Avoveteen
Urho Karhumäki (1891–1947)
Urheiluaiheinen romaani seuraa 17-vuotiasta Yrjöä, joka jättää kotitilansa tavoitellakseen uutta elämää Helsingissä. Kestävyysjuoksuun ja nuoren miehen kasvutarinaan keskittyvä teos palkittiin kultamitalilla Berliinin olympialaisten taidekilpailussa vuonna 1936.
Urho Karhumäen 'Avoveteen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1731. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.
AVOVETEEN
Romaani
Kirj.
URHO KARHUMÄKI
Palkittu kultamitalilla
Berliinin olympialaisten kisojen
taidekilpailuissaPorvoo–Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1936.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Tupa oli hiljainen ja hämärä. Yrjö pukeutui varovasti, otti kengät käteensä ja hiipi varpaisillaan ovelle. Kellariluukun rautainen nostoripa oli kohollaan kuten tavallisesti, mutta hän kiersi sen. Oli visusti varottava kaikkea kolistelemista, sillä vanha Liisa oli aamuisin valpas ja kuuli pienimmätkin rapsahdukset tuvassa.
Hän pääsi onnellisesti ovelle, työnsi sitä polvellaan ja pidätteli kädellään rivasta, koska sekin oli herkkä narisemaan. Kissa palasi yöllisiltä pyyntiretkiltään ja pujahti oven avautuessa tupaan hänen säärivarttansa hiertäen. Yrjö kuvitteli mielessään, miten se suoraa päätä tassuttelisi hänen sänkyynsä, etsisi etukäpälillään tunnustellen parhaimman makuupaikan ja asettuisi vihdoin lämpimään tyynykuoppaan huuliaan nuoleskelemaan.
Tätä miettiessään hän sulki oven hitaasti ja hiljaa. Lähtö tuntui hänestä tällä hetkellä raskaalta. Hän olisi halunnut hiipiä kissan viereen lämpöisen peiton alle, mutta hän ei voinut enää peräytyä, asia oli mennyt jo niin pitkälle.
Hän istui rappukivelle ja alkoi kiivaasti tempoillen nauhoittaa kenkiään. Nauha katkeili, eivätkä hätäisesti tehdyt solmut ottaneet pitääkseen. Hänellä ei olisi ollut aikaa turhan napeloimiseen, mutta avorintaisessa kengässä ei sentään sopinut lähteä niin pitkälle taipaleelle.
Miten pitkälle? Helsinki ei voinut olla kovinkaan kaukana, vaikka sijaitsi maan eteläisimmässä reunassa. Päivän kävelisi, toisen huristaisi junalla, tuskin tietä tarvitsisi kysyä vastaantulijoilta. Hyvin varma matkastaan ja sen onnistumisesta hän oli, Niemelän seitsentoistavuotias Yrjö poika.
Päivä sarasteli hiukan puistopihlajien lehvien välitse. Näyttikö puu jo ruskealta? Muutaman viikon kuluttua sen oksat olisivat täynnä punaisia marjaterttuja, kuin nappinauhaan koottuja veripisaroita...
Hän hypähti pihapolulle ja ravisti mielestään alakuloiset mietteensä. Jos tässä pysähtyisi pihlajan marjoja nauhoittamaan, niin ei pääsisi kotipihaa pitemmälle. Vanha Liisa lienee jo valveillaan, ja tyttöjen herätyskellokin kohta rämpyttää.
Hän eteni kujatielle juoksuhölkkää kuin jotakin paeten. Ajoportin takana maantiellä hän tunsi olonsa paljon keveämmäksi. Oman pitäjän kirkonkylään tuli matkaa yhdeksäntoista kilometriä, siitä rautatieasemalle kaksikymmentä. Siinä oli tallustamista yhdeksi päiväksi, mutta sittenpä ei tarvitsisikaan enää muuta kuin istua ja huristaa. Kastenihkeää tieraidetta pitkin astuskellessaan hän mielessään kuvitteli, mikä hälinä talossa syntyisi ihmisten herätessä. Liisa tietenkin siunaa, tytöt päivittelevät, ja mitä sanookaan isäpuoli, Niemelän yrmeä lautamies. Jospa hän valjastaa hevosensa, lähtee takaa ajamaan ja tavoittaa jo ennen asemaa. Vaikka eipä lautamies näin vähistä maantielle lähde. Paremmissakin asioissa hän harkitsee päivän, ennenkuin jotakin tekee. Hän on liian laiska turhan vuoksi rehkimään.
Näin poika itselleen uskotteli, mutta ilkeintä asiassa oli, ettei se ollut niin varmaa. Niemelän lautamiehestä ei kukaan voinut mennä mitään aivan varmasti sanomaan. Hän oli itsepäinen kuin vanha härkä, käveli päiväkaudet äänettömänä tuvan lattialla ja puhalteli nenäänsä. Tämän asian hoitamista varten ukolla oli taskussa sekä isän että holhoojan valtuudet. Jos hän pahimman pään ottaisi, niin poliisin soittaisi rattailleen. He olivat tällaisissa asioissa aina yhtä poikaa.
Yrjö napautti kenkänsä kärjellä tiestä kivennupuran ja alkoi kieritellä sitä edellään.
Kotiin palaamisesta ei nyt kuitenkaan tulisi enää mitään, tuon verran pitäisi isäpuolen itsensäkin käsittää. Tämä ei ollut mikään äkkipikainen teko; kun välit olivat poikki, niin ne olivat poikki. Isäpuolen kanssa ei kukaan tullut kauempaa aikoihin, paitsi Nestori, isäntärenki, jonka täytyi. Ukko oli ahne, auttamaton kitupiikki. Kaikki pitäjäläiset sen tiesivät ja nauroivat häntä.
Yrjö kiihdytti vauhtiaan ja mietiskeli heidän pieniä kiistanaiheitaan. Isäpuoli vastusti yleensä uudistuksia, kivenkovaan kaikkea sellaista, mistä vähänkään näytti tulevan rahanmenoa. Hänen käsityksensä mukaan rahaa piti vain ottaa, ei milloinkaan antaa. Minkälaisessa kunnossa maailma olisikaan, jos kaikki ajattelisivat ja tekisivät samalla tavoin? Kuinka viime keväänäkin, jolloin omilla säästömarkoillani hankin tarpeellisen tietokirjan? Ukko pani viemään kirjan takaisin, aikamiehen häpeällisesti purkamaan oman kauppansa. Myyjäneitikin täydellä syyllä nauroi sellaista miestä, lampaan vuonaa.
Entäpä vähäinen perunapeltoni vanhan tallin raunioiden välissä! Omin käsin se oli kuokittu, kelkalla vetäen lannatkin pitkin teitä kerusteltu. Siitä oli iloa pitkin kevättä ja kesää, sillä peruna kasvoi paremmin kuin talon parhaimmassa pellossa. Kenelle kuului sato? Lautamiehen ei olisi luullut tarvitsevan tätä asiaa lakimieheltä tiedustaa. Ei kai hän tiedustanutkaan, koska ajatti talon kuoppaan, jälkeenpäin selittäen ja tuhisten, kehräten kuin kissa: Mitäpä tällä väliä yhteisellä tavaralla, – isossa kellarissa ne hyvin säilyvät ja keväällä löytyvät. Löytyivät jo ennen kevättä, sinä päivänä, jolloin taloon ilmestyi rahakas ostaja. Rahasta isäpuoli oli valmis myymään vaikka näkevimmän silmänsä.
Yrjö koppasi varpaittensa edellä kierivän kivenmukulan ja heitti sen vihaisesti pitkin tietä.
Näihin ja moniin aikaisempiin kiistan aiheisiin verrattuna oli viime tiistaiaamun yhteenotto turhanpäiväinen asia. Oli taas pientä nahinaa siitä samasta, mistä jo usein ennenkin. Isäpuoli touhusi miehiä havumetsään. Piti vedättää männynoksia ja katajarisuja karjapihaan, niinkuin navettavedet välttämättä olisi ollut siivilöitävä, ennenkuin kelpasivat pellonojassa juoksemaan. Talossa oli koskematonta rahkasuota kymmeniä hehtaareja, jo valmiiksi kuivanutta kontua latojen permantokuopat karheillaan. Mutta tällaisen kuivikkeen käyttö oli herrojen keksintöä, eikä kelvannut lautamiehelle. Herrojen neuvot tiesivät hänen mielestään aina rahanmenoa, vaikka omista sammaleista olisi ollut kysymys.
Kiusoitteleva kivenmukula oli taas joutunut varpaan ulottumalle. Hän heitti sen männikköön niin, että metsä rapisi. Tämän jälkeen se ei enää milloinkaan kiertynyt kulkijoiden kiusaksi. Hänen ajatuksensa palasivat jälleen Niemelän asioihin.
Mitä tarkoitusta varten isäpuoli rahaa ja omaisuutta niin ahneesti keräsi? Hän söi ja syötti väellänsä kohtuuttoman huonoa ruokaa. Kaiken satoylijäämän hän myi ja lainasi rahat visusti korkoa kasvamaan. Mutta tänne hän kuitenkin kerran jättäisi niin rahat kuin tavarat, sekä pellot että perunat, ennenkuin kuluu montakaan vuosikymmentä. Kenelle hän ne jättää? Vaimovainajansa itsepäiselle pojalle, ellei tämä sitä ennen häviä kaiken maailman teille.
Syrjälän myllyn tienhaarassa Yrjö istui kivelle levähtämään. Kahdeksan kilometrin taival oli jo takanapäin. Aamuhämärä oli täysin häipynyt, aurinko punaisena kiekkona kohoutumassa metsän reunan ylitse. Lukemattomat mesikirkkaat pisarat kimmelsivät havupuun neulasilla ja koivun lehdillä. Hänestä näytti kuin metsä olisi itkenyt vai nauroiko se kyyneleet silmissä. Ehkäpä se vain suoritteli tavallista aamupesuaan.
Hän veti housunsa taskusta esiin pienen lompakkokukkaronsa, jonka isäpuoli oli edellistalvena ostanut hänelle joululahjaksi kulkukauppiaalta, ei kylläkään rahalla, vaan yötilan ja aamiaisen maksuksi. Varsin soma pieni kukkaro se oli ja rahaa siellä oli nyt runsaasti. Matkaa suunnitellessaan hän oli laskenut rahansa moneen kertaan, mutta halusi laskea ne nyt levätessään vielä kerran. Satamarkkasia oli neljä, yksi viisikymppinen ja kaksi kahdenkymmenen markan rahaa. Erikseen suljettavassa keskilokerossa oli nikkeliä ja kuparia yhteensä yli viisitoista markkaa. Rikas poika hän olikin. Taannoisina vuosina oli matkustettu Amerikkaan asti pienemmillä rahoilla.
Mäen takaa kotoa päin kuului lähestyvien rattaiden ratinaa. Hän hypähti tielle ja herkistyi kuuntelemaan. Hevonen lähestyi käymäjalkaa, mutta sen askelet tuntuivat pelottavan tutuilta. Hän kuunteli jännittyneenä vähän aikaa.
Ne olivat Pollen askeleita, siinä ei ollut epäilemisen varaa. Ja ajelurattaiden etuistuimella könötteli isäpuoli, ehkä poliisi rinnallaan. Vähemmässä kuin viidessä minuutissa he tavoittaisivat ajettavansa, ja sitten kököttäisi karkulainen takaistuimella konstaapelin sormet niskavilloissa.
Päivä oli jo kirkas ja metsä tien molemmin puolin liiaksi avonaista. Silmä ei keksinyt maakiveä, eipä edes suojaavaa pensasta mistään päin. Onneksi oli kuitenkin välimatkaa vielä ja hevosen edessä pitkä vastamäki. Yrjö hypähti maantiellä täyteen juoksuun. Äijille hän toki juoksussa riittäisi, Pollellekin melkoisen taipaleen. Hän juoksi parhainta vauhtiaan, jotta pienet kivet kannoilla rapisivat.
Myötämaan päättyessä tie kääntyi. Sen oikealla puolella avautui heinäniitty. Maantielle johtava veräjä oli puoliksi avoimena ja ladon oviaukko sopivan matkan etäisyydessä. Hetkeäkään empimättä hän pyörähti veräjästä, tempaisi kimmoisalla niittysaralla ankaran loppukirin ja loikoili pian ladon pehmeillä heinillä takaa-ajajiaan odottaen.
Ladossa oli hauska loikoilla. Oviaukosta paistava aurinko heloitti heinäkasaa vasten suloisesti. Hän katseli sitä siristävin silmin ja ojenteli käsiään sen lämmössä.
Vihdoinkin äijät kuuluivat tulevan, käymäjalkaa ratuuttaen. Hirvittävän hitaasti he mäkeä nousivat. Iankaikkisen pitkän odotuksen jälkeen hevonen lopulta kiertyi esiin puun takaa – outo hevonen ja myllykuorma. Tuollainen se nyt oli hänen vainoojansa! Yrjöä nauratti ja harmitti mokoma säikähdys. Hän sulki silmänsä, koska ei viitsinyt kauemmin katsella. Mutta pyörän ratina ei lakannut hänen korvissaan kuulumasta: riks... raks... raks... Niinkuin joku laiskiainen olisi survonut kuivia herneitä tuntikaupalla: riks... raks... raks...
Kun hän unestaan heräsi, ei kärrynratinaa toki enää kuulunut. Aurinko oli kohonnut korkealle metsän yläpuolelle, kaste oli kadonnut maasta ja pisarakimmellys puiden oksilta. Edessä avartui vihertäviä odelmasarkoja, niiden takaa kohosi mustaviiluinen kynnöspelto; sen ja etäisemmän metsämaan välillä helotti vihreänä verkana ruispelto, tulevan kesän leipämaa. Mutta vehmaan lehtimetsän väri oli käynyt entistään heleämmäksi, niityn takana vuorenrinteiden kuivimmilla kallioilla näkyi jo syksyn ruskeaa ja keltaista.
Virkeänä miehenä Yrjö jatkoi keskeytynyttä matkaansa syksyisessä maisemassa kiemurtelevaa kylätietä pitkin, jolla liikuskeli vain harvoja, tuntemattomia kulkijoita. Pelko oli kokonaan haihtunut hänen mielestään. Kun aurinko kohosi korkeammas, hän poikkesi erääseen harmaaseen taloon ja pyysi ruokaa. Emäntä kantoi pöytään leipää, kokonaisen viilipytyn, voita ja palvattua sianlihaa. Hänen aterioidessaan emäntä askarteli tuvassa ja tiedusteli ruokailijansa kotipaikkaa ja matkan määrää. Vastauksia hän sai, mutta ei niistä paljoakaan viisastunut. Syötyään ei Yrjö pitkiä aikoja viivytellyt, maksoi ja lähti. Väsymys oli tiessään, ja matka sujui. Pian kylätie liittyi valtamaantiehen, ja kiviset kilometripylväät alkoivat vilkahdella kymmenen minuutin väliajoin.
Ajankulusta katsoen hän oli kävellyt jo ainakin kaksi penikulmaa. Jalkoja puudutti ja kantapäätä hiersi. Hän riisui kengät kokonaan pois ja asteli paljain jaloin. Lämpöinen maantiehiekka hieroi hauskasti jalkapohjaa.
Takana päin tiellä hyrisi auto. Jospa sillä pääsisi huristamaan, niin kyllä matka lyhenisi! Kukaan ei kieltänyt yrittämästä. Hän nosti kätensä niinkuin oli nähnyt tehtävän, ja kuljettaja pysähdyttikin vaununsa mäen töppyrälle. Se oli kuormavaunu, jonka kori oli täynnä niputettuja vasikannahkoja, kuljettajan kopissa istui kaksi lihavaa miestä. Toinen, ainakin satakiloinen, oli nähtävästi vaunun isäntä, koska heti alkoi hoitaa keskustelua tuntemattoman asiakkaan kanssa.
– Hei, poika! Onko sinulla vasikannahkoja myytävänä?
– Vasikannahkoja!
Yrjö hölmistyi, satakiloinen pureskeli sikarinpäätä.
– Ei taida olla muuta kuin yksi nahka ja sekin vielä nylkemättä.
Miehet olivat nahkojenostajia ja hirveitä suustaan. Mutta he eivät olleet pahoja miehiä, isäntä oli ulkonäöltäänkin milteipä lammasta muistuttava. Yrjö ilmaisi heille halunsa ja matkansa päämäärän. Kovasti he kummastelivat, kuinka joku saattoi pyrkiä Helsinkiin Suonenjoen ja Mikkelin kautta, mutta eihän se ollut heidän asiansa. Jos poika itse niin halusi, niin rattaille vain, mahtui kai sinne vielä yksi vasikka.
Enempiä kehoituksia odottelematta Yrjö kiipesi laidan ylitse nahkanippujen keskelle. Auto hyrähti käyntiin ja eteni hyvää vauhtia. Yrjö soluttautui nahkojen keskelle. Ne antoivat perään ja rapisivat hauskasti. Hän vajosi yhä syvemmälle, mitään putoamisen vaaraa ei ollut, vaikka olisi nukahtanut sinne. Puiden latvat vilkahtelivat tuolloin tällöin. Keveät harsopilvet ajelivat toisiaan sinisen taivaan laella.
Tämä oli vaivatonta ja hauskaa matkantekoa. Moottorin yksitoikkoinen hyrinä ja nahkojen huumaava haju uuvuttivat hänet uneen, keveät taivaanharsot nousivat ja painuivat. Ne laskeutuivat yhä alemmaksi, kuorman peitoksi aivan...
Mitä ihmettä? Kuorma pysähtyi. Ahdistajat olivat kuitenkin tavoittaneet hänet. Hän kyyristäytyi syvemmälle, kipristi jalkansa koukkuun ja kuunteli hengitystään pidätellen. Alhaalta tieltä kuului ääniä, mutta rapinan vuoksi hän ei saanut niistä selvää. Eikä hänellä tällä hetkellä ollut varmaa käsitystä siitäkään, kuka häntä ajoi, – isäpuoliko? Nyt hyppäsi mies kuorman kummallekin laidalle, he alkoivat kallistella nahkanippuja, mutta etupuolesta kuului kiistävä ääni:
– Uskokaa tahi ei, sieltä ette löydä mitään.
– Nahkakuormista ennenkin on löydetty, satoja litroja.
Viimeisen puhujan ääni oli römeä ja kuului ylhäältä päin. Karkulaista hirvitti vielä enemmän, kun hän huomasi virkalakkisen poliisimiehen kummallakin puolellaan.
– Vai ei mitään löydy! riemuitsi poliisi.
– Olettepa kuljetettavaa keksinyt! täydensi toinen.
– Minä en ole se, ketä etsitte! riiteli karkulainen itse, sillä hän ei voinut kuvitella muuta kuin että isäpuoli ja oman kylän poliisi olivat lähettäneet ajon jatkajiksi itseään nopeampia miehiä. Poliisit nauroivat, ja nahkojen ostajatkin alhaalla tiellä alkoivat ääneensä hohottaa.
– Vai et ole se! Kuka sinusta menee takuuseen, vaikka eläviä mettiäisiä sisässäsi kuljettaisit! Vanhempi poliisimies tuntui olevan aika vekkuli puheissaan, toiset heittivät hänen keitokseensa sekä suolaa että maustetta. Lihava nahkanostaja sutkautteli kilpaa vanhemman poliisimiehen kanssa ja nautti kepposestaan yhtä paljon kuin sikareistaan, joita polttaa röyhyytteli ja poliiseillekin tarjosi.
Yrjö oli nyt täysin valveilla. Häntä harmitti heidän viisastelunsa, eikä hän halunnut olla enää kauempaa aikaa heidän naurettavanaan. Hän pudottautui maantielle ja tiedusteli kuljetusmaksua. Nahkojenostaja esteli hänen lähtöään.
– Ei vielä Mikkelissä olla eikä Suonenjoellakaan.
– Ei olla, eikä tulla!
– Hei, helesinki! kummasteli kuljettaja, mutta isäntä ja poliisimiehet saivat kiukkuisen pojan tuiskauksista uutta riemun aihetta. Tyrkyttämättä rahojaan sen enempää hän sanoi hyvästit ja lähti astelemaan.
Automatkan kestäessä olivat maisemat muuttuneet ja käyneet vaihtelevammiksi. Tummat havumetsät ja vihreämmät lehtikummut vuorottelivat, järvenselkiä vilahteli tien molemmin puolin. Punaisiksi maalattujen kilometripylväitten kohdalla hän pysähtyi marjailemaan. Puolukat olivat täällä suuria ja meheviä, milloinkaan aikaisemmin hän ei muistanut nähneensä marjoja noin tavattomasti. Kymmenen poimijaa olisi päivän voinut työskennellä jokaisessa mäessä, tuskin sittenkään olisivat täysin puhdasta jälkeä saaneet.
Hän pisteli marjoja poskeensa. Sieltä takaapäin kuului jotakin rapinaa, mutta ei hän viitsinyt kääntää päätään, kun luuli liikkujaa lampaaksi tai pikkuvasikaksi. Tulija puolestaan ei huomannut istuvaa marjailijaa, ennenkuin astui miltei päälle.
Kun Yrjö kääntyi, huomasi hän mättään takana nuoren tytön sienikori kädessä. Hän hämmästyi ja nousi, tyttökin oli yllättynyt ja hätkähti, milteipä äännähti. Sitten he seisoivat kotvan aikaa sanattomina paikoillaan. He olivat niin lähekkäin, että olisivat voineet kädestä tervehtiä, vain suuri, täyteläisenä punoittava marjamätäs erotti heidät toisistaan.
Tytöllä oli päähineenä somasti niskaan solmittu punainen huivi ja samanlainen villapusero, mutta hänen hameensa oli sininen kuin ruiskukka ja ulottui vain polviin saakka. Sukkia hänellä ei ollut laisinkaan, ainoastaan varsikengät, jotka olivat tiukasti nauhoitetut, käärmeiden pelosta ehkä. Hän oli harvinaisen kaunis tyttö. Yrjö tunsi asemansa noloksi. Hänen olisi pitänyt jotakin sanoa, tai rientää matkoihinsa, mutta se olisi ollut kovin sydänmaalaista, eikä hän enää muutenkaan halunnut sitä tehdä. Hän keksi sanottavaa.
– Miksi et poimi puolukoita, vaikka niitä on täällä noin hirmuisesti?
– Ei kukaan poimi puolukoita ja sieniä samaan koppaan! Tyttökin oli selviytynyt jo hämmästyksestään ja naurahti. Hänen poskeensa muodostui soma pieni kuoppa, valkoiset hampaat hohtivat punaisten huulien takaa. Hänen korinsa oli lähes laiteillaan kellertävän ruskeita rouskuja, joiden hetaleiden alta tirisi kermainen maito.
– Teillä syödään sieniä?
– Meillä syödään sieniä ja kaikkea muutakin hyvää.
Tyttö tuntui olevan sanavalmis, kiistanhaluinenkin. Eihän kukaan ollut väittänyt, etteikö sienistä tulisi hyvää syötävää, varsinkin jos voita runsaasti pannaan sekaan. Mutta noin kermaisia sieniä ei Yrjö tätä ennen ollut nähnyt, ei noin meheviä puolukoita, eikä tuollaista tyttöäkään.
Yrjön teki mieli jatkaa puhelua, mutta ei löytänyt sanoja. Ehkä hän kuitenkin olisi noussut ja lähtenyt jatkamaan matkaansa, ellei paikalle aivan sattumalta olisi rientänyt kolmaskin elävä olento. Se oli palokärki, jolla oli päässään milteipä yhtä punainen lakki kuin sienitytön liina.
Se laskeutui nopein syöksähdyksin lähellä olevaan metsäaukkoon, tuolloin tällöin kimeällä äänellään tillautellen. Sen tarkka silmä oli keksinyt metsäaukion laidassa kuivalatvaisen männyn. Lintu oli omasta touhustaan niin innoissaan, ettei ollenkaan huomannut katselijoitaan.
Se iski kyntensä puun kylkeen niska kekkavasti tanassa ja tarkkaili mahtavasti ympäristöään. Mitäpä se ylhäisellä työmaallaan olisi välittänyt maan matosista, kun oli omista ammattiasioista kysymys. Se pyörähteli puun toiselta puolelta toiselle, kuunteli ja tutki. Kynnet tarttuivat tukevasti kaarnan rosoihin, punalakkinen pää nousi ja laski, lastut sinkoilivat.
Aurinko oli tullut esiin pilven takaa ja maalasi rosoisen männynrungon tiilen ruskeaksi. Lintu siirtyi hyppyaskeleen. Nyt siitä näkyi vain kaareva rinta, pitkä nokka ja pyöreä silmä, milloin kekkava pää iski puun kylkeen. Se oli hullunkurinen nähtävyys.
Katselijat olivat niin innostuneet touhukkaan linnun tarkastelemiseen, etteivät huomanneetkaan kyyröttelevänsä siinä katajapensaan juurella melkein päät toisissaan kiinni. Kun palokärki hellitti kyntensä ja lensi avoimesta taivasaukosta ylös, havahtui tyttö, pyörähti seisomaan ja otti sienikorinsa maasta. Hän oli karkuun pyrähtämäisillään juuri kuin äskeinen tikka. Nyt Yrjökin muisti olevansa matkamies, jolla sentään aina on jotakin kyseltävää.
– Miten pitkältä tästä on rautatieasemalle?
– Asemalleko? Kyllä tästä sinne matkaa tulee.
Vastauksensa tyttö heitti hauskasti päätään heilauttaen. Hän oli kääntynyt puoliksi syrjittäin, ja aurinko paistoi hänen oikean korvansa lävitse. Se oli kaunis kuin rousku hänen sienikorissaan, reunakin samalla tavoin sisäänpäin käpristynyt. Miten tuore ja kuulakka se olikaan! Kuin auringon kultaa olisi siivilöity sen poimuissa juoksemaan. Tyttö nosti päänsä ja tiedusteli puolestaan:
– Oletko matkalla jonnekin?
– Olen, Helsinkiin.
– Helsinkiin!
Tyttö huudahti sen suuresti kummastellen kuin olisi ollut kysymys matkasta pohjoisnavalle. Hänen kotimatkansa suuntautui myös Helsinkiin päin, sattuipa somasti. He kävelivät äänettöminä rinnakkain, tyttö vain silloin tällöin hypähti poimimassa tien vierestä sienen ja toisenkin. Hänen lyhyt sininen hameensa kohosi polvien yläpuolelle. Hänen täytyi laskea sienet maahan ja venyttää sitä alemmaksi, mutta pitkäksi aikaa siitä ei apua tullut, koska hame oli liian lyhyt.
Vihdoin he joutuivat tienristeykseen, jossa oli puinen tienviitta valkoisine osoitinlautoineen. Mitä hassua kiinankieltä siihen olikaan kirjoitettu: EITNÄREP NOREIK. Niin siinä oli tavaamallakin lukien. Yrjö koetti tankata sitä useampaan kertaan, turha vaiva. Yksin kirjaimin ottaenkaan ei siitä mitään järjellistä syntynyt. Tyttö katseli – naureskellen.
– Etkö osaa sisältä lukea?
– En tuollaista harakan kieltä. Itsekään et siitä mitään ymmärrä.
– Ymmärrät sinäkin, jos osaat oikein katsoa. Lue toisin päin!
Yrjö tavasi ja luki ääneen: Kieronperän... Kieronperäntie! He nauroivat niin, että kaiku vastasi. Olipa siinä kuva-arvoitus kulkijoiden pureskeltavaksi. Mutta kuka oli keksinyt tämän? Sillä miehellä taisi olla päänupissaan muutamia ruuveja irti?
Viimeistä lausettaan ei pojan olisi pitänyt sanoa ääneen, sillä tyttö kävi totiseksi ja katseli alas kenkänsä kärkiin. Tienviitta nähtävästi oli jonkun hänen sukulaisensa tekoa, isän tahi veljen. Tämä oli joka tapauksessa hänen kotinsa tienhaara, ja kohta hän livahtaisi tuonne metsäniemekkeen taakse. Eikö mitään pidätyskeinoja enää löytynyt? Hän keksi sen, sieppasi tytön kopan ja kaatoi sienet tasaiselle kedolle viittapylvään juurella.
– Perataan sienet jo täällä, ettei sinulla enää kotona ole niistä vaivaa.
Tehtävä se joka tapauksessa nyt oli, ainakin oli nopittava sienet takaisin koriin, ennenkuin päästiin lähtemään. Tyttö ei näyttänyt olevan pahoillaan tehdystä kepposesta eikä hänellä muutenkaan enää tuntunut olevan kotiin niin armotonta kiirettä.
He istuivat ruohoisella kumpareella, sienet ja koppa välillään. Tyttö kertoili hauskasti omista asioistaan. Hänen kotinsa oli Kieronperäntien varrella pienen lammen lähellä. Sauna oli rannalla, ja kesäisin kylpemässä käydessä hypättiin saunasta suoraan lampeen... Hänellä itsellään oli vasikka ja valkoinen lammas ja oma pieni pellavamaa. Pellavat oli jo upotettu järveen likoamaan, mutta kahden viikon kuluttua ne nostettaisiin kedolle valkenemaan ja siitä riihen parsille kuivumaan... Hän itse puhdistaisi ja harjaisi ne kauniiksi langoiksi ja kutoisi niistä kaksikymmentä metriä pyyhinliinakangasta.
Yrjö kyseli yhtä ja toista saadakseen juttelun jatkumaan, ja samalla hän puhdisteli rouskuja huolellisesti nyppien.
Tyttö oli heittänyt liinansa kedolle. Aurinko oli jättänyt jo hänen korvansa ja leikitteli nyt hänen kellertävillä hiuksillaan. Yrjön mielestä tyttö oli tällä hetkellä vielä kauniimpi kuin äsken, niin ihana kuin sienikopan ääressä istuva tyttö ikinä vain saattoi olla.
Sienet olivat jälleen korissa, ja se oli täysinäisempi kuin äsken, vaikka havuneulaset ja roskanparikkeet oli tarkoin eroteltu. Tyttö oli puhunut puhuttavansa ja nousi ojentaen kätensä hyvästiksi.
Hänellä oli sileät, lämpöiset sormet, eikä hän kiirehtinyt niitä pois vetämään. Yrjö olisi tällä hetkellä tahtonut puristaa vieläkin kauemmin, sormista, ranteesta, aina kyynärpäästä asti. Kun hän tätä kuvittelikin, niin suloinen värähdys löi hänen lävitseen. He olivat jo menossa kumpikin taholleen, mutta kääntyivät kuitenkin vielä kuin sopimuksesta.
– Kun palaan Helsingistä, poikkean sinun lampeasi katsomaan.
– Poikkea vain, pääset saunaankin!
Tyttö naurahti ja pyörähti reippaasti tielle. Yrjö jäi katselemaan hänen menoaan. Tytön punainen pusero ja sininen hame vilkahtelivat iloisesti vihreässä koivikossa. Tien mutkassa hän kääntyi ja sienikoppa vilahti, sitten ei näkynyt enää muuta kuin liikkumaton metsä.
Yrjön oli vaikea kääntyä, kuitenkin se oli tehtävä. Hän katui liikaa ujouttaan. Hän olisi hyvin voinut pyrkiä tytön kotiin yöksi, sillä ilta oli jo tulossa. Hyvästejä heittäessään hän ainakin olisi voinut katsella kauemmin tyttöä silmiin ja pitää kädestä kiinni. Sitten hän olisi vielä Helsingissä muistanut, minkänäköiset tytön silmät olivat ja miten lämpöinen ja hieno hänen kätensä oli.
Hän käveli vastahakoisesti hämärtyvää tietä, aurinkokin häipyi sinne metsämäen taakse. Sinne jäivät sienimetsät ja ihanat puolukkamaat. Miten pitkäksi ajaksi? Kuka tietää vaikka ikuisesti?
Talon nimi oli Rantala ja tytön nimi Elsa, näin paljon hän sai urkituksi tietoon ensimmäisen yöpymispaikkansa isäntäväeltä. Mutta kun hän talonväen hiljentyessä turhaan odotteli unta puolikovalla penkkivuoteellaan, yllätti hänet uudestaan armoton ikävä. Se kiersi hänen ympärillään kuin kärpänen, härnäsi monella tavalla. Se hypähteli järvestä tyttöön ja taas takaisin, siitä Niemelän kotoiselle lahdelle, jonka peilipinnalla aurinko varisteli kultaisia ohjaksiaan.
Hänen oli ikävä Pollea ja pieniä varsoja, Mirriä ja Vahtia ja iloisesti vikerteleviä viiripääskysiä. Hän kaipasi Nestoria, vanhaa Liisaa, isäpuoltakin, kaikesta huolimatta. Hän oli näkevinään, miten pihapihlajat nyökyttelivät punaisilla marjoillaan kuin kyynelet silmissä. Suuren haavan pyöreät lehdet soittivat suruisasti: Voi, poika parka, mihin sinä synnyinkodistasi lähdit!
Hän painoi kasvonsa tyynyyn ja sulki korvansa sormillaan, mutta äänet eivät lakanneet kuulumasta, ja kotoiset kuvat kirkastuivat vain. Ikävä hänen oli, niin hirvittävän ikävä, ettei sanoilla olisi osannut kenellekään sitä kertoa.
Kauan aikaa hän näin makasi ja kitui, sitten alkoi kirkastua, vähitellen. Miksi hänen pitäisi ne ikuisesti jättää? Ensi suvena kotiin, vaikka ennemininkin. Ja paluumatkalla sopisi mutkan kautta kulkea, sienimetsien ja marjamaiden halki, Kieronperän hullunkurinen tienviitta pysyisi kyllä paikoillaan.
Tällaista kuvitellessaan hänelle tuli vapauttava tunne, suorastaan iloinen mieli, niinkuin ikkunoita olisi avattu ja vilpoinen tuuli alkanut huoneessa kiertää. Hän sai tyynyn sisään kätkettyihin silmiinsä sellaisen kuvan, josta ei olisi tahtonut luopua millään hinnalla.
Hän oli kulkevinaan Elsan rinnalla Kieronperän kapeaa tietä ensin taloon, siitä saunalle ja lammen rannalle saakka. He katselivat Elsan pellavamaan, tulisiko siitä kaksikymmentä kyynärää pyyhinliinakangasta. Sitten he juottivat hänen iloisen vasikkansa ja syöttivät hänen valkoiselle lampaalleen kädestä leipää.
Mutta kaikkein viimeiseksi he istuivat lämpöiselle rantakalliolle ja syöttivät toisilleen meheviä puolukoita, laskeva aurinko siivilöitsi säteitään Elsan korvan lävitse.
Auringon säde muuttui pieneksi kultakärpäseksi ja siirtyi tytön korvalehdestä hänen silmäänsä. Se oli salaman kirkas ja nopea. Yrjö oli kuulevinaan sen siipien vienon surinan. Nyt se pyörähti toiseen silmään, liukui sieltä alemmaksi kasvoihin ja käsivarsiin. Hän tahtoi pyydystää kultakärpäsen itselleen ja kiersi sen vuoksi kätensä Elsan ympärille. Kärpänen lennähti taas ja souteli kohta hänen omissa suonissaan.
TOINEN LUKU.
Jo toista viikkoa Yrjö harhaili Helsingin katuja, katseli laivoja satamissa ja istuskeli puistoissa. Hän oli löytänyt huokeita ruokapaikkoja syrjäkatujen kivijalkakerroksista, eilen viiden markan yöpaikankin laitakaupungista pihan perältä.
Mutta kaikesta täällä oli maksettava ja aina etukäteen. Rahat, joita kotoa lähtiessä oli olevinaan riittämiin, alkoivat kumman nopeasti huveta. Jos kuukauden päivät tätä menoa jatkuisi, niin mies olisi rahoistaan puhdas. Tuskinpa muulla tavalla voisikaan sitten enää puhdistautua, ei saunassa kuitenkaan, sillä sekin maksoi rahaa, kylpyvihdoista ja pyyhinliinoista puhumattakaan. Alusvaatteiden pesu olisi maksanut monta markkaa. Nämä rahat toki säästyivät, koska hänellä ei ollut toista vaatekertaa. Kotona olisi ollut, jos olisi tullut matkaan. Niin suruttomasti kokematon lähtee suureen maailmaan! Hän soimasi itseään monesta muustakin ajattelemattomuudesta.
Kyllähän Helsingissä paitoja olisi saanut, kauluksia ja kaulanauhojakin kuinka paljon tahansa. Kauppatalojen suuret näyteikkunat olivat vaatetavaraa tulvillaan. Yhdessä kulmatalon myymälässä ajettiin iltaisin oven edustakin miesten vaatetarvikkeita kukkuroilleen. Eivätkä paidat mahdottomia maksaneet: kuusikymmentä... kahdeksankymmentä... sata markkaa kappale. Satamarkkanen näytti olevan joutava raha helsinkiläisen herrasmiehen kukkarossa.
Mutta työpaikka ei ottanut löytyäkseen, tai jos jostakin ihmeeksi löytyi, niin sen oli keksinyt kymmenen, monta kymmentä miestä ennen häntä. He odottelivat kärsivällisesti vuoroaan tuntikausia pitkissä katukäytäville kiemurtelevissa jonoissa. Hiljaisen maalaispojan oli turha jäädä niissä jonottamaan, etuoikeus joka tapauksessa varattiin ammattitaitoiselle helsinkiläiselle. Täällä olivat kaikki ammattimiehiä: tiilenkantajat, kadunlakaisijat, kerjäläisetkin.
Viimeisen yöpaikan emäntä kehoitteli Yrjöä kääntymään työnvälitystoimiston puoleen. Etsimällä lopulta löytyi sellainenkin paikka, mutta kun hän pitkän odotuksen jälkeen sai äänensä kuuluviin, tiedusteli silmälasinen herrasmies ensi sanoikseen: Mikä ammatti ja missä kirjoilla? Yrjö punastui ja mutisi hiljaa vastinetta. En minä ole mikään ammattilainen, enkä missään kirjoilla! Herra pyyhiskeli hikeä silmälaseistaan ja katseli sen jälkeen äskeistä kirkkaammin: Mitä te sanoitte? Ettekö todellakaan ole missään kirjoilla?
Yrjö häipyi kadulle noloa vastaustaan häveten ja kiitti onneaan, ettei herra sentään poliisia niskaan lähettänyt.
Joka aamu hän tutkiskeli tarkoin myös sanomalehtien ilmoitusosaston. Lehti maksoi puolitoista markkaa ja siinä oli paljon muutakin luettavaa, tuntikausiksi ajankuluketta puistojen penkeillä istuskellessa. Mutta rahaa niidenkin ostamiseen kului. Erään työttömän opastamana hän keksi lukutuvan. Tosin lehdet siellä olivat likaisia, huoneilma hikinen, ihmistunkkainen ja tuoreimpien Helsingin lehtien ympärillä alinomainen jonotus. Mutta rahaa ei vaadittu, ammattia ja kotipaikkaa ei liioin kyselty.
Ilmoitusten laatu oli jatkuvasti samaa, mihin hän oli tutustunut jo junamatkallaan. Palveluspaikkoja oli tarjolla vain niille, jotka olivat kylliksi varakkaita ostaakseen niitä. Hyviä ammatteja, jopa johtajan tai isännöitsijän toimia oli tarjolla vakavaraisissa liikkeissä. Hinta vaihteli viidestäsadasta markasta sataantuhanteen. Monet paikanhakijat palvelukseen halukkaiden osastossa käyttivät itse tätä samaa taattua keinoa. Repäiseviä tarjouksia tehtiin: Tuhannen markkaa varastomiehen paikasta! Käyttökunnossa oleva auto ilmaiseksi autonkuljettajan toimesta! Joku maalta tullut neitonen lupasi viisisataa markkaa sille ystävälliselle henkilölle, joka viikon kuluessa hankkisi hänelle työtä "Mitä vain".
Olipa siinäkin tarjoomus, melkein kuin jäihin vajonneen hätähuuto: Hyvät ihmiset, tulkaa auttamaan! Heittäkää laudanpalaa... seivästä... Mitä vain! Pitäisiköhän pulaan joutuneen Niemelän pojan myös päästää tuollainen hätähuuto? Mutta hänellä ei ollut enää tarvittavaa syöttiä, viittäsataa markkaa. Jospa hän lupaisi kolmesataa. Hintaa ei tarvinnut hävetä, sillä eihän tällaisiin ilmoituksiin kukaan pannut omaa nimeään alle; ellei kala tulisi, niin matonen säästyisi, menisi vain ilmoituksen hinta, mutta se ei mahtanut olla montakaan markkaa sentin korkuisesta pätkästä. Näin hän asian harkitsi päättäen koettaa onneaan. Hän sommitteli ilmoitustaan monta tuntia mahdollisimman paljon sanalyhennyksiä käyttäen niinkuin oli nähnyt muidenkin tekevän, sai lopulta sen mieleiseensä muotoon ja vei erään aamulehden konttoriin.
Seuraava päivä oli jännittävä. Hän söi vain puuroaamiaisen ja osti lehden. Ilmoituksia oli tänään tavallista enemmän, vuokrattavia huoneita palstamäärin, monenlaatuisen tavaran myyjiä ja ostajia, Pohjanmaalta saapuneita kortista katsojia, nuoria hierojia omalla puhelimella... Vasta viimeisenä tulivat palvelukseen halukkaat. Hän silmäili kiihkeästi palstoja alusta loppuun päin. Vilisi vain ammattikortin omaavia autonajajia, tuhannen markan ammattimiehiä, viidensadan markan neitosia, viimeisen edellisenä vasta tuli: 300 mk sille, joka viik. kul. hank. nuor. siv. mieh. työtä. Vast. täm. lehd. kont. nimim. "Mitä vain 17 v."
Olipa ilmoitus kuitenkin lehdessä. Tätä ennen Yrjö ei ollut nähnyt omaa kirjoittamaansa painettuna. Hän luki sen moneen kertaan, katseli kirkkaassa päivänvalossa ja häpesi sanalyhennyksiään. Tuollainen näytti äärettömän nololta. Jos pitemmälti noin kirjoittaisi, ei kukaan viitsisi lukea muuta kuin pilkatakseen. Moni saattoi nauraa jo tätäkin tai hänen vähäpätöistä tarjoustaan. Toista näin turhanaikaista ei ollut koko lehdessä, kaikki palvelustyttösetkin olivat vähintään viidensadan markan arvoisia. Kolmesataa markkaa lehteen painettuna oli todella hävettävän pieni raha, vain kolmen paidan hinta. Mutta parin viikon kuluttua se saattoi eräälle nuorelle miehelle olla suurikin raha, kokonainen omaisuus.
Oli kirkas syyspäivä. Hän kierteli kaukana ulkosataman lähettyvillä ja mietiskeli ilmoitustaan. Puistonpenkeillä istuskellessaan hän tarkastelikin sitä yhä uudestaan ja ajatuksissaan korjaili sen vikoja. Vastaisiko siihen kukaan? Huomisaamuna se jo selviäisi, tai ehkäpä vasta ylihuomenna. Mahdollisesti sellainen isäntä, joka tarvitsee kolmensadan markan apumiestä, miettii asiaa yhden päivän.
Monenlaisia kuvitellessaan hän asteli katukäytäviä ja joutui kauemmaksi kuin aikaisemmin, ulkosatamaan saakka. Siellä parhaillaan purettiin ja lastattiin suuria valtamerilaivoja. Ulompana selällä olivat suuret jäänmurtajat, kuitenkin siksi lähellä, että nimet saattoi helposti lukea: Sampo... Tarmo... Jääkarhu... Ulkolaiturin suuret nostokurjet ojentelivat pitkiä kaulojaan ratakiskoilla pyörivistä huoneistaan. Olisi luullut raskaan rautavivun keikauttavan nurin pienen koirankoppinsa, mutta sepä seisoikin tukevasti maassa. Suuri kuorma-auto kiikkui korkealla ilmassa erään vivun ylimmässä nipukassa, eikä kopin nurkka edes liikahtanut. Tämä oli katselijasta ihmeellistä.
Täällä oli paljon muuta ihmeellistä, koneet suuria, ihminen pieni. Laitureilla ja laivoissa liikuskelevat miehet näyttivät kärpäsiltä nostokurkien suunnattomien tavaramöhkäleitten alla. Jos rautakäsivarsi olisi pudottanut monituhatkiloisen pakettinsa laiturilla tai laivan lastiruumassa työskentelevän kääpiön niskaan, ei miehestä olisi jäänyt palkille muuta kuin märkä räsy. Monta muuta mietettä juolahti satamassa katsastelevan poikasen mieleen. Eikö hän iltahämärissä itse voisi pujahtaa suuren laivan tavarapaalien keskelle? Evääksi varaisi kilon voita ja muutaman paketin kuivaa näkkileipää? Hiiren hiljaa makailisi jonkin päivän ja vasta kaukana merellä ilmaisisi itsensä? Annettaisiinko miehelle työtä "mitä vain", vai heitettäisiinkö enempiä tutkimatta mereen?
Mietteet olivat mietteitä, eikä niistä tullut sen valmiimpaa, mutta kuvitelmissa aika hyvin kului. Miten se oli tänään rientänytkään, hämärä jo laskeutui satamaan, katuvalot sytytettiin. Hän palasi kaupunkiin Tähtitorninmäen kautta. Kerran aikaisemminkin hän oli käynyt siellä istuskelemassa. Aurinko oli jo laskenut saarien taakse, mutta sen hiipyvä lämpö hyväili vielä meren tyyntyvien maininkien selkää. Nopeat moottorikiitäjät kirkkaine valosilmineen kiitivät alhaalla satamalahdella puoleen ja toiseen kuin pienet sukkulat kultaloimista kangasta kutoen. Mutta rantaan ja läheisen ravintolasaaren laituriin lipui hiljalleen valkoisia purjeveneitä. Muutamien purjeet oli jo vedetty alas, toisista parhaillaan vedettiin. Ylhäälle Tähtitorninmäelle näyttivät ne pieniltä leikkilaivoilta ja valkopukuiset purjehtijat ahkerasti hääriviltä tontuilta.
Helsinki oli meren kaupunki milloin ja miltä puolelta sitä katselikin. Meri hyväili sitä lempeästi sivelevin sormin kuin äiti kylvyssä leikkivää lastaan. Sen lahdet työntyivät monessa paikassa syvälle kaupungin keskustaan. Lehtevät puistot ja leveät kadut alkoivat siitä, mihin laineiden liikunta loppui.
Ylhäällä puiston hiekkakäytävillä liikuskeli vielä nuoria, kauniisti puettuja naisia lapsukaisiaan talutellen. Eräällä pienellä pojanviukarilla oli olkapäillään jonkinlaiset tiukumäkivyöt, joista ohjashihna johti äidin käteen. Tiukuvaljaat saattoivat olla hyvinkin tarpeelliset tälle miekkoselle, samoin kuin eräille samalla tavalla talutettaville matalajalkaisille koirille, jotka sen lisäksi olisivat tarvinneet vielä kolmannen jalkaparin alleen, etteivät liivinnapit olisi rapsineet maata.
Mutta kukaan täällä ei näyttänyt tuntevan toistaan. Haaksirikkoinen vaskesta valettu merimies patsaansa laella huuteli turhaan apua itselleen ja hätään joutuneelle perheelleen. Hänen epätoivonsa ei liikuttanut eläviä ihmisiä. Ainoastaan Yrjö itse, työtön orpo poika alkoi tuntea kuin jonkinlaista sukulaisuutta noiden vaskeen valettujen haaksirikkoisten kanssa. Onnettomia ehkä oli tuhansittain myös elävien ihmisten joukossa, tässäkin kaupungissa. Oliko Niemelän ainoa poika jonkin ajan kuluttua yksi heistä? Keltaisia syyslehtiä tipahteli kohahdellen hiekkaympyrään haaksirikkoisten alla. Kaksi näivettynyttä eukkoa haravoitsi niitä koppaansa. Vilu varisti Yrjön hartioita. Hän hypähti penkiltään ja käveli alakuloisin miettein alas kaupunkiin päin.
Mutta alhaalla puiden suojaamalla hiekkakäytävällä oli lämpimämpää. Hänen mielialansa keveni jälleen. Hänellä oli vielä rahaa tarkasti eläen moneksi päiväksi, ellei joku myisi toimipaikkaa kolmella sadalla markalla. Se olisi onnenpotkaus. Siitä alkaisi leivänkannikka, josta ei näkynyt päätä eikä laitaa.
Tasan yhdeksältä seuraavana aamuna Yrjö oli lehden konttorissa vastauksia tiedustamassa. Yksi oli tullut, valintavaikeuksia ei ollut. Kuori oli hieman rasvainen, nimimerkki kirjoitettu vinosti ylälaitaan kömpelöllä käsialalla, niinkuin suutari pikisellä peukalonsa kynnellä olisi piirtänyt. Hän kiiruhti läheiseen puistoon ja avasi kirjeen. Kirjepaperikin oli tahriutunut ja sisältö samaa pikitekstiä, vain muutama sana: Minulta saa työpaikan jos tykkää Ja toimessa Kyllä pärjää jos on eres jonkunlainen mies Passaa soittaa Tänään Telefuunilla nummero...
Työnhakija tarkasteli sekavin tuntein ainoan työnantajansa tarjoomusta... tykkää... pärjää... Telefuunilla nummero... isot kirjaimet miten sattui. Liiallisella opintiedolla tärvelty ei tuleva isäntämies näyttänyt olevan. Jospa olikin rajasuutari, pikinytky! Olihan äijällä kuitenkin oma telefuuni, nummero. Soitetaan isännälle, siinäpä kuullaan, nähdäänkin ehkä.
Yrjö ei tätä ennen ollut käyttänyt kaupunkilaista numerolevypuhelinta. Kuppilan kassaneiti tuli hänelle avuksi. Etsitystä numerosta ei vähään aikaan kuulunut muuta kuin 'tuut, tuut', mutta sitten mörähti matala miehen ääni kuin turpeen alta: Halloo! Lintemanni puhuu... Minä olen minä vain... Yrjö Niemelä. – Mikä peijakkaan Niemelä! Yrjö häkeltyi yhtä paljon sanoista kuin äänestä. Vierellään kuuntelevaa kassaneitiäkin hän häpesi. – Se, jolla oli ilmoitus lehdessä... jolle kirjoititte.
Asia selveni, mörisevä ääni höltyi hieman ystävällisemmäksi. Mies esitti, että lyötäisiin kaupat kiinni heti. Hän saattaisi järjestellä sopivia töitä jo täksi iltapäiväksi. – Jaa se paikka, tuota. Lienee parasta, että mää itte lähren vastaan. Tää kaupungin osa on sokkeloista ouron osata. Sovittiin kohtauspaikaksi eräs kahvila, puolen tunnin kuluttua.
Olipa onnestanut. Mutta Yrjö ei jaksanut sen vuoksi olla niin iloinen kuin olisi halunnut. Hän milteipä aavisteli, minkänäköinen ulkomuodoltaan oli se "mää itte", joka sokkeloisesta kaupungin osasta lähtisi tulevaa apumiestään vastaan. Ja mitähän sellaisella isännällä mahtoi olla työksi annettavaa? Jos hän oli edes kunnon suutari, niin hyvä virkamies olikin. Kohtaamispaikkaan astellessaan hän punnitsi asiaa puoleen ja toiseen, mutta sitten oli kiiruhdettava, koska puolituntinen alkoi joutua lopulleen.
He joutuivat kahvilaan yksiin aikoihin. Mies tuli suoraan Yrjön luokse, niinkuin olisi tuntenut. Se ennakkokuva, minkä Yrjö puhelinkeskustelun perusteella oli hänestä saanut, piti suurin piirtein paikkansa. Muutamia lisäyksiä hänen tosin täytyi mielikuvaansa tehdä, ihraa niskaan ja taikinaa vatsapuoleen. Jos hän vielä tämän lisäksi olisi liittänyt muutamia tunnusmerkkejä, olisi otusta kauempaa katsoen helposti voinut kuvitella Niemelän isoksi sonniksi, joka keväällä myytiin teurastajalle.
Yrjön mieleen juolahtanut vertailukuva oli niin hullunkurinen, että hän naurahti sille ääneen. Mutta peräytyä hän ei enää kehdannut, koska mies oli ehtinyt tilata jo kahvit kahdelle. Puheissaan hän ei ollut niin härkämäinen kuin ulkoisesti näytti, tiedusteli kotioloista, morsiamista, jos mistä. Mies sanoi heti arvanneensa, että poika oli kotoisin maalta. Kaupungin hamppareille hän ei olisi ollenkaan vastannut. Hän itsekin oli maalta syntyperäisin. Vaan sieltä pellon laidoilta lähti tällaisia reiluja poikia, joiden kanssa oikea ihminen tuli aikoihin. Kaupunkilaiset yleensä ja helsinkiläiset erittäinkin olivat niin saatanan läpiliipattuja. Heidän kanssaan asioidessaan rehellinen maalainen sai aina pitää varansa ja sittenkin usein tuli huiputetuksi.
Tilattu kahvi joutui pöytään. Mies vilkaisi ympärilleen. Kun mitään epäiltävää ei näkynyt, vetäisi hän povitaskustaan litteän kanisterin, jota leikkinimellä kutsuttiin "varpuseksi". Tällaisia varpusia lenteli jo myös maalla. Lautamies oli ostanut sellaisia "lääkkeekseen", renki-Kalle muuten vain sielunsa virkistämiseksi.
Yrjö ei ottanut pirtua kahviinsa. Mies löräytti omaan kuppiinsa sen vuoksi kahdenkin edestä ja sujahutti sitten kätevällä liikkeellä varpusen takaisin povitaskuunsa.
– Ei pirä nauttia väkeviä, ellei ruumis kaipaa. Selväpäisenä aina paremmin pärjääkin niitten kanssa.
Ketä hän mahtoi tarkoittaa? Ehkäpä niitä läpiliipattuja kaupunkilaisiaan. Mutta Yrjö halusi ennen kaikkea lähempiä tietoja tulevasta ammatistaan ja johdatteli siihen asiaan. Osaisiko hän mitään tehdä ja kuinka outona maalaisena ollenkaan menestyisi tuntemattomilla työaloilla. Mies hörpiskeli voimakahviaan ja nauraa hörähteli.
– Älä semmottia sure! Mun neuvoillani sinä kyllä pärjäät. Sun täytyy oppia pitämään vain silmäs auki. Ja kuulo pitää olla kuin lintukoiralla.
Se oli rohkaisevaa puhetta, mutta jostakin syystä Yrjö epäili pahaa. Hän etsi uutta selvyyteen johtavaa kysymystä löytämättä sitä. Mies otti jälleen aloitteen.
– Se on hyvä, jos ei itte ryyppää. Kas, näön se vie jalommankin miehen silmästä, pirtu, on se sellaista poikaa! Mää sanon sen vieläkin, ettei sun palkoistas tarvitte surua kantaa, niistä miesten kesken aina sovitaan. Se riippuu vähän siitäkin, miten pärjäät ja ansaittet, siitä se juuri riippuukin, mistäs pirusta sitten. Enkä mää suurin perusta sun rahoistas, en mää ole kolmen satalappusen vaivainen.
Tuo nyt kuitenkin on hyvä puoli, huokaisi Yrjö itsekseen, mutta hän ei ehtinyt varmentaa rahojensa pidätystä päätökseksi itselleen. Mies naukkaisi ja ehätti jälleen.
– Anna tänne rahasi, pannaan ne parempaan korjuun. Piretään tämä kolmesataa puulaakimaksuna. Mää tilitän ne joskus sulle takaisin korkojen ja rosenttien kanssa.
Älä anna rahojasi!... Sano, ettei ole mukanasi...
Yrjö ei saanut riittävän nopeasti toimintavoimaa näihin sisäisiin vastusteluihinsa, ja suuri mies keihästeli pienen pöydän takaa kahdella verestävällä silmällään niinkuin lävitse olisi katsonut. Yrjö ei uskaltanut sanoa, ettei hänellä ollut rahoja taskussaan. Sitä paitsi mies oli kuluttanut jo paljon aikaansa, tilannut kahvit, ostanut postimerkin, riipustanut kirjeenkin kömpelöillä sormillaan. Yrjö menetteli niinkuin hätäytynyt karitsa aina rosvon edessä, jolloin on kysymyksessä rahat taikka henki. Hän irroitti vapisevin sormin hakaneulat taskunsa suulta ja kaivoi esiin kukkaronsa.
Mies oikoili hänen antamansa satamarkkaset ja sujutti ne vahvan lompakkonsa väliin. Siellä oli entisestään tukeva nippu seteleitä, viisisatasia, tuhatmarkkasiakin. Hänen kolme satamarkkastaan hävisivät niiden keskelle kuin suden kitaan. Niiden entiselle omistajalle ei muodostunut edes lohdutukseksi se, mitä mies kiitokseksi sanoi, päinvastoin se kirveli hänen mieltään kuin suolaa olisi tiputeltu veriseen haavaan.
– Olisin mää kerinny nää sun rahasi myöhemminkin. Jos ma suoraan sanon, niin en mää luullukaan, että sulia oli kolmea sataa markkaa suoraan komtantissa.
Hän työnsi pullean lompakon povitaskuunsa. Yrjö sujutteli omaansa ja hyperöi hakaneuloja kiinni vavahtelevin sormin. Mies hörähti avonauruun.
– Eiks sun tyhjä lompsas vähemmällä vannottamisella lakkarissa pysy?
Poika nieleskeli kyyneleitään, ja tuskinpa hän muutenkaan olisi pystynyt kysymykseen vastaamaan. Mutta mies ei vastausta odottanutkaan, touhusi jo tarjoilijan kanssa. Hän maksoi kahvit housuntaskukukkarostaan ja siinäkin oli runsaasti rahaa. Pienet vaihtorahat hän pyyhkäisi kaikki tarjoilijan käteen. Lähdettiin kadulle.
– Entä sun yökortteeris?
Yrjö ilmoitti, ettei hänellä ollut vakinaista asuntoa, ainoastaan etukäteen maksettava viiden markan yömaja toisella puolella kaupunkia.
– Nee ovat niin läpiliipattuja, sanoinhan mää sen. Etkä sää sinne enää niitten kupattavaksi mene. Saat tästä lähtien maata meirän seslongilla. Mutta kattokin, ettes rupea liikoja räpyttelemään mun akkani kanssa. Mää olen joksikin ranttu poika nahkani puolesta. Yksi sälli toissa talvena...
Kaksi ratsupoliisia ajoi katua alaspäin, ja mieheltä jäi selvittämättä sällin seikkailut toissa talvena. Hän pisti juoksuksi ja pyörähti sivukadulle vikkelämmin kuin hänen lihoissaan olevalta olisi voinut odottaa. Mutta ankarasti hän juoksunsa jälkeen läähätteli.
– Neet on kaikkein... kaikkein pahimmat noi... noi kaksi... tanaa!
Varovasti kurkistellen palauduttiin pääkadulle taas. Ratsupoliisit olivat häipyneet näkymättömiin.
Hänen asuntonsa oli suuressa kivitalossa. Hissillä noustiin viidenteen kerrokseen. Pimeähkössä eteisessä ärisi karvainen koira sekä puoliksi pukeutunut naisihminen, nähtävästi talon rouva eli se akka, jonka kanssa ei sällimiesten ollut terveellistä ryhtyä silmän räpyttelyihin. Rouva oli pörröpäinen, tihrusilmäinen, koira aika tavalla samaa muotia kuin neljällä jalalla kävelevä pikkuveli.
– Mää tuon teitille tässä uuren vävypojan! Äijä nauraa hörähteli hyväntuulisesti, rouva raaputteli reittään, mutta koira aivasteli epäluuloisesti. Alku ei näyttänyt varsin lupaavalta. Astuttiin sisälle huoneeseen. Äijä käänsi suurta mööpeliä, jonka jalkojen alla oli pyörät. Se oli suurikokoinen nahkaselkäinen nojatuoli. Hän heittäytyi siihen puoliksi selälleen ja osoitti vävypojalle seslonkia.
Sekin oli ruskealla nahalla päällystetty. Kelpasi siihen istua, olisi mahtunut nukkumaankin. Mutta joku toinen poika nukkui, ei tämä, joka nyt istui. Päätös oli Yrjön mielessä vakiutunut vuorenvarmaksi. Huoneen ilma oli ummehtunut, viina ja tupakka lemusi, jos Yrjön kolme satamarkkasta olisivat olleet oikeassa paikassa lukkoneulan takana, olisi hänen vierailunsa päättynyt hyvin lyhyeen. Äijä sytytti paksun punavöisen sikarinsa ja johdatteli puhetta niihin ammattiasioihin, joita apumies omasta aloitteestaan tällä hetkellä tuskin olisi muistanut.
– Mun puolestani voit lähteä jo tänä ehtoona harjoituksiin, ettäs opit tuntemaan kunteja ja pitämään silmäs auki. Ei sun aluksi tarvitte ottaa kuin yksi plakkarikanisteri, köykäisempi oot juoksemaan. Mutta pitkä saretakki meirän pitää sulle hankkia.
Vihdoinkin asia Yrjölle valkenee. Pitäisikö hänen ryhtyä pirtutrokarin rengiksi ja luovuttaa ainoat rahansa mokoman toimen pääsymaksuksi? Äijä ei aavista hänen mielialojaan, puhaltelee vain paksuja savupilviä sikaristaan ja selittelee oppipojalleen työtapoja. Yksi katu on paras aamulla, toinen taas iltapäivällä. Herrasmiehiä on tunnusteltava toisin keinoin kuin tavallisia seinärappareita, ja poliisia on kartettava kuin myrkkyä. Mutta jos se kuitenkin sattumalta pääsisi niskavilloihin kiinni, niin on valehdeltava kylmästi ja viisaasti. Missään tapauksessa ei pesäpaikkaansa saa ilmoittaa, vaikka kieli kitalaesta kiskottaisiin.
Näin äijä paasaa, rakki aivastelee, ja ämmä raapii kupeitaan, joiden syyhy ei lakkaa. Nyt äijä vetää peltikanisterin povitaskustaan näkyväiseksi havaintovälineeksi, osoittelee paksuilla sormillaan, miten se on rakennettu, miten sen korkki ja kaulavarsi on varustettu, sekä miten kanisterit on lastattava palttoon taskuun, toinen toisensa lomaan kuin turkulaisen tehtaan kattotiilet. Siinä on järkeä käytetty tässäkin rakennelmassa, nääs!
Yrjö tuskin kuulee hänen sanojaan. Hänen vihansa nousee nopeasti kuin ukkospilvi... vastatuuleen. Senkin rosvo ja trokari!... Viheliäinen rasvatynnyri! Rahani ryöväsit ja nyt työntäisit minut saastaisia varpusiasi lennättelemään! Hän hypähtää tasajalkaa lattialle.
– Rahani takaisin ja heti paikalla!
Äijä hölmistyy hieman, siirtää sikarinsa toiseen suupieleen. Rouva astuu askelen eteenpäin ja hapsuttelee molemmin käsin tukkaansa.
– Mitä sinä poika oikein piriset?
Se on enemmän ihmettelevää kuin uhkaavaa. Mies on nähtävästi vieläkin ymmällään. Koira käsittää nopeammin ja kiertyy uhkaavasti esiin rouvan hameen takaa.
– Minä en rupea teidän pirtuasioillanne juoksemaan! Ettette häpeä pyytäessänne!
Rouva astuu taas askelen kolauttaen tuolia, koira tuijottaa pitkien silmäkarvojensa lävitse. On vaikea arvata, kumpi heistä ensinnä ärähtää. Rouva kerkiää, vaikka koiran kita on valmiiksi avoinna.
– Ja kaikkia sinä kans hännilläsi vetelet tänne minun nurkkiini!
– Häh, helvetin kukkopoika!
Koira haukahtaa viimeiseksi, ja sitten he kaikki tuijottavat verestävin silmin.
Sovinnollinen ratkaisu ei tullut enää kysymykseen. Yrjön olisi vähää aikaisemmin pitänyt tehdä, niinkuin hänen turvallisuudestaan hätäilevät hyvät henget viittoilivat, ottaa lakki kauniiseen käteen ja pyytää sävyisästi: Hyvä mies, antakaa rahani takaisin, en osaa enkä halua tehdä sellaista työtä. Äijä ei ollut ammatistaan huolimatta kaikkein pahimpia miehiä. Häntä olisi pitänyt koskettaa vain oikeaan paikkaan.
Mutta jos poika olisi osannut harkita asiansa aina viisaimmalla tavalla, ei hän olisikaan harhaillut Helsingin kaduilla työpaikkoja kerjäten, vaan liikuskellut syystöitä tehden Niemelän talon tanhuvilla. Enää vähääkään sanojaan punnitsematta hän jatkoi aloittamaansa tapaan.
– Rahat tänne, tai piru teidät perii!
Kolme kitaa avautui yhtä aikaa, ja jokainen niistä näytti olevan valmis nielemään hänet. Tällä kertaa ehti äijä ensinnä sanoihin.
– Tieräks sää nulkki, mikä mies mää olen ja miten tyyristä mun aikani on? Jos asia nuukan päälle vatupassataan, ei sun satalappusesi riitä...
Enempää hän ei ehtinyt. Yrjö tempasi pöydältä peltikanisterin ja viskasi sen vasten hänen kasvojaan, tyrkkäsi ämmän nojatuoliin ja potkaisi rakkia kuonoon. Yhteen menoon hän juoksi rappukäytävään ja lasketteli puoliksi liukuen kaidepuita alas. Rähinä seurasi kaikuna perässä, ovia paiskottiin. Hissikin jo kuului vongahtavan, pörröisiä akanpäitä ilmestyi välikerroksien oviin.
Hän pääsi onnellisesti kadulle ja odotteli nurkan takana jonkin aikaa. Ketään ei ilmestynyt porttikäytävästä. Sinne jäivät miehen ainoat rahat, – mikä pölkkypää hän olikaan! Hän tuumiskeli, voisiko hälyttää poliisin. Miksikä ei voisi, mutta millä hän pystyisi todistamaan anastuksen? Poliisi ei uskoisi hänen väitteitään, ei kukaan niitä uskoisi. Kuinka mies, jolla taskussaan oli tuhansia markkoja rahaa, olisi ollut hänen kolmen satalappusensa anastaja? Ilmiantaja itse todettaisiin petturiksi ja kotirauhan häiritsijäksi. Entäpä passit ja lupakirjat! Vangin kyydillä toimittaisivat kotiseudulle. Siihen päättyisi miehen surkea Helsingin matka.
Hän riensi juoksujalkaa pois koko kaupungin osasta, harhaili katuja monta tuntia milteipä sekaisena, ilman päämäärää. Rahanrippeet riittivät muutamaksi päiväksi, jos näkisi nälkää. Kuin tulevaisen esimakuna se nytkin jo nipisteli hänen vatsassaan. Hän ei ollut syönyt vuorokauteen tuskin palaakaan, mutta ruokapaikkoihin pysähtymättä hän riensi vain tarkoituksettomasti eteenpäin.
Hänen mieleensä palautui muistikuva kaupunkiin saapumisestaan pari viikkoa sitten. Juna ei pysähtynyt pienille asemille ollenkaan, vyöryi vain raskaasti kohisten laitureiden ohitse ja ajoteiden ylitse, kiljui kuin peto: Pois alta! Minä täältä tulen! Niin se vyöryi ihmisten ja hevosten, pienen keltaisen junankin ylitse. Mutta heti sen jälkeen alkoi kaupunki näkyä. Kivitalojen ikkunat eri korkeuksilla tuikkivat ja pistelivät kuin tuhatpäisen vihaiset silmät: Tuletko sieltä! Tule vain! Kyllä me sinut nitistämme!
Se oli alkanut jo. Hän istui puiston penkille, huokaus pääsi rinnasta. Mutta hetkistä myöhemmin hän ei voinut olla naurahtamatta muistaessaan, miten kanisteri mässähti äijän naamaan ja pirtu alkoi vuotaa. Siitä huvista kannatti jotakin maksaa. Kolmesataa markkaa oli kuitenkin katkeran kallis hinta. Tyhmä mies ostaa oppinsa ja huvinsa aina liian kalliisti.
KOLMAS LUKU.
Ilmoituksen johdosta ei tullut muita tarjouksia, eikä Yrjöllä enää olisi ollut rahaa työpaikan ostamiseen, viikon kuluttua tuskin puurolautasen lunastamiseen. Hän söi harvoin, vain hengenpitimikseen. Mutta pimeän makuuhuoneensa epämukavassa sängyssä loikoessaan hän mielikuvituksissaan herkutteli kaikkein parhaimmilla mieliruoillaan. Sellaisia olivat uutisperunat ja tuore voi, reunoistaan mustaksi paistunut pannukakun neljännes sokeroidulla muurainhillolla höystettynä, entäpä sianlihalla maustettu hernekeitto! Hänen mielestään ei ollut enää mikään ihme, että nälkäisenä metsästä palaava Esau suostui vaihtamaan esikoisoikeutensa hernerokkaan. Muutamina iltoina perin nälkäisenä unta odotellessaan hän itsekin olisi ollut kypsä luovuttamaan himoruokavadillisesta hyvänpuoleisen kappaleen Niemelän esikoisen perintömaata.
Työpaikan saantiin nähden oli jokainen uusi päivä edellistä harmaampi. Talvi läheni. Kaupungin kirjoissa olevat työttömät lisääntyivät päivittäin satamäärin. Tuulisina päivinä puistojen penkeillä viruessaan Yrjö kuvitteli, mitä kotona Niemelässä parhaillaan tehtiin. Viimeisiä viljoja puitiin ja peltoja kynnettiin, nyt oli se aika. Tänä syksynä hän jo olisi päässyt kyntämään kauramaan sänkeä. Hän näki sen kuvan edessään. Ohjakset notkuvat miehen kaulasta hevosten kylkiin, kirkassiipinen aura etenee, möyhevä multa kääntyy ja kuhisee! Tällaista aikamiehen työtä poika näinä päivinä saisi tehdä kotipellolla puuttumattomasti.
Hänelle tulee tätä mietiskellessä riipaiseva ikävä. Hän pakenee pois koko kynnösmaalta juurikasvimaalle, jossa perunankaivuu on parhaimmillaan. Varret on jo edellisenä päivänä niitetty ja haravoitu kasoihin. Koppia ja laatikoita, kaksi tyhjää kärrynkoria odottelee saran laidassa. Nestori valjastaa Pollea peltosahrojen eteen: Hei, akat ja tenavat siellä! Alkakaahan kävellä pellolle, pian tässä vako aukenee! Hän ei sano sitä ääneen, sanookin, miten sattuu.
Polle nojaa jo lankiinsa. Musta perunapenkki avautuu, ja valkoiset perunapesäkkeet kierähtelevät esiin. Muutamat varsistaan irtautuneet mukulat hyppelehtivät vaon ylitsekin ja juoksevat toistensa kanssa kilpaa. Poimijat kiirehtivät avatuille vaoille koppineen ja kaivajat haarukkalapioineen. Tuore hietapelto kuivahtaa pian, kopat ja kärrynkorit ovat pian kukkuroillaan keltaista pellon viljaa, mutta kyllä sitä riittää. Polle ja Nestori avaavat uusia vakoja, pitkät luokokarheet odottavat poimijoitaan saran molemmilla reunoilla.
Mutta nyt Liisa jo soittaa ruokakellolla: Pom... pom... pom... puurolle! Perunapuurolle! Voisilmät ovat sulaneet suuriksi lähteiksi täysinäisten puurokuppien keskellä... Syökää lapset, kyllä syöttekin! Haluaako joku lisää?
Kovasti olisi halunnut ainakin yksi poika. Ohikulkeva raitiovaunu kolahti. Siinä hetkessä hävisi perunapuuro voisilmineen. Yrjö huomasi pureskelevansa keltaista lehteä, kylmä merituuli vapisutti hänen hartioitaan.
Mutta hän ei tahtonut vielä herätä. Hän juoksi pitkää hiekkakäytävää puiston etäisimpään soppeen ja kyykähti jälleen penkille silmänsä siristäen ja korvansa sulkien. Syyslehdet putoilivat ylhäältä päin. Muutamat niistä olivat suuria kuin keltaiset nenäliinat, toiset taas pienempiä, pyöreän soikulaisia ja reunoiltaan käpertyneitä kuin keltasienet.
Elsa, sienityttö, perkailee niitä päivänpaisteessa pihamaalla. Meillä syödään hyvää, sienistä tulee hyvää ruokaa! Tulee, varsinkin jos surkeilematta lohkaiset voita paistinpannuun!
Tyttö lupaa. Hän nauraa ja hänen korvalehtiensä lävitse kuumottaa aurinko. Mutta sitten he jättävät sienet ja alkavat survoa puolukoita katajavedessä puhdistettuun saaviin. Tyttö ammentaa kauhalla suuria punaisia marjoja, Yrjö survoo perunanuijalla rohkeasti, mehevää puolukkaa tirskahtelee saavista heidän kasvoilleen. – Matkoihinne siitä! Ei tämä ole mikään makuupaikka!
Äkäisen näköinen siivoojamuori, kuin mikäkin hallanpanema naatti, seisoi hänen edessään varsiluutaansa nojaten. Oikein ämmä siinä sanoi. Ei tämä ollutkaan oikea paikka. Lähden heti Niemelän lanttumaalle ja Kieronperän puolukkamäkiin. Lähdet! – vajaa viisimarkkanen kukkarossa rahaa.
Se ei riittänyt enää yötilan maksuksi, mutta vuokraemäntä neuvoi keinon: Vie kellosi panttiin. Kello oli hänen rippikoulumuistonsa. Hän hylkäsi hyvän neuvon ensimmäisenä päivänä, vielä toisenakin, mutta hyväksyi jo kolmantena. Panttilainakonttorin hän löysi neuvojen mukaan jostakin Pursimiehen- ja Laivurinkadun kulmauksesta. Se oli kaksikerroksinen puutalo, varsin vaatimattoman näköinen. Mutta jonotusta oli täälläkin: kesätakkejaan kauppailevia nuoria miehiä, vanhoja naisia kauhtuneissa hatuissaan ja nuoria naisia mustissa suruharsoissaan. Kaikenlaatuista tavaraa oli heillä tarjottavanaan: pöytäliinoja, kultasormuksia, hopealusikoita. Taskukelloa ei ollut muilla. Ennen oli niitäkin riittävän usein ollut, tämä näkyi selvästi kyömynenäisen vastaanottajan kasvojen eleistä. Hetkeäkään epäröimättä hän napsautti veitsen terällä kellon molemmat kuoret auki, puhalteli koneistoa ja pudisteli päätään silmälasiensa ylitse kurkkien. Ei sieltä hiiren pesää löydy! oli Yrjö jo huomauttamaisillaan, mutta kyömynenä ehätti ennen häntä: Neljäkymmentä markkaa!
Yrjö muisti kellonsa hinnan. Kaksi vuotta aikaisemmin siitä oli maksettu neljäsataa markkaa, eikä kertaakaan tätä ennen käsitelty noin kovakouraisesti. Hän koetti tinkiä hinnan edes viiteenkymmeneen. Neljäkymmentä markkaa! toisti kyömynenäinen, punniten jo luisilla haukankynsillään mustaharsoisen rouvan hopealusikoita.
Yrjö korjasi tarjotut rahat, muuta mahdollisuutta hänellä ei ollut. Kyömynenäinen näytti tietävän tämänkin seikan paremmin kuin hän itse. Puolihämärässä rappukäytävässä rahoja kukkaroon sulloessaan Yrjö taas muisti kolmea satamarkkastaan, joilla oli ostanut apumiehen paikkaa viinanmyyjältä. Hän muisti ne joka kerta, milloin joutui kukkaroaan käsittelemään. Suolainen närästys nousi aina tällöin hänen kurkkuunsa ja kihosi sieltä silmiin saakka. Se oli hävettävää heikkoutta, johtui syömättömyydestä.
Neljänsadan markan lahjakello ei kauankaan kestänyt joutuessaan näin ankaran käsittelyn alaiseksi. Sen hinta tosin kului enemmän maaten kuin syöden, mutta hupeni tälläkin tavoin pelottavan nopeasti. Eräänä aamuna hän surukseen totesi, että kellosta oli jäljellä tuskin muuta kuin vetonuppi, seuraavana ei sitäkään.
Avulias emäntä esitteli toista keinoa, kerjäämistä. Hänen tietämänsä mukaan sadat nuoret miehet kerjäsivät elatuksensa, tällaisena ankarana aikana se ei ollut mikään häpeä. Noin sievälle pojalle säälistäkin annetaan, pitää vain hiljaa soittaa, nöyrimmästi pyytää.
Mutta sievä poika, moniviikkoinen viiden markan yövieras ei halunnut enää käyttää emäntänsä toista hyvää neuvoa. Sanaa sanomatta hän maksoi viimeisen yönsä. Pukkisänky olisi tästä päivästä lähtien vapaa toisten kodittomien käytettäväksi.
Seuraavan yönsä hän vietti pelastusarmeijan majassa, jossa yötila maksoi ainoastaan kaksi markkaa eikä ketään neuvottu kerjäämään. Tarpeetonta se täällä olisi ollutkin, koska talon vakinaiset kantavieraat näyttivät osaavan tämän ammatin neuvomatta.
Päiviä kului taas näinkin. Yrjö tottui ansaitsemaan tilapäisillä avustustöillä kipeimmin tarvitsemansa markat. Hätätilassa hän eli yhdellä puurolautasella vuorokauden, ja se maksoi vain puolitoista markkaa. Jos oikein kova paikka tuli, niin ilmankin läpäisi vuorokauden, mutta yötilan maksuksi tarvittava kaksimarkkanen oli kiskottava vaikka katukivestä. Vasta yhden kerran oli niin pimeä päivä, että hän illan joutuessa tuli yrittäneeksi kerjäämistä. Hän soitti ovikelloa arasti, kuten avulias emäntä oli neuvonut. Itse rouva tuli avaamaan, katseli päästä varpaisiin hitaasti ja paheksuen, sanoi sitten arvokkaasti muutamia painavia sanoja. Nuori mies! Ettekö huomaa kilpeä ovessamme? Me avustamme köyhiä kirkon kautta!
Syvästi nöyryytetty nuori mies kumarsi ja painoi lakin päähänsä. Olkoon se ensimmäinen ja viimeinen kerta! puheli hän itselleen hoipertaessaan kaidepuun turvin kolmannesta kerroksesta kadulle.
Toisinaan sattui vähäisiä ilonhetkiä, kerran milteipä onnellinen iltapäivä. Hän istui Simonkadun puistopenkillä. Lihavahko maalaisisäntä lähti viereisestä hotellista kahta matkalaukkuaan kantaen. Läheisen autoaseman kymmenen toimetonta ajuria odotteli silmä kovana, ottaako tuo kyydin vai ryhtyykö raahaamaan matkalaukkuja käsissään. Niin tuo viheliäinen teki! Maalaiset yleensä olivat kitupiikkejä, elleivät olleet tukkihumalassa, ajurit saivat sen joka päivä todeta. Mutta laukut olivat raskaan näköiset ja Yrjö syöksähti penkiltään avuksi. Isännällä ei ollut mitään hänen tarjoustaan vastaan, ja aseman edessä hän tyrkkäsi kokonaisen kymmenmarkkasen kantopalkkioksi, – auton olisi saanut viitosella.
Sinä iltana kelpasi pojan tarkastella kuppilan ruokalistoja, kuten ammoisina hyvinä aikoina kuukausi sitten. Hän ei hätäillyt eikä näyttänyt kurnivaa nälkäänsä, katseli vain arvostelevasti sekä ruokia että hintoja. Tarjoojaneiti, pisamanaamainen häkkyräpää tarkasteli puolestaan ilmeisellä epäluulolla häntä itseään, tuntuipa kuin hän olisi tahtonut sanoa: Näytä rahasi, ennenkuin katselet kalliimpia ruokia! Yrjö puolestaan päätteli, ettei kiusallakaan näyttäisi, tutkiskelisi vielä kauan tyytymättömänä ja sitten paukauttaisi: Rusinasoppaa ja maksalaatikkoa!
Kuppilan listalla oli tänään monta muuta sopivaa annosta. Mutta kun hänen silmänsä ensiksi olivat iskeytyneet maksalaatikkoon ja rusinasoppaan, niin hän lopulta antoi määräyksen niistä. Neiti lähetti tilauksen edelleen luukusta kimeästi räyskäisten ja tahallaan kalisteli liian kuuluvasti veitsiä ja lusikoita.
Annokset tulivat, Yrjö aikoi ottaa kukkaronsa maksaakseen. Kauhistus! Povitasku oli tyhjä eikä oikean puoleisesta housuntaskustakaan löytynyt mitään. Vapisevin sormin hän kiersi nurin kaikki muutkin taskunsa löytämättä mitään. Tarjoojaneiti katsoi ilkeän pisteliäästi, muutamat ruokailijat kummastelivat läheisissä pöydissä.
– Se on pudonnut.
– Viime talvena vissiinkin! Peittämättömiä naurahduksia kuului pöydistä.
Tarjoojaneiti tuiskautti annokset luukusta takaisin, mutta Yrjö kiiruhti ulos häpeästä ja harmista punoittaen. Onneksi ilta alkoi jo hämärtää, ettei kukaan nähnyt tarkoin hänen kasvojaan. Hän oli aina huolellisesti suojannut kukkaroaan, vielä viimeaikoinakin, jolloin siellä oli enää markka, pari tahi ei sitäkään. Hän ei jaksanut käsittää, miten ja missä se oli voinut pudota. Toivotonta oli lähteä sellaista kapinetta etsimään. Mikä Helsingissä putosi, se varmasti katosi, ikipäiviksi.
Nälkä nipisteli kahta kauheammin, sillä jo etukäteen hän oli nauttinut hyvistä annoksistaan, näin tunnottomasti ne nyt kiskaistiin milteipä suusta. Ihmiset nauroivat vasten kasvoja, ja kuppilaneiti, minkä näköinen hän olikaan! Höyryävä maksalaatikko olisi pitänyt heittää vasten hänen kesäketun nahkaista naamatauluaan.
Synkkänä, notkahtelevin polvin hän asteli pimenevää puistokäytävää harmitellen sattunutta vahinkoa ja syyttäen sen johdosta itseään monella tavalla. Lähes pimeään asti edestakaisin puistokäytäviä laahailtuaan hän retkahti märälle penkille jääden siihen tahdottomana tuijottelemaan. Sumuinen sää vetistyi tihkusateeksi, katulyhdyt syttyivät, mutta yhä hän istui penkillään työntäen märkiä hartioitaan kylmää rautanojaa vastaan. Värikkäitä mainosvaloja leimahteli katoille ja seiniin. Korkeimman kivitalon katolla säihkyi suuri punainen S-kirjain. Jos sen sakaroita olisi puristettu vähän lähemmäksi toisiaan, olisi niistä muodostunut kahdeksikko. Kahdeksan markkaako? Hyvän herneruoka-aterian hinta voineen, maitoineen ja jälkiruokalautasineen! Niin ja kaksimarkkanen olisi vielä jäänyt, välttämätön yömajan maksu.
Läheisen liiketalon seinässä oli sähköllä valaistu kello, asematornin huipussa oli monta kertaa suurempi valaistu kello. Mutta Pursimiehenkadun panttilainakonttorissa, jossakin pimeässä romulaatikossa oli pieni rippikoulukello neljänkymmenen markan panttina, käymättömänä. Eihän kyömynenä joutanut ryöstökellojaan vetämään, punnitsi vain haukankynsillään ja raastoi kuoret molemmin puolin auki ruosteisella veitsellään.
Hänen ajatuksensa hypähtelivät sinne ja tänne mitään loppuun selventämättä. Liiketalon seinäkellon minuuttiviisari osoitti yhteen kohtaan. Se oli kuin koukistunut sormi, yksitoista minuuttia vaille seitsemän. Hän hypähti penkiltään, ennenkuin viisari ehti raksahtaa kymmenen kohdalle.
Mutta asematalon kello katseli kahdellatoista silmällään ylhäältä ja etäisesti. Se oli korkea herra ja valtion virkamies, jolla oli valta piiskata täällä kaupungissa ihmisiä armottomasti eteenpäin. Kaksi silmää oli liikaa, kymmenen olisi huoletta riittänyt, ylhäisellekin herralle. Hän katseli tunnustellen. Kovin kaukana ja korkealla ne olivat. Yrjö arvioi etäisyyttä. Olisi tarvittu nahkanauha ja pari hyvää linkokiveä. Niillä olisi väkevä käsivarsi helposti napsauttanut korkealta herralta pari liikaa silmää.
Hän kulki pitkille pääkaduille, jotka olivat kirkkaasti valaistut valkokuuppaisilla kaarilampuilla. Kuinka monta tuhatta valokynttilää täällä iltaisin tuhlattiin hukkaan? Yhden katulampun valovoima olisi riittänyt Niemelän talossa asuinrakennukseen, navettaan, pihalamppuunkin. Tuskinpa se olisi mennytkään, toinen puoli ehkä olisi jäänyt säästöön. Isäpuoli varmaan kauhistuisi tällaista tuhlaamista. Hän ei milloinkaan löytänyt kaupoista kylliksi heikkovoimaisia lamppuja. Sumuisina syysiltoina sai aina milteipä tulitikulla tarkastaa, oliko lampussa tulta, vaiko mykkyrä ruskeata ompelulankaa. Suuri oli ero Niemelän talon sähkön ja Helsingin katuvalaistuksen välillä.
Mutta Niemelässä ei sentään kenenkään tarvinnut mennä nälkäisenä nukkumaan. Vahti sai keittoa täyden kupillisen ja Mikki litkitteli lämmintä maitoa niin paljon kuin halusi. Sikapahnassa pikkuporsaat jo nukkuivat massut pullollaan. Tässä kunnossa olevan miehen ei ollut terveellistä palautua kovin pitkiksi ajoiksi Niemelän tanhuville, vaikka siellä sadetihkuisina syysiltoina olikin surkean pimeää. Hän jatkoi matkaansa kaupungin keskustaan päin.
Kello läheni seitsemää. Hyvin pukeutuneet ihmiset tungeskelivat huikeasti valaistujen elokuvateattereiden porttikäytävissä ja tunkeilivat paketteineen vielä valaistujen kauppojen ikkunoiden alla. He valitsivat kuvia ja tavaraa, koska siihen oli heillä varaa. Jos hän olisi ollut rikas, olisi hän ostanut jokaisesta talosta kaikkea parasta: paitoja, sukkia, kenkiä, kelloja... Mutta kaikkein ensimmäiseksi hän olisi ostanut hiivaleivän ja palvatun kinkun, hypähtänyt läheisimpään rappukäytävään, raastanut kynsin hampain, nieleskellyt kimpaleen toisensa jälkeen. Tällaisetkaan mietteet eivät ole terveellisiä nuorelle miehelle, joka kahteen vuorokauteen ei ole nieleskellyt muuta kuin turhaan erittynyttä sylkeään. Hän harhaili jälleen laitakaupungille päin. Vesisade kiihtyi, katuojat jo virtailivat. Ihmiset kiiruhtivat juoksujalkaa kahisevissa päällystakeissa vettä valuvin sateenvarjoin. Miehen vahvuiset puunrungotkin sukelsivat esiin salakavalasti yllättäen ja ravistivat runsaat annoksensa suojattoman kulkijan niskaan.
Mutta kaupungin keskeen työntyvä merenlahti loisti ja välkkyi ruhtinaallisissa koruissa. Sinistä, punaista, ruohon vihreääkin läikkyi sen pinnasta, valojen kulta- ja hopeanauhat juoksivat pitkin selkää. Totisesti Helsinki oli kaunis, loistava ja antelias kaupunki, oli, kenelle oli.
Hänen takkinsa oli märkä, paitakin jo pian kuin veteen kastettu. Rautatietunnelin alitse johtava leveä katu vei toiseen kaupunginosaan. Mitäpä hän sielläkään tekisi. Hän kääntyi kapeammalle rantatielle. Liikenne hiljentyi ja valaistus heikkeni. Ihmiset kulkivat täällä parittain saman sateensuojan alla kuin toisiinsa imeytyneinä. Kiilusilmäinen auto liukui äänettömästi keskiasfaltilla. Se muistutti hiirtä vaanivaa kissaa, – saaneeko otuksensa kiinni? Ei saanut, sillä sateenvarjon alla hiipivä nelijalkainen painui puun alle tiepuoleen.
Sinne jo mielellään olisi räätistynyt loppuun väsynyt poika pahainenkin, jatkoihan kuitenkin vielä loivasti nousevaa tietä rautatieylikäytävälle asti, pysähtyi siihen kääntyen nojalleen kaiteen ylitse. Valaistun ratapihan kymmenet raiteet kiilsivät alhaalla, mutta kaukana keskimmäisen raideparin päässä tuijotti häntä vastaan kolme kirkkaasti pistävää silmää.
Kuului pitkä, kimeä vihellys. Kiiluvat silmät alkoivat lähestyä, loistivat yhä suurempina, yhä kirkkaammin. Korkean sillan kaiteeseen nojaavan katselijan olisi pitänyt kiiruhtaa pois tästä vaarallisesta paikasta. Hänestä alkoi tuntua siltä kuin olisi maannut radalla, jossa juna juuri oli syöksähtämässä hänen ylitseen. Kirkkaasti valaistut raiteet näyttivät juoksevan lähestyvän junan edellä. Nyt ne nousivat ylös ja pistelivät kuin pitkillä tuntosarvillaan. Enää hän ei olisi voinut liikahtaa paikoiltaan, vaikka olisi halunnutkin. Lähestyvän junan sähköinen voima oli vanginnut hänet noiduttuun piiriin.
Juna puhkui ja läheni väkevästi kiskojaan valaisten. Sen kolme kirkasta silmää poltti hänen silmiään. Hän olisi tahtonut päästä katsomaan sitä lähempää ja astui sen vuoksi siltakaiteen väliraudoille kuin portaita nousten. Juna läheni yhä vauhtiaan kiihdyttäen. Sen valokiila sokaisi, kutsui ja veti. Lämmin kiihoittava läikähdys kuin kesäisen auringon värinä löi läpi kylmettyneen ruumiin, vastustamaton, huumaava: Tuohon junaan, mene!
Hän ei tällä hetkellä tajunnut, ettei tästä astuttu junaan ja ettei hänellä ollut matkalippua eikä edes rahaa sen ostamiseksi. Mutta mitä lähemmäksi juna joutui, sitä kiihkeämmäksi hänen luonnoton halunsa kasvoi. Nopeina ajatusvälähtyminä hän tosin tajusi todelliset seuraamukset. Se oli lähestyvä peto, jalopeura, joka murskasi ja raateli verimöyhyksi allensa. Mutta hänen halunsa ei näistä kuvista sammunut, vaan kiihtyi. Siinä oli kärsimystä vain pieni hetki, sitten enää ei ollut nälkä eikä vilu. Se ajatus hurmasi oudosti mielen.
Hän oli noussut kolmannen askelen ja kiikkui rautakaiteen varassa junaansa odottaen. Nyt hänestä tuntui kuin olisi lämmitellyt kotona pystyvalkean ääressä ja riisunut märkiä vaatteitaan. Kohina kiihtyi, iskut yhtyivät toisiinsa, veturin valokeila levähti tunnelin täyteiseksi. Ainoa piinaava seikka oli enää hänen oma epäröintinsä. Nyt oli nopeasti ratkaistava, jos jotakin aikoi tehdä. Tuskin kolmeen enää kerkiäisi lukea, niinkuin keväällä jyrkältä rantakalliolta ensi kerran uimaan hypättäessä: Hei, pojat! Oletteko jo paikoillanne valmiina... yksi... kaksi...
– Sopimaton paikka kiikkuaksesi!
Ääni oli miehekäs ja rauhallinen. Tukeva käsi oli tarttunut takin kaulukseen ja nostanut hänet kaiteen varasta sillalle kuin märän kissan. Juna humahti kohisten sillan alle, ja savua tuprui harmaana pilvenä kummaltakin puolelta. Samassa näkymätön käsi hellitti otteensa, pelastaja katosi veturin höyrypilven sekaan.
Yrjö käveli kuin unissaan hiljaista tietä ja istahti ensimmäiselle penkille. Hän unohti äskeisen vaaransa, nälkänsä, kaikki kurjan päivänsä kokemukset ja ajatteli vain rauhallista voimamiestä, jonka tukevan kouraisun hän yhä niskassaan tunsi. Sumusta tuli, savuun hävisi, kuka hän oli?
Eräs mies vuosia sitten oli puhunut samalla tavoin, yhtä rauhallisella äänellä, vaari pikkupojan ukkosilmalla kalaan lähtiessä. Mutta vaari kuoli jo kauan sitten ja haudattiin samana sunnuntaina kuin äiti! Mitä mahdottomammaksi hän asian itselleen todisteli, sitä todenmukaisempana se näkyi. Vaari tai vaarin lähetti se oli.
Märkänä penkillä kyhjöttäessään hän oli sama kuin tuntia aikaisemmin, kurja, nälkäinen raukka; kuitenkaan hän ei ollut enää sama. Uusi elämä hänen sisimmässään oli leimahtanut liekkiin. Se valaisi ja lämmitti. Vaarin käsi oli temmannut hänet jotakin tarkoitusta varten. Kuinka vanha mies muutoin olisi viitsinyt vaivautua haudastaan kymmenen vuoden nukkumisen jälkeen? Miten hän osasi kulkea, sokea mies, sumuisena iltana? Kuka tietää kuolleista, ovatko he näkeviä vai sokeita! Eihän vaari ollut sokea eläessäänkään, ihmiset vain niin luulivat.
Kaikki tämä, mitä hän nyt penkillä istuessaan kuvitteli, oli tietysti hulluakin hullumpaa. Mutta se viihdytti ja lämmitti häntä. Miksi hän ei olisi saanut lämmitellä niillä aineksilla, jotka taivaan lahjana tulivat hänen käytettävikseen, lämmitteliväthän rikkaammatkin omillaan, säihkyvillä valoilla, puilla ja hiilillä.
Hän nousi ja suuntasi kulkunsa suoraan pelastusarmeijan yömajaan. Etumaksuksi tarvittavaa kahta markkaa hänellä ei ollut, mutta näin pieni asia ei enää häntä huolettanut. Yksinkertainen ovivahti katseli pää kallellaan ja mietti tätä pulmallista asiaa: Jaha, jassoo... ettei ole rahaa... Hullu poika, jos ei ole kahta markkaa rahaa! Johon poika puolestaan iloisesti: Vieläpä mitä! Eikö veli tiedä suurta tosiasiaa? Vaikka joku olisi kuinka rikkaan talon poika, mutta jos hänellä sattumalta ei ole rahaa, niin ei ole rahaa! Minkä sille mahtaa. Minkäpä mahtoikaan, rahaton poika työntyi sisään, ja vahti jäi miettimään tätä pulmallista asiaa.
Hänen lähin vuodetoverinsa kauppias Lehtinen oli vielä jalkeilla. Lehtinen oli lystikkään näköinen, naurettavan pikkuinen mies, joka puheillaan ja askarteluillaan antoi majan kantavieraille alinomaista ilonaihetta. Synkkä makuusali sai lisää ikkunoita, milloin pikku kauppias pisti päänsä ovesta sisään.
Aamuisin hän nousi täsmälleen kello kuusi. Toista näin tarkkaa ajantietoa ei majassa ollutkaan, tuskinpa koko korttelissa. Hänen aamusiivouksensa kesti suunnilleen kaksi tuntia ja tapahtui se joka päivä tarkalleen saman ohjesäännön mukaisesti. Voimistelulla hän aloitti. Siihen kuului kolme liikettä: Säären nosto, säären heilutus ja säären kierto. Jokainen liike tehtiin kummallakin jalalla yhdeksän kertaa. Liikkeiden välillä oli säärien hierontaa, myös yhdeksän kertaa. Majan vanhemmat asukkaat tiesivät kertoa, että kauppias oli tehnyt nämä temppunsa joka aamu niin monena vuotena kuin he olivat hänet tunteneet ja aina täsmälleen samalla tavalla.
Koko touhu tietenkin oli tarkoitettu lyhyiden säärien venyttämiseksi. Katselijoiden mielestä se kyllä oli turhaa vaivannäköä. Jos ihminen oli pätkäksi luotu, niin pätkänä hän pysyi. Sitä paitsi Lehtisen säärissä saattoi vaikuttaa jokin vastavoima, joka kiskoi sisään yhtä paljon kuin Lehtinen venytti ulos, muutamat selittivät asian näinkin viisaasti.
Voimisteluohjelmasta selvittyään Lehtinen puhdisteli kumikauluksensa kuumaan veteen kastetulla pumpulitukolla. Alinomaista työtä antoi myös vanha kaulusnauha. Päivän käyttämisen jälkeen se heilimöi kummastakin reunastaan; joka aamu täytyi Lehtisen kuroa sitä kokoon. Langasta hänellä ei ollut puutetta, koska sitä lienee ollut hänen varastoissaan kauppiasajoilta. Kaikki olisivat Lehtiseltä saaneet ilmaiseksi neulaa ja lankaa, mutta he eivät viitsineet vaivautua omia vaatteitaan korjaamaan, sängyissään loikoen vain kummastelivat Lehtisen puuhia. Kuitenkin kaikki pitivät hauskasta pikku kauppiaasta, joka majan arvokkaana edustajana olisi voitu lähettää ministerin aamiaisille milloin tahansa.
Lehtistä oli tänään onni potkaissut melkein niinkuin ennen hyvään aikaan. Hän oli asioinut kaiken päivää erilaisilla artikkeleilla ja ansainnut tuhottomasti, lähes kolmekymmentä markkaa. Kaupungilta palatessaan hän oli ostanut suuren paketin ruokatavaraa: voita, leipää ja teemakkaraa.
He istuutuivat Lehtisen sänkyyn. Hän leikkasi muhevasta hiivaleivästä suuria kappaleita, voita piti viiltää surkeilematta, makkaraviipaleitten irroittamisesta hän itse piti hyvää huolta. Majan vakinaisista yövieraista oli palautunut vasta muutamia, Lehtinen ja Yrjö saivat syödä kaikessa rauhassa, he puhelivat hauskasti ja viiltelivät yhä uutta voileipää ja makkaraa.
Luonnollisesti Lehtinen onnekkaan päivänsä jälkeen oli mitä loistavimmalla tuulella. Hän innostui kertoilemaan kokonaisia lukukappaleita vaiherikkaan elämänsä varrelta. Yrjö ei eläessään ollut kuullut näin ihmeellisiä satuja. Mutta kesken juttujensa Lehtinen milteipä vaatimalla vaati, että ainakin hiivaleipä ja teemakkara syötäisiin loppuun; jos voita nokare jäisi, niin se ei olisi vaarallista. Periaatteellisesti ei Yrjöllä ollut mitään tätä ehdotusta vastaan, varsinkaan kun makkaravoileipä ei tänä iltana hänen suussaan hevin kadottanut hyvää makuaan. Ryypättävää heillä ei ollut, mutta sen korvasi Lehtisen juttu, joka juoksi kuin rieskamaito.
– Kas se on sillä tavalla, että oikean liikemiehen elämä on ainaista nousua ja laskua. Vuoroin sataa, vuoroin paistaa, tänään on onnea, huomenna taas menee kaikki päin mäntyyn. Niin oikean liikemiehen elämän pitääkin mennä. Herra varjelkoon häntä tasakaupasta ja ainaisista poutapäivistä. Kuule, poikani, ota surkeilematta voita ja makkaraa!
Poika otti ja Lehtinen jatkoi. – Minulla on ollut loistavia päiviä, voi poikani, jos olisit ollut näkemässä! Olin maankuulu kauppias suuressa kirkonkylässä, talo kuin herraskartano ja tavaraa kymmenkyynäräiset hyllyt notkollaan. Ja niin kuvan ihana morsiankin minulla oli, tai oikeastaan niitä oli kaksi, rovastin tytär ja herrassöötingin mamseli. Enkä minä edes tietänyt kumman olisin ottanutkaan, siinä minulla oli joka hetki pohtimista ja päänvaivaa.
– Olisitte ottanut kauniimman, huomautti Yrjö väliin.
– Voi, poikani, mitä puhelet! Jospa olisin tietänyt kumpi oli kauniimpi! Murheellinen asia, mutta vielä surullisempaa seurasi. Tuli suuria vahinkoja, akortti, peräti konkurssi, enkä minä sitten enää ottanut kumpaakaan. Taikka oikeastaan, jos sanon sinulle suoran totuuden, – Lehtinen hiljensi ääntään puhuen kämmenensä suojasta, – kumpikaan neiti ei huolinut minusta enää tämän jälkeen, ja sitä minä suuresti kummastelin. Kuvittele, poikani, sinäkin naisen järjenjuoksua. Enhän minä, tarkoitan minä itse, konkurssissa tullut yhtään huonommaksi, päinvastoin yhtä taitoa viisaammaksi. Toimilupa ja koko maailma oli jälleen hallussani. Mutta naiset eivät käsitä kaikkein kirkkaimpia elämäntotuuksia, sen sinä poikani vielä itse tulet elämäsi varrella surkeasti kokemaan.
– Jos he rakastivat vain teidän tavaroitanne?
– Poikani, mitä ajatteletkaan, rovastin tytär ja herrassöötingin mamseli!
Hiivaleivästä oli jäljellä enää vähäinen kantapuoli, teemakkarastakin vain kananmunan kokoinen kupura. Lehtinen pyytämällä pyysi, etteivät he jättäisi niitä kärpästen kiusaksi. Poika suostui, syönti jatkui edelleen ja jutustelu sitä mukaa. Lehtinen aloitti nyt esitelmänsä taloudellisen elämän suuntaviivoista. Se oli hänen mieliaiheensa, josta hän jo ennenkin oli puhunut.
– Katsos, poikani! Ihmisen elämä juoksee täällä maan päällä kuin vaahtopäinen merenselkä. Se nousee ja laskee, ja ihminen keinuu lastuna harjalla. Jos olet tuhma ja itsepäinen, etkä kyllin notkeasti keinu, saat helposti suolaista vettä suusi täyteen. Ihmisen täytyy urhoollisesti pysytellä pinnalla. Kerran sellaiselle tulee nousun vuoro, tulee se vielä meillekin.
Pieni kauppias oli puhuessaan hyvin urhoollisen näköinen. Hänen treenatut säärensä oikenivat ja ystävälliset silmät hymyilivät rohkaisevasti. Hän varmaan omaltakin kohdaltaan kuvitteli, kumman ottaisi, rovastin neidin vaiko herrassöötingin mamselin, sitten kun suuri aalto jälleen nostaa hänet harjalle ja molemmat neidit uudestaan tulevat hänen kauppalinnansa portille kolkuttelemaan.
He asettuivat makuulle, nukkumatta kuitenkaan vielä pitkiin aikoihin. Lehtinen tarinoitsi yhä nousu- ja laskuaalloistaan, Yrjökin puolestaan omalle kohdalleen sattuneista pienistä vihuripäistä.
– Kaikki ne koituvat sinulle hyväksi, jos osaat niitä hyväksesi käyttää. – Mutta rautatiesillan kaiteella kiikkumisesta Lehtinen oli suorastaan vihainen. – Vai sillä tavalla sinä, ettet häpeä! jos sinulle vasta tulee näin pimeä paikka, niin ajattele tällä tavalla: Tämä päivä oli paha, oikein paha. Huomispäivä ei voi olla enää sen pahempi. Mutta ellei se ole pahempi, niin se on parempi. Mitä syytä minulla näin ollen olisi epätoivoon. Jos sinulla taas ei ole ollut vielä oikein paha päivä, niin kiitä onneasi. Asiasi saattaisivat olla vielä paljon hullummin.
Lehtistä alkoi jo nukuttaa, ja hänen juttunsa alkoivat kiertää jäniksen latuja. Hän piti niitä vireillä siitä huolimatta.
– Kuule, poikani! Hätäkö köyhän on eläessä... Kuule... Kuuletko sinä? Hätäkö köyhän, niin minä sanoin... köyhän on eläessä... Varsin toista on rikkaan... kuule, älä vielä nuku! Rikkaan, minä sanoin... niin sanoin, on ihan toista... Kuule, tuota, rikas pelkää... Mitä minä sanoinkaan? Rikas pelkää aina köyhtyvänsä tai liikoja lihovansa. Mutta kylläpä sinua jo kovasti nukuttaa.
Yrjön täytyi istumaan nousten todistaa, ettei häntä nukuttanut. Isäpuoltaan muistaen hän omalta kohdaltaan olisi tahtonut rikkaan pelättimiin lisätä vielä varkaat ja veroherrat. Lehtinen virkistyi hetkeksi ja jatkoi vielä.
– Toista täällä maailmassa on köyhän... tuota, tarkoitan, että köyhän elämä on paljon rikkaampaa. Jaa'a, poikaseni. Jos ihminen on köyhä ja laiha, niin hänen elämänsä juoksee... kuin syksyinen jänis peltopolkua, niin se juoksee. Hänellä on aina... melkein aina mukavan hilppoisa olo.
Lopultakin Lehtinen hiljeni, kuorsasi jo pian, mutta Yrjö valvoi ja mietiskeli itsekseen. Hän, jos kukaan, oli köyhä, laihtunutkin viime viikkoina aika tavalla. Mutta hilppoisa oli nyt olo, syönninkin jälkeen. Taivaan tähtisilmä vilkutteli ymmärtäväisesti korkealta paikaltaan tomuisen ikkunan lävitse. Sitä katsellen hän vihdoin nukahti, onnellisempana kuin pitkiin aikoihin.
NELJÄS LUKU.
Lehtinen nyki Yrjöä olkapäästä: Hei, poikani, kuule, herää jo! – Aikaa siinä kului, ennenkuin poika heräsi ja pääsi täyteen tajuun.
– Minulla on sinulle salkun täysi hyviä uutisia!
Salkun täysi, vaikka ei salkkua ollutkaan. Yrjö raaviskeli niskaansa, eikä vieläkään tahtonut päästä selvyyteen, kuka edes itsekään oli ja missä oli. Selvisi toki selvitellen, Niemelän tuhlaajapoika hän oli ja istui paitasillaan pelastusarmeijan pukkisängyssä. Lehtinen oli voimistellut, kuroi jo mustalla langalla iänikuista kaulanauhaansa. Eilen illalla oli syöty tuhottomasti hiivaleipää ja teemakkaraa.
Lehtinen oli järjestänyt Yrjölle työtä, suurenmoisen paikan. No, saattoi hän heti sanoakin. Se oli helsinkiläisessä tukkuliike Paperiyhtymässä, konttorissa tai varastossa, työn laatua ei hän tällä hetkellä vielä tarkalleen osannut ilmoittaa, eikä se ollut tarpeellista tietää. Mutta oli se onnenpotkaus pojalle. Lehtinen veti innoissaan langan poikki, mitä aikaisemmin ei ollut tapahtunut. Hän otti uuden säikeen ja alkoi selittää lähemmin.
Paperi yhtymä O/Y oli suuri ja varakas tukkukauppa, ja sen johtaja kauppaneuvos Vesala oli mahtava herra, ainoalaatuinen liikemies Suomenmaassa. Ruumiillisesti hän kylläkään ei ollut kovin suuri, tuollainen vain tavallinen miehen taarikka, niinkuin suuret johtajat yleensä, mutta hänen tukkansa ja kulmakarvansa! Ne olivat kuin teräslangat, ja kun hän joskus kiivastui, niin siniset sähköpisarat kipenöivät niistä. Lehtinen oli kauppaneuvoksen vanhoja tuttuja, sinunmaljat oli aikoinaan juotu Helsingin suurimmassa hotellissa. Mikäkö on sinunmalja? Etkö sinä, poikani, sitäkään vielä tiedä! Lehtinen oli vähällä katkaista toisen kerran lankansa, niin innostunut ja hämmästynyt hän oli.
– Istutaan pehmeissä nojatuoleissa hohtavan valkoisella liinalla katetun pöydän ääressä. Kihisevää samppanjaa kuohuaa pulloista, joita kannetaan hopeaisessa maljassa. Orkesteri soittaa kuin taivaan pidoissa: Oi, hit-tuli – tit-tuli - tit-tuli tuu! Kesäillan valssia, näes! Sitten kauppaneuvos kohottaa lasinsa, joka on täynnä taivaantähtiä ja meren helmiä, nostaa hiljalleen, orkesteri soittaa, simpukat kiiluvat jäätarjottimilla... Kuule, Lehtinen, me heitämme tittelit. Minun nimeni on Aleksi... Minun Vihtori, kiitos... Poikani, se oli suuri hetki.
Oli varmaan, koska taivaantähdet kajastelevat Vihtorin silmissä vielä kymmenen vuotta jälkeenpäin. Tällaisen isännän, vanhan kuuluisan tuttavan taloon poika nyt pääsee, kyllä kelpaa. Siellä tulee hänellä olemaan nousemisen mahdollisuuksia. Mutta miehen omasta voimasta ja tahdosta se lopuksi kuitenkin aina riippuu, miten pitkälle hän maailmassa pääsee. Tällaisille raiteille ei kuitenkaan nosteta ketä tahansa pelastusarmeijan yömajan poikaa.
– Joko me tänä aamuna menemme sinne? keskeytti Yrjö vuolaan esityksen.
Niinkuin kivi olisi pudonnut katosta Lehtisen päähän. Nyt vasta hän itse unestaan heräsi.
– Voi, hyvä poikani, mitä puhut ja mitä minäkään sinulle löpisen. Etkö ymmärrä, että kuvitelmat ja käytäntöönpano ovat kaksi eri asiaa, niin kaukana toisistaan kuin itä on lännestä. Minähän kuvittelen ja kerron tätä vain sen vuoksi, kun... kun tämä meidän elämämme on niin orpoa ja tyhjää.
Nyt urhoollinen pikku kauppias itse oli tipahtamassa aallonharjalta aallon pohjaan. Vähillä piti, etteivät kyynelet tippuneet hänen silmistään. Mutta hänen masentumisensa ei ollut tarttuvaa laatua. Päinvastoin Yrjöstä alkoi todella tuntua, niinkuin hän olisi ollut sisäistä voimaansa puhkuva veturi juuri kiiltäville raiteilleen siirtymässä. Hänen oli nyt riennettävä ystävänsä avuksi. Mutta tuollainen pikkuinen mies ei kuorman lisänä paljoakaan painaisi. Äänettömyyttä kesti kotvan aikaa.
– Kuulkaa, setä Lehtinen! Mitä te äsken puhuittekaan idästä ja lännestä? Eikö maapallo ole pyöreä, kuten kaikki eteenpäin pyörivä? Jos tarpeeksi kauan kuljemme itään, niin joudumme länteen, tai päinvastoin. Eikö kuvitelman ja käytännön laita mahtane olla samoin?
Lehtinen ei vieläkään puhunut mitään, siksi Yrjö ilmaisi, mitä äsken oli päättänyt.
– Tänä aamuna menen Paperiyhtymä O/Y:n johtajan puheille, ei suinkaan hän purematta niele.
– Nielee se!
Lehtinen sanoi kaksi sanaansa niin hullunkurisen totisena, että Yrjö purskahti nauramaan. Siitä Lehtinenkin vapautui jälleen entiselleen, eikäpä hän muutenkaan luonnonlaatunsa mukaisesti kauan viihtynyt suolaisen veden alla.
Mutta hän vakuutti, että kaikki se, mitä hän äsken oli kertonut Paperiyhtymästä ja sen johtajasta, suurista tuttavuuksistaan ja sinunmaljoistaan, oli sanalleen totta kymmenen vuotta sitten. Sitten tuli se onneton konkurssi, joka kaikki asiat hämmensi, niinpä nämäkin. Kauppaneuvos sanoi jyrkästi irti tuttavuutensa sellaisesta miehestä, joka teki konkurssin tai akortteerasi. Hän ei tahtonut tietää mitään hulttioista, jotka eivät pystyneet hoitamaan edes omia asioitaan. Tässä nyt seistiin tosiasiain edessä silmätysten. Oliko tällaisen miehen suosittelemisesta viiden pennin apua, ei muuta kuin paljasta vahinkoa, vaikka olikin juotu samppanjassa sinunmaljat orkesterin soittaessa kesäillan valssia.
Mutta poika ilmaisi lähtevänsä tänä aamuna Paperiyhtymään kaikesta huolimatta. Kun Lehtinen vielä kolmannen kerran turhaan varoitti, tuli hänelle kiire. Noin ruokkoamattomana hän kumminkaan ei poikaa päästäisi, housut rapapilkkuja täynnä, kaulus ryttyisenä ja tukka kuin takkuisella kevätvarsalla. Lehtisellä oli suhteita päämajaan. Hän juoksi pyytämässä vaateharjaa, puhdistusaineita ja silitysrautaa. Vielä oli hankittava sakset ja pitkä kampa, sillä tukka oli leikattava, korvat ja kynnet puhdistettava mitä huolellisimmin. Poika myöntyi ja kääntyili kuin lammas keritsijän penkillä. Tukanleikkaus kesti hirmuisen kauan, ja sakset nipistelivät hirmuisesti. Hän kesti kuitenkin urhoollisesti loppuun saakka.
Hyvissä ajoin ennen puolta päivää kääntyi yömajan portista kaupungille päin harvinaisen siisti, joskin vaatimattomasti puettu nuori mies. Oli raikas syyspäivä ja ilma keveätä hengittää. Hän kuljeskeli kiirehtimättä, söi aamiaisensa tutussa kuppilassa Lehtisen antamilla matkarahoilla. Pyytämättä tuo kunnon mies oli huolehtinut tästäkin. Koskaan ei nälkäisenä saanut lähteä tärkeille liikeasioille.
Paperiyhtymä O/Y:n talo sijaitsi toisella puolella kaupunkia. Ihmisiltä kyselemällä Yrjö tarkisti matkansa suuntaa, kunnes vihdoin etsitty liiketalon kortteli joutui hänen kierrospiiriinsä. Hän ei kiirehtinyt vieläkään, vaan käveli taloryhmän ympäri kolmeen kertaan myötäpäivään ja vahvisti luontoaan muistelemalla urhoollisia miehiä historian vuosisatojen varrelta: tarkka-ampuja Martti Kitusta karhunpesällä, urhoollista Tapani Löfvingiä kymmenien venäläisten piirittämänä ja Danielia jalopeurain luolassa. Lehtisen esittelemänä kauppaneuvos hänen kuvitelmissaan olikin kuin lihavahko kaksijalkainen jalopeura.
Talo oli nelikerroksinen, jylhän näköinen. Katuoven päällä oli liikkeen nimi: PAPERIYHTYMÄ O/Y. Se oli tehty puolen metrin korkuisista kullatuista kirjaimista, ja sen alla oli talon katunumero 13 A. Lihakaupan kello näytti viittätoista vaille kaksitoista. Yrjö henkäisi syvään ja astui päättävästi 13 A:n suuresta ovesta sisään.
Kävi heti alussa, kuten Lehtinen oli ennustanut. Ensimmäisessä käytävässä nousi tie pystyyn, hänen anomustaan kauppaneuvoksen puheille pääsystä ei otettu kuuleviin korviin. Terhakka pikkuneiti pyörivällä pulpettituolilla ilmoitti päättävästi sen. Sanat sanottuaan hän kiekahti jälleen pulpettinsa ääreen. Hän taivutteli koteloihin pantavaksi joitakin kiertokirjeitä. Työllä näytti olevan hirmuinen kiire, puolta silmäystä ei häneltä tämän jälkeen riittänyt enää oveen päin.
Unohdettu vieras ei ollut tuosta tietääkseenkään, istui vain ja ihmetteli. Pitkä eteishuone oli lämmin ja tuolikin mukava. Monenlaatuisia sanoma- ja kuvalehtiä oli pöydällä. Hän selaili ja lueskeli niitä samalla tutkiskellen talon paikkoja. Odotushuoneen peräseinällä oli kaksi ovea. Oikeanpuoleisen niistä hän arveli johtavan kauppaneuvoksen huoneeseen. Mahdollisesti hänen niin pitkälle päästäkseen oli läpäistävä monta muuta huonetta ja ovea. Joka tapauksessa hän yrittäisi, olikin jo aika. Hän käveli uudestaan pikkuneidin pulpetin luo.
– Haluaisin päästä herra kauppaneuvoksen puheille.
– Muistaakseni te äsken jo pyysitte sitä? Pikkuneiti kääntyi pyörivällä tuolillaan juuri sen verran, että toinen silmä ja puseron suuri koristenappi kiertyivät näkyviin. Se oli harvinaisen kirkas nappi, samoin myös silmä. Ääni helähti kylmästi. Tiuskea vastaus olisi tuskin koskenut näinkään kipeästi. Mokoma sirpukka! Mikä hän luulikaan olevansa! Mutta ei kannattanut suuttua tuollaisen takia, Lehtinen oli varoittanut kadottamasta mielenmalttiaan.
Hän käveli taas sanomalehtipöydän luo. Hellittää hän ei aikonut tämän vastuksen vuoksi, sitä paitsi voisihan jokin sattuma tulla avuksi. Pöydällä oli paljon uusia ja vanhempiakin kuvalehtiä, jotka kaikki olivat hänelle uusia. Isäpuoli ei ollut raskinut moneen vuoteen tilata muuta kuin kolme kertaa viikossa ilmestyvän paikkakunnan sanomalehden. Pikkuneiti oli syventynyt kiertokirjeihinsä, joita oli jo valtavat pinot hänen pulpetillaan.
Yrjöllä ei ollut nälkä eikä vilu, ja kuvalehdissä oli hyvin hauskoja juttuja, mutta kuka takasi, miten kauan kauppaneuvos päivisin oleskeli konttorissaan? Hän taittoi lukemansa lehden sievästi kokoon ja käveli kolmannen kerran armopulpetin ääreen. Mutta nyt hän ei saanut mitään huomiota osakseen pitkään aikaan, kiertokirjeillä näytti olevan tulen palava kiire. Ainakin kymmenen arkkia tyttö taivutteli kolmesta kohti, ennenkuin oli edes huomaavinaan.
– Suokaa anteeksi, hyvä neiti, minun nyt kuitenkin joka tapauksessa täytyy päästä kauppaneuvoksen puheille.
Pikkuneiti kääntyi niin paljon, että hänen molemmat kauniit silmänsä näkyivät ja myös toinenkin koristenappi. Hänen äänensä oli yhä kohtelias ja hiljainen, mutta metallinheleä.
– Valitettavasti minun täytyy kolmannen kerran evätä pyyntönne. Kauppaneuvos ei ota konttoriaikana ketään asiattomia puheilleen.
– Kuka neidille on sanonut, että minä asiaton olen? Mistä tiedätte, vaikka kauppaneuvos pitäisi minun asiaani hyvinkin tärkeänä?
– Kuinka sanoitte? Oletteko te mahdollisesti kauppaneuvoksen sukulaisia?
Sukulainen! Siinäpä olikin etsitty langanpää! Miksi en tuota jo itse keksinyt? Yrjö ei miettinyt kauankaan tarttuessaan rohkeasti tarjottuun apuun.
– Olenpa tietenkin, kauppaneuvoksen sisarenpoika kaukaa maaseudulta!
Pikkuneidin silmät pyöristyivät. Hän sujahti viivana korkealta tuoliltaan alas ja riensi juoksujalkaa oikeanpuoleisesta ovesta. Yrjö ei päässyt mielessään varmuuteen edes siitä, ottiko hän ilmoituksen toden vaiko pilan kannalta. Mahdolliset seuraamukset tuntuivat yhtä hirvittäviltä, olipa kysymys kummasta tahansa. Vähillä piti, ettei hän nyt lopultakin puikkinut matkoihinsa siitä ovesta, josta kaikki asiattomat kadulle neuvottiin.
Mutta jos hän näin vähää säikähtäisi, ei kai hän uskaltaisi mitään koko elämässään. Tästä päivästä riippui paljon. Joka tapauksessa hän nyt nähtävästi pääsee kauppaneuvoksen puheille. Hän rohkaisi luontonsa ja muisteli ystäväänsä pikku kauppiasta, joka pelokkaasta lampaan sydämestään huolimatta myös odotteli tämän päivän antina jotakin ihmeellistä aallon nousua... Ei hän purematta niele... nielee se...
Samassa pikkuneiti palasi tuiskuna takaisin. Nyt ei ollut peräytymisen varaa.
– Tuosta ovesta, olkaa hyvä! Enonne odottaa teitä perällä omassa huoneessaan!
Sanoissa oli äskeistäkin heleämpi kaiku, enosanalla aivan verraton paino. Lähisukulaisuus alkoi toden totta jo hirvittää, rohkeatakin miestä.
Ensimmäinen huone oli suuri. Siinä työskenteli paljon ihmisiä, kirjoitus- ja laskukoneet rapisivat. Joku viittasi häntä eteenpäin. Hän asteli punaista käytävämattoa koettaen ladata luontoaan askelten tahtiin: Aika mies! Pelko pois! Surku pois! Mutta pehmeä matto vaimensi äänet ja käänteli rohkaisusanat hullunkurisesti: Joudut suuhun! Suden suuhun! Nielee se! Nielee se!
Ei kai sentään purematta niele! Hän tarttui ovenripaan ja astui sisälle.
Kauppaneuvos oli kuin olikin hämmästyttävästi jalopeuran näköinen, Lehtinen olikin osannut hänet maalata. Pöydän takaa nousi esiin hänen mahtava päänsä kaikkiin ilmansuuntiin työntyvine piikkikarvoineen.
– Jaha, sieltäkö tulet, orpanapoikani! Kuinka kallis siskoni nyt jaksaa?
Sanat rävähtivät terävinä kuin kourallinen riihikuivia herneitä olisi heitetty peltikatolle. Yrjö pyyhkäisi nenäliinalla kasvojaan, jotka tuntuivat olevan hiessä. Aikaa oli voitettava, näinkin oli Lehtinen neuvonut. Hän jatkoi rohkeasti aloittamaansa tapaan, koska ainakaan vielä ei ollut pahempaa hätää.
– Kiitos kysymästä, mutta...
– Ei muttia eikä mutkia! Sano kieräilemättä, mikä sinut ajoi noin rohkeaan hätävalheeseen.
Kauppaneuvos keihästi hänet paikoilleen. Siitä ei ollut varaa liikahtaa kuin taaksepäin, jos hyvin vikkelästi liikkuisi. Mutta uhallakaan hän ei livistäisi. Ensimmäinen minuutti oli kulunut, se hirsipuussakin on pahinta, oli Lehtinen sanonut. Hätävalheeseen! Hän tarttui siihen kuin äsken "itsepäiseen sukulaiseen".
– Hätä! Tyttösirpukka tuolla eteisessä ei päästänyt ilman teidän puheillenne.
– Etkö tietänyt, ettei hänellä olekaan lupa päästää tänne ketä tahansa.
– Tiesin. Hän sanoi, ettei kauppaneuvoksen huoneeseen ole lupa päästää ketään asiattomia.
– Etkö sinä ole yksi sellainen?
– En!
– Häh!
Yksinäiset sanat pompahtivat kuin koppipallot. Kauppaneuvos survaisi tuolinsa irti pöydästä, raappasi laatikosta sikarin ja sytytti sen palamaan. Yrjö kääntyi katselemaan pitkän seinän hyllyille tiloitettuja hopeapokaaleja. Ne nähtävästi olivat kauppaneuvoksen koirapalkintoja, koska ajokoiraparin kuvia oli samalla seinällä. Useita minuutteja oli jo kulunut, mutta alkoipa jälleen tuntua siltä kuin jatkuva äänettömyys kävisi vaaralliseksi hätävalheeseen turvautuneelle siskovainajan pojalle. Hän päätti laukaista panoksen, ennenkuin se itsekseen räjähtäisi.
– Kauppaneuvos on ollut urheilija!
– Häh, mitä sanoit? Tuoli rasahti uhkaavasti.
– Uskotteletko luulevasi, että minä muka olen juossut viittätuhatta metriä tai hypännyt kolmiloikkaa joidenkin pitkäsääristen koipeliinien kanssa?
Jalopeura katseli poikaa suoraan silmiin. Nyt hän vasta todella pelkäsi, mutta varoi kuitenkin näyttämästä sitä. Hän harkitsi tarkoin, ennenkuin vastasi.
– Enpä luulekaan, mutta moukaria te voisitte heittää vieläkin hirmuisesti.
Silloin se räjähti. Kauppaneuvos heittäytyi rentoimesti selälleen. Tuoli rasahteli monta kertaa. Särkyikö se kokonaan? Ei, oikeni vain. Kauppaneuvos lepäsi sillä kuin satakiloinen naurava jouluporsas suurella tarjottimella. Hän nauroi, hohotteli.
– Vai moukarinheittäjäksi sinä minua! Ei hullumpaa, sisarenpoikani! Sinussa on kipenen verran sitä, mitä monesta tämänkin talon kaljupäästä kokonaan puuttuu! – Hän oikaisi tarjottimensa tuoliksi jälleen.
– Mistä päin maata olet kotoisin, ja minkä vuoksi olet lähtenyt Helsinkiin?
Yrjö kertoi avoimesti sekä syntyperänsä että matkansa vaiheet. Kauppaneuvos seurasi hänen esitystään ilmeisellä mielenkiinnolla, lopuksi kuitenkin tiukasti keskeyttäen:
– Tällaisena huonona aikana jätät hyvän kotisi ja lähdet maailmalle kekkaloimaan. Korvillesi ansaitsisit.
Se oli uhkaavaa puhetta. Mutta poika ei pelännyt sillä tavoin kuin äsken. Sisimmässään hän ei pelännyt enää ollenkaan ja otti rohkeasti vastaan.
– En rupea kauemmin synnyinkodissani hulluntöitä tekemään!
Hänen täytyi selittää tarkemmin, mitä tarkoitti. Keskustelusta kävi pian selville, mitä ristiriitoja pojalla ja isäpuolella oli ollut kotitalon asumisessa.
– Vai on isäpuolesi niin jämerää poikaa. Ja tällaisen kunnon miehen talosta sinä karkaat kuin varas yöllä. Kohtapuoleen hakkaisit jo kuusenoksia vieraillakin tunkioilla, vai mitä?
– Se on eri asia!
Neljä sanaa kimposi kuin neljä pientä sähkökipinää, ei rykeästi, mutta terävästi. Niissä oli taas hivenen sitä, jota muutamista kaljupäistä puuttui. Kauppaneuvos tunsi, mitä poika itse ei huomannut. Jälleen kului minuutteja. Poika katseli pokaaleja ja koiratauluja, kauppaneuvos koetteli patenttituolinsa kestävyyttä.
– Sinä etsit itsellesi työpaikkaa. Mitä sanot, jos otan sinut meille kokeilemaan?
– Paljon kiitoksia, herra kauppaneuvos!
Jälleen kuului vapauttava naurunhöräys.
– Sinulla tuntuu olevan tavanmukaiset sisarenpojan metkut. Otanpa sinut kuitenkin. Mutta sen sanon etukäteen, ettei meidän talossa liikoja kekkuloida, vaikka joku olisi näin lähisukulainenkin. Mitähän luulet osaavasi tehdä meillä?
Yrjö harkitsi ja vastasi kuten tosi oli:
– En mitään erikoista.
Kauppaneuvos läjäytti kämmenellään pöydän kuntoon.
– Oikein! Pyrkijät yleensä osaavat milteipä mitä tahansa, eivätkä loppujen lopuksi osaa kuitenkaan yhtään mitään. Rehellinen mies lähtee aina alusta. Niin mekin teemme. Ensin tutustumme talon kellareihin ja luutakomeroihin. Ehkä kuitenkin varsiluudalla lattiaa osaat lakaista?
– Osaan!
– No niin, lähdemme kellarin lattialta. Sieltä nousemme vähitellen ylempiin kerroksiin, jos pää kestää. Eikö se ole oikea järjestys sinunkin mielestäsi, vai mitä?
– On se, myönteli poika.
Lähdettiin tutustumismatkalle viivyttelemättä. Kauppaneuvos purjehti edellä monien ovien, kerrosten ja käytävien kautta. Poika pysytteli sikarinsavun vanavedessä.
He olivat kulkeneet jo monen varastohuoneen lävitse, satoja rappuaskelmia ja käytävämetrejä. Tässä talossa ei nähtävästi aivan pian päästy pohjalle. Lopulta he kuitenkin joutuivat suureen kellarihuoneeseen, jossa sähkölamput paloivat.
Siellä työskenteli miehiä ja naisia. He pujahtelivat vikkelästi pitkien vihko- ja kirjapinojen välitse erilaisia tavaroita kantaen. Paperitavaraa oli tavattomasti. Yrjöstä tuntui kuin koko maailman kouluvihot ja muistilehtiöt olisi koottu tänne yhteen paikkaan. Näin kauppaneuvos itsekin tuntui ajattelevan. Jos toinen yhtä mahtava mies olisi tullut kapealla käytävällä vastaan, ei yhteentörmäys olisi ollut vältettävissä.
He kääntyivät sivukäytäville yhä uusien vihko-, muistilehtiö- ja paperipinojen välitse. Yrjö oli isäpuolensa usein kuullut sanovan: Ei tavara hirvitä! Jospa äijä unissaan edes olisi joutunut tänne, Paperiyhtymä O/Y:n varastokellariin!
Varastosta he menivät pienempään puolityhjään huoneeseen, jossa oli pitkiä pöytiä. Muutamat naiset pakkasivat siellä parhaillaan monenlaatuista pikkutavaraa paperilastuilla pehmustettuihin puulaatikoihin. Taitavasti työ heiltä kävi, ja näppärästi he liikkuivat ohikulkiessaan kauppaneuvosta tervehtien.
– Missä mestari Peltola on?
– Täällä olen.
Pieni, ketterä mies ilmestyi paperipinojen välistä.
– Tässä tuon teille maalta tulleen nuoren miehen, joka toistaiseksi ei osaa enempää kuin ne kaupunkilaispojat, jotka paljon osaavat. Mitä siitä sanotte?
Mestari Peltolaksi puhuteltu ei sanonut mitään, vilkaisi vain tulokkaaseen ymmärtävästi naurahtaen. Kauppaneuvos näki lisäselvitysten antamisen tarpeelliseksi.
– Hän aloittaa täältä, vasara ja varsiluuta kädessään. Kuusisataa palkkaa kuukaudessa ja raportti minulle joka kahden viikon kuluttua, ymmärrättekö?
Mestari Peltola nyökkäsi, kauppaneuvos huiskautti kädellään ja puski voimallisesti omaa tietään savua tupruttaen. Käytävän päässä hän pysähtyi ja heitti unohtuneen ohjeen.
– Talon puolesta puku! Etumaksuksi sata markkaa!
Hän hävisi pitkään hyllysolaan, savu osoitti kulkusuuntaa. Mestari Peltola nyökkäsi Yrjön mukaansa pieneen konttorihuoneeseen. Varmasti hän oli hiljainen mies, joka alaisiltaan ei liikoja kysellyt. Kuitenkaan hän tällä kertaa ei malttanut olla tiedustamatta, miten poika oli päässyt taloon sisään ja millä keinolla saanut kauppaneuvoksen houkutelluksi pesästään ulos?
– Sukkela temppu!
Hän nauraa hyrähteli hiljalleen. Kauppaneuvoksen käskyn mukaisesti hän kirjoitti määräyksen, jolla poika saisi kassasta satamarkkasensa. Vaatteista ja tehtävistä kerittäisiin neuvotella huomisaamuna. Työ talossa alkoi tasan kello yhdeksän.
Rahaa kassasta noutaessaan tuli Yrjö kahdesti kulkeneeksi vastaanottohuoneen pikkuneidin ohitse. Tyttö nyökkäsi tutunomaisesti ja naurahteli. Yrjö naurahteli vastaan, oli niin hyvä olla.
Kadulla hän otti muistikirjansa välistä äsken saamansa setelirahan ja tarkasteli sitä aurinkoa vasten. Se oli siloinen ja kahisi hauskasti. Tätä ennen se tuskin oli ollut kenenkään kukkarossa. Setelirahat tuotiin suuriin liikkeisiin nähtävästi suoraan valtion pankista.
Raha säteili hänen sormissaan ja tuntui lämmittävän. Kuvan uljas leijona hypähteli välkkyvän miekan terällä, tähtisikermä sen ympärillä loisti kynttiläkruunun tavoin.
Hän pisti rahan taskuunsa ja käveli vielä jonkin aikaa syysauringon lämpimässä paisteessa, mutta sitten hän muisti, että hänen ennen viittä oli ehdittävä moneen paikkaan, panttilainakonttoriin kelloa lunastamaan ja ruokatavarakauppaan, – eihän ollut todennäköistä, että Lehtistä tänään olisi onnestanut niinkuin eilen. Hänellä oli saatavaa. Nälkäisenä ei hyvän pikku kauppiaan ainakaan tänään tarvinnut nukkumaan asettua. Laine heidän kohdallaan oli kuin olikin nousemassa, kaksi lastua tulisi keinumaan auringon terää kohti.
Hän varmensi povitaskunsa hakaneulalla ja kiiruhti juoksujalkaa Laivurinkadulle päin.
VIIDES LUKU.
Kello oli jälleen tutussa paikassaan liivin rintataskussa ja naksutteli rattoisasti. Kahdeksan se vasta oli, ei hänellä vielä mitään kiirettä olisi ollut, mutta aamuisin oli hauska katsella työpaikkoihinsa kiiruhtavien ihmisten liikuntaa. Töihin, töihin! kopisivat jo omatkin kengät iloisesti katukiviin. Töihinpä, töihin! nakuttelivat kymmenet kenkäparit vastauksiaan edessä ja takana. Samaa virttä kurisivat kyyhkyset ullakkojen ylhäisillä luukuilla. – Aurinko räpytteli heille kaikille iloista hyvää huomentaan kimaltelevilla peltikatoilla. Tuhannet työntekijät riensivät kaupungin keskukseen päin. Siinä heilui sahaa ja kirvestä, eväs- ja kirjasalkkua jos minkä kokoista. Mutta paljon oli sellaisiakin menijöitä, joilla ei ollut mitään kädessään, lakaisivat talon luudalla niinkuin se poika, joka nyt ensi kertaa kaputteli työpaikkaansa.
Määräajan joutuessa hän odotteli tulevan työpaikkansa varastohuoneen ovella. Mestari Peltola tuli vastaan ja johdatteli sisälle. Hän sai itse valita vaalean sinisen työpuvun monien joukosta, mutta pienintäkin pukua koetellessa hänestä tuntui kuin hän olisi voinut pujottaa molemmat jalkansa samaan lahkeeseen. Lisäkasvun varaa tosin näytti olevan toistenkin poikien housuissa. Työpukimien väljyys taisi olla talon tunnusmerkki. Joka tapauksessa hänet oli nyt vastaanotettu suuressa talossa ja kirjoihin merkitty kahden viikon koetusajalla.
Työ alkoi. Se ei ollutkaan lattioiden lakaisemista, kuten kauppaneuvos oli viisastellut. Mestari määräsi hänet pakkaamon hoitajan apulaiseksi. Tämä oli nuori, rivakka mies, joka ei liikoja kursaillut. Marttila oli hänen nimensä.
– Hei, nappula, lähde kannoilleni!
Puolijuoksua edellä rientäessään Marttila hyräili vallatonta tanssilaulua, otti askelensa samaan tahtiin ja näpsäytteli sormillaan hyllyn laitoihin. Tuollaisen pojan kanssa työskennellessä ei tulisi ikävä.
Marttila opasteli tulokasta kotvan aikaa. Sitten alkoivat he yhdessä sulloa vihkoja ja piirustuspapereita suureen pakkauslaatikkoon. Marttila silmäili kädessään olevaa pitkää pakkauslistaa ja hyräili hiljalleen: Leila... Leila... Leila... Kuusikymmentä tusinaa piirustuskyniä, niillä töhritään monta kaunista paperia, vai mitä arvelet?
Vastausta odottamatta hän riensi edelleen: Leila... Leila... Leila... kuule Niemelä, mikä sinun oikea nimesi on? – Yrjö! – Yrjö, kuninkaan pojan nimi! Pyhä Yrjänä ja lohikäärme paratiisin portin pylväässä. Minä itse olen vain Jussi. Ja nyt nouda tuolta sivukellarista laatikoita, kolme suurta ja kaksi pienempää! Viivana sukella kuin suutarin lesti räätälimuorin tilkkuvakkaan, mars!
Yrjö sukelsi. Tuskin kahta minuuttia oli kulunut, kun määrätyt laatikot jo odottelivat pakkauspöydän ääressä kansilaudat avoimina molemmin puolin. Jussi pakkasi, lauloi ja vihelsi. Näppärästi työ häneltä kävi. Vihkonippuja hän heitteli laatikkoon monen metrin päästä. Jos Yrjö tai joku muu tottumaton olisi tuota temppua yrittänyt, niin kulmat mykkyrässä ja siteet poikki. Ja kun Jussi kahmaisi hyllyltä arviokaupalla viisikymmentä virsikirjaa, niin niitä oli viisikymmentä, ei kappalettakaan päälle tahi vaille. Ihmeellinen poika!
Jussi huomasi Yrjön kummastuksen ja kiiruhti selittämään:
– Katso, kaikkeen tottuu harjoituksen avulla. Sormenpäissä ja huulissa ihmisellä paras tuntoaisti on. Jos se on oikein herkkä, niin hän osaa löytääkin vaikka mitä.
Hän vihelsi vallatonta kappaletta, jota renki-Kalle heinäkuorman päällä loikoessaan lauloi ruokottomilla sanoilla.
– Kuule, Niemelän poika! Tunnetko sinä jo naista, oletko löytänyt mitään hänestä?
Yrjö punastui osaamatta sanoa siihen mitään.
– Jassoo, vai mammanpoika sinä vielä oletkin. Kunhan opiskelet kaksi vuotta tässä kellarissa, niin tiedät paljon muuta! Kuule, tästä pakkauksesta puuttuu krossi mustepulloja. Niitä on tuolla päin noin, ensimmäinen käytävä oikeaan, toinen vasempaan, kolmannen hyllyn neljännellä laudalla alhaalta päin lukien.
– Krossi!...
– Pyhä Yrjänä ja seitsenhaarainen lohikäärme! Tusina kertaa tusina, painu ja palaa vähän hemmetin äkkiä!
Yrjö juoksi. Hänen valtimonsa takoi ja henkeä salpasi oudosti... kaksi vuotta tässä kellarissa... Mitä Jussi ajatteli hänestä ja mitä hän puheellaan tarkoitti? Hän ei muistanut enää, mihin piti mennäkään, mutta mustepullot hän löysi ja otti niitä syliinsä niin paljon, että riitti vielä seuraaviin pakkauksiin. Toiseen laatikkoon oli hänen juostava noutamassa monenmoista pientä tavaraa sieltä ja täältä, viidennen tai kuudennen käytävän takaa oikealta tai vasemmalta, pyyhekumeja, kynänteriä, veistokaluja. Mitä kaikkea Jussin pitkiin tilauslistoihin oli merkittykään! Suuret ja pienet laatikot täyttyivät yksi toisen jälkeen. Paperilastut levitettiin suojaksi ja kansilaudat lyötiin kiinni. Naulojen upottamisessa oli Yrjö aika poikaa. Muutamalla nasevalla iskulla painuivat siloiset vetonaulat tavoittamattomiin. Ensimmäiset laatikot oli pakattu, valmiiksi naulattu ja osoitelapuilla varustettu, vaikka tuskin tuntia oli työskennelty. Reippaita poikia! Jussi sanoi näin, Yrjöstä se tuntui hyvältä.
Pienen hengähdystauon jälkeen Jussi riensi hakemaan varastokonttorista uusia tilauslistoja, joita aamuposti oli tuonut. Yrjö tutkiskeli tällä välin varastohuoneen suunnattomia tavarapaljouksia. Mitä parhain järjestys kaikkialla. Eri tavarat, niiden laadut ja säilytyspaikat oli kaiketi merkitty jollakin määrätyllä tavalla. Vihkolaadut olivat hyllyillä numeroittain. Muisti- ja piirustuslehtiöitä oli varmaan kauan kokeiltu, ennenkuin ne oli saatu tuohon järjestykseen. Jokaisen laadun huomasi heti ensi silmäyksellä. Jussi kiiruhti jo takaisin paperiviuhka kädessään viheltäen ja sormiaan napsautellen.
– Heikun keikun, pyhä Yrjänä ja seitsensarvinen lohikäärme! Arvaahan, miten monta laatikkoa näillä listoilla täytetään!
Pyhä Yrjänä... sarvikäärme. Jos Kalle tai joku muu poika kotona olisi näin sanonut, niin Yrjö olisi suuttunut silmittömästi. Mutta Jussi sanoi ilkeydetkin luontevasti, käski heti sanomaan Jussiksi, vaikka oli jo aikamies ja arvuutteli tilauslistoja kuin vertaiselleen. Hän astui Jussin luo ja otti paperinipun hänen kädestään. Ylimalkaisesti hän oli laskevinaan vihkoja, kynätusinoita ja teräkrosseja. Mitä hän niistä ymmärsi, vaikka oli ymmärtävinään, sanoi jonkin määrän umpimähkään.
– Kaksitoista laatikkoa!
– Sanoitpa kuin lautamiehen poika!
– Niin olenkin.
– Sinä? Lautamiehen poika?
Jussi katseli pyörein silmin. Yrjö vahvisti yhdellä jämerällä sanalla:
– Herastuomarin!
– Ja lähdit kaupunkiin kellarirotaksi?
Hän heitti ensimmäiset vihkoniput niin, että laatikko tömähti.
– No, mikäpä Helsingissä on eläessä. Täällä on paljon naisia.
Jälleen naisia. Niinkuin mies ei voisi syödä eikä nukkua, ei pakkalaatikoita täyttää ilman naisia. Yrjö huohotti ja punoitti, syli täynnä Martti Lutherin katkismuksia. Mutta Jussi oli kaiken aikaa ajatellut vain naisiaan ja laukaisi pudottamansa vihkonipun jälkeen:
– Pelkään, että kuitenkin teit huonon kaupan. Maalla naiset ovat tuoreempia.
Kyllä kai ne olivat tuoreita sadeiltoina lypsytarhoista palatessaan, vanha Liisakin hameen helmat vettä tippuen. Mutta Jussi ei tarkoittanut tällaista tuoreutta. Mitä hän tarkoitti? Yrjö pudotti katkismukset pöydälle ja kiiruhti noutamaan varastohuoneen toiselta laidalta pyyhekumeja.
He olivat jälleen juoksuttaneet pari laatikkoa tavaraa täyteen. Puuttuvista laaduista oli punakynällä merkitty koukkuja tilauslistoihin. Jussi raapaisi päätään kuin unohtuneen asian muistaen. – Miksi me täällä kahden haikailisimme, vaikka apu on meille annettu.
Hän hypähti puhelimeen ja soitti toiseen kerrokseen. Yrjö käsitti, että hän samalla vaivalla olisi voinut käväistä siellä ja tuoda kynänteriä tullessaan, mutta hän tahtoi näyttää mahtiaan... Onko se Kalle?... Jussi täällä, terve!... Onko sinulla tyttöjä vapaana?... Inkeri ja Ritva... No jaa, lähetä molemmat... Heti... Hei, sun kanssas!
Tyttöjä vapaana... lähetä molemmat... Hän päästeli puhelimeen sellaisella äänellä kuin Inkeri ja Ritva olisivat olleet pari täytettyä harakkaa, jotka toisesta kerroksesta piti jouduttaa pakattavan laatikon lastuvilloihin.
Aikamoisia harakoita he olivatkin ja pyrähtivät kohta käsikkäin alas. Yrjö ei ehtinyt vielä arvata, kumpi oli Ritva, kumpi Inkeri, kun Jussi jo toimesi:
– Hei, tytöt, tässä on meidän talon uusi ajokas, herastuomarin poika herra Yrjö Niemelä. Sinä Yrjänä, paina visusti mieleesi nämä: Neiti Inkeri, tämä, jolla on anovat silmät ja punaiset huulet, neiti Ritva, jonka viivat kaartuvat kuin laineen selkä.
Kenties hän olisi esitellyt tyttönsä vielä perusteellisemmin, elleivät nämä itse olisi ehättäneet hätiin. Kolmantena kiiruhti mestari Peltola vihkopinon takaa. Mitäpä Jussi heistä ja hänestäkään, johdatteli pakkaustyöt luontevasti käyntiin, niinkuin kujeilusta ei milloinkaan olisi ollut kysymystä. Mestari Peltola hyperteli tilauslistoja, mutta Jussi näytteli jo parhainta pakkaustaitoaan heittäen vihkonippujaan mestarin pään ohitse niin rohkeasti, että tämän oli taka-askeleita ottaen peräydyttävä laatikon lähettyviltä.
– Joutuuko kahteen valmiiksi?
– Kaikkea mestari kyseleekin. Ritva, juokse koulukumia viisi laatikkoa! Sinä, Inkeri, Runebergiä kaksi ja puoli krossia! Ja sinä, herastuomarin hemmoteltu perijä, tuo laatikko umpeen, anna painua jo! Tämä on hyvä poika hyppysistään.
– Hyvä olet sinäkin, suustasi.
Mestari hävisi vihkopinojen sekaan. Mutta pakkaus edistyi neljän hengen yhteistoimin ripeästi. Jussi pudotteli sylikaupalla vihkojaan, tytöt juoksuttivat etäisemmiltä hyllyiltä ja toisista kerroksista pieniä tavaroita. Yrjö sulloi paperilastua ja naulaili kiinni kansilautoja.
Kerran Inkeri toi sopimattomia piirustuslehtiöitä. Jussi otti julman ilmeen ja heilutteli kulmakarvojaan itse kauppaneuvosta matkien.
– Tyttö, mitä tämä merkitsee! Pellolle minä sinut nakkaan! Odota pikkuisen!
Inkeri ei jäänyt odottamaan, mutta Jussi oli häntä nopeampi, koppasi tytön kuin kissa hiiren ja nosti hänet täysinäisen laatikon kannelle: Sis, so! Istu siinä nyt! Tyttö istui kuin tuomittu, Jussi keihästeli tuimasti kulmakarvoillaan. Mutta Ritva nauroi, kikatti kuin hassu, aaltoviivat sen seitsemissä mutkissa.
Ritva sai jäädä laatikon kannelle istumaan ja punakynällä merkitsemään puuttuvia tavaroita tilauslistoihin. Siinä ei ollut tytöllä suurtakaan työtä. Aikansa kuluksi hän koputteli laatikon laitaa pienillä kannoillaan ja maalaili huuliaan punakynällä. Laatikot täyttyivät ja naulittiin. Hyvissä ajoin ennen kahta olivat kaikki aamupostin tilaukset lähetyskunnossa.
Niin kului Yrjön ensimmäinen päivä tavaratalossa.
KUUDES LUKU.
Yrjö herää seinän takana kaikuviin kellon lyönteihin. Viisikö niitä jo on? Hänen oma kellonsa olisi liivintaskussa tuolin selustassa, mutta asiahan ei ollut tarkistamisen arvoinen. On varhainen joka tapauksessa, sunnuntaiaamu ja monta tuntia hyvää aikaa.
Hän on päässyt asunto- ja ruokamieheksi Saarisille, liikkeen autonkuljettajan kotiin. Muutamalla sanalla se asia ratkaistiin toisen työpäivän iltana, jolloin Yrjö oli Verneri Saarisen apumiehenä asemalta kotiin ajettaessa. – Mitäpä sinä enää sinne Sörkan perukoille, tule meille asumaan! – Mitä emäntänne siitä sanoo? – Jaa Maria? Verneri oli polkaissut kaasua koneeseen, eikä puhunut sen enempää. He olivat kääntyneet uudelle kadulle ja pysähtyneet hauskannäköisen asuntotalon kohdalle. Muutamat koirat kisailivat keskikadulla, kesyjä kyyhkysiä käveli katukäytävän reunalla.
– Käydään ryyppäämässä eukon kahvit.
Hänen asuntonsa oli kauniissa talossa ja suoraan katuovesta mentiin sisään. Hissikin oli portaitten polvekkeessa. Mentiin pienellä vaihteella rappukäytävästä toiseen ja niin lopulta kuudenteenkin.
Huoneisto oli aurinkoinen ja etäällä sinersi ikkunasta meren selkä. Verneri oli selittänyt: Minä olen veden rannalla kasvanut ja aurinkoa tahdon katsella silmiin, vaikkapa vain pyhäaamuisin. Mutta siitä huvista hän varmaan sai maksaa vuokranlisää parisataa markkaa kuukaudessa.
Vernerin emäntä oli ilmestynyt hetken kuluttua pannuineen ja kahvikuppeineen. Hän oli mustiin puettu, hyttynen Vernerin rinnalla, niin keveän näköinen katsellakin, ettei Yrjö olisi voinut kuvitella noin vähäistä vaimonkipenettä maailmassa olevankaan, kaikkein vähimmin Vernerin emäntänä.
He olivat juoneet äänettömästi kahvinsa. Aurinko paistoi huoneeseen kulmaikkunan lävitse ja maalasi vastakkaisen seinän lämpimin värein. Huoneen keskiseinällä oli kookas valokuvasuurennus, jota Yrjö ei aluksi ollut huomannut. Kuva esitti nuorta tyttöä valkoisessa puvussa ja ylioppilaslakissaan ja ruusuissaan. Se oli kaunis kuva ja kävi eloisaksi auringonpaisteessa. Tytön silmät näyttivät säteilevän, hänen rintansa edessä oleva ruusukimppu nousi ja laski. Pitkään aikaan Yrjö ei saanut katsettaan ihanasta kuvasta.
Hän oli aikonut tiedustaa tytön nimeä, mutta tuli sattumalta ennen sitä katsahtaneeksi Verneriin ja hänen emäntäänsä. Emäntä oli vajonnut yhä syvemmälle tuolillaan ja katseli sieltä kostein äidin silmin vuoroin vierasta poikaa ja tyttärensä kuvaa.
– Se on meitin tyttäremme, se Aino-vainaa... Riittääkin kerrakseen tämä kahvinjuonti! Nyt lähdettiin, poika!
Mitään sanomatta oli Vernerin emäntä sitten hyväksynyt Yrjön vuokralaiseksi. Vuoteeksi avattiin vierashuoneen sohva, jossa Aino-vainaja oli nukkunut.
Saariset kaipasivat syvästi ainoata lastaan. Hän oli kuollut kaksi vuotta sitten päästyään edellisenä keväänä ylioppilaaksi. Lyhyin, hypähtelevin lausein emäntä oli kertonut Yrjölle tästä heidän suuresta onnettomuudestaan. Verneri oli paljastellut lisää. Hän oli järkähtämättömästi sitä mielipidettä, että oppikoulun matematiikka oli pusertanut hänen tyttärensä elämännesteet kuiviin. Lääkärit puhuivat heikosta sydämestä. Mistä tyttö heikon sydämen olisi perinyt, koska ei vanhemmilla kummallakaan, eikä kummankaan suvussa. Matikka tytöltä elämän ryösti, jos sanotaan koristelematon totuus!
Yrjö kääntyi kuvaan päin, joka aamun kajasteessa häämötteli seinällä. Solakan valkopukuisen tytön piirteet erottautuivat selvästi kehyksien keskeltä. Hän muisteli hämärästi vuosia sitten nähneensä samantapaisen kuvan.
Oli ollut joulunaikainen iltapuhde. Uunissa paloi punainen tuli. Äiti oli juottanut pienelle pojalleen pahanmakuista sipulimaitoa ja riisunut hänet vahvojen peittojen alle, joskus kauan aikaa sitten. Hänellä oli ollut hirmuisen kuuma, niinkuin saunassa, jossa ei ollut vettä, vaan ainoastaan polttavaa löylyä. Yö oli pitkä ja sitä seuraava päivä vieläkin pahempi. Tuntui kuin se olisi kestänyt monta vuotta, sen kestäessä hän ehti kiertää kaikissa paikoissa, joissa ennen vaikkapa vain kerran ajatuksissaan oli liikkunut. Hän kävi Kivipuron vanhalla myllylläkin, missä rumat peikot jauhoivat vihreätä russakanmyrkkyä rukiin torajyvistä ja kuivatuista kärpässienistä.
Mutta kun äiti vihdoin sytytti tulen uuniin ja istui tuolille sängyn viereen, hävisivät peikot lattialuukusta myllyn alle eivätkä uskaltaneet tulla sieltä enää esiin. Äiti kutoi punaisia nauhakintaita. Hänen ei tarvinnut katsoa sormiinsa ollenkaan, niin taitava hän oli kutomaan. Kutoessaan hän katseli sairasta pikku poikaansa ja siveli hänen kasvojaan. Äidin sormet tuntuivat kylmiltä ja senkin vuoksi niin suloisilta. Pikku poika toivoi, ettei äiti milloinkaan olisi lakannut sivelemästä hänen otsaansa.
Samana iltana äiti oli näyttänyt valkoista enkelinkuvaa sinisellä painetusta joululehdestä ja luki kuvan alla olevan runon. Hän luki siitä toisenkin runon, kolmesta vallattomasta kissanpojasta ja sadun vuoren velhosta ja pienestä paimentytöstä. Mutta satua ei päästy yhteen menoon loppuun saakka, koska uunista pompahti permannolle monta punaista tonttupoikaa ja äidin täytyi noppia ne kiireesti takaisin uuniin.
Hän oli parantunut jo seuraavana päivänä, unohtanut suojelusenkelinsä, eikä äitikään siitä enää usein kertonut, sillä pian tämän jälkeen hän itse kuoli ja hävisi pois.
Hän kääntyi seinään päin ja tiivisti peiton ympärilleen. Näkövaihtelut sammuivat, koska edessäpäin oli vain melkoisesti haalistunut seinäpaperi. Tänään oli sunnuntai, kelpasi loikoa niin kauan kuin halutti. Uni vain ei ottanut enää tullakseen.
Yrjö oli ollut kaupungissa jo kuukausimääriä. Koeviikkojen jälkeen hän oli ilman enempiä muodollisuuksia saanut jäädä taloon ja alkoi tuntea itsensä yhtä varmaksi paikastaan kuin Jussi tai Verneri tai kuka konttoriherra tahansa.
Kiireellisin aika paperitalossa kuului jo olevan ohi, vaikka he pakkasivat vielä kymmeniä suuria lähetyksiä päivittäin. Kirsti ja Inkeri olivat usein mukana, ja tällöin Jussi oli aina hilpeimmällä tuulellaan. Hänellä riitti kepposia jatkuvasti. Kerrankin hän oli parhaillaan pakkaamassa Kirstiä pitkään ruumisarkkua muistuttavaan laatikkoon, kun mestari Peltola sattumalta joutui paikalle. – Mitä tavaraa sinä siihen karttalaatikkoon? – Piirustusmalleja, täytettyjä lintuja Petsamon kansakouluun! Lintu kiemurteli ja laatikko heilahteli, mutta Jussi oli totinen kuin portinpylväs kahmiessaan peitoksi paperilastuja.
Jussilla oli näitä suruttomia lintusia melkein joka sormelle. Väliin ne olivat keskenään mitä parhaimmat, ikuisesti erottamattomat ystävykset, väliin lensivät toisensa tukkaan, pakkaamossakin. Jussi varsin helposti unohti heidät kumpaisenkin. Hän hoiteli suhteitaan eri tahoille ja aamuisin tuli usein toimeensa rasittuneen näköisenä notkuvin polvin. Pian hän kuitenkin aina virkistyi, hänellä oli niin erinomainen luonnonlahja.
Kuta enemmän Yrjö häntä tarkkaili, sitä vieraammaksi hän tunsi itsensä. Pari kertaa hän oli Jussin ja tyttöjen kanssa käynyt elokuvissa ja kerran eräässä tanssikerhossa. Jussi siellä liehui kuin Salmelan ori tammatarhassa, mutta Yrjö tunsi itsensä kömpelöksi ja tytöt käänsivät hänelle selkänsä.
Hänellä oli ikävä, ja sen voittamiseksi hän oli vapaaehtoisesti lisännyt päivän töitä yrittämällä Vernerin avulla lomatunteina oppia autonajoa. Kauppaneuvos oli kerran sen huomatessaan kehoittanut poikaa jatkamaan ja puolileikillä sanonut, että kunhan osaat ajaa, niin syksyllä lähdetään kotitaloosi jänisjahtiin. Kai siellä hyvä sauna on? Onko rusakkoja? Yrjö oli vakuuttanut, että sauna on hyvä ja jäniksiä ihan vilisee, kaikki nuoret omenapuut ne karsivat puhtaiksi.
Verneri murisi, kun Yrjö alkoi puhua autokortin hankkimisesta. – Autokortin! Sitä sinä et ikäsikään puolesta voi saada ainakaan vuoteen, eikä siihen jokainen tule riittävän viisaaksi viidessäkään vuodessa. Mutta salli hän sentään pojan harjoitella auton puhdistamista ja rasvaamista ja renkaan vaihtamista, ja pihamaalla poika sai silloin tällöin istua ohjausratinkin takana, kun Verneri itse vain istui vieressä.
Mutta vaikka hän kuinka väsytti itseään työn paljoudella, olivat talvi-illat kuitenkin täällä kotona pitkät, sitten kun hän oli lopullisesti kyllästynyt Jussin seuraan. Oli ikävä kotiin. Hänen täytyi välttämättömästi nähdä, miten siellä jaksettiin. Kuta enemmän aikaa kului, sitä enemmän hänen mieltään unessa ja puolivalveilla ollessa askarruttivat Niemelän olot. Milloin hän vain painoi päänsä pielusta vastaan Aino-vainajan sohvan nurkassa, oli hän juoksentelevinaan sammalreunaisia metsäpolkuja lintujen, koirien, tyttöjen kanssa kilpaa, milloin katseli, kun äiti paistoi ohukaisia keittiön hellalla. Äiti oli pinonnut niitä suuren lautasellisen... tule maistiaisille, Yrjö!
– Äitikö se nytkin häntä herättelee vuoteen vieressä seisten, hiljaa käsivarresta nykien? Äiti – ei, vaan Vernerin emäntä siinä seisoo kahvitarjotin kädessä. Vähään aikaan ei Yrjö tajua nukkuuko vai onko hereillä. Aikaisin herättyään hän on nukkunut uudelleen; kello on jo paljon. Hän naurahtaa, nyökäyttää hyvää huomenta emännälle, ja samalla hän on nyökyttävinään myöskin emännän tyttärelle, joka valkoisessa puvussa, ylioppilaslakki päässä ja kukitettuna tuntuu katselevan häntä suoraan silmiin seinällä säteilevästä kuvasta.
Emäntä, Vernerin vähäpuheinen Maria, istuu tuolille ja katselee heitä kumpaakin, pörrötukkaista vuokralaispoikaansa ja poissiirtynyttä tytärtään, jota hänen vielä kahden vuoden kuluttuakin on mahdoton kuvitella kokonaan poissiirtyneenä. Hänen on käynyt sääli nuorta poikaa, jolla varmaan mahtaa olla tavaton ikävä yksinäisyydessä.
Hän vetää auki vaatekaappinsa keskimmäisen laatikon ja ottaa sieltä esiin Ainon paperisuojuksella varustetun ylioppilaslakin. Sen kultainen lyyra välkkyy mustaa samettireunusta vastaan, kun hän hellävaroen sitä kääntelee käsissään.
Siitä asti kun Yrjö tuli paperitaloon, on ylioppilaslakki melkein joka päivä väikkynyt hänen edessään saavuttamattomana ihanteena. Mitä hänestä voi tulla ilman kielitaitoja, ilman matematiikkaa, – ei muuta kuin tavallinen varastomies!
Koululaisia tulvahtelee aamuin illoin suurissa joukoissa häntä vastaan, ja liiketalon viereinen pihamaa kuhisee välituntien aikana kuin parveileva mehiläispesä. Mutta portinpieleen on kuin näkymättömillä tulikirjaimilla poltettu: Sisäänpääsy maalaisilta ja yli-ikäisiltä laillisen edesvastuun uhalla kielletty! Monta kertaa on sattunut, että Ritva ja Inkerikin tirskuvat hänelle vasten naamaa, kun hän ei ymmärrä jotakin heidän käyttämäänsä vierasperäistä sanaa. Hän on jo toisenkin kerran mielessään päättänyt, että kävi miten kävi, mutta hän vain ei ikuisesti jää oppimattoman kirjoihin.
Nyt hän saa tilaisuuden ottaa asian puheeksi. Mitähän emäntä sanoisi, jos hän panisi töpinäksi ja alkaisi lueksia? Saisiko hän ehkä omin päin opiskellakseen käyttää Ainon koulukirjoja ja harjoitusvihkoja? Ehkäpä hän muutamassa vuodessa voisi ponnistaa sen verran, että läpäisisi keskikoulun loppututkinnossa?
Jo keväällä hän on keksinyt Ainon vahakantiset muistiinpanovihot ja katsellut Ainon laskelmia ja piirroksia, keveitä ja siistejä kuin metsähiiren jäljet keväisellä vitilumella. Tyttörukka, herkkäsieluinen hän varmaan oli, käsialasta päättäen, eikä kestänyt kun kovalle otti. Mutta jos miehisin voimin oikein kävisi käsiksi, niin eiköhän matematiikka-petoakin jaksaisi nujertaa!
Ainon äiti ei siihen osaa paljon sanoa jaata eikä eitä. Mutta jos tytär-vainajan kirjoista ja papereista olisi apua, niin mielellään hän saa niitä käyttää.
Yrjö on huomannut lehdessä ilmoituksen, missä kansakoulun kurssin suorittaneita toimessa olevia nuoria tyttöjä ja poikia kehoitetaan iltakouluun. Keskikoulun oppimäärä, jopa koko oppikoulukurssi voidaan tällä tavoin työn ohella suorittaa. Siinäpä hänelle harrastusala, jota ei sovi jättää käyttämättä! Jos joku toinen on sen läpäissyt, niin miksikä ei myös hän?
Mutta päätöksen teko on lykkäytynyt yhä kauemmas. Hän ei ole kehdannut kysyä keltään neuvoa, ei edes Jussilta ja mestari Peltolalta, jotka varmaan olisivat tienneet, mutta luultavasti olisivat nauraneet hänen korkealle pyrkiville haaveilleen. Nyt asia on hänelle kerralla selvä.
Yrjö on niin innostunut uudesta päätöksestään, ettei hän voi jäädä huoneeseensa. Hän pukeutuu nopeasti ja kiiruhtaa ulos. Keittiössä askarteleva emäntä heittää ohikulkevaan poikaan silmäyksen, jonka suhteen ei saata erehtyä. Se on äidin katse, joka kauan aikaa hyväillen seuraa ja lämmittää kulkijaa.
Yrjö kävelee kauas kaupungin ulkopuolelle, sammalmetsien hiljaisille poluille, löytää sieltä punaisia kanervankukkia, kalliorinteiltä koskematonta pikarijäkälää. Hän tietää, miten seppelettä sidotaan, sillä kesäisin hän kylän nuorison mukana on ollut valmistamassa sellaista juhlivan seuratalon koristeeksi. Ohutta käärelankaa on hänellä taskussaan. Köynnös on pian pitempi kuin kuvakehyksen ympäryspiiri, mutta päistä voi muodostaa alareunaan jonkinlaisen pyöreän koristeen. Siitä tulee pieni somiste Ainon kuvan ympärille.
SEITSEMÄS LUKU.
Talven kuluessa Yrjö ensimmäisen kerran kirjoitti isäpuolelle ja ilmoitti osoitteensa sekä kertoi toimipaikastaan. Kirjeeseensä hän oli saanut lyhyen vastauksen: Kotona voitiin hyvin ja kaikki oli ennallaan. Tämän asiallisen tiedoituksen saatuaan poika tunsi itsensä hieman pettyneeksi. Isäpuoli ei ollut ottanut hänen katoamistaan läheskään niin mullistavana asiana kuin hän itse oli sitä kuvitellut. Kesällä hän ei enää malttanut mieltään, vaan saatuaan kahden viikon kestävän loman hän ilmoitti tulevansa käymään Niemelässä.
Junalle ukko oli lähettänyt hevosen vastaan. Kyytimiehenä oli Kalle, sama viuruleuka kuin ennenkin, tupakantumppi toisessa suupielessä ja housunnapit auki. Matkan kestäessä Yrjö kyseli monia asioita, vaikka tiesi, ettei kunnon vastausta Kallelta saanut edes pappikaan rippikoulussa. Yrjö kokeili kuitenkin useampaan otteeseen.
– Mitä kotona sanottiin ensimmäisenä aamuna?
– Jaa mistä?
– No, älä venkoile siinä, minun lähdöstäni tietenkin.
– Sinun lähdöstäsi?
– Oletpa siinä ollaksesi, aika mies. Mitä Liisa sanoi?
Kalle sytytteli tupakkaansa, mutta sai sen palamaan vasta kolmannella tikulla.
– Jaa Liisako! En muista, sanoko mitään... Ai, älähän huoli... Herrajee sitä pojanliekiötä!
– Valehtelet! Entä äijä?
– Äijä! Luuletkos, että se sun takias olis viittiny suutaan avata.
– Eikö myöhemminkään?
– Sanoi se yhtenä riihiaamuna, että lähtipäs poikakin sinne maailman kulkuun, mutta kyllä routa porsaan kotiin ajaa!
Vähiltä piti, ettei Yrjö livauttanut korvalle, mutta mitä se siitä olisi parantunut. Ajeltiin äänettöminä eteenpäin. Kalle olisi vaiennut vaikka kotiin asti, mutta Yrjön sisu laukesi.
– Onko ketään otettu minun tilalleni?
– Ojaa! Ville, se Kujalan Miinan Ville. Niin ja sitten yks pehmeäpaikkanen piikalikka, se...
– Jollet tottalavita paremmin vastaa, niin tuosta saat!
Kiukustuneen matkatoverin nyrkki oli putoamassa kyytimiehen silmäin väliin. Kalle oli enemmän ihmettelevän kuin säikähtyneen näköinen. Minäkö tässä? Kuka rupesi kaikkia kyselemään? Mutta Yrjön pisti jo todella vihaksi, enemmän vielä uusi piikalikka kuin Kujalan Miinan poika. Kalle, veulasuu, narrailee jo uutta tyttöä. Tupakkakin roikkuu suupielessä kuin vasikanhäntä.
Ajettiin äänettöminä kotikylään asti. Niityillä korjasivat ihmiset viimeisiä heiniään latoihin, päivänpuoleiset viljapellot odottivat lähipäivinä niittäjäänsä. Yrjö tuli näkemänsä johdosta erinäisiin mietteisiin, eikä vieläkään malttanut pitää suutaan kiinni, vaikka juuri oltiin pääsemässä kotiportille.
– Joko meillä heinätyöt ovat pitkällä?
– Jaa pitkällä... Jos poutia riittää, niin Mikonpäivänä puolitiessä...
Yrjö hypähti avaamaan porttia ja juoksi yhteen menoon navetan ohitse peltopalstalleen. Se oli kesän työntämää törkyä täynnä. Keltapillikkeet kukoistivat rehevästi ja suuret mehiläisturrit pörräsivät niiden huulikukkasissa. Juolavehnä, jota vastaan hän jo kolmena vuotena oli taistellut, ryömi viheriäisine lonkeroineen joka puolelta pellon keskustaa kohti. Kasvoi siinä tosin jumalanviljaakin, kauranpiippa siellä ja täällä. Itämättömiä kahuja lienee kevätmyöhällä huiskittu kylvövakallinen ohimennen.
Kun hän siinä surkeillen tarkasteli kurjaa peltoaan, lensi harakka läheisen pajan katolle, keikutteli pyrstöään ja räkätti.
Väsynyt poika ei kestänyt enempää. Hän sieppasi maasta heittokiven, mutta harakka pyrähti nauraen matkoihinsa. Yrjö juoksi rantaan päin hevoslaitumelle ja itki kiukusta.
Ensimmäisenä oli laidunportilla vastassa vanha Polle, hölppähuuli. Se nuokkui ja oli tuiman näköinen kuten tavallisesti. Alahuuli oli lerpahtanut tuuman verran alas, niinkuin tupakkamälli juuri olisi maahan pudonnut. Yrjöä pyrki jo naurattamaan. Pieni kiharatukkainen maitovarsa oli imemisen touhussa. Sievä kaula ja pää oli kiertynyt somasti ruuvilleen, huulet höpläsivät jo eväitten kimpussa ja liinaharjainen hännäntöpä kiersi tuulimyllynä. Noista huulista ei pala kesken aikojaan pudonnut. Yrjö kumartui katsomaan, miten ruokailu tapahtui. Näppärästi se kävi, ei näkynyt muuta kuin kirkas, onnellinen silmä ja punainen kielenpää silloin tällöin.
Yrjön taskussa oli pari keksinpalaa. Ne kaivettiin yhdessä esiin. Yrjö raaputteli varsaa kaulan alta ja se höpli huulillaan hänen käsivarttaan. Hevosten laitumelta Yrjö juoksi rantaan uimaan jo matkalla vaatteitaan riisuen. Vesi oli matalassa kotilahdessa selältä käyneen tuulen vuoksi sameaa ja lämmintä. Hauet molskivat pienempiä kaloja tavoittaen. Tuulen viri ajeli keveitä sorsanpoikasia, mutta emosorsa ui Yrjöä kohti ja rankaisi vihaisesti, niinkuin Yrjö nyt olisi välittänyt sorsan poikasista, ei kädellään olisi kajonnut, vaikka niskaan olisivat räpiköineet. Paljon hauskempaa hänen oli katsella niiden monenmoista pelehtimistä.
Hän ui koiraa ja sammakkoa, sitten kylkimykyrää ja lopuksi selällään meloen pitkät matkat. Lämmin vesi siveli suloisesti hänen ihoaan ja lumpeen lehvät läpsivät hänen käsiinsä kuin tervetulleeksi toivottaen. Hän ei ollut enää vihainen Kallelle eikä harakalle, äänelläänhän jokainen lintu laulaa. Mielellään hän nyt olisi uinut koko lahden ympäri, ellei kotona olisi ollut illallisen aika.
Seuraavana päivänä hän lähti heinäniitylle. Työssä oli Nestori, pojat, viisi päiväläisnaista ja se toisesta pitäjästä tullut palvelustyttö... Katri oli hänen nimensä.
Tietysti heinätyö tänäkin vuonna oli myöhässä, ei Kalle suotta aikojaan viuruillut. Mutta Niemelän herastuomari oli laajalti tunnettu siitä, ettei hän heinätyössä enempää kuin muussakaan talonsa asumisessa pitänyt turhaa kiirettä. Kolme miestä ja viisi akkaa oli heinistä ja viljoista tavallisina vuosina aina selviytynyt ennen talven tuloa. Sitä paitsi hän arveli, että karkea, olkiintunut heinä oli navettakäytössä näkyisämpää, jopa myydessäkin antoisampaa kuin vihantana korjattu. Jos hän olisi tullut tiedustaneeksi tätä asiaa ammattialan konsulenteilta, olisivat he esittäneet hänelle aivan päinvastaisia mielipiteitä, jopa monella tavoin todistelleet niiden puolesta.
Herastuomari ei kysellyt. Miksi hän turhan vuoksi olisi ryhtynyt ostamaan neuvoja, koska hän ilmankin oli kylliksi viisas ja varakkaampi kuin tarjolla olevat neuvonantajat yhteensä. Tämän hän luki omaksi ansiokseen.
Yrjö häilähteli niityllä useampaa työtä tehden. Hän ajoi niittokonetta ja haravaa, pystytteli heinäseipäitä Nestorin apuna, hypähtipä väliin hankoamaan heiniäkin hilpoisessa akkajoukossa. Nämä kehuivat hänen voimiaan ja olisivat hyvin mielellään pitäneet hänet aina omilla työmaillaan.
Kerran Yrjö hypähti alas suureen valtaojaan muistaen, että siellä muina kesinä oli ollut mansikoita. Nytkin niitä oli runsaasti. Ihme, etteivät naiset päivällisaikoina olleet keksineet. Oja oli pensoittunut, haravoimattomia heinärippeitä roikkui pensaiden oksilla. Hän eteni ojanpohjaa, jossa kirkas lähdevesi hiljaa porisi. Suuria mansikoita punoitti ojan molemmissa reunoissa niin pitkälle kuin näkyi. Hän herkutteli niillä, ryyppäsi kylmää vettä ja taas herkutteli.
Heinänhankoojat lähenivät viettävää sarkaa pitkin. Katri tuli ensimmäisenä reippaasti hangoten. Hän oli avopäin ja paljain käsivarsin. Sukkiakaan ei hänellä ollut, pohkeet olivat joustavan kauniit, kuten koko tyttö. Ja tuollaisesta puheli Kalle mitä vain.
Kalle läheni juuri seiväskuormaa tuoden ja tupakka lerkkui hampaissa. Yrjöä suututti. Jotakin piti tehdä Kallen kiusaksi. Hän harppasi yhdellä hyppäyksellä heinien alta Katrin luokse.
– Tässä mansikoita sinullekin!
Tyttö punastui, hymyili ja ojensi kouransa. Silloin Yrjö tempaisi koko käsivarren, singahdutti koko tytön ikäänkuin heinätaakan hartioilleen ja kantoi Kallen ohitse saran toiseen päähän. Tyttö kiljui hädästä ja hyvästä mielestä, Kalle luimisteli ja naisille riitti tirskumista, mutta Yrjö jo hankosi kuormaan heiniä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Yrjö ajatteli pitkiä, pimeitä syysiltoja, jolloin tuvassa tai karjapihassa ei olisi ketään muita kuin Katri ja niin tavoiltaan kuin suustaankin rivo Kalle. Hänen sisuaan kuohutti; teki oikein mieli juosta pojan luokse ja iskeä nyrkillä naamaan.
Kolmas päivä oli sään puolesta kehno. Sataa räpsytteli aamusta iltaan. Heinien kimpussa koetettiin kuitenkin tuhertaa, koska isäntä niin määräsi. Mutta keskipäivällä tuli oikea kaatosade, joka ajoi päiväläisakat ja renkipojat isoon latoon. Yrjön vei isäntärenki Nestori puron varrella olevaan vanhaan hirsilatoon, johon oli jo ajettu muutama kuorma hajallaan kuivattuja piennarheiniä.
Lato oli ränsistynyt, maaperässä mädäntyvä mörskä. Sen kattokin oli notkolleen rääpsähtänyt kuin vanhan tamman selkä. Sade pirskotteli vettä kiiluvista kattorei'istä, poikkinaisesta keskiharjasta sitä norui oikosenaan. Peränurkasta he kuitenkin löysivät kuivan pälven, tasoittelivat heinäkasaa ja heittäytyivät makuulle. Nestori oli märkä ja sateisen sään vuoksi muutenkin pahalla tuulella.
Hiertämälläkään hän ei löytänyt ruumiilleen sopivaa asentoa. Ilkeästi hangertelevaa heinänroskaa tuntui olevan sekä niskassa että housuissa. Notkoselkäisenä kuin ladon katto hän jäi siihen makaamaan, pää kenossa tuijottamaan rivosti räiskivään kattoläpeen.
– On tämäkin vauraan talon heinäsuoja, piru vieköön!
Maattiin ja tuijotettiin. Vettä tipahteli jo useammasta kattoreiästä, ja ulkona sohisi sade viuhuvina piiskoina. Metsää ei näkynyt enää laisinkaan, niityn heinäseipäitäkin vain häämöttäen. Tuntui kuin koko maailman ylitse olisi vedetty märkä kuormapeitto. Nestori selviytyi jälleen sanoihin.
– Voi, sinua poika paha! Jospa tietäisit, mitä viime keväänä on tehty tässäkin ladossa!
Hän vaikeni ja tuijotteli vihaisesti kattoreikään. Näytti kuin hän ei olisi halunnut kertoa enempää. Yrjö ei puhunut mitään. Kysymättä Nestori jatkaisi, jos jatkaisi. Sade jatkui kiihtyen.
– Täällä päin oli viime talvena tukkitöitä runsaasti, heinät kevätpuolella lopussa joka talossa. Meillä oli. Olivatko ne sinun mielestäsi heiniä, meidän heinät, piru vieköön! Mutta kun mistään muualta ei enää kunnollista tavaraa saanut, niin hätääntyivät ajurit lopulta meiltä ostamaan. Minä jouduin puntarimieheksi talon puolesta, arvaat sen, mikä rätinä täällä kävi. Tuon kattoläven kohdalla oli pari kuormaa syyssateiden turmelemaa moskaa, eikä koko ladossa juuri muuta enää ollutkaan. Sellaista tavaraa minun piti tukkimiehille punnita kaksi kuormaa nuukasti ja tyyriillä hinnalla.
– Miksi kattoa ei ole paikattu! kiljuivat ajurit ja kirosivat kuin turkkilaiset.
– Millä paikkaat, kun talossa ei ole tikkunauloja! huusin minä vastaan, kirosinkin, eihän syntinen ihminen ilman pääse eteenpäin, jos on tarpeekseen äkiintynyt.
– Miksi ei suuressa talossa ole tikkunauloja, tiukkasivat äijät edelleen.
– Kun ei ole varaa ostaa...tana! kiljaisin minä ja tarjosin jo puntarin mottipäätä.
Kertoessaan oli Nestori niin julman näköinen, että Yrjöä nauratti.
– Naurat siinä vielä, vaikka tavaraasi näin haaskataan. Olisit pysynyt kotona etkä lähtenyt maailmalle kerjuukulkuun, talon ainoa poika!
– Minäkö täällä teille tikkunauloiksi olisin muuttunut! koetti ainokainen puolustautua.
– Olisithan ollut edes mukana, näkemässä ja kärsimässä.
Ja ikäänkuin jälki voiteluna pientä esimakua kaikesta kokemastaan tarjoten Nestori herutteli kilpaa vuotavan katon kanssa rauskan ladon kuiville heinille kaikki murheensa. Niitä riitti tarkan isännän talossa ja riitti niitä hänen omassakin tönössään, joka oli virtaavan veden rannalle kyhätty. Hänen ulkonäöltään ränsistyneen ja monta kertaa lapsiutuneen eukkonsa vyötäisten alla asusti yhä synnillinen veren veto.
– Viime keväänäkin taas uittomiesten kulkiessa... Mutta mitä minä sinulle roskajuttuja kertoilemaan, ethän sinä tällaisista mitään tiedä etkä tarvitse tietää.
Yrjö tiirotteli sumuisiin etäisyyksiin viuhuvien sadepiiskojen lävitse. Hän oli jo kohta vuoden ollut Jussin koulussa ja ymmärsi enemmän kuin Nestori osasi aavistaa.
Seuraavana päivänä oli kirkas pouta ja iltapuolella saatiin parikymmentä kuormaa kuivia heiniä syyssateiden mädätettäviksi. Ison ladon katosta ei sentään näkynyt vielä kuuta eikä aurinkoa, vain pieniä pilkkuja, taivaan kannen sinisiä silmiä.
Tällä kertaa he viettivät päivällistuntinsa kuusimetsän suojassa aidan takana. Nestori loikoili kyynärpäittensä varassa mättäikössä ja pureskeli vahvaruotoista suolaheinää. Nyt taas hän olisi ollut valmis puhaltamaan saippuakuplia, jos vain jostakin päin olisi keksinyt sopivaa vaahdon pirskettä pillinsä päähän, ennenkuin se tyystin loppui.
Nestori huomasi pientä liikettä polulla; leukojen ja suolaheinän liikunta lakkasi. Mikä siellä liikuskeli? Hän kävi tarkkaa vammaksi ja tuijotteli polkuun laajentuvin silmäterin. Yrjö kohoutui mättäiköstä Nestorin rinnalle saadakseen hänkin ihmeestä osansa.
Lihava madontoukka oli tipahtanut polulle ja terhakka muurahainen hääräili sen kimpussa. Sekin lienee ollut muualta eksynyt kulkuri, koska muita mustatakkisia ei näkynyt kuivien neulasten kattamalla polulla.
Toukka eteni kömpelösti kierähdellen, muurahainen sitä vastoin pyörähteli vikkelästi liikkuvilla havuneulasilla. Nähtävästi se oli tavoittanut harvinaisen saaliin. Sen edessä kierähteli käyttökelpoista ruokatavaraa kokonainen laivanlasti. Mustapuseroinen merirosvo mietiskeli nyt kiihkeästi, miten saisi hinatuksi sen turvalliseen säilöön pahojen päiviensä varaksi.
Nestori ja Yrjö siirtyivät tarkkaavina polun ääreen. Muurahainen tunnusteli kärsäpiikeillään toukkaa, joka ei vielä ollut edes tietoinen, miten tärkeistä suunnitelmista tässä oli kysymys. Mutta yritteliäs pikku rosvo tiesi tehtävänsä sitä paremmin. Se häärähteli jo kuin tulipalossa, härnäsi ja piikitteli uhriansa joka puolelta, tuikkaili myrkkyneulasillaan altakin päin pullevaan mahaan.
Esivalmistelujensa kestäessä se varmaan oli keksinyt parhaimman menettelytavan ja pani sen nyt empimättä käytäntöön. Se nappasi liikkuvat leukapihtinsä toukan leukapieliin ja alkoi vetää. Mahdottomalta, suorastaan hullunkuriselta tämä katselijoista näytti, oli kuin jompikumpi heistä olisi iskenyt hyppysensä suuren niittyladon seinään ja yrittänyt kiskoa sitä kuusikkoon.
Mutta pikkumiehellä oli tosi mielessä. Se ruiskutti huumaavaa myrkkyään ja veti hellittämättä. Mato kohotti pääpuolensa ilmaan ja piiskasi maata hengen hädässä. Siitä ei tullut apua, sillä muurahainen piti kiinni, nousi ja laski ilmassa kiikkuen. Mato väsyi. Sen niska hervahti alas, ja muurahainen sai jälleen maantuntumaa jalkojensa alle. Se kohensi urheilijaruumistaan, kiristi ruuvejaan, ja taas piiskasi jättiläisen vaivattu ruho kuivilla neulasilla päällystettyä polkua.
Tätä jatkui useampaan otteeseen, kunnes mato lopullisesti väsyi. Silloin tapahtui se ihme, jota kumpikaan katselijoista ei näkemättä olisi todeksi uskonut. Suuri mato otti orjan asennon, painoi päänsä maahan ja alkoi nöyrästi ryömiä siihen suuntaan, johon muurahainen takaperin edeten sitä johdatteli. Yrjö katseli pyörein silmin, Nestori kummasteli ääneen.
Miesten olisi ollut aika lähteä jo töihin, mutta eihän Nestori ihmeen luota ihmettelemästä päässyt. Hän intoutui jutustelemaan näkemänsä johdosta enemmänkin, tapansa mukaan etsiskellen vertauskohtia ihmiselämästä.
– Tuollainen makkara se on tämä ihminenkin pikkupirujensa pihdissä. Hyvinkin mahtavaa pösöä hän on monta kertaa mielestään, mutta annahan, että pureutuu paras mustatakki leukaperiin kiinni. Siinä makaa luomakunnan täysivaltainen herra pienen miehen nipistimet päässä, ähkää ja puhkaa ja piiskaa havuneulasia.
Mato heräsi ja ravisteli päätään, nöyrtyi jälleen ryömimään. Nestori jatkoi puhettaan.
– No niin, niin vainkin. Turhaan siinä enää päätäsi pieksät. Eihän pikkupiru hellitä, kun parhaimpaan kohtaan kiinni pääsee. Kävele pois Niemelän herastuomari kilisevien penninkiesi perässä. Ryömi muurahaisesi perässä sinäkin vaimonpuoli, koska kupeeseesi on iskenyt lihanhimon hyrisevä siipimuurahainen. Luuletko, että hän pääsee siitä irti?
Poika ei osannut tuollaiseen kysymykseen mitään sanoa. Nestori vastasi itse.
– Ei milloinkaan, sanon minä! Niin kauan hyrisee, kuin neste suonissa liikkuu. Sitten ei enää hyrise.
Mitä lieneekään Nestorille viime keväänä tapahtunut? Enempää hän ei sanonut, ja niitylle oli jo kiire.
Mitä taas tuli lautamiestä kuljettelevaan muurahaiseen, niin siinä Nestori oli osunut enemmän kuin kohdalleen. Saituuden tauti ei hänestä ollut parantunut, vaan pahentunut silminhavaittavasti. Kilo kattonauloja maksoi Niemelän talossa enemmän kuin talvikuorma hyviä kylvöheiniä, tarkasteltiinpa mitä taloudenhaaraa tahansa.
Poika ja isäpuoli keskustelivat muutamia kertoja taloudenpitoa koskevista kysymyksistä. Periaatteelliset eroavaisuudet olivat vain lisääntyneet vuoden kuluessa. Ja niin poika lopuksi päätyi siihen, mihin isäpuoli vuosikymmeniä sitten. Uudistukset olivat liian kalliita. Yhtä hullua olisi nyt ruveta korjaamaan niityn tukkeutunutta viemäriojaa kuin ladon vuotavaa kattoa, puhumattakaan uuden navetan rakentamisesta tahi karjakannan parantamisesta. Parempi oli jättää kaikki ennalleen, kuin tehdä parannuksia isäpuolen esittämällä tavalla, – ne olisivat tulleet merkitsemään taannehtimista vuosikymmeniksi. Koskemattomasta olisi tässä talossa helpompi aloittaa, tulipa nykyisen isännän työnjatkajaksi hänen poikapuolensa tahi kuka tahansa.
Kun he sitten eräänä iltana keskustelivat siitäkin, palaisiko poika takaisin kaupunkiin rahaa ansaitsemaan, vai jäisikö tänne isäpuolen apuna taloa asumaan, toimesi isäpuoli ensimmäisenä: parasta on palata takaisin, kun hyvän paikan on onnistunut saamaan. Markkaan on miehen käytävä kiinni aina, milloin se edessä pyörii. Eikä talo täältä karkuun juokse, Villeä tai jotakin poikasta voidaan pitää tilalla. Talvisin ei tarvita muita kuin Kalle ja Nestori, mitäpä tässä valmiiksi asutussa talossa.
Mitäpä niin. Vaikka maailman paras pellonpala kukoisti keltapillikettä ja ladonkatto vuoti kuin seula. Talon oma poika rehki henkensä ylläpitämiseksi vieraan työssä ja hänen tilallaan rääpösteli Kujalan Miinan poika henkiriepunsa vuoksi hänkin. Nestorikin tuon surkeuden ymmärsi ja suri sitä, mutta isäpuolen silmissä pyöri vain nikkelimarkat. Poikapuolen silmissä olisi kohta pyörinyt koko maailma, ellei hän heti olisi lähtenyt ulos juoksentelemaan.
Iloinen hilu käy myöhäisiltoina pihateillä. Talossa ja kylässä on nuorta väkeä, ja nuorekkaita kesäiseen aikaan ovat vanhemmatkin. Juostaan ja lyödään palloa, juostaan erittäinkin. Yrjöpoika, joka muutaman kerran on ollut suuria kaupunkikilpailuja seuraamassa, mittelee matkoja tiellä, juoksentelee itse ja houkuttelee muitakin juoksemaan.
Eräänä iltana hän touhuaa akoille omaa sarjaa. Nestorin Hentriikka sattuu olemaan käymäseltään talossa. Hän innostuu asiaan kohta, ja nuoremmat naiset eivät kehtaa olla hänen haasteeseensa vastaamatta. Kalle hirnuu jo etukäteen vanhojen tammojen juoksulle. Mutta kyllä siinä hirnuvat kaikki toisetkin, ennenkuin sadan metrin taival on lopussa, sillä Hentriikka voittaa. Hänen kunniakseen huutelee jo vanha Liisakin, joka ikänsä ja leininsä vuoksi ei ole voinut ottaa osaa kilpailuun.
Toisessa sarjassa juoksevat alle kaksitoistavuotiset mukulat sukupuoleen katsomatta. Nestorilla yksinään on kuusi kappaletta ja hyviä poikuuksia on monessa muussa tönössä. Meteli käy ja santa pölyää. Nestorin puolesta tusinasta voittaa joku housujalkainen. Se oli jo toinen voitto samaan perheeseen. Nestori alkaa käydä jo suuriääniseksi.
Tulee nuorten miesten vuoro. Kalle sonnustautuu hiukan vastahakoisesti, riisuu kuitenkin takkinsa ja kiristää vyösolkensa, sillä Villelle hän aina luulee riittävänsä. Mutta Yrjö on iskenyt silmää Katrille, joka reippaasti pyrkii joukkoon. Kalle murahtelee kyllä epäluuloisesti nuorista tammoista, mutta ei kehtaa enää peräytyä.
Siitä tuleekin vasta juoksujen juoksu. Katri on tavaton pinkaisemaan. Yrjö hädin tuskin riittää hänelle, toiset pojat eivät alkuunkaan, Kalle jää Villestäkin. Syntyy hirmuinen naurun ja riemun meteli. Vanha Musti-koirakin innostuu siitä haukkumaan ja kissan kanssa kilpaa pihan ympäri juoksemaan, mutta kissan rata kääntyy äkkiä ylöspäin ja päättyy koivun oksalle.
Nestori ehdottaa lautamiehelle: Mitähän jos mekin, isäntä, yhden kerran! Kaikkien iloksi ja ihmeeksi lautamies ottaa vastaan haasteen. Äijät riisuvat takkinsa tiepuoleen ja kohentavat housujaan. Siinä vasta erinomainen kilpapari. Toisen päälaella paistaa täysikuu, toisen lenkosäärien lävitse loistaa laajat järvimaisemat, mutta päästään kai sellaisillakin längillä eteenpäin, kun on hyvä veto ja valaistus. Nestori voittaa. Tuli kolmas ensi palkinto samaan perheeseen. Lautamies naurahtelee niinkuin reilun häviömiehen pitääkin, mutta Nestori on niin pohteissaan, että unohtaa kurjat päivänsä vuodeksi eteenpäin ja kahdeksi taakse. Se oli kilpailujen ilta Niemelässä.
Vahinko, ettei kahdessa viikossa ole kuin neljätoista iltaa. Isäpuoli itse lähtee kyyditsemään kesälomalaista asemalle. Aikaa on varattu runsaasti, koska on lämmin päivä. Päämaali on selvä, joten siinä ei ole mitään ajattelemista, mutta senpä vuoksi juuri Yrjön ajatukset tahtovat väkisinkin pyrkiä kaikkeen entiseen, joka lomapäivien aikana on käynyt uudelleen rakkaaksi.
Hän palautuu muistelemaan viimesyksyistä matkaansa. Tuossa hän kurrasi kiveä, tuossa istui haukkaamaan eväsleipäänsä. Kahdeksan kilometrin ajon jälkeen tulee esiin se niitty ja lato, johon hän pakeni kuviteltujen takaa-ajajiensa edellä...
Mutta niistähän toinen nyt on vapaaehtoisesti kyyditsemässä häntä. Miten hassua tämä kaikki onkaan. Häntä ihan ajamalla ajetaan kotoa pois. Jos isäpuoli olisi pyytänyt, tai vaikka vieläkin pyytäisi, niin takaisin käännyttäisiin.
Isäpuoli ei vihjaa sanallakaan; milloin puhuu, niin puhuu muista asioista, rahan ansaitsemisesta ja rahan säästämisestä, koroista ja sen semmoisista, joilla ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä... He joutuvat tien risteykseen, josta Yrjö viime syksynä kääntyi kiertoteille. Kummallinen kaipaus, polttava karkaamisen halu vetää häntä nytkin samalle tielle. Hän näkee punaiset puolukat lehtevien mäkien takana, keltaiset, maitoa tirsuvat sienet ja myös sienitytön ilmielävänä kuulakkain korvin auringon paisteessa... Tyttö kutsuu ja viittaa kädellään:... Etkö tule jo lampeani katsomaan?... Tulenkin, karkaan heti paikalla!
Hevonen kävelee, tienristeys jää. Heijastekuva sammuu ja sienityttö hukkuu häipyvien metsien taakse. Hän havahtuu isäpuolen puheeseen.
– Tule vain sitten syyspuolella kauppaneuvoksen kanssa metsästelemään. Pistät kortilla muutamaa päivää ennen tiedon, että tiedän hevosen panna asemalle vastaan. Mitä kyytirahoja turhan vuoksi vieraille makselemaan!
– Kyytirahoja! Yrjöä kiukuttaa. Ukko lienee unohtanut, miten Helsingin herrat jänismetsään matkustavat.
– Mitä hevosia! Loistoautolla me ajamme, paukkuja kaksi laukullista vaunun perässä ja koiranpäitä ikkunoissa!
– Älä helkkarissa!
Enempää ei ehditä, sillä tulee tuttuja kulkijoita vastaan. Pian joudutaan asemalle ja juna pouhuaa laiturin ääreen. Yrjö sanoo nopeasti hyvästit ja kiiruhtaa vaunuun. Mutta isäpuoli jää hiljaiselle laiturille leukahaiveniaan hapsimaan, orpona ja yksinäisenä. Pojan sydämestä tulvahtaa ikävä ja sääli vanhaa lapsetonta miestä kohtaan. Hänen tekee mielensä hypähtää kiitävästä junasta ja huudahtaa ukolle: Kuule, isä! Palataan Niemelään, me molemmat! Se on myöhäistä. Juna iskee jo kiihtyvällä vauhdilla jäähyväisiään... pois... pois... mennään pois... kauas pois.
KAHDEKSAS LUKU.
Ennen syyslukukauden loppua oli puolet Yrjön kurssitovereista tipahdellut mikä mistäkin syystä, useimmat kaiketi sen vuoksi, ettei opiskeleminen ollutkaan sellaista herkkua, miksi he ennakolta olivat sen kuvitelleet. Jäljellejääneet ponnistelivat sitä uutterammin opettajineen, joilta ei hyvää halua puuttunut.
Historia, luonnontieto ja suomen kielikin meni Yrjöltä helposti lävitse. Niissä oli jotakin, mihin saattoi ikäänkuin käsin tarttua. Mutta miten tarttui kieliin ja matematiikkaan? Matikka oli kylmä pohjaveden kala, jonka ahdistamana kepeä metsähiiri oli ripsitellyt verensä kuiviin. Jo senkin vuoksi Yrjö tahtoi taistella sitä vastaan kerran voittaakseen, öillä päiviään jatkaen hän pinnisteli sitkeästi. Hän ei käsitellyt petoa niin hellävaraisesti kuin Aino oli tehnyt. Kuin näkyväksi merkiksi siitä hän piirsi ja tekstasi opettajalle vietävät matematiikan harjoitukset niin tukevasti, että opettaja naureskeli, jopa moitiskelikin hänen raskasta käsialaansa.
Kielissä tuli eteen vielä pahempi pulma. Oudot sanat pyrkivät unohtumaan sitä mukaa kuin uusia luettiin. Toisille kurssilaisille oli kielten opiskeleminen paljon helpompaa, sillä he olivat lapsuudestaan asti kuulleet ruotsia, muutamat oppineet sitä puhumaankin. Ahkeroimisestaan huolimatta Yrjölle pyrki jäämään aukkopäitä sanoihin, ja läksyt pitenivät päivä päivältä. Hyväksyttäviä kokeita oli mahdoton kirjoittaa, ellei muistanut sanoja. Hänellä oli työpäivänsä, eikä hän jaksanut enempää.
Suora iskeminen oli tylsää, mutta kun hän sovitti käytäntöön muutamia keksimiään menettelytapoja, muuttui sanojen opiskelu hupaisaksi. Hän kirjoitteli pitkiä sanaliuskoja ja kiinnitti ne nuppineuloilla seinälle hihnoina roikkumaan. Ajatuksissaan hän juoksi niitä illoin aamuin, keskiyölläkin, ylös ja alas, rapulta rapulle, monenmoisia kertaussarjoja muodostellen. Verneri nimitteli hänen liuskojaan "Jaakopin tikapuiksi".
Sunnuntaisin he kävivät elokuvissa. Kaikki filmit olivat Vernerin emännän mielestä hirmuisen kauniita, ja hän itki silmänsä punaisiksi joka ainoa kerta. Luultavasti hän näytännön aikana ajatteli enemmän tytärtään kuin elokuvien kauneuksia.
Vernerillä oli teatterissa omalaatuiset nautintonsa. Kun valot sammuivat ja kone alkoi vetää nauhaa, nukkui hän milteipä heti. Pieniä valotushetkiä lukuunottamatta unta jatkui niin pitkälle kuin nauhaakin, tavallisesti noin tuhatviisisataa metriä. Emännän nykimiset eivät merkitsevästi Vernerin nautintoa häirinneet. Ennen loppua hän sentään heräsi ja kehuskeli kotimatkalla: O, hoijaa! Se oli hauska vilmi! On se tuo ihminen viisas kapine. Mölinänkin hän osaa jo piiskata paperisuikaleen sisään!
Luistinratojen avautuessa ei Yrjö joutanut elokuviin enää montakaan kertaa. Hän osti Verneriltä hokkarit kolmellakymmenellä markalla. Verneri oli hullautunut jossakin huutokaupassa ja maksanut niistä kolmekymmentäviisi markkaa. Eivät ne juuri viimeistä kuosia olleet, putket ruosteessa ja kenkien kärjet kuin linnunkielet, mutta eihän sillä hinnalla mahdottomia ollut lupa vaatiakaan.
Luistinradalla hän tapasi eräänä iltana tutun tytön. Tämän nimi oli Kirsti Heinonen. Hän oli sama tyttö, joka taivutteli kiertokirjeitä vastaanottohuoneen pulpetilla ja esitteli sisarenpoikaa kauppaneuvokselle. Hän oli näppärä, ehkä liiankin pikkuinen tyttö, mutta se oli asia, jota ihminen ei paljoakaan itse voi auttaa. Kirsti ei edes halunnut sitä. Hän oli urheilijatyttö ja käytti matalakorkoisia kävelykenkiä. Jo tämänkin vuoksi Yrjö alkoi pitää hänestä ensi illasta lähtien.
Kirsti ei työskennellyt enää vastaanottohuoneessa, vaan laskuttajaneitosena ylempänä konttorissa. Hän kohosi nopeasti arvossa, vaikka ei ollutkaan kauppaneuvoksen lähisukulaisia. Hän oli pystyvä, kunnianhimoinen tyttö ja ilmaisi sen peittelemättä. Ihmisen pitää päästä eteenpäin, toisten edelle!
Hän pääsikin. Ainakin luistinradalla hän sujahteli monien miesten edelle, liukui notkeasti kuin elohopean kipene. Ensimmäisinä iltoina Yrjön oli turha yrittääkään hänen kanssaan kilpasille. Tosin ei Vernerin ruostuneita hokkareita voinut verrata Kirstin hopeavälkkyisiin, mutta vaikka Yrjö olisi saanut samanlaisetkin, olisi Kirsti voittanut hänet niin, erinomaisen keveästi hän liiteli kirkasta rataa. Huokeamaksuinen kaupungin rata oli lähellä Vernerin asuntoa. Yrjö pistäytyi siellä iltaisin yksinään harjoittelemassa, milloin koulutehtäviltään kerkesi. Toinen vauhti hänenkin teräskengissään oli muutaman viikon kuluttua. Tuli ilta, jolloin hän uskalsi lähteä tytön kanssa kilpasille suurella valaistulla radalla, jonka toisessa laidassa jääpallomestarit harjoittelivat ja kovaääninen soitteli. Kirsti tunnusti hänen taitonsa, antoi vetääkin jo itseään luistinremmistä. Miten keveä tyttö oli! Päiväperhona hän kiiteli vetäjänsä vanavedessä, ja täyteen vauhtiin jouduttaessa tuskin remmiäkään olisi tarvittu. Yrjö olisi tahtonut luistella Kirstin edellä maailman ääriin valaistua rataa pitkin iloisen valssin tahdissa.
Kirsti sanoi iloitsevansa Yrjön opinnoista. Nuoren miehen oli asetettava päämääränsä kauas ja korkealle, ylioppilaaksi, maisteriksi, tohtoriksi...
Yrjön mielestä oli liiaksi tavoittamista jo ensimmäiselle rapulle pyrkimisessä, mutta tosissaan Kirsti asian esitti. Vain muutaman kerran Yrjö oli kuulevinaan hänen äänessään pilkallisen sävyn: Et kai sinä milloinkaan pääse edes ylioppilaaksi! Usein Kirsti viittaili siihen suuntaan, kuin uskoisi Yrjön harjoittavan opinnoitaan hänen tähtensä. Yrjö ei tullut oikaisseeksi tytön käsitystä, koska se oli puoliksi totta. Vernerin emäntä, joka hoivaili häntä kuin parhain äiti, luuli ihan varmasti, että Yrjö lueskeli Ainon vuoksi, mikä myös oli puoliksi totta. Hän ei olisi hennonut oikaista Vernerin emännän käsitystä, myöhemmin ei enää olisi kehdannutkaan. Mutta tämä puolinaisuus ja kaksinaisuus vaivasi häntä. Yön pimeimpinä hetkinä hänestä tuntui, kuin hän olisi pettänyt sekä Kirstiä että Ainoa, Vernerin emäntää ja omaa äitiäänkin.
Luistinjäältä palattaessa hän saatteli Kirstin kotiin, koska tyttö ei halunnut ajaa raitiovaunulla. Joskus Kirsti pisti kätensä hänen käsimutkaansa ja nojautui keveästi. Yrjö aikoi kerran omasta aloitteestaan tehdä samoin, mutta menetteli ujoudessaan kömpelösti. Tyttö etääntyi äkisti ja kävi puheissaan pisteliääksi.
Hän oli merkillinen vastakohtien tyttö, toisinaan rohkeasti lähentyvä, toisinaan taas jyrkästi karkoittava. Äreinä hetkinään hän puhui kiusoittelevasti toisista poikatuttavuuksistaan. Se tai tämä lääketieteen ylioppilas oli saatellut häntä, ja maisteri Perälän kanssa hän muka monta kertaa oli ollut "Grandissa" tanssimassa. Ärsytteli vain. Yrjö ei tuntenut tyttöjä, mutta hän vaistosi Kirstin koskemattomuuden. Sen hän näki tytön silmistä ja hänen kimmoisan vartalonsa muodoista. Päinvastaista saattoi lukea Ritvasta ja Inkeristä. Vaikka he olisivat pukeutuneet päiväperhosen pyhäsilkkiin ja samettiin ja tiputtaneet silmiinsä mitä kirkastuksen tippoja tahansa, eivät he olisi voineet pettää Yrjöä.
Kevätpuoli joutui, hanget ja jäät pehmenivät. Kirkkaana maaliskuun iltana he lähtivät radalle viimeisen kerran enemmän muistojen kuin luistelun vuoksi. Joukko nuoria jääpallopelaajia koetti urhoollisesti kuljetella palloaan edes yhden pelin lävitse, mutta työtä siinä oli. Monta kertaa hyökkääjät upottavalla jäällä tuiskahtivat nenälleen, ennenkuin pallo oli lähelläkään maalia.
Kirsti oli tänäänkin pahalla tuulella. Tuollaisella radalla ei kannattanut iltaansa tärvellä, yhtä hyvin he voisivat lähteä Torniin kahville. Tietenkään Yrjöllä ei ollut mitään hänen ehdotustaan vastaan, päinvastoin hänkin juuri tänä iltana viimeisen luistinillan muistoksi ja vetisen radan vastapainoksi olisi noussut ylemmäksikin kuin Helsingin korkeimman talon viimeiseen kerrokseen.
Mutta milloinkaan hän ei olisi osannut kuvitella, miltä Helsinki näytti kirkkaana kevätiltana Torni-kahvilan kahdennentoista kerroksen ikkunoista katsottuna.
Katulamput oli juuri sytytetty palamaan. Torien ja puistoaukeamien ympärillä ne kiersivät kirkkaassa kehässä kuin piirileikkiä tanssien: Heipparati rallaa... Mutta pitkän Turuntien paraatijoukko seisoi totisena perusasennossa valmiina rivijakoon heti, kun komentavan kapteenin käskysana kuuluisi: Jako kahteen! Yks... kaks... yks... kaks... Niin jako eteni kärppänä juosten pienimpään lilliputtiin saakka kaukana Huopalahden perukoilla.
Mainosvalot syttyivät keveästi seinille ja korkeimmille kattotelineille hypähdellen. Kilvassa, toinen toistaan värikkäämpinä ne syöksähtelivät esiin kuin juhlapukuiset neitoset valaistussa rappukäytävässä tanssiaisiin kiiruhtaessaan. Lännen taivaalla ruskotti vielä laskevan päivän kajo, mutta itäinen puoli oli jo peittymässä yön tummaan hämärään. Sen etäisyyksistä taivaan tähtisilmät kaivautuivat esiin kirkkaasti säihkyvinä pisteinä. He katselivat kaikista ikkunoista useampaan kertaan ympäri kiertäen. Kirsti ei ollut enää pahalla tuulella, vaan säteili ja nojasi rohkeasti. Yrjö vei kätensä hänen vyötäisilleen, eikä hän estänyt sitä. Tytöllä oli kimmoisa voimistelijan vartalo. Kaupungin kaikki valot paloivat jo täydessä loistossaan, taivas oli kirkkaasti kiiluvia tähtiä täynnä.
He istuivat kahvia juomaan. Miten tavattoman sirot ja hyvin hoidetut kädet tytöllä olikaan! Kynnet olivat kauniisti viilatut ja kiilloitetut. Hän nosti sokeripaloja näppärästi kuin pienillä kultapihdeillä. Montako? Kolme, neljä, miten monta tahansa! Ensi kerran Yrjö häpesi maalaisuuttaan, kömpelöä käytöstään ja hoitamattomia käsiään.
Päivät pitenivät ja tiet kuivuivat. Pari kertaa viikossa he tekivät pitkiä kävelyretkiä kaupungin etäisempiin puistoihin ja lähiympäristöön. Kerran he kävelivät Kaivopuistoon, jossa Yrjö ensimmäisenä syksynä työttömänä ollessaan oli usein harhaillut. Murtajat olivat jo kesälomalla, niiden talven työ oli päättynyt jo viikkoja sitten. Ulkona rannattoman meren selällä uiskenteli pieniä valkoisia jäälauttoja kuin henkipattoja hylkeitä. Jos suuri murtaja Jääkarhu olisi vain kerran sieraimistaan puhaltanutkin sinne päin, olisivat jäähylkeet kiireesti vaipuneet aaltojen alle ja vasta pitkän hetken jälkeen kohoutuneet pintaan jossakin kauempana, äskeistä pienempinä.
Keväisen meren tuntuja hengiteltyään he palasivat kaupunkiin kapeita puistoteitä. Rikkaiden ihmisten loistohuviloita, toinen toistaan kauniimpia, oli molemmin puolin tietä. He katselivat aidan takaa niiden uljaita graniitti- ja marmoriveistoksin koristettuja julkisivuja. Puutarhakäytävien hiekka oli ruskean puhdas, ruohomatto kuin vihrein sametti. Valkoisten ja punaisten kukkien, kevätesikoiden, hyasinttien ja tulpaanien värikylläiset penkit vangitsivat katselijan silmän.
He pysähtyivät erään kauniin graniittihuvilan kohdalle. Kirsti katseli pyörein silmin kuin jotakin etäistä ja saavuttamatonta tavoittaen. Yrjö oli lukevinaan hänen kaipaavasta katseestaan: Olisitpa sinä sellainen mies, että voisit hankkia minulle tuollaisen kodin!
Ihaillen Yrjökin tätä kauneutta katseli. Mutta hänelle itselleen ajateltuna siinä oli jotakin vierasta, liian suurta, liian ahdastakin. Mitä tekemistä isännällä oli tuollaisessa talossa, joka oli jo noin valmis? Se muistutti mahtavaa hautapatsasta kauniiden kukkakumpujen keskellä. Nimikirjoitusta siitä vain puuttui: Tässä lepää herra... Lepää todella ja nauttii hyvistä päivällisistä ja kymmenen markan sikareista, kunnes siirtyy lepäilemään vieläkin valmiimmille tiloille.
Toisenlaista oli Niemelässä ja monessa muussa suomalaisessa talossa. Mitään eroa ei ollut nähtävissä aikoinaan hiekoitetun ajotien ja villiruohoa kasvavan pihamaan välillä. Monenlaatuinen talven törky makasi kedoilla ja nurkkapielissä. Vasikat ja lampaat, siatkin pistelivät keväisessä ilossaan käpälämerkkejään moniin luvattomiin paikkoihin. Puutarhan puolelle ei olisi kehdannut katsoakaan, ennenkuin tytöt vähän kerkiäisivät haravoitsemaan.
Mutta Niemelässä ei puutarhan vieressä näkynyt naapurin aitaa, vihertävä orasmaa ja möyhevä peltosarka vain. Ja sen takaa näkyi monenlaisena värisevä järvenselkä, oma lahti lähinnä läikkyi vapaasti niityn laitaan. Valtoimenaan tulvehtiva puro juoksi sitä kohti keväisen luontonsa vetämänä mistä ja miten halusi. Eikä Niemelän miesten enempää nykyisten kuin tulevaisten milloinkaan tarvitsisi levätä valmiiksi rakennettujen muistopatsaitten varassa, elleivät itse haluaisi.
Tällaiset vuorokuvat vaihtelivat loistohuvilan aidan takana katselevan pojan silmissä. Mutta jos hänelle tällä hetkellä olisi vaihtoehdolle asetettu komea graniittihuvila ja rappeutunut Niemelän talo, ei hän pitkää aikaa olisi tarvinnut miettimiseen. Vielä nopeammin hänen vieressään katseleva tyttö olisi valintansa tehnyt. Mutta heidän tiensä olisivat sen jälkeen käyneet eri suuntiin.
Eräänä iltana he tekivät pitemmän kävelymatkan, aina Seurasaareen saakka. Menomatkan he pistelivät nopeaa vauhtia kuin kaksi urheilijaa. Niitäkin oli Munkkiniemen kierroksella kymmenittäin huippimassa.
Seurasaarella oli kiintoisa ulkomuseo ja hauskoja kävelyteitä. Milteipä jokaisen metsäniemekkeen takana jäistä vapautunut meri pyörähti tervehtimään kulkijoita. Suurissa havupuissa hypähteli pieniä kesyjä oravia, joita jokainen syötti ja lellitteli.
Tänä iltana Yrjö aikoi tehdä ennen tekemätöntä. Kun hän kuvittelikin sitä, alkoi hänen sydämensä taajemmin lyödä ja veri patoutui kasvoihin. Hän kiiruhti nopeasti etenevän tyttönsä rinnalle. Se oli tänä iltana tehtävä, kävi miten tahansa.
Mutta siihen ei varsin helposti Seurasaaressakaan näyttänyt valmistuvan tilaisuutta. Muutamat penkit olivat juuri maalattuja, toiset muulla tavoin varattuja. Kuinka monella pojalla mahtoikaan juuri olla samoja mietteitä?
Saaren ympäri kiertäessään he joutuivat kuusikkometsään, jonka erotti merenrantakallioista uimalaitoksen lautaseinä. He pyörähtivät sitäkin katsomaan. Pari lautaa oli naulauksestaan irroittunut tai ainakin helposti irroitettavissa. Yrjö kiskaisi laudat irti. He pujahtivat aukosta sisälle ja joutuivat naisten puolelle.
Mutta eipä siellä vielä ketään ollut. Kallio oli sileä ja hauskasti mereen päin viettävä, sopivan lämpöinenkin se vielä oli aurinkoisen päivän jäljeltä. He istuivat rinnakkain kalliolle katsoen merta, jossa pari kalastajaa aherteli suuren rysän laskupuuhissa. Ulompana selällä liikuskeli keveitä kanootteja melamies keskellä istuen. Muutamissa niitä oli kaksikin, tyttö ja poika. Mutta eivät he silti sen nopeammin eteenpäin päässeet.
He naurahtivat tälle huomiolleen ja kääntyivät siitä lämpöiselle kalliolle loikoilemaan. Näytti kuin metsä olisi hiipinyt lähemmäksi aivan lankkuaidan viereen sen ylitse kurkkailemaan. Koivut vihoittivat jo hiirenkorvalla ja kuusten punertavista latvoista hersyi keväinen pihka. Ei muu harmittanut kuin lautaseinän aukko, josta laudat olisi pitänyt vetää takaisin paikoilleen.
Kirsti näppäili sormillaan kalliota kuin pianoa soittaen, napsautteli kenkänsä kärjilläkin. He loikoilivat nyt ihan rinnakkain, kylki kyljessä kiinni. Kun Kirsti naurahteli ja katsoi Yrjöön päin, tuntui hänestä kuin Seurasaaren keväisin orava olisi katsonut kuusen punaisesta latvasta pihkalehtien välitse.
Tuli onnettomuus. Suuri ja ruma koiran pää tunki esiin lautaseinän aukosta. Joku veti koiraa hihnasta, mutta koira oli väkevämpi ja kiskoi omistajansa aukkoon. Vanhapiika, iänikuinen naakka, mikä lienee ollut! Hän tarvitsikin veturia ja jäi siihen koirineen katselemaan tarpeettoman pitkäksi aikaa.
Yrjö, joka juuri oli miettinyt, mitä hänen tänä iltana pitäisi Kirstille sanoa, hämmästyi ja vihastui. Hän ponnahti eroon tytöstä. Nainen kiskoi kaikin voimin koiraansa ja saikin sen peräytetyksi ulos. Mutta samassa Kirsti hypähti kalliolle seisomaan.
– Pelkäätkö minua vai tuota vanhaa koheloa?
Hän kääntyi ja lähti. Nopeaa vauhtia he kävelivät kaupunkiin päin. Tyhjiä penkkejä oli tien varrella, mutta Kirsti ei ollut huomaavinaan niitä.
Hän päätti heti kaupunkiin päästyään soittaa maisteri Perälälle, sellainen oli hänellä olemassa. Maisteri tosin oli vanhempi kuin Yrjö, mutta hänellä oli vakinainen hyväpalkkainen toimi, joten hän saattoi perustaa kodin ja ottaa rouvan milloin halusi, ja hän halusi, ellei Kirsti pahasti erehtynyt. Kuitenkin hän olisi tahtonut kokeilla nuorta, verevää poikaa, sillä hänen voimakas olemuksensa kiihotti häntä. Mutta mitä hänellä olisi iloa tuollaisesta miehestä, jota ei saanut hereille.
He kiiruhtivat kaupunkiin sanaa vaihtamatta, nopeasti ja vihaisesti. Aseman tornikello osoitti yhdeksää.
– On jo aika myöhäinen, sanoi Yrjö.
– Niin on, myöhäinen on jo aika. Mene sinä vain nukkumaan tai lukemaan läksyjäsi!
– Mihin sinä menet?
– Elokuviin tai Grandiin maisteri Perälän kanssa! Hyvästi!
Kirsti pyörähti jälleen ja hävisi ihmisjoukkoon. Yrjö lähti kotiin, mutta lukeminen ei maistunut, eikä hän nukkunutkaan pitkiin aikoihin.
Aika oli jo hyvinkin myöhäinen, ennenkuin Kirsti kohtasi maisteri Perälän. Hänen oli soitettava automaattipuhelimessa kaikki viidenkymmenen pennin lanttinsa ja kolme markan rahaakin, kunnes lopulta tavoitti etsittävänsä. Sovittiin kohtauspaikasta ja samana iltana vielä paljon tärkeämmistä asioista. Maisteri Perälä oli syttyvämpi, vaikka olikin kalpeanko kirjatoukka ja Yrjöä viisitoista vuotta vanhempi. Viikon kuluttua kimalteli pirteän Kirstineidon nimettömässä ohut sormus, ranteessa välkähteli kultainen kello ja kaulalla kaunis kirsikanpunainen koru.
Hänen äkillisestä kihlautumisestaan kuiskittiin konttoripöytien ylitse muutamina päivinä, äänekkäämmin siitä puheltiin pakkaamon pitkän pöydän ääressä. Mistähän tytöt onkivat haraviinsa kaikki salaisimmatkin asiat? Jussi tarjoutui jälleen veljellisesti Yrjön lohduttajaksi. Nuoren miehen ei kannattanut viettää surunpäiviä yhden tytönsirpukan vuoksi Helsingin kaupungissa, jossa oli kymmenen kertaa kauniimpiakin tyttöjä vaikka viisi joka sormelle ja...
– Pidä suusi kiinni!
Siihen se tavallisesti päättyi. Jussi ei viitsinyt mokoman mörököllin kanssa kauemmin veljeillä, koska hänellä oli mieluisampaakin tehtävää valkenevina kevätiltoina. Mutta Yrjö käveli yksinään Pitäjänmäen metsiin. Hän kuljeskeli siellä monta tuntia, kaksikymmentä, kolmekymmentä kilometriä, mietiskellen itsekseen suuria ja pieniä elämän kysymyksiä. Miksi ihmisen kohtalo, onni tai onnettomuus usein kiikkui kuin heiluvan tikun varassa? Sellaiseksi saattoi helposti muodostua vaikkapa vajaan sylen mittainen nahkanauha, jota ruma koira kiskoi yhteen suuntaan ja utelias vanhapiika toiseen.
Kun tämä joutavanpäiväinen muistikuva palautui Yrjön mieleen, ja se tapahtui hyvin usein, suuttui hän itselleen ja lähti juoksemaan. Hän juoksi niin kauan, että hiki valui virtoinaan. Silloin tuntui kuin rumapäisen koiran kaulapantakin olisi sulanut vedeksi ja kaikki sydämentuskat sekä niistä keriytyneet mustat sykkyrät sen mukana. Juoksijapojaksi, kenttien sankariksi hän valmistuisi! Siinä oli jotakin elämän tarkoitusta! Mitä tytöt olivat? Tyhjää ilmaa markkinapallojen sisällä!
YHDEKSÄS LUKU.
Kului seuraava syksy ja talvikin ilman että Yrjö löysi itsellensä uutta seuraa. Hän kävi iltaisin kursseilla ja sunnuntaisin hän juoksenteli Helsingin ympäristöteillä, pitäen sitä kiireempää kuta enemmän pakkanen pyrki puremaan.
Sitten tuli keväällä asevelvollisuus. Hän joutui palvelemaan sen Helsingin autopataljoonassa, koska oli läpäissyt autonohjaajatutkinnon. Samoihin aikoihin hän oli suorittanut jo keskikoulua vastaavan kurssin.
Eräänlainen pätevyyskurssi oli myös asevelvollisuusvuosi. Tässä koulussa vallitsi kova komento ja reipas elämäntahti. Jo ensi päivänä kitkettiin uudelta alokkaalta omahyväisyyden luulot tarkoin pois. Moni poika sai kiroten tai itkien rakennella niinkin yksinkertaista laitosta kuin omaa vuodettaan alusta alkaen yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes peittohuovan reunat ja lakanan käännökset olivat senttimetrin tarkkuudella määrätyissä paikoissaan. Kiväärin puhdistaminen ja sen lukko-osien kirkastaminen antoi huolimattomille pitkiksi illoiksi ylimääräistä työtä. Tarkastus oli ankara. Jos mies vielä uusinnassakin epäonnistui tai yritti pimittää, joutui hän helposti vähemmän urhoollisuutta, mutta enemmän kärsivällisyyttä kysyviin tehtäviin, esimerkiksi keittiömestarien käskyläiseksi. Pantiin kuorimaan perunoita hehdoittain tai jynssäämään hirmuisen suurten keittokattiloiden pohjia. Tässä työssä ei kyllä hernerokka kesken loppunut, mutta kuntoisuusmerkkejä ei jaettu tällä rintamalla tuskin milloinkaan, eivätkä varsinaisten sotapoikien antamat arvonimet olleet kaikkein halutuimpia. Entä se äänenpaino, millä ne lausuttiin!
Autopataljoonan asevelvollisilla on paljon ja mieluisaa verstastyöskentelyä. Täällä Saarisen Vernerinkin olisi kelvannut asevelvollisuuttaan suorittaa! Automoottori hajoitetaan alkutekijöihinsä niin pitkälle kuin muttereita ja niittinauloja riittää. Suuressa öljylaatikossa uiskentelevat automoottorin kaikki erikokoiset tapit, mutterit, laakerikupit ja -kuulat. Hajoittamiseen joka mies pystyy, mutta kokoaminen ei ole enää yksinkertainen asia. Monelta pojalta siinä puuhassa järki joutuu seinää vasten, vaikka miehellä onkin ajokortti siviilitakin taskussa ja kirjallisesti todistettua "verstaskokemusta" lompakko pullollaan. Nähtävästi armeijan autojen perinpohjainen remontti on tarkoitettu enemmän miesten kouluttamiseksi kuin koneiden kohentamiseksi, tai ehkä sitä tehdään vain sen vuoksi, että konepajan mestari saisi uusille tulokkaille karjaista yhä uudestaan vanhat loitsunsa: Kas tätä! Aikamiesten järki seisoo kuin tärpästikkeli! Mikähän peijakas teidät perii, kun ruunu lakkaa ruokkimasta!
Kokeneet ajajat selviytyvät helpommalla verstastyöstä, koska heitä tarvitaan pataljoonan lukuisien henkilö- ja kuorma-autojen kuljettajiksi ja ylempien upseerien kyytimiehiksi. Näihin tehtäviin ei pääse alokkaista kuka tahansa, miehellä pitää olla hyvät kirjat ja kaikin puolin virheetön elämänjuoksu. Mutta sittenpä upseerivaunun ajurikin on omasta mielestään tärkeä virkamies. Herroja kyyditessään hän nostaa päätänsä ja kekistää rintansa, joten viivojen suunta vaunun kummallakin istuimella on sama. Upseeri pitelee miekkaa suoriksi saumattujen lahkeittensa välissä, ja hänen ajurillaan on tämän vastineena nuppipäinen vaihdetanko. Kaupunkiajelussa hän ei tosin monta kertaa tarvitse sitä, mutta eipä upseerikaan miekkaansa.
Ylempien herrojen kanssa nokkela sotapoika tulee hyvin aikoihin niin kaupungilla kuin kasarmissa, mutta eräs toisvuotinen kapitulantti tässä pataljoonassa on pelättävä mies. Alokkaista tuntuu usein kuin hän aivan itsekseen kipenöisi omaa tärkeyttään. Tähän löytyy kyllä etsittäessä aiheellinen syy, kuten yleensä kaikkiin ilmiöihin maailmassa. Vääpeli on pieni herra ja pieni mies, varpaisillaankin ollessaan noin viisi senttiä lyhempi kuin tavallisen mittainen sotamies. Pieni on palkkakin pienellä miehellä muun vähäpätöisyyden lisäksi, ja nuorella, topakalla rouvalla hyvä halu koreilemiseen.
Hänen toimeksiannostaan alokkaat useimmiten palavat turhan pienistä asioista. Pian sentään opitaan tuntemaan miehen heikot ja vahvat kohdat. Kaupungilla kuljeskeleminen on aina vaarallista. Valtion vaatteissa liikuskelevalla sotamiehellä pitää olla silmät edessä ja sivuilla, niskassakin. Muuten täälläkin vallitsee sama sääntö kuin kasarmissa. Varo jokaista vääpeliä ja varsinkin vastaleivottua kadettia, kapteenista selviydyt miltei aina, everstistä joka tapauksessa!
Tästä asiasta muutamat pojat vapaa-aikoinaan touhuavat, milloin eivät uhoa tyttösaatoistaan tai ryyppäyksistään. Tuntuu kuin ei nuorella miehellä elämässä olisikaan muuta tavoitetta kuin herrojen silmäinpalvelu, tyttö ja pullollinen pirtua, johon saisi upottaa nykyiset ja vastaiset murheensa.
Hiljaisia, mietteliäitä poikia on myös joukossa. Tuskin vahingossakaan he ottavat osaa muutamien pihalintujen ilonpitoon. Vakavin vakavimmista on Heikki, vaaleatukkainen, leveäharteinen Hämeen poika. Hän istuu joutoajat jakkaralla sänkynsä vieressä ja korjailee vaatekertojaan. Samanlaiset kruununhynttyyt hänellä on kuin kaikilla muilla, mutta hän on nähtävästi verkonpaikkaajain sukua, jolle tuottaa nautintoa olemattomien reikien etsiminen. Heimonsa tunnetulla perinpohjaisuudella hän pistopuheista välittämättä ahertelee, harmaa vaatekappale polvillaan.
Mutta milloin pahimmat suulastajat ovat ryöpsähtäneet ulommaksi, innostuu Hämeen poika kotoisiaan muistelemaan. Hän aloittaa säiettä pujottaessaan. Työntäen neulan käsivarren ulottuman päähän hän ampuilee nuolaistulla langanpäällä valoa vastaan.
– Takanperä on täynnä punaisia hiiliä. Rupeaa olemaan jo se aika, pojat!
Langanpää ei osu neulan silmään pitkällä tähtäimellä. Hän sulkee toisen silmänsä ja laukaisee uudestaan.
– Kissansilmä kiiltää sängyn alla. Hiiri peijakas rapisee tallukan takana. Uskotteko, pojat!
Kuka uskoo, kuka ei. Heikin omaa näkemystä ei nyt kuitenkaan järkyttäisi mikään maailman mahti. Hän näkee kotoisen sänkynurkan laukaisuvalmiin asetelman pienen neulansilmänsä lävitse niin selvästi, että liikkuva opetuskuva komppanian luokkasalin hopeakankaalla on kalpeata kajastusta tämän rinnalla. Hiiri hipsii tallukan suojassa päätään ujuttaen ja pölyistä permantopalkkia tunnustellen. Kissa on madaltunut käpäliensä nojaan, odottaa, vaistoilee tuntokarvoillaan.
– Sanoinhan sen teille, pojat! Heikki tyrkkäisee langanpään kolmannella yrittämällään keskelle neulan silmää.
Penttisen Kallella, Kainuun nälkämaan pienellä pojalla on kotoisena eväänä yksirivinen haitari, jonka venttiileistä on tiivistehuopa rapistunut. Haitarin palkeissa on pihisevä vuotovika. Se ei haittaa pahasti "Kulkurin valssissa" eikä "Sepän sällissä", muita kappaleita Kainuun Kalle ei soita, eikä näitäkään kovin usein soita, kolmasti päivässä nappailee vain. Välitöikseen hän paikkailee haitarinsa palkeen kulmia kylmällä liimalla ja polkupyörän vanhalla sisäkumilla, jota hän kotoa lähtiessään on varannut matkaansa käsivarren mittaisen makkarankuoren.
Rantaluoman poika etelä-Pohjanmaalta on innostunut romaaneja lukemaan. Jo kotona ennen väkeen tuloaan hän on käväissyt kaikki Välikankaan Jukan romaanit sekä kylän kirjaston. Helsingissä hän varmaan ahmisi kaikki sotilaskodin, jopa suuren kaupungin kirjaston romaanit, jos asevelvollisuus olisi elinkautinen. Hulluutensa puolustukseksi ei hänellä ole muuta sanottavaa kuin yksi ainoa lause: Mihnään ei aika luista niin hupaisesti kuin kirjojen paris!
Toiset pojat eivät tätä myönnä, mutta heidän ei ole terveellistä ryhtyä Rantaluoman pojan päähän käsillä puhuen järkeä valamaan, eikä muutenkaan häntä liiasta kirjanoppineisuudesta härnäilemään, ei ainakaan niiden, jotka kaikkein mieluimmin sen tekisivät. Rantaluoman poika on opiskellut "tähtitiedettä" ja on pohjalaiseen tapaan valmis antamaan siinä havainto-opetusta milloin vain ja kenelle tahansa.
Yrjö, kaupunkilaistunut maalaispoika, kuuluu myös maan hiljaisiin. Hänellä ei ole haitaria kaipauksensa soittimeksi. Sellaisesta hän ei välittäisikään, sillä se ei kykenisi häntä lohduttamaan. Hänen sydämessään on hersyvä haava, joka ei umpeudu, vaan vuotaa. Jospa vuosi pian kuluisi, että pääsisi parin tunnin kierrokselle keväisiin metsiin!
Pataljoonan alokkaissa on myös yksi kuuluisuus, vaikka vierähtää viikkoja, ennenkuin siitä tiedetään. Tuskin kukaan muu kuin Ketolan poika olisi kyennyt sitä näin pitkälle salaamaan. Hän on juoksija.
Joukko-osastojen välistä viestinjuoksua varten pannaan toimeen koekilpailu, johon on otettava osaa jokaisen terveen miehen. Kilpailtava matka on tuhatviisisataa metriä. Juoksu tapahtuu kymmenen miehen ryhmissä. Kova tohina käy, ja parastaan pojat panevat, mutta ajat tipahtelevat viiden minuutin huonommalle puolelle. Jäljellä on enää tekijämiesten ryhmä. Siihen kuuluvat kaikki ne pojat, jotka ennen ovat kilpailuissa juosseet. Heitä on kahdeksan, Niemelän Yrjö ja Huttus-Ville liitetään ryhmän täytteeksi, koska he vääpelin mielestä ovat sääriltään ja naamaltaan hiukan juoksijan näköisiä. Vääpeli itse on pari vuotta sitten ollut armeijan parhaita juoksijoita. Hän on kiukkuinen tähänastisista huonoista tuloksista. Jos parempaa ei rupea kuulumaan, niin osasto jää armeijan kilpailuissa viimeiseksi. Autopataljoona, hänen osastonsa, mikä häpeä! Ennenkuin viimeinen ryhmä lähtee, hypähtää hän joukon eteen:
– Eikö teistäkään kukaan juokse alle viiden minuutin! Katsokaa minua silmiin, pojat! Kieltäköön, joka uskaltaa!
Seisotaan ja katsotaan. Juoksijavääpelin silmät kiiltävät kuin ärsytetyn kissan silmät. Hän on todella vihainen. Suurikokoinen, puheissaan höhläksi tunnettu ja valkoisen tukkansa vuoksi päistäriköksi ristitty Peltosen poika astuu esiin.
– Minä olen juossut neljään neljäänkymmeneen.
Hänen yksitotinen olemuksensa suututtaa vääpeliä.
– Sinä juossut! Itse olet mitannut matkan löntysaskeleillasi ja joku toinen tohlo katsonut seinäkelloon! Eikö totisesti teistä kukaan uskalla sanoa: Juoksen alle viiden minuutin!
Peltosen päistärikkö on painunut takaisin riviin, mutta radan reunapuolesta kuuluu pienen Ketolan hiljainen ääni:
– Minä juoksen neljään kolmeenkymmeneenviiteen.
– Siinä minulla mies! Eikä mitään puhu!
Vääpeli juoksee rivin päähän ja nykäisee hänet eroon muista. Hän katsoo poikaa silmiin, koettelee käsin pohkeita ja rintaa.
– Juoksetkin, minä uskon sen! Pojat! Ellette sataa metriä enempää jää hänestä, niin hyvää kuuluu lopultakin!
Hän komentaa pojat viivalle. Lähtömerkki pamahtaa. Kymmenpäinen ryhmä venähtää siimaksi ennen suoraa. Ketola on hypähtänyt heti johtoon ja Yrjö hänen kannoilleen muistamatta ensinkään Peltosta ja muita tekijämiehiä. Pompitaan hyvää vauhtia ensimmäinen kierros. Ketola juoksee kimmoisilla askelilla käsivarret joustavasti keikkuen. Yrjöä hengästyttää hieman. Hän vilkaisee käänteessä kainalonsa alitse. Siima on katkennut keskeltä poikki. Alkupää on vielä koossa, mutta loppupää on rikkoutunut pahasti hajalle.
Peltonen on kolmantena ja lähellä. Hän ottaa tempaisemalla kaulan kiinni ja puuskuttelee Yrjön niskaan. Ketola vetää edellä radan sisäreunaa keveästi tikaten. Hänellä ei näytä olevan mitään kiirettä, mutta hän joutuu silti. Yrjön on vaikea seurata enää hänen askeltuntumaansa, koska hengitys salpautuu ja kädet pyrkivät jäykistymään. Onneksi Peltonen on jäänyt vieläkin enemmän hänestä ja jälkijoukko kokonaisuudessaan jo lähes puoli kierrosta.
Mutta Ketola tikkaa yhä keveämmin ja vetää armottomasti rakoa. Kaula venyy, vaikka Yrjö on juoksevinaan samassa tahdissa samoihin askeliin. Sitä ihmettä on mahdoton järjellä käsittää. Maalin kohdalla vääpeli hyppii ja pojat kiljuvat: Niemelä hei! Rako kiinni!
Yrjö tajuaa sen itsekin ja koettaa parhaimpansa. Se on toivoton yritys, hän tuntee sen jo. Toisen tilan hän kuitenkin on päättänyt taistella itselleen. Mutta katsahtaessaan taakseen hän huomaa Peltosen lähentyneen. Päistärikkö porhaltaa nyt parhainta vauhtiaan raskaaseen tapaansa huohottaen kuin peltoveturi, johon on pantu täysi häkä päälle. Hän koettaa tavoittaa. Koettakoon! Raukaiseva väsymys painuu lyijynä Yrjön jalkoihin, mutta hellittämisestä ei ole nyt kysymystäkään. Väkivaltaa tehden hän tiivistää tahtonsa Ketolan kimmoisaa askeletta turhaan tavoittaen.
Yhden tärkeän tuloksen hän kuitenkin on ponnistelullaan saavuttanut. Peltoveturin eteen on tullut maata, ja hän jää. Toisista ei ole ollut alkuunkaan vaaraa, koko joukko jää. On jäljellä enää viimeinen kierros. Nyt on kysymys, kenestä löytyy mehua.
Yrjöstä alkaa tuntua kuin sitä hivenen verran vielä jostakin kihoutuisi. Pojat huutavat ja yllyttävät, hengenahdistus helpottaa, kädetkin tuntuvat jälleen omilta. Mutta Ketolan sääret vilkkuvat hirmuisen kaukana. Kokonainen pitkä suora on jo kaulaa.
Mutta viimeisen edellisessä kurvassa Yrjö tuntee ruumiinsa oudosti jäykistyvän. Hänestä tuntuu kuin joku painajainen olisi takaapäin tarttunut olkapäihin ja yrittäisi kiskoa nahkaa hartioista. Hänen äärimmäisistä ponnistuksistaan huolimatta maali ei näytä lähestyvän, päistärikkö, peltoveturi vain lähenee. Hänen huohotuksensa kuuluu jo selvästi takaa, sivulta. Vääpeli hyppii, pojat huutavat, maali yksin pysyy paikoillaan.
Peltoveturi pääsee rinnalle, nykii hänkin takakenossa silmät ummessa ja suu auki. Hän horjahtaa lähemmäksi, tyrkkäisee kyynärpäällään kipeästi Yrjöä kylkeen. Yrjö on kaatumaisillaan, mutta kimpoutuu takaisin ruohokentän laidasta ja kallistuu eteenpäin. Hänen kilpailijansa on jo askelen verran edellä, mutta sysäys on suututtanut Yrjöä ja vapauttanut hänet painajaisestaan. Hän saa jälleen varpaaseensa maan tuntua, kiskoo kaulan kiinni ja loikkaa viimeiset hyppyaskeleet. Peltonen ei pysty siihen vastaamaan.
Heidän ajakseen tulee neljä neljäkymmentä viisi, Ketolan neljä kolmekymmentäkaksi. Pojat pitävät suurta mölyä hyvistä tuloksista ja Peltosen häviöstä, mutta vääpeli taputtaa häntä hartioihin myöntäen, ettei pellavapäältä näin paljoa osannut odottaa. Vääpeli on nyt hyvällä tuulella, kehahtelee muinaisiaan ja lupaa näyttää toisille joukko-osastoille taivaanmerkit.
Kilpailijoiksi valitut saavat erikoisvapautuksia verstastöistä ja päiväharjoituksista. He käyvät joka päivä Eläintarhassa juoksemassa. Vääpeli lähtee usein heidän mukaansa. Hän on vielä ihmeteltävän hyvässä kunnossa. Kaikki muut saavat tarpeekseen hänestä, paitsi Ketola, joka selvästi on omaa luokkaansa. Määräyksen mukaan hän johtaakin valmennusta, milloin ei vääpeli ole mukana. Mutta hän on hyvin hiljainen poika, joka ei montakaan sanaa puhu. Hän näyttää vain tietä, ja sen hän tekee sillä tavalla, ettei siinä puhumisiin juuri jäisikään aikaa.
Näillä hiljaisilla harjoitusmatkoilla Yrjö oppii ja omaksuu häneltä kestävyysjuoksijan kimmoisan keveyden. Painajainen ei pääse enää hänen hartioihinsa kiinni. Koko olemuksessaan hän jo usein tuntee juoksun riemun ja hurman.
Kahdentuhannen metrin kilpailumatkaa ei näissä harjoituksissa juosta ollenkaan. Muutamina harjoituspäivinä ei juosta mitään matkaa, kävellään vain rentoimesti hyvään hikeen. Ketola on voittamaton siinäkin lajissa. Toisilla on tarpeeksi tekemistä kannoilla pysyttelemisessä, lihavahko peltoveturi on suorastaan hätää kärsimässä.
Joukko-osastojen välisiin kilpailuihin osallistuu yli kolmesataa miestä. Ketola tulee näissäkin ensimmäiseksi, Yrjö kolmanneksi. Peltosen järjestysnumero on yli kahdenkymmenen, mutta hänen voittajansa jakautuvat niin moneen joukko-osastoon, että autokomppania voittaa kiistattomasti kilpailun.
Kiertopalkintona on komea seinäkilpi, joka koko komppanian läsnäollessa ripustetaan ruokasalin seinään. Upseeritkin ovat mukana, hurrataan ja lauletaan, pidetäänpä pieniä puheitakin. Päämäärä on asetettava eteenpäin ja korkealle, niinkuin palkintokilpi ruokasalin seinällä. Se lienee tullut asetetuksi vähän liiankin korkealle, kuten pyrkimykset ja päämäärät yleensä pyritään asettamaan, mutta ainahan on vara pudottaa.
Suuren armeijakilpailun jälkeen Yrjöstä ja Ketolasta tulee hyvät ystävykset. Vapaailtoina, toisten poikien rientäessä kaupungille, he kahden painuvat kävelykierroksilleen hiljaisiin metsiin. Täällä Ketola ei ole vähäpuheinen kuten suuressa poikajoukossa. Metsäpolulla hän usein pitemmältikin hersyttelee mietteliästä juttuaan. Tuuli tohauttelee puiden latvoissa, puro alempana rinteessä puhelee omia juttujaan.
Vuosi joutuu umpeen, ja kruununpalvelus päättyy. Valtakunnan lipuilla koristettu juhlahuone, riisiryynipuuroa, musiikkia, komppanianpäällikön lyhyt, ytimekäs puhe, siinä sen lopullinen ja näkyväinen päätepiste. Valmiiksi koulittuja valtakunnan puolustajia ollaan. Sekin saavutus asettaa jokaiselle uusia päämääriä ja velvollisuuksia.
Pojat eivät kuitenkaan jaksa ottaa annettuja neuvoja liian vakavalta kannalta. Eronhetki on lähellä, mutta ennen sitä on vankina pidetty ilo päästettävä irti. Kruunun harmaa vaihtuu moniväriseen siviiliin. Tämäkin auttaa miesten luontoa omille jaloilleen. Pientä ryminää pitäen käsitellään viimeisessä juhlakokouksessa sekä pahat että hyvät vääpelit, Helsingin tytöt, koko maailman tärkeimmät asiat.
Kaupunkiin jäävät lähtevät maaseudulle matkaavia asemalle saattelemaan. Siellä on monien poikien heilojakin. Viimeiset jäähyväiset heitellään junan vyöryessä ja nenäliinojen huiskiessa. Monet tutuiksi tulleet kasvot häipyvät savun keskelle: vakava Hämeen Heikki, Rantaluoman romaaneja lukeva poika, Haitari-Kalle ja monet muut. Niin häviävät, ikipäiviksi ehkä.
KYMMENES LUKU.
Jaakko Viklund on hänen nimensä, – ensi vaikutteeltaan outo nimiyhtymä. Mutta yhdistelmä ylhäisestä ja alhaisesta on mies itsekin: hieno kaupunkilainen ja kuitenkin kuin yksinkertainen maalainen, insinööri ja konepajan kaupallinen johtaja, mutta toveriseurassa itse vaatimattomuus. Eikä hänen ystävyydessään ole rahtuakaan teeskentelevää armoittelua. Vilpittömyys loistaa hänen tummista silmistään. Hänelle itselleen on nautinto tarjota illalliset ja esittää lähempää tuttavuutta jollekin Yrjö Niemelälle, maalaisnuorukaiselle, joka maanantain iltakilpailujen viidellätuhannella on onnistunut työntymään toiseksi.
Siitä illasta lähtien ovat he olleet paljon yksissä. Yrjön täytyy luvata ainakin ilta viikossa Jaakolle, joka puolestaan on uskollisista uskollisin penkkiurheilija kaikissa kilpailuissa, joissa Yrjö juoksee. Hän on varta vasten tehnyt matkoja Hämeenlinnaan, jopa Tampereelle asti. Tällöin he ovat asuneetkin yhdessä ja istuneet iltojaan kaupungin parhaassa ravintolassa Yrjön voitoista iloiten tai tappioita karvastellen.
Jaakko nauttii väkijuomia ja tarjoaa Yrjöllekin, mutta hän ei tyrkytä milloinkaan. Tämä jos mikään on hänen mielestään jokaisen yksityisasia. Jaakon luonteen mukaista ei ole kiihkoilu puoleen tai toiseen, mutta hänen silmistään näkyy, että hän on todella vilpittömän iloinen saadessaan tarjota ja juoda voiton kunniaksi tai huomispäivän kilpailujen onneksi. Yrjökin on vähitellen päätynyt siihen tulokseen, ettei lasi tai kaksi miestä ojaan kaada, eikäpä edes hiilimurskalta nurmikkoa reunaan työnnä. Urheilijan täytyy kuitenkin aina tietää määrätty rajansa.
Mutta Jaakonpäivillä Viklundin upeassa poikamieskodissa kesäisenä sunnuntaiyönä on kuitenkin ilo irti. Hyviä toveruksia on koolla kymmenkunta, pulloja tusinan verta. Naisia ei ole muita kuin yksi, apteekkari Järveläisen iloinen leski, joka on isännän sukulainen. Hänen 50-vuotisjuhlansa ei mahtane olla kovinkaan kaukana, mutta hänellä ei näytä olevan huolia vielä sen vuoksi. Jaakon makuuhuoneessa "skruuvia" pelaavat pojat ovat tietävinään, että apteekkarin leski olisi halukas pitämään iloisemmat perhejuhlat ennen merkkipäiväänsä. Kuka pojista on valmis? Iloinen leski, tuottava apteekki, rahaa ja osakkeita! Joku ehdottaa kortilla katsomista. Koko joukko olisi halukas siihen, mutta samassa ovi avautuu: Juhlabooli odottaa pöydässä!
Ylimääräisestä leiviskästään huolimatta iloinen leski tanssii verrattain keveästi, etupäässä juoksijapojan kanssa, koska toiset hyvistä puheistaan huolimatta harrastavat sittenkin enemmän ryyppylasia kuin leskeä ja liukasta parkettilattiaa. Iloiset nimipäiväkekkerit kestävät kauan, mutta loppuvat kuitenkin liian pian. Uuden vuorokauden kolmannella tunnilla selviydytään hyvästijättöihin, ei jäädä sentään yöksi, päivänsankarin pyynnöistä huolimatta.
Viiden hengen autoon ahdetaan kahdeksan miestä, omistaja itse on jo täytenä käkenä. Mutta ohjauspyörän alle puserretaan selväpäisin mies, lesken tanssittaja ja ammattiajuri, suurjuoksija, mitä titteleitä hänellä lieneekään. Hänen rinnalleen etuistuimelle työntyy kolme miestä, vaikka kahdessakin olisi puoli liikaa. Ajellaan hyvää vauhtia hiljaisia aamuyön katuja. Juoksijapoika ei muista ajokorttiaan, joka on jäänyt arkinutun taskuun, mutta eipä hyvä laatuvaunu korttia kaipaakaan.
Pojat ovat laulutuulella, heilahtelevat kättäkaulaa, ylikuormitetun vaunun pohja kolkahtelee katukäänteissä pahasti resooreihin ja matalapainerenkaat ryömivät tuskaisesti etsiskellen kosteata asfalttipintaa. Kaasulusikan terällä lepää nytkähtelevä, painava varvas, vireä moottori tuntee sen liiankin hyvin.
Rymistetään hyvää vauhtia eteenpäin, kunnes eräässä kulmassa tapahtuu äkkipysähdys, hyvänpäiväinen tärähdys. Yhteenajaneiden vaunujen nokat ovat toistensa sisässä, moottorikopat kasassa ja tuulilasit ripin rapin. Miehet kömpivät kadulle, hullummin ei kenellekään käynyt. Mutta toisen vaunun kuljettaja, monivuotinen pirssiajuri, ei nouse jaloilleen ollenkaan. Hänen vaununsakin on asettunut rautaisen lyhtytolpan viereen kuin lopulliseen lepoasentoon. Joukossa oleva nyrkkeilijä lukee harvakseltaan kymmeneen. Selvä on, ei liikahdustakaan.
Toisia ajureita rientää paikalle, poliisia kutsutaan. Niitä tulee kolmelta taholta, yksi kaivaa muistikirjansa esiin ja alkaa tehdä kiusallisia kysymyksiään: Kenen vaunu? Kuka ajoi? Ajokortti tänne!
Ajokortti, tosiaan! Valitettavasti se on unohtunut toisen takin taskuun. Unohtunut! Kuinka se on mahdollista? Ilman korttia ei ole lupa ajaa autoa, eikä muulloinkaan, jos on tuollaisessa kunnossa! Kunnossa! Mitä! Herrat ovat humalassa, luvallanne sanoen! Ei suinkaan! Tuo on naurettavaa! Se on niin meikäläisen poliisin tapaista!
Mutta poliisi on järkkymätön ja pitää tapansa. Sen edessä ei auta järjellinen todistelu, ei tunnetut nimet, eikä mitkään vakuuttelut. Koko joukon on lähdettävä poliisin matkassa lähimmälle asemalle. Loukkaantuneen ajurin jalka on poikki. Toverit kiidättävät hänet kirurgiin. Poliisiasemalla saadaan asia sikäli järjestykseen, ettei nosteta syytettä raastuvassa, eikä panna nimiä sanomalehtiin, jos asianomaiset kolmen vuorokauden kuluessa keskenään täydellisesti sopivat.
He sopivat, eikä siihen tarvita kantakaan vuorokautta. Mutta monta juoksemista ja puuhaa on, ennenkuin selville vesille päästään. Ajurin sääriluu on pahasti murskautunut, eikä hänellä kovien tuskien vuoksi ole ensimmäisen vuorokauden kuluessa juuri halua neuvotteluihin. Hänen vuosia palvelleen autonsa tila on sitäkin hullummin. Asiantuntijat korjaamossa arvelevat mielessään, että olisi järkevintä vedättää autoromu syvärantaisen merilaiturin reunalle, mutta eivät sano sitä ääneen, koska tähän vuoden aikaan ei ole liiaksi töitä. Arvio nousee pyöristettynä kahdeksaantoistatuhanteen, kirurgissa tehty kipuarvio kahteentoista, yhteensä siitä tulee kaunis pyöreänumeroinen luku. Loistovaunun omistaja ei vaadi mitään korvauksia, hiukan äreähkö hän on selvittyään eikä ilmaise edes korjausarvion määrää, joka varmaan sopivasti suhtautuu laatuvaunun arvoon. Maksujärjestelyjen jälkeen on Yrjön pankkikirjassa saldon kohdalla musta viiva, yli kolmetuhatta uupuukin vielä, mutta se järjestyy nopeasti. Iloinen apteekkarin leski on kuullut sattuneesta onnettomuudesta ja ehättää pyytämättä, avuksi, ei velkakirjaa, ei edes kuittilappua tarvita hänen lainaamiensa rahojen vastineeksi. Tuollaiset pienet summat aina muistetaan, ja tavallaanhan tämä oli yhteinen vahinkokin, iloisten Jaakonpäivien päätepiste. Kuin ohimennen rouva Järveläinen tunnustaa, ettei hänellä pitkiin aikoihin ole ollut niin ihanaa iltaa eikä juoksijan veroista tanssittajaa.
Näin kaikki selviytyy. Poliisi ei enempää nuhtele, ei pidätä edes ajokorttia. Järjestelyjen ja mieliharmin vuoksi Yrjö on ollut toimestaan poissa kolme päivää. Siitä voisi sopivasti neuvotella apulaisjohtajan kanssa, mutta omavaltainen lomanpitäjä on vielä neljännen vuorokauden alussa siinä mielentilassa, että haluaa puhutella muutaman minuutin itse kauppaneuvosta, jonka puheille hänellä nykyisin on jo verraten huokea pääsy.
Hän sattuu konttoriin pahaan aikaan ja huonolle asialle. Heidän kohtauksensa muistuttaa paljon ensimmäistä tapaamista, eroa on vain sikäli, ettei Yrjölle kysymys leivästä enää merkitse samaa kuin ensi kerralla. Sitä paitsi hän tuntee jo hyvin isäntänsä ja osaa asennoitua vapaammin, milteipä maailman miehen tapaan.
Mutta kauppaneuvokselle on asia vähäpätöisyydestään huolimatta harmillinen ja yllättävä. Hän ärtyy ensi kuulemastaan; kaikki vaaditut lisäselvitykset vain pahentavat tilannetta. Hän ramauttaa jo tuolinsa irti pöydästä ja kulmakarvat pöyhistyvät uhkaavasti.
– Sanoit humalapäissä ajaneesi pirssiauton kasaan, mitä, häh?
– Niin!
– Katkaisit syyttömältä mieheltä jalan ja panit hänet viikkokausiksi sairaaloihin virumaan.
– Kahdeksan viikkoa, arveli tohtori.
– Arveli tohtori! Lausuiko hän mahdollisesti arveluja myös siitä, milloin sinä tulet järkiisi, vai mitä, häh!
– Ei pidetty tutkimusta!
– Se oli vahinko, se!
Kauppaneuvos täräytti tuoliaan, Yrjö katseli koiratauluja seuraavaa tärähtymää odotellen, kuten vuosia aikaisemmin. Nyt se joutui nopeammin.
– Mikä on tarkoituksesi? Aiotko panna minut rötöksiäsi selvittelemään, vai mitä?
– Enpä suinkaan!
– Et suinkaan! Kuka ne maksaa?
Jälleen pahaenteinen rasahdus, kulmakarvat soukkenevat.
– Kuka maksaa, kuulitko, mitä?
– Minä maksoin jo kolmekymmentätuhatta. Kauppaneuvos hölmistyi hetkeksi.
– Mitä? Mistä rahan koppasit? Ei suinkaan sinulla itselläsi ollut säästöjä niin paljoa?
Se oli kuin vauhdinottoa, mutta hän ärtyi jo siitäkin.
– Jos maksoit, niin oma asiasi ja oma häpeäsi! Mitä tulit tänne silmiini! Kärsi nahoissasi ja painu töihisi ja vähän helvetin äkkiä!
– En jää palvelukseenne tämän päivän jälkeen, siitä vain tulinkin teille ilmoittamaan.
– Etkö jää tänne?
– En!
Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin kirjoituskoneen nopeaa nakutusta jostakin seinän takaa.
– Kotiisiko menet?
– En mene kotiin!
– Oletko päästäsi vialla?
Viimeiseen kysymykseensä ei kauppaneuvos saanut vastausta. Tuli taas äänettömyys, jota tehosti seinäntakainen rapina ja etäämpänä katuvaunun häipyvä kolina. Yrjö käveli kauppaneuvoksen pöydän päähän.
– Kiitos teille, herra kauppaneuvos! Olette monta vuotta ollut minulle liian ystävällinen.
Tähän kauppaneuvos ei vastannut mitään, ähkäisi vain.
– Onko sinulla yhtään rahaa jäljellä? Kuului pitkän vaitiolon jälkeen.
– On. Puolen kuukauden palkkani on nostamatta.
Kauppaneuvos nykäisi pöydältä muistilehtiön ja kirjoitti siihen muutaman sanan.
– Kas tässä, vie kassaan!
Hän tökkäisi kätensä ja rutisti Yrjön sormia. Yrjö kumarsi ja kääntyi lähteäkseen.
– Älä vielä mene!
Tuoli työntyi käden ulottuman etäisyyteen pöydästä, käskijän katse vaati pysähtymään ja katselemaan suoraan silmiin.
– Ennenkuin lähdet, sanon sinulle yhden asian: Älä juo, koska et osaa juoda! Pysy pois auton pyörästä siihen saakka, kunnes pystyt hallitsemaan konettasi! Sinussa on terää, mutta ei vartta. Mene ja kasvata itsellesi miehen vartta!
Yrjö aikoi taas lähteä, mutta kauppaneuvos ponnahti hänen eteensä lattialle.
– Ja vaikka sinun olisi astuttava puukonteriä! Vaikka kalliot kahden puolen puristaisivat, niin älä hellitä! Kuulitko, puske eteenpäin! Älä hellitä!
Enempää hän ei sanonut eikä menevä enempää odottanut. Kassaan mennessään hän katsoi kauppaneuvoksen maksumääräystä ja huomasi lopputilinsä odottamattoman suureksi.
Hän käveli jälleen Helsingin katuja toimettomana miehenä, kertoili siitä Saarisille iltapuolella ja totesi rehellisesti vajaan viikon kuluessa tapahtuneita asioita. Verneri ei puhunut montakaan sanaa, emäntä katseli surullisesti ja miltei yhtä äänettömästi kuin Ainon kuva seinällä.
Työpaikkoja Yrjöllä oli vara valita. Jaakko Viklund oli usein ennenkin pyytänyt. Hänen konepajassaan olisi paikka avoinna milloin tahansa. Isäpuoli oli pari kertaa kirjoittanut: Etkö pian jo tule kotiin? Minusta ei ole enää pitkää aikaa talonpitäjäksi.
Mitähän ukko tuumisi, jos suoraan ilmoittaisi: Säästömarkat menivät eivätkä riittäneetkään. Pannaanko likoon paras hevonen, vai tehdäänkö lovi pankkisäästöihin? Ehkä ukko oli jo pehminnyt niin paljon, että sanoisi: Sellaista sitä tulee niiden värkkien kanssa! Tule kotiin kuitenkin!
Hän ei tullut lähteneeksi enempää kuin kirjoittaneeksikaan. Eräänä päivänä hän kävi tervehtimässä iloista leskeä aikoen maksaa hänelle lainaamansa rahat.
Rouva Järveläinen aivan loukkautui sellaisesta tarjouksesta. Hauskan illan muistoksi hän vain oli tuon pikkusumman antanut. Hän sanoi lähtevänsä pian kuukauden automatkalle itä- ja pohjoissuomeen ja oli aikonut juuri sanomalehti-ilmoituksella tiedustaa luotettavaa kuljettajaa huvimatkalleen. Mutta ilmoitusta ei nyt tarvinnut laittaa, jos Yrjö lähtisi hänen kuljettajakseen. Olisihan retki hänelle itselleenkin varmaan hauska, koska kesä oli rehevimmillään ja matkareitti mitä ihanin. Ainoastaan sillä tavoin hän voisi ottaa korvauksen pienestä avustuksestaan. Yrjö katsoi velvollisuudekseen suostua rouvan ehdotukseen. Huomispäivänä he jo lähtisivät Imatralle, Kolille ja Kuusamoon. Mutta ennen sitä oli tehtävä valmistuksia eväitten, pukujen ja kaikkien matka varusteiden hankkimiseksi.
Yrjö tarkasteli autoa. Se oli milteipä uusi laatuvaunu ja keväällä kunnostettu. Kieltämättä hänellä itselläänkin oli kutsumusta kotimaan ihanille retkeilypaikoille. Mutta hän tunsi, että matka ei tullut kulkemaan kauppaneuvoksen viittomaa tietä kallioiden puristuksessa puukonteriä pitkin.
Päivä pyrki sisälle vahvojen silkkiuudinten lävitse. Huone oli suuri ja komea arvokkaine mahonkikalustoineen. Keskilattian peitti värikäs itämainen matto, seinät ja ikkunakomerot olivat tauluja liiankin täynnä.
Mutta taideteokset ja suuri kristallinen kattokruunu olivat vielä kesäisessä kunnossaan valkoisten kärpäsharsojen sisällä. Kattokruunuun ja seinälamppuihin harsot oli vedetty alta päin, taulut ja veistokset sen sijaan oli pujotettu hullunpaitaan pään kautta. Peränurkassa jalustallaan lepäilevä Venus-neitokin oli kolmeksi kuukaudeksi harsotettu ja suljettu vahvoilla uutimilla pimitettyyn huoneeseen. Voi Venus parkaa!
Yrjö lausui surkuttelunsa puoliääneen kuin elävää olentoa säälien. Elävää taidetta tämä veistos olikin, niin sanottiin. Talon emäntä teki oikein suojatessaan sen naiselliset muodot kesän tahraavilta kärpäsiltä.
He olivat tulleet vasta pari päivää sitten pitkältä automatkalta, eikä rouva Järveläinen ollut ehtinyt järjestää vielä huoneitaan talvea varten. Pehmeäpieluksinen vuode oli tilapäisesti kannettu Yrjölle kesäkuntoiseen saliin.
Heidän pitkä kiertomatkansakin oli kaikin puolin onnistunut. Monia ihania hetkiä he rouvan vakuuttelun mukaan olivat eläneet, mutta Yrjöstä ne tuntuivat ihanammilta ennen kuin jälkeen. Yksi asia häntä ihmetytti: Kuinka vajaa viisikymmenvuotias lapseton naisihminen voi olla niin syksyisen näköinen, mutta puolisen tuntia itseään kohenneltuaan jälleen kuin uuteen eloon puhallettu ja ääni mesimakea: Hyvää huomenta, Yrjö poikaseni! Oletko hyvin nukkunut ja nähnyt kauniita unia?
Kauniita unia! Nuori mies kaksi kertaa vanhemmasta naisesta, joka ei ollut hänen äitinsä. Paljon ihminen unessaan unohtaa, mutta ei nyt sentään ihan kaikkea kohtuutonta sellaista on vaariakaan. Hän kääntyi kiukkuisesti pieluksillaan ja pysähtyi tarkastelemaan visakoivuista sänkyään.
Se oli parisängyn puolikas, ehkä apteekkarivainajan sänky? Missä pyörittelikään nyt pillereitään itse isäntä? Kuvista päättäen hän oli ollut laihaposkinen poika, mutta hyvinpä vain oli miestä onnestanut maallisessa vaelluksessaan, ellei epäonneksi katsota hänen keskenaikaista kuolemaansa. Apteekkarit kuuluivat olevan miltei poikkeuksetta varakkaita miehiä. Heillä oli onnea matkassaan, oli rouva vakuutellut. Ehkä oli, mutta taisipa heidän vaurastumiseensa hyvän onnen lisäksi olla melkoinen annos herkkäuskoisten luulosairaitten osuutta. Sanotaanhan, että markan pillerissä oli kymmenen pennin alkuaine, eikä aina näinkään paljoa.
Apteekkarin iloluontoisella leskellä oli ainakin ollut onnea matkassaan. Usein hän kehuskeli, että kaikki hänen käsissään kasvoi ja lisääntyi. Varmasti lisääntyikin, kaikki muu, paitsi hän itse. Hän lihoi vain, eikä lisääntynyt.
Nyt oli rikkaan apteekkarin lesken autonkuljettaja ilkeämielinen. Oliko hänellä siihen syytä? Vielä mitä, iloon hänellä olisi ollut syytä, ainakin muiden ihmisten mielestä. Viimeisen matkataipaleen kestäessä oli rouva istunut hänen rinnallaan ja antanut sanoin ja elein ymmärtää, miten hauska hänen oli tällä tavoin istuskella, juuri näin, ja miten halukas hän omasta puolestaan olisi jatkuvasti kaikkeen muuhunkin ihanuuteen, joka avioliiton muodossa täysin ymmärrettävästi ja luvallisesti voisi tulla heidän automatkansa seurauksena. Silloin oli Yrjö kiihdyttänyt auton vauhdin seitsemästäkymmenestä yhdeksäänkymmeneen, jopa sataan asti. Rouva oli puristanut häntä käsivarresta ja oli ollut ymmärtävinään hänen mielialansa, vaikka ei käsittänyt sitä alkuunkaan. Näennäisesti tyynenä, mutta kiihtyneenä ja itseensä tympäytyneenä Yrjö mietti juoksijapojan viime aikaisia kehityksen vaiheita koko loppumatkan ja mietti yhä.
Sotapalveluksestaan palaavalla nuorella miehellä on suuria mahdollisuuksia juoksijana. Mutta tuli vain toinen tila julkisissa kansallisissa kilpailuissa, tänä vuonna, ensi vuonna ja niin jatkuvasti edelleen, vaikka miehen jo ikänsä ja luontaislahjojensa puolesta olisi pitänyt olla eittämätön ensimmäinen. No, hyvä toki Suomen kuuluisien kestävyysjuoksijoiden valiojoukossa on toinen ja kolmaskin tila, mutta aina samalle miehelle sattuvana se on kuin kovan onnen kumminlahja! Olet TOIVO, nouseva TOIVO, sammuva TOIVO! Puuttui vain, että nimeksikin olisi annettu Yrjön asemesta Toivo.
Mikä hyvän alkuaineksen oli venyttänyt tällaiseksi purukumiksi? Nestori olisi sanonut: Mies on maannut toukkana polulla ja antanut pikkupirulaisten pistellä myrkkyreikiä arkoihin elimiinsä. Ratkaisevissa otteluissa oli puuttunut viimeinen kirkas pisara niin hermoista kuin lihaksista. Se tärkeä pisara oli ollut aina jollakin toisella.
Tämä oli tosiasia, josta ei päässyt mihinkään. Hänen tahtonsa ei kyllin tehoisasti ollut kyennyt ajamaan käyttövoimaa itse koneeseen, ja vuotopaikkoja oli ollut. Häneltä oli puuttunut jyrkästi, mutta joustavasti hallitsevaa pidätyksen lahjaa, mitä jokainen mainitsemisen arvoinen teko edeltäjäkseen vaati. Kiinnittivätkö urheiluvalmentajatkaan tarpeeksi huomiota tähän ensiarvoiseen kysymykseen enempää kuin urheilijoittensa ympärillä häärähteleviin lentäviin ja juokseviin muurahaisiin? Hän ei mielellään tahtonut lukea Jaakko Viklundia niihin. Jaakko tuli kuitenkin hänen muurahaistensa joukkoon estelyistä huolimatta. Heikkotahtoisella miehellä ei saisi olla liian hyviä ystäviä.
Oliko juoksijatoivolla mahdollisesti ollut muitakin muurahaisia? Oli ja ei, kukapa sen niin tarkoin tiesi. Jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan hän sai pikkuiselta muurahaiselta vuosia kestäneen vamman. Kauppias Lehtinen aikoinaan pelastusarmeijan pukkisängyssä piti yöesitelmän naisesta ja hänen vaikutuksestaan mieheen:
– Nainen on kuin Herran aurinko keskikesän taivaalla. Se lämmittää ja polttaa riippuen siitä, miten taitavasti osaamme käyttää sen säteilevää lämpövoimaa hyväksemme.
Hän oli havainnollisesti selittänyt näkemiään ja kuvitelmiaan. Hän oli nähnyt miten nainen lämmöllään on virkistänyt miehen vikkeläksi kuin kevätpäivä talvisen muurahaisen. Mutta hän oli huomioinut myös vastakkaista. Nainen on polttanut miehen kasaan tai sulattanut hänet kerrassaan ryhdittömäksi, kuten aurinko sulattaa etelänpuoleisen ikkunan alla olevalle pöydälle unohtuneen voilautasen.
Näin jälkeen päin ajatellen Yrjöstä tuntui kuin Lehtinen olisi nähnyt Paperiyhtymän Jussin eräinä aamuhetkinä. Mutta varmaan Lehtinen ei osannut aavistaa, miten nopeasti virkistyvä poika Jussi oli, loistava keskimatkojen toivo hänkin aikoinaan, ellei olisi ollut niin kärkäs Ritvaan ja Inkeriin ja moniin muihin sulattajiinsa.
Entäpä se nainen, joka juoksijapoikaa lämmitti yhden kevätkauden? Hän ei polttanut, eikä lämmittänytkään enää, ja kuitenkin hänen muistonsa niin kipeästi poltti. Hän oli orava, joka yllättävästi rapsahti korkean puun alimmilta oksilta latvaan. Orava hän oli näöltäänkin, niin vikkelä ja kirpaisevan kaunis: Kaivopuistossa ja Seurasaaren siloisilla kallioilla.
Mutta nyt hän oli korkealla saavuttamattomissa ja puheli sieltä kirkkailla silmillään napittaen: Näin minä nousin! Et sinä milloinkaan näin korkealle pääse? Minun sulhasenani on maisteri ja ensi keväänä me menemme naimisiin... Sinäkö naimisiin! Toisen kanssa? Oletko unohtanut kaikki?... Voi sinua, poikaparka! Mitä unohtamista minulla olisi ollut? Olenko milloinkaan antanut sinulle pienintäkään rakkauden panttia, joka minun pitäisi myöhemmin lunastaa?
Ei, sitä hän todellakaan ei ole tehnyt. Mutta hän on kaivanut tulipäisellä neulalla pahaan kohtaan pienen parantumattoman haavan, josta jatkuvasti tirsuaa punaista verta. Hän on tai on olevinaan siihen viaton. Kuvan kauniina maisterin rouvana pientä vauvaansa taluttaen on hän kerran tullut kadulla vastaan: Kas, Yrjö, päivää! Etkö vieläkään ole päässyt ylioppilaaksi! Hitaasti sinä nouset!
Niin hän on sanonut ja vielä enemmän häneltä saattaisi odottaa. Vaikka hänen maisterinsa jonakin aamuna lehdestään lukisi, että joku Yrjö Niemelä on heittäytynyt junan alle Vallilassa, katsoisi pikku rouva yhtä kirkkaasti häntä silmiin, rauhallisena kahviaan maistellen: Minä tunsin hänet. Surku poikaparkaa! Mikähän hänen päähänsä pisti?
Yrjö nousee pieluksillaan istumaan, venyttelee jäseniään, että sänky rusahtelee: Ei, pikkuiseni! Tämä poika ei hyppää junan alle sinun tähtesi, ole huoleton siitä!
Hän nousee ja peseytyy upeassa kylpyhuoneessa, joka tuoksuaa kuin pienoisapteekki. Aamu on jo myöhäinen. Toimekas rouva on käynyt torilla ja ruokatavarakaupoissa. Hän on ostanut kantamuksittain monenlaatuista nautittavaa.
– Hei, unikeko! Tule pian katsomaan, mitä minä tänä aamuna olen meille hankkinut!
Unikeko ei varsin pian joudu, koska partakin on ajamatta. Rouva ennättää kutsua jo toistamiseen. Keittiön pöydällä on kukkupää korillinen keltaisia sieniä ja niiden vieressä soikea vadillinen punaisia puolukoita. Yrjö jää kynnykselle sanattomana katselemaan. Vuosien takainen muistikuva kiskaistaan sydämen syvyyksistä hänen silmiensä eteen. Jostakin hypähtänyt kirkkaus valottaa sen värit ja piirrokset alkuperäänsä selvemmiksi: Sienityttö, puolukkametsä, vihertävä ruohopyörtäne Salojärven tienviitan juurella. Hän tuntee selvästi, mitä nyt on tehtävä, eikä tahtoisi viivytellä enää hetkeäkään.
– Keltasieniä ja puolukoita! Minä lähden etsimään niitä!
– Mutta, rakas ystävä, nukutko sinä silmät auki! Niitähän on etsimättä tässä, ota ja nauti!
– Ei, minä tahdon tuoreempia! 194
– Tämän tuoreempia et löydä Helsingin torilta.
– Minä en etsikään niitä Helsingin torilta!
Marjoihin vilkaisematta tuo hullu poika juoksee rouvaan käsiksi, syleilee ja pyörittelee häntä palvelustytön nähden. Mutta yhteen menoon hän juoksee eteiseen, kaappaisee lakkinsa ja takkinsa kiiruhtaen ulos.
Rouva tuntisi itsensä äärettömän onnelliseksi äskeisen johdosta, jotakin tällaista hän tältä aamulta on odottanutkin, mutta yöllä hän on nähnyt niin omituista unta. Hän oli silittävinään voita kauniille leivälle ja aikoi nostaa siihen lisäksi maukkaan juustopalan. Se oli jo miltei siinä. Mihin se silmistä hävisi?
Puolukat jätti koskematta. Eikä ottanut edes autoa? Pahat epäilykset valtaavat rouvan valoisan mielen.
YHDESTOISTA LUKU.
Yrjö on lähtenyt Helsingistä aamuvarhaisella ja ajanut linjavaunulla lähes puoli päivää. Muut matkustajat ovat vaihtuneet jo useampaan kertaan lukuunottamatta valkopäähineistä diakonissaa, joka matkustaa autolinjan päähän.
Kuljettaja on nuori, iloinen poika, mutta uninen ja väsähtänyt. Yrjö näkee auton peililasista hänen kalpeat kasvonsa ja lukee niiden piirteistä kuvia pojan viimeöisistä retkistä, jotakin samantapaista kuin usein Jussin kasvoilla aamuisin. Hänen tulee miltei sääli poikaa, jonka liian aikaisin on täytynyt piristäytyä vastuunalaiseen toimeensa. Hän tuntisi omankin olonsa turvallisemmaksi, jos itse istuisi ohjaajan tuolilla ja tämä torkkuisi hänen paikallaan ensimmäisellä matkustajapenkillä.
Kuljettajalla ei ole mitään tätä vaihdosta vastaan. Päinvastoin hän on kiitollinen saadessaan huoletta torkahtaa pitkän kangastaipaleen, jossa puoleen tuntiin ei nähnyt muuta kuin keltaista tienselkää. Ohjaaja ei tiedustellut hänen ajokorttejaan, silmistähän ammattimies huomasi, kuka autoa osasi ajaa. Paikkoja vaihdettiin, ajuri torkahti heti, eikä hänen suuri luottamuksensa joutunut häpeään.
Yrjö ajelee hiljalleen ja tottuu vaunuun. Tie kulkee suoraan, nousee ja laskee. Lehtimetsien kirkas keltainen ja havupuiden tumma vihreä vuorottelevat hauskasti tuulilasin pitkässä peilissä. Hän tunnustelee maita ja tienviittoja, kohta hän luovuttaisi ohjauspyörän vakinaiselle kuljettajalle. Odotettu risteys tulee, ja hän pysäyttää vaunun. Muutenkin se olisi ollut tehtävä, koska tien vieressä seisoo tyttö kättään kohottaen. Hän on tullut noutamaan puimakoneen osia, joiden pitäisi tulla kaupungista tällä vaunulla. Herätetään kuljettaja selittelemään. Juupa juu, ne moottorivärkit! Ne on siinä paperipaketissa jalkojesi vieressä, rahti on maksettu perillä!
Hän torkahtaisi heti uudestaan, mutta virkaatekevä ajuri haluaa lähteä omille teilleen samalla pysäytymällä. Tytön vuoksi, vissiinkin! ajattelee diakonissa. Kuljettaja sanoo sen ääneen. Yrjö ei myönnä eikä kiellä, naurahtaa vain maksaessaan ja poistuessaan vaunusta. Erään tytön vuoksi hän lähteekin, oikein se on arvattu.
Hän kaappaisee selkäreppunsa ja sadetakkinsa lipsaisten sormiensa kärjillä hyvästit automiehen tapaan. Pakettia noutava tyttö on ehtinyt sivutiellä hyvän matkan edelle. Yrjö tavoittaa hänet ennen alkavaa vastamaata. Tyttö kuulee rapinaa takanaan ja kääntyy katsomaan.
– Tekö sieltä tulette?
– Minä! Lähdin seuraksesi, koska tie on kaunis ja päivä poutainen.
Tyttö naurahtaa hyväntuulisesti. Hän on kotoisin eräästä lähikylän talosta. Heillä puidaan kauroja huomenna, jos poutaa edelleen riittää.
Nuoren ihmisen uteliaisuudella tyttö puolestaan arvioi, mikä hänen seuralaisensa on miehiään. Teuraseläinten ostajaksi hän on liian nuori ja solakka. Taikojen kokoilija hän voisi olla, mutta nekin on kylästä keräilty jo moneen kertaan. Metsämies hän lienee! Lehtolan maalla on parhaillaan suuri paperipuiden kaato, ja sinne virtailee miehiä kaikkialta. Viimeistä ja varmaa toteamustaan tyttö ei malta pitää enää omina tietoinaan.
– Menettekö Lehtolan metsään paperipuutöihin?
– Paperipuutöihin?
Tyttö selvittää arvelunsa perusteet, ja hänen matkatoverinsa alkaa tuntea saamiensa tietojen johdosta houkuttelevaa mielitekoa. Miksi hän ei voisi työskennellä muutaman viikon paperipuumiehenä? Se olisi terveellistä työtä hänelle, eikä pieni ansiokaan olisi haitaksi. Hän saa tytöltä tietoonsa, että Lehtolan paperipuumetsään on vain pari kilometriä.
Tyttö kääntyy pian kotitielleen, mutta Yrjö jatkaa matkaansa päättäen tiedustaa asiaa lähemmin ensimmäiseltä vastaansajoutuvalta metsämieheltä. Erään mäen laidassa avautuukin laajahko hakkausalue. Pieni mies istuu kaatamansa puun tyvellä puuhaillen tupakkansa kanssa. Yrjö harppaisee ojan ylitse.
– Hyvää päivää!
– Päivää!
– Riittääkö täällä vielä uusille miehille paperipuumetsää?
Mies sytyttää tupakkansa ja katsoo yli olkansa, ennenkuin imaisee savuja.
– Riittää Suomenmaassa metsää. Yhtään paperitehtaan piippua ei näy vielä tähänkään laaksoon.
– Tuntuu kuin et ottaisi minua täydestä. Luuletko, etten osaa puita kuoria?
– Osaat kai sinä kuoria, perunoita!
Hän heitti sen pilkallisesti katsahtaen. Ellei matkamies olisi harkiten leikkiin ryhtynyt, olisi hän jo suuttunut. Nyt hän vain astuu miehen luo ja istuu puuntyvelle.
– Voi, miekkonen, mitä puhelet! Minähän olen tehnyt paperitöitä kymmenen vuotta. Huomaat kai sen jo näistä käsistäni.
– Niistäpä minä sen juuri huomaankin!
– Mitä vielä. Sinulla vain on liian hyvät luulot itsestäsi. Pelkäätkö työn loppumista, vai kateusko kaivaa mieltäsi?
– Hä-hä-hä!
Mies nauraa kuivasti häkättäen. Hän on kyhärähartiainen ja kuivanaamainen. Vetisellä maalla kasvanut kuusen käihkärä voisi hyvin kutsua häntä veljekseen. Väkevällä tupakalla hän nähtävästi haluaa kuivattaa kuorensa alta viimeisetkin elämännesteet.
– Sinuako kadehtisin! Puske kiinni, jos huvittaa!
Sanat pussahtelevat savuhäntien sekaan. Hän peittää jäljetkin uusilla ryöpsäyksillä. Kulkumies haluaisi esiin niitä enemmän ja alkaa ärsyttää.
– Enhän minä vanha tekijä ole, oikein siinä arvasit. Mutta et suinkaan tahdo väittää, että kuusipöllien kuorimisessa erikoista tekijämiestä kaivataan? Eihän tuossa tarvitse muuta kuin vetää ja työntää. Mitä nopeammin mies liikahtelee, sitä enemmän hän saa valkoista puuta pinon rakoon.
– Joo!
Lyhyt sana putoaa painavasti kuin uudesta lävestä. Mies puhaltaa tupakkansa metsään ja sylkäisee pitkän saattajan sen jälkeen. Matkamies ärsyttelee edelleen.
– Minun mielestäni tällaiset työmaat pitäisi varata ammattitaidottomille kulkumiehille...
– Ammattitaidottomille!
Mies iskee kämmenensä kaadetun puun runkoon ja kyyristäytyy kuin hyppyyn varautuva kissa. Mitään lyömäkelpoista asetta ei näy lähettyvillä. Matkamies uskaltaa jatkaa edelleen.
– No, älä leikistä suutu. Eräs taito se on taidottomuuskin.
Mies kyyristyy alemmaksi ja kynsii kuorimatonta puuta.
– Sinä pelkäät...
Mies pompahtaa jaloilleen kuin vieterien heittämänä. Hänen vartalonsa venähtää täyteen miehen mittaan, ja silmäterät leimahtelevat. Matkamies unohtaa itsensä jääden sanattomana ihmettelemään miehessä nopeasti tapahtunutta muutosta. Pitkänä, hajasäärisenä seisoo tämä hänen edessään ja näyttää kymmentä vuotta nuoremmalta kuin äsken.
– Minä en pelkää ketään... en mitään!
– Oletpa mahtava mies!
– Pelko kuuluu teille, herraskaisille!
– Selitä tarkemmin!
– Selitänkin, vaikka en ole mikään ammattiselittäjä, kuten sinä nähtävästi. Pelkoon ja pelon lietsomiseen perustuu koko teidän valtanne.
– Oho!
– Selvä on, jos sanotaan se kerrankin niinkuin se on. Sitä te saarnaatte joka tuolista, mutta itse pelkäätte kuten arka pelkää.
– Mitä me pelkäämme?
– Työn ja leivän loppumista.
– Ne seuraavat toinen toistaan.
– Luuletko, etten minä sitä tietäisi. Tiedän senkin, mikä sitten seuraa.
– No?
– Elämänloppu, ellei sitä ennen tule maailman loppu. Iankaikkinen helvetti on teidän epistolanne mukaan ainoa paikka, jolla on alku, vaan ei loppua. Mutta sen te hyväntahtoisesti varaatte rasvanahkaiselle työmiehelle.
Matkamies nousee naurahdellen.
– Olet tuimalla päällä tänä iltapäivänä. Mitä lienet syönyt päivälliseksi?
– Leipää ja läskiä, muutahan ei juuri kuulukaan ammattitaidottoman metsätyömiehen jokapäiväiseen leipään.
– Eipä ole laatujen runsaudella tärvelty. Mutta sanohan rehellisesti, olenko mielestäsi liian paljon lurjuksen näköinen, koska olet noin äärettömän epäuskoinen? Jos odotat hiukan, niin näytän sinulle tunnusmerkkini.
Yrjö kaivaa repustaan ruskean suojapuvun. Se on kirjavanaan rasvatäpliä ja muita tummia pilkkuja. Tuskin siitä muuta puuttuu kuin pihkanappeja, mutta helposti nekin kiinni tarttuisivat, koska pohjaväri on hyvä.
– Tässä on virkapukuni. Mitä arvelet miehen ammatista?
– Joku monttööri, varmaankin.
– Eipä, vaan safööri!
– Olet ryypännyt raskaasti ja ajanut rukkisi raviin?
– Arvasit asian paikalleen.
Viraton safööri naurahtaa ääneen, ja metsämiehenkin kuusenkarvaiset poskipäät lientyvät hymyyn. He istuvat uudelleen kaadetun paperipuun kaarnaiselle tyvelle. Koska asia tällaiseksi selvenee, ei metsämiehellä ole mitään kaupunkilaistoverin työhaluja vastaan, henkiriepu se lienee hänelläkin. Mutta tupakkaa kiertäessään hänen huomionsa kiintyy jo käytännöllisiin seikkoihin. – Kortteerin voit saada siitä talosta, jossa asun, Putkiniemen pakarituvasta. Sahaladi saadaan sinulle kylän kauppiaalta. Mutta mistä otat kuorimaraudan?
Yrjö kuulee, että sellainen värkki on jokaisella oikealla paperipuumiehellä aina repussaan. Sitä ei pelata kortilla eikä vaihdeta viinaan.
Asia järjestyy Putkiniemessä, jonne he pian tämän jälkeen patikoivat. Talon vanha isäntä, joka kaikkea keräilee, on kunnottomalta metsämieheltä keinottelutarkoituksissa ostanut kuorimaraudan parin tupakkalaatikon hinnalla. Kokematon kaupungin mies tulee maksaneeksi siitä kolminkertaisen hinnan, koska metsämies ei ole ehtinyt välittäjäksi. Hän pahoittelee sitä vielä seuraavina päivinä. Saha ja kirves käydään ostamassa kauppapuodista, pistetään varteen ja teritetään käyntikuntoon. Talon emännältä saadaan tyyny ja patjan kuori, riihiladosta lyhde kuivia olkia. Reppu ja nuttu ovat metsämiehen päänaluiset. Peitettä ei tarvita ollenkaan, sillä jokapäiväisen leipomisen vuoksi on tupa liiankin lämmin. Syödään talosta illallinen, nukutaan yö ja aamulla lähdetään töihin.
Ensimmäinen päivä koskee eniten selkään, vanha tekijä on etukäteen tätä ennustanut. Tämä johtuu tottumattomuudesta, mies ei tiedä mitään liikkeittensä säännöstelemisestä. Niitä ei ole kovinkaan monta, eikä työaseissa liioin ole mitään vikaa, tekijän otteesta vain puuttuu terää. Hänen kirveensä ei heilahda kyllin nasevasti, sen vuoksi kuivaa oksaa täytyy lyödä kaksi kertaa yhden asemesta. Metsämiehen sahan pitää leikata omalla painollaan, hänellä se puree liiaksi puuhun. Vedon vaihtuessa työnnöksi tulee hänelle pysähdys niinkuin sahanterä nipistyisi pihtiin kiinni. Kuorimisesta ei tule aluksi mitään. Rauta vikuroitsee, vilskahtelee pintaan tai iskee lihalle. Puun pihka tarttuu tupeksi kuorimaraudan terään, josta hänen täytyy sitä sormin irroitella. Sormet tahriutuvat ja tarttuvat ilkeästi nipistellen käsikahvoihin kiinni. Omalla pukillaan muutaman sylen päässä kuusenkarvainen metsämies vain viheltelee ja työntää viilua kuin nauriin kuorta. Puolipäiviin jouduttaessa hänellä on miltei puolta enemmän valmiita pölkkyjä, vaikka hän ei ole pitänyt vähääkään kiirettä, tupakkatunteja vain usein.
Nyt metsämies jättää työpaikkansa ja hypähtää risukon ylitse naapurin työmaata katsomaan. Tänään heillä tosin ei ole ollut kilpailusta puhetta, eilen illalla oli, ja Yrjöä tämä muisto hävettää. Kämmenpäissään hän tuntee punaisia verihiertymiä ja selkää kivistää.
Metsämies lähenee risuja potkiskellen. Voitolliset vertailuhuomionsa hän on tehnyt omalla työpaikallaan. Mitä hän mahtaneekaan nyt letkauttaa? Hän nostelee pölkkyjä, tönii kantoja, istuu vihdoin eräälle tyvipölkylle ainaista tupakkaansa pöllyttämään.
– Antaisin sinulle yhden hyvän neuvon, jos haluat käyttää opiksesi.
Yrjö arvaa liiankin hyvin, mikä miehen neuvo on. Hän odottaa vain, millä sanoilla tämä sen esittänee.
– Älä turhan vuoksi viileskele puuta lihalle. Tikkujen vuolemisesta ei yhtiö maksa sinulle penniäkään.
Hän ottaa raudan Yrjön kädestä ja näyttää, miten paperipuun kuorta on viillettävä. Kahvoista on löysällä otteella pidettävä kiinni, ettei turhan vuoksi väsytä vaivattua ruumistaan eikä hierrä rakkoja kouriinsa.
Ällistyneenä Yrjö kuuntelee. Ei sanaakaan ammattitaidosta tai taidottomuudesta, ei virkaheitosta herrasta eikä raviin ajaneesta safööristä. Ne on seulottu eilisiltana kerta kaikkiaan ja niitä ei enää märehditä.
Hän kuvittelee itsensä metsämiehen asemaan. Tällä hetkellä hän ei olisi malttanut olla nälväisemättä. Mutta pihkapöksy metsäläinen kuittaa vanhat velat kuin ei niitä muistaisikaan. Siinä on jotakin liikuttavan miehekästä, mutta tämä lienee ollut ammoisista ajoista metsämiesten laki. Jos isket, niin iske heti, perästäpäin nälvääminen ei kuulu miehelle.
Vielä lyhyehkön rupeaman työskenneltyään he pitävät ruokatuntinsa. Suuren tervaskannon kylkeen sahataan puolitiehen ulottuva pykällys ja lyödään irti pihkaista kirisevää pilskettä. Siitä vuolaistu lastuparta ottaa hereästi tulen. Samalla tikulla sytytetään miehen tupakka. Tulen käsittelyssä on metsämiehen oltava aina varovainen. Kuivina aikoina se helposti livahtaa kuloon, mikä merkitsee samaa kuin terve menoon. Kerran kesässä milteipä joka pitäjässä päästää joku tohlopää punaisen kyyn irti. Puoli maakuntaa hälytetään sotajalalle, ja metsämies saa aina syyt niskoilleen.
Tähän vuodenaikaan ei ole enää kulonvaaraa. Turve on märkäpäinen, joten tuli tuskin viitsisi siihen ryhtyä, vaikka petroolia niskaan valettaisiin. Metsämies vuolaisee tuppipuukollaan tikusta paistinvartaan ja työntää sen teroitettuun päähän vuoroviipaleittain läskiä ja leipää. Tulen hauteessa rasva tippuu leivänpaloihin ja tekee ne mureiksi. Yrjö kokeilee keksintöä ja tunnustaa sen patentin arvoiseksi.
On harvinaisen kirkas ja tyyni syyspäivä. Sininen savu nousee suorana viivana ylös kuusenrunkojen sekaan. Vasta ylhäällä puiden latvatupsujen kohdalla se kääntelee notkeata kaulavarttaan puoleen ja toiseen kuin tunnustellen, onko tuuli yläilmoissakin jo kokonaan sammunut.
Metsämies pistelee suuhunsa rasvaisia limpun viipaleita ja särpimeksi pienempinä paloina käristettyjä läskiviipaleita. Hän ei kuori edes nahkaa, koska se hänen mielestään on läskissä parhainta, kuten kuori perunassa, milloin se metsämiehen tuhassa paistetaan.
Ateriatulen riutuessa hän juttelee monista asioista. Hän on ylämaasta kotoisin, mutta on ehtinyt liikuskella metsätöissä koko valtakunnan alueella, yhtenä kesänä jo Ruotsin puolellakin. Mies on vapaa liikkumaan, ei ole akkaa, ei lapsia eikä muitakaan pidäkkeitä. Isänmaa ei sido häntä kiinteästi mihinkään määrättyyn kohtaan.
Epäilemättä hän on kunnioitettava ammattimies alallaan. Hän ei vaihtaisi työalaansa maanviljelijän, kauppamiehen, tuskinpa hallitusherrojenkaan monin verroin tulokkaampiin toimiin. Herroihin nähden hänellä on se asenne, että heille on aina maksettava villat laatuinaan, koska he kaikki niin porvarit kuin sosialistit ovat liittoutuneet metsämiestä vastaan. Liittoutukoot, piru vieköön! Metsämiehestä eivät kisko nahkaa!
Hän sytyttää pitkällä tervastikulla sätkän ja intoutuu kertoilemaan, miten hän on näpännyt paperipuuherroja nokalle. Jos kuutiohinta on kohtuullinen, kuten nyt sattumalta tällä työmaalla, pidetään tekijän puolellakin reilu peli. Mutta toisinaan halventavat jopa kolmella markalla. Silloin hankitaan puuttuvat rosentit muuta tietä.
– Kuinka se käy laatuun?
– Vähänpä tiedät, vaikka olet monttöörin koulut käynyt. Huonosti maksavien yhtiöiden työmaalla kasataan pölkkyjä pinoon vastaavasti vähemmän ja vielä sitäkin vähemmän.
– Tuota en vieläkään käsitä. Eihän mitan suuruus ole kuorimapalkasta riippuvainen?
– Jos miehellä on kova pää, niin ei hän järkipuhetta juuri vähällä ymmärrä. Katso, raamit kylläkin ovat samat, mutta sisävärkit väljennetään tarpeen mukaan, pölkyt ladotaan päällekkäin toinen toisensa kannatukselle. Eikö päivän selvä asia mahdu kalloosi?
– Jo mahtuu, mutta onko yhtiön mittamies niin sokea, ettei näe sinun harvennuksiasi?
– Joskus on niinkin tyhmä, että näkee ja alkaa pauhata ja sörkkiä pinoa tiiviimmäksi, mutta siitä ei hyvää seuraa.
– Eipä tietenkään. Saat pinota puut uudestaan ja kuoria lisää aika tavalla.
Mies katsoo pitkään. – Minäkö? En minä? puitani kahteen kertaan pinoa. Tarkoitin, ettei noin ymmärtämätön pomo pääse eläkemieheksi paperipuuyhtiön palveluksessa.
Yrjö rohkenee epäillä asian oikeudellista puolta. Kuinka tällainen pinon väljentäminen sopii rehellisen metsämiehen omantunnon puitteisiin? Eikö se lakipykälienkin mukaan ole miltei samaa kuin ilmi varkaus?
Ärsyttääkseen hän näin törkkii. Pistäviä sanoja tuli jo enemmän kuin tarvittiin. Mies heittää risua nuotioon, tulenkipunat hypähtävät ilmaan ilkeästi räsähtäen.
– Varkauttako sanoit? Kuka metsämiehelle tulee lukemaan lakia varkaudesta? Tiedätkö sinä, mikä on varkautta, ilmi ryöstämistä, jos sanotaan asia selvällä suomen kielellä? Rikas puulaaki sitä harjoittaa, milloin maksaa köyhälle jätkälle kymmenen markkaa kolmentoista asemesta. Entä rokuliajat, jolloin ei saa työtä, vaikka polvillaan ryömien pyytäisi! Välittääkö puulaaki tällöin jätkästä enempää kuin lutikasta autiokämppänsä seinähirren kolossa? Ellei jätkän henki olisi upotettu vieläkin pihkaisempaan rakoon, niin kahdesti vuodessa se kihahtaisi taivaan tuuliin.
Hänen täytyy henkäistä ja vetää tupakansavuja. Ne kiemurtelevat ylöspäin hallavina renkaina yhtyen puiden oksistossa nuotiosavuun. Yrjö ei malta olla tiedustamatta, miksi mies niin sitkeästi pitää kiinni tästä elinkeinonhaarasta, joka noin heikosti palkitsee tekijänsä vaivat, ryhtyisi ennemmin muonamieheksi maataloon, tällöin jokapäiväinen leipä ainakin olisi taattu.
– Entä ruumiin vapaus ja sielun koskemattomuus? Mihin saföörin kalulaatikosta unohtuivat nämä armon välikappaleet? Et käsitä vielä, mitä metsäläiselle merkitsee riippumattomuus. Hän tekee työtä milloin itse tahtoo, syö milloin haluaa ja makaa mahallaan mättäiden välissä, ellei ole mitään haluja. Annahan, että sattuu siihen vielä hyvät näköalat, kuten viime keväänäkin kerran. Suuri ukkometso, naimahullu lentää kohauttaa juuri eteesi tuohon männyn oksalle. Siinä ukko toljailee kiivailevan verensä hyrinöissä, pöyristää pyrstöä ja iskee nokkaa, helttaharja punottaa kuin helvetin peräseinä. Mitä tekee metsämies kahden mättäänsä välissä? Silmät killissä kyttää kuin keväinen kolli, puree väkevää suopursun vartta ja puristaa kouransa märkään mättääseen. Musta rapa tirisee kynsien välistä, piru vieköön!
Korkean kuusen latvapuolesta kuuluu rapinaa. Käpy pompahtelee oksalta oksalle, lopulta sammalmättäälle pehmeästi hypähtäen. Näin tyynellä säällä se ei ole voinut irtautua itsekseen. Yrjö tarkastelee pitkin puuta, metsämies killistelee latvapuoleen. Orava istuu kuusen ylimmässä latvasikermässä tuuhea häntä ässäkierukaksi kääräistynä, ja vikkelät etukäpälät sorvaavat käpyä.
Metsämies tiirottelee rävähtämättömin silmin. Kuin kutsun ymmärtäen orava kierähtää esiin oksalle. Sen häntäpöyry näyttää kaksi kertaa suuremmalta kuin eläin itse, punainen käpy pyörii kahden kiiltävän silmän välissä.
Metsämies unohtaa tupakkansa. Orava katsoo häntä. Nähtävästi he ovat tällä tavoin monta kertaa ennenkin keskustelleet. Viimein orava pyörähtää ympäri hännällään huiskauttaen. Oksa kiikkuu, käpy putoaa. Metsämies hengähtää syvään ja sytyttää taas tupakkansa.
– Siinä vasta vapaa metsän mies, saakeli soikoon! Huomasitko, miten se poika sorvasi leipäpuutaan? Olin kerran tappaa miehen yhden oravan takia, ja monta kertaa jälkeen päin olen katunut, etten sittenkin kumahuttanut.
Sammuvia kekäleitä kopistellen metsämies kertoilee tapahtuman. – Työmaalleni pysähtyi kerran joku äijäntorvelo haulikkorapa olkapäällään. Orava sorvasi kuusen oksalla juuri kuin nyt. Mies semmoinen talisilmä, ei mitään olisi huomannutkaan, ellen sormella olisi osoittanut. Mitä tekee tämä tohlo? Sanaa sanomatta söhläisee kesäkarvaisen pikkumiehen verituppuna mättäikköön. Voi kirkastus, miten minä suutuin. Jos kirves sillä hetkellä oli kädessäni, niin viimeinen paukku se äijälle olisi ollut. Mitä semmoisella miehellä maailmassa on virkaa.
– Mutta et kai tahtone väittää, etteikö sielullisella miehellä ja sieluttomalla kesäoravalla olisi mitään eroa? väittelee Yrjö vastaan.
– Onpa vissiin, suurikin ero. Oravan ruumis on punaisessa kesäkarvassaankin puhtaampi kuin talisilmäisen murhamiehen kalliisti pelastettu sielu, siitä menen kirkkaasti valalle minä päivänä tahansa!
He polttelivat kekäleensä loppuun pehmeillä sammalmättäillään loikoen. Ässämies, pihkasielu, rapistelee kolmatta käpyään kuusen naavamajoissa. Yrjö vuoleskelee katajanvarvusta hienon neulavartaan ja paistaa sillä puolukoita.
Päivän loppuessa on metsämiehellä kuorituita paperipuita kaksi kuutiota, Yrjöllä vajaa puolitoista. Kuului metsään tulevan joskus sellaisiakin alokkaita, jotka ensi päivänään eivät päässees edes kuution paremmalle puolelle. Tämä ilmoitus on kilpamielessä leikkiin ryhtyneelle kaupunkilaiselle yhtä kirpaisevaa lääkettä kuin suolainen voi, jota metsämies neuvoo voiteeksi kämmenten verirakkoihin.
Toinen päivä ei näkyväisiltä tuloksiltaan ole alokkaalle edes ensimmäisen veroinen. Ruumis on kankea ja käsivarsia pakottaa. Kaikesta huolimatta hänen täytyy jatkaa. Hän ei edes tiedä, mistä päin tämä määräys tulee. Se voi kihota yhtä hyvin puusta kuin maasta tai ehkäpä vain ensi väsymyksestään virkistyvän nuoren elimistön voimanlähteistä.
Hän elpyy ja vahvistuu nopeasti. Kolmas työpäivä on jo edellisiä parempi, ja viikon työskentelyn jälkeen on kämmenpohjissa rakkojen peittona uusi pihkainen nahka. Alkuperäisen elämän pihkaa kihoaa metsässä esiin, mihin ikinä siellä kajoaa tai katsookin. Jos tänään tarkastelet eilispäivänä kaatamasi kannon tasaista päätä, niin lukemattomat pihkarakot kiiltävät sen pinnalla hereinä palloina. Jokainen tuore oksantynkä, havuneulasen kärki ja ruohonpiippa hersyttelee pisaroitaan esiin. Eläimistä saattaa helposti tehdä saman havainnon. Jäniksellä on suuret silmät kuin kiilloitetut napit, oravan pihkanapeista on tippa juuri putoamaisillaan. Näyttää kuin luonto sisältä päin mehustaisi asukkaansa joka päivä.
Kilpailusta ei enää ole ollut mitään puhetta. Yrjö kuitenkaan ei ole unohtanut sitä, tuskinpa metsämieskään, vaikka kumpikin visusti vaikenee. Päivällisnuotiolla metsämies ihmettelee, miksi toinen ei polta tupakkaa eikä ryyppää viinaakaan. Mihinkä näin liian siivo poikamies saa häviämään rahansa ja miten kuluttaa joutilaat aikansa?
Yrjö sanoo harrastavansa ruumiinliikuntoa. Ruumiinliikuntoa? Mitä se on? Eikö työmies saa tarpeeksi ruumiinliikuntoa, kun panee raudat heilumaan? Kuka saa, kuka ei!
Jo toisella viikolla Yrjö näyttää, ettei ole turhia puhunut. Metsämiehen tupakoidessa hän juoksentelee kuusikossa, hyppelee risukasojen ja katajapensaiden ylitse ja kiikkuilee puiden oksissa kuin apina. Iltaisin työn päätyttyä hän saattaa huhkia maantietä penikulman yhteen menoon, vaikka ei tupakan ostoon ole kiirettä. Hullutteluunsa hän ei tarvitse pienintä asiantynkää. Hernekeittoa odotellessaan hän näin ryöpsähtelee ja juoksee saman tien saunaan kaataen ämpärikaupalla kylmää vettä niskaansa. Tämän jälkeen seuraa jos yhtäkin sätkimistä, tuulimyllyn pyörittämistä tai käsillä kävelemistä. Sitten muka ruoka oikein hyvältä maistuu, ja on muutenkin autuas olo.
Talon vaari, jolla on hyvää aikaa, seurailee metsämiehen kanssa hänen kujeitaan. – Mies on hullu! arvelee vaari puoliääneen. – Vaatteensa kaikki hullut ensinnä riisuvat! – Tai maksavat ruostuneesta paperipuun kuorimaveitsestä viisitoista markkaa, jos vain löytyy joku niin ahneuden pirulta riivattu, että kehtaa pyytääkin! Metsämies ei hevin jaksa unohtaa tätä sikamaista kauppaa.
Mutta juokseminen ei näytä vähentävän kaupunkilaispojan voimia. Hän hujauttelee kirvestään jo kuin vanha tekijä, pölkkyjen sahaamisessa hän on kohta voittamaton. Kuoriminen ei häneltä vielä oikein luonnista. Raudassa taisi vaikuttaa Putkiniemen äijän kirot. Se vanha iilimato hulluttelee ja jurnuttelee pojan juoksujen vuoksi joka ilta. Hittojako se hänelle kuuluu, vaikka poika juoksee ja kaataa kylmää vettä niskaansa! Syytinkivaari ylpeilee muinoisilla markkinajuoksijoillaan! Mitä hänen salvionsa ovat tuollaisen juoksijapojan rinnalla? Paremmillekin kilparatojen oriille hänessä olisi kylliksi urakkaa, ei tiedä mikä tekijä hänestä tuleekaan! Metsämies ärhentelee vaarille toverinsa puolesta. Tuollaisia poikia ei kasvakaan jokaisen tunkion laidassa!
Mutta neljännen viikon lopussa he itse iskevät työmaalla yhteen. Kilpahaaste lähtee tällä kertaa metsämiehen puolelta, koska hän aavistaa, että ennen talven tuloa siitä kuitenkin yhteenotto tulee, ja että mitä myöhemmäksi se siirtyy, sitä epäedullisemmaksi se muodostuu hänelle itselleen. Käskee vanhan miehen nuoren villipeuran kanssa! Mutta poika ei vieläkään ole oppinut sulavasti kuorimaan, siihen perustaa vanha tekijä toivonsa.
Kilpailuajaksi sovitaan kahdeksantuntinen työpäivä, välillä tunnin ruokalepo, jolloin kumpikin saa virkistää ruumistaan, miten parhaiten osaa, vaikka haukkaisi pyykkisaippuaa tai seisoisi päällään tervatynnyrissä. Aseet teroitetaan jo edellisenä iltana. Metsämies tupakoi varastoon, Yrjö juoksee penikulmansa.
Kaatopaikat katsotaan enemmän eroon kuin tavallisesti, etteivät kilpailevat pölkyt rupeaisi toisiaan ärsyttelemään. Ennen kamppailua vahvistetaan ruumista ja sielua, toinen polttaa vahvat tupakat ja toinen pyörii tuulimyllyä käsillä ja jaloilla. Jo on kello yhdeksän, nutut siis kuusennaulaan.
Sahan suhina ei kuulu työmaalta toiselle, mutta kirveen napsahdukset kuuluvat. Kuusenlatvat huiskahtelevat maahan mäen molemmin puolin kuin kulolinjan edessä. Metsämiehen lyönneissä on ehjä kaiku. Yrjölle tulee harhalyöntejä, joiden aiheuttama viivytys hänen täytyy ottaa kiinni tahtia kiihdyttämällä, mikä taas antaa mahdollisuuksia uusille harhaiskuille.
Sahaus toki on hänen heiniään. Saha puree erinomaisesti, pölkyt huiskahtelevat kahden puolen. Hän heittelee niitä kuin kuulaa työntäen. Metsämies mäen toisella lappeella kuuluu jo vaihtavan sahansa kuorimaveitseen.
Päivällisnuotion paikka on kiven takana puolueettomalla alueella. He ovat kumpikin aamurupeamalla kiskoneet itsestään viljalti hikeä, vaikka eivät ole sitä huomaavinaan. Metsämies kuivattelee hartioitaan omaan tapaansa tupakansavulla ja nuotiotulella, Yrjö hilpaisee paidan hartioiltaan ja pyyhiskelee itseään kostealla sammaltupolla.
Kun tunti on kulunut, isketään jälleen pölkkyihin käsiksi. Ennen määräajan loppumista täytyy molempien vielä kaataa ja sahata lisää puita. Rupeaman päättyessä makaa valkoista pölkkyä valtoimenaan mäen kummassakin laidassa. Kummassa lienee enemmän? Se nähdään vasta huomenna, lauantaina. Yö on päätetty nukkua kaikessa rauhassa. Eläkevaari ihmettelee, miksi hullu poika ei tänä iltana kuoraise vaatteitaan eikä lähde virstantolppia lukemaan.
Molemmilla miehillä on kaksi ja puoli metriä, mittamies toteaa sen virallisesti yhtiön puolesta. Oikeastaan hänen olisi pitänyt huomata, että toisesta pinosta puuttuu noin kymmenen prosenttia. Mutta hän on kokenut ja ymmärtäväinen mittamies, joka haluaa jatkaa aloittamallaan toimialalla eläkeikään asti.
Mitä taas tulee puuttuviin prosentteihin, niin niiden vuoksi saattaa niin pomo kuin metsämies nukkua levollisesti. Paperiteollisuus kukoistaa maassa. Tämäkin yhtiö, jonka työmaasta nyt on kysymys, on jakanut viime vuodelta enemmän kuin kymmenen prosenttia pääomalleen sijoitettuaan sitä ennen muutamia kymmeniä miljoonia kauas näkyviin savupiippuihin ja saman verran näkymättömiin perustamiskustannuksiin. Vanhan metsämiehen kymmenen prosenttia ei merkitse tämän lisänä enempää kuin kärpäsen tipahtuma yhtiön uuden paperitehtaan suuressa selluloosakattilassa.
KAHDESTOISTA LUKU.
Suuri nelikulmainen kivi on mäen päällä, jyrkkä reuna tietä vastaan. Se on omituinen kivi, kuin pieni yksinäinen rakennus, paja, jyväaitta tahi karjakeittiö, jollaisia enää näkee vain vanhoissa sydänmaan taloissa. Sitä peittää vihertävä sammalturve, jonka keskellä kasvaa kaksi pientä puuta, mänty ja kuusi. Reunapuolilla muutamia mansikantaimia ja ruskeata kyyhkysen ruista.
Kivellä seisten Yrjö silmää ulommaksi laaksoon. Valkoisten koivunrunkojen välistä vilkahtelee kirkkaasti värisevä järvenlahti, mutta kauempana metsän takana siintää avaruus suuremman veden yllä.
Yrjö istuu kivellä ja kaivaa repustaan Putkiniemen emännän voileivät, jotka hän on tehnyt kaupantekijäisinä neliviikkoiselle ruokamiehelleen. Leipä on eilen paistettua ja mureaa. Siitä tuoksahtaa selvästi pellon, riihen ja honkaisen leipomapöydän tuntu. Kaupungin ruokaloiden ja kauppojen tehdastekoinen leipä on liian puhdasta kaikesta tästä.
Miten pitkältä vielä on matkaa Kieronperän tienhaaraan? Löytyneekö järvi ja sienityttö? Onko hän tosissaan lähtenyt ajamaan lähes kymmenen vuoden takaista haavettaan?
Aurinko on vapautunut pilven takaa ja lämmittää hänen niskaansa. Hänen kämmenpohjansa ovat ruskeat ja känsäiset, ylempänä ranteissa ja käsivarsissakin tuntuu olevan nihkeätä pihkaa. Kukkarossa on entisen lisäksi neljäsataa markkaa metsätyössä ansaittuja rahoja. Jospa hän jäisi metsämieheksi ja ansaitsisi lisää, söisi talonemäntien leipomaa ravitsevaa leipää ja juoksentelisi metsäteitä aamuin illoin?
Mietteistään tempautuen hän hypähtää alas tielle ja jatkaa matkaansa. Vanha maantie nousee ja laskee harjujen rinteitä seuraten. Tietä ei ole korjattu vuosikausiin. Jyrkät mäenrinteet ovat sadepurojen murtamat ja vanhat kilometripylväät numerotauluja vailla, vain muutamissa on vielä toinen puolikas, kuutonen tai yhdeksikkö ruostuneen naulansa varassa roikkuen kuin tahtoisi hädänalaisesta asemastaan kulkijoillekin ilmoittaa.
Poikamainen päähänpisto sävähtää raidetta astelevan kulkijan mieleen. Hän keräilee tiepuolesta viisi nyrkinkokoista kiveä aikoen hyvällä täysosumalla naulita roikkuvan numeropahaisen tukevammasti paikoilleen. Kaksi ensimmäistä sujahtaa ohitse, mutta kolmas numerolaudan päähän. Kuutonen säikähtää, tempautuu pylväästä irti ja hypähtää tielle asti. Pökertynyt yhdeksikkö se olikin, piste peräti haalistunut. Hän parantaa sitä lyijykynällään, oikaisee naulan ja kiinnittää karkulaisen pylvääseen. Kynä on yhä hänen kädessään ja laudanpala sopivasti rinnan korkeudella. Sanat työntyvät esiin, ja hän kirjoittaa ne selkein kirjaimin tauluun: Kenellä virka on, hän pitäköön virastaan vaarin! Kirjoitus näkyy ärsyttävästi tielle saakka. Kukaan tuskin malttanee mennä ohitse ojan taakse hypähtämättä.
Hän on odottanut jonkin aikaa Kieronperän tien nurinkurisesti kirjoitettua osoitinlautaa. Se tuli yllättäen vastaan metsäisen tienkäänteen takana. Tietä on korjattu ja hiekoitettu, mutta osoitintolppa viisarilautoineen on entisellä paikallaan. Mustalla kimröökimaalilla maalatut kirjaimet ovat säilyttäneet värinsä ihmeteltävän hyvin.
Yrjö istuu ruohopyörtäneelle, jossa hän punalakkisen tytön kanssa kerran perkasi keltaisia sieniä. Aikaa siitä on kulunut. Järvi on luonut jäänsä yhdeksästi ja mennyt uudelleen jäähän yhtä monta kertaa. Mutta mikä vanhan kilometripylvään haalistuneen yhdeksikön heitti hänen naulittavakseen?
Hän on kuvitellut viime aikoina, vieläpä tänä päivänäkin, kuin kaikki se, mitä tässä tien pyörtäneellä yhdeksän vuotta sitten tapahtui, olisi sattunut jokin viikko sitten. Ihmiselämään mahtuu yhdeksän vuotta vain muutaman kerran. Mistäpä hän tietää, asuuko sienityttö ollenkaan syntymäkodissaan, onko elävien joukossakaan enää!
Tätä mietiskellessään hän tuntee outoa herpaannusta jäsenissään. Hän ei olekaan enää se äskeinen, huoleton poika, joka vanhan kilometripylvään numeroita pommitteli, vaan se arka ja avuton poikanen, joka kerran jäi etenevän sienitytön jälkeen katselemaan. Hän nousee ja lähtee astelemaan kapeata kylätietä.
Se on vain osittain hiekoitettu. Kaitainen ojaluiru sivuaa sen vieressä yhdellä puolella, häviää metsään välillä, mutta suikahtaa jälleen mutkan takana hauskasti esiin ja nuolaisee kalliokumpuja kiertelevän tien laitaa. Tie kokonaisuudessaan näyttää kaartavan järvenlahtea, joka on vilkahdellut valtamaantien suurelle maakivelle. Metsään puikkelehtiva oja johdattelee vedet välinotkojen puroihin, jotka virtailevat järveä kohti.
Tienpäässä nähtävästi on vähäinen kylä muutamine pikku taloineen. Tietä kaiketi tehdään syksyin keväin talkoovoimin, ja kylän posti noudetaan pari kertaa viikossa talovuoroittain. Niemelän takamaiden välittömässä läheisyydessä oli samanlainen metsäkulman kylä.
Hauska ja vaihteleva on Kieronperän kylään johtava tie. Jokaisen mutkan takaa putkahtaa esiin uutta ja hupaisaa, topakka runkokataja, lystikäs kivi tai koukeroinen portinlukko. Ja oja hypähtelee leikkisästi rupatellen: Täältä minä taas tulen, tuletpa sinäkin sieltä vielä!
Jokin talo on lähellä, koska koiran kimeä räyskähtely kuuluu edessä olevan mäen takaa. Koira haukkuu varista, joka istuu lyhyen mäkimännyn latvasikermässä. Puolikesy peltovaris kurkistelee oksien ylitse ja ärsyttelee koiraa tuolloin tällöin laiskasti rääkäisten. Nähtävästi nämä kaverukset monta kertaa ennenkin ovat vaihtaneet tervehdyksiään tässä mäessä samalla tavalla. Mutta räyskivän koiran takana ryömiskelee katajikossa kolmaskin pyöriäinen, joka liikehtimisestään päättäen kuuluu yhtenä tekijänä tähän yhtiöön.
Yrjö pyörähtää tiepuoleen ja kyyristyy alas tarkempia huomioita tehdäkseen. Koira on pystykorva rakki, ja katajikossa ryömiskelevä kerä on jousella ja puunuolilla varustettu intiaaninalku. Varis, vanha viisas tekijä osaa ottaa uhkamieliset yhtiötoverinsa niinkuin järkevintä on.
Poika ammuskelee nuoliaan, ja rakki räyskähtelee. Varis kurkistaa vihreämattoisesta keinutuolistaan ja rääkäisee ärsyttävästi, milloin koira pyrkii väsähtämään. Pyssymiehelle ja hänen nuolilleen ei ylhäisessä tuolissa istuvan kannata yksitavuista sanaansa haaskata.
Lopulta varis kuitenkin kyllästyy ja laapostelee tiehensä. Rakki keksii vieraan ja kiiruhtaa vakinaista virkaansa hoitelemaan. Poika keräisee nuolensa aholta ja astelee hänkin vierasta tunnustelemaan. Heidän välilleen sukeutuu harvasanainen keskustelu.
– Päivää, poju! Mikä sinun nimesi on?
– Matti!
– Vai Matti. Osaatko sinä ampua jo?
– Osaan!
– Mikä tuon sinun koirasi nimi on?
– Ratto!
– Kenenkä poika sinä olet?
– Äidin!
– Mikä sinun isäsi nimi on?
Poika jää katsomaan pyörein silmin eikä vastaa enää mitään. Hänellä on yllään kirjavasta pumpulikankaasta tehty takki, pienet saappaat ja sininen lippalakki. Hänen kellertävä tukkansa on leikattu tasaiseksi ja kääntyy kellomaisesti lakin reunan kohdalla.
Pojalla on mummokin ja Heluna ja Omena ja Tähikki. Ne ovat ammuja, jotka antavat maitoa. Sitten on vielä Vappu, joka vetää ukin auraa. Äiti ja mummo nyhtävät lanttuja peltomaalla.
Kymmenen minuutin kuluessa on Matti vähääkään kiirehtimättä kertonut vieraalle talon kaikki tärkeimmät asiat. Vieras katselee hänen kauniita hiuslatvojaan ja ruskehtuneita korvalehtiään, jotka jäävät sinisen lippalakin reunojen ulkopuolelle. Lakki voisi Yrjön mielestä olla tulipunainen, se vielä paremmin sopisi pojan hiuksiin ja korvalehtiin.
Poika astelee hänen edellään tietä pitkin, joka vielä kerran kiertää erään kalliokummun ympäri. Mutta heti sen takaa kahden kellastuneen koivun välistä avautuu esiin värikäs syksyinen maisema. Harmaa talo peltoineen ja niittyineen sijaitsee loivasti viettävässä rinteessä pienen järven rannalla. Talon rakennukset ovat hajallaan, asuin- ja karjarakennus ylhäällä mäellä, riihi pellon reunassa ja sauna alhaalla rannassa. Riihen mustasta seinäikkunasta tupruaa harmaata savua.
Niityn alla välkehtivä järvi on säännöllisen soikulainen. Se on kuin vihreän ruohoreunuksen ympäröimä laaja urheilukenttä, josta palloportit ja hyppytelineet on korjattu laitapuoliin. Talon vastakkaisrannalla venyy pieni poukama mutkittelevaksi laskujoeksi, etäämpänä metsän takana sinertää isomman järven kuulakka auer.
Yrjö jää porttiin nojaten katselemaan kuva-aukeamaa, joka tuntuu tutulta, ennen nähdyltä. Poika juoksee sillä välin pihaan kättään pyörittäen, pää nousee ja laskee epätasaisella ketotiellä niinkuin sininen pallo pomppisi tietä alaspäin. Yrjön ei tarvitse enää miettiä, mihin taloon hän on joutunut ja kenenkä tuo poika on.
Hän avaa portin ja kävelee pihamaalle. Talo on rakennettu avokalliolle asetettujen nurkkakivien varaan, suuria irtokiviä on pihamaallakin. Harmaa kissa istuu yhdellä niistä ja peseskelee silmiään. Alhaalla niityllä kyntää mies heinämaata mustalla hevosella. Kaksi naista työskentelee vihertävän juurikasvimaan reunassa. Poika on ehtinyt jo heidän luokseen ja viittoilee mäelle päin.
Kynnöksen vakoharja on sysimusta, lanttupelto taas riipaisevan vihreä. Se eroaa voimakkaasti lehdettömästä vesakosta ja tummasta kynnöksestä riihen harmaan savusillan alla. Yrjö heittää selkäreppunsa pihamaalle ja laskeutuu pellonpiennarta alas. Koira huomaa hänen tulonsa ja räyskähtelee muutamia kertoja, tutunomaisemmin kuin äsken.
Muori kiskoo lanttuja peltosaran yläpäässä. Hänen on täytynyt jo huomata vieraan tulo, mutta hän ei ole tietääkseen siitä. Hän on kooltaan pienenläntä ja liikkeissään riuska. Vakopohjaa astuen hän tempaa lantun kumpaankin käteensä ja iskee niitä vastakkain. Lyöntejä seuraa vihainen huiskaus eteen tai taakse, riippuen siitä kummalla puolella lanttukasa milloinkin lähinnä sattuu olemaan.
Hän antaa jo tarkoituksellisesti ymmärtää, ettei välitä tulijasta. Pahaa aavistamatta koirakin saa lantun naatista korvilleen, vingahtaa ja juoksee matkoihinsa. Lyönti on tarkoitettu toiselle, se näkyy selvästi muorin tuimasta silmänvilauksesta. Punakeltaiset lantut mätkähtelevät kasoihin yhä taajenevassa tahdissa. Ne ovat meheviä ja hyvin hyötäneitä. Peltomaa on möyhevää ja hikeväpohjaista, erinomaista juurikasvimaata. Yrjö hypistelee taskuveistään. Hänen tekee mielensä halkaista yksi lanttu ja leikata siitä maistiaisviiluja, mutta ennen sitä on saatava tuttavuus auki muidenkin kuin pojan ja koiran kanssa.
Se ei näytä olevan helppo tehtävä. Muori osoittaa ilmeistä vihamielisyyttään, ja syyttömät lantunpäät saavat siitä yhä kipeämmin kärsiä. Hän paukuttelee niitä vastakkain, että kuoret sinkoilevat. Mitä syytä hänellä siihen on? Mikä vanhan naisihmisen on tuollaiseen vimmaan ärsyttänyt?
Yrjö potkiskelee multapaakkuja ja pohtii pulmallista tilannetta. Jos tuossa mielentilassa työskentelevälle naiselle heittäisi sanan, hyvän tahi pahan, niin se pilaisi asian kerta kaikkiaan. Hupaisa juoni välähtää hänen mieleensä.
Riisuen takkinsa ja lakkinsa hän kääräisee paidanhihansa ja hypähtää vihreään varsikkoon. Onkin jo kulunut vuosia siitä, kun hän viimeksi työskenteli juurikasvimaalla.
Lantut eivät ole varsin lujassa. Muutamia tunnusteltuaan hän riipaisee niitä kaksikin kerrallaan, molemmin käsin, lyö pareja yhteen ja heittää ne korkeassa kaaressa kasaan. Se onnistuu useampia kertoja, vaikka vastaan tulee suuriakin junkkareita. Tuoretta multaa riiskahtelee hänen paljaisiin käsivarsiinsa ja kasvoihin saakka. Naattien lehtevistä varsista pusertuu hänen kämmenpohjiinsa vihreätä mäihää.
Hän tottuu pian työhön ja vauhtiaan kiihdyttäen painuu sarkaa pitkin pellon alareunaan. Varsikko käy siellä korkeammaksi ja sakeammaksi. Saran toisessa reunassa hypähtelevästä koirasta näkyy enää vain korvanlatvat ja ruskea häntätupsu.
Nuorempi nainen askartelee alhaalla kedon laidassa. Yrjö ei vielä ole nähnyt hänen kasvojaan, eikä hän ole vilkaissutkaan sinne päin ennen rivinsä loppumista. He suoristuvat ja katsahtavat toisiinsa samanaikaisesti.
Tuokiohetken kestäessä he tuntevat toisensa kumpainenkin, hän ja sienityttö. Tytön katseessa värähtää syvä häpeä ja elettyjen kärsimysten tuska. Siinä hetkessä Yrjölle selvenee, miksi poika äsken ei voinut vastata hänen viimeiseen kysymykseensä. Heitä erottaa toisistaan vain muutama askel vihreätä lanttuvarsikkoa. Ensi hetkellä he kumpainenkin olivat valmiit hypähtämään puolitiehen, mutta eivät tule tehneeksi sitä, ja sitten se jo on myöhäistä. Vihreä välitaival levenee virraksi, syvenee kuiluksi, eikä kummallakaan ole enää rohkeutta yrittää ylitse. Tyttö kääntyy selin eikä katso enää. Yrjö kumartuu uuden lantturivin väliin ja alkaa kiivaasti työskennellen nousta vastamäkeen.
Miksi ei hän juokse suorinta tietä pellon aidan ylitse muihin kyliin, toisiin pitäjiin, iäksi pois tästä vihamielisestä häväistyksen pesästä? Hän ei voi lähteä. Lanttuvarsikon väkevä rehevyys ärsyttää häntä.
Hän haluaa nyt hävittää sen ja repiä sitkeästi puoliaan pitävät lantturivit irti maasta. Muorin vimma tarttuu häneen. Hän tempoo ja lyö, neljä, jopa kuusikin päätä yhteen nippuun; naattivarret rusahtelevat, juurikkaista litsahtelee esiin ruskeata mäihää. Hän joutuu pellon ylälaitaan, sivuuttaa muorin niinkuin ei huomaisikaan, kääntyy alas ja selkäänsä suoristamatta jälleen ylös. Seuraukset alkavat pian näkyä. Hän on ravassa ja hiessä, mutta eipä lanttumaallakaan kohtapuoliin ole suuria sanomisia. Vihreä kaistale on kaventunut siinä määrin, että hyvä pituushyppääjä pompahtaisi jo pian sen ylitse.
Se on saatava selväksi, puheisiin ryhtymättä en pellolta lähde! Muorin kannustimena näyttää olevan sama ajatus, omalla puolellaan hän panee parastaan, punaraitainen alushame heilahtelee äkäisesti puoleen ja toiseen. Viimeisiä rivejä nyhdettäessä Yrjö ajaa häntä. Hädin tuskin muori ehtii kiinnijoutumatta pellon ylälaitaan. Hän heittää viimeiset lantut kädestään ja aloittaa keskustelun.
– Oletpa hullu mies!
– Vai niin!
– Työhullu olet, en muuta osaa sanoa!
– Sitä ei katsota parantumattomaksi vammaksi.
Naureskellen Yrjö riipaisee leveän lantun lehden ja pyyhkii sillä kasvojaan. Hänen sisäiset harminsykkyränsä ovat jo siimaksi lientymässä, mitä siilikeriä äsken lienevät olleetkin.
– Nyt lähdetään taloon kahville! Hei, ukko siellä, kahville, kuuletko!
Ukko niityllä kääntää auraansa ja huiskauttaa kuulevansa. Muori kääntyy kartanolle päin enempää pyytelemättä. Mutta ennenkuin hidas ukko ährii niityltä mäelle, juoksee riuska lantunnyhtäjä muorin ohitse, kaappaisee pihakiveltä selkäreppunsa ja rientää yhteen menoon saunarantaan. Tuota pikaa hän riisuu multaiset housunsa ja hikiset alusvaatteensa pulpahtaen pyykkilaiturilta lampeen. Vesi on virkistävää tähän vuodenaikaan, kauan ei siellä tarvitse viipyä.
Niityllä on tasainen onkimiesten polku. Se kiertää lähellä rantaa ja on verrattoman kimmoisapohjainen. Aataminpukuisella miehellä on suuri kiusaus juosta koko lammen ympäri, mutta pellon suojaava penger loppuu. Ehkä hän jo muutenkin on hullutellut riittämiin asti.
Hän juoksee takaisin joustavasti verrytellen. Niitty hyllyy, ja lammen pinta läikkyy pieniä aaltoharjoja keskustaansa päin ajaen. Hänen tarkoituksenaan oli jatkaa viipymättä matkaansa, vielä rantaan juostessa oli mielessä tämä ajatus. Mutta kimmoisa niitty vetää, ja heinänlatvat hipsivät somasti säärivarsiin. Tällaista polkua ei ole toista koko maassa! Miksi en jäisi tänne juoksentelemaan! Tyttö ja hänen poikansa? Eikö mies voi olla ajattelematta mennyttä tyttöä, yhdeksän talven takaista lunta, vaikka näkeekin hänen haamukuvansa lanttumaan toisessa reunassa? Ennenkuin hän ehtii vaatteittensa luo saunarantaan, on hän päättänyt jäädä taloon toistaiseksi, jos se vain jollakin tekosyyllä käy laatuun.
Ukko on ehtinyt tupaan ja tapailee hellauunista tulta piippuunsa. Muori istuu pöytärahin päässä sukkaa kutoen. Tyttö ompelee ikkunapenkillä Matin housuun henkselinnappia. Kun tuttu mies astuu ovesta sisään, on pojan vaikea pysytellä niin päin kuin tarvittaisiin, äidin täytyy usein kääntää häntä.
Tupa on kolmi-ikkunainen ja tilava. Sen katto ja seinät on vuorattu ruskealla pinkopahvilla. Yksinkertainen kalusto on kodikas, ja hellan reunalle selkiämään nostetun kahvipannun kylki kiiltää. Virkeitä kukkia on pienissä ruskeissa ruukuissa ikkunalaudalla.
Napin ompeleminen ikkunapenkillä on päättynyt. Muori viittaa pannua pöytään. Tytär käännähtää keveästi. Hän on heittänyt ruman peltotakkinsa pois ja suorinut tukkansa kauniisti jakaukselle. Ukko kävelee vieraan luo ja tervehtii vasemman käden sormenpäillä lakkinsa lippaa hipaisten.
– Oletpa jommoinenkin poika takakäpälistäsi!
– Minä sanoisin etukäpälistä. Tulkaa ottamaan kahvia!
Ukko avaa suunsa jotakin lisätäkseen, ei sanokaan mitään, vaan pistää piipun uudelleen hampaittensa rakoon. He istuvat pöytään. Muori käväisee noutamassa kaapista pullakorin. Vieraalle tarjotaan ensiksi. Poika saa tilkkasen kahvia läkkituoppiinsa, kaksi sokeripalaa tipautetaan sinne ja maitoa kaadetaan paljon. Poika painuu penkille pullaansa pilpustamaan mielihyvästä ähmästellen.
Näyttää kuin ukon tekisi mieli virittää puhetta ja kysellä kulkumieheltä moniakin asioita, mutta nähtävästi hänellä ei ole siihen lupaa, täytyy vaieta vain ja hoidella piippuaan, joka tuntuu olevan rapakunnossa. Juodaan toiset kupit äänettömästi. Ukko kurkistaa ikkunasta. Hevonen auroineen lienee lähtenyt kävelemään, koska hän kopistaa piipun taskuunsa ja kiiruhtaa ulos. Muori katsahtaa käskevästi vieraaseen, sukkapuikot liikahtelevat nopeasti. Näyttää olevan kulkumies tämäkin, koska ei käskemättä tielle pääse.
– Jos on nälkä, niin sopii sanoa, pistetään ruokaa.
– Ei minun ole nälkä.
– Jaa ettei ole?
Muorin kutimesta lienee pudonnut silmä, sitä on etsittävä päivää vasten katsoen. Poika penkillä on saanut pullasoppansa selväksi, ja tytär askartelee hiljaisesti hellapöydän luona.
– No, miksikä sitten pitää poiketa ihmisten lanttupelloille?
– Omaksi huviksi.
– Ei pidä tulla minulle valehtelemaan! Muori nousee, pyörähtää ympäri ja kiidättää pullakorin kaappiin. Tytär kääntyy lähteäkseen, mutta mennessään hän katsahtaa matkamiehen puoleen pyytävästi, miltei rukoilevasti: Mene pois! Ei, älä jätä minua! Hän vilahtaa jo ovesta. Kumpaa hän tarkoitti? Matkamies uskoo, kuten itse sillä hetkellä toivoo. Hänen on palauduttava taistelemaan muorin kanssa.
– Luuleeko emäntä nuoria kulkumiehiä niin laiskoiksi?
– Luulen minä ja tiedänkin sen!
– Etteivätkö yhtä pientä rupeamaa viitsisi työskennellä lanttumaalla näin kauniina päivänä?
– Viitsitte kai te pienen rupeaman työskennellä, on se jo ennenkin nähty.
Muori liikkuu tuiskahdellen lattialla, siirtää pöytää, ramistelee astioita. Näyttää kuin hän tahtoisi sanoa paljon enemmän ja rohkeammasti, mutta nähtävästi ei löydä niin päteviä sanoja kuin haluaisi tai ei voi sanoa niitä pojan vuoksi. Hän tarjoaa jälleen avustustaan.
– Ellei ruoka kelpaa, niin kelpaa kai raha.
– Ei kelpaa!
– Mitä sitten tahdot meistä?
– En mitään.
– Mene pellolle siitä!
– Ellette tämän enempää pane pahaksenne, niin menenkin vielä.
Muori ei sano tähän enää mitään. Yrjö menee ulos ja astelee lanttumaalle selvästä maantiepassituksesta huolimatta. Hänellä on keveä olo, eikä hän ole muorille vähääkään vihainen. Jos muori kantaa kaunaa kulkumiehille, niin hänellä lienee siihen syynsä. Mielessään Yrjö saattaa aavistellakin jo niitä, mutta hän ei nyt tahdo kehitellä ajatuksiaan siihen suuntaan, vaan menee pellolle kuten sananmukainen käsky kuului.
Ukko jukertaa mustaviiluista vakoaan niityllä. Tytär on kyyristynyt suuren lanttukasan viereen listimishommiin. Yrjö on kahden vaiheilla, menisikö hänen luokseen vai eikö. Mitä hän siellä sanoisi ja miksi turhan vuoksi säikäyttäisi tyttöpoloista? Lanttukasoja on pellolla jokaiselle erikseen, vielä runsaasti jäämäänkin.
Pian muorikin kiiruhtaa pihamaalta. Hän ottaa myös oman kasansa ja aloittaa lanttujen listimisen viipymättä suurella leikkuuveitsellä. Yrjöllä on vain kapeateräinen linkkuveitsensä, mutta hän muistaa kuorimarautansa, joka paperiin käärittynä on hänen repussaan. Tähän tarkoitukseen käytettäväksi siinä tosin on toinen kahva liikaa, mutta ei kai se työttömyyttään itke. Hän juoksee noutamaan vanhan koetellun työkalun, joka pienen harjoittelun jälkeen sopii lanttujen listimiseen erinomaisesti. Jos muori haastaisi kilpailuun, niin häviäisi uudelleen.
Niin tekee kukin toimekkaasti jälleen työtä omalla paikallaan. Aurinko lämmittää yhä vieläkin, ja naattikasa tuoksahtelee vihertävän mehevyytensä voimaa.
Poika hääräilee koirineen ukon seuralaisena kynnöksellä, mutta kiertää sieltä lanttumaallekin vieraan tuttavansa luokse ja kertoilee omia juttujaan harvasanaisilla lauseillaan. Hän on viisi vuotta vanha. Kun monta vuotta vielä kuluu, lähtee hän käymään koulua Pihkalan Eemelin kanssa. Setä tiedustelee, onko hän milloinkaan maistanut lantun mäihää? On, viime syksynä ukin kanssa riihtä lämmittäessään. Setä leikkaa lantun pään tasaiseksi ja alkaa jälttää.
– Älä haaskaa naurista, mummo on vihainen!
Muori näyttää olevan talon valtias, jota kaikkien on toteltava. Setä leikkaa kuitenkin viilun loppuun, koska vanhasta kokemuksestaan muistaa, että lantun jälsimäihä naattileikkeen alla on vihertävää ja kirpeänmakuista.
Aurinko painuu mäen taakse. Naiset lähtevät hoitelemaan lehmiä navettaan. Matti ja Ratto avustavat heitä siinä puuhassa miehevästi. Kaaripyssyn nuolet sinkoilevat, ja kiivas haukkuräiske käy varsinkin lanttumaan kohdalla. Naiset ottavat pellolta naatteja kumpikin kantamuksensa pojan ja koiran ajaessa karjaa navettakartanolle päin.
Saatuaan lanttukasansa loppuun kävelee Yrjö ukon luokse kynnösmaalle. Aurattavana oleva pellonpala on vanhaa kytönurmea, jonka multa on mustan muhevaa. Ukko pysäyttää hevosensa ja antautuu varsin halukkaasti juttusille.
– Kauramaata kynnätte ensi kevääksi?
– Kauramaatapa hyvinkin, vaikka kyllä tämä turniskoitakin kasvaisi.
– Varmasti, varsinkin jos talven aikana vedättäisi muutaman sata kuormaa savea ja keväällä antaisi sopivia väkilannoitteita.
– Niinhän sinä puhut kuin joku konsulentti. Sepä taidat ollakin! Ukko katselee ällistyneen näköisenä.
– Eiköpä mitä! Yrjö naurahtelee. – Mutta täytyyhän kulkumiehenkin toki tuon verran maanviljelyksestä tietää.
– Eivätpä ne juuri tiedä tuonkaan vertaa, päättelee ukko ja pusertelee tupakkaa piippuunsa. Kulkumies johtaa edelleen maanviljelysasioihin.
– Näyttää tuo vakoviilu kääntyvän yhdelläkin hevosella?
– Mikäpä sen auttaa. Kahdella kääntyy paremmin, jos sattuu saamaan kunnollisen hevosen pariksi, mutta eipä vain tahdo löytyä tältä kulmakunnalta toista karvapäätä, joka meidän tamman kanssa päivän kestäisi.
– Vai on niin väkevä humma.
– On se, oma kasvatti alusta alkaen.
Ukko raaputtelee tammaansa korvan takaa, kohentelee valjaita ja suorii harjaa. Tamma kaaristelee kaulaansa ja höristelee korvillaan, niinkuin ymmärtäisi ja odottaisi lisää kehumisia.
– Tuota, sitä minun piti kysymäni, selvisitkö sinä muorista ilman riitaa?
– Mitä riidan aihetta meillä olisi ollut? Hän käski minut pellolle.
– Älä hemmetissä!
– En suinkaan minä ilman olisi tänne tullut.
– Etpä tietenkään, mutta vähänkö minä sitä olen itsekseni ihmetellyt. Suoraan sanoen meidän talossa ei viime vuosina kulkumiehillä enempää kuin kulkukoirillakaan ole ollut pitkäaikaista asuinsijaa.
– Onko niin topakka komento.
– On, luja on komento.
– Minäpä olen tuuminut jääväni teille syyskaudeksi töihin.
– Älä hemmetissä puhele noin levottomia!
– No, eikö talossa tarvita työmiestä?
Ukolla on piipun viritys, minkä vuoksi vastaus viivähtää jonkin aikaa.
– Jaa työmiestäkö? Totta vissiinkin tarvittaisiin.
– Enkö kelpaa teille? Luulisin pystyväni niihin rahkeisiin kuin joku toinenkin.
– En minä sitä epäile, pystyt ehkä liiaksikin.
– Miestä tarvitaan, ja isäntä hyväksyy hänet, en käsitä, mistä tämä asia hangertaa?
– Pahalta paikalta hangertaa. Olet reisumies. Yksi sellainen on tehnyt meidän talossa turkasenmoiset tepposet.
Ukko veteli kiivaasti muutamia savuja kuin sitä tietä selvitystä etsiäkseen. Ei näyttänyt kirkastuvan, koska kiertopolkuja täytyi ruveta hakemaan.
– Kuule, tästä tulee Heinämäen taloon matkaa vain pari kilometriä. Sinne kelpaa töihin tuollainen rivakka poika.
– Tämä alkaa tuntua jo siltä kuin te itse nyt ajamalla ajaisitte minut pois talostanne.
– Ei, ei! Minun puolestani saat olla meillä vaikka viimeiseen pääsiäiseen, jos siivosti elelet.
– Tottakai elän siivosti, ja muorin kanssa me hyvin sovimme.
– Älä, hyvä mies!
Ukko sieppaa piipun hampaistaan ja katselee kummissaan.
Mutta hyvä mies ei jää enää kuuntelemaan mahdollisia lisäselvityksiä. Hän juoksee lanttumaalle, kahmaisee sylinsä täyteen naatteja juosten yhteen menoon navettakartanolle. Suuren sylyksensä hän tasaa lehmien eteen neljään kaukaloon. Hei vain, antakaa painua!
Muori lypsää pohistelee kirjavan lehmän takana hämärässä nurkassa. Maitosuihku sihahtelee vihaisesti ämpärin laitoihin. Tämä ei ennusta kulkumiehelle hyvää. Taitaisi olla sittenkin viisainta, että hän vetäytyisi ajoissa Kieronperän mutkaiselle tielle. Mutta tämähän olisi samaa kuin selvä tappio. Enemmän se olisi, kulkukoiran häviö, luihun jätevarkaan, jonka niskaan heitetään rappusilta perunoiden huuhteluvettä.
Muori on rajaton itsevaltias talossa. Ukon on oltava kuten oletetaan. Tytär vaikenee, tottelee tai pakenee. Muori on yrmeä pojallekin, joka nähtävästi onkin pääasiallisin syy hänen särmikkääseen epäluuloisuuteensa.
Yrjö tuntee etäytyvänsä vaarallisiin muisteloihin, joilla ei ole mitään tekemistä nykyhetken tapahtumien kanssa. Lähitunteina ottelu käy paljon jokapäiväisempien kysymysten merkeissä: Lientyneekö muori edes sen vertaa, että antaa talossaan yötilan tuntemattomalle kulkumiehelle? Joutava kysymys, mutta määrättyä jännitystä ei siitä puutu.
Hän alkaa mietiskellä, mitä hyödyllistä vielä voisi tehdä, tyhjänpäiväinen seisoskeleminen tuollaisen vastustajan edessä on sekä tylsää että tyhmää. Hän tarkastelee lähemmin navettaa. Se on puusta rakennettu, sementtipermantoinen, lehmien parret liian pitkät ja tökerötekoiset, kuivikkeista ei mitään tietoa. Tuoreita naatteja on kantamuksittain syötetty lehmille jo edellisinäkin iltoina, siivo on sen näköinen. Navetan kynnyksellä hän huomaa suuren selkäkopan. Sammalmetsikköä on luultavasti mäkirinteessä läheisen pellon takana.
Pian hän hyppelee pellon piennarpolkua valkoinen pärekoppa hartioilla keikkuen. Vahva sammalikko alkaa heti aidan takaa. Sitä irtautuu mättäiden ja maakivien päältä vaivattomasti, kuin päiväksi tuulettumaan tuotuja sänkyvaatteita keräilisi. Tuota pikaa on suuri koppa pehmeää kuiviketta kukkuroillaan. Siinä on jo ainakin kahden lehmän parteen.
Muori tulee navetan ovella vastaan. Yrjö kääntää varovasti koppaansa, ettei maitoraintaan tipahtelisi karikkeita. Hän levittelee sammalet kahteen ensimmäiseen parteen ja kiiruhtaa uudelleen mäkeen.
Peltopolku kaartaa hauskasti kiertäen. Iltakastetta on jo maassa. Paljon jännittävyyttä sisältyy metsätalossa vietettyyn syksyiseen iltapäivään. Mitähän vielä tuleekaan, ennenkuin päivä on tarkoin lopussa?
Kaikkineen tämä ottelu on muistuttanut päivänsäteen ja kerjäläismuorin välistä kilpailua lasten lukukirjan sadussa. Jos päivänsäde on kyllin joustava ja kekseliäs, kyennee hän kai vieläkin riisumaan turkit yhdeltä itsepäiseltä muorilta. Ei se liene niinkään varmaa. Syksyinen päivänsäde on viileähkö ja muori hiivatin itsepäinen.
Kun hän toisen sammalkoppansa kanssa joutuu navettaan, lopettelee muori viimeisen lehmänsä lypsyä. Tippaheruttelua näyttää kestävän vielä jonkin aikaa, ja Yrjö ehtii käväistä ulkopuolella lantaluukun takana. Navetan seinällä on loivasti viettävä suojakatos, ja hoitamaton lantakeko makaa mustassa vesilammikossa. Tehtäviä olisi täälläkin päin, mutta muori ehkä on saanut jo tippansa loppuun. Toistamiseen he tulevat ovella vastakkain. Muori pysähtyy puhuttelemaan tungettelevaa apumiestä.
– Sinä et olekaan tavallisia kulkumiehiä?
Oikeastaan tämä ei ole mikään kysymys, ja Yrjö voisi kuitata sen lyhyellä naurahduksella, tai vaikkapa sepittää tosikertomuksen talonpojasta, joka on joutunut kulkuteille. Mutta tämähän olisi kilpasääntöjen vastaista ja urheilumiehelle sopimatonta. Nyt on kysymyksessä muorin ja kulkumiehen välinen kamppailu, joka vaatii reilua peliä, tulipa sen palkkioksi sitten yötila tahi perunanhuuhteluvedet.
– Olen kyllä, ihan tavallinen kulkumies!
– Missä olet oppinut tuonkin verran ihmisten tapoja?
– Maailmaa kulkiessa oppii.
– Oppii siellä!
Muori kääntyy ja paiskaa ovea mennessään. Siitä sait, kulkumies, oikean suoran vasten leukaperiäsi. Tai oliko se ehkä puolikoukku? Yrjö ei ole harrastanut nyrkkeilyä niin paljon, että kunnolla olisi päässyt iskusanoista selville.
Mutta ensimmäiseen parteen kytketty lehmä on laskeutunut jo makuulle kuivalle sammalvuoteelleen. Täällä ollaan aikaisia. Vuoteen rakentelijan on kiirehdittävä, ellei mieli herättää enempää pahennusta. Ehkäpä hän voisi noutaa metsästä vielä kolmannen kopallisen näitä verrattomia vuodevaatteita, itseään varten. Tämä ei olisi hullumpi hotelli. Tuskinpa täällä tarvitsisi ryhtyä raaputtelemaan vastauksia sellaisiin joutaviin kysymyksiin kuin: Missä olette syntynyt? Mikä on isän nimi? Nainut vaiko naimaton? Vaimon syntymävuosi?
Hän jättää kuitenkin päiväkirjattoman hotellinsa sammalvuoteineen ja lähtee ulos. Kuu nousee lammen takaisesta metsästä täyteläisenä. Tunnin kuluttua komeilisi sydänmaan hiljainen kenttä kimmoisine heinämurskaratoineen mitä upeimmassa juhlavalaistuksessaan. Ne kuuluvat kaikki tämän hotellin alueihin: lammet, kentät ja heinämurskaradat, taivaallinen kattovalaistuskin. Ei, pojat, tästä hotellista ei lähdetäkään ensimmäisellä ulosheittämällä! Hän astelee rohkeasti asuinrakennusta kohti.
Kuu paistaa tupaankin suoraan peräseinän ikkunasta. Hellassa heijastelee tyttären keittotuli, muori istuu uunin sopessa sukkaa kutoen, ukko ja poika myhäilevät peränurkan puolessa. Yrjö istuu sivupenkille keski-ikkunan pieleen, josta on vapaa näköala puoleen ja toiseen, pihamaallekin. Siellä tosin ei liiku enää ketään, ellei peltojäniksiä. Koira makailee pää oikosenaan keskilattialla, kissan kaksi silmää kiiltää nurkkasängyn tyynypäässä. Tytär ottaa kauhalla padasta lientä ja maistaa suolaa. Muori kumartuu hetkeksi kutimineen hellan valoikkunaan. Tämän jälkeen ei pitkään aikaan tapahdu mitään, joka kiinnittäisi kenenkään huomiota. Yksinkertainen astiapöytä, seinähylly ja pari jykevää tuolia erottautuvat kuutamohämyssä pehmeästi varjostuvin ääriviivoin. Koira lojuu kuin kynnysmatto jäsentäkään liikahduttamatta.
Mutta toisella ikkunaseinällä on pieni kaappi, jonka ovessa välkähtelee pari kirkasta nappia. Yrjö kävelee sinne ja tarkastelee lähemmin. Kiiltävät nastat ovat radion säätelynuppeja. Talossa on sellainenkin laitos, päivällä hän ei sitä huomannut. Vastaanotin on yksinkertainen kolmiputkinen patterikone. Anodi ja pieni lasikupuinen akkumulaattori ovat samassa puulaatikossa penkillä.
Hän ruuvailee säätelynappeja, mutta mitään elon merkkejä ei kojeeseen ilmesty. Permannolta sen sijaan kuuluu pienten jalkojen rapinaa. Poika ei malta enää pysytellä ukon luona sängyssä.
– Ei se soi!
– Eikö soi?
– Ei soi!
Enempää ei puhuta. Yrjö ruuvailee ja poika katselee. Onkohan akkumulaattorin lataus lopussa, vai anodiko on heikko? Mutta tällöin he tietäisivät vian. Pojan vastaväitteistä päättäen soitto on lakannut äkisti. Vernerillä oli alkuvuosina melkein samanlainen vastaanotin. Usein sekin teki lakon äkisti, mutta alkoi uudestaan, jos sopivalla tavalla ravisteltiin. Mahdollisesti tämäkin koje kaipaa ravistelua.
Hän käskee pojan pyytämään kynttilää. Poika juoksee hellan luo ja supattelee äidilleen, joka nostaa patansa liedelle ja menee kamariin. Hän palaa sieltä sytytetty kynttilä kädessään. Kynttilän liekki lepattelee, ja hän suojaa sitä vapaalla kädellään. Poika menee vastaan, ja äiti laskee kynttilän hänen käteensä.
– Älä sammuta kynttilää!
Se oli entisen sienitytön ääni! Mutta siihen oli kätketty sammuneita toiveita, elämän pelkoa ja paljon kärsimystä. Poika lähtee kuljettamaan pientä, liekehtivää valoa, niinkuin äiti sen hänen käteensä istutti. Hänen askelensa ovat lyhyitä ja katse liekkiin suunnattuna rävähtämättömän totinen. Hän ei ainakaan tahallaan kynttilää sammuttaisi. Yrjö odottelee henkeään pidätellen, milteipä taikauskoisen ihmisen jännityksellä, ettei nyt vain missään päin ovi tai ikkuna avautuisi eikä muitakaan ryöpsäyksiä sattuisi. Poika pääsee onnellisesti perille.
Nyt on valoa, ja Yrjön taskuveitsessä on ruuvitaltan terä. Mutta hänen kätensä vavahtelevat ensimmäisiä ruuveja avatessaan. Älä sammuta kynttilää! Kenelle kaukaisen sienitytön ääni oli tarkoitettu? Mitä kärsimyksiä hänen kestettävänään on ollutkaan? Mitä näköaloja hänen vastaiselle elämälleen?
Radiovastaanottimen koneistossa ei ole mitään vikaa, ellei viaksi katsota sellaista pikku seikkaa, että anodijohto on irti kytkimestään. Kissakin tällaisen pahantyön on saattanut tehdä, vaikka ei ole osannut korjata. Yrjö kiertää ruuvit kiinni ja lähettää pojan viemään kynttilää takaisin.
– Älä sammuta kynttilää!
– En, en, vakuuttelee pikku mies jo varmana osaamisestaan. Hetkistä myöhemmin soittelee radio-orkesteri viikon suosituimpia kappaleita.
Sattuukin erinomaisen kaunis kappale. Ensiviulu lurittelee kuin keväinen kiuru, ja muu vakaisempi väki: torvet, sellot, huilut ja trumpetit kannattelevat sinikuulakkaiden korkeuksien laulajaa ymmärtävästi myötäillen.
Koira nousee lattialla istumaan, ukko sängyssään kohentuu kuuntelemaan. Poika hyppelee riemuissaan äitiään vastaan, ja muorinkin sormet liikkuvat toisella tavalla kuin hetkistä aikaisemmin. Näin paljon muutoksia sai aikaan pieni langanpala, joka kuukauden päivät on ollut irti kytkimestään.
Tytär sytyttää kattolampun ja kattaa pöydän. Siihen tulee leipää, voita ja kalaa. Hänen padassaan on maitoon keitettyä ohrajauhovelliä. Kylmää maitoa on vielä erikseen kannussa, on piimääkin.
Illallisen jälkeen ukko itse hypertelee radiotaan, tarkastelee Lahtea, kiertää Motalaa, kokeilee Tallinnaakin välillä. Vähätekoinen tehdyssä tuntuu. Että yksi lanka nykymaailmassa saisi tuollaista aikaan, sen ukko jo kokemuksestaan tietää, mutta että lanka saattaisi irtautua myös toisesta päästään, sitä hän ei ollenkaan ole tullut ajatelleeksi.
Muori puuhailee toisessa kamarissa, jossa ei kukaan illan kuluessa ole käynyt. Tytär kokoilee ja pesee astioita. Ohimennen hän pari kertaa heittää Yrjöön pikaisen kynttilän liekkinä palavan katseensa: Älä kysele mitään!... Älä särje mitään!... Älä mene pois!
Muori palaa tupaan.
– Sopii käydä nukkumaan tänne kamarin puolelle!
KOLMASTOISTA LUKU.
Yrjö herää tuvan oven narahdukseen. Hän katsoo kelloaan ja naurahtaa. Tämä tapahtuu jo kuudentena aamuna peräkkäin aivan samaan aikaan, niinkuin vahdinvaihto presidentin linnassa. Kello viideltä ukko menee pihamaalle aamuasioitaan hoitelemaan, koira pääsee ulos ja kissa sisään.
Kalliolle rakennetun asuinrakennuksen kaikuvaisuus on erinomainen. Vinoiksi venähtäneiden oviaukkojen ja avonaisten uuninsolien ansiosta on ilmayhteyskin rakennuksen kolmen asuinhuoneen kesken mitä kiitettävin. Oikeastaan voisikin puhua vain yhdestä huoneesta, joka kattoon ulottuvilla väliaidoilla on jaettu kolmeen karsinaan. Ukko, muori ja ulkopäivystyksestä vapaa kissa tai koira nukkuvat tuvassa, tytär ja hänen poikansa kapeassa keittiöhuoneessa ja vieras kamarissa, jolle rakentaja on varannut liian suuren tilan keittiön kustannuksella.
Ulkoa palattuaan ukko tuhrailee piippunsa kanssa ja keikahtaa siitä vielä puoleksi tunniksi muorin viereen sänkyyn. He ovat kuiskuttelevinaan keskenään. Mutta kumpikaan heistä nähtävästi ei osaa aavistaa, miten äärettömän herkkä kuuluvaisuus vieraskamarin sängyn ja tuvan peränurkan välillä on.
He keskustelevat pienistä arkiasioista, alkavan tai eilispäivän töistä. Miten monta lanttukasaa tehtäisiin pellolle ja miten monta kasaa ajettaisiin kotikuoppaan. Miten salakavala kanto täräytti auran kärkeen ja ukon käsivarteen, että kaiken yötä jomotteli. Milloin pojan saappaat viedään suutariin? Joko Tähikki lähipäivinä tulee kuljetettavaksi härkiin?
Sopuisasti luistaa juttu päivän juoksevista asioista, kunnes vuorolauseet lyhenevät, hiljenevät ja vihdoin sammuvat sanoihin: joopa joo niinpä niin... niin aina... Ukon piippukin jo sammuu.
Mutta pian he virkistyvät uudelleen, ja alkaa toinen juttu. Siitä he kuiskivat aluksi hiljaa, milteipä puolisanoin. Keskustelun jatkuessa ukko kiihtyy, muori suhittelee häntä, kunnes huomaamattaan itsekin kiihtyy. He korostavat kilpaa ja joutuvat kohta täyteen ääneen. Silloin hellakamarin ovi narahtaa, he vaikenevat. Hetkisen kuluttua tytär virittelee tulta hellauuniin.
Taloon töihin jäänyt kulkumies on edelleen muorille ärsyttävä arvoitus. Mikä hän on miehiään? Mistä hän on kotoisin ja minne menee? Mitä tarkoituksia hänellä on, kun tällä tavoin poikkeaa syrjäkylän pieniin paikkoihin? Muorin mielikuvitus kasvattelee kaikenkokoisia sienihattuja nopeammin kuin ukon veitsi ehtii katkoa. Tähän tapaan heidän keskustelunsa juontuu:
– Ei se ole mitään tavallisia kulkumiehiä.
– Ei olekaan. Lanttukasan seinä on tasaisesti tehty kuin kirkon paanukatto.
– Kirkon... eikö ja...
– Onpa! Harjaviivakin on kuin ojanarulla vedetty. Parempaa juurikasaumaa ei kartanon pehtori saa aikoihin koulun käyneillä harjoittelijoillaan.
– Mistä tiedät, vaikka olisi tämäkin koulunsa käynyt?
– Lanttukasojen tekemiseenkö, kulkumies?
– Kulkumiehet ne hyviä ovatkin kaikkeen, on se nähty!
– On se nähty! Ja tuota sinä jamaat joka jumalan päivä! Se on sitten vasta...
Ukon ääni nousee ja kovenee. Kulkumiehellä on edessään eräs ihmetyksen aihe. Mistä ukko aamuisin ottaa tämän voiman ja puhdin. Päiväiseen aikaan katsastellessa luulisi, että mies on auttamattomasti akkavallan alla. Mutta nyt ei vähään aikaan kuulu muuta kuin seinäkellon naksahtelu, kunnes muori kuiskaisee:
– Sinä olet kuin tupakki, suutut heti jos sanankin asiasta sanoo.
– Asiasta!
– Olisi aikoinaan tarpeeksi puhuttu, niin ei oltaisikaan siinä, missä ollaan.
– Ja missä sitä sitten ollaan?
– Kyselee vielä.
– Mitä kun... se on yks' peräänantamaton paikka, kun vanha naiseläväinen jotakin saa päähänsä. Niinkuin talossa olisi tapahtunut jokin ennen näkemätön Petleheemin ihme! Sattuuhan tällaista monta kertaa vuodessa peltohiirellekin ja kerran maailmassa itselleen neitsyt Maariallekin, herrajumala!
Muori hiljentää ja vaikenee, kunnes unohtaa ja törkkäisee:
– Hänellä on vielä paha aika, pane se mieleesi!
– Hänellä ja hänellä.
– Ja pahat tottumuksetkin...
– Tottumukset!
– Veressä on perintöjäkin.
– Minun puoleltani, olisit sanonut senkin. Meiltä päin ovat iän kaiken lähteneet kaikki vuohipukit. Sinun sukupuusihan on pumpulin puhdas kuin...
Ukon kiihkeämpi purkaus katkaistaan jälleen. Kuuntelija tuntee itsensä kiusautuneeksi. Miksi hän on jäänyt tänne heidän perhesalaisuuksiaan urkkimaan? Mitenkähän tyttökin tästä kaikesta kärsii? Hän päättää tänään lähteä matkoihinsa, kuten eilisaamunakin päätti.
Mutta kun hän tuntia myöhemmin unisena ja haukotellen astuu kamarista tupaan, juo muori jo kahvia ja kiiruhtaa kohta ulos lypsinämpäreineen. Ukko, senpäiväinen tallukkavaari, hipsottelee sukkasillaan pöydän päästä hellan ääreen tulta piippuunsa noutamaan. Housun takapuoli roikkuu rempsallaan, kaulus putoamassa vyön alta. Vaikea on uskoa häntä tämänaamuiseksi pippuriäijäksi.
– Tulkaa ottamaan kahvia!
Tämä oli taas sienitytön sävähdyttävän ehjä ääni. Kummalle se oli tarkoitettu? Kummallekin, kaksi kupillista kahvia odottaa pöydän kulmalla. Mutta sanoissa on jotakin, mikä ei heti häviä. Se liihottelee huoneessa kuin näkymätön lintu istuinpaikkaa etsien. Se on harvinainen vieras talossa, kerran päivässä se äännähtää muutaman kirkkaan sanansa, sitten on vaiti vuorokauden. Kertaakaan tytär ei ole vieraalle suoranaisesti mitään puhunut, tuntuu kuin se olisi hengen uhalla kiellettyä.
Hän kaataa toiset kupit, vartalo hiukan eteenpäin taipuneena ja katse pöytään luotuna. Kuppeja pitelevä käsi vavahtaa ja kahvia läikähtää tippanen pöydälle. Kohottamattomilla kasvoilla välähtää nopea värihäivähdys. Hän ei kehoita ottamaan enää toistamiseen, vaan astuu jo keveästi pannuineen uunisolan hämärään.
Ukko tupakoi, tihrailee ja puuhailee saappaittensa rasvaamista. Työstä ei kuitenkaan tahdo tulla mitään, koska miehellä on housujen nostamista, juttuamista ja kaikenlaatuista lerputtamista. Mutta tehtävä, jota hän siinä yrittelee, on paremmankin harrastuksen arvoinen. Kulkumies kaivaa selkärepustaan oman voidepurkkinsa.
– Häh, onko sinulla kenkärasvatkin mukana?
– Täytyy olla.
– Minä kun luulin, ettei tuollaisia sällin jalkineita milloinkaan rasvata.
Kinastellaan kotoisen tervavoiteen ja tehtaan hyljerasvojen paremmuudesta. Väittelyn innoissa lääppäisee ukko huomaamattaan kärpäsen kokoisen kipenen mustaa voidetta nenänsä päähän ja hieraisee sen kämmenselällään levälleen. Kulkumies johtaa juttua uuteen asiaan.
– Oletteko milloinkaan ajatellut vesioinasta tuonne pellon lähdeojaan?
– Vesioinasta? Mikä otus se on?
– Se on vedennostolaite, kaikkein sopivin käytettäväksi, milloin tuollainen jäätymättömänä virtaileva lähdejuoksu on talon lähellä.
Muori on joutunut tupaan ulkoaskareiltaan ja kuuntelee miesten jatkuvaa keskustelua. Käytännöllisenä toimen ihmisenä hän tajuaa heti asian ja puuttuu vierasta kannattaen puheeseen. Tässä talossa ovat naiset vedettömyydestä kärsineet jo kyllin kauan. Ei ukollakaan oikeata vesijohtoa vastaan mitään olisi, hän on itsekin jo sellaista suunnitellut. Tietää hänkin niin paljon näistä asioista, että hyvällä pumpulla, jota sähkövoima tai tuulimoottori käyttelee, saadaan vesi nousemaan vaikka kirkon katolle. Mutta tuulimoottorissa onkin näköä ja kokoa ja voiman rytinää. Mitä sellaisessa oinaassa on? Koiran kokoinenko, sanoit? Ei, poika, ei se konsti vetele! Pane Matin tuuliväkkärätä pyörittämään, sinun oinaasi!
Yrjö naureskelee. Mitäpä hän turhiin kiistelyihin pienen oinaansa puolesta, näyttäköön itse, mihin pystyy. Kun ukko lähtee kynnöilleen, kiiruhtaa hän alas lähteelle, mittelee ja punnitsee vielä uudelleen puron vesivoimaa ja sen putouksen jyrkkyyttä. Hänen uskonsa vesioinaan mahdollisuuksiin vahvistuu yhä, sillä ylös metsään ja kuusikkomäkeen juontuu voimakas maanalainen vesisuoni monissa kohdin kuohuvina avolähteinä maan pinnalle pursuten.
Hänelle on kerrottu, että kirkonkylässä on hyvin varustettuja kauppoja ja seppiä, jopa pienehkö konepajakin. Enempää hänen ei tarvitsekaan tietää. Kolmipenikulmainen taival kauniina päivänä on sopiva juoksumatka. Aamiaista odotellessaan hän ehtii vesijohtopuuhansa merkeissä vielä uusiin tutkimuksiin.
Pihamaan reunassa kalliolla, korkeammalla kuin asuinrakennus ja navetta, on vanha pikkutupa. Sitä pidetään kaikenlaisen pienen sälyn varastoimispaikkana. Sen permanto on lahonnut, mutta seinät ja katto ovat kyllin vahvat kestääkseen vielä parin miespolven iän, takkauuni on suurista kivistä muurattu ja käyttökelpoinen. Yrjö tekee nopeita johtopäätöksiä ja iloitsee huomioistaan.
Myöhäinen teeri kukertelee kalliolla männyn latvassa. Tuulenviri ajaa lammenpintaan vihurilaineita. Viettävien rinnemaiden lähdevedet rientävät vallattomina puroina lampeen. Se on peilityyni illoin, aamuin, mutta sen pinnan alla käy taistelu. Ukko on kertonut, että suuret kalat, hauet ja ahvenet, jopa lahnatkin nousevat keväisin lampeen kutemaan ja jäävät usein koko kesäksi sinne. Mikäpä hätä niillä lammessa olisikaan. Rantaruohikot kuhisevat pientä kalaa, ja pohjamudassa möyrii lihavia ruutanoita. Siellä taistellaan parhaillaankin, hyökätään ja paetaan, eletään ja kuollaan, mutta lampi välkyttelee auringon kultaa ja kuun hopeaa. Ulkomaailma vain aavistelee, mitä loistavan pinnan alla tapahtuu.
– Tule syömään!
Matti on tapansa mukaan hiipinyt kivellä istuvan mietiskelijän viereen ja paukauttaa sanottavansa puolen metrin päästä korvaan. Yrjö hätkähtää epämieluisasti. Poika on jo ennenkin herättänyt hänet kuvitelmista kuin haluaisi tiedustaa: Mitä tahdot minun lammestani, minun äidistäni ja koirastani? Olen vain tämmöinen pikkuinen poika, mutta paikkani minä pidän tässä talossa! Yrjö nousee ja pojan käsivarsiin tarttuen heittää hänet hartioilleen ratsastamaan. Poika kiertää käsivartensa vanteeksi hevosensa pään ympärille ja paukuttelee häntä jaloillaan rintaan. Vapun selässä ratsastaminen ei hänen mielestään ole mitään tämän rinnalla, – jospa tupaan vain olisi pitempi matka!
Kirkonkylän konekauppiaalla ei ole vesioinasta varastossa, mutta puhelimella se voidaan tilata kaupungista viimeistään ylihuomiseksi. Samassa lähetyksessä luvataan toimittaa tarvittavat putket, raanat ja yhdistelykappaleet sekä sementtiä, maalia ja ensoliittia, joita on kauppiaan omissa varastoissa. Tarvittavat ammattimiehet lupautuvat tulemaan vesijohtotarvikkeita tuovan auton mukana.
Kaikki asiat toimiteltuaan Yrjö lähtee juosten kotimatkalle. Hän on puuhaillut taas kuin isäntä oman talonsa asioita ja milteipä harmittelee sitä. Tämä on hulluutta, jota hänen itsensäkin on vaikea ymmärtää. Pitääkö hänen loppuiäkseen jäädä hyvittelemään tuota yrmäkkätä muoria kaikenlaatuisilla ansiotöillä? Ja miksi hän ei jo lopultakin pääse eroon tuntemattomasta tytöstä, jonka hän on sattumalta tavannut vuosia sitten?
Miksi tyttö ei mitään selitä? Tosin muori epäluuloisesti paimentaa häntä, mutta nainen sentään aina keksisi tilaisuuden muutaman sanan vaihtamiseen, jos itse haluaisi. Tyttö ei tahdo sitä. Naisellisella kekseliäisyydellään hän päinvastoin varoo kahdenkeskisiä tapaamisia, vaistoaa herkästi toisen liikunnatkin. Kertaakaan he eivät ole joutuneet kapeilla pihateillä vastakkain.
Yrjö juoksee pitkiä mäkiä ylös ja alas, hiestyy kohtuullisesti, harmin sykkyrät sulavat siimoiksi, ja mieli kirkastuu, kuten niin usein ennen. Hän on valmis yhä uusin keinoin lepyttelemään muoria, sietämään poikaa, väittelemään ukon kanssa joutavista asioista, kun vain edes kerran päivässä näkee välähtymän entisen sienityttönsä silmistä tai kuulee hänen ehjänä heläjävän äänensä: Älä sammuta kynttilää! Tulkaa kahville!
Hiestyneenä, mutta virkeänä hän pääsee taloon, peseytyy rannassa ja ryhtyy viipymättä vesijohdon valmistelutöihin. Muori häärää toimekkaasti mukana. Pienen tuvan roju kannetaan latoihin ja ullakoille, savet, sammalet ja permantotäytteet navetan taakse tunkioon. Ukkokin kutsutaan avuksi. Hän rähisee vastaan, mutta lähtee kuitenkin hevosella soraa noutamaan.
Ammattimiehet tulevat seuraavana aamuna. "Nuoren isännän" ohjeiden mukaisesti he ryhtyvät valamaan sementtistä vesiallasta pienen tuvan peräseinälle. Ukko raaputtelee piipun hammasluulla päätään ja jupisee yhä epäuskoisesti vastaan: Pääpelin tornin rakentajilla ennen muinoin oli paremmat piirustukset, ja kumminkin tekeleestä tuli suuri susi!
Miehillä on kova kiire. Sahat sihisevät ja vasarat paukkuvat. Yrjö juoksuttaa vettä pelto-ojaan padotusta lätäköstä. Hän juoksee ja joutuu. Käpälät hänellä on kuin kaksivuotisella hirvellä! Saattaapa hän hyvinkin käydä oinaansa avuksi ja juoksuttaa ämpäreillään säiliön vettä täyteen illoin aamuin!
Ukko pohtii ja tuskittelee selviämättömän arvoituksensa vuoksi. Älkää rakentako itsellenne kaivoja, joissa ei vesi pysy! jamailee hän puoliääneen.
– Täällä kaivossa pysyy vesi! Ei tippaakaan vuoda, kunhan ehditään hiertää puolentoista sentin kestopinta soraseoksen päälle! Muutaman päivän perästä vanha isäntä saa sen omin silmin nähdä! Näin vakuuttelevat ammattimiehet peräänantamattomasti.
Tätä puolta ei ukko ole epäillyt alkuunkaan. Veden nousemisesta nyt on kysymys, kuten varmaan oli vanhanajan profeetankin aikoina. Mutta kun asia kerran nyt on kehitelty näin pitkälle ja noin erinomainen kaivonpaikkakin keksitty, niin kustannetaan pois tuulimoottorit lammen rantaan kahdenkymmenen kyynärän korkuiseen jalkaan.
Vesisäiliö joutuu valmiiksi. Ukko rakentelee ajatelmissaan tuulimoottoriaan ja katselee lammen rannasta sille paikkaa. Mutta kesken hänen suunnitelmiensa porhaltaa auto pihaan tuoden pienen oinaksen putkineen ja muine tarvikkeineen.
Se ei ole edes koirankaan kokoinen. Yksi mies kanniskelee sitä kainalossaan kuin kissan poikaa. Ukko tuhahtaa ääneen ja lähtee lopultakin kynnösmaalleen. Iltapuolella hän kuitenkin kiistelee jo putkiojaa kaivavien miesten kanssa, koska punainen kissa ei anna hänelle hetken rauhaa. Edelleenkin hän on vahvasti vakuutettu siitä, että koko oinasjuttu on kulkupojan keksimää pilaa, miehet ovat ennakolta puhuttuina hänen juonessaan mukana. Mutta kaivakoot ojansa puron rantaan. Tuulimoottori voidaan pystyttää sinnekin...
Miehet kaivavat ojaa, toiset hääräilevät putkipihteineen vesikuopassa purolla. Työ joutuu valmiiksi. Äijä kutsutaan niityltä ihmettä katsomaan. Hän murahtelee, mutta lähtee kuitenkin.
Pikkutuvan suuri vesiallas on laiteillaan mitä kirkkainta lähdevettä. Ukko huutelee muoria ja tytärtä: Hei, akat, tulkaa tuota kummaa ihmettelemään! Konstiko tästä on lasketellessa vedet tupaan ja navettaan, vaikka alas saunan kiukaaseen päästettäisiin! Johan tepposet teki tuo kulkuripojan sarveton oinas, pakana!
Onnellisen ratkaisun jälkeen ukko on niin vesihenkeä täynnä, ettei muutamaan viikkoon muusta osaa puhua. Välttämättä hän tahtoisi vetää johdot alas saunaan, mutta putket eivät riitä. Jospa tuo pässi olisi keksitty akkojen avuksi kaksikymmentä vuotta aikaisemmin!
Yrjö maalailee pikkutupaa kuunnellen ukon rupatuksia. Tuli palaa rattoisasti vanhassa kivitakassa, ja oinas sytkäyttelee vesisuihkauksiaan tasaisin väliajoin. Huoneessa on riittävästi tilaa toiseenkin tarkoitukseen, joka vesisäiliötä rakennettaessa on selviytynyt itsestään. Neljän lehmän talossa tarvitaan myös maitohuone, sementtityö tehtiin tätä tarvetta silmällä pitäen. Katto ja seinät maalataan valkoisiksi. Lähdevesi juoksee altaasta altaaseen ja maitokannujen alitse pellonojaan. Sementtimiehet ovat sanoneet, että siitä tulee pitäjän parhain maitohuone.
Illat käyvät pitkiksi, kuu kapenee puolikkaaksi ja siitä sirpiksi kiertäen vetisten pilvien alla. Maitohuoneen maalattu seinä ei näytä kynttilätuikun valossa kovinkaan valkoiselta. Täällä mies yhä hääräilee ventovieraitten ihmisten nurkissa tuhertaen. Mikä on tällainen nuori isäntä, jonka vielä nuorempi isäntä työntää maantielle milloin haluaa? Monien ansiotöiden jälkeenkin hän on talonväelle vain Yrjö niminen kulkuripoika, jonka askeleita muori vaanii, tytär taitavasti välttelee. He ovat saavuttaneet siinä ihailtavan taidon ja osaavat järjestää kaikki askareensakin kuin tätä seikkaa silmällä pitäen. Yhteensattumia ei vahingossakaan tapahdu; ei ainakaan sen jälkeen, kun henkilö, jota kartetaan ja vakoillaan, itsekin pyrkii samaan päämäärään.
Mitä varten hän on jäänyt tänne tuikkulamppujen hämärään pimeätä syyskautta viettämään? Eikö Niemelästä löytyisi kylliksi tällaisia töitä, tai Lehtolan metsästä paperipuutöitä? Onko hän, maailmaa liikuskellut aikuinen mies joutunut sydänmaan talon ja lammen kiroukseen kuin jänis kierrokseensa?
Iltapäivisin hän juoksee kierrostaan lammen rantapolkua. Se on likipitäen kilometrin mittainen, mutta matka sen ympäri juostessa venähtää helposti kolmeksi, viideksi, jopa kymmeneksituhanneksi metriksi. Se on ihmeellinen rata. Se kiskoo voimat, mutta lataa samalla uutta. Siinä ei ole yhtään askeltuntumaa, joka iskisi täräyttämällä vastaan. Väsyneenä saunarantaan joutuessaan on juoksijalla kiusaus ylimääräisiin kierroksiin.
Joskus hän lähtee lampikierrokselleen muistojensa ajamana tai jaloissa pyörivää poikaa paeten. Poika katselee hänen menoaan ja juoksee perässä rantaan. Hän asettuu päättävästi polulle ja pyytää niskaan ratsastamaan. Juoksija ottaa hänet ja tarpoo ylimääräisen taakkansa kanssa raskaan kierroksen. Pojan riemulla ei ole rajoja. Neva hyllyy laajoilta aloilta, ja lampi läikähtelee sen johdosta. Tavattoman jännittävää on joen ylittäminen. Siinä on siltana vain kaksi pitkää puuta, jotka huojahtelevat kovasti. Viisainta olisi kävellä niitä pitkin toinen toisensa kädestä pitäen. Sellainen ajatus ei kuitenkaan tule kummankaan miehen mieleen. Poika luottaa kantajaansa rajattomasti, vaikka otsavanteeksi kiertyneet pienet kädet kovasti vapisevat. Kantajan taakka on raskas, sydäntä painava, mutta hänen on vietävä se perille. Saunamäkeä taloon noustaessa on tie jo kestävä ja kantajan mieli keveä. Hän tuntee kuuluvansa jälleen hiljaisen talon vakinaisiin asujamiin.
Hän valmistelee maitohuoneen hyvään kuntoon, kuokkii putkiojat peittoon ja kaivelee pellonojat auki. Pientä kujettakin hän keksii, milloin mieli pyrkii synkkenemään. Uuden maitohuoneen ja navetan välivaiheelle on aikoinaan laudoista kyhätty pikkuinen puolikaskattoinen huone, jonka paikka on huonosti valittu, uuden vesisäiliö- ja maitohuoneen vieressä se on tuiki sopimaton. Tuskinpa talonväki sitä keksisi, koska vuosien kuluessa, ovat siihen tottuneet, vieras tällaiset epäkohdat paremmin huomaa. Eräänä päivänä, jolloin ukko ja poika ovat myllyssä ja naiset marjassa, pyytää Yrjö naapurin kuokokselta kolme miestä avukseen. Hullutellaan hiukan ja nostetaan koko rakennus navetan taakse varatuille kulmakiville. Muutaman minuutin työ se vain on, mutta siitä tulee kuokkamiehille pitkäksi aikaa hauskuutta. Yrjö selvittelee jälkiä ja istuttaa metsästä noutamansa kuusen huoneen paikalle. Talonväen iltapäivällä kotiutuessa ei tuttua pikkukamaria näy missään, kuusi vain kasvaa pihapolun päässä, ja kasvaakin komeasti, ellei siirtäjä hätäpäissään ole juuria vikuuttanut.
Ukolla on vanha suustaladattava luodikkorapa. Hän on pitänyt sitä kunnossa kolmisenkymmentä vuotta vain sen vuoksi, että talon pari syöttösikaa syksyisin saataisiin kunniallisesti hengiltä. Yrjö tiedustelee, voisiko sillä pudottaa yhtä lintua niistä kymmenistä, jotka mäntyjen ja kuusien latvoissa joka aamu kukertelevat. Ukko innostuu vanhojaan muistelemaan: Sillä raudalla on pudotettu kymmeniä teeriä ja ukkometsoja syksyllä ja keväällä. Entä ne pari kettua, jotka haaskalta on ammuttu! Jos muorin välihuomautukset ottaisi täydestä, niin yhdeksän lintua kymmenestä voisi huoletta tinkiä, ehkäpä lopulliseksi saaliiksi jäisi vain ne kaksi liikuntakyvytöntä sikaa. Kuuluisa reikärauta puhdistetaan perin pohjin, irroitetaan ja rasvataan sen kaikki osat. Ukko neuvoo tarkasti, miten on tähdättävä ja laukaistava. Metsämies kyttäilee kallioilla kajeina pakkasaamuina ja saakin pari kukkoteertä monien juoksujensa palkaksi. Koira haukahtelee ja ukko touhuaa.
Eräänä marraskuun yönä lampi vetäytyy jääkuoreensa. Pihamaalta katsoen se kiiltää kuin suuren mahonkipöydän kansi. Talon nuoret miehet lähtevät kolkkakalaan ja saavat muutamia mateita saunarannasta ja joen suusta. Sunnuntaiaamuna syödään kalakeittoa.
Toisen pakkasyön jälkeen rakennetaan saunarantaan jääkelkka. Matti on kuullut puhuttavan siitä, mutta luulee, että se tehdään jäänkappaleista. Se tehdäänkin riu'uista. Hän seuraa tavattoman jännittyneenä kelkan valmistumista ja viilettää pian siinä riemusta punoittavin poskin, vaalea tukka oikoisenaan hulmuten.
Sauna lämmitetään joka keskiviikko ja lauantai. Se on talon vanhin rakennus, sisältä ja ulkoa mustaksi pikiytynyt kiuassauna. Lammenpuoleisella päätyseinällä on suojakatos saunapuita varten. Ne ovat puolimittaisia, erikoisella huolella pilkottuja honkahalkoja, jotka ukko talvikelien aikana on ajanut metsäpalstalta lammen takaa. Ne ovat alkuaankin olleet täysin palamiskelpoisia, mutta sen jälkeen on kesäahava niitä vielä pinossa kypsyttänyt. Saunan lämmittäjän ei tulta virittäessään tarvitse muuta kuin sormin lohkaista puusta pari sälöä ja raapaista niihin tuli. Iloinen liekki nuolaisee tervaisia puita, näyttää kuin se samassa riemussa haluaisi nielaista koko uunin täyden tyhjäksi.
Mutta vanhalla saunalla ja sen kymmeniä kertoja uusitulla mustalla kiuasuunilla on omat lakinsa, joita riehakkaampienkin nuorukaisten on noudatettava. Hyppivä räiske ei kuulu savusaunan perintätapoihin, täällä täytyy pyrkiä eteenpäin vähitellen hiostuen, syvemmälti lämmeten.
Määräys lienee riipustettu kiuaspesän rosoisiin seiniin, vaikka riehakka tulen poikanen ei koettelematta usko sitä. Räiskivän voimansa tunnossa se ryntää arvelematta eteenpäin. Tie auki, taikka leväytän hajalle koko roskan! se rätisee. Hajoittamatta jäisi paremmaltakin mieheltä. Kylmä, nokinen kivenmukura on vastassa, puske mihin pusketkin, yhtä kiiluvaa avosilmää ei näy missään. Ensi henkäyksen jälkeen ei ole edes ilmaa, se kaikkein tuskallisinta tässä kirotussa nokipesässä onkin, lyö sankaripoikasen sanattomaksi ja niskan hervakaksi siihen paikkaan.
Ylpeä uhma nöyrtyy. Tuittupää palautuu alas pilkkeitä nuoleskelemaan sinistä savua sieraimistaan pihistäen. Ankarana on hänen edessään nyt elämisen pulma, ellei tästä kohta jollakin tavoin eteenpäin päästä, niin tulee selvä tukehtumisen tuska.
Liekki madaltuu ja heikkenee. Harmaa savuvaate kiertyy tulen ja puidenkin ympärille läpäisemättömäksi kuolinvaatteeksi, jonka lävitse sininen savupilli puhaltuu kuin katkaistun valtimon suihku. Katselijan tulee aivan sääli elämänsä puolesta kamppailevaa. Tukehtuuko raukka tuohon jo lopullisesti?
Ei tulisielu tukehdu. Vaivan pinteessä se on pusertanut esiin elämänuskonsa ja voimiensa ytimen. Rauniokasa siinä vain on! Mutta raunioissa on aina rakoja! Ellei ole, niin tehdään! Tästä näin, tuonne, tänne! Raunion lävitse ovat edeltäjätkin tiensä etsineet. Eteenpäin pojat, painakaa, puskekaa!
Hupsis! Voitokas savuvirta pöllähtää mustan kiukaan selästä, kiirii kattoon, hajoaa ja tunnustelee, kunnes keksii seinässä pienen ikkuna-aukon. Vauhtiaan kiihdyttäen, iloisesti hypähtäen se pyörähtää siitä taivastuvan ilmaviin avaruuksiin.
Taistelijalla ei ole enää tukehtumisen vaaraa. Tämä tietoisuus antaa uutta väriä sen koko elämälle. Kiihtyvällä vauhdilla työntyy savuvirta avattua tietä pitkin. Tiivistyvä paine etsii tuota pikaa uusia teitä. Iloisia kihauksia kuuluu joka puolelta: Täällä on entiset jäljet! Ja täällä! Täällä! Täälläpä ei ole! huudahtaa joku rohkeimmista. Kaikkien tiet johtavat omia teitään kiertäen ikkunaluukulle ja siitä taivaan avaruuksiin.
Alhaalla uunissa on pesäpohjan tuliliekki jälleen kirkastunut. Sen äskeinen räiske ja tuiskiva hapuilu on tyyntynyt tasaisesti liekehtiväksi paloksi. Lämpöinen loimu leviää ja laajenee, kunnes koko puukasa on rauennut sen sulattavaan syleilyyn. Muutama itsepäinen oksankyhmy pitää kauan aikaa puoliaan. Jopa nuokkuu, horjahtelee sekin ja lysähtää armoille. Uunin yhdessäkään kulmassa ei näy enää mustaa mukuraa, ei törkkivää oksaa tai sinisenä suhistavaa savupilliä. Elämän häviämätön alkuaine, yhteinen palava liekki on täyttänyt koko pesän.
Ensikertalainen lämmittäjä tarkkailee tätä taistelua nokisaunan leveälankkuisella permannolla maaten. Kun yksi sylyys puita on hiilille riutunut, noutaa hän toisen ja kolmannenkin. Hän unohtuu katselemaan uunin paloa kuin ihmeellistä näytelmää, monivivahteista ihmiselämän juoksua.
Mutta viimeisen pesäntäyden riutuessa on hänen kannettava vedet. Kahdella ämpärillä juoksuttaen se on vain hetken työ. Hän pulpauttaa ämpärit suoraan lampiavantoon. Vesijohdon lisäputket ovat jääneet hankkimatta ja lähdevedet saunan katolle juoksuttamatta.
Saunassa ei ole mitään näkyväisiä vedenlämmityslaitteita. Suuri pyykkipata on tiloitettu rantaan kivien varaan. Sillä voisi saunavedetkin lämmittää, mutta sitä ei vielä tähän mennessä ole tehty, sillä ukolla on siihen omat patenttikonstinsa.
Hän köpittelee saunaan ennenkuin viimeinen puulisäys uunissa on ehtinyt hiilille raueta, ottaa nurkasta mustapäisen hiilikoukun ja kierittelee sillä uunin solasta esiin joukon pyöryläisiä kiviä. Niitä on siinä jo hänen edessään kymmenkunta, kuin kurjen munista koottu kananpesä. Ukko raaputtaa päätään, kallistelee ja killistelee: Minkä noista ottaisi? Minkä jättäisi? Mitkä olivat käytännössä viime kerralla? Hän noppii valitsemansa kivet uuniin ja peittelee ne visusti hiilillä. Loput hän kierittelee takaisin säilöön vuoroaan odottamaan.
Kivien kuumetessa ja saunan kylpykuntoon joutuessa ukko riisuskelee hiljalleen, tupakoi ja jutustaa. Jumala ei ole luonut kiirettä saunailtoja varten.
– Taitaapa tulla säänmuutoksia, koska kihtihiiri taas napertelee tuolla oikeanpuoleisen polvikupin alla.
– Onko se jokin tunnusmerkki?
– Merkkipä hyvinkin. Toistakymmentä vuotta se on jo minulle säitä ennustellut.
– Ennustaako yhtä tarkasti kuin ilmatieteellinen keskuslaitos?
– Luottaisinko minä siihen, jos huiputtaisi yhtä monta kertaa.
Hän riisuu housunsa lähes puolitiehen, mutta kesken kaiken hän hivuttautuu takkinaulan luokse ja täyttää piippunsa perusteellisesti, minkä jälkeen housujen valuttaminen jatkuu.
– Sään muutoksien edellä rupeaa aina nakertelemaan, kuten jo sanoin. Tämä sauna sille on poikaa. Sen jälkeen juoksee taas kolme päivää iltikseen.
– Mikä juoksee?
– Häh?
Hän nousee koppaisemaan uunista piippunsa koristeeksi punaisena hehkuvan hiilen pöyhäisten samalla päältä päin paljastuneita vesikiviään peittoon. Hän näkee hiiltyvän uunin lieskassa elämänsä niin selvästi kuin se olisi hiiri sopivan kokoista lasiputkea pitkin ripsittelemässä.
– Mikäkö juoksee, kysyit sinä. Veripä tietenkin, elämän punainen rieskamaito. Näes, ihminen ei ole mikään valuraudasta puserrettu vesioinas, vaan elävä olento, jonka Luoja pykäsi viimeiseksi ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen.
Piipun imeminen keskeyttää hänet hetkeksi.
– Minä olen jo vuosikymmeniä seuraillut puron virinöitä tuolla niityn alla. Se on vain pieni lähdejuoksu meidän pellon alla, mutta eipä juoksekaan samalla tavalla joka vuodenaika. Toiset pirinät käy keväällä, toiset kesällä, mutta talven pakkasilla ei henki käy kuin...
Piippu on päässyt väsähtämään. Sitä täytyy pitkään ja hartaasti imeä ja peukalollakin moneen kertaan paineskella, kunnes sen hakkelus jälleen hehkuu punaisena.
– Kaikki menee hyvin niin kauan kuin on kevät ja kesä. Nuoruuden juoksevaiset veret sylkkivät suonissa ja liikkuvaa voimaa on joka paikka tulvillaan. Puskeehan sitä silloin vaikka kynnyksen läpi, hyppää ylitse, ellei alitse pääse.
Yksi vesikiven pää toljottelee jälleen paljaana. Ukko köpsii peittämään sitä nostaen samalla uuden hiilen piippunsa pesään.
– Joutuu siitä syksy vuorollaan, ja pakkanen panee rapakot jäähän. Hiljaiseksi käy nesteiden lirinä, liikkuvia voimia ei ole enää missään päin. Silloinpa tuo vaivattu heräsi. Vähitellen se alkaa kerätä sammalentörkyä, jäänhilettä ja kaikennäköistä ryönää pajupuskiin ja muihin kynnyspaikkoihin. Ilmatkin yhä kylmenevät. Läpivetoa pitäisi saada, kynnyspäät auki vaikka pirkules perisi. Muutoinhan koko niitty on kohta hulasvesillä ja ruokamullat huut'hemmetissä! Usko, jos tahdot, ei löydy enää muuta kuin yksi keino.
– Sauna!
– Justiinsa!
Ukko laskee piipun viereensä penkille, riisuu jo liivinsä ja villapaitansakin, mutta panee tämän jälkeen lakin uudelleen päähänsä ja köpsii kaivelemaan tulipunaisiksi paistuneita vesikiviä tarkoitukseensa käytettäviksi. Hänellä on varta vasten tehty puinen pyttyastia, noin kahden ämpärin vetoinen. Ensimmäisenä upotetaan kylpyvihdat vesipyttyyn ja sen jälkeen yhteen menoon uunin suuhun vieritetyt kivet erikoisella kauhalla, jonka pää on pitkäaikaisesta käyttämisestä mustalle karrelle palanut. Veteen putoavat kivet porahtelevat hirmuisesti, ja huuru nousee kattoon asti. Permantoa täristävä kumina kuuluu vesiastian pohjalta. Pytyn luulisi levähtävän hajalle joka hetki.
Kun porina astiassa lakkaa, kuorii ukko paidanhihansa ja onkii kivet yksitellen ylös. Vesi on lämmintä, mutta ei polttavaa. Kahdeksan kiveä lienee koettu määrä, jonka hänen käsivartensa kohtuudella sietää.
Ensimmäisillä saunakerroillaan on Yrjö ymmärtämättömyydessään tullut esittäneeksi, että kiukaan viereen sovitettaisiin vanha sillitynnyri ja siitä kiertävä rautaputki uunin lämmitystulella kuumennettavaksi. Näin saataisiin helposti koko tynnyrillinen kiehuvaa vettä. Tällaisen vedenlämmityslaitteen Yrjö on nähnyt uloslämpiävien saunojen rautapeltiuunien kupeessa. Ukko nousee heti jyrkästi takajaloilleen.
– Vääristetty rautaputki peltiuunin kupeessa! Luuletko sinä, että ruostunut rautaputken rapa lämmittää vesikivien veroista saunavettä?
Tällaiseen kysymykseen maineikas oinasmestari ei tietenkään osaa sanoa sitä eikä tätä. Ukko jatkaa.
– Ja mitä saunassa yhtenä iltana tehtäisiin sillitynnyrillisellä kuumaa vettä? Hyvää ainetta pärsäämäänkö akat pitäisi opettaa kädestä pitäen, niinkuin heillä ei luontonsa mukaisesti siihen ilmankin olisi halua.
Tähänkään ei poika osaa lausua omaa mielipidettään. Ukko ei pitkiä aikoja odota, vaan alkaa puhella vesikivien parantavista ominaisuuksista.
– Näes, vesikivi ei ole mikään romuraudan kappale. Se on likipitäen kuin pyhän kasteen sakramentti. Tuhansien vuosien kuluessa se on imenyt itseensä kaiken elämän siunauksen, mitä maavesi ja taivaanvesi, koirassammakot ja maitikalat parhaastaan ovat antaneet. Tällaisia kiviä kun sitten paistetaan savusaunan uunissa riudutettujen hiilien alla ja porautetaan ne puukauhalla vesipyttyyn, niin siitä syntyy lääkettä. Haistappas!
Ukko nostaa kylpyvihdan pytystä ja haistattaa sitä. Tosiaan siitä tuoksahtaa maan ja veden virkistävä henki, ennen kaikkea tietenkin kesäisen raudaskoivun pihkan tuoksu. Tämän jälkeen ei Yrjö tee ukolle enää ehdotuksiaan sillitynnyreistä eikä rautaputkista. Ainoa, mistä hänen leikillään tekisi mieli huomauttaa, on ukon epäjohdonmukaisuus veden valinnassa. Kuinka hän olisi pehmeän ja monia sakramenttiaineksia sisältävän lampivetensä vaihtanut kovaan ja kylmään lähdeveteen. Erehdys lienee luettava vesijohtoinnostuksen tiliin. Mahdollisesti hän olisi havahtunut ennenkuin rautaputki olisi saatu saunan mustan seinähirren lävitse.
Saunan hiillostan sinertävät lieskat ovat rauenneet. Hikevässä ilmassa ei nenä enää haista savukituran tuntua. Ukko riisuu paitansa ja lakkinsa ja kiipeää vesipytty sylissään lavoille. Löylynheittovesi viedään sinne ämpärillä. Pikimustina kiiltävät penkit ovat liiankin lämpöiset. Ilma ylhäällä lavoilla on hyvin kuuma, mutta kuitenkin tuore, kuin tärpätillä ja tervalla kostutettu, savuntuntuinen.
Ukko istuu löylyämpäreineen kiukaan vieressä olevalle penkille, ottaa vettä kippoon ja alkaa kädellään ripsitellä sitä kiuaskiville. Kiuas sähisee ja kihisee, porahteleekin, milloin kiposta sattuu läikähtämään enemmän vettä. Oho! äännähtää ukko kuin pyytäen anteeksi varomattomuuttaan. Löyly nousee hallavana ryöppynä seinää pitkin ja tunnustelee nopeasti nurkat ja katon. Näistä asematutkimuksista selviydyttyään se syöksähtää miesten kimppuun.
Mielihyvästä ähisten ottaa ukko ensimmäiset hartialöylynsä. Yrjökin tempaisee pytystä vastansa, mutta painuu samaa menoa alas penkille. Ukko iskee arkailematta hartioitaan ja hankaa kylkiään.
– Totta vissiin lyödään lisää löylyä?
Vastausta odottamatta hän ropsii vettä kiuaskiville. Uusi löylypilvi tiivistyy entisen sisään, nuolaisee kuumalla kielellään penkkiin painautunutta miestä jalkapohjista niskaan ja sormien päihin saakka. Mutta pilven takaa kuuluu ukon vastanläiske ja mielihyväinen ähinä. Hän on ryhtynyt käsittelemään polviaan, joissa kihtihiiret nakertelevat. Ellei tuolla kurituksella pienet jyrsijät pakene ja kynnyspaikkojen jäähileet häviä, niin ei millään muullakaan ihmiskeinolla.
Kolmannen löylytyksen jälkeen on poika saanut kyllikseen. Hän pudottautuu penkiltä permannolle ja yhteen menoon ulos jäähdytyksille, kylmän veden huuhteluille lampiavantoon saakka. Hänen on kiiruhdettava kohtapuoliin tupaan, että naiset ja Matti pääsevät osallisiksi saunan riemuista. Mutta ukko istuu peräpenkillään järkähtämättömänä kuin löylynjumala. Tomerasti hän hoitelee kiuastaan vielä toisenkin kylpyvuoron aikana. Eihän naisten pää kestä löylyä enempää kuin kananpää tuvanuunin häkää.
Kun Yrjö naisten palattua lähtee jälkilämpöisille saunaan, hääräilee ukko yhä kiukaansa kimpussa. Se on tasautunut jo leppoisaksi, ei kiukkuisesti räiski eikä äkäisesti paukahtele, vaikka kipontäysi kylmää vettä niskaan loiskahtaisi. Ukko makaa penkillä vatsallaan ja pyytää pojan hankaamaan selkäänsä. Sieltä vähän ylempää, hartioista! Kas, kas! Alempaa ristiluiden kohdalta! Ääh! Tuo se tekee vanhoille luille hyvää! Tämän päälle otetaan pienet hivutuslöylyt!
Rauhoittunut kiuas saa taitavan ja tasapuolisen kastelun koko lämpöisen vyöhykkeensä ylitse. Löylypilvi irtautuu laiskasti kieriskellen ja pääsee vielä kattoon asti. Sieltä on helppo painua alaspäin seiniä pitkin, jopa suoraankin tipautellen. Ukko toteaa viimeisen löylyn hyväksi, koska se kestää kauan. He loikovat pehmeät kylpyvastat päänaluisina pitkät ajat, ukko juttuaa ja Yrjö myöntelee.
– Mitä iloa ihmisellä olisi tässä murheen laaksossa, ellei hänellä olisi saunaa? Se virvoittaa sielun ja ruumiin kuin ohrankylvön aikainen kevätsade metsän ja maan.
– Niinpä vain!
– Ensi helluntaina siitä tulee kuusikymmentä ajast'aikaa. Varhainen kevät kuului olleen, koska uusilla vihdoilla kylvettiin. Talon aikuinen väki oli kirkossa, äitimuori yksinään vain kotona, ei ollut matkaan lähtijää enää, koska aikansa oli lähestymässä. Hänelle sattui tämä kuudes kertansa keskellä helluntaipäivää. Mitäpä muori tuosta, itse lämmitti saunansa, pihakoivun lehdistä taitteli kylpyvihtansa, tuttua työtä tämä kaikki hänelle jo oli. Minä olen sitä monta kertaa tässä hivutuslöylyjä hikoillessani tuumiskellut, ajattele nyt kerta sinäkin:
Tuossa penkillä hajalleen riipaistun kylpyvihdan päällä makaa puolileiviskäinen rääsy punaiset räpylät kippurassa. Emopaha katselee vieressä, haikailee ja vähän itkeskeleekin. Kovat on juur'ikään ollut muorilla oltavat, mutta eipä hän niitä enää muistele. Kokonaan hän on jo unohtanut oman resuisen itsensä ja luonnon ankarat kouraisut, mokomankin sammakon pojan takia. Koko elämänsä vaivaisuuden monissa vaivoissa rähjätty eukkopaha unohtaa tämän kuudennen ja vähäisimpänsä vuoksi. Mitähän tekee tämä rääpiskäinen itse, osaatko sanoa?
Kun mitään ei kuulu, vastaa ukko omaan kysymykseensä.
– Silmiään sipristelee! Tuossa juuri räpyttelee hyväkäs pihkalehtien päällä, selällään maata kajottaa kuin parempikin allakantekijä. Kohta se jo vetää siinä löylyn henkeäkin sisäänsä kaikki tassut kierteellä seinäikkunaan päin. Äitimuori ripsii vettä kiuaskiville hervakoilla sormillaan ja pihkavalla vihdalla pientä rääpyskäänsä hieroo ja lepsii. Mutta tuolla alhaalla keskipäivän aurinko kajastelee päreillä paikatusta ikkunaruudusta. Ulkopuolella rapistelee Herran kyyhkynen, koska on kesäinen helluntaipäivä.
Ukko vaikenee pitkäksi aikaa. Kiukaan viimeinen anti on tasautunut helluntaipäivän lämmöksi. Sen kesäinen henki leyhkii hiostuneen kylpyvihdan sisältä, juoksentelee kyyhkynä penkin pihkaista rakoa, kujeileekin vähän kekkavarintaisena veitikkana. Nyt se rapsaisee jo penkillä loikoilevan miehen kylkeä, mutta kun ei siitä mitään seurausta kuulu, niin rohkaisee mielensä ja rivauttaa pitkän taipaleen kantapäästä niskaan saakka.
Ukko on liukunut omissa mietteissään kaikki nokiseen saunaan kiertyvän elämänsä juoksut. Tällä kertaa hän on valmis lopettamaan, viruu kuitenkin vielä penkillä hetkisen vastaisiaan ääneen kuvitellen.
– Täällä synnyin ja täällä kuolenkin, jos Luoja sen sallii. Muori sanoo synniksi tällaista puhetta. Mistäpä hän sen asian niin varmasti tietää. Ne ovat miestä myöten nämä tällaiset rikkeet. Mikä yhdelle on synti, saattaa toiselle olla hyväkin autuus. Miksikä ei minun lähtöni voisi tapahtua täällä lämpöisessä saunanlöylyssä yhtä hyvin kuin kylmässä tuvan nurkassa, paljon helpomminkin vielä. Tässä penkillä, juuri näin. Hiukkaista ennen lähtöä raottaisin ikkunaa, että minussa asuva herranhenki, se vähäinen kipene, viimeisen löylyn matkassa pääsisi taivaalle livahtamaan. Kaikki muu, mikä jäljelle jää, on pesunkin puolesta valmista arkkuun nostettavaksi. Jospa muistaisivat pistää vielä kylpyvastan päänalaiseksi.
Hän nousee ja kapsahtaa vastoineen ketterästi alas. Ellei musta kiuas äkiinny tämän vihaisemmaksi, kestää vahva ukko ja pikiytynyt sauna vielä kymmenien vuosien löylytykset.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Aika kului keskitalven lyhkäisiin päiviin. Yrjöä ei pyydetty jäämään, eipä liioin enää poistumaan. Työtä ei neuvottu, mutta itse keksimäänsä ei tekemästä estetty. Paikka oli varattu ruokapöydässä ja avattu vuode iltaisin vieraskamarin suuressa sängyssä.
Miten pitkälle tätä jatkuisi? Mikä hänen asemansa oli tässä talossa: päiväläisen, sukulaisen, vaiko virkistyslomaansa viettävän kaupunkilaisvieraan? Se oli kaikkia niitä, eikä mitään niistä. Jokin väkevä voima, keskellään pidättelevä virranpyörre ympäröi heitä. Hiljaisina talviyön hetkinä sen outoja aavistuksia herättelevä salaperäisyys hirvitti viimeksi mukaan joutunutta.
Tytär oli edelleen arka ja etäinen. Hänen ei enää tarvinnut edes lehmiä huudella. Sienitytön ääni kuului entistä harvemmin pojalle sanottuina äidin varoituksina tai navettalauluina, sydämeen ottavan surusävyisinä kuin jäisissä vesissä uiskentelevan allin valitus.
Pitkinä iltapuhteina joutui Yrjö seurailemaan hänen toimiaan läheltä. Ulkoisesti pakottavana syynä siihen oli sekin seikka, ettei talossa ollut muuta tyydyttävää valoneuvoa kuin tuvan orteen ripustettu kattolamppu. Kynttilöitä hän olisi voinut itse hankkia, mutta kamarissa oleskeleminen ei kuulunut talon tapoihin. Eri valo olisi merkinnyt eriseuraisuutta. Hän vaistosi tavan ja varoi loukkaamasta sitä. Mutta asuintuvankaan öljylamppu, talon ainoa valopiste, ei ollut liialla valovoimaisuudella pilattu. Paperitalon kellarisokkeloiden pienin sähkölamppu olisi loistavasti pystynyt kilpailemaan sen kanssa.
Ukko kutoo rysäliinaa pöydän päässä radiohyllyn alla, ja muori kehrää tai kutoo sukkaa. Tytär toimittelee talousaskareita hellan ja ruokapöydän vaiheilla. Useimmat isotöisetkin tehtävänsä hän suorittaa nopeasti ja huomiota herättämättä.
Pöytä on niin suuri, että ruoka katetaan sille puolitiestä toiseen päähän. Tarkoitusta varten hankittu vahaliina on leikattu tämän mukaisesti. Aterioidessa istuvat tytär ja poika seinäpenkillä, ukko ja vieras rahilla lattian puolella, muori tuolilla pöydän päässä. Ruoka-astiat: voilautanen, perunavati ja kastikekulho kulkevat miten päin kulloinkin. Usein tytär tarjoaa niitä vieraalle pöydän ylitse. Näin he aterioivat kymmeniä kertoja vastakkain istuen, mutta sormet eivät vahingossakaan koske sormiin. Miten tytär pöydässä istuessaan osaa kätkeä silmiensä katseen! Se välähtää vain joskus kadotakseen samassa.
Toisinaan hän kuitenkin tulee yllätetyksi, vaikka se sattuu niin harvoin, että katselija saa odotella sitä kuin luonnonihmettä. Ensi päivästä lähtien on Yrjö hoidellut radiota. Ukko pitää yksinkertaisesti sovitetuista kansanlauluista, tytär myöskin, vaikka ei ole sanoilla ilmaissut sitä. Yrjö etsiskelee niitä heille, kolmea asemaa vuorotellen.
Tällöin hän on huomannut illallispöydän kattajan viipyvän katseen. Se on loistava, syvästi kaipaava, mutta katoaa äkisti kuin kastepisara tuulen väräyttämältä lehdeltä. Yrjö kääntyy uudestaan radioon päin ja säätää kovaäänisen äskeistä hiljaisemmaksi. Vieno säveltoisto kuuluu puolihämärässä tuvassa puhtaana. Muori pysäyttää rukkinsa, tytär astioittensa järjestelyn, ja ukko kuuntelee pää kallellaan liikkumaton käpy kädessä.
Jos virittelijä tällöin huomiota herättämättä onnistuu kääntämään katseensa pöytään päin, näkee hän muinoisen sienityttönsä koskemattoman tuoreuden ihanimpaan naisellisuuteensa kypsyneenä. Mahdollisesti hänen sielunsa kaipaus hehkuu esittäjälle, joka kaukana lähetysasemalla viuluaan soittaa. Olkoon vaikka niinkin. Kaikesta huolimatta virittäjä on valmis jatkamaan epämääräistä oleskeluaan sydänmaan talon hämärässä tuvassa, saadakseen vuorokauden tai viikon kuluttua uudestaan nähdä nuoren naisen katseen, jonka hehku riipaisee sydänpohjiin asti.
Kaksi kertaa viikossa on sauna. Lammen ympäri käy edelleen ahkerasti tallattu polku. Se on kuin musta vyö valkoisen kylpylakanan ympärillä, sillä vesi on tirsunut nevan ja hangen lävitse. Nykyismaailman aikaan on juoksijahulluja milteipä jokaisessa Suomen kylässä, mutta harva heistä harjoittanee hankien keskellä, kuten Rantalan tuntematon vieras. Siitä on pidetty puhetta jo kylilläkin, kuten eriskummallisista asioista aina puhutaan. Lunta ei ole vielä vahvalti, eikä Yrjö ole raaskinut jättää kimmoisaa rataansa. Ehkä sekin on hänelle itselleen yksi tekosyy, minkä vuoksi edelleen on talossa viivyttävä. Hän ei ole ollut kilpakentillä koko viime kesänä edellissyksyn tappioiden jälkeen. Kun hän juostessaan muistelee näitä alennuksensa päiviä, nousee jalka kimmoisammin, ja juoksu jatkuu ylimääräisen kierroksen valkoisen lammen ympäri.
Päivisin tehdään töitä. Pellolla ei tähän aikaan ole juuri mitään askartelemisia, mutta metsässä on enemmänkin. Ukko on tehnyt syyskesällä metsäkaupan, myynyt kolmesataa kuutiota paperipuita valmiiksi kuorittuina kylätien varteen.
Kaupassa ei liene vikaa, ellei katsota virheeksi sitä, että hän sopivasti neuvottelemalla olisi voinut saada hintaa viisi markkaa enemmän kuutiolta. Mutta rahaa oli tämäkin, mitä saatiin, vähemmän meni veroja ja halvemmallakin näinä vuosina oli monen talon metsästä paperipuita ajotien varteen toimitettu. Tästä ei enää kannattanut mitään puhua, mutta puiden kaatamisesta kiisteltiin.
Ukko on äärettömän itsepäinen, milloin jotakin erikoista on saanut päähänsä. Tässä asiassa hänellä on se piintymä, että hankittavat paperipuut välttämättä on kaadettava kotipalstalta tien varresta. Näin hän muka ehtisi ajaa puut omalla hevosellaan, eikä tarvitsisi hankkia uutta takarekeä, koska vanha kelpaisi lyhyellä ajomatkalla. Yksi perustehan se on tämäkin, mutta Yrjön käsityksen mukaan ei kotimetsässä riitä haaskausta harjoittamatta puita kolmeensataan paperikuutioon. Aamuisilla metsäkäynneillään hän tarkistaa arvionsa ja tulee täysin vakuutetuksi siitä. Eräänä aamuna hän kahvipöydässä ilmaisee oman mielipiteensä.
– Jos kaikki kuusen sukuun kuuluvat puut kaadetaan kotipalstalta, niin säätänee kolmesataa kuutiota, muuten ei.
– Se on tarkoitus.
– Ei suinkaan?
– Totta vissiinkin! Pian tukka uutta kasvaa.
– Ei kasva, ellei jää tarvittavaa määrää siemenpuita!
– Siemenpuita aina jää, ellei omaan, niin naapurin metsään!
– Omastakaan niitä ei saa sukupuuttoon hakata!
– Voi, sun perhana! Sinäkö tässä tönössä olet isäntä, vai minä!
Muori pysäyttää rukkinsa ja lattialla makaava koira nostaa päätään. Noin mahtavaa isäntää ei tässä talossa ole nähty vuosikausiin. Nuori mies huomaa innostuneensa enemmän kuin olisi kohtuullista, peräyttelee siitä hyvässä järjestyksessä.
– Minä luulen, ettei pitäjän metsälautakunta tulisi tätä sallimaan.
– Mitä helvettiä pitäjän metsälautakunnalla on tekemistä minun metsäni kanssa?
– Onpa!
Se tämähti rukin takaa. Ukko hölmistyy, koira nousee käpälilleen. Lopuksi kuitenkin käy, kuten muori ja Yrjö tahtovat. Vielä samana päivänä kävelevät miehet kaikessa sovussa jäätyneen lammen ylitse takametsään paperipuita leimailemaan. Koira hyppelee heidän edellään aamuisia jäniksen jälkiä tunnustellen.
Takapalstalla on enemmän varaa valita. Sieltä löytyy sopivaa paperipuutavaraa runsaasti. Täällä on perkaus suorastaan välttämätön, koska toisten kustannuksella rehenteleviä susipuita ja puolikuivia nevakarrikoita on runsaasti.
Mutta siemenpuista riidellään leimauspäivän kuluessa monta kertaa. Muori ei ole enää estämässä eikä koirakaan ihmettelemässä, missä lienee oravan jäljillä.
Ukolla on verissään vastustamaton saalistamisen himo, nähtävästi sen pohjavietit periytyivät torppariajoilta, kenties heimosotien vuosisadoilta. Parhaimman niskaan pitäisi aina hyökätä.
– Hei, poika! Täällä on taas yksi!
– Näkyy olevan, mutta älkää iskekö siihen kirvestänne! Kuusi kärsii niin vähästä.
– Kärsimään kai se on luotukin. Kevätmahlojen aikana tämä pylkkii jo paperimyllyssä.
Yrjön on juoksujalkaa kiiruhdettava pidättämään ukon kättä, ettei avonaisella paikalla kasvava kuusi saisi kuolinhaavaa kylkeensä. Hän ehdottelee tupakkatuntia. Hyvä piipuntäysi rauhoittaa ukon hermoja. Istutaan kannoille. Kehoittelematta ukko siinä alkaa piippuaan turistella, Yrjö naputtelee kirvespohjallaan kannon juuria. Hän ei ole tosin mikään ammattimies, eikä pitäjän metsälautakunnan jäsen, herranähköön! Mutta hän on työskennellyt järkiperäisesti leimatussa paperipuumetsässä kuukauden päivät kaatomiehenä, lukenut hieman luonnontiedettä ja sattumalta myös metsänhoitoa käsittelevää kirjallisuutta. Hän kertoilee näkemäänsä ja kuulemaansa kuin itsekseen muistellen.
– Me unohdamme helposti, että metsä ei suinkaan ole vihollisemme, vaan suuri ystävämme ja auttajamme. Tämä kansa saa vuosittain monin verroin enemmän tuloja metsistään kuin kaikista muista tuotannon lähteistään yhteensä, mutta useassa tapauksessa se imee metsältä saamansa tulot pakkoverona. Teillekin merkitsee metsänne enemmän kuin peltonne...
– Oho, poika!
– Minkä verran teillä on peltoa?
– Viisi ja puoli hehtaaria!
– Entä metsämaata?
– Neljäkymmentä, hipenen ylitse.
– Luuletteko, että metsämaanne on laadultaan kahdeksan kertaa huonompaa kuin peltomaanne?
– Häh?
– Kahdeksan kertaa huonompaa se voisi olla, silloin vasta kävisivät tuottoarvot suunnilleen yksiin.
– Pirhanan viisas olet ollaksesi. Sanopa nyt kuitenkin vielä, eikö minun ja isä- ja vaarivainajani ja meidän akkojemme työ mitään merkitse tässä huushollissa?
– Merkitsee paljonkin. Mutta sen lisäksi on muita tärkeitä tekijöitä, joiden rinnalla sukupolvien työ kilpistyy vähäarvoiseksi. Sama aurinko, samat sateet ja tuulet irroittavat samoja alkuaineksia sisältävän maan kasvuvoimaa niin peltolaaksoissanne kuin täällä etäisemmillä metsärinteillänne.
– Helkkarin poika, niinhän sinä saarnaat kuin pappi vaalia, mutta eikö sinun tai jonkun päästään hurahtaneen vorsmestarin mielestä ole mitään eroa tässä asiassa?
– Missä asiassa?
– No, siinä, että minä kasvatan viljaa ja turnipsia omassa pellossani ja Luoja näitä kuusentaimia takamaani metsärinteessä!
– Eipä niin paljoa kuin helposti luulisi. Viisaat ovat tutkineet, että metsän puut sisältävät samoja alkuaineksia kuin teidän viljanne ja turnipsinne. Olen jostakin lukenut, että ulkomailla nykyisin valmistetaan puusta jo täysin käyttökelpoista sokeriakin.
– Kas niin, tuota tämä asia enää vain uupuikin. Kunhan pääsevät niin pitkälle, että hyvää piipputupakkaa jauhetaan kuusen hakkeluksista, niin sitten meidän poikain vasta kelpaa elää!
Yrjö naurahtaa, ja keskustelu katkeaa sopuisasti. Ukko täyttelee piippuaan, omasta kukkarostaan toistaiseksi. Tätä tehdessään hän katselee tuuheaa rinnemaan kuusta, jonka mehevillä oksilla harittelee satoja tuulenkuivaamia käpyjä. Hän antaa ajatustensa mettiäisten lentää, osaa hänkin piipun palaessa, mikäpä siinä.
Harittavat kuusenkävyt ovat pulleamahaisia kahden markan sikareja. Niitä on muutamia aivan alimmilla oksillakin, miehen ei tarvitse muuta kuin kädellään roikkaa, nuolaisee suomut kiinni pintaan ja hoikemmasta päästä puraisee hengen kulkuja varten puolen tuuman mittaisen kappaleen. Kelpaa miehen pitää tupakkatuntejaan tuuhean kuusen alla, vetelee savuja kuin ketunhäntiä ja sytyttelee uuden sikarin vanhan loppupäällä. Peukalonpään mittaiset tumpit hän nakkelee vesilammikkoon kiven vieressä.
Yrjö katselee myös kuusia, joita hikevä rinnemaa hyötevästi kasvattaa. Hänen kuvitelmansa hyppelehtivät toisennäköisiä väriluokkeja heittäen. Ne ovat milteipä liiankin sateenkaaren värisiä yksikuukautisen metsämiehen heittämiksi. Hänellä on ollut silminhavaittavaa menestystä aamuisesta tupaottelusta lähtien, ja tällainen ansioton nousu tekee useassa tapauksessa nuoren ihmisen hieman hepsakaksi, jopa peilailemisen haluiseksi.
Mikä kasvavien arvojen rikkaus kätkeytyykään jäätyneen kamaran alle tuossa ja Suomen tuhansissa kuusikkorinteissä! Mitä pyytävät ihmiseltä nuo elinvoimaiset ja taistelutahtoiset metsän taimet? Vain suojaa, vapautta ja kasvurauhaa! Miksi tässä maassa ei jokainen metsänomistaja ojita pohjaveden vaivaamia notkomaitaan, hävitä lahokantoja, kääkkäkatajia ja raaskuleppiä hyödyllisten arvopuittensa tieltä? Ruhtinaallisesti metsä palkitsisi hänet! Jokainen kuusi kumartaisi, männyntaimi kasvaisi neljännesmetrin kelkkää, koivujen latvat vihmoisivat pihkalehtiensä kevättä! Entäpä aineellinen tulos! Hän voisi kouluttaa lapsensa oppikouluissa, ammattikouluissa tai taideopistoissa. Aikuisina miehinä ja naisina he palaisivat kotimetsän kuusikkorinteistä elämälleen virkistystä ja voimaa hakemaan.
Koira on väsynyt turhaan metsässä juoksenneltuaan, kiepahtaa makkarakeräksi kannon viereen ja kätkee päänsä tuuhean häntätupsun alle. Sitä harmittaa sydämen pohjasta ne oravat, joita se milloinkaan ei saa kiinni. Koiran unta nukkuessaan se uneksii oikeista oravista. Kokonainen oravapoikuus asustaa kuusen latvassa. Siellä vilisee silmiä ja häntiä: yksi, kaksi, laskematon joukko. Se itse makaa hiiren hiljaa kuusen alla. Oravat eivät aavista mitään, rapsivat jo puun kylkeä alas. Haju pistää sen nenään, yhdestä, kahdesta, monesta oravasta. Tulkaa vain siihen alimmille oksille! Tulkaa vieläkin alemmaksi, vielä... vielä! Sinä rohkein pikisilmä! Tule kiikkumaan oksan latvalle, kyllä kuusen oksa aina yhden oravan kannattaa!... Tule!... Tule! Mutta oksa ei kannatakaan: Hau, hau! Hiuh, hiuh, hiuh!
Miehet havahtuvat mietteistään. Koirakin nousee, venyttelee sääriään ja ravistaa turkistaan turhat kuvitelmat. Etsitään taas kuusikosta kuivalatvoja, susipuita ja oravapuita. Nuori mies on pudonnut alkutalven lumiseen maaperään ja hiljentynyt. Ukko vuorostaan on äänessä. Hänellä on paljon hyviä juttuja täältä takametsistä, monet niistä peräytyvät hänen poikavuosiltaan ja ovat kasvaneet kuten puutkin sen jälkeen. Suuret tervaskannot kuuluvat olevan jo vaarivainajan ajoilta. Muutamat niistä lienevät olleet niitä mastopuita, joiden tielle saattelemiseen tarvittiin kaksikymmentäviisi miestä ja kymmenen hevosta. Sellaisesta kuusesta olisi lähtenyt sokerinpalaa vuosikaudeksi kymmeneen huusholliin!
Suuren maakiven päivänpuoleiselta kupeelta on eräänä helatorstaina tapettu käärmeitä kuusikymmentäkolme kappaletta yhteen kekoon. Siitäkin on kulunut aikaa jo yli kolme vuosikymmentä; ukko oli tällöin niissä miehuuden voimissa, joissa poika parhaillaan. Oli se makkarantekoa! Kivenkolosta valuivat esiin pirulaisen pennut toinen toisensa perään yhtenä köytenä vain. Siihen ne nopittiin rinteeseen siksi, kunnes viimeinenkin pää nykertyi.
Ukko on lohkaisevalla tuulella. Yrjön on usein tartuttava hänen kirvesvarteensa kunnollisen siemenkannan säilyttämiseksi vastaisia kuusikoita varten. Silloin hän on heräävinään: Kas vain, en huomannutkaan! Oli niin mehevän näköinen kuusi.
Purolaaksossa kasvaa valkovartista koivumetsää. Ukko katselee lehdettömiin latvoihin päin, muistelee entisiä ja tulee hempeämmälle mielelle. Yksi suntion leski tyttärineen on muinoin ollut tässä laaksossa kylpyvihtoja taittelemassa. Hän on tehnyt niitä satamäärin, koska hänen henkieloikseen on täytynyt ryhtyä pitämään maksullista saunaa kirkonkylän herroille.
– Mutta topakka leski hän oli, kuten jo sanoin. Vielä vanhoillaan hän tarttui kiinni vaikka pukin sarviin, nuorempina päivinään hän oli sen tehnyt syksyisellä iltapimeällä kirkon kellotapulin rappusilla. Suntioparka oli säikähtänyt itsensä henkihieveriin, koska oli luullut lukkarin kiiluvasilmäistä pukkia piruksi. Leski tuli tänne sydänmaan kylille tyttärineen sukuloitsemaan ja saman tien vihtojaan taittelemaan. Tuollaiset riuskat lesket järjestelevät halukkaasti monia asioita saman tien varteen.
Tytär oli varsin kätevä vastaksia taittelemaan. Ei hänkään enää mikään eilisen teerenpoika ollut, älä luulekaan, olipa jo hyvinkin niillä kyöpelin vuoren viimeisimmillä astuimilla. Mutta sitä minä en ole ihmettelemästä lakannut, miten hän kirkonkylän jumalattomien käräjäherrojen saunottajana oli niin koskemattomana säilynyt. Puhdas hän oli, täysin virheetön, siitä panen kaksi sormea kirjan päälle vaikka tänä päivänä.
Ukko vaikenee, muistelee, tai ei tahdo jatkaa. Tuokion jälkeen hän kuitenkin laukaisee:
– Ja minä poika poloinen kun jouduin tänne heidän vastakoivujaan kaatelemaan. Yhtenä kesäpäivänä minut tässä viheriäisessä laaksossa kylvetettiin akalliseksi mieheksi.
Hän miettii piippunsa kanssa askarrellen.
– Katuisinko tuota, vieläpä mitä. Leski oli luja työihminen, kuten jo sanoin, ja tytär ihan vimmattu, vaikka omilla silmilläsihän tuon olet nähnyt. Perillisiäkään ei kiireiltään ehtinyt saada kuin yhden ainokaisen. Moni heikkoverinen ei hänen iällään olisi taitanut saada enää yhtäkään.
Hän nousee, ottaa kirveensä ja harppoo jo mäkeä alas koira kintereillään. On vaarallista antaa hänelle etumatkaa, koska laakson pohjalla näyttää kasvavan kaunista kuusimetsää. Mutta ukko ei nyt ajattele paperipuita, vaan elää yhä äskeisissä muistoissaan.
– Muori väittää, että tämä tytön tärväys on perinteitä minun puoleltani. Olkoon vain, ettei turhista tulisi riitoja. Mutta sen verran minä aina uskallan sanoa, ettei suntion leskikään pahasti miestä hätkähtänyt, koska ei kerran kellotapulin piruakaan.
He käväisevät laaksonpohjaan ja leimailevat vielä toisenpuoleisen rinteen. Päivä hämärtyy jo illaksi. Tarpeellista lisämerkintää voidaan jatkaa hakkauksen kestäessä yhtä hyvällä, jopa paremmallakin harkinnalla. Aamuisia jälkiä pitkin oikaistaan lammen leveimmältä kohdalta ylitse kotirannalla lämpiävää saunaa kohti.
Tämän illan löylyissä ukko avautuu vielä puhelemaan niistä asioista, jotka metsässä jäivät tavallaan keskeneräisiksi.
Hän muistelee kaivaten vaaleatukkaista pikku tyttöään, joka isän ilolintusena hipsuttelee pellolla kylvömiehen askeleissa kuin keltasirkku västäräkki. Hän muistelee satuja, joita täällä saunassa on hänelle kertonut, lauluja, joita tyttö heleällä äänellään on hänelle laulanut. Sellaiseen lapsen virteen mahtuu kaikki keväiset kiurut ja kylvömiehen västäräkit. Laulusirkkunen hän oli, isän ainokainen kipene.
Mutta enää hän ei liikoja hyppele, ei soita eikä laula. Arvaa tuon kuka tahansa, jos itseensä menee. Rippikoulukesän jälkeisenä vuotena tämmöinen rääpsäys, kuin valkoisena kukkivan tuomipuun oksalta suoraan rapakkoon. En siitä tyttöstäni moiti enkä soimaa. Muorihan tuo ei vieläkään jaksa napisematta kantaa yhteistä koettelemustamme, siitä meillä joskus pientä kahinaa on, ei mistään muusta. Vieraan ei ole hyvä tulla minulle tästä mitään vihjailemaan. Jos pikku sirkkunen rapakosta nousee ja itse höyhenensä puhdistaa, niin hänessä on lintua enemmän kuin luulevatkaan ne, jotka häkissä tirskuvat, eivät lennä, eivätkä putoa.
Toinen metsänleimaaja ei puhu sanaakaan, kylpyvihtaansa hengittäen kuuntelee vain. Ukko on hereä ja jatkaa vielä.
– Mikä tietää, vaikka tapahtuisi korkeimman määräyksestä tämmöinenkin lankeemus. Eihän maan pintakaan nouse vuorelta vuorelle, putoaa se välistä. Meidän muori oli kovin pirhakka, liian piukka ja liian vanhakin, luulisin minä. Neljäkymmentä vuotta ja kuusitoista vuotta. Mitä se jo yhteensä tekeekään? Sano sinä, koska sinulla on niin hyvä rätinkipää!
Mutta poika ei puhu mitään, huohottelee vain kiivaasti. Ukon täytyy itse laskea huonolla päällään.
– Kuusikuudetta vuotta se on! Kun tämä pannaan keskeltä halki, niin saadaan naisen parhain naimaikä. Mitä sinä arvelet, nukutko sinä? Lähdetään tästä tupaan päin, illallinen taitaa jo pian joutua.
Hän tyhjentelee vesiastioitaan ja kerää vaatteitaan.
– Muori ei aluksi jaksanut sietää poikaa. Minä en alkuunkaan ole hänelle vihoja pitänyt, enempää kuin tytöllenikään. Jos suoraan tunnustan, niin en minä jurnuttele enää sille suurellekaan pojalle, vaikka tuon tepposensa teki. Hän oli reipas tukkilainen, melkein kuin sinä ja asui meillä pari kuukautta. Mahtavamman voiman käskyläisenä hän toimiskeli, niin minä sen asian tuumaan. Mutta hyppyyn lähtö oli luihun miehen teko. Pane sinäkin tämä mieleesi: Jos kerran hersyttelet tytön hereimpiinsä, niin seiso tekosi takana! Ei hänellä ole isää eikä äitiä tämän hetken jälkeen! Yrjö hypähtää ulos jäähdyttelemään. Tänä iltana on hänen pellavaisella tyynyliinallaan uusi harmaa sukkapari suntion iäkkään tyttären vankkatekoista kudontaa.
VIIDESTOISTA LUKU.
Yrjö herää puoliyön aikoihin. Talo on täysin hiljainen, mutta tyttären kamarissa palaa kynttilä tuolilla. Sen valoviiru leikkaa vieraskamarin keskilattialle palomuurin raosta. Hän valvoo yksinään keskiyöllä! Olisiko hän ehkä nukahtanut ja kynttilä unohtunut tuolille palamaan?
Yrjö kohottautuu varovasti kyynärpäittensä varassa kuuntelemaan, mutta hiiskahdusta ei kuulu pienestä hellakamarista eikä tuvasta, paitsi seinäkellon ontuva käynti ja ukon kuorsaus, mutta ne kuuluvat tässä talossa erottamattomasti yön hiljaisuuteen.
Olisiko tytär kuitenkin valveilla? Ehkä hän lukee tai ompelee! Mutta jos hän on nukahtanut, niin tuli tarttuu kohta hänen vaatteisiinsa, ja hän polttaa itsensä ja koko talon!
Yrjö on majaillut jo viisi pitkää kuukautta talossa ja herännyt monta kertaa keskiyön aikoihin, mutta tyttären valo ei aikaisemmin ole unohtunut yöksi tuolille palamaan. Hän tuijottelee hellittämättä valojuovaan, niinkuin katseellaan tahtoisi kiilata palomuurin repeämää suuremmaksi. Se on ärsyttävä tuollaisenaan, joko suuremmaksi tai kiinni kerrassaan. Noin rikkinäistä palomuuria ei kärsittäisi laitakaupungin kehnoimmassa talossa. Täällä sydänmaan talossa kaikki käy laatuun, ei millään ole mitään väliä. Puut palavat uunissa, olkootpa pellit kiinni tahi auki, ja huoneiden väliseinät ovat kuin karsina-aitoja.
Mutta liikahdapa sängyssäsi keskiyön aikaan, yskäise vain kerta, pari. Monta silmäparia räpsähtää, monet korvat ovat heti tarkkoina kuuntelemassa. Koko talo kaikuvalla kalliopohjallaan on kuin herkästi viritetty mikrofoni. Ja kuitenkin, jos joku tukkilainen majailee muutaman viikon talossa, niin...
Kiihtymättä hän ei eilispäivänä ole päässyt tämän ajatuksen loppuun. Nyt on keskiyö, leukaperiin nojaavat kädet alkavat puutua, mutta kynttilä yhä palaa tyttären sängyn vieressä tuolilla.
Kiihkeän miehisen kaipauksen siittämät mielikuvat pörräävät tulisiipisinä ampiaisina hataraseinäisen talon vierashuoneessa sisään ja ulos. Kaikki rivot jutut ja poikajoukon vääristelemät piirilaulusäkeetkin kahdenkymmenen vuoden takaa lentelevät siellä keveästi puetun naisen muotoisina rohkeita kuperkeikkoja tehden.
Näitä seuraavat ne kuvat, joita Jussi tavaratalon pakkaamossa viime vuosina on sekä piirtänyt että värittänyt. Hän oli taituri myös mykkänä näyttelijänä. Käsin ja kasvojen ilmeillä hän osasi esittää seppää, suutaria, keväistä kollikissaa tai naimahaluista vanhaapiikaa, melkeinpä ketä tahansa. Kerrankin hän Ritvan ja Inkerin katselijoina ollessa oli pidellyt käsissään punaisella spriillä täytettyä lasikojetta, jota käytetään havaintovälineenä lämpenevien nesteiden laajentumista esitettäessä. Jussin käsissä tämä oli havaintoväline naisesta, kahdella ääriviivalla hän sanaa sanomatta uskottavasti ilmensi tarkoituksensa esiin. Hän näytti, miten punainen neste koeputken sisällä sytkähtelee ja nousee, kiertää ja kuohuu, kun vain taitavasti ja sopivista paikoista lämpöisin käsin puristetaan.
Jussin havaintokuva käy muistelijan silmissä tavattoman selväksi ja rohkeaksi. Se etsii pian määrättyjä käden lähettyvillä olevia muotoja ja ääriviivoja. Katselija ei sen himmentämiseksi voisi löytää enää tarpeeksi tiivistä verhoa. Hän ei edes etsi sitä. Jos hellakamarissa on otettu vastaan joku kahden kuukauden tukkilainen, niin varmaankin talon viisikuukautisella paperipuumiehellä on pieneen tervehdyskäyntiin yhtä hyvä oikeus. Kynttilä on sytytetty, ehkä juuri sitä varten?
Hän ei voi pysyttäytyä enää kauempaa makuullaan, vaan nousee kättensä varassa polvilleen ja astuu lattialle.
Varovasti hiipien hän pääsee risahtamatta valojuovaan saakka ja siitä edelleen käsillään tasapainoa tavoittaen palomuurin luo juovan kohdalle. Nyt olisi avattava vieraskamarin ovi, pari askelta sivulle ja sitten toinen ovi. Raju kutsumus vetää ovelle, jokin toinen voima vain seinän viereen valojuovalle, mahdollisesti silmä erottaa siitä lävitse.
Hän hiipii juovaa pitkin ja polvistuu, koska rako alhaalta näyttää olevan leveämpi. Se on riittävän suuri. Hän näkee selvästi pienen hellahuoneen seinän ja sängyn. Kynttilä palaa vuoteen vieressä tuolilla. Poika on nukahtanut keskelle vuodetta kädet levällään, äiti nojautuu hänen ylitseen kasvot lattialle päin, kirja on avoimena tyynyllä. Se on romaani, jonka Yrjö on antanut joululahjaksi hänelle. Hänen yllään on valkoinen yöpuku. Sen solmikenauha on avoimena, rinta kohoilee vapaasti.
Sänky olisi heille liian pieni, vaikka poika osaisi ottaa tilansa säästeliäämminkin. Mutta äiti on sovittanut vartalonsa siten, että tila kuitenkin riittää, eikä näytä edes ahtaalta. Hän on solakka ja tiivis, hieman täyteläisempi kuin päivällä askareissa nähtynä. Harmaa huopapeitto sivuaa vinosti hänen uumiensa ylitse. Vaaleat hiukset ovat vapaasti hajalle levähtäneet ja posket punoittavat. Hän lukee hitaasti ja näyttää nauttivan lukemastaan. Sivun loppuun päästyään hän katsahtaa nukkuvaan poikaan ja sivelee hänen otsaansa. Sitten hän tarttuu peiton alta pistävään pieneen jalkaan ja hivelee sillä omaa poskeaan. Näyttää kuin lapsen jalka herkästi nykien sähköistäisi sitä. Hänen kasvoilleen herahtaa onnekas äidin hymy.
Katselijan päätä huimaa ja kivistää. Hänen pitäisi jättää vaikea paikkansa, mutta hän ei pääse irti palomuurin raosta.
Lukija on päässyt sivunsa ja pysähtyy jälleen. Poika saa tällä kertaa vain nopeasti hyväilevän silmäyksen. Hän selailee nyt romaaninsa lehtiä alkuun päin, pääsee kansilehteen saakka ja kaksin käsin taivuttaen avaa viimeisen aukeaman, joka itsepäisesti pyrkii kiinni. Hänen kasvoilleen lehahtaa jälleen hymy, toisenlainen kuin äsken poikaa katsellessaan. Hän käännähtyy vuoteellaan ja katsoo vieraskamariin päin tuokiohetken, uusi voimakkaampi läikähdys kohoaa hänen kasvoilleen. Hän nostaa kirjan huulilleen ja suutelee keveästi omistuskirjoitusta. Hetkistä myöhemmin kirjaa pitelevä käsi laskeutuu tuolille ja kynttilä sammuu.
Pimeän palomuurin varaan jääneen katselijan sisässä kiehuu, jalkoja puuduttaa, päätä huimaa. Hän tietää ja tuntee nyt paljon enemmän kuin äsken varkain tähän hiipiessään. Ristiriitaiset tunteet kuohuttavat hänen mieltään, polttava kaipaus ja häpeä. Mitä hän hetkinen sitten on kuvitellutkaan? Mitä varkaan tavoin olisi ollut valmis tekemään kaikkien menetysten uhallakin? Hän hiipii sänkyään kohden ja pääsee peittojensa alle.
Mutta uni ei tule hänelle pitkiin aikoihin, päätä kivistää ja suuta kuivaa. Hän tietää varmasti nyt sen, mistä liian kauan aikaa on ollut epätietoinen. Erottava palomuuri ei silti ota väistyäkseen, kynttilä on sammunut kokonaan.
Hellakamari on pieni ja sen sänky on liian ahdas kahdelle. Nukkuva poika valtaa sen yksin milteipä kokonaan. Hän valtaa myös äidin esikoisoikeudellaan.
Mutta voiko orpo ja isätön mies elämältä muuta vaatiakaan? Onko hän itse unohtanut oman syntyperänsä kokonaan? Niemelän herastuomarin poika hän on ollut ihmisten julkipuheissa ja papinkirjoissa, mutta panettelun kyy luikertaa heinänkulossa, vihjaisee piika-Maijan suulla, kurkistaa renki-Kallen piruilevasta silmäkulmasta. Voi, sitä meidän pikkuista Yrjö-ressua! On se surkeata, kun ihmislapselta äiti viedään, eikä isää ole ollutkaan! – Sanovat, että isäsi on Ameriikassa. Pyydäpä pari tikettiä, niin jätetään tämä viluinen maa ja saita isäpuoli silakanpäitä järsimään!
He istuivat halkokuorman päällä pyryisellä järven jäällä. Kalle oli miltei aikuinen mies, orpo poika liian pikkuinen. Hänen sormensa olivat kohmettuneet jäisissä käsineissä, ja kaikki halot olivat köysien alla.
Isättömän isäksi? Taitaa olla kohtalon tähdissä määrätty asia? Hän kääntyy ja kätkee päänsä peiton alle. Uusia pisteleviä ampiaisia tunkeutuu hataraan huoneeseen ja peittojenkin alle.
On elokuun ilta ja rapuillalliset paremmanpuoleisessa ravintolassa. Punaisia saksiniekkoja dilliheinät suussa on kannettu isolle pöydälle neljä, viisi kukkurapäistä vatia. Ryyppylasit odottavat lautasten vieressä, pesuvettä on kupeissa, valkoiset pyyhinliinat vieressä, ja orkesteri soittaa. Rouskitaan ja imeskellään rapuja kuten kukin parhaiten osaa, ryypätään ja pestään hyppysiä välillä. Ilta kuluu hupaisesti, ja mieliala kohoaa kilpaa kuoriröykkiöitten kanssa. Mutta seurueessa on taituri, joka ryyppää vähän, silpoo vieläkin vähemmän. Hän imee ravut tyhjiksi ja jättää kuoret ehjiksi. Mikä ihmeteltävä mestari hän tässä erikoistaidossaan onkaan! Hänen tyhjentämänsä punakuoret ovat niin täyteläisen näköiset, että tarjoilija huoletta voisi vieraassa pöydässä myydä ne toiseen kertaan. Eräälle osanottajalle jää tästä hauskasta illasta ainakin yksi pysyvä muisto: Punaiset, rikkomattomat kuoret tyhjinä katselevine silmineen.
Peiton alla on jo hyvin kuuma, tuskainen mies hikoilee ankarasti. Hän tahtoisi ajaa kaikki ampiaisensa ulos pakkaseen. Se onnistuu häneltä huonosti. Jos kaikki muut karkkoutuvatkin, niin yksi kuitenkin aina jää. Se on lennellyt monta vuotta näissä avonaisissa huoneissa. Siitä ei puhuta, koska se puhuu itse puolestaan, reipas tukkilainen, jota "mahtavampi voima johdattelee". Hän se vasta onkin rapujen syöjä ja suuri nautiskelija. Ihan ehjänä ja kokonaisena saat tästä punaisen kuoren ja valmiin pojan kaupantekijäisiksi...
Mies potkaisee peitot päältään, riipaisee istumaan ja katselee tuimasti ympärilleen. Mitään ei näy eikä kuulu. Huone on hiljainen ja pimeä. Hän avaa yöpaitansa ja pyyhiskelee otsaansa lakanoihin. Sen jälkeen on keveämpi olo kuin juoksulenkeiltä palatessa kovan hikoamisen jälkeen. Huone ei ole enää niin kuumakaan kuin keskiyöllä, taivas lienee seestynyt, koska palomuurin rappaus kajastelee valkoisena. Hän muistelee helsinkiläisiä tuttaviaan, joille ei ole tullut kirjoittaneeksi, ei edes Saarisille, vaikka emäntä hartaasti odottelee. Häneltä voisi kysyä neuvoja tässäkin asiassa. Hän päättää kirjoittaa Saarisille ja Lehtiselle huomispäivänä. Tämän jälkeen tulee vielä helpompi olo, uni milteipä kohta.
Hän lepäilee tutussa paikassa Saarisen vierashuoneen sohvalla, Ainon kuva häämöttää seinällä. Hänellä on yhä lumivalkoinen lakkinsa ja lakastumattomat ruusunsa. Hän puhelee ilmekielellään, kuten usein ennen. Sinä siellä, minä täällä! Nuku vielä, aamu on varhainen!
Hän nukkuu, mutta kuva ei katoa. Kukilla kaunistettujen kehysten sisällä ei ole enää Aino, vaan äiti ja lapsi, sikstiiniläinen madonna ilmielävänä! Hänen hiuksensa vain ovat vaaleat, mutta se on sivuseikka. Neitsytäiti katselee hymyillen lastaan, nostaa vihdoin ihanat silmänsä katsojankin nähtäväksi. Hän on Elsa, sienityttö! Yrjö herää kauniista unesta. Talvinen päivä sarastaa ulkona.
Illalla pyytää hän Matin sänkyynsä satuja kuuntelemaan, mutta kolmatta kerrottaessa tämä nukahtaa. Yrjö käväisee tuvassa ja ohimennen ilmaisee asian. Sängyssä on tilaa, antaa pojan nukkua siinä yönsä! Illallisen jälkeen äiti pujahtaa riisumassa hänet.
Toisena iltana ei poikaa tarvitse enää pyytää. Kysymys on vain siitä, riittääkö satuja ja riittääkö tilaa tässä leveässäkään sängyssä. Poika osaa nukkuessaan hajota reheväksi. Yrjö kokoilee hänen joka suuntaan harittavia jäseniään, mutta siitä ei ole pitkäksi aikaa apua. Ne hajoavat jälleen kuin vieterijoustimet, ja ennen pitkää on koko mies poikkiteloin pieluksilla.
Kolmantena iltana Yrjö kertoo Matille vain yhden lyhyen, mutta opettavaisen sadun. Oikeastaan sitä ei voisi saduksi kutsuakaan, Matti hieman kummastelee, ottaa kuitenkin täydestä sen, mikä annettu on. Hyvää yötä sanottuaan hän tiivistää kätensä yhteen ja katselee vähän aikaa kiinteästi katon ja seinän rajaan. Saattaa tuon aavistaa, mitä pikkumies siinä tekee. Toimituksen päätyttyä Yrjö tiedustaa sitä kuitenkin.
Hän on lukenut iltasiunauksensa, että heitä varjeltaisiin kaikesta pahasta. Poika kääntyy seinään päin, koska on opetettu, ettei tämän jälkeen saa enää mitään puhua. Hän nukahtaa heti ja leviää totuttuun tapaansa.
Isätön poika muistelee esirukouksillaan toista isätöntä poikaa. He ovat sukulaisia, veljespari, eri isää, mutta samaa äitiä, isätön kiintymässä isättömän äitiin.
Yrjö ei kutsu enää tällaisia mielikuvia, ilmankin ne tulevat, on jälleen se vuorokauden aika. Jo viime yönä pojan poikkiteloin eteen kiertyessä hän on säpsähtäen heräytynyt pahoihin uniin. Hän on ollut juoksevinaan rapaista, upottavaa lammen rantapolkua poika olkapäillään ratsastaen. Se ei ollut kevyt verryttelykierros, vaan voimia imevä, hirvittävän raskas. Poika kiskoo korvista ja takoo jaloillaan: eteenpäin isä, kovemmin, kovemmin! Etkö pääse enää kovemmin!
Neva upottaa ja rapa roiskuu. Kysymyksessä ei ole enää juoksija, vaan raskas, menehtyvä eläin. Kierroksesta ei tule loppuakaan. Viimein tulee yllättäen joki ja sen kaksi huojuvaa siltapuuta. Heitä lampeen taakka niskoiltasi! kuiskaa jokin syvyyksien ääni. Hän on heittämäisillään, horjahtaa ja herää.
Toisen kerran hän havahtuu uudella tavalla hätkähtäen. Hän on tarttunut vihaisesti pojan paljaaseen nilkkaan, kiertää ja taivuttelee sitä. Nyt ei ollut toiminnassa enää hän itse, vaan jokin ammoisten sukupolvien takainen peto. Onnekseen hän tällöinkin herää, ennenkuin sitkeästi nukahtanut poika pääsee tajuihinsa ja osaa edes äännähtää.
Onko hän todella elänyt järjettömyyden tilassa tuokiohetkiä? Tällainen hirvittävä sokeuden puuska, hillitsemättömän alkuvaiston kauhea tila on varmaan niillä kymmenillä onnettomilla, jotka harhautuneen rakkautensa vimmassa tekevät iankaikkisesti kaduttavia hirmutöitä kaikkein rakkaimmilleen. Hän kohentaa pojan tyynyä ja tilaa, hyväilee keveästi silittäen pientä jalkaa peiton alla.
Mutta tällainen tunnetilojen nopea ailahtelu ei kestä järki-ihmisen arvostelua. Kun hän kylmästi harkiten miettii viime päivien tapahtumia, alkaa hänestä tuntua kuin pyörre jo täyttä päätä vetäisi venettä, jonka peräsimessä istuu itse horna. Minkä vuoksi ukko selittelee ja kyselee kiusallisia asioita, joita korva ei soisi kuulevansa? Mistä tyttären arkuus ja muorin vaistovarainen epäluulo? Minkä vuoksi öinen herääminen, kiusaus kuin synti? Ja nyt viimeksi vielä tuo lapsikin tähän, elävä karitsa nälässä piinatun pedon häkkiin?
Mitä enemmän hän asiaa mietiskelee, sitä selvemmiksi turmanenteet käyvät. Uni, jota hän kahtena yönä niin hartaasti on odottanut, alkaa painostaa hänen silmäkulmiaan, lähenee kuin vaaniva kissaeläin. Hänen on hypättävä tuhoa kohti kiitävästä veneestä, ennenkuin se on myöhäistä.
Puoliyö ei ole vielä lähelläkään, mutta hänen on monta kertaa jo täytynyt nykäistä itsensä valveille. Aamuun jouduttaessa ehtii tapahtua mitä tahansa. Jospa hänellä olisi edes kynttilä, että voisi lukea. Sellaista ei ole tuvassakaan, tyttären kamarissa vain on, ja hän nukkuu. Ja poika nukkuu, ukko ja muori nukkuvat. Onnettomuuden edellä jokainen nukkuu.
Poika käännähtyy kyljelleen häneen päin. Yrjö ottaa pienet kädet suurten käsiensä väliin ja asettaa ne vastakkain, kuten poika itse illalla teki. Voisiko tämä luottavainen pikkuveli valaista tässä pimeydessä, koska hänellä on vielä lapsen usko johonkin korkeammalla olevaan, näkymättömään? Hänellä on ainakin tyyntä keskittymisen voimaa, jota ulkoisesti vahvemmalta isolta veljeltä puuttuu.
Levollisesti nukkuva pikkuveli ei kuule, mutta auttaa kuitenkin. Hän on jo illalla pyytänyt suojelusta koko talonväelle, vieras setä mukaan luettuna.
He molemmat nukkuvat levollisesti aamuun asti.
KUUDESTOISTA LUKU.
Yrjö valmistautuu lähtöön vielä saman päivän aamupuolella. Se on hänelle vääjäämätön käsky, kuin lehden kääntäminen sivun loppuessa. Samanlainen sivunsiirto hänen kohdallaan on tapahtunut jo kaksi kertaa ennen.
Jo viime kesän pitkällä automatkalla hän suunnitteli hiihtoretkeä tuntureille.
Talossa ei osata aavistaa, miten pitkistä taipaleista on nyt kysymys. Yrjö aikoo kulkea hiihtäen koko matkan, alusta loppuun. Talvea lienee vielä riittämiin.
On hyvä keli ja kannattavat hanget. Hän sanoo nopeat jäähyväiset ja potkaisee pellolle suunnaten kulkunsa pohjoista kohden teiden ja viljelysmaiden poikki, suurten järvien ja metsämaiden halki. Selkärepussa on pari alusvaatekertaa, joku sukkapari, muorin palvaamaa lihaa, muutama kova reikäleipä ja paperissa kimpale voita.
Muorin eväät eivät ole mitään muinoisen lesken siunattuja muonavaroja. Päivittäin niihin ilmestyy suuria lovia, mutta sen varan hiihtäjä kuitenkin aina pitää, että kotoinen pohjatuntu eväissä säilyy. Niiden täydentäminenkin tapahtuu tätä seikkaa silmällä pitäen: kovaa reikäleipää, voita ja paistettua sianlihaa. Eräinä kertoina muutamissa väkirikkaissa taloissa tarjotaan reikäleivän asemesta paksua limppua ja sianlihan tilalle kalakukkoa.
Hänellä ei ole mitään päivien tai viikkojen matkaohjelmaa. Taival saa kunakin päivänä jatkua niin pitkältä kuin mieluisasti etenee. Tämä ei merkitse sitä, etteivätkö hiihtomatkat usein olisi hyvinkin kunnioitettavia. Toisinaan hänestä on sula riemu ajaa itsensä milteipä loppuun. Muutamina aikoina hän on haluttomampi ja tyytyy vähempään. Joskus kuluu kokonainen vuorokausi täyteen lepoon rauhallisessa metsätorpassa tai eilisiltana lämmitetyssä rantasaunassa.
Päivä päivältä käy matkan teko yhä vaivattomammin. Talojen välit pitenevät ja maisemat jylhenevät. Pitkät, kestävyyttä ja taitoa kysyvät metsätaipaleet lähentävät miestä hänen kulkuneuvoihinsa, jotka vähitellen alkavat tuntua hänestä elollisilta matkatovereilta. Ystävyysliitto uudistetaan usein suksien voitelussa lämpimän käden tuntumalla.
Viimeisessä kaupungissa, varsinaisten erämaataipaleitten alkaessa hän täydentää varustuksiaan, tähänastiset kokemukset ja retkeilyoppaiden neuvot varteenottaen. Miestä varten on varattava teetä, sokeria, säilykepurkkeja ja joitakin vaatekappaleita, suksien kunnostamiseksi tarvitaan tervaa ja voidetölkkejä, näiden lisäksi vielä kompassi, kirves ja tulitikut, kaikki erämaankävijän välttämättömiä apuneuvoja.
Tästä lähtien suuntautuu hänen matkansa yhä määrätietoisemmin tuntureita kohden. Asutus harvenee ja kylätaipaleet pitenevät. Päivämatkat on soviteltava jo tätä seikkaa silmällä pitäen. Erämaan torpassa ei aina ole leipää enempää kuin matkamiehen repussa, särvintä ei tämänkään vertaa. Mutta honkapuista rakennettu tuli palaa avotakan perässä. Yrjö kuivailee vaatteitaan tulen loimussa ja tasailee eväitään ympärillään kiherteleville lapsukaisille. Kahdeksantuntisen hiihdon jälkeen uni maistaa puutteellisestikin vaatetetussa vuoteessa tahi permannolle levitetyillä taljanahoilla.
Yhden yön hän viettää metsäkämpässä tukkimiesten seurassa. Kaksi tiilenkarvaiseksi kuumennettua kamiinaa uhkuaa lämpöään, liiaksi ei sitä kuitenkaan heru kämpän nurkkapuoliin, sillä ulkona paukkuu neljänkymmenen asteen pakkanen merkiten valkoisella liidullaan armotta ne nurkat ja seinähirren kolot, joissa hiukankin on rakoa.
Leipäviipaleita käristetään etelän paperipuumiehen patenttikeinoa käyttäen, mutta jäätyneen silavan sulattamiseksi on pohjolan tukkimiehillä parempia keinoja. Lämmintä rasvaa tarvitaan ankaran työpäivän jälkeen paljon ja nopeasti. Miehet eivät liikoja kursaile eivätkä turhia puhele. Milloin leikkisänä tai kompa heitetään, on siinä neljänkymmenen pakkasasteen tuntua. Hiihtomies saa vuorollaan eväitä sulattaessaan käyttää keitinkauhaa ja kamiinatulta, makuutilaa myös, mikäli vapaana sattuu olemaan.
Suksimiehen matka jatkuu pohjoiseen päin. Puut käyvät lyhyiksi, ruuvikierteisiksi, nousurinteet jyrkemmiksi, eikä nevoista pituussuuntaan hiihtäen hevin löydä toista reunaa. Eräässä yöpymispaikassa Yrjö sattumalta tapaa pohjoisille hoitoalueille hiihtävän metsänhoitajan, jonka matka suuntautuu sopivasti yksiin.
Ensimmäisen yönsä he viettävät rakovalkealla kuusimetsässä. On tyyni pakkanen ja revontulet säihkyvät värikkäinä suihkien yli pohjoisen taivaan. Rakovalkea tukevien honkapölkkyjen viilussa palaa tyynesti kuin pitkää huoltajatehtäväänsä muistaen. He makaavat jalat nuotioon päin suojaavaan hankisyvennykseen poljetulla havuvuoteellaan.
Lapissa vuosikausia toiminut metsänhoitaja sulattelee lumesta kahvivettä pikimustaan pannuunsa. Vesi tipahtelee tasaisesti valkoisesta lumikimpaleesta tuoreen keitinkepin päässä. Metsämiehen tarinointi on rauhallista ja vakuuttavaa.
– Erämaa vuodattaa ihmisestä omakeskeisyyden luulot, kuten nuotiotuli mehut kahisevasta lumiviipaleesta. Täällä saat monella tavalla tuntea, ettet ole suurempi tekijä kuin tuo pieni käpy männynlatvassa. Ellet taitavasti pidä oksastasi kiinni, löydät helposti itsesi tuolta sylen syvyisestä hangesta, josta kukaan ei tule sinua esille penkomaan.
Pannu on vettä täynnä ja lumikimpale läpikuultavan hapero. Mies kopistaa kahvit veteen ja antaa jälleen liekin nuoleskella pikituoretta pannua.
– Valmista on, ota kuppisi!
Musta kahvi lämmittää ja virkistää. Revontulen liekit kohoutuvat keskitaivaalle saakka. Näyttää kuin tuhansia värikkäästi säihkyviä raketteja laskettaisiin napameren hehkuvasta ahjosta hämmästelevien ihmislasten iloksi. He tarkkailevat juhlavaa ilotulitusta äänettöminä kahviaan maistellen. Jälleen metsämies tarinoi hiljalleen.
– Luulenpa, ettei kukaan osaa laskea, miten suuri voima on tuonkin ilmiön takana. Näkyväinen sihinä lienee vain säkenien pirskettä luonnon mahtavan rakovalkean yläpuolella. Täällä on elämällä suuripiirteiset lakinsa. Sulana pysyäkseen se aina hakeutuu isompiin yhtymiin, vedet jäätymättömiksi virroiksi, porokarjat tuhatpäisiksi laumoiksi ja kivikaruiset vuorenkukkulatkin huipulta huipulle viittoviksi tunturijonoiksi.
Kun he aamusella heräävät, palaa rakovalkea heikentymättömänä. Aterioituaan he hiihtelevät metsästä valkeaan jänkämaastoon. Ryynirakeinen lumi sihisee hauskasti suksen pohjien alla, kaartuva koivun oksa varistelee kuurakukkasiaan hangelle.
Puolipäivään jouduttaessa jänkämaasto loppuu. Loivasti viettävää rinnettä he laskevat erämaajärven jäälle. Järven takaisen metsän yläpuolella avautuu valtava näky. He pysähtyvät sitä äänettöminä katselemaan. Onko tuo totta vai satua?
Ylhäältä päin katsoen näyttää kuin valtavan suuren sokerisäkin pohja olisi puhkaistu. Sokerirakeita on ryöpyttänyt jo kaikki lähiseutujen laaksotkin täyteen. Alutta reiän kohdalle on muodostunut mahtava keko, jonka tylppäinen keilakärki ulottuu pilviin asti.
Alhaalta päin katsoen on kuva toisennäköinen. Matalametsäisestä maastosta on napaseudun maanalainen voima puhaltanut esiin komean pullistuman. Pohjolan talvi on heittänyt sen peitoksi hohtavimman hanki vaatteensa. Laaksojen metsä nousee yhä keveämmäksi kirkastuen taivaan lakea kohti. Näyttää kuin kymmentuhantinen matkailijajoukko olisi kiipeämässä siellä ylhäisimmille näköalakukkuloille. Monet mukavuutta rakastavat ovat väsähtäneet puolirinteeseen ja sitäkin alemmaksi, mutta sitkeämmät kilvoittelevat ylöspäin vaatetustaan keventäen. Kaikkein kestävimmät, sinipaitaiset, ovat juuri pääsemäisillään kukkulan hohtavalle laelle.
He päättävät hiihtää tunturin kautta, vaikka sieltä tulee paljon mutkaa.
Mutta tunturin huippu on kaukana vielä kadoten heidän näköpiiristään kuin häipyvä kangastus. Pitkän hiihdon jälkeen se yllättäen ilmestyy heidän silmiensä eteen nyt jo varsin lähellä ikäänkuin taisteluun vaativana. He pysähtyvät haukkaamaan välipalaa, korjaten samalla suksiensa voitelua lipsahtelun estämiseksi.
Hanki käy yhä valkeammaksi ja nousu jyrkemmäksi, puut mataloiksi ja väärärunkoisiksi. Hiihtäjän on painauduttava milteipä pitkälleen rinteeseen, saksiteltava puoleen ja toiseen, pinnisteltävä käsin ja jaloin kiinni pureutuen matalarunkoisten tunturipuiden tapaan.
He sivuuttavat puurajan. Käkkyräoksaiset, latvoistaan tuivertuneet koivut muodostavat heidän jalkojensa juuressa kilometrejä laajan vaivaiskoivuvyöhykkeen. Etäämpää katsoen ne ovat kuin suuren kartanopuutarhan hoitamattomia kirsikkapensaita ja päärynäpuita.
Noustaan jälleen. Tuulentuntua on jo avartuvilla rinteillä, hanki häikäisee silmiä. Tunturirinne nousee yhä, loivenee hetkeksi pieniä hengähdystaukoja tarjoten, jyrkkenee äkisti jälleen. Huippu näyttää toki lähenevän ja ilmavaa rakoa on sentään maan ja pilvien välissä. Mutta kaksisataa hiihtoaskelta huipun laelle vieläkin on, ehkä lienee kolmesataa.
Niitä oli viisisataa. Voittajina he nyt kuitenkin seisovat tunturin huipulla.
Maailma on ylhäältä katsottuna pieni ja vähäinen. Suurta on enää vain sinikupuinen taivaan avaruus, jonka tyynesti lainehtiva reunaviiva on vedetty mestaritaiteilijan vapaalla kädellä, punaisella ja keltaisella, muutamissa kohdissa ilmavalla sinivioletilla.
Valkolakisia tunturihuippuja näkyy useampia. Laaksojen metsät ovat tiivistyneet ja painuneet laajaksi hallavan vihertäväksi lattiamatoksi, jonka Tapion vallattomat tyttäret joulunpyhien suursiivousta tehdessään lienevät lyöneet pihamaalleen pystytettyjen keilojen lävitse, maton sinihetaleiset liepeet ovat jääneet reunoilla hulmuamaan. Mutta kepposen tehtyään ovat tyttäret ankaraa muoriaan peläten säikähtyneinä piiloutuneet maton poimuihin. Vallaton päivänsäde keksii heidät sieltä vilkuttaen pienellä taskupeilillään kirkkaita valopyörylöitä heidän kaulaansa ja silmiinsä.
– Nyt lähdetään!
Metsämies on kyyristäytynyt suksilleen ja painuu nopeasti tunturin rinnettä alas. Hän vaipuu ja etenee, kaartuilee kierukoita tehden, pienenee koiraksi, kissaksi, lankakeräksi jo aivan.
Mies siinä missä toinenkin, ajattelee hänen nopeata edentymistään kummasteleva etelän mies. Hänen edessään on avonainen reitti ja valmis latu. Jos metsämiehen pää kestää vauhtia, niin kestänee kai automiehenkin. Enempää harkitsematta hän kyyristyy ja antaa painua.
Ladun pohja kihisee, vauhti kiihtyy yllättävän nopeasti. Tuuli humisee hänen korvissaan, nykii ja tempoo hänen jäseniään. Tottumattomana nopeassa vauhdissa tehtäviin kierukoihin hän syöksähtelee jo edeltäjänsä latumutkien ylitse, sitten yhä kiihtyvällä vauhdilla alas kuin oikopäätä hornan kaivoon.
Taitavammallakaan laskijalla ei olisi enää varaa käännöksiin, eipä edes kaatumiseen, ellei tule välttämätön pakko. Vihuri iskee häntä kasvoihin ja hangen kiloileva valo läiskehtii hänen silmiinsä, mutta sielussa riipoo kaksi voimakasta tunnetta: pelko ja hurma. Pelko voittaa... hurma voittaa... pelko... hurma! Hurma lopultakin, ennen aavistamaton sydämen pohjista riipaiseva liikunnon ja elämän hurma!
Rinne loivenee ja vauhti hiljenee. Tunturihiihtäjän olemuksen täyttää laitojen ylitse läikkyvä elämän riemu. Metsämies odottelee laakson pohjalla enemmän peloissaan kuin ulkoisesti näyttää. Näin oikopäätä ei tunturilta sovi laskea. Ajattelematon hän on itsekin ollut sanaa sanomatta edellä lähtiessään.
Lasketaan rinneloivaa hiljalleen vieläkin alemmaksi. Tuuli on juossut minne lieneekään, mutta aurinko lämmittää ja loistaa. He riisuvat puseronsa, paitansakin ja pyyhiskelevät sulavalla lumella rintaansa ja käsivarsiaan.
Tunturilaakso viettää heidän levähdyspaikaltaan vielä huomattavasti alaspäin. He jatkavat matkaansa myötämäkeen. Sukset liukuvat eteenpäin potkimatta ja työntämättä kahisevan hangen sähköistäminä. Vastaan ilmestyy jouheva mutka, keveällä nytkähdyksellä he kääntyvät sen kohdalla oikeaan tai vasempaan. Laakso kapenee ja tunturirinteet molemmin puolin jyrkkenevät milteipä pystyseiniksi. Mahtava lumikinos monen sylen korkuisine, alta kuperaksi kovertuvine hyppyrikynnyksineen sivuaa laakson oikealla puolella. Vasemmalla on vastaava matka lumetonta kiviseinää. Laakson pohjalla lepää sinertävä hämäryys, mutta ylhäällä aurinkoemo laskettelee kultakiharaisia pienokaisiaan pitkillä sälekelkoilla lumikinoksen harjalta laakson ylitse.
Seuraavan yönsä he aikovat viettää ylätasangon turvemajassa. Se on kokonaan hangen peitossa, ilta jo hämärtää, eivätkä he tahdo löytää sitä etsimälläkään. Lopulta moneen kertaan seutua harhailtuaan he ilokseen keksivät mustan ovenkamanan polven korkeudella kinoksen pinnasta.
Maalattialla on kanervista vuode, keskellä majaa nuotiokehä ja ovensuuseinällä pieni pino meheviä tervaspölkyn pilkkeitä. Siinä onkin riemua tunturihiihtäjille riittämiin asti. Kohta räiskii iloinen tuli ja lumikämpäle tiputtelee kirkasta vettään mustapaitaiseen kahvipannuun. Säihkyköön ulkona revontulien leikki! Viuhukoon Lapin vihainen myrsky! Kaksi ihmistä elää ja nauttii erämaan valkoisen hangen alla. Kukaan kuolevainen ei tiedä, missä he lepäilevät. Kumpiko lienee heidän lähin naapurinsa, punasilmäinen riekko vaiko pulloposkinen tunturijänis? Eipä tiedä, vaikka se huokuilisi hyvinkin lähellä piilopaikassaan saman hankipeitteen alla.
Seuraavan päivän he hiihtelevät vielä yhdessä, lähimmässä kirkonkylässä eroten. Kolmen päivän erätoveruus ei kummankaan mielestä hevin unohdu.
Yrjö lepäilee kylässä muutaman päivän, hiihtelee yksinään tuntureilla, lappalaiskodalla ja jäkälämetsien porolaitumilla. Erään kerran hän sattumalta tapaa metsäsaarekkeessa tuhatpäisen porolauman, jota yksinäinen lappalaispaimen mustan koiransa avustamana vartioitsee. Porot lepäilevät hangessa milteipä kylki kyljessä kiinni, kuin vaalean harmahtava huopavaate olisi levitetty lumiseen nevasaareen. Mutta elämä sykähtelee monissa vivahteissaan harmaan huovan sisällä. Valtavana näkynä se ilmenee katsojalle, kun lappalaispaimen hetkistä myöhemmin siirtää laumansa toiseen nevasaarekkeeseen. Koira avustaa häntä taitavasti siinä toimessa, juoksee pororaidon taakse ajaen ensimmäiset elukat jalkeilleen. Katselijasta tuntuu käin sähkövirta olisi johdettu tuhatpäisen karjan keskeen. Muutamassa hetkessä ovat kaikki porot jalkeillaan, sarvikruunut keikkuvat, sieraimet pärskyvät, suuri lauma vyöryy koskena eteenpäin. Se etenee nopeaa vauhtia nevasaareketta kohden. Muutamat virmapäät hypähtelevät sivuun ulompana hangessa ryöpsyttäen, mutta koiran hätyyttämänä palaavat sieltä vähitellen toisten joukkoon.
Lenkosääri lappalaisukko ja hänen äreä koiransa saivat tämän kuohahtamisen aikaan. Oliko heillä harkitsevaa järkeä hipenen verran enemmän kuin tuhatpäisessä laumassa yhdelläkään?
Alhaalla laaksossa tutustuu hiihtäjä eräänä keskipäivänä tunturipuroon, joka myös viihtyy ja juoksentelee valkoisen peitteen alla, vain toisinaan pienestä aukosta pyörähtäen katsomaan, joko aurinko on uskaltautunut pohjan perille Lapin hankia valkaisemaan.
Hän hiihtelee laakson pohjaa seurailevaa purouomaa pysähtyen avoaukkojen kohdalla kuuntelemaan veden porinaa. Eräs toinenkin kulkija on tuntenut vetoa tunturipuroon, mutta hän on liikuskellut vain yhdellä suksella, ja hänen sauvojensa jäljetkin ovat työntyneet epätavallisesti ladun pohjalle. Erään avonaisen aukon reunalla jäljet putoavat alas. Saukko on pudottautunut porisevaan tunturipuroon ja puro puolestaan on ottanut samettiturkkisen vesien pojan ystävänä luokseen pahaa maailmaa vastaan suojelustaan tarjoten.
Tunturihiihtäjä irroittelee sukset jaloistaan ja varovasti tunnustellen pudottautuu pyöreästä aukosta samettiturkin poriseville juoksuradoille. Saukonpojan hämärä maailma avautuu siellä. Hopean kirkas vesi vierii eteenpäin iloisesti rupatellen. Hiihtäjä mietiskelee tunturipuron juoksuja kiiltäväkarvaista saukonpoikaa ratsukseen kuvitellen. Siitä tulee hupaisa matka, liukas musta ratsu aluksi hieman vikuroitsee, mutta kannustettuna lähtee kuitenkin matkaan. Purouoman lumikatto heijastelee heille riittävästi valoa, veden katkeamaton porina johtaa äänellään heidän kulkunsa suuntaa. Saukonpoika ihastuu jo itsekin, juoksentelee vaivattomasti kilometrejä eteenpäin.
Mitä nyt, minne on jo jouduttukaan? Veden porina hiljenee, valaistuskin jo himmenee. Juoksijaratsun pää kolkahtelee kiviin ja hiekkaa rapisee niskaan. Tuntuupa kuin arkuus jo alkaisi vaivata pientä mustapintaista miestä, ei tiedä, minne asti lienee jouduttu, tokko takaisin enää osataan?
Mutta ratsastaja on paljon rohkeampi kuin hänen ratsunsa. Hän on hupaisalla tiellä ja tahtoo päästä eteenpäin millä keinolla tahansa. Kun saukko vikuroitsee, vaihtaa hän ratsunsa nyrkinkokoiseksi vesimyyräksi, itse hän muuttuu terhakaksi peukaloiseksi ja taas mennään eteenpäin.
Rohkea vesimyyrä etenee kaitaista tunnelia. Tunturipuron kirkas vesi huuhtelee ratsastajan niskaan rapisevat mullat. Puro haarautuu jo usein, tarkkavaistoinen vesimyyrä pysyy kuitenkin keskitiellä, tunnustelee kuonokarvoillaan ja aukoo tietä vahvoilla eturaajoillaan. Mutta puro painuu syvemmälle, kohta kokonaan tunturin alle. Pientä rohkeata myyrää alkaa jo peloittaa. Se seisahtelee ja ravistelee päätään. Puro on loppunut. Vesi on jääkylmää lähdevettä. Myyrä ei uskalla enää eteenpäin.
Mutta ratsastaja haluaa päästä perille vaihtaen arvelematta vielä kolmannen kerran hevosta. Nyt on hänen ratsunansa vesikiiliäinen, joka on niin pieni, että mahtuu ruumistaan ujuttamatta tavallisen parsinneulan silmästä. Vesikiiliäinen sujahtelee nopeasti, painuu rohkeasti tunturin alle satojen sylien syvyyksiin.
Vesi tirsuaa täällä kivenrakojen ja lukemattomien erikokoisista sorajyväsistä rakennettujen siivilöiden lävitse. Hyvin usein se pujottautuu jo niin ahtaista paikoista, että pieni vesikiiliäinen saa kaikin voimin puskea päästäkseen hiukkasen eteenpäin. Mutta toisinaan tulee läpäisemätön kallioseinä vastaan. Tunturilähteen elävä vesi ei pysähdy tällaisenkaan vastuksen edessä. Se kiertää, kunnes löytyy väljempää. Pysähdys, väsymys, epätoivo ovat sille tuntemattomia.
Mutta mihin rakoon urhoollinen pikku kiiliäinen hävisi? Täällä olen tunturilähteen pohjalla, vesi tirisee ympärilläni! Pysähdy jo, urhea pikku mies! Olet perillä! Käänny takaisin vai haluatko jäädä sinne?
Tunturipuroa kuunteleva hiihtomies naurahtaa vallattomina etääntyville kuvitelmilleen. Hän siivilöitsee kädellään kirkasta tunturilähteen vettä, maisteleekin sitä kourakupistaan juoden.
Mistä lähdevesi on saanut tuon hopealta helmeilevän värinsä? Mistä hohtava kuulakkuus tunturirinteen mataloiden puiden latvoissa? Purokivellä istuskeleva hiihtäjä mietiskelee sitä ja saa ajatuksen päästä kiinni. Lähdeveden hopea, samoin kuin tunturimetsien etäinen kuulakkuus ovat kirkastuksen värejä. Veden kuona on jäänyt tunturivuorien sorakerroksiin, laaksojen sameus korkeuksia kohti pyrkivien metsien havusiivilöihin.
Tunturipuro soittaa katkeamatonta säveltään hypähdellen kiveltä kivelle. Katselija unohtaa pian, missä hän on ja mikä tuo voitollisesti eteenpäin vierivä kirkas puronselkä hänen edessään on.
Hän katselee hämärtyvään lumitunneliin. Näyttää kuin puron selkää ajaen lähestyisi tyttö sienikori käsivarrellaan. Virta välkähtää, kuva vaihtuu. Nyt sieltä lähenee lapsensa ylitse nojautuva nainen, sienityttö, kirkas seestymys kasvoillaan. Tyttö lähenee, tulee kohdalle, vierii puron mukana hänen ohitseen, katsahtaa pyytävästi taakseen ja viittoo mukaansa.
Tyttökö? Tunturipurohan siellä vain vierii avojokea, etelää ja merta kohden. Mutta mielikuva on jättänyt hiihtäjän sydämeen voimakkaasti väristävän kaipuun. Hän ikävöitsee etelää, juoksevaa tunturivettä, tyttöä, joka puron selällä ajaen pakenee hänen edellään. Tyttö on entinen, kirkastunut sienityttö, puhdas alkuaankin, kirkastavan kärsimyksensä jälkeen tuhatkertaisesti kuulakkaampi kuin hän itse.
Hän hypähtää purouomasta hangelle. Tuntureilta on päivän matka autotielle, siitä vuorokausi rautatielle. Tämä olisi lyhyin tie, mutta se ei ole nyt hänen tiensä. Tunturihiihtäjä tarvitsee hiekkaiset siivilänsä monin verroin ansiokkaammin kuin sienityttö. Hiestä hikeen, laaksoista tuntureille se on hänen tiensä kulkeva, sitä tietä lammen kierroksille etelän metsiin.
Ensimmäisen yönsä paluumatkalla hän viettää turvemajassa. Tästä lähtien matka suuntautuu suoraan etelään kompassin ja auringon mukaan. Mutta sää käy jo keväiseksi, keskipäivisin hanki huovettaa pahasti. Hänen on lähdettävä aamuvarhaisella ja hiihdettävä iltamyöhään, keskiyölläkin, milloin valaistus sen myöntää. Hän tuntee painon vähentymisestä huolimatta voimiensa lisääntyvän. Aamuisin rakovalkean havuvuoteelta tahi metsätorppien seinäpenkeiltä noustessaan hän yhä selvemmin tuntee iloa täyteen voiman kirkkauteen seestyvästä urheilijaolemuksestaan.
Viikon hellittämättömän hiihdon jälkeen hän on voittanut matkaa yli arvion jo kymmenisen penikulmaa, mutta on jättiläissaavutuksistaan huolimatta jäntevä ja taistelunhaluinen kuin vanha sudenajaja. Voimia hän vielä tarvitseekin, sillä eteläisemmille seuduille jouduttaessa on keli jatkuvasti huonontunut. Vain järvitaipaleilla on enää luistoa, mutta ne eivät aina sovellu hänen matkaansa. Tällöin hän turvautuu jalkoihinsa, mikäpä konsti sekään on vanhalle kestävyysjuoksijalle. Tosin linja-autojen kuljettajat ja niiden matkustajat heittelevät kummastelevia silmäyksiä mieheen, joka suksinippu olallaan juoksentelee maantiellä. Selitykseksi ei voi löytää muuta kuin kaksi vaihtoehtoa: Joko mies on löylynlyömä tahi matkarahat tarkoin lopussa.
Eräässä yöpymispaikassaan hän talon urheilupoikien seuralaisena kuuntelee kiintoisaa radioesitelmää. Esittäjä on tunnettu urheilumies ja esityksen aiheena ennakkoarviointi tulevan kesän olympiamiehistämme ja heidän mahdollisuuksistaan. Se on jatkoesitelmä, aikaisemmin hän on arvioinut heittäjät ja hyppääjät, nyt on juoksijoiden vuoro.
Kieltämättä esittäjä tuntee esiteltävänsä. Mutta nykyiset näköalat eivät hänen mielestään ole niin selvät, mihin aikaisemmat linjat velvoittaisivat. Hyviä miehiä on tosin eturintamassa useitakin, varmoja voittajia tuskin yhtään. Lopuksi seuraa lyhyt esitys miehistä erikseen, heidän entisistä saavutuksistaan ja tulevan kesän mahdollisuuksistaan. Viimeisenä, ohimennen mainitaan myös Yrjö Niemelä, joka muutama vuosi sitten alkoi loistavasti, lupaili ja lupaili, sammui ja katosi, tuskin tullenee enää ensi kesän kamppailuissa kysymykseen, ellei ihmeellistä ylösnousemusta tapahdu.
Talon nuori, hyvin tietäväinen poika tuntee urheilijat ja heidän mahdollisuutensa ainakin yhtä perusteellisesti kuin esitelmöitsijä ja on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hänen kanssaan täysin yhtä mieltä: Yrjö Niemelästä enempää kuin parista muustakaan sammuneesta tähdestä ei ole maalle enää mitään toivoa.
Matkamies tuntee kipeää pistosta näiden ennustusten johdosta, mutta kun hän vilvoittelee ulkona tuokiohetken, on hän pirttiin astuessaan täysin tasapainossa. Hiljaisessa mielessään hän on asettanut sammuneen miehen eteen hyvin korkealla tähtäimellä haettavia tavoitteita. Mukavassa vuoteessa unta odotellessaan on hänellä yhtä mieluisa tunne kuin pari viikkoa aikaisemmin tunturilakeuksien turvemajassa lumimyrskyn ulkona riehuessa: Jänis on veljeni, tuntuririekko lähin kylämieheni. Lumivihuri pyyhältää ylitseni. Olen maailmalta kadonnut, mutta kuitenkin elän!
Hän on juoksija ja nyt kuin kokenut sudenajaja, mutta tuskinpa hän sittenkään ottaisi yhdeksi päiväksi kahden päivän urakkaa, ellei olisi keskiviikko ja Rantalan saunapäivä.
Siitä muodostuu hänelle raskas juoksupäivä, sillä hiihtokeli on maanteillä täysin lopussa. Kaikkein viisainta olisi heittää sukset rautatien tai linja-auton kuljetettaviksi. Miksikä ei yhtä hyvin koko mies, reppuineen ja suksineen? Tämä olisi näissä oloissa jokaisen järkevän matkailijan ohje.
Hän aloittaa urakkansa varhain aamulla, sillä teillä muutamin paikoin on tällöin vielä lumesta hiukkasen apua. Sitä paitsi hänen on oltava perillä illalla hyviin aikoihin, muutoin ukko imee kaikki löylyt nahkaansa. Hän juoksee aamupuolen keveästi hölkkien kestävyysjuoksijan tapaan. Lihakset ja hermot eivät hetkeksikään saa virittyä siihen tunnetilaan, että on jokin urakka suoritettavana. Hän juoksentelee niinkuin hermot olisivat kierretyt kerälle reppuun. Hän vähäksyy penikulmataipaleita, jopa mielessään suorastaan halveksii niitä. Penin kuuluma? Mikä se onkaan? Tuparakin ääni kajeana syysaamuna mäeltä mäelle!
Vauhti kiristyy. Hiki kihoo ja kuivuu, toisen ja kolmannen, neljännenkin kerran. Sitten ei pitkiin aikoihin kihoa muuta kuin sylkinestettä kielen alle. Mutta eipä matkastakaan ole enää jäljellä kuin vajaa kaksi penikulmaa tuttua tietä kirkonkylästä salokylälle. Hän vahvistaa uskoaan vanhoilla muistoilla ja ruumistaan lämpimällä keitolla kohentautuen viimeiselle taipaleelle jäykistynein jäsenin.
Se on raskain koko pitkällä Lapin matkalla. Hiki ei nouse enää nostamallakaan, jalkakin vain käskyn jälkeen. Hermot eivät ole enää kerällä, vaan kipeästi jännittyneinä kimppuina väsyneissä lihaksissa.
Hän keksii keinoja, lukee askeleita ja puhelinpylväitä, muistelee ukon hikilöylyjä ja vesikivillä haudottuja kylpyvihtoja. Pieniksi hetkiksi lihakset löystyvätkin ja sammuva tahto piristyy. Mutta tulee niinkin raskas vastamäki, jolloin ei mikään tunnu auttavan. Tätä viimeistä väsähtämistä varten hänellä on lääke, jonka huoletta voi ottaa jo esiin: Tyttö odottaa!
Hän tulee saunatiellä vastaan. Heistä ei kumpainenkaan väistä nyt tiepuoleen, kuten ennen, ei jaksa eikä halua enää väistää, kumpainenkaan.
– Minä... minä tulin takaisin!
– Me... minä olen odottanut sinua!
Väsynyt, onnellinen mies ottaa tytön lämpöiset kädet ja painaa ne kasvojaan vastaan. Nyt hän on lopussa.
Mutta saunaan ei ole enää kuin muutama askel alamaata. Ukko on vasta tunnin maannut lavoilla.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Päivänkerä kohottaa kaarensa selkää, säihkyy ja lämmittää. Jokainen uusi kierros on edellistä korkeampi, keväisempi ja värikkäämpi. Kevään henki on toinen kuin syksyn henki. Sen värit ovat tuoreet ja kuulakkaat, soittimien kelloissa on ehjän heleä, iloinen ääni.
Pieni talitintti tirskuu räystäslaudalla. Hävinnyt on tammikuinen pörröturkki, mielen apeus ja lyhytkaulainen killistely. Pikkumiehen harjattu kaulusnahka välkähtelee, pää keikkuu, silmä kiiltää. Hei, hepsukkani! Päivä paistaa jo silmiisi, ti-ti-tyy! Hei, hei, tupsukkani, niin se paistaa silmistäsi, ti-ti-tyy!
Teeret soittelevat vuorella niityn takana auringon noususta myöhäisaamiaisiin. Helistetään kelloilla ja kulkusilla loistavan sirkusnäytöksen alkaessa. Pillipöksy piippahattu, sinisillä ja punaisilla väriliiduilla naamapuolestaan juomuteltu vanha narri heiskuu telttakorokkeella hännystakin liepeet kahta puolta heiluen. Hän on kiljunut jo äänensä käheäksi:
Viimeinen näytös tällä paikkakunnalla, hyvät naiset ja herrat! Viisi markkaa aikuisilta, lapsilta puolet! Tänään esiintyvät maailman kuuluisimmat taiteilijat neiti Sipsimus Simppanella Kapkaupungista ja herra Urbanus Mesikanus Pallastunturin Pahakurusta! Viimeinen näytös, kiiruhtakaa, hyvät naiset ja herrat!
Mutta herra Jaakko Varis, vanhapoika ja koroillaan eläjä istuu omassa laiskanlinnassaan kuoppamäen männyn latvassa. Tällaisille lurituksille ei herra Jaakko viitsi korvaansa kallistaa. Hänen huomionsa on nyt kiintynyt neiti Jaanaan, ikäneitoon, joka istuu pitsiään nypläten toisessa puussa.
– Herra Jaakko! Eikö tämä teidänkin mielestänne ole suorastaan säädytöntä?
– Tuo pelleily tuolla vuorella? Jaa! Jaa! Maailmassa on niin paljon roskaa!
– Herra Jaakko! Ettekö vilusta itseänne?
– Kevätaamuna, ehei! Neiti Jaana, mitä nypläätte siellä?
– Herra Jaakko! Ette saa kysyä ettekä katsoa... noin.
– Jaa! Tulen katsomaan, mitä nypläätte!
– Ette saa! Jaa!
– Jaa! Ettenkö saa!
Mutta herra Sulkapyrstö, kekkulimies istuu riihen harjalla ja nauraa katketakseen: Kaikki ne viitsivätkin, nuokin vanhat hupsut, ka-ka-ka-kaa! Kuului kuin herra Sulkapyrstö olisi nielaissut kourallisen pikkunauloja. Neiti Pyryhäntä, hänen julkisesti tunnettu kevytkenkäinen rakastajattarensa on pyörähtänyt riihen harjalaudalle ja kepsuttelee Sulkapyrstöä kohden.
– Neiti Pyryhäntä! Oletteko tekin jo herännyt?
– Mutta herra Sulkapyrstö, olenko mielestänne unikeko?
– Ette suinkaan, olette ihastuttavin pyryhäntä, mitä tunnen!
– Niin, puhutte vain.
– Puhunko vain! Tahdon näyttää sen heti. Ruvetkaamme tanssimaan!
– Aikaista on vielä, herra kekkuli.
– Aikaistako, neiti Pyryhäntä. Olen luullut, ettei teille olisi aikaista milloinkaan.
– Hi-hi-hi-hii!
– Ha-ha-ha-haa! Menkäämme riihen taakse. Siellä on lämpöistä ja kuivaa.
Molemmat pyrähtävät alas.
Kevätaamun riemukas ilonpito hiljenee vähitellen. Usvat nousevat pakkasen murtamilta kynnöspelloilta ja nuhruisilta niittymailta. Lampi hengittelee jo mustasilmäisten avantojen ja rannoilla paljastuvien lähdepesäkkeiden kautta. Hitaasti pihistäen käy aluksi hengenkulku, mutta päivä päivältä selvenee. Isomahainen mätihauki nousee puronsuuta kohden hiljalleen pyrstöään lieruttaen. Vähän on sulaa ja avovesi matala, liian aikainen on vielä kutuaika.
Ihmiset ovat keväistyneet luonnon ohella. Ukko ajelee viimeisiä paperipuita kotipalstalta ja juttuaa reheviä. Matti puhelee vähemmän, koska on kielletty puhumasta. Ovat talvella moittineet, että Matti puhelee liikoja, vaikka vain kerran on sanonut Leppämäen tädille, minkä ukko kotona on monta kertaa sanonut, että sinä olet hävinnyt kuin jänis kuivalta haavalta ja että on kovasti ikävöity sinua, että äitikin on ikävöinyt. Tätä ei olisi saanut sanoa Leppämäen tädille, eikä kenellekään, eikä Matti sitten enää ole puhunutkaan muille kuin kissalle sängyssä peiton alla.
Muorin pellavien puhdistaminen on loppunut. Sen jälkeen hän on häärinyt paperipuiden kimpussa tien varrella. Se on outo ilmiö julkisella paikalla. Kylän-miehet ovat naureskelleet sitä. Joku kulkumies on heittänyt mielestään hyvänkin komman: Joko muorilta on perunankuoriminen loppunut? mutta on saanut heittämänsä sanat koppina takaisin. Mitä tuommoinen mies tietää perunankuorimisesta! Syö kuorineen, kun sattuu nenänsä alle saamaan!
Kotiutuneesta lapinkävijästä muori saa rivakan apumiehen. Kestävää voimaa on jäsenissä, ja viime syksynä opittu taito ei ole unohtunut, vaan kypsynyt ottavimpaan teräänsä. Veitsi viiltää parhaimmassa kulmassa, kuorisiimat hujahtelevat pitkinä nahkanauhoina, kuorittu pölkky pyörähtelee kuin käpy oravan kynsissä.
Muori pysähtyy salaa katselemaan hänen työtään. Tuolla tavalla sitä nuoren miehen pitää työtä tehdä! Muori on jo mielessään valmis myöntämään, että kulkijoita on monenlaisia. Yrjöä hän pitää jo kuin sukulaispoikaa. Saunassa hän on hieronutkin häntä. Pojalla on sellaiset vatsavyöt ja kinttu jänteet, ettei mokomia ihmisellä luulisi olevankaan. Jospa talon kaikki asiat olisivat, niinkuin ne voisivat olla! No, ei sitä vielä tiedä, nuortunut on tyttökin uudelleen. Ihmeen kuulakka on tuo keväinen taivas ja kuusen pihka hajuaa!
Muori ei osoita hyväksyviä mielialojaan äänekkäillä sanoilla, koska se ei sovi hänen luonnonlaatuunsa. Mutta tuvan puolella käydessään hän tuo kuorijapojalle usein juustovoileivän tai tuopillisen nuorta kirnupiimää. Aamuisin ovat hänen sukkapariensa varvaspäät visusti parsitut ja lauantaisaunan jälkeen on sängyssä raikas pellavainen tyynyliina. Muorin saunahieronta on verratonta. Kaksiviikkoisen kurssin jälkeen hänet voisi huoletta lähettää sinipaitojen hierojaksi olympialaiskylään. Ukko yllyttelee kuppaamaankin, se muka keventäisi vielä enemmän kinttutaipeita. Mitä välitetään ukon puheista saunassa, tuskin keväiseen aikaan muuallakaan.
Tytär virkistyy myös lämpenevistä päivistä ja käy värikkäämmäksi. Hänen yllään ei nähdä enää ukon harmaata sarkatakkia, vaan keveää sinistä tai punaista, useimmiten pehmytkudontainen villatakki, joka sopii hänelle parhaiten. Piha-askareissa liikkuessaan hän hyräilee lauluja. Hänen äänensä on keskimatala. Siinä on jotakin huilun, metsäkyyhkysen, pihakottaraisenkin äänestä. Löytyykö lintua, jonka äänessä on kutakin näistä?
He joutuvat kerran samaan työhön. Nostetaan siemenperunoita itämään, koko talonväki tarvitaan puuhassa. Ukko ajaa säkkejä, muori levittelee perunoita idätyslaatikkoihin, kolme jäljelläolevaa häärii kuopassa perunasäkkejä täyttäen. Kuoppa on hämärähkö, ahdastakin siellä on, keväisessä säässä heräytyvien siemenmukuloiden ituelo tuoksahtelee. Säkit on täytetty ja sidottu, mutta ukkoa ei kuulu tulevaksi.
Poika kyllästyy odottelemiseen ja kipuaa katsomaan. Kun ylhäälläkään ei ketään näy, lähtee hän juosten vastaanottamaan.
Pienten jalkojen rapina on häipynyt kuulumattomiin, mutta keväisten voimien hersyvä huuma täyttää ahdastuntuisen kellarihuoneen. Jokaisen mukulan itusilmu, kattolaudan homesieni, tytön villatakin näkymätön huokonenkin uhoaa sitä. Pieni kostea kattoluukku ei kykene välittämään ulos sitä, tuntuu kuin se päinvastoin vetäisi sisään ulkoa päin samaa huumaa: puupihkan, elomullan, pihatarhassa kisailevan nuoren karjan keväisiä tuntuja. Vanhat, mutta ikuisesti nuoret muistojen siipimuurahaiset ja sudenkorennot pörähtävät alas samasta luukusta jääden tunnustelevina lentelemään, joko voisivat hyökätä.
Aika kuluu, mutta ukkoa ei vain kuulu. Ei suinkaan hän kesken siemenperunain nostamisen ole lähtenyt rantaan haukirysilleen? Ehkä on mennyt vain tupaan kaljaa juomaan ja tukkeutunutta piippuaan rassailemaan! Kylläpä viipyy kauan siellä... Liian kauan...
Härnäävät hyönteiset näkevät ajan joutuneen. Ne lentelevät jo rohkeasti hämärän kellarihuoneen seinästä seinään. Ensin ne pistelevät ja härnäävät poikaa, nyt hyökkäävät jo tyttöönkin käsiksi. Hänen kasvoillaan on pari kuumaa täplää ja sormet hypertelevät tarkoituksettomasti villatakin kohoilevia nappeja.
Mutta yhden nappireiän kohdalla on musta langanpää. Yrjö huomaa sen ja hänelle tulee mielikuva vesikiiliäisestä, joka on tunkeutumassa kirkasta vettä pursuavan vuoren sisään. Kuin pienen urhoollisen kiiliäisen vetäminä syöksähtävät esiin muut tunturimaan kuvat: tuhatpäinen poroelo suosaarekkeessa, hohtavalakinen tunturikero ja sen kiipijät päivän kirkastamilla avorinteillä. Kuva lämpenee ja seestyy. Tuntuu kuin erämaan tuulahdus löisi läpi kostean perunakellarin ja tekisi sen, mihin kevätkylläinen iltapäivä ei ole pystynyt, puhdistaisi ilman ja veisi vastaan hangoittelevat hyönteiset yhtenä ryöppynä kattoluukun kautta taivaan tuuliin.
Yrjö siirtyy lähemmäksi tyttöä tarttuen molemmin käsin hänen käteensä. Hänen raikastuttava erämaahenkensä tarttuu tyttöönkin tasoittaen hänen povensa levotonta aaltoilua.
Yrjö kertoilee hänelle tunturielämyksistään, joista ei tuvassa tätä ennen ole ollut puhetta. Muistelmiinsa hän ottaa tytön mukaansa. He katselevat nyt kuin yhdessä erämaan valtavia näkyjä kaukaa ja läheltä. Rinnakkain hiihtäen he ponnistelevat jyrkkenevää tunturirinnettä ja siitä yhä korkeammalle kiloilevan hangen ja raikkaan tuulen tuntumiin.
Tunturilaella seisten he katselevat erämaan valtavia näköaloja kaikkiin ilmansuuntiin. Uskaltavat kai he yhdessä alas, koska ylöskin ovat päässeet? He laskevat valkoisen rinteen kilpaa rinnallaan kiitävän vihurin kanssa. Hurmaavan vauhdin vastapainoksi vietetään hiljainen hetki auringon siunaamassa laaksossa.
Siemenperunoiden noutajaa ei vieläkään kuulu.
He jatkavat matkaansa satojen sylien syvyyteen tunturivuoren sisään. Pimeää ja kylmää siellä olisi yksin, mutta hepä kulkevatkin yhdessä. Niin pieniksi he ovat muuttuneet, että maaemon syvyyksistä irtautunut nestepisara riittää heille yhteiseksi kulkuneuvoksi, vie heitä minne haluaa.
Pieni kirkastuva pisara kulkee ihmeellisiä teitä. Tuhannet, miljoonat pisarat yhtyvät pulppuilevaksi tunturipuroksi. Tie valkenee ja väljenee. Toisia pikkupuroja yhtyy oikealta ja vasemmalta. Valkoinen hanki muodostaa heijastelevan holvikaton, jonka aukoista kultainen päivä tervehtii tunturipuroa ja sen eteenpäin rientäviä matkailijoita.
Yhä voimakkaammin virtaileva vesi kuljettaa heitä eteenpäin. Enää ei ole ahdasta, ei pohjaa eikä kattoa. Päivä paistaa pilvettömältä taivaalta, tunturit häämöttävät näköpiirin äärimmäisillä rajoilla. Puro on kuljettanut heidät väkevästi mukaansa tempaavaan avoveteen.
Yhtä helposti kuin pieniä pisaroita kuljettaa se veneitä, erämaan jättiläispuita, kokonaisia tukkilauttoja. Vahvat kalliotkin se murtaa koskiensa voimalla. Ihmiset rakentelevat niihin myllyjään ja tehtaitaan, joiden suuret rattaat väkevä virta panee leikiten pyörimään, ja jatkaa pysähtymättä voitollista kulkuaan.
Tyttö on innosta hehkuvin kasvoin, usein hurmiosta väristen seurannut tunturihiihtäjän mielikuvien matkassa vesipisaran ihmeellisiä teitä. Hänen sydämensä virrat, joiden niin kauan on vaikeiden esteiden, mittaamattomien louhujen ja kylmien somerikkojen lävitse täytynyt pyrkiä päiväänsä kohti, ovat nyt viimeinkin vapautumassa auringon elävöittävään kevääseen. Hän tarttuu Yrjön käsiin kuin vielä viime hetkessä eksymistään peläten. Se olisi enemmän kuin hän voisi kestää.
– Minä olen ikävöiden odottanut sinua monta pitkää vuotta!
Hän raukeaa Yrjön kaulaan. Voimakas sisäinen mielenliikutus vapisuttaa hänen ruumistaan. Se paljastaa Yrjölle tytön epätoivon rotkojen synkät syvyydet. Kuinka hän yksinään on jaksanut päästä niiden lävitse?
– Minä olen siitä hetkestä lähtien elänyt sinun kanssasi, en kenenkään muun!
Yrjö nostaa värisevän tytön ylemmäksi syliinsä ja hyväilee hänen niskaansa ja korvaansa, jossa veren puna lämmittää ja leikkii. Tyttö kääntää päänsä ja katsoo silmiin.
– Sinua minä katselin silloinkin, enkä tietänyt, mitä minulle tapahtui!
Yrjö ei epäile enää tätäkään. Hän näkee silmissään kuvan kaipaavan ihmiskärsimyksen mittaamattomista syvyyksistä. Heikoimmalla hetkellään on tyttö jäänyt yksin. Kukaan ei ole ollut nostamassa, jokainen vain lisäpainoa päälle sortamassa, oma äiti yksipäisessä ymmärtämättömyydessään muiden mukana. Mikä lannistumaton elämän voima on tarvittukaan, ennenkuin ihminen niiden painojen alta on puhtaana seestynyt päivän kirkkauteen.
Hän katsoo hyväillen tyttöä silmiin.
– Enää sinun ei tarvitse odottaa.
Tytön kärsimyksen kirkastamista silmistä sädehtii autuus ja elämä. Onni avaa kesäisen niityn veräjäpuita hänelle, heille molemmille.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Lampi oli vanhoilta ajoilta saakka ollut paikkakunnan parhain kutupaikka. Sen heinäville rannoille nousivat lammen omat kalat sekä matalaa välijokea pitkin suuren järven uskaliaimmat ahvenet, hauet ja lahnat, mikäli ei joku ahneuden paholaisen riivaama sulkenut pyydyksillään kulkuväylää. Joki oli keväälläkin niin kapea, että sen saattoi sulkea kahdella jopa yhdelläkin suurella rysällä, mutta sellaisesta hävyttömyydestä olisi asianomainen tarvinnut vähintään kaksikymmentä vuotta kuritushuonetta.
Ukko näitä jutteli Yrjölle veneen perässä meloskellessaan. Kerrankin oli hauenkudun aikaan joessa ollut ensin kaksi laitonta rysää, yksi kummassakin päässä, mutta ahvenen kutuun jouduttaessa oli niitä neljä, ja lahnankudun kertojaisissa oli saman miehen, sen kolmasti kirottavan Välimäen vaarilurjuksen pyydyksiä jo joki kirjavanaan. Siinä oli mertoja ja riimuverkkoja, jos mitä peijakkaan rihmaperiä. Mutta kiivastunut Rantalan ukko lasketteli kaikki veneen peräkokkaan sidotulla viikatteella keskeltä poikki, roiskis vain! Eikä hän katunut sitä vielä tänäkään päivänä. Meneppä nyt ja vartavasten sulje kutukalan reitit, – jo pitää muutamilla olla tuo hävyn häntä juuresta poikki!
Tietysti he nytkin saavat kaloja, haukea, lahnaa ja ahvenen pilkkeitä kohtuudella nauttien seuraavaan kevääseen asti. Mutta nykyiset saaliit eivät ole mitään entisten rinnalla, ei kalojen kokoon eikä runsauden määriin katsoen. Ennen vaarivainajan eläessä oli parhaimpina keväinä ollut lammessa sellainen kuhina, ettei olisi tarvinnut veteen pudottaa muuta pyydystä kuin sankapata. Vettä kaapaistessaan naiset saivat pientä kalaa niin paljon kuin hyvän keiton höysteeksi tarvittiin.
Ukko leventeli sitä väljemmin, mitä runsaampi saalis saatiin. Parhaitten juttujensa aikana hän siristi silmänsä pieniksi ja hiljensi äänensä, ettei saunarannassa pyykillä häilähtelevä muori päässyt kuulemaan. Muori oli liiaksi yksitotinen ihminen oikealla tavalla käsittämään kalamiehen kertomusten suuripiirteisyyttä. Hyvänkin jutun aameneksi hän saattoi tämäyttää kaksi niin terävää sanaa, että ukon kaikki rihmapyydykset menivät roiskis.
Sären kudussa saivat nuoret käydä kahden, koska ukko ei sanonut vähääkään välittävänsä tästä sälisevästä silpusta. Matti oli tavallisesti kolmantena matkassa, kiikkui äänettömänä veneen kokassa valkoiset hiukset tuulessa huiskien.
Aamuisin lampi oli peilityyni. Paluumatkalla he pysähtyivät saunatörmän alle lumpeen nuppuvarsia pyydystelemään. Käki kukahteli ylhäällä mäessä, heinäsorsa äännähteli hiljalleen rankkuen ruohikossa varsin lähellä. Soutaja pysäytti aironsa koholle. Vesi tippui kuulakkaina pisaroina niiden teristä, hitaammin, yhä hitaammin. Odotuksen jälkeen vielä putosi yksi tippa, levisi, hävisi kiiltävän kuvastimen pintaan.
Näinä hetkinä saattoi perätuhdolta vierähtää kansanlaulun hyrinä. Se ei kuulunut metsämäkeen käen kukuntapaikoille, tuskinpa edes talon pihamaalle saakka. Se vieri vain pehmeinä ylöspäin pyrkimättöminä aaltoina etuteljolla istuvan soutajan korviin, painui siitä alemmaksi lammen peilipintaan ja rantaruohistossa pesäänsä rakentelevan sorsaparin kuuluviin.
Laulu lakkasi hiljaisesti kuten alkoi. Säestys vain enää kuului, metsän rinnassa helkähtelevä käen kukunta. Soutaja laski aironsa veteen. Poreiden kuulakkaat pyörylät jäivät jälkeen.
Heillä oli rannassa yhteinen pellonpala. Varhaiskeväällä lumen sulaessa se oli vielä ruma kivikkoinen penger, joka antoi Yrjölle raivaustyötä moneksi illaksi. Hän kuokki ja kankesi innokkaasti ja rakenteli Matille kivistä sievän onkilaiturin. Ruokamulta oli kannettava kesantopellon laidasta pellon pyörtäneen takaa. Hän juoksutti sitä kahdella käsikopalla, koska kottikärryä ja työntölankkuja ei talossa ollut. Ukko oli luvannut kesantopellon multaa niin paljon kuin mies kantaa halusi. Elsa tasoitteli mullat haravalla valikoiden siitä pois kaikki kivet ja rikkaruohon juuret. Matti nappaili onkimatoset, joten jälki tuli puhdasta ja selvää. Kun pitkät keväiset illat näin yhteisvoimin työskenneltiin, oli rannassa ruman kivikon paikalla multava kasvimaa siementä vailla.
He istahtivat sen ruohoiselle reunalle. Matti, kalamies, narrasi särkeä uuden onkilaiturinsa nokassa. Siinä oli nyt valmis yhteisvoimin rakenneltu pelto, mutta mitä siihen pantaisiin kesäksi kasvamaan. Käytiin harkiten lävitse kaikki mahdolliset kesäkasvit: punajuuret, porkkanat, tomaatit, kurkut... Kurkkuja peltomies on ajatellut jo multaa kantaessaan. Mutta hauskaa olisi viiltää punaisesta tomaatistakin meheviä leikkeleitä voileipänsä höysteeksi. Vahinko vain, että niin kurkut kuin tomaatit kypsyvät vasta syyspuolella, jotakin kesänantia pitäisi saada jo juhannuksen aikoihin.
Retiisit ja aikaiset perunat!
Perunoita oli Elsalla sekä kamarissa että navetassa silmuilla ja hiirenkorvalla. Muutamia oli jo viiden sentin mittaisella taimellakin kukkaruukuissa ja paperipusseissa. Lämpöisessä auringon kuopassa ahkerasti lampivedellä kasteltuina niiden esikoiset joutuisivat juhannuspäiväherkkuina nautittaviksi. Perunat istutettiin heti. Matti ongiskeli uudella laiturillaan, tempaisi lammesta lahnanläppänän ikäänkuin käytännössä osoittaakseen, mikä oli hänen osuutensa juhannuspäivän herkkuateriassa: Kasvattakaa te vain perunoita, minä poika pidän huolen särpimestä.
Aamuisin juoksi verryttelypukuinen peltomies lampikierrokselleen tai sammalmetsän kimmoisille polkuteille. Juoksunhaluaan hänen oli mieluummin hillittävä kuin kiihoitettava. Veräjän takaa alkava metsäpolku oli sähköistetty liiankin vetäväksi.
Harjoittelupaikkoja täällä oli vara valita. Kotimetsän halki kulki koilliseen suuntautuva hiekkanummi, jonka molemmilla rinteillä oli polkuja ristiin rastiin. Maasto oli kivetöntä ja sammalpeitteistä. Polkuja päällysti kimmoisa pehmike, siinä juoksijan kelpasi venyttää askelettaan.
Sunnuntaiaamuisin Yrjö lähti pitemmälle, puoli päivää kestäville kierroksille etäisempiin metsiin. Pieneen vyöreppuunsa hän varasi muutamia voileipiä, pyyheliinan ja ihopaidan. Metsäpolkujen juoksusamoilu kiivastakin vauhtia pitäen oli aina yllätyksellistä. Mutta kaikkein ihmeellisintä oli, ettei mies metsissä juosten uuvuttavimmankaan taipaleen läpäistyään tuntenut jäsenten jäykistymistä eikä henkistä väsymystä, joka herpautti juoksijaa maanteillä ja ratakierroksilla harjoitellessa. Pienen ajan lämpöisellä polulla levähdettyään tunsi hän uudelleen mehustuvansa ja oli pian valmis jatkamaan toisen penikulman hölkkäjuoksuaan tai lyhyemmän kiritaipaleen parhainta vetoaan.
Sopivat levähdyspaikatkin joutuivat hauskan yllättävästi eteen. Rinteen takana polun vieressä oli valkea latvapuolestaan vihoittava koivunvarsi milteipä luokiksi käyristyneenä. Kieppi tahi kaksi oli heti paikalla tehtävä sen kenkuran ylitse. Toisessa rinteessä oli suoria oksattomia männynrunkoja kuin vartavasten tehtyjä kiipeämistankoja. Ylöspäin yrittämättä oli vaikea niiden ohitse päästä.
Pitkän jouhevassa alamäessä oli verraton tilaisuus aitajuoksun harjoittamiseen, vaikka se ei kuulunutkaan kestävyysjuoksijan aloihin. Kukaan juoksija ei olisi malttanut olla hyppäämättä ärsyttävän vihreitten katajapensaitten ylitse. Ne eivät tosin olleet samassa linjassa kuten aitojen pitäisi, eivät niiden välitkään olleet mitatut metrinauhalla, mutta juoksu oli sitä vaihtelevampaa. Milloinkaan ei tarvinnut pelätä aitojen kaatumista, latvat vain rapsivat kinttuja, ellei kyllin taitavasti nuolaissut ylitse.
Väliin tuli hänen eteensä selvää estejuoksumaastoa. Tosin oli ollut vakavaa kysymystä senkin poistamisesta olympialaisten ohjelmista, mutta noin verratonta harjoitustilaisuutta ei yksikään kilometrinnielijä olisi malttanut jättää hyväkseen käyttämättä. Siinä oli risuaitoja, vesihautoja, muurahaispesän kokoista karhunsammalmättäikköä, vieläpä mataloita halkopinojakin valkeassa kuusikossa silmän kantamiin.
Metsämatkoilla oli Ratto-koira Yrjön seuralaisena, juoksututtavuuden vahvistuessa joka ainoa harjoituskerta. He johtivat vuorotellen kuten hyvä kilpailutoveruus vaati. Milloin sattui eteen leveämpi polku, juoksivat he rinnakkain pitkiäkin taipaleita. Maaston vaihtuessa tai jommankumman yllätyksellisestä päähänpistosta ampaisivat he hirmuiseen kiriin. Miehen tukka hulmusi, koiran punainen kieli heitti laidasta laitaan.
Ottelua seurasi lepohetki. Mies muutti paitaa, koira kuritti kirppujaan. Päivä heloitti lämpimästi ja keltaisia perhosia leijaili kanervarinteen yläpuolella laumoittain. Joku niistä uskaltautui ärsyttävän lähelle kanervikossa makaavia juoksijoita. Toinen heistä ponnahti jaloilleen, usein molemmatkin. Siinä oli kevätperhosen pantava ripinäksi. Kaksijalkainen ei tosin ollut hengenvaarallinen, mutta jos nelijalkaisen leuat pääsivät loksahtamaan yhteen, niin siitä oli leikki kaukana.
Perhosjahdin päätyttyä heittäytyivät toverukset taas kanervikkoon kaikki tassut aurinkoon päin. Voileivät tasattiin veljellisesti, nautittiin keväästä ja elämästä tai kuunneltiin hiiren hiljaa metsän rauhoittavia ääniä.
Kovin pitkää aikaa ei koira malttanut paikoillaan levätä, koska sen täytyi kuopia ja nuuskia puiden juuria. Pian se oli jo puoliksi maassa, peräpuoli suoraan taivasta kohti ja häntä heiluen kiihkeästi. Mitähän se oli maasta löytävinään? Kaksijalkaisen kilpatoverin valtasi uteliaisuus ja kerran hän itsekin tunki päänsä koiran valmiiksi kaivamaan reikään. Se oli pimeä ja kosteauhoinen, maan huumaavat keväthöyryt työntyivät sieltä esiin. Muita selvempänä erottautui katajan juurista kirpeätuntuinen haju, kuoppa oli katajan alla. Hän tunnusteli kuusen juurien alla olevaa kuoppaa. Sieltä tunki esiin pihkantuoksuinen, hieman äitelämpi haju. Männyllä oli myös oma tuoksunsa, koivulla samoin. Ihmeekseen metsäpolkujen juoksija teki sen ällistyttävän havainnon, että puutkin olivat täysin itsenäisiä yksilöitä aina hajuun ja makuun, kenties vihaan ja rakkauteenkin asti. Koira oli tämän huomion tehnyt paljon aikaisemmin.
Harjun korkeimmalla kukkulalla matkan puolitiessä he istahtivat kuuntelemaan lintuorkesteria. Esitettävä kappale lienee ollut loppupuolellaan, koska vauhti oli huikea ja kiihtyi yhä. Naimahullu teeri luuli olevansa hyväkin solisti ja hulputteli puupuhaltimellaan kuin ketään muita ei orkesterissa olisi ollutkaan. Sylkeä valui hänen soittimensa suukappaleeseen ja sitä täytyi ulos kuhistaa. Tällöin saivat toiset soittajat äänensä kuuluviin, käen kukku helkkyi ylinnä. Mahdollisesti se oli jo tänä aamuna pudottanut munansa kivitaskun pesään ja riemuitsi kepposensa johdosta.
Rastas soitteli kuusikossa. Se oli pelimanni, joka taitavasti käsitteli mitä soittokojetta vain: viulua, huilua, haitaria, vaikka vanhaa puukenkää. Hänen loisto-osiaan olivat haukkumasoolot, tänäkin aamuna kuuli kunniansa jokaikinen kuoron jäsen johtajasta alkaen, eivätkä edes viattomat kuulijat jääneet hänen nalkutuksestaan osattomiksi: Hoopo mies! Hassu koira! Hyppii suota! Tonkii maata! Räkätippa nenänpäässä! Muutoin mies on miltei jäässä! Hyppii suota! Tonkii maata! Pähkähassu! Pähkähassu! Pähkähassu mies!
Juoksijat lähtivät matkoihinsa. Kukapa olisi kehdannut istua enää kauempaa riivatun haukuttavana. Mutta syvältä laaksosta kuului heidän korviinsa peltokyyhkysen kiihkeä nyyhkytys. Maailma nauroi sille. Tällaisena aamuna ei kukaan viitsinyt lainata korviaan vanhanpiian vaikerruksille.
Oli käännytty jo kotimatkalle ja hölkyteltiin keveästi pitkän matkan juoksijan tahtia löysään hikeen. Heidän eteensä sattui hauskasti kaksi rinnakkaispolkua, joten kumpikin juoksija sai oman kanervaseinällä erotetun ratansa. Tasapuolisuuden vuoksi vaihdetaankin niitä väliaidan ylitse hypähtäen.
Oli kai jo tarpeeksi löysää lihaksissa ja kihoili tuoreutta puseron alla. Miehen silmäterä tuiskahti, koiran haukku räiskähti. Nyt viisi veisattiin rauhanpoluista, oli jo aika ottaa kilpakaverilta turhat luulot pois. Katajat sähähtelivät ja kanervikko kihisi, mutta hullaantunut kilpapari ei huomannut enää, mitä ympärillä tapahtui. Se ryntäsi rinteitä ylös ja alas, tuhannen, kolmetuhatta metriä, vihdoin alamaaviettoista rinnemaata loikkien tutulle niittylähteelle.
Mutta kuumaan kattilaan ei ole lupa kaataa kylmää vettä, tämän tärkeän ohjeen näkyy tietävän koira yhtä hyvin kuin kouliutunut jouksijamies. Makailtiin lähteen reunalla etukäpäliin nojaten, huohottaen. Kostutettiin kuumaa kielenpäätä lähteeseen, välipalaksi lipsittiin keväistä ilmaa. Koira oli keksinyt tämän herkuttelun, mies jäljitteli sitä. Juodaan, vaikka ei juoda, somaa ja terveellistä herkuttelua se oli kovan kiritaipaleen jälkeen. Näin virvoitellen hengitys tasautui ja sydän lakkasi läppäämästä. Sitten jo voitiin nauttia kylmää lähdevettä vaikka lasillinen rehellisesti kielellä litkitellen.
Pienen hetken kuluttua koira haukuskeli kotimäellä pelto variksia, mutta kaksijalkainen kilpaveikko loikoili saunan mustalla penkillä ja muori pehmitteli hänen kinttujänteitään. Muori yksin tiesi, mistä nyt ja tulevana kesänä oli kysymys. Koko talossa, koko maassa ei suureen kansojen kamppailuun vaimentuvalla juoksijapojalla ollut vielä muuta uskottua kuin etäisen metsätalon yrmeä, harvasanainen emäntämuori.
Se oli ystävyyttä, johon luotettiin molemmin puolin. Se oli alkanut kylmästi, jopa suorastaan vihamielisesti. Vielä lämmittyäänkin se monta kertaa oli saanut kylmää vettä niskaansa. Mutta näin piinaten karkaistuna ja taitavasti takaisin hiestettynä oli se murtumaton, samaa laatua kuin muorin jäntevien sormien käsissä värähtelevä juoksijan säärivarsi, ei murenetta liikaa, eikä pisaraa liian vähän.
Tunnin kestävän hieronnan aikana he eivät puhuneet montakaan sanaa. Muorin selkeä ajatus pyöri suppeata rataa. Mutta juoksijapoika kierteli ajatuksissaan suurempaa piiriä, suorastaan loisteliasta rataa. Saunan pikiytynyt penkki tuoksui nihkeätä lämpöään eilisiltaisen lämmityksen jäljeltä.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
On keskikesän sunnuntaipäivä. Ukko ja muori ovat lähteneet hevosella kirkkoon. Matti pääsi mukaan rattaiden peräistuimella kiikkumaan. Pojalla on uusi, punainen lakki, tukka on eilisiltana tasattu.
Kotimiehet tekevät nopeasti aamupäivän välttämättömät askareet. Tuli sammutetaan tarkoin, sillä muori on lähtiessään varoittanut siitä, koska on kauan ollut satamatta ja kattopäreet ovat rutikuivia. Mutta lammen rannassa saattaa vaaratta tehdä vesikiville Matin onkilaiturin äärimmäiseen nokkaan tulen.
Heidän rantaan joutuessaan aurinko hallitsee jo kokonaan entisen kivikasan alueen, jossa nyt rehoittaa maan kattava kasvullisuus. Porkkanat ja punajuuret vuorottelevat vihreää ja punaista, mutta nopeasti versovat tomaatit kohoavat korkeammalle tukikeppiensä varassa, muutamat matalavartisista kesäperunoista ovat valkoisessa kukassa.
He ottavat aurinkoa kasvimaansa vieressä matalaheinäisessä ruohikossa loikoen, valkoapilan kukat tuoksuvat, ilman lämpö väräjää näkyvinä aaltoina ja heinäsirkka soittaa.
Ei ole terveellistä ottaa aurinkoa enää kauempaa yhteen menoon. He juoksevat kilpaa saunatiellä. Hetkistä myöhemmin he hiljalleen uivat lammen toiseen rantaan ja sieltä vauhdilla takaisin. Rautalankakatiska on vielä kokematta. Sieltä saadaan kaksi pientä haukea ja muutamia piriseviä ahvenia.
Kukkivien perunantaimien alta löytyy jo valkoisia juurimukuloita. Kiven koloon viritetty tuli puhaltaa suoraan keskitaivasta kohti sinisen savusuihkeen. Ilma on niin täynnä värisevää lämpöä ja valoa, ettei pienistä puupilkkeistä tehty tuli muulla tavoin saisi itseänsä näkyviin.
He perkaavat ja paistavat kalansa ja kahmalollisen esikoisperunoitaan. Laiturilla tulensa ääressä istuen he nauttivat maan ja veden tuoreinta antia rapistellen vähäiset herkkukipenensä viimeiseen karikkeeseen saakka.
Mutta pian taas he lepäilevät peltomaansa laidassa valkoapilakedolla. Aurinko on kaartonsa korkeimmassa kohdassa, valo säihkyy, lämpö väreilee. Yrjö juoksee tupaan palaten kohta takaisin kello kädessään. Hän haluaa kokeilla kuntoaan. Nytkö keskipäivällä? Heti, ennenkuin keskipäivä ehtii ohitse!
Kierroksensa määräksi hän asettaa tasan kolme minuuttia. Elsa jää laiturille ilmoittamaan aikoja. Jos kierros menee kolmeen minuuttiin tai sen alle, lyö hän kädellänsä alas, jos kierros ylittää määrän, käy lyönti vaakasuoraan.
Hän etenee jo lampiniityn joustavaa polkua, jota viime syksystä lähtien on satoja kertoja juossut, joskus hyvinkin raskaasti poika niskassaan talven kinoksien lävitse. Ruskea tyttö sinisessä uimapuvussa jää laiturille kello kädessä.
Voimia imevä ja voimia antava on tämä hänen lähes kaksi ja puoli kertaa normaalista juoksurataa pitempi lampikierroksensa. Joka askel antaa perään, mutta ei samalla tavalla jäntevästi kimmauttaen kuin nummiharjun polku. Täällä painuu jalka syvempään, koko polku hyllyy ja vajoaa.
Kolme minuuttia kierroksella tällä läikkyvällä radalla on Yrjölle milteipä ennätysaika. Hän on viimeisten viikkojen aikana päässyt siihen muutaman kerran lyhyempää matkaa juostessaan. Viittä kierrosta hän ei ole tätä ennen kellon mukaan edes koettanutkaan.
Hän on jo lammen päässä. Takasivu on suorempi kuin talon puoleinen, mutta siellä on välijoki, jonka ylitse johtaa yhä vain kahden notkuvan hirren käymäsilta. Siinä on hiljennettävä vauhtia, ellei halua uida joessa, tällä kertaa on niin kiire, ettei olisi aikaakaan.
Hän pääsee onnellisesti joen ylitse. Lampi jo milteipä kauttaaltaan aaltoilee suon hyllymisen vuoksi. Juoksija on hiessä ja rasvassa kiristäessään saunarannan suoraa taipaletta. Hän vaistoaa voittaneensa muutamia sekuntteja. Aivan oikein, ajan ottajan käsi putoaa epäröimättä alas ja juoksija lähtee toiselle kierrokselleen iloisesti kädellään vilkuttaen.
Hän on nyt hiestynyt ja norja. Toisen kierroksen ensimmäinen puolikas joelle asti menee vaivattomasti, mutta riukupuita astellessaan hän tulee katsahtaneeksi lammen yli ja horjahtaa veteen. Rantaan räpistellessä kuluu muutamia sekuntteja. Hän jatkaa parhainta vauhtiaan, kiukkuisesti.
Ilokseen hän toteaa tavoittaneensa takaisin joella sattuneen viivytyksen, käsi putoaa alas reippaasti. Alkaa kolmas kierros. Jotakin on hullusti, hän tuntee sen jo lammen päässä. Hien irtautuminen on pysähtynyt, tuntuupa kuin polkukin olisi liian syvällä turpeen sisässä, mutta rapa sieltä kuitenkin tirskahtelee varpaiden lävitse silmille.
Matka ei edisty kuten pitäisi. Nyt ei ole enää varaa pudota jokeen, mutta vähillä se pitää jäykistyvin jaloin kopsiessa. Loppukierros on raskasta taivalta. Hänestä tuntuu kaiken aikaa kuin tarpoisi vastamaata.
Tällainen orjantyö ei käy pitemmälti laatuun, eikä johda tarkoitettuun tulokseen. Hän muistaa, missä merkeissä on matkaan lähtenyt ja tahtoo tempaista väsymyksensä jäykkyyden kuin ruodon keitetyn kalan sisästä. Tämähän on suurenmoisin rata koko maassa, koko maailmassa! Tämä on ratkaisevin kilpailu hänen tähänastisten ja tulevaisten juoksujensa historiassa!
Tytön kädenliike laiturin päässä käy lammen suuntaan, mutta juoksija on päässyt jo irti, eikä kielteinen merkinanto pysty masentamaan häntä. Hän tuntee, miten veri jälleen väljästi virtailee, varvasaskel iskee kimmoisasti, kirkkaat vesisuihkut viittovat tietä.
Hän rapsahtaa oravan askelin hetkuvat siltapuut ja kiihdyttää vauhtiaan. Se on vaarallista vielä tässä vaiheessa, koska sielun ja ruumiin, vihamielisen nevankin vilun ja kateuden henget vaanivat jokaisella kohomättäällä miehen hartioille hypätäkseen. Mutta hän on haastanut heidät nyt avotaisteluun ja aikoo jättää yhden toisensa jälkeen nevamättäikköön ilmaa haukkomaan.
Saunatörmä vilahtaa neljännen kerran, ajanottajan nousee ja laskee kaksi kertaa, mikä merkitsee sitä, että edellisen kierroksen tappiosekunnit ovat tavoitetut. Tytön asennoista ja käden liikkeistä näkee, mitä hänkin toivoo taistellen ja auttaen ajatuksin mukana koko viimeisen kierroksen. Kahden voimat siinä tarvitaankin. Urakka on liian uskallettu. Kaikki lammen kirot ja vuosisataiset kateuden kyyt on hälytetty polun varteen juoniansa punomaan. Rapa räiskii sokaisten, nevapuun oksakarahka koukkaa ja turve puhkeaa nykäisten jalan suohon puolisääreen, miltei koko miehen nevalle pitkälleen. Koko kierros tuntuu olevan jyrkästi kohoavaa vastamaata ja jokisillan riukupuita on alta päin vapisuttamassa kaikki Välimäen vaarin pirut. Juoksija ponkaisee ylitse hellittämättömän taistelutahtonsa lennättämänä.
Enää ei ole kuin puoli kierrosta jäljellä ja lammen takana saunalaiturilla vilkuttaa vetävä käsi. Sitä ei näy enää. Näkyy jälleen, saunatörmä, laiturin pää, sinipukuisen tytön vilkkuva käsi.
Mutta se vapisee nyt jännityksestä. Kaksikymmentä sekunttia!... Kymmenen enää!... Tule!... Joudu! Hän joutuu. Käsi putoaa riemukkaana alas.
Juoksija hypähtää laiturille. Tyttö laskee kellon kivelle. Molemmat mulskahtavat lampeen. He uivat joensuuhun ja nousevat siltapuille istumaan. Tästä he palaavat lammen ympäri eri puolta juosten. Saunalaiturin kohdalla he jälleen joutuvat vastakkain avautuvin sylin.
– Olen voittanut sinut. Nyt olet minun!
KAHDESKYMMENES LUKU.
Suurkilpailujen humina tuntuu kaikkialla. Täyteen sulloutuneet raitiovaunut, viiden läänin linjurit ja katkeamaton jono pienempiä moottorikulkuneuvoja kiiruhtaa kohden kilpakenttää, jossa liput hulmuavat. Parkkeerauspaikoilla on venyvä, levenevä ruuhka, ihmisjonot lippuluukkujen edustalla ulottuvat ajotielle asti.
Kymmenissä tuhansissa taloissa kautta maan, perheentuvissa ja vierassaleissa, kärpäsiä kuhisevissa ruokahuoneissa ja lehtevissä vilpoloissa väreilee sama odotuksen jännitys.
Paukkuu ja rätisee jo Rantalan tuvan seinähyllylläkin. Odottaessaan ukko täyttelee kolmatta piipullistaan. Tyttärellä on värikäs kesäpukunsa, silmät loistavat. Mutta muori on pukeutunut kirkkomustiinsa ja kävelee juhlallisesti kuin kaappikello. Huomio!... Poika, hiljaa! Alkaa jo! Vaikka poika muutenkin on hiljaa kuin kesäpäivän ahven.
Eläintarhan lisätyt penkkirivit kuhisevat jo kirjavanaan väkeä, vaikka puolituntinen on jäljellä vielä alkamisaikaan. Airuet johdattelevat ihmisiä paikoilleen, soittokunta järjestelee nuottitelineitään, jäätelökauppiaat pyörähtelevät höyrähtävine laatikoineen. Ratamestarit alhaalla jyräilevät juoksukenttää hiki hatussa. Valkotakkinen lähettäjä seisoo pikaratojensa päässä pistoolit kädessä Napoleonin ilme kasvoillaan.
Viidentuhannen juoksijoita verryttelee pukusuojien edessä takakentällä kaksikymmenpäinen joukko. Matkalaukkujen hakaset rapsahtelevat, verryttelypukuja pöllähtelee esiin, sinisiä, vihreitä, tiilen punaisia. Vanhat tutut taistelutoverit tervehtivät toisiaan.
– Kas, Niemelän Yrjö! Terve! Sanoivat sammuneen sinun... pötyä!
Yrjö tuntee entisen taistelutoverinsa, monien suurkilpailujen voittajan jäntevän puserruksen. Se on pelkäämättömän, rehdin toverin taisteluhaaste. Kumpikin heistä selvästi vaistoaa alkavan ottelun ankaruuden. Muutaman hetken kuluttua he kamppailevat armottomasti viimeiseen voimanpisaraansa asti.
Kuntonsa puolesta mies tuntuu mitä huolellisimmin vaimentuneelta. Kaikki he ovat varautuneet olympialaiskarsintoja varten maailman suurimman juoksijan valmentamina. Epäilyksen hiven häivähtää metsäkylän yksinäisyydessä omin neuvoin vaimentuneen juoksijan mieleen. Kuinka hänen nummi- ja nevapolkuharjoituksensa tulee kestämään tässä äärimmäisen jännittävässä viimeisteltyä kuntoa ja hermoja kysyvässä kilpailussa?
Mutta eivätkö monet kilpailuun aikovista parhaillaan kuluta hermovoimiaan kuuntelemalla kentän kohuja ja selostelemalla toisilleen harjoitusmenetelmiään tai juttuamalla muuta läheistä suurkilpailua koskevaa, muistamatta nähtävästi ollenkaan, että muutaman minuutin kuluttua kaikki voimat tarvitaan viimeiseen pisaraan taisteltaessa metrin ja sekunnin kymmenesosista.
Vaikka olisikin mielenkiintoista jäädä kuuntelemaan, mitä heillä on sanottavaa, malttaa Yrjö mielensä ja pujahtaa pienestä takaportista tutulle niitylle kuusimetsään. Siellä on milteipä metsäkylän harjujen rauha. Vain muutamat pikkupojat yrittävät kiivetä puihin, mutta valpas ratsupoliisi ehtii heitä sieltäkin hätistelemään.
Hän juoksee varjoisasta kuusikosta avonaiselle niitylle, jonka musta oikopolku on säilynyt ennallaan. Alavimmilta paikoiltaan se muistuttaa lampipolun kuivimpia kohtia. Niitty on vanhaa merenpohjaa, kalat ovat aikoinaan tässä uiskennelleet.
Edestakaisin keveästi hölkkiessään hän syventyy mietiskelemään, olikohan Eläintarhan merenpohjaniityllä ja Rantalan lampiniityllä mitään muuta yhtäläisyyttä keskenään. Niin hartaasti hän tätä joutavaa asiaa tuumiskelee, että hetkeksi kokonaan unohtaa sen tärkeän asian, jonka vuoksi tänään on tullut Eläintarhan radoille ja niittypoluille. Hän havahtuu mietteistään vasta kadulle joutuessaan; raitiotievaunu kolistelee kaupunkiin päin ja käytävillä liikuskelee paljon ihmisiä.
Viereiseen lautaseinään on liimattu tämän päivän suurkilpailujen värikkäitä mainosjulisteita parikymmentä peräkkäin. Yhdessä ne muodostavat kuin hyökkäävän joukko-osaston. Huippumiesten nimet on painettu lihavalla, kuviakin on useista. Mutta vähäisempiä tekijämiehiä on jälkipäässä niputtain, erään sellaisen kyytipoikana on myös Yrjö Niemelä. Tämä nimi on ollut tähän seinään liimatuissa aviiseissa joskus lihavammallakin painettuna. Silloin oli vielä toivoja.
Hän hymähtää hyväntuulisesti, muistaa turvemajaan Lapin hankien alle kaivautunutta miestä ja naurahtaa milteipä ääneen.
Hän ehtii vielä puun juurella kävelytien vieressä seisovalta pieneltä tyttöseltä ostaa pari kukkavihkoa, sinisen ja keltaisen, joista toinen muistuttaa keltaista korvasientä vuosien takaa. Silloin jo kuuluu kohisevalta kentältä läväyttävänä sähköiskuna:
– Viidentuhannen metrin juoksijat heti paikoilleen!
Hän tuntee lievää vilun värettä. Se ei tule hermostumisesta, vaan siitä että hiki on alkanut haihtua. Vielä viimeiset hetket ennen lähtölaukausta hänen täytyy temmata itselleen.
Hän juoksee metsään päin johtavaa polkua, hyppelehtii yli ojien ja siitä vähäisen kierroksen kuusikkomäkeen, jossa aikaisempien vuosien kevätiltoina murtomaita harjoitteli. Hän juoksee metsässä hyvän pyräyksen, kääntyy sitten kohisevalle kentälle pukukoppien pikkuportin kautta oikaisten. Lämmin veri virtailee jo hartioista jalkoihin päin, hiki kihoutuu ihon pintaan nuorteaksi voiteeksi. Suurin osa juoksijoista hieroskelee jo jalkojaan kalkkiviivalla. Yrjö juoksee joukkoon penkkirivien päitse kukkaset yhä kädessään. Jälleen on ensimmäisenä vastassa kovien kamppailujen naureskeleva toveri.
– Sinut on kukitettukin jo etukäteen?
– Niin on, kukitetaan sinutkin. Kumman haluat?
– Kiitos! Sininen ja keltainen? Tuon sinisen ottaisin, mutta...
– Ei mitään muttia. Minäpä haluankin mieluimmin keltaisen. Sitä paitsi tuollahan hulmuaa meidän yhteinen sinivalkoisemme.
Yrjö kiinnittää sinisen kukkavihon kilpaveikkonsa paitaan, tämä keltaisen hänen omaansa. Mutta lähtöaika on jo niin lähellä, että he hädin tuskin kerkiävät juoksukengän nauhansa tarkistamaan.
– Paikoillenne!... Valmiina!... Laukaus pamahtaa.
Koko joukko on juossut rintamaryhmänä lähes puoliväliin ensimmäistä suoraa; siitä on jatkettu hajarykelmänä toiseen kierteeseen saakka; vasta pikajuoksuradoilla on venynyt tavanmukainen ensimmäisen kierteen siima. Kaikki pojat ovat tuntuneet olevan vetotuulella, katsomon kohina on edennyt kärkimiesten rinnalla. Toiselle kierrokselle lähdettäessä on jo selvästi erottautunut suurelle yleisölle tuttu kolmivaljakko: Lahtinen, Hillo, Virtasalo.
Mutta kuka tuo neljäs on, joka itsepäisesti pysyttelee kolmikon vanavedessä?
Tottakai kymmentuhantisessa asiantuntijalautakunnassa sellaisiakin on joukossa, jotka vielä Yrjö Niemelän muistavat, sadoittain heitä on. Kehoituksia sätkähtelee, köyden ylitse tunnettuun suomalaiseen tapaan.
– Hei, Niemelän poika! Mistä sinä olet ilmestynyt?
– Heinäpellolta!
Yrjö heittää sen vaivattomasti iloisuuden puuskassa, koska juoksu tuntuu hänestä nyt erittäin keveältä. Katsomossa remahtaa suuri nauru.
Kolmannella kierroksella on alkanut ensimmäinen välien selvittely Hillon ja Virtasalon kesken. Yleisön huutaessa he ovat pinnistäneet puoli kierrosta rinta rinnan. Sinipaitainen ja -kukkainen Lahtinen on välillä syöksähtänyt johtoon, Hillon ja Virtasalon vuorotellessa kahden kierroksen ajan toisesta sijasta.
Odottamattoman kevyesti askeltuntumassa pysyttelevä Rantalan heinämies on alkanut sitkeydellään hermostuttaa parivaljakkoa. Katsomo yllyttelee suosikkejaan. Jokaisella on oma kannattajajoukkonsa, heinämies milteipä tasavertaisesti jo mukaan luettuna. Hän juoksee vaivattomasti, ryöpsähtelemättä. Katsomo sähköistyy. Ajat ovat mitä lupaavimmat. Kerrankin hieno alku!
Seuraavat kolme kierrosta menevät Hillon johtaessa. Toinen hieman hajanaisempi kolmikko pinnistelee jo hyvän keihäsmatkan etäisyydessä, milteipä kokonaan unohdettuna. Nelivaljakon kohdakkoin alkava armoton kamppailu on vetämässä puoleensa koko kymmentuhantisen katsomon kiekonheittäjiä ja kolmiloikkaajia myöten. Neljän miehen juoksuryhmä on kuin jonkinlainen navasta napaan vierivä magneettihyrrä, joka sähköistää ympäristöään laajalla säteellä. Sen keskinäistä lopullista ryhmittymistä tai hajoamista odotetaan suurella jännityksellä joka hetki.
– Niemelä johtoon!
Huuto toistuu muutamia kertoja, terävästi, vaativana. Vauhti on tasaisesti kiihtyvä ja riittävän hyvä. Onko juoksijan pakko kuunnella penkkiääniä? Kullakin on omat suunnitelmansa. Ei tämä ole mikään nurkkakylän pesäpalloleikki, jossa johtajat valitaan huutoäänestyksellä.
Mutta se kajahtaa jälleen äskeisessä kulmauksessa entistä iskevämpänä, kuin pistävänä lyönti-iskuna. Kadottaen hetkeksi malttinsa Yrjö sävähtää sitä, hypähtää sivulle ja kierteessä kärkeen. Tämä on harkitsematon teko, kuin pari kallista pisaraa olisi läikähtänyt ylitse. Tehty kuitenkin mikä tehty, ja on kai hänen todella myös velvollisuus vuorollaan johtaa. Tasan neljä kierrosta on jäljellä.
Puolen kierroksen kestäessä Yrjö taistelee itselleen viiden metrin etumatkan. Lahtinen on toinen, Hillo kolmas, askel jokaisen väliä. Nyt on selvästi hyrrä jo osiin hajautumassa. Katsomo kohisee ja huutaa. Mutta suurta hajaannusta on sielläkin. Kukaan ei ole vielä tietoinen siitä, miten äärimmilleen jännittyvä kamppailu tulee päättymään.
Kolme kierrosta on jäljellä Niemelän yhä johtaessa. Hänen askelensa on edelleen vetävä ja kevyt, mutta hän tuntee pienen kylmän jäänapin siinä paikassa, missä pitäisi kaikkien lämpimintä olla. Hän tahtoisi riipaista sen pois yhdellä kädenliikkeellä, mutta sillä on juuret ja se kasvaa nopeasti. Se tuntuu kohta nyrkinkokoisena hartioiden välissä, vanha tuttu. Kohta se alkaa kiristää taaksepäin.
Hän hellittää tuntuman verran, kolme miestä ryöpsähtää ohitse. Hän karistaa hetkellisen heikkoutensa ja nykäisee itsensä nopeasti Virtasalon askeltuntumaan. Hetkellinen epäusko on kuitenkin ehtinyt kehiä jääpesäkkeensä vaaralliseen paikkaan, vauhti on tappava ja kiristyy yhä.
Kaksi kierrosta on enää jäljellä. Virtasalo on jäänyt hieman edeltäjäparista. Hitaasti kiilautuvaa rakoa alkaa muodostua myös hänen ja Niemelän väliin. Suopainajaisten kylmä henki ei aio hellittää Rantalan heinämiehestä, tuntuu kuin se kasvaisi vielä ja alkaisi painua alaspäin. Katsomo kuohuu myrskyävänä merenä, huutaa, paukuttaa. Lähestyvää jäykistystä tunteva metsien juoksija etsii mielessään kiihkeästi kimmoisampia juoksuratoja. Hän saa näkövälähtymän ja pitää siitä kiinni.
Lämpöinen kaksoispolku päivänpuoleisessa rinteessä. Ratto-koiran pystykorvainen pää pylkkii hauskasti kanervien keskellä. Vauhti kiristyy, kiiltävä silmäpari vilkahtelee syrjäkarein, punainen kieli läppää kuin hätäkello, laidasta laitaan.
Lämmin nappi kuin polttolasin syttiöpiste on tuikahtanut lantioon. Se nousee ja kasvaa. Virtasalon hartiat alkavat lähetä. Yrjön täytyy jo milteipä pidätellä, ettei astuisi edeltäjänsä kannoille. Katsomon kohinakin alkaa jälleen kuulua, mutta hän ei tahdo sitä nyt korviinsa.
Suuri hiljainen metsä. Pieni lintu, tynnyrintiputtaja tilkuttaa korkealla kuusen latvassa. Tilt... talt... tilt... tilt... tippuvat sen pudottamat näkymättömät mesipisarat pehmeässä sammalikossa lepäilevän miehen kasvoihin. Samalla hetkellä lämmin säväys lyö voimallisesti sähköistäen väsyneen juoksijan jäseniin. Hän vaihtaa helposti Virtasalon kanssa paikkaa. Huutokohaus kierii katsomon ympäri. Hän ei tahdo kuunnella sitä.
Itueloinen perunakellari ja siemenperunain nosto. Pieni langanpää kiertyy esiin villatakin kohoutumasta. Hän tarttuu siihen kiinni ja venyttää sitä. Sieltä juoksee suihkuten punaista, lämmintä lankaa. Kaivattu tyttö seisoo hiihtäjän rinnalla taivasta hipovalla tunturin huipulla.
Sillä hetkellä väsymyksensä lyöneestä juoksijasta tuntuu kuin väkevä tunturikotka humahtelevin siiveniskuin vetäisi häntä vanaveteensä. Hän tahtoo nyt taistelun kärkeen, haluaa kuunnella yltyvän myrskyn kohinaa.
Kello soittaa viimeiselle kierrokselle. Niemelä syöksähtää toisen kerran johtoon, kierteessä kuten äsken. Kellon ääni hukkuu pohjolan kevätkoskien pauhua muistuttavaan kohinaan.
Ukkosta on koko maassa. Rantalan vanha patterikone paukkuu ja rätisee. He ovat asettaneet tuolinsa sen ympärille pieneen kehäpiiriin. Koira vain läähättelee keskilattialla kieli ulkona suusta... Ukko on heittänyt lakkinsa penkille ja unohtanut piippunsa kokonaan. Pauhun jälkeen kuuluu radiosta jälleen selostajan ääni.
– Kello soittaa! Niemelä syöksyy johtoon! Täällä on täysi myrsky, kuulette sen varmaan!... Niemelällä on jo viiden metrin etumatka! Hän syöksyy kuin hiitten hirvi! Toiset taistelevat senteistä rinta rinnan! Välimatka yhä venyy! Hiitten hirvi on tavoittamaton! Hän kiitää pikajuoksijan vauhdilla viimeistä suoraa! Voittamaton! Myrsky on täällä sanoin kuvaamaton!
Rantalan radio paukkuu. Ukon kasvoilla kierii suuret hikikarpalot. Matti nykii hihasta häntä ja välillä muoriakin: Mummo, mitä äiti itkee?
Ukkosta on tänään paljon ilmassa, koska radio noin armottomasti paukkuu. Suoraan ääneen huutavatkin siellä.
Jo vähän hiljenee, muuttuu kuin lauluksi. Mitä? Joko ilta tuli? Keskellä päivää Maammelaulua soitetaan?
Ukko aikoo heittää lakin päästään, mutta ei löydä sitä. Tytär itkee hereästi. Hänellä on siihen syytä, koska muori pitää häntä ja poikaa yhtä aikaa kädestä. Sitä ihmettä ei ole vielä tätä ennen tapahtunut.
– Hiljaa, puhuu taas!
– Viiden tuhannen metrin tulokset.
Kohina on tyyntynyt täydelleen, kärpäsen surina kuuluu ikkunaruudusta.
– Ensimmäinen Yrjö Niemelä, aika neljätoista minuuttia viisitoista sekuntia! Uusi loistava Suomen ja maailman ennätys!
Jo taas radio paukkuu ja jyrisee. Sähköä on paljon ilmassa. Kohaus käy yli maan.
KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Heinäkuun yö on lämpöinen ja puolihämärä. Kauppaneuvoksen laatuvaunu vyöryy maantietä, tasaista vauhtia pitäen pitkät vastamaatkin. Auton sivuikkuna on kierretty auki, yksinäinen ajaja hengittää syvään kesäisten tuoksujen täyttämää yöilmaa. Lehmän kello kalkahtaa laiduntarhassa, kukkivan heinäpellon sumuisessa usvassa etenee niittokone iloisesti raklattaen.
Koillisen taivaanrannan ruskotuksesta päättäen lienee jo aamupuoli, mutta viljelyslaakson elo uinahtelee vielä unen ja toden keveästi selkenevillä rajamailla. Täyteläinen ruispelto lepäilee liikkumattomana maitojyväisin tähkäpäin. Kevätkuivuudesta keskikesän kasteöihin selviytynyt juurikasviviljelmä täyttää suoriin riveihin komennetulla paraatimiehistöllään salaojitetun rinnemaan. Mutta kaikkein mehevimpänä kukoistaa jo täyteen vehmauteensa kehkeytynyt apilapelto. Se on kukkapää morsian, jonka elettävänä on ihanien hääpäiviensä viimeinen aamu. Lähestyvää katoavaisuutta murehtimatta se varautuu nauttimaan siitä verevän elämänsä jokaisella mesipisaralla.
Maantie kääntyy kylän peltomailta hämärään metsään, jossa marjanvarret, pensaat ja pienet puuntaimet nukkuvat yöuntansa kastekeveiden seittiverhojen alla. Mutta huolekkaat isäntämiehet, kukkuloiden pitkävartiset kuuset ja männyt jo haukottelevat silmiään siristellen: Hohoijaa! Heinäaika on ja maanantaiaamu!
Joku aina on hereillä mättäikössäkin. Ruskea jäniksen poika hypähtää tielle pysähtyen hämmästynein silmin katselemaan lähestyvää hirviötä. Vähäisenkin järkensä kadottaen se jähmettyy hetkeksi paikoilleen, kääntyy sitten ja juoksee auton edellä tämän tästä hätäytyneesti niskansa ylitse kurkistaen. Musta jättiläinen hölkkii sen kannoilla nenäänsä tuhautellen. Pikkuinen hätähousu pelkää vielä enemmän. Ajaja pysäyttää vaununsa mäelle, mutta jäniksenpoika juoksee yhä, vasta mäen alla metsään loikkaisten.
Yrjö katsahtaa kelloonsa. Kovin varhainen on vielä, vaikka matka on jo loppupuolellaan. Liian aikaisin hän joutuisi perille, jos yhteen menoon ajaisi. Minkä vuoksi hän kiirehtisi herättelemään ihmisiä kesken uniaan? Hän antaa vaunun liukua omalla painollaan niin pitkälle kuin menee ja vetää käsijarrun kiinni.
Kauppaneuvos on ollut valintakilpailuja katsomassa ja pakottanut hänet autollaan kotimatkalle. Turhaa kulutusta tästä vain tulisi, autohan olisi tuotava takaisin ja sitten joka tapauksessa palattava linjavaunulla kotiin. Tämän hän kyllin selvästi todisteli, mutta viidentuhannen metrin voitonhumalassa ei kauppaneuvokseen järkipuhe pystynyt. Hän sanoi haluavansa nähdä, joko mies hallitsee myös jarrut. Onpa hänellä kyyditykseensä vielä toinen, pätevämpikin syy: Maailmanennätysmiehen on mentävä komeasti kotiinsa, yksinään, Niemelään asti!
Hän meneekin Niemelään, mutta ei yksinään. Siinä kauppaneuvokselle tuli erehdys. Parhain voittopalkinto rinnallaan hän tänään ajelee syntymäkotiinsa.
Tätä ajatellessaan lämmin väristys lyö hänen lävitseen. Kesäyö, koko elämä on niin lämmin ja ihana. Hän heittäytyy puolinojaan vaunun nahkapäällysteiselle istuimelle ja jää siristävin silmin katselemaan ojan takana kasvavaa koivua. Sen kuori on valkoinen, oksat kaartuvat joustavasti ylöspäin, mutta viheriöitsevä latvus näyttää värähtelevän sisäisten voimiensa pakosta.
Hän on ilmoittanut isälle kotiin palaamisestaan, mainitsematta vielä ajasta ja seuralaisestaan. He juoksevat yhdessä Niemelän pellot ja niityt, katselevat lehmät, hevoset ja vasikat. Laitumelta he juoksevat venevalkamaan ja uivat kilvassa saareen.
Hän kohentautuu istumaan saaden käteensä Lehtisen salkun. Eräänä aamuna viime keväänä on pikku kauppias löydetty kuolleena vuoteeltaan. Majan hoitaja on Yrjölle kertonut, että hän oli kuin uneen nukahtanut, onnellinen hymy huulillaan. Salkusta löydettiin "pojalleni, Yrjö Niemelälle" kirjoitettu kirje, mutta kun siinä ei ollut osoitetta, on se jäänyt yömajaan puoleksi vuodeksi etsijäänsä odottelemaan. Yrjö on lukenut sen jo illalla saadessaan ja lukee taas.
"Kiitän kirjeestäsi, jonka pari viikkoa sitten sain. Minulla on viime aikoina ollut vähän vaikeuksia, etten ole ehtinyt enkä voinutkaan vastata sinulle. Tänään oli minulla taas onnen päivä. Yksi sadan markan lehtitilaus ja kolme veroilmoitusta. Neljäkymmentäviisi markkaa yhtenä päivänä! Ajatteles, poika, miten ihmistä toisinaan onnestaa!
"Minua on alkanut huiputtaa vähän päästä. Toivoakseni se menee ohitse, kun lepäilen ja syön, kun on onnea taas. Uskon, että alkaa nousta, minulla on semmoinen tunne... Olen nähnyt unia... Arvasin, että sinun päähäsi pistäisi jotakin tämän tapaista... Mitä neuvoja minä sinulle osaisin antaa, vanha kahju... Kuule, nai se tyttö, sillä siitä pääset... Huiputtaa taas. Huomisaamuna jatkan. On parempi ollakseni, kun yön lepään.
"Kuule, poikani yksi tärkeä asia. Jos tämä päivä on paha, niin huominen on parempi... Kuule, tämä taitaa olla minun testamenttini... Tämä salkku, johon sinulta rahat sain, on minun ainoa perintöni... sinulle... poikani... jos niinkuin... niinkuin huomisaamuna jo olisi parempi ollakseni. Hyvää yötä."
Hyvää yötä! Yrjö sivelee keveästi kosketellen kiiltäväksi hankautunutta perintösalkkua ja muistelee isällistä ystäväänsä, jonka vaivalloista kilvoittelujen rataa valaisemassa oli vain kaksi kirkastuksen kynttilää: usko ja toivo. Perintätiedon mukaan rakkaus kuului kolmantena tähän sarjaan, kuului se Lehtiselläkin, vaikka hänelle ei ollut siitä sanottavaa valaistuksen apua, koska hän kuljetteli sitä mukanaan enemmän muiden kuin itsensä vuoksi.
Hän taittaa kirjetestamentin hellävaroen kokoon ja työntää sen salkkuun. Siellä on sievässä kääreessä myös hänen hopeainen palkintomaljansa, sekä pienemmässä kultasepän pakkauksessa kipene vielä arvokkaampaa metallia. Hän irroittelee hellävaroen paperit ja kumisiteet vähäisen, sametilla sisustetun laatikon ympäriltä, ottaa siron sormuksen ja katselee maisemaa sen kultaisen kehyksen lävitse.
Kesäyön hämärä on jo aamuksi valkenemassa. Sumu-usvat ovat painuneet alemmaksi, kirkastuva taivaanlaki noussut ylemmäksi, puut kurkottelevat toistensa olkapäitten ylitse paremmin nähdäkseen. Mutta valkovartinen rinnekoivu on käynyt entistä elävämmäksi. Se on hyötevä raudaskoivu, jonka värisevillä lehdillä kimaltelee runsaasti kastepisaroita. Kuinka paljon niitä saattaa nähdäkään pienen sormuksen lävitse!
Enää ei ole aika viipyä. Hän käärii sormuksen takaisin ja painaa moottorin käyntiin. Kylätien risteykseen on vain neljännestunnin taival. Siinä kauppaneuvoksen voimahepo hiukan päristää ja ihmettelee: Onko tämä tositarkoitus? Pitääkö tuollaiselle tielle kääntyä? Kääntyy ja menee, kun ei turhia kummeksita. Muutaman minuutin kuluttua pysähdytään Rantalan koivuportin takana.
Hän sammuttaa koneen ja laskee peltomäen omalla painollaan. Liukumavauhti riittää sopivasti pienen vastamäen voittamiseen maitohuoneen kalliolla, siinä pysähdys ja jarrut kiinni.
Talo on täysin hiljainen. Nousevan päivän punerrus täyttää järven takaisten kukkuloiden välisen laakson, mutta niittymaan hallava sumu häälyy yhä paikoillaan.
Hän sulkee varovasti auton oven ja kävelee kartanolle päin. Ukko on lauantaina niittänyt pihanurmen. Heinä on nyt viidellä pienellä rukokarheella. Hän kaivelee niistä muutamia minttuheiniä, jotka puoliksi kuivahtaneina ovat parhaimmassa tuoksussaan.
Ratto kaivautuu navettaladosta jalkojaan oikoen. Se tuntee miehen, mutta tuollaista mustaa rumilusta se ei ennen ole nähnyt talon pihamaalla. Yrjön täytyy kaulapannan alta raaputellen hieroa sovintoa, ettei haukku räiskähtäisi ja rikkoisi aamun hiljaisuutta.
Yrjö ottaa auton istuimelta salkun kiirehtien saunarantaan. Hän on aikonut meloa pienen matkan lammelle päin, noutaakseen lumpeenkukkia, mutta niitä onkin heti ruohikon reunassa. Veneen perätuhdolta kurkottaen hän valitsee kauneimman ja loiskuttelee leppoisaa vettä aikoen uimaankin vielä.
Mutta poutainen heinäpäivä pitää hirmuista kiirettä, näyttää kuin auringon kultainen sirkkeliterä olisi juuri tällä hetkellä leikkaamassa utuiset kapalovyönsä poikki. Hän hypähtää rantaan, juoksee puron vartta lähteelle, täyttää palkintomaljansa kirkkaalla vedellä ja asettaa lummekukan siihen. Hetkisiä myöhemmin hän seisoskelee pihamaalla. Taivaan reuna liekehtii punaisena palona.
Niityn usvat ovat kadonneet, pelto lepää metsän kätkyessä. Siinä pienen talon koko kesäinen anti: ruis, kaura, kesäviljat, peittona vain lukemattomista pisaroista kudottu kasteseitti, mutta päivänterä leikkelee kohta senkin irti mäkien rinteistä aloittaen. Maa elää ja kutsuu. Sen ääntä olen kuuleva!
– Yrjö!
Hän kääntyy nopeasti. Elsa seisoo rappusilla.
– Tiesin, että jo palaat!
Auringon reuna leikkaa ruskon läpi. Sen kultainen elovirta täyttää tuokiohetkessä taivaan ja maan ja tuvan rappusilla odottavan naisen silmät ja sydämen. Lumpeen valkoinen kukka kiertää hopeisen palkintomaljan helmeilevässä vedessä.