki ja tuo kyömyselkäinen on Puijo\", puhelivat\nkuopiolaiset koululaiset. \"Pian tullaan perille.\"\n\nNiin tulikin muutaman minuutin jälkeen Kuopio näkyviin. Taustalla oli\nlaaja Kallavesi, ja soukka niemeke pisti kaupungista sinne.\n\n\"Nyt ollaan 'Kallaveden kaupungissa', sanoi eräs pojista. \"Kallavesi\nkiertää sitä kolmelta taholta. Oletteko kuullut, kuinka kuopiolainen\nAmeriikassa laulaa ikävöiden?\"\n\n\"Emme.\"\n\n\"Näin sanotaan hänen laulelevan:\n\n    \"Kallaves', Kallaves'\n    siinä äet mun paetan' pes'\n    Soanenkohan koskaa ennee\n    kiertee Puijonsarven nennee,\n    jossa laevat huuteloo\n    Kuopioo, Kuopioo.\"\n\n\"Sen minä vain tiedän, että savolainen rakastaa syntymäseutuaan niin,\nettei heistä moni henno lähteä vierailta mailta leipäänsä etsimään\",\nselitti Jorma.\n\nJuna pysähtyi asemalle, kaupungin laitaan. Kuopiolaiset pojat\nsaattelivat samoilijat matkustajakotiin ja lupasivat tulla heitä\nopastamaan näkötorniin.\n\nPuijosta on jokainen kuopiolainen ylpeä. Se on korkea, kaariniskainen\nmäki aivan kaupungin vieressä. Matkailija ei mene Kuopion sivu käymättä\nPuijon näkötornissa maisemia ihailemassa. Suomen samoilijoille ja\npartiolaisille yleensä se on kuin pyhä velvollisuus, sillä korkeudesta\nkatselijalle isänmaan kasvot herttaisimmin hymyilevät.\n\nPian tulivat kuopiolaiset pojat heitä hakemaan Puijolle. Heti kaupungin\nlaidasta alkoi tie kiemurrella jykeän havumetsän läpi mäen huipulle,\nmissä on korkea näkötorni. Pojat juoksivat kilpaa mäkeä ylös, mutta\nvaivalloista oli jyrkkä rinne juosta. Kiertoportaita myöten noustiin\nnäkötorniin. Kuopiolaiset sanoivat juoksun tyhjentävän keuhkoista\npilaantuneen ilman ja sitte on ne hyvä täyttää puhtaalla ylä ilmalla.\nHannes Kolehmainenkin on sillä tavoin keuhkojaan puhdistellut.\n\n\"Mitä sanotte, samoilijat, meidän kotiseudustamme?\" sanoi eräs\noppaista. \"Viiden penikulman päähän kantaa täältä katseemme näiden\nPohjois-Savon järvien, selänteiden, pullevien mäkien ja vaarojen yli.\nTuossa näette Kallaveden kesäiset selät heleässä auringon kilossa.\nSatoine saarineen ja niemineen on se mielestämme maailman kauneimpia\njärviä. Se on kuin kaunis, vanha ja värikäs ryijykudelma! Katselkaa\nnoita Savon välkkyviä selkiä etelään ja pohjoiseen, sen sinisiä,\nmetsäisiä harjanteita, joista hohtaa asumuksia peltoineen. Seuratkaa\nniitä laivalla joko Iisalmeen päin tai etelään aina Saimaalle saakka,\nniin tulette vakuutetuiksi, että Savo on jalohelmi muiden maakuntain\njoukossa.\n\n\"Kirkkaana se ainakin nyt loistaa\", lisäsi Jorma, joka piti omaa\nkotiseutuaan Hämettä Suomen kauneimpana maakuntana.\n\nKun sitten samoilijat seuralaisineen laskeutuivat hiljalleen alas\nPuijon rinnettä tapasivat he pienen, pujopartaisen ja laihankälvän\nukon. Hän oli kyyryksissään kuusen alla, mättäältä kasveja\nirroittamassa.\n\n\"Mitä ukko niillä kasveilla tekee?\" kysyi Jorma hiukan ylimielisesti\ntoisilta. Ennenkun seuralaiset ehtivät vastata, oli ukko jo pujahtanut\nheidän luokseen.\n\n-- \"Vai Pyhän Yrjänän ritareja täällä partioi, vai niitä\", sanoi hän.\n\"Että mitäkö ukko vielä kasveja keräilee? Keräillyt on ja keräilee yhtä\nja toista, kaikenmoista. On keräillyt museon tuonne kaupunkiin. Tavaraa\njos jonkinlaista. Muistakaa, ylpeät ritarit, että kuolematon nimi, sen\nei tarvitse olla pilviin heijastettuna eikä patsaisiin präntättynä. Ei,\nkuolematon nimi, se voi olla tuolla aidan seipäässä, tuolla jossakin\nkoivun kupeessa tai pehkossa.\n\n\"Älkää luulko, että ukko Antti puhelee teille pehmeitä. Ei se kuolematon\nnimi sentään ole kaikki kaikessa. -- Eipä niinkään. -- Mutta kun minä\njouduin tänne Kuopioon, niin tahdoin näille suloisille savolaisille\nnäyttää, miten laaja luonnonkirja on, miten helposti siitä saa syntyjä\nsyviä esiin. Olen tahtonut saada heidät näkemään kaiken ihmeellisen,\nmoninaisen luonnon suuressa kirjassa. Tarkistakoot muutkin silmänsä,\nnähdäkseen suuren pienessä. Tarkka silmä, ahkera työ se on, pojat,\ntärkeätä. Muistakaa se.\n\n\"Olin kerran Siperiassa. Siellä oli suuri museo, niin suuri että\nSuomessa ei ole yhtään sellaista. Siellä olin suurien herrojen kanssa\npakeissa, suurten ja oppineitten. Mutta eikös. Kun tulin heidän\nkanssaan museorakennuksesta ulos. Siinä oli pensas oven pielessä. Minä\nkatselin pensasta. Eikös juuri heidän nenänsä edestä, heidän silmiensä\nalta sieppasin sen pensaan lehdestä tieteelle uuden sienikasvin. Niin\nkäy, niin käy.\"\n\nNiin kertoilee ukko innostuen kovasti kuullessaan, että pojat olivat\nSuomen samoilijoita. Ja heistä loppujen lopuksi tuli hyvät ystävät,\nvaikka Jormaa hävetti ensi esiintymisensä ja arvelunsa. Kävi selville,\nettä hän oli vaatimaton \"ukko Lönnbom\", suuri luonnonystävä ja tutkija.\nLönnbom kertoi heille paljon hauskoja kaskuja entisistä kuuluisista\nkuopiolaisista, Snellmannista, Minna Canthista ja Kauppis-Heikistä,\nmutta varsinkin Juhani Ahosta, joka oli siellä käynyt koulua ja jonkin\nkerran karannutkin kotiinsa Iisalmen pappilaan.\n\n-- Entäpä kaupunki! Tuskin on monella kaupungilla tuollaista asemaa,\njatkoi esittelijä. Teidän pitää käydä Väinölänniemellä, että näkisitte\nvielä Kuopion kauneimpia paikkoja. Niin kaunista luonnonpuistoa kuin\nVäinölänniemi on, ei ole yhdelläkään muulla Suomen kaupungilla.\n\nKaupunkiin palattuaan katselivat he J.W. Snellmanin muistopatsasta\nja menivät sitte luonnontieteelliseen museoon. Siellä kului ilta\nhupaisesti kuopiolaisten partiolaisten kanssa eläin- ja kasvikokoelmia\nkatsellessa ja kuunnellessa lukemattomia kaskuja. -- Jorma totesi, että\nharvassa kaupungissa ovat luonnontieteelliset harrastukset niin elävät\nja hedelmiä tuottavat kuin juuri Kuopiossa.\n\nSeuraavana päivänä samoilijat jättivät hyvästit kuopiolaisille ja\nlähtivät laivalla edelleen.\n\n\n\n\nParempi tie.\n\n\nKuopion satamassa oli viervierettäin pikkuisia ja suurehkojakin\nhöyryaluksia. Siellä oli \"Tähti\", \"Kalla\", \"Muuruvesi\", \"Karjalankoski\"\nja monta muuta rinnan \"Leppävirran\" ja \"Heinäveden\" kanssa.\nSavolaisukkoja ja poikia pieksuineen, reheviä savolaisemäntiä\nhuivineen ja koreineen kiiruhti kukin laivaansa, joita lasteineen\naina vuoronperään lähti laiturista. Laivojen kellot kilisivät, savua\ntuprusi, hevosia ja autoja puikkelehti ja leveitä savolaisia sanelmia\nkuului tavan takaa.\n\nKuopion rantaan joutuneet samoilijat kiistailivat siitä, kumpaa reittiä\nhe lähtevät Savonlinnaan: Heinävedenkö vai Leppävirran väylää pitkin.\nMolemmat laivat heistä näyttivät yhtä hyviltä. Jorma kehui edellistä\nparemmaksi, Aslak jälkimmäistä. Kuopiolaiset kehuivat kumpaakin.\nJos lähdette länsipuolista reittiä, niin saatte nähdä muun muassa\nKonnuksen ja Taipaleen kanavat, kauniin Leppävirran ja Unnukkaveden ja\nkaupanpäälle Varkauden suuren kauppalan, joka on kaupungin veroinen;\njos taas matkustatte Soisalon itäpuolitse, niin ette silloinkaan kadu\nkauppojanne, sillä Heinäveden-reitti ei väsytä yksitoikkoisuudellaan.\n\nViimein löivät he arpaa, ja se määräsi heidät \"Heinävesi\"-laivaan.\n\n\"Hyvästi Kuopio hauskuuksinesi, hyvästi Puijo!\" huusivat he laivalta.\n\n\"Näkemiin, näkemiin\", vastasivat partiopojat laiturilta.\n\nAavalta Kallavedeltä pistäytyi laiva viehkeän Vehmersalmen kautta\nsuurelle Suvasvedelle. Se leviää poikain edessä valkeana ja paikoin\nvähäsaarisena. Siitä alkaa penikulmaiset, kiemurtelevat salmivedet\nhymyilevine, leppoisine aito savolaisine maisemineen. Peltoaukeita\non mäkien rinteillä ja noroissa, tuuhean lehtevät lehdot koivuineen,\nleppineen ja pyhine pihlajapuineen; karummilla kallioisilla mäkimailla\nja harjanteilla taas totisempi havumetsä maita peitti.\n\nTavan takaa pistäytyi laiva johonkin lahden poukamassa olevaan\nlaituriin. Toisista näkyi kylä tai talo, jonka \"rykiranta\" siinä oli;\ntoiset laiturit olivat aivan \"metsän keskessä\".\n\nLaiva kulkee Karvion kanavan läpi. Tullaan Kermajärveen. Sen takana\nvaaran nyppylällä kohoaa Heinäveden kirkko ja kirkonkylä on sen\nympärillä. Miltei halki yön kulki laiva tätä merkillistä reittiä\npitkin. Muutamia tuntia se levähti Palokissa, mutta aamulla ani varahin\nse lähti liikkeelle.\n\nIltamyöhäiseen istuivat samoilijat yläkannella, josta näkyi himmenevään\nkesäiseen yöhön vaipuva maisema. Kuu kumotti taivaan laelta ja sen\nvälkkeessä mainingeissa keinuvan rantaman ääressä luuli näkevänsä\nvedenneitojen nousseen leikittelemään. Ruohisto ja kaislisto kahisi\nhiljaa. Leppien ja niittyjen lauha tuoksu kantautui maalta päin, sieltä\nmissä metsät hiljaisina valvoivat kesäyön hämyssä. Aamulla alkoi\nlaivan kone jyskyttää. Laiva kulki monta äkkimutkaa tehden. Täytyi\nihmetellä perämiehen taitoa, miten hän oli niin selvillä reitin monista\nsokkeloista. Jokainen minuutti toi mukanaan uusia näkemyksiä, uusia\nmaisemavivahteita. Aamuauringon kilossa näytti maailma partiolaisista\nihanalta, suloisalta. Raikas aamuilma tuntui hunajalta, ja matkan\nsuloisuus oli heidän mielestään sanoin kuvaamaton.\n\nLuonto käy karummaksi. Korkeita kalliorantoja, totisia havumetsiä,\ntyyniä salmia, joissa kalaparvet kirmailevat. Oikeaa erämaan tunnelmaa\noli m.m. Koukkuvirralla, jossa Juhani Ahokin aikoinaan kalasteli,\nennenkun löysi Huopanansa.\n\nAslakilla olisi tehnyt kovasti mieli jäädä sinne uistimiaan\nkoettelemaan, koska hän oli lukenut Ahon kuvauksen Koukkuvirran\noikukkaista lohista. Ja pojat puolestaan myönsivät suuren kirjailijamme\nsanat tosiksi: \"Viehättävämpää kalastuspaikkaa tuskin voi ajatella.\nKahden puolen on korkeat rannat, toisella puolen aitoa Saimaan\nseutua, pientä petäjikköä kasvavaa jyrkkää kalliota, toisella honkia\nkasvava niemi, joka kärjestään kohoten muodostuu mahtavaksi harjuksi.\nVirta teki polvekkeen niemen ympäri ja laajeni vähitellen järveksi.\nVastapäätä nientä on vuoren ympäröimä lahden poukama. Luonto on\nkoskematonta erämaata eikä missään näy ihmisasuntoa paitsi sitten\nhetken päässä torppa muutaman lahden pohjukassa.\"\n\nMonen monta mutkaa tehtyään laivareitti yhtyi Haukiveteen.\nKallioluotoineen se muistutti Kallavettä, mutta rannat olivat\nlaakeampia.\n\nSavolaista seutua olivat Haukivedenkin ympäristöt. Petäjikköjen välissä\nleppoisia lehtoja, pienoisia peltoaukeamia, maalattuja taloja, rannalla\nmustunut sauna ja nuottakota.\n\n\"Tämä taisi olla parempi tie\", sanoi Aslak, kun kaukaa Haukiveden takaa\nalkoivat näkyä Savonlinnan tukevat tornit.\n\n\"Niin minustakin\", vakuutti Jorma.\n\n\n\n\n\"Arx nova\" eli Pyhän Olavin linna.\n\n\n\"Nyt minä tiedän, missä ovat maamme kauneimmat seudut, joita me ikuisen\nkauneuden palvojat, pyhän Yrjänän ritarit olemme etsineet. Minä\npaljastan pääni ja nöyrästi tunnustan, että ne ovat täällä Haapavedestä\nPihlajaveteen laskevan Kyrönsalmen ympärillä. Jos katselet tuota sievää\nkaupunkia tai vanhaa, kunnianarvoista linnaa tai saarisia selkiä ja\nsalmia taikka kaukaisten vaarojen autereisia ääriviivoja, niin sinäkin\ntunnustat, että Savonlinnan vertaista seutua ei ole toista. Se on Savon\nhelmi, Suomen ylpeys ja ulkomaalaisenkin matkailijan ikuinen ihastus.\nNouskaamme tuonne linnan tornin huipulle, laittakaamme sinne rovio\nlehmuksista, vaahteroista ja pyhistä pihlajapuista ja uhratkaamme\nkauneudelle, niinkuin teimme viime kesänä Mallatunturilla.\"\n\nNäin puhui Jorma, kun he veneellä olivat menossa Kyrönsalmen yli\nOlavinlinnaan.\n\n\"Vienot vesistöt ja karut kalliot, jäykät havumetsät ja leppoisat\nlehdot ja laaksojen viljelysmaat ovat täällä yhtyneet. Edessämme\nkohoava linna antaa lisäksi näille maisemille menneiden aikojen\ntarumaista tunnelmaa\", lisäsi Aslak.\n\nHe laskivat veneen pääportin edustalle. Vartija ei joutanut\nnäyttelemään linnan eri osia, hän antoi samoilijoille vain opaskirjan\nja käski omin avuin tulla toimeen.\n\nMutta tuskin he olivat tulleet n.s. pieneen linnan pihaan, kun heitä\nvastaan tuli vanha, kumaraselkäinen ja pitkäpartainen ukko, joka heitä\nystävällisesti tervehti sanoen:\n\n\"Näen, että olette muukalaisia, ehkä hyvinkin kaukaisia vieraita.\nSallikaa, että teitä opastan. Muutoin voitte eksyä tämän linnan\nsokkeloihin. Minä kyllä osaan, sillä olen tässä linnassa asunut jo\nhyvin kauan.\n\n\"Te näitte jo kauas linnan korkeimmalle pistävät osat, tornit. Niitä\non kaikkiaan kolme. Te varmaan kysytte, että mitä tehtävää niillä on.\nMuinoin linnan puolustuksessa oli niillä suuri merkitys. Ja tuonne\nsalmelle saakka näkyvät niiden pyöreät tai nelikulmaiset ampuma-aukot,\njoista kevyemmillä ampuma-aseilla ammuttiin lähestyvää vihollista.\nMutta linnan suuremmista aukoista pommitettiin sitä tykeillä. Linna on\nnäet rakennettu vasta ruudin aikakaudella. Ei ollut vihollisen hyvä\ntulla linnan lähistölle.\"\n\n\"Onko noilla torneilla nimiä?\" kysyi Jorma.\n\n\"Onpa kyllä\", sanoi ukko partaansa sivellen. \"Läntisintä sanotaan\nKellotorniksi, seuraavaa Kirkkotorniksi ja melkein koilliskulmassa\non Kiilintorni. Kellotornissa riippuivat ennen kirkonkellot ja\nlinnankello. Kirkkotornissa oli ennen kirkko ja Kiilintorni on saanut\nnimensä rakentajastaan Niilo Kijlistä.\n\n\"Torneilla on pyöreä muoto sen tähden, että ne paremmin kestäisivät\nammuntaa. Saman muotoinen on n.s. Paksusarvi linnan kaakkoiskulmassa,\njoka on rakennettu paljon myöhemmin. Torneja yhdistää toisiinsa linnan\nmuurit ja muut osat. Niissä näette myös ampuma-aukkoja.\"\n\nJa sitten ukko näytteli samoilijoille linnan eri osia. Hän vei\nheidät linnan Pikkupihalle ja Suurellepihalle, kiipesi torneihin\nniin ketterästi, että poikain oli vaikea pysyä perässä, näytteli eri\nkerrosten huoneita ja linnan puolustuskäytäviä. Kauimmin pysähtyi\nhän Kirkkotornissa olevassa asuinhuoneessa, jossa oli Tott- ja\nSture-sukujen vaakunoilla koristettu takka sekä suuressa juhlasalissa\nja herrastuvassa. Maanalaisissa holveissa samoilijat alkoivat arvella,\nettä mikä lieneekin heidän oppaansa ja minne vieneekään lopuksi.\n\nMutta kun muu näyttäminen oli loppunut, vei ukko ohjattavansa erään\ntornin korkeimpaan kerrokseen ja näytteli heille ympäristön maisemia\nhuudahdellen: \"Eikö ole kaunista tämä Savonmaa!\"\n\nKun he tulivat alas linnan etupihalle ja heidän piti jotain kysyä\nlinnan historiasta, oli ukko kadonnut ja Jorma arveli, että se ei\ntainnut ollakaan ihminen, vaan linnan vanha tonttu.\n\nMutta soutaessaan takaisin kaupungin puolelle Jorma kertoi Aslakille,\nettä Olavinlinnan, jota myöskin sanottiin Uudeksi linnaksi, rakennutti\nensin Erik Akselinpoika Tott 1475 ja että linna on sen jälkeen kokenut\nkirjavia vaiheita.\n\n\"Oletko kuullut mitä Olaus Magnus aikoinaan kirjoitti Olavin linnasta?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Kaukana perimmäisessä Suomenmaassa, mutta Ruotsin valtakunnan\nalueella, on linna, jota nimitetään Uudeksi linnaksi. Se on\nihmeteltävällä nerolla rakennettu, kerrassaan luonnon ja taidon\nvalmistama, seisoen pyöreällä kalliolla. Yksi ainoa portti siitä johtaa\nlännen puolelle, portin edustalla on lauttasilta, joka on kiinnitetty\nsiihen vahvoilla rautavitjoilla ja joka aina yöksi vedetään koneilla\nrantaan -- tosin ankaralla työllä väkevän virran takia. Tuo leveä joki,\njoka kulkee siitä on tutkimaton syvyydeltään. Se tulee kaukaisista\njärvistä, Vienan valkoisesta merestä saakka, mutta linnan kohdalla se\non mustapohjainen, ja kaikki kalat, jotka siinä syntyvät ja elävät:\nlohet ja taimenet, hauet ja ahvenet sekä muut pehmeälihaiset kalat,\novat ihan mustia, vaikka kyllä hyviä maultaan. Lahnakin on siinä\nvirrassa kesällä musta, mutta talvella valkoinen. Ja kun joki sitten\nViipurin ohitse kulkien purkaa vetensä mereen, tekee se merenkin\nmustaksi.\n\n\"Muitakin kummia täällä nähdään toisinaan. Ankara on isännyyden virka\ntäällä vihollisvallan kynnyksellä, ankara myös laki, jonka alaisena\nlinnan väki elää. Jos vartija nukkuu vartiopaikallaan, syöstään\nhänet, armotta virtaan. Surma ja perikato väijyvät siis aina sekä\npäällikköä että hänen miehiään. Mutta jokaisen onnettomuuden edellä\nkäy kummallinen aave. Silloin näet ilmestyy virran aalloille neitonen,\njoka viehättävästi soittamalla kannelta katkaisee yön hiljaisuuden --\nseireenien tavoin houkutellen ihmisparat luokseen.\"\n\n\"Onhan siinä vähän satua joukossa eikä Olaus Magnuksen\nmaantieteellisetkään tiedonannot ole vallan oikeita, mutta siinä\nminä häneen yhdyn, että tämä luonto ja linna seireenien tavoin vetää\npuoleensa.\"\n\nVielä samana päivänä lähtivät samoilijat laivalla Pihlajavettä pitkin\nPunkaharjulle.\n\n\n\n\nPunkaharju.\n\n\nSuomen samoilijat olivat odottaneet suurella jännityksellä Punkaharjua,\njosta runoilijat ja matkailijat ovat niin kauniisti kirjoittaneet.\nSen maine oli kiirinyt Lappiin saakka. Olihan myöskin Aslak lukenut\nsiitä koulussa ja silloin oli tullut mieleen ajatus, että jospa saisin\nkerran nähdä omin silmin eikä vain vajanaisena mielikuvana. Jormalle\noli lyseon maantieteen opettaja kertonut, että Punkaharjun kaltaista\nmaisemaa ei liene maailmassa toista.\n\nKauan odotettu päivä vihdoin valkeni, heinäkuun viides päivä. Oli\nsattuma, että samoilijat juuri sinä päivänä saapuivat Punkaharjulle,\npäivänä, jonka suuri runoilijamme J.L. Runeberg on pyhittänyt runossaan\nluonnon kauneuden ja jalojen tekojen muisteloille.\n\n    \"Nyt kesäpäivä loistavi\n    niin oudoks' muuttaa mieleni\n    tää aamu armahainen.\n    Jos tahdot, tuonne lehtohon\n    suvisen ilman sulohon\n    nyt käymme nuorukainen.\"...\n\nNäin lausui Jorma laivan kannella seisoessaan toverilleen, ja hänen\nsilmissään oli lempeä kiilto. Myöskin hänen toverinsa katseli\näänettömänä aamuauringon kultaaman järven yli, josta mykevien saarten\nyli ja salmia pitkin näkyi korkea harju.\n\nLaiva laski laituriin. Muut matkustajat menivät matkailijain\nmajaan, mutta samoilijat riensivät harjulle nähdäkseen maisemat\naamuvalaistuksessa.\n\nKapea ja korkea vierinkiviharju halkoo siinä järvien saarisia selkiä\nseitsemän kilometrin pituisena luonnon siltana. Harju on paikoin niin\nkapea, että kiven voisi heittää harjanteelta järveen. Rinteet ovat\nniin jyrkkiä, että pojat vaivoin voivat nousta niitä ylös. Mutta\nmonin paikoin harju leviää ja jakaantuu rinnakkaisiin osiin. Siinä on\nkirkkaita metsälampia ja hautoja ja kuoppia niinkuin vierinkiviharjussa\nyleensä.\n\nHe astelevat kuin ihmeellisessä luonnonpylvässalissa, jossa kultaa\nei ole säästetty, sillä tiheän, solakan männikön kellertäviä runkoja\naamuaurinko juuri punertaa ja valaisee itäsivun vehmaita metsiä,\njättäen länsipuolelle tummemman varjon. He ihailivat Runebergin\nkukkulalta Puruveden satasaarisia selkiä, ihailivat lämpimästi isänmaan\nkauneutta. Hiekkarannat heloittavat kirkkaina, vedenpinta välkehtii\naamun punertavassa hohteessa, kaukaiset saaret näyttävät piiloutuvan\nvedenpinnan taa ja jälleen kohoavan, läheisten saarien tummat varjot\nja valkea tuulenviri suurimmalla selällä luovat myös omalaatuista\nvaihtelua ihanaan tauluun.\n\nYhtä ylentävä oli myös Saimaan puoleisten selkien vaikutus, kun he\nlänsirinteelle siirtyivät. Saaria, niemiä ja siintäviä selkiä silmän\nkantamattomiin.\n\nJa minne he vaelsivatkaan pitkällä harjulla, aina oli sillä jotakin\nuutta näytettävänään.\n\nMutta kaikkiin ei Punkaharju vaikuta samalla tavalla. Eräs matkailija\nsanoi kauhistuneensa sen synkkien metsien sisällä olevia hautoja,\njoissa hänen mielikuvituksensa mukaan kaikki metsän peikot asustivat.\nHän muutti pois Punkaharjulta kauhuissaan, vaikka ensin aikoi asua\nsiellä koko kesän.\n\nJa kansakin ennen muinoin karttoi Punkaharjua, jossa se luuli ryövärien\nsaalistaan vartovan. Vain suurin joukoin uskalsivat kylän lapset\nmarjaan sen mansikkaisille rinteille.\n\nSuomen samoilijat eivät peljänneet, se oli heistä ihana paikka, jossa\nkuhankeittäjän sävelet kuuluivat vielä kauniimmilta kuin muualla.\n\nJorma kertoi, että keisari Aleksanteri I matkusti kerran Punkaharjun\nkautta Savonlinnaan, ja hän mielistyi niihin maisemiin sikäli, että hän\nkielsi talonpoikia hakkaamasta kaskea sen rinteillä.\n\nPojat kävelivät harjun selkää vievää tietä Savonlinnaan päin ja väliin\npysähtyivät, sillä luonnon viehkeys lumosi heitä. Viimein tulivat he\nTuunansalmelle, jonka yli johtaa rautatiesilta. Juna tuli juuri harjun\nsivua ja karautti sillan yli, ja hetkistä myöhemmin tuli höyrylaiva\nPuruvedeltä päin. Mitenkähän se pääsee sillan alitse, mietti Aslak,\nmutta samassa kääntösilta aukeni, ja laiva pääsi salmen läpi.\n\nPaluumatkalla kulki heidän sivutsensa auto auton perässä ja toiset\nolivat jättäneet ajopelinsä tien viereen ja tarkastelivat maisemia.\nMatkustajahotellissa oli semmoinen tungos ja kielten sekoitus, että\nsamoilijat katsoivat parhaaksi syödä aamiaisensa harjun rinteellä\nomasta laukustaan.\n\n\"Niinkuin näet, ei tämä Punkaharju ole mikään erämaan maisema\nkoskemattomine metsineen. Luonto jääkauden aikana on laitellut nämä\nhiekka- ja vierinkiviharjut, järvet ja saaret, ja ihminen on niitä\nkaunistanut. Metsä kasvaa täällä ihmisen hoidossa, rautatie ja maantie\nkulkee sen selkiä ja lakkaamaton ihmisvirta kulkee sen yli, sillä\nihmiset etsivät kauneutta.\"\n\n\"Se on oikein, sillä kaunis luonto jalostaa.\"\n\nIltapäivällä samoilijat matkustivat Pihlajaveden ja Puumalan salmen\nkautta Saimaalle ja sen poikki Lappeenrantaan. Sieltä he matkustivat\nLauritsalan kautta Vuoksenniskalle.\n\n\"Mitä sanot, Aslak, näistä Saimaan maisemista? Etkö jo myönnä,\nettä Luoja on täällä käyttänyt kaiken koristelutaitonsa luodakseen\nsenlaista, jota ei ole missään muualla maailmassa -- ei Lapissakaan,\njota sinä Suomen kruunuksi ylistelet. Katsele noita välkkyviä vesiä\nviehättävine salmineen, saarineen, niemineen ja kapeine kannaksineen;\nne viettelevät silmää ja sydäntä, ne kiehtovat mieltä ja syventävät\nisänmaanrakkauden jaloa tunnetta. Katsele lehteviä kumpuja, hakamaita,\nmetsäisiä selänteitä ja vaaroja, katsele asutusta, joka vihreine\nviljapeltoineen, kukkarikkaine niittyineen, punaiseksi maalattuine\ntaloineen leviää lakeammille maille tai järvien paisteisille rinteille.\"\n\n\"Myönnän, että tämä on ihana maa, mutta sinä et puhunut mitään sen\nkansasta, joka kaikki kärsien ja tyytyen onneensa on viljellyt näitä\nkivisiä maita, vaikka vihollinen usein tallasi maahan nousevan viljan,\npoltti talot ja surmasi asukkaita. Siitähän savolaisten laulussa niin\nkauniisti sanotaan:\"\n\n    \"Jos kielin voisi kertoa\n    näkönsä vanhat puut\n    ja meidän vaarat virkkoa\n    ja meidän laaksot lausua,\n    sanella salmein suut.\n\n    Niin niistäpä useampi\n    hyv' ois todistamaan:\n    \"Täs savon joukko tappeli\n    ja joka kynsi kylmeni\n    edestä Suomen maan.\"\n\n\n\n\nVoiman kiertokulku.\n\n\n\"Tämän tehtaan jyrinässä olen kuulevinani kuin korkean veisuun\nihmisjärjen kunniaksi\", sanoi Jorma astuessaan ulos konehuoneesta.\nImatra jylisi ennemmin lannistamattomien luonnonvoimain ylistykseksi,\nkunnes ihminen tuli ja vangitsi koskijättiläisen, teki sen\nalamaisekseen ja pani raatamaan kuin kaleeriorjan. Tässä se nyt ähkii\nja puhkii vääntäessään valtavia vesiturbiineja, jotka taas puolestaan\npanevat liikkeelle tehtaan monimutkaisen koneiston.\n\n\"Suuret ovat ihmisenkin työt\", huudahti Aslak. \"Hän taivuttaa\nluonnonvoimiakin palvelukseensa, miten milloinkin tahtoo.\"\n\n\"So, so, nuorimies\", sanoi lähellä seisova insinööri. \"Ei niin pitkälle\nsentään ulotu ihmisen järki ja valta. Paljon me tahtoisimme senlaista,\njota emme voi täyttää, mutta toiselta puolen paljon jo ihminen on\nkeksintöjensä kautta vallannut luonnonvoimia palvelukseensa. Me elämme\nsuurten keksintöjen aikakautta. Imatran voimalaitoksissa ihminen\nmuuttaa koskivoiman sähköksi ja jakaa sitä laajoihin maakuntiin\njohtolankojen avulla\".\n\n\"Nämä Imatran voimalaitokset ovat loistavana esimerkkinä voiman\nkiertokulusta\", huomautti Jorma.\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\" kysyi Aslak.\n\n\"Olenhan sinulle selittänyt jo aineen kiertokulkua luonnossa, aine ei\nhäviä, vaikkakin se kiertää monimutkaisia ratojaan. Samoin ei voimakaan\nhäviä, vaikka se muuttelee ilmenemismuotoaan. Mutta kun minä olen\nnäissä voimaa koskevissa kysymyksissä vielä alkuasteella, pyytäisin\ninsinööriä selittämään tarkemmin, miten tämä suuri laitos on jäsenenä\nvoiman kiertokulussa.\"\n\n\"Mielelläni sen teen, koska te olette Suomen samoilijoita ja tulette\nvarmaankin tuhansille kertomaan käynnistänne laitoksellamme. Istukaa\nvierelleni tähän kanavan penkereelle, niin koetan, vaikka tunnustaa\ntäytyy, että monimutkaisten asioiden esittäminen lyhyesti on vaikea\ntehtävä.\"\n\n\"Te tunnette ennestään veden kiertokulun luonnossa; te tiedätte,\nettä ne miljaardit vesipisarat, jotka nyt pauhaavat Imatrassa tai\ntämän voimalaitoksen vesiturbiineissa, ovat sadepisaroina pudonneet\npilvistä laajan Vuoksen vesistön alueelle: toiset Iisalmen, Nilsiän ja\nRautalammin reittien vaiheille, toiset mahtavan Pielisen seuduille,\nmuutamat miljaardit taas suuren Saimaan seuduille. Tuhansien purojen,\nsatojen pienempien jokien, virtojen, järvien ja salmien kautta kulkien\novat ne viimein kerääntyneet Saimaaseen ja jatkaneet siitä matkaansa\nVuoksenvirtaa, päämääränään ensin Laatokka, sitten Suomenlahti. Maan\npainovoima panee ne liikkeelle ja yhdessä maan kaltevuuden kanssa\nmäärää nopeuden. Mitä jyrkemmin joen pohja viettää, sitä huimempi on\nvesijoukkojen vauhti. Tässä Imatran kohdalla puristuu Vuoksi ahtaaksi\nkurimukseksi, ja sen pohja viettää jyrkästi. Siksi on veden vauhti\ntässä huimaava ja siksi veden voima kerrassaan valtava. Eipä uskoisi,\nettä yhtyneet vesipisarat kehittävät Imatrassa kaikkiaan 117.700\nhevosvoimaa. Niistä on vain osan ihminen ottanut palvelukseensa;\nainoastaan sen vesimäärän voiman, jonka tätä kanavaa myöten näette\nvirtaavan koneisiin.\n\n\"Tuossa pisarat yhteisvoimin rynnistävät suurta vesikourua myöten\nlaajaan turbiiniin ja pakoittavat sen pyörimään. Se taas vuorostaan\npanee käyntiin dynamokoneet, joissa veden voima muuttuu sähkön\nvoimaksi, joka korkeajännitysjohtoja myöten valon nopeudella kiitää\nsähkön käyttäjille. Tuo suuri johto menee Etelä-Suomen halki aina\nTurkuun asti, haarautuen eri kaupunkeihin, pitäjiin ja tehtaisiin.\"\n\n\"Taitaa joku haara mennä Lappiin saakka\", lisäsi Aslak.\n\n\"Ei sentään. Tuskin Jyväskylään voidaan täältä sähköä johtaa. Sähkö\non näet langoistakin paha karkaamaan omille teilleen. Kuta pitemmän\nmatkan sitä johdetaan, sitä enemmän sitä haihtuu kaikkeen maailmaan.\nVain vahvaa vaskilankaa myöten voidaan sitä johtaa suuremmissa erin.\nHopeajohto olisi vieläkin parempi, mutta se on liian kallis.\"\n\n\"Ja miksi käytetään niin paljon sähköä täällä etelässä? Meillä Lapissa\non sitä vain ukkospilvissä, revontulissa ja hieromakoneissa.\"\n\n\"Oh, taaskin sinä paljastit tietämättömyytesi\", moitti Jorma.\n\n\"Sähkö synnyttää voimaa, valoa ja lämpöä, mitä milloinkin halutaan,\nmutta koneet käyttöpaikoilla pitää olla sen mukaiset, mitä näistä\nhalutaan. Jos olisitte jossain tehtaassa katsomassa, mitä täältä\njohdettu sähkö siellä saa aikaan, niin selviäisi teille sähkön\nmerkitys. Näkisitte korkeajännitysjohdon haarautuvan tehtaaseen. Se\nmenee sähkömoottoriin, joka sähkövirran vaikutuksesta alkaa vinhasti\npyöriä, kun virta avataan. Moottori panee taas tehtaan muut koneet\nkäyntiin. Sahoissa alkavat raamit sahata hyrskytellä tukkeja laudoiksi\nja sirkkelit pyöriä surista, puuvillatehtaissa kehruukoneet hyristä ja\nkutomakoneet käydä luksutella aivan kuin itsestään. Ihmisiä tarvitaan\nvain koneiden käyntiä ohjaamaan, raaka-aineita kuljettamaan ja\nvalmiita tavaroita lajittelemaan ja pakkaamaan. Ei tarvita savuavia\nja käryäviä höyrykoneita voiman kehittäjiksi eikä pahasti paukkuvia\nöijymoottoreitakaan. Voima on ikäänkuin koneenkäyttäjän hyppysissä.\nHän vääntää virran auki, milloin tahtoo ja sulkee sen myös milloin\nhyväksi katsoo. Voima tulee täältä Imatralta, mutta sähköhän kulkeekin\nkolmesataatuhatta kilometriä sekunnissa.\"\n\n\"Ei se siis vallan kauan viivy matkalla, vaikka tehdas olisikin Turussa\nsaakka\", huomautti Aslak.\n\n\"Jaksaisit sinäkin Mallatunturilla odottaa niinkauan, kun sähkö täältä\nlankaa myöten sinne kiitäisi\", lisäsi Jorma.\n\n\"Älkäähän keskeyttäkö esitystäni. Voimajohdosta erkanee haara tehtaan\nlämmityslaitteisiin eli sähköuuneihin ja lämpöpattereihin, joissa sähkö\nmuuttuu lämmöksi. Kolmas lanka haaraantuu sähkölamppuihin, joissa tämä\nImatran voiman synnyttämä sähkö muuttuu valoksi.\"\n\n\"Sehän on mukavaa\", huudahti Aslak. \"Meillä siellä Lapissa ei ole\npaikoin polttopuitakaan, jolla saisimme kodan lämpimäksi pakkasella.\nVaivaiskoivutkin alkavat jo loppua. Meille olisi sähkölämmitys\ntervetullut.\"\n\n\"Lappi saa vielä odottaa, vaikka siellä onkin paljon koskivoimaa\",\nvirkkoi Jorma.\n\n\"Yhtä mukavaa on kohta elämä maalaistaloissakin\", jatkoi insinööri.\n\"Sähköllä käyvät jo puimakoneet, myllyt, halkosahat, silppukoneet,\nompelukoneet ja -- tuskinpa siihen kuluu enää kauan, kun\nsähkölankaverkko vedetään peltojen yli, että vilja joutuisi nopeammin,\nsillä on todettu, että sähkö kiihdyttää kasvua. Vielä on mainittava,\nettä sähköhelloissa voidaan keittää ja paistaakin.\n\n\"Kaupungit ovat kuitenkin suurimmat sähkönkuluttajat. Niissä on paljon\ntehtaita, paljon valaistuslaitteita ja tulevaisuudessa ehkä käytetään\nsähköä lämmitykseenkin enemmän kuin nyt.\"\n\n\"Entäpä liikenteen ylläpitämisessä?\" ehätti Jorma.\n\n\"Sen puolen olen jättänyt viimeiseksi. Olette kai kuulleet, että\nulkomailla m.m. Ruotsissa junat kulkevat paikoin sähkön voimalla, jota\nkosket kehittävät. Ei liene kaukana tulevaisuudessa aika, jolloin\nmeidänkin junia ainakin täällä Imatran lähistöllä sähkö kuljettaa.\nSilloin polttoaineet säästyvät.\n\n\"Näin siis ihminen muuttaa Imatran voimaa, siirtää sitä kaukaisillekin\nseuduille ja jakaa sitä pienemmissä erin ihmisen hyödyksi. Se on\nalkujaan pienten, yhdistyneiden vesipisaraan voimaa, joka tässä\nputouksessa saavuttaa suurimman tehon, jakaantuakseen pienempiin eriin,\nmutta mitään ei häviä. Voiman kiertokulku on ikuinen.\"\n\n\"Hyvä insinööri\", pyyteli Aslak, \"rakentakaa samanlainen voimalaitos\nOulunjoen Pyhäkoskeen tai Kemijoen Taivalkoskeen Pohjois-Suomea varten\nja johtakaa yksi lanka aina Haltiotunturin huipulle. Minä annan johtaa\nsiitä haaran isäni kodalle, minä valaisen hänen majansa sähkövalolla,\nminä lämmitän sen sähköuunilla ja heittelen sieltä ulos tuoreet ja\nsavuavat koivupalikat, minä laitan vanhemmilleni sähköllä lämmitettävät\npatjat, ettei heidän tarvitse nukkua kylmällä varpuvuoteella, jonka\npäälle on porontalja levitetty, minä laitan kirkkaan kaarilampun\njokaisen tunturin harjalle kuin majakkatuleksi, ettei poropaimen\npimeimpänäkään yönä eksyisi.\"\n\nSuomen samoilijat kiittivät ystävällistä insinööriä arvokkaasta\nopastuksesta ja lähtivät Imatran alta virtaa alas viilettämään uusia\nseikkailuja ikävöiden.\n\n\n\n\nSuuri kala.\n\n\nImatran alla Jorma ja Aslak päättivät hankkia kunnollista paistinkalaa\nuistimillaan ja perho-ongillaan, joita he pitkiin aikoihin eivät olleet\nkäyttäneet. He olivat kuulleet, että kosken alla on hyvä lohipaikka,\nvarsinkin keväällä ja että presidenttikin käypi siinä kalastamassa.\nSamalla he halusivat koetella uutta venettään, jonka he edellisenä\npäivänä olivat ostaneet ja jolla he aikoivat laskea Laatokkaan saakka.\nAslak istui soutamaan ja Jorma heitti uistimensa koskeen huudahtaen:\n\n    \"Anna Ahti ahvenia\n    Imatra isoja lohia.\"\n\n\"Etkö muista, että ahvenet eivät ole kaloja; niiden takia ei kannata\nAhtia rukoilla. Pitäköön vedenhaltija 'piikkisikansa'. Mutta lohet\novat meidän kalojamme; niiden tähden voit kyllä Imatran neitiä, tuota\nkostonhaluista koskenhaltiatarta suostutella meille suosiolliseksi.\"\n\nValtion kalastusvahti oli tullut rannalle nauramaan, kun kaksi outoa\npoikaa koettaa muka kalastaa Imatrassa. Vanhat kalastajat ovat näet\nitserakkaita; he eivät luule muiden osaavan kalapaikoille kuin he itse,\neivätkä luule muiden tietävän, mitä kalat milloinkin syövät. Mutta\nmiehen kasvot venyivät pitkäksi nähdessään kuinka taitavasti Aslak\nluovaili veneineen, soudellen virran poikki puoleen ja toiseen sekä\nantaen uistimen veneen edellä kiemurrellen solua parhaiden pyörteiden\npoikki.\n\n\"Eivät nämä olekaan ensi kertaa pappia kyydissä\", mukisi mies. \"Soutaja\ntaitaa tietää ennestään nämä kalapaikat, koska tuossa Lohipyörteessä\nkauimmin kiertelee. Jos on oikea uistin, niin pitäisi siinä jo napata.\nJopahan...\"\n\n\"Pirr, pirrr... pirrrrrr... rrrrr\", särisi Jorman vaparulla.\n\n\"Löysää, löysää!\" huudahti Aslak. \"Se on aika vetehinen.\"\n\n\"Anna veneen laskeutua virran mukaan\", hätäili Jorma.\n\n\"Rrrrrrr... rrr... pirrrrrrrrrrr\", pärisi rulla taas pitkään.\n\n\"Olisi kelpo paistinkala, kunhan vain saisimme sen veneeseen. Näitkö,\nkun se pyrstöään vedenpinnassa heilautti. Se oli ainakin kahden\nkämmenen levyinen\", puheli Aslak kiiluvin silmin.\n\n\"Näin, näin... iso on.\"\n\nSillä välin oli lohi vakautunut pyörteeseen, jossa on virran syvin\nkohta ja Jorma kierti nopeasti nuoraa rullalle, ettei lohi saisi liikaa\nlöysiä.\n\n\"Ei se niin iso ole kuin te luulette\", ärähti mies rannalla. \"Väkevässä\nvirrassa tuntuu pieni 'tulikka' miehen kokoiselta.\"\n\nKalamiehet ovat toisilleen kateellisia. Se on esi-isiltä polveutuva\nperisynti, joka puhkuilee heidän sydänalassaan silloin, kun toinen\nkaikista ennustuksista huolimatta saa. Niinpä vahtikin olisi toivonut,\nettä poikain lohi olisi päässyt uistimesta, kimmahtanut ilmaan ja\npyrstöään heittäen painunut pyörteeseen. Silloin olisi häntä makeasti\nnaurattanut.\n\nMutta lohi oli syönyt hyvin, uistimen koukut ja perustin olivat lujaa\ntekoa ja vapa oli Jorman taitavissa käsissä. Sen tähden lohi pysyi. Ja\npuolen tunnin väsyttämisen jälkeen nosti Jorma sen veneeseen haavilla.\n\n\"Komea kala, ainakin kuuden kilon painoinen!\" huudahti Aslak.\n\n\"Imatran neito oli meille suosiollinen.\"\n\n\"Soutakaapa tänne rannalle, että katson, onko se Laatokan lohia vai\nylhäältä laskeutuneita\", kehoitti kalastusvahti.\n\nPojilla ja urheilukalastajilla on synnynnäinen halu näytellä saalista.\nSiksipä ei Aslakia ja Jormaa tarvinnut kahta kertaa kehoittaa,\nvarsinkin kun mies oli moittinut lohta pieneksi nulikaksi.\n\nRantaan päästyään Jorma nosti saaliinsa ilmaan silmäreijistä pidellen.\n\n\"Tämmöinen se on.\"\n\n\"Sehän on kojama!\"\n\nKojama koukkuleukainen ja laihempi koiraslohi on kalamiehen\narvoasteikossa hiukan naaraslohta alempana. Sentähden Jorma kimmastui\nmoisesta huomautuksesta, kun hän tiesi varmaan, että hänen saaliinsa\noli pulleavatsainen ja suoraleukainen naaraskala.\n\n\"Ettehän te näy tuntevankaan kaloja!\"\n\n\"Minäkö? Olen tainnut nähdä useamman lohen kuin te yhteensä. En oikein\nnähnyt leukaa äsken ja siksi erehdyin. Naaras se näkyy olevan.\"\n\nKosken rantaan käveli englantilainen seurue: vanha urheilupukuun puettu\nherra rouvineen ja tyttärineen. Perhe oli jo viikon majaillut Imatralla\nvaltion hotellissa ja kalastellut koskessa saamatta kuitenkaan mitään.\nNähdessään poikain saaliin heräsi heissä kiihkeä kalastusinnostus.\nJorman täytyi käyttää kaikki englannin kielen taitonsa selittäessään\nvieraille, missä lohi nappasi, miten he sen väsyttivät ja minkälaiseen\nuistimeen se tarttui. Ja englantilaiset tahtoivat kädestäpitäen\nkatsella Jorman pyyntivehkeitä, varsinkin uistinta.\n\n\"Missä käytetään tämmöistä uistinta ja mistä niitä saa ostaa\", uteli\nvanha herra, jonka kymmeniä tuhansia maksavassa onkilaatikossa ei ollut\nyhtään sellaista.\n\n\"Utsjoella ja Enontekiön Lapissa\", vastasi Jorma. \"Uistin on alkuaan\nOulusta, mutta Utsjoella on sen lippa maalattu puoleksi veripunaiseksi\nja kirjavaksi.\"\n\n\"Oletteko käyneet Lapissa?\"\n\nSeurue innostui kuullessaan, että Aslak oli oikeastaan lappalainen.\nVanha herra kertoi olleensa monta kesää Tenojoella ja Paatsjoella lohia\nonkimassa.\n\n\"Osaatteko paistaa lohta nuotiotulella?\" kysyi hän Aslakilta.\n\nJa saatuaan kuulla, että Suomen samoilijat olivat edellisenä kesänä\nviikkokausia eläneet yksinomaan paistetulla kalalla, pyysi hän\nhyvää maksua vastaan Aslakia paistamaan lohen heille illalliseksi.\nEnglantilainen oli näet vartavasten onkinut lohia näyttääkseen\nrouvalleen ja tyttärelleen, kuinka hyvää on nuotiolla paistettu Suomen\nlohi.\n\nVaikka pojilla oli jo kiire, tahtoivat he kuitenkin täyttää kaukaisten\nmatkustajain mielihalun. Kalastusvahti, joka oli monta päivää ollut\nmainittujen englantilaisten palveluksessa, teki rannalle tulen\nleppäpuista ja koivuista. Ja kun nuotio oli melkein hiilelle palanut,\npaistoi Aslak lohen sen paahteessa erämiehen kaikkien sääntöjen mukaan.\nRouva ja neiti levittivät puhtaan liinan kosken pengermälle, latoivat\nliinalle eväitä laukustaan ja niiden keskelle he asettivat paistetun\nlohen. He pyysivät samoilijoita yhteiselle aterialle.\n\n\"Mainiota!\" kehui rouva.\n\n\"Erinomaista!\" ylisti neiti.\n\n\"Kyllä meidän, John, täytyy käydä Lapissa saakka, jos siellä saamme\nitse hankituksi tällaisia kaloja.\"\n\nSyönnin jälkeen pyysi vanha herra Aslakia soutamaan hänen uistintaan,\nsillä hän oli vahvasti vakuutettu siitä, että hänen omat uistimensa\nolivat yhtä hyviä kuin poikain, mutta soutajassa oli vika. Ei hän sitä\nkalastusvahdin kuullen suoraa sanonut, mutta käytöksellään sen osoitti,\nkun hän käski entisen soutajansa kuljettamaan Jorman venettä.\n\nNäin alkoi taas kaksi uistinta kierrellä Imatran alusvesiä lohen\npään menoksi: Jorman punakirjava lusikkauistin ja englantilaisen\ntäplikäs puu-uistin. Rantatörmältä seurasivat naiset heidän mielestään\njännittävää urheilua.\n\nEikä heidän tarvinnut kauan odottaa, kun englantilaisen vapa vuorostaan\nsärähti, ensin lyhyesti ja sitten hitaanpuolisesti ja pitkään.\n\n\"Ali right!\"\n\nHermostuneesti piti hän vapaa kädessään päästäessään löysiä rullalta.\nToisella kädellään viittoili hän Aslakille, että hän laskisi venettä\nmyötävirtaan, kun kala tuntui kovin kiinnittävän.\n\nRouva ja neiti hihkuivat rannalla ihastuksissaan. Neiti otti\nvalokuvauskoneen esille ja nappasi kuvan jännittävästä hetkestä, kun\nhänen isänsä tanakkana ja silmä kovana piteli luokaksi taipunutta vapaa\nkädessään ja Aslak hiljakseen huopaili virtaa alas. Toisen kuvan aikoi\nneiti ottaa silloin, kun kala tulee näkyviin.\n\nJorma keri uistimensa pois, etteivät siimat sotkeutuisi, sillä eihän\nsitä lohesta tiedä, minne se milloinkin hyökkää.\n\n\"Kun olen sen väsyttänyt, niin tulkaa te nostamaan kala haavilla\nveneeseen\", sanoi englantilainen Jormalle.\n\nKalastajain ja rannallaolijain jännitys kasvoi sitä mukaan, kun\nenglantilainen keri siimaa rullalle ja kun vene läheni itsepintaista\nkalaa, joka yhtenään painui vain virtaa alas eikä näyttäytynytkään.\n\n\"Se taitaa olla aika otus\", sanoi Jorma, joka oli sillä välin laskenut\nveneensä melkein englantilaisen veneen rinnalle.\n\n\"Älkää tulko niin lähelle\", varoitti englantilainen kädellään häristäen.\n\nAslak tiesi, että suurta kalaa on tyynessä pyörteessä paras väsytellä,\nsiksi hän soutaessaan vänkäsi venettä rannalle akanvirtaan päin,\nsiihen, jonka kohdalla naisväki haltioituneena seisoi ratkaisua\nodotellen.\n\nPyörteessä siima heltisi, kun kala tuntui kääntyvän kulkemaan ylöspäin.\nJa heti sen perästä se näyttäytyi pinnassa.\n\n\"Mikä tuo on?\" huudahti vanha herra pitäen luokiksi sujunutta vapaansa\nvapisevassa kädessään.\n\n\"Taitaa olla itse Imatra-neiti\", kuiskasi Jorma englanninkielellä. \"Se\non itse koskenhaltijatar, joka on kujeillessaan tarttunut uistimeen.\nHaltija kuuluu ennenkin näyttäytyneen kalastajille.\"\n\nVedestä kohosi vain vettynyt koivuhalko, joka oksasta oli tarttunut\nenglantilaisen uistimeen. Englantilainen suuttui kovasti nähdessään\n\"suuren kalansa\", hän katkaisi veitsellä uistinnuoran ja lähti maalle.\nHäntä näytti enimmän harmittavan se, että naiset törmällä makeasti\nnauroivat.\n\nPojat sanoivat hyvästit ja läksivät uusia seikkailuja kohti.\n\n\n\n\nKolinan linna.\n\n\nHe laskivat hyvää vauhtia Imatran alavesiä, mutta ennen kuuluisaa\nRouhialan koskea pyöräyttivät he veneen maihin muutaman talon rantaan.\n\nVanha vaari oli törmällä rysiä paikkaamassa.\n\n-- Missä on salaperäinen Kolinan linna? kysyi Jorma.\n\n-- Tuollahan se on Rouhialan kosken keskellä, mutta taitaa siellä pysyä\nteiltä näkemättä.\n\n-- Voipihan sinne veneellä laskea.\n\n-- Huonostipa kävi kerran vihovenäläisillekin, kun yrittivät\nsuomalaisten perässä koskea laskea.\n\n-- Kertokaapa kuinka se kävi? Me tulemme Lapin maalta ja olemme\nmatkallamme laskeneet melkein kaikki tapaamamme kosket paitsi Imatraa\nja Vallinkoskea. Haluaisimme kuulla minkälainen tämä Rouhiala on.\n\nUkko kertoi:\n\n\"Oli sota maassa. Ryssät tapansa mukaan ahdistelivat rauhallisiakin\nihmisiä. Kyliä ja taloja poltettiin, omaisuus ryöstettiin, ihmisiä\nsurmattiin tai vietiin vankeina vieraille maille. Vihollislauma\ntunkeutui Saimaalta tänne Jääskeenkin hävittäen seutua. Pakokauhun\nvaltaamana lähti joukko asukkaita veneillä laskemaan Rouhialan koskia\nalas ajatellen, että jos hukkuu hurjaan koskeen, niin se on kuitenkin\nhelpompi kuolema kuin vihollisen vankeudessa. Mutta eivät ryssätkään\najojahtiaan hellittäneet. He uskoivat, että asukkaat lastasivat\nkalleimman omaisuutensa veneisiin ja lähtivät sitä piilottamaan.\nSiksi he lähtivät toisilla veneillä soutaen pakenijain jälkeen. Niin\nlaskettiin peräkkäin Rouhialan kosken leveämpi yläosa. Pakolaiset\nlaskivat veneensä kosken keskellä kohoavaan saareen, mutta eivät\nlaskeneet takaa ajavia ryssiä maihin, vaan sauvoimillaan työnsivät\nheidän veneensä kauemmaksi rannasta. Alakosken hirvittävissä\nvaahtoryöpyissä kaatuivat veneet ja kaalimaan miehet hukkuivat kaikki\nkuohuviin pyörteisiin.\"\n\n\"Samansuuntaisia kertomuksia olemme kuulleet pohjoisessakin\", huomautti\nAslak.\n\n\"Mutta täällä se on tapahtunut\", penäsi ukko. \"Älkää suotta menkö\nsurman suuhun. Kymmeniä miehiä on kurimus niellyt minun muistiaikanani.\nToiset on koski vahingossa nielaissut, kun kulkija on varomattomasti\nsen niskaa lähestynyt, toiset taas ovat uhmaten lähteneet sen kuohuihin\naikoen laskea kosken, mutta viimeistään alakoskessa he ovat siirtyneet\ntoiseen maailmaan. Ei ole luonnonvoimien kanssa leikkimistä.\"\n\n\"Me haluamme nähdä Kolinanlinnan rauniot\", sanoi Jorma.\n\n\"Ei teissä ole sinne menijää. Kymmeneen vuoteen ei saarella, jossa\nrauniot ovat, ole kukaan käynyt eikä minun muistiaikana muut kuin eräs\nhirrenhakkaaja ja myöhemmin kolme uhkarohkeata tukkilaista, jotka hyvän\npalkkion houkuttelemina kävivät siellä ruuhkan purkamassa.\"\n\n\"Saaressa siis ovat linnan rauniot?\" kysyi Jorma.\n\n\"Sanovathan ne siellä olevan kiviseiniä ja maakuoppia. Entisinä\nvainovuosina on ihmisten täytynyt kosken keskeltäkin turvaa etsiä.\"\n\nJorma työnsi veneen vesille ja Aslak, jonka vuoro oli laskea koski,\nkäänsi sen kokan koskeen.\n\n\"Ei ole minun syyni, jos hukutte\", sanoi ukko masentuneena.\n\nKoskenlaskijalta kysytään kylmäverisyyttä, nopeaa harkintakykyä,\njäntevää kättä ja ennen kaikkea koskien tuntemusta yleensä. Aslakilla\noli koskenlaskutaito ikäänkuin veressä ja Perä-Pohjolan suuret kosket\nolivat jo olleet hänen harjoitusmestareinaan. Eikä ole epäilystäkään\nsiitä, josko mies panee parhaansa koskea laskiessaan, sillä hänellä\non kuolema silmäinsä edessä. Aslak myöskin tiesi, että pieni suunnan\nmuutos, joka johtuu vähäisestä melan heilahduksesta voi viedä\nveneen karille tai yksinäiselle kivelle kuohujen kaadettavaksi\nja murskattavaksi. Mutta onneksi koski ikäänkuin levittää oman\nsyvyyskarttansa laskijan katseltavaksi. Missä on korkeat vaahtokuohut,\nsen yläpuolella on melkein aina suuri kivi pohjassa; missä vesi särkyy\nmataliksi vaahtopääaalloiksi, siinä on matala kohta, missä virta\nviilettää sileäselkäisenä, siinä on myöskin kosken pohja tasainen,\nuseimmiten hiekan tai soran peittämä. Taitava laskija tietää, että\njuuri ison kiven vieressä on syvä vesi ja että usein on turvallisinta\nlaskea kiveä hipoen.\n\nKosken niskassa Aslak nousi seisomaan nähdäkseen paremmin kivet ja\nkarit. Ja muutaman silmäyksen jälkeen oli hän selvillä siitä, mistä oli\nparas laskea.\n\n\"Souda lujasti\", komensi Aslak.\n\nJorma totteli, sillä Aslak oli sillä kertaa kapteeni ja tilanteen\nherra, jonka sanoihin täytyi luottaa. Jorma tiesi, että laskija tahtoi\nleikkauttaa veneen rantavesiltä kuninkaan väylälle ja viiletellä\nsyvimpiä vesiä myöten.\n\nPian pauhasi koski heidän ympärillään vihaisena ja moniäänisenä\nraivottarena. Se purskutti vaahtoa, kohisi ja kihisi kuin\nköyryselkäinen vesihirviö; se heitteli keveää venettä kuin puunpalasta\ntahtoen sen murskata ja siinä olijat surmata ja syödä suuhunsa.\n\nMutta ei saanut peto vielä saalista yläkoskessa, sillä taitavasti\nohjaili Aslak alustaan: kiersi suurimmat kuohut, joissa on vesi niin\npehmeänä, että vene siihen vajoaa, kaartoi karit kaukaa, pujotteli\npaasien lomitse kuin kärppä, niin että alus ei karahtanutkaan kiviin.\nJa saaren luona, vaikka vauhti olikin huima, pyöräytti hän veneen\nrantaan aivan kuin se olisi ollut heidän kotilaiturinsa. Vettä oli\nvaahtopäistä veneeseen syytänyt aika lailla.\n\nPojat vetäisivät veneen maalle ja läksivät saaren ihmeitä\ntarkastelemaan. Sieltä löysivät he ikäänkuin vanhojen rakennusten\nkivijalkoja ja kuoppia.\n\n\"Tässä on salaperäinen saari, joka kätkee paljon vanhoja muistoja,\nsatujensaari, jota nykyajan ihmiset kuohujen yli katselevat kuin\nluoksepääsemätöntä pyhää maata ajatellen, että tuolla Kolinanlinnan\nsaarella ovat esi-isämme saaneet viimeisen turvapaikan taistellessaan\nvihollista vastaan kotiensa ja kontujensa puolesta. Koskenlaskutaito\non Vuoksen varrella mennyt taaksepäin, koska nykyajan ihmiset eivät\nuskalla tänne tulla, vaikka entisinä aikoina on täällä ollut linna.\nMeille on onni ollut suotuisa, me olemme nykyajan ihmisistä, jotka\nvoimme kertoa käyneemme Kolinanlinnan raunioilla ja kuvailla näitä\",\npuhui Jorma hiukan kerskaillen.\n\n\"Pahin on vielä edessämme. Kuuletko alakosken hirmuista pauhinaa?\"\nhuomautti Aslak.\n\nPojat kiertelivät saarta ristiin-rastiin katsellen sen merkillisyyksiä,\nmutta niitä ei aluksi paljoakaan löytynyt. Maatuneet olivat muinaisen\npikku linnan peruskivetkin, kasvullisuus oli kattanut kuopat sekä\nhaudat ja metsäisessä saaressa näkyi hyvin vähän ihmiskäden jälkiä. Se\noli kuin erämaa asutun seudun keskellä.\n\n\"Kerrankin palanen koskematonta luontoa\", sanoi Aslak kun he olivat\npalanneet veneelleen. \"Tässä vietämme yömme kuten viimekesänä Ounasjoen\nkiveliössä. Varmasti eivät vieraat häiritse yöuntamme.\"\n\n\"Minäkin olen jo niin tottunut metsäelämään, että mieluummin nukun\nlehtivuoteella roihuavan nuotion loisteessa näin kesällä kuin\nkestikievarien höyhenpatjoilla\", lisäsi Jorma.\n\nSamoilijat tekivät tulen kelopuista, keittivät teeveden, paistoivat\nhaukea ja asettuivat aterioimaan tulen loisteeseen.\n\nSyönnin jälkeen he taittoivat koivun lehdeksiä alusekseen, sitoivat\nlehtikerpun päänalaisekseen, levittivät toisen huopapeitteensä niiden\npäälle ja asettuivat levolle vetäen toisen peitteen ylleen.\n\nHeinäkuun yö oli hämärä, mutta lämmin. Tuuli oli melkein tyyntynyt\nillan suussa, ja sen viimeiset henkäykset vain värähdyttivät haapojen\nlatvalehtiä. Tähti toisen jälkeen sukelsi esiin avaruuksien tummasta\nsinestä viekoitellen vuoteillaan valvovia suuntaamaan katseensa\nkorkeuksiin. Koski kohisi heidän ympärillään moniäänisenä, mutta\nhillitymmin kuin päivällä. Kumpikaan ei virkkanut mitään, sillä\nhe olivat vaipuneet kuin tyhjyyteen, nirvanaan; raukea ruumis oli\nunohtunut ja sielu tuntui vapaan mielikuvituksen siivin leijailevan\ntaivaan tähtitarhoissa. He olivat pian unen ja valveillaolon\nvälimailla, jolloin mielikuvat vaihtuvat vallattomiksi unikuviksi,\njolloin järkevän ajattelemisen langat katkeavat ja sotkeutuvat ja\nunimaailma alkaa näytellä satukuviaan.\n\nHetken kuluttua tuumi Aslak:\n\n\"Vaivaavatkohan tässä maahiaiset?\"\n\n\"Mitkä maahiaiset?\"\n\n\"Meillä Lapissa on vanhoilla leiripaikoilla, joissa muinoin on ihmisiä\nkuollut, maahiaisia, salaperäisiä henkiolentoja, jotka ovat ottaneet\njonkun paikan asuntomaakseen. Jos kulkija sattuu telttansa sille\nkohdalle pystyttämään, ei hän saa rauhassa nukkua, sillä maahiaiset\nyökauden kähnivät hänen ympärillään: astua tassuttelevat, rapistelevat\nlehtiä puista, sivelevät telttakangasta, kuiskailevat ja supisevat\ntoisilleen ja jos rohkea matkustaja kaikesta huolimatta sattuu\nnukahtamaan, ilmestyy yöllä maahiainen ja sanoo: 'On parasta, että\nsiirrätte majanne pois tältä paikalta, sillä minä asun tässä ja olen\nasunut jo satoja vuosia.' Niinkuin näet, on tässä vanhan linnan rauniot\nja mahdollisesti täällä on moni heittänyt henkensä. Juuri tämmöisissä\npaikoissa maahiaiset asustavat.\"\n\n\"Taikauskoa. Kummitusjuttusi voisivat ehkä tehota johonkin toiseen,\nmutta ei minuun. Minä en usko niihin, enkä Lapin noitiinkaan. Uusi\naika on ne tehnyt tehottomiksi. Parasta on, että pidät ne omina\ntietoinasi. Muut voisivat niille nauraa, mutta minä pidän niitä entisen\ntaikauskoisen maailmankatsomuksen viimeisinä rippeinä.\"\n\n\"Minulla on muistossani montakin esimerkkiä, joita ei muuten voi\nselittää kuin siten, että maahiaisia on todella olemassa. Tahdotko,\nniin unta odotellessa kerron jonkun tapauksen.\"\n\n\"Kerro, jos huvittaa.\"\n\n\"Siilastuvalta viisipenikulmaa koilliseen on Halditshokon alla pyöreä\njärvi, nimeltään Miekonjauri. Sitä ympäröivät joka puolella korkeat,\nlumipeittoiset tunturit, joilta solisee kirkasvetisiä puroja laskien\nkönkäinä järveen ja muodostaen sen länsipäähän laajan suiston. Sen\ntoinen puoli kasvaa niin tiheää pajukkoa, että ihminen ei sen läpi\npääse, mutta toinen puoli rehevää ruohoa; kullerot ovat siellä ruusun\nkokoisia, sinilatvat melkein miehen mittaisia ja purojen rantamat\novat reunustetut harvinaisilla valkoisilla kukilla. Siinä oli muinoin\nlappalaisten suuri kesäleiripaikka, jossa oli kymmeniä telttoja ja\nniiden ympärillä leikkivät lapset ja keiturit (vuohet), mutta porot\npaimenineen olivat tunturien lumirajoilla. Niin oli muutamia kymmeniä\nvuosia sitten. Mutta miten nyt on? Ei näy lappalaisia kesäkausiin sen\nrannoilla. Ja miksikä ei näy? Kysy sitä isältäni; kyllä hän selittää,\nettä maahiaisia asuu paljon tällä kentällä. Monen lapinkävijänkin\nne ovat käskeneet sieltä pois siirtymään. Vain pari kertaa kesässä\npysähtyy lappalainen karjoineen tähän merkilliseen uomaan: kerran\nkevätkesällä, kun porot ovat matkalla tunturien lumille ja lumirajoille\nsääskiä pakoon ja toisen kerran syyspuoleen kun porot taas laskeutuvat\nsieltä alemmille jäkäläkankaille, mutta silloinkin ihmiset asuvat\nylempänä Kahperusvaaran liepeillä.\"\n\n\"Miksi et tätä kertonut viime kesänä, olisin halunnut käydä nukkumassa\njonkun yön niillä vanhoilla kotasijoilla.\"\n\nJorma vaipui omiin ajatuksiinsa. Hän oli näkevinään alakosken valkeat\nkuohut, joista kohoili venäläisten parrakkaita päitä, käsiä ja jalkoja,\nhän oli Aslakin kanssa laskevinaan niiden keskellä ja vaipuvinaan\nviimein pehmeiden kuohujen sisään. Ja lopuksi havahtui hän aivan\nvalveille näistä kuvitteluistaan.\n\n\"Nukutko jo Aslak.\"\n\n\"En. Olen kuulevinani alhaaltapäin matalaäänistä puhetta.\"\n\n\"Kuka siellä keskustelisi koskessa. Korvasi valehtelevat, kun pelkäät\nhuomista koskenlaskua.\"\n\n\"En pelkää, mutta kuinka sinä jouduit sitä ajattelemaan\"?\n\n\"Se on meillä aamulla ensiksi edessä. Tältä saarelta emme pääse\nlaskematta noiden hurjien kuohujen läpi. Ja se kysyy miestä.\"\n\nHetken kuluttua puhe katkesi, nukkujain rintakehät harvakseen ja\ntasaisesti kohoilivat, ja silmät painuivat kiinni. Samoilijat\nnukkuivat kosken laulaessa kehtolauluaan. Vesisiipat vain rauhattomina\nleijailivat heidän yllään kuin yön aaveet.\n\nAamulla olivat taas toiset tuumat. Uni oli virkistänyt ruumista ja\nsielua. Epäilykset ja harhakuvat olivat haihtuneet yön usvien mukana,\nkun aamuaurinko täydeltä terältä valaisi Vuoksen laaksoa ja kirkasti\nkuohut huikaisevan valkoisiksi.\n\n\"Hei Jorma, nouse Rouhialan kurkkiota laskemaan\", kiljui Aslak.\n\nLapissa sanotaan kallioiden väliin puristunutta kuohuvaa kosken osaa\nkurkkioksi.\n\n\"He, heei, he, heei!\" huusi Jorma vastaan. \"Katsoppa joko ne ryssät\novat päässeet alta pois.\"\n\n\"Ei näy partaniekkoja, mutta sen sijaan kaksi niitylle menevää poikaa\ntöllistelee meitä joen eteläpuolelta. Taitavat luulla meitä aaveiksi.\"\n\nJorma nousi, astui kosken rannalle ja tervehti poikia nenäliinaa\nheilutellen. Pojat vastasivat lakkiaan puistaen. Jorma olisi\nkeskustellut poikain kanssa lippukieltä käyttäen, kun ääni ei pauhujen\nyli mitenkään kantanut, mutta pojat eivät näyttäneet sitä ymmärtävän.\nSen verran Jorma kuitenkin sai viittauksilla heidät ymmärtämään, että\nhe olivat aikeissa laskea alakosken. Siihen pojat vastasivat nyrkkiään\nheristellen, josta Jorma päätteli, että he pitivät sitä melkein\nmahdottomana.\n\nJorma palasi nuotiolle kahvia keittämään, ja pojat jatkoivat matkaansa\nkosken rantaa alaspäin.\n\nPojat istuivat parhaillaan \"kahvipöydässä\", jonka he olivat kattaneet\nsileälle laakakivelle, kun palokärki lensi läheiseen honkaan päästäen\ntutun lehmänkutsuäänen:\n\n\"Ptrui, ptrui, ptrui, ptrui, ptrui...\"\n\nSenjälkeen alkoi se takoa reikää hongan kylkeen.\n\n\"Huono merkki\", huokasi Aslak. \"Mustatikka takoo jo meille arkun\nnauloja.\"\n\n\"Joko alkaa pelottaa, kun alakoski kuuluu niin kovin tohisevan. Mutta\nmuu ei auta, kun reima yritys ja rohkea mieli. Emme täältä kosken\npoikki voi päästä toiselle rannalle.\"\n\n\"Lähdetään sitten, sanoi Laakkonen, kun seitsemäs leipä aloitettiin.\"\n\n\"Ei sitä yöpuulta niin lähdetä kuin jänis haavalta. Ensin on\ntuli sammutettava. Se kuuluu oikeiden partiolaisten ensimmäisiin\nvelvollisuuksiin. Mitä sanottaisiin, jos Suomen samoilijat polttaisivat\ntämän saaren ja kärventäisivät muinaislinnan rauniot. Ammennetaanhan\nkoskesta vettä nuotioon.\"\n\nPojat koukkasivat vettä koskesta rautakauhoihinsa ja kaasivat nuotioon.\n\nPau -- pau, kuului nuotion aluskivestä aivan kuin kivääreillä olisi\nammuttu ja tuhka ja savu pöllähtivät korkealle ilmaan. Nuotion\nsammuttajat vetääntyivät pari askelta syrjään.\n\n\"Olikohan siinä vanha maamiina, joka niin kamalasti räjähti,\" huudahti\nJorma.\n\n\"Kivi siinä vain halkesi, kun sen pinta äkkiä jäähtyi.\"\n\nKun pojat lähemmin tarkastelivat pamahduksen syytä, huomasivat he, että\nkivi ei ollut haljennut, vaan sen sivusta oli irtaantunut, melkein\npyöreä pala, joka oli erilaista kiveä ja joka oli ollut kalkkilaastilla\nisomman kiven syvennyksen aukkoon kiinnitettynä.\n\n\"Mikä tämä on?\" huudahti Aslak nostaessaan kiven kuopasta suuren,\njonkin verran ruostuneen avaimen.\n\n\"Se on varmaankin vanha Kolinanlinnan avain.\"\n\nPojat tarkastelivat sitä joka puolelta kuin pyhäinjäännöstä. Aslak\nveti sen putkesta esiin metallipuikon, pienen hienon hienosta\nhopealevystä kierretyn käärön. Ja kun sen avasi, näkyi siinä metalliin\npakoitetuin kirjaimin tehty ruotsinkielinen kirjoitus. Aslak koetti\nsitä lukea, mutta ei ymmärtänyt montakaan sanaa. Jorma tutki\nkirjoitusta hetkisen ja suomensi sen toverilleen. Se oli sotapäällikön\ntiedonanto sissipäällikölle, jonka piti ryssien rintaman takana tehdä\nmahdollisimman paljon häiriötä viholliselle ja varsinkin hävittää\nkuormastoja.\n\nKirje kuului:\n\n\"Arvoisa vapaajoukon johtaja. Niinkuin lähettini kautta olen teille\nilmoittanut, kätken tämän avaimen Bullerborgin eli Kolinanlinnan\nkivijalkaan. Avaimella pääsette muutamiin salaholveihin ja kätkettyihin\nvarastoihin, joista voi olla toiminnallenne hyötyä. Kätköissä on rahaa,\naseita, ampumatarpeita ja vähän ruokaakin, niin ettei teidän tästä\nlähtien tarvitse olla asukkaista riippuvainen. Pitäen toimintaanne\nsuuressa arvossa ja yhteistä asiaamme edistävänä teen seuraavan\ntiedonannon:\n\n\"Verkkosaaren pohjoisimmalla niemekkeellä Laatokalla on kallioon\nkaivettu suuri rautainen arkku, johon tällä avaimella pääsee. Sisältö\non käytettävissänne. -- Kuten olen jo ilmoittanut, kätken tämän\nilmoitukseni ja avaimen tänne kosken saareen, jonne ryssät eivät\nuskalla tulla ja jonne ei muillakaan ole monesti asiaa.\n\n\"Taistelkaamme urhoollisesti kotiemme ja isänmaamme vapauden puolesta.\"\n\nKirjeen reunasta oli nimi lohjennut pois.\n\nJorma luki tiedonannon väräjävin äänin ja loppupuolen sammaltaen, sillä\nhänet valtasi kiihko, joka oli sukua kultakuumeelle.\n\n\"Eläköön, eläköön!\" huusi Aslak. \"Kuuluisa sissipäällikkö ei ole saanut\navainta ja sen tähden kätköt voivat olla vieläkin maan alla. Me haemme\nne esiin, meistä tulee vielä aarteiden omistajia.\"\n\n\"Mikä onnellinen sattuma johtikaan meidät näiden salattujen asiain\navaimeen. Näyttää siltä, että sotapäällikön lähettämä tieto ei olekaan\nsaapunut sissipäällikölle. Meidän täytyy nyt tänä kesänä käydä kaikissa\nnäissä paikoissa ja nuuskia tarkoin, ovatko kätköt vielä paikoillaan.\"\n\nKiven kuopasta löysivät he vielä saviastian palasia ja jotakin mustaa,\npuuromaista ainetta, joka aikoinaan oli ollut ruutia, mutta myöhemmin\nmenettänyt tehokkuutensa. Aslak ja Jorma innostuivat löydöistään niin,\nettä jäivät vielä koko aamupäiväksi saareen ja etsivät sen joka kolkan\ntehden samalla kaivauksiakin, mutta mitään uutta ei enään edellisten\nlisäksi löytynyt.\n\nMutta vaikka aarteet, joista satavuotta vanhassa kirjoituksessa\npuhuttiin, eivät olleetkaan vielä käsissä, oli heidän mielensä hyvä\nkuten kullankaivajan löytäessään rikkaan kultasuonen. Kuinka paljon\nkussakin säilössä oli rahaa, kuinka paljon kalleita esineitä ja vanhoja\nsota-aseita siitä heillä ei ollut aavistustakaan. Ja se salaperäisyys\nkiihoitti mieltä.\n\nVasta iltapäivällä pääsivät he jatkamaan matkaa. Ennen lähtöään\nkääri Jorma kalliin avaimen vaatekääröön ja sitoi sen lujasti veneen\nkeulakaareen. Sen he tekivät yhteisestä sopimuksesta tuumien, että jos\nmiehet hukkuvat alakoskeen, niin jää avain talteen ja omaiset voivat\nkäydä etsimässä kätköt.\n\nAslak ja Jorma kantoivat taas tavaransa veneeseen, peittelivät ne\nhuolellisesti purjekankaalla ja köyttelivät ne nuoralla veneen\npohjakaariin siltä varalta, että vene sattuisi täyttymään tai kaatumaan\nkoskessa. Jorma istui perään, Aslak airoihin ja niin sitä taas mentiin\nkuohujen keskellä.\n\nRouhialan koski, joka ylempänä on noin sadan metrin levyinen, kapenee\nalempana vain parinkymmenen metrin levyiseksi kurkkioksi. Veden vauhti\nja aaltojen korkeus on siinä melkein kuin Imatrassa. Tuskin Jorma\nja Aslak olisivat lähteneet sitä laskemaan, jos he ensin olisivat\nkäyneet sitä rannalta tarkastelemassa. Heille riitti vain tieto, että\nentisaikoina on joku huima mies sen vedon jälkeen laskenut ja ehjin\nnahoin, vaikkakin vesilastissa tullut alas. Kurkkion niskassa nousee\nJorma seisomaan nähdäkseen tarkemmin sen myllertävän alamäen jota\nhe hetken perästä tulivat laskemaan. Jalat haarallaan, polvet vähän\nkoukussa, selkä kumarassa ja huulet päättäväisesti yhteenpuristettuina\nohjasi hän alusta ensin korkeampia aaltoja vältellen ja rannan suojaa\netsien, sitten keskivettä suoraan porhaltaen.\n\nHän näki edessään valkean ja tumman kirjavan myllertävän alamäen, jonka\nhyppyreitä ja salahautoja hän koitti silmillään tutkia. Oudosti vihlasi\nnäky nuoren laskumiehen sydänalaa. Oliko sittenkin liian uskallettua?\nOliko hän koskenlaskutaitonsa liian korkeaksi arvioinut? Mutta pian\ntaas epäilykset haihtuivat. Silmät terästettyinä ja huulet tiukasti\nyhteenpuristettuina ohjasi Jorma alusta. Hän tiesi, että kahden ihmisen\nelämä riippui hänen melansa käänteistä. Hän oli uhmaaja, joka oli\nhaastanut koskijättiläisen kaksintaisteluun. -- Ja koski otti haasteen\nvastaan. Se jo vahingonilosta ilkkui yltiöpäille. Niskavirrassa se\nensin viehätteli: keinautteli venettä sileäpintaisten aaltojen selissä\nkuin näyttääkseen, että ei ole mitään vaaraa, mutta keskikoskella se jo\nkiivastui. Jo roiskautti muudan vettä ja vaahtoa soutajan syliin, jo\ntoinen kasteli laskijan saappaat, jo kolmas loikkasi laidan yli. Koski\npuhisi ja ähisi, roiski ja ryöppysi, niin että vaahtokuplat lentelivät\nilmaan särkyen sumuksi, jossa auringonsäteet sateenkaaren väreiksi\njakaantuivat.\n\n\"Hukuta hullut, hukuta hullut\", kuiskailivat kuohut.\n\n\"Nyt rynnätään, nyt rynnätään\", karjuivat korkeimmat kareet.\n\nJa yhteisvoimin kohottivat ne veneen kuohun harjalle ja paiskasivat\nkeula edellä pehmeään vaahtoon kuin untuvaläjään.\n\n\"Uui -- huuuu!\" kuului vaahdosta.\n\n\"Kamala kuolema, kamala kuolema\", pulpattivat rantapyörteet.\n\nJorma koetti olla hengittämättä, sillä hän tiesi, että jos vettä menee\nkeuhkoihin ei voi hengittää sen jälkeen, vaikka pinnallekin kohoaisi.\nHän tunsi, kuinka vesi vaatteiden läpi pursusi ihoon, hän tunsi kuinka\narmottomasti vesihauta velloi: pyöritteli ympäri, nosti ylös, niin\nettä ilma näkyi ja pauhasi taas samassa pohjaa vasten. Kyynärpäähän\nkävi kipeästi, otsa kolahti kiveen, korvissa humisi, mutta taju säilyi\nkuitenkin.\n\n\"Viimeinen hetki,\" ajatteli Jorma ja mielikuvitus kiiti kuin unessa.\nHän oli tulevinaan kotiin. Äiti otti hänet syleillen vastaan, isä\nkyseli kuulumisia, pikkuveljet piirittivät hänet ja vaativat kertomaan.\nNiin lempeän ja surullisen näköiset olivat äidin kasvot ja posket\nkyynelten kostuttamat.\n\n\"Olenkohan minä jo kuollut,\" ajatteli hän hetkistä myöhemmin ollessaan\npyörtymyksen rajoilla.\n\n\"En ole vielä, sillä korvani kohisevat, valoa näkyy jostain. Teki\nkovasti mieli vetää vettä keuhkoihin, jotka ovat tukehtua hapen\npuutteessa, mutta hän vielä jaksaa taistella sitä vastaan. Ei enää\nliiku ruumiskaan.\"\n\nMutta kosken valkotukkaiset kuohuttaret, jotka tahallaan olivat\näkeimmässä aallokossa veneen keulaan tarttuneet ja vaahtoihin painaneet\nnähdäkseen urheat laskijat, katuivat jo uteliaisuuttaan ja valkoisin\nkäsin kannattivat melkein pyörtynyttä Jormaa rantapyörteeseen. Ne jo\nhätäilivät hänen ympärillään kuiskaillen: \"Onkohan koskien sankari\njo kuollut? Voi meitä, kun vallattomuudellamme hänet hukutimme,\nvaikka me yläkoskessa leikitellen hänen venettään keinuttelimme!\" He\nkohottivat käsillään Jorman vedenpintaan, he nostivat hänen kätensä\nrantapensaaseen ja odottivat, sillä heillä ei ollut valtaa maalle\nviskata.\n\nJorma ei kuitenkaan vielä ollut kuollut. Koko tahdonvoimansa\njännittäen, sai hän kätensä kouristumaan rantapajun ympäri. \"Hän elää,\nhän elää!\" ihastelivat kosken immet ja painuivat taas vaahtoihin.\n\nJa kun Jorma kaikin voimin vetää, nousee pää vedestä ylös. Hän puhaltaa\nkeuhkoistaan pois pahan ilman ja hengittää sitten kiihkeästi. Kuinka\nsuloista onkaan ilma, kuinka virkistävä sen vaikutus hukkuvalle.\n\nKun hän vähitellen toipuu, huomaa hän makaavansa kosken alla\npyörteessä, käsi lujasti pajunrunkoon kouristuneena ja pää hiukan\nvedenpinnan yläpuolella.\n\n\"Jorma hoi!\" kuului alempaa rannalta.\n\n\"Jorma hoi!\" kuului jo vähän lähempää.\n\nSe oli Aslakin ääni, jossa oli surullinen ja hätäilevä sävy.\n\n\"Täällä minä olen\", vastasi kaivattu.\n\nAslak veti uupuneen toverinsa maalle. Ja Suomen samoilijat tervehtivät\ntoisiaan lämpimämmin kuin koskaan ennen.\n\nAslak oli kuohuissa tarttunut nuoraan, jolla tavarat olivat veneeseen\nköytetyt ja kulkeutunut veneen mukana kosken alle vahingoittumattomana.\n\nVähän myöhemmin samoilijat makailivat joen törmällä alasti vaatteitaan\nauringon paisteessa kuivatellen.\n\n\"Eipä olisi mokomaa uskonut niin rajuksi. Oli viedä melkein hengen\nköyhältä kulkijalta,\" päivitteli Jorma.\n\n\"Opiksi koiralle kylmät saunat, me olimme tämän kylvetyksen tarpeessa,\nkun uhmaten, ilman lähempää tarkastelua lähdimme kurkkioon\", lisäsi\ntoveri.\n\n\"Miehen on mela kädessä, Jumala venettä viepi\", tunnusti Jorma nöyränä.\n\nOnneksi vene oli ehyt ja tavarat pysyneet veneen mukana,\nlukuunottamatta melaa, joka oli mennyt virran mukana, mutta senkin\nlöysivät he myöhemmin alempaa rannalta.\n\n\n\n\nKäkisalmen linnaa katselemassa.\n\n\n\"Kaksi miekkaa on Karjalan vaakunassa, sen kruunusta vallasta\ntaistelemassa\", sanoo runoilija. Kaksi lyöntiin koukistettua kättä,\ntoisessa idän käyrä miekka ja toisessa lännen suora säilä ja niiden\nyläpuolella kruunu; siinä vaakuna, joka mainiosti kuvaa Karjalan\nmenneisyyttä ja jännittynyttä asemaa. Itä ja länsi ovat vuosisatain\nkuluessa siellä kiivaimmin iskeneet yhteen toivoen saavansa valtaansa\ntämän kauniin maan. Toisinaan ovat idän joukot edenneet sen yli ja\nkoettaneet sen kansaa lannistaa orjakseen, mutta verissäpäin on niiden\ntaas täytynyt sieltä poistua lännen suoran miekan edessä.\n\nKarjalan maamies, joka nyt rauhallisena kyntää vapaan isänmaansa\nvainioita, isiltä perittyä peltoaan, ei aina tiedä, että siinä ovat\nesi-isät vertaan vuodattaen taistelleet ja niin moni kaatunutkin. Mutta\nvanhat linnat muistuttavat parhaiten sekä hänelle että matkailijalle\nnoista melskeisistä ajoista.\n\n\"Terve, sinä vanha linna, terve kivinen tonttu, joka siellä vehmaan\nluonnon keskellä istut ja ihmettelet nykyaikaa!\" huudahti Jorma\nKäkisalmen linnaa lähestyessään.\n\n\"Kerro Suomen samoilijoille muistojasi vuosisatojen takaa\", lisäsi\nAslak.\n\nMutta mitä lähemmäksi he tulivat linnan pyöreää, kivistä tornia,\nsitä hiljaisemmiksi he tulivat. Mykän ihmettelyn vallassa he\nkatselivat sortuneita valleja, korkeaholvista, vanhaa ruutikellaria\nja varastohuonetta. Viimein he nousivat kaksikerroksiseen linnan\ntorniin, jonka käytävällä tuli heitä vastaan vanha, köyryselkäinen ja\npitkäpartainen mies. Samoilijat tervehtivät häntä lakkiaan nostaen.\n\n\"Terve tervehyttäjälle\", vastasi ukko. \"Mitä kuuluu muuhun Suomeen?\nMinä näin teidän katselevan näitä muureja ja riensin vastaan\nopastamaan. Noustaan ensin tänne torniin.\"\n\n\"Onkohan se ihminen? Minusta tuntuu, että se on linnan tonttu, hän\nnäytti maasta nousevan meidän eteemme\", kuiskasi Aslak.\n\n\"Turhia! Hän lienee tämän linnan vahti.\"\n\nPojat nousivat ukon jäljessä aivan tornin huippuun. Ukko tirkisteli\nsiellä ulos tähystysaukosta.\n\n\"Katselkaa hyvät vieraat näitä Karjalan maisemia, joita tämä linna\nhallitsee. Tuolla idässä Laatokan meri levittelee avaroita selkiään,\nlähempänä samalla suunnalla näette Vuoksen suun, kaupungin entisen\nsataman, lännessä saarisia Vuoksen selkiä ja tuossa lähempänä\nlinnoitetun vanhan kaupungin.\"\n\n\"Minä en ihmettele, että esi-isämme ovat usein viimeiseen mieheen\ntaistelleet tämän maan edestä\", huudahti Jorma.\n\n\"Jospa voisimme elokuvin nähdä ne taistelut, joita vuosisatain kuluessa\non tämän linnan ympärillä käyty, niin jännittävämpiä näytöksiä ei\nkaipaisi nuori mielemme\", sanoi Jorma.\n\n\"Tämän Käkisalmen linnan lienevät alkujaan karjalaiset rakentaneet.\nVuonna 1295 tapahtui ensimmäinen, historiassa mainittu taistelu\nlinnan omistamisesta. Silloin Torkel Knuutinpojan lähettämät joukot\nvalloittivat sen ja alkoivat innokkaasti varustaa sitä itärajan\nturvaksi. Mutta jo seuraavana vuonna tulivat ryssät ja anastivat\nsen uudestaan. Tapansa mukaan alkoivat venäläiset kovasti sortaa\nkarjalaisia. Sentähden neljännentoista vuosisadan alkupuolella\nvimmastuneet Karjalan miehet tappoivat venäläiset linnan puolustajat\",\nkertoili ukko.\n\n\"Mutta jo seuraavana vuonna tulivat ryssät takaisin ja valloittivat\nlinnan uudelleen\", muisti Jorma.\n\n\"Niin tekivät\", myönsi ukko. \"Ja sitä seuraava ajanjakso oli\ntälle seutukunnalle miltei raskain, sillä v. 1333 annettiin linna\nja Käkisalmen lääni eräälle liettualaiselle suuriruhtinaalle\nläänitykseksi. Vieraan maan miehet sortivat kovasti kansaa vaatien\nsiltä ylettömiä veroja. Joka uskalsi siitä valittaa, hänet piestiin\ntai tapettiin muille varoitukseksi. Kolmatta vuosisataa oli tämä seutu\nulkonaisesti rauhassa, kunnes Ruotsin valta jälleen iski silmänsä tähän\nVuoksen suun vartijaan. Kolmen tuhannen ratsumiehen kanssa samosi tänne\nHerman Fleming v. 1573. Rohkeasti hyökkäsivät hänen miehensä näitä\nvallituksia vastaan, mutta saivat vain erillään olevat esikaupungit\nvaltaansa ja polttivat ne. Siihen aikaan ympäröivät äkeät kosket vielä\nlinnaa, minkä tähden sitä oli vaikea valloittaa. Mutta v. 1580 Pontus\nde la Gardie valloitti linnan ja kaupungin. Vaikka ruotsalaiset 1590\nluvulla varustivat kaupungin suojavalleilla, valloittivat venäläiset\nsen vuonna 1595. Varsin lyhyt oli kuitenkin sillä kertaa kaalimaan\nmiesten valtakausi, sillä 1611 tulivat linnaan Laiskan Jaakon, Jaakko\nde la Gardie'n joukot. Kuuden kuukauden piirityksen jälkeen antautui\nlinna piirittäjille. Täsmälleen vuosisadan oli sitten Käkisalmi\nruotsalaisten hallussa, vaikkakaan ei häiritsemättä. V. 1656 ryntäsivät\ntaas ryssät sen kimppuun, mutta lyötiin verissäpäin takaisin. Vasta\nisonvihan aikoina, kun tsaari Pietarin Viipuria piirittäneet ja sen\nvalloittaneet joukot olivat saapuneet Käkisalmen edustalle, alkoivat\nruotsalaisille vastoinkäymisen ajat täällä. Elokuussa v. 1710 alkoi\nkiivas pommitus. Tuhansittain putoili venäläisten luoteja linnaan ja\nkaupunkiin joka päivä. Kun apuväkeä ei ollut odotettavissa mistään,\ntäytyi linnan antautua. -- Sen jälkeen oli linnassa venäläinen\nvarusväki vuoteen 1850. Nyt on n.s. uusi linna houruinhuoneena.\"\n\n\"Nyt minä vasta, ymmärrän miksi Karjalan vaakunassa on kaksi miekkaa\",\nsanoi Aslak.\n\n\"Nuorukaiset\", jatkoi vanhus, \"paljon urhoollisuutta, uskollisuutta,\nsankarimieltä ja oikeaa suuruutta on ollut tämän linnan suomalaisissa\npuolustajissa. Toiset heistä ovat täällä kaatuneet ja heidän luunsa\nlepäävät tuolla kankaassa, mutta heidän henkensä elää vielä Karjalan\nkansassa. Se on osa Suomen suojamuuria, joka ei murru.\"\n\nTornin toisessa kerroksessa näytteli vanhus samoilijoille museoesineitä\nkertoen samalla Karjalan kansan tavoista.\n\nSuomen samoilijat kiittivät ystävällistä vanhusta ja palasivat\nveneeseensä.\n\nIltapäivällä tapaamme jo Suomen samoilijat Laatokan rannalla kalastajan\nvinttikamarissa. Heidän piti aamulla lähteä kalastajain mukana\nVerkkosaareen, siihen samaan saareen, jossa piti olla suuri aarre\nnähtävästi isonvihan ajoilta.\n\n\n\n\nVerkkosaaren aarre.\n\n\nPoikia ei sinä yönä nukuttanut. Kaunis luonto ja ennen kaikkea\n'aarrekuume' kiihoittivat liiaksi mielikuvitusta. Iltayön he istuivat\navatun akkunan edessä kalastajan vinttikamarissa ihaillen Laatokkaa,\njoka meren kaltaisena, silmänkantamattomiin ulottuvana ulappana\nheijasteli iltaruskon kultaamaa taivasta. He katselivat kuinka laskevan\nauringon viimeiset säteet hellävaroin hivelivät sen jättiläispintaa\nja sivelivät kaukaisten saarten kumpuja, jotka hetkisen heloittivat\npunertavina, mutta illan hämärtyessä ne toinen toisensa jälkeen\nkätkeytyivät lämpimän heinäkuunyön varjoon. Sinne katosi etäisen\nVerkkosaarenkin salaperäinen haahmo, joka useimmin kuin muut oli\npoikien katseet itseensä kiinnittänyt. Mutta läheisten saarien ja\nniemien rannoilla näkyi vielä valkeita vöitä, kun ulapan sileäselkäiset\nmainingit särkyivät niissä vaahdoksi.\n\n\"Eikö ole ihanaa! Minä en nyt enää ihmettele, mistä karjalaiset ovat\nsaaneet runoilun ja laulun jumalaiset lahjat. Luonto on ne heissä\nherättänyt, kaunis luonto, joka on Luojan taideteos.\"\n\n\"Lieneekö toista maata maailmassa kauniimpaa kuin Suomi\", lisäsi Aslak.\n\n\"Ei ole, sen vakuutan. -- Me olemme kulkeneet sen halki Kilpisjärveltä\ntänne Laatokalle ja kaikkialla olemme nähneet luonnonkauneutta\njossakin muodossa, kaikkialla olemme nähneet ihmisten kiintyneen\nkotimaansa kamaraan ja rakastavan sitä enemmän kuin mitään muuta seutua\nmaailmassa.\"\n\nYö yhä pimeni. Kaislakerttu siinä talon rannan ruoistossa alkoi\nyöllisen sirityksensä.\n\nJa pojat kiirehtivät vuoteilleen ehtiäkseen muutamia tunteja nukahtaa\nja kerätä voimia seuraavan päivän ponnistuksiin. Mutta uni ei tahtonut\ntulla.\n\n\"Jorma\", sanoi Aslak avosilmin lojuen, \"eikö täällä etelässä\naarteilla ole oma haltijansa, joka sitä suojelee. Mitä sanoisit, jos\nVerkkosaarenkin aarretta vartioipi joku haltija.\"\n\n\"Taaskin puhut Lapin taikauskoisia olettamuksia.\"\n\n\"Minä olen nähnyt miehen, joka on ollut aarteenhaltijan kynsissä\",\ntenäsi Aslak. \"Tahdotko, että kerron hänen seikkailuistaan?\"\n\n\"Anna kuulua.\"\n\nJa hämärässä ullakkokamarissa Aslak kertoi seuraavan aarretarinan:\n\n\"Kaukana 'Suomineidon' käsivarressa, Kilpisjärvestä koilliseen, on\nkorkea tunturi, nimeltä Jollamoaivi. Se on sikäli syrjässä ja kaukana\nkiinteistä asunnoista, että harvoin ihminen sen kaljuja rinteitä ja\nlumilakea polkee. Vain pari kertaa vuodessa tunturilappalainen sen\nkautta karjoineen kulkee ja jonkun vuorokauden sen laaksoissa levähtää:\nkerran kevätkesällä, kun porot pyrkivät suurin laumoin sääskiä pakoon\nHaltiotunturin lumisille rinteille ja kerran syyspuoleen kun porot taas\npalaavat alimmille jäkäläkankaille. Kesällä vain kurmitsat ylistelevät\nsen ylhäistä autiutta ja talvella nälissään harhailevat sudet\nulvahtelevat, kun turhaan etsivät jotakin elävää sen rannattomilta\nlumiaavikoilta.\n\n\"Jollamoaivin sileällä rinteellä on muutamia huoneen kokoisia kiviä,\njotka näyttävät jälestäpäin sinne nakatuilta. Eräs niistä on kolmen\nmukulakiven päällä ja sen alla on ammottava rako. Siinä oli ennen\nmuinoin kuuluisa aarre, uhripaikka, johon tunturilappalaiset kävivät\npudottamassa milloin hopea-, milloin vaskirahoja parantaakseen siten\nporo-onneaan. Kukaan ei uskaltanut aarteeseen kajota, sillä sitä\nsuojelivat lappalaisten uskomuksen mukaan henkiolennot, jotka olisivat\nkamalasti kostaneet vanhojen uhrirahojen ryöstäjälle.\n\n\"Mutta Aslak, nuori poropaimen, ei paljon uskonut moisiin\npeloitteluihin, vaan aikoi kaivaa aarteen omakseen. -- Se ei ole\nkenenkään oma, se on vain pakanauskonnon viimeinen jäte, tuumi Aslak\nusein itsekseen, kun sen lähelle sattui.\n\n\"Ja Aslak, poropaimen, kuvitteli jo edeltäpäin mitä hän rahoilla tekee:\nhän ostaa satapäisen porokarjan, kuten hänen isännälläänkin on, hän\nlaittaa itselleen oman kodan, joka on talvella porontaljoilla ja\nkesällä purjekankaalla katettu ja jossa on paljon lippaita ja arkkuja,\npatoja ja pannuja niin kuin rikkaan tunturilappalaisen kodassa pitääkin\nolla. Kerran hän oli aiettaan toteuttamassa. Eräänä syysiltana, kun\ntoiset jo lepäilivät rankisessa, vuoren juurella, nousi hän tunturille,\nryömi suuren aarrekiven alle ja oli jo kättään kuroittamassa kallion\nrakoon, kun hän oli kuulevinaan äänen sanovan: 'Aslak, älä koske\nniihin!' Poika säikähti siitä niin, että juoksi henkikurkussa takaisin\neikä hiiskunut kenellekään yrityksestään.\n\n\"Mutta aarretta hän ei voinut silti unohtaa. -- 'Kerran, kerran minä sen\nkaivan esille', päätteli hän usein, kun ajatukset siihen palasivat.\n\n\"Oli joulun aaton aatto. Porokarjat olivat jo joutuneet kauas niiltä\nmailta aina Könkämäenon ja Lätäsenon yhtymäkohtaan ja kaivelivat\nkaikessa rauhassa vahvan lumen alta valkeaa jäkälää. Kun porot eivät\npyrkineet leviämään, päätti isäntäväki lähteä pyhiksi Hettaan eli\nEnontekiön kirkolle ja jättää Aslakin yksin karjaa vartioimaan.\n\n\"'Nyt minä noudan ajoporolla Jollamoaivin aarteen', päätti Aslak.\nPorothan pysyvät vartioimattakin kaivoksillaan.\n\n\"Ja Aslak valjasti pulkan eteen isäntänsä parhaan ajokkaan, kuuluisan\nmenijän ja ummenoijuksen. Hän varasi myös pulkkaan evästä kolmeksi\npäiväksi ja kimpun kuivia sytyketuohia ja tervaslastuja, joita ilman\ntunturilappalainen ei mielellään matkalle lähde. Eikä hän unohtanut\nporonnahkoista valmistettua pussiakaan, johon hän aikoi rahat ammentaa.\n\n\"Matka oli pitkä. Vaikka poro juoksi tunturien kovia hankia hyvää\nvauhtia, saapui Aslak vasta puolen yön tienoilla Jollamoaiville ja\nlöysi sieltä helposti merkkikiven, sillä tähdet kimmelsivät kirkkaina\nja revontulet säihkyvänä kaarena heijastivat punertavaa hohdetta\naavoille ja autioille maisemille, joilla Aslak ja poro näyttivät olevan\nainoat elävät olennot.\n\n\"Annettuaan porolle pantiojäkälää, istui Aslak pulkan laidalle\nkuulostelemaan ja ympäristöä tarkastelemaan. Häntä värisytti, ei\npakkasen tähden, vaan sentähden, että vanhat perintätiedot ja\nkertomukset toivat mieleen aarteen henget ja koston uhkauksen.\nAarrekivikin seisoi hänen edessään aavemaisena kuin mikäkin\nvuorenpeikko, jonka valkeassa turkissa ja lumilakissa näyttivät\ntuhannet jalokivet kimaltelevan ja jonka alla ammotti musta onkalo kuin\nhiiden luolan suu.\n\n\"Mutta Aslak rohkaisi mielensä ja työntyi aukkoon kuin karhu pesäänsä.\nHän alkoi kaivaa kallion rakoa kuumeisella kiireellä, mutta aarteen\nsijasta tuli siellä jää vastaan. Syksyllä lumen sulaessa oli sinne\njuossut vettä, joka oli myöhemmin jäätynyt kuin suojaavaksi kerrokseksi.\n\n\"Poika ei kuitenkaan ollut neuvoton. Hän otti ahkiostaan koivupölkkyjä,\nteki kiven alle, aarteen kohdalle nuotion, että jää sulaisi ja istui\nitse syömään illallista. Kun puut olivat palaneet, poisti hän hiilet\nsyrjään ja huomasi ilokseen, että jää oli sulanut vedeksi.\n\n\"Aslakin sydän sykki kiivaasti, kun hän taas työnsi kätensä kallion\nrakoon ja -- voi ihmettä -- kuumia rahoja pyöri hänen sormiensa edessä\nkuin joku näkymätön voima olisi niitä liikutellut. Aslak tavoitteli\nniitä kuin eläviä kaloja vesilammikosta ja kun hän jonkun niistä sai\nkouraansa pisti hän sen oitis nahkasäkkiin. Kuumeissaan työskenteli\nmies mielityössään: kumartui kuoppaan ja nousi sieltä kädessään kallis\nkolikko, milloin kirkas hopearaha, milloin vaskinen musta lantti.\nViimein loppui lappaminen, mutta säkki olikin jo melkein täynnä, ja\nniin raskas se oli, että vaivoin sai Aslak sen ahkioon nostetuksi.\n\n\"Hänen silmissään välkähti jo voiton riemu. 'Nyt minä en ole enää köyhä\nporopaimen, vaan rikas, hyvin rikas, suuren aarteen omistaja', mietti\nAslak. 'Minä ajan jonkun matkaa, teen tulen koivuvyöhykkeellä ja lasken\nsaaliini.'\n\n\"Aslak käänsi ajokkaansa takaisin ja alkoi ajaa kotiaan kohden.\n\n\"Hän oli jo laskeutunut tunturien väliseen laaksoon, ja poro oli juuri\nkohoamassa sen toista rinnettä ylös, kun takaa kuului omituista rapinaa\nja läähätystä. Ja kun Aslak kääntyi katsomaan, näki hän kuin harmaita\nkääröjä yhtenä rykelmänä kierivän rinnettä alas laaksoon. Porokin ne jo\nhuomasi ja syöksyi eteenpäin tulista laukkaa.\n\n\"'Susiako?' ajatteli ajaja.\n\n\"'Entäpä, jos ne ovat aarteenhaltijoita?' mietti hän toisekseen.\nSaattavathan ne henget ottaa vaikka minkä muodon.\n\n\"Eikä Aslak voinut tilannetta muuten käsittää kuin siten, että ne\ntulevat ryöstämään aarteen takaisin ja hirveästi kostamaan pyhän\npaikan raiskauksesta. -- Nyt ne jo laskeutuvat laaksoon, nyt ne jo\npitkänä jonona nousevat toista rinnettä pulkan jälkeä seuraten. Jo\nkuuluu niiden läähätys selvemmin, jo ulvahtaa joukon johtaja kuin\nyhteiseen rynnistykseen kehoittaen. Haralla jaloin ja kaula ojossa\nlaukkaa porokin, niin että lumi tuiskuna pölisee ajajan ympärillä.\nAslak kiirehtää poroa toisella kädellään, mutta toisella vetää\ntupestaan suuren lappalaispuukkonsa, sillä hän päättää taistella\nvaikka paholaisia vastaan. Hän heittää koivuhalolla lähimmäistä petoa.\nSe tarttuu halkoon kuin koira ja samalla toisetkin kerääntyvät sen\nympärille. Nyt vasta selviää Aslakille, että ne ovat susia. Hän laskee\nniitä kymmenen.\n\n\"Sillävälin nelistää poro jo tunturin selännettä. Kovilla kinoksilla\nkieppuu pulkka kuin pieni vene myrskyssä ja ajajalla on täysi työ pysyä\nmukana. Henkensä edestä laukkaa poro läähättäen ja kieli pitkällä.\nSilmät kauhusta pyöreinä vilkuilee Aslak ympärilleen kuin odottaen,\nettä koska ne häneen takaapäin iskevät, mutta kovasti rynnistävät\nsudetkin, kun saalis on aivan suuhun saamassa. Ne järjestäytyvät\nkaareksi Aslakin ympärille. Hän näkee jo sivulla laukkaavien\nkipenöitsevät silmät, hän kuulee korvansa lähellä takanatulijain\nläähätyksen, hän tuntee jo pedon tarttuvan peskin kaulukseen, mutta\nhellittävän heti, kun Aslak huitaisee sitä puukolla takakäteen. Samassa\nnousee hän polvilleen pulkkaan, voidakseen paremmin antaa iskuja\ntakaapäin hyökkääjille. Mutta silloin ajokas hyppää kallion äyräältä,\nja pulkka ajajineen kiitää ilmassa kuin lentokone ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä on mies nurinniskoin hangella. Kun Aslak selviää\npyörtymyksestään, huomaa hän istuvansa hangella puukko kädessä ja vähän\nalempana susien raatelevan hänen ajokastaan. Rähisten ja tapellen\närhentelevät pedot raadon ympärillä repien siitä paloja ja hetken\nkuluttua on siitä vain luut jäljellä. Syötyään lähtevät sudet kieltään\nlipoen tiehensä välittämättä vähääkään Aslakista, joka liikkumatta\nistuu hangella puukko lujasti kouraan puristettuna.\n\n\"Kauan istui hän siinä kuin muistopatsas; mutta kun ei enää susista\nmitään kuulunut, nousi hän ylös ja käveli rakkaan ajokkaansa haaskalle\npelastamaan pulkassa olleita eväitään. Niitä ei löytynyt, eikä näkynyt\nmyöskään rahasäkkiä. Olivatko ne ajaessa pudonneet hangelle tai sudet\nkantaneet hampaissaan, siitä ei Aslakilla ollut vähintäkään tietoa.\n\n\"Mutta vaikka Aslak oli pelastunut susilta, näytti vielä kamalampi\nkuolema häntä uhkaavan: nälkäkuolema. Lähimpään ihmisasuntoon oli\nmatkaa kolme penikulmaa ja se oli kahlattava vahvassa lumihangessa.\nHäntä pyörrytti se ajatus, että hänen täytyi ilman ajokasta, ilman\nsuksia ja evästä lähteä sille taipaleelle.\n\n\"Lappalainen on kuitenkin kekseliäs vaikeammissakin tilanteissa. Aslak\nhuomasi, että susilta oli jäänyt vähäisiä lihamurusia luiden rakoihin.\nHän leikkeli ne puukollaan, kääri nahkan palasiin ja piilotti peskinsä\nlaskoksiin evääkseen. Sitten hän lähti taivaltamaan siihen suuntaan,\njossa tiesi lähimmän ihmisasunnon olevan.\n\n\"Joulupäivänä Siilastuvan asukkaat näkevät tunturin rinnettä laskeutuvan\nkummallisen kulkijan: se välistä kävelee kuin ihminen muutamia\naskeleita ja välistä heittäytyy maahan ja laskee kyljellään mäkeä\nkuin saukko. Tuvalla tunnetaan tulija Aslakiksi, mutta niin on mies\nväsynyt ja nälkäinen, että vain katkonaisin sanoin kykenee kertomaan\nseikkailunsa Jollamoaivilla.\n\n\"Minne katosi aarre, sitä ei kukaan tiedä. Mutta kaikki lappalaiset sen\njälkeen ovat kiertäneet Jollamoaivin seita- ja aarrekiveä, jota heidän\nkäsityksensä mukaan näkymättömät voimat varjelevat.\"\n\n\"Eihän siinä mitään yliluonnollista ole. Sudet saavuttivat\naarteenkaivajan ja söivät sen poron, eivät suinkaan henget voi syödä\nporonlihaa. Rahat putosivat pulkasta lumeen poron kiitäessä susien\nedessä\", arveli Jorma.\n\nMutta Aslak ei ollut siihen selitykseen tyytyväinen.\n\nKauan sen puheen jälkeen kääntelehtivät pojat olkivuoteillaan, ennenkun\ntasainen harva hengitys kuului kummankin sängystä ilmoittaen, että\nsamoilijat olivat siirtyneet Nukku-Matin valtakuntaan.\n\n\"Kop-kop-kop...\"\n\n\"Sisään\", virkkoi Jorma istualleen nousten.\n\nIsäntä Antin pää pistäytyi oven raosta.\n\n\"Hyvää huomenta, vieraat! Nyt se olisi jo lähtö käsissä. Ilmakin on\nlämmin kuin vastalypsetty maito ja tuuli on myötäinen. Emäntäväki on\nlaittanut kahvin tänne puistikkoon.\"\n\nSamoilijat hieroivat unen silmistään, pukeutuivat yhtä nopeasti kuin\nsotilaat yöllisen hälyytyksen aikana ja laskeutuivat alas kahville.\n\nAamu oli lämmin ja kirkas. Laatokka heloitti loistavana auringon\nkilossa. Lounastuuli kohotti järven pinnalle kohtalaisen korkeita\nlaineita, se leikitteli ritvakoivun virvoilla ja heilutteli\nKalastaja-Antin valkoisia purjeita, jotka oli levitetty mastoihin\nkuivumaan. Tiiraparvet lekuttelivat ilmassa saalistaan tähystellen,\nsillä nekin olivat tavallaan Laatokan kalastajia, vaikka niillä ei\nollutkaan pyydystä nokkaa kummempaa.\n\nHyvältä maistui kahvi piirakkain ja voileipien kera aamutuulessa,\nvaikka liian lyhyt yöuni tuntui painostavan. Kun pojat olivat veneeseen\nastumassa huomautti Aslak hiljaa kuiskaten:\n\n\"Mehän tarvitsisimme rautakangen ja lapion. Emmehän muuten saa luolan\nsuuta auki.\"\n\n\"Aivan oikein. Jos komeron suu on ruukilla muurattu, niin rauta-aseita\nsen aukaisemiseen tarvitaan, mutta miten saamme ne mukaamme, ettei se\nherättäisi mitään huomiota\", kuiskasi Jorma vastaan.\n\nMutta kun isäntä oli jo ankkuria nostamassa, ei ollut aikaa enää\npitempiin mietiskelyihin seurauksista. Sentähden Jorma ikäänkuin\nsivumennen kysyi: \"Sattuisikohan teillä olemaan rautakankea, lapiota ja\nkiviporaa. Me olemme toisinaan tutkineet, mitä vuoriperä sisältää.\"\n\n\"Onhan niitä talossa sellaisiakin vehkeitä ja voisihan niitä\nlainatakin.\"\n\nIsäntä kävi pyydetyt esineet talon varastohuoneesta.\n\n\"Taidatte olla myöskin 'kiviherroja' kun kallioita tutkitte? On siellä\nVerkkosaaressa ennenkin käynyt kiviherroja ja noin viisi vuotta sitten\nkävi siellä muinaisjäännösten kaivajia, kun olivat kuulleet, että\nsaaressa pitäisi olla vanha kätköpaikka sotaisilta ajoilta.\"\n\nPojat säikähtivät ja vilkaisivat toisiinsa. Olikohan sittenkin aarre\nlöydetty, oliko heidän ponnistelunsa turha?\n\n\"Ja mitä ne löysivät?\" sai Jorma sanotuksi.\n\n\"Ei mitään, ei kerrassaan mitään, vaikka päiväkauden siellä maata\nkaivelivat. Ei Verkkosaari aarrettaan anna kenelle tahansa.\"\n\n\"No kenelle se sitten antaa?\"\n\n\"Sille, jolle ukonnuoli iskee luolan auki. Kukaan ei tiedä sen paikkaa.\nMuutamat kalastajat ovat pimeinä syysöinä joskus nähneet oudon tulen\nsaaren pohjoissivulla leimahtelevan, mutta kun päivällä ovat menneet\nsinne katsomaan, eivät ole mitään nähneet. Saari taitaa pitää omansa.\"\n\nJorma vilkaisi taas Aslakiin merkitsevästi, kuin sanoakseen, että\nmeillä on siihen avaimet.\n\nSillä välin oli vene käännetty, purjeet nostettu ja navakanpuoleinen\nlounaistuuli puski niihin täysin voimin. Isäntä istui peräsintä\nhoitamaan ja niin pieni kalastajavene purjehti päämääräänsä kohti.\n\nJorma tahtoi kääntää puheen toisiin asioihin, ettei isäntä, puhelias\nkun oli, kovin tarkoin heidän aikeitaan tiedustelisi.\n\n\"On se tämä Laatokkakin aikamoinen 'rapakko'. Ei näy rantaa tuolta\nidästä eikä etelästä.\"\n\n\"Kuinka voisi näkyä kun Laatokka on 207 km pitkä ja 130 km leveä\",\npuuttui Antti puheeseen. \"Mereksi me tätä sanommekin, vaikka sen\nvesi onkin suolatonta. Muu Suomi taitaa kuitenkin järveksi mainita.\nJa on sillä syvyyttäkin enemmän kuin tavallisella järvellä. Lähes\nkaksisataaviisikymmentä metriä pitää olla nuoraa, jos mieli sen pohjaan\nyltää tuolla pohjoisrannikon edustalla. Mutta Venäjän puoleinen osa on\nmatalampaa ja useimmissa paikoin lieterantaista.\"\n\n\"Minä olen kuullut, että tämä Laatokka on toisinaan hyvin myrskyinen\",\nvirkkoi Aslak.\n\n\"Eihän se aina ole näin rauhallinen, ei sinne päinkään. Varsinkin\nsyksyllä möyryää se usein kuin vihaiseksi ärsytetty härkä. Onneton\nkalastaja tai matkustaja-alus, joka silloin sattuu ulapalle. Venäläiset\npelkäävät Laatokan myrskyjä niin, että ovat rakentaneet sen etelärantaa\npitkin kanavan, ettei jokialusten tarvitsisi mennä aavalle.\"\n\nJa Antti-isäntä kertoi sitten samoilijoille useista haaksirikoista ja\nkadoksiin joutuneista kalastajista sekä satojen kalliiden verkkojen\nmenetyksistä.\n\nPuolenpäivän vaiheilla saapui alus korkean ja kallioisen Verkkosaaren\nrantaan.\n\nTuskinpa suuri merenkulkija ja löytöretkeilijä Jaakko Cook kiihkeämmän\ninnostuksen valtaamana nousi maihin Tahiteille tai Seurasaarille kuin\nSuomen samoilijat Verkkosaarelle, vaikka he eivät näyttäneetkään\ninnostustaan kalastajille, jotka eivät joutaneet maihinkaan nousemaan,\nkun heidän piti sinä päivänä saada pyydykset veteen; vasta senjälkeen\naikoivat he tulla saareen yöksi. Pojista oli hyvä, että he saivat etsiä\nvuosisadan takaisen kätkön.\n\n\"Tulkaa illalla saaren itärannalle, että päästään taas yksiin\", sanoi\nAntti lähtiessään verkonlaskuun.\n\nPojat kulkivat kuin kuumeessa saaren poikki sen pohjoisrannalle. Siellä\nhe kaivoivat laukustaan esiin ruostuneen avaimen ja Jorma tavaili sen\nsisään kääritystä ohjekirjoituksesta:\n\n    \"Pohjoisimman niemekkeen itäsivulla,\n    sileäksihioutuneen kallion rinteessä on\n    kivillä täytetty ja kalkkiruukilla tiiviiksi\n    muurattu komeron suu.\"\n\nMutta siellä saaren pohjoissivulla oli monta niemekettä ja jokaisessa\noli kallio kärjessä. He juoksivat niemi niemeltä, hakien sileätä\npyörökalliota, mutta semmoista eivät löytäneet. Toisissa oli kallio\nsärmikäs ja rikkinäinen, toisissa ulottui metsä tai pensaikko kärkeen\nsaakka. Aslak kaiveli niemekkeiden itäsivuille koloja lapiolla\nsaadakseen selville, missä on luolan suu. Jorma puolestaan jyskytteli\nniitä rautakangella ja kuunteli, missä maa kumisee; hänen mielestään\npiti sen ilmaista maanalaisen onkalon paikan.\n\n\"Taisimme tulla väärään saareen. Voipihan Laatokalla olla muitakin sen\nnimellisiä saaria\", epäili Aslak.\n\n\"Ohje ei ole aivan tarkka, mutta ei se valehtelekaan, siitä olen varma.\"\n\n\"Minäpä koetan vanhaa ja yksinkertaista keinoa, jonka avulla me ennen\nLapissa etsimme kadonneita esineitä. Sen pitäisi näyttää ainakin\nsuunta, missäpäin luola on tältä paikalta, jossa seisomme.\"\n\nAslak tiputteli rannassa vettä vasemman käden kämmenkouruunsa ja kun se\noli täynnä, sanoi hän Jormalle:\n\n\"Minä lyön veteen oikean käden etusormella. Katso nyt tarkasti,\nminnepäin räiskähtää enimmän vettä kämmenestä, sielläpäin on kätkö.\"\n\n\"Itään!\" huudahti Jorma, kun Aslak oli tehnyt tempun.\n\nPojat kävelivät sinnepäin, vaikka he juuri äsken olivat sieltä tulleet.\nHe tutkivat tarkoin lähintä kalliota, joka näytti mykevältä, mutta oli\nsuurimmaksi osaksi koivupensaiden peittämä.\n\n\"Tässä se on\", päätteli Jorma. \"Me emme äsken ottaneet huomioon sitä,\nettä kalliotkin aikain kuluessa muuttuvat: ne sorautuvat pinnalta,\nniiden päälle kasvaa jäkälää ja sammalta ja kun multaa on kerääntynyt\nenemmältä, kasvaa niiden pinnalle ruohoa ja puitakin. Niin näyttää\ntässäkin käyneen.\"\n\nJorma kopautteli rautakangella kallion kylkeen ohuen turvekerroksen\nläpi. Kuului kumahtava ääni, joka sai kylmät väreet kulkemaan\nselkärankaa pitkin.\n\n\"Siinä se on\", kuiskasi Aslak.\n\nJa molemmat aarteenkaivajat katsahtivat ympärilleen arkaillen.\n\nSamassa joku harmaa olento puikahti esiin kallion kyljestä, juoksi\nrantaan ja parkaisi lentoon lähtiessään!\n\n\"Prop, prop, prop, prop...\"\n\nEi milloinkaan ollut lentoon lähtenyt lintu heitä niin säikäyttänyt.\n\n\"Sehän on vain koskelo\", huomautti Jorma, jonka kädessä rautakanki\nvapisi, sillä Aslakin kertomus Jollamoaivin aarteesta muistui hänen\nmieleensä.\n\n\"Saattaahan se aarteenhaltija muuttaa itsensä vaikka miksi\", sanoi\nAslak. Mutta Jorma selvisi pian hämmästyksestään ja haki reiän, josta\nkoskelo oli tullut ulos. Kun hän sitä vähän kaiveli isommaksi purkaen\nsen reunoilta irtonaisia kiviä ilmestyi kallion rintaan ammottava\naukko niinkuin karhunpesän suu ja sen pohjalla oli harmaiden untuvien\nsisällä koskelon munia. Aslak otti niistä yhden käteensä ja huomasi sen\nsisällä olevan elävän poikasen, joka nokallaan naputteli munankuorta\npäästäkseen vapauteen.\n\nAslak asetti munan takaisin pesään.\n\n\"Annetaan koskelon hautoa rauhassa\", ehdotti Aslak, yhä enemmän näki\nsiinä yliluonnollista, m.m. sen, että koskelo vielä hautoi, vaikka\ntoisilla oli jo isot pojat.\n\nJormastakin oli hyvin vastenmielistä häiritä hautovaa lintua, kun eivät\nmitkään luonnontieteelliset syyt pakottaneet munien ottoon. Mutta kun\nhän pesän takana näki avaramman onkalon, lohdutti hän itseään sillä,\nettä historiantutkimus vaatii luolan tutkimista. Ja kun koskelon pesä\non tiellä, täytyy se poistaa.\n\nJorma siirteli munat syrjään, jyskytti rautakangella onkalon suuta\navarammaksi. Hän murenteli ensin kalkkiruukin, jolla kivet olivat\nkiinni muuratut ja veti käsin lohkareen toisensa jälkeen ulos.\n\n\"Konttaahan sisään, Aslak\", kehoitti Jorma.\n\n\"En lähde. Voisi käydä niinkuin hölmöläisten Pekalle, joka\nkarhunpesässä päänsä menetti.\"\n\n\"Aikamies ja akanlakki päässä.\"\n\n\"Mene itse ja ota pyssy mukaasi.\"\n\nJorma oli suuttuvinaan, kun Aslak muka oli pelkuri. Mutta häntä\nitseäänkin oudoksutti luolaan meno. Varovasti hän ryömi ensin\npuolitiehen, jossa otti tulen. Sydän tuntui jyskyttävän tavallista\nnopeammassa tahdissa.\n\nTulitikun heikossa valossa Jorma näki edessään kiveen koverretun\nonkalon niinkuin perunakuopan. Sen seinät olivat kuin homeella ja\nlukinverkoilla päällystetyt. Lattialla oli kivien päällä lahoneen\npuuarkun ruostuneita sidekiskoja, joitakin ruosteen kuluttamia\nmiekkoja ja pyssyn piippuja. Kun Jorma oli ryöminyt sisään ja penkonut\nja tutkinut kasaa tarkemmin, löysi hän siitä vielä pari vanhaa\nsotakirvestä, lyijyä ja suuren suorakaiteenmuotoisen vaskitaalerin.\nMuita rahoja tai kalleuksia hän ei löytänyt, vaikka kuinka olisi\npenkonut.\n\n\"Mitä sinä sieltä löydät?\" huusi Aslak, jonka aika tuntui pitkältä.\n\n\"Odotahan.\"\n\nJorma alkoi työntää luolasta ruostuneita aseita ja Aslak otti ne\nvastaan. Viimeisenä työnsi Jorma ulos taalerin ja tuli itsekin maanalta\nmullan ja ruosteen tahraamana.\n\nPojat tunsivat jonkinmoista pettymystä mielessään. He olivat\nkuvitelleet kätköt paljon suuremmiksi ja arvokkaammiksi.\n\n\"Kätköllä on käyty jo ennen meitä\", sanoi Jorma. \"Nähtävästi nämä\novat vain rippeitä, joita luolan tyhjentäjät eivät ole jaksaneet\nviedä mukanaan tai eivät ole halunneet. Onko partiopäällikkö saanut\nkätköpaikasta tiedon muulla tavoin vai onko ehkä joku sodan loputtua\nkäynyt täällä, siitä ei ole tietoa. Joka tapauksessa Kolinanlinnasta\nlöytämämme tiedonanto on oikea ja näillä esineillä on melkoinen\nhistoriallinen merkitys.\"\n\n\"Mehän voisimme perustaa vaikka pienen museon\", tuumi Aslak.\n\n\"Voisithan sinäkin kaikeksi varmuudeksi käydä vielä kopeloimassa luolan\npohjaa\", esitti Jorma.\n\nHiukan vastahakoisesti ryömi Aslak onkaloon ja kun hän siellä hetkisen\noli kaivellut, toi hän sieltä mukanaan vielä pari vanhaa miekankahvaa\nja möhkäleen lyijyä.\n\n\"Näkyikö siellä mitään haltijoita?\"\n\n\"Ei näkynyt, mutta kuului. Kallionhalkeamasta kuului kähisevä ja\nsihisevä ääni. Sentähden minä niin kiirees korjasin sieltä luuni.\"\n\n\"Siellä lienee käärmeitä\", päätteli Jorma.\n\nPojat käärivät muinaisesineensä sadetakkeihin ja läksivät kiireesti\nastelemaan saaren itärannalle, jossa isäntä oli käskenyt heidän vartoa.\n\nEmokoskelo lenteli levottomana saaren rannikkoa pitkin puoleen ja\ntoiseen, manaten ja sadatellen äänekkäästi rauhanhäiritsijöitä, jotka\nolivat keskeyttäneet kuumeisen haudonnan juuri silloin, kun uusi elämä\njo sykähteli munankuorien sisällä ja kun emo parin päivän perästä\ntoivoi jo pääsevänsä Laatokan laineille näyttelemään palleroisilleen\nvapaata, suurta maailmaa. Kohtalo poikain muodossa oli rautavasarallaan\nmurskannut sen toiveet. Kylmänkostealla rantamättäällä jähmettyivät\nmunat, pojat niiden sisällä lakkasivat nakuttelemasta ja uusi elämä\nniissä oli kuollut.\n\nJos pojat olisivat tulleet luolalle vielä seuraavana aamuna, olisivat\nhe nähneet varisperheen istuvan herkuttelemassa koskelon munilla.\n\n\n\n\nLaatokan hylkeitä maanittelemassa.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna Antti isäntä herätti samoilijat huudahtaen:\n\n\"On jo aika varustautua matkalle, sillä hyljeluodoille on pitkä matka\nja tuulikin on heikonpuoleinen.\"\n\nHän oli jo keittänyt aamukahvin ja tarjosi sitä molemmille\npyyntitovereilleen aamuvirkistykseksi. Pian olivat pojat jalkeilla,\nsillä he olivat kovin innostuneita näkemään, kuinka Laatokan hylkeitä\npyydystetään. Ja hiljaisen aamutuulen keinutellessa kaksimastoista\nvenettä kertoili Antti entisistä pyyntiretkistään selkäluodoille,\njoilla hän oli ampunut satamäärin noita pyöreäpäisiä ja mulkosilmäisiä\nveden nisäkkäitä. Mutta eivät pojatkaan olleet \"Pekkaa pahempia\",\nheillä myöskin oli kerrottavana jännittäviä hylkeenpyyntihistorioita\nPohjanlahden ulapoilta. Kun Jorma kuvaili heidän keväistä seikkailuaan\nHailuodon ja Raahen välisellä taipaleella Maiva-Simon matkassa, niin\nAntti jo epäilevin silmin katseli kertojaa, että puhuukohan hän aivan\ntotta.\n\nTarinoidessa kului matka hupaisesti ja muutamien tuntien kuluttua laski\nAntti purtensa melkein alastoman luodon rantaan.\n\n\"Tämän saaren ympäriltä minä olen niitä ampunut kymmeniä. Tänne\nne tulevat, jos niitä vain on näillä vesillä ja meillä kylliksi\nkärsivällisyyttä niitä pyydystäessämme. Mutta muistakaa pysyä visusti\npiilossa, kun minä niitä maanittelen. Pensaan alta saatte seurata\nniiden tuloa ampumamatkalle\", puheli Antti venettä saaren poukamaan\nkiinnittäessään.\n\n\"Mitä me teemme, jos hylje kaatuu?\" kysyi Aslak.\n\n\"Ei mitään ennenkun sanon. Te olette pensaan alla hiljaa kuin hiiret.\nEtte saa tupakoida, ettekä välittää mitään, vaikka minä kuinka\nmekastaisin ja mauruaisin rannalla. Minä olen olevinani hylje, joka\nkutsuu toisia hylkeitä tänne saaren rannalle hääkemuihin.\"\n\n\"Meistä ei ole kumpikaan koskaan tupakoinut\", huomautti Jorma.\n\nSamoilijat työntyivät koivupensaan alle ja Antti isäntä laskeutui\nrantaan, vastakkaiselle puolelle kuin missä vene oli. Hän istuutui\nmatalalle rantakalliolle, läiskytteli vettä saappaillaan ja nyökytteli\nsen jälkeen ruumistaan järvelle päin ja välistä ulvoi niin omituisesti,\nettä poikia pyrki naurattamaan. Antti oli olevinaan rantakalliolle\nnoussut hylje, joka kutsui toisia luokseen. Erittäin taitavasti hän\nosasi matkia, krauuu -- vauuu-ulvontaa, se kuului vähä väliä niin\nhaikeana ja omituisena, että Aslak ei voinut itseään pidättää, vaan\npurskahti nauramaan. Mutta kun Antti muljautti sinnepäin vihaisen\nsilmäyksen, saivat pojat naamansa jälleen vakaviksi.\n\nVeden läiskytys, ruumiin nyökytys ja äänen matkiminen toistuivat\nmelkein tunnin ajan näkymättä mitään merkkiä hylkeistä. Antti kuului jo\nhiljakseen manailevan, \"hukkaan taisi mennä\", kun etäällä näyttäytyi\nhylje. Se kiihotti Anttia yhä enemmän mauruamaan ja liikehtimään. Hylje\nsukelsi lähemmäksi, nosti päänsä korkealle ja kuunteli. Se sukelsi\nlyhyen matkan ja taas kuunteli aivan kuin jänis, joka pyrkii keväiselle\nlaihopellolle. Antin äänessä lienee ollut joku outo sivuääni, jota\nhylje vierasti. Epäilykset kuitenkin haihtuivat ja pitkin välein\nsukelteli otus saarta kohti. Sitä mukaa kun hylje lähestyi, hiljensi\nAntti ulvontaansa ja vakautui lopulla kivipatsaaksi. Ampumamatkan\ntakana hylje näytti ihmettelevän, että minne se kutsuja katosi, mutta\nsukelsi kuitenkin saarta kohti. Antti otti varovasti pyssyn käteensä,\nveti hanan vireeseen ja kyyristyi matalaksi kuin kissa, joka aikoo\nhypätä varomattoman linnun niskaan.\n\nKaksi silmäparia kiilui pensaan alta tähystellen vettä ampujan edessä.\nMistä nousee pyöreä pää? Miten sille käy, kun Antti lähettää sitä kohti\nhaulisuihkun? Siinä hetken mykkä kysymys, jonka jännitystä lisäsi se,\nettä hylje lähestyi näkymättömissä, sillä yhtä hyvin se voi kääntyä\nulapalle päin, niinkuin se aina tekee saadessaan vainun ihmisestä.\n\n\"Tuolla se nousi\", kuiskasi Aslak toverinsa korvaan, \"tuolla\nkallioniemen takana.\"\n\nTuskin kahdenkymmenen metrin päässä ampujasta nosti hylje päätään\ntuijottaen ampujaa ja levittäen sieraimensa vetääkseen vainua. Mutta\nsamassa Antin haulikko pamahti peittäen hetkiseksi ruudin savuun veden\npinnan otuksen ympäriltä. Kun savu hälveni, näkivät pojat hylkeen\neturaajan heiluvan ilmassa kuin pelastusta etsien ja vesi sen ympärillä\npunoitti. Hetkistä myöhemmin painui hylje näkymättömiin.\"\n\n\"Sattuiko siihen?\" huudahti Jorma.\n\n\"En ole milloinkaan tuon matkan päähän ampunut harhaan. Vainaja siitä\ntuli, mutta se painui pohjaan kuin hako.\"\n\nAntti pani merkille, mihin kohtaan saalis painui ja lähti sitten\npoikain kanssa venettä noutamaan. Hylkeen kohdalle soudettuaan työnsi\nhän pohjaan pitkän vavan nenään kiinnitetyn koukun. Kun hän hetkisen\noli pohjaa harannut, tarttui koukku hylkeeseen ja Antti veti sen\nveneeseen.\n\n\"Eläköön!\" huusivat pojat. \"Nyt saan koulun kokoelmiin myöskin Laatokan\nhylkeen\", lisäsi Jorma.\n\n\"Mutta kuinka se on mahdollista, että haulit pystyvät hylkeeseen, jolla\non vahva nahka ja paksu ihrakerros sen alla?\" kysyi Aslak.\n\n\"Sillä on pää kuin paperista. Päästä se matokin kuolee. Muutamalla\nsauvan iskulla voisit sen tappaa, jos se vain päähän osuu, mutta muuhun\nruumiiseen saisit takoa itsesi väsyksiin, eikä hylje siitä paljoa\nvälittäisi.\"\n\n\"En ole ennen kuullut, että järvissäkin on hylkeitä\", mainitsi Aslak.\n\n\"Laatokka ja Saimaa tekevät poikkeuksen. Niissä elävät hylkeet ovat\nmuistona niiltä ajoilta, jolloin Itämeri ulottui Saimaaseen saakka.\"\n\n\"Ohoh, kylläpä vieraille on syötetty paksua pajunköyttä\", väitti\nAntti. \"Suomenlahti muka olisi ulottunut Saimaaseen. Silloinhan\nihmiset Viipurissa, Pietarissa ja Lyyssinlinnassa olisivat hukkuneet\nkuin vedenpaisumuksessa muinoin hukkui syntinen ihmissuku hurskaan\nNoakin perheineen ja eläimineen jäädessä henkiin suureen arkkiin'.\nTarkoitatteko ehkä vedenpaisumuksen aikaa?\"\n\n\"Emme Noakin aikaa, vaan jääkauden jälkeistä aikaa, jolloin suurin osa\nSuomea oli merenä. Silloin hylkeet ja kalat uiskentelivat nykyisen\nViipurinkin kohdalla. Ihmisiä ei vielä silloin ollut Suomessa.\"\n\nAntti puisteli, epäillen päätään arvellen itsekseen, että oppineet ne\njotakin joutessaan keksivät.\n\nAntti souti veneen saaren rantaan, teki tulen ja keitti kalakeiton\npäivälliseksi. Kun se oli syöty, nosti hän purjeet ja niin sitä mentiin\ntakaisin Verkkosaarta kohti veneen pohjalla oivallinen saalis.\n\n\n\n\nLaatokan kalastajana.\n\n\nSuomen samoilijoissa oli, niinkuin jo olemme nähneet, esi-isiltä\nperittyä erähenkeä, joka ilmenee milloin mieltä kiehtovana\nkalastusinnostuksena, milloin metsämiehen kuumaverisenä kiihkona. Me\nolemme tavanneet heidät monissa lohiseikkailuissa, harjuksia onkimassa,\nkarhunkaadannassa, hirvenpyynnissä ja merimetsästyksessä, kaikkialla\nolemme huomanneet heitä kiihottavan salaperäisen voiman, pyytöhengen,\njota he kuitenkin hillitsivät niin, etteivät itse mielestään tehneet\nraakoja tekoja. Heissä oli samaa kiihkoa, minkä näemme loistavan\njokaisen pojan silmistä silloin, kun hän kaislikon rinnassa jonakin\nkesäiltana vetää veneeseen ensimmäisen ahvenensa, tai järven rannalta\nampuu ensimmäisen lintunsa.\n\nKun kalastajat seuraavana aamuna olivat lähdössä verkkojaan kokemaan,\npyysivät samoilijat päästä mukaan.\n\n\"Osaatteko kokea pitkääsiimaa?\" kysyi Antti-isäntä.\n\n\"Tottakai, kun olemme kalaperältä kotoisin\", vastasi Aslak.\n\n\"Siinä tapauksessa on teistä meille apuakin. Te saatte kokea\npitkänsiiman sillä aikaa, kun me koemme verkot. Voisitte mennä omalla\nveneellänne, mutta ottakaa evästä mukaan, sillä siima on pitkänlainen.\nMe tulemme avuksi, kun saamme verkot ylös.\"\n\nAntilla oli lähes kahden penikulman pituinen selkäsiima eli pitkäsiima\nlaskettuna saaren edustalta suoraan etelään. Koukuissa oli täkynä\nkuoreita, joita Laatokan lohi ja nieriäinen mielellään syö.\n\n\"Minä luulen, että pojilta lähtee kalastushalu, kun kaksituhatta\nkoukkua katsovat\", ilkkui Antti, kun samoilijat lähtivät soutamaan\npitkänsiiman pääjaakkaria kohti.\n\nLaatokka on, niinkuin monet muutkin suuret järvet, oikullinen kalavesi.\nToisinaan pyytäjä viikkokausiin ei saa mitään, mutta toisinaan antaa\noikein Pietarin kalansaaliin.\n\nJormalla ja Aslakilla sattui olemaan hyvä kalaonni. Heti ensimmäisissä\nkoukuissa oli kaloja: lihavia järvilohia, nieriäisiä ja kuhia. Aslak\npiteli venettä ja Jorma siimaa myöten eteenpäin siirtyen nappaili\nkoukulla kalan toisensa jälkeen veneeseen.\n\n\"Mistä tänne on tullut nieriäinen, joka on Lapin kaloja?\" kysyi Aslak.\n\n\"Se on n.s. 'reliktikala', vastasi Jorma. \"Muistat kai lukeneesi, että\nkerran Pohjoinen Jäämeri ja Itämeri olivat leveän salmen yhdistämiä, ja\nse salmi oli juuri Laatokan ja Äänisjärven kohdalla. Silloin pääsivät\nnieriäiset pohjoisesta tulemaan tänne etelään, ja kun meri sitten\npakeni pois näiltä seuduilta, jäi nieriäisiä Laatokkaan, jossa ne\nvuosituhansia ovat säilyneet, kun sen syvemmissä osissa on kylliksi\nkylmä vesi kesälläkin. -- Nieriäinen, niinkuin tiedät, kaipaa viileätä\nvettä.\"\n\nSuurimmat lohet, noin viisikiloiset, potkiskelivat kovasti vedenpintaan\nkohotessaan, mutta taitavasti osasi Jorma niitä väsytellä. Kuhat ja\nnieriäiset taistelivat vastaan paljon laiskemmin. Kaloja kerääntyi\nvähitellen veneen pohja täyteen.\n\n\"Tämähän on mainio kalavesi, parempi kuin monet Lapin järvet\", kehui\nAslak.\n\n\"Niin on, vaikka Antti-isäntä moitti huonoksi. Mutta mikä peto siellä\nnyt potkittelee? On kuin tiikeri olisi tarttunut onkeen.\"\n\n\"Anna löysiä!\"\n\n\"Se ryntää pohjaa kohti niin, että on viedä koko selkänuoran\nmennessään.\"\n\n\"Onkohan se lohi?\"\n\n\"Ei ole, kyllä minä lohen liikkeet tunnen. Pikemminkin se on\nsuunnattoman suuri hauki. Oh, kuinka se vetää...\"\n\nSelkänuora alkoi löyhtyä. Se oli merkkinä siitä, että kala väsyi.\nJorma alkoi vetää nuoraa veneeseen. Siinähän se jo kala pujahti\nvedenpinnassa. Pyrstö, kummallisen näköinen, epämukainen pyrstö\nheilahti ilmassa.\n\n\"Ei ollut se hauin pyrstö, eikä lohenkaan. Mikä lienee vetehinen.\nRintaevästään on onkeen tarttunut. Kala on melkein miehen mittainen.\"\n\n\"Jos se on vesihiisi, joka toisinaan näyttäytyy ihmiselle\", epäili\nAslak.\n\n\"Niskaan pistän atraimella, vaikka olisi itse paholainen.\"\n\nSamassa Jorma tempasi veneen pohjalta teräväpiikkisen atraimen ja iski\nsen vartta myöten kalan niskaan. Seuraavassa tuokiossa käänsi hän\nveneeseen valtavan suuren ja kummallisen näköisen saaliin.\n\n\"Eläköön, eläköön! Sehän on sampi. Minä saan siitä koulun kokoelmiin\narvokkaan lisän.\"\n\n\"Minä olen kuullut sampia elävän vain eteläisten maiden joissa.\"\n\n\"Niinkuin näet, on niitä Laatokassakin, vaikka vähän. Kun se on\npohjassa tonkinut, on koukku sattunut tarttumaan sen evään.\"\n\nJorma irroitti koukun evästä ja atraimen niskasta ja jätti harvinaisen\nkalan toisten keskelle. Siinä se makasi kuin vasikka päivänpaisteessa.\n\n\"Se painaa ainakin kaksikymmentä kiloa\", arvioi Aslak.\n\n\"Eipä tiedä, vaikka saisimme vielä muitakin harvinaisia kaloja. Olet\nkai kuullut, että Laatokassa elää monni eli säkiä, jota muista Suomen\njärvistä turhaan etsii.\"\n\n\"Minkä näköinen se on?\"\n\n\"Mateen muotoinen, lattapäinen, viiksiniekkainen vesi-ilmestys.\nMonnikin kasvaa toisinaan hyvin suureksi. Antaisin kaikki muun veneessä\nolevan saaliin, paitsi sampia, jos saisin monnin. Jokainen keräilijä\nnäet etsii harvinaisuuksia.\"\n\nPojat eivät huomanneet, että Antti-isäntä oli jo kokenut noin\n60 verkkoa käsittävän jadan ja läheni heitä auttaakseen siiman\nkokemisessa. Kun venheet olivat jo rinnakkain näytti Jorma sampia ja\nmuuta saalista.\n\n\"Eikö siinä ole kaloja kerraksi.\"\n\n\"On kyllä, mutta mukana on 'jerestikala', joka ei ennusta hyvää.\nHarvoin eksyy sampi Suomen vesille, vaikka se ei ole harvinainen\nVenäjän virroissa. Ja melkein aina ennustaa se onnettomuutta: joko joku\npyytöseurueesta kuolee tai heille tulee vahinkoja.\"\n\n\"Niinhän luullaan meilläkin Lapissa, että 'marraskalan' saajalle\ntapahtuu jotain ihmeellisempää. Marraskalaksi sanotaan meillä semmoista\nkalaa, jota ei ennen tai on hyvin harvoin järvestä saatu.\"\n\n\"Taas taikauskoa\", sanoi Jorma.\n\n\"Ei ole milloinkaan sampi tarttunut näiltä vesiltä pitkäänsiimaan\",\nhuomautti Antti alakuloisena eikä häntä runsas lohensaaliskaan\nnäyttänyt innostavan.\n\nAntti-isäntä käski Jorman ja Aslakin palata saareen ja pyysi,\nettä Aslak Lapin tapaan paistaisi päivälliseksi pari lohta. Hänen\nvenekuntansa jäi kokemaan siiman loppuosaa, joka jatkui kauaksi selälle.\n\nVasta iltamyöhällä Antin venekunta palasi Verkkosaareen. Saalista oli\nenemmän kuin milloinkaan ennen; suuri kori oli kukkuroillaan lohia,\nnieriäisiä ja kuhia. Olipa joukossa mateen muotoinen, kyhmypäinen\nmerihärkäkin.\n\n\"Tämä on myös otettava koulun kokoelmiin\", mainitsi Jorma. \"Se on\nmyöskin 'reliktikala' meren ajoilta Laatokkaan jäänyt ja täällä\nlisääntynyt. Merihärkä-nimen se on saanut sentähden, että sillä meressä\nollessaan on päässä neljä sarven tapaista nystyrää, mutta näiltä makean\nveden merihäriltä ovat sarvet surkastuneet.\"\n\n\"Minä en ymmärrä, mitenkä suolaiseen meriveteen tottuneet kalat voivat\ntulla toimeen makeassa järvivedessä. Eiköhän esim. Jäämeren turska\nkuolisi, jos se tuotaisiin tänne Laatokkaan\", huomautti Aslak.\n\n\"Etkö ole huomannut, että eläimillä, varsinkin toisilla, on suuri\nmukautumiskyky. Ne voivat sopeutua elämään hyvin erilaisissa oloissa,\njopa erilaisella ravinnollakin. Tiedäthän, että merilohi syntyy joessa,\nviettää siellä varhaisemman nuoruutensa ja laskeutuu sitten mereen\nlihomaan ja lisää kasvamaan palatakseen jälleen jokeen kutemaan.\nKerroinhan sinulle kerran, että ankeriaat syntyvät Atlantinmeressä,\nuivat poikasina jokiin ja järviin kasvamaan ja palaavat täysikasvuisina\ntaas mereen. Entäpä ihminen; hän on mukaantunut elämään kaikissa\nilmastoissa, meren läheisyydessä ja sisämaassa, alangoilla ja\nvuoristoissa päiväntasaajalta napamaihin asti.\"\n\n\"Luulisinpa, että päiväntasaajan seutujen neekeri paleltuisi Lapissa\nkuin torakka pakkasessa.\"\n\n\"Mutta jos hän vähitellen tottuu Pohjolan pakkasiin, niin hän elää\nLapissakin, vaikka ei sovikaan valkoisten hankien väriin. Vähitellen\novat nämä Laatokan kalatkin tottuneet suolattomaan järviveteen. Kun\nSuomen maa alkoi kohota muinaisesta merestä, jäi Laatokka ensin\nikäänkuin Suomenlahden jatkoksi, mutta myöhemmin erosi se siitäkin.\nKauan aikaa yhdisti tämän kapea salmi Viipurinlahteen. Sen salmen\nrannoille asettuivat esi-isämme kalastelemaan Laatokan lihavia lohia\nja siikoja, kunnes maan kohotessa enemmän lännessä kuin idässä\nmainittu salmi kuivui, ja Laatokan vedet puhkaisivat itselleen toisen\nlasku-uoman, nykyisen Nevajoen.\"\n\n\"Ettekö voisi vaikuttaa siihen suuntaan, että maa kohoaisi enemmän\nNevan puolelta ja että mainitsemanne vanha salmi Viipurinlahteen taas\navautuisi. Minusta olisi hauska nähdä, että ryssät Pietarissa ja\nPähkinänlinnassa joutuisivat kuiville\", arveli Antti.\n\n\"Missä täällä on se kuuluisa Pähkinänlinna eli Lyyssinlinna?\" kysyi\nAslak.\n\n\"Etkö ole kuullut laulua:\n\n    \"Lyyssinlinna, se komie linna\n    on Luadogan meren suussa...\"\n\n\"En ole kuullut semmoista laulua, mutta nyt muistan itsekin, että se on\nNevajoen niskassa.\"\n\nKun kalastusseurue oli syönyt vahvan illallisen, perattiin ja\nsuolattiin päivän saalis. Sampi vain asetettiin kokonaisena\njäälaatikkoon. Antti aikoi sen viedä Käkisalmen hotelliin.\n\nSeuraavana päivänä samoilijat auttoivat taas pitkänsiiman ja verkkojen\nnostamisessa. Saalis ei ollut yhtä hyvä kuin ensi kerralla, sillä\nverkot olivat jo vettyneet ja pitkänsiiman tä'yt vanhentuneet. Tulihan\nniitä sentään vieläkin kymmeniä.\n\n\"Taidat olla vanha kalamies\", sanoi Antti Aslakille, kun hän näki,\nkuinka taitavasti Lapin poika käsitteli noin kolme ja puoli metriä\nkorkeita lohiverkkoja.\n\n\"Lappalaisen täytyy osata kalastaakin, jos mieli elää.\"\n\nIltapäivällä poikkesi Verkkosaareen Valamon munkkien suuri\nmoottorivene. Pyhät miehet olivat olleet kalastamassa kauempana\nkeskisen Laatokan vesillä ja olivat paluumatkalla luostariinsa.\n\n\"Nyt me lähdemme Valamoon\", esitti Jorma.\n\nAslak aluksi vastusteli, mutta kun Jorma oli hänelle puolituntia\nkuvaillut luostarin ihmeitä, suostui hän lähtemään.\n\nSamoilijat sanoivat hyvästit ystävällisille Verkkosaaren kalastajille,\nsitoivat veneensä moottorin perään ja niin he taas vapaalla kyydillä\nkulkivat uusia elämyksiä etsien. Matkan ratoksi Jorma lausueli:\n\n    \"Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö,\n    Kuss' Imatran innot raukes'...\"\n\n\n\n\nPyhien veljien saarilla.\n\n\nKuusamon rajamailla, Nuorusen juurella olivat Suomen samoilijat\nkuulleet kertomuksia vanhasta luostarista, joka jo oli maan tasalle\nsortunut, staravieromunkeista ja erakoista \"Jumalanmolijoista\", jotka\nolivat yhteisiä veljessääntöjä noudattaen eläneet omistaen aikansa\nhartauden harjoituksille, mutta jotka jo aikoja sitten olivat kuolleet.\nVain jokunen puoliksi lahonnut erakkomaja oli siellä vielä nähtävissä.\nKansan kertomukset näistä mustista veljistä ja heidän tavoistaan\nolivat saattaneet nuorten partiolaisten mielikuvituksen voimakkaaseen\nliikkeeseen. Kuinka mielellään he silloin olisivatkaan tahtoneet nähdä\nmunkkien elämää ja syventyä heidän maailmaansa!\n\nHe olivat myös koulussa lukeneet kertomuksia keskiaikaisista munkeista\nja nunnista. Ja niillä oli aina ollut oma viehätyksensä, sillä\nSuomen samoilijain mielestä munkeilla ja partiolaisilla oli jonkun\nverran yhteistä. Eliväthän partiolaisetkin retkillään kieltäytyvää\nveljeselämää kuten munkit noudattaen yhteisiä sääntöjä, olivathan he\npyhän Yrjänän ritareita ja harjoittivat itseään elämää varten.\n\nMutta heille ei ollut silloin johtunut mieleen, että vielä meidän\naikanamme saisivat nähdä keskiaikaista munkkielämää, vaikkakin\nkreikkalaiskatolisessa luostarissa.\n\nNyt se oli kuin itsestään toteutumassa. He istuivat jo munkkien\nveneessä matkalla Valamon kuuluisaan luostarisaareen. Mitä lienevät\najatelleet nuo mustakaapuiset, törölakkiset, pitkätukkaiset ja\nparrakkaat miehet saatettavistaan. Ehkä ei mitään.\n\nToinen heistä ohjasi venettä ja toinen istui keulalla hyräillen jotain\nharrasnuottista kirkkosäveltä. Vanha ukko, pyhiinvaeltaja, istui\nkeskellä venettä hartaan ja pyhän tunnelman valtaamana.\n\nJa Laatokka, miten omituisen kirkkaana se välkehtikään poikien\nmielestä, miten oudosti heijastelikaan edessä autereen harsoon\nkääriytynyt saariryhmä, joka vähitellen kohosi merestä sitä mukaa kuin\nmatka lyheni.\n\n\"Valamo\", sanoi keulassa istuva munkki viittoen eteenpäin, ja\npyhiinvaeltaja teki ristinmerkin.\n\n\"Jo kimmeltävät kullatut kirkonristit auringon kilossa\", iloitsi Jorma.\n\n\"Oh, miten ne välkkyvät, kuin kirkkaimmat tähdet.\"\n\nPyhiinvaeltajan silmiin tuli omituinen kiilto ja hän teki ahkerasti\nristinmerkkejä.\n\nEtäämpää Valamon saariryhmä näyttää käsittävän vain muutamia saaria,\nvaikka siihen munkin selityksen mukaan kuuluu nelisenkymmentä eri\nsaarta.\n\nMoottorivene lähestyy päämääräänsä. Yhä selvemmin näkyy Kirkastuksen\nkirkon kuusi tornia, jotka valkeavartisten, sinipukuisten\njättiläiskukkien tavoin kohoavat ympäristön rehevistä, vihreistä\npuutarhoista. Puistometsien yli vilahtelee toisia kirkkoja ja\nkappeleita. Niitä on useilla saarilla. Jo tulee esille luostarin suuri,\nmonikerroksinen päärakennus ja muita rakennuksia, joiden päävärinä on\nvalkea ja sininen.\n\nSuomen samoilijain edessä on omalaatuinen kulttuurimaisema,\nmielikuvitusta kiihoittava, vahvasti puoleensa vetävä ja satumaista,\nitämaista loistoa omaava. Aslakista tuntui, että he olivat tulleet\nHarun al Rashidin satukaupunkiin.\n\nHe sivuuttivat luostarin päärakennuksen, jonka edessä pengermällä oli\nihana puutarha, moottorivene kääntyi pieneen vuonoon ja laski komealle\nsillalle.\n\nSamaan aikaan porhalsi heidän perässään matkustajalaiva Sergei, joka\noli täpösen täynnä matkailijoita.\n\nParrakkaita, pitkätukkaisia ja mustakauhtanaisia munkkeja oli vastassa.\nSamoin tervehtivät matkustajia pyhäinkuvat avoimesta kappelista.\n\nVieraat, Aslak ja Jorma muiden mukana, ohjattiin suuren suureen\nnelikertaiseen hotellirakennukseen ja pojat saivat asunnokseen pienen\nhuoneen neljännestä kerroksesta.\n\nKumeasti kajahtelivat luostarin hirvittävän pitkät käytävät, kun Aslak\nja Jorma muiden mukana astelivat niitä mustan veljen opastamana, joka\navasi heille pienen kopin asuntopaikaksi.\n\n\"Nyt siis olemme luostarikammiossa\", sanoi Jorma. \"Tämmöisissä\nvaatimattomissa komeroissa ne keskiaikaiset munkitkin elivät, tutkivat\npyhiä kirjoja, paastosivat, kiduttivat ruumistaan, kärsivät sairautta\nja sieluntuskaa, mutta nauttivat myöskin tulevan, onnellisemman elämän\nesimakua.\"\n\n\"Kolkko paikka on tämä meille, kiveliöiden partiolaisille. Täällä ovat\nihmiset orjia.\"\n\n\"'Herran orjiksi' he itseään nimittävätkin.\"\n\nSamoilijat eivät viihtyneet kauan kolkkojen muurien sisällä, kun lämmin\nja heleä kesäpäivä sekä kaunis luonto kutsui heitä luonnon suuriin\nsaleihin. He astuivat leveää tietä luostarin monisatavuotiseen metsään.\nOikeina metsien jättiläisinä kohosivat heidän ympärillään tammet,\nlehmukset, vaahterat, jalavat sekä kuuset ja männyt. Ei yltänyt niiden\nkaikkien ympäri kahdenkaan ihmisen kädet. Ja mikä ihmeellisempää.\nMetsässä puikkelehti eläimiä ihmisistä vähääkään välittämättä:\nteeriparvi piipersi tiellä aivankuin kyyhkysparvi, orava laukkasi\nvastaan käpy suussa ja kapsahti läheisen puun oksalle sitä nakertamaan\nsekä komeasarvinen hirvi seisoi tiepuolessa ja kaikessa rauhassa söi\nlehtiä korkeasta pensaasta, vaikka samoilijat katselivat sitä muutaman\nsylen päästä.\n\n\"Ihmiset elävät täällä sopusoinnussa luonnon kanssa, siksi eläimetkin\nluottavat täällä ihmisiin\", sanoi Jorma.\n\nTuuhean metsän keskellä oli kappeli. Se oli rakennettu oaan suojaksi\npienen pienelle metsäsaunalle, joka näköjään oli satoja vuosia\nvanha. Tuskin metrin korkuisen oven kynnyksellä istui munkki, joka\nsuomenkielellä tervehti heitä.\n\n\"Mikä pyhä paikka tämä on?\"\n\n\"Pyhän Sergei-erakon entinen asunto. Monta sataa vuotta sitten asui\ntässä pienessä asunnossa Sergei-niminen munkki muista ihmisistä\nerotettuna, että hän olisi voinut paremmin omistaa elämänsä hartauden\nharjoituksiin. Tuon pienen uunin luona hän oli lämmitellyt, tuolla\nlavitsalla maannut, tässä kynnyksellä istunut nauttien luonnon syvää\nrauhaa ja näillä teillä hän on kävellyt pyhissä mietteissään. -- Ja\ntänne hän on kuollutkin. Hänestä tuli pyhimys, jonka haudalta otetulla\nesineellä on ihmeitä tekevä voima. Jos ken potee hammastautia hän\nvuolaiskoon tikun vainajan arkusta ja kaivakoon sillä hammastaan, niin\ntuska on tipotiessään.\"\n\nAslak ja Jorma tahtoivat myös mukaansa semmosen taikakapineen ja\nantoivat sen tähden munkin vuolaista arkun kannesta pari lastua. --\nMyöhemmin he kuulivat toisilta suomalaisilta, että ainakin kolme arkun\nkantta matkailijat ovat siellä lastuiksi vuolleet ja uusi oli aina\nhankittu sijalle.\n\nSamalla matkalla näkivät he myös munkkien maanviljelystä: laajoja\npeltoaukeamia, joissa viljeltiin varsinkin juurikasveja. Niin suuria\nkaalivainioita, punajuuri-, porkkana- ja naurispalstoja ei Jormakaan\nollut ennen nähnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaljon, hyvin paljon oli samoilijoilla Valamossa näkemistä. Sen\ntähden he eivät ennättäneet kauan levähtää kopissaan kun jo lähtivät\nuudelle retkelle. Kansaa meni parasta aikaa Kirkastuksen kirkkoon.\nSamoilijat menivät mukana pääovesta sisään ja seisahtuivat oven pieleen\nhämmästyksen lyöminä, varsinkin Aslak, joka luuli olevansa lumotussa\nlinnassa tai taivaan esikartanoissa. Satumaisessa puolihämärässä\ntuikahtelivat vahakynttilät pyhäinkuvien edessä. Niiden kehykset\nkultana paistoivat, niiden pään ympärillä oli tuikkivin jalokivin\nkoristettu pyhimyskehä ja muuallakin, varsinkin peräseinällä oli\nkultakoristeita niin paljon, että muu väri melkein hukkui sen\nloisteeseen.\n\nKirkon perältä kuului pappismunkin pitkäveteinen esilukeminen ja siihen\nyhtyi vähä väliä muita munkkeja kertaamaan sanoja. Pyhäin kuvien alla\nkumarteli ihmisiä hartaina.\n\n\"Katso, tuossa tulee kirkkoon meidän matkatoverimme, vanha\npyhiinvaeltaja\", kuiskasi Aslak.\n\nUkko kumartaa kirkkoon tullessaan niin syvään, että lysähtää polvilleen\nja lyö otsansa lattiaan. Hetken aikaa siinä kumarreltuaan ja\nristinmerkkejä tehtyään nousee hän ylös, kävelee pyhimyskuvan eteen,\nsytyttää kynttilän ja alkaa taas kumarrella maahan saakka.\n\nJorma ja Aslak kävelivät kansan mukana suuren lasiarkun ääreen,\njonka sisässä oli Valamon luostarin perustajain Sergein ja Hermannin\nkultakoristeiset kuvat. Kansa suuteli innokkaasti arkun lasikantta,\nmutta pojat eivät voineet sitä tehdä.\n\nMinne he katsoivatkin, joka puolella he näkivät pyhäinkuvia ja\nkumartajia. Vierasta oli pojille kaikki se puuha, koska he tunnustivat\ntoista uskontoa.\n\nKirkosta palatessaan katselivat he pääluostarin suorakaiteenmuotoista\nrakennusryhmää, johon edellämainittu kirkkokin kuuluu. Aslak ei\nmilloinkaan ollut nähnyt niin mahtavaa ja monikerroksisista rakennusta.\n\n\"Jos minä kotona kertoisin, mitä olen täällä nähnyt, niin tuskin\nisäkään uskoisi\", sanoi Aslak.\n\nVielä samoilijat kävivät katsomassa työtuvissa, kun munkit\nvalmistelivat erilaisia esineitä: toisia omaa tarvetta varten, toisia\nmyytäväksi. He näkivät kultaseppiä, taidemaalareita, kuvanveistäjiä,\nvalokuvaajia, kelloseppiä, räätäleitä, suutareita ja kirjansitojia\nammatissaan. Siellä näytti olevan kaikki ammatit edustettuina.\n\nPojat ostivat kultasepältä pieniä muistoesineitä kotiin lähetettäviksi.\n\nIllan varjot alkoivat jo vetäytyä Valamonkin maisemien yli. Sentähden\nsamoilijat palasivat kammioonsa muistelemaan päivän rikkaita elämyksiä.\nJa ne kiertelivät vielä yölläkin heidän aivoissaan muunnettuina\nunikuvina, kun he pienessä asunnossaan nukkuivat kovalla luostarin\nvuoteella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna vihelsi höyrylaiva laiturissa pitkään.\n\n\"Minne se lähtee?\" kysyi Jorma eräältä suomalaiselta matkustajalta.\n\n\"Pyhille saarille Getsemanen ja Ylösnousemuksen kirkkoihin.\"\n\n\"Mennään mukaan!\" esitti Aslak.\n\nJa tuossa tuokiossa pojat olivat rannassa, tunkeutuivat lotjaan, joka\noli laivan perässä ja istuutuivat penkille.\n\nLaiva lähti puuhkuttamaan pitkin Laatokan tyyntä pintaa kuljettaen\nsuurta matkustaja- ja pyhiinvaeltajalaumaa pääsaaresta erillään olevia\npienempiä saaria kohti.\n\nSeijastavia salmia, korkeita kalliorantoja, kumpuilevia, havumetsäisiä\nsaaria ja useilla kirkko tai kappeli, näkyi maisemapiirteissä.\n\n\"Viehättävää!\" kehuivat matkustajat.\n\nMutta Suomen samoilijat olivat nähneet niin paljon kaunista, että he\neivät mitään virkkaneet, vaan vaitiollen myönsivät sen todeksi.\n\nMatkan päämäärä Kristuksen ylösnousemuksen kirkko oli neljän kilometrin\npäässä ja sen lähellä oli Getsemanen kappeli. Edellinen oli runsaasti\nkullalla koristeltu ja toiset väittävät sitä Valamon kauneimmaksi\nkirkoksi.\n\nPaluumatkalla näkivät he useita munkkien kalavenekuntia palaavan\nkalastusmatkoiltaan etelästä.\n\nEnnen oli Valamossa, samoin kuin muissakin luostareissa tapana, että\nvieras ruokittiin ja hoidettiin maksutta kolme päivää. Korvauksen\nvieraanvaraisuudestaan saivat munkit vapaaehtoisina lahjoina, joita\nmatkustajat runsaasti antoivat luostarin keräyskassoihin. Silloin\nmatkustajat saivat syödä munkkien kanssa yhteisissä pöydissä. Nyt\non jo toisin, mutta Suomen samoilijat tahtoivat kuitenkin vanhaan\nhyvään tapaan syödä munkkien kanssa yhdessä. Kun he siitä mainitsivat\nmuutamalle suomea puhuvalle munkille, lupasi hän järjestää asian.\n\nRuoka-aikana hän tulikin samoilijoita hakemaan päivälliselle. Kolme\nhirvittävän pitkää pöytää oli katettu. Keskimäiseen astui luostarin\njohtaja, igumeni, kaulassaan iso kultainen risti. Hänen lähistöllään\nmuut valtamunkit. Vieraat vietiin sivupöytään.\n\nAteria alkoi. Pöytiin kannettiin jotain lientä suurissa puukupeissa\nja siitä jokainen syömämies ammensi sitä sinkkilautaselleen ja siitä\npuulusikalla suuhunsa haukaten samalla leipää suuresta kimpaleesta.\nMunkit kantoivat kaikkiaan neljä eri ruokalajia, jotka pojille olivat\nenimmäkseen outoja, mutta kaalia, sipulia ja ruokaöljyä tuntui niissä\nolevan vahvasti.\n\nKukaan ei ruokapöydässä puhunut mitään. Joku munkeista luki vain\nkappaleita luostarin historiasta.\n\n\"Mitä ruoka-aikana luettiin?\" kysyi Jorma suomea osaavalta munkilta.\n\n\"Nyt luettiin luostarin perustajista pyhästä Sergeistä ja Hermannista.\nLuostari perustettiin v. 1329. Sitä ennen oli täällä pakanallisten\nkarjalaisten pyhäkkö. Mutta kun Sergei tuli tänne, niin pakanalliset\npahat henget karkoitettiin täältä Sortanlahteen.\"\n\nAslak ja Jorma olivat vielä toisenkin yön Valamossa ja lähtivät\nseuraavana aamuna Sortavalaan.\n\n\n\n\nLaatokan rannikkoa ja Sortavalaa samoilemassa\n\n\nLaiva porhalsi aavan Laatokan yli ja pistäytyi Sortavalan saaristoon,\njoka yli penikulman levyisenä vyönä seurailee pohjoisrannikkoa. Pojat\nhuomasivat, että uloimmat saaret olivat veden ja jäiden siloittamia\npaasia, jotka pauhasivat valkoisina kuin kosket, kun päivemmällä oli\nalkanut tuulla. Niitä seuraavat olivat jo kääkkyräpetäjiä kasvavia,\nmutta sisempänä oli niissä jo rehevää lehtimetsää laaksoissa ja\nhavumetsää harjanteilla. Ne olivat poikain mielestä katkenneita vuoria,\njotka maalta pistävät ensin kallioniemiin ja ovat sitten ulompana\nkatkeilleet jyrkkärantaisiksi kalliosaariksi.\n\nKun varsinainen mantereen rannikko alkoi näkyä, tekivät samoilijat\nsen huomion, että sielläkin oli kalliomäkiä ja harjanteita ja niiden\nvälillä tasanteita ja laaksoja.\n\nJa kun Sortavalasta käsin myöhemmin kävivät kasvienhakumatkalla,\nhuomasivat he, että rannikon laaksopaikat olivat rehevän\nlehtokasvillisuuden peittämiä. Ukonhatut kasvoivat miehen korkuisina,\nsaniaiset rehevinä ja vuokot olivat nähtävästi keväällä antaneet niille\noikean väriloiston. Harvinaisia pensaita, lehmuksia ja vaahteroita\nkasvoi niissä savisesta ja mustan mullan verhoamasta maaperästä.\n\nKauas Laatokan lahdelle näkyivät jo Sortavalan kirkontornit ja\nvähitellen kohosivat kaupungin sirot ääriviivat maisemasta, johon ne\nhyvin sulautuivat.\n\nEnsi töikseen kävivät Suomen samoilijat Kymölän puolella, jonne\nkaupungista johti käymäsilta Laatokan lahden yli. Sinne seminaarin\nympärille oli syntynyt uusi kaupunginosa.\n\n\"Ihana on tämäkin seminaarin ympäristö. Yhtä hyvin olisin voinut hakea\nKymölän seminaarin oppilaaksi\", sanoi Aslak.\n\nSamoilijat kävivät myös kauniissa Vakkosalmen puistossa, ja katselivat\nKuhavuoren näkötornista sisäsaariston kauniita maisemia.\n\nSeminaarilaiset selittivät samoilijoille, että heidän pitäisi\nvälttämättä käydä Kirjavalahdessa, koska siellä on paljon näkemisen\narvoista. Eihän se 15 km. matka kaunista Laatokan rannikkoa pitkin\nmikään matka ollut Lapin samoilijoille ja hyvin tyytyväisinä he olivat\nnähdessään tämän aito laatokkalaisen maiseman.\n\nOikeastaan se on kapea jyrkkärantainen ja noin 4 km. pituinen vuono.\nSemmoisia kalliokuruja he Lapissa olivat nähneet paljonkin, mutta\nLaatokan maisemissa tuntui se kuitenkin erittäin juhlalliselta,\nvarsinkin kun he korkealta kallioäyrämältä katselivat alas syvyyteen.\n\nEivät joutaneet pojat viipymään kauan Karjalan Ateenassa, sillä heillä\noli kiire Korpi-Karjalaan.\n\n\n\n\nPamilo.\n\n\nHe taivaltivat taas oikeain partiolaisten tavoin reppu selässä ja\nsauva kädessä Karjalan synkkien salojen halki. Kepeästi nousi taas\njalka sammaleisella polulla, jota ihminen vain joskus oli vaeltanut,\nhyvä oli taas hengittää pihkan, kanervan ja pihlajankukkien tuoksun\nkyllästyttämää ilmaa, elämänilo välkähteli nuorten erämiesten silmistä.\n\nPamilo \"Pikku-Imatra\" ja partiolaisten pyhiinvaelluspaikka oli\npäämääränään.\n\nHe olivat jo kulkeneet pitkän päiväyksen valtaisten vaarojen selkiä,\nmetsäisiä kankaita, vetisiä korpia ja kumisevia ahoja pitkin. Sentähden\nheitä jo vähän väsytti. Ja kun eräällä korkealla, vanhalla halmeaholla\noli rytöpuu kaatunut tien yli, ehdotti Jorma:\n\n\"Eiköhän jo levähdetä.\"\n\n\"Onhan sitä jo astuttukin, mutta vielä ei näy merkkiäkään siitä, että\nihmisiä asuisi aivan lähellä.\"\n\nSalskeana seisoi sekametsä heidän ympärillään. Valkeina vilkkuivat\nsoreain solkikoivujen rungot vetreän vihreiden punakäpyisten kuusien\nvälitse ja keveästi värähtelivät niiden lehtevät virvat hiljaisessa\niltatuulessa. Ahon korkeimmalla kunnaalla, kelohongan oksalla kukkui\nkäki kesän viimeisiä säveliään ja alarinteellä lahorastas aloitteli\nyöllistä yksinlauluaan ikuisen korven ylistykseksi.\n\n\"Tässä olisi meidän hyvä olla vaikka koko vuorokausi, mutta ei pitäisi\nolla enää Pamilokaan kaukana\", sanoi Jorma.\n\nHetkisen levättyään lähtivät he uudestaan taittamaan taivalta.\nTuli joki vastaan ja sen rannalla pahanpäiväinen torppa: matala,\ntuohikattoinen, ränsistynyt ja pieni-ikkunainen.\n\nMies seisoi pihalla ja katseli ihmetellen lähestyviä vieraita.\n\nTervehdittyään kysyi Jorma:\n\n\"Mikä joki tuo on, joka talon alla virtaa.\"\n\n\"Koitajoki.\"\n\n\"Onko täältä pitkä matka Pamilonkoskelle?\"\n\n\"Onhan tästä vielä..., mutta veneellä se ei kestä kovin kauan.\"\nSamoilijat pyysivät miestä saattamaan. Pian liukui vene luhtarantaista\njokea pitkin. Rantaluhtien takana kohosi synkeä, naavainen kuusikko.\n\n\"Tämähän muistuttaa Peräpohjolan kiveliöiden jokia\", totesi Aslak.\n\n\"Raskas ja tumma on luontokin rajamailla, mutta on sillä oma\nvetovoimansa.\"\n\n\"Valkoisia vaahtopalloja ajelehtii veden pinnalla. Ne osoittavat sitä,\nettä koski ei ole enää kaukana.\"\n\n\"Siellähän se jo Pamilo pauhaa\", tuumi soutaja.\n\nMutta samassa tarttui suuri hauki uistimeen ja kun Aslak antoi sille\nliian paljon löysiä ponnahti se ilmaan niinkuin lohi, aukaisi suunsa ja\nkoetti oksentaa pois koukkuja suustaan. Se ei kuitenkaan onnistunut.\nMuutamia minuutteja kestävän väsyttelyn jälkeen oli heillä veneessä\nkomea hauki, ainakin kuuden kilon painoinen.\n\nPamilo pauhasi jo heidän edessään puoleksi illan usviin verhoutuneena.\nNäkyi alakosken pienempi aallokko, näkyi vaahtoava, valkoinen putous,\njossa Koitajoen vesi kallion rinnettä myöten mäkeä laskee tumman\nruskeiden paasien väliin puristuneena, mutta putouksen alla koski tekee\näkkinäisen mutkan ja levenee. Pamilo on Aslakin mielestä melkein Lapin\nkurkkioiden veroinen.\n\nAslak ja Jorma tekivät nuotion sen rannalle, paistoivat hauen, söivät\nlujan illallisen saattajan keralla ja elivät kuin ennen Lapin koskilla.\n\nHe nukkuivat yön havumajassa kosken korvalla, yön sumujen verhotessa\nkoko uoman kuin keveään harsoon ja kosken laulaessa heille\nkehtolauluaan.\n\nKun he aamulla heräsivät, oli usva hävinnyt ja aurinko kirkasti kosken\nvaahtovyötä. Käki kukkui putouksen takana ja jostain salojärvestä\nkuului kuikan huutoa.\n\n\"Tämähän on niinkuin ennen Lapissa\", sanoi Aslak. \"Täällä Karjalassa\non paikoin voimakasta kiveliön tuntua. Eiköhän jäädä tänne asumaan.\nTehdään kosken rannalle hirsimaja kuusista, kerätään metsän ja veden\nriistaa ruoaksi, eikä anneta hyörivän ja levottoman maailman häiritä\nitseämme. Eletään täällä sitten erakkoina, koskematonta luontoa\nylistellen.\"\n\n\n\n\nKarjalan saloilla.\n\n\nJalkapolku, joka leveänä karjatienä oli lähtenyt kylästä painuakseen\ntummien erämaiden hiljaisiin metsiin, haarautui tuonnempana ja\nujui ujoksi viiruksi ja oli vähällä eksyttää sitä seuraavat Suomen\nsamoilijat salamyhkäisiin sokkeloihinsa. Se johti heitä hiekkaisten\nkankaiden halki, jossa harmajat kelohongat muumioina seisoa törröttivät\ntuoreemman metsän keskellä ja jossa jäkälät ja kanervat kuivina jalan\nalla rauskahtelivat; se kuljetti heitä kumisevia ahoja ja kapeita\nharjuja pitkin poiketen kuin varkaiten suosalmekkeiden yli kuivia maita\netsien; se nousi keskitaipaleella valtaisen vaaran laelle näyttääkseen\nnäille matkustajille laajalti Korpi-Karjalaa.\n\nVaaralta oli laaja näköala näiden neitseellisten erämaiden yli.\nMetsäisiä mäkiä, selänteitä ja vaaroja silmän kantamattomiin ja\nniiden välillä ruskeita, aukeita soita, synkkiä korpia ja kimmeltäviä\nvesistöjä.\n\nVaaran alta, liejurantaisesta lammesta kuului hanhien tatatusta ja\nkuovien vihellystä.\n\n\"Terve sinä Korpi-Karjala, terve karhujen, hukkien, ilvesten ja\nhuuhkajien luvattu maa, terve Kalevalan kuolemattomien laulujen ihana\nkehto! Suomen samoilijat sinua nyt lakkia nostaen tervehtivät\",\nhuudahti Jorma, kun pojat vaaran laelta katselivat Suojärven maisemia.\n\nJa Aslak lisäsi:\n\n\"Täällä muinoin Tapio ja Mielikki metsän karjaa kaitsivat, Nyyrikki\neksyneelle pilkat puihin veisteli, Tellervo simapilliä soitteli ja\nAinoneiti lehdeksiä lehdossa taitteli. Täällä viisas Väinämöinen\nlauleli syntyjä syviä ja seppo Ilmarinen Sampoa takoa kalkutteli.\nMutta taivaalla päivättäret ja kuuttaret kulta- ja hopeakangasta\nhelskyttelivät. Lapinpoikakin tervehtii kanteleen ja laulun maata.\"\n\nNäin he innostuneina lausuivat seisoessaan korkean hiekkaharjun\nkukkulalla, josta silmä kantoi kauas korpien kohtuun ja johon ei\nihmisasuntoa näkynyt miltään suunnalta.\n\n\"Eikö sinunkin mielestäsi, Aslak, näillä maisemilla ole jonkinverran\nLapin lumoa, koskemattoman erämaan neitseellistä kauneutta, joka\nvaeltajaa kiehtoo?\"\n\n\"On paljonkin. Sentähden luulisin täällä viihtyväni.\"\n\nHe lähtivät jatkamaan matkaansa. Polku painautui vaaralta suolle.\nSen yli johti kapulasilta, jota pitkin tulla kolisi hevonen vetäen\nperässään purilaita, joiden päällä oli jauhosäkki. Pojat tervehtivät\najajaa.\n\n\"Terve vierahalle! Min hyvän sanotta? Onko rauha rahvahalla.\"\n\n\"Rauha on\", vakuuttivat pojat.\n\n\"Rauha on meilläi ihmisillä, mutta karjalla ei. Eilen karhu karjaan\nsuori ja parahan lehmän koati ja suuhunsa suimi. Mie kuulin mölinän,\nsiepoin naulasta pissoalin ja metsällisen yhytin juuri, kun se verta\nryntähistä latki. Mie ambuo patskahutin. Karhu kahelle jalalle kapsahti\nja siitä römyn keralla pakoh pötki. Verijälkie juohatin virstan matkan,\nmutta sitte lopahti.\"\n\n\"Sepä oli vahinko\", surkutteli Jorma. \"Jos ei karhua olisi säikytetty,\nniin me olisimme tehneet talaan ja asettuneet sitä vahtimaan.\"\n\nMies katsahti samoilijoita pitkään kuin arvostellen mielessään,\nettä olisiko noin nuorista karhun kaatajiksi, mutta ei siitä mitään\nvirkkanut.\n\n\"Pitkältäkö on kylään matkaa vielä.\"\n\n\"Neliä virstoa, rapie neliä virstoa.\"\n\nErämaan jalkapolkuja ei ole maanmittari mitannut. Kulkijat vain ovat\naikain kuluessa matkat arvioineet ja useimmiten tietää sana \"rapia\"\npenikulmaan liitettynä sitä, että matkaa on ainakin puolitoista\npenikulmaa.\n\nKauan saivat samoilijat kävellä sitä neljää virstaa, ennen kun kylän\naukeama avautui heidän edessään.\n\nJärven rannalla pienen peltoaukeaman keskellä kyykötti ryhmäkylä. Talot\nolivat lähekkäin ja niiden rakennusmalli toisenlainen kuin muualla\nSuomessa. Vaalenevien ohrapeltojen alla hääräili heinäntekijöitä\nluokopuuhissa: haravoitiin, tehtiin rukoja ja niitä latoon kannettiin.\n\nLahdelmassa vanha vaari verkkoa veneeseen lappoi. Kylän karja saapui\njuuri metsästä kotiin ja paimen sen tulosta tuohitorvella emännille\ntoitotteli.\n\nSamoilijat astuivat suurimpaan taloon.\n\n\"Terve rahvahalle\", sanoo Jorma.\n\n\"Terve itsellesi\", vastaa isäntä pöydän päästä. \"Mitäpä kuuluu?\"\n\nPian on pirtissä käymässä vilkas puheen porina. Mistä vieraat ovat\nkotoisin, mistä tulevat ja minne menevät? kysytään. Mitä näkyi\ntaipaleella, eikö karhujen tuhotöistä mitään kuulu? Kysymyksiä sataa\nyhtenään ja vierailla on täysi työ keritä niihin vastata.\n\nVieraille keitettiin kahvi ja sen jälkeen laitettiin ruoka. Piirakoita\nja kalakukkoa tarjottiin.\n\nPian tuli pirttiin toistenkin talojen asukkaita vieraita puhuttelemaan.\nJa samoilijoilla kului ilta rattoisasti puheliaiden ja vilkkaiden\nkarjalaisten parissa.\n\n\n\n\nKolilla.\n\n\nKoli, Pohjois-Karjalan mäkien, selänteiden ja vaarojen kuningas on kuin\nkyhmyselkäinen jättiläinen, jumalten voimaa vastaan kapinoiva titaani,\njoka on köyristynyt kontalleen Pielisjärven länsirannalle ja siihen\njähmettynyt. Siinä se uhmaa tuulta ja tuiskua, sadetta ja poutaa,\nkylmää ja lämmintä. Kun ajan hammas muita vaaroja nakertaa, kestää\nUkko-Kolin selkä, sillä se on kovaa kvartsiittia. Toisinaan se kätkee\nkyhmynsä pilviharsoon tai piilottuu siihen kokonaan. Jos se tapahtuu\nkesäaamuna heinäntekoaikana, niin ihmiset silloin sanovat: \"Nyt on ukko\npiilosilla, ei ole lähtemistä heiniä hajottamaan.\"\n\nMutta enimmäkseen Ukko hyvällä tuulella hymähtelee vierellään\nkyyröttävälle Akka-Kolille tai tyyninä kesäiltoina ja -öinä katselee\nkuvajaistaan Pielisen peilikirkkaasta pinnasta. Jos on hyvin kuuma\nilma, verhoo se itsensä ja akkansa hienonhienolla auervaipalla;\nsyksyllä koristelevat kellastuneet koivut sen kalliokylkiä, mutta\ntalvella kököttää ukko huikaisevan valkoisessa lumiturkissaan niin\nmahtavana, että silmiä huikaisee, varsinkin aurinkoisina päivinä.\n\nMitä olisi Pohjois-Karjala ilman Kolia! Se olisi matalain mäkien,\npitkulaisten harjanteiden, latteaselkäisten vaarojen ja synkkien\nkorpien maata; se olisi kuin vähäväkisten valtakunta, vailla\nhallitsijaa.\n\nMatkustajalaiva porhalsi Kolia kohti. Se kuljetti suurta\nmatkaseuruetta, jossa oli muutamia ulkomaalaisiakin. Joukossa olivat\nmyöskin Aslak ja Jorma. Laivassa oli semmoinen kielten sekoitus, että\ntuskin Baabelissa muinoin oli kummempi. Kukin koitti omalla kielellään\nylistää Ukko-Kolin mahtavuutta ja erämaamaisemien jylhää kauneutta.\n\n\"Wunderschön, wunderschön!\" hokivat saksalaiset.\n\n\"Ihanaa, puoleensa viettelevää!\" sanoivat suomalaiset.\n\nSuomen samoilijat heiluttivat hattujaan laivan keulassa ja Aslak puheli\ninnoissaan:\n\n\"Terveeksi tunturi! Me tuomme sinulle terveisiä Lapin ja Pohjois-Suomen\njättiläisiltä Halditshokolta, Pallastunturilta, Saariselältä,\nAavasaksalta ja Nuoruselta. Oletpa vain eksynyt liian kauas tänne\netelään. Oikea tunturien maa on Lappi, mutta onhan näillä maisemilla\nmuutenkin Lapin tuntua.\"\n\nMatkan ratoksi kajauttivat nuoret ylioppilaat runoilija Iivo Härkösen\nsepittämän laulun:\n\n    \"Me Karjalan lapsia laulavia ja\n    hilpeärintoja oomme,\n    meille taivahan taatto on antanut\n    ilokaijun kanteloomme.\n    Ah, missäpä riemu niin riemulle tuntuu,\n    kun kaunihin Karjalan mailla!\n    Me nauramme laulamme soitamme vain,\n    vaikk' oomme niin paljoa vailla.\"\n\nLaiva saapui laituriin. Matkustajat lähtivät kiipeämään hotelliin, joka\non vuoren alla. Siellä saivat samoilijatkin huoneen, mutta tyhjäksi\nse heti heiltä jäi, sillä tunturin laki veti heitä puoleensa kuin\nmagneetti rautaa. Eikä kulunut kauan, ennen kun he olivat Ukko-Kolin\nkorkeimmalla kunnaalla näköaloja ihailemassa.\n\nSiellä oli joukko muitakin matkailijoita, vaikkakin vasta laivassa\ntulleet olivat jääneet rantatuville, vuoren alle.\n\n\"Komea on Kolilta näköala joka suuntaan\", totesi Aslak, jonka silmä\nlapsesta asti oli tottunut laajoihin näköaloihin. \"Kun katseemme\nkiitää Pielisen kirkasvetisten ja saaristen selkien yli lounaiseen,\nitään, pohjoiseen ja luoteiseen, niin luulisimme olevamme paljon\npohjoisempana, Kainuun järviseuduilla. Katseemme kantaa järven\nylikin Venäjän rajan puoleisille saloille. Pohjoisessa kohoaa useita\nköyryselkäisiä vaaroja. Etelästä näkyy Paha-Koli ja Mökrä. Sieltä\nsiintää silmäämme myös Höytiäinen. Sen takaa siintää Outokumpukin,\nmaamme paras vaskikaivos\".\n\n\"Kolin seutu on kymmenien vaarojen maata. Täällähän talotkin ovat\nvaarojen selille rakennettuja.\"\n\n\"Ovat tainneet pelätä vedenpaisumusta.\"\n\n\"Ei sitä, vaan syyshalloja. Tiedäthän, että ei halla monesti vie viljaa\nkorkealta maalta.\"\n\n\"Ennen vanhaan ovat esi-isäni tältäkin tunturin nyppylältä katselleet.\"\n\n\"Varmasti, mutta on siitä jo kulunut muutamia vuosisatoja, ehkä\nvuosituhansia, kun lappalaisen porolaumat näitä kiveliöitä kiertelivät.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatkailumajassa kerrottiin, että vuoren alla ja varsinkin vähän\nedempänä on hyvä kalavesi, josta saa sekä lohia, että kuhia, jos vaan\non pyytäjätä. Samoilijat sanoivat joskus kalastaneensakin, mutta heille\nannettiin vene epäillen.\n\n\"Eipä taida Pielinen antaa poikasille\", tuumi majan isäntä.\n\nSen sijaan toivotti hän saksalaiselle kauppamatkustajalle hyvää\nkalaonnea. Hän näytti arvostelevan tulokset pyytövehkeiden kalleuden\nmukaan, sillä saksalaisella oli hieno uisteluvapa ja suuri varasto\nensiluokkaisia uistimia.\n\nIsännän ennakkoarvostelusta samoilijat kimmastuivat, he päättivät\nnäyttää, että ei ole koiraa karvoihin katsomista.\n\nAslak kyseli isännältä tarkoin, missä ovat järven syvimmät haudat\nja onko karinrintuuksia niiden lähellä. Hän tiesi näet, että lohet\nlämpimän veden aikana oleskelevat järven syvimmissä haudoissa\nja kohoavat niissä illalla pinnalle muikkuja syömään. Varsinkin\nkarinrintuuksilla, syvän reunassa kannattaa silloin soudella. Aslak\nkyseli myös, minkä kokoiset ja näköiset ovat Pielisjärven muikut.\n\n\"Tuossahan niitä on kalakorissa rannassa; tulimme äsken nuotalta.\"\n\nPojat saivat isännältä muutaman kilon pieniä täkymuikkuja, kun he\nsamalla aikoivat laskea pitkänsiiman.\n\nSamoilijat viipyivät kalamatkalla koko yön. He halusivat viettää jonkin\nyön vanhaan Lapin tapaan ja nukkuivat keskiyön saaressa nuotiolla. Kun\nhe aamulla palasivat matkailumajalle, oli heillä veneen pohjalla kolme\nisoa lohta ja useita kuhia.\n\n\"Tehän olittekin kalamiehiä\", tunnusti isäntä, sillä saksalainen ei\nsaanut mitään.\n\nKolilta matkustivat samoilijat Pielisen poikki rautatielle ja sitä\nmyöten Viipuriin.\n\n\n\n\nVesilintujen paratiisi.\n\n\nKukapa uskoisi, että tiheäänasutulla Karjalan kannaksella on Euroopan\nlinturikkain järvi, vesilintujen paratiisi, jossa ne pesivät\ntuhatmäärin ja jossa ne muuttoaikoina levähtävät kymmenin tuhansin.\nEi Jormakaan sitä ollut aluksi uskonut, Mutta kun joka puolella\nkerrottiin samaan tapaan ja heitä, Suomen samoilijoita, kehoitettiin\nÄyräpäänjärvillä käymään, eivät pojat voineet jättää Karjalaa\ntutustumatta sen lintumaailmaan.\n\nJormalla oli myöskin toivo saada sieltä harvinaisten lintujen nahkoja\nkoulun kokoelmiin.\n\nHelteisenä heinäkuun päivänä Jorma ja Aslak saapuivat Pohjoisjärven\nlähistölle. He jättivät pyörät taloon ja kiirehtivät heti järvelle.\n\nHeidän edessään levisi noin neljän kilometrin levyinen ja viiden\nkilometrin pituinen lakeus, joka oli kuin laaja niitty-aukeama;\nvesikasvit olivat näet, järven sikäli vallanneet, että vain pieni\nlaikku keskellä oli niistä vapaana. Ruoistot olivat melkein kuin Intian\nviidakoita, kortteikot korkeita ja paikoin niin tiheitä, että turhaan\nsilmä koetti niiden sisään katsella, sarakot ja sorsimokasvistot\nlevisivät tuuheina tuppuina ja sarjarimpi oli vallannut niin laajoja\naloja, että suuret laikut hohtivat punaisina, kun se juuri kukki.\n\nEntäpä rannat! Kuin komeana seppeleenä kehysti järveä kukkaisniityt tai\nlehtimetsä ja pensaikkovyö. Lehmukset ja lepät, koivut ja pajut, tuomet\nja vaarainpensaikot kilpailivat kasvurehevyydessä.\n\nSemmoinen oli Äyräpään järviryhmän Pohjoisjärvi ja sen lähellä Jorma\ntiesi olevan Eteläjärven.\n\nMutta vesilintuja ei näkynyt aluksi missään. Sorsa vain äännähteli\nkortteikossa pojilleen ja outoja ääniä kuului järven takaa. Jokunen\nlokki kirkui ilmassa ja varis pensaikossa opetti poikiaan raakkumaan.\n\nSamoilijat istuivat rannalle matalapohjaisen veneen laidalle\nsotasuunnitelmia tekemään. Heidän piti saada nähdä mahdollisimman\npaljon lintuperheitä ja ehkäpä joku harvinainen laji laukkuunkin.\n\n\"Kukapa niistä täällä niin tarkkaa lukua pitää, vaikka jonkun\nampuukin\", arveli Jorma, \"vaikka vielä onkin rauhoitusaika. Tehdään\nensin hyökkäys tuohon tiheään ruoistoon, luulen sen kätköistä löytyvän\njoitakin.\"\n\nPojat riisuivat kenkänsä ja lähtivät kahlomaan ruoistoon, johon he\nkatosivat kuin jänis pensaikkoon. Kuului vain kuivien korsien ratina\nkun he samoilivat ruokoviidakossa.\n\nTiirapari kirposi heidän edestään ja kirkasi vihaisesti: \"Triää...\ntriää...\" Niitä seurasi pikkulokkeja, naurulokkeja, vikloja ja isoja\nkuoveja, jotka yhteen ääneen kirkuivat ja sadattelivat. Viklat\ntekeytyivät haukoiksi ja hattua pyyhkäisten lentävät päiden yli\ntikaisten korvaan: \"Tiu, tiu, tiu tiu.\" Melu kuuluu järven taaksekin,\njosta pari harmaata kurkea ponnahtaa lentoon parkuen vimmatusti muille\nlinnuille varoitukseksi.\n\nSillä saman järven linnut ovat yhteistoiminnassa keskenään vaaran\nuhatessa, varsinkin kun niitä ihminen uhkaa. Jos yksi päästää\nvaroitushuudon, ojentautuvat ainakin lähimmässä ympäristössä lintujen\nkaulat ja korvat heristyvät. Jos siitä kehittyy joukkokirkuna, tietävät\nkoko seudun linnut, että siellä on vihollinen kulussa.\n\nJorma oli meluavassa parvessa keksinyt pari lintua, joita ei ollut\nhänen koulunsa kokoelmissa: pikkulokin ja naurulokin. Hän otti pyssyn\nselästään ja ampui yhden kumpaakin lajia. Mutta siitä seurasi vielä\nkamalampi hälinä. Edellisten lisäksi sorsat rääkyivät, koskelot\nproprottivat, tavit huusivat frit'iään ja telkät siipiään helistelivät.\nJa päälle päätteeksi rannalta kuului miehen huuto:\n\n\"Kenen luvalla te rauhoitusaikana ja kokonaan rauhoitetussa järvessä\nlintuja ammutte. Tulkaa heti pois sieltä, taikka minä lasken\nsuolapanoksen takamuksillenne. Tässä ei ole kukaan koko kesänä lintuja\nhäirinnyt.\"\n\n\"Minulla on siihen lupa\", huusi Jorma vastaan, vaikka kumpikaan ei\nvielä nähnyt toistaan.\n\nAslak ja Jorma kahlasivat takaisin veneen luo. Siihen tuli reippaan\nnäköinen mies, joka sanoi olevansa järven linnuston vartija.\n\n\"Minä otan teiltä pyssyn pois, kun olette luvattomalla ajalla ja\nluvattomassa paikassa lintuja hätyyttelemässä\", kiivaili vahti.\n\nMutta kun Jorma näytti todistuksen ja selitti, ketä he olivat,\nrauhoittui mies ja päinvastoin lähti samoilijoita opastamaan.\n\n\"Valtio on rauhoittanut Äyräpäänjärvet, vain tieteellisiä tarkoituksia\nvarten saa täältä jonkun linnun ampua.\"\n\n\"Tässä järvessä taitaa olla oikein vesilintujen paratiisi\", arveli\nAslak. \"Enpä ole Lapin järvissäkään näin paljon nähnyt yhdellä kertaa.\"\n\n\"Tuhansia niitä lienee nytkin kun pojat ovat täydeksi joutumassa, mutta\nvielä enemmän niitä on muuttoaikana. Kun Äyräpäänjärvi on vielä jäässä,\ntulevat ensimmäiset joutsenet ja kun järvi sulaa kelluu niitä komeita\nlintuja täällä valkoisina saarina. Mutta eivät ne kauan kerkiä täällä\nolla. Niillä näyttää olevan kiire pesimäpaikoilleen Vienankarjalan\nsalolampiin ja Vienanmereen. Sitten tulevat metsähanhet tatattaen,\nkiljuhanhet, telkät, koskelot, narskut, sorsat, jouhisorsat, haapanat\nja tavit. Varhain tulevat myöskin mustat nokikanat, joita täällä on\npaljon sekä nuo monet lokkilajit ja kahlaajat.\"\n\nSamassa kuului järveltä päin kummallinen ontto ääni.\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Pirunlintu eli tönöttäjä. Se on asunut ja pesinyt tässä järvessä\nuseita vuosia. Tuossa ruoistossa on sillä ollut pesä, mutta luultavasti\nse on vienyt poikansa paremmille paikoille.\"\n\n\"Onko sillä muuta nimeä?\" kysyi Jorma.\n\n\"Kaulushaikaraksi sitä myös sanotaan.\"\n\nSamoilijat ja vartia lähtivät sitten yhdessä kahlomaan järven rantaa.\nVartia tahtoi vieraille näyttää järven kätkettyjä aarteita. Hän käveli\nhiipien edellä.\n\n\"Sssst, sssst\", sanoi hän kättään heristäen kortteikon laidassa.\n\"Tuolla on nokikana perhe.\"\n\nJa aivan oikein. Pikimusta lintu juoksi harvassa kortteikossa ja vei\npoikasiaan turvallisempaan paikkaan.\n\n\"Tuossa on haapanaperhe, tuossa punasotka, tuossa lapasorsa...\" ja niin\nyhtenään näytteli hän lintuja ja hän tunsi ne kaikki, vaikka ei ollut\nniistä koulussa lukenut.\n\nHe näkivät silkkikuikan poikineen avoimessa vedessä, lokkien ja\ntiirojen poikasia pesiensä lähistöllä odottamassa ruokaa. Mutta\nsuurimman uteliaisuuden samoilijoissa herätti se vartian ilmoitus, että\npienessä kortteikkosaaressa on kaulushaikara. Hänen tarkka silmänsä\noli sen keksinyt, vaikka lintu seisoi hiljaa piilossaan. Ja näkivät\nsen samoilijatkin. Hoikka, pitkäsäärinen ja paksukaulainen, ruskean ja\ntummankirjava linnun ruipelo seisoi siinä kuin paikalleen naulattuna.\n\n\"Minä ammun sen koulun kokoelmiin\", esitti Jorma.\n\n\"Sitä ei ammuta. Harvinaisia, pesiviä lintuja ei saa ampua.\nKaulushaikara on kuin tämän järven pyhä lintu, vaikka sillä onkin\npeloittava ääni.\"\n\nMutta nokikanan ja rantaharakan sai Jorma laukkuunsa.\n\nTyytyväisinä palasivat samoilijat vielä samana iltana Viipuriin ollen\nvalmiit julistamaan koko maailmalle, että Äyräpäänjärvi on Europan\nrikkain lintujärvi.\n\n\n\n\nNuori sankari.\n\n\nHe istuivat kolmisin Turunsillalla, Viipurinlinnan jykevien muurien\nedessä. Puolipäivän aurinko paahtoi kuumasti sen harmaita kiviseiniä,\nkimalteli sen pienissä akkunoissa ja kirkasti sen viisikymmentä metriä\nkorkeaa tornia, joka kuin muinaisajan jättiläinen kohosi ympäristöään\nhallitsemaan. Salakkalahti sen alla oli melkein peilityynenä.\n\n\"Eikö ole ylväs tämä vanha linna, alkuaan Torkel Knuutinpojan rakentama\nvarustus, joka Suomen lujana lukkona itää vastaan on saarellaan\nseisonut\", sanoi maisteri Vainio hetkisen vaitiolon jälkeen. \"Sen\nmuureista uhoo meille historian henkeä, joka kahlehtii sydäntä ja\nkiihdyttää mielikuvitusta kääntymään menneiden aikain muistoihin. Jos\nkaikki se, mitä nämä graniittimuurit ovat nähneet, panoraamakuvina\nkiertäisi editsemme, niin vuorokausia seisoisimme lumottuina tässä\npaikassa, sillä nämä muurit ovat nähneet paljon tämän kansan\nkärsimyksiä ja taisteluita, kun se on kotiseutuaan, omaisuuttaan ja\nvapauttaan puolustaen iskenyt miekkansa idän käyrää miekkaa vastaan.\nMe näkisimme monta kertaa ryssien rynnistävän sen lujia varustuksia\nvastaan, me näkisimme heidän joko verissäpäin perääntyvän täältä\ntai valloittavan sen väkirynnäköllä silloin, kun varusväki on nälän\nuuvuttamana tai melkein viimeiseen mieheen taistellen aseensa maahan\nlaskenut. Jos samalla kuulisimme menneiden aikojen ääniä, niin tykkien\njyskettä, kiväärien rätinää, miekkojen ja sotakirveiden kalsketta me\nkuulisimme. Ja sodan pauhinaa säestäisivät voittajain riemuhuudot tai\nvoitettujen valitukset. Silloin me ehkä viimein sanoisimme: historia,\npysäytä kuvasi; näemme liian paljon yhdellä kertaa.\"\n\n\"Monta sankaritekoa varmaankin silloin näkisimme\", huomautti Jorma.\n\n\"Ja suomalaista sisua\", lisäsi Aslak.\n\n\"Kertokaa meille joku historiallinen kertomus\", esitti Jorma.\n\n\"Olkoon menneeksi, minä kerron teille tarinan urhoollisesta Jääsken\npojasta ja hänen sankarillisuudestaan Viipurin pamauksen aikana.\"\n\n\"Semmoiset sotahistoriat, kuin te viime kesänä Kajaanin linnan\nraunioilla meille kerroitte, minuakin huvittavat\", mainitsi Aslak.\n\nJa maisteri kertoi:\n\n\"Knut Possen ollessa Viipurin linnan päällikkönä, hyökkäsivät\nvenäläiset kuudenkymmenentuhannen miehen voimalla tätä linnaa\nvastaan vuonna 1495. Linnan vähäisen varusväen avuksi riensi silloin\naseistettuja ja jonkin verran harjoitettuja talonpoikia maaseudulta.\nHeihin oli Jääskessä liittynyt hentokasvuinen nuorukainen, nimeltä\nTahvo Koukkari, jonka suurin halu oli päästä taisteluun vihollisen\nkanssa; hän näet aikoi sille kostaa isänsä kuoleman. Mutta eräässä\nyöllisessä kahakassa Viipurin edustalla joutui hän venäläisten vangiksi\nja vannottu koston tuuma näytti silloin jäävän toteutumatta.\n\n\"Kun Tahvo oli ensimmäisiä vangiksi joutuneita suomalaisia, joutui hän\nvenäläisen ylipäällikön eteen kuulusteltavaksi: hänen olisi pitänyt\nryssille selittää, kuinka paljon on linnan puolustajia, kuinka paljon\ntuli talonpoikia avuksi ja odotetaanko muualta apujoukkoja.\n\n\"Tahvo ensin hiukan hämmentyi, kun hänet oli äkkiä viety kovin\nkoreapukuisen ja kiiltävänappisen kenraalin eteen. Mutta pian hän siitä\nselvisi, suoristausi ja vastasi:\n\n\"'Niinkuin puita metsässä on miehiä Viipurissa ja Ruotsista on tulossa\nhirmuinen sotajoukko itsensä valtionhoitajan johdolla. Linnassa on\nruokavaroja ja ammuksia moneksi vuodeksi.'\n\n\"'Valehtelet turakka!' huusi kenraali.\n\n\"Tahvo vähän säikähti, sillä hän tiesi tahallaan liioitelleensa, mutta\nmuisti samassa, että vihollista saa nenästä vetää, kun koko maan onni\non kysymyksessä. Sen verran suurten apujoukkojen tulossa oli kuitenkin\nperää, että Sten Sturea odotettiin juuri Turkuun apujoukkoineen.\nMyöhemmin saatiin tietää, että hänen laivastonsa oli myrskyssä\nhajonnut, yksi laiva sinne, toinen tänne ja muutamat kärsineet\ntäydellisen haaksirikon.\n\n\"'Puhumaks totta eli minu hakkata sinu kana kaaliks tai kiduttamaks.'\n\n\"'Minä olen puhunut.'\n\n\"Kaksi sotamiestä, jotka Tahvon olivat kuljettaneet kenraalin eteen,\nkatsoivat häntä murhaavasti odottaen määräystä, että saisivat ruveta\nhäntä kiduttamaan. Mutta kenraalin aivoissa näytti syntyneen uusi\najatus.\n\n\"'Jos puhumaks totta, niin hjuva ruoka pitä saama, paljo denkoa minä\nsiul antama. Sitte kupetsina (kauppiaana) ikäs eläisit.'\n\n\"Ja kun näyttääkseen, että ei hän tyhjiä puhu, otti hän laukustaan\nsuuren rahapussin ja tyhjensi sen sisällön pöydälle.\n\n\"Tahvo suoristautui entistä jäykempään asentoon, silmät iskivät tulta\nja kasvot karahtivat veripunaisiksi. Hänen oli vaikea hillitä itseään.\nMinunko pitäisi auttaa vihollista, mietti hän itsekseen. Minunko\npitäisi pettää veljeni ja se maanmiehieni joukko, josta jouduin\nerilleen ja rahaan myydä Suomen lukko. En milloinkaan siihen suostu.\nPetturin häpeäpilkku tulisi siitä otsalleni ikipäiviksi.\n\n\"'Joko puhut', tiukkasi päällikkö.\n\n\"Ei vastausta.\n\n\"Kenraali puhui sotilailleen venäjäksi. Tahvo ymmärsi siitä sen verran,\nettä oli puhe hänen kiduttamisestaan.\n\n\"Sotamiehet veivät hänet ulos ja tyrkkäsivät toiseen telttaan. Sen\nkeskellä paloi pieni nuotio, minkä ympärillä loikoili kesiturkkeihin\npuettuja sotilaita.\n\n\"Eräs heistä kaivoi tavarakääröstään poltinrautoja ja pisti niiden päät\nhehkuvaan hiillokseen.\n\n\"Kun ne olivat tulikuumia, vietiin Tahvo nuotion ääreen ja sotamies\nteräväkärkisellä raudalla pisti läpi hänen oikean korvansa. Reijästä\ntihkuva veri kuului sähisten palavan raudassa. Tämän jälkeen otti\njulmuri leimasinraudan ja painoi sen keskelle otsaa. Se oli vangin\nmerkki. Ääntä päästämättä kärsi Tahvo kidutuksen, vannoen sen vielä\nryssille kostavansa.\n\n\"Nuotiossa oli vielä hehkuvia rautapihtejä, joita nähtävästi aijottiin\nkäyttää, mutta äkillinen hälyytys keskeytti toimituksen. Kiduttajat\nsitoivat Tahvon kädet selän taa ja työnsivät hänet teltan perälle.\nKaikki venäläiset alkoivat kiireesti valmistautua taisteluun.\n\n\"Teltta tyhjeni. Vanhan kesiturkin päällä maatessaan Tahvo kuuli,\nkuinka venäläisten tykit alkoivat jylistä. Hän tunsi äänestä, milloin\nsuuri kaksikymmenjalkainen piiritystykki laukesi, heittäen kidastaan\nammeenpohjan kokoisen kiven muuriin, helposti erotti hän pienemmät\ntykit, jotka lyijyä ja rautakuulia syytivät. Pian alkoivat myös\nViipurin linnan tykit paukkua.\n\n\"'Minun pitäisi nyt olla siellä', päivitteli Tahvo.\n\n\"Hän koitteli, löyhtyisivätkö siteet sen verran, että saisi käden\ntaskuun. Siellä hän muisti olevan pienen puukon tuppineen. Hän toivoi\nsaavansa puukolla siteet katkaistuksi. Ja kun hän muutaman tunnin\nvenytteli nuoria puoleen ja toiseen sai hän puukon esille ja nuoran\nsillä poikki. Hän oli vapaa noista eläimellisistä siteistä, mutta\nsiitä hän tiesi olevan varsin vähän hyötyä, jollei pääse pakoon.\nPäinvastoin hän tiesi siellä saavansa kärsiä vielä ankarampaa kidutusta\nrangaistukseksi pakoyrityksen tähden.\n\n\"Mutta silloin tuotiin telttaan pyörtynyt kasakka. Saattajat valelivat\nhänen päätään kylmällä vedellä ja jättivät miehen makaamaan sammuvan\nnuotion eteen ja sitoivat hänen ratsunsa teltan eteen. Kasakka oli\nsaanut päähänsä ruhjevamman ja näytti jo virkoamisen merkkejä.\n\n\"Kun saattajat olivat poistuneet, nousi Tahvo jalkeelle, riisui kasakan\nkauhtanan ja puki sen yllensä, samoin lakin ja samassa syöksyi hän\nulos teltasta. Hevonen hirnahti hänelle, luullen isäntänsä tulevan.\nVahtimiestä ei näkynyt lähistöllä.\n\n\"Tahvo hyppäsi ratsun selkään ja lähti tulista laukkaa karkuuttamaan\nlinnaa kohti ryssien piiritysketjun läpi.\n\n\"'Stoi, stoi!' huusivat ryssien päälliköt ja Tahvo ymmärsi, että\nne tahtoisivat häntä seisauttamaan, mutta hänellä ei ollut siihen\nvähintäkään halua. Päinvastoin kannusti hän hevostaan yhä kiivaampaan\nlaukkaan. Ryssät eivät uskaltaneet ampuakaan, kun luulivat omakseen.\n\n\"Hän oli jo sivuuttanut ryssien rintaman ja lähestyi jo linnoitusta,\nmutta silloin alkoivat suomalaisten luodit vinkua korvissa. Tahvo\npysäytti ratsunsa ja pudottautui erääseen kuoppaan. Samassa sai hevonen\nluodin rintaansa, nousi korskuen kahdelle jalalle ja kaatui aivan\nkuopan viereen.\n\n\"Tahvo makasi kuopassa iltahämärään asti, riisui sitten kasakan tamineet\nyltään ja avopäin hiipi linnan portille. Vahtisotilaat ottivat hänet\nkiinni ja veivät päällikön luo, joka otti hänet ilolla vastaan,\nsillä Tahvolla oli hänelle kerrottavana tärkeitä tietoja vihollisen\nvarustuksista. Itse linnanherra Knut Posse kuulusteli häntä sinä\niltana, kun vihollisen tuli oli jo tauonnut.\n\n\"'Sinä olet urhea Jääsken poika, sentähden on sinulla aina paikka minun\njoukoissani', sanoi hän lopuksi.\n\n\"Sinä iltana ei siinä Viipurin linnan komerossa, jossa Tahvo sai\nyösijan, paljon nukuttu. Linnanpuolustajat kuuntelivat mielellään hänen\nkertomustaan seikkailurikkaalta matkalta ja muutoinkin oli linnassa\njännittynyt mieliala, sillä varmana pidettiin, että ryssät seuraavana\npäivänä tulisivat uudistamaan hyökkäyksensä.\n\n\"'Pyhä Anterus sinut pelasti, koska nyt on Anteruksen aatto', sanoi\nmuuan vanha soturi.\n\n\"Tuskin oli talvinen hämärä vähitellen vaihtunut näköpäiväksi, kun\ntähystystornista alkoi kuulua torvien toitotusta ja siihen vastasivat\nämyrit kaupungin muista osista.\n\n\"'Tuu... tuu... tuu', kuului joka taholta.\n\n\"Se oli merkkinä siitä, että ryssät alkoivat jo liikehtiä. Eikä kauan\ntarvinnut odottaa kun ensimmäinen tykinkuula muurin seinään jysähti.\nPian alkoi niitä sataa yhtenään ja vahtipaikoilta nähtiin ryssien\nusealta eri suunnalta hyökkäävän kaupunkia ja linnaa kohti. Pian olivat\nne aivan muurien alla ja taistelu riehui kuumana joka puolella.\n\n\"Julmasti rynnistivät ryssät muureja vastaan. Huolimatta\nlinnanpuolustajain kehittämästä nuoli-, kuula- ja kivisateesta etenivät\npartamiesten parvet aivan muurien juurelle ja leveitä, mukanaan\nkantamia tikapuita myöten kiipesivät viholliset muureille. Pian heitä\nkurkisteli muurin selältä kuin sopuleita, kun he silmäilivät sopivia\npaikkoja, joihin sisäpuolella olisivat voineet tikapuunsa laskea. Mutta\nhyvin tähdätyt laukaukset pudottivat heistä monta.\n\n\"'Tuli tervaan, tuli tervaan', huusi linnanpäällikkö Knut Posse.\n\n\"Muurien alla sisäpuolella oli kolme venettä täynnä tervaa ja sen\npäällä kussakin hampputukkoja ja olkikupoja. Ja vaikka ryssät ampuivat\nmuureilta, juoksi eräs sotilas veneiden luo ja pisti tervan palamaan.\nKorkeat roihutulet ja tervassavupatsaat alkoivat kumpuilla veneistä ja\ntuuli kantoi katkeraa savua muurien yli ryssien silmille.\n\n\"'Tsih-tsih-tsuh-tsuh', aivastelivat kaalimaan miehet muureilla.\n\n\"'Annahan tirskuvat sopulit. Kun savu jostain kohdasta haihtuu, pudotan\ntaas muutaman kuin oravan puusta', sanoi Tahvo, pidellen kädessään\nraskasta muskettia, toverilleen, jolla oli kädessään vain jousipyssy.\n\n\"Tuli nuoleksi ahnaasti kuumenevaa tervaa ja pian oli muurien sisäpuoli\nniin sakean savun peitossa, ettei kukaan nähnyt mitään. Vesi pyrki\nvalumaan Tahvonkin silmistä, kun hän tähysteli ylös saadakseen taas\nlaukaista.\n\n\"Kun tuuli hetkisen aikaa puhalsi syrjästä, selkeni ilma Tahvon kohdalta\nja hän näki ryssän pilkistelevän muurilta alas. Kovin näytti mies\nkorventuneelta: naama oli musta kuin neekerillä ja parta puoleksi\nkärventynyt. Valkeat hampaat ja silmävalkuaiset vain välähtelivät\nmuurin kolosta.\n\n\"Tahvo tähtäsi pitkään ja kun paukahdus kuului, nousi venäläinen\npolvilleen muurille ja syöksyi sieltä alas palavaan pätsiin niin, että\nterva roiskahti.\n\n\"'Ei se ainakaan enää milloinkaan polta asuntojamme eikä tapa viattomia\nihmisiä', huudahti Tahvo.\n\n\"'Osaat sinä ampua muutakin kuin Tuusniemen oravia', sanoi\ntalonpoikaisjoukon päällikkö, joka sattui näkemään Tahvon laukauksen.\n\n\"Päähyökkäyksen aikana olivat ryssäin tykit vaiti, sillä he pelkäsivät\nampuvansa omiaan. Ja savun tuprutessa sakeammin oli melkein hiljaista.\n\n\"'Ei taida ryssiä haluttaa pyhän Andreaksen päivänä Suomen tervaa\nhaistelemaan, koska ovat noin hiljaa', sanoi Winholt, Sten Sturen\nlähettämän apujoukon päällikkö, vierellään seisovalle Knut Posselle.\n\n\"'Taitaa olla tyyni myrskyn edellä', virkkoi viimemainittu. 'Ryssillä on\naina valmiiksi mietittyjä kujeita ja konnankoukkuja.'\n\n\"Ja aivan oikein. Kun savu hetkiseksi hälveni, yllätti heidät näky, joka\nkarmi näiden karskien soturien selkäpiitä, sillä ryssien lippuja liehui\njo tornissa.\n\n\"Muuriin puhjenneesta aukosta oli vihollisia tunkeutunut sisälle ja\ntäyttänyt tornin. Riimikronikka kertoo siitä:\n\n    \"Kolme lippua liehui jo tornista päin --\n    Sinä päivänä kaikki tapahtui näin:\n    Ja kaksi jo kaikui pasuunaa,\n    Jotka yhtä päätä toitottaa,\n    Että ryssät yltyisi uljaammiksi\n    Muurilla käymään ne toitotti siksi.\"\n\n\"Ja kun terva alkoi veneistä loppua ja savu vähän harveni, yltyi ryssien\nrynnäkkö. He laskivat tikapuita alas ja virtanaan alkoi heitä tulla\nmuurin yli. Mutta puolustajat vetivät portaita alas pudotellen samalla\nvihollisia talonpoikain karhukeihäisiin tai sotamiesten tapparain\npehmitettäviksi.\n\n\"Mutta niinkuin heinäsirkkoja, tuli aina uusia kaatuneiden tilalle.\nPahinta oli, että torniin tunkeutuneet viholliset alkoivat ylhäältäpäin\nammuskella puolustajia.\n\n\"Viime tingassa linnan komentaja huomasi oivallisen keinon.\n\n\"'Kuka vapaaehtoisesti lähtee sytyttämään ruutikellarin tuolla tornin\nalla', sanoi hän miehilleen.\n\n\"Joukosta suoristautui kunniantekoasentoon noin viiden-kuudentoista\nikäinen nuorukainen.\n\n\"'Minä, herra linnanpäällikkö.'\n\n\"Linnanpäällikkö heitti miehiinsä vihaisen katseen ja äyskähti:\n\n\"'Eikö löydy ketään vanhempaa?'\n\n\"Mutta kukaan ei halunnut surman suuhun, räjähtävän ruudin revittäväksi.\n\n\"'Hänellä on kyllä miehen sisu', sanoi talonpoikain päällikkö.\n\n\"Tahvo sai tulukset, tervasangon ja tukun rohtimia.\n\n\"'Mene nyt noita portaita alas ja kun tulet kellariin ja näet siellä\nsuuria tynnyreitä, niin kaada tervaa niiden päälle, sytytä hampputukko\nja pane se tervaan. Juokse sitten takaisin, minkä kerkiät', komensi\npäällikkö.\n\n\"Posse komensi väkensä pois tornin läheisyydestä.\n\n\"Seurasi jännittävät sekunnit, jännittävät niille, jotka tiesivät mitä\noli tekeillä. Mutta suurin osa linnanväestä taisi luulla, että Posse\naikoi perääntyä.\n\n\"Mutta silloin tärähti tanner niin äkkiä, että se vei usealta jalat\nalta, ja kuului niin voimakas jyrähdys, että korvat menivät lukkoon.\nTorni, johon ryssät olivat jo pesiintyneet, kimposi kappaleina ilmaan\nhajoten korkeammalla yhä pienemmiksi paloiksi. Kiviä, soraa ja\nvihollisten silpoutuneita jäseniä satoi pölypilvestä, joka hetkiseksi\npeitti koko linnan alueen, samoin kuin tuhka tulivuoren kraatterin\nräjähtäessä.\n\n\"'Hospodi pomilui, hospodi pomilui', kuului muureilta.\n\n\"Ja ryssät alkoivat laskeutua muureilta niin joutuin, etteivät joutaneet\ntikapuitakaan kaikki etsimään, vaan pudottautuivat sieltä suin päin\nmaahan katkoen käsiään ja jalkojaan. Pakokauhun valtaamana kiiruhtivat\nviholliset telttaleirilleen. Heidän säikähdystään lisäsi sekin, että\nhe olivat nähneet ristinkuvan taivaalla Viipurin kaupungin kohdalla.\nKun silloin sattui olemaan Anteruksen päivä, niin venäläiset päättivät,\nettä itse pyhä Anterus suojelee kaupunkia. Siksi heidän päällikkönsä\nkomensi väkensä kokonaan pois Viipurin seuduilta.\n\n\"Riimikronikka kertoo siitä hurjasta sekasorrosta seuraavin sanoin:\n\n    \"Peloissaan ei ryssät tainnut enää muuta,\n    Alkoivat vain kaikki kamalasti huutaa.\n    Heidän kesken syntyi sekasorto suuri.\n    Ja pian heistä tyhjentyi koko muuri.\n    He toistensa selkään tunkeutuu,\n    Toinen toisensa jalkoin tallautuu.\n    Tuhannet heittäytyivät muurilta alas\n    Harvat heistä sieltä hengissä palas'.\"\n\n\"Knut Possen joukot lisäsivät ryssien kiirettä hyökäten jonkin matkaa\nheidän jäljessään.\n\n\"Mutta tomuisena kuin mylläri nousi Tahvo Koukkari muurin suojasta,\njohon hän pamauksen kuultuaan oli kyyristynyt. Hän oli räjähdyksestä\njonkin verran pökerryksissä, kun hänet vietiin linnanherran eteen.\n\n\"'Sinä olet sankari', sanoi Posse. 'Tästä saat minulta muiston urhean\ntekosi tähden', ja päällikkö sitoi hänen vyölleen uuden uutukaisen,\nkoristetun miekan.\n\n\"Erään kertomuksen mukaan Posse oli noita, jolla oli tiedossaan salaisia\ntaikatemppuja ja taika-aineita. Hänen kerrotaan itse valmistaneen sen\nräjähdysaineen elohopeasta, kalkista, käärmeistä ja sammakoista, jolla\nhän ryssät ilmaan räjähdytti.\"\n\n\"Jättivätkö ryssät sitten Suomen rauhaan?\" kysyi Aslak.\n\n\"Mitä vielä! Jo seuraavana vuonna Viipurin pamauksen jälkeen eli\nvuonna 1496 tulivat he uudelleen Suomeen hävittäen Karjalaa, Hämettä\nja Etelä-Suomea Turun seudulle asti. Kun rauha ryssäin kanssa tehtiin\nvuonna 1497 oli, kuten kronikassa sanotaan:\n\n    \"Autiona Karjala, Savo ja Hämettä puoli,\n    Niissä ei kuulu yhtään ihmissanaa.\n    Eik' ole lehmää, koiraa, kukkoa ei kanaa.\"\n\n\n\n\nIlmojen halki.\n\n\nKun partiolaiset seisoivat kolmisin, maisteri Vainio heidän seurassaan,\nViipurin Pyöreän tornin luona, Aslak näki taivaalla lumireen muotoisen\nkuvion ja huudahti:\n\n\"Kurkia, katsokaa kurkia!\"\n\n\"Ha haa, vai kurkia! Koska linnut ovat pitäneet ilmassa tuollaista\npärinää?\" sanoi Jorma.\n\n\"Lentokoneitako?\" huudahti Aslak ja jäi liikkumattomana ahmimaan\nsilmillään hänen mielestään valtavaa näkyä.\n\nViisi lentokonetta lähestyi etelästä päin kiilanmuotoisena kuviona.\nYhä selvemmin kuului niiden moottorien pärinä korkeudesta milloin\nvaimeten, milloin selvemmin. Ne muistuttivat häntä Lapin noita-akoista,\njotka pääsiäisöinä uuniluudilla ratsastaen ja saunavitsat siipinä\npörräävät salaperäisillä asioillaan. Näky oli Aslakin mielestä melkein\nyliluonnollinen.\n\n\"Nyt se lumireki jo hajoaa, koneet erkanevat eri tahoille\", sanoi Jorma.\n\n\"Muudan syöksee jo maata kohti!\" huutaa Lapin poika.\n\n\"Se tekee vain 'portaita' ilmassa. Tuossa toinen uskalikko tekee\n'surman silmukoita' ja kolmas leijailee maata kohti kuin lehti, mutta\nniistä ei yksikään putoa. Lentäjät näkyvät olevan taitureita alallaan\",\nselittää maisteri Vainio.\n\n\"Ah mikä elämys, mikä suuremmoinen näky! Ne ovat erilaisia kuin\nLaappa-Joonin lentokone.\"\n\n\"Minkälainen se sitten oli.\"\n\n\"Laappa-Jooni oli kuullut, että täällä etelässä ihmiset ovat jo\noppineet lentämään, eikä hänkään tahtonut olla Pekkaa pahempi; hän\ntahtoi itse valmistaa lentovehkeet. Hän haki metsästä kaksi pitkää\nkoivuvapaa, naulasi niihin hoikempia ja lyhyempiä poikkipuita sekä\npingotti niiden päälle silkkivaatetta, jota hän sai vaimonsa hameesta.\nKun hän ne siivet sitoi käsiinsä, luuli hän lentämisen käyvän kuin\nitsestään. Vehkeineen kiipesi hän korkealle kallioäyräälle ja syöksyi\nsiitä eteenpäin liitämään. Mutta voi surkeutta! Kun hän heittäytyi\nsiipien varaan ja juuri kun hän oli lento-opin omaksumassa, kiiti hän\nsuinpäin lumikinokseen ja olisi siihen hukkunut, elleivät toiset olisi\nhäntä siitä pelastaneet.\".\n\n\"Lentokoneet näkyvät laskeutuvan Tervaniemelle. Mennäänpä sinne. Jos ne\novat Helsingin Santahaminasta, niin voitte saada ilmaisen matkan sinne,\nsillä minä tunnen monta lentoupseeria.\"\n\nKiireesti he kävelivät linnan taa ja siellä tapasivat he kaikki\nlentäjät. Ne olivat maisteri Vainion vanhoja tuttavia. Maisteri esitti\nheille samoilijain pyynnön.\n\n\"Käyhän se\", sanoi laivueen päällikkö. \"Minun koneeni kantaa hyvin\nkolme neljä henkeä. Aamulla kello 8 lähdemme taipaleelle.\"\n\nUpseerit menivät linnaan ja samoilijat palasivat asuntoonsa.\n\nMutta maisteri Vainio ja Jorma tekivät sen havainnon, että Aslak\nmuuttui harvapuheisemmaksi ja näytti vaipuvan syviin mietteisiin.\n\nAslak nukkui levottomasti seuraavana yönä, sillä häntä huoletti\nlinnuntietä ja lintujen tapaan suoritettava matka. Hän näki unta:\n\nOli ensin seisovinaan vanhempiensa kanssa Saanatunturilla, kodan\nedustalla, kun ilmasta laskeutui 'rulli', terävänenäinen ja luiseva\nnoita-akka uuniluudalla ratsastaen. \"Istuhan siihen taakseni\", sanoi\nakka käskevästi. Vaikka äiti kielsi vesissä silmin, täytyi hänen\nkuitenkin lähteä kummalliseen kulkuvehkeeseen, joka pöristen ja\nparpattaen kohosi ilmaan noidan vimmatusti huitoessa saunavitsoillaan.\n\nKilpisjärven pään kohdalla, siinä missä Könkämäeno lähtee kovana\nkoskena, akka käänsi päänsä taakse ja varoitti: \"Pidä lujasti kiinni\nvarresta, ettet putoa!\" Mutta samassa irtaantuivat Aslakin kädet luudan\nvarresta, hän alkoi pudota huimaa vauhtia koskea kohti ja -- kopsis --\nhän todella putosi, mutta ei toki koskeen, vaan -- sängystä lattialle.\n\n\"Mitä sinä huudat?\" kysyi Jorma, joka nukkui samassa vuoteessa.\n\n\"Näin vain pahaa unta.\"\n\nAamulla mietti hän päänsä ympäri, lähteäkö ollenkaan koko vehkeeseen,\nmutta kun Jorma ei näyttänyt pelon merkkiäkään, arveli hän itsekseen,\nettä ei kai se minun henkeni ole kalliimpi kuin toistenkaan.\n\nVarhain seuraavana aamuna samoilijat menivät sovittuun paikkaan.\n\nSiinä se lentokone makasi lahden tyynellä pinnalla pitkulaisten\nkellukkeiden kannattamana, neljä suurta siipeä levällään kuin\nsudenkorennolla, mutta sillä oli toinen siipipari toisen yläpuolella.\nSillä oli paksumpi pääpuoli, pitkähkö takaruumis, joka päättyi\nomituiseen pyrstöön ja otsassa suuri, kaksisiipistä väkkärää\nmuistuttava laite. Lentäjän komerossa näyttivät olevan sen sisuselimet\nja sinne tuli siivistä ja pyrstöstä jos minkänäköisiä rakkineita.\n\n\"Olkaa hyvä ja astukaa sisään, Suomen samoilijat\", pyyteli luutnantti,\njoka oli asettanut toisen miehen konetta hoitamaan ja aikoi itse toimia\ntähystäjänä.\n\nJorma astui edellä ja Aslak perässä, vaikka hänen sisin olemuksensa\noli kapinassa koko lentoon-lähtöä vastaan. He istuutuivat pehmeille\ntuoleille.\n\nSillä aikaa kun lentomestari laitteli ja tarkasteli vielä kerran\nkoneitaan, selitti luutnantti lentokoneen käyttämistä nykyaikaisessa\nsodassa.\n\n\"Lasten leikkiä oli ennen muinoin sota. Kuukausimäärin makaili\nvihollinen kaupungin muurien edustalla ja silloin tällöin käytiin vain\nlämpimikseen heittelemässä kiviä muuria vastaan, koetettiin ampua\nsen puolustajia tai kiivetä sen yli, että päästäisiin käsikähmään.\nPuolustajat maksoivat samalla mitalla, he mätkivät vihollisen päälle,\nvarsinkin torneista, kuumaa tervaa ja kiehuvaa vettäkin. Toisin on\nnykyaikana. Linnoituksia pommitetaan maalta, mereltä ja ilmasta.\nLentokoneilla on siinä usein ratkaiseva merkitys.\"\n\nSamassa alkoi lentokoneen moottori surista, sen potkuri vinhasti pyöriä\nja koko laite nytkähteli ja viisti vettä pitkin kuin kuikka lentoon\nlähtiessään. Sen vauhti kiihtyi kiihtymistään ja valkeat savupilvet\npöllähtelivät sivuille. Ja kun Aslak katsahti alas, ei enää vesi\naaltoillut sen sivuilla.\n\nLujasti kouristivat Aslakin kädet istuimen reunaa, selkää pitkin\nkävivät omituiset väreet ja silmät seisoivat päässä kuin mustanruskeat\nlasinapit, kun kone teki \"portaan\" ylöspäin.\n\n\"Nyt se on ilmassa\", kuiskasi hän, mutta sitä ei kuullut kukaan, kun\nkone särisi ja surisi kuin riivattu. Vauhti oli jo niin kova, että\nmissään koskessa, ei edes Rouhialassa vene ollut mennyt sellaista\nvauhtia. Saaret, niemet ja metsät vilisivät silmissä.\n\n\"Pelkääkö nuorimies\", huusi luutnantti.\n\n\"Ei, mitä vielä, mikä täällä on hätänä; niinhän täällä on kuin kotona.\"\n\nEihän Aslak voinut tunnustaa pelkäävänsä. Se olisi ollut naurettavaa ja\nmatkatoverit olisivat alkaneet kiusata häntä.\n\nJa kun Aslak tarkemmin mietti asiaa ja tunnusteli ruumiissaan, niin\nhänen täytyi myöntää, että hyvä siinä oli istua. Tuntui niinkuin hän\nolisi istunut laivan kannella tyynellä säällä. Ja kuta korkeammalle he\nkohosivat, sitä turvallisemmalta ja hauskemmalta tuntui lento.\n\nKuinka pieneltä näyttikään jo Viipurin linna! Se oli kuin nukketalo.\nEntäpä juna, joka juuri puhkutti Rajajoelta päin siltaa myöten? Tuskin\nhevosen mittaiselta se näytti. Samassa mitassa pienenivät muutkin\nesineet ja maisemien osat. Kaupunki näkyi kuin kohokartasta: puistot\nvihreinä täplinä, kadut valkeina juovina taloryhmien välillä ja ihmiset\nolivat kuin maassa piipertäviä varpusia.\n\n\"Eikö ole ihanaa tarkastella maailmaa täältä korkeudesta niinkuin\nkotkat\" huudahti luutnantti. -- \"Te olette etsineet korkeita torneja,\nvaaroja ja vuoria nähdäksenne laajemmalti tätä rakasta isänmaata, mutta\nolette siitä nähneet vain pienen ympyrän. Mutta me lentäjät näemme\nisänmaan kasvot suurina ja kirkkaina, sitä suurempina mitä korkeammalle\nkohoamme. Mikä silmiä hivelevä ja sydäntä suurentava maisema nyt onkaan\nallamme, kappale iki-ihanaa Karjalaa.\"\n\nHe lensivät verraten matalalla Saimaan kanavan suuntaa Rättijärvelle\nsaakka, että samoilijat voisivat kotonaan sanoa nähneensä Suomen\nsuurimman kanavan. Kovin se näytti ilmasta katsoen kapealta, aivan\nkuin hopeinen nauha vihreällä pohjalla. Siinä näkyi paljon solmuja.\nLuutnantti sanoi niiden olevan sulkulaitoksia. Kanavaa pitkin tuli\nyhtenään laivoja.\n\nKäännyttyään takaisin meren rannan kohdalle, nousivat he yhä\nylemmäksi seuraten merenrannikon sisäsaaristoa, luutnantti sanoi\nolevan turvallisempaa lentää meren kuin maan yläpuolella, sillä\nvesilentokoneella on siihen parempi laskeutua, jos hätä tulee.\n\nHaminan kaupungin kohdalla olivat he melkein ukkospilven reunalla.\nOmituiselta näyttivät kaupungin säteettäiset, ja ympyränmuotoiset\nkadut. -- \"Katsohan, kun reserviupseerikokelaat harjoittelevat tuolla\nkentällä!\" huusi luutnantti.\n\nSamoilijoista näyttivät miehet pieniltä kuin tinasotamiehet.\n\nKaukaa etelästä, aivan Suomenlahden keskeltä näkyi Suursaari,\nLavansaari ja Seiskari. Ne näyttivät olevan kuin itsenäisiä valtakuntia\nmeren keskellä.\n\n\n\n\nPohjolan Venetsia.\n\n\nSamassa alkoi näkyä kaupunki edessäpäin. Mikä se on? mietti Aslak\npäänsä ympäri, mutta ei kysynytkään sen nimeä toisilta, ettei hän olisi\npaljastanut omaa tietämättömyyttään. Mutta kun hän näki suuren joen\ntulevan pohjoisesta ja haaraantuvan mereen tullessaan, ja kun hän näki\nympäristöllä tehtaiden piippuja sekä ulompana paljon laivoja, selvisi\nhänelle kaupungin nimi itsestään. -- Kotka näkyy! huusi hän riemuissaan.\n\n-- Älä sano Kotka, vaan Pohjolan Venetsia, mainitsi luutnantti.\n\n-- Mitä yhtäläisyyttä on Kotkalla ja Venetsialla? kysyi Jorma. --\nPaljonkin, mutta erittäinkin kahdessa merkityksessä: Molemmat ovat\nsaarille rakennettuja ja molemmilla on oma tuoksunsa. Kotkalla tosin\nei ole kanavakatuja, joita gondooleilla kuljetaan, kuten \"Adrianmeren\nkuningattarella\", mutta saarikaupunki se on niinkuin näette. Ja sillä\non oma hajunsa n.s. \"Kotkan haju\", joka jo tuntuu täällä yläilmoissa.\n\nLuutnantilla ei aluksi ollut aikomus laskeutua Kotkaan, mutta Jorman\npyynnöstä käski hän koneen laskea Miljoonamöljän luo.\n\nLentokoneen viisto laskeutuminen mereen tuntui omituisesti käyvän\nselkäpiihin, mutta pian se huumaus oli ohi ja samoilijat luutnantin\nopastamina astuivat möljälle.\n\nKaupunki näytti nuorelta. Rakennukset olivat matalia ja enimmäkseen\npuusta tehtyjä ja kadut leveähköjä. -- Luutnantti tiesi, että Kotka on\nperustettu v. 1879.\n\nTämä pieni matkaseurue pistäytyi Katariinan puistossa, jossa korkeat\nhongat ja koivut loivat varjoisia vilvoittelupaikkoja, leikatut\npensasistutukset todistivat puutarhakulttuurista. Meri loiski\nrantakallioita vastaan, muistuttaen levottomasta merielämästä, mutta\nkorkeissa puissa linnut lauloivat rauhoittavasti.\n\nPuiston itäreunalla n.s. Pankinmäellä näytti luutnantti paikkaa, missä\nRuotsin kuningas kerran katseli Ruotsinsalmen meritaistelua, jossa\nRuotsin laivasto löi perinpohjin Venäjän laivaston.\n\n-- Jos minä nyt kysyisin, mikä merkitys on Kotkalla Suomen kaupunkien\njoukossa, niin mitä te vastaisitte, sanoi luutnantti.\n\n-- Sanoisin vain, että Kotka on kuin portti, jonka kautta suuri osa\nSuomen tärkeintä raaka-ainetta puolijalostettuna menee ulkomaille.\n\nSamoilijat palasivat lentokoneeseensa, nousivat ilmaan ja vilkuttivat\nvalkoista nenäliinaa hyvästiksi.\n\nAslak ja Jorma jo huomasivat, mistä se johtuu ja mitä se on, kun\nhe näkivät allaan meren rannalla lukuisia massatehtaita ja sahoja.\nViimemainittujen edustalla oli meressä monta laivaa puutavaroita\nlastaamassa ja pitkän rantalaiturin vieressä oli myös laivoja\nlastaushommissa.\n\n-- Näette, että tulemme Pohjoismaiden toiseksi suurimpaan\npuutavarasatamaan.\n\nMiljoonamöljällä oli vilkasta hyörinää, niin tulista touhua, että\ntunturien poika katseli sitä ihmeissään. Suuria höyrylaivoja makasi\nsillan luona \"maha auki\" ja sieltä nostettiin tai sinne lastattiin\nerilaisia tavaroita. Nostokurjet kitisivät, ketjut helisivät, miehet\nhuudahtelivat toisilleen ja koneet sytkyttivät. Mukaansa tempaavaa oli\ntyön tahti. Aslakkia melkein nauratti, kuinka keveästi killuivat suuret\nja raskaat massapaalit nostokurkien ketjuissa.\n\nHän ihmetteli myöskin miesten kirjavuutta. Saksalaisia, ruotsalaisia,\nenglantilaisia, espanjalaisia ja amerikkalaisia näki siellä vilkkaasti\nkeskustellen astelevan.\n\n\n\n\nRunebergin kotikaupungissa.\n\n\nLentokone laskeutui meren lahteen kuin suuri haukka, joka on\nvedenpinnalla nähnyt linnun ja aikoo sen napata koukkuisiin kynsiinsä.\nSe viisti jonkun matkaa tyyntä merenpintaa kuten raskaslentoinen kuikka\nja asettui viimein yhteen kohti siivet harallaan.\n\n-- Tämä se oli aikoinaan Runebergin kotikaupunki ja täällä hän\nenimmäkseen runonsa kirjotti, sanoi lentoluutnantti. Käydäänpä\nPorvootakin katsomassa.\n\n\"Ainakin Runebergin museossa on käytävä\", sanoi Jorma.\n\n\"On täällä muutakin nähtävää\", mainitsi luutnantti.\n\nHe pyysivät avukseen pienen moottoriveneen, joka heidät kiidätti\nPorvoonjokea pitkin kaupungin laituriin. Siitä ei ollut pitkä matka\nmuseoon.\n\nRunoilijan vanha puutalo on sisustettu museoksi, jossa joka huone on\nkoetettu säilyttää sellaisena, kuin se oli J.L. Runebergin eläessä,\nhuonekalutkin ovat samat.\n\nKun samoilijat saapuivat talon pihalle, tuli vanha vaimoihminen\nnäyttämään museota. Hän tervehti poikia ruotsiksi.\n\nSamoilijat astuivat taloon juhlallisina kuin kirkkoon, sillä suuren\nrunoilijan maine oli kulkenut Lappiin saakka ja heistä tuntui, että\nhänen henkensä oli jollakin tavalla yhteydessä entisen asunnon kanssa.\n\n\"Tässä on runoilijan sali. Huonekalut ovat hänen hankkimiaan, kukat\novat samoja lajeja, mutta ainoastaan yksi polveutuu niiltä ajoilta.\"\n\n\"Tässä pienemmässä huoneessa hän työskenteli tuon pienen, mustan\nkirjoituspöydän ääressä. Pöydän hän kuuluu kerran ostaneen narinkasta\nmuutamilla markoilla, mutta sen päällä ovat syntyneet useimmat\nhänen kuolemattomista lauluistaan. Ja tämän näköistä oli hänen\nkirjoituksensa. Kaunista se oli, mutta halvaus vei myöhemmin hänen\nkätensä varattomaksi. Täällä näette senaikaista käsialaa.\"\n\n\"Runeberg oli varmaan suuri erämies, koska hänellä on ollut noin paljon\npyssyjä?\" sanoi Aslak.\n\nSeinällä oli useita pyssyjä ja pistooleita, metsästyspuukkoja ja pari\nketun nahkaa.\n\n\"Ettekö ole sitä ennen kuulleet\", sanoi luutnantti. \"Hän oli innokas\neränkävijä, mikä näkyy hänen aseistaankin ja erämies ilmenee hänen\nrunoudessaankin. Olette kai lukeneet 'Hirvenhiihtäjät'.\"\n\nSen jälkeen siirtyivät he sänkykamariin, jossa runoilija, halvattuna\nmaaten vietti viimeiset tuskalliset vuotensa, kunnes kuolema hänet\nkorjasi.\n\nSeinillä oli Runebergin, Topeliuksen ja Lönnrotin kuvia.\n\nMuseosta tultuaan he katselivat kaupungin muita merkillisyyksiä:\nkirkkoa, ahtaita vanhanaikaisia katuja ja pistäytyivätpä kaupungin\nlaidassa olevalla hautausmaalla Runebergin haudalla.\n\n\"Pienellä Porvoolla oli paljon meille annettavaa. Palasimme\nsieltä paljoa rikkaampina\", sanoi Jorma, kun he jälleen nousivat\nlentokoneeseen.\n\n\n\n\nPääkaupungin nähtävyyksiä.\n\n\nAslakilla oli vilkas mielikuvitus, joka aina edeltäpäin koetti\nmuovailla jonkin paikan ulkonäköä sen mukaan, mitä hän ennen oli\nkuullut ja nähnyt samanlaista. Usein hän pahasti erehtyikin,\nmutta hän korjasi virheen oikeilla havainnoilla. Siten oli hänen\nkaupunkikuvansakin aste asteelta tullut täydellisemmäksi ja rikastunut\nuusilla piirteillä. Rovaniemellä oli hänen kaupunkinsa vielä\n'lautakylä', jossa talot olivat tien molemmin puolin kahdessa rivissä\nja jossa sekä ihmiset että ajopelit kulkivat noita 'teitä' pitkin.\nSitäpaitsi kuului siihen vielä rautatieasema ja laivasatama. Kemissä\nolivat jo suorat kadut ja muutamilla leveimmillä puuistutuksia. Oulussa\ntuli siihen lisää korkeat, monikerroksiset kivimuurit, kauniit puistot\nja rautaiset sillat. Tampere toi siihen tehdaskaupungin leimaa,\nHämeenlinna, Savonlinna ja Viipuri lisäsivät sitä menneiden aikojen\nsotaisilla varustuksilla ja Kotka antoi käsityksen merikaupungista.\nKaikki ne olivat kuitenkin pieniä suurkaupungin rinnalla.\n\nEipä siis ihme, jos Aslak sykkivin sydämin ja jännitetyn odotuksen\nvaltaamana lähestyi Helsinkiä. Jorma oli siellä jo ennen käynyt.\n\nMinkälainen on suurkaupunki, minkänäköinen on Helsinki, Suomen\npääkaupunki, jonka hän tiesi kohonneen maamme henkisen ja aineellisen\nkehityksen pääpaikaksi.\n\n\"Helsinki näkyy!\" huudahti Jorma.\n\nHelsinki! Se sana hytkäytti oudosti hiljaisten tunturien pojan\nsydänalaa, sillä he Jorman kanssa olivat paljon puhuneet pääkaupungista\nja sen elämästä. Jorma oli siitä hänelle kertonut ihmeellisiä asioita\nja sanonut sieltä löytyvän kaikkea mitä on taivaankannen alla.\n\nHeidän allaan levisi säännöllisiin kuvioihin jaettu alue aivankuin\npelilauta. Ja kuinka naurettavan pieniltä näyttivätkään kaikki\nihmisten laitokset sieltä korkeudesta katsottuina: laivat olivat kuin\ntulitikkulaatikolta, talot kuin nukkekoteja, kadut kapeita nauhoja,\nihmisiä ei erottanut ollenkaan.\n\n\"Katsele, Aslak, ei sinulle monesti näytetä Helsinkiä yläilmoista. Minä\nennen siellä käyneenä esittelen paikkoja.\n\n\"Tuossa saarilla, kaupungin edustalla on kuuluisa Suomenlinna, josta\nrunoilija sanoo:\n\n    \"Äl' uhall' astu saaren luo\n    kun maassa vaino käy,\n    kun merten kuningatar tuo\n    ei leppyisältä näy;\n    tuhansin kidoin kuolemaa\n    sen tulikirnut kiljahtaa.\"\n\nJa kuin esitelläkseen eri kaupungin osat laskeutui lentokone\nEteläsataman kohdalla alemmaksi, liiteli Katajanokan yli\nPohjoissatamaan ja sieltä Kallion kaupungin osaan. Kierrettyään Kallion\nkirkon pörisi se Töölönlahden yli ja suuntasi rautatieaseman tornia\nkohti. Mutta sen lähistöltä kaartoi se Töölön kaupungin osaan, jossa se\nkiersi Kansallismuseon tornin ja palasi Katajanokan rantaan.\n\nKun Aslak ensisilmäyksillä katseli Helsingin rakennusrivejä rannasta\ntorin reunalta päin johtui hänen mieleensä muutamien Lapin tunturien\njyrkät rinteet, etenkin Saanan ja Kahperusvaaran päät. Yhtäläisyyttä\noli siinäkin, että nämä talorivitkin olivat kivestä, mutta niissä\nkauttaaltaan oli huomattavissa ihmiskäden jälki; ne olivat syntyneet\nsiten, että rakentajat olivat latoneet kiviä kivien ja tiiliä\ntiilien päälle. Ja Aslakista oli ihme, mistä niin paljon oli saatu\nrakennusaineita. Aslak luki kerroksia. Hän näki viisi kuusi jopa\nseitsemän kerroksisiakin kivitaloja. Niissä availtiin siellä täällä\nikkunoita ja ihmisten päitä pisti niistä esille. Ja Aslakin mieleen\njohtui niitä katsellessa törmäpääskysten pesät Lätäsenon multatörmissä;\nnekin ovat monissa eri kerroksissa. Kadut taasen muistuttivat syviä,\näkkijyrkkäseinäisiä kuruja ja uomia. Se ero vain oli, että Lapin\nkuruissa ilma on puhdasta ja raikasta, mutta kaduilla tuntui senkin\nseitsemät hajut, löyhkät ja lemut. Bensiinin tuoksu ja tomu oli\ntuntuvin. Kävellessään keskikaupungille päin he tulivat suuren talon\nedustalle, jossa kaksi sotamiestä aseistettuina seisoi.\n\n\"Tämä talo on presidentin linna.\"\n\n\"Vai tässä se kuningas asuu.\"\n\n\"Ei kun presidentti, jolla on suurin valta tässä maassa.\"\n\n\"Lappalaiset sanovat häntä kuninkaaksi.\"\n\nSieltä he astelivat lyhyttä poikkikatua avoimelle torille, jonka joka\npuolella oli mahtavia rakennuksia ja keskellä muistopatsas.\n\n\"Tämä suuri, kellertävän värinen talo on Valtioneuvoston, jossa\nministerit tekevät päätöksiään maan asioista. Siitä ikäänkuin\nhaaraantuu näkymättömiä lankoja Suomen eri osiin ja ulkomaillekin, eikä\nlöydy sitä paikkakuntaa, jonne hallituksen määräykset eivät yltäisi.\"\n\n\"Ja tuossa pohjoissivulla on Nikolainkirkko\", tunsi Aslak. -- \"Isompi\non tämän kaupungin herranhuone kuin Enontekiön. -- Mutta mikä on tuo\nsuuri rakennus torin länsipuolella?\"\n\n\"Yliopisto. Jos sinulla olisi tarmoa lukea ylioppilaaksi, niin siellä\nsaisit jatkaa papiksi, lääkäriksi, tuomariksi, lehtoriksi tai mikä\nvirkaura sinua aina miellyttää. Olisipa se mukavaa, jos sinä kerran\nsaarnata paukuttelisit lapinkielellä kotipitäjäläisillesi, tai\nparantelisit taudit ja kivut paremmin kuin Lapin noidat.\"\n\nTuttu oli Senaatintori sekä Jormalle että Aslakille kuvistakin.\n\nHe tarkastelivat Aleksanteri II:n patsasta, ja Jorma kertoili,\nmiten hän oli nähnyt kuvia, joissa se aivan hukkui kukkaistulvaan.\nSortovuosina, kun Bobrikoff, Suomi-syöjä, tahtoi venäläistyttää maamme,\nsilloin suomalaiset mielenosoituksellisesti perustuslaillisuuden\nvakiinnuttajalle, Aleksanteri toiselle kantoivat kukkastervehdyksensä.\n\nAslak jäi katselemaan patsasta puolelta jos toiseltakin.\n\nPitäisikö sinulle selittää kaikki?\n\nTuossa on \"laki\"-ryhmä pääasiallisena sivukuvana. Lain vartijana on\nleijona. Aleksanteri II:n aikana alkoi maassamme perustuslaillinen\nhallitustapa. Siitä on kuvaannollisena merkkinä tuo ylevä ryhmä. Rauha\nvallitsi maassa hänen aikanaan, sitä kuvaa tuo toinen ryhmä. Tiede ja\ntaide vaurastuivat: sitä kuvaavat nuo ryhmät.\n\nKaunis on tuo patsas kaikkineen. Senaatintorilta kävelivät he\neduskuntatalon kautta Töölööseen ja katselivat siellä uhkeata,\nharmaasta graniitista tehtyä museotaloa, Kansallismuseota. Ja\nTöölönlahden yli näkyi toinen korkea torni, nimittäin Kallionkirkko.\n\nTöölössä oli niin paljon uusia rakennuksia, että niitä kesti katsella\nuseampia tunteja. Paluumatkalla poikkesivat he rautatientorille ja\nmenivät sisälle Ateneumiin.\n\n\"Tässä rakennuksessa saat nähdä taidetta.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Maalaus- ja kuvanveistotaidetta pääasiallisesti.\"\n\nJo porraskäytävissä oli hienoja taideteoksia. Mutta kun he nousivat\ntoiseen kerrokseen, oli siellä muutamissa huoneissa niin paljon\nmarmorisia, pronssisia ja graniittisia ihmisen päitä ja koko ihmisiä,\nettä Aslakia olisi varmasti hämärässä peloittanut, hän olisi kuvitellut\ntulleensa maanalaisten valtakuntaan.\n\nYläkerrassa oli taulukokoelmia.\n\nMonen huoneen seinät oli siellä verhottu kalleilla taidemaalauksilla.\nSiellä oli jos minkäaiheisia ja kokoisia tauluja. Ja Jorma ihmetteli,\nmiten Aslak oli luonnostaan, ilman minkäänlaista maalauksellista\nharjoitusta, taiteen tuntija. Erittäinkin piti hän Gallen-Kallelan\nAino-taulusta ja muista Kalevala-aiheisista maalauksista. Syvää\nmielenkiintoa herättivät hänessä myös raamatulliset ja Lapin aiheiset\nmaalaukset.\n\nSen jälkeen vei Jorma toverinsa Kansallisteatterin edustalle näyttäen\nsitä ulkoapäin.\n\n\"Ei ole maassamme toista tällaista asemarakennusta kuin tämä\nHelsingin asematalo, tämä Eliel Saarisen taideluoma. Ameriikassa asti\nse tunnetaan ja sen omituinen rakennustyyli. Ulkoapäin katsoen se\nmuistuttaa junan veturia.\"\n\n\"Mennäänpä sisälle!\"\n\nHe astuivat sisälle suureen asemahalliin, jonka kattokin oli Aslakin\nmielestä ainakin yhtä korkealla kuin kirkossa.\n\nSe oli ihmisiä tupaten täynnä. Toisia meni sen kautta asemasillalle,\ntoisia tuli sieltä ulos. Jotkut punnituttivat matkatavaroitaan\npakaasiin lähetettäväksi.\n\nAslak ja Jorma menivät siitä suureen ravintolahuoneeseen, joka myös oli\nmelkein täynnä kansaa: toiset söivät, toiset joivat pyöreäin pöytäin\nääressä. Ja ruoka näytti kiehuvan samassa huoneessa. Pojat joivat myös\nkahvit ja menivät suurelle asemasillalle.\n\nMonta rinnakkaista raidetta tuli aivan pahki rakennukseen. Niillä\nseisoi pitkiä junia lähdössä maailmaan.\n\nIhmisiä tunki juniin ja niistä ulos.\n\n\"Jos me menisimme tuohon seinänpuoleiseen pitkään junaan, niin aamulla\nseitsemän aikana olisimme Jyväskylässä.\"\n\n\n\n\nSuurten miesten muistopatsaat.\n\n\nJorma vei Aslakin puistokäytävälle, joka on Esplanaadin keskellä.\nSen molemmilla sivuilla kasvoi jättiläiskokoisia hevoskastanjapuita,\nlehmuksia, jalavia ja tammia. Aukeamalla, kauniin kukkaisympyrän\nkeskeltä kohosi korkea muistopatsas; sileäksi hiotulla\ngraniittijalustalla seisoi pitkään takkiin puettu mies katse itäänpäin\nsuunnattuna.\n\n\"Kenenkä muistopatsas tämä on?\" kysyi Jorma, ikäänkuin ei olisi sitä\ntuntenut.\n\n\"Etkö luule minun tuntevan J.L. Runebergin hahmoa. Hänen runonsa ovat\nehtineet Lappiinkin saakka.\"\n\n\"Niin, kun näit hänen kuvansa eilen Runebergin museossa Porvoossa.\"\n\n\"Osaan Vänriki Stoolin tarinat ulkoa ja voisin sinulle kertoa\nHirvenhiihtäjät-nimisen kirjan pääsisällön\", huomautti Aslak.\n\n\"Sittenhän sinä osaat Runebergin runoutta aika lailla.\"\n\nOopperakellarin soittolavalla satuttiin juuri soittamaan Porilaisten\nmarssia. Sen tahdissa samoilijat kävelivät Lönnrotinkadulle ja\nkohtasivat sen varrella pienen puistikon keskellä toisen muistopatsaan.\nAslak tunsi sen kohta.\n\n\"Terve Elias, entisen Paikkarin torpan poika, kaikkien Suomen\nopinhaluisten koululaisten ikuinen ihanne; terve muinainen\npartiolainen, joka kontti selässä ja muistikirja kädessä samoilit\nPohjanmaata ja Karjalan kankaita! Suomen kansa on sinulle ikuisesti\nkiitollinen, että vaihdoit räätälin neulan ja sakset kirjoihin ja\nkokoilit Kalevalan ja Kantelettaren iki-ihanat runot. Pronssiinkin\nikuistettuna istut kirjoittamassa syntyjä syviä, joita vanha\nVäinämöinen sinulle sanelee tai Kanteletar korea impi korvaasi\nkuiskailee. Lappalaisenkin sydän värähtää töitäsi muistellessa.\"\n\nEivät unohtaneet Suomen samoilijat käydä myöskin kansallistuntomme\nherättäjän, suomalaisuuden esitaistelijan, ajattelijan ja\nisänmaanystävän J.V. Snellmanin patsaalla, joka on pystytetty Suomen\npankin, Säätytalon ja Valtionarkiston väliselle aukeamalle.\n\nVakavina, mieli täynnä pyhää kunnioitusta poistuivat pojat patsaan\njuurelta.\n\n\n\n\nTori- ja katuelämää.\n\n\nOli aamupäivä. He kävelivät rantalaituria suurten laivojen ohi,\njotka juuri lastiaan purkivat. He seisattuivat hetkiseksi katsomaan\nkiireistä työtä, kun nostokurjet kohottivat laivojen uumenista valtavia\ntavarakääröjä, jotka sitten kärrättiin suojiin. Siinä oli laivoja\nmonista eri maista: Ruotsista, Saksasta, Englannista, Ameriikasta ja\njoku Japanista asti. Aslak näki ensi kerran elämässään neekereitä ja\nkiinalaisia.\n\n\"Katso kuinka suuri laiva! Jos kotona kertoisin nähneeni noin mahtavan\nlaivan, niin sanoisivat minua liioitteliaksi, sillä ei isäkään ole\nAlattiossa nähnyt noin suurta.\"\n\n\"On niitä suurempiakin.\"\n\nKauppatori oli täynnä tavaraa ja ihmisiä.\n\n\"Mitkä markkinat tänäpäivänä ovat, kun ihmisiä on noin sakonaan\ntorilla.\"\n\n\"Tavallinen toriaika vaan. Riittäähän niitä helsinkiläisiä torillekin.\nOstakaamme täältä vähän evästä laukkuihimme, kun huomenna lähdemme\npartioretkille meren saariin ja maaseudulle.\"\n\nHe kävelivät ensin kalanmyyjäin riviä pitkin. Aslak ei milloinkaan\nollut nähnyt niin paljon erilaisia kaloja yht'aikaa; monta sataa\nmetriä pitkiä pöytärivejä ja pöydillä kaloja, joita lihavat torimuijat\nmyyskentelivät. Lohia, siikoja, turskia, sillejä, silakoita, lahnoja,\nahvenia, säyneitä ja särkiä oli siellä tarjona. Toiset uivat\nvesisammioissa, toiset vielä hypähtelivät koreissa, mutta toiset olivat\njo pilaantumisen rajoilla ja ovelat torikauppiaat pistivät niitä\ntuoreempien sekaan. Siellä oli suolattuakin kalaa monenlaista.\n\nJorma osti palasen Kemijoen lohta ja purkin Tammisaaren kilohailia\nja sitten pojat siirtyivät lihakauppiaiden riveihin. \"Onpa siihen\nteurastettu eläin poikineen\", ihmetteli Jorma. \"Yhdellä silmäyksellä\nnäen kymmeniä lehmän ja sonnin ruhojen lisäksi vasikoita, lampaita ja\nkanoja. Ei luulisi lihaa muualla olevankaan.\"\n\nAslak ehti ostaa palasen palvattua poronpaistia ja leipäkauppiaalta\nranskanleivän, kun kiiltävänappinen poliisi alkoi hosua käsillään ja\nkuulutti: \"Kello on jo kaksitoista.\"\n\nSe oli kuin taikasana. Tuossa tuokiossa olivat tavarat laatikoissa,\npöydät purettu osiin ja kaikki kärryillä. Eikä kulunut kymmentä\nminuuttia, kun tori oli aivan tyhjä ja sitä alettiin pestä\nvesisuihkulla. Silloin vasta Aslak huomasi, että torin pohja oli tehty\nhakatuista kivistä.\n\nPohjois Esplanaadilla tuli heitä vastaan virtanaan ihmisiä: nuoria\nneitosia silkkisukissa ja puolikengissä sipsutellen. Niillä oli yllään\npuku harvasta kankaasta kuin sääskiharso ja päässä töyhdöin koristeltu\nhattu. Tuli vastaan nuoria herroja valkolakkeineen. Aslak tunsi ne\nylioppilaiksi. Muutamaan kadun kulmaan oli seisahtunut paljon kansaa.\nEdeltäpäin kuului tutun Porilaisten marssin säveleitä. Soittokunta\nkiiltävine messinkitorvineen edellä ja perässä sotilaita suorissa\nriveissä.\n\n\"Se on vahtiparaati\", tiesi Jorma.\n\nMutta Aslakille jäi vallan hämäräksi, mikä tehtävä sillä oli.\n\nSeuraavassa kulmassa säikähti Aslak kamalasti. Mäkeä alas lasketti\njono autoja, joissa oli kiiltäviä koneita ja torvilla tuutasivat:\n\"Tuuu-tuuu-tuuuuuu...\" Ja ihmiset juoksivat kuin mielettömät pois\nkeskikadulta.\n\n\"Onko nyt syttynyt sota?\"\n\n\"Se on vaan palokunta. Jossakin on syttynyt tulipalo ja palokunta\nrientää sitä sammuttamaan ja pelastamaan ihmisiä ja omaisuutta.\nNäkisit, miten ketterästi palokuntalaiset kiipeilevät korkeammillekin\nkatoille, kuinka rohkeasti ne rynnistävät sisälle palavaan rakennukseen\npelastaakseen sinne pyörtyneen ihmisen tai suihkuttaakseen vettä tulen\ntorjumiseksi.\"\n\n\"Suuremmoista, suuremmoista on täällä kaikki. Kun meidän kodassamme\ntoissa kesänä syttyi tulipalo sammutin minä sen isän kanssa kahden.\"\n\nIltapäivällä tekivät he vielä toisen partioretken Helsingin\n'keuhkoihin', eli puistoihin, jotka puhdistavat ilmaa. He kävivät\nKaivopuistossa, Tähtitornin mäellä kuuluisan Haaksirikkoisten patsaan\nluona, Vanhankirkon puistossa ja Kaisaniemessä. Kauan seisoivat he\nKaisaniemen lammikon luona katsellen pitkäkaulaisia joutsenia ja\nlyllerömäisiä ankkoja, jotka ihmisiltä vehnäleivän palasia kerjäilivät.\n\nKun he iltahämärissä Kappelin luona olivat kuunnelleet torvisoittoa,\npalasivat he hyvin väsyneinä asuntoonsa.\n\n\"Katsohan, kuinka kauniita tavaroita tuossakin on!\"\n\nMuutaman ikkunan läpi kimmelteli kulta- ja hopeaesineitä: kannuja,\nkauhoja, lusikoita ja rannerenkaita; toisesta loisti koreita naisten\npukuja, niin hienoja ja nauhoin, helmin ja pitsein koristeltuja, että\nsilmä ei ollut niistä erota; kolmannessa oli kenkiä -- ei lappalaisten\npaulakenkiä, kallokkaita ja nutukkaita, vaan kiiltonahkaisia, kullan\nja hopeanvärisiä ja niin kapeakantaisia, että Aslak ei uskonut niillä\nvoivan kävelläkään.\n\n\"Missä noita kultaisia kenkiä käytetään?\" tiedusteli hän Jormalta.\n\n\"Ei ole kaikki kultaa mikä kiiltää. -- Ei niitä ainakaan Lapin soilla\nvoi käyttää.\"\n\nLisäksi hän näki suuren autokaupan valtavine mainoskilpineen, suuria\nsekatavarakauppoja, joiden ikkunoista appelsiinit, omenat, banaanit,\ntaatelit ja luumut ohikulkijaa sisälle houkuttelivat.\n\nJa Aslakin suuhun tuli vesi niitä katsellessa, vaikkakaan hän ei\nmonesti ollut niitä maistellut -- jonkin verran vain Jykeän vuonon\nmarkkinoilla ollessaan.\n\n\"Olisipa se suussa, mikä on silmässä, niin hätäkös olisi elää.\"\n\n\"Muista veljeni, että 'suu saattaa suden ritahan, kieli kärpän\nkillerihin'. Jos lähtisimme ostamaan makeisia joka kaupasta niin pian\nolisivat rahamme kaikki ja me kotamikkoina killisteleisimme näillä\nkivisillä kaduilla. Eivät ole hedelmät partiolaisia varten. Meille\nvälttää kuiva ruisleipä, kala ja maito sekä metsien marjat. Pitäköön\nkaupunki herkkunsa.\"\n\nEikä Jorma lähtenyt hedelmiä ostamaan vaikka Aslak kehoitti.\n\nHe seisahtuivat jälleen suuren kellokaupan kohdalle. Ikkunan läpi\nloisti kultaisia ja hopeaisia taskukelloja, seinäkelloja ja korkeita\nkaappikelloja. Kielloista huolimatta meni Aslak sisälle pelkän\nuteliaisuuden vetämänä ja Jorman täytyi mennä perässä.\n\nValtavan suuri huone oli täynnä kelloja, niin täynnä, että niitä ei\nluullut enää muualla olevankaan. Seinät oli heilurikelloilla vallan\nvuorattu, pöydät oli taskukelloilla katettu ja näkyi niitä olevan vielä\ntoisissakin huoneissa. Siellä kävi semmoinen tissutus ja tassutus,\nniksutus ja naksutus sekä tunnin täyttyessä surina ja sirinä, pimpatus\nja pompatus, että korvat sen jälkeen tilliä huusivat.\n\nHaikein mielin Aslak ajatteli, että jos olisi kylliksi rahaa, niin\nkultakellon itselleni ostaisin ja toisen isälleni. Kelpaisi sitten\ntalvimarkkinain aikana näytellä sitä Pieran Nilpalle ja Peuravuopion\nMaritalle. -- Aslak seisoi myymälän pöydän luona kauan katsellen\ntavaroita ja läksi sitten pois ostamatta mitään.\n\n\"Mitä sinä niitä kelloja käyt katselemassa, kun et kuitenkaan osta?\"\ntorui Jorma.\n\n\"Eihän niistä silmä ota osaa.\"\n\nSuurista kahviloista kuului soittoa ja astioiden kalinaa. Aslakin olisi\ntehnyt mieli niihinkin kurkistamaan, mutta Jorma esti sen.\n\n\n\n\nSamoilijat katselevat entisajan elämää.\n\n\n\"Ovatko helsinkiläiset niin hienoja, että niitä pitää oikein\nlasikaapissa kuljetella\", lausui leikillään Aslak Vanhan\nylioppilastalon kohdalla, johon eri suunnilta tuli raitiotievaunuja.\n\n\"Nuohan ovat tavallisia ja halvimpia kulkuvälineitä suurkaupungeissa.\nJos sinulla olisi matka tästä Töölön kaupunginosaan tai Lapinlahteen\ntahi Kaivopuistoon taikka Kallioon, niin valitset vain oikean linjan\nja asetut vaunuun, se viepi sinut perille markan maksusta. Sen sijaan\nsaisit autokyydistä maksaa jopa kymmenen markkaa. Ei raitiovaunu ole\nrikkaiden ajopeli, niinkuin luulet, sen näet, kun tässä katselet ketä\nniihin menee.\"\n\nRaitiovaunu pysähtyi heidän eteensä. Siitä purkautui ulos ihmisiä ja\ntoisia meni sisään. Jorma pyysi Aslakia mukaan ja he menivät yhdessä\nvaunun penkille. Aslak ei tiennyt minne vaunu lähti hyristämään.\n\nIhmiset istuivat vaiti kuin kirkossa ja näyttivät nauttivan matkasta,\nkun näkymätön voima vei vaunua huimaa vauhtia eteenpäin. Aslakin\nmieleen tuli ajatus, että jos vaunu törmäisi toista vaunua vastaan,\nniin hienoksi menisivät suuret lasit ja huonosti taitaisi käydä\nihmisillekin. Aslak säikähti, kun vaunun etuosassa torvi törähdytti:\n\"tuuu, tuuu, tuuu uuu\".\n\n\"Mikä hätä siellä nyt on?\" kysyi Aslak.\n\n\"Siellä on vain joku ihminen tai auto edessä.\"\n\nVaunu sivuutti Kansallismuseon ja Töölön sokeritehtaan. Jorma näytti\nne toverilleen. Talorivit harvenivat ja muuttuivat huvila-asutuksiksi.\nIkkunasta näkyi jo kalliota ja metsää. Viimein vaunu pysähtyi\nlaiturille, josta erkani suuri tie merenrantaan. Jorma ja Aslak\nastuivat alas ja muiden mukana kävelivät sillan yli saarelle.\n\n\"Mikä paikka tämä on?\"\n\n\"Seurasaari.\"\n\nAslakia hytkähdytti, kun komean ravintolan takana oli vanha,\nvuoraamaton tuohikattoinen talorähjä, semmoinen minkä hän oli nähnyt\nKota-Lapin rajoilla. Ja kummastus vielä suureni, kun he astuivat\nsavupirttiin, jossa uunista kumpuava savu kohosi laipioon ja sieltä\nkatossa olevaa reikää myöten ulos.\n\n\"Tämähän on savuinen kuin kota. Kuka tässä asuu?\" kysyi Aslak.\n\n\"Älä puhu niin kovaa, ettet paljastaisi tietämättömyyttäsi. Tämähän\non museo, Seurasaaren ulkomuseon 'Niemelän torppa', joka on aikoinaan\nmuutettu tänne Sisä-Suomesta. Tämmöisessä pirtissä suomalaiset muinoin\nasuivat ja tällä tavalla huoneensa sisustivat.\"\n\nAslak tarkasteli muiden mukana pitkää, valkoiseksi pestyä,\nmaalaamatonta pöytää, penkkejä ja lattiaa, tutkiskeli puutuoppeja,\nmaitopyttyjä, pahkakuppeja ja kauhoja, katseli vanhaa suusta ladattavaa\npyssyä, lahnaverkkoja ja rysiä. Talossa oli nuottakin, mutta se oli\nuluilla kuivamassa. Sen jälkeen katselivat he suurta kirkkovenettä ja\npientä vanhaa kirkkoa, joka on myöskin tuotu sinne maaseudulta.\n\nAslakia huvitti puinen vaivaisukko, joka käsi ojossa seisoi kirkon\nedustalla almuja pyytämässä. Mutta kun pojat tirkistelivät sen\nsisälle siitä aukosta, josta almu pudotetaan näkivät he siellä viisi\nlinnunpoikaa suut auki odottamassa ruokaa. Paarmalintu oli näet tehnyt\npesänsä ukon vatsaan.\n\nSamoilijat kävelivät sitten saaren siistejä teitä, jotka\nluikertelivat havumetsien sisällä rantaa seuraten. Sinne oli tullut\npaljon kaupunkilaisia lomahetkiään viettämään. Toiset makailivat\nriippumatoissa, toiset nukkuivat nurmella, mutta pienet lapset\nleikkivät rannan hiekalla nauttien raikkaasta merituulesta.\n\n\"Olisi jäänyt paljon näkemättä, jos emme olisi tänne tulleet\", sanoi\nAslak paluumatkalla.\n\n\"Museot ovat sangen hyödyllisiä laitoksia. Niissä voimme muutamissa\nhetkissä seurata kehitystä entisajoilta nykypäiviin. Mehän olemme\nmyöskin näillä matkoillamme seuranneet kehitysasteita. Siellä sinun\nkotiseudullasi näimme elämän yksinkertaisimpana, semmoisena kuin se\non täällä etelässä ollut tuhansia vuosia sitten. Mutta aste asteelta\nolemme nähneet elintapojen ja elämän vaatimusten muuttuvan ja elämän\ntulevan rikkaammaksi ja monipuolisemmaksi. Täällä pääkaupungin\nseuduilla on se saavuttanut korkeimman kehityksen.\"\n\n\n\n\nEläimiä ihmettelemässä.\n\n\n\"Onko tämä Noakin arkki, kun täällä on näin hirveän paljon eläimiä,\nkaikenkarvaisia ja -kokoisia?\" kysyi Aslak, kun he astuivat\neläintieteelliseen museoon.\n\n\"Muistat kai, että Noakin arkki asettui kerran Araratin vuorelle ja\nsinne se lienee lahonnutkin, vaikka oli tervattu sisältä ja päältä;\nmuistat kai myös, että eläimet pääsivät vapauteensa. Tämä on museo, --\njohon yliopisto on kerännyt ja täyttänyt maailman eri osista tuotuja\neläimiä opiksi ja huviksi ihmisille. Ja jos nyt olisi sunnuntai,\nnäkisimme täällä joukoittain kansaa ihmettelemässä eläinkunnan\nmoninaisuutta ja luomakunnan suuruutta. Kirpusta elehvanttiin ja\ngorillaan saakka on täällä yksilöitä, tosin vain kuin niiden muumioita,\nmutta ulkonäöltään jokseenkin elävien näköisiä.\"\n\n\"Mykkänä seisoo ihminen tämän monimuotoisen eläinkunnan edessä. Tekisi\nmieli kysyä, miksi Luoja on luonut eläimet niin erilaisiksi?\"\n\n\"Matkoillamme olemme nähneet jo paljon erilaisia eläimiä oikeassa\nympäristössään. Kukin eläin on mukautunut elämään omassa\nympäristössään. Täällä on maaeläimiä ja merien, järvien ja jokien\nasukkaita, arojen ja erämaiden, tasankojen ja vuoristojen eläimiä.\nNiitä on tänne sullottu kuin yhteen kasaan, mutta meidän täytyy\nmuistaa, että me saamme eri eläimistä valjun kuvan, kun emme samalla\nnäe sitä luontoa, jossa ne asuvat.\"\n\n\"Siinähän seisoo Afrikan kirahvi kuin mikäkin nälkäkurki. Sillä kai\nruoka kauan maistuu makealta, kun on noin pitkä kaula ja on sen\njaloissakin mittaa. Niinhän se on kuin sahurin renkku\", ilveili Aslak.\n\n\"On sillä ruumistakin. Se katselee tätä maailmaa kuusi metriä\nkorkealta.\"\n\n\"Jos kirahvi olisi opetettu ratsuhevoseksi, niin eipä taitaisi\ntavallisella taipaleella ruveta kahvia haluttamaan, niinkuin ennen\nmustalaisella huonolla konilla ajaessaan.\"\n\n\"On sillä jo ratsastettukin. Eräs neekeripoika on sillä kerran\nratsastanut, mutta tuskin toista kertaa yrittää.\"\n\n\"Miten siinä kävi?\"\n\n\"Se tapahtui Englannin Itä-Afrikassa. Siellä muutamien Massai-nimiseen\nheimoon kuuluvien poikain aivoissa kehittyi ajatus päästä kirahvin\nselkään, että kerran saisi oikein nopeata kyytiä ratsastaa savannin\nyli. Mutta arkojen eläinten selkään pääseminen ei ollut helppo tehtävä.\nPojilla oli kuitenkin aikaa ja kärsivällisyyttä odottaa eläinten\njuontipaikalla kirahveja. He asettuivat akaasia pensaiden latvoihin\nvahtiin aivan lähteen reunalle. Odotus oli pojista jännittävää, sillä\nvesipaikalla kävi usein ei ainoastaan antilooppeja ja kirahveja, vaan\nmyöskin jalopeuroja ja panttereita. Eikä kukaan ollut varma, mikä\nniistä ensin tulee.\n\n\"Kauan odottivat pojat turhaan epämukavissa piilopaikoissaan. Heidän\nallaan lähteen reunalla kävi paljon seeproja, kvaggoja, antilooppeja\nja apinoita, mutta vasta iltahämärissä lähestyi lähdettä yksinäinen\nkirahvi. Se oli nähtävästi joukon johtaja, joka oli tiedustelumatkalla.\nVarovin askelin ja usein seisahtuen tuli se vesipaikalle. Ja kun\nei mitään vaaraa näkynyt olevan pelättävissä, levitti eläin pitkät\neturaajansa haralleen ja joi pitkin siemauksin. Juuri sitä hetkeä\nolivat pojat odottaneet. Ja kun eräs heistä oli aivan eläimen selän\nkohdalla, pudottautui hän selkään ja kietaisi köyden nopeasti eläimen\nkaulan ympäri. Kirahvi päästi omituisen äänen, hypähti ensin taapäin,\nniinkuin sen tapana on nousta ylös juoma-asennostaan ja alkoi nelistää\nsavannin halki puihin jääneiden poikien huutaessa ihastuksesta.\n\n\"Se oli menoa. Kaula suorana, ja pitkin harppauksin eteni kirahvi ja\nmusta ratsastaja, jota eläin luuli vähintäin pantteriksi keikkui\nselässä kuin mikäkin lisäke.\n\n\"Pitkäkoipinen ratsu hyökkäsi suureen kirahvilaumaan ja säikäytti sen\nperäti. Maa tömisi ja vesakko ruski kun lauma rynnisti eteenpäin\nkieli pitkällä ja huohottaen. Neekeripoika ensin nautti hurjasta\nmenosta, mutta kun lauma eteni kauas hänen kotiseuduiltaan, katui hän\nkatkerasti, että oli koko leikkiin ryhtynyt. Pudottautuako maahan vai\ntarttua puiden oksiin, tai odottaa eläinten väsymistä, siinä näyttivät\nolevan kaikki pelastumisen mahdollisuudet. Mutta maahan pudottautuminen\nlaukkaavan kirahvin selästä on melkein sama kuin hyppääminen kiitävästä\njunasta ja akaasiapensaisiin tarttuminen näytti yhtä mahdottomalta. Ei\nsiis muuta keinoa kuin antaa mennä. Pakenevaan laumaan yhtyi seeproja,\nantilooppeja ja elehvantteja, jotka savannien asukkaat kai luulivat\naropalon syttyneen. Tuli joki vastaan. Suoraapäätä syöksyi lauma\nveteen ratsukirahvi lauman keskellä. Pian olivat eläimet kaulaa myöten\nvedessä. Sitä hetkeä käytti neekeripoika hyväkseen hypäten virtaan.\nMutta sekin oli vaarallista, vaikka hän, kuten neekeripojat yleensä,\noli hyvä uimaan. Hänet olivat uivat eläimet painaa veden alle.\n\n\"Seuraavana päivänä palasi rohkea massai-poika ehein nahoin kotiinsa\nvaroittaen kaikkia lähtemästä kirahvin selkään.\"\n\n\"Ohoh! kun norsu seisoo siinä mahtavana. Korvatkin ovat vasikannahkan\nkokoiset, syöksyhampaat ainakin metrin mittaiset ja kärsä juurelta\nhirren vahvuinen. Entäpä nuo töppöjalat ja karvaton vahva nahka.\nIhmeellinen sillä on ruumiinrakenne. Ei taitaisi elää Lapin\njäkäläkankailla\", arveli Aslak.\n\n\"Tämä elää niinkuin muistat, Afrikassa, mutta Intiassa on oma\nelehvanttinsa, jota voidaan kesyttää ratsu- ja vetojuhdaksi. Nämä\nafrikkalaiset ovat villejä hurjimuksia. Moni alkuasukas on saanut\nkuolettavan iskun sen vahvasta kärsästä tai sotkeutunut norsulauman\ntallattavaksi.\"\n\n\"Ja tuossahan on sarvikuono ja tuossa itse virtahepo. Oletpa sinä oikea\nköntikäs. Montako neekerien venettä olet siellä Kongojoella ilmaan\nturvallasi työntänyt\", huudahti Aslak, jota näytti virtahevonen enemmän\nkiinnostavan.\n\n\"Minä tunnen kaksi suomalaistakin, jotka joutuivat virtahevon kanssa\nseikkailuun.\"\n\n\"Missä.\"\n\n\"Belgian Kongossa. Sinne pestattiin belgialaisten palvelukseen ennen\nsuomalaisiakin. Niinpä kotikaupungistanikin joutui sinne takavuosina\nkaksi poikaa laivamiehiksi. He asuivat silloin, kun eivät olleet\njokilaivallaan, aivan joen äyräällä puutarhan keskelle rakennetussa\nmajassa. Eräänä yönä -- yöt ovat päiväntasaajan maissa pilkkopimeät\n-- kuulivat he eteisestä kovaa töminää. Ja samassa eteisen ja majan\nvälinen ovi rasahti auki. Toinen pojista sytytti tulen. Ja mitä hän\nnäki? Virtahevon pää täytti oviaukon ja eläin kaikin voimin rynnisti\nahtaasta oviaukosta sisään niin, että koko huone tärisi kuin ankarassa\nmaanjäristyksessä. Pahasti säikähtyneet pojat eivät aluksi tienneet\nmitä tehdä. Kun eläin näytti pyrkivän yhä kiihkeämmin sisälle, otti\ntoinen rautapuntarin ja aikoi sillä lyödä eläintä, mutta toinen ehti\nottaa kiväärin seinältä ja ampui kuulan keskelle otsaa. Virtahepo\nlysähti ovelle eikä enää jalkojaankaan heilauttanut.\n\n\"Virtahevot nousevat öiseen aikaan joesta rannalle syömään ja jos on\npuutarha lähellä, sotkevat ne sen pahasti. Mainittu viitahepokin\noli tullut maistelemaan ihmisten herkkuja ja jostain syystä alkanut\ntutkia, miltä tuntuisi levätä ihmisten suojissa. Sentähden se joutui\nepämieluiselle vierailulle poikien majaan.\n\n\"Seuraavana aamuna oli siinä neekerikylässä juhla. Neekerit kilvan\nleikkelivät suuria kimpaleita virtahevon pintaihraa, räydyttelivät sen\npadoissaan ja keittivät rasvapuuroa. Ja pian loistivat neekerien mustat\nnaamat, varsinkin lasten, niinkuin Naantalin aurinko.\"\n\n\"Siinähän on itse eläintenkuningas, Hänen Majesteettinsa leijona.\nKovin vihaisilta näyttävät silmäsi, vaikka alkuperäiset on vaihdettu\nvärjättyihin lasisilmiin. Jos olisit elävänä, niin enpä taitaisi seisoa\nnäin lähellä, sillä kovin ovat terävät kissankyntesi, kovin suuret\ntorahampaasi ja voimakkaan näköinen vartalosi. En totisesti haluaisi\nsinua vieraaksi porokarjaani.\"\n\n\"Poro suussa se hyppäisi aidan yli\", mainitsi Jorma.\n\n\"Ja siinä seisoo herra gorilla ja tuolla rouva simpanssi. Mitä Kongon\nja Guinean rannikkometsiin kuuluu?\"\n\n\"Kauan ovat tainneet jo olla sieltä pois\", arveli Jorma.\n\n\"Eiväthän nuo näytä ihmisen näköisiltä, vaikka sanotaan\nihmisenmuotoisiksi apinoiksi. Milloin ihmisellä on ollut karvapeite\nkuin koiralla, koska ihmisellä ovat olleet takaraajoissakin kädet,\nkoska on kävellyt köyryssä, koska sillä on ollut torahampaat kuin\npetoeläimellä ja noin ruma naama. En minä ainakaan tahtoisi olla apinan\nsukulainen.\"\n\n\"Mutta simpanssille ja gorillalle voit opettaa ihmisen tapoja: syömään\nveitsellä ja haarukalla, juomaan kahvia kupista, tervehtimään lakkia\nnostaen ja paljon muuta. Ja onhan sillä ruumiinrakennuksessakin paljon\nihmistä muistuttavaa. Jos simpanssi puettaisiin peskiin ja neljäntuulen\nlakkiin sekä koipikenkiin ja vietäisiin Lappiin, niin moni siellä\nensinäkemältä erehtyisi, moni taitaisi tervehtiä kuin ihmistä.\"\n\n\"Paholaiseksi lappalaiset sitä luulisivat ja varmaankin juoksisivat\npakoon\", selitti Jorma.\n\n\"Hyi, hyi sinua hyena, joka Pohjois-Afrikassa olet arabialaisten\nhautoja kaivellut ja ruumiita syönyt. Nyt seisot siinä koreasti\nihmiskatseiden maalitauluna -- samoin kuin tuo ilkeä krokotiili, --\njoka on varmaan tuotu tänne Niilin latvoilta.\"\n\n\"Pikemminkin Kongojoelta\", oikaisi Jorma. \"Vaikka onhan niitä\nkrokotiilejä melkein kaikissa Afrikan joissa.\"\n\n\"Montakohan ihmistä lienee tuokin syönyt?\"\n\n\"Hirviö se on varsinkin vedessä, mutta maalla kuuluu sen kanssa\naseetonkin tulevan toimeen kun osaa väistellä sen hyökkäyksiä. Ja\nyleensä se on maalla arka. Niilin ylisen juoksun varsilla kuuluu\nniitä olevan joen rannalla paikoin niinkuin tukkeja meidän pohjoisten\njokiemme rannoilla, mutta kun ne näkevät ihmisen, syöksyvät ne virtaan\nniin, että joen pohjasta poreet nousevat.\"\n\n\"Ei olisi kuitenkaan hyvä mennä uimaan semmoiseen jokeen. -- Kyllä minä\nolen iloinen, että noita hirviöitä ei ole Suomen vesissä.\"\n\n\"Mikähän eläin tuo on?\" kysyi Jorma.\n\n\"Luuletko minua lapseksi, joka ei muka tuntisi tiikeriä, Intian\nviidakkojen asukasta. Niinhän se on kuin iso kissa. Eipä liene leikki\njoutua sen kynsiin. Harva lienee niistä pelastunut, jotka se on\nsuuhunsa napannut.\"\n\n\"On ainakin eräs englantilainen pelastunut, jonka tiikeri koppasi\nsuuhunsa kuin hiiren. Mies säilytti kylmäverisyytensä ja ampui\npistoolillaan luodin tiikerin otsaan.\"\n\n\"Täällä näet toisia Intian suuria nisäkkäitä, kuten tapiirin,\norangutanin, hulmaanin eli pyhän apinan ja lisäksi Keski-Aasian ja\nPohjois-Aasian eläimiä. Tuossa on tiibettiläinen jakihärkä, tuossa\nMarko Polon lammas ja tuossa villisika. Paljon, hyvin paljon on\nAasia kehittänyt suuria eläimiä, joista vain muutamia on saatu tänne\nnäytteeksi.\"\n\n\"Tuossahan on Austraalian kenkuru. Sen eläimen kanssa minä en ainakaan\nlähtisi kilpajuoksuun. Kovin on sillä pitkät takajalat ja vahva häntä,\nmutta etujalat ovat kuin pienet kädet.\"\n\n\"Näetkö tuota pussia vatsan alla, jossa se poikasiaan kantaa.\"\n\n\"Onkohan se luonteeltaan vihainen eläin\", kysyi Aslak.\n\n\"Eipä juuri. Äärimmäisessä hädässä karkaa se kuitenkin metsästäjän\npäälle, kietoo etukäpälänsä kaulan ympäri ja raapii takajalkojen\npitkillä kynsillä vihollisen vatsan auki. Se on sitäkin helpompi\ntehtävä, kun alkuasukkailla ei ole vaatteita. Mutta onpa alkuasukkailla\nsiihen parannuskeino. He työntävät suolet takaisin vatsaan, kaivavat\nmaahan kolon, johon sovittavat vatsan ja siinä makaavat niinkauan kuin\nparanevat tai kuolevat.\"\n\n\"Useimmiten taitavat kuitenkin kuolla.\"\n\n\"Täällä näkyy olevan toinenkin mainio menijä Austraaliasta. Se on\neemu eli Austraalian strutsi. Se ei kuitenkaan vedä vertoja Afrikan\nstrutsille, joka tuolla seisoa kojottaa.\"\n\n\"Mutta mikä on tuo jalopeuraa muistuttava petoeläin?\"\n\n\"Siellä näkyy olevan Amerikan mantereen petoeläimiä: puuma, jaguaari\nja harmaakarhu, joista viimemainittu on Kanadan metsien kauhuna. Eikä\nole hauskaa joutua jaguarin ja puumankaan kynsiin. Olet kai lukenut\nintiaanikertomuksissa biisonihäristä, jotka ennen preerioilla kulkivat\nniin suurina laumoina, että seisattivat junia.\"\n\n\"On siinä sonnijukuria kerrakseen, mutta tuo toinen on vielä isompi.\"\n\n\"Se on visentti eli eurooppalainen biisoni. Täällä näet taas\nEtelä-Amerikan laamaeläimiä: muurahaiskarhun, vyötiäisen, laiskiaisen\nja apinoita. Mutta enemmän taitavat sinua huvittaa nämä eurooppalaiset\neläimet.\"\n\nAstuessaan poron luo Aslakia rupesi makeasti naurattamaan.\n\n\"Voi poroparka, kun olet kurjan näköinen. Olet sitä paitsi joutunut\nhuonoon seuraan. Tuossa vähän matkan päässä ovat pahimmat vihollisesi\nsusi, ahma, ilves ja karhu. Tuolla näkyy maakotkakin, joka sinua\nvasikkana hätyytteli. -- Toista oli sinun ravata vapaana tuntureilla!\"\n\n\"Siinä nyt näet, että oikeassa ympäristössään eläin näyttää\nuljaimmalta.\"\n\n\"Entäpä hirviperhe!\" huudahti Aslak.\n\n\"Paljonhan täällä on nähtävää, niin paljon, että yhdessä päivässä ei\nehdi kuin osaan tutustua. Mutta kun meillä on kiire, katselemme näin\nyleissilmäyksin.\"\n\n\"Sopuli!\" huudahti Aslak. -- \"Etpä nyt nousekaan takajaloillesi\ntirskumaan ihmisen nähdessäsi. Onhan siinä kaapissa hiiriä ja myyriä\njos minkänäköisiä.\"\n\nLintuosastolla oli Aslakille paljon tuttuja lajeja. Jorma tunsi jo\nmelkein kaikki Suomen linnut. Aslak puhutteli niitä kuin vanhoja\ntuttujaan.\n\n\"Kiiruna, sinä uskollisin tunturien asukas olet joutunut tänne\nlasikaappiin, ja pulmunenkin, jolla joka kevät on sinne Lappiin niin\nikävä, että ei malta aina kevättäkään odottaa ja tunturikurmitsa,\njonka munia viimekesänä niin ahkerasti haimme ja kellolintu eli\nsinirintasatakieli, joka meille koivuvyöhykkeellä niin ihanasti\nlauleli. Paljon on täällä lintuosastollakin nähtävää: kotkia, haukkoja,\npöllöjä, kanalintuja, varpuslintuja, kahlaajia ja vesilintuja joka\nlajia, mitä maassamme elää tai on käynyt.\"\n\n\"Entäpä kalojen, matelijain ja luurangottomien osastot. Niissä\nolisi meille tutkimista vaikka vuosiksi. Minä ylioppilastutkinnon\nsuoritettuani aionkin tulla tänne Helsingin yliopistoon lukemaan\nluonnontieteitä.\"\n\n\n\n\nKorkeasaaren vangit.\n\n\nHe kävelivät kahden Kauppatorilta Katajannokan kanavan reunaa\nPohjoissatamaan. Siinä oli kaksi ihmisjonoa odottamassa laivaa.\n\n\"Minne nuo ihmiset pyrkivät?\" kysyi Aslak.\n\n\"Meren saareen.\"\n\nJorman piti vastata, että ne menevät Korkeasaareen, mutta huomasi viime\nhetkessä, että tässä oli mukava tilaisuus tehdä viatonta pilaa Aslakin\nkustannuksella.\n\n\"Emmekö lähde mukaan?\" esitti Aslak.\n\n\"Mielelläni siihen suostun, vilpoinen meren henki virkistää näin\nkuumalla.\"\n\nSamoilijat menivät laivaan muiden mukana. Ja kun päästiin saaren\nlaituriin, opasti Jorma toverinsa jääkarhun häkille päin.\n\n\"Tämän saaren rannikolla kuuluu asuvan jääkarhuja\", sanoi Jorma.\n\n\"Taitaa asua mursujakin ja muita Jäämeren eläimiä\", lisäsi Aslak lyöden\nleikiksi toverinsa puheen.\n\n\"Tuossa kallioluolassa ne kuuluvat käyvän levähtämässä. Mutta\nemme taida uskaltaa ilman aseita mennä niitä katsomaan. Hiivitään\nvarovaisesti.\"\n\n\"Älä höpise joutavia\", sanoi Aslak ja juoksi jääkarhun häkin\nkallioseinustalle ja kurkisti sen yli.\n\nJormaa nauratti, kun Aslak hätkähtäen perääntyi pari askelta. Mutta\nsamassa tuli siihen eläinten vartija ja sanoi: \"Pelkääkö nuorimies\nhäkissä olevia jääkarhuja?\"\n\n\"Mikä saari tämä on?\"\n\n\"Korkeasaari.\"\n\nAslak muisti lukeneensa jostakin kirjasta, että Helsingin lähellä\nmeressä on pienoinen kalliosaari, jossa on paljon villieläimiä\nhoidettavana. Ja kun Jorma tuli häkille, mainitsi Aslak hyvin\ntietoviisaana.\n\n\"Täällä Korkeasaaressa on maakarhujakin.\"\n\nKaksi kellertävän valkoista jääkarhua istui sileällä kalliolla ja\nnyökytteli päätään kuin ihmetellen tämän maailman menoa. Toisinaan\nsyöksyivät ne mereen, sukelsivat ja nousivat uudestaan kalliolle.\n\n\"Vankeja, ihmisten vankeja ovat nämä vapaan Jäämeren asukkaat!\"\nhuudahti Aslak. \"Rautaristikkojen raoista voitte nyt katsella maailmaa\nja ihmistä, joka on teidät vanginnut. En ihmettele, jos mielenne\nvälistä kuohahtaa, jos se ryhtyy kapinoimaan vangitsijoita vastaan.\nVapaaksi teidät emonne synnytti jäälakeudella tai aaltoilevan meren\nrannalla, vapaina olitte rannattomalta näyttävän lakeuden keskellä,\nkunnes ihminen teidät vangitsi\", intoili Aslak, jota itseäänkin\nvapauden henki kannusti.\n\n\"Elähän liikaa innostu. Minä luulen, että nämä jääkarhut ovat syntyneet\nHampurin eläintarhassa.\"\n\nAslak ja Jorma siirtyivät sitten maakarhujen häkille. Kolme hallavata,\ntiheävillaista nallea käydä tallusteli häkissä pistäen käpälänsä\nmilloin minkin häkinristikon raosta ja ihmiset antoivat niille\nalmujaan: lapset makeisia, joita ne ottivat sormihaaroihin, neitoset\nleivoksia, ranskanleipää ja hedelmiä.\n\n\"Kerjäläisiä, ettekö häpeä kerjätä ihmisen armopaloja! Ettekö muista\nenää vapauttanne suuressa kiveliössä, kun saitte mennä minne halusitte,\nsaitte valita ruokanne ja makuupaikkanne ja ihminen oli teille vain\nkaukainen kammottava olio, jonka seuraa kartoitte kuin tulipaloa. Nyt\novat ihmiset aina ympärillänne ja katselevat teitä kuin ihme-eläimiä.\nÄlkää nuolko kuin koirat sen kättä, joka teitä ruoskii.\"\n\nSen jälkeen siirtyivät samoilijat ketun luolan luo.\n\n\"No Mikko, miten nyt on asiasi, kun katsella killistelet ristikkojen\ntakaa. Eikö viekkautesi riittänyt ihmisen viekkautta voittamaan,\nkun olet joutunut kiikkiin? Tulitko liian rohkeaksi varastellessasi\nihmisten kanoja vai kova kohtaloko sinun vapautesi tuhosi?\"\n\nJa kettu näytti häpeävän omaa tyhmyyttään, koska se meni kivilouhuunsa,\nkiertyi siellä kerälle ja nukkui silmät raollaan ja kuono hännän päälle\nasetettuna.\n\nSeuraavassa häkissä susi kierteli hyvin levottoman näköisenä, nosteli\nylähuultaan niin, että valkeat torahampaat paljastuivat, jos ihmiset\nliian lähelle tulivat. Näytti siltä, että se olisi voinut hyökätä\nihmisjoukon kimppuun, jos olisi vapauteen päässyt. Toisinaan purasi se\nhäkin rautaa niin, että hampaat karskahtivat.\n\n\"Oikein, oikein!\" huudahti Aslak, \"et ole alistunut ihmisen armoille,\nvielä elää sinussa voimakkaana vapauden kaipuu. Tunturille,\nlumilakeisille tuntureille sinä ikävöit! Missä talvella rajut tuulet\nlunta tupruttavat ja kesällä keskiyön aurinko maisemia maalailee.\nMissä näkyy vain taivasta ja alastomia tuntureita, siellä sinä synnyit\nja sinne varmaan haluaisit. En ole enää vihainen siitäkään, jos\nporokarjaamme välistä veroitit. Lappalainen ei ole sudelle pahoillaan\nsiitä, jos se jonkun poron kaataa, sillä se parantaa poro-onnea. Hän\non sudelle vain silloin vihoissaan, jos se kovin paljon tappaa yhdellä\nkertaa.\"\n\n\"Tulehan katsomaan ilvestä!\"\n\nHäkistä, minkä peräpuolelle oli kivistä kyhätty luola, kiilui kaksi\nsäkenöivää silmää ja näkyi suuri kissamainen naama. Kun erään neidin\nkoira tuli ilveksen mielestä liian lähelle, hyökkäsi se ristikkoa\nvasten sähisten: \"Tsiii, tsii.\"\n\n\"Ilveksellä on myöskin vielä vanha luonto. Se ei ole vapaaehtoisesti\nalistunut ihmisen pillin mukaan tanssimaan.\"\n\nApinain asunnon edessä oli vilkasta liikettä. Väkijoukko oli\nkerääntynyt nauramaan, kun muudan marakatti teki temppuja ja sai\npalkakseen omenoita. Paljon oli kansaa myöskin kameelia ja zebuhärkää\nkatsomassa, mutta hirvet ja kuusipeurat saivat miltei häritsemättä\nsyödä rouskutella heinäannoksiaan.\n\n\"Onkohan siinä sama hirvi, joka teki meille Päijänteellä kolttosen?\"\n\n\"Ei ole. Näethän sen sarvistakin\", sanoi Jorma.\n\n\"Vangittu ja kaikin puolin taltutettu on hirvikin. Ei voi enää juosta\npää ylpeästi koholla ja sarvet kruununa niinkuin vapaudessa ollessaan.\"\n\nKauempana saarella oli suuria rautalankaverkosta tehtyjä häkkejä.\nNiissä elätettiin erilaisia lintuja. Eräässä istui suuri metso tyhmän\nnäköisenä, toisessa teeripari. Ei pyörinyt lyyrapyrstöteerelläkään\npää niinkuin vapaana ollessa. Vankeus oli masentanut mielen. Vähän\nkauempana, suurien puiden ympärille laitetussa häkissä istui huuhkaja.\n\n\"Mitäpä mietit noin viisaan näköisenä. Ajatteletko kiveliön\nkalliokurua, jossa synnyit tai lihavaa jänispaistia, jonka siellä\nhelposti itsellesi hankit. Ei tarvinnut muuta kuin lentää lahnustella\nhämärissä jokivarren heinäisille kedoille ja iskeä kyntensä\nsaaliiseensa. Monen jäniksen ja metson selkään olet tainnut tarttua\nkoukkuisilla kynsilläsi, monen pääkallon olet tainnut koputella\nkoukkuisella nokallasi. Nyt elät ihmisten armopaloista\", -- puhui sille\nAslak kuin vanhalle tuttavalleen.\n\n\"Tuskinpa täällä häkissäsi koskaan pimeinä syysöinä huhuilet? Minä\npuputtaisin ja huutaisin täällä niin kamalasti, että puoli kaupunkia\nolisi kauhun vallassa\", lisäsi Jorma.\n\n\"Ei huuhkajan ääni yksin kuulu kaupunkiin, mutta jos kaikki nämä\neläimet parkuisivat yhtaikaa, niin siitä se meteli syntyisi.\"\n\nKotka istui pää kallellaan omassa verkkohuoneessaan. Ei voinut\nilmojenkaan kuningas paljon siipiään käyttää. Lintu- ja jänispaistille\ntottunut kiveliön asukas sai tyytyä lihan jätteisiin, joita sille häkin\novesta viskattiin.\n\n\"Lähdetään pois täältä vangittujen saarelta\", esitti Aslak.\n\"Kaupunkilaisia näyttävät nämä eläimet huvittavan, mutta minut ne\ntekevät alakuloiseksi, sillä me olemme nähneet niistä useimmat\nvapaudessaan.\"\n\n\n\n\nRosvolinna.\n\n\nNiinkuin olemme monesti huomanneet, oli Jormalla tapana hankkia\ntoverilleen mieluisia yllätyksiä. Hän ei useinkaan edeltäpäin\nselittänyt, mihin merkilliseen paikkaan he olivat tulossa, vaan antoi\nAslakin tehdä siitä ensimmäiset havaintonsa ilman minkäänlaisia\nesitietoja.\n\nHe ajoivat polkupyörillä hiljaista vauhtia kaunista, puuistutusten\nreunustamaa maantietä Snappertunan pienessä pitäjässä, Tammisaaren\nlähellä, kun Aslak pysähtyi, hyppäsi alas tielle ja kysyi:\n\n\"Mikä on tuo melkein raunioksi sortunut, suuri kivirakennus?\"\n\n\"Se on vanha rosvolinna.\"\n\n\"Vanha rosvolinna? Eihän sellaisia ole milloinkaan ollut Suomessa\", oli\nAslak tietävinään.\n\n\"Vai ei muka ole ollut. Siinä on yksi. Tämän pitäjän nimikin johtuu\nmerirosvoista. Ruotsinkielinen sana 'snappare' merkitsee merirosvoa ja\nsana 'tuna' kauppalaa. Linnan ja kirkon välillä oli muinoin kauppala,\njossa myytiin ryöstettyä tavaraa. -- Tämän linnan nimi on Raasepori.\"\n\n\"Vai tässä se on! -- Onhan siinä asunut kunniallisiakin ihmisiä.\"\n\n\"On kyllä. Kirjavat hyvin kirjavat ovat olleet tuon linnan vaiheet,\njonka raunioita kesäillan rusko nyt koristelee. Jos tapaukset\nvuosisatain takaa elokuvina kuvastuisivat tuohon linnan seinään tai\njos kivet taitaisivat kertoa näkemiään, niin oppisimme tässäkin\npaljon Suomen historiaa. Me näkisimme mustapartaisten, ahavoituneiden\nja villinnäköisten merirosvojen purjehtivan noiden muurien alle ja\nhinaavan perässään ryöstämäänsä kauppalaivaa, ja sitten kantavan\ntavaroita rannasta linnan muurien suojaan; me näkisimme korskeita,\nkeskiaikaisia ritareita haarniskoituina kulkevan linnan portista\nloistavan seurueen saattamina; tuntisimme varmaan mahtavan ja\nahneudestaan kuuluisan Bo Joninpoika Gripin, jota toiset väittävät\nRaaseporin perustajaksi ja Kaarlo Knuutinpojan, joka loistoaikansa\nlopulla asui täällä ja jolla oli hallussaan Raaseporin lääni; me\nnäkisimme sen aikaista sotaväkeä marssivan ohitsemme aseinaan\njousipyssyt, miekat, keihäät ja tapparat; me näkisimme juhlina\nsoihtukulkueita ja loistavaa elämää linnan suuressa salissa, pitoja\nsellaisia, joita varten kokonaisia härkiä nuotiolla paistettiin\nja jossa rieskaa ja hunajaa oli yllin kyllin. Mutta me näkisimme\ntoisenlaisiakin kuvia: nälän kuihduttamia talonpoikia matkalla\nlääninherransa luo pyytämään veron helpoituksia tai ryömyllään heidän\nedessään armoa rukoilemassa tahi täällä linnan ympärillä nyrkkejään\nlinnaa kohti heristelemässä.\n\n\"Edelleen näkisimme, kuinka helposti katoavaa on maailman kunnia.\nMereltä tulee sotapäällikkö laivalla tai maanpuolelta piiritysarmeijan\nkera, pommittaa jonkun aikaa linnaa ryntää sisälle ja kukistaa sen\nentiset asukkaat, jotka eivät ole kuninkaan suosiossa ja asettuu itse\nheidän paikalleen, mutta entisten linnanherrain kaulat katkeavat\nmestauspölkyllä. Niin kävi m.m. piispa Hemming Gaddille, joka oli\nRaaseporin v. 1520 valloittanut Kristian tyrannille. Hän sekä Niilo\nEerikinpoika mestattiin tuolla Hirsipuunmäellä.\"\n\n\"Mitä osaa tämä linna on uudella ajalla näytellyt?\" kysyi Aslak.\n\n\"Se oli jonkun aikaa Erik Flemmingin käsissä, joutui sitten Juhana\nIII:lle ja hän antoi sen Leijonhuvudeille. Ne olivat julmia\nlääninherroja. Kansa kertoo heidän kovasti kohdelleen alustalaisiaan:\nhe kiskoivat suunnattoman raskaita veroja ja ken ei jaksanut niitä\nmaksaa, heitettiin torniin käärmeiden sekaan.\"\n\n\"Minkä tähden Raasepori on jäänyt asumattomaksi?\"\n\n\"Sitä en tiedä. Ainakaan 300 vuoteen siinä ei ole asunut ketään ja\najanhammas on sen tuollaiseksi nakerrellut.\"\n\nSuomen samoilijat kävelivät sille kalliosaarelle, jonka linnan rauniot\ntäydellisesti peittävät. Aavemaisina, menneiden aikojen muumioina\nkohosivat melkein täyskorkuiset rehevän kasviston ympäröimät linnan\nseinät kesäistä taivasta kohti, mutta välikatoista ja katoista ei\nnäkynyt jälkeäkään. He menivät portista sisälle, katselivat suoraa\neteläsivua, jossa oli aikoinaan ollut herrain huone ja rouvain tupa,\nsekä itäsivua, jossa ennen olivat kasarmit. He kurkistelivat myös\ntornin holviin, jota aikoinaan oli käytetty ruutikellarina.\n\nVasta silloin muisti Jorma, että Kolinanlinnan avaimeen kätketyssä\ntiedonannossa oli jotain puhuttu myöskin Raaseporin linnan\nruutikellarista.\n\n\"Kuulehan Aslak, otapa laukustasi se vanha avain ja lue tiedonanto\nniistä isonvihan aikuisista sissin salakätköistä.\"\n\nAslak luki:\n\n\"Raaseporin linnan ruutikellarissa, sen koillisessa nurkkauksessa on\nmuuriin hakattu ja kiinni rapattu kätkö, jossa on tärkeitä tietoja,\nehkäpä muutakin.\"\n\n\"Sehän oli meiltä kokonaan unohtua!\" huudahti Aslak ja laskeutui\naukosta holviin.\n\nJorma seurasi perässä.\n\nSieltä tunkeutui nenään ummehtuneen hajua. Aslak koputteli kivellä\nholvin seinää. Eräässä kohdassa kumahtelivat iskut kuin onton päällä\nainakin.\n\n\"Siinä se on!\" hihkasi Jorma ja haki laukustaan vasaran.\n\nKun hän sillä jonkun aikaa takoi rappausta, irtaantui luukkuna toiminut\nkivi ja muurissa näkyi ammottava aukko, joka muistutti mäyrän pesän\nsuuta. Jorma pisti sinne kätensä ja veti esiin metalliputken, jonka\nsisältä löytyi paperikäärö.\n\nSuuri oli samoilijain hämmästys ja ilo, kun he näkivät kirjoituksen\nalla itsensä Tapani Löfvingin nimen. Kirje oli ruotsinkielinen,\nkirjoitettu hanhen sulalla. Jorma luki sen, suoraapäätä suomeksi. Kirje\nkuului:\n\n    \"Raaseporin luolassa. Herra Amiraali! Niiden tärkeiden tietojen\n    lisäksi, joita asetoverini toi yhteiseltä tiedusteluretkeltämme\n    Teille, saan kunnian ilmoittaa, että olen ruhtinas Galitzinin\n    kuormastosta vallannut kolme laatikollista taalereita. Tapasin\n    jälkikuormaston Lohjantaipaleen kylässä, löin kuoliaaksi kaksi\n    kasakkaa ja anastin rahat. Minä sousin ne veneessä Karkalin\n    niemen nenään ja kätkin siellä olevaan luolaan. Ne voitaisiin\n    sieltä käydä perimässä Ruotsin sotakassaan, sillä ne ovat Suomen\n    talonpojilta kerättyä paloveroa.\n\n    Minä olen loukannut polveni ja minun täytyy nyt jonkun aikaa\n    sairastella ja piileskellä tässä rotan pesässä, sillä ryssien\n    tiedustelijoita vilisee ympäristön kylissä. Heti kun polveni\n    paranee, lähden taas tekemään ryssille kiusaa.\n\n    Teidän\n\n                                             Tapani Löfving.\"\n\n\"Se on arvokas muisto isonvihan melskeisiltä ajoilta\" huomautti Aslak.\n\"Minä vien sen koulun kokoelmiin.\"\n\n\"Mutta miksi tämä tiedonanto ei ole joutunut amiraalin käsiin?\" kysyi\nAslak.\n\n\"Nähtävästi Ruotsin laivaston, joka niihin aikoihin oleskeli\nlähivesillä täytyi lähteä pois, jonka tähden amiraali ei kerinnyt\nnoudattaa tätä kirjettä sovitusta paikasta. Olempa kuitenkin huvitettu\nnäkemään, ovatko ne kolme rahalaatikkoa vielä Lohjanjärvessä Karkalin\nniemen nenässä Huomenna menemme sinne, sillä ei täältä ole kuin vajaan\npuolenpäivän matka sinne.\"\n\n\"Niin tehdään. Eihän se ota, jos ei annakaan. Verkkosaaren suhteen\nilmoitus piti paikkansa. Olisihan niissä meille kummallekin\nkoulurahoja.\"\n\nSamoilijat nousivat kellarista ja kiipesivät sitte portaita myöten\nlinnan seinämän päälle.\n\n\"Ah, miten viehättävä maisema!\" huudahti Aslak.\n\n\"Kerrassaan lumoava! Mikä rehevyys puissa ja maassa mikä leppoisuus\nlehdoissa ja ilmassa! Tämä on toisenlaista luonnon kauneutta kuin\nLapissa. Enpä ihmettele, että suuret herrat keskiaikana asettuivat\ntänne asumaan. Runollisempaa paikkaa ne tuskin olisivat löytäneet.\"\n\nOli jo hämärä, kun samoilijat palasivat Raaseporin raunioilta. Yököt\njo lentelivät aavemaisten muurien ympärillä kuin pimeyden peikot\nistahdellen muurien halkeamiin, joissa niillä nähtävästi oli pojat,\niltatuuli lempeästi suhisi lehvistössä kuin se kuiskaillen olisi\nkertonut menneiden aikain muistoja ja kiiltomadot tuikahtelivat\nkosteasta nurmikosta kilpaa taivaan tähtien kanssa.\n\n\n\n\nTerholan luolan salaisuus.\n\n\nSamoilijat nukkuivat yön rehevän tammen alla päällystakkeihinsa\nkääriytyneinä, kun pimeällä eivät enää viitsineet lähteä majataloa\netsimään. Aslak ihmetteli Etelä-Suomen lämpimiä öitä, kun he voivat\ntavallisissa pukimissaan nukkua ulkona. Hän kummasteli sitäkin,\netteivät sääsket häirinneet lepoa kuten Lapissa.\n\nAamulla varhain he nousivat pyörilleen ja ajoivat Karjan kautta\nPohjan-Kurun asemalle, jossa katselivat hetkisen lyhyttä, kalliomäen\nläpi porattua rautatietunnelia, suunnaten sieltä kulkunsa pohjoiseen,\nKarjalohjan pitäjää kohti, jossa he tiesivät Terholan luolan olevan\neräällä Lohjajärveen pistävällä niemellä.\n\nVaikka luolaan kätketty aarre kiihdytti heitä, eivät he voineet\nummistaa silmiään hymyilevän ihanille maisemille matkan varrella\neivätkä seisahtumatta sivuuttaa merkillisimpiä paikkoja. Kapea maantie\nseurasi ensin viljavaa jokilaaksoa kulkien sitte lehtometsäisten\nmäkien yli, tai karumpaa kangasmaata halkoen. Kahta puolta kohoilivat\nalkutaipaleella vanhat tammet, lehmukset ja vaahterat; katajatkin\nkasvoivat siellä suuriksi puiksi. Kumpuilevia peltoja ja niittyjä,\nsieviä puutarhojen ympäröimiä taloja, somia kirkasvetisiä järviä näkyi\ntummempien ja korkeampien kalliomäkien välillä. He sivuuttivat kaksi\ntehdastakin: Fiskarsin ja Anskon, kunnes näkivät edessään suuren\nLohjajärven ja sen länsipäässä korkeahkon hiekkaharjun rinteellä\nKarjalohjan kirkonkylän.\n\nAslak ja Jorma ajoivat suoraan pappilaan ja pyysivät sieltä venettä\nlainaksi käydäkseen luolalla.\n\nHeille ei sitä aluksi luvattu, mutta kun he ilmoittivat olevansa\npartiolaisia, Suomen samoilijoita, luvattiin se heille mielellään.\n\nLohjajärvi kimalteli melkein peilikirkkaana ilta-auringon kilossa.\nKumpuiset, metsäiset saaret kohoilivat viehättävinä ja autereisen selän\nyli näkyivät koillisessa Härjänvatsan talot ja niiden takaa korkeampi,\nmetsäinen tienoo, joka jo oli Sammatin kappelin aluetta. Idässä kohosi\nheidän edessään korkeahko Karkalinniemi lehtorantoineen. Sen sivulla\nTorholan talon lähellä tiesivät he luolan olevan.\n\n-- Mutta miten kuljetamme aarteen, jos laatikot rahojen ympäriltä ovat\nhajonneet? kysyi Aslak, joka oli aivan varma aarteen löytymisestä.\n\n-- Veneeseen ladomme ja käymme sitten kauppapuodista ostamassa uudet,\nraudoitetut laatikot. Mutta sehän on sen ajan murhe.\n\nIlta jo alkoi hämärtyä kun Aslak ja Jorma ehtivät perille Terholan\ntalon rantaan, josta oli vain pieni matka luolalle. Sen suu ammotti\nkuin vuorenpeikon avoin kita herättäen varsinkin Aslakissa arkuutta ja\nkammoa, jota ei suinkaan vähentänyt se tieto, että luolassa on aarre ja\nsitä ehkä vartioivat, kuten Lapissakin uskotaan, aarteenhenget.\n\nPoikain arvion mukaan oli luola ainakin kymmenen metriä syvä ja\nkaksikymmentä pitkä, kalkkikiveen kovertunut vuorenonkalo. Sähkölamppu\nkädessä Jorma työntyi luolaan Aslakin seuratessa hänen kintereillään.\nMolempien samoilijain silmäykset tutkivat tarkoin joka sopen, etsien\nsalakomeroa tai soraläjää, joka voisi peittää kaivatun kätkön, mutta\nmitään sellaista ei näkynyt. Jorma otti laukustaan vasaran ja koputteli\nsillä kivistä seinää, saadakseen selville oliko niissä salaonkaloja,\nmutta eheältä tuntui kalkkikallio joka puolella.\n\n-- Tapani Löfving taisi meitä täällä turhaan käyttää, epäili Aslak.\n\n-- Jo minä sitä epäilinkin. Ei näin avonaisessa luolassa ja asutulla\nseudulla aarteet säily. Niitähän jokainen tahtoisi omistaa. Kenties se\nsuuri seikkailija on toista tietä saanut sanan amiraalille joka sitten\non etsinyt rahat sotakassaansa.\n\nSangen noloina palasivat pojat luolasta. Ja ikäänkuin aavistaen\npettyneen mielialan, harakat läheisissä puissa alkoivat nauraa räkättää:\n\n-- Krak, krak, krak, krak-krak, krak, krak, krak...\n\nJa niihin yhtyi varisperhe läheisen kuusen oksilla istuen:\n\n-- Kvaak, kvaak, kraak...\n\n-- Jos olisi pyssy mukana, niin ampuisin noita ilkkujia, intoili Jorma.\n\n-- Elä ole milläsikään, vaikka meistä ei kädenkäänteessä tullut\nrikkaita miehiä. Luulenpa, että on parempi kerätä varallisuuskin vähin\nerin, kuin ottaa se lapiolla ammentaen.\n\n-- Niin, me Suomen samoilijat olemme toisessakin merkityksessä aarteen\netsijöitä, totesi Jorma rauhoittuen, me keräämme henkistä pääomaa,\njota ei koi syö eikä ruoste raiskaa, eivätkä varkaat kaiva ja varasta.\nEi niitäkään saa tukkukaupalla ja läjittäin, vaan vähitellen ne on\nkerättävä.\n\n\n\n\nKuvitetussa kirkossa.\n\n\nJorma oli kuullut paljon puhuttavan Lohjan vanhasta kivikirkosta, joka\nlienee rakennettu 1300-luvulla. Hän oli kuullut kehuttavan sen komeaa\nulkomuotoa, lujaa rakennustapaa ja ennen kaikkea sen satalukuisia\nsisäkuvia. Muiden matkailijain esimerkkiä seuraten hän ei voinut olla\npoikkeamatta sinne ja näyttämättä Aslakille vuosisatain takaista\ntaidetta.\n\nSen tähden istuivat he Karjalohjalla polkupyörien selkään ja\nsuuntasivat matkansa Lohjanjärven pohjoispuolitse Lohjan kirkonkylään,\njoka on mainitun järven itäpäässä.\n\nMaantie kulki kaarrellen milloin havumetsäisiä kankaita, milloin\nlehtimetsän peittämiä mäkimaita, joissa katajatkin kasvoivat suuriksi\npuiksi ja joissa pähkinäpensaat rehevinä lehvistöjään levittelivät.\nJos he Karjalohjalla olivat nähneet kauniita maisemia, niin vielä\nkauniimpia olivat Pyhäniemen tienoot. Heistä näytti, että Luoja on\nliiaksi tuhlannut hyvyyttään ja luonnonkauneutta yksille seuduille.\n\nViimein tulivat he suureen kirkonkylään, kauppalan veroiseen, ja sen\nrannalla näkivät he kohoavan kivisen herranhuoneen, jonka aarteita\nhe niin innokkaasti halusivat katsella. Kirkko ei ollut auki, mutta\nhe saivat vanhan suntion noutamaan sen avaimen ja esittelemään\nnähtävyyksiä. He astuivat kirkon eteiseen eli asehuoneeseen, johon\nennen aseet jätettiin. Sen seinät olivat jo kuvin kaunistettuja, mutta\nkuvat olivat omalaatuisia.\n\n\"Tässä näette hevosenvaihtajat\", sanoi suntio. \"Hevoskaupoissa tehtiin\nennen paljon syntiä, siksipä on tässäkin piru mukana. Vihtahousu\npitelee suitsista, ostaja katsoo hevosen suuhun ja myyjä on hyvin\novelan näköisenä. Nähtävästi aikoo hän pettää tyhmän ostajan, joka ei\nosaa hevosen ikää lukea hampaista eikä etsiä sen muitakaan vikoja. --\nKuva siis varoittaa ihmisiä pettämästä toisiaan, sillä silloin on aina\npahahenki mukana.\"\n\n\"Mitä tuo toinen kuva esittää?\" kysyi Aslak.\n\n\"'Kirnupirua'. Ennen vanhaan kun eukot käsikirnulla kirnusivat voita,\ntapahtui usein, että viili ei kirnussa muuttunutkaan voiksi, vaikka\nemännät olisivat sitä kuinka kauan hyvänsä männällä hyrskytelleet.\nEi auttanut kirnuuksen lämmittäminen kuumalla vedellä eikä sen\njäähdyttäminen. Toisinaan emännät suuttuivat pahanpäiväisesti ja\nsadattelivat mainiten sielunvihollisen nimeä, joka muka oli heidän\nkirnuuksensa pilannut. Kuvassa näette emännän hyvillä mielin kirnuavan\ntoivossa saada voileivät lapsilleen, mutta kuinkas käy; itse\nsavisniekka tulee takaapäin ja kaataa pullostaan nestettä kirnuun.\nSiitä on tietysti seurauksena, ettei voita synny, tulee 'kirnupiru'.\"\n\nKirkkoon astuessaan samoilijat hämmästyivät kovasti, sillä seinät\nja katto olivat aivan täynnä raamatullisia jumalaistarujen mukaan\nsommiteltuja maalauksia, tekotavaltaan lapsellisia, mutta silti\nvaikuttavia.\n\n\"Suomen samoilijat!\" sanoi suntio, \"seisahtukaa hartaina näiden\nkuvien eteen, ne puhuvat teille kuuden vuosisadan takaa. Pyhä nunna,\njoka lienee ollut Naantalin nunnaluostarin asukkaita, on nämä kuvat\nmaalannut. Tarun mukaan oli hän niin pyhä, ettei hänen tarvinnut syödä\nmitään muuta kuin vuohen maitoa. Kirkkoon sulkeutuneena antautui hän\nvain pyhiin ajatuksiin ja esitti ne näissä kuvissa. Vain silloin\ntällöin kävi hän ulkona lypsämässä vuohta, joka oli lieassa kirkon\nseinustan luona.\n\n\"Voitte arvostella, mikä suunnaton työ on hänellä ollut maalatessaan\nnämä sadat kuvat. Ette missään näe näin runsaasti kuvitettua kirkkoa.\"\n\nSamoilijat eivät tienneet, mistä he ensin alkaisivat, mutta suntio\nsiinä heitä avusti.\n\n\"Ehkä alotamme täältä kirkon suojeluspyhimyksestä, pyhästä\nLaurista, jonka kuvan näette täällä pylväässä. Siinä näette myöskin\nrautahalstarin, jolla hänet paistettiin kuoliaaksi, silloin kun hän\nkärsi marttyyrikuoleman. Täällä näette kuvattuna Vapahtajan syntymän,\ntuossa itämaan tietäjät tulevat hänen luokseen, tuo kuva esittää\npakoa Egyptiin, tuossa pyhä Kristoforus kantaa Jeesuslapsen virran\nyli ja kun hän pistää sauvansa maahan, kasvaa siitä silmänräpäyksessä\nviheriöitsevä puu. Noissa kuvissa esitetään kärsimyshistoriaa, ja\ntäällä on viimeinen tuomio, jossa pahat ja hyvät ihmiset palkitaan\nansionsa mukaan. Katselkaa kadotettujen kauhistuneita katseita ja\nruumiin asennoita tuolla pahassa paikassa, ikuisessa kadotuksessa,\nkatselkaa autuaiden iloisia katseita tuolla taivaan saleissa. Ne\nkuvat eivät jätä ketään kylmäksi, sillä ne ovat taiteilijan työtä ja\nesittävät yleviä asioita. Tuon kuvan edessä on moni heikkohermoinen\nnaishenkilö pyörtynyt.\"\n\n\"Eipä taida näiden kuvien joukosta löytyä Pyhää Yrjänää, partiolaisten\npyhimystä, joka on kaikkien partiolaisten esikuva; hänen, joka taisteli\nvoitokkaasti lohikäärmettä vastaan ja pelasti sen kidasta kauniin\nprinsessan.\"\n\n\"Ei ole, mutta muiden pyhimysten kuvia on paljon.\"\n\nKun he astuivat ulos kirkosta, pyrähti katolta naakkaparvi äännellen:\n\"njak, njak, njak, njak...\" Aslakin mieleen muistui silloin Lempäälän\nkirkko, jossa hän ensikerran oli naakkaparven nähnyt.\n\nKirkon luona oli hautausmaa.\n\nSuntio vei samoilijat sinne ja mainitsi hautausmaan porttia nostaessaan:\n\n\"Monelle tuhannelle lohjalaiselle on tämä portti jo viimeisen kerran\nnarahtanut, koska narahtanee minulle, vanhalle miehelle, joka jo kaipaa\nlepoa.\"\n\n\"Niin kerranhan se hautausmaan portti taitaa jokaiselle viimeisen\nkerran narahtaa\", sanoi Jorma. \"Ihmistä on verrattu ruohoon, joka, kun\naika tulee, herkästi katkeaa niittomiehen viikatteen edessä.\"\n\nSamoilijat katselivat erityisiä hautakappeleita, joita varakkaat\naateliset olivat rakkaiden omaisien viimeiseksi leposijaksi\nrakennuttaneet, he ihmettelivät siroja patsaita, rauta-aitauksia\nja hienosti kukin koristettuja hautoja, mutta näkivät myöskin\nvaatimattomia puoleksi lahonneita puuristejä.\n\nAslakin mieleen muistui 'käsivarren' lappalaisten vaatimaton\nkalmisto Markkinassa Konkämä- ja Lätäsenon yhtymäkohdassa. Ei ole\nmuistopatsaita, eikä rautaisia ristejä. Koivuiset puuristitkin ovat\naikoja sitten kaatuneet.\n\n\n\n\nKansallisaarteen kerääjän kotimailla.\n\n\nJorma ja Aslak ajoivat pölisevää maantietä hiekkakangasta pitkin\nvaatimattoman kirkon sivu, jonka vieressä oli hautausmaa.\n\n-- Minkä pitäjän kirkko tässä on? kysyi Aslak.\n\nEdelläajaja ei vastannut, lieneekö kuullutkaan kysymystä; pyörät\nhyrräsivät vain eteenpäin sileällä tiellä, joka vähä kauempana halkoi\nkumpuilevia maisemia. Viehättävästi suhisivat riippukoivujen ritvat\nja lehdet keskipäivän helteisessä tuulessa ja keltaisena heloitti jo\nkypsynyt vilja pelloilla pienten järvien ympärillä vaatimattomien\ntalojen tienoilla. Muutaman mökin luona, käänsi Jorma pyöränsä oikealle\nja seisautti sen toisen torpan eteen.\n\n-- Mikä torppa tämä on? kysyy Jorma vuorostaan.\n\n-- Kukapa se kaikki Suomen torpat tietää, yritti toinen vastata, mutta\nsanat takertuvat suuhun, kun tuparakennus näyttää tutulta. Nyt hän sen\njo muistaa.\n\n-- Tämähän on Paikkarin torppa Sammatin pitäjässä Valkjärven rannalla.\nTunsin sen kuvien mukaan.\n\nJorma oli taaskin aikonut yllättää matkatoverinsa, siksi hän ei\nKarjalohjalla mitään puhunut siitä, että Sammatissa poikettaisiin.\n\nLäheisestä, punaiseksi maalatusta huvilan mallisesta tuvasta juoksee\nemäntä avain kourassa torpan ovea aukaisemaan.\n\n-- Terve tuloa, nuoret herrat, Eliaksen syntymäsijaa katsomaan!\n\nHän puhuu koko ajan Eliaksesta, mainitsematta kertaakaan hänen\nsukunimeään. Sillä hän tahtoo osoittaa, että Elias Lönnrot, joka\ntässä matalassa majassa näki ensikerran päivänvalon, oli kuninkaiden\ntai profeettain vertainen, sillä vain heitä tai hyvin tutunomaisia\nristimänimellä puhutellaan.\n\nSamoilijat astuvat torpan tupaan lakittomin päin kuin kirkkoon, sillä\npaikka heidänkin mielestään oli pyhä! Sen oli pyhittänyt yhden ainoan\nsuurmiehen elämäntyö. Hirsistä salvetut seinät, maalaamaton lattia,\nmatalalla oleva laipio samoin kuin yksinkertainen, vanhanaikainen\nkalusto tuntuivat uhoavan omituista, lämmittävää tunnelmaa, joka sai\nsamoilijat nöyrän hiljaisina huonetta tarkastelemaan.\n\n-- Tässä vaatimattomassa majassa on siis syntynyt Kalevalan ja\nKantelettaren runojen kokooja ja yhdistelijä, tiedemies monilla eri\naloilla, vaatimattomista vaatimattomin ihminen, professori Elias\nLönnrot, puhui Jorma. -- Tuossa vanhassa kätkyessä hän on nukkunut,\nnäillä siltapalkeilla astunut, pöydässä syönyt, penkeillä istunut ja\nnoista kolmesta pienestä ikkunasta ensin maailmaa katsellut, tuon\nsuuren takan ääressä hän on kylminä talvipäivinä lämmitellyt, tuossa\nmaalatussa seinäkaapissa hän varmaan säilytti sitä katkismusta, jonka\nkanssa hän vähän varttuneemmaksi tultuaan kiipesi puuhun saadakseen\nsitä rauhassa lukea.\n\n-- Tästä ikkunasta silloin isä, Fredrik Johan Lönnrot usein huusi:\n\"Elias, tulepa ompelemaan, jotta saadaan vaatekerta ehtooksi\nvalmiiksi.\" Ja Elias totteli, selitti Jorma. -- Mutta Eliaksen\nkutsumuksena oli vaihtaa neula kynään ja räätälin pöytä professorin\noppituoliin. Hän itsekin lienee koulupoikana ollessaan aavistanut\nhenkisten lahjojensa kantavuutta, ja se hänet kannusti ponnistuksiin.\nNämä seinät lienevät toisinaan kuulleet pettymyksenkin huokauksia, kun\nhän tiesi toisten, onnellisempien jo aloittaneen koulunkäyntinsä eikä\nhän päässyt mukaan.\n\n-- Mutta onnellinen oli Elias ollut silloin, kun hän nuorena\nkoulupoikana oli saanut laulamalla kerätyksi sen verran viljaa, että\nvoi taas alkaa koulunsa, sanoi emäntä.\n\nSamoilijat istuivat pöydän ääreen ja kirjoittivat nimensä matkailijain\nkirjaan. Sen jälkeen kun emäntä oli lukinnut torpan oven heidän\njälkeensä, istuivat he kauan tämän muistorikkaan majan nurkkauksella\nkuunnellen ritvakoivujen suhinaa iltatuulessa tai katsellen kukkivia\nkumpuja, heloittavia peltoja ja auringon kilossa välkehtivää\nValkjärveä. He kumpikin muistelivat niitä aikoja, jolloin Elias oli\ntäällä kotonaan loma-aikoja viettämässä.\n\n\n\n\nTurkua tarkastelemassa.\n\n\nAurajoen kaupunki oli juuri valveutumassa lyhyestä kesäyön unestaan.\nAamuaurinko jo hiveli joen tyyntä pintaa, kultaili loppumattomalta\nnäyttävien talorivien kattoja ja lähiseudun kukkulain metsäisiä\nrinteitä, kun elämä tuhansin tavoin alkoi sykkiä vanhan, historiallisen\nkaupungin kivisissä suonissa ja soluissa. Raitiovaunut, autot ja\nkärryjen pyörät alkoivat hyristä kaduilla, moottorit papattaa vesillä\nja tehtaiden korkeat piiput puhkuttaa savua kuulaaseen ilmaan.\n\nSuomen samoilijat seisoivat Auran sillalla Turkua tarkastelemassa\nyleispiirtein. Maisteri Vainio oli heidän mukanaan. Hän sattui juuri\nolemaan Turussa historiallisia tutkimuksia tekemässä ja tahtoi\nhyväntahtoisesti taas auttaa hyviä ystäviään.\n\n-- Katsokaa, samoilijat, sanoi hän kättään ojentaen, kuinka Suomen\nikivanha graniittinen vuoriperä kumpuilee esille kaupunginkin alueilla,\nvaikkakaan ei kohota kovinkaan korkeita mäkiä, ei lähestulkoonkaan\nLapin vuoriin verrattavia. Tuo Korpolaisvuori joen suun eteläpuolella\non vain 38 m, Samppalinnanmäki tuossa 39 m ja Vartiovuori 46 m. Melkein\nviimemainitun korkuinen on Kakolanmäki tuolla joen pohjoispuolella.\nMyöskin kaupungin ympäristöllä on viljalti kalliomäkiä, ja läheisestä\nmerestä ne kohoavat lukemattomina kareina, luotoina ja saarina.\nMuistatte kai maantieteestä lukeneenne Turun ihanasta saaristosta,\nmutta täällä mantereella on kalliomäkien välillä pehmeitä Hetemaita,\nmuinaisen meren kerrostamaa savea ja hiekkaa. Niihin on tämä Aurajoki,\njoka tuossa allamme verkkaan vierittää sameahkoja vesiään merta\nkohti, kaivanut tiensä, vaikkakin kallioperustan uomat antavat sille\nyleissuunnan.\n\nJoen molemmilla rannoilla ja läheisillä kukkuloilla on aikain kuluessa\nkehittynyt tämä Turun kaupunki, jonka yleispiirteitä näette tältä\nsillalta, mutta vielä paremmin näette Tähtitorninvuorelta.\n\n-- En olisi voinut kuvitella Turkua näin pitkäksi kaupungiksi, mainitsi\nAslak.\n\n-- Se on venynyt joen rantoja pitkin lounaasta jokisuulta\nkauas Tuomiokirkon taa koilliseen, se on enemmän sijoittunut\njoen pohjoispuolelle, jossa on useita joen suuntaan kulkevia\npitkittäiskatuja kuten Läntinen rantakatu, Linnankatu ja Eerikinkatu.\nEtelä- tai oikeammin kaakkoispuolella on kaupunki hajanaisempi. Kaksi\nsiltaa: tämä Auransilta ja Kirkkosilta tuolla tuomiokirkon luona\nsitovat kaupungin molempien puoliskojen liikennelinjat toisiinsa.\n\n-- Missä täällä on satama? kysyi Jorma.\n\n-- Sisempi satama on tämä joki. Niinkuin näette on joen molemmat rannat\ntäynnä veneitä, moottoriveneitä ja pieniä laivoja, mutta syvempi\nsatama, johon suuret laivat tulevat, on tuolla joen suulla. Turun\nsatamat eivät ole hyviä. Aurajoki tuo liian paljon lietettä joka vuosi\njoen suuhun, niin että kaupungilla on täysi työ pitäessään satamat\nkyllin syvinä.\n\nSen jälkeen samoilijat oppaansa kera lähtivät tutustumaan kaupungin\nyksityiskohtiin. He katselivat torikauppaa Kauppatorilla, kävivät\nTurun suomalaisessa yliopistossa ja ruotsinkielisessä akatemiassa,\nTaidemuseossa, biologisessa museossa ja muutamissa tehtaissa, mutta\nhistorialliset nähtävyydet he jättivät yhteisestä sopimuksesta\nseuraavaan päivään.\n\nIltapäivällä kävivät he ensin Kupittaan puistossa, jossa maisteri Pyhän\nHenrikin lähteen luona kertoi ruotsalaisten ristiretkistä Suomeen\nsekä legendoja pyhästä Henrik-piispasta. Myöhemmin samoilijat menivät\nihanaan Ruissaloon, joka on Turun edustalla oleva saari. Siellä\nrehevien tammien, lehmusten, jalavain ja saarnien siimeksessä kierteli\nhauskoja teitä. Varsinkin saaren etelälaidalla oli paljon huviloita.\n\nMaisteri vei Aslakin ja Jorman Ruissalon länsiosassa kohoavaan\nnäkötornin huudahtaen ylös päästyään:\n\n-- Maan eestä kuolisitko tään?\n\nSamoilijain täytyi avoimesti tunnustaa, että ne näköalat, jotka sieltä\nheidän ihailtavakseen levisivät, kuuluivat kaikkein kauneimpiin, mitä\nhe olivat matkoillaan nähneet. Turun saaristo, tuhansine kareineen ja\nsaarineen, sinisine selkineen ja seijastavine salmineen hiveli silmää\nja sydäntä.\n\n-- Kuolisimme! vastasivat samoilijat maisterin kysymykseen.\n\n\n\n\nHistorian poluilla.\n\n\nSeuraavana päivänä Suomen samoilijat seisoivat Kirkkosillalla\nkaidepuiden yli katsellen kuinka virran sameat, savenväriset vedet\nverkkaan vierivät Turun kaupungin läpi meren lahtea kohti. He eivät\nnäyttäneet kiinnittävän huomiotaan enää nykyaikaan ja liikehtivään\nympäristöön, vaan pyrkivät jo syventymään menneiden aikojen muistoihin.\n\n-- Täällä Turussa me liikumme historiallisella maaperällä, virkkoi\nmaisteri Vainio. -- Emme missään muussa Suomen kaupungissa voisi\nmuutamassa päivässä kerrata niin havainnollisesti Suomen historiaa\nkuin täällä. Tähänkin näkyy kaksi mahtavaa rakennusta, jotka seitsemän\nvuosisadan takaa tervehtivät nykyaikaa. Toinen on linna, joka kuin\nvanha tonttu istuu tuolla jokisuun ja Linnanaukon lahden välisellä\nniemellä ja tuo toinen ylväs Turun tuomiokirkko, joka kohoaa joen\nitäpuolella Unikankarin kummulla. Kumpaan nyt lähdemme ensin?\n\n-- Tietysti linnaan, siellä on enemmän nähtävää, esitti Aslak.\n\n-- Onhan siinä tuomiokirkossakin katselemista yhdeksi kerraksi, mutta\nolkoon menneeksi. Minäkin suostun Aslakin ehdotukseen.\n\nSamoilijat ja maisteri Vainio ajoivat pitkää Linnankatua pitkin Turun\nlinnan edustalle.\n\n--Samoilijat, huudahti maisteri, -- tehkää kunniaa! Edessänne on\narvoisa vanhus, joka on paljon nähnyt ja paljon kokenut. Eivät\nhistorijoitsijatkaan tiedä aivan tarkalleen kertoa, koska sen vanhin\nosa on rakennettu. Toiset arvelevat, että se rakennettiin ensimmäisen\nristiretken aikana, mutta Messenius -- sama historioitsija, josta\nkerroin Kajaanin linnan yhteydessä -- väittää, että Turun linna\nrakennettiin Birger Maununpojan aikana, silloin kun Turun kaupunkikin\nmuutettiin Rantamäen Koroisista nykyiselle paikalleen. Aikakirjoissa\nmainitaan siitä ensikerran v. 1308.\n\n-- Muistaakseni valtionhoitaja Kaarle Knuutinpoika asui täällä jonkin\naikaa, huomautti Jorma.\n\n-- Se aika 1441 -- 1442 oli linnan loistoaikoja. Sen jälkeen, Kustaa\nVaasan hallituskauden edellä oli Turun linna kauan tanskalaisten\nkäsissä, mutta v. 1523 valloittivat sen Flemingin veljekset\nkuninkaalleen, piiritettyään sitä ensin kaksitoista päivää.\n\n-- Mutta Kustaa Vaasan poikain Erik XIV:n, Juhana III:n ja Kaarle IX:n\nhallituskaudet olivat myös Turun linnan loistokausia, tiesi Jorma.\n\n-- Niin olivat. Siirtykäämme nyt ensin mielikuvituksessamme Juhana\nIII:n aikoihin, kun hän Suomen herttuana asui linnassa. Kuvitelkaamme,\nettä olisimme olleet seisomassa tällä paikalla joulun edellisenä\nperjantaina v. 1562, kun herttua juuri tuo ihanan puolisonsa Katariina\nJagellottaren linnaan.\n\nOn koleahko talvinen päivä. Ihmisiä on sankkoina jonoina tien varrella.\nOdotuksen jännitys kuvastuu kaikkien kasvoilla. Poikia on kiivennyt\nkatoille paremmin nähdäkseen.\n\nJo ilmestyy kulkue kaupungin reunalle: loistavapukuisia ratsastajia ja\nhevosten vetämiä vaunuja pitkänä jonona. \"Eläköön Herttuatar, eläköön\nHerttua\"! kaikuu joka suunnalta.\n\nJa sydämellisesti tervehtien otetaan linnassa vastaan Katariina\nJagellotar, entinen Puolan prinsessa seurueineen. Pohjolan talvi ja\nhetken jännitys ovat hänen poskilleen nostattaneet heikon punan.\n\nJuhana-herttua saattaa ensin korkean puolisonsa herttuattaren\nhuoneeseen lepäämään ja valmistautumaan tupaantulijaisjuhlaa varten.\nSaattoväkikin, joka on enimmäkseen aatelisia, hajaantuu vähitellen\ntullakseen linnaan uudelleen, kun juhlat alkavat. Hajaantuu myöskin\nkatuvierille kerääntynyt kansa.\n\n\"Kuinka kaunis Hänen Armonsa herttuatar onkaan! Aivan kuin satujen\nprinsessa!\" huudahtaa eräs suuri aatelismies toverilleen.\n\n\"Ja rikaskin hän kuuluu olevan\", lisää toinen.\n\nMutta vallasrouvien joukossa supatellaan jo silloin pahaenteisesti:\n\"Mitähän Erik-kuningas pitää siitä, että Suomeen, protestanttiseen\nmaahan tulee katolilainen herttuatar -- näkyy olevan omia pappejakin\nmukana.\"\n\nMutta kauan kestää linnan pihalla ja ympärillä hälinää ja hyörinää,\nennenkun Katariinan lukuisa seuralais- ja palvelijajoukko on saatu\nmajoitetuksi ja monet kymmenet myötäjäiskääröt ja arkut avatuiksi ja\ntavarat järjestetyiksi. Ja kielten sekoitus tuntuu olevan yleinen.\nRuotsia, puolankieltä, suomea ja latinaa kuultiin sekaisin.\n\nHänen Armoansa herttuatarta seurasi näet Suomeen melkoinen liuta\nhovihenkilöitä ja palvelijoita: hovimestari, tavaroiden hoitaja, hopean\nja pöydän hoitaja, viinikellarin hoitaja, neljä kamaripalvelijaa, neljä\nhovipoikaa, neljä lakeijaa, kaksi kappalaista, kaksi ovenvartijaa,\nkaksi vaatteiden laittajaa, hovinaisia, hovinaisten palvelijoita,\nkamaripalvelijoita ja niiden renki, apteekkari, värjäri, kokkeja,\nnuoria kokkeja, leipureita, neitejä, kaksi mies- ja kaksi naiskääpiötä\ny.m.\n\n-- Olipa siinä jos minkänäköistä toimihenkilöä, huomautti Jorma.\n\n-- Senaikaisissa hoveissa tarvittiin monenmoista väkeä.\n\nJa linnassa oli pian sellainen juhlahumu, että mokomaa ei ennen eikä\njälkeen ole siellä nähty.\n\nJuhana-herttua ja hänen hovirunoilijansa Henrik Mollerus, joka\nhäämatkalla oli ollut mukana, olivat Katariinalle innostuneina\nylistelleet isänmaansa kauneutta: sen saaristojen suojaamia\nrannikkomaisemia, joilla metsien vihreys ja vesien hopeavälke\nniin somasti vaihtelevat; sen viljavia peltolakeuksia rintamaiden\ntasangoilla ja jokivarsilla; sen siintäviä sisäjärviä ja reittejä,\njoiden varsilla, savupirttien takaisilla kunnailla keväisin kaskimaat\nniin somasti savusivat sekä sen jylhiä, villin romanttisia erämaita,\njoissa karhut viheltelivät, sudet ulvoivat ja ilvekset marmattivat. He\nkertoivat prinsessalle ihanista kevätilloista, jolloin joka metsiköstä\nkuuluu lintujen laulua, valoisista kesäöistä ja talven hohtavista\nhangista ja ennen kaikkea hiljaisesta ja ystävällisestä kansasta, joka\nkaikkialla tulisi heille kunnioitustaan osittamaan.\n\nJa onnesta säkenöivin silmin oli Katariina kuunnellut näitä kuvauksia\ntulevasta ruhtinaskunnastaan, ja hän oli luonut siitä mielikuvansa\nniiden mukaan ajatellen, että se on toista kuin barbarinen,\nlatteamaisemainen Venäjä, jonka tsaari, Iivana julma oli häntä myöskin\naviokseen kosiskellut.\n\nMutta todellisuus ei täysin vastannut kuvitteluja. Seikkailurikkaan\ntulomatkan kärsimykset olivat niistä vieneet osansa, ja talvinen,\nkolkko luonto oli myöskin sitä pahasti särkenyt. Varmaankin hän täällä\nolonsa ensi aikoina vertaili tätä maata isoäitinsä kotimaahan, Milanon\nseutuihin ja Turunlinnaa Puolan kuninkaan loistavaan palatsiin.\nJuhanalla lienee ollut täysi työ viihdyttäessään ikävöivää puolisoaan.\n\nEikä Juhana säästänyt varoja eikä vaivojaan koettaessaan tehdä kauniin\npuolisonsa elämän Turunlinnassa mahdollisimman viihtyisäksi. Linnaa\nkaunistettiin sekä herttuan omilla varoilla että Katariinan tuomilla\nmyötäjäistavaroilla, loistavia juhlia pidettiin, joissa soittokunnat\nsoittivat, laulajat lauloivat ja kallisarvoiset ruuat ja juomat\nolivat ylhäisten kutsuvieraiden nautittavina, huvimatkoja tehtiin\nRuissalon luonnonihanaan saareen ja ratsastusretkiä aina Ulvilan\nkuninkaankartanoon saakka, jossa herttuapari vietti kevätkaudenkin.\n\nIhmetellen seisattuivat pelloillaan työskentelevät talonpojat\nkatsomaan, kun tietä pitkin ratsasti herttuan loistava seurue kullalla\nja hopealla kirjailtuihin samettitakkeihinsa puettuina.\n\nEi ollut ennen, ei Tuomas-piispan aikoinakaan nähty niin loistavia\nkulkueita.\n\n-- Mutta herttuaparin onnenaika Suomessa oli lyhyt, muisteli Jorma.\n\n-- Niin oli, jatkoi maisteri -- Jo kesällä v. 1563 alkoi valtiollinen\ntaivas lännessä synkistyä, ukkonen jyrisi ja vihan salamat\nleimahtelivat kohta rauhaisen Turun linnankin yläpuolella.\n\n-- Tarkoitat kai niitä sotatoimenpiteitä, joilla Eerik XIV tuhosi\nveljensä Juhanan lyhyen onnenajan Suomessa, sanoi Aslak.\n\n-- Sitä juuri. Eerik-kuningas oli ensin ollut suostuvainen veljensä\nnaimapuuhiin, kun oli toivoa, että veljestä voisi tulla kerran\nPuolan kuningas. Mutta kun hän sai kuulla, että Juhana oli antanut\ntämän Puolan kuninkaalle, Ruotsin viholliselle, niin hän suuttui\nsilmittömästi ja antoi säätyjen tuomita veljensä menettämään\nkruununperimysoikeutensa ja henkensä. Juhana-herttua kutsuttiin\nRuotsiin, mutta hän ei mennyt, koska hän luuli saavansa apua Puolasta,\njos Erik ryhtyisi sotatoimiin häntä vastaan.\n\n-- Sotahan siitä sittenkin tuli -- veljessota, muisteli Aslak.\n\n-- Kauhistuttava veljesten kamppailu, Vaasain suvun häpeäpilkku --\nvaltataistelu, jossa kruunut putoilivat ja vankilan ovet avautuivat\nvuoroon Juhanalle, vuoroon Eerikille, lisäsi Jorma.\n\n-- Sen aikaisen historian lehdet ovat kuin verellä kirjoitettuja,\nmyönteli maisteri. -- Mutta käykäämme taas jatkamaan kertomusta siitä\nkuinka \"laulu ja soitto muuttuivat tykkien jyskeeksi\". Kuvitelkaamme,\nettä sinä kesänä heinäkuussa olisimme seisoneet juuri tässä linnan\nedessä.\n\nMikä touhu ja hyörinä linnan ympärillä? Sadoittain sotamiehiä jousin,\npyssyin, pertuskoin ja miekoin aseistettuina marssii linnaan,\nhevosmiehet vedättävät sinne muonaa, kirvesmiehet tekevät venesiltaa\nAurajokeen linnan kohdalle ja sen vastapäätä Korpolaisvuorella on myös\nvilkasta touhua -- siellä Juhana-herttuan päälliköt tekevät kuumeisella\nkiireellä varustuksia, jotta voitaisiin linnaa paremmin suojella\nvihollisen Eerik-veljen joukoilta.\n\nTurhaan odottaa herttuapari apua Puolasta. \"Eikö jo näy Puolan laivojen\npurjeita merellä?\" kysyy herttua joka aamu lähetiltään. \"Ei vielä,\nTeidän Armonne\", on säännöllinen vastaus.\n\nRuotsalaisten piiritysarmeija lähenee linnaa. Se on jo valloittanut\nKorpolaisvuoren, asettanut sinne tykkejä ja alkanut pommituksen\nlyhyeltä matkalta. Pahasti räsähtelevät panokset linnan seinissä\npuhkoen niitä ja sortaen raunioiksi yhden tornin.\n\nMutta kamarissaan rukoilee Katarina Jumaläidin kuvan edessä, rukoilee,\nettä hän taivuttaisi Puolan kuninkaan lähettämään apua. Mikään ei\nauta. Kanuunan kuula lentää hänenkin huoneeseensa. Varusväki horjuu\nja kehoittaa antautumaan. Viimein Juhana siihen suostuu, astuu\nulos linnastaan puolisoineen jättäen loistavan kotinsa sotamiesten\nryöstettäväksi. -- \"Näin katoo maailman kunnia\", huokailevat kaupungin\nporvarit, kun herttuaparin on astuttava voittajan laivaan ja lähdettävä\nTukholmaa kohti.\n\nMaisteri Vainio piti hetken tauon ja näytti taas syventyvän näihin\nvanhoihin muistoihin.\n\n-- Miten kävi herttuaparille Tukholmassa? kysyi Aslak.\n\n-- Täällä Suomessa kyllä arveltiin, että oikullinen ja julma\nEerik-kuningas mestauttaa veljensä, mutta niin ei käynyt. Sen sijaan\nhänen palveluskuntaansa ja kannattajiaan antoi julma veli mestata ja\nripustaa heidän päänsä ja jäsenensä teilirattaisiin rannalle, jonka\nohi herttuapari vietiin Gripsholman linnaan. Tukholman edustalla\nEerik-kuninkaan \"pahahenki\", hänen neuvonantajansa Yrjö Pietarinpoika\nkehoitti Katarinaa eroamaan miehestään, jolloin hän saisi loistavan\neläkkeen, mutta Katarina näytti hänelle sormusta, johon oli\nkaiverrettu: \"Ei muu kuin kuolema\".\n\nVähän myöhemmin Eerik XIV itse syöstiin valtaistuimelta ja Juhana\nlähetti hänet vankeuteen tähän Turun linnaan.\n\nKaarle-herttua valloitti linnan ensikerran v. 1597 ja toisen kerran\n1599. Te kai näitte Helsingissä Ateneumin kokoelmissa suuren taulun,\nKaarle-herttua häpäisemässä Klaus Flemingin ruumista ja ehkä olette\nnähneet joskus runoilija Josef Julius Wecksellin näytelmän Daniel\nHjort. Ne kuvailevat tapahtumia Turun linnassa näinä aikoina.\n\nKaarle-herttuan jälkeen ei linnaa ole piiritetty. Kustaa II Adolf asui\ntäällä kuusi viikkoa. Isonvihan aikana tämä oli venäläisten hallussa,\nja he käyttivät sitä vankien säilytyspaikkana. Myöhemmin se on ollut\nm.m. kruunun makasiinina, mutta nyt on osa museona ja vanhinta osaa\nparasta aikaa korjataan.\n\n\n\n\nKun kivet ja esineet kertovat.\n\n\n-- Mutta käykäämme jo itse linnaan, esitti maisteri.\n\nHe astuivat jykevän porttiholvin läpi kivisten rakennusten ympäröimälle\npihalle.\n\n-- Tämä on se niin sanottu uusi linna, jonka huoneet ovat nyt\nenimmäkseen museona. Tuolla perällä näette jo vanhasta linnasta osan.\nJos nousemme ylös noita kiviportaita, näemme tuon vanhan linnan\nkirkon takana ahtaamman linnanpihan, jota ympäröivät vanhan linnan\nrappeutuneet rakennukset. Niitä par'aikaa korjataan.\n\nSuomen samoilijain kolmihenkinen seurue -- lunastettuaan ensin\npääsylipun -- alkoi kiertokulkunsa museossa huoneesta toiseen.\nPaljon siellä oli nähtävää eri aikakausilta. Seinät olivat täynnä\nhistoriallisten henkilöiden kuvia, joista useat olivat pojille\nennestään tuttuja.\n\nAslak ihmetteli sitä ylellisyyttä, kun monta sataa vuotta eläneet\nihmiset ovat jo käyttäneet niin monen mallisia ja niin kauniisti\nkoristettuja huonekaluja, joista toiset kullalta ja hopealta\nvälkähtelivät; hän ihmetteli sillä kun lappalaiset vieläkin tulevat\ntoimeen ilman tuoleja, pöytiä ja sänkyjä. \"Ohhoh sitä maailman\nprameutta\", huokasi hän kerrankin ääneensä, kun hän katseli erään\ntoista sataa vuotta sitten eläneen turkulaisen rouvan silkillä\npäällystettyä kalustoa.\n\n-- Se on taidetta, sanoi maisteri. Sinä Aslak ymmärrät kyllä hyvin\nluonnon kauneutta, mutta et vielä täysin ihmiskäden ja järjen\nluomaa taidetta. Sitä on runsaasti näissä museoesineissä: tauluissa\nmaalaustaidetta, huonekaluissa ja rakennuksissa käsityö- ja\nrakennustaidetta.\n\nJa kun museon eri huoneet olivat kalustetut eri aikakausien\nhuonekaluilla esitteli maisteri samoilijoille renessanssi, barokki,\nrokoko ja empire tyylisiä huonekalustoja selitellen niiden\neroavaisuuksia.\n\nMuutamassa suuressa huoneessa oli \"Suomen sotaväen historiallinen\nmuseo\". Siinä oli aseita jos minkä näköisiä: jousipyssyjä ja nuolia,\nnuijia, keihäitä ja miekkoja eri aikakausilla sekä pistooleja ja\npyssyjä kömpelöistä alkuperäisistä muodoista alkaen. Oli siellä\njoukossa kuuluisien historiallisten henkilöidenkin käyttämiä aseita ja\npukuja.\n\nEri osastossa oli siellä Suomen Talousseuran sekä Turun ammattikuntain\nesineet sekä kirkolliset esineet vanhassa linnakirkossa.\n\nVaikka Suomen samoilijat olivat Helsingin Kansallismuseossa tutustuneet\nesineiden kertomaan historiaan, kului heiltä rattoisasti päivä myöskin\nTurun linnan museossa.\n\n-- Katsokaa, Suomen samoilijat, kuinka monihaarainen ja rikas on\nSuomenkin historia. Siinä riittää yhä uutta ja uutta tutkimista.\n\nLinnan museossa aikansa kierrettyään he vihdoin tulivat erään huoneen\novelle, jonka yläpuolella oli järjestysnumero 43. Maisteri aukaisi\noven hyvin salaperäisen näköisenä kuten tavallisesti silloin, kun\nhänellä oli jotain erikoisempaa näytettävää. Mutta kovin samoilijat\nhämmästyivät, kun huone ensinäkemältä näytti melkein tyhjältä. Se\noli matalahko ja kuusikulmainen, sen ainoa ikkuna oli vahvalla\nrautaristikolla varustettu. Keskellä lattiaa oli vanha, nelikulmainen\npöytä ja sen edessä pari tuolia. Siinä kaikki huoneen kalusto.\n\n-- Nythän me tulimme vankilaan, huomautti Jorma. -- Aivan niin, mutta\nei tässä tavallisia miehiä ole vankina pidetty. Tämä on kuninkaallinen\nvankihuone ja täällä seinätauluissa näette tämän huoneen muinaisen\nasukkaan kuvan.\n\n-- Siinähän on kuvattuna Erik-kuningas eli Erik XIV. Kukapa ei\ntuntisi häntä, josta niin monissa lauluissakin lauletaan, sanoi\nAslak. Ja tuossahan on hänen puolisonsa Kaarina Maununtyttären kuva\nvankeudessa senjälkeen kun Juhana III hänet valtaistuimeltaan syöksi.\nVoimme kuvitella miltä tuntui nuoresta kuninkaasta vaihtaa laaja\nvaltakunta tällaiseen vankityrmään, selitti maisteri mittaillen\nsamalla askeleillaan huoneen läpimittaa. -- Vain seitsemän askelta on\ntämän huoneen läpimitta. Tästä ikkunasta on hän haaveellisin silmin\nlukemattomia kertoja katsellut tuonne joen yli Korpolaisvuorelle,\njonka rinteellä majassa asui yhteen aikaan hänen puolisonsa Kaarina.\nTällä leveällä ikkunalaudalla hän on piirustellut. Erik näet oli hyvä\npiirustaja -- tämän pöydän ääressä iltojaan viettänyt. Välistä näyttää\nmielipuolisuuden oireetkin hänessä ilmenneen.\n\n-- Niin, historia tuomitsee hänet veritekojensa tähden ja pitää häntä\nmyös huikentelevaisena, mutta järjessäkin taisi olla vikaa, mainitsi\nAslak.\n\n-- Synkkä oli se veljesvihan ja vallanperimysriitojen aika, kuten jo\nteille kerroin.\n\nPainostavin mielin palasivat samoilijat huoneesta n:o 43. Historian\nhengetär oli heille maalaillut synkimpiä kuviaan, joihin liittyi syvä\ntunnepitoisuus.\n\nTakaisin alakertaan päästyään esitti maisteri:\n\n-- Ja nyt lopuksi pistäydymme ryyppäämään kupin kuumaa kahvia tänne\nalakertaan sen saman käytävän sivukomeroon, josta tulimme sisälle. --\nTuskinpa olette ennen juoneet kahvia niin vaiherikkaassa huoneessa.\n\nVaikka Suomen samoilijat olivat nähneet museossa niin paljon erilaisia\nesineitä, kuvia ja huoneita menneiltä ajoilta, että henkiset voimat\npyrkivät jo väsymään ja kaikki oli vaarassa sulaa yhdeksi sekamelskaksi\nheidän aivoissaan, herätti maisterin tiedonanto vielä heissä\nuteliaisuutta.\n\nTäällä istui onneton Erik-kuningas monta vuotta. Ehkäpä oli vielä\nnäkemättä joku salattu linnan komero, jossa joku ihana satujen\nprinsessa oli ollut vangittuna, tai Turun linnan tonttu-ukon asunto,\njonka nykypolvi on ummehtuneista maanalaisista holveista kaivanut\nihmisten ilmoille. Molemmat samoilijat muistivat Topeliuksen sadun\nvanhasta pitkäpartaisesta tontusta, joka Turun linnassa kähnäili ja\nkorjaili rikkoutuneita kohtia ja valvoi, että kaikki oli järjestyksessä.\n\nMutta molempien suureksi hämmästykseksi maisteri vei heidät pariin\nalakerran komeroon, jotka tosin olivat matalat, vahvaseinäiset ja\npieni-ikkunaiset, mutta seinät olivat valkeiksi kalkitut ja niissä\nmuutamat museossa käyneet matkustajat istuvat pienten tarjoilupöytien\nympärillä virvokkeita nauttien.\n\n-- Kas tässä olivat Juhana-herttuan olutpanimot. Täältä kannettiin\nsitä vaahtoavaa juomaa hovin tarpeeksi linnaan ja taidettiinpa viedä\nRuotsiin saakka. Myöhemmin ovat nämäkin komerot olleet jos jonakin --\nkerran pajanakin.\n\nKahvit juotuaan Suomen samoilijain kolmihenkinen seurue sanoi vanhalle\nlinnalle hyvästit, ikäänkuin se olisi ollut jokin persoonallinen\nolento. Pintapuolisesta syrjästä katsojasta olisi se ehkä näyttänyt\noudolta, mutta me jo ennestään tiedämme, että Suomen samoilijat\nkoettivat vanhojen rakennusten, vanhojen esineiden ja teosten\nvälityksellä seurustella niiden tekijäin, menneiden sukupolvien kanssa.\nKuinka suunnattoman paljon esi-isät olivatkaan käyttäneet sekä järkensä\nettä kättensä työtä valmistaessaan satakomeroisen linnan raa'asta\nkivestä, kalkista, hiekasta ja puusta sekä lisäksi sen sisällä olevat\nkymmenet tuhannet esineet, siitä samoilijoilla oli vain kunnioitettava\naavistus. Tuntuipa kuin ajatar näkymättömänä haltijattarena olisi heitä\nseurannut ja heidän korviinsa kuiskaillut: \"Pysähtykää nuorukaiset\nja katsokaa! Näitä ovat tehneet ne, joiden pääkallot ja sormetkin\novat jo lahonneet Suomen kalmistoissa, useimmat täällä Turussa. Mutta\nrakennukset ja nämä esineet uhoavat vielä heidän henkeään, heidän\nhenkisiä ja aineellisia harrastuksiaan ja käytännöllisiä kykyjään.\nKunnioittakaa menneitä sukupolvia heidän teostensa ääressä, joiden\navulla te aste asteelta voitte seurata kehityksen valtavaa kulkua. Kun\nsitä syvemmin tunnette, ette voi nykyajastanne liiaksi ylpeillä.\"\n\nJuuri esi-isiä kunnioittaakseen kohottivat Suomen samoilijat lakkiaan\njättäessään Turun vanhan linnan.\n\n\n\n\nSuomen samoilijat Turun tuomiokirkossa.\n\n\nLinnasta ajoivat pojat suoraan kaupungin toiseen laitaan Turun\ntuomiokirkon eteen. Siihen oli kerääntynyt joukko muitakin\nmatkailijoita, joilla oli sama päämäärä kuin samoilijoilla, he\ntahtoivat tarkastella vanhaa, kuuluisaa pyhättöä ja siirtyä sen sisällä\nmielikuvituksessaan monien vuosisatain taakse.\n\n-- Samoilijat, aloitti maisteri, kun he olivat laskeutuneet alas\nraitiotievaunusta, -- te olette kuvissa nähneet tämän mieltä ylentävän\npyhätön valtavat piirteet. Aina 92 metrin korkeuteen kohoaa sen tornin\nhuippu Aurajoen pinnasta lukien. Se on rakennettu, kuten näette, osaksi\nsuurista kivilohkareista, osaksi tiileistä romaanisen pyöreäkaarisen ja\ngoottilaisen suippokaarisen tyylin välillä olevaan rakennustapaan.\n\n-- Milloin se on rakennettu? kysyi Aslak.\n\n-- Varmuudella ei tiedetä, koska sitä alettiin rakentaa, mutta piispa\nMaunu I aikana v. 1300 se juhlallisesti vihittiin ja omistettiin Suomen\nsuojeluspyhälle piispa Henrikille. Hänen kuolinpäiväänsä, tammikuun 17\nsekä kesäkuun 18 päivää, jolloin hänen luunsa siirrettiin Nousiaisten\nkirkosta tänne, vietettiin sen jälkeen suurina juhlapäivinä. Kansaa\nkerääntyi niinä päivinä paljon tänne Turkuun ja samalla pidettiin\ntäällä markkinat. Loistokautensa oli tällä tuomiokirkolla piispa\nMaunu Tavastin aikoina. Myöhemmin se on ollut monenlaisten vaiheiden\nalaisena. Tulipalokin on sen puuosia monta kertaa hävittänyt. Nykyisin\non Suomen valtio sitä suurin uhrauksin korjauttanut.\n\nSamoilijat astuivat muiden matkailijain mukana suuresta pääovesta\nkirkkoon.\n\nHartaina matkailijamme katselivat ensin yleispiirtein kirkon\nvaltavia mittasuhteita, juhlallisesti kaartuvia holveja, vahvoja\nkannatuspylväitä, vaikuttavaa alttaritaulua ja monia sivukappeleita.\n\n-- Täällä Turun tuomiokirkossa voitte myöskin havainnollisesti kerrata\nSuomen historiaa, sillä tänne on haudattu paljon historiallisia\nhenkilöitä noiden sivukappelien lattian alle.\n\nJa maisteri johdatti samoilijoita kappelista toiseen kertoillen\nniiden alla lepäävistä muistokirjoituksin ja veistokuvin esitetyistä\nhistoriallisista henkilöistä.\n\n-- Tämä on Tott-suvun hautakammio, täällä lepäävät m.m. uljaan\nsotapäällikön Aake Tottin luut.\n\n-- Kolmikymmenvuotisen sodan sankari Torsten Stålhandsken maalliset\njäännökset lepäävät lyijyarkussa tässä hänen sukunimensä mukaan\nmainitussa kammiossa.\n\n-- Horn, ja Kurki-sukujen eli Kankaisten sukukammiona on tämä\nholvi, jossa ovat nämä kauniit lasimaalaukset ja joka muutenkin on\nhautakammioista komein. Tuossa keskellä kammiota näette Kaarina\nMaununtyttären sarkofaagin.\n\n-- Hänenkö, joka asui Kangasalla ja jonka talon nuijamiehet jättivät\nryöstämättä, kysyi Aslak näyttääkseen historian taitoaan hänkin.\n\n-- Niin juuri, vastasi maisteri Vainio ja jatkoi hauta kammioiden\nesittelyä.\n\n-- Moni Suomen etevimmistä piispoistakin on saanut täällä viimeisen\nleposijansa. Tavastien kappelissa lepää kuuluisa kirkkoruhtinas Maunu\nOlavinpoika Tavast, joka kuoli 1452 ja täällä Gezelius-suvun kammiossa\non haudattuna piispa Gezelius vanhempi ja hänen poikansa Gezelius\nnuorempi, joka kuoli ison vihan aikana.\n\nOstettuaan tuomiokirkosta otettuja postikorttikuvia, palasivat\nmatkailijat ulos kirkosta. Aslak ja Jorma tunsivat, että he siellä\nolivat paljon henkisesti rikastuneet.\n\nMutta tuomiokirkon edessä olevassa puistossa Aslak huomasi suuren\nkuvapatsaan.\n\n-- Siinähän on itse Pietari Brahe. Häneenhän tutustuimme jo Raahessa.\n\n-- Niin on. Historiallisia polkuja kulkiessamme emme saa\nhäntä sivuuttaa. Luepa mitä sanotaan patsaaseen liitetyssä\nmuistikirjoituksessa.\n\n-- 'Jagh war med landett, och landett war med mig wääl tillfreds;'\ntavaili Aslak.\n\n-- Se merkitsee suomeksi: \"Minä olin maahan ja maa minuun hyvin\ntyytyväinen.\" -- Harva hallitseva henkilö voi näin sanoa. Mutta\n\"kreivin aika\" olikin sekä Turulle että koko maalle onnellinen. Kauppa\nja muut elinkeinot kukoistivat, uusia kaupunkeja perustettiin ja\nTurkuun perustettiin Suomen ensimmäinen yliopisto, joka vasta Turun\npalon jälkeen 1827 siirrettiin Helsinkiin.\n\nHenrik Gabriel Porthanin, suomen historian isän kuvapatsaan luona\nkiittelivät Suomen samoilijat opastaan maist. Vainiota. Ja niin heidän\ntiensä erosivat. Samoilijat aikoivat matkustaa Jyväskylään, maisteri\ntoimipaikkaansa Viipuriin.\n\n\n\n\nPienviljelijän puutarhassa.\n\n\nTurun ympäristöllä kulkiessaan Aslak ja Jorma olivat nähneet\npuutarhoissa laudoista tehtyjä pieniä majoja riveihin järjestettyinä.\nJorma kyllä ennestään tiesi, mitä ne ovat, mutta ei niistä tullut\nAslakille mitään puhuneeksi.\n\nMutta niiden sisältö ja merkitys selveni eräänä päivänä Aslakille\nikävällä tavalla.\n\nMaarian pitäjässä kulkiessaan sattuivat he tulemaan erään\npalstatilallisen pienen talon luo ja alkoivat ihailla talon\nmonipuolista puutarhaa, jossa Aslakin mielestä kasvoi \"kaikenlaisia\nhedelmiä ja maan antimia\". Pian tuli puheille talon isäntäkin, ja\nkuultuaan, että vieraat ovat Suomen samoilijoita hän pyysi heitä\ntulemaan puutarhaansa ja nauttimaan sen tuotteita, mitkä vain vieraille\nmaistuvat.\n\n-- Kiitoksia paljon ystävällisyydestä. Mielellämme seuraamme kutsuanne\nnähdäksemme, mitä kaikkea puutarhassanne kasvaa. Varsin opettavaista\nse on tälle minun toverilleni, Lapin pojalle. Hän saa nyt nähdä,\nkuinka \"lantalainen\" pieneltä alalta ottaa paljon tavaraa. Teillä\nnäyttääkin olevan kerrassaan suurenmoinen sato tulossa. Omenapuiden\noksathan miltei katkeilevat hedelmien painosta ja paljon näkyy olevan\nniitä päärynä-, luumu- ja kirsikkapuissakin. Entäpä mustat ja punaiset\nviinimarjat, sekä karviaispensaat, nehän ovat kuin marjalajia.\n\n-- Niistä on jo paljon poimittu ja myyty kaupunkiin, huomautti isäntä.\n\nAslak ihmetteli myös erillään olevaa, rehevää keittiökasvitarhaa, jossa\nmansikat, punajuuret, porkkanat, kaalit, lantut ja nauriit kasvoivat\nkukin laji siisteissä osastoissaan. Lavoissa kasvoi lisäksi kurkkuja ja\ntomaatteja.\n\n-- Näkyy olevan suuri ero Lapin ja Varsinais-Suomen välillä, huomautti\nAslak. Meillä on siellä pohjoisessa vain kallioita, hiekkakankaita ja\nkaruja soita, mutta täällä reheviä savimultapeltoja ja kukoistavia\npuutarhoja.\n\n-- Mutta ei tämäkään maa itsestään mitään tuota. Kaikki on ahkeran työn\ntuloksia. Maa täytyy hyvin muokata ja lannoittaa, taimet kehittää,\nistuttaa paikoilleen ja vaalia kunnes ne omin voimin tulevat toimeen.\nAamuvarhaisesta myöhään iltaan saa pientilan omistaja olla työssä,\njos mieli saada elatuksensa vähältä alalta. Tuotanto täytyy olla\nmahdollisimman monipuolista sekä maanviljelyksessä että karjanhoidossa.\n\nAslak näki siinäkin puutarhassa pienen pieniä lautamajoja, aivan kuin\nkaappeja rivissä. Hän päätti silloin itsekseen ottaa selon, mitä niissä\noli sisällä, ja nähdessään pieniä, ampiaisen näköisiä siivekkäitä\nlentävän ahtaasta raosta sisälle ja ulos, kopautti hän muuatta majaa\njalallaan.\n\nKolahduksesta majan asukkaat suuttuivat -- lautasuojuksessa oli näet\nmehiläisyhteiskunta -- ne hyökkäsivät ulos raon täydeltä ja alkoivat\nvimmatusti puolustaa kotiaan.\n\n-- Fiuu; fiuu, vinkui mehiläisiä yhtenään Aslakin korvissa.\n\nJa mehiläisten sakea parvi kehitti hänen päänsä ympärillä sellaisen\nristitulen, että Aslak huutaen lähti pakoon, sillä kiusanhenget olivat\nottaneet hänen naamansa maalitaulukseen; ne yhtenään pistelivät sitä\nmyrkkypistimin joka puolelta.\n\nAslak hyppi, juoksi ja huusi niiden edessä.\n\n-- Auttakaa! Ne sokaisevat silmäni.\n\n-- Vedä takki korvillesi, neuvoi isäntä.\n\nAslak totteli. Ja vielä senkin jälkeen hän kuuli kiukkuisten\nsiivekkäiden vihaisen sotahurraan, ja kummiseen sadetakkiin niitä iski\nyhtenään kuin rakeita olisi satanut.\n\n-- Mehiläiset ovat kiukkuista väkeä, varsinkin vieraille, selitti\nisäntä. -- Minunkin täytyy vetää harso pääni ympärille ja ottaa kintaat\nkäteeni, kun menen pesistä hunajaa tyhjentämään.\n\n-- Minä ainakin heittäisin tuollaisen väen tuliseen kattilaan, äkäili\nAslak, jonka kasvot ja silmät tuossa tuokiossa turposivat aika lailla.\n\n-- Mesi on makeata! Mehiläiset keräävät näet hunajata pesiinsä noin\nkymmenen kiloa kesässä pesää konti. Se on haluttua ravintoainetta,\njosta minäkin saan syksyllä myydessäni sievän tulon, selitti\npuutarhuri. -- Hyvin usealla pienviljelijällä täällä Turun seuduilla on\nmehiläistenhoitoa.\n\n-- Miten mehiläiset keräävät hunajata? kysyi Aslak.\n\nSilloin Jorma oli taas kimmastua. Se oli hänen mielestään odottamaton\nja tietämättömyyttä osoittava kysymys, jollaista kansakoulun käynyt\nsamoilija ei enää olisi saanut tehdä, mutta kun isäntä näytti pitävän\nluonnollisena, ettei Lapin poika mehiläisten elämää ja hoitoa voinut\ntuntea, niin ei hänkään alkanut toveriaan moittia, vaan alkoi kuunnella\nesitystä.\n\n-- Mehiläiset ovat oikeastaan pieniä varkaita, ne lentävät täältä usein\nmonen kilometrin päähän hunajaa hakemaan vähääkään välittämättä kenen\npelloille ne kulloinkin laskeutuvat. Eikä pellon omistajakaan tiedä,\nettä hänen vainioltaan kannetaan mettä toisiin taloihin. Missä vaan on\nkukkiva apilapelto, kukkiva kanervikko tai muunlainen kukkiva seutu,\nsinne mehiläiset laskeutuvat kukkasista mettä imemään ja siitepölyä\nkeräämään; ja kun ne ovat taakkansa saaneet, palaavat ne tänne\npesilleen lastiaan purkamaan. -- Tulkaahan, Suomen samoilijat, tänne\npesälle katsomaan.\n\nVastahakoisesti Aslak lähestyi hänen mielestään vaarallista pesää.\n\n-- Tässä näette työmehiläisiä palaavan retkeltään. Niillä on niin\nraskas kantamus, että useat eivät jaksa nousta pesän kynnyslaudalle,\nvaan istahtavat hetkeksi pesän eteen maahan levähtämään. Katsokaa\ntuotakin raatajaa, kun on ottanut niin suuren taakan kantaakseen, ettei\njaksa pesään lentää.\n\n-- Isännällä on varmasti enemmän karjaa kuin isälläsi on poroja,\nkiusaili Jorma.\n\n-- Kuinka paljon?\n\n-- Kukapa sen tarkalleen tiennee, vastasi isäntä. -- Jokaisessa\npesässä on yksi kuningatar, parisensataa kuhnuria, ja kymmeniätuhansia\ntyömehiläisiä, toisinaan seitsemänkymmentätuhatta. Kun minulla on\nkaikkiaan kaksikymmentä mehiläispesää, pitäisi minulla olla ainakin\nmiljoona eläintä. En niitä koskaan ole laskenut, enkä tietysti tunne\nyksilöitä, mutta onneksi mehiläisillekin on koti rakas; sinne ne\npyrkivät, missä ovat syntyneet ja kasvaneet, ja hyvin ne näkyvät\nosaavankin.\n\n-- On se omituista karjanhoitoa, kun ei kukaan tunne omiaan, ihmetteli\nAslak.\n\nKun isäntä huomasi, että kummankin samoilijan tiedot mehiläishoidosta\nolivat niukanpuoleiset, piti hän siitä heille pitkän esitelmän. Hän\nkuvaili ensin pesän kolmenlaisia asukkaita: kuningatarta, jonka ainoana\ntyönä on munia kennoihin, siis yhteiskunnan lisääminen; kuhnureita\neli urosmehiläisiä, joita on pesässä parisensataa, mutta jotka\nsyksyllä tapetaan, etteivät talvella turhantähden söisi yhteiskunnan\ntalvieväitä; työmehiläisiä, jotka yhteiskunnassa suorittavat kaiken\ntyön ja jotka ovat kehittymättömiä naaraita.\n\nHän näytti Aslakille ja Jormalle myös uusia, sinä kesänä perustettuja\nyhteiskuntia.\n\n-- Kun minä eräänä kesäkuun aamuna kävelin täällä puutarhassa, kiikkui\nja kihisi tuossa koivunoksassa elävä pallo, uusi mehiläisyhteiskunta.\nSe oli merkkinä siitä, että johonkin pesään oli syntynyt uusi\nkuningatar ja silloin oli vanha katsonut parhaaksi kannattajajoukkonsa\nkanssa lähteä etsimään uutta pesää. Minä otin parven varovasti haaviin\nja toin sen tähän uuteen laatikkoon. Pian alkoivat työmehiläiset\nvahalla paikkailla sen rakoja ilmanpitäviksi ja rakentaa kennokakkuja\nuutta yhteiskuntaa varten. Nyt siinä on jo paljon asukkaita ja hunajaa\nolen siitä jo aikalailla lingonnut.\n\nSyksyllä ei saa ottaa kaikkea hunajaa pesästä; pitää jättää\nmehiläisyhteiskunnalle myös talvievästä, sillä mehiläiset eivät lepää\ntalvea horrostilassa, vaikka ovatkin lämmön säilyttämisen tähden yhteen\nsulloutuneina.\n\nIsännän esitelmä jäi vähän kesken, sillä häntä kutsuttiin lähettämään\nkananmunia kaupunkiin. Sitävarten oli saapunut munanmyyntiosuuskunnan\nauto pihalle. Suomen samoilijat, joita oli alkanut kiinnostaa\nmaaseutupieneläjän monipuoliset elinkeinot seurasivat häntä kanalan\npuolelle.\n\n-- Meidän pikkuviljelijäin täytyy koettaa siipikarjanhoidollakin\nsaada lisää elinkeinojen apua. Tässä on meidän kanalamme, sanoi\nisäntä johtaessaan vieraansa sievään, maalattuun rakennukseen, jonka\nvilkasliikkeiset asukkaat, noin parisataa kanaa, pitivät melkoista\nkaakatusta ja kotkotusta. Jorma tunsi ennestään luetella muutamia\nenimmän hoidettuja kanarotuja. Hän huomasi, että talossa oli enimmän\nvalkeita sekä peltopyyn värisiä keltajalkaisia leghornkanoja, harmaita,\nkirjavia Plymouthrock-kanoja, lisäksi muutamia vaihtelevanvärisiä\nmaatiaiskanoja.\n\nOli kanojen uloslaskuaika. Ne olivat jo sinä aamuna munintansa\npäättäneet ja saivat mennä kanatarhastakin hakemaan lisää ruokaa. Kun\novi aukaistiin karkasi siivekäs karja ulos sellaisella rytinällä, että\nheikoimmat olivat jalkoihin sortua. Mutta vaikka emäntä oli jo sinä\naamuna ottanut pesistä toistasataa munaa, makasi vielä useissa pesissä\nkanoja telkien takana odottaen ulospääsyä.\n\n-- Nämä ovat tarkastuspesiä, selitti puutarhuri. Kun niihin kana menee\nmunimaan, laskeutuu salpa eteen ja kana ei pääse pesästä ennenkuin\nihminen sen päästää. Se on kirjanpidon vuoksi aivan välttämätöntä.\n\n-- Pidetäänkö kanoistakin kirjaa? kysyi Aslak.\n\n-- Se on aivan välttämätöntä. Muutenhan emme voisi tietää, mitkä ovat\nparhaat munijat, emmekä voisi jalostaa rotuja.\n\nJa isäntä avasi pesän toisensa jälkeen, otti kanan sisältä, katsoi\nsen jalassa olevasta renkaasta sen järjestysnumeron ja laski linnun\nvapauteensa. Sen jälkeen etsi hän samalla numerolla merkityn\ntaulukon ja veti sen päivän sarekkeeseen viivan, joka osoitti, että\nkysymyksessäoleva kana on muninut sinä päivänä munan. Parhaat olivat\nmunineet yli 300 munaa vuodessa, mutta keskimäärin oli tuotanto 180\nmunaa. Hänellä oli myös tarkka kirjanpito siitä, mitä kanat kuluttavat\nruuassa ja hoidossa ja mitä ne rahassa tuottavat.\n\nEri huoneessa oli suuri, omituisennäköinen \"pöytä\".\n\n-- Tässä on meidän hautomakoneemme. Siihen mahtuu kerralla kaksisataa\nmunaa.\n\nAslak ei sellaisesta ollut kuullut puhuttavankaan ja seisoi\nkysymysmerkkinä \"pöydän\" luona.\n\n-- Niin, tämän pöydän laatikon panemme ensikerran jo maaliskuussa munia\ntäyteen, nostamme sen sisällä lämmön tällä lampulla 41 asteeseen C ja\nvaromme, ettei se 21 päivään siitä laske eikä nouse. Jos myöskin ilman\nkosteus on ollut suotuisa, tulevat poikaset munista ulos kolmen viikon\nkuluttua ja joutuvat tähän eri laatikkoon, josta ne viedään lämpimään\nkeinoemon alle. Haudottamisaikana täytyy meidän yöt päivät vahtia\nkonetta vuoron perään.\n\n-- Kaikkihan täällä etelässä käy koneella, huudahti Aslak, josta\noli hyvin ihmeellistä, että kanojen munia koneellisesti haudottiin\npoikasiksi.\n\n-- Muuten emme saisi kylliksi nuoria kanoja, huomautti isäntä.\n\n-- Onpa kananhoitokin sentään monipuolista ammattia.\n\n-- Sen menestys on monista kymmenistä eri seikoista riippuva. Mutta\nhuolellinen hoitaja saa siitä kyllä palkkansa.\n\nKun isäntä oli vielä näyttänyt pienen navettansa hyvin hoidettuine\nkarjoineen, sikalansa ja kaniinitarhansa, lähtivät Suomen samoilijat\nhänen luotaan kiitellen onneaan, että olivat poikenneet kehittyneen\npienviljelijän asuntoon. Sen jälkeen ei maanviljelijän ammatti heidän\nmielestään ollut yksinkertaista, vaan kaikista elinkeinoista sekä\nmonipuolisinta ja laajoja tietoja ja kokemuksia kysyvää.\n\n\n\n\nKun koneilla kynnettiin, kylvettiin ja koottiin riiheen.\n\n\n-- Kun me aloitimme nämä retkeilymme, sanoit sinä Aslak kerran, että\nluonnontieteitä harjoitetaan vain huvin vuoksi ja että niistä ei\nmuka ole käytännöllistä hyötyä, mutta nyt kuulit, kuinka tuo isäntä\noli luonnontieteissä melkoisen pitkälle kehittynyt mies ja kuinka\nhän tietojaan käytti oman elinkeinonsa kehittämiseksi. Hänellä oli\nmehiläisyhteiskunnistaan niin hyvät tiedot, että en uskaltanut mainita,\nettä me olemme etupäässä luonnontutkimuksen harrastajia. Yhtä hyvät\ntiedot hänellä tuntui olevan perinnöllisyyden laeista, geologiasta,\nmaakemiasta ja fysiikasta. Hän varmaan oli huomannut, että tieto on\nrahaa hänenkin ammatissaan. Tuolla edessämme on kartano, jonka mailla\nnäkyvät nykyaikaiset suurkoneet työskentelevän.\n\n-- Tosiaankin, siellähän näkyy suuri, rautainen jättiläiskone kyntävän\npensaikkoa kasvavaa hakamaata nurin.\n\nSamoilijat seisahtuivat sen työtä lähemmin katselemaan.\n\nLamppuöljyn voimalla käyvä tankki veti siinä perässään suunnattoman\nsuurta auraa, joka nosti maasta kyynärän levyisen ja puolen kyynärän\nvahvuisen viilun ja auran kieroksi väännetty jättiläissiipi käänsi\nsen kumoon. Aisan vahvuiset koivut lakoontuivat sen alle hirmuisen\nvoiman painamana, jonka koneessa palava lamppuöljy kehitti ja melkoinen\npajukko pirstoutui pieniksi kappaleiksi aurassa pyörivän terän ja\nviiltoveitsen katkomana. Kun tuli kanto eteen, löivät terät senkin\nsäpäleiksi, ja aura mullisti sen kumoon vähääkään seisattelematta.\n\n-- Sehän taitaa tehdä peltoa vaikka tukkimetsästä, mainitsi Aslak\nkoneenkäyttäjälle.\n\n-- Ei sentään, mutta tällaisesta viidakosta se kyllä selviää.\n\n-- Paljonko tuollainen rautarumilas kääntää uutta maata nurin?\n\n-- Kaksi hehtaaria päivässä.\n\n-- Tehdäänkö tässä talossa kaikki konevoimalla? kysyi Aslak.\n\n-- Koneilla me kynnämme, kylvämme ja kokoamme riiheen, vieläpä\npuimmekin, vastasi mies.\n\nVanhaa peltoa kynnettiin pienemmällä traktorilla, jonka perään oli\nkiinnitetty kaksi auraa.\n\nSuuren, tiilistä tehdyn navettarakennuksen päässä oli korkea, pyöreä\npainorehutorni. Siihen ajettiin juuri vastaniitettyä heinää painorehun\nvalmistamista varten. Kartanon pehtori selitti samoilijoille, miten\npainorehu kovan puristuksen alla valmistuu ja kuinka se on hyvää\ntalvirehua.\n\nHänen johdollaan Jorma ja Aslak tutustuivat myös kartanon karjaan.\nLypsykarjaa ruokittiin kesälläkin navetassa, vain nuori karja ja muut\n\"joutilaat\" kävivät laitumella kartanon lannoitetuilla hakalaitumilla,\njoissa kasvoi rehevää valkoapilasta, nataa ja koiranruohoa.\n\nSamoilijat eivät olleet uskoa silmiään tullessaan navettaan, niin\nsiellä oli siistiä ja tilavaa. Puhtaat ja kiiltäväkarvaiset lehmät\nseisoivat kahdessa rivissä, edessään voimallista vihantarehua ja\nautomaattisesti täyttyvät vesialtaat. Aslak laski siellä olevan\nsata lehmää. Oli juuri iltalypsyn aika. Sekin toimitus suoritettiin\nkoneella, ja maito juoksi virtanaan putkia myöten yhteiseen säiliöön.\n\n-- Sinun, Aslak, pitäisi hankkia isällesi tällainen lypsykone\nporovaatimien lypsämistä varten, kiusaili Jorma.\n\n-- Meidän karjamme tulee muutenkin lypsetyksi, eihän Lapissa tunneta\npaljon muutakaan konevoimaa. Ja niitä paria kolmea hiehon kokoista\nlehmää varten, mitkä taloissa on ja mitkä ruokitaan enimmäkseen\nsuoheinällä ja poronjäkälällä, ei lypsykonetta tarvita. Useimmat\nmaatalouskoneet kuuluvat \"lannanmaille\" eivätkä Lappiin.\n\nKartanossa oli komea, vanhanaikainen päärakennus ja suuri puutarha.\nPehtori sanoi talon olevan ikivanhan aateliskartanon, jossa ennen oli\nkymmeniä torppareita ja muita alustalaisia, mutta nyt ovat kaikki\ntorpat itsenäisinä pikkutiloina.\n\n-- Nämä vanhat herraskartanot, joita on enimmän etelä- ja\nlounais-Suomessa, mutta jonkin verran pohjoisempanakin, ovat myös\nhistoriallisia paikkoja. Ruotsin kuninkaat lahjoittivat niitä eteville\nsotapäälliköille, kirkonmiehille tai hallitsijan sukulaisille.\nSellaisia on täällä Turun ympäristölläkin useita, selitteli Jorma.\nTässä mainittakoon niistä ennen muita Kuusiston kartano, jonka maalla\non Kuusiston linna.\n\n-- Asutuksen tiheys ja upeus sekä maatalouselinkeinojen monipuolisuus\nhämmästyttää minua, karun Lapin poikaa. Ei luulisi olevansakaan enää\nSuomessa, vaan jossakin Keski-Europan maassa. Niin täällä on luonto\nrehevää, asutus vanhaa ja elämä monipuolista.\n\n-- Johan sinä, Aslak, alat ylistellä näitä etelän viljelysmaisemia\nomien koskemattomien luonnonmaisemiesi sijasta.\n\n-- Olethan huomannut, että kunnioitan menneiden ja nykyisten\nsukupolvien työtä, joka on tehnyt näistä muinoin villeistä seuduista\nkulttuuriseutuja. Mutta silti ei näillä maamme eteläisten seutujen\nasukkailla ole syytä halveksia Taka-Lapin oloja. Tuskinpa nämä ihmiset\nniissä oloissa eläen olisivat sen pitemmällä. Täällä on maaperä\nlihavaa -- siellä karua; täällä ilmasto leuto -- siellä kesätkin niin\nlyhyitä, ettei perunakaan kerkiä kasvaa; täällä viljelys vuosituhansia\nvanha -- siellä uutta; täällä tiet auki muihinkin maihin -- siellä\neletään kaukana tiettömien taipaleiden takana; nämä ovat kaikenlaisen\nkehityksen rintamaita -- ne takamaita, joissa vielä susi ulvoo,\nkarhu mörisee ja kurjet huutavat rannattomien aapojen ja kiveliöiden\nylistykseksi.\n\n\n\n\nPyhä vala.\n\n\nSuomen samoilijat lähtivät junalla Turusta kiitämään koulukaupunkiaan\nJyväskylää kohti. Kumpikin oli mielissään siitä, että pitkäaikainen\nretkeily oli päättynyt ja että he voivat alkaa sen tuottamia havaintoja\nmuokata kiinteämmäksi henkiseksi pääomakseen.\n\n-- Luonto, suuri äiti, opetti meille paljon näillä matkoillamme,\nvirkkoi vihdoin Jorma, kun juna mennä hyrisi Varsinais-Suomen\npeltolakeuksia. -- Me olemme oppineet tuntemaan oman maamme maisemia,\nsen kasvistoa ja eläimistöä sekä ihmiselämää. Luulenpa, että isänmaamme\n\"ystävälliset äidinkasvot\", ovat meille paljon kirkastuneet.\n\n-- Ja historian hengetär on meille portaansa avannut noustaksemme ja\noppiaksemme myös tuntemaan menneitä aikoja, menneiden sukupolvien\ntyötä, lisäsi Aslak.\n\n-- Isänmaamme maisemat ovat meissä herättäneet ikuisen ihastuksen\ntunteen. Me olemme nyt valmiit vakuuttamaan koko maailmalle, että\nkauniimpaa maata kuin Suomi ei ole maapallollamme. Katselipa\nsitä Halditshokon huipulta, Nuorusen laelta, Kolilta, Puijolta,\nPunkaharjulta, Pohjanmaan lakeudelta tai joltain Suomenlahden\nkalliosaarelta, niin kaikkialla näemme luonnonkauneutta eri\nmuodoissaan, kauneutta, joka nostattaa mieltä ja tekee meistä parempia\nihmisiä.\n\n-- Näillä matkoillamme olemme oppineet yhä syvemmin rakastamaan\ntätä maata ja sen kansaa. Isänmaanrakkauden pyhä liekki on syttynyt\nsydämeemme jo Lapin raukoilla rajoilla, jokainen seutu on sitä sitten\nvahvistanut ja entisillä taistelutantereilla tai vanhojen linnojen\nvaiheilla se on elävöitynyt ja syventynyt. Nämä viimeksi mainitut\npaikat ovat meille kertoneet mykällä kielellään, kuinka rakkaana\nesi-isämme ovat pitäneet isänmaataan, niin rakkaana, että he ennen ovat\nuhranneet henkensä kuin antaneet siitä palankaan viholliselle.\n\n-- Me tahdomme myöskin tehdä työtä isänmaamme hyväksi, kukin alallamme\nja jos tarvitaan, taistella sen puolesta viimeiseen saakka, sanoi Jorma.\n\n-- Sen vannomme!\n\n\n\n"]