[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsv5Cf2wcTIvaLaGTSaw9FgvaAhlV9n3hDLi-kJ8T9Ow":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1731,"Avoveteen","Karhumäki, Urho",1891,1947,"1731-karhumaki-urho-avoveteen","1731__Karhumäki_Urho__Avoveteen",null,"romaani",[],[],"fi",1936,52319,356973,true,[],[],[],"Urheiluaiheinen romaani seuraa 17-vuotiasta Yrjöä, joka jättää kotitilansa tavoitellakseen uutta elämää Helsingissä. Kestävyysjuoksuun ja nuoren miehen kasvutarinaan keskittyvä teos palkittiin kultamitalilla Berliinin olympialaisten taidekilpailussa vuonna 1936.","Urho Karhumäen 'Avoveteen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1731.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","AVOVETEEN\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nURHO KARHUMÄKI\n\n\n      Palkittu kultamitalilla\n    Berliinin olympialaisten kisojen\n         taidekilpailuissa\n\n\n\n\n\nPorvoo--Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1936.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nTupa oli hiljainen ja hämärä. Yrjö pukeutui varovasti, otti kengät\nkäteensä ja hiipi varpaisillaan ovelle. Kellariluukun rautainen\nnostoripa oli kohollaan kuten tavallisesti, mutta hän kiersi sen.\nOli visusti varottava kaikkea kolistelemista, sillä vanha Liisa oli\naamuisin valpas ja kuuli pienimmätkin rapsahdukset tuvassa.\n\nHän pääsi onnellisesti ovelle, työnsi sitä polvellaan ja pidätteli\nkädellään rivasta, koska sekin oli herkkä narisemaan. Kissa palasi\nyöllisiltä pyyntiretkiltään ja pujahti oven avautuessa tupaan hänen\nsäärivarttansa hiertäen. Yrjö kuvitteli mielessään, miten se suoraa\npäätä tassuttelisi hänen sänkyynsä, etsisi etukäpälillään tunnustellen\nparhaimman makuupaikan ja asettuisi vihdoin lämpimään tyynykuoppaan\nhuuliaan nuoleskelemaan.\n\nTätä miettiessään hän sulki oven hitaasti ja hiljaa. Lähtö tuntui\nhänestä tällä hetkellä raskaalta. Hän olisi halunnut hiipiä kissan\nviereen lämpöisen peiton alle, mutta hän ei voinut enää peräytyä, asia\noli mennyt jo niin pitkälle.\n\nHän istui rappukivelle ja alkoi kiivaasti tempoillen nauhoittaa\nkenkiään. Nauha katkeili, eivätkä hätäisesti tehdyt solmut ottaneet\npitääkseen. Hänellä ei olisi ollut aikaa turhan napeloimiseen, mutta\navorintaisessa kengässä ei sentään sopinut lähteä niin pitkälle\ntaipaleelle.\n\nMiten pitkälle? Helsinki ei voinut olla kovinkaan kaukana, vaikka\nsijaitsi maan eteläisimmässä reunassa. Päivän kävelisi, toisen\nhuristaisi junalla, tuskin tietä tarvitsisi kysyä vastaantulijoilta.\nHyvin varma matkastaan ja sen onnistumisesta hän oli, Niemelän\nseitsentoistavuotias Yrjö poika.\n\nPäivä sarasteli hiukan puistopihlajien lehvien välitse. Näyttikö puu jo\nruskealta? Muutaman viikon kuluttua sen oksat olisivat täynnä punaisia\nmarjaterttuja, kuin nappinauhaan koottuja veripisaroita...\n\nHän hypähti pihapolulle ja ravisti mielestään alakuloiset mietteensä.\nJos tässä pysähtyisi pihlajan marjoja nauhoittamaan, niin ei pääsisi\nkotipihaa pitemmälle. Vanha Liisa lienee jo valveillaan, ja tyttöjen\nherätyskellokin kohta rämpyttää.\n\nHän eteni kujatielle juoksuhölkkää kuin jotakin paeten. Ajoportin\ntakana maantiellä hän tunsi olonsa paljon keveämmäksi. Oman\npitäjän kirkonkylään tuli matkaa yhdeksäntoista kilometriä, siitä\nrautatieasemalle kaksikymmentä. Siinä oli tallustamista yhdeksi\npäiväksi, mutta sittenpä ei tarvitsisikaan enää muuta kuin istua\nja huristaa. Kastenihkeää tieraidetta pitkin astuskellessaan hän\nmielessään kuvitteli, mikä hälinä talossa syntyisi ihmisten herätessä.\nLiisa tietenkin siunaa, tytöt päivittelevät, ja mitä sanookaan\nisäpuoli, Niemelän yrmeä lautamies. Jospa hän valjastaa hevosensa,\nlähtee takaa ajamaan ja tavoittaa jo ennen asemaa. Vaikka eipä\nlautamies näin vähistä maantielle lähde. Paremmissakin asioissa hän\nharkitsee päivän, ennenkuin jotakin tekee. Hän on liian laiska turhan\nvuoksi rehkimään.\n\nNäin poika itselleen uskotteli, mutta ilkeintä asiassa oli, ettei se\nollut niin varmaa. Niemelän lautamiehestä ei kukaan voinut mennä mitään\naivan varmasti sanomaan. Hän oli itsepäinen kuin vanha härkä, käveli\npäiväkaudet äänettömänä tuvan lattialla ja puhalteli nenäänsä. Tämän\nasian hoitamista varten ukolla oli taskussa sekä isän että holhoojan\nvaltuudet. Jos hän pahimman pään ottaisi, niin poliisin soittaisi\nrattailleen. He olivat tällaisissa asioissa aina yhtä poikaa.\n\nYrjö napautti kenkänsä kärjellä tiestä kivennupuran ja alkoi kieritellä\nsitä edellään.\n\nKotiin palaamisesta ei nyt kuitenkaan tulisi enää mitään, tuon\nverran pitäisi isäpuolen itsensäkin käsittää. Tämä ei ollut mikään\näkkipikainen teko; kun välit olivat poikki, niin ne olivat poikki.\nIsäpuolen kanssa ei kukaan tullut kauempaa aikoihin, paitsi Nestori,\nisäntärenki, jonka täytyi. Ukko oli ahne, auttamaton kitupiikki. Kaikki\npitäjäläiset sen tiesivät ja nauroivat häntä.\n\nYrjö kiihdytti vauhtiaan ja mietiskeli heidän pieniä kiistanaiheitaan.\nIsäpuoli vastusti yleensä uudistuksia, kivenkovaan kaikkea sellaista,\nmistä vähänkään näytti tulevan rahanmenoa. Hänen käsityksensä mukaan\nrahaa piti vain ottaa, ei milloinkaan antaa. Minkälaisessa kunnossa\nmaailma olisikaan, jos kaikki ajattelisivat ja tekisivät samalla\ntavoin? Kuinka viime keväänäkin, jolloin omilla säästömarkoillani\nhankin tarpeellisen tietokirjan? Ukko pani viemään kirjan takaisin,\naikamiehen häpeällisesti purkamaan oman kauppansa. Myyjäneitikin\ntäydellä syyllä nauroi sellaista miestä, lampaan vuonaa.\n\nEntäpä vähäinen perunapeltoni vanhan tallin raunioiden välissä!\nOmin käsin se oli kuokittu, kelkalla vetäen lannatkin pitkin teitä\nkerusteltu. Siitä oli iloa pitkin kevättä ja kesää, sillä peruna\nkasvoi paremmin kuin talon parhaimmassa pellossa. Kenelle kuului sato?\nLautamiehen ei olisi luullut tarvitsevan tätä asiaa lakimieheltä\ntiedustaa. Ei kai hän tiedustanutkaan, koska ajatti talon kuoppaan,\njälkeenpäin selittäen ja tuhisten, kehräten kuin kissa: Mitäpä tällä\nväliä yhteisellä tavaralla, -- isossa kellarissa ne hyvin säilyvät ja\nkeväällä löytyvät. Löytyivät jo ennen kevättä, sinä päivänä, jolloin\ntaloon ilmestyi rahakas ostaja. Rahasta isäpuoli oli valmis myymään\nvaikka näkevimmän silmänsä.\n\nYrjö koppasi varpaittensa edellä kierivän kivenmukulan ja heitti sen\nvihaisesti pitkin tietä.\n\nNäihin ja moniin aikaisempiin kiistan aiheisiin verrattuna oli viime\ntiistaiaamun yhteenotto turhanpäiväinen asia. Oli taas pientä nahinaa\nsiitä samasta, mistä jo usein ennenkin. Isäpuoli touhusi miehiä\nhavumetsään. Piti vedättää männynoksia ja katajarisuja karjapihaan,\nniinkuin navettavedet välttämättä olisi ollut siivilöitävä, ennenkuin\nkelpasivat pellonojassa juoksemaan. Talossa oli koskematonta\nrahkasuota kymmeniä hehtaareja, jo valmiiksi kuivanutta kontua latojen\npermantokuopat karheillaan. Mutta tällaisen kuivikkeen käyttö oli\nherrojen keksintöä, eikä kelvannut lautamiehelle. Herrojen neuvot\ntiesivät hänen mielestään aina rahanmenoa, vaikka omista sammaleista\nolisi ollut kysymys.\n\nKiusoitteleva kivenmukula oli taas joutunut varpaan ulottumalle. Hän\nheitti sen männikköön niin, että metsä rapisi. Tämän jälkeen se ei enää\nmilloinkaan kiertynyt kulkijoiden kiusaksi. Hänen ajatuksensa palasivat\njälleen Niemelän asioihin.\n\nMitä tarkoitusta varten isäpuoli rahaa ja omaisuutta niin ahneesti\nkeräsi? Hän söi ja syötti väellänsä kohtuuttoman huonoa ruokaa. Kaiken\nsatoylijäämän hän myi ja lainasi rahat visusti korkoa kasvamaan. Mutta\ntänne hän kuitenkin kerran jättäisi niin rahat kuin tavarat, sekä\npellot että perunat, ennenkuin kuluu montakaan vuosikymmentä. Kenelle\nhän ne jättää? Vaimovainajansa itsepäiselle pojalle, ellei tämä sitä\nennen häviä kaiken maailman teille.\n\nSyrjälän myllyn tienhaarassa Yrjö istui kivelle levähtämään. Kahdeksan\nkilometrin taival oli jo takanapäin. Aamuhämärä oli täysin häipynyt,\naurinko punaisena kiekkona kohoutumassa metsän reunan ylitse.\nLukemattomat mesikirkkaat pisarat kimmelsivät havupuun neulasilla ja\nkoivun lehdillä. Hänestä näytti kuin metsä olisi itkenyt vai nauroiko\nse kyyneleet silmissä. Ehkäpä se vain suoritteli tavallista aamupesuaan.\n\nHän veti housunsa taskusta esiin pienen lompakkokukkaronsa,\njonka isäpuoli oli edellistalvena ostanut hänelle joululahjaksi\nkulkukauppiaalta, ei kylläkään rahalla, vaan yötilan ja aamiaisen\nmaksuksi. Varsin soma pieni kukkaro se oli ja rahaa siellä oli nyt\nrunsaasti. Matkaa suunnitellessaan hän oli laskenut rahansa moneen\nkertaan, mutta halusi laskea ne nyt levätessään vielä kerran.\nSatamarkkasia oli neljä, yksi viisikymppinen ja kaksi kahdenkymmenen\nmarkan rahaa. Erikseen suljettavassa keskilokerossa oli nikkeliä ja\nkuparia yhteensä yli viisitoista markkaa. Rikas poika hän olikin.\nTaannoisina vuosina oli matkustettu Amerikkaan asti pienemmillä\nrahoilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMäen takaa kotoa päin kuului lähestyvien rattaiden ratinaa. Hän hypähti\ntielle ja herkistyi kuuntelemaan. Hevonen lähestyi käymäjalkaa, mutta\nsen askelet tuntuivat pelottavan tutuilta. Hän kuunteli jännittyneenä\nvähän aikaa.\n\nNe olivat Pollen askeleita, siinä ei ollut epäilemisen varaa. Ja\najelurattaiden etuistuimella könötteli isäpuoli, ehkä poliisi\nrinnallaan. Vähemmässä kuin viidessä minuutissa he tavoittaisivat\najettavansa, ja sitten kököttäisi karkulainen takaistuimella\nkonstaapelin sormet niskavilloissa.\n\nPäivä oli jo kirkas ja metsä tien molemmin puolin liiaksi avonaista.\nSilmä ei keksinyt maakiveä, eipä edes suojaavaa pensasta mistään\npäin. Onneksi oli kuitenkin välimatkaa vielä ja hevosen edessä pitkä\nvastamäki. Yrjö hypähti maantiellä täyteen juoksuun. Äijille hän toki\njuoksussa riittäisi, Pollellekin melkoisen taipaleen. Hän juoksi\nparhainta vauhtiaan, jotta pienet kivet kannoilla rapisivat.\n\nMyötämaan päättyessä tie kääntyi. Sen oikealla puolella avautui\nheinäniitty. Maantielle johtava veräjä oli puoliksi avoimena ja ladon\noviaukko sopivan matkan etäisyydessä. Hetkeäkään empimättä hän pyörähti\nveräjästä, tempaisi kimmoisalla niittysaralla ankaran loppukirin ja\nloikoili pian ladon pehmeillä heinillä takaa-ajajiaan odottaen.\n\nLadossa oli hauska loikoilla. Oviaukosta paistava aurinko heloitti\nheinäkasaa vasten suloisesti. Hän katseli sitä siristävin silmin ja\nojenteli käsiään sen lämmössä.\n\nVihdoinkin äijät kuuluivat tulevan, käymäjalkaa ratuuttaen.\nHirvittävän hitaasti he mäkeä nousivat. Iankaikkisen pitkän odotuksen\njälkeen hevonen lopulta kiertyi esiin puun takaa -- outo hevonen ja\nmyllykuorma. Tuollainen se nyt oli hänen vainoojansa! Yrjöä nauratti\nja harmitti mokoma säikähdys. Hän sulki silmänsä, koska ei viitsinyt\nkauemmin katsella. Mutta pyörän ratina ei lakannut hänen korvissaan\nkuulumasta: riks... raks... raks... Niinkuin joku laiskiainen olisi\nsurvonut kuivia herneitä tuntikaupalla: riks... raks... raks...\n\nKun hän unestaan heräsi, ei kärrynratinaa toki enää kuulunut. Aurinko\noli kohonnut korkealle metsän yläpuolelle, kaste oli kadonnut\nmaasta ja pisarakimmellys puiden oksilta. Edessä avartui vihertäviä\nodelmasarkoja, niiden takaa kohosi mustaviiluinen kynnöspelto; sen\nja etäisemmän metsämaan välillä helotti vihreänä verkana ruispelto,\ntulevan kesän leipämaa. Mutta vehmaan lehtimetsän väri oli käynyt\nentistään heleämmäksi, niityn takana vuorenrinteiden kuivimmilla\nkallioilla näkyi jo syksyn ruskeaa ja keltaista.\n\nVirkeänä miehenä Yrjö jatkoi keskeytynyttä matkaansa syksyisessä\nmaisemassa kiemurtelevaa kylätietä pitkin, jolla liikuskeli vain\nharvoja, tuntemattomia kulkijoita. Pelko oli kokonaan haihtunut\nhänen mielestään. Kun aurinko kohosi korkeammas, hän poikkesi\nerääseen harmaaseen taloon ja pyysi ruokaa. Emäntä kantoi pöytään\nleipää, kokonaisen viilipytyn, voita ja palvattua sianlihaa. Hänen\naterioidessaan emäntä askarteli tuvassa ja tiedusteli ruokailijansa\nkotipaikkaa ja matkan määrää. Vastauksia hän sai, mutta ei niistä\npaljoakaan viisastunut. Syötyään ei Yrjö pitkiä aikoja viivytellyt,\nmaksoi ja lähti. Väsymys oli tiessään, ja matka sujui. Pian kylätie\nliittyi valtamaantiehen, ja kiviset kilometripylväät alkoivat\nvilkahdella kymmenen minuutin väliajoin.\n\nAjankulusta katsoen hän oli kävellyt jo ainakin kaksi penikulmaa.\nJalkoja puudutti ja kantapäätä hiersi. Hän riisui kengät kokonaan pois\nja asteli paljain jaloin. Lämpöinen maantiehiekka hieroi hauskasti\njalkapohjaa.\n\nTakana päin tiellä hyrisi auto. Jospa sillä pääsisi huristamaan, niin\nkyllä matka lyhenisi! Kukaan ei kieltänyt yrittämästä. Hän nosti\nkätensä niinkuin oli nähnyt tehtävän, ja kuljettaja pysähdyttikin\nvaununsa mäen töppyrälle. Se oli kuormavaunu, jonka kori oli täynnä\nniputettuja vasikannahkoja, kuljettajan kopissa istui kaksi lihavaa\nmiestä. Toinen, ainakin satakiloinen, oli nähtävästi vaunun isäntä,\nkoska heti alkoi hoitaa keskustelua tuntemattoman asiakkaan kanssa.\n\n-- Hei, poika! Onko sinulla vasikannahkoja myytävänä?\n\n-- Vasikannahkoja!\n\nYrjö hölmistyi, satakiloinen pureskeli sikarinpäätä.\n\n-- Ei taida olla muuta kuin yksi nahka ja sekin vielä nylkemättä.\n\nMiehet olivat nahkojenostajia ja hirveitä suustaan. Mutta he eivät\nolleet pahoja miehiä, isäntä oli ulkonäöltäänkin milteipä lammasta\nmuistuttava. Yrjö ilmaisi heille halunsa ja matkansa päämäärän. Kovasti\nhe kummastelivat, kuinka joku saattoi pyrkiä Helsinkiin Suonenjoen ja\nMikkelin kautta, mutta eihän se ollut heidän asiansa. Jos poika itse\nniin halusi, niin rattaille vain, mahtui kai sinne vielä yksi vasikka.\n\nEnempiä kehoituksia odottelematta Yrjö kiipesi laidan ylitse\nnahkanippujen keskelle. Auto hyrähti käyntiin ja eteni hyvää vauhtia.\nYrjö soluttautui nahkojen keskelle. Ne antoivat perään ja rapisivat\nhauskasti. Hän vajosi yhä syvemmälle, mitään putoamisen vaaraa ei\nollut, vaikka olisi nukahtanut sinne. Puiden latvat vilkahtelivat\ntuolloin tällöin. Keveät harsopilvet ajelivat toisiaan sinisen taivaan\nlaella.\n\nTämä oli vaivatonta ja hauskaa matkantekoa. Moottorin yksitoikkoinen\nhyrinä ja nahkojen huumaava haju uuvuttivat hänet uneen, keveät\ntaivaanharsot nousivat ja painuivat. Ne laskeutuivat yhä alemmaksi,\nkuorman peitoksi aivan...\n\nMitä ihmettä? Kuorma pysähtyi. Ahdistajat olivat kuitenkin tavoittaneet\nhänet. Hän kyyristäytyi syvemmälle, kipristi jalkansa koukkuun ja\nkuunteli hengitystään pidätellen. Alhaalta tieltä kuului ääniä, mutta\nrapinan vuoksi hän ei saanut niistä selvää. Eikä hänellä tällä hetkellä\nollut varmaa käsitystä siitäkään, kuka häntä ajoi, -- isäpuoliko? Nyt\nhyppäsi mies kuorman kummallekin laidalle, he alkoivat kallistella\nnahkanippuja, mutta etupuolesta kuului kiistävä ääni:\n\n-- Uskokaa tahi ei, sieltä ette löydä mitään.\n\n-- Nahkakuormista ennenkin on löydetty, satoja litroja.\n\nViimeisen puhujan ääni oli römeä ja kuului ylhäältä päin. Karkulaista\nhirvitti vielä enemmän, kun hän huomasi virkalakkisen poliisimiehen\nkummallakin puolellaan.\n\n-- Vai ei mitään löydy! riemuitsi poliisi.\n\n-- Olettepa kuljetettavaa keksinyt! täydensi toinen.\n\n-- Minä en ole se, ketä etsitte! riiteli karkulainen itse, sillä hän\nei voinut kuvitella muuta kuin että isäpuoli ja oman kylän poliisi\nolivat lähettäneet ajon jatkajiksi itseään nopeampia miehiä. Poliisit\nnauroivat, ja nahkojen ostajatkin alhaalla tiellä alkoivat ääneensä\nhohottaa.\n\n-- Vai et ole se! Kuka sinusta menee takuuseen, vaikka eläviä\nmettiäisiä sisässäsi kuljettaisit! Vanhempi poliisimies tuntui\nolevan aika vekkuli puheissaan, toiset heittivät hänen keitokseensa\nsekä suolaa että maustetta. Lihava nahkanostaja sutkautteli kilpaa\nvanhemman poliisimiehen kanssa ja nautti kepposestaan yhtä paljon kuin\nsikareistaan, joita polttaa röyhyytteli ja poliiseillekin tarjosi.\n\nYrjö oli nyt täysin valveilla. Häntä harmitti heidän viisastelunsa,\neikä hän halunnut olla enää kauempaa aikaa heidän naurettavanaan. Hän\npudottautui maantielle ja tiedusteli kuljetusmaksua. Nahkojenostaja\nesteli hänen lähtöään.\n\n-- Ei vielä Mikkelissä olla eikä Suonenjoellakaan.\n\n-- Ei olla, eikä tulla!\n\n-- Hei, helesinki! kummasteli kuljettaja, mutta isäntä ja poliisimiehet\nsaivat kiukkuisen pojan tuiskauksista uutta riemun aihetta.\nTyrkyttämättä rahojaan sen enempää hän sanoi hyvästit ja lähti\nastelemaan.\n\nAutomatkan kestäessä olivat maisemat muuttuneet ja käyneet\nvaihtelevammiksi. Tummat havumetsät ja vihreämmät lehtikummut\nvuorottelivat, järvenselkiä vilahteli tien molemmin puolin. Punaisiksi\nmaalattujen kilometripylväitten kohdalla hän pysähtyi marjailemaan.\nPuolukat olivat täällä suuria ja meheviä, milloinkaan aikaisemmin hän\nei muistanut nähneensä marjoja noin tavattomasti. Kymmenen poimijaa\nolisi päivän voinut työskennellä jokaisessa mäessä, tuskin sittenkään\nolisivat täysin puhdasta jälkeä saaneet.\n\nHän pisteli marjoja poskeensa. Sieltä takaapäin kuului jotakin rapinaa,\nmutta ei hän viitsinyt kääntää päätään, kun luuli liikkujaa lampaaksi\ntai pikkuvasikaksi. Tulija puolestaan ei huomannut istuvaa marjailijaa,\nennenkuin astui miltei päälle.\n\nKun Yrjö kääntyi, huomasi hän mättään takana nuoren tytön sienikori\nkädessä. Hän hämmästyi ja nousi, tyttökin oli yllättynyt ja hätkähti,\nmilteipä äännähti. Sitten he seisoivat kotvan aikaa sanattomina\npaikoillaan. He olivat niin lähekkäin, että olisivat voineet kädestä\ntervehtiä, vain suuri, täyteläisenä punoittava marjamätäs erotti heidät\ntoisistaan.\n\nTytöllä oli päähineenä somasti niskaan solmittu punainen huivi ja\nsamanlainen villapusero, mutta hänen hameensa oli sininen kuin\nruiskukka ja ulottui vain polviin saakka. Sukkia hänellä ei ollut\nlaisinkaan, ainoastaan varsikengät, jotka olivat tiukasti nauhoitetut,\nkäärmeiden pelosta ehkä. Hän oli harvinaisen kaunis tyttö. Yrjö tunsi\nasemansa noloksi. Hänen olisi pitänyt jotakin sanoa, tai rientää\nmatkoihinsa, mutta se olisi ollut kovin sydänmaalaista, eikä hän enää\nmuutenkaan halunnut sitä tehdä. Hän keksi sanottavaa.\n\n-- Miksi et poimi puolukoita, vaikka niitä on täällä noin hirmuisesti?\n\n-- Ei kukaan poimi puolukoita ja sieniä samaan koppaan! Tyttökin oli\nselviytynyt jo hämmästyksestään ja naurahti. Hänen poskeensa muodostui\nsoma pieni kuoppa, valkoiset hampaat hohtivat punaisten huulien takaa.\nHänen korinsa oli lähes laiteillaan kellertävän ruskeita rouskuja,\njoiden hetaleiden alta tirisi kermainen maito.\n\n-- Teillä syödään sieniä?\n\n-- Meillä syödään sieniä ja kaikkea muutakin hyvää.\n\nTyttö tuntui olevan sanavalmis, kiistanhaluinenkin. Eihän kukaan ollut\nväittänyt, etteikö sienistä tulisi hyvää syötävää, varsinkin jos\nvoita runsaasti pannaan sekaan. Mutta noin kermaisia sieniä ei Yrjö\ntätä ennen ollut nähnyt, ei noin meheviä puolukoita, eikä tuollaista\ntyttöäkään.\n\nYrjön teki mieli jatkaa puhelua, mutta ei löytänyt sanoja. Ehkä\nhän kuitenkin olisi noussut ja lähtenyt jatkamaan matkaansa, ellei\npaikalle aivan sattumalta olisi rientänyt kolmaskin elävä olento. Se\noli palokärki, jolla oli päässään milteipä yhtä punainen lakki kuin\nsienitytön liina.\n\nSe laskeutui nopein syöksähdyksin lähellä olevaan metsäaukkoon,\ntuolloin tällöin kimeällä äänellään tillautellen. Sen tarkka silmä oli\nkeksinyt metsäaukion laidassa kuivalatvaisen männyn. Lintu oli omasta\ntouhustaan niin innoissaan, ettei ollenkaan huomannut katselijoitaan.\n\nSe iski kyntensä puun kylkeen niska kekkavasti tanassa ja tarkkaili\nmahtavasti ympäristöään. Mitäpä se ylhäisellä työmaallaan olisi\nvälittänyt maan matosista, kun oli omista ammattiasioista kysymys. Se\npyörähteli puun toiselta puolelta toiselle, kuunteli ja tutki. Kynnet\ntarttuivat tukevasti kaarnan rosoihin, punalakkinen pää nousi ja laski,\nlastut sinkoilivat.\n\nAurinko oli tullut esiin pilven takaa ja maalasi rosoisen männynrungon\ntiilen ruskeaksi. Lintu siirtyi hyppyaskeleen. Nyt siitä näkyi vain\nkaareva rinta, pitkä nokka ja pyöreä silmä, milloin kekkava pää iski\npuun kylkeen. Se oli hullunkurinen nähtävyys.\n\nKatselijat olivat niin innostuneet touhukkaan linnun tarkastelemiseen,\netteivät huomanneetkaan kyyröttelevänsä siinä katajapensaan juurella\nmelkein päät toisissaan kiinni. Kun palokärki hellitti kyntensä ja\nlensi avoimesta taivasaukosta ylös, havahtui tyttö, pyörähti seisomaan\nja otti sienikorinsa maasta. Hän oli karkuun pyrähtämäisillään juuri\nkuin äskeinen tikka. Nyt Yrjökin muisti olevansa matkamies, jolla\nsentään aina on jotakin kyseltävää.\n\n-- Miten pitkältä tästä on rautatieasemalle?\n\n-- Asemalleko? Kyllä tästä sinne matkaa tulee.\n\nVastauksensa tyttö heitti hauskasti päätään heilauttaen. Hän oli\nkääntynyt puoliksi syrjittäin, ja aurinko paistoi hänen oikean korvansa\nlävitse. Se oli kaunis kuin rousku hänen sienikorissaan, reunakin\nsamalla tavoin sisäänpäin käpristynyt. Miten tuore ja kuulakka\nse olikaan! Kuin auringon kultaa olisi siivilöity sen poimuissa\njuoksemaan. Tyttö nosti päänsä ja tiedusteli puolestaan:\n\n-- Oletko matkalla jonnekin?\n\n-- Olen, Helsinkiin.\n\n-- Helsinkiin!\n\nTyttö huudahti sen suuresti kummastellen kuin olisi ollut kysymys\nmatkasta pohjoisnavalle. Hänen kotimatkansa suuntautui myös Helsinkiin\npäin, sattuipa somasti. He kävelivät äänettöminä rinnakkain, tyttö vain\nsilloin tällöin hypähti poimimassa tien vierestä sienen ja toisenkin.\nHänen lyhyt sininen hameensa kohosi polvien yläpuolelle. Hänen täytyi\nlaskea sienet maahan ja venyttää sitä alemmaksi, mutta pitkäksi aikaa\nsiitä ei apua tullut, koska hame oli liian lyhyt.\n\nVihdoin he joutuivat tienristeykseen, jossa oli puinen tienviitta\nvalkoisine osoitinlautoineen. Mitä hassua kiinankieltä siihen olikaan\nkirjoitettu: EITNÄREP NOREIK. Niin siinä oli tavaamallakin lukien. Yrjö\nkoetti tankata sitä useampaan kertaan, turha vaiva. Yksin kirjaimin\nottaenkaan ei siitä mitään järjellistä syntynyt. Tyttö katseli --\nnaureskellen.\n\n-- Etkö osaa sisältä lukea?\n\n-- En tuollaista harakan kieltä. Itsekään et siitä mitään ymmärrä.\n\n-- Ymmärrät sinäkin, jos osaat oikein katsoa. Lue toisin päin!\n\nYrjö tavasi ja luki ääneen: Kieronperän... Kieronperäntie! He nauroivat\nniin, että kaiku vastasi. Olipa siinä kuva-arvoitus kulkijoiden\npureskeltavaksi. Mutta kuka oli keksinyt tämän? Sillä miehellä taisi\nolla päänupissaan muutamia ruuveja irti?\n\nViimeistä lausettaan ei pojan olisi pitänyt sanoa ääneen, sillä tyttö\nkävi totiseksi ja katseli alas kenkänsä kärkiin. Tienviitta nähtävästi\noli jonkun hänen sukulaisensa tekoa, isän tahi veljen. Tämä oli joka\ntapauksessa hänen kotinsa tienhaara, ja kohta hän livahtaisi tuonne\nmetsäniemekkeen taakse. Eikö mitään pidätyskeinoja enää löytynyt? Hän\nkeksi sen, sieppasi tytön kopan ja kaatoi sienet tasaiselle kedolle\nviittapylvään juurella.\n\n-- Perataan sienet jo täällä, ettei sinulla enää kotona ole niistä\nvaivaa.\n\nTehtävä se joka tapauksessa nyt oli, ainakin oli nopittava sienet\ntakaisin koriin, ennenkuin päästiin lähtemään. Tyttö ei näyttänyt\nolevan pahoillaan tehdystä kepposesta eikä hänellä muutenkaan enää\ntuntunut olevan kotiin niin armotonta kiirettä.\n\nHe istuivat ruohoisella kumpareella, sienet ja koppa välillään. Tyttö\nkertoili hauskasti omista asioistaan. Hänen kotinsa oli Kieronperäntien\nvarrella pienen lammen lähellä. Sauna oli rannalla, ja kesäisin\nkylpemässä käydessä hypättiin saunasta suoraan lampeen... Hänellä\nitsellään oli vasikka ja valkoinen lammas ja oma pieni pellavamaa.\nPellavat oli jo upotettu järveen likoamaan, mutta kahden viikon\nkuluttua ne nostettaisiin kedolle valkenemaan ja siitä riihen parsille\nkuivumaan... Hän itse puhdistaisi ja harjaisi ne kauniiksi langoiksi ja\nkutoisi niistä kaksikymmentä metriä pyyhinliinakangasta.\n\nYrjö kyseli yhtä ja toista saadakseen juttelun jatkumaan, ja samalla\nhän puhdisteli rouskuja huolellisesti nyppien.\n\nTyttö oli heittänyt liinansa kedolle. Aurinko oli jättänyt jo hänen\nkorvansa ja leikitteli nyt hänen kellertävillä hiuksillaan. Yrjön\nmielestä tyttö oli tällä hetkellä vielä kauniimpi kuin äsken, niin\nihana kuin sienikopan ääressä istuva tyttö ikinä vain saattoi olla.\n\nSienet olivat jälleen korissa, ja se oli täysinäisempi kuin äsken,\nvaikka havuneulaset ja roskanparikkeet oli tarkoin eroteltu. Tyttö oli\npuhunut puhuttavansa ja nousi ojentaen kätensä hyvästiksi.\n\nHänellä oli sileät, lämpöiset sormet, eikä hän kiirehtinyt niitä\npois vetämään. Yrjö olisi tällä hetkellä tahtonut puristaa vieläkin\nkauemmin, sormista, ranteesta, aina kyynärpäästä asti. Kun hän tätä\nkuvittelikin, niin suloinen värähdys löi hänen lävitseen. He olivat\njo menossa kumpikin taholleen, mutta kääntyivät kuitenkin vielä kuin\nsopimuksesta.\n\n-- Kun palaan Helsingistä, poikkean sinun lampeasi katsomaan.\n\n-- Poikkea vain, pääset saunaankin!\n\nTyttö naurahti ja pyörähti reippaasti tielle. Yrjö jäi katselemaan\nhänen menoaan. Tytön punainen pusero ja sininen hame vilkahtelivat\niloisesti vihreässä koivikossa. Tien mutkassa hän kääntyi ja sienikoppa\nvilahti, sitten ei näkynyt enää muuta kuin liikkumaton metsä.\n\nYrjön oli vaikea kääntyä, kuitenkin se oli tehtävä. Hän katui liikaa\nujouttaan. Hän olisi hyvin voinut pyrkiä tytön kotiin yöksi, sillä\nilta oli jo tulossa. Hyvästejä heittäessään hän ainakin olisi voinut\nkatsella kauemmin tyttöä silmiin ja pitää kädestä kiinni. Sitten hän\nolisi vielä Helsingissä muistanut, minkänäköiset tytön silmät olivat ja\nmiten lämpöinen ja hieno hänen kätensä oli.\n\nHän käveli vastahakoisesti hämärtyvää tietä, aurinkokin häipyi sinne\nmetsämäen taakse. Sinne jäivät sienimetsät ja ihanat puolukkamaat.\nMiten pitkäksi ajaksi? Kuka tietää vaikka ikuisesti?\n\nTalon nimi oli Rantala ja tytön nimi Elsa, näin paljon hän sai\nurkituksi tietoon ensimmäisen yöpymispaikkansa isäntäväeltä. Mutta\nkun hän talonväen hiljentyessä turhaan odotteli unta puolikovalla\npenkkivuoteellaan, yllätti hänet uudestaan armoton ikävä. Se kiersi\nhänen ympärillään kuin kärpänen, härnäsi monella tavalla. Se hypähteli\njärvestä tyttöön ja taas takaisin, siitä Niemelän kotoiselle lahdelle,\njonka peilipinnalla aurinko varisteli kultaisia ohjaksiaan.\n\nHänen oli ikävä Pollea ja pieniä varsoja, Mirriä ja Vahtia ja\niloisesti vikerteleviä viiripääskysiä. Hän kaipasi Nestoria, vanhaa\nLiisaa, isäpuoltakin, kaikesta huolimatta. Hän oli näkevinään, miten\npihapihlajat nyökyttelivät punaisilla marjoillaan kuin kyynelet\nsilmissä. Suuren haavan pyöreät lehdet soittivat suruisasti: Voi, poika\nparka, mihin sinä synnyinkodistasi lähdit!\n\nHän painoi kasvonsa tyynyyn ja sulki korvansa sormillaan, mutta äänet\neivät lakanneet kuulumasta, ja kotoiset kuvat kirkastuivat vain.\nIkävä hänen oli, niin hirvittävän ikävä, ettei sanoilla olisi osannut\nkenellekään sitä kertoa.\n\nKauan aikaa hän näin makasi ja kitui, sitten alkoi kirkastua,\nvähitellen. Miksi hänen pitäisi ne ikuisesti jättää? Ensi suvena\nkotiin, vaikka ennemininkin. Ja paluumatkalla sopisi mutkan kautta\nkulkea, sienimetsien ja marjamaiden halki, Kieronperän hullunkurinen\ntienviitta pysyisi kyllä paikoillaan.\n\nTällaista kuvitellessaan hänelle tuli vapauttava tunne, suorastaan\niloinen mieli, niinkuin ikkunoita olisi avattu ja vilpoinen tuuli\nalkanut huoneessa kiertää. Hän sai tyynyn sisään kätkettyihin silmiinsä\nsellaisen kuvan, josta ei olisi tahtonut luopua millään hinnalla.\n\nHän oli kulkevinaan Elsan rinnalla Kieronperän kapeaa tietä ensin\ntaloon, siitä saunalle ja lammen rannalle saakka. He katselivat Elsan\npellavamaan, tulisiko siitä kaksikymmentä kyynärää pyyhinliinakangasta.\nSitten he juottivat hänen iloisen vasikkansa ja syöttivät hänen\nvalkoiselle lampaalleen kädestä leipää.\n\nMutta kaikkein viimeiseksi he istuivat lämpöiselle rantakalliolle ja\nsyöttivät toisilleen meheviä puolukoita, laskeva aurinko siivilöitsi\nsäteitään Elsan korvan lävitse.\n\nAuringon säde muuttui pieneksi kultakärpäseksi ja siirtyi tytön\nkorvalehdestä hänen silmäänsä. Se oli salaman kirkas ja nopea. Yrjö\noli kuulevinaan sen siipien vienon surinan. Nyt se pyörähti toiseen\nsilmään, liukui sieltä alemmaksi kasvoihin ja käsivarsiin. Hän tahtoi\npyydystää kultakärpäsen itselleen ja kiersi sen vuoksi kätensä Elsan\nympärille. Kärpänen lennähti taas ja souteli kohta hänen omissa\nsuonissaan.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nJo toista viikkoa Yrjö harhaili Helsingin katuja, katseli laivoja\nsatamissa ja istuskeli puistoissa. Hän oli löytänyt huokeita\nruokapaikkoja syrjäkatujen kivijalkakerroksista, eilen viiden markan\nyöpaikankin laitakaupungista pihan perältä.\n\nMutta kaikesta täällä oli maksettava ja aina etukäteen. Rahat, joita\nkotoa lähtiessä oli olevinaan riittämiin, alkoivat kumman nopeasti\nhuveta. Jos kuukauden päivät tätä menoa jatkuisi, niin mies olisi\nrahoistaan puhdas. Tuskinpa muulla tavalla voisikaan sitten enää\npuhdistautua, ei saunassa kuitenkaan, sillä sekin maksoi rahaa,\nkylpyvihdoista ja pyyhinliinoista puhumattakaan. Alusvaatteiden pesu\nolisi maksanut monta markkaa. Nämä rahat toki säästyivät, koska hänellä\nei ollut toista vaatekertaa. Kotona olisi ollut, jos olisi tullut\nmatkaan. Niin suruttomasti kokematon lähtee suureen maailmaan! Hän\nsoimasi itseään monesta muustakin ajattelemattomuudesta.\n\nKyllähän Helsingissä paitoja olisi saanut, kauluksia ja kaulanauhojakin\nkuinka paljon tahansa. Kauppatalojen suuret näyteikkunat olivat\nvaatetavaraa tulvillaan. Yhdessä kulmatalon myymälässä ajettiin\niltaisin oven edustakin miesten vaatetarvikkeita kukkuroilleen. Eivätkä\npaidat mahdottomia maksaneet: kuusikymmentä... kahdeksankymmentä...\nsata markkaa kappale. Satamarkkanen näytti olevan joutava raha\nhelsinkiläisen herrasmiehen kukkarossa.\n\nMutta työpaikka ei ottanut löytyäkseen, tai jos jostakin ihmeeksi\nlöytyi, niin sen oli keksinyt kymmenen, monta kymmentä miestä ennen\nhäntä. He odottelivat kärsivällisesti vuoroaan tuntikausia pitkissä\nkatukäytäville kiemurtelevissa jonoissa. Hiljaisen maalaispojan\noli turha jäädä niissä jonottamaan, etuoikeus joka tapauksessa\nvarattiin ammattitaitoiselle helsinkiläiselle. Täällä olivat kaikki\nammattimiehiä: tiilenkantajat, kadunlakaisijat, kerjäläisetkin.\n\nViimeisen yöpaikan emäntä kehoitteli Yrjöä kääntymään\ntyönvälitystoimiston puoleen. Etsimällä lopulta löytyi sellainenkin\npaikka, mutta kun hän pitkän odotuksen jälkeen sai äänensä kuuluviin,\ntiedusteli silmälasinen herrasmies ensi sanoikseen: Mikä ammatti ja\nmissä kirjoilla? Yrjö punastui ja mutisi hiljaa vastinetta. En minä ole\nmikään ammattilainen, enkä missään kirjoilla! Herra pyyhiskeli hikeä\nsilmälaseistaan ja katseli sen jälkeen äskeistä kirkkaammin: Mitä te\nsanoitte? Ettekö todellakaan ole missään kirjoilla?\n\nYrjö häipyi kadulle noloa vastaustaan häveten ja kiitti onneaan, ettei\nherra sentään poliisia niskaan lähettänyt.\n\nJoka aamu hän tutkiskeli tarkoin myös sanomalehtien ilmoitusosaston.\nLehti maksoi puolitoista markkaa ja siinä oli paljon muutakin\nluettavaa, tuntikausiksi ajankuluketta puistojen penkeillä\nistuskellessa. Mutta rahaa niidenkin ostamiseen kului. Erään työttömän\nopastamana hän keksi lukutuvan. Tosin lehdet siellä olivat likaisia,\nhuoneilma hikinen, ihmistunkkainen ja tuoreimpien Helsingin lehtien\nympärillä alinomainen jonotus. Mutta rahaa ei vaadittu, ammattia ja\nkotipaikkaa ei liioin kyselty.\n\nIlmoitusten laatu oli jatkuvasti samaa, mihin hän oli tutustunut jo\njunamatkallaan. Palveluspaikkoja oli tarjolla vain niille, jotka olivat\nkylliksi varakkaita ostaakseen niitä. Hyviä ammatteja, jopa johtajan\ntai isännöitsijän toimia oli tarjolla vakavaraisissa liikkeissä. Hinta\nvaihteli viidestäsadasta markasta sataantuhanteen. Monet paikanhakijat\npalvelukseen halukkaiden osastossa käyttivät itse tätä samaa taattua\nkeinoa. Repäiseviä tarjouksia tehtiin: Tuhannen markkaa varastomiehen\npaikasta! Käyttökunnossa oleva auto ilmaiseksi autonkuljettajan\ntoimesta! Joku maalta tullut neitonen lupasi viisisataa markkaa sille\nystävälliselle henkilölle, joka viikon kuluessa hankkisi hänelle työtä\n\"Mitä vain\".\n\nOlipa siinäkin tarjoomus, melkein kuin jäihin vajonneen hätähuuto:\nHyvät ihmiset, tulkaa auttamaan! Heittäkää laudanpalaa... seivästä...\nMitä vain! Pitäisiköhän pulaan joutuneen Niemelän pojan myös päästää\ntuollainen hätähuuto? Mutta hänellä ei ollut enää tarvittavaa\nsyöttiä, viittäsataa markkaa. Jospa hän lupaisi kolmesataa. Hintaa ei\ntarvinnut hävetä, sillä eihän tällaisiin ilmoituksiin kukaan pannut\nomaa nimeään alle; ellei kala tulisi, niin matonen säästyisi, menisi\nvain ilmoituksen hinta, mutta se ei mahtanut olla montakaan markkaa\nsentin korkuisesta pätkästä. Näin hän asian harkitsi päättäen koettaa\nonneaan. Hän sommitteli ilmoitustaan monta tuntia mahdollisimman paljon\nsanalyhennyksiä käyttäen niinkuin oli nähnyt muidenkin tekevän, sai\nlopulta sen mieleiseensä muotoon ja vei erään aamulehden konttoriin.\n\nSeuraava päivä oli jännittävä. Hän söi vain puuroaamiaisen ja osti\nlehden. Ilmoituksia oli tänään tavallista enemmän, vuokrattavia\nhuoneita palstamäärin, monenlaatuisen tavaran myyjiä ja ostajia,\nPohjanmaalta saapuneita kortista katsojia, nuoria hierojia omalla\npuhelimella... Vasta viimeisenä tulivat palvelukseen halukkaat.\nHän silmäili kiihkeästi palstoja alusta loppuun päin. Vilisi vain\nammattikortin omaavia autonajajia, tuhannen markan ammattimiehiä,\nviidensadan markan neitosia, viimeisen edellisenä vasta tuli: 300 mk\nsille, joka viik. kul. hank. nuor. siv. mieh. työtä. Vast. täm. lehd.\nkont. nimim. \"Mitä vain 17 v.\"\n\nOlipa ilmoitus kuitenkin lehdessä. Tätä ennen Yrjö ei ollut nähnyt\nomaa kirjoittamaansa painettuna. Hän luki sen moneen kertaan, katseli\nkirkkaassa päivänvalossa ja häpesi sanalyhennyksiään. Tuollainen\nnäytti äärettömän nololta. Jos pitemmälti noin kirjoittaisi, ei kukaan\nviitsisi lukea muuta kuin pilkatakseen. Moni saattoi nauraa jo tätäkin\ntai hänen vähäpätöistä tarjoustaan. Toista näin turhanaikaista ei ollut\nkoko lehdessä, kaikki palvelustyttösetkin olivat vähintään viidensadan\nmarkan arvoisia. Kolmesataa markkaa lehteen painettuna oli todella\nhävettävän pieni raha, vain kolmen paidan hinta. Mutta parin viikon\nkuluttua se saattoi eräälle nuorelle miehelle olla suurikin raha,\nkokonainen omaisuus.\n\nOli kirkas syyspäivä. Hän kierteli kaukana ulkosataman lähettyvillä\nja mietiskeli ilmoitustaan. Puistonpenkeillä istuskellessaan hän\ntarkastelikin sitä yhä uudestaan ja ajatuksissaan korjaili sen vikoja.\nVastaisiko siihen kukaan? Huomisaamuna se jo selviäisi, tai ehkäpä\nvasta ylihuomenna. Mahdollisesti sellainen isäntä, joka tarvitsee\nkolmensadan markan apumiestä, miettii asiaa yhden päivän.\n\nMonenlaisia kuvitellessaan hän asteli katukäytäviä ja joutui kauemmaksi\nkuin aikaisemmin, ulkosatamaan saakka. Siellä parhaillaan purettiin\nja lastattiin suuria valtamerilaivoja. Ulompana selällä olivat\nsuuret jäänmurtajat, kuitenkin siksi lähellä, että nimet saattoi\nhelposti lukea: Sampo... Tarmo... Jääkarhu... Ulkolaiturin suuret\nnostokurjet ojentelivat pitkiä kaulojaan ratakiskoilla pyörivistä\nhuoneistaan. Olisi luullut raskaan rautavivun keikauttavan nurin\npienen koirankoppinsa, mutta sepä seisoikin tukevasti maassa. Suuri\nkuorma-auto kiikkui korkealla ilmassa erään vivun ylimmässä nipukassa,\neikä kopin nurkka edes liikahtanut. Tämä oli katselijasta ihmeellistä.\n\nTäällä oli paljon muuta ihmeellistä, koneet suuria, ihminen pieni.\nLaitureilla ja laivoissa liikuskelevat miehet näyttivät kärpäsiltä\nnostokurkien suunnattomien tavaramöhkäleitten alla. Jos rautakäsivarsi\nolisi pudottanut monituhatkiloisen pakettinsa laiturilla tai laivan\nlastiruumassa työskentelevän kääpiön niskaan, ei miehestä olisi\njäänyt palkille muuta kuin märkä räsy. Monta muuta mietettä juolahti\nsatamassa katsastelevan poikasen mieleen. Eikö hän iltahämärissä itse\nvoisi pujahtaa suuren laivan tavarapaalien keskelle? Evääksi varaisi\nkilon voita ja muutaman paketin kuivaa näkkileipää? Hiiren hiljaa\nmakailisi jonkin päivän ja vasta kaukana merellä ilmaisisi itsensä?\nAnnettaisiinko miehelle työtä \"mitä vain\", vai heitettäisiinkö enempiä\ntutkimatta mereen?\n\nMietteet olivat mietteitä, eikä niistä tullut sen valmiimpaa, mutta\nkuvitelmissa aika hyvin kului. Miten se oli tänään rientänytkään,\nhämärä jo laskeutui satamaan, katuvalot sytytettiin. Hän palasi\nkaupunkiin Tähtitorninmäen kautta. Kerran aikaisemminkin hän oli\nkäynyt siellä istuskelemassa. Aurinko oli jo laskenut saarien\ntaakse, mutta sen hiipyvä lämpö hyväili vielä meren tyyntyvien\nmaininkien selkää. Nopeat moottorikiitäjät kirkkaine valosilmineen\nkiitivät alhaalla satamalahdella puoleen ja toiseen kuin pienet\nsukkulat kultaloimista kangasta kutoen. Mutta rantaan ja läheisen\nravintolasaaren laituriin lipui hiljalleen valkoisia purjeveneitä.\nMuutamien purjeet oli jo vedetty alas, toisista parhaillaan vedettiin.\nYlhäälle Tähtitorninmäelle näyttivät ne pieniltä leikkilaivoilta ja\nvalkopukuiset purjehtijat ahkerasti hääriviltä tontuilta.\n\nHelsinki oli meren kaupunki milloin ja miltä puolelta sitä katselikin.\nMeri hyväili sitä lempeästi sivelevin sormin kuin äiti kylvyssä\nleikkivää lastaan. Sen lahdet työntyivät monessa paikassa syvälle\nkaupungin keskustaan. Lehtevät puistot ja leveät kadut alkoivat siitä,\nmihin laineiden liikunta loppui.\n\nYlhäällä puiston hiekkakäytävillä liikuskeli vielä nuoria, kauniisti\npuettuja naisia lapsukaisiaan talutellen. Eräällä pienellä\npojanviukarilla oli olkapäillään jonkinlaiset tiukumäkivyöt, joista\nohjashihna johti äidin käteen. Tiukuvaljaat saattoivat olla hyvinkin\ntarpeelliset tälle miekkoselle, samoin kuin eräille samalla tavalla\ntalutettaville matalajalkaisille koirille, jotka sen lisäksi olisivat\ntarvinneet vielä kolmannen jalkaparin alleen, etteivät liivinnapit\nolisi rapsineet maata.\n\nMutta kukaan täällä ei näyttänyt tuntevan toistaan. Haaksirikkoinen\nvaskesta valettu merimies patsaansa laella huuteli turhaan apua\nitselleen ja hätään joutuneelle perheelleen. Hänen epätoivonsa ei\nliikuttanut eläviä ihmisiä. Ainoastaan Yrjö itse, työtön orpo poika\nalkoi tuntea kuin jonkinlaista sukulaisuutta noiden vaskeen valettujen\nhaaksirikkoisten kanssa. Onnettomia ehkä oli tuhansittain myös elävien\nihmisten joukossa, tässäkin kaupungissa. Oliko Niemelän ainoa poika\njonkin ajan kuluttua yksi heistä? Keltaisia syyslehtiä tipahteli\nkohahdellen hiekkaympyrään haaksirikkoisten alla. Kaksi näivettynyttä\neukkoa haravoitsi niitä koppaansa. Vilu varisti Yrjön hartioita. Hän\nhypähti penkiltään ja käveli alakuloisin miettein alas kaupunkiin päin.\n\nMutta alhaalla puiden suojaamalla hiekkakäytävällä oli lämpimämpää.\nHänen mielialansa keveni jälleen. Hänellä oli vielä rahaa tarkasti\neläen moneksi päiväksi, ellei joku myisi toimipaikkaa kolmella sadalla\nmarkalla. Se olisi onnenpotkaus. Siitä alkaisi leivänkannikka, josta ei\nnäkynyt päätä eikä laitaa.\n\nTasan yhdeksältä seuraavana aamuna Yrjö oli lehden konttorissa\nvastauksia tiedustamassa. Yksi oli tullut, valintavaikeuksia ei ollut.\nKuori oli hieman rasvainen, nimimerkki kirjoitettu vinosti ylälaitaan\nkömpelöllä käsialalla, niinkuin suutari pikisellä peukalonsa kynnellä\nolisi piirtänyt. Hän kiiruhti läheiseen puistoon ja avasi kirjeen.\nKirjepaperikin oli tahriutunut ja sisältö samaa pikitekstiä, vain\nmuutama sana: Minulta saa työpaikan jos tykkää Ja toimessa Kyllä pärjää\njos on eres jonkunlainen mies Passaa soittaa Tänään Telefuunilla\nnummero...\n\nTyönhakija tarkasteli sekavin tuntein ainoan työnantajansa\ntarjoomusta... tykkää... pärjää... Telefuunilla nummero... isot\nkirjaimet miten sattui. Liiallisella opintiedolla tärvelty ei tuleva\nisäntämies näyttänyt olevan. Jospa olikin rajasuutari, pikinytky!\nOlihan äijällä kuitenkin oma telefuuni, nummero. Soitetaan isännälle,\nsiinäpä kuullaan, nähdäänkin ehkä.\n\nYrjö ei tätä ennen ollut käyttänyt kaupunkilaista numerolevypuhelinta.\nKuppilan kassaneiti tuli hänelle avuksi. Etsitystä numerosta ei\nvähään aikaan kuulunut muuta kuin 'tuut, tuut', mutta sitten mörähti\nmatala miehen ääni kuin turpeen alta: Halloo! Lintemanni puhuu...\nMinä olen minä vain... Yrjö Niemelä. -- Mikä peijakkaan Niemelä! Yrjö\nhäkeltyi yhtä paljon sanoista kuin äänestä. Vierellään kuuntelevaa\nkassaneitiäkin hän häpesi. -- Se, jolla oli ilmoitus lehdessä... jolle\nkirjoititte.\n\nAsia selveni, mörisevä ääni höltyi hieman ystävällisemmäksi. Mies\nesitti, että lyötäisiin kaupat kiinni heti. Hän saattaisi järjestellä\nsopivia töitä jo täksi iltapäiväksi. -- Jaa se paikka, tuota. Lienee\nparasta, että mää itte lähren vastaan. Tää kaupungin osa on sokkeloista\nouron osata. Sovittiin kohtauspaikaksi eräs kahvila, puolen tunnin\nkuluttua.\n\nOlipa onnestanut. Mutta Yrjö ei jaksanut sen vuoksi olla niin\niloinen kuin olisi halunnut. Hän milteipä aavisteli, minkänäköinen\nulkomuodoltaan oli se \"mää itte\", joka sokkeloisesta kaupungin osasta\nlähtisi tulevaa apumiestään vastaan. Ja mitähän sellaisella isännällä\nmahtoi olla työksi annettavaa? Jos hän oli edes kunnon suutari, niin\nhyvä virkamies olikin. Kohtaamispaikkaan astellessaan hän punnitsi\nasiaa puoleen ja toiseen, mutta sitten oli kiiruhdettava, koska\npuolituntinen alkoi joutua lopulleen.\n\nHe joutuivat kahvilaan yksiin aikoihin. Mies tuli suoraan Yrjön luokse,\nniinkuin olisi tuntenut. Se ennakkokuva, minkä Yrjö puhelinkeskustelun\nperusteella oli hänestä saanut, piti suurin piirtein paikkansa.\nMuutamia lisäyksiä hänen tosin täytyi mielikuvaansa tehdä, ihraa\nniskaan ja taikinaa vatsapuoleen. Jos hän vielä tämän lisäksi olisi\nliittänyt muutamia tunnusmerkkejä, olisi otusta kauempaa katsoen\nhelposti voinut kuvitella Niemelän isoksi sonniksi, joka keväällä\nmyytiin teurastajalle.\n\nYrjön mieleen juolahtanut vertailukuva oli niin hullunkurinen, että\nhän naurahti sille ääneen. Mutta peräytyä hän ei enää kehdannut, koska\nmies oli ehtinyt tilata jo kahvit kahdelle. Puheissaan hän ei ollut\nniin härkämäinen kuin ulkoisesti näytti, tiedusteli kotioloista,\nmorsiamista, jos mistä. Mies sanoi heti arvanneensa, että poika\noli kotoisin maalta. Kaupungin hamppareille hän ei olisi ollenkaan\nvastannut. Hän itsekin oli maalta syntyperäisin. Vaan sieltä pellon\nlaidoilta lähti tällaisia reiluja poikia, joiden kanssa oikea ihminen\ntuli aikoihin. Kaupunkilaiset yleensä ja helsinkiläiset erittäinkin\nolivat niin saatanan läpiliipattuja. Heidän kanssaan asioidessaan\nrehellinen maalainen sai aina pitää varansa ja sittenkin usein tuli\nhuiputetuksi.\n\nTilattu kahvi joutui pöytään. Mies vilkaisi ympärilleen. Kun mitään\nepäiltävää ei näkynyt, vetäisi hän povitaskustaan litteän kanisterin,\njota leikkinimellä kutsuttiin \"varpuseksi\". Tällaisia varpusia lenteli\njo myös maalla. Lautamies oli ostanut sellaisia \"lääkkeekseen\",\nrenki-Kalle muuten vain sielunsa virkistämiseksi.\n\nYrjö ei ottanut pirtua kahviinsa. Mies löräytti omaan kuppiinsa sen\nvuoksi kahdenkin edestä ja sujahutti sitten kätevällä liikkeellä\nvarpusen takaisin povitaskuunsa.\n\n-- Ei pirä nauttia väkeviä, ellei ruumis kaipaa. Selväpäisenä aina\nparemmin pärjääkin niitten kanssa.\n\nKetä hän mahtoi tarkoittaa? Ehkäpä niitä läpiliipattuja\nkaupunkilaisiaan. Mutta Yrjö halusi ennen kaikkea lähempiä tietoja\ntulevasta ammatistaan ja johdatteli siihen asiaan. Osaisiko hän mitään\ntehdä ja kuinka outona maalaisena ollenkaan menestyisi tuntemattomilla\ntyöaloilla. Mies hörpiskeli voimakahviaan ja nauraa hörähteli.\n\n-- Älä semmottia sure! Mun neuvoillani sinä kyllä pärjäät. Sun täytyy\noppia pitämään vain silmäs auki. Ja kuulo pitää olla kuin lintukoiralla.\n\nSe oli rohkaisevaa puhetta, mutta jostakin syystä Yrjö epäili pahaa.\nHän etsi uutta selvyyteen johtavaa kysymystä löytämättä sitä. Mies otti\njälleen aloitteen.\n\n-- Se on hyvä, jos ei itte ryyppää. Kas, näön se vie jalommankin miehen\nsilmästä, pirtu, on se sellaista poikaa! Mää sanon sen vieläkin, ettei\nsun palkoistas tarvitte surua kantaa, niistä miesten kesken aina\nsovitaan. Se riippuu vähän siitäkin, miten pärjäät ja ansaittet, siitä\nse juuri riippuukin, mistäs pirusta sitten. Enkä mää suurin perusta sun\nrahoistas, en mää ole kolmen satalappusen vaivainen.\n\nTuo nyt kuitenkin on hyvä puoli, huokaisi Yrjö itsekseen, mutta hän\nei ehtinyt varmentaa rahojensa pidätystä päätökseksi itselleen. Mies\nnaukkaisi ja ehätti jälleen.\n\n-- Anna tänne rahasi, pannaan ne parempaan korjuun. Piretään tämä\nkolmesataa puulaakimaksuna. Mää tilitän ne joskus sulle takaisin\nkorkojen ja rosenttien kanssa.\n\nÄlä anna rahojasi!... Sano, ettei ole mukanasi...\n\nYrjö ei saanut riittävän nopeasti toimintavoimaa näihin sisäisiin\nvastusteluihinsa, ja suuri mies keihästeli pienen pöydän takaa kahdella\nverestävällä silmällään niinkuin lävitse olisi katsonut. Yrjö ei\nuskaltanut sanoa, ettei hänellä ollut rahoja taskussaan. Sitä paitsi\nmies oli kuluttanut jo paljon aikaansa, tilannut kahvit, ostanut\npostimerkin, riipustanut kirjeenkin kömpelöillä sormillaan. Yrjö\nmenetteli niinkuin hätäytynyt karitsa aina rosvon edessä, jolloin\non kysymyksessä rahat taikka henki. Hän irroitti vapisevin sormin\nhakaneulat taskunsa suulta ja kaivoi esiin kukkaronsa.\n\nMies oikoili hänen antamansa satamarkkaset ja sujutti ne vahvan\nlompakkonsa väliin. Siellä oli entisestään tukeva nippu seteleitä,\nviisisatasia, tuhatmarkkasiakin. Hänen kolme satamarkkastaan hävisivät\nniiden keskelle kuin suden kitaan. Niiden entiselle omistajalle ei\nmuodostunut edes lohdutukseksi se, mitä mies kiitokseksi sanoi,\npäinvastoin se kirveli hänen mieltään kuin suolaa olisi tiputeltu\nveriseen haavaan.\n\n-- Olisin mää kerinny nää sun rahasi myöhemminkin. Jos ma suoraan\nsanon, niin en mää luullukaan, että sulia oli kolmea sataa markkaa\nsuoraan komtantissa.\n\nHän työnsi pullean lompakon povitaskuunsa. Yrjö sujutteli omaansa ja\nhyperöi hakaneuloja kiinni vavahtelevin sormin. Mies hörähti avonauruun.\n\n-- Eiks sun tyhjä lompsas vähemmällä vannottamisella lakkarissa pysy?\n\nPoika nieleskeli kyyneleitään, ja tuskinpa hän muutenkaan\nolisi pystynyt kysymykseen vastaamaan. Mutta mies ei vastausta\nodottanutkaan, touhusi jo tarjoilijan kanssa. Hän maksoi kahvit\nhousuntaskukukkarostaan ja siinäkin oli runsaasti rahaa. Pienet\nvaihtorahat hän pyyhkäisi kaikki tarjoilijan käteen. Lähdettiin kadulle.\n\n-- Entä sun yökortteeris?\n\nYrjö ilmoitti, ettei hänellä ollut vakinaista asuntoa, ainoastaan\netukäteen maksettava viiden markan yömaja toisella puolella kaupunkia.\n\n-- Nee ovat niin läpiliipattuja, sanoinhan mää sen. Etkä sää sinne enää\nniitten kupattavaksi mene. Saat tästä lähtien maata meirän seslongilla.\nMutta kattokin, ettes rupea liikoja räpyttelemään mun akkani kanssa.\nMää olen joksikin ranttu poika nahkani puolesta. Yksi sälli toissa\ntalvena...\n\nKaksi ratsupoliisia ajoi katua alaspäin, ja mieheltä jäi selvittämättä\nsällin seikkailut toissa talvena. Hän pisti juoksuksi ja pyörähti\nsivukadulle vikkelämmin kuin hänen lihoissaan olevalta olisi voinut\nodottaa. Mutta ankarasti hän juoksunsa jälkeen läähätteli.\n\n-- Neet on kaikkein... kaikkein pahimmat noi... noi kaksi... tanaa!\n\nVarovasti kurkistellen palauduttiin pääkadulle taas. Ratsupoliisit\nolivat häipyneet näkymättömiin.\n\nHänen asuntonsa oli suuressa kivitalossa. Hissillä noustiin viidenteen\nkerrokseen. Pimeähkössä eteisessä ärisi karvainen koira sekä puoliksi\npukeutunut naisihminen, nähtävästi talon rouva eli se akka, jonka\nkanssa ei sällimiesten ollut terveellistä ryhtyä silmän räpyttelyihin.\nRouva oli pörröpäinen, tihrusilmäinen, koira aika tavalla samaa muotia\nkuin neljällä jalalla kävelevä pikkuveli.\n\n-- Mää tuon teitille tässä uuren vävypojan! Äijä nauraa hörähteli\nhyväntuulisesti, rouva raaputteli reittään, mutta koira aivasteli\nepäluuloisesti. Alku ei näyttänyt varsin lupaavalta. Astuttiin sisälle\nhuoneeseen. Äijä käänsi suurta mööpeliä, jonka jalkojen alla oli\npyörät. Se oli suurikokoinen nahkaselkäinen nojatuoli. Hän heittäytyi\nsiihen puoliksi selälleen ja osoitti vävypojalle seslonkia.\n\nSekin oli ruskealla nahalla päällystetty. Kelpasi siihen istua, olisi\nmahtunut nukkumaankin. Mutta joku toinen poika nukkui, ei tämä, joka\nnyt istui. Päätös oli Yrjön mielessä vakiutunut vuorenvarmaksi.\nHuoneen ilma oli ummehtunut, viina ja tupakka lemusi, jos Yrjön kolme\nsatamarkkasta olisivat olleet oikeassa paikassa lukkoneulan takana,\nolisi hänen vierailunsa päättynyt hyvin lyhyeen. Äijä sytytti paksun\npunavöisen sikarinsa ja johdatteli puhetta niihin ammattiasioihin,\njoita apumies omasta aloitteestaan tällä hetkellä tuskin olisi\nmuistanut.\n\n-- Mun puolestani voit lähteä jo tänä ehtoona harjoituksiin, ettäs opit\ntuntemaan kunteja ja pitämään silmäs auki. Ei sun aluksi tarvitte ottaa\nkuin yksi plakkarikanisteri, köykäisempi oot juoksemaan. Mutta pitkä\nsaretakki meirän pitää sulle hankkia.\n\nVihdoinkin asia Yrjölle valkenee. Pitäisikö hänen ryhtyä pirtutrokarin\nrengiksi ja luovuttaa ainoat rahansa mokoman toimen pääsymaksuksi?\nÄijä ei aavista hänen mielialojaan, puhaltelee vain paksuja savupilviä\nsikaristaan ja selittelee oppipojalleen työtapoja. Yksi katu on paras\naamulla, toinen taas iltapäivällä. Herrasmiehiä on tunnusteltava toisin\nkeinoin kuin tavallisia seinärappareita, ja poliisia on kartettava\nkuin myrkkyä. Mutta jos se kuitenkin sattumalta pääsisi niskavilloihin\nkiinni, niin on valehdeltava kylmästi ja viisaasti. Missään tapauksessa\nei pesäpaikkaansa saa ilmoittaa, vaikka kieli kitalaesta kiskottaisiin.\n\nNäin äijä paasaa, rakki aivastelee, ja ämmä raapii kupeitaan, joiden\nsyyhy ei lakkaa. Nyt äijä vetää peltikanisterin povitaskustaan\nnäkyväiseksi havaintovälineeksi, osoittelee paksuilla sormillaan, miten\nse on rakennettu, miten sen korkki ja kaulavarsi on varustettu, sekä\nmiten kanisterit on lastattava palttoon taskuun, toinen toisensa lomaan\nkuin turkulaisen tehtaan kattotiilet. Siinä on järkeä käytetty tässäkin\nrakennelmassa, nääs!\n\nYrjö tuskin kuulee hänen sanojaan. Hänen vihansa nousee nopeasti kuin\nukkospilvi... vastatuuleen. Senkin rosvo ja trokari!... Viheliäinen\nrasvatynnyri! Rahani ryöväsit ja nyt työntäisit minut saastaisia\nvarpusiasi lennättelemään! Hän hypähtää tasajalkaa lattialle.\n\n-- Rahani takaisin ja heti paikalla!\n\nÄijä hölmistyy hieman, siirtää sikarinsa toiseen suupieleen. Rouva\nastuu askelen eteenpäin ja hapsuttelee molemmin käsin tukkaansa.\n\n-- Mitä sinä poika oikein piriset?\n\nSe on enemmän ihmettelevää kuin uhkaavaa. Mies on nähtävästi vieläkin\nymmällään. Koira käsittää nopeammin ja kiertyy uhkaavasti esiin rouvan\nhameen takaa.\n\n-- Minä en rupea teidän pirtuasioillanne juoksemaan! Ettette häpeä\npyytäessänne!\n\nRouva astuu taas askelen kolauttaen tuolia, koira tuijottaa pitkien\nsilmäkarvojensa lävitse. On vaikea arvata, kumpi heistä ensinnä\närähtää. Rouva kerkiää, vaikka koiran kita on valmiiksi avoinna.\n\n-- Ja kaikkia sinä kans hännilläsi vetelet tänne minun nurkkiini!\n\n-- Häh, helvetin kukkopoika!\n\nKoira haukahtaa viimeiseksi, ja sitten he kaikki tuijottavat verestävin\nsilmin.\n\nSovinnollinen ratkaisu ei tullut enää kysymykseen. Yrjön olisi vähää\naikaisemmin pitänyt tehdä, niinkuin hänen turvallisuudestaan hätäilevät\nhyvät henget viittoilivat, ottaa lakki kauniiseen käteen ja pyytää\nsävyisästi: Hyvä mies, antakaa rahani takaisin, en osaa enkä halua\ntehdä sellaista työtä. Äijä ei ollut ammatistaan huolimatta kaikkein\npahimpia miehiä. Häntä olisi pitänyt koskettaa vain oikeaan paikkaan.\n\nMutta jos poika olisi osannut harkita asiansa aina viisaimmalla\ntavalla, ei hän olisikaan harhaillut Helsingin kaduilla työpaikkoja\nkerjäten, vaan liikuskellut syystöitä tehden Niemelän talon tanhuvilla.\nEnää vähääkään sanojaan punnitsematta hän jatkoi aloittamaansa tapaan.\n\n-- Rahat tänne, tai piru teidät perii!\n\nKolme kitaa avautui yhtä aikaa, ja jokainen niistä näytti olevan valmis\nnielemään hänet. Tällä kertaa ehti äijä ensinnä sanoihin.\n\n-- Tieräks sää nulkki, mikä mies mää olen ja miten tyyristä mun aikani\non? Jos asia nuukan päälle vatupassataan, ei sun satalappusesi riitä...\n\nEnempää hän ei ehtinyt. Yrjö tempasi pöydältä peltikanisterin ja\nviskasi sen vasten hänen kasvojaan, tyrkkäsi ämmän nojatuoliin ja\npotkaisi rakkia kuonoon. Yhteen menoon hän juoksi rappukäytävään ja\nlasketteli puoliksi liukuen kaidepuita alas. Rähinä seurasi kaikuna\nperässä, ovia paiskottiin. Hissikin jo kuului vongahtavan, pörröisiä\nakanpäitä ilmestyi välikerroksien oviin.\n\nHän pääsi onnellisesti kadulle ja odotteli nurkan takana jonkin aikaa.\nKetään ei ilmestynyt porttikäytävästä. Sinne jäivät miehen ainoat\nrahat, -- mikä pölkkypää hän olikaan! Hän tuumiskeli, voisiko hälyttää\npoliisin. Miksikä ei voisi, mutta millä hän pystyisi todistamaan\nanastuksen? Poliisi ei uskoisi hänen väitteitään, ei kukaan niitä\nuskoisi. Kuinka mies, jolla taskussaan oli tuhansia markkoja rahaa,\nolisi ollut hänen kolmen satalappusensa anastaja? Ilmiantaja itse\ntodettaisiin petturiksi ja kotirauhan häiritsijäksi. Entäpä passit\nja lupakirjat! Vangin kyydillä toimittaisivat kotiseudulle. Siihen\npäättyisi miehen surkea Helsingin matka.\n\nHän riensi juoksujalkaa pois koko kaupungin osasta, harhaili katuja\nmonta tuntia milteipä sekaisena, ilman päämäärää. Rahanrippeet\nriittivät muutamaksi päiväksi, jos näkisi nälkää. Kuin tulevaisen\nesimakuna se nytkin jo nipisteli hänen vatsassaan. Hän ei ollut syönyt\nvuorokauteen tuskin palaakaan, mutta ruokapaikkoihin pysähtymättä hän\nriensi vain tarkoituksettomasti eteenpäin.\n\nHänen mieleensä palautui muistikuva kaupunkiin saapumisestaan pari\nviikkoa sitten. Juna ei pysähtynyt pienille asemille ollenkaan, vyöryi\nvain raskaasti kohisten laitureiden ohitse ja ajoteiden ylitse, kiljui\nkuin peto: Pois alta! Minä täältä tulen! Niin se vyöryi ihmisten ja\nhevosten, pienen keltaisen junankin ylitse. Mutta heti sen jälkeen\nalkoi kaupunki näkyä. Kivitalojen ikkunat eri korkeuksilla tuikkivat ja\npistelivät kuin tuhatpäisen vihaiset silmät: Tuletko sieltä! Tule vain!\nKyllä me sinut nitistämme!\n\nSe oli alkanut jo. Hän istui puiston penkille, huokaus pääsi rinnasta.\nMutta hetkistä myöhemmin hän ei voinut olla naurahtamatta muistaessaan,\nmiten kanisteri mässähti äijän naamaan ja pirtu alkoi vuotaa. Siitä\nhuvista kannatti jotakin maksaa. Kolmesataa markkaa oli kuitenkin\nkatkeran kallis hinta. Tyhmä mies ostaa oppinsa ja huvinsa aina liian\nkalliisti.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nIlmoituksen johdosta ei tullut muita tarjouksia, eikä Yrjöllä enää\nolisi ollut rahaa työpaikan ostamiseen, viikon kuluttua tuskin\npuurolautasen lunastamiseen. Hän söi harvoin, vain hengenpitimikseen.\nMutta pimeän makuuhuoneensa epämukavassa sängyssä loikoessaan hän\nmielikuvituksissaan herkutteli kaikkein parhaimmilla mieliruoillaan.\nSellaisia olivat uutisperunat ja tuore voi, reunoistaan mustaksi\npaistunut pannukakun neljännes sokeroidulla muurainhillolla\nhöystettynä, entäpä sianlihalla maustettu hernekeitto! Hänen mielestään\nei ollut enää mikään ihme, että nälkäisenä metsästä palaava Esau\nsuostui vaihtamaan esikoisoikeutensa hernerokkaan. Muutamina iltoina\nperin nälkäisenä unta odotellessaan hän itsekin olisi ollut kypsä\nluovuttamaan himoruokavadillisesta hyvänpuoleisen kappaleen Niemelän\nesikoisen perintömaata.\n\nTyöpaikan saantiin nähden oli jokainen uusi päivä edellistä harmaampi.\nTalvi läheni. Kaupungin kirjoissa olevat työttömät lisääntyivät\npäivittäin satamäärin. Tuulisina päivinä puistojen penkeillä\nviruessaan Yrjö kuvitteli, mitä kotona Niemelässä parhaillaan tehtiin.\nViimeisiä viljoja puitiin ja peltoja kynnettiin, nyt oli se aika.\nTänä syksynä hän jo olisi päässyt kyntämään kauramaan sänkeä. Hän\nnäki sen kuvan edessään. Ohjakset notkuvat miehen kaulasta hevosten\nkylkiin, kirkassiipinen aura etenee, möyhevä multa kääntyy ja kuhisee!\nTällaista aikamiehen työtä poika näinä päivinä saisi tehdä kotipellolla\npuuttumattomasti.\n\nHänelle tulee tätä mietiskellessä riipaiseva ikävä. Hän pakenee\npois koko kynnösmaalta juurikasvimaalle, jossa perunankaivuu on\nparhaimmillaan. Varret on jo edellisenä päivänä niitetty ja haravoitu\nkasoihin. Koppia ja laatikoita, kaksi tyhjää kärrynkoria odottelee\nsaran laidassa. Nestori valjastaa Pollea peltosahrojen eteen: Hei,\nakat ja tenavat siellä! Alkakaahan kävellä pellolle, pian tässä vako\naukenee! Hän ei sano sitä ääneen, sanookin, miten sattuu.\n\nPolle nojaa jo lankiinsa. Musta perunapenkki avautuu, ja valkoiset\nperunapesäkkeet kierähtelevät esiin. Muutamat varsistaan irtautuneet\nmukulat hyppelehtivät vaon ylitsekin ja juoksevat toistensa kanssa\nkilpaa. Poimijat kiirehtivät avatuille vaoille koppineen ja kaivajat\nhaarukkalapioineen. Tuore hietapelto kuivahtaa pian, kopat ja\nkärrynkorit ovat pian kukkuroillaan keltaista pellon viljaa, mutta\nkyllä sitä riittää. Polle ja Nestori avaavat uusia vakoja, pitkät\nluokokarheet odottavat poimijoitaan saran molemmilla reunoilla.\n\nMutta nyt Liisa jo soittaa ruokakellolla: Pom... pom... pom...\npuurolle! Perunapuurolle! Voisilmät ovat sulaneet suuriksi lähteiksi\ntäysinäisten puurokuppien keskellä... Syökää lapset, kyllä syöttekin!\nHaluaako joku lisää?\n\nKovasti olisi halunnut ainakin yksi poika. Ohikulkeva raitiovaunu\nkolahti. Siinä hetkessä hävisi perunapuuro voisilmineen. Yrjö huomasi\npureskelevansa keltaista lehteä, kylmä merituuli vapisutti hänen\nhartioitaan.\n\nMutta hän ei tahtonut vielä herätä. Hän juoksi pitkää hiekkakäytävää\npuiston etäisimpään soppeen ja kyykähti jälleen penkille silmänsä\nsiristäen ja korvansa sulkien. Syyslehdet putoilivat ylhäältä päin.\nMuutamat niistä olivat suuria kuin keltaiset nenäliinat, toiset taas\npienempiä, pyöreän soikulaisia ja reunoiltaan käpertyneitä kuin\nkeltasienet.\n\nElsa, sienityttö, perkailee niitä päivänpaisteessa pihamaalla. Meillä\nsyödään hyvää, sienistä tulee hyvää ruokaa! Tulee, varsinkin jos\nsurkeilematta lohkaiset voita paistinpannuun!\n\nTyttö lupaa. Hän nauraa ja hänen korvalehtiensä lävitse kuumottaa\naurinko. Mutta sitten he jättävät sienet ja alkavat survoa puolukoita\nkatajavedessä puhdistettuun saaviin. Tyttö ammentaa kauhalla suuria\npunaisia marjoja, Yrjö survoo perunanuijalla rohkeasti, mehevää\npuolukkaa tirskahtelee saavista heidän kasvoilleen. -- Matkoihinne\nsiitä! Ei tämä ole mikään makuupaikka!\n\nÄkäisen näköinen siivoojamuori, kuin mikäkin hallanpanema naatti,\nseisoi hänen edessään varsiluutaansa nojaten. Oikein ämmä siinä sanoi.\nEi tämä ollutkaan oikea paikka. Lähden heti Niemelän lanttumaalle ja\nKieronperän puolukkamäkiin. Lähdet! -- vajaa viisimarkkanen kukkarossa\nrahaa.\n\nSe ei riittänyt enää yötilan maksuksi, mutta vuokraemäntä neuvoi\nkeinon: Vie kellosi panttiin. Kello oli hänen rippikoulumuistonsa.\nHän hylkäsi hyvän neuvon ensimmäisenä päivänä, vielä toisenakin,\nmutta hyväksyi jo kolmantena. Panttilainakonttorin hän löysi neuvojen\nmukaan jostakin Pursimiehen- ja Laivurinkadun kulmauksesta. Se oli\nkaksikerroksinen puutalo, varsin vaatimattoman näköinen. Mutta\njonotusta oli täälläkin: kesätakkejaan kauppailevia nuoria miehiä,\nvanhoja naisia kauhtuneissa hatuissaan ja nuoria naisia mustissa\nsuruharsoissaan. Kaikenlaatuista tavaraa oli heillä tarjottavanaan:\npöytäliinoja, kultasormuksia, hopealusikoita. Taskukelloa ei ollut\nmuilla. Ennen oli niitäkin riittävän usein ollut, tämä näkyi selvästi\nkyömynenäisen vastaanottajan kasvojen eleistä. Hetkeäkään epäröimättä\nhän napsautti veitsen terällä kellon molemmat kuoret auki, puhalteli\nkoneistoa ja pudisteli päätään silmälasiensa ylitse kurkkien. Ei sieltä\nhiiren pesää löydy! oli Yrjö jo huomauttamaisillaan, mutta kyömynenä\nehätti ennen häntä: Neljäkymmentä markkaa!\n\nYrjö muisti kellonsa hinnan. Kaksi vuotta aikaisemmin siitä oli\nmaksettu neljäsataa markkaa, eikä kertaakaan tätä ennen käsitelty\nnoin kovakouraisesti. Hän koetti tinkiä hinnan edes viiteenkymmeneen.\nNeljäkymmentä markkaa! toisti kyömynenäinen, punniten jo luisilla\nhaukankynsillään mustaharsoisen rouvan hopealusikoita.\n\nYrjö korjasi tarjotut rahat, muuta mahdollisuutta hänellä ei ollut.\nKyömynenäinen näytti tietävän tämänkin seikan paremmin kuin hän itse.\nPuolihämärässä rappukäytävässä rahoja kukkaroon sulloessaan Yrjö taas\nmuisti kolmea satamarkkastaan, joilla oli ostanut apumiehen paikkaa\nviinanmyyjältä. Hän muisti ne joka kerta, milloin joutui kukkaroaan\nkäsittelemään. Suolainen närästys nousi aina tällöin hänen kurkkuunsa\nja kihosi sieltä silmiin saakka. Se oli hävettävää heikkoutta, johtui\nsyömättömyydestä.\n\nNeljänsadan markan lahjakello ei kauankaan kestänyt joutuessaan näin\nankaran käsittelyn alaiseksi. Sen hinta tosin kului enemmän maaten kuin\nsyöden, mutta hupeni tälläkin tavoin pelottavan nopeasti. Eräänä aamuna\nhän surukseen totesi, että kellosta oli jäljellä tuskin muuta kuin\nvetonuppi, seuraavana ei sitäkään.\n\nAvulias emäntä esitteli toista keinoa, kerjäämistä. Hänen tietämänsä\nmukaan sadat nuoret miehet kerjäsivät elatuksensa, tällaisena ankarana\naikana se ei ollut mikään häpeä. Noin sievälle pojalle säälistäkin\nannetaan, pitää vain hiljaa soittaa, nöyrimmästi pyytää.\n\nMutta sievä poika, moniviikkoinen viiden markan yövieras ei halunnut\nenää käyttää emäntänsä toista hyvää neuvoa. Sanaa sanomatta hän maksoi\nviimeisen yönsä. Pukkisänky olisi tästä päivästä lähtien vapaa toisten\nkodittomien käytettäväksi.\n\nSeuraavan yönsä hän vietti pelastusarmeijan majassa, jossa yötila\nmaksoi ainoastaan kaksi markkaa eikä ketään neuvottu kerjäämään.\nTarpeetonta se täällä olisi ollutkin, koska talon vakinaiset\nkantavieraat näyttivät osaavan tämän ammatin neuvomatta.\n\nPäiviä kului taas näinkin. Yrjö tottui ansaitsemaan tilapäisillä\navustustöillä kipeimmin tarvitsemansa markat. Hätätilassa hän eli\nyhdellä puurolautasella vuorokauden, ja se maksoi vain puolitoista\nmarkkaa. Jos oikein kova paikka tuli, niin ilmankin läpäisi\nvuorokauden, mutta yötilan maksuksi tarvittava kaksimarkkanen oli\nkiskottava vaikka katukivestä. Vasta yhden kerran oli niin pimeä päivä,\nettä hän illan joutuessa tuli yrittäneeksi kerjäämistä. Hän soitti\novikelloa arasti, kuten avulias emäntä oli neuvonut. Itse rouva tuli\navaamaan, katseli päästä varpaisiin hitaasti ja paheksuen, sanoi sitten\narvokkaasti muutamia painavia sanoja. Nuori mies! Ettekö huomaa kilpeä\novessamme? Me avustamme köyhiä kirkon kautta!\n\nSyvästi nöyryytetty nuori mies kumarsi ja painoi lakin päähänsä. Olkoon\nse ensimmäinen ja viimeinen kerta! puheli hän itselleen hoipertaessaan\nkaidepuun turvin kolmannesta kerroksesta kadulle.\n\nToisinaan sattui vähäisiä ilonhetkiä, kerran milteipä onnellinen\niltapäivä. Hän istui Simonkadun puistopenkillä. Lihavahko maalaisisäntä\nlähti viereisestä hotellista kahta matkalaukkuaan kantaen. Läheisen\nautoaseman kymmenen toimetonta ajuria odotteli silmä kovana, ottaako\ntuo kyydin vai ryhtyykö raahaamaan matkalaukkuja käsissään. Niin tuo\nviheliäinen teki! Maalaiset yleensä olivat kitupiikkejä, elleivät\nolleet tukkihumalassa, ajurit saivat sen joka päivä todeta. Mutta\nlaukut olivat raskaan näköiset ja Yrjö syöksähti penkiltään avuksi.\nIsännällä ei ollut mitään hänen tarjoustaan vastaan, ja aseman edessä\nhän tyrkkäsi kokonaisen kymmenmarkkasen kantopalkkioksi, -- auton olisi\nsaanut viitosella.\n\nSinä iltana kelpasi pojan tarkastella kuppilan ruokalistoja, kuten\nammoisina hyvinä aikoina kuukausi sitten. Hän ei hätäillyt eikä\nnäyttänyt kurnivaa nälkäänsä, katseli vain arvostelevasti sekä ruokia\nettä hintoja. Tarjoojaneiti, pisamanaamainen häkkyräpää tarkasteli\npuolestaan ilmeisellä epäluulolla häntä itseään, tuntuipa kuin hän\nolisi tahtonut sanoa: Näytä rahasi, ennenkuin katselet kalliimpia\nruokia! Yrjö puolestaan päätteli, ettei kiusallakaan näyttäisi,\ntutkiskelisi vielä kauan tyytymättömänä ja sitten paukauttaisi:\nRusinasoppaa ja maksalaatikkoa!\n\nKuppilan listalla oli tänään monta muuta sopivaa annosta. Mutta\nkun hänen silmänsä ensiksi olivat iskeytyneet maksalaatikkoon ja\nrusinasoppaan, niin hän lopulta antoi määräyksen niistä. Neiti lähetti\ntilauksen edelleen luukusta kimeästi räyskäisten ja tahallaan kalisteli\nliian kuuluvasti veitsiä ja lusikoita.\n\nAnnokset tulivat, Yrjö aikoi ottaa kukkaronsa maksaakseen. Kauhistus!\nPovitasku oli tyhjä eikä oikean puoleisesta housuntaskustakaan löytynyt\nmitään. Vapisevin sormin hän kiersi nurin kaikki muutkin taskunsa\nlöytämättä mitään. Tarjoojaneiti katsoi ilkeän pisteliäästi, muutamat\nruokailijat kummastelivat läheisissä pöydissä.\n\n-- Se on pudonnut.\n\n-- Viime talvena vissiinkin! Peittämättömiä naurahduksia kuului\npöydistä.\n\nTarjoojaneiti tuiskautti annokset luukusta takaisin, mutta Yrjö\nkiiruhti ulos häpeästä ja harmista punoittaen. Onneksi ilta alkoi jo\nhämärtää, ettei kukaan nähnyt tarkoin hänen kasvojaan. Hän oli aina\nhuolellisesti suojannut kukkaroaan, vielä viimeaikoinakin, jolloin\nsiellä oli enää markka, pari tahi ei sitäkään. Hän ei jaksanut\nkäsittää, miten ja missä se oli voinut pudota. Toivotonta oli lähteä\nsellaista kapinetta etsimään. Mikä Helsingissä putosi, se varmasti\nkatosi, ikipäiviksi.\n\nNälkä nipisteli kahta kauheammin, sillä jo etukäteen hän oli nauttinut\nhyvistä annoksistaan, näin tunnottomasti ne nyt kiskaistiin milteipä\nsuusta. Ihmiset nauroivat vasten kasvoja, ja kuppilaneiti, minkä\nnäköinen hän olikaan! Höyryävä maksalaatikko olisi pitänyt heittää\nvasten hänen kesäketun nahkaista naamatauluaan.\n\nSynkkänä, notkahtelevin polvin hän asteli pimenevää puistokäytävää\nharmitellen sattunutta vahinkoa ja syyttäen sen johdosta itseään\nmonella tavalla. Lähes pimeään asti edestakaisin puistokäytäviä\nlaahailtuaan hän retkahti märälle penkille jääden siihen tahdottomana\ntuijottelemaan. Sumuinen sää vetistyi tihkusateeksi, katulyhdyt\nsyttyivät, mutta yhä hän istui penkillään työntäen märkiä hartioitaan\nkylmää rautanojaa vastaan. Värikkäitä mainosvaloja leimahteli\nkatoille ja seiniin. Korkeimman kivitalon katolla säihkyi suuri\npunainen S-kirjain. Jos sen sakaroita olisi puristettu vähän\nlähemmäksi toisiaan, olisi niistä muodostunut kahdeksikko. Kahdeksan\nmarkkaako? Hyvän herneruoka-aterian hinta voineen, maitoineen ja\njälkiruokalautasineen! Niin ja kaksimarkkanen olisi vielä jäänyt,\nvälttämätön yömajan maksu.\n\nLäheisen liiketalon seinässä oli sähköllä valaistu kello,\nasematornin huipussa oli monta kertaa suurempi valaistu kello.\nMutta Pursimiehenkadun panttilainakonttorissa, jossakin pimeässä\nromulaatikossa oli pieni rippikoulukello neljänkymmenen markan\npanttina, käymättömänä. Eihän kyömynenä joutanut ryöstökellojaan\nvetämään, punnitsi vain haukankynsillään ja raastoi kuoret molemmin\npuolin auki ruosteisella veitsellään.\n\nHänen ajatuksensa hypähtelivät sinne ja tänne mitään loppuun\nselventämättä. Liiketalon seinäkellon minuuttiviisari osoitti yhteen\nkohtaan. Se oli kuin koukistunut sormi, yksitoista minuuttia vaille\nseitsemän. Hän hypähti penkiltään, ennenkuin viisari ehti raksahtaa\nkymmenen kohdalle.\n\nMutta asematalon kello katseli kahdellatoista silmällään ylhäältä ja\netäisesti. Se oli korkea herra ja valtion virkamies, jolla oli valta\npiiskata täällä kaupungissa ihmisiä armottomasti eteenpäin. Kaksi\nsilmää oli liikaa, kymmenen olisi huoletta riittänyt, ylhäisellekin\nherralle. Hän katseli tunnustellen. Kovin kaukana ja korkealla ne\nolivat. Yrjö arvioi etäisyyttä. Olisi tarvittu nahkanauha ja pari\nhyvää linkokiveä. Niillä olisi väkevä käsivarsi helposti napsauttanut\nkorkealta herralta pari liikaa silmää.\n\nHän kulki pitkille pääkaduille, jotka olivat kirkkaasti valaistut\nvalkokuuppaisilla kaarilampuilla. Kuinka monta tuhatta valokynttilää\ntäällä iltaisin tuhlattiin hukkaan? Yhden katulampun valovoima\nolisi riittänyt Niemelän talossa asuinrakennukseen, navettaan,\npihalamppuunkin. Tuskinpa se olisi mennytkään, toinen puoli ehkä olisi\njäänyt säästöön. Isäpuoli varmaan kauhistuisi tällaista tuhlaamista.\nHän ei milloinkaan löytänyt kaupoista kylliksi heikkovoimaisia\nlamppuja. Sumuisina syysiltoina sai aina milteipä tulitikulla\ntarkastaa, oliko lampussa tulta, vaiko mykkyrä ruskeata ompelulankaa.\nSuuri oli ero Niemelän talon sähkön ja Helsingin katuvalaistuksen\nvälillä.\n\nMutta Niemelässä ei sentään kenenkään tarvinnut mennä nälkäisenä\nnukkumaan. Vahti sai keittoa täyden kupillisen ja Mikki litkitteli\nlämmintä maitoa niin paljon kuin halusi. Sikapahnassa pikkuporsaat jo\nnukkuivat massut pullollaan. Tässä kunnossa olevan miehen ei ollut\nterveellistä palautua kovin pitkiksi ajoiksi Niemelän tanhuville,\nvaikka siellä sadetihkuisina syysiltoina olikin surkean pimeää. Hän\njatkoi matkaansa kaupungin keskustaan päin.\n\nKello läheni seitsemää. Hyvin pukeutuneet ihmiset tungeskelivat\nhuikeasti valaistujen elokuvateattereiden porttikäytävissä ja\ntunkeilivat paketteineen vielä valaistujen kauppojen ikkunoiden\nalla. He valitsivat kuvia ja tavaraa, koska siihen oli heillä varaa.\nJos hän olisi ollut rikas, olisi hän ostanut jokaisesta talosta\nkaikkea parasta: paitoja, sukkia, kenkiä, kelloja... Mutta kaikkein\nensimmäiseksi hän olisi ostanut hiivaleivän ja palvatun kinkun,\nhypähtänyt läheisimpään rappukäytävään, raastanut kynsin hampain,\nnieleskellyt kimpaleen toisensa jälkeen. Tällaisetkaan mietteet\neivät ole terveellisiä nuorelle miehelle, joka kahteen vuorokauteen\nei ole nieleskellyt muuta kuin turhaan erittynyttä sylkeään. Hän\nharhaili jälleen laitakaupungille päin. Vesisade kiihtyi, katuojat\njo virtailivat. Ihmiset kiiruhtivat juoksujalkaa kahisevissa\npäällystakeissa vettä valuvin sateenvarjoin. Miehen vahvuiset\npuunrungotkin sukelsivat esiin salakavalasti yllättäen ja ravistivat\nrunsaat annoksensa suojattoman kulkijan niskaan.\n\nMutta kaupungin keskeen työntyvä merenlahti loisti ja välkkyi\nruhtinaallisissa koruissa. Sinistä, punaista, ruohon vihreääkin läikkyi\nsen pinnasta, valojen kulta- ja hopeanauhat juoksivat pitkin selkää.\nTotisesti Helsinki oli kaunis, loistava ja antelias kaupunki, oli,\nkenelle oli.\n\nHänen takkinsa oli märkä, paitakin jo pian kuin veteen kastettu.\nRautatietunnelin alitse johtava leveä katu vei toiseen kaupunginosaan.\nMitäpä hän sielläkään tekisi. Hän kääntyi kapeammalle rantatielle.\nLiikenne hiljentyi ja valaistus heikkeni. Ihmiset kulkivat täällä\nparittain saman sateensuojan alla kuin toisiinsa imeytyneinä.\nKiilusilmäinen auto liukui äänettömästi keskiasfaltilla. Se muistutti\nhiirtä vaanivaa kissaa, -- saaneeko otuksensa kiinni? Ei saanut, sillä\nsateenvarjon alla hiipivä nelijalkainen painui puun alle tiepuoleen.\n\nSinne jo mielellään olisi räätistynyt loppuun väsynyt poika\npahainenkin, jatkoihan kuitenkin vielä loivasti nousevaa tietä\nrautatieylikäytävälle asti, pysähtyi siihen kääntyen nojalleen kaiteen\nylitse. Valaistun ratapihan kymmenet raiteet kiilsivät alhaalla, mutta\nkaukana keskimmäisen raideparin päässä tuijotti häntä vastaan kolme\nkirkkaasti pistävää silmää.\n\nKuului pitkä, kimeä vihellys. Kiiluvat silmät alkoivat lähestyä,\nloistivat yhä suurempina, yhä kirkkaammin. Korkean sillan kaiteeseen\nnojaavan katselijan olisi pitänyt kiiruhtaa pois tästä vaarallisesta\npaikasta. Hänestä alkoi tuntua siltä kuin olisi maannut radalla, jossa\njuna juuri oli syöksähtämässä hänen ylitseen. Kirkkaasti valaistut\nraiteet näyttivät juoksevan lähestyvän junan edellä. Nyt ne nousivat\nylös ja pistelivät kuin pitkillä tuntosarvillaan. Enää hän ei olisi\nvoinut liikahtaa paikoiltaan, vaikka olisi halunnutkin. Lähestyvän\njunan sähköinen voima oli vanginnut hänet noiduttuun piiriin.\n\nJuna puhkui ja läheni väkevästi kiskojaan valaisten. Sen kolme kirkasta\nsilmää poltti hänen silmiään. Hän olisi tahtonut päästä katsomaan sitä\nlähempää ja astui sen vuoksi siltakaiteen väliraudoille kuin portaita\nnousten. Juna läheni yhä vauhtiaan kiihdyttäen. Sen valokiila sokaisi,\nkutsui ja veti. Lämmin kiihoittava läikähdys kuin kesäisen auringon\nvärinä löi läpi kylmettyneen ruumiin, vastustamaton, huumaava: Tuohon\njunaan, mene!\n\nHän ei tällä hetkellä tajunnut, ettei tästä astuttu junaan ja ettei\nhänellä ollut matkalippua eikä edes rahaa sen ostamiseksi. Mutta\nmitä lähemmäksi juna joutui, sitä kiihkeämmäksi hänen luonnoton\nhalunsa kasvoi. Nopeina ajatusvälähtyminä hän tosin tajusi todelliset\nseuraamukset. Se oli lähestyvä peto, jalopeura, joka murskasi ja\nraateli verimöyhyksi allensa. Mutta hänen halunsa ei näistä kuvista\nsammunut, vaan kiihtyi. Siinä oli kärsimystä vain pieni hetki, sitten\nenää ei ollut nälkä eikä vilu. Se ajatus hurmasi oudosti mielen.\n\nHän oli noussut kolmannen askelen ja kiikkui rautakaiteen varassa\njunaansa odottaen. Nyt hänestä tuntui kuin olisi lämmitellyt kotona\npystyvalkean ääressä ja riisunut märkiä vaatteitaan. Kohina kiihtyi,\niskut yhtyivät toisiinsa, veturin valokeila levähti tunnelin\ntäyteiseksi. Ainoa piinaava seikka oli enää hänen oma epäröintinsä. Nyt\noli nopeasti ratkaistava, jos jotakin aikoi tehdä. Tuskin kolmeen enää\nkerkiäisi lukea, niinkuin keväällä jyrkältä rantakalliolta ensi kerran\nuimaan hypättäessä: Hei, pojat! Oletteko jo paikoillanne valmiina...\nyksi... kaksi...\n\n-- Sopimaton paikka kiikkuaksesi!\n\nÄäni oli miehekäs ja rauhallinen. Tukeva käsi oli tarttunut takin\nkaulukseen ja nostanut hänet kaiteen varasta sillalle kuin märän\nkissan. Juna humahti kohisten sillan alle, ja savua tuprui harmaana\npilvenä kummaltakin puolelta. Samassa näkymätön käsi hellitti otteensa,\npelastaja katosi veturin höyrypilven sekaan.\n\nYrjö käveli kuin unissaan hiljaista tietä ja istahti ensimmäiselle\npenkille. Hän unohti äskeisen vaaransa, nälkänsä, kaikki kurjan\npäivänsä kokemukset ja ajatteli vain rauhallista voimamiestä, jonka\ntukevan kouraisun hän yhä niskassaan tunsi. Sumusta tuli, savuun\nhävisi, kuka hän oli?\n\nEräs mies vuosia sitten oli puhunut samalla tavoin, yhtä rauhallisella\näänellä, vaari pikkupojan ukkosilmalla kalaan lähtiessä. Mutta vaari\nkuoli jo kauan sitten ja haudattiin samana sunnuntaina kuin äiti! Mitä\nmahdottomammaksi hän asian itselleen todisteli, sitä todenmukaisempana\nse näkyi. Vaari tai vaarin lähetti se oli.\n\nMärkänä penkillä kyhjöttäessään hän oli sama kuin tuntia aikaisemmin,\nkurja, nälkäinen raukka; kuitenkaan hän ei ollut enää sama. Uusi elämä\nhänen sisimmässään oli leimahtanut liekkiin. Se valaisi ja lämmitti.\nVaarin käsi oli temmannut hänet jotakin tarkoitusta varten. Kuinka\nvanha mies muutoin olisi viitsinyt vaivautua haudastaan kymmenen vuoden\nnukkumisen jälkeen? Miten hän osasi kulkea, sokea mies, sumuisena\niltana? Kuka tietää kuolleista, ovatko he näkeviä vai sokeita! Eihän\nvaari ollut sokea eläessäänkään, ihmiset vain niin luulivat.\n\nKaikki tämä, mitä hän nyt penkillä istuessaan kuvitteli, oli tietysti\nhulluakin hullumpaa. Mutta se viihdytti ja lämmitti häntä. Miksi hän\nei olisi saanut lämmitellä niillä aineksilla, jotka taivaan lahjana\ntulivat hänen käytettävikseen, lämmitteliväthän rikkaammatkin omillaan,\nsäihkyvillä valoilla, puilla ja hiilillä.\n\nHän nousi ja suuntasi kulkunsa suoraan pelastusarmeijan yömajaan.\nEtumaksuksi tarvittavaa kahta markkaa hänellä ei ollut, mutta näin\npieni asia ei enää häntä huolettanut. Yksinkertainen ovivahti katseli\npää kallellaan ja mietti tätä pulmallista asiaa: Jaha, jassoo... ettei\nole rahaa... Hullu poika, jos ei ole kahta markkaa rahaa! Johon poika\npuolestaan iloisesti: Vieläpä mitä! Eikö veli tiedä suurta tosiasiaa?\nVaikka joku olisi kuinka rikkaan talon poika, mutta jos hänellä\nsattumalta ei ole rahaa, niin ei ole rahaa! Minkä sille mahtaa. Minkäpä\nmahtoikaan, rahaton poika työntyi sisään, ja vahti jäi miettimään tätä\npulmallista asiaa.\n\nHänen lähin vuodetoverinsa kauppias Lehtinen oli vielä jalkeilla.\nLehtinen oli lystikkään näköinen, naurettavan pikkuinen mies, joka\npuheillaan ja askarteluillaan antoi majan kantavieraille alinomaista\nilonaihetta. Synkkä makuusali sai lisää ikkunoita, milloin pikku\nkauppias pisti päänsä ovesta sisään.\n\nAamuisin hän nousi täsmälleen kello kuusi. Toista näin tarkkaa\najantietoa ei majassa ollutkaan, tuskinpa koko korttelissa. Hänen\naamusiivouksensa kesti suunnilleen kaksi tuntia ja tapahtui se joka\npäivä tarkalleen saman ohjesäännön mukaisesti. Voimistelulla hän\naloitti. Siihen kuului kolme liikettä: Säären nosto, säären heilutus\nja säären kierto. Jokainen liike tehtiin kummallakin jalalla yhdeksän\nkertaa. Liikkeiden välillä oli säärien hierontaa, myös yhdeksän kertaa.\nMajan vanhemmat asukkaat tiesivät kertoa, että kauppias oli tehnyt nämä\ntemppunsa joka aamu niin monena vuotena kuin he olivat hänet tunteneet\nja aina täsmälleen samalla tavalla.\n\nKoko touhu tietenkin oli tarkoitettu lyhyiden säärien venyttämiseksi.\nKatselijoiden mielestä se kyllä oli turhaa vaivannäköä. Jos ihminen oli\npätkäksi luotu, niin pätkänä hän pysyi. Sitä paitsi Lehtisen säärissä\nsaattoi vaikuttaa jokin vastavoima, joka kiskoi sisään yhtä paljon kuin\nLehtinen venytti ulos, muutamat selittivät asian näinkin viisaasti.\n\nVoimisteluohjelmasta selvittyään Lehtinen puhdisteli kumikauluksensa\nkuumaan veteen kastetulla pumpulitukolla. Alinomaista työtä antoi myös\nvanha kaulusnauha. Päivän käyttämisen jälkeen se heilimöi kummastakin\nreunastaan; joka aamu täytyi Lehtisen kuroa sitä kokoon. Langasta\nhänellä ei ollut puutetta, koska sitä lienee ollut hänen varastoissaan\nkauppiasajoilta. Kaikki olisivat Lehtiseltä saaneet ilmaiseksi neulaa\nja lankaa, mutta he eivät viitsineet vaivautua omia vaatteitaan\nkorjaamaan, sängyissään loikoen vain kummastelivat Lehtisen puuhia.\nKuitenkin kaikki pitivät hauskasta pikku kauppiaasta, joka majan\narvokkaana edustajana olisi voitu lähettää ministerin aamiaisille\nmilloin tahansa.\n\nLehtistä oli tänään onni potkaissut melkein niinkuin ennen hyvään\naikaan. Hän oli asioinut kaiken päivää erilaisilla artikkeleilla ja\nansainnut tuhottomasti, lähes kolmekymmentä markkaa. Kaupungilta\npalatessaan hän oli ostanut suuren paketin ruokatavaraa: voita, leipää\nja teemakkaraa.\n\nHe istuutuivat Lehtisen sänkyyn. Hän leikkasi muhevasta\nhiivaleivästä suuria kappaleita, voita piti viiltää surkeilematta,\nmakkaraviipaleitten irroittamisesta hän itse piti hyvää huolta. Majan\nvakinaisista yövieraista oli palautunut vasta muutamia, Lehtinen\nja Yrjö saivat syödä kaikessa rauhassa, he puhelivat hauskasti ja\nviiltelivät yhä uutta voileipää ja makkaraa.\n\nLuonnollisesti Lehtinen onnekkaan päivänsä jälkeen oli mitä\nloistavimmalla tuulella. Hän innostui kertoilemaan kokonaisia\nlukukappaleita vaiherikkaan elämänsä varrelta. Yrjö ei eläessään ollut\nkuullut näin ihmeellisiä satuja. Mutta kesken juttujensa Lehtinen\nmilteipä vaatimalla vaati, että ainakin hiivaleipä ja teemakkara\nsyötäisiin loppuun; jos voita nokare jäisi, niin se ei olisi\nvaarallista. Periaatteellisesti ei Yrjöllä ollut mitään tätä ehdotusta\nvastaan, varsinkaan kun makkaravoileipä ei tänä iltana hänen suussaan\nhevin kadottanut hyvää makuaan. Ryypättävää heillä ei ollut, mutta sen\nkorvasi Lehtisen juttu, joka juoksi kuin rieskamaito.\n\n-- Kas se on sillä tavalla, että oikean liikemiehen elämä on ainaista\nnousua ja laskua. Vuoroin sataa, vuoroin paistaa, tänään on onnea,\nhuomenna taas menee kaikki päin mäntyyn. Niin oikean liikemiehen elämän\npitääkin mennä. Herra varjelkoon häntä tasakaupasta ja ainaisista\npoutapäivistä. Kuule, poikani, ota surkeilematta voita ja makkaraa!\n\nPoika otti ja Lehtinen jatkoi. -- Minulla on ollut loistavia\npäiviä, voi poikani, jos olisit ollut näkemässä! Olin maankuulu\nkauppias suuressa kirkonkylässä, talo kuin herraskartano ja tavaraa\nkymmenkyynäräiset hyllyt notkollaan. Ja niin kuvan ihana morsiankin\nminulla oli, tai oikeastaan niitä oli kaksi, rovastin tytär ja\nherrassöötingin mamseli. Enkä minä edes tietänyt kumman olisin\nottanutkaan, siinä minulla oli joka hetki pohtimista ja päänvaivaa.\n\n-- Olisitte ottanut kauniimman, huomautti Yrjö väliin.\n\n-- Voi, poikani, mitä puhelet! Jospa olisin tietänyt kumpi oli\nkauniimpi! Murheellinen asia, mutta vielä surullisempaa seurasi.\nTuli suuria vahinkoja, akortti, peräti konkurssi, enkä minä sitten\nenää ottanut kumpaakaan. Taikka oikeastaan, jos sanon sinulle suoran\ntotuuden, -- Lehtinen hiljensi ääntään puhuen kämmenensä suojasta,\n-- kumpikaan neiti ei huolinut minusta enää tämän jälkeen, ja sitä\nminä suuresti kummastelin. Kuvittele, poikani, sinäkin naisen\njärjenjuoksua. Enhän minä, tarkoitan minä itse, konkurssissa tullut\nyhtään huonommaksi, päinvastoin yhtä taitoa viisaammaksi. Toimilupa ja\nkoko maailma oli jälleen hallussani. Mutta naiset eivät käsitä kaikkein\nkirkkaimpia elämäntotuuksia, sen sinä poikani vielä itse tulet elämäsi\nvarrella surkeasti kokemaan.\n\n-- Jos he rakastivat vain teidän tavaroitanne?\n\n-- Poikani, mitä ajatteletkaan, rovastin tytär ja herrassöötingin\nmamseli!\n\nHiivaleivästä oli jäljellä enää vähäinen kantapuoli, teemakkarastakin\nvain kananmunan kokoinen kupura. Lehtinen pyytämällä pyysi, etteivät\nhe jättäisi niitä kärpästen kiusaksi. Poika suostui, syönti jatkui\nedelleen ja jutustelu sitä mukaa. Lehtinen aloitti nyt esitelmänsä\ntaloudellisen elämän suuntaviivoista. Se oli hänen mieliaiheensa, josta\nhän jo ennenkin oli puhunut.\n\n-- Katsos, poikani! Ihmisen elämä juoksee täällä maan päällä kuin\nvaahtopäinen merenselkä. Se nousee ja laskee, ja ihminen keinuu\nlastuna harjalla. Jos olet tuhma ja itsepäinen, etkä kyllin notkeasti\nkeinu, saat helposti suolaista vettä suusi täyteen. Ihmisen täytyy\nurhoollisesti pysytellä pinnalla. Kerran sellaiselle tulee nousun\nvuoro, tulee se vielä meillekin.\n\nPieni kauppias oli puhuessaan hyvin urhoollisen näköinen. Hänen\ntreenatut säärensä oikenivat ja ystävälliset silmät hymyilivät\nrohkaisevasti. Hän varmaan omaltakin kohdaltaan kuvitteli, kumman\nottaisi, rovastin neidin vaiko herrassöötingin mamselin, sitten kun\nsuuri aalto jälleen nostaa hänet harjalle ja molemmat neidit uudestaan\ntulevat hänen kauppalinnansa portille kolkuttelemaan.\n\nHe asettuivat makuulle, nukkumatta kuitenkaan vielä pitkiin aikoihin.\nLehtinen tarinoitsi yhä nousu- ja laskuaalloistaan, Yrjökin puolestaan\nomalle kohdalleen sattuneista pienistä vihuripäistä.\n\n-- Kaikki ne koituvat sinulle hyväksi, jos osaat niitä hyväksesi\nkäyttää. -- Mutta rautatiesillan kaiteella kiikkumisesta Lehtinen\noli suorastaan vihainen. -- Vai sillä tavalla sinä, ettet häpeä! jos\nsinulle vasta tulee näin pimeä paikka, niin ajattele tällä tavalla:\nTämä päivä oli paha, oikein paha. Huomispäivä ei voi olla enää sen\npahempi. Mutta ellei se ole pahempi, niin se on parempi. Mitä syytä\nminulla näin ollen olisi epätoivoon. Jos sinulla taas ei ole ollut\nvielä oikein paha päivä, niin kiitä onneasi. Asiasi saattaisivat olla\nvielä paljon hullummin.\n\nLehtistä alkoi jo nukuttaa, ja hänen juttunsa alkoivat kiertää jäniksen\nlatuja. Hän piti niitä vireillä siitä huolimatta.\n\n-- Kuule, poikani! Hätäkö köyhän on eläessä... Kuule... Kuuletko\nsinä? Hätäkö köyhän, niin minä sanoin... köyhän on eläessä... Varsin\ntoista on rikkaan... kuule, älä vielä nuku! Rikkaan, minä sanoin...\nniin sanoin, on ihan toista... Kuule, tuota, rikas pelkää... Mitä minä\nsanoinkaan? Rikas pelkää aina köyhtyvänsä tai liikoja lihovansa. Mutta\nkylläpä sinua jo kovasti nukuttaa.\n\nYrjön täytyi istumaan nousten todistaa, ettei häntä nukuttanut.\nIsäpuoltaan muistaen hän omalta kohdaltaan olisi tahtonut rikkaan\npelättimiin lisätä vielä varkaat ja veroherrat. Lehtinen virkistyi\nhetkeksi ja jatkoi vielä.\n\n-- Toista täällä maailmassa on köyhän... tuota, tarkoitan, että köyhän\nelämä on paljon rikkaampaa. Jaa'a, poikaseni. Jos ihminen on köyhä ja\nlaiha, niin hänen elämänsä juoksee... kuin syksyinen jänis peltopolkua,\nniin se juoksee. Hänellä on aina... melkein aina mukavan hilppoisa olo.\n\nLopultakin Lehtinen hiljeni, kuorsasi jo pian, mutta Yrjö valvoi ja\nmietiskeli itsekseen. Hän, jos kukaan, oli köyhä, laihtunutkin viime\nviikkoina aika tavalla. Mutta hilppoisa oli nyt olo, syönninkin\njälkeen. Taivaan tähtisilmä vilkutteli ymmärtäväisesti korkealta\npaikaltaan tomuisen ikkunan lävitse. Sitä katsellen hän vihdoin\nnukahti, onnellisempana kuin pitkiin aikoihin.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nLehtinen nyki Yrjöä olkapäästä: Hei, poikani, kuule, herää jo! -- Aikaa\nsiinä kului, ennenkuin poika heräsi ja pääsi täyteen tajuun.\n\n-- Minulla on sinulle salkun täysi hyviä uutisia!\n\nSalkun täysi, vaikka ei salkkua ollutkaan. Yrjö raaviskeli niskaansa,\neikä vieläkään tahtonut päästä selvyyteen, kuka edes itsekään oli ja\nmissä oli. Selvisi toki selvitellen, Niemelän tuhlaajapoika hän oli\nja istui paitasillaan pelastusarmeijan pukkisängyssä. Lehtinen oli\nvoimistellut, kuroi jo mustalla langalla iänikuista kaulanauhaansa.\nEilen illalla oli syöty tuhottomasti hiivaleipää ja teemakkaraa.\n\nLehtinen oli järjestänyt Yrjölle työtä, suurenmoisen paikan. No,\nsaattoi hän heti sanoakin. Se oli helsinkiläisessä tukkuliike\nPaperiyhtymässä, konttorissa tai varastossa, työn laatua ei hän tällä\nhetkellä vielä tarkalleen osannut ilmoittaa, eikä se ollut tarpeellista\ntietää. Mutta oli se onnenpotkaus pojalle. Lehtinen veti innoissaan\nlangan poikki, mitä aikaisemmin ei ollut tapahtunut. Hän otti uuden\nsäikeen ja alkoi selittää lähemmin.\n\nPaperi yhtymä O/Y oli suuri ja varakas tukkukauppa, ja sen johtaja\nkauppaneuvos Vesala oli mahtava herra, ainoalaatuinen liikemies\nSuomenmaassa. Ruumiillisesti hän kylläkään ei ollut kovin suuri,\ntuollainen vain tavallinen miehen taarikka, niinkuin suuret johtajat\nyleensä, mutta hänen tukkansa ja kulmakarvansa! Ne olivat kuin\nteräslangat, ja kun hän joskus kiivastui, niin siniset sähköpisarat\nkipenöivät niistä. Lehtinen oli kauppaneuvoksen vanhoja tuttuja,\nsinunmaljat oli aikoinaan juotu Helsingin suurimmassa hotellissa.\nMikäkö on sinunmalja? Etkö sinä, poikani, sitäkään vielä tiedä!\nLehtinen oli vähällä katkaista toisen kerran lankansa, niin innostunut\nja hämmästynyt hän oli.\n\n-- Istutaan pehmeissä nojatuoleissa hohtavan valkoisella liinalla\nkatetun pöydän ääressä. Kihisevää samppanjaa kuohuaa pulloista,\njoita kannetaan hopeaisessa maljassa. Orkesteri soittaa kuin taivaan\npidoissa: Oi, hit-tuli -- tit-tuli - tit-tuli tuu! Kesäillan\nvalssia, näes! Sitten kauppaneuvos kohottaa lasinsa, joka on täynnä\ntaivaantähtiä ja meren helmiä, nostaa hiljalleen, orkesteri soittaa,\nsimpukat kiiluvat jäätarjottimilla... Kuule, Lehtinen, me heitämme\ntittelit. Minun nimeni on Aleksi... Minun Vihtori, kiitos... Poikani,\nse oli suuri hetki.\n\nOli varmaan, koska taivaantähdet kajastelevat Vihtorin silmissä vielä\nkymmenen vuotta jälkeenpäin. Tällaisen isännän, vanhan kuuluisan\ntuttavan taloon poika nyt pääsee, kyllä kelpaa. Siellä tulee hänellä\nolemaan nousemisen mahdollisuuksia. Mutta miehen omasta voimasta\nja tahdosta se lopuksi kuitenkin aina riippuu, miten pitkälle hän\nmaailmassa pääsee. Tällaisille raiteille ei kuitenkaan nosteta ketä\ntahansa pelastusarmeijan yömajan poikaa.\n\n-- Joko me tänä aamuna menemme sinne? keskeytti Yrjö vuolaan esityksen.\n\nNiinkuin kivi olisi pudonnut katosta Lehtisen päähän. Nyt vasta hän\nitse unestaan heräsi.\n\n-- Voi, hyvä poikani, mitä puhut ja mitä minäkään sinulle löpisen. Etkö\nymmärrä, että kuvitelmat ja käytäntöönpano ovat kaksi eri asiaa, niin\nkaukana toisistaan kuin itä on lännestä. Minähän kuvittelen ja kerron\ntätä vain sen vuoksi, kun... kun tämä meidän elämämme on niin orpoa ja\ntyhjää.\n\nNyt urhoollinen pikku kauppias itse oli tipahtamassa aallonharjalta\naallon pohjaan. Vähillä piti, etteivät kyynelet tippuneet hänen\nsilmistään. Mutta hänen masentumisensa ei ollut tarttuvaa laatua.\nPäinvastoin Yrjöstä alkoi todella tuntua, niinkuin hän olisi ollut\nsisäistä voimaansa puhkuva veturi juuri kiiltäville raiteilleen\nsiirtymässä. Hänen oli nyt riennettävä ystävänsä avuksi. Mutta\ntuollainen pikkuinen mies ei kuorman lisänä paljoakaan painaisi.\nÄänettömyyttä kesti kotvan aikaa.\n\n-- Kuulkaa, setä Lehtinen! Mitä te äsken puhuittekaan idästä ja\nlännestä? Eikö maapallo ole pyöreä, kuten kaikki eteenpäin pyörivä? Jos\ntarpeeksi kauan kuljemme itään, niin joudumme länteen, tai päinvastoin.\nEikö kuvitelman ja käytännön laita mahtane olla samoin?\n\nLehtinen ei vieläkään puhunut mitään, siksi Yrjö ilmaisi, mitä äsken\noli päättänyt.\n\n-- Tänä aamuna menen Paperiyhtymä O/Y:n johtajan puheille, ei suinkaan\nhän purematta niele.\n\n-- Nielee se!\n\nLehtinen sanoi kaksi sanaansa niin hullunkurisen totisena, että Yrjö\npurskahti nauramaan. Siitä Lehtinenkin vapautui jälleen entiselleen,\neikäpä hän muutenkaan luonnonlaatunsa mukaisesti kauan viihtynyt\nsuolaisen veden alla.\n\nMutta hän vakuutti, että kaikki se, mitä hän äsken oli kertonut\nPaperiyhtymästä ja sen johtajasta, suurista tuttavuuksistaan ja\nsinunmaljoistaan, oli sanalleen totta kymmenen vuotta sitten. Sitten\ntuli se onneton konkurssi, joka kaikki asiat hämmensi, niinpä nämäkin.\nKauppaneuvos sanoi jyrkästi irti tuttavuutensa sellaisesta miehestä,\njoka teki konkurssin tai akortteerasi. Hän ei tahtonut tietää mitään\nhulttioista, jotka eivät pystyneet hoitamaan edes omia asioitaan. Tässä\nnyt seistiin tosiasiain edessä silmätysten. Oliko tällaisen miehen\nsuosittelemisesta viiden pennin apua, ei muuta kuin paljasta vahinkoa,\nvaikka olikin juotu samppanjassa sinunmaljat orkesterin soittaessa\nkesäillan valssia.\n\nMutta poika ilmaisi lähtevänsä tänä aamuna Paperiyhtymään kaikesta\nhuolimatta. Kun Lehtinen vielä kolmannen kerran turhaan varoitti,\ntuli hänelle kiire. Noin ruokkoamattomana hän kumminkaan ei poikaa\npäästäisi, housut rapapilkkuja täynnä, kaulus ryttyisenä ja tukka\nkuin takkuisella kevätvarsalla. Lehtisellä oli suhteita päämajaan.\nHän juoksi pyytämässä vaateharjaa, puhdistusaineita ja silitysrautaa.\nVielä oli hankittava sakset ja pitkä kampa, sillä tukka oli leikattava,\nkorvat ja kynnet puhdistettava mitä huolellisimmin. Poika myöntyi\nja kääntyili kuin lammas keritsijän penkillä. Tukanleikkaus kesti\nhirmuisen kauan, ja sakset nipistelivät hirmuisesti. Hän kesti\nkuitenkin urhoollisesti loppuun saakka.\n\nHyvissä ajoin ennen puolta päivää kääntyi yömajan portista kaupungille\npäin harvinaisen siisti, joskin vaatimattomasti puettu nuori mies.\nOli raikas syyspäivä ja ilma keveätä hengittää. Hän kuljeskeli\nkiirehtimättä, söi aamiaisensa tutussa kuppilassa Lehtisen antamilla\nmatkarahoilla. Pyytämättä tuo kunnon mies oli huolehtinut tästäkin.\nKoskaan ei nälkäisenä saanut lähteä tärkeille liikeasioille.\n\nPaperiyhtymä O/Y:n talo sijaitsi toisella puolella kaupunkia. Ihmisiltä\nkyselemällä Yrjö tarkisti matkansa suuntaa, kunnes vihdoin etsitty\nliiketalon kortteli joutui hänen kierrospiiriinsä. Hän ei kiirehtinyt\nvieläkään, vaan käveli taloryhmän ympäri kolmeen kertaan myötäpäivään\nja vahvisti luontoaan muistelemalla urhoollisia miehiä historian\nvuosisatojen varrelta: tarkka-ampuja Martti Kitusta karhunpesällä,\nurhoollista Tapani Löfvingiä kymmenien venäläisten piirittämänä ja\nDanielia jalopeurain luolassa. Lehtisen esittelemänä kauppaneuvos hänen\nkuvitelmissaan olikin kuin lihavahko kaksijalkainen jalopeura.\n\nTalo oli nelikerroksinen, jylhän näköinen. Katuoven päällä oli liikkeen\nnimi: PAPERIYHTYMÄ O/Y. Se oli tehty puolen metrin korkuisista\nkullatuista kirjaimista, ja sen alla oli talon katunumero 13 A.\nLihakaupan kello näytti viittätoista vaille kaksitoista. Yrjö henkäisi\nsyvään ja astui päättävästi 13 A:n suuresta ovesta sisään.\n\nKävi heti alussa, kuten Lehtinen oli ennustanut. Ensimmäisessä\nkäytävässä nousi tie pystyyn, hänen anomustaan kauppaneuvoksen\npuheille pääsystä ei otettu kuuleviin korviin. Terhakka pikkuneiti\npyörivällä pulpettituolilla ilmoitti päättävästi sen. Sanat sanottuaan\nhän kiekahti jälleen pulpettinsa ääreen. Hän taivutteli koteloihin\npantavaksi joitakin kiertokirjeitä. Työllä näytti olevan hirmuinen\nkiire, puolta silmäystä ei häneltä tämän jälkeen riittänyt enää oveen\npäin.\n\nUnohdettu vieras ei ollut tuosta tietääkseenkään, istui vain\nja ihmetteli. Pitkä eteishuone oli lämmin ja tuolikin mukava.\nMonenlaatuisia sanoma- ja kuvalehtiä oli pöydällä. Hän selaili ja\nlueskeli niitä samalla tutkiskellen talon paikkoja. Odotushuoneen\nperäseinällä oli kaksi ovea. Oikeanpuoleisen niistä hän arveli\njohtavan kauppaneuvoksen huoneeseen. Mahdollisesti hänen niin\npitkälle päästäkseen oli läpäistävä monta muuta huonetta ja ovea.\nJoka tapauksessa hän yrittäisi, olikin jo aika. Hän käveli uudestaan\npikkuneidin pulpetin luo.\n\n-- Haluaisin päästä herra kauppaneuvoksen puheille.\n\n-- Muistaakseni te äsken jo pyysitte sitä? Pikkuneiti kääntyi\npyörivällä tuolillaan juuri sen verran, että toinen silmä ja puseron\nsuuri koristenappi kiertyivät näkyviin. Se oli harvinaisen kirkas\nnappi, samoin myös silmä. Ääni helähti kylmästi. Tiuskea vastaus olisi\ntuskin koskenut näinkään kipeästi. Mokoma sirpukka! Mikä hän luulikaan\nolevansa! Mutta ei kannattanut suuttua tuollaisen takia, Lehtinen oli\nvaroittanut kadottamasta mielenmalttiaan.\n\nHän käveli taas sanomalehtipöydän luo. Hellittää hän ei aikonut tämän\nvastuksen vuoksi, sitä paitsi voisihan jokin sattuma tulla avuksi.\nPöydällä oli paljon uusia ja vanhempiakin kuvalehtiä, jotka kaikki\nolivat hänelle uusia. Isäpuoli ei ollut raskinut moneen vuoteen tilata\nmuuta kuin kolme kertaa viikossa ilmestyvän paikkakunnan sanomalehden.\nPikkuneiti oli syventynyt kiertokirjeihinsä, joita oli jo valtavat\npinot hänen pulpetillaan.\n\nYrjöllä ei ollut nälkä eikä vilu, ja kuvalehdissä oli hyvin hauskoja\njuttuja, mutta kuka takasi, miten kauan kauppaneuvos päivisin oleskeli\nkonttorissaan? Hän taittoi lukemansa lehden sievästi kokoon ja käveli\nkolmannen kerran armopulpetin ääreen. Mutta nyt hän ei saanut mitään\nhuomiota osakseen pitkään aikaan, kiertokirjeillä näytti olevan tulen\npalava kiire. Ainakin kymmenen arkkia tyttö taivutteli kolmesta kohti,\nennenkuin oli edes huomaavinaan.\n\n-- Suokaa anteeksi, hyvä neiti, minun nyt kuitenkin joka tapauksessa\ntäytyy päästä kauppaneuvoksen puheille.\n\nPikkuneiti kääntyi niin paljon, että hänen molemmat kauniit silmänsä\nnäkyivät ja myös toinenkin koristenappi. Hänen äänensä oli yhä\nkohtelias ja hiljainen, mutta metallinheleä.\n\n-- Valitettavasti minun täytyy kolmannen kerran evätä pyyntönne.\nKauppaneuvos ei ota konttoriaikana ketään asiattomia puheilleen.\n\n-- Kuka neidille on sanonut, että minä asiaton olen? Mistä tiedätte,\nvaikka kauppaneuvos pitäisi minun asiaani hyvinkin tärkeänä?\n\n-- Kuinka sanoitte? Oletteko te mahdollisesti kauppaneuvoksen\nsukulaisia?\n\nSukulainen! Siinäpä olikin etsitty langanpää! Miksi en tuota jo itse\nkeksinyt? Yrjö ei miettinyt kauankaan tarttuessaan rohkeasti tarjottuun\napuun.\n\n-- Olenpa tietenkin, kauppaneuvoksen sisarenpoika kaukaa maaseudulta!\n\nPikkuneidin silmät pyöristyivät. Hän sujahti viivana korkealta\ntuoliltaan alas ja riensi juoksujalkaa oikeanpuoleisesta ovesta. Yrjö\nei päässyt mielessään varmuuteen edes siitä, ottiko hän ilmoituksen\ntoden vaiko pilan kannalta. Mahdolliset seuraamukset tuntuivat yhtä\nhirvittäviltä, olipa kysymys kummasta tahansa. Vähillä piti, ettei\nhän nyt lopultakin puikkinut matkoihinsa siitä ovesta, josta kaikki\nasiattomat kadulle neuvottiin.\n\nMutta jos hän näin vähää säikähtäisi, ei kai hän uskaltaisi mitään\nkoko elämässään. Tästä päivästä riippui paljon. Joka tapauksessa hän\nnyt nähtävästi pääsee kauppaneuvoksen puheille. Hän rohkaisi luontonsa\nja muisteli ystäväänsä pikku kauppiasta, joka pelokkaasta lampaan\nsydämestään huolimatta myös odotteli tämän päivän antina jotakin\nihmeellistä aallon nousua... Ei hän purematta niele... nielee se...\n\nSamassa pikkuneiti palasi tuiskuna takaisin. Nyt ei ollut peräytymisen\nvaraa.\n\n-- Tuosta ovesta, olkaa hyvä! _Enonne_ odottaa teitä perällä omassa\nhuoneessaan!\n\nSanoissa oli äskeistäkin heleämpi kaiku, enosanalla aivan verraton\npaino. Lähisukulaisuus alkoi toden totta jo hirvittää, rohkeatakin\nmiestä.\n\nEnsimmäinen huone oli suuri. Siinä työskenteli paljon ihmisiä,\nkirjoitus- ja laskukoneet rapisivat. Joku viittasi häntä eteenpäin.\nHän asteli punaista käytävämattoa koettaen ladata luontoaan askelten\ntahtiin: Aika mies! Pelko pois! Surku pois! Mutta pehmeä matto vaimensi\näänet ja käänteli rohkaisusanat hullunkurisesti: Joudut suuhun! Suden\nsuuhun! Nielee se! Nielee se!\n\nEi kai sentään purematta niele! Hän tarttui ovenripaan ja astui sisälle.\n\nKauppaneuvos oli kuin olikin hämmästyttävästi jalopeuran näköinen,\nLehtinen olikin osannut hänet maalata. Pöydän takaa nousi esiin hänen\nmahtava päänsä kaikkiin ilmansuuntiin työntyvine piikkikarvoineen.\n\n-- Jaha, sieltäkö tulet, orpanapoikani! Kuinka kallis siskoni nyt\njaksaa?\n\nSanat rävähtivät terävinä kuin kourallinen riihikuivia herneitä olisi\nheitetty peltikatolle. Yrjö pyyhkäisi nenäliinalla kasvojaan, jotka\ntuntuivat olevan hiessä. Aikaa oli voitettava, näinkin oli Lehtinen\nneuvonut. Hän jatkoi rohkeasti aloittamaansa tapaan, koska ainakaan\nvielä ei ollut pahempaa hätää.\n\n-- Kiitos kysymästä, mutta...\n\n-- Ei muttia eikä mutkia! Sano kieräilemättä, mikä sinut ajoi noin\nrohkeaan hätävalheeseen.\n\nKauppaneuvos keihästi hänet paikoilleen. Siitä ei ollut varaa liikahtaa\nkuin taaksepäin, jos hyvin vikkelästi liikkuisi. Mutta uhallakaan hän\nei livistäisi. Ensimmäinen minuutti oli kulunut, se hirsipuussakin on\npahinta, oli Lehtinen sanonut. Hätävalheeseen! Hän tarttui siihen kuin\näsken \"itsepäiseen sukulaiseen\".\n\n-- Hätä! Tyttösirpukka tuolla eteisessä ei päästänyt ilman teidän\npuheillenne.\n\n-- Etkö tietänyt, ettei hänellä olekaan lupa päästää tänne ketä tahansa.\n\n-- Tiesin. Hän sanoi, ettei kauppaneuvoksen huoneeseen ole lupa päästää\nketään asiattomia.\n\n-- Etkö sinä ole yksi sellainen?\n\n-- En!\n\n-- Häh!\n\nYksinäiset sanat pompahtivat kuin koppipallot. Kauppaneuvos survaisi\ntuolinsa irti pöydästä, raappasi laatikosta sikarin ja sytytti sen\npalamaan. Yrjö kääntyi katselemaan pitkän seinän hyllyille tiloitettuja\nhopeapokaaleja. Ne nähtävästi olivat kauppaneuvoksen koirapalkintoja,\nkoska ajokoiraparin kuvia oli samalla seinällä. Useita minuutteja oli\njo kulunut, mutta alkoipa jälleen tuntua siltä kuin jatkuva äänettömyys\nkävisi vaaralliseksi hätävalheeseen turvautuneelle siskovainajan\npojalle. Hän päätti laukaista panoksen, ennenkuin se itsekseen\nräjähtäisi.\n\n-- Kauppaneuvos on ollut urheilija!\n\n-- Häh, mitä sanoit? Tuoli rasahti uhkaavasti.\n\n-- Uskotteletko luulevasi, että minä muka olen juossut viittätuhatta\nmetriä tai hypännyt kolmiloikkaa joidenkin pitkäsääristen koipeliinien\nkanssa?\n\nJalopeura katseli poikaa suoraan silmiin. Nyt hän vasta todella\npelkäsi, mutta varoi kuitenkin näyttämästä sitä. Hän harkitsi tarkoin,\nennenkuin vastasi.\n\n-- Enpä luulekaan, mutta moukaria te voisitte heittää vieläkin\nhirmuisesti.\n\nSilloin se räjähti. Kauppaneuvos heittäytyi rentoimesti selälleen.\nTuoli rasahteli monta kertaa. Särkyikö se kokonaan? Ei, oikeni vain.\nKauppaneuvos lepäsi sillä kuin satakiloinen naurava jouluporsas\nsuurella tarjottimella. Hän nauroi, hohotteli.\n\n-- Vai moukarinheittäjäksi sinä minua! Ei hullumpaa, sisarenpoikani!\nSinussa on kipenen verran sitä, mitä monesta tämänkin talon kaljupäästä\nkokonaan puuttuu! -- Hän oikaisi tarjottimensa tuoliksi jälleen.\n\n-- Mistä päin maata olet kotoisin, ja minkä vuoksi olet lähtenyt\nHelsinkiin?\n\nYrjö kertoi avoimesti sekä syntyperänsä että matkansa vaiheet.\nKauppaneuvos seurasi hänen esitystään ilmeisellä mielenkiinnolla,\nlopuksi kuitenkin tiukasti keskeyttäen:\n\n-- Tällaisena huonona aikana jätät hyvän kotisi ja lähdet maailmalle\nkekkaloimaan. Korvillesi ansaitsisit.\n\nSe oli uhkaavaa puhetta. Mutta poika ei pelännyt sillä tavoin kuin\näsken. Sisimmässään hän ei pelännyt enää ollenkaan ja otti rohkeasti\nvastaan.\n\n-- En rupea kauemmin synnyinkodissani hulluntöitä tekemään!\n\nHänen täytyi selittää tarkemmin, mitä tarkoitti. Keskustelusta kävi\npian selville, mitä ristiriitoja pojalla ja isäpuolella oli ollut\nkotitalon asumisessa.\n\n-- Vai on isäpuolesi niin jämerää poikaa. Ja tällaisen kunnon miehen\ntalosta sinä karkaat kuin varas yöllä. Kohtapuoleen hakkaisit jo\nkuusenoksia vieraillakin tunkioilla, vai mitä?\n\n-- Se on eri asia!\n\nNeljä sanaa kimposi kuin neljä pientä sähkökipinää, ei rykeästi, mutta\nterävästi. Niissä oli taas hivenen sitä, jota muutamista kaljupäistä\npuuttui. Kauppaneuvos tunsi, mitä poika itse ei huomannut. Jälleen\nkului minuutteja. Poika katseli pokaaleja ja koiratauluja, kauppaneuvos\nkoetteli patenttituolinsa kestävyyttä.\n\n-- Sinä etsit itsellesi työpaikkaa. Mitä sanot, jos otan sinut meille\nkokeilemaan?\n\n-- Paljon kiitoksia, herra kauppaneuvos!\n\nJälleen kuului vapauttava naurunhöräys.\n\n-- Sinulla tuntuu olevan tavanmukaiset sisarenpojan metkut. Otanpa\nsinut kuitenkin. Mutta sen sanon etukäteen, ettei meidän talossa\nliikoja kekkuloida, vaikka joku olisi näin lähisukulainenkin. Mitähän\nluulet osaavasi tehdä meillä?\n\nYrjö harkitsi ja vastasi kuten tosi oli:\n\n-- En mitään erikoista.\n\nKauppaneuvos läjäytti kämmenellään pöydän kuntoon.\n\n-- Oikein! Pyrkijät yleensä osaavat milteipä mitä tahansa, eivätkä\nloppujen lopuksi osaa kuitenkaan yhtään mitään. Rehellinen mies lähtee\naina alusta. Niin mekin teemme. Ensin tutustumme talon kellareihin ja\nluutakomeroihin. Ehkä kuitenkin varsiluudalla lattiaa osaat lakaista?\n\n-- Osaan!\n\n-- No niin, lähdemme kellarin lattialta. Sieltä nousemme vähitellen\nylempiin kerroksiin, jos pää kestää. Eikö se ole oikea järjestys\nsinunkin mielestäsi, vai mitä?\n\n-- On se, myönteli poika.\n\nLähdettiin tutustumismatkalle viivyttelemättä. Kauppaneuvos purjehti\nedellä monien ovien, kerrosten ja käytävien kautta. Poika pysytteli\nsikarinsavun vanavedessä.\n\nHe olivat kulkeneet jo monen varastohuoneen lävitse, satoja\nrappuaskelmia ja käytävämetrejä. Tässä talossa ei nähtävästi aivan\npian päästy pohjalle. Lopulta he kuitenkin joutuivat suureen\nkellarihuoneeseen, jossa sähkölamput paloivat.\n\nSiellä työskenteli miehiä ja naisia. He pujahtelivat vikkelästi\npitkien vihko- ja kirjapinojen välitse erilaisia tavaroita kantaen.\nPaperitavaraa oli tavattomasti. Yrjöstä tuntui kuin koko maailman\nkouluvihot ja muistilehtiöt olisi koottu tänne yhteen paikkaan. Näin\nkauppaneuvos itsekin tuntui ajattelevan. Jos toinen yhtä mahtava mies\nolisi tullut kapealla käytävällä vastaan, ei yhteentörmäys olisi ollut\nvältettävissä.\n\nHe kääntyivät sivukäytäville yhä uusien vihko-, muistilehtiö- ja\npaperipinojen välitse. Yrjö oli isäpuolensa usein kuullut sanovan:\nEi tavara hirvitä! Jospa äijä unissaan edes olisi joutunut tänne,\nPaperiyhtymä O/Y:n varastokellariin!\n\nVarastosta he menivät pienempään puolityhjään huoneeseen, jossa\noli pitkiä pöytiä. Muutamat naiset pakkasivat siellä parhaillaan\nmonenlaatuista pikkutavaraa paperilastuilla pehmustettuihin\npuulaatikoihin. Taitavasti työ heiltä kävi, ja näppärästi he liikkuivat\nohikulkiessaan kauppaneuvosta tervehtien.\n\n-- Missä mestari Peltola on?\n\n-- Täällä olen.\n\nPieni, ketterä mies ilmestyi paperipinojen välistä.\n\n-- Tässä tuon teille maalta tulleen nuoren miehen, joka toistaiseksi\nei osaa enempää kuin ne kaupunkilaispojat, jotka paljon osaavat. Mitä\nsiitä sanotte?\n\nMestari Peltolaksi puhuteltu ei sanonut mitään, vilkaisi vain\ntulokkaaseen ymmärtävästi naurahtaen. Kauppaneuvos näki lisäselvitysten\nantamisen tarpeelliseksi.\n\n-- Hän aloittaa täältä, vasara ja varsiluuta kädessään. Kuusisataa\npalkkaa kuukaudessa ja raportti minulle joka kahden viikon kuluttua,\nymmärrättekö?\n\nMestari Peltola nyökkäsi, kauppaneuvos huiskautti kädellään ja puski\nvoimallisesti omaa tietään savua tupruttaen. Käytävän päässä hän\npysähtyi ja heitti unohtuneen ohjeen.\n\n-- Talon puolesta puku! Etumaksuksi sata markkaa!\n\nHän hävisi pitkään hyllysolaan, savu osoitti kulkusuuntaa. Mestari\nPeltola nyökkäsi Yrjön mukaansa pieneen konttorihuoneeseen. Varmasti\nhän oli hiljainen mies, joka alaisiltaan ei liikoja kysellyt.\nKuitenkaan hän tällä kertaa ei malttanut olla tiedustamatta,\nmiten poika oli päässyt taloon sisään ja millä keinolla saanut\nkauppaneuvoksen houkutelluksi pesästään ulos?\n\n-- Sukkela temppu!\n\nHän nauraa hyrähteli hiljalleen. Kauppaneuvoksen käskyn mukaisesti\nhän kirjoitti määräyksen, jolla poika saisi kassasta satamarkkasensa.\nVaatteista ja tehtävistä kerittäisiin neuvotella huomisaamuna. Työ\ntalossa alkoi tasan kello yhdeksän.\n\nRahaa kassasta noutaessaan tuli Yrjö kahdesti kulkeneeksi\nvastaanottohuoneen pikkuneidin ohitse. Tyttö nyökkäsi tutunomaisesti ja\nnaurahteli. Yrjö naurahteli vastaan, oli niin hyvä olla.\n\nKadulla hän otti muistikirjansa välistä äsken saamansa setelirahan ja\ntarkasteli sitä aurinkoa vasten. Se oli siloinen ja kahisi hauskasti.\nTätä ennen se tuskin oli ollut kenenkään kukkarossa. Setelirahat\ntuotiin suuriin liikkeisiin nähtävästi suoraan valtion pankista.\n\nRaha säteili hänen sormissaan ja tuntui lämmittävän. Kuvan uljas\nleijona hypähteli välkkyvän miekan terällä, tähtisikermä sen ympärillä\nloisti kynttiläkruunun tavoin.\n\nHän pisti rahan taskuunsa ja käveli vielä jonkin aikaa syysauringon\nlämpimässä paisteessa, mutta sitten hän muisti, että hänen ennen\nviittä oli ehdittävä moneen paikkaan, panttilainakonttoriin kelloa\nlunastamaan ja ruokatavarakauppaan, -- eihän ollut todennäköistä, että\nLehtistä tänään olisi onnestanut niinkuin eilen. Hänellä oli saatavaa.\nNälkäisenä ei hyvän pikku kauppiaan ainakaan tänään tarvinnut nukkumaan\nasettua. Laine heidän kohdallaan oli kuin olikin nousemassa, kaksi\nlastua tulisi keinumaan auringon terää kohti.\n\nHän varmensi povitaskunsa hakaneulalla ja kiiruhti juoksujalkaa\nLaivurinkadulle päin.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nKello oli jälleen tutussa paikassaan liivin rintataskussa ja naksutteli\nrattoisasti. Kahdeksan se vasta oli, ei hänellä vielä mitään kiirettä\nolisi ollut, mutta aamuisin oli hauska katsella työpaikkoihinsa\nkiiruhtavien ihmisten liikuntaa. Töihin, töihin! kopisivat jo omatkin\nkengät iloisesti katukiviin. Töihinpä, töihin! nakuttelivat kymmenet\nkenkäparit vastauksiaan edessä ja takana. Samaa virttä kurisivat\nkyyhkyset ullakkojen ylhäisillä luukuilla. -- Aurinko räpytteli heille\nkaikille iloista hyvää huomentaan kimaltelevilla peltikatoilla.\nTuhannet työntekijät riensivät kaupungin keskukseen päin. Siinä heilui\nsahaa ja kirvestä, eväs- ja kirjasalkkua jos minkä kokoista. Mutta\npaljon oli sellaisiakin menijöitä, joilla ei ollut mitään kädessään,\nlakaisivat talon luudalla niinkuin se poika, joka nyt ensi kertaa\nkaputteli työpaikkaansa.\n\nMääräajan joutuessa hän odotteli tulevan työpaikkansa varastohuoneen\novella. Mestari Peltola tuli vastaan ja johdatteli sisälle. Hän sai\nitse valita vaalean sinisen työpuvun monien joukosta, mutta pienintäkin\npukua koetellessa hänestä tuntui kuin hän olisi voinut pujottaa\nmolemmat jalkansa samaan lahkeeseen. Lisäkasvun varaa tosin näytti\nolevan toistenkin poikien housuissa. Työpukimien väljyys taisi olla\ntalon tunnusmerkki. Joka tapauksessa hänet oli nyt vastaanotettu\nsuuressa talossa ja kirjoihin merkitty kahden viikon koetusajalla.\n\nTyö alkoi. Se ei ollutkaan lattioiden lakaisemista, kuten kauppaneuvos\noli viisastellut. Mestari määräsi hänet pakkaamon hoitajan apulaiseksi.\nTämä oli nuori, rivakka mies, joka ei liikoja kursaillut. Marttila oli\nhänen nimensä.\n\n-- Hei, nappula, lähde kannoilleni!\n\nPuolijuoksua edellä rientäessään Marttila hyräili vallatonta\ntanssilaulua, otti askelensa samaan tahtiin ja näpsäytteli sormillaan\nhyllyn laitoihin. Tuollaisen pojan kanssa työskennellessä ei tulisi\nikävä.\n\nMarttila opasteli tulokasta kotvan aikaa. Sitten alkoivat he yhdessä\nsulloa vihkoja ja piirustuspapereita suureen pakkauslaatikkoon.\nMarttila silmäili kädessään olevaa pitkää pakkauslistaa ja hyräili\nhiljalleen: Leila... Leila... Leila... Kuusikymmentä tusinaa\npiirustuskyniä, niillä töhritään monta kaunista paperia, vai mitä\narvelet?\n\nVastausta odottamatta hän riensi edelleen: Leila... Leila... Leila...\nkuule Niemelä, mikä sinun oikea nimesi on? -- Yrjö! -- Yrjö, kuninkaan\npojan nimi! Pyhä Yrjänä ja lohikäärme paratiisin portin pylväässä. Minä\nitse olen vain Jussi. Ja nyt nouda tuolta sivukellarista laatikoita,\nkolme suurta ja kaksi pienempää! Viivana sukella kuin suutarin lesti\nräätälimuorin tilkkuvakkaan, mars!\n\nYrjö sukelsi. Tuskin kahta minuuttia oli kulunut, kun määrätyt laatikot\njo odottelivat pakkauspöydän ääressä kansilaudat avoimina molemmin\npuolin. Jussi pakkasi, lauloi ja vihelsi. Näppärästi työ häneltä\nkävi. Vihkonippuja hän heitteli laatikkoon monen metrin päästä. Jos\nYrjö tai joku muu tottumaton olisi tuota temppua yrittänyt, niin\nkulmat mykkyrässä ja siteet poikki. Ja kun Jussi kahmaisi hyllyltä\narviokaupalla viisikymmentä virsikirjaa, niin niitä oli viisikymmentä,\nei kappalettakaan päälle tahi vaille. Ihmeellinen poika!\n\nJussi huomasi Yrjön kummastuksen ja kiiruhti selittämään:\n\n-- Katso, kaikkeen tottuu harjoituksen avulla. Sormenpäissä ja huulissa\nihmisellä paras tuntoaisti on. Jos se on oikein herkkä, niin hän osaa\nlöytääkin vaikka mitä.\n\nHän vihelsi vallatonta kappaletta, jota renki-Kalle heinäkuorman päällä\nloikoessaan lauloi ruokottomilla sanoilla.\n\n-- Kuule, Niemelän poika! Tunnetko sinä jo naista, oletko löytänyt\nmitään hänestä?\n\nYrjö punastui osaamatta sanoa siihen mitään.\n\n-- Jassoo, vai mammanpoika sinä vielä oletkin. Kunhan opiskelet kaksi\nvuotta tässä kellarissa, niin tiedät paljon muuta! Kuule, tästä\npakkauksesta puuttuu krossi mustepulloja. Niitä on tuolla päin noin,\nensimmäinen käytävä oikeaan, toinen vasempaan, kolmannen hyllyn\nneljännellä laudalla alhaalta päin lukien.\n\n-- Krossi!...\n\n-- Pyhä Yrjänä ja seitsenhaarainen lohikäärme! Tusina kertaa tusina,\npainu ja palaa vähän hemmetin äkkiä!\n\nYrjö juoksi. Hänen valtimonsa takoi ja henkeä salpasi oudosti... kaksi\nvuotta tässä kellarissa... Mitä Jussi ajatteli hänestä ja mitä hän\npuheellaan tarkoitti? Hän ei muistanut enää, mihin piti mennäkään,\nmutta mustepullot hän löysi ja otti niitä syliinsä niin paljon, että\nriitti vielä seuraaviin pakkauksiin. Toiseen laatikkoon oli hänen\njuostava noutamassa monenmoista pientä tavaraa sieltä ja täältä,\nviidennen tai kuudennen käytävän takaa oikealta tai vasemmalta,\npyyhekumeja, kynänteriä, veistokaluja. Mitä kaikkea Jussin pitkiin\ntilauslistoihin oli merkittykään! Suuret ja pienet laatikot täyttyivät\nyksi toisen jälkeen. Paperilastut levitettiin suojaksi ja kansilaudat\nlyötiin kiinni. Naulojen upottamisessa oli Yrjö aika poikaa. Muutamalla\nnasevalla iskulla painuivat siloiset vetonaulat tavoittamattomiin.\nEnsimmäiset laatikot oli pakattu, valmiiksi naulattu ja osoitelapuilla\nvarustettu, vaikka tuskin tuntia oli työskennelty. Reippaita poikia!\nJussi sanoi näin, Yrjöstä se tuntui hyvältä.\n\nPienen hengähdystauon jälkeen Jussi riensi hakemaan varastokonttorista\nuusia tilauslistoja, joita aamuposti oli tuonut. Yrjö tutkiskeli tällä\nvälin varastohuoneen suunnattomia tavarapaljouksia. Mitä parhain\njärjestys kaikkialla. Eri tavarat, niiden laadut ja säilytyspaikat\noli kaiketi merkitty jollakin määrätyllä tavalla. Vihkolaadut olivat\nhyllyillä numeroittain. Muisti- ja piirustuslehtiöitä oli varmaan kauan\nkokeiltu, ennenkuin ne oli saatu tuohon järjestykseen. Jokaisen laadun\nhuomasi heti ensi silmäyksellä. Jussi kiiruhti jo takaisin paperiviuhka\nkädessään viheltäen ja sormiaan napsautellen.\n\n-- Heikun keikun, pyhä Yrjänä ja seitsensarvinen lohikäärme! Arvaahan,\nmiten monta laatikkoa näillä listoilla täytetään!\n\nPyhä Yrjänä... sarvikäärme. Jos Kalle tai joku muu poika kotona olisi\nnäin sanonut, niin Yrjö olisi suuttunut silmittömästi. Mutta Jussi\nsanoi ilkeydetkin luontevasti, käski heti sanomaan Jussiksi, vaikka oli\njo aikamies ja arvuutteli tilauslistoja kuin vertaiselleen. Hän astui\nJussin luo ja otti paperinipun hänen kädestään. Ylimalkaisesti hän oli\nlaskevinaan vihkoja, kynätusinoita ja teräkrosseja. Mitä hän niistä\nymmärsi, vaikka oli ymmärtävinään, sanoi jonkin määrän umpimähkään.\n\n-- Kaksitoista laatikkoa!\n\n-- Sanoitpa kuin lautamiehen poika!\n\n-- Niin olenkin.\n\n-- Sinä? Lautamiehen poika?\n\nJussi katseli pyörein silmin. Yrjö vahvisti yhdellä jämerällä sanalla:\n\n-- Herastuomarin!\n\n-- Ja lähdit kaupunkiin kellarirotaksi?\n\nHän heitti ensimmäiset vihkoniput niin, että laatikko tömähti.\n\n-- No, mikäpä Helsingissä on eläessä. Täällä on paljon naisia.\n\nJälleen naisia. Niinkuin mies ei voisi syödä eikä nukkua, ei\npakkalaatikoita täyttää ilman naisia. Yrjö huohotti ja punoitti, syli\ntäynnä Martti Lutherin katkismuksia. Mutta Jussi oli kaiken aikaa\najatellut vain naisiaan ja laukaisi pudottamansa vihkonipun jälkeen:\n\n-- Pelkään, että kuitenkin teit huonon kaupan. Maalla naiset ovat\ntuoreempia.\n\nKyllä kai ne olivat tuoreita sadeiltoina lypsytarhoista palatessaan,\nvanha Liisakin hameen helmat vettä tippuen. Mutta Jussi ei tarkoittanut\ntällaista tuoreutta. Mitä hän tarkoitti? Yrjö pudotti katkismukset\npöydälle ja kiiruhti noutamaan varastohuoneen toiselta laidalta\npyyhekumeja.\n\nHe olivat jälleen juoksuttaneet pari laatikkoa tavaraa täyteen.\nPuuttuvista laaduista oli punakynällä merkitty koukkuja\ntilauslistoihin. Jussi raapaisi päätään kuin unohtuneen asian muistaen.\n-- Miksi me täällä kahden haikailisimme, vaikka apu on meille annettu.\n\nHän hypähti puhelimeen ja soitti toiseen kerrokseen. Yrjö käsitti, että\nhän samalla vaivalla olisi voinut käväistä siellä ja tuoda kynänteriä\ntullessaan, mutta hän tahtoi näyttää mahtiaan... Onko se Kalle?...\nJussi täällä, terve!... Onko sinulla tyttöjä vapaana?... Inkeri ja\nRitva... No jaa, lähetä molemmat... Heti... Hei, sun kanssas!\n\nTyttöjä vapaana... lähetä molemmat... Hän päästeli puhelimeen\nsellaisella äänellä kuin Inkeri ja Ritva olisivat olleet pari täytettyä\nharakkaa, jotka toisesta kerroksesta piti jouduttaa pakattavan laatikon\nlastuvilloihin.\n\nAikamoisia harakoita he olivatkin ja pyrähtivät kohta käsikkäin alas.\nYrjö ei ehtinyt vielä arvata, kumpi oli Ritva, kumpi Inkeri, kun Jussi\njo toimesi:\n\n-- Hei, tytöt, tässä on meidän talon uusi ajokas, herastuomarin poika\nherra Yrjö Niemelä. Sinä Yrjänä, paina visusti mieleesi nämä: Neiti\nInkeri, tämä, jolla on anovat silmät ja punaiset huulet, neiti Ritva,\njonka viivat kaartuvat kuin laineen selkä.\n\nKenties hän olisi esitellyt tyttönsä vielä perusteellisemmin, elleivät\nnämä itse olisi ehättäneet hätiin. Kolmantena kiiruhti mestari Peltola\nvihkopinon takaa. Mitäpä Jussi heistä ja hänestäkään, johdatteli\npakkaustyöt luontevasti käyntiin, niinkuin kujeilusta ei milloinkaan\nolisi ollut kysymystä. Mestari Peltola hyperteli tilauslistoja, mutta\nJussi näytteli jo parhainta pakkaustaitoaan heittäen vihkonippujaan\nmestarin pään ohitse niin rohkeasti, että tämän oli taka-askeleita\nottaen peräydyttävä laatikon lähettyviltä.\n\n-- Joutuuko kahteen valmiiksi?\n\n-- Kaikkea mestari kyseleekin. Ritva, juokse koulukumia viisi\nlaatikkoa! Sinä, Inkeri, Runebergiä kaksi ja puoli krossia! Ja sinä,\nherastuomarin hemmoteltu perijä, tuo laatikko umpeen, anna painua jo!\nTämä on hyvä poika hyppysistään.\n\n-- Hyvä olet sinäkin, suustasi.\n\nMestari hävisi vihkopinojen sekaan. Mutta pakkaus edistyi neljän hengen\nyhteistoimin ripeästi. Jussi pudotteli sylikaupalla vihkojaan, tytöt\njuoksuttivat etäisemmiltä hyllyiltä ja toisista kerroksista pieniä\ntavaroita. Yrjö sulloi paperilastua ja naulaili kiinni kansilautoja.\n\nKerran Inkeri toi sopimattomia piirustuslehtiöitä. Jussi otti julman\nilmeen ja heilutteli kulmakarvojaan itse kauppaneuvosta matkien.\n\n-- Tyttö, mitä tämä merkitsee! Pellolle minä sinut nakkaan! Odota\npikkuisen!\n\nInkeri ei jäänyt odottamaan, mutta Jussi oli häntä nopeampi, koppasi\ntytön kuin kissa hiiren ja nosti hänet täysinäisen laatikon kannelle:\nSis, so! Istu siinä nyt! Tyttö istui kuin tuomittu, Jussi keihästeli\ntuimasti kulmakarvoillaan. Mutta Ritva nauroi, kikatti kuin hassu,\naaltoviivat sen seitsemissä mutkissa.\n\nRitva sai jäädä laatikon kannelle istumaan ja punakynällä merkitsemään\npuuttuvia tavaroita tilauslistoihin. Siinä ei ollut tytöllä suurtakaan\ntyötä. Aikansa kuluksi hän koputteli laatikon laitaa pienillä\nkannoillaan ja maalaili huuliaan punakynällä. Laatikot täyttyivät\nja naulittiin. Hyvissä ajoin ennen kahta olivat kaikki aamupostin\ntilaukset lähetyskunnossa.\n\nNiin kului Yrjön ensimmäinen päivä tavaratalossa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nYrjö herää seinän takana kaikuviin kellon lyönteihin. Viisikö niitä jo\non? Hänen oma kellonsa olisi liivintaskussa tuolin selustassa, mutta\nasiahan ei ollut tarkistamisen arvoinen. On varhainen joka tapauksessa,\nsunnuntaiaamu ja monta tuntia hyvää aikaa.\n\nHän on päässyt asunto- ja ruokamieheksi Saarisille, liikkeen\nautonkuljettajan kotiin. Muutamalla sanalla se asia ratkaistiin toisen\ntyöpäivän iltana, jolloin Yrjö oli Verneri Saarisen apumiehenä asemalta\nkotiin ajettaessa. -- Mitäpä sinä enää sinne Sörkan perukoille, tule\nmeille asumaan! -- Mitä emäntänne siitä sanoo? -- Jaa Maria? Verneri\noli polkaissut kaasua koneeseen, eikä puhunut sen enempää. He olivat\nkääntyneet uudelle kadulle ja pysähtyneet hauskannäköisen asuntotalon\nkohdalle. Muutamat koirat kisailivat keskikadulla, kesyjä kyyhkysiä\nkäveli katukäytävän reunalla.\n\n-- Käydään ryyppäämässä eukon kahvit.\n\nHänen asuntonsa oli kauniissa talossa ja suoraan katuovesta mentiin\nsisään. Hissikin oli portaitten polvekkeessa. Mentiin pienellä\nvaihteella rappukäytävästä toiseen ja niin lopulta kuudenteenkin.\n\nHuoneisto oli aurinkoinen ja etäällä sinersi ikkunasta meren selkä.\nVerneri oli selittänyt: Minä olen veden rannalla kasvanut ja aurinkoa\ntahdon katsella silmiin, vaikkapa vain pyhäaamuisin. Mutta siitä\nhuvista hän varmaan sai maksaa vuokranlisää parisataa markkaa\nkuukaudessa.\n\nVernerin emäntä oli ilmestynyt hetken kuluttua pannuineen ja\nkahvikuppeineen. Hän oli mustiin puettu, hyttynen Vernerin rinnalla,\nniin keveän näköinen katsellakin, ettei Yrjö olisi voinut kuvitella\nnoin vähäistä vaimonkipenettä maailmassa olevankaan, kaikkein vähimmin\nVernerin emäntänä.\n\nHe olivat juoneet äänettömästi kahvinsa. Aurinko paistoi huoneeseen\nkulmaikkunan lävitse ja maalasi vastakkaisen seinän lämpimin värein.\nHuoneen keskiseinällä oli kookas valokuvasuurennus, jota Yrjö ei\naluksi ollut huomannut. Kuva esitti nuorta tyttöä valkoisessa puvussa\nja ylioppilaslakissaan ja ruusuissaan. Se oli kaunis kuva ja kävi\neloisaksi auringonpaisteessa. Tytön silmät näyttivät säteilevän, hänen\nrintansa edessä oleva ruusukimppu nousi ja laski. Pitkään aikaan Yrjö\nei saanut katsettaan ihanasta kuvasta.\n\nHän oli aikonut tiedustaa tytön nimeä, mutta tuli sattumalta ennen sitä\nkatsahtaneeksi Verneriin ja hänen emäntäänsä. Emäntä oli vajonnut yhä\nsyvemmälle tuolillaan ja katseli sieltä kostein äidin silmin vuoroin\nvierasta poikaa ja tyttärensä kuvaa.\n\n-- Se on meitin tyttäremme, se Aino-vainaa... Riittääkin kerrakseen\ntämä kahvinjuonti! Nyt lähdettiin, poika!\n\nMitään sanomatta oli Vernerin emäntä sitten hyväksynyt Yrjön\nvuokralaiseksi. Vuoteeksi avattiin vierashuoneen sohva, jossa\nAino-vainaja oli nukkunut.\n\nSaariset kaipasivat syvästi ainoata lastaan. Hän oli kuollut kaksi\nvuotta sitten päästyään edellisenä keväänä ylioppilaaksi. Lyhyin,\nhypähtelevin lausein emäntä oli kertonut Yrjölle tästä heidän\nsuuresta onnettomuudestaan. Verneri oli paljastellut lisää. Hän oli\njärkähtämättömästi sitä mielipidettä, että oppikoulun matematiikka oli\npusertanut hänen tyttärensä elämännesteet kuiviin. Lääkärit puhuivat\nheikosta sydämestä. Mistä tyttö heikon sydämen olisi perinyt, koska\nei vanhemmilla kummallakaan, eikä kummankaan suvussa. Matikka tytöltä\nelämän ryösti, jos sanotaan koristelematon totuus!\n\nYrjö kääntyi kuvaan päin, joka aamun kajasteessa häämötteli seinällä.\nSolakan valkopukuisen tytön piirteet erottautuivat selvästi kehyksien\nkeskeltä. Hän muisteli hämärästi vuosia sitten nähneensä samantapaisen\nkuvan.\n\nOli ollut joulunaikainen iltapuhde. Uunissa paloi punainen tuli. Äiti\noli juottanut pienelle pojalleen pahanmakuista sipulimaitoa ja riisunut\nhänet vahvojen peittojen alle, joskus kauan aikaa sitten. Hänellä\noli ollut hirmuisen kuuma, niinkuin saunassa, jossa ei ollut vettä,\nvaan ainoastaan polttavaa löylyä. Yö oli pitkä ja sitä seuraava päivä\nvieläkin pahempi. Tuntui kuin se olisi kestänyt monta vuotta, sen\nkestäessä hän ehti kiertää kaikissa paikoissa, joissa ennen vaikkapa\nvain kerran ajatuksissaan oli liikkunut. Hän kävi Kivipuron vanhalla\nmyllylläkin, missä rumat peikot jauhoivat vihreätä russakanmyrkkyä\nrukiin torajyvistä ja kuivatuista kärpässienistä.\n\nMutta kun äiti vihdoin sytytti tulen uuniin ja istui tuolille\nsängyn viereen, hävisivät peikot lattialuukusta myllyn alle eivätkä\nuskaltaneet tulla sieltä enää esiin. Äiti kutoi punaisia nauhakintaita.\nHänen ei tarvinnut katsoa sormiinsa ollenkaan, niin taitava hän oli\nkutomaan. Kutoessaan hän katseli sairasta pikku poikaansa ja siveli\nhänen kasvojaan. Äidin sormet tuntuivat kylmiltä ja senkin vuoksi niin\nsuloisilta. Pikku poika toivoi, ettei äiti milloinkaan olisi lakannut\nsivelemästä hänen otsaansa.\n\nSamana iltana äiti oli näyttänyt valkoista enkelinkuvaa sinisellä\npainetusta joululehdestä ja luki kuvan alla olevan runon. Hän luki\nsiitä toisenkin runon, kolmesta vallattomasta kissanpojasta ja sadun\nvuoren velhosta ja pienestä paimentytöstä. Mutta satua ei päästy\nyhteen menoon loppuun saakka, koska uunista pompahti permannolle monta\npunaista tonttupoikaa ja äidin täytyi noppia ne kiireesti takaisin\nuuniin.\n\nHän oli parantunut jo seuraavana päivänä, unohtanut suojelusenkelinsä,\neikä äitikään siitä enää usein kertonut, sillä pian tämän jälkeen hän\nitse kuoli ja hävisi pois.\n\nHän kääntyi seinään päin ja tiivisti peiton ympärilleen. Näkövaihtelut\nsammuivat, koska edessäpäin oli vain melkoisesti haalistunut\nseinäpaperi. Tänään oli sunnuntai, kelpasi loikoa niin kauan kuin\nhalutti. Uni vain ei ottanut enää tullakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYrjö oli ollut kaupungissa jo kuukausimääriä. Koeviikkojen jälkeen\nhän oli ilman enempiä muodollisuuksia saanut jäädä taloon ja alkoi\ntuntea itsensä yhtä varmaksi paikastaan kuin Jussi tai Verneri tai kuka\nkonttoriherra tahansa.\n\nKiireellisin aika paperitalossa kuului jo olevan ohi, vaikka he\npakkasivat vielä kymmeniä suuria lähetyksiä päivittäin. Kirsti ja\nInkeri olivat usein mukana, ja tällöin Jussi oli aina hilpeimmällä\ntuulellaan. Hänellä riitti kepposia jatkuvasti. Kerrankin hän oli\nparhaillaan pakkaamassa Kirstiä pitkään ruumisarkkua muistuttavaan\nlaatikkoon, kun mestari Peltola sattumalta joutui paikalle. -- Mitä\ntavaraa sinä siihen karttalaatikkoon? -- Piirustusmalleja, täytettyjä\nlintuja Petsamon kansakouluun! Lintu kiemurteli ja laatikko heilahteli,\nmutta Jussi oli totinen kuin portinpylväs kahmiessaan peitoksi\npaperilastuja.\n\nJussilla oli näitä suruttomia lintusia melkein joka sormelle. Väliin ne\nolivat keskenään mitä parhaimmat, ikuisesti erottamattomat ystävykset,\nväliin lensivät toisensa tukkaan, pakkaamossakin. Jussi varsin helposti\nunohti heidät kumpaisenkin. Hän hoiteli suhteitaan eri tahoille ja\naamuisin tuli usein toimeensa rasittuneen näköisenä notkuvin polvin.\nPian hän kuitenkin aina virkistyi, hänellä oli niin erinomainen\nluonnonlahja.\n\nKuta enemmän Yrjö häntä tarkkaili, sitä vieraammaksi hän tunsi itsensä.\nPari kertaa hän oli Jussin ja tyttöjen kanssa käynyt elokuvissa ja\nkerran eräässä tanssikerhossa. Jussi siellä liehui kuin Salmelan ori\ntammatarhassa, mutta Yrjö tunsi itsensä kömpelöksi ja tytöt käänsivät\nhänelle selkänsä.\n\nHänellä oli ikävä, ja sen voittamiseksi hän oli vapaaehtoisesti\nlisännyt päivän töitä yrittämällä Vernerin avulla lomatunteina oppia\nautonajoa. Kauppaneuvos oli kerran sen huomatessaan kehoittanut poikaa\njatkamaan ja puolileikillä sanonut, että kunhan osaat ajaa, niin\nsyksyllä lähdetään kotitaloosi jänisjahtiin. Kai siellä hyvä sauna on?\nOnko rusakkoja? Yrjö oli vakuuttanut, että sauna on hyvä ja jäniksiä\nihan vilisee, kaikki nuoret omenapuut ne karsivat puhtaiksi.\n\nVerneri murisi, kun Yrjö alkoi puhua autokortin hankkimisesta. --\nAutokortin! Sitä sinä et ikäsikään puolesta voi saada ainakaan vuoteen,\neikä siihen jokainen tule riittävän viisaaksi viidessäkään vuodessa.\nMutta salli hän sentään pojan harjoitella auton puhdistamista ja\nrasvaamista ja renkaan vaihtamista, ja pihamaalla poika sai silloin\ntällöin istua ohjausratinkin takana, kun Verneri itse vain istui\nvieressä.\n\nMutta vaikka hän kuinka väsytti itseään työn paljoudella, olivat\ntalvi-illat kuitenkin täällä kotona pitkät, sitten kun hän oli\nlopullisesti kyllästynyt Jussin seuraan. Oli ikävä kotiin. Hänen täytyi\nvälttämättömästi nähdä, miten siellä jaksettiin. Kuta enemmän aikaa\nkului, sitä enemmän hänen mieltään unessa ja puolivalveilla ollessa\naskarruttivat Niemelän olot. Milloin hän vain painoi päänsä pielusta\nvastaan Aino-vainajan sohvan nurkassa, oli hän juoksentelevinaan\nsammalreunaisia metsäpolkuja lintujen, koirien, tyttöjen kanssa kilpaa,\nmilloin katseli, kun äiti paistoi ohukaisia keittiön hellalla. Äiti oli\npinonnut niitä suuren lautasellisen... tule maistiaisille, Yrjö!\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Äitikö se nytkin häntä herättelee vuoteen vieressä seisten, hiljaa\nkäsivarresta nykien? Äiti -- ei, vaan Vernerin emäntä siinä seisoo\nkahvitarjotin kädessä. Vähään aikaan ei Yrjö tajua nukkuuko vai onko\nhereillä. Aikaisin herättyään hän on nukkunut uudelleen; kello on jo\npaljon. Hän naurahtaa, nyökäyttää hyvää huomenta emännälle, ja samalla\nhän on nyökyttävinään myöskin emännän tyttärelle, joka valkoisessa\npuvussa, ylioppilaslakki päässä ja kukitettuna tuntuu katselevan häntä\nsuoraan silmiin seinällä säteilevästä kuvasta.\n\nEmäntä, Vernerin vähäpuheinen Maria, istuu tuolille ja katselee heitä\nkumpaakin, pörrötukkaista vuokralaispoikaansa ja poissiirtynyttä\ntytärtään, jota hänen vielä kahden vuoden kuluttuakin on mahdoton\nkuvitella kokonaan poissiirtyneenä. Hänen on käynyt sääli nuorta\npoikaa, jolla varmaan mahtaa olla tavaton ikävä yksinäisyydessä.\n\nHän vetää auki vaatekaappinsa keskimmäisen laatikon ja ottaa sieltä\nesiin Ainon paperisuojuksella varustetun ylioppilaslakin. Sen kultainen\nlyyra välkkyy mustaa samettireunusta vastaan, kun hän hellävaroen sitä\nkääntelee käsissään.\n\nSiitä asti kun Yrjö tuli paperitaloon, on ylioppilaslakki melkein\njoka päivä väikkynyt hänen edessään saavuttamattomana ihanteena. Mitä\nhänestä voi tulla ilman kielitaitoja, ilman matematiikkaa, -- ei muuta\nkuin tavallinen varastomies!\n\nKoululaisia tulvahtelee aamuin illoin suurissa joukoissa häntä vastaan,\nja liiketalon viereinen pihamaa kuhisee välituntien aikana kuin\nparveileva mehiläispesä. Mutta portinpieleen on kuin näkymättömillä\ntulikirjaimilla poltettu: Sisäänpääsy maalaisilta ja yli-ikäisiltä\nlaillisen edesvastuun uhalla kielletty! Monta kertaa on sattunut, että\nRitva ja Inkerikin tirskuvat hänelle vasten naamaa, kun hän ei ymmärrä\njotakin heidän käyttämäänsä vierasperäistä sanaa. Hän on jo toisenkin\nkerran mielessään päättänyt, että kävi miten kävi, mutta hän vain ei\nikuisesti jää oppimattoman kirjoihin.\n\nNyt hän saa tilaisuuden ottaa asian puheeksi. Mitähän emäntä sanoisi,\njos hän panisi töpinäksi ja alkaisi lueksia? Saisiko hän ehkä omin päin\nopiskellakseen käyttää Ainon koulukirjoja ja harjoitusvihkoja? Ehkäpä\nhän muutamassa vuodessa voisi ponnistaa sen verran, että läpäisisi\nkeskikoulun loppututkinnossa?\n\nJo keväällä hän on keksinyt Ainon vahakantiset muistiinpanovihot ja\nkatsellut Ainon laskelmia ja piirroksia, keveitä ja siistejä kuin\nmetsähiiren jäljet keväisellä vitilumella. Tyttörukka, herkkäsieluinen\nhän varmaan oli, käsialasta päättäen, eikä kestänyt kun kovalle\notti. Mutta jos miehisin voimin oikein kävisi käsiksi, niin eiköhän\nmatematiikka-petoakin jaksaisi nujertaa!\n\nAinon äiti ei siihen osaa paljon sanoa jaata eikä eitä. Mutta jos\ntytär-vainajan kirjoista ja papereista olisi apua, niin mielellään hän\nsaa niitä käyttää.\n\nYrjö on huomannut lehdessä ilmoituksen, missä kansakoulun kurssin\nsuorittaneita toimessa olevia nuoria tyttöjä ja poikia kehoitetaan\niltakouluun. Keskikoulun oppimäärä, jopa koko oppikoulukurssi voidaan\ntällä tavoin työn ohella suorittaa. Siinäpä hänelle harrastusala, jota\nei sovi jättää käyttämättä! Jos joku toinen on sen läpäissyt, niin\nmiksikä ei myös hän?\n\nMutta päätöksen teko on lykkäytynyt yhä kauemmas. Hän ei ole kehdannut\nkysyä keltään neuvoa, ei edes Jussilta ja mestari Peltolalta, jotka\nvarmaan olisivat tienneet, mutta luultavasti olisivat nauraneet hänen\nkorkealle pyrkiville haaveilleen. Nyt asia on hänelle kerralla selvä.\n\nYrjö on niin innostunut uudesta päätöksestään, ettei hän voi jäädä\nhuoneeseensa. Hän pukeutuu nopeasti ja kiiruhtaa ulos. Keittiössä\naskarteleva emäntä heittää ohikulkevaan poikaan silmäyksen, jonka\nsuhteen ei saata erehtyä. Se on äidin katse, joka kauan aikaa hyväillen\nseuraa ja lämmittää kulkijaa.\n\nYrjö kävelee kauas kaupungin ulkopuolelle, sammalmetsien hiljaisille\npoluille, löytää sieltä punaisia kanervankukkia, kalliorinteiltä\nkoskematonta pikarijäkälää. Hän tietää, miten seppelettä sidotaan,\nsillä kesäisin hän kylän nuorison mukana on ollut valmistamassa\nsellaista juhlivan seuratalon koristeeksi. Ohutta käärelankaa on\nhänellä taskussaan. Köynnös on pian pitempi kuin kuvakehyksen\nympäryspiiri, mutta päistä voi muodostaa alareunaan jonkinlaisen\npyöreän koristeen. Siitä tulee pieni somiste Ainon kuvan ympärille.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nTalven kuluessa Yrjö ensimmäisen kerran kirjoitti isäpuolelle ja\nilmoitti osoitteensa sekä kertoi toimipaikastaan. Kirjeeseensä hän oli\nsaanut lyhyen vastauksen: Kotona voitiin hyvin ja kaikki oli ennallaan.\nTämän asiallisen tiedoituksen saatuaan poika tunsi itsensä hieman\npettyneeksi. Isäpuoli ei ollut ottanut hänen katoamistaan läheskään\nniin mullistavana asiana kuin hän itse oli sitä kuvitellut. Kesällä hän\nei enää malttanut mieltään, vaan saatuaan kahden viikon kestävän loman\nhän ilmoitti tulevansa käymään Niemelässä.\n\nJunalle ukko oli lähettänyt hevosen vastaan. Kyytimiehenä oli Kalle,\nsama viuruleuka kuin ennenkin, tupakantumppi toisessa suupielessä\nja housunnapit auki. Matkan kestäessä Yrjö kyseli monia asioita,\nvaikka tiesi, ettei kunnon vastausta Kallelta saanut edes pappikaan\nrippikoulussa. Yrjö kokeili kuitenkin useampaan otteeseen.\n\n-- Mitä kotona sanottiin ensimmäisenä aamuna?\n\n-- Jaa mistä?\n\n-- No, älä venkoile siinä, minun lähdöstäni tietenkin.\n\n-- Sinun lähdöstäsi?\n\n-- Oletpa siinä ollaksesi, aika mies. Mitä Liisa sanoi?\n\nKalle sytytteli tupakkaansa, mutta sai sen palamaan vasta kolmannella\ntikulla.\n\n-- Jaa Liisako! En muista, sanoko mitään... Ai, älähän huoli...\nHerrajee sitä pojanliekiötä!\n\n-- Valehtelet! Entä äijä?\n\n-- Äijä! Luuletkos, että se sun takias olis viittiny suutaan avata.\n\n-- Eikö myöhemminkään?\n\n-- Sanoi se yhtenä riihiaamuna, että lähtipäs poikakin sinne maailman\nkulkuun, mutta kyllä routa porsaan kotiin ajaa!\n\nVähiltä piti, ettei Yrjö livauttanut korvalle, mutta mitä se siitä\nolisi parantunut. Ajeltiin äänettöminä eteenpäin. Kalle olisi vaiennut\nvaikka kotiin asti, mutta Yrjön sisu laukesi.\n\n-- Onko ketään otettu minun tilalleni?\n\n-- Ojaa! Ville, se Kujalan Miinan Ville. Niin ja sitten yks\npehmeäpaikkanen piikalikka, se...\n\n-- Jollet tottalavita paremmin vastaa, niin tuosta saat!\n\nKiukustuneen matkatoverin nyrkki oli putoamassa kyytimiehen silmäin\nväliin. Kalle oli enemmän ihmettelevän kuin säikähtyneen näköinen.\nMinäkö tässä? Kuka rupesi kaikkia kyselemään? Mutta Yrjön pisti jo\ntodella vihaksi, enemmän vielä uusi piikalikka kuin Kujalan Miinan\npoika. Kalle, veulasuu, narrailee jo uutta tyttöä. Tupakkakin roikkuu\nsuupielessä kuin vasikanhäntä.\n\nAjettiin äänettöminä kotikylään asti. Niityillä korjasivat ihmiset\nviimeisiä heiniään latoihin, päivänpuoleiset viljapellot odottivat\nlähipäivinä niittäjäänsä. Yrjö tuli näkemänsä johdosta erinäisiin\nmietteisiin, eikä vieläkään malttanut pitää suutaan kiinni, vaikka\njuuri oltiin pääsemässä kotiportille.\n\n-- Joko meillä heinätyöt ovat pitkällä?\n\n-- Jaa pitkällä... Jos poutia riittää, niin Mikonpäivänä puolitiessä...\n\nYrjö hypähti avaamaan porttia ja juoksi yhteen menoon navetan ohitse\npeltopalstalleen. Se oli kesän työntämää törkyä täynnä. Keltapillikkeet\nkukoistivat rehevästi ja suuret mehiläisturrit pörräsivät niiden\nhuulikukkasissa. Juolavehnä, jota vastaan hän jo kolmena vuotena oli\ntaistellut, ryömi viheriäisine lonkeroineen joka puolelta pellon\nkeskustaa kohti. Kasvoi siinä tosin jumalanviljaakin, kauranpiippa\nsiellä ja täällä. Itämättömiä kahuja lienee kevätmyöhällä huiskittu\nkylvövakallinen ohimennen.\n\nKun hän siinä surkeillen tarkasteli kurjaa peltoaan, lensi harakka\nläheisen pajan katolle, keikutteli pyrstöään ja räkätti.\n\nVäsynyt poika ei kestänyt enempää. Hän sieppasi maasta heittokiven,\nmutta harakka pyrähti nauraen matkoihinsa. Yrjö juoksi rantaan päin\nhevoslaitumelle ja itki kiukusta.\n\nEnsimmäisenä oli laidunportilla vastassa vanha Polle, hölppähuuli.\nSe nuokkui ja oli tuiman näköinen kuten tavallisesti. Alahuuli oli\nlerpahtanut tuuman verran alas, niinkuin tupakkamälli juuri olisi\nmaahan pudonnut. Yrjöä pyrki jo naurattamaan. Pieni kiharatukkainen\nmaitovarsa oli imemisen touhussa. Sievä kaula ja pää oli kiertynyt\nsomasti ruuvilleen, huulet höpläsivät jo eväitten kimpussa ja\nliinaharjainen hännäntöpä kiersi tuulimyllynä. Noista huulista ei pala\nkesken aikojaan pudonnut. Yrjö kumartui katsomaan, miten ruokailu\ntapahtui. Näppärästi se kävi, ei näkynyt muuta kuin kirkas, onnellinen\nsilmä ja punainen kielenpää silloin tällöin.\n\nYrjön taskussa oli pari keksinpalaa. Ne kaivettiin yhdessä esiin.\nYrjö raaputteli varsaa kaulan alta ja se höpli huulillaan hänen\nkäsivarttaan. Hevosten laitumelta Yrjö juoksi rantaan uimaan jo\nmatkalla vaatteitaan riisuen. Vesi oli matalassa kotilahdessa selältä\nkäyneen tuulen vuoksi sameaa ja lämmintä. Hauet molskivat pienempiä\nkaloja tavoittaen. Tuulen viri ajeli keveitä sorsanpoikasia, mutta\nemosorsa ui Yrjöä kohti ja rankaisi vihaisesti, niinkuin Yrjö nyt olisi\nvälittänyt sorsan poikasista, ei kädellään olisi kajonnut, vaikka\nniskaan olisivat räpiköineet. Paljon hauskempaa hänen oli katsella\nniiden monenmoista pelehtimistä.\n\nHän ui koiraa ja sammakkoa, sitten kylkimykyrää ja lopuksi selällään\nmeloen pitkät matkat. Lämmin vesi siveli suloisesti hänen ihoaan ja\nlumpeen lehvät läpsivät hänen käsiinsä kuin tervetulleeksi toivottaen.\nHän ei ollut enää vihainen Kallelle eikä harakalle, äänelläänhän\njokainen lintu laulaa. Mielellään hän nyt olisi uinut koko lahden\nympäri, ellei kotona olisi ollut illallisen aika.\n\nSeuraavana päivänä hän lähti heinäniitylle. Työssä oli Nestori, pojat,\nviisi päiväläisnaista ja se toisesta pitäjästä tullut palvelustyttö...\nKatri oli hänen nimensä.\n\nTietysti heinätyö tänäkin vuonna oli myöhässä, ei Kalle suotta aikojaan\nviuruillut. Mutta Niemelän herastuomari oli laajalti tunnettu siitä,\nettei hän heinätyössä enempää kuin muussakaan talonsa asumisessa\npitänyt turhaa kiirettä. Kolme miestä ja viisi akkaa oli heinistä ja\nviljoista tavallisina vuosina aina selviytynyt ennen talven tuloa. Sitä\npaitsi hän arveli, että karkea, olkiintunut heinä oli navettakäytössä\nnäkyisämpää, jopa myydessäkin antoisampaa kuin vihantana korjattu. Jos\nhän olisi tullut tiedustaneeksi tätä asiaa ammattialan konsulenteilta,\nolisivat he esittäneet hänelle aivan päinvastaisia mielipiteitä, jopa\nmonella tavoin todistelleet niiden puolesta.\n\nHerastuomari ei kysellyt. Miksi hän turhan vuoksi olisi ryhtynyt\nostamaan neuvoja, koska hän ilmankin oli kylliksi viisas ja varakkaampi\nkuin tarjolla olevat neuvonantajat yhteensä. Tämän hän luki omaksi\nansiokseen.\n\nYrjö häilähteli niityllä useampaa työtä tehden. Hän ajoi niittokonetta\nja haravaa, pystytteli heinäseipäitä Nestorin apuna, hypähtipä väliin\nhankoamaan heiniäkin hilpoisessa akkajoukossa. Nämä kehuivat hänen\nvoimiaan ja olisivat hyvin mielellään pitäneet hänet aina omilla\ntyömaillaan.\n\nKerran Yrjö hypähti alas suureen valtaojaan muistaen, että siellä muina\nkesinä oli ollut mansikoita. Nytkin niitä oli runsaasti. Ihme, etteivät\nnaiset päivällisaikoina olleet keksineet. Oja oli pensoittunut,\nharavoimattomia heinärippeitä roikkui pensaiden oksilla. Hän eteni\nojanpohjaa, jossa kirkas lähdevesi hiljaa porisi. Suuria mansikoita\npunoitti ojan molemmissa reunoissa niin pitkälle kuin näkyi. Hän\nherkutteli niillä, ryyppäsi kylmää vettä ja taas herkutteli.\n\nHeinänhankoojat lähenivät viettävää sarkaa pitkin. Katri tuli\nensimmäisenä reippaasti hangoten. Hän oli avopäin ja paljain\nkäsivarsin. Sukkiakaan ei hänellä ollut, pohkeet olivat joustavan\nkauniit, kuten koko tyttö. Ja tuollaisesta puheli Kalle mitä vain.\n\nKalle läheni juuri seiväskuormaa tuoden ja tupakka lerkkui hampaissa.\nYrjöä suututti. Jotakin piti tehdä Kallen kiusaksi. Hän harppasi\nyhdellä hyppäyksellä heinien alta Katrin luokse.\n\n-- Tässä mansikoita sinullekin!\n\nTyttö punastui, hymyili ja ojensi kouransa. Silloin Yrjö tempaisi koko\nkäsivarren, singahdutti koko tytön ikäänkuin heinätaakan hartioilleen\nja kantoi Kallen ohitse saran toiseen päähän. Tyttö kiljui hädästä ja\nhyvästä mielestä, Kalle luimisteli ja naisille riitti tirskumista,\nmutta Yrjö jo hankosi kuormaan heiniä niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut.\n\nYrjö ajatteli pitkiä, pimeitä syysiltoja, jolloin tuvassa tai\nkarjapihassa ei olisi ketään muita kuin Katri ja niin tavoiltaan kuin\nsuustaankin rivo Kalle. Hänen sisuaan kuohutti; teki oikein mieli\njuosta pojan luokse ja iskeä nyrkillä naamaan.\n\nKolmas päivä oli sään puolesta kehno. Sataa räpsytteli aamusta\niltaan. Heinien kimpussa koetettiin kuitenkin tuhertaa, koska isäntä\nniin määräsi. Mutta keskipäivällä tuli oikea kaatosade, joka ajoi\npäiväläisakat ja renkipojat isoon latoon. Yrjön vei isäntärenki Nestori\npuron varrella olevaan vanhaan hirsilatoon, johon oli jo ajettu muutama\nkuorma hajallaan kuivattuja piennarheiniä.\n\nLato oli ränsistynyt, maaperässä mädäntyvä mörskä. Sen kattokin oli\nnotkolleen rääpsähtänyt kuin vanhan tamman selkä. Sade pirskotteli\nvettä kiiluvista kattorei'istä, poikkinaisesta keskiharjasta sitä\nnorui oikosenaan. Peränurkasta he kuitenkin löysivät kuivan pälven,\ntasoittelivat heinäkasaa ja heittäytyivät makuulle. Nestori oli märkä\nja sateisen sään vuoksi muutenkin pahalla tuulella.\n\nHiertämälläkään hän ei löytänyt ruumiilleen sopivaa asentoa. Ilkeästi\nhangertelevaa heinänroskaa tuntui olevan sekä niskassa että housuissa.\nNotkoselkäisenä kuin ladon katto hän jäi siihen makaamaan, pää kenossa\ntuijottamaan rivosti räiskivään kattoläpeen.\n\n-- On tämäkin vauraan talon heinäsuoja, piru vieköön!\n\nMaattiin ja tuijotettiin. Vettä tipahteli jo useammasta kattoreiästä,\nja ulkona sohisi sade viuhuvina piiskoina. Metsää ei näkynyt enää\nlaisinkaan, niityn heinäseipäitäkin vain häämöttäen. Tuntui kuin koko\nmaailman ylitse olisi vedetty märkä kuormapeitto. Nestori selviytyi\njälleen sanoihin.\n\n-- Voi, sinua poika paha! Jospa tietäisit, mitä viime keväänä on tehty\ntässäkin ladossa!\n\nHän vaikeni ja tuijotteli vihaisesti kattoreikään. Näytti kuin hän\nei olisi halunnut kertoa enempää. Yrjö ei puhunut mitään. Kysymättä\nNestori jatkaisi, jos jatkaisi. Sade jatkui kiihtyen.\n\n-- Täällä päin oli viime talvena tukkitöitä runsaasti, heinät\nkevätpuolella lopussa joka talossa. Meillä oli. Olivatko ne sinun\nmielestäsi heiniä, meidän heinät, piru vieköön! Mutta kun mistään\nmuualta ei enää kunnollista tavaraa saanut, niin hätääntyivät ajurit\nlopulta meiltä ostamaan. Minä jouduin puntarimieheksi talon puolesta,\narvaat sen, mikä rätinä täällä kävi. Tuon kattoläven kohdalla oli pari\nkuormaa syyssateiden turmelemaa moskaa, eikä koko ladossa juuri muuta\nenää ollutkaan. Sellaista tavaraa minun piti tukkimiehille punnita\nkaksi kuormaa nuukasti ja tyyriillä hinnalla.\n\n-- Miksi kattoa ei ole paikattu! kiljuivat ajurit ja kirosivat kuin\nturkkilaiset.\n\n-- Millä paikkaat, kun talossa ei ole tikkunauloja! huusin minä\nvastaan, kirosinkin, eihän syntinen ihminen ilman pääse eteenpäin, jos\non tarpeekseen äkiintynyt.\n\n-- Miksi ei suuressa talossa ole tikkunauloja, tiukkasivat äijät\nedelleen.\n\n-- Kun ei ole varaa ostaa...tana! kiljaisin minä ja tarjosin jo\npuntarin mottipäätä.\n\nKertoessaan oli Nestori niin julman näköinen, että Yrjöä nauratti.\n\n-- Naurat siinä vielä, vaikka tavaraasi näin haaskataan. Olisit pysynyt\nkotona etkä lähtenyt maailmalle kerjuukulkuun, talon ainoa poika!\n\n-- Minäkö täällä teille tikkunauloiksi olisin muuttunut! koetti\nainokainen puolustautua.\n\n-- Olisithan ollut edes mukana, näkemässä ja kärsimässä.\n\nJa ikäänkuin jälki voiteluna pientä esimakua kaikesta kokemastaan\ntarjoten Nestori herutteli kilpaa vuotavan katon kanssa rauskan ladon\nkuiville heinille kaikki murheensa. Niitä riitti tarkan isännän talossa\nja riitti niitä hänen omassakin tönössään, joka oli virtaavan veden\nrannalle kyhätty. Hänen ulkonäöltään ränsistyneen ja monta kertaa\nlapsiutuneen eukkonsa vyötäisten alla asusti yhä synnillinen veren veto.\n\n-- Viime keväänäkin taas uittomiesten kulkiessa... Mutta mitä minä\nsinulle roskajuttuja kertoilemaan, ethän sinä tällaisista mitään tiedä\netkä tarvitse tietää.\n\nYrjö tiirotteli sumuisiin etäisyyksiin viuhuvien sadepiiskojen lävitse.\nHän oli jo kohta vuoden ollut Jussin koulussa ja ymmärsi enemmän kuin\nNestori osasi aavistaa.\n\nSeuraavana päivänä oli kirkas pouta ja iltapuolella saatiin\nparikymmentä kuormaa kuivia heiniä syyssateiden mädätettäviksi. Ison\nladon katosta ei sentään näkynyt vielä kuuta eikä aurinkoa, vain pieniä\npilkkuja, taivaan kannen sinisiä silmiä.\n\nTällä kertaa he viettivät päivällistuntinsa kuusimetsän suojassa\naidan takana. Nestori loikoili kyynärpäittensä varassa mättäikössä ja\npureskeli vahvaruotoista suolaheinää. Nyt taas hän olisi ollut valmis\npuhaltamaan saippuakuplia, jos vain jostakin päin olisi keksinyt\nsopivaa vaahdon pirskettä pillinsä päähän, ennenkuin se tyystin loppui.\n\nNestori huomasi pientä liikettä polulla; leukojen ja suolaheinän\nliikunta lakkasi. Mikä siellä liikuskeli? Hän kävi tarkkaa vammaksi ja\ntuijotteli polkuun laajentuvin silmäterin. Yrjö kohoutui mättäiköstä\nNestorin rinnalle saadakseen hänkin ihmeestä osansa.\n\nLihava madontoukka oli tipahtanut polulle ja terhakka muurahainen\nhääräili sen kimpussa. Sekin lienee ollut muualta eksynyt kulkuri,\nkoska muita mustatakkisia ei näkynyt kuivien neulasten kattamalla\npolulla.\n\nToukka eteni kömpelösti kierähdellen, muurahainen sitä vastoin\npyörähteli vikkelästi liikkuvilla havuneulasilla. Nähtävästi se oli\ntavoittanut harvinaisen saaliin. Sen edessä kierähteli käyttökelpoista\nruokatavaraa kokonainen laivanlasti. Mustapuseroinen merirosvo\nmietiskeli nyt kiihkeästi, miten saisi hinatuksi sen turvalliseen\nsäilöön pahojen päiviensä varaksi.\n\nNestori ja Yrjö siirtyivät tarkkaavina polun ääreen. Muurahainen\ntunnusteli kärsäpiikeillään toukkaa, joka ei vielä ollut edes\ntietoinen, miten tärkeistä suunnitelmista tässä oli kysymys. Mutta\nyritteliäs pikku rosvo tiesi tehtävänsä sitä paremmin. Se häärähteli\njo kuin tulipalossa, härnäsi ja piikitteli uhriansa joka puolelta,\ntuikkaili myrkkyneulasillaan altakin päin pullevaan mahaan.\n\nEsivalmistelujensa kestäessä se varmaan oli keksinyt parhaimman\nmenettelytavan ja pani sen nyt empimättä käytäntöön. Se nappasi\nliikkuvat leukapihtinsä toukan leukapieliin ja alkoi vetää.\nMahdottomalta, suorastaan hullunkuriselta tämä katselijoista näytti,\noli kuin jompikumpi heistä olisi iskenyt hyppysensä suuren niittyladon\nseinään ja yrittänyt kiskoa sitä kuusikkoon.\n\nMutta pikkumiehellä oli tosi mielessä. Se ruiskutti huumaavaa myrkkyään\nja veti hellittämättä. Mato kohotti pääpuolensa ilmaan ja piiskasi\nmaata hengen hädässä. Siitä ei tullut apua, sillä muurahainen piti\nkiinni, nousi ja laski ilmassa kiikkuen. Mato väsyi. Sen niska hervahti\nalas, ja muurahainen sai jälleen maantuntumaa jalkojensa alle. Se\nkohensi urheilijaruumistaan, kiristi ruuvejaan, ja taas piiskasi\njättiläisen vaivattu ruho kuivilla neulasilla päällystettyä polkua.\n\nTätä jatkui useampaan otteeseen, kunnes mato lopullisesti väsyi.\nSilloin tapahtui se ihme, jota kumpikaan katselijoista ei näkemättä\nolisi todeksi uskonut. Suuri mato otti orjan asennon, painoi päänsä\nmaahan ja alkoi nöyrästi ryömiä siihen suuntaan, johon muurahainen\ntakaperin edeten sitä johdatteli. Yrjö katseli pyörein silmin, Nestori\nkummasteli ääneen.\n\nMiesten olisi ollut aika lähteä jo töihin, mutta eihän Nestori ihmeen\nluota ihmettelemästä päässyt. Hän intoutui jutustelemaan näkemänsä\njohdosta enemmänkin, tapansa mukaan etsiskellen vertauskohtia\nihmiselämästä.\n\n-- Tuollainen makkara se on tämä ihminenkin pikkupirujensa pihdissä.\nHyvinkin mahtavaa pösöä hän on monta kertaa mielestään, mutta annahan,\nettä pureutuu paras mustatakki leukaperiin kiinni. Siinä makaa\nluomakunnan täysivaltainen herra pienen miehen nipistimet päässä, ähkää\nja puhkaa ja piiskaa havuneulasia.\n\nMato heräsi ja ravisteli päätään, nöyrtyi jälleen ryömimään. Nestori\njatkoi puhettaan.\n\n-- No niin, niin vainkin. Turhaan siinä enää päätäsi pieksät. Eihän\npikkupiru hellitä, kun parhaimpaan kohtaan kiinni pääsee. Kävele\npois Niemelän herastuomari kilisevien penninkiesi perässä. Ryömi\nmuurahaisesi perässä sinäkin vaimonpuoli, koska kupeeseesi on iskenyt\nlihanhimon hyrisevä siipimuurahainen. Luuletko, että hän pääsee siitä\nirti?\n\nPoika ei osannut tuollaiseen kysymykseen mitään sanoa. Nestori vastasi\nitse.\n\n-- Ei milloinkaan, sanon minä! Niin kauan hyrisee, kuin neste suonissa\nliikkuu. Sitten ei enää hyrise.\n\nMitä lieneekään Nestorille viime keväänä tapahtunut? Enempää hän ei\nsanonut, ja niitylle oli jo kiire.\n\nMitä taas tuli lautamiestä kuljettelevaan muurahaiseen, niin siinä\nNestori oli osunut enemmän kuin kohdalleen. Saituuden tauti ei\nhänestä ollut parantunut, vaan pahentunut silminhavaittavasti. Kilo\nkattonauloja maksoi Niemelän talossa enemmän kuin talvikuorma hyviä\nkylvöheiniä, tarkasteltiinpa mitä taloudenhaaraa tahansa.\n\nPoika ja isäpuoli keskustelivat muutamia kertoja taloudenpitoa\nkoskevista kysymyksistä. Periaatteelliset eroavaisuudet olivat vain\nlisääntyneet vuoden kuluessa. Ja niin poika lopuksi päätyi siihen,\nmihin isäpuoli vuosikymmeniä sitten. Uudistukset olivat liian\nkalliita. Yhtä hullua olisi nyt ruveta korjaamaan niityn tukkeutunutta\nviemäriojaa kuin ladon vuotavaa kattoa, puhumattakaan uuden navetan\nrakentamisesta tahi karjakannan parantamisesta. Parempi oli jättää\nkaikki ennalleen, kuin tehdä parannuksia isäpuolen esittämällä tavalla,\n-- ne olisivat tulleet merkitsemään taannehtimista vuosikymmeniksi.\nKoskemattomasta olisi tässä talossa helpompi aloittaa, tulipa nykyisen\nisännän työnjatkajaksi hänen poikapuolensa tahi kuka tahansa.\n\nKun he sitten eräänä iltana keskustelivat siitäkin, palaisiko poika\ntakaisin kaupunkiin rahaa ansaitsemaan, vai jäisikö tänne isäpuolen\napuna taloa asumaan, toimesi isäpuoli ensimmäisenä: parasta on palata\ntakaisin, kun hyvän paikan on onnistunut saamaan. Markkaan on miehen\nkäytävä kiinni aina, milloin se edessä pyörii. Eikä talo täältä karkuun\njuokse, Villeä tai jotakin poikasta voidaan pitää tilalla. Talvisin ei\ntarvita muita kuin Kalle ja Nestori, mitäpä tässä valmiiksi asutussa\ntalossa.\n\nMitäpä niin. Vaikka maailman paras pellonpala kukoisti keltapillikettä\nja ladonkatto vuoti kuin seula. Talon oma poika rehki henkensä\nylläpitämiseksi vieraan työssä ja hänen tilallaan rääpösteli\nKujalan Miinan poika henkiriepunsa vuoksi hänkin. Nestorikin tuon\nsurkeuden ymmärsi ja suri sitä, mutta isäpuolen silmissä pyöri vain\nnikkelimarkat. Poikapuolen silmissä olisi kohta pyörinyt koko maailma,\nellei hän heti olisi lähtenyt ulos juoksentelemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIloinen hilu käy myöhäisiltoina pihateillä. Talossa ja kylässä on\nnuorta väkeä, ja nuorekkaita kesäiseen aikaan ovat vanhemmatkin.\nJuostaan ja lyödään palloa, juostaan erittäinkin. Yrjöpoika, joka\nmuutaman kerran on ollut suuria kaupunkikilpailuja seuraamassa,\nmittelee matkoja tiellä, juoksentelee itse ja houkuttelee muitakin\njuoksemaan.\n\nEräänä iltana hän touhuaa akoille omaa sarjaa. Nestorin Hentriikka\nsattuu olemaan käymäseltään talossa. Hän innostuu asiaan kohta, ja\nnuoremmat naiset eivät kehtaa olla hänen haasteeseensa vastaamatta.\nKalle hirnuu jo etukäteen vanhojen tammojen juoksulle. Mutta kyllä\nsiinä hirnuvat kaikki toisetkin, ennenkuin sadan metrin taival on\nlopussa, sillä Hentriikka voittaa. Hänen kunniakseen huutelee jo vanha\nLiisakin, joka ikänsä ja leininsä vuoksi ei ole voinut ottaa osaa\nkilpailuun.\n\nToisessa sarjassa juoksevat alle kaksitoistavuotiset mukulat\nsukupuoleen katsomatta. Nestorilla yksinään on kuusi kappaletta ja\nhyviä poikuuksia on monessa muussa tönössä. Meteli käy ja santa pölyää.\nNestorin puolesta tusinasta voittaa joku housujalkainen. Se oli jo\ntoinen voitto samaan perheeseen. Nestori alkaa käydä jo suuriääniseksi.\n\nTulee nuorten miesten vuoro. Kalle sonnustautuu hiukan vastahakoisesti,\nriisuu kuitenkin takkinsa ja kiristää vyösolkensa, sillä Villelle hän\naina luulee riittävänsä. Mutta Yrjö on iskenyt silmää Katrille, joka\nreippaasti pyrkii joukkoon. Kalle murahtelee kyllä epäluuloisesti\nnuorista tammoista, mutta ei kehtaa enää peräytyä.\n\nSiitä tuleekin vasta juoksujen juoksu. Katri on tavaton pinkaisemaan.\nYrjö hädin tuskin riittää hänelle, toiset pojat eivät alkuunkaan,\nKalle jää Villestäkin. Syntyy hirmuinen naurun ja riemun meteli. Vanha\nMusti-koirakin innostuu siitä haukkumaan ja kissan kanssa kilpaa pihan\nympäri juoksemaan, mutta kissan rata kääntyy äkkiä ylöspäin ja päättyy\nkoivun oksalle.\n\nNestori ehdottaa lautamiehelle: Mitähän jos mekin, isäntä, yhden\nkerran! Kaikkien iloksi ja ihmeeksi lautamies ottaa vastaan haasteen.\nÄijät riisuvat takkinsa tiepuoleen ja kohentavat housujaan. Siinä\nvasta erinomainen kilpapari. Toisen päälaella paistaa täysikuu, toisen\nlenkosäärien lävitse loistaa laajat järvimaisemat, mutta päästään kai\nsellaisillakin längillä eteenpäin, kun on hyvä veto ja valaistus.\nNestori voittaa. Tuli kolmas ensi palkinto samaan perheeseen. Lautamies\nnaurahtelee niinkuin reilun häviömiehen pitääkin, mutta Nestori on\nniin pohteissaan, että unohtaa kurjat päivänsä vuodeksi eteenpäin ja\nkahdeksi taakse. Se oli kilpailujen ilta Niemelässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVahinko, ettei kahdessa viikossa ole kuin neljätoista iltaa. Isäpuoli\nitse lähtee kyyditsemään kesälomalaista asemalle. Aikaa on varattu\nrunsaasti, koska on lämmin päivä. Päämaali on selvä, joten siinä ei ole\nmitään ajattelemista, mutta senpä vuoksi juuri Yrjön ajatukset tahtovat\nväkisinkin pyrkiä kaikkeen entiseen, joka lomapäivien aikana on käynyt\nuudelleen rakkaaksi.\n\nHän palautuu muistelemaan viimesyksyistä matkaansa. Tuossa hän\nkurrasi kiveä, tuossa istui haukkaamaan eväsleipäänsä. Kahdeksan\nkilometrin ajon jälkeen tulee esiin se niitty ja lato, johon hän pakeni\nkuviteltujen takaa-ajajiensa edellä...\n\nMutta niistähän toinen nyt on vapaaehtoisesti kyyditsemässä häntä.\nMiten hassua tämä kaikki onkaan. Häntä ihan ajamalla ajetaan kotoa\npois. Jos isäpuoli olisi pyytänyt, tai vaikka vieläkin pyytäisi, niin\ntakaisin käännyttäisiin.\n\nIsäpuoli ei vihjaa sanallakaan; milloin puhuu, niin puhuu muista\nasioista, rahan ansaitsemisesta ja rahan säästämisestä, koroista ja\nsen semmoisista, joilla ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä...\nHe joutuvat tien risteykseen, josta Yrjö viime syksynä kääntyi\nkiertoteille. Kummallinen kaipaus, polttava karkaamisen halu vetää\nhäntä nytkin samalle tielle. Hän näkee punaiset puolukat lehtevien\nmäkien takana, keltaiset, maitoa tirsuvat sienet ja myös sienitytön\nilmielävänä kuulakkain korvin auringon paisteessa... Tyttö kutsuu ja\nviittaa kädellään:... Etkö tule jo lampeani katsomaan?... Tulenkin,\nkarkaan heti paikalla!\n\nHevonen kävelee, tienristeys jää. Heijastekuva sammuu ja sienityttö\nhukkuu häipyvien metsien taakse. Hän havahtuu isäpuolen puheeseen.\n\n-- Tule vain sitten syyspuolella kauppaneuvoksen kanssa metsästelemään.\nPistät kortilla muutamaa päivää ennen tiedon, että tiedän hevosen panna\nasemalle vastaan. Mitä kyytirahoja turhan vuoksi vieraille makselemaan!\n\n-- Kyytirahoja! Yrjöä kiukuttaa. Ukko lienee unohtanut, miten Helsingin\nherrat jänismetsään matkustavat.\n\n-- Mitä hevosia! Loistoautolla me ajamme, paukkuja kaksi laukullista\nvaunun perässä ja koiranpäitä ikkunoissa!\n\n-- Älä helkkarissa!\n\nEnempää ei ehditä, sillä tulee tuttuja kulkijoita vastaan. Pian\njoudutaan asemalle ja juna pouhuaa laiturin ääreen. Yrjö sanoo\nnopeasti hyvästit ja kiiruhtaa vaunuun. Mutta isäpuoli jää hiljaiselle\nlaiturille leukahaiveniaan hapsimaan, orpona ja yksinäisenä. Pojan\nsydämestä tulvahtaa ikävä ja sääli vanhaa lapsetonta miestä kohtaan.\nHänen tekee mielensä hypähtää kiitävästä junasta ja huudahtaa ukolle:\nKuule, isä! Palataan Niemelään, me molemmat! Se on myöhäistä. Juna\niskee jo kiihtyvällä vauhdilla jäähyväisiään... pois... pois... mennään\npois... kauas pois.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nEnnen syyslukukauden loppua oli puolet Yrjön kurssitovereista\ntipahdellut mikä mistäkin syystä, useimmat kaiketi sen vuoksi, ettei\nopiskeleminen ollutkaan sellaista herkkua, miksi he ennakolta olivat\nsen kuvitelleet. Jäljellejääneet ponnistelivat sitä uutterammin\nopettajineen, joilta ei hyvää halua puuttunut.\n\nHistoria, luonnontieto ja suomen kielikin meni Yrjöltä helposti\nlävitse. Niissä oli jotakin, mihin saattoi ikäänkuin käsin tarttua.\nMutta miten tarttui kieliin ja matematiikkaan? Matikka oli kylmä\npohjaveden kala, jonka ahdistamana kepeä metsähiiri oli ripsitellyt\nverensä kuiviin. Jo senkin vuoksi Yrjö tahtoi taistella sitä vastaan\nkerran voittaakseen, öillä päiviään jatkaen hän pinnisteli sitkeästi.\nHän ei käsitellyt petoa niin hellävaraisesti kuin Aino oli tehnyt. Kuin\nnäkyväksi merkiksi siitä hän piirsi ja tekstasi opettajalle vietävät\nmatematiikan harjoitukset niin tukevasti, että opettaja naureskeli,\njopa moitiskelikin hänen raskasta käsialaansa.\n\nKielissä tuli eteen vielä pahempi pulma. Oudot sanat pyrkivät\nunohtumaan sitä mukaa kuin uusia luettiin. Toisille kurssilaisille oli\nkielten opiskeleminen paljon helpompaa, sillä he olivat lapsuudestaan\nasti kuulleet ruotsia, muutamat oppineet sitä puhumaankin.\nAhkeroimisestaan huolimatta Yrjölle pyrki jäämään aukkopäitä sanoihin,\nja läksyt pitenivät päivä päivältä. Hyväksyttäviä kokeita oli mahdoton\nkirjoittaa, ellei muistanut sanoja. Hänellä oli työpäivänsä, eikä hän\njaksanut enempää.\n\nSuora iskeminen oli tylsää, mutta kun hän sovitti käytäntöön muutamia\nkeksimiään menettelytapoja, muuttui sanojen opiskelu hupaisaksi.\nHän kirjoitteli pitkiä sanaliuskoja ja kiinnitti ne nuppineuloilla\nseinälle hihnoina roikkumaan. Ajatuksissaan hän juoksi niitä illoin\naamuin, keskiyölläkin, ylös ja alas, rapulta rapulle, monenmoisia\nkertaussarjoja muodostellen. Verneri nimitteli hänen liuskojaan\n\"Jaakopin tikapuiksi\".\n\nSunnuntaisin he kävivät elokuvissa. Kaikki filmit olivat Vernerin\nemännän mielestä hirmuisen kauniita, ja hän itki silmänsä punaisiksi\njoka ainoa kerta. Luultavasti hän näytännön aikana ajatteli enemmän\ntytärtään kuin elokuvien kauneuksia.\n\nVernerillä oli teatterissa omalaatuiset nautintonsa. Kun valot\nsammuivat ja kone alkoi vetää nauhaa, nukkui hän milteipä heti.\nPieniä valotushetkiä lukuunottamatta unta jatkui niin pitkälle kuin\nnauhaakin, tavallisesti noin tuhatviisisataa metriä. Emännän nykimiset\neivät merkitsevästi Vernerin nautintoa häirinneet. Ennen loppua hän\nsentään heräsi ja kehuskeli kotimatkalla: O, hoijaa! Se oli hauska\nvilmi! On se tuo ihminen viisas kapine. Mölinänkin hän osaa jo piiskata\npaperisuikaleen sisään!\n\nLuistinratojen avautuessa ei Yrjö joutanut elokuviin enää montakaan\nkertaa. Hän osti Verneriltä hokkarit kolmellakymmenellä markalla.\nVerneri oli hullautunut jossakin huutokaupassa ja maksanut niistä\nkolmekymmentäviisi markkaa. Eivät ne juuri viimeistä kuosia olleet,\nputket ruosteessa ja kenkien kärjet kuin linnunkielet, mutta eihän\nsillä hinnalla mahdottomia ollut lupa vaatiakaan.\n\nLuistinradalla hän tapasi eräänä iltana tutun tytön. Tämän\nnimi oli Kirsti Heinonen. Hän oli sama tyttö, joka taivutteli\nkiertokirjeitä vastaanottohuoneen pulpetilla ja esitteli sisarenpoikaa\nkauppaneuvokselle. Hän oli näppärä, ehkä liiankin pikkuinen tyttö,\nmutta se oli asia, jota ihminen ei paljoakaan itse voi auttaa. Kirsti\nei edes halunnut sitä. Hän oli urheilijatyttö ja käytti matalakorkoisia\nkävelykenkiä. Jo tämänkin vuoksi Yrjö alkoi pitää hänestä ensi illasta\nlähtien.\n\nKirsti ei työskennellyt enää vastaanottohuoneessa, vaan\nlaskuttajaneitosena ylempänä konttorissa. Hän kohosi nopeasti arvossa,\nvaikka ei ollutkaan kauppaneuvoksen lähisukulaisia. Hän oli pystyvä,\nkunnianhimoinen tyttö ja ilmaisi sen peittelemättä. Ihmisen pitää\npäästä eteenpäin, toisten edelle!\n\nHän pääsikin. Ainakin luistinradalla hän sujahteli monien miesten\nedelle, liukui notkeasti kuin elohopean kipene. Ensimmäisinä\niltoina Yrjön oli turha yrittääkään hänen kanssaan kilpasille.\nTosin ei Vernerin ruostuneita hokkareita voinut verrata Kirstin\nhopeavälkkyisiin, mutta vaikka Yrjö olisi saanut samanlaisetkin, olisi\nKirsti voittanut hänet niin, erinomaisen keveästi hän liiteli kirkasta\nrataa. Huokeamaksuinen kaupungin rata oli lähellä Vernerin asuntoa.\nYrjö pistäytyi siellä iltaisin yksinään harjoittelemassa, milloin\nkoulutehtäviltään kerkesi. Toinen vauhti hänenkin teräskengissään oli\nmuutaman viikon kuluttua. Tuli ilta, jolloin hän uskalsi lähteä tytön\nkanssa kilpasille suurella valaistulla radalla, jonka toisessa laidassa\njääpallomestarit harjoittelivat ja kovaääninen soitteli. Kirsti\ntunnusti hänen taitonsa, antoi vetääkin jo itseään luistinremmistä.\nMiten keveä tyttö oli! Päiväperhona hän kiiteli vetäjänsä vanavedessä,\nja täyteen vauhtiin jouduttaessa tuskin remmiäkään olisi tarvittu. Yrjö\nolisi tahtonut luistella Kirstin edellä maailman ääriin valaistua rataa\npitkin iloisen valssin tahdissa.\n\nKirsti sanoi iloitsevansa Yrjön opinnoista. Nuoren miehen oli\nasetettava päämääränsä kauas ja korkealle, ylioppilaaksi, maisteriksi,\ntohtoriksi...\n\nYrjön mielestä oli liiaksi tavoittamista jo ensimmäiselle rapulle\npyrkimisessä, mutta tosissaan Kirsti asian esitti. Vain muutaman kerran\nYrjö oli kuulevinaan hänen äänessään pilkallisen sävyn: Et kai sinä\nmilloinkaan pääse edes ylioppilaaksi! Usein Kirsti viittaili siihen\nsuuntaan, kuin uskoisi Yrjön harjoittavan opinnoitaan hänen tähtensä.\nYrjö ei tullut oikaisseeksi tytön käsitystä, koska se oli puoliksi\ntotta. Vernerin emäntä, joka hoivaili häntä kuin parhain äiti, luuli\nihan varmasti, että Yrjö lueskeli Ainon vuoksi, mikä myös oli puoliksi\ntotta. Hän ei olisi hennonut oikaista Vernerin emännän käsitystä,\nmyöhemmin ei enää olisi kehdannutkaan. Mutta tämä puolinaisuus ja\nkaksinaisuus vaivasi häntä. Yön pimeimpinä hetkinä hänestä tuntui, kuin\nhän olisi pettänyt sekä Kirstiä että Ainoa, Vernerin emäntää ja omaa\näitiäänkin.\n\nLuistinjäältä palattaessa hän saatteli Kirstin kotiin, koska tyttö\nei halunnut ajaa raitiovaunulla. Joskus Kirsti pisti kätensä hänen\nkäsimutkaansa ja nojautui keveästi. Yrjö aikoi kerran omasta\naloitteestaan tehdä samoin, mutta menetteli ujoudessaan kömpelösti.\nTyttö etääntyi äkisti ja kävi puheissaan pisteliääksi.\n\nHän oli merkillinen vastakohtien tyttö, toisinaan rohkeasti\nlähentyvä, toisinaan taas jyrkästi karkoittava. Äreinä hetkinään hän\npuhui kiusoittelevasti toisista poikatuttavuuksistaan. Se tai tämä\nlääketieteen ylioppilas oli saatellut häntä, ja maisteri Perälän\nkanssa hän muka monta kertaa oli ollut \"Grandissa\" tanssimassa.\nÄrsytteli vain. Yrjö ei tuntenut tyttöjä, mutta hän vaistosi Kirstin\nkoskemattomuuden. Sen hän näki tytön silmistä ja hänen kimmoisan\nvartalonsa muodoista. Päinvastaista saattoi lukea Ritvasta ja\nInkeristä. Vaikka he olisivat pukeutuneet päiväperhosen pyhäsilkkiin ja\nsamettiin ja tiputtaneet silmiinsä mitä kirkastuksen tippoja tahansa,\neivät he olisi voineet pettää Yrjöä.\n\nKevätpuoli joutui, hanget ja jäät pehmenivät. Kirkkaana maaliskuun\niltana he lähtivät radalle viimeisen kerran enemmän muistojen kuin\nluistelun vuoksi. Joukko nuoria jääpallopelaajia koetti urhoollisesti\nkuljetella palloaan edes yhden pelin lävitse, mutta työtä siinä oli.\nMonta kertaa hyökkääjät upottavalla jäällä tuiskahtivat nenälleen,\nennenkuin pallo oli lähelläkään maalia.\n\nKirsti oli tänäänkin pahalla tuulella. Tuollaisella radalla ei\nkannattanut iltaansa tärvellä, yhtä hyvin he voisivat lähteä Torniin\nkahville. Tietenkään Yrjöllä ei ollut mitään hänen ehdotustaan vastaan,\npäinvastoin hänkin juuri tänä iltana viimeisen luistinillan muistoksi\nja vetisen radan vastapainoksi olisi noussut ylemmäksikin kuin\nHelsingin korkeimman talon viimeiseen kerrokseen.\n\nMutta milloinkaan hän ei olisi osannut kuvitella, miltä Helsinki\nnäytti kirkkaana kevätiltana Torni-kahvilan kahdennentoista kerroksen\nikkunoista katsottuna.\n\nKatulamput oli juuri sytytetty palamaan. Torien ja puistoaukeamien\nympärillä ne kiersivät kirkkaassa kehässä kuin piirileikkiä tanssien:\nHeipparati rallaa... Mutta pitkän Turuntien paraatijoukko seisoi\ntotisena perusasennossa valmiina rivijakoon heti, kun komentavan\nkapteenin käskysana kuuluisi: Jako kahteen! Yks... kaks... yks...\nkaks... Niin jako eteni kärppänä juosten pienimpään lilliputtiin saakka\nkaukana Huopalahden perukoilla.\n\nMainosvalot syttyivät keveästi seinille ja korkeimmille kattotelineille\nhypähdellen. Kilvassa, toinen toistaan värikkäämpinä ne syöksähtelivät\nesiin kuin juhlapukuiset neitoset valaistussa rappukäytävässä\ntanssiaisiin kiiruhtaessaan. Lännen taivaalla ruskotti vielä laskevan\npäivän kajo, mutta itäinen puoli oli jo peittymässä yön tummaan\nhämärään. Sen etäisyyksistä taivaan tähtisilmät kaivautuivat esiin\nkirkkaasti säihkyvinä pisteinä. He katselivat kaikista ikkunoista\nuseampaan kertaan ympäri kiertäen. Kirsti ei ollut enää pahalla\ntuulella, vaan säteili ja nojasi rohkeasti. Yrjö vei kätensä\nhänen vyötäisilleen, eikä hän estänyt sitä. Tytöllä oli kimmoisa\nvoimistelijan vartalo. Kaupungin kaikki valot paloivat jo täydessä\nloistossaan, taivas oli kirkkaasti kiiluvia tähtiä täynnä.\n\nHe istuivat kahvia juomaan. Miten tavattoman sirot ja hyvin\nhoidetut kädet tytöllä olikaan! Kynnet olivat kauniisti viilatut\nja kiilloitetut. Hän nosti sokeripaloja näppärästi kuin pienillä\nkultapihdeillä. Montako? Kolme, neljä, miten monta tahansa! Ensi kerran\nYrjö häpesi maalaisuuttaan, kömpelöä käytöstään ja hoitamattomia\nkäsiään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät pitenivät ja tiet kuivuivat. Pari kertaa viikossa he\ntekivät pitkiä kävelyretkiä kaupungin etäisempiin puistoihin ja\nlähiympäristöön. Kerran he kävelivät Kaivopuistoon, jossa Yrjö\nensimmäisenä syksynä työttömänä ollessaan oli usein harhaillut.\nMurtajat olivat jo kesälomalla, niiden talven työ oli päättynyt jo\nviikkoja sitten. Ulkona rannattoman meren selällä uiskenteli pieniä\nvalkoisia jäälauttoja kuin henkipattoja hylkeitä. Jos suuri murtaja\nJääkarhu olisi vain kerran sieraimistaan puhaltanutkin sinne päin,\nolisivat jäähylkeet kiireesti vaipuneet aaltojen alle ja vasta pitkän\nhetken jälkeen kohoutuneet pintaan jossakin kauempana, äskeistä\npienempinä.\n\nKeväisen meren tuntuja hengiteltyään he palasivat kaupunkiin kapeita\npuistoteitä. Rikkaiden ihmisten loistohuviloita, toinen toistaan\nkauniimpia, oli molemmin puolin tietä. He katselivat aidan takaa niiden\nuljaita graniitti- ja marmoriveistoksin koristettuja julkisivuja.\nPuutarhakäytävien hiekka oli ruskean puhdas, ruohomatto kuin vihrein\nsametti. Valkoisten ja punaisten kukkien, kevätesikoiden, hyasinttien\nja tulpaanien värikylläiset penkit vangitsivat katselijan silmän.\n\nHe pysähtyivät erään kauniin graniittihuvilan kohdalle. Kirsti katseli\npyörein silmin kuin jotakin etäistä ja saavuttamatonta tavoittaen. Yrjö\noli lukevinaan hänen kaipaavasta katseestaan: Olisitpa sinä sellainen\nmies, että voisit hankkia minulle tuollaisen kodin!\n\nIhaillen Yrjökin tätä kauneutta katseli. Mutta hänelle itselleen\najateltuna siinä oli jotakin vierasta, liian suurta, liian ahdastakin.\nMitä tekemistä isännällä oli tuollaisessa talossa, joka oli jo noin\nvalmis? Se muistutti mahtavaa hautapatsasta kauniiden kukkakumpujen\nkeskellä. Nimikirjoitusta siitä vain puuttui: Tässä lepää herra...\nLepää todella ja nauttii hyvistä päivällisistä ja kymmenen markan\nsikareista, kunnes siirtyy lepäilemään vieläkin valmiimmille tiloille.\n\nToisenlaista oli Niemelässä ja monessa muussa suomalaisessa talossa.\nMitään eroa ei ollut nähtävissä aikoinaan hiekoitetun ajotien ja\nvilliruohoa kasvavan pihamaan välillä. Monenlaatuinen talven törky\nmakasi kedoilla ja nurkkapielissä. Vasikat ja lampaat, siatkin\npistelivät keväisessä ilossaan käpälämerkkejään moniin luvattomiin\npaikkoihin. Puutarhan puolelle ei olisi kehdannut katsoakaan, ennenkuin\ntytöt vähän kerkiäisivät haravoitsemaan.\n\nMutta Niemelässä ei puutarhan vieressä näkynyt naapurin aitaa,\nvihertävä orasmaa ja möyhevä peltosarka vain. Ja sen takaa näkyi\nmonenlaisena värisevä järvenselkä, oma lahti lähinnä läikkyi vapaasti\nniityn laitaan. Valtoimenaan tulvehtiva puro juoksi sitä kohti keväisen\nluontonsa vetämänä mistä ja miten halusi. Eikä Niemelän miesten enempää\nnykyisten kuin tulevaisten milloinkaan tarvitsisi levätä valmiiksi\nrakennettujen muistopatsaitten varassa, elleivät itse haluaisi.\n\nTällaiset vuorokuvat vaihtelivat loistohuvilan aidan takana katselevan\npojan silmissä. Mutta jos hänelle tällä hetkellä olisi vaihtoehdolle\nasetettu komea graniittihuvila ja rappeutunut Niemelän talo, ei hän\npitkää aikaa olisi tarvinnut miettimiseen. Vielä nopeammin hänen\nvieressään katseleva tyttö olisi valintansa tehnyt. Mutta heidän tiensä\nolisivat sen jälkeen käyneet eri suuntiin.\n\nEräänä iltana he tekivät pitemmän kävelymatkan, aina Seurasaareen\nsaakka. Menomatkan he pistelivät nopeaa vauhtia kuin kaksi urheilijaa.\nNiitäkin oli Munkkiniemen kierroksella kymmenittäin huippimassa.\n\nSeurasaarella oli kiintoisa ulkomuseo ja hauskoja kävelyteitä. Milteipä\njokaisen metsäniemekkeen takana jäistä vapautunut meri pyörähti\ntervehtimään kulkijoita. Suurissa havupuissa hypähteli pieniä kesyjä\noravia, joita jokainen syötti ja lellitteli.\n\nTänä iltana Yrjö aikoi tehdä ennen tekemätöntä. Kun hän kuvittelikin\nsitä, alkoi hänen sydämensä taajemmin lyödä ja veri patoutui kasvoihin.\nHän kiiruhti nopeasti etenevän tyttönsä rinnalle. Se oli tänä iltana\ntehtävä, kävi miten tahansa.\n\nMutta siihen ei varsin helposti Seurasaaressakaan näyttänyt valmistuvan\ntilaisuutta. Muutamat penkit olivat juuri maalattuja, toiset muulla\ntavoin varattuja. Kuinka monella pojalla mahtoikaan juuri olla samoja\nmietteitä?\n\nSaaren ympäri kiertäessään he joutuivat kuusikkometsään, jonka erotti\nmerenrantakallioista uimalaitoksen lautaseinä. He pyörähtivät sitäkin\nkatsomaan. Pari lautaa oli naulauksestaan irroittunut tai ainakin\nhelposti irroitettavissa. Yrjö kiskaisi laudat irti. He pujahtivat\naukosta sisälle ja joutuivat naisten puolelle.\n\nMutta eipä siellä vielä ketään ollut. Kallio oli sileä ja hauskasti\nmereen päin viettävä, sopivan lämpöinenkin se vielä oli aurinkoisen\npäivän jäljeltä. He istuivat rinnakkain kalliolle katsoen merta, jossa\npari kalastajaa aherteli suuren rysän laskupuuhissa. Ulompana selällä\nliikuskeli keveitä kanootteja melamies keskellä istuen. Muutamissa\nniitä oli kaksikin, tyttö ja poika. Mutta eivät he silti sen nopeammin\neteenpäin päässeet.\n\nHe naurahtivat tälle huomiolleen ja kääntyivät siitä lämpöiselle\nkalliolle loikoilemaan. Näytti kuin metsä olisi hiipinyt lähemmäksi\naivan lankkuaidan viereen sen ylitse kurkkailemaan. Koivut vihoittivat\njo hiirenkorvalla ja kuusten punertavista latvoista hersyi keväinen\npihka. Ei muu harmittanut kuin lautaseinän aukko, josta laudat olisi\npitänyt vetää takaisin paikoilleen.\n\nKirsti näppäili sormillaan kalliota kuin pianoa soittaen, napsautteli\nkenkänsä kärjilläkin. He loikoilivat nyt ihan rinnakkain, kylki\nkyljessä kiinni. Kun Kirsti naurahteli ja katsoi Yrjöön päin, tuntui\nhänestä kuin Seurasaaren keväisin orava olisi katsonut kuusen\npunaisesta latvasta pihkalehtien välitse.\n\nTuli onnettomuus. Suuri ja ruma koiran pää tunki esiin lautaseinän\naukosta. Joku veti koiraa hihnasta, mutta koira oli väkevämpi ja\nkiskoi omistajansa aukkoon. Vanhapiika, iänikuinen naakka, mikä lienee\nollut! Hän tarvitsikin veturia ja jäi siihen koirineen katselemaan\ntarpeettoman pitkäksi aikaa.\n\nYrjö, joka juuri oli miettinyt, mitä hänen tänä iltana pitäisi\nKirstille sanoa, hämmästyi ja vihastui. Hän ponnahti eroon tytöstä.\nNainen kiskoi kaikin voimin koiraansa ja saikin sen peräytetyksi ulos.\nMutta samassa Kirsti hypähti kalliolle seisomaan.\n\n-- Pelkäätkö minua vai tuota vanhaa koheloa?\n\nHän kääntyi ja lähti. Nopeaa vauhtia he kävelivät kaupunkiin päin.\nTyhjiä penkkejä oli tien varrella, mutta Kirsti ei ollut huomaavinaan\nniitä.\n\nHän päätti heti kaupunkiin päästyään soittaa maisteri Perälälle,\nsellainen oli hänellä olemassa. Maisteri tosin oli vanhempi kuin Yrjö,\nmutta hänellä oli vakinainen hyväpalkkainen toimi, joten hän saattoi\nperustaa kodin ja ottaa rouvan milloin halusi, ja hän halusi, ellei\nKirsti pahasti erehtynyt. Kuitenkin hän olisi tahtonut kokeilla nuorta,\nverevää poikaa, sillä hänen voimakas olemuksensa kiihotti häntä. Mutta\nmitä hänellä olisi iloa tuollaisesta miehestä, jota ei saanut hereille.\n\nHe kiiruhtivat kaupunkiin sanaa vaihtamatta, nopeasti ja vihaisesti.\nAseman tornikello osoitti yhdeksää.\n\n-- On jo aika myöhäinen, sanoi Yrjö.\n\n-- Niin on, myöhäinen on jo aika. Mene sinä vain nukkumaan tai lukemaan\nläksyjäsi!\n\n-- Mihin sinä menet?\n\n-- Elokuviin tai Grandiin maisteri Perälän kanssa! Hyvästi!\n\nKirsti pyörähti jälleen ja hävisi ihmisjoukkoon. Yrjö lähti kotiin,\nmutta lukeminen ei maistunut, eikä hän nukkunutkaan pitkiin aikoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika oli jo hyvinkin myöhäinen, ennenkuin Kirsti kohtasi maisteri\nPerälän. Hänen oli soitettava automaattipuhelimessa kaikki\nviidenkymmenen pennin lanttinsa ja kolme markan rahaakin, kunnes\nlopulta tavoitti etsittävänsä. Sovittiin kohtauspaikasta ja samana\niltana vielä paljon tärkeämmistä asioista. Maisteri Perälä oli\nsyttyvämpi, vaikka olikin kalpeanko kirjatoukka ja Yrjöä viisitoista\nvuotta vanhempi. Viikon kuluttua kimalteli pirteän Kirstineidon\nnimettömässä ohut sormus, ranteessa välkähteli kultainen kello ja\nkaulalla kaunis kirsikanpunainen koru.\n\nHänen äkillisestä kihlautumisestaan kuiskittiin konttoripöytien ylitse\nmuutamina päivinä, äänekkäämmin siitä puheltiin pakkaamon pitkän pöydän\nääressä. Mistähän tytöt onkivat haraviinsa kaikki salaisimmatkin asiat?\nJussi tarjoutui jälleen veljellisesti Yrjön lohduttajaksi. Nuoren\nmiehen ei kannattanut viettää surunpäiviä yhden tytönsirpukan vuoksi\nHelsingin kaupungissa, jossa oli kymmenen kertaa kauniimpiakin tyttöjä\nvaikka viisi joka sormelle ja...\n\n-- Pidä suusi kiinni!\n\nSiihen se tavallisesti päättyi. Jussi ei viitsinyt mokoman mörököllin\nkanssa kauemmin veljeillä, koska hänellä oli mieluisampaakin tehtävää\nvalkenevina kevätiltoina. Mutta Yrjö käveli yksinään Pitäjänmäen\nmetsiin. Hän kuljeskeli siellä monta tuntia, kaksikymmentä,\nkolmekymmentä kilometriä, mietiskellen itsekseen suuria ja pieniä\nelämän kysymyksiä. Miksi ihmisen kohtalo, onni tai onnettomuus usein\nkiikkui kuin heiluvan tikun varassa? Sellaiseksi saattoi helposti\nmuodostua vaikkapa vajaan sylen mittainen nahkanauha, jota ruma koira\nkiskoi yhteen suuntaan ja utelias vanhapiika toiseen.\n\nKun tämä joutavanpäiväinen muistikuva palautui Yrjön mieleen, ja se\ntapahtui hyvin usein, suuttui hän itselleen ja lähti juoksemaan.\nHän juoksi niin kauan, että hiki valui virtoinaan. Silloin tuntui\nkuin rumapäisen koiran kaulapantakin olisi sulanut vedeksi ja kaikki\nsydämentuskat sekä niistä keriytyneet mustat sykkyrät sen mukana.\nJuoksijapojaksi, kenttien sankariksi hän valmistuisi! Siinä oli jotakin\nelämän tarkoitusta! Mitä tytöt olivat? Tyhjää ilmaa markkinapallojen\nsisällä!\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nKului seuraava syksy ja talvikin ilman että Yrjö löysi itsellensä uutta\nseuraa. Hän kävi iltaisin kursseilla ja sunnuntaisin hän juoksenteli\nHelsingin ympäristöteillä, pitäen sitä kiireempää kuta enemmän pakkanen\npyrki puremaan.\n\nSitten tuli keväällä asevelvollisuus. Hän joutui palvelemaan sen\nHelsingin autopataljoonassa, koska oli läpäissyt autonohjaajatutkinnon.\nSamoihin aikoihin hän oli suorittanut jo keskikoulua vastaavan kurssin.\n\nEräänlainen pätevyyskurssi oli myös asevelvollisuusvuosi. Tässä\nkoulussa vallitsi kova komento ja reipas elämäntahti. Jo ensi päivänä\nkitkettiin uudelta alokkaalta omahyväisyyden luulot tarkoin pois.\nMoni poika sai kiroten tai itkien rakennella niinkin yksinkertaista\nlaitosta kuin omaa vuodettaan alusta alkaen yhä uudestaan ja uudestaan,\nkunnes peittohuovan reunat ja lakanan käännökset olivat senttimetrin\ntarkkuudella määrätyissä paikoissaan. Kiväärin puhdistaminen ja sen\nlukko-osien kirkastaminen antoi huolimattomille pitkiksi illoiksi\nylimääräistä työtä. Tarkastus oli ankara. Jos mies vielä uusinnassakin\nepäonnistui tai yritti pimittää, joutui hän helposti vähemmän\nurhoollisuutta, mutta enemmän kärsivällisyyttä kysyviin tehtäviin,\nesimerkiksi keittiömestarien käskyläiseksi. Pantiin kuorimaan perunoita\nhehdoittain tai jynssäämään hirmuisen suurten keittokattiloiden\npohjia. Tässä työssä ei kyllä hernerokka kesken loppunut, mutta\nkuntoisuusmerkkejä ei jaettu tällä rintamalla tuskin milloinkaan,\neivätkä varsinaisten sotapoikien antamat arvonimet olleet kaikkein\nhalutuimpia. Entä se äänenpaino, millä ne lausuttiin!\n\nAutopataljoonan asevelvollisilla on paljon ja mieluisaa\nverstastyöskentelyä. Täällä Saarisen Vernerinkin olisi kelvannut\nasevelvollisuuttaan suorittaa! Automoottori hajoitetaan\nalkutekijöihinsä niin pitkälle kuin muttereita ja niittinauloja\nriittää. Suuressa öljylaatikossa uiskentelevat automoottorin kaikki\nerikokoiset tapit, mutterit, laakerikupit ja -kuulat. Hajoittamiseen\njoka mies pystyy, mutta kokoaminen ei ole enää yksinkertainen asia.\nMonelta pojalta siinä puuhassa järki joutuu seinää vasten, vaikka\nmiehellä onkin ajokortti siviilitakin taskussa ja kirjallisesti\ntodistettua \"verstaskokemusta\" lompakko pullollaan. Nähtävästi armeijan\nautojen perinpohjainen remontti on tarkoitettu enemmän miesten\nkouluttamiseksi kuin koneiden kohentamiseksi, tai ehkä sitä tehdään\nvain sen vuoksi, että konepajan mestari saisi uusille tulokkaille\nkarjaista yhä uudestaan vanhat loitsunsa: Kas tätä! Aikamiesten järki\nseisoo kuin tärpästikkeli! Mikähän peijakas teidät perii, kun ruunu\nlakkaa ruokkimasta!\n\nKokeneet ajajat selviytyvät helpommalla verstastyöstä, koska\nheitä tarvitaan pataljoonan lukuisien henkilö- ja kuorma-autojen\nkuljettajiksi ja ylempien upseerien kyytimiehiksi. Näihin tehtäviin\nei pääse alokkaista kuka tahansa, miehellä pitää olla hyvät kirjat ja\nkaikin puolin virheetön elämänjuoksu. Mutta sittenpä upseerivaunun\najurikin on omasta mielestään tärkeä virkamies. Herroja kyyditessään\nhän nostaa päätänsä ja kekistää rintansa, joten viivojen suunta vaunun\nkummallakin istuimella on sama. Upseeri pitelee miekkaa suoriksi\nsaumattujen lahkeittensa välissä, ja hänen ajurillaan on tämän\nvastineena nuppipäinen vaihdetanko. Kaupunkiajelussa hän ei tosin monta\nkertaa tarvitse sitä, mutta eipä upseerikaan miekkaansa.\n\nYlempien herrojen kanssa nokkela sotapoika tulee hyvin aikoihin niin\nkaupungilla kuin kasarmissa, mutta eräs toisvuotinen kapitulantti tässä\npataljoonassa on pelättävä mies. Alokkaista tuntuu usein kuin hän aivan\nitsekseen kipenöisi omaa tärkeyttään. Tähän löytyy kyllä etsittäessä\naiheellinen syy, kuten yleensä kaikkiin ilmiöihin maailmassa. Vääpeli\non pieni herra ja pieni mies, varpaisillaankin ollessaan noin viisi\nsenttiä lyhempi kuin tavallisen mittainen sotamies. Pieni on palkkakin\npienellä miehellä muun vähäpätöisyyden lisäksi, ja nuorella, topakalla\nrouvalla hyvä halu koreilemiseen.\n\nHänen toimeksiannostaan alokkaat useimmiten palavat turhan pienistä\nasioista. Pian sentään opitaan tuntemaan miehen heikot ja vahvat\nkohdat. Kaupungilla kuljeskeleminen on aina vaarallista. Valtion\nvaatteissa liikuskelevalla sotamiehellä pitää olla silmät edessä\nja sivuilla, niskassakin. Muuten täälläkin vallitsee sama sääntö\nkuin kasarmissa. Varo jokaista vääpeliä ja varsinkin vastaleivottua\nkadettia, kapteenista selviydyt miltei aina, everstistä joka\ntapauksessa!\n\nTästä asiasta muutamat pojat vapaa-aikoinaan touhuavat, milloin\neivät uhoa tyttösaatoistaan tai ryyppäyksistään. Tuntuu kuin ei\nnuorella miehellä elämässä olisikaan muuta tavoitetta kuin herrojen\nsilmäinpalvelu, tyttö ja pullollinen pirtua, johon saisi upottaa\nnykyiset ja vastaiset murheensa.\n\nHiljaisia, mietteliäitä poikia on myös joukossa. Tuskin vahingossakaan\nhe ottavat osaa muutamien pihalintujen ilonpitoon. Vakavin vakavimmista\non Heikki, vaaleatukkainen, leveäharteinen Hämeen poika. Hän istuu\njoutoajat jakkaralla sänkynsä vieressä ja korjailee vaatekertojaan.\nSamanlaiset kruununhynttyyt hänellä on kuin kaikilla muilla, mutta\nhän on nähtävästi verkonpaikkaajain sukua, jolle tuottaa nautintoa\nolemattomien reikien etsiminen. Heimonsa tunnetulla perinpohjaisuudella\nhän pistopuheista välittämättä ahertelee, harmaa vaatekappale\npolvillaan.\n\nMutta milloin pahimmat suulastajat ovat ryöpsähtäneet ulommaksi,\ninnostuu Hämeen poika kotoisiaan muistelemaan. Hän aloittaa säiettä\npujottaessaan. Työntäen neulan käsivarren ulottuman päähän hän ampuilee\nnuolaistulla langanpäällä valoa vastaan.\n\n-- Takanperä on täynnä punaisia hiiliä. Rupeaa olemaan jo se aika,\npojat!\n\nLanganpää ei osu neulan silmään pitkällä tähtäimellä. Hän sulkee toisen\nsilmänsä ja laukaisee uudestaan.\n\n-- Kissansilmä kiiltää sängyn alla. Hiiri peijakas rapisee tallukan\ntakana. Uskotteko, pojat!\n\nKuka uskoo, kuka ei. Heikin omaa näkemystä ei nyt kuitenkaan\njärkyttäisi mikään maailman mahti. Hän näkee kotoisen sänkynurkan\nlaukaisuvalmiin asetelman pienen neulansilmänsä lävitse niin selvästi,\nettä liikkuva opetuskuva komppanian luokkasalin hopeakankaalla on\nkalpeata kajastusta tämän rinnalla. Hiiri hipsii tallukan suojassa\npäätään ujuttaen ja pölyistä permantopalkkia tunnustellen. Kissa on\nmadaltunut käpäliensä nojaan, odottaa, vaistoilee tuntokarvoillaan.\n\n-- Sanoinhan sen teille, pojat! Heikki tyrkkäisee langanpään\nkolmannella yrittämällään keskelle neulan silmää.\n\nPenttisen Kallella, Kainuun nälkämaan pienellä pojalla on kotoisena\neväänä yksirivinen haitari, jonka venttiileistä on tiivistehuopa\nrapistunut. Haitarin palkeissa on pihisevä vuotovika. Se ei haittaa\npahasti \"Kulkurin valssissa\" eikä \"Sepän sällissä\", muita kappaleita\nKainuun Kalle ei soita, eikä näitäkään kovin usein soita, kolmasti\npäivässä nappailee vain. Välitöikseen hän paikkailee haitarinsa\npalkeen kulmia kylmällä liimalla ja polkupyörän vanhalla sisäkumilla,\njota hän kotoa lähtiessään on varannut matkaansa käsivarren mittaisen\nmakkarankuoren.\n\nRantaluoman poika etelä-Pohjanmaalta on innostunut romaaneja lukemaan.\nJo kotona ennen väkeen tuloaan hän on käväissyt kaikki Välikankaan\nJukan romaanit sekä kylän kirjaston. Helsingissä hän varmaan ahmisi\nkaikki sotilaskodin, jopa suuren kaupungin kirjaston romaanit, jos\nasevelvollisuus olisi elinkautinen. Hulluutensa puolustukseksi ei\nhänellä ole muuta sanottavaa kuin yksi ainoa lause: Mihnään ei aika\nluista niin hupaisesti kuin kirjojen paris!\n\nToiset pojat eivät tätä myönnä, mutta heidän ei ole terveellistä\nryhtyä Rantaluoman pojan päähän käsillä puhuen järkeä valamaan, eikä\nmuutenkaan häntä liiasta kirjanoppineisuudesta härnäilemään, ei\nainakaan niiden, jotka kaikkein mieluimmin sen tekisivät. Rantaluoman\npoika on opiskellut \"tähtitiedettä\" ja on pohjalaiseen tapaan valmis\nantamaan siinä havainto-opetusta milloin vain ja kenelle tahansa.\n\nYrjö, kaupunkilaistunut maalaispoika, kuuluu myös maan hiljaisiin.\nHänellä ei ole haitaria kaipauksensa soittimeksi. Sellaisesta hän\nei välittäisikään, sillä se ei kykenisi häntä lohduttamaan. Hänen\nsydämessään on hersyvä haava, joka ei umpeudu, vaan vuotaa. Jospa vuosi\npian kuluisi, että pääsisi parin tunnin kierrokselle keväisiin metsiin!\n\nPataljoonan alokkaissa on myös yksi kuuluisuus, vaikka vierähtää\nviikkoja, ennenkuin siitä tiedetään. Tuskin kukaan muu kuin Ketolan\npoika olisi kyennyt sitä näin pitkälle salaamaan. Hän on juoksija.\n\nJoukko-osastojen välistä viestinjuoksua varten pannaan toimeen\nkoekilpailu, johon on otettava osaa jokaisen terveen miehen.\nKilpailtava matka on tuhatviisisataa metriä. Juoksu tapahtuu kymmenen\nmiehen ryhmissä. Kova tohina käy, ja parastaan pojat panevat, mutta\najat tipahtelevat viiden minuutin huonommalle puolelle. Jäljellä on\nenää tekijämiesten ryhmä. Siihen kuuluvat kaikki ne pojat, jotka ennen\novat kilpailuissa juosseet. Heitä on kahdeksan, Niemelän Yrjö ja\nHuttus-Ville liitetään ryhmän täytteeksi, koska he vääpelin mielestä\novat sääriltään ja naamaltaan hiukan juoksijan näköisiä. Vääpeli\nitse on pari vuotta sitten ollut armeijan parhaita juoksijoita. Hän\non kiukkuinen tähänastisista huonoista tuloksista. Jos parempaa ei\nrupea kuulumaan, niin osasto jää armeijan kilpailuissa viimeiseksi.\nAutopataljoona, hänen osastonsa, mikä häpeä! Ennenkuin viimeinen ryhmä\nlähtee, hypähtää hän joukon eteen:\n\n-- Eikö teistäkään kukaan juokse alle viiden minuutin! Katsokaa minua\nsilmiin, pojat! Kieltäköön, joka uskaltaa!\n\nSeisotaan ja katsotaan. Juoksijavääpelin silmät kiiltävät kuin\närsytetyn kissan silmät. Hän on todella vihainen. Suurikokoinen,\npuheissaan höhläksi tunnettu ja valkoisen tukkansa vuoksi päistäriköksi\nristitty Peltosen poika astuu esiin.\n\n-- Minä olen juossut neljään neljäänkymmeneen.\n\nHänen yksitotinen olemuksensa suututtaa vääpeliä.\n\n-- Sinä juossut! Itse olet mitannut matkan löntysaskeleillasi ja joku\ntoinen tohlo katsonut seinäkelloon! Eikö totisesti teistä kukaan\nuskalla sanoa: Juoksen alle viiden minuutin!\n\nPeltosen päistärikkö on painunut takaisin riviin, mutta radan\nreunapuolesta kuuluu pienen Ketolan hiljainen ääni:\n\n-- Minä juoksen neljään kolmeenkymmeneenviiteen.\n\n-- Siinä minulla mies! Eikä mitään puhu!\n\nVääpeli juoksee rivin päähän ja nykäisee hänet eroon muista. Hän katsoo\npoikaa silmiin, koettelee käsin pohkeita ja rintaa.\n\n-- Juoksetkin, minä uskon sen! Pojat! Ellette sataa metriä enempää jää\nhänestä, niin hyvää kuuluu lopultakin!\n\nHän komentaa pojat viivalle. Lähtömerkki pamahtaa. Kymmenpäinen ryhmä\nvenähtää siimaksi ennen suoraa. Ketola on hypähtänyt heti johtoon\nja Yrjö hänen kannoilleen muistamatta ensinkään Peltosta ja muita\ntekijämiehiä. Pompitaan hyvää vauhtia ensimmäinen kierros. Ketola\njuoksee kimmoisilla askelilla käsivarret joustavasti keikkuen. Yrjöä\nhengästyttää hieman. Hän vilkaisee käänteessä kainalonsa alitse. Siima\non katkennut keskeltä poikki. Alkupää on vielä koossa, mutta loppupää\non rikkoutunut pahasti hajalle.\n\nPeltonen on kolmantena ja lähellä. Hän ottaa tempaisemalla kaulan\nkiinni ja puuskuttelee Yrjön niskaan. Ketola vetää edellä radan\nsisäreunaa keveästi tikaten. Hänellä ei näytä olevan mitään\nkiirettä, mutta hän joutuu silti. Yrjön on vaikea seurata enää\nhänen askeltuntumaansa, koska hengitys salpautuu ja kädet pyrkivät\njäykistymään. Onneksi Peltonen on jäänyt vieläkin enemmän hänestä ja\njälkijoukko kokonaisuudessaan jo lähes puoli kierrosta.\n\nMutta Ketola tikkaa yhä keveämmin ja vetää armottomasti rakoa. Kaula\nvenyy, vaikka Yrjö on juoksevinaan samassa tahdissa samoihin askeliin.\nSitä ihmettä on mahdoton järjellä käsittää. Maalin kohdalla vääpeli\nhyppii ja pojat kiljuvat: Niemelä hei! Rako kiinni!\n\nYrjö tajuaa sen itsekin ja koettaa parhaimpansa. Se on toivoton\nyritys, hän tuntee sen jo. Toisen tilan hän kuitenkin on päättänyt\ntaistella itselleen. Mutta katsahtaessaan taakseen hän huomaa Peltosen\nlähentyneen. Päistärikkö porhaltaa nyt parhainta vauhtiaan raskaaseen\ntapaansa huohottaen kuin peltoveturi, johon on pantu täysi häkä päälle.\nHän koettaa tavoittaa. Koettakoon! Raukaiseva väsymys painuu lyijynä\nYrjön jalkoihin, mutta hellittämisestä ei ole nyt kysymystäkään.\nVäkivaltaa tehden hän tiivistää tahtonsa Ketolan kimmoisaa askeletta\nturhaan tavoittaen.\n\nYhden tärkeän tuloksen hän kuitenkin on ponnistelullaan saavuttanut.\nPeltoveturin eteen on tullut maata, ja hän jää. Toisista ei ole ollut\nalkuunkaan vaaraa, koko joukko jää. On jäljellä enää viimeinen kierros.\nNyt on kysymys, kenestä löytyy mehua.\n\nYrjöstä alkaa tuntua kuin sitä hivenen verran vielä jostakin\nkihoutuisi. Pojat huutavat ja yllyttävät, hengenahdistus helpottaa,\nkädetkin tuntuvat jälleen omilta. Mutta Ketolan sääret vilkkuvat\nhirmuisen kaukana. Kokonainen pitkä suora on jo kaulaa.\n\nMutta viimeisen edellisessä kurvassa Yrjö tuntee ruumiinsa oudosti\njäykistyvän. Hänestä tuntuu kuin joku painajainen olisi takaapäin\ntarttunut olkapäihin ja yrittäisi kiskoa nahkaa hartioista. Hänen\näärimmäisistä ponnistuksistaan huolimatta maali ei näytä lähestyvän,\npäistärikkö, peltoveturi vain lähenee. Hänen huohotuksensa kuuluu jo\nselvästi takaa, sivulta. Vääpeli hyppii, pojat huutavat, maali yksin\npysyy paikoillaan.\n\nPeltoveturi pääsee rinnalle, nykii hänkin takakenossa silmät ummessa ja\nsuu auki. Hän horjahtaa lähemmäksi, tyrkkäisee kyynärpäällään kipeästi\nYrjöä kylkeen. Yrjö on kaatumaisillaan, mutta kimpoutuu takaisin\nruohokentän laidasta ja kallistuu eteenpäin. Hänen kilpailijansa on jo\naskelen verran edellä, mutta sysäys on suututtanut Yrjöä ja vapauttanut\nhänet painajaisestaan. Hän saa jälleen varpaaseensa maan tuntua, kiskoo\nkaulan kiinni ja loikkaa viimeiset hyppyaskeleet. Peltonen ei pysty\nsiihen vastaamaan.\n\nHeidän ajakseen tulee neljä neljäkymmentä viisi, Ketolan neljä\nkolmekymmentäkaksi. Pojat pitävät suurta mölyä hyvistä tuloksista ja\nPeltosen häviöstä, mutta vääpeli taputtaa häntä hartioihin myöntäen,\nettei pellavapäältä näin paljoa osannut odottaa. Vääpeli on nyt\nhyvällä tuulella, kehahtelee muinaisiaan ja lupaa näyttää toisille\njoukko-osastoille taivaanmerkit.\n\nKilpailijoiksi valitut saavat erikoisvapautuksia verstastöistä ja\npäiväharjoituksista. He käyvät joka päivä Eläintarhassa juoksemassa.\nVääpeli lähtee usein heidän mukaansa. Hän on vielä ihmeteltävän hyvässä\nkunnossa. Kaikki muut saavat tarpeekseen hänestä, paitsi Ketola,\njoka selvästi on omaa luokkaansa. Määräyksen mukaan hän johtaakin\nvalmennusta, milloin ei vääpeli ole mukana. Mutta hän on hyvin\nhiljainen poika, joka ei montakaan sanaa puhu. Hän näyttää vain tietä,\nja sen hän tekee sillä tavalla, ettei siinä puhumisiin juuri jäisikään\naikaa.\n\nNäillä hiljaisilla harjoitusmatkoilla Yrjö oppii ja omaksuu häneltä\nkestävyysjuoksijan kimmoisan keveyden. Painajainen ei pääse enää hänen\nhartioihinsa kiinni. Koko olemuksessaan hän jo usein tuntee juoksun\nriemun ja hurman.\n\nKahdentuhannen metrin kilpailumatkaa ei näissä harjoituksissa juosta\nollenkaan. Muutamina harjoituspäivinä ei juosta mitään matkaa,\nkävellään vain rentoimesti hyvään hikeen. Ketola on voittamaton\nsiinäkin lajissa. Toisilla on tarpeeksi tekemistä kannoilla\npysyttelemisessä, lihavahko peltoveturi on suorastaan hätää kärsimässä.\n\nJoukko-osastojen välisiin kilpailuihin osallistuu yli kolmesataa\nmiestä. Ketola tulee näissäkin ensimmäiseksi, Yrjö kolmanneksi.\nPeltosen järjestysnumero on yli kahdenkymmenen, mutta hänen voittajansa\njakautuvat niin moneen joukko-osastoon, että autokomppania voittaa\nkiistattomasti kilpailun.\n\nKiertopalkintona on komea seinäkilpi, joka koko komppanian läsnäollessa\nripustetaan ruokasalin seinään. Upseeritkin ovat mukana, hurrataan\nja lauletaan, pidetäänpä pieniä puheitakin. Päämäärä on asetettava\neteenpäin ja korkealle, niinkuin palkintokilpi ruokasalin seinällä. Se\nlienee tullut asetetuksi vähän liiankin korkealle, kuten pyrkimykset ja\npäämäärät yleensä pyritään asettamaan, mutta ainahan on vara pudottaa.\n\nSuuren armeijakilpailun jälkeen Yrjöstä ja Ketolasta tulee hyvät\nystävykset. Vapaailtoina, toisten poikien rientäessä kaupungille,\nhe kahden painuvat kävelykierroksilleen hiljaisiin metsiin. Täällä\nKetola ei ole vähäpuheinen kuten suuressa poikajoukossa. Metsäpolulla\nhän usein pitemmältikin hersyttelee mietteliästä juttuaan. Tuuli\ntohauttelee puiden latvoissa, puro alempana rinteessä puhelee omia\njuttujaan.\n\nVuosi joutuu umpeen, ja kruununpalvelus päättyy. Valtakunnan lipuilla\nkoristettu juhlahuone, riisiryynipuuroa, musiikkia, komppanianpäällikön\nlyhyt, ytimekäs puhe, siinä sen lopullinen ja näkyväinen päätepiste.\nValmiiksi koulittuja valtakunnan puolustajia ollaan. Sekin saavutus\nasettaa jokaiselle uusia päämääriä ja velvollisuuksia.\n\nPojat eivät kuitenkaan jaksa ottaa annettuja neuvoja liian vakavalta\nkannalta. Eronhetki on lähellä, mutta ennen sitä on vankina pidetty\nilo päästettävä irti. Kruunun harmaa vaihtuu moniväriseen siviiliin.\nTämäkin auttaa miesten luontoa omille jaloilleen. Pientä ryminää\npitäen käsitellään viimeisessä juhlakokouksessa sekä pahat että hyvät\nvääpelit, Helsingin tytöt, koko maailman tärkeimmät asiat.\n\nKaupunkiin jäävät lähtevät maaseudulle matkaavia asemalle saattelemaan.\nSiellä on monien poikien heilojakin. Viimeiset jäähyväiset heitellään\njunan vyöryessä ja nenäliinojen huiskiessa. Monet tutuiksi tulleet\nkasvot häipyvät savun keskelle: vakava Hämeen Heikki, Rantaluoman\nromaaneja lukeva poika, Haitari-Kalle ja monet muut. Niin häviävät,\nikipäiviksi ehkä.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nJaakko Viklund on hänen nimensä, -- ensi vaikutteeltaan outo\nnimiyhtymä. Mutta yhdistelmä ylhäisestä ja alhaisesta on mies itsekin:\nhieno kaupunkilainen ja kuitenkin kuin yksinkertainen maalainen,\ninsinööri ja konepajan kaupallinen johtaja, mutta toveriseurassa itse\nvaatimattomuus. Eikä hänen ystävyydessään ole rahtuakaan teeskentelevää\narmoittelua. Vilpittömyys loistaa hänen tummista silmistään. Hänelle\nitselleen on nautinto tarjota illalliset ja esittää lähempää\ntuttavuutta jollekin Yrjö Niemelälle, maalaisnuorukaiselle, joka\nmaanantain iltakilpailujen viidellätuhannella on onnistunut työntymään\ntoiseksi.\n\nSiitä illasta lähtien ovat he olleet paljon yksissä. Yrjön täytyy\nluvata ainakin ilta viikossa Jaakolle, joka puolestaan on uskollisista\nuskollisin penkkiurheilija kaikissa kilpailuissa, joissa Yrjö juoksee.\nHän on varta vasten tehnyt matkoja Hämeenlinnaan, jopa Tampereelle\nasti. Tällöin he ovat asuneetkin yhdessä ja istuneet iltojaan\nkaupungin parhaassa ravintolassa Yrjön voitoista iloiten tai tappioita\nkarvastellen.\n\nJaakko nauttii väkijuomia ja tarjoaa Yrjöllekin, mutta hän ei\ntyrkytä milloinkaan. Tämä jos mikään on hänen mielestään jokaisen\nyksityisasia. Jaakon luonteen mukaista ei ole kiihkoilu puoleen tai\ntoiseen, mutta hänen silmistään näkyy, että hän on todella vilpittömän\niloinen saadessaan tarjota ja juoda voiton kunniaksi tai huomispäivän\nkilpailujen onneksi. Yrjökin on vähitellen päätynyt siihen tulokseen,\nettei lasi tai kaksi miestä ojaan kaada, eikäpä edes hiilimurskalta\nnurmikkoa reunaan työnnä. Urheilijan täytyy kuitenkin aina tietää\nmäärätty rajansa.\n\nMutta Jaakonpäivillä Viklundin upeassa poikamieskodissa kesäisenä\nsunnuntaiyönä on kuitenkin ilo irti. Hyviä toveruksia on koolla\nkymmenkunta, pulloja tusinan verta. Naisia ei ole muita kuin yksi,\napteekkari Järveläisen iloinen leski, joka on isännän sukulainen. Hänen\n50-vuotisjuhlansa ei mahtane olla kovinkaan kaukana, mutta hänellä ei\nnäytä olevan huolia vielä sen vuoksi. Jaakon makuuhuoneessa \"skruuvia\"\npelaavat pojat ovat tietävinään, että apteekkarin leski olisi halukas\npitämään iloisemmat perhejuhlat ennen merkkipäiväänsä. Kuka pojista\non valmis? Iloinen leski, tuottava apteekki, rahaa ja osakkeita! Joku\nehdottaa kortilla katsomista. Koko joukko olisi halukas siihen, mutta\nsamassa ovi avautuu: Juhlabooli odottaa pöydässä!\n\nYlimääräisestä leiviskästään huolimatta iloinen leski tanssii\nverrattain keveästi, etupäässä juoksijapojan kanssa, koska toiset\nhyvistä puheistaan huolimatta harrastavat sittenkin enemmän ryyppylasia\nkuin leskeä ja liukasta parkettilattiaa. Iloiset nimipäiväkekkerit\nkestävät kauan, mutta loppuvat kuitenkin liian pian. Uuden vuorokauden\nkolmannella tunnilla selviydytään hyvästijättöihin, ei jäädä sentään\nyöksi, päivänsankarin pyynnöistä huolimatta.\n\nViiden hengen autoon ahdetaan kahdeksan miestä, omistaja itse on jo\ntäytenä käkenä. Mutta ohjauspyörän alle puserretaan selväpäisin mies,\nlesken tanssittaja ja ammattiajuri, suurjuoksija, mitä titteleitä\nhänellä lieneekään. Hänen rinnalleen etuistuimelle työntyy kolme\nmiestä, vaikka kahdessakin olisi puoli liikaa. Ajellaan hyvää vauhtia\nhiljaisia aamuyön katuja. Juoksijapoika ei muista ajokorttiaan, joka on\njäänyt arkinutun taskuun, mutta eipä hyvä laatuvaunu korttia kaipaakaan.\n\nPojat ovat laulutuulella, heilahtelevat kättäkaulaa, ylikuormitetun\nvaunun pohja kolkahtelee katukäänteissä pahasti resooreihin ja\nmatalapainerenkaat ryömivät tuskaisesti etsiskellen kosteata\nasfalttipintaa. Kaasulusikan terällä lepää nytkähtelevä, painava\nvarvas, vireä moottori tuntee sen liiankin hyvin.\n\nRymistetään hyvää vauhtia eteenpäin, kunnes eräässä kulmassa tapahtuu\näkkipysähdys, hyvänpäiväinen tärähdys. Yhteenajaneiden vaunujen nokat\novat toistensa sisässä, moottorikopat kasassa ja tuulilasit ripin\nrapin. Miehet kömpivät kadulle, hullummin ei kenellekään käynyt. Mutta\ntoisen vaunun kuljettaja, monivuotinen pirssiajuri, ei nouse jaloilleen\nollenkaan. Hänen vaununsakin on asettunut rautaisen lyhtytolpan viereen\nkuin lopulliseen lepoasentoon. Joukossa oleva nyrkkeilijä lukee\nharvakseltaan kymmeneen. Selvä on, ei liikahdustakaan.\n\nToisia ajureita rientää paikalle, poliisia kutsutaan. Niitä tulee\nkolmelta taholta, yksi kaivaa muistikirjansa esiin ja alkaa tehdä\nkiusallisia kysymyksiään: Kenen vaunu? Kuka ajoi? Ajokortti tänne!\n\nAjokortti, tosiaan! Valitettavasti se on unohtunut toisen takin\ntaskuun. Unohtunut! Kuinka se on mahdollista? Ilman korttia ei ole lupa\najaa autoa, eikä muulloinkaan, jos on tuollaisessa kunnossa! Kunnossa!\nMitä! Herrat ovat humalassa, luvallanne sanoen! Ei suinkaan! Tuo on\nnaurettavaa! Se on niin meikäläisen poliisin tapaista!\n\nMutta poliisi on järkkymätön ja pitää tapansa. Sen edessä ei auta\njärjellinen todistelu, ei tunnetut nimet, eikä mitkään vakuuttelut.\nKoko joukon on lähdettävä poliisin matkassa lähimmälle asemalle.\nLoukkaantuneen ajurin jalka on poikki. Toverit kiidättävät hänet\nkirurgiin. Poliisiasemalla saadaan asia sikäli järjestykseen, ettei\nnosteta syytettä raastuvassa, eikä panna nimiä sanomalehtiin, jos\nasianomaiset kolmen vuorokauden kuluessa keskenään täydellisesti\nsopivat.\n\nHe sopivat, eikä siihen tarvita kantakaan vuorokautta. Mutta monta\njuoksemista ja puuhaa on, ennenkuin selville vesille päästään. Ajurin\nsääriluu on pahasti murskautunut, eikä hänellä kovien tuskien vuoksi\nole ensimmäisen vuorokauden kuluessa juuri halua neuvotteluihin. Hänen\nvuosia palvelleen autonsa tila on sitäkin hullummin. Asiantuntijat\nkorjaamossa arvelevat mielessään, että olisi järkevintä vedättää\nautoromu syvärantaisen merilaiturin reunalle, mutta eivät sano sitä\nääneen, koska tähän vuoden aikaan ei ole liiaksi töitä. Arvio nousee\npyöristettynä kahdeksaantoistatuhanteen, kirurgissa tehty kipuarvio\nkahteentoista, yhteensä siitä tulee kaunis pyöreänumeroinen luku.\nLoistovaunun omistaja ei vaadi mitään korvauksia, hiukan äreähkö hän\non selvittyään eikä ilmaise edes korjausarvion määrää, joka varmaan\nsopivasti suhtautuu laatuvaunun arvoon. Maksujärjestelyjen jälkeen on\nYrjön pankkikirjassa saldon kohdalla musta viiva, yli kolmetuhatta\nuupuukin vielä, mutta se järjestyy nopeasti. Iloinen apteekkarin leski\non kuullut sattuneesta onnettomuudesta ja ehättää pyytämättä, avuksi,\nei velkakirjaa, ei edes kuittilappua tarvita hänen lainaamiensa rahojen\nvastineeksi. Tuollaiset pienet summat aina muistetaan, ja tavallaanhan\ntämä oli yhteinen vahinkokin, iloisten Jaakonpäivien päätepiste. Kuin\nohimennen rouva Järveläinen tunnustaa, ettei hänellä pitkiin aikoihin\nole ollut niin ihanaa iltaa eikä juoksijan veroista tanssittajaa.\n\nNäin kaikki selviytyy. Poliisi ei enempää nuhtele, ei pidätä edes\najokorttia. Järjestelyjen ja mieliharmin vuoksi Yrjö on ollut\ntoimestaan poissa kolme päivää. Siitä voisi sopivasti neuvotella\napulaisjohtajan kanssa, mutta omavaltainen lomanpitäjä on vielä\nneljännen vuorokauden alussa siinä mielentilassa, että haluaa puhutella\nmuutaman minuutin itse kauppaneuvosta, jonka puheille hänellä nykyisin\non jo verraten huokea pääsy.\n\nHän sattuu konttoriin pahaan aikaan ja huonolle asialle. Heidän\nkohtauksensa muistuttaa paljon ensimmäistä tapaamista, eroa on vain\nsikäli, ettei Yrjölle kysymys leivästä enää merkitse samaa kuin ensi\nkerralla. Sitä paitsi hän tuntee jo hyvin isäntänsä ja osaa asennoitua\nvapaammin, milteipä maailman miehen tapaan.\n\nMutta kauppaneuvokselle on asia vähäpätöisyydestään huolimatta\nharmillinen ja yllättävä. Hän ärtyy ensi kuulemastaan; kaikki vaaditut\nlisäselvitykset vain pahentavat tilannetta. Hän ramauttaa jo tuolinsa\nirti pöydästä ja kulmakarvat pöyhistyvät uhkaavasti.\n\n-- Sanoit humalapäissä ajaneesi pirssiauton kasaan, mitä, häh?\n\n-- Niin!\n\n-- Katkaisit syyttömältä mieheltä jalan ja panit hänet viikkokausiksi\nsairaaloihin virumaan.\n\n-- Kahdeksan viikkoa, arveli tohtori.\n\n-- Arveli tohtori! Lausuiko hän mahdollisesti arveluja myös siitä,\nmilloin sinä tulet järkiisi, vai mitä, häh!\n\n-- Ei pidetty tutkimusta!\n\n-- Se oli vahinko, se!\n\nKauppaneuvos täräytti tuoliaan, Yrjö katseli koiratauluja seuraavaa\ntärähtymää odotellen, kuten vuosia aikaisemmin. Nyt se joutui nopeammin.\n\n-- Mikä on tarkoituksesi? Aiotko panna minut rötöksiäsi selvittelemään,\nvai mitä?\n\n-- Enpä suinkaan!\n\n-- Et suinkaan! Kuka ne maksaa?\n\nJälleen pahaenteinen rasahdus, kulmakarvat soukkenevat.\n\n-- Kuka maksaa, kuulitko, mitä?\n\n-- Minä maksoin jo kolmekymmentätuhatta. Kauppaneuvos hölmistyi\nhetkeksi.\n\n-- Mitä? Mistä rahan koppasit? Ei suinkaan sinulla itselläsi ollut\nsäästöjä niin paljoa?\n\nSe oli kuin vauhdinottoa, mutta hän ärtyi jo siitäkin.\n\n-- Jos maksoit, niin oma asiasi ja oma häpeäsi! Mitä tulit tänne\nsilmiini! Kärsi nahoissasi ja painu töihisi ja vähän helvetin äkkiä!\n\n-- En jää palvelukseenne tämän päivän jälkeen, siitä vain tulinkin\nteille ilmoittamaan.\n\n-- Etkö jää tänne?\n\n-- En!\n\nPitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin kirjoituskoneen nopeaa nakutusta\njostakin seinän takaa.\n\n-- Kotiisiko menet?\n\n-- En mene kotiin!\n\n-- Oletko päästäsi vialla?\n\nViimeiseen kysymykseensä ei kauppaneuvos saanut vastausta. Tuli taas\näänettömyys, jota tehosti seinäntakainen rapina ja etäämpänä katuvaunun\nhäipyvä kolina. Yrjö käveli kauppaneuvoksen pöydän päähän.\n\n-- Kiitos teille, herra kauppaneuvos! Olette monta vuotta ollut minulle\nliian ystävällinen.\n\nTähän kauppaneuvos ei vastannut mitään, ähkäisi vain.\n\n-- Onko sinulla yhtään rahaa jäljellä? Kuului pitkän vaitiolon jälkeen.\n\n-- On. Puolen kuukauden palkkani on nostamatta.\n\nKauppaneuvos nykäisi pöydältä muistilehtiön ja kirjoitti siihen\nmuutaman sanan.\n\n-- Kas tässä, vie kassaan!\n\nHän tökkäisi kätensä ja rutisti Yrjön sormia. Yrjö kumarsi ja kääntyi\nlähteäkseen.\n\n-- Älä vielä mene!\n\nTuoli työntyi käden ulottuman etäisyyteen pöydästä, käskijän katse\nvaati pysähtymään ja katselemaan suoraan silmiin.\n\n-- Ennenkuin lähdet, sanon sinulle yhden asian: Älä juo, koska et\nosaa juoda! Pysy pois auton pyörästä siihen saakka, kunnes pystyt\nhallitsemaan konettasi! Sinussa on terää, mutta ei vartta. Mene ja\nkasvata itsellesi miehen vartta!\n\nYrjö aikoi taas lähteä, mutta kauppaneuvos ponnahti hänen eteensä\nlattialle.\n\n-- Ja vaikka sinun olisi astuttava puukonteriä! Vaikka kalliot kahden\npuolen puristaisivat, niin älä hellitä! Kuulitko, puske eteenpäin! Älä\nhellitä!\n\nEnempää hän ei sanonut eikä menevä enempää odottanut. Kassaan\nmennessään hän katsoi kauppaneuvoksen maksumääräystä ja huomasi\nlopputilinsä odottamattoman suureksi.\n\nHän käveli jälleen Helsingin katuja toimettomana miehenä, kertoili\nsiitä Saarisille iltapuolella ja totesi rehellisesti vajaan viikon\nkuluessa tapahtuneita asioita. Verneri ei puhunut montakaan sanaa,\nemäntä katseli surullisesti ja miltei yhtä äänettömästi kuin Ainon kuva\nseinällä.\n\nTyöpaikkoja Yrjöllä oli vara valita. Jaakko Viklund oli usein ennenkin\npyytänyt. Hänen konepajassaan olisi paikka avoinna milloin tahansa.\nIsäpuoli oli pari kertaa kirjoittanut: Etkö pian jo tule kotiin?\nMinusta ei ole enää pitkää aikaa talonpitäjäksi.\n\nMitähän ukko tuumisi, jos suoraan ilmoittaisi: Säästömarkat menivät\neivätkä riittäneetkään. Pannaanko likoon paras hevonen, vai tehdäänkö\nlovi pankkisäästöihin? Ehkä ukko oli jo pehminnyt niin paljon, että\nsanoisi: Sellaista sitä tulee niiden värkkien kanssa! Tule kotiin\nkuitenkin!\n\nHän ei tullut lähteneeksi enempää kuin kirjoittaneeksikaan. Eräänä\npäivänä hän kävi tervehtimässä iloista leskeä aikoen maksaa hänelle\nlainaamansa rahat.\n\nRouva Järveläinen aivan loukkautui sellaisesta tarjouksesta. Hauskan\nillan muistoksi hän vain oli tuon pikkusumman antanut. Hän sanoi\nlähtevänsä pian kuukauden automatkalle itä- ja pohjoissuomeen ja\noli aikonut juuri sanomalehti-ilmoituksella tiedustaa luotettavaa\nkuljettajaa huvimatkalleen. Mutta ilmoitusta ei nyt tarvinnut\nlaittaa, jos Yrjö lähtisi hänen kuljettajakseen. Olisihan retki\nhänelle itselleenkin varmaan hauska, koska kesä oli rehevimmillään\nja matkareitti mitä ihanin. Ainoastaan sillä tavoin hän voisi ottaa\nkorvauksen pienestä avustuksestaan. Yrjö katsoi velvollisuudekseen\nsuostua rouvan ehdotukseen. Huomispäivänä he jo lähtisivät Imatralle,\nKolille ja Kuusamoon. Mutta ennen sitä oli tehtävä valmistuksia\neväitten, pukujen ja kaikkien matka varusteiden hankkimiseksi.\n\nYrjö tarkasteli autoa. Se oli milteipä uusi laatuvaunu ja keväällä\nkunnostettu. Kieltämättä hänellä itselläänkin oli kutsumusta kotimaan\nihanille retkeilypaikoille. Mutta hän tunsi, että matka ei tullut\nkulkemaan kauppaneuvoksen viittomaa tietä kallioiden puristuksessa\npuukonteriä pitkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä pyrki sisälle vahvojen silkkiuudinten lävitse. Huone oli suuri\nja komea arvokkaine mahonkikalustoineen. Keskilattian peitti värikäs\nitämainen matto, seinät ja ikkunakomerot olivat tauluja liiankin täynnä.\n\nMutta taideteokset ja suuri kristallinen kattokruunu olivat vielä\nkesäisessä kunnossaan valkoisten kärpäsharsojen sisällä. Kattokruunuun\nja seinälamppuihin harsot oli vedetty alta päin, taulut ja veistokset\nsen sijaan oli pujotettu hullunpaitaan pään kautta. Peränurkassa\njalustallaan lepäilevä Venus-neitokin oli kolmeksi kuukaudeksi\nharsotettu ja suljettu vahvoilla uutimilla pimitettyyn huoneeseen. Voi\nVenus parkaa!\n\nYrjö lausui surkuttelunsa puoliääneen kuin elävää olentoa säälien.\nElävää taidetta tämä veistos olikin, niin sanottiin. Talon emäntä teki\noikein suojatessaan sen naiselliset muodot kesän tahraavilta kärpäsiltä.\n\nHe olivat tulleet vasta pari päivää sitten pitkältä automatkalta, eikä\nrouva Järveläinen ollut ehtinyt järjestää vielä huoneitaan talvea\nvarten. Pehmeäpieluksinen vuode oli tilapäisesti kannettu Yrjölle\nkesäkuntoiseen saliin.\n\nHeidän pitkä kiertomatkansakin oli kaikin puolin onnistunut. Monia\nihania hetkiä he rouvan vakuuttelun mukaan olivat eläneet, mutta\nYrjöstä ne tuntuivat ihanammilta ennen kuin jälkeen. Yksi asia häntä\nihmetytti: Kuinka vajaa viisikymmenvuotias lapseton naisihminen\nvoi olla niin syksyisen näköinen, mutta puolisen tuntia itseään\nkohenneltuaan jälleen kuin uuteen eloon puhallettu ja ääni mesimakea:\nHyvää huomenta, Yrjö poikaseni! Oletko hyvin nukkunut ja nähnyt\nkauniita unia?\n\nKauniita unia! Nuori mies kaksi kertaa vanhemmasta naisesta, joka ei\nollut hänen äitinsä. Paljon ihminen unessaan unohtaa, mutta ei nyt\nsentään ihan kaikkea kohtuutonta sellaista on vaariakaan. Hän kääntyi\nkiukkuisesti pieluksillaan ja pysähtyi tarkastelemaan visakoivuista\nsänkyään.\n\nSe oli parisängyn puolikas, ehkä apteekkarivainajan sänky? Missä\npyörittelikään nyt pillereitään itse isäntä? Kuvista päättäen\nhän oli ollut laihaposkinen poika, mutta hyvinpä vain oli miestä\nonnestanut maallisessa vaelluksessaan, ellei epäonneksi katsota hänen\nkeskenaikaista kuolemaansa. Apteekkarit kuuluivat olevan miltei\npoikkeuksetta varakkaita miehiä. Heillä oli onnea matkassaan, oli rouva\nvakuutellut. Ehkä oli, mutta taisipa heidän vaurastumiseensa hyvän\nonnen lisäksi olla melkoinen annos herkkäuskoisten luulosairaitten\nosuutta. Sanotaanhan, että markan pillerissä oli kymmenen pennin\nalkuaine, eikä aina näinkään paljoa.\n\nApteekkarin iloluontoisella leskellä oli ainakin ollut onnea\nmatkassaan. Usein hän kehuskeli, että kaikki hänen käsissään kasvoi\nja lisääntyi. Varmasti lisääntyikin, kaikki muu, paitsi hän itse. Hän\nlihoi vain, eikä lisääntynyt.\n\nNyt oli rikkaan apteekkarin lesken autonkuljettaja ilkeämielinen.\nOliko hänellä siihen syytä? Vielä mitä, iloon hänellä olisi ollut\nsyytä, ainakin muiden ihmisten mielestä. Viimeisen matkataipaleen\nkestäessä oli rouva istunut hänen rinnallaan ja antanut sanoin ja\nelein ymmärtää, miten hauska hänen oli tällä tavoin istuskella, juuri\nnäin, ja miten halukas hän omasta puolestaan olisi jatkuvasti kaikkeen\nmuuhunkin ihanuuteen, joka avioliiton muodossa täysin ymmärrettävästi\nja luvallisesti voisi tulla heidän automatkansa seurauksena.\nSilloin oli Yrjö kiihdyttänyt auton vauhdin seitsemästäkymmenestä\nyhdeksäänkymmeneen, jopa sataan asti. Rouva oli puristanut häntä\nkäsivarresta ja oli ollut ymmärtävinään hänen mielialansa, vaikka ei\nkäsittänyt sitä alkuunkaan. Näennäisesti tyynenä, mutta kiihtyneenä\nja itseensä tympäytyneenä Yrjö mietti juoksijapojan viime aikaisia\nkehityksen vaiheita koko loppumatkan ja mietti yhä.\n\nSotapalveluksestaan palaavalla nuorella miehellä on suuria\nmahdollisuuksia juoksijana. Mutta tuli vain toinen tila julkisissa\nkansallisissa kilpailuissa, tänä vuonna, ensi vuonna ja niin jatkuvasti\nedelleen, vaikka miehen jo ikänsä ja luontaislahjojensa puolesta olisi\npitänyt olla eittämätön ensimmäinen. No, hyvä toki Suomen kuuluisien\nkestävyysjuoksijoiden valiojoukossa on toinen ja kolmaskin tila, mutta\naina samalle miehelle sattuvana se on kuin kovan onnen kumminlahja!\nOlet TOIVO, nouseva TOIVO, sammuva TOIVO! Puuttui vain, että nimeksikin\nolisi annettu Yrjön asemesta Toivo.\n\nMikä hyvän alkuaineksen oli venyttänyt tällaiseksi purukumiksi?\nNestori olisi sanonut: Mies on maannut toukkana polulla ja antanut\npikkupirulaisten pistellä myrkkyreikiä arkoihin elimiinsä.\nRatkaisevissa otteluissa oli puuttunut viimeinen kirkas pisara niin\nhermoista kuin lihaksista. Se tärkeä pisara oli ollut aina jollakin\ntoisella.\n\nTämä oli tosiasia, josta ei päässyt mihinkään. Hänen tahtonsa ei\nkyllin tehoisasti ollut kyennyt ajamaan käyttövoimaa itse koneeseen,\nja vuotopaikkoja oli ollut. Häneltä oli puuttunut jyrkästi,\nmutta joustavasti hallitsevaa pidätyksen lahjaa, mitä jokainen\nmainitsemisen arvoinen teko edeltäjäkseen vaati. Kiinnittivätkö\nurheiluvalmentajatkaan tarpeeksi huomiota tähän ensiarvoiseen\nkysymykseen enempää kuin urheilijoittensa ympärillä häärähteleviin\nlentäviin ja juokseviin muurahaisiin? Hän ei mielellään tahtonut lukea\nJaakko Viklundia niihin. Jaakko tuli kuitenkin hänen muurahaistensa\njoukkoon estelyistä huolimatta. Heikkotahtoisella miehellä ei saisi\nolla liian hyviä ystäviä.\n\nOliko juoksijatoivolla mahdollisesti ollut muitakin muurahaisia? Oli ja\nei, kukapa sen niin tarkoin tiesi. Jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan\nhän sai pikkuiselta muurahaiselta vuosia kestäneen vamman. Kauppias\nLehtinen aikoinaan pelastusarmeijan pukkisängyssä piti yöesitelmän\nnaisesta ja hänen vaikutuksestaan mieheen:\n\n-- Nainen on kuin Herran aurinko keskikesän taivaalla. Se lämmittää ja\npolttaa riippuen siitä, miten taitavasti osaamme käyttää sen säteilevää\nlämpövoimaa hyväksemme.\n\nHän oli havainnollisesti selittänyt näkemiään ja kuvitelmiaan. Hän\noli nähnyt miten nainen lämmöllään on virkistänyt miehen vikkeläksi\nkuin kevätpäivä talvisen muurahaisen. Mutta hän oli huomioinut myös\nvastakkaista. Nainen on polttanut miehen kasaan tai sulattanut hänet\nkerrassaan ryhdittömäksi, kuten aurinko sulattaa etelänpuoleisen\nikkunan alla olevalle pöydälle unohtuneen voilautasen.\n\nNäin jälkeen päin ajatellen Yrjöstä tuntui kuin Lehtinen olisi nähnyt\nPaperiyhtymän Jussin eräinä aamuhetkinä. Mutta varmaan Lehtinen ei\nosannut aavistaa, miten nopeasti virkistyvä poika Jussi oli, loistava\nkeskimatkojen toivo hänkin aikoinaan, ellei olisi ollut niin kärkäs\nRitvaan ja Inkeriin ja moniin muihin sulattajiinsa.\n\nEntäpä se nainen, joka juoksijapoikaa lämmitti yhden kevätkauden? Hän\nei polttanut, eikä lämmittänytkään enää, ja kuitenkin hänen muistonsa\nniin kipeästi poltti. Hän oli orava, joka yllättävästi rapsahti korkean\npuun alimmilta oksilta latvaan. Orava hän oli näöltäänkin, niin vikkelä\nja kirpaisevan kaunis: Kaivopuistossa ja Seurasaaren siloisilla\nkallioilla.\n\nMutta nyt hän oli korkealla saavuttamattomissa ja puheli sieltä\nkirkkailla silmillään napittaen: Näin minä nousin! Et sinä milloinkaan\nnäin korkealle pääse? Minun sulhasenani on maisteri ja ensi keväänä me\nmenemme naimisiin... Sinäkö naimisiin! Toisen kanssa? Oletko unohtanut\nkaikki?... Voi sinua, poikaparka! Mitä unohtamista minulla olisi ollut?\nOlenko milloinkaan antanut sinulle pienintäkään rakkauden panttia, joka\nminun pitäisi myöhemmin lunastaa?\n\nEi, sitä hän todellakaan ei ole tehnyt. Mutta hän on kaivanut\ntulipäisellä neulalla pahaan kohtaan pienen parantumattoman haavan,\njosta jatkuvasti tirsuaa punaista verta. Hän on tai on olevinaan siihen\nviaton. Kuvan kauniina maisterin rouvana pientä vauvaansa taluttaen on\nhän kerran tullut kadulla vastaan: Kas, Yrjö, päivää! Etkö vieläkään\nole päässyt ylioppilaaksi! Hitaasti sinä nouset!\n\nNiin hän on sanonut ja vielä enemmän häneltä saattaisi odottaa. Vaikka\nhänen maisterinsa jonakin aamuna lehdestään lukisi, että joku Yrjö\nNiemelä on heittäytynyt junan alle Vallilassa, katsoisi pikku rouva\nyhtä kirkkaasti häntä silmiin, rauhallisena kahviaan maistellen: Minä\ntunsin hänet. Surku poikaparkaa! Mikähän hänen päähänsä pisti?\n\nYrjö nousee pieluksillaan istumaan, venyttelee jäseniään, että sänky\nrusahtelee: Ei, pikkuiseni! Tämä poika ei hyppää junan alle sinun\ntähtesi, ole huoleton siitä!\n\nHän nousee ja peseytyy upeassa kylpyhuoneessa, joka tuoksuaa kuin\npienoisapteekki. Aamu on jo myöhäinen. Toimekas rouva on käynyt torilla\nja ruokatavarakaupoissa. Hän on ostanut kantamuksittain monenlaatuista\nnautittavaa.\n\n-- Hei, unikeko! Tule pian katsomaan, mitä minä tänä aamuna olen meille\nhankkinut!\n\nUnikeko ei varsin pian joudu, koska partakin on ajamatta. Rouva\nennättää kutsua jo toistamiseen. Keittiön pöydällä on kukkupää\nkorillinen keltaisia sieniä ja niiden vieressä soikea vadillinen\npunaisia puolukoita. Yrjö jää kynnykselle sanattomana katselemaan.\nVuosien takainen muistikuva kiskaistaan sydämen syvyyksistä hänen\nsilmiensä eteen. Jostakin hypähtänyt kirkkaus valottaa sen värit\nja piirrokset alkuperäänsä selvemmiksi: Sienityttö, puolukkametsä,\nvihertävä ruohopyörtäne Salojärven tienviitan juurella. Hän tuntee\nselvästi, mitä nyt on tehtävä, eikä tahtoisi viivytellä enää hetkeäkään.\n\n-- Keltasieniä ja puolukoita! Minä lähden etsimään niitä!\n\n-- Mutta, rakas ystävä, nukutko sinä silmät auki! Niitähän on etsimättä\ntässä, ota ja nauti!\n\n-- Ei, minä tahdon tuoreempia! 194\n\n-- Tämän tuoreempia et löydä Helsingin torilta.\n\n-- Minä en etsikään niitä Helsingin torilta!\n\nMarjoihin vilkaisematta tuo hullu poika juoksee rouvaan käsiksi,\nsyleilee ja pyörittelee häntä palvelustytön nähden. Mutta yhteen menoon\nhän juoksee eteiseen, kaappaisee lakkinsa ja takkinsa kiiruhtaen ulos.\n\nRouva tuntisi itsensä äärettömän onnelliseksi äskeisen johdosta,\njotakin tällaista hän tältä aamulta on odottanutkin, mutta yöllä hän\non nähnyt niin omituista unta. Hän oli silittävinään voita kauniille\nleivälle ja aikoi nostaa siihen lisäksi maukkaan juustopalan. Se oli jo\nmiltei siinä. Mihin se silmistä hävisi?\n\nPuolukat jätti koskematta. Eikä ottanut edes autoa? Pahat epäilykset\nvaltaavat rouvan valoisan mielen.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nYrjö on lähtenyt Helsingistä aamuvarhaisella ja ajanut linjavaunulla\nlähes puoli päivää. Muut matkustajat ovat vaihtuneet jo useampaan\nkertaan lukuunottamatta valkopäähineistä diakonissaa, joka matkustaa\nautolinjan päähän.\n\nKuljettaja on nuori, iloinen poika, mutta uninen ja väsähtänyt. Yrjö\nnäkee auton peililasista hänen kalpeat kasvonsa ja lukee niiden\npiirteistä kuvia pojan viimeöisistä retkistä, jotakin samantapaista\nkuin usein Jussin kasvoilla aamuisin. Hänen tulee miltei sääli poikaa,\njonka liian aikaisin on täytynyt piristäytyä vastuunalaiseen toimeensa.\nHän tuntisi omankin olonsa turvallisemmaksi, jos itse istuisi\nohjaajan tuolilla ja tämä torkkuisi hänen paikallaan ensimmäisellä\nmatkustajapenkillä.\n\nKuljettajalla ei ole mitään tätä vaihdosta vastaan. Päinvastoin hän on\nkiitollinen saadessaan huoletta torkahtaa pitkän kangastaipaleen, jossa\npuoleen tuntiin ei nähnyt muuta kuin keltaista tienselkää. Ohjaaja ei\ntiedustellut hänen ajokorttejaan, silmistähän ammattimies huomasi, kuka\nautoa osasi ajaa. Paikkoja vaihdettiin, ajuri torkahti heti, eikä hänen\nsuuri luottamuksensa joutunut häpeään.\n\nYrjö ajelee hiljalleen ja tottuu vaunuun. Tie kulkee suoraan,\nnousee ja laskee. Lehtimetsien kirkas keltainen ja havupuiden tumma\nvihreä vuorottelevat hauskasti tuulilasin pitkässä peilissä. Hän\ntunnustelee maita ja tienviittoja, kohta hän luovuttaisi ohjauspyörän\nvakinaiselle kuljettajalle. Odotettu risteys tulee, ja hän pysäyttää\nvaunun. Muutenkin se olisi ollut tehtävä, koska tien vieressä\nseisoo tyttö kättään kohottaen. Hän on tullut noutamaan puimakoneen\nosia, joiden pitäisi tulla kaupungista tällä vaunulla. Herätetään\nkuljettaja selittelemään. Juupa juu, ne moottorivärkit! Ne on siinä\npaperipaketissa jalkojesi vieressä, rahti on maksettu perillä!\n\nHän torkahtaisi heti uudestaan, mutta virkaatekevä ajuri haluaa lähteä\nomille teilleen samalla pysäytymällä. Tytön vuoksi, vissiinkin!\najattelee diakonissa. Kuljettaja sanoo sen ääneen. Yrjö ei myönnä eikä\nkiellä, naurahtaa vain maksaessaan ja poistuessaan vaunusta. Erään\ntytön vuoksi hän lähteekin, oikein se on arvattu.\n\nHän kaappaisee selkäreppunsa ja sadetakkinsa lipsaisten sormiensa\nkärjillä hyvästit automiehen tapaan. Pakettia noutava tyttö on ehtinyt\nsivutiellä hyvän matkan edelle. Yrjö tavoittaa hänet ennen alkavaa\nvastamaata. Tyttö kuulee rapinaa takanaan ja kääntyy katsomaan.\n\n-- Tekö sieltä tulette?\n\n-- Minä! Lähdin seuraksesi, koska tie on kaunis ja päivä poutainen.\n\nTyttö naurahtaa hyväntuulisesti. Hän on kotoisin eräästä lähikylän\ntalosta. Heillä puidaan kauroja huomenna, jos poutaa edelleen riittää.\n\nNuoren ihmisen uteliaisuudella tyttö puolestaan arvioi, mikä hänen\nseuralaisensa on miehiään. Teuraseläinten ostajaksi hän on liian nuori\nja solakka. Taikojen kokoilija hän voisi olla, mutta nekin on kylästä\nkeräilty jo moneen kertaan. Metsämies hän lienee! Lehtolan maalla\non parhaillaan suuri paperipuiden kaato, ja sinne virtailee miehiä\nkaikkialta. Viimeistä ja varmaa toteamustaan tyttö ei malta pitää enää\nomina tietoinaan.\n\n-- Menettekö Lehtolan metsään paperipuutöihin?\n\n-- Paperipuutöihin?\n\nTyttö selvittää arvelunsa perusteet, ja hänen matkatoverinsa alkaa\ntuntea saamiensa tietojen johdosta houkuttelevaa mielitekoa. Miksi\nhän ei voisi työskennellä muutaman viikon paperipuumiehenä? Se olisi\nterveellistä työtä hänelle, eikä pieni ansiokaan olisi haitaksi. Hän\nsaa tytöltä tietoonsa, että Lehtolan paperipuumetsään on vain pari\nkilometriä.\n\nTyttö kääntyy pian kotitielleen, mutta Yrjö jatkaa matkaansa\npäättäen tiedustaa asiaa lähemmin ensimmäiseltä vastaansajoutuvalta\nmetsämieheltä. Erään mäen laidassa avautuukin laajahko hakkausalue.\nPieni mies istuu kaatamansa puun tyvellä puuhaillen tupakkansa kanssa.\nYrjö harppaisee ojan ylitse.\n\n-- Hyvää päivää!\n\n-- Päivää!\n\n-- Riittääkö täällä vielä uusille miehille paperipuumetsää?\n\nMies sytyttää tupakkansa ja katsoo yli olkansa, ennenkuin imaisee\nsavuja.\n\n-- Riittää Suomenmaassa metsää. Yhtään paperitehtaan piippua ei näy\nvielä tähänkään laaksoon.\n\n-- Tuntuu kuin et ottaisi minua täydestä. Luuletko, etten osaa puita\nkuoria?\n\n-- Osaat kai sinä kuoria, perunoita!\n\nHän heitti sen pilkallisesti katsahtaen. Ellei matkamies olisi harkiten\nleikkiin ryhtynyt, olisi hän jo suuttunut. Nyt hän vain astuu miehen\nluo ja istuu puuntyvelle.\n\n-- Voi, miekkonen, mitä puhelet! Minähän olen tehnyt paperitöitä\nkymmenen vuotta. Huomaat kai sen jo näistä käsistäni.\n\n-- Niistäpä minä sen juuri huomaankin!\n\n-- Mitä vielä. Sinulla vain on liian hyvät luulot itsestäsi. Pelkäätkö\ntyön loppumista, vai kateusko kaivaa mieltäsi?\n\n-- Hä-hä-hä!\n\nMies nauraa kuivasti häkättäen. Hän on kyhärähartiainen ja\nkuivanaamainen. Vetisellä maalla kasvanut kuusen käihkärä voisi hyvin\nkutsua häntä veljekseen. Väkevällä tupakalla hän nähtävästi haluaa\nkuivattaa kuorensa alta viimeisetkin elämännesteet.\n\n-- Sinuako kadehtisin! Puske kiinni, jos huvittaa!\n\nSanat pussahtelevat savuhäntien sekaan. Hän peittää jäljetkin uusilla\nryöpsäyksillä. Kulkumies haluaisi esiin niitä enemmän ja alkaa ärsyttää.\n\n-- Enhän minä vanha tekijä ole, oikein siinä arvasit. Mutta et suinkaan\ntahdo väittää, että kuusipöllien kuorimisessa erikoista tekijämiestä\nkaivataan? Eihän tuossa tarvitse muuta kuin vetää ja työntää. Mitä\nnopeammin mies liikahtelee, sitä enemmän hän saa valkoista puuta pinon\nrakoon.\n\n-- Joo!\n\nLyhyt sana putoaa painavasti kuin uudesta lävestä. Mies puhaltaa\ntupakkansa metsään ja sylkäisee pitkän saattajan sen jälkeen. Matkamies\närsyttelee edelleen.\n\n-- Minun mielestäni tällaiset työmaat pitäisi varata\nammattitaidottomille kulkumiehille...\n\n-- Ammattitaidottomille!\n\nMies iskee kämmenensä kaadetun puun runkoon ja kyyristäytyy kuin\nhyppyyn varautuva kissa. Mitään lyömäkelpoista asetta ei näy\nlähettyvillä. Matkamies uskaltaa jatkaa edelleen.\n\n-- No, älä leikistä suutu. Eräs taito se on taidottomuuskin.\n\nMies kyyristyy alemmaksi ja kynsii kuorimatonta puuta.\n\n-- Sinä pelkäät...\n\nMies pompahtaa jaloilleen kuin vieterien heittämänä. Hänen vartalonsa\nvenähtää täyteen miehen mittaan, ja silmäterät leimahtelevat. Matkamies\nunohtaa itsensä jääden sanattomana ihmettelemään miehessä nopeasti\ntapahtunutta muutosta. Pitkänä, hajasäärisenä seisoo tämä hänen\nedessään ja näyttää kymmentä vuotta nuoremmalta kuin äsken.\n\n-- Minä en pelkää ketään... en mitään!\n\n-- Oletpa mahtava mies!\n\n-- Pelko kuuluu teille, herraskaisille!\n\n-- Selitä tarkemmin!\n\n-- Selitänkin, vaikka en ole mikään ammattiselittäjä, kuten sinä\nnähtävästi. Pelkoon ja pelon lietsomiseen perustuu koko teidän valtanne.\n\n-- Oho!\n\n-- Selvä on, jos sanotaan se kerrankin niinkuin se on. Sitä te\nsaarnaatte joka tuolista, mutta itse pelkäätte kuten arka pelkää.\n\n-- Mitä me pelkäämme?\n\n-- Työn ja leivän loppumista.\n\n-- Ne seuraavat toinen toistaan.\n\n-- Luuletko, etten minä sitä tietäisi. Tiedän senkin, mikä sitten\nseuraa.\n\n-- No?\n\n-- Elämänloppu, ellei sitä ennen tule maailman loppu. Iankaikkinen\nhelvetti on teidän epistolanne mukaan ainoa paikka, jolla on alku, vaan\nei loppua. Mutta sen te hyväntahtoisesti varaatte rasvanahkaiselle\ntyömiehelle.\n\nMatkamies nousee naurahdellen.\n\n-- Olet tuimalla päällä tänä iltapäivänä. Mitä lienet syönyt\npäivälliseksi?\n\n-- Leipää ja läskiä, muutahan ei juuri kuulukaan ammattitaidottoman\nmetsätyömiehen jokapäiväiseen leipään.\n\n-- Eipä ole laatujen runsaudella tärvelty. Mutta sanohan rehellisesti,\nolenko mielestäsi liian paljon lurjuksen näköinen, koska olet noin\näärettömän epäuskoinen? Jos odotat hiukan, niin näytän sinulle\ntunnusmerkkini.\n\nYrjö kaivaa repustaan ruskean suojapuvun. Se on kirjavanaan rasvatäpliä\nja muita tummia pilkkuja. Tuskin siitä muuta puuttuu kuin pihkanappeja,\nmutta helposti nekin kiinni tarttuisivat, koska pohjaväri on hyvä.\n\n-- Tässä on virkapukuni. Mitä arvelet miehen ammatista?\n\n-- Joku monttööri, varmaankin.\n\n-- Eipä, vaan safööri!\n\n-- Olet ryypännyt raskaasti ja ajanut rukkisi raviin?\n\n-- Arvasit asian paikalleen.\n\nViraton safööri naurahtaa ääneen, ja metsämiehenkin kuusenkarvaiset\nposkipäät lientyvät hymyyn. He istuvat uudelleen kaadetun paperipuun\nkaarnaiselle tyvelle. Koska asia tällaiseksi selvenee, ei metsämiehellä\nole mitään kaupunkilaistoverin työhaluja vastaan, henkiriepu se lienee\nhänelläkin. Mutta tupakkaa kiertäessään hänen huomionsa kiintyy jo\nkäytännöllisiin seikkoihin. -- Kortteerin voit saada siitä talosta,\njossa asun, Putkiniemen pakarituvasta. Sahaladi saadaan sinulle kylän\nkauppiaalta. Mutta mistä otat kuorimaraudan?\n\nYrjö kuulee, että sellainen värkki on jokaisella oikealla\npaperipuumiehellä aina repussaan. Sitä ei pelata kortilla eikä vaihdeta\nviinaan.\n\nAsia järjestyy Putkiniemessä, jonne he pian tämän jälkeen patikoivat.\nTalon vanha isäntä, joka kaikkea keräilee, on kunnottomalta\nmetsämieheltä keinottelutarkoituksissa ostanut kuorimaraudan parin\ntupakkalaatikon hinnalla. Kokematon kaupungin mies tulee maksaneeksi\nsiitä kolminkertaisen hinnan, koska metsämies ei ole ehtinyt\nvälittäjäksi. Hän pahoittelee sitä vielä seuraavina päivinä. Saha\nja kirves käydään ostamassa kauppapuodista, pistetään varteen ja\nteritetään käyntikuntoon. Talon emännältä saadaan tyyny ja patjan\nkuori, riihiladosta lyhde kuivia olkia. Reppu ja nuttu ovat metsämiehen\npäänaluiset. Peitettä ei tarvita ollenkaan, sillä jokapäiväisen\nleipomisen vuoksi on tupa liiankin lämmin. Syödään talosta illallinen,\nnukutaan yö ja aamulla lähdetään töihin.\n\nEnsimmäinen päivä koskee eniten selkään, vanha tekijä on etukäteen\ntätä ennustanut. Tämä johtuu tottumattomuudesta, mies ei tiedä mitään\nliikkeittensä säännöstelemisestä. Niitä ei ole kovinkaan monta, eikä\ntyöaseissa liioin ole mitään vikaa, tekijän otteesta vain puuttuu\nterää. Hänen kirveensä ei heilahda kyllin nasevasti, sen vuoksi\nkuivaa oksaa täytyy lyödä kaksi kertaa yhden asemesta. Metsämiehen\nsahan pitää leikata omalla painollaan, hänellä se puree liiaksi\npuuhun. Vedon vaihtuessa työnnöksi tulee hänelle pysähdys niinkuin\nsahanterä nipistyisi pihtiin kiinni. Kuorimisesta ei tule aluksi\nmitään. Rauta vikuroitsee, vilskahtelee pintaan tai iskee lihalle.\nPuun pihka tarttuu tupeksi kuorimaraudan terään, josta hänen täytyy\nsitä sormin irroitella. Sormet tahriutuvat ja tarttuvat ilkeästi\nnipistellen käsikahvoihin kiinni. Omalla pukillaan muutaman sylen\npäässä kuusenkarvainen metsämies vain viheltelee ja työntää viilua\nkuin nauriin kuorta. Puolipäiviin jouduttaessa hänellä on miltei\npuolta enemmän valmiita pölkkyjä, vaikka hän ei ole pitänyt vähääkään\nkiirettä, tupakkatunteja vain usein.\n\nNyt metsämies jättää työpaikkansa ja hypähtää risukon ylitse naapurin\ntyömaata katsomaan. Tänään heillä tosin ei ole ollut kilpailusta\npuhetta, eilen illalla oli, ja Yrjöä tämä muisto hävettää.\nKämmenpäissään hän tuntee punaisia verihiertymiä ja selkää kivistää.\n\nMetsämies lähenee risuja potkiskellen. Voitolliset vertailuhuomionsa\nhän on tehnyt omalla työpaikallaan. Mitä hän mahtaneekaan nyt\nletkauttaa? Hän nostelee pölkkyjä, tönii kantoja, istuu vihdoin eräälle\ntyvipölkylle ainaista tupakkaansa pöllyttämään.\n\n-- Antaisin sinulle yhden hyvän neuvon, jos haluat käyttää opiksesi.\n\nYrjö arvaa liiankin hyvin, mikä miehen neuvo on. Hän odottaa vain,\nmillä sanoilla tämä sen esittänee.\n\n-- Älä turhan vuoksi viileskele puuta lihalle. Tikkujen vuolemisesta ei\nyhtiö maksa sinulle penniäkään.\n\nHän ottaa raudan Yrjön kädestä ja näyttää, miten paperipuun kuorta on\nviillettävä. Kahvoista on löysällä otteella pidettävä kiinni, ettei\nturhan vuoksi väsytä vaivattua ruumistaan eikä hierrä rakkoja kouriinsa.\n\nÄllistyneenä Yrjö kuuntelee. Ei sanaakaan ammattitaidosta tai\ntaidottomuudesta, ei virkaheitosta herrasta eikä raviin ajaneesta\nsafööristä. Ne on seulottu eilisiltana kerta kaikkiaan ja niitä ei enää\nmärehditä.\n\nHän kuvittelee itsensä metsämiehen asemaan. Tällä hetkellä hän ei olisi\nmalttanut olla nälväisemättä. Mutta pihkapöksy metsäläinen kuittaa\nvanhat velat kuin ei niitä muistaisikaan. Siinä on jotakin liikuttavan\nmiehekästä, mutta tämä lienee ollut ammoisista ajoista metsämiesten\nlaki. Jos isket, niin iske heti, perästäpäin nälvääminen ei kuulu\nmiehelle.\n\nVielä lyhyehkön rupeaman työskenneltyään he pitävät ruokatuntinsa.\nSuuren tervaskannon kylkeen sahataan puolitiehen ulottuva pykällys ja\nlyödään irti pihkaista kirisevää pilskettä. Siitä vuolaistu lastuparta\nottaa hereästi tulen. Samalla tikulla sytytetään miehen tupakka. Tulen\nkäsittelyssä on metsämiehen oltava aina varovainen. Kuivina aikoina\nse helposti livahtaa kuloon, mikä merkitsee samaa kuin terve menoon.\nKerran kesässä milteipä joka pitäjässä päästää joku tohlopää punaisen\nkyyn irti. Puoli maakuntaa hälytetään sotajalalle, ja metsämies saa\naina syyt niskoilleen.\n\nTähän vuodenaikaan ei ole enää kulonvaaraa. Turve on märkäpäinen,\njoten tuli tuskin viitsisi siihen ryhtyä, vaikka petroolia\nniskaan valettaisiin. Metsämies vuolaisee tuppipuukollaan tikusta\npaistinvartaan ja työntää sen teroitettuun päähän vuoroviipaleittain\nläskiä ja leipää. Tulen hauteessa rasva tippuu leivänpaloihin ja\ntekee ne mureiksi. Yrjö kokeilee keksintöä ja tunnustaa sen patentin\narvoiseksi.\n\nOn harvinaisen kirkas ja tyyni syyspäivä. Sininen savu nousee suorana\nviivana ylös kuusenrunkojen sekaan. Vasta ylhäällä puiden latvatupsujen\nkohdalla se kääntelee notkeata kaulavarttaan puoleen ja toiseen kuin\ntunnustellen, onko tuuli yläilmoissakin jo kokonaan sammunut.\n\nMetsämies pistelee suuhunsa rasvaisia limpun viipaleita ja särpimeksi\npienempinä paloina käristettyjä läskiviipaleita. Hän ei kuori edes\nnahkaa, koska se hänen mielestään on läskissä parhainta, kuten kuori\nperunassa, milloin se metsämiehen tuhassa paistetaan.\n\nAteriatulen riutuessa hän juttelee monista asioista. Hän on ylämaasta\nkotoisin, mutta on ehtinyt liikuskella metsätöissä koko valtakunnan\nalueella, yhtenä kesänä jo Ruotsin puolellakin. Mies on vapaa\nliikkumaan, ei ole akkaa, ei lapsia eikä muitakaan pidäkkeitä. Isänmaa\nei sido häntä kiinteästi mihinkään määrättyyn kohtaan.\n\nEpäilemättä hän on kunnioitettava ammattimies alallaan. Hän ei\nvaihtaisi työalaansa maanviljelijän, kauppamiehen, tuskinpa\nhallitusherrojenkaan monin verroin tulokkaampiin toimiin. Herroihin\nnähden hänellä on se asenne, että heille on aina maksettava villat\nlaatuinaan, koska he kaikki niin porvarit kuin sosialistit ovat\nliittoutuneet metsämiestä vastaan. Liittoutukoot, piru vieköön!\nMetsämiehestä eivät kisko nahkaa!\n\nHän sytyttää pitkällä tervastikulla sätkän ja intoutuu kertoilemaan,\nmiten hän on näpännyt paperipuuherroja nokalle. Jos kuutiohinta on\nkohtuullinen, kuten nyt sattumalta tällä työmaalla, pidetään tekijän\npuolellakin reilu peli. Mutta toisinaan halventavat jopa kolmella\nmarkalla. Silloin hankitaan puuttuvat rosentit muuta tietä.\n\n-- Kuinka se käy laatuun?\n\n-- Vähänpä tiedät, vaikka olet monttöörin koulut käynyt. Huonosti\nmaksavien yhtiöiden työmaalla kasataan pölkkyjä pinoon vastaavasti\nvähemmän ja vielä sitäkin vähemmän.\n\n-- Tuota en vieläkään käsitä. Eihän mitan suuruus ole kuorimapalkasta\nriippuvainen?\n\n-- Jos miehellä on kova pää, niin ei hän järkipuhetta juuri vähällä\nymmärrä. Katso, raamit kylläkin ovat samat, mutta sisävärkit\nväljennetään tarpeen mukaan, pölkyt ladotaan päällekkäin toinen\ntoisensa kannatukselle. Eikö päivän selvä asia mahdu kalloosi?\n\n-- Jo mahtuu, mutta onko yhtiön mittamies niin sokea, ettei näe sinun\nharvennuksiasi?\n\n-- Joskus on niinkin tyhmä, että näkee ja alkaa pauhata ja sörkkiä\npinoa tiiviimmäksi, mutta siitä ei hyvää seuraa.\n\n-- Eipä tietenkään. Saat pinota puut uudestaan ja kuoria lisää aika\ntavalla.\n\nMies katsoo pitkään. -- Minäkö? En minä? puitani kahteen kertaan\npinoa. Tarkoitin, ettei noin ymmärtämätön pomo pääse eläkemieheksi\npaperipuuyhtiön palveluksessa.\n\nYrjö rohkenee epäillä asian oikeudellista puolta. Kuinka tällainen\npinon väljentäminen sopii rehellisen metsämiehen omantunnon\npuitteisiin? Eikö se lakipykälienkin mukaan ole miltei samaa kuin ilmi\nvarkaus?\n\nÄrsyttääkseen hän näin törkkii. Pistäviä sanoja tuli jo enemmän kuin\ntarvittiin. Mies heittää risua nuotioon, tulenkipunat hypähtävät ilmaan\nilkeästi räsähtäen.\n\n-- Varkauttako sanoit? Kuka metsämiehelle tulee lukemaan lakia\nvarkaudesta? Tiedätkö sinä, mikä on varkautta, ilmi ryöstämistä, jos\nsanotaan asia selvällä suomen kielellä? Rikas puulaaki sitä harjoittaa,\nmilloin maksaa köyhälle jätkälle kymmenen markkaa kolmentoista\nasemesta. Entä rokuliajat, jolloin ei saa työtä, vaikka polvillaan\nryömien pyytäisi! Välittääkö puulaaki tällöin jätkästä enempää kuin\nlutikasta autiokämppänsä seinähirren kolossa? Ellei jätkän henki olisi\nupotettu vieläkin pihkaisempaan rakoon, niin kahdesti vuodessa se\nkihahtaisi taivaan tuuliin.\n\nHänen täytyy henkäistä ja vetää tupakansavuja. Ne kiemurtelevat\nylöspäin hallavina renkaina yhtyen puiden oksistossa nuotiosavuun.\nYrjö ei malta olla tiedustamatta, miksi mies niin sitkeästi pitää\nkiinni tästä elinkeinonhaarasta, joka noin heikosti palkitsee\ntekijänsä vaivat, ryhtyisi ennemmin muonamieheksi maataloon, tällöin\njokapäiväinen leipä ainakin olisi taattu.\n\n-- Entä ruumiin vapaus ja sielun koskemattomuus? Mihin saföörin\nkalulaatikosta unohtuivat nämä armon välikappaleet? Et käsitä vielä,\nmitä metsäläiselle merkitsee riippumattomuus. Hän tekee työtä milloin\nitse tahtoo, syö milloin haluaa ja makaa mahallaan mättäiden välissä,\nellei ole mitään haluja. Annahan, että sattuu siihen vielä hyvät\nnäköalat, kuten viime keväänäkin kerran. Suuri ukkometso, naimahullu\nlentää kohauttaa juuri eteesi tuohon männyn oksalle. Siinä ukko\ntoljailee kiivailevan verensä hyrinöissä, pöyristää pyrstöä ja iskee\nnokkaa, helttaharja punottaa kuin helvetin peräseinä. Mitä tekee\nmetsämies kahden mättäänsä välissä? Silmät killissä kyttää kuin\nkeväinen kolli, puree väkevää suopursun vartta ja puristaa kouransa\nmärkään mättääseen. Musta rapa tirisee kynsien välistä, piru vieköön!\n\nKorkean kuusen latvapuolesta kuuluu rapinaa. Käpy pompahtelee oksalta\noksalle, lopulta sammalmättäälle pehmeästi hypähtäen. Näin tyynellä\nsäällä se ei ole voinut irtautua itsekseen. Yrjö tarkastelee pitkin\npuuta, metsämies killistelee latvapuoleen. Orava istuu kuusen ylimmässä\nlatvasikermässä tuuhea häntä ässäkierukaksi kääräistynä, ja vikkelät\netukäpälät sorvaavat käpyä.\n\nMetsämies tiirottelee rävähtämättömin silmin. Kuin kutsun ymmärtäen\norava kierähtää esiin oksalle. Sen häntäpöyry näyttää kaksi kertaa\nsuuremmalta kuin eläin itse, punainen käpy pyörii kahden kiiltävän\nsilmän välissä.\n\nMetsämies unohtaa tupakkansa. Orava katsoo häntä. Nähtävästi he ovat\ntällä tavoin monta kertaa ennenkin keskustelleet. Viimein orava\npyörähtää ympäri hännällään huiskauttaen. Oksa kiikkuu, käpy putoaa.\nMetsämies hengähtää syvään ja sytyttää taas tupakkansa.\n\n-- Siinä vasta vapaa metsän mies, saakeli soikoon! Huomasitko, miten\nse poika sorvasi leipäpuutaan? Olin kerran tappaa miehen yhden oravan\ntakia, ja monta kertaa jälkeen päin olen katunut, etten sittenkin\nkumahuttanut.\n\nSammuvia kekäleitä kopistellen metsämies kertoilee tapahtuman.\n-- Työmaalleni pysähtyi kerran joku äijäntorvelo haulikkorapa\nolkapäällään. Orava sorvasi kuusen oksalla juuri kuin nyt. Mies\nsemmoinen talisilmä, ei mitään olisi huomannutkaan, ellen sormella\nolisi osoittanut. Mitä tekee tämä tohlo? Sanaa sanomatta söhläisee\nkesäkarvaisen pikkumiehen verituppuna mättäikköön. Voi kirkastus, miten\nminä suutuin. Jos kirves sillä hetkellä oli kädessäni, niin viimeinen\npaukku se äijälle olisi ollut. Mitä semmoisella miehellä maailmassa on\nvirkaa.\n\n-- Mutta et kai tahtone väittää, etteikö sielullisella miehellä ja\nsieluttomalla kesäoravalla olisi mitään eroa? väittelee Yrjö vastaan.\n\n-- Onpa vissiin, suurikin ero. Oravan ruumis on punaisessa\nkesäkarvassaankin puhtaampi kuin talisilmäisen murhamiehen kalliisti\npelastettu sielu, siitä menen kirkkaasti valalle minä päivänä tahansa!\n\nHe polttelivat kekäleensä loppuun pehmeillä sammalmättäillään loikoen.\nÄssämies, pihkasielu, rapistelee kolmatta käpyään kuusen naavamajoissa.\nYrjö vuoleskelee katajanvarvusta hienon neulavartaan ja paistaa sillä\npuolukoita.\n\nPäivän loppuessa on metsämiehellä kuorituita paperipuita kaksi\nkuutiota, Yrjöllä vajaa puolitoista. Kuului metsään tulevan joskus\nsellaisiakin alokkaita, jotka ensi päivänään eivät päässees edes\nkuution paremmalle puolelle. Tämä ilmoitus on kilpamielessä leikkiin\nryhtyneelle kaupunkilaiselle yhtä kirpaisevaa lääkettä kuin suolainen\nvoi, jota metsämies neuvoo voiteeksi kämmenten verirakkoihin.\n\nToinen päivä ei näkyväisiltä tuloksiltaan ole alokkaalle edes\nensimmäisen veroinen. Ruumis on kankea ja käsivarsia pakottaa. Kaikesta\nhuolimatta hänen täytyy jatkaa. Hän ei edes tiedä, mistä päin tämä\nmääräys tulee. Se voi kihota yhtä hyvin puusta kuin maasta tai ehkäpä\nvain ensi väsymyksestään virkistyvän nuoren elimistön voimanlähteistä.\n\nHän elpyy ja vahvistuu nopeasti. Kolmas työpäivä on jo edellisiä\nparempi, ja viikon työskentelyn jälkeen on kämmenpohjissa rakkojen\npeittona uusi pihkainen nahka. Alkuperäisen elämän pihkaa kihoaa\nmetsässä esiin, mihin ikinä siellä kajoaa tai katsookin. Jos tänään\ntarkastelet eilispäivänä kaatamasi kannon tasaista päätä, niin\nlukemattomat pihkarakot kiiltävät sen pinnalla hereinä palloina.\nJokainen tuore oksantynkä, havuneulasen kärki ja ruohonpiippa\nhersyttelee pisaroitaan esiin. Eläimistä saattaa helposti tehdä saman\nhavainnon. Jäniksellä on suuret silmät kuin kiilloitetut napit, oravan\npihkanapeista on tippa juuri putoamaisillaan. Näyttää kuin luonto\nsisältä päin mehustaisi asukkaansa joka päivä.\n\nKilpailusta ei enää ole ollut mitään puhetta. Yrjö kuitenkaan ei\nole unohtanut sitä, tuskinpa metsämieskään, vaikka kumpikin visusti\nvaikenee. Päivällisnuotiolla metsämies ihmettelee, miksi toinen ei\npolta tupakkaa eikä ryyppää viinaakaan. Mihinkä näin liian siivo\npoikamies saa häviämään rahansa ja miten kuluttaa joutilaat aikansa?\n\nYrjö sanoo harrastavansa ruumiinliikuntoa. Ruumiinliikuntoa? Mitä se\non? Eikö työmies saa tarpeeksi ruumiinliikuntoa, kun panee raudat\nheilumaan? Kuka saa, kuka ei!\n\nJo toisella viikolla Yrjö näyttää, ettei ole turhia puhunut.\nMetsämiehen tupakoidessa hän juoksentelee kuusikossa, hyppelee\nrisukasojen ja katajapensaiden ylitse ja kiikkuilee puiden oksissa kuin\napina. Iltaisin työn päätyttyä hän saattaa huhkia maantietä penikulman\nyhteen menoon, vaikka ei tupakan ostoon ole kiirettä. Hullutteluunsa\nhän ei tarvitse pienintä asiantynkää. Hernekeittoa odotellessaan hän\nnäin ryöpsähtelee ja juoksee saman tien saunaan kaataen ämpärikaupalla\nkylmää vettä niskaansa. Tämän jälkeen seuraa jos yhtäkin sätkimistä,\ntuulimyllyn pyörittämistä tai käsillä kävelemistä. Sitten muka ruoka\noikein hyvältä maistuu, ja on muutenkin autuas olo.\n\nTalon vaari, jolla on hyvää aikaa, seurailee metsämiehen kanssa hänen\nkujeitaan. -- Mies on hullu! arvelee vaari puoliääneen. -- Vaatteensa\nkaikki hullut ensinnä riisuvat! -- Tai maksavat ruostuneesta paperipuun\nkuorimaveitsestä viisitoista markkaa, jos vain löytyy joku niin\nahneuden pirulta riivattu, että kehtaa pyytääkin! Metsämies ei hevin\njaksa unohtaa tätä sikamaista kauppaa.\n\nMutta juokseminen ei näytä vähentävän kaupunkilaispojan voimia. Hän\nhujauttelee kirvestään jo kuin vanha tekijä, pölkkyjen sahaamisessa hän\non kohta voittamaton. Kuoriminen ei häneltä vielä oikein luonnista.\nRaudassa taisi vaikuttaa Putkiniemen äijän kirot. Se vanha iilimato\nhulluttelee ja jurnuttelee pojan juoksujen vuoksi joka ilta. Hittojako\nse hänelle kuuluu, vaikka poika juoksee ja kaataa kylmää vettä\nniskaansa! Syytinkivaari ylpeilee muinoisilla markkinajuoksijoillaan!\nMitä hänen salvionsa ovat tuollaisen juoksijapojan rinnalla?\nParemmillekin kilparatojen oriille hänessä olisi kylliksi urakkaa, ei\ntiedä mikä tekijä hänestä tuleekaan! Metsämies ärhentelee vaarille\ntoverinsa puolesta. Tuollaisia poikia ei kasvakaan jokaisen tunkion\nlaidassa!\n\nMutta neljännen viikon lopussa he itse iskevät työmaalla yhteen.\nKilpahaaste lähtee tällä kertaa metsämiehen puolelta, koska hän\naavistaa, että ennen talven tuloa siitä kuitenkin yhteenotto tulee, ja\nettä mitä myöhemmäksi se siirtyy, sitä epäedullisemmaksi se muodostuu\nhänelle itselleen. Käskee vanhan miehen nuoren villipeuran kanssa!\nMutta poika ei vieläkään ole oppinut sulavasti kuorimaan, siihen\nperustaa vanha tekijä toivonsa.\n\nKilpailuajaksi sovitaan kahdeksantuntinen työpäivä, välillä tunnin\nruokalepo, jolloin kumpikin saa virkistää ruumistaan, miten parhaiten\nosaa, vaikka haukkaisi pyykkisaippuaa tai seisoisi päällään\ntervatynnyrissä. Aseet teroitetaan jo edellisenä iltana. Metsämies\ntupakoi varastoon, Yrjö juoksee penikulmansa.\n\nKaatopaikat katsotaan enemmän eroon kuin tavallisesti, etteivät\nkilpailevat pölkyt rupeaisi toisiaan ärsyttelemään. Ennen kamppailua\nvahvistetaan ruumista ja sielua, toinen polttaa vahvat tupakat ja\ntoinen pyörii tuulimyllyä käsillä ja jaloilla. Jo on kello yhdeksän,\nnutut siis kuusennaulaan.\n\nSahan suhina ei kuulu työmaalta toiselle, mutta kirveen napsahdukset\nkuuluvat. Kuusenlatvat huiskahtelevat maahan mäen molemmin puolin\nkuin kulolinjan edessä. Metsämiehen lyönneissä on ehjä kaiku. Yrjölle\ntulee harhalyöntejä, joiden aiheuttama viivytys hänen täytyy ottaa\nkiinni tahtia kiihdyttämällä, mikä taas antaa mahdollisuuksia uusille\nharhaiskuille.\n\nSahaus toki on hänen heiniään. Saha puree erinomaisesti, pölkyt\nhuiskahtelevat kahden puolen. Hän heittelee niitä kuin kuulaa työntäen.\nMetsämies mäen toisella lappeella kuuluu jo vaihtavan sahansa\nkuorimaveitseen.\n\nPäivällisnuotion paikka on kiven takana puolueettomalla alueella.\nHe ovat kumpikin aamurupeamalla kiskoneet itsestään viljalti hikeä,\nvaikka eivät ole sitä huomaavinaan. Metsämies kuivattelee hartioitaan\nomaan tapaansa tupakansavulla ja nuotiotulella, Yrjö hilpaisee paidan\nhartioiltaan ja pyyhiskelee itseään kostealla sammaltupolla.\n\nKun tunti on kulunut, isketään jälleen pölkkyihin käsiksi. Ennen\nmääräajan loppumista täytyy molempien vielä kaataa ja sahata lisää\npuita. Rupeaman päättyessä makaa valkoista pölkkyä valtoimenaan mäen\nkummassakin laidassa. Kummassa lienee enemmän? Se nähdään vasta\nhuomenna, lauantaina. Yö on päätetty nukkua kaikessa rauhassa.\nEläkevaari ihmettelee, miksi hullu poika ei tänä iltana kuoraise\nvaatteitaan eikä lähde virstantolppia lukemaan.\n\nMolemmilla miehillä on kaksi ja puoli metriä, mittamies toteaa sen\nvirallisesti yhtiön puolesta. Oikeastaan hänen olisi pitänyt huomata,\nettä toisesta pinosta puuttuu noin kymmenen prosenttia. Mutta hän on\nkokenut ja ymmärtäväinen mittamies, joka haluaa jatkaa aloittamallaan\ntoimialalla eläkeikään asti.\n\nMitä taas tulee puuttuviin prosentteihin, niin niiden vuoksi saattaa\nniin pomo kuin metsämies nukkua levollisesti. Paperiteollisuus\nkukoistaa maassa. Tämäkin yhtiö, jonka työmaasta nyt on kysymys, on\njakanut viime vuodelta enemmän kuin kymmenen prosenttia pääomalleen\nsijoitettuaan sitä ennen muutamia kymmeniä miljoonia kauas näkyviin\nsavupiippuihin ja saman verran näkymättömiin perustamiskustannuksiin.\nVanhan metsämiehen kymmenen prosenttia ei merkitse tämän lisänä\nenempää kuin kärpäsen tipahtuma yhtiön uuden paperitehtaan suuressa\nselluloosakattilassa.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nSuuri nelikulmainen kivi on mäen päällä, jyrkkä reuna tietä vastaan.\nSe on omituinen kivi, kuin pieni yksinäinen rakennus, paja, jyväaitta\ntahi karjakeittiö, jollaisia enää näkee vain vanhoissa sydänmaan\ntaloissa. Sitä peittää vihertävä sammalturve, jonka keskellä\nkasvaa kaksi pientä puuta, mänty ja kuusi. Reunapuolilla muutamia\nmansikantaimia ja ruskeata kyyhkysen ruista.\n\nKivellä seisten Yrjö silmää ulommaksi laaksoon. Valkoisten\nkoivunrunkojen välistä vilkahtelee kirkkaasti värisevä järvenlahti,\nmutta kauempana metsän takana siintää avaruus suuremman veden yllä.\n\nYrjö istuu kivellä ja kaivaa repustaan Putkiniemen emännän voileivät,\njotka hän on tehnyt kaupantekijäisinä neliviikkoiselle ruokamiehelleen.\nLeipä on eilen paistettua ja mureaa. Siitä tuoksahtaa selvästi pellon,\nriihen ja honkaisen leipomapöydän tuntu. Kaupungin ruokaloiden ja\nkauppojen tehdastekoinen leipä on liian puhdasta kaikesta tästä.\n\nMiten pitkältä vielä on matkaa Kieronperän tienhaaraan? Löytyneekö\njärvi ja sienityttö? Onko hän tosissaan lähtenyt ajamaan lähes kymmenen\nvuoden takaista haavettaan?\n\nAurinko on vapautunut pilven takaa ja lämmittää hänen niskaansa.\nHänen kämmenpohjansa ovat ruskeat ja känsäiset, ylempänä ranteissa ja\nkäsivarsissakin tuntuu olevan nihkeätä pihkaa. Kukkarossa on entisen\nlisäksi neljäsataa markkaa metsätyössä ansaittuja rahoja. Jospa hän\njäisi metsämieheksi ja ansaitsisi lisää, söisi talonemäntien leipomaa\nravitsevaa leipää ja juoksentelisi metsäteitä aamuin illoin?\n\nMietteistään tempautuen hän hypähtää alas tielle ja jatkaa matkaansa.\nVanha maantie nousee ja laskee harjujen rinteitä seuraten. Tietä ei ole\nkorjattu vuosikausiin. Jyrkät mäenrinteet ovat sadepurojen murtamat\nja vanhat kilometripylväät numerotauluja vailla, vain muutamissa on\nvielä toinen puolikas, kuutonen tai yhdeksikkö ruostuneen naulansa\nvarassa roikkuen kuin tahtoisi hädänalaisesta asemastaan kulkijoillekin\nilmoittaa.\n\nPoikamainen päähänpisto sävähtää raidetta astelevan kulkijan mieleen.\nHän keräilee tiepuolesta viisi nyrkinkokoista kiveä aikoen hyvällä\ntäysosumalla naulita roikkuvan numeropahaisen tukevammasti paikoilleen.\nKaksi ensimmäistä sujahtaa ohitse, mutta kolmas numerolaudan päähän.\nKuutonen säikähtää, tempautuu pylväästä irti ja hypähtää tielle\nasti. Pökertynyt yhdeksikkö se olikin, piste peräti haalistunut. Hän\nparantaa sitä lyijykynällään, oikaisee naulan ja kiinnittää karkulaisen\npylvääseen. Kynä on yhä hänen kädessään ja laudanpala sopivasti rinnan\nkorkeudella. Sanat työntyvät esiin, ja hän kirjoittaa ne selkein\nkirjaimin tauluun: Kenellä virka on, hän pitäköön virastaan vaarin!\nKirjoitus näkyy ärsyttävästi tielle saakka. Kukaan tuskin malttanee\nmennä ohitse ojan taakse hypähtämättä.\n\nHän on odottanut jonkin aikaa Kieronperän tien nurinkurisesti\nkirjoitettua osoitinlautaa. Se tuli yllättäen vastaan metsäisen\ntienkäänteen takana. Tietä on korjattu ja hiekoitettu, mutta\nosoitintolppa viisarilautoineen on entisellä paikallaan. Mustalla\nkimröökimaalilla maalatut kirjaimet ovat säilyttäneet värinsä\nihmeteltävän hyvin.\n\nYrjö istuu ruohopyörtäneelle, jossa hän punalakkisen tytön kanssa\nkerran perkasi keltaisia sieniä. Aikaa siitä on kulunut. Järvi on\nluonut jäänsä yhdeksästi ja mennyt uudelleen jäähän yhtä monta kertaa.\nMutta mikä vanhan kilometripylvään haalistuneen yhdeksikön heitti hänen\nnaulittavakseen?\n\nHän on kuvitellut viime aikoina, vieläpä tänä päivänäkin, kuin kaikki\nse, mitä tässä tien pyörtäneellä yhdeksän vuotta sitten tapahtui, olisi\nsattunut jokin viikko sitten. Ihmiselämään mahtuu yhdeksän vuotta\nvain muutaman kerran. Mistäpä hän tietää, asuuko sienityttö ollenkaan\nsyntymäkodissaan, onko elävien joukossakaan enää!\n\nTätä mietiskellessään hän tuntee outoa herpaannusta jäsenissään. Hän ei\nolekaan enää se äskeinen, huoleton poika, joka vanhan kilometripylvään\nnumeroita pommitteli, vaan se arka ja avuton poikanen, joka kerran\njäi etenevän sienitytön jälkeen katselemaan. Hän nousee ja lähtee\nastelemaan kapeata kylätietä.\n\nSe on vain osittain hiekoitettu. Kaitainen ojaluiru sivuaa sen vieressä\nyhdellä puolella, häviää metsään välillä, mutta suikahtaa jälleen\nmutkan takana hauskasti esiin ja nuolaisee kalliokumpuja kiertelevän\ntien laitaa. Tie kokonaisuudessaan näyttää kaartavan järvenlahtea,\njoka on vilkahdellut valtamaantien suurelle maakivelle. Metsään\npuikkelehtiva oja johdattelee vedet välinotkojen puroihin, jotka\nvirtailevat järveä kohti.\n\nTienpäässä nähtävästi on vähäinen kylä muutamine pikku taloineen. Tietä\nkaiketi tehdään syksyin keväin talkoovoimin, ja kylän posti noudetaan\npari kertaa viikossa talovuoroittain. Niemelän takamaiden välittömässä\nläheisyydessä oli samanlainen metsäkulman kylä.\n\nHauska ja vaihteleva on Kieronperän kylään johtava tie. Jokaisen mutkan\ntakaa putkahtaa esiin uutta ja hupaisaa, topakka runkokataja, lystikäs\nkivi tai koukeroinen portinlukko. Ja oja hypähtelee leikkisästi\nrupatellen: Täältä minä taas tulen, tuletpa sinäkin sieltä vielä!\n\nJokin talo on lähellä, koska koiran kimeä räyskähtely kuuluu edessä\nolevan mäen takaa. Koira haukkuu varista, joka istuu lyhyen mäkimännyn\nlatvasikermässä. Puolikesy peltovaris kurkistelee oksien ylitse ja\närsyttelee koiraa tuolloin tällöin laiskasti rääkäisten. Nähtävästi\nnämä kaverukset monta kertaa ennenkin ovat vaihtaneet tervehdyksiään\ntässä mäessä samalla tavalla. Mutta räyskivän koiran takana ryömiskelee\nkatajikossa kolmaskin pyöriäinen, joka liikehtimisestään päättäen\nkuuluu yhtenä tekijänä tähän yhtiöön.\n\nYrjö pyörähtää tiepuoleen ja kyyristyy alas tarkempia huomioita\ntehdäkseen. Koira on pystykorva rakki, ja katajikossa ryömiskelevä\nkerä on jousella ja puunuolilla varustettu intiaaninalku. Varis,\nvanha viisas tekijä osaa ottaa uhkamieliset yhtiötoverinsa niinkuin\njärkevintä on.\n\nPoika ammuskelee nuoliaan, ja rakki räyskähtelee. Varis kurkistaa\nvihreämattoisesta keinutuolistaan ja rääkäisee ärsyttävästi, milloin\nkoira pyrkii väsähtämään. Pyssymiehelle ja hänen nuolilleen ei\nylhäisessä tuolissa istuvan kannata yksitavuista sanaansa haaskata.\n\nLopulta varis kuitenkin kyllästyy ja laapostelee tiehensä. Rakki keksii\nvieraan ja kiiruhtaa vakinaista virkaansa hoitelemaan. Poika keräisee\nnuolensa aholta ja astelee hänkin vierasta tunnustelemaan. Heidän\nvälilleen sukeutuu harvasanainen keskustelu.\n\n-- Päivää, poju! Mikä sinun nimesi on?\n\n-- Matti!\n\n-- Vai Matti. Osaatko sinä ampua jo?\n\n-- Osaan!\n\n-- Mikä tuon sinun koirasi nimi on?\n\n-- Ratto!\n\n-- Kenenkä poika sinä olet?\n\n-- Äidin!\n\n-- Mikä sinun isäsi nimi on?\n\nPoika jää katsomaan pyörein silmin eikä vastaa enää mitään. Hänellä\non yllään kirjavasta pumpulikankaasta tehty takki, pienet saappaat ja\nsininen lippalakki. Hänen kellertävä tukkansa on leikattu tasaiseksi ja\nkääntyy kellomaisesti lakin reunan kohdalla.\n\nPojalla on mummokin ja Heluna ja Omena ja Tähikki. Ne ovat ammuja,\njotka antavat maitoa. Sitten on vielä Vappu, joka vetää ukin auraa.\nÄiti ja mummo nyhtävät lanttuja peltomaalla.\n\nKymmenen minuutin kuluessa on Matti vähääkään kiirehtimättä kertonut\nvieraalle talon kaikki tärkeimmät asiat. Vieras katselee hänen kauniita\nhiuslatvojaan ja ruskehtuneita korvalehtiään, jotka jäävät sinisen\nlippalakin reunojen ulkopuolelle. Lakki voisi Yrjön mielestä olla\ntulipunainen, se vielä paremmin sopisi pojan hiuksiin ja korvalehtiin.\n\nPoika astelee hänen edellään tietä pitkin, joka vielä kerran kiertää\nerään kalliokummun ympäri. Mutta heti sen takaa kahden kellastuneen\nkoivun välistä avautuu esiin värikäs syksyinen maisema. Harmaa talo\npeltoineen ja niittyineen sijaitsee loivasti viettävässä rinteessä\npienen järven rannalla. Talon rakennukset ovat hajallaan, asuin- ja\nkarjarakennus ylhäällä mäellä, riihi pellon reunassa ja sauna alhaalla\nrannassa. Riihen mustasta seinäikkunasta tupruaa harmaata savua.\n\nNiityn alla välkehtivä järvi on säännöllisen soikulainen. Se on kuin\nvihreän ruohoreunuksen ympäröimä laaja urheilukenttä, josta palloportit\nja hyppytelineet on korjattu laitapuoliin. Talon vastakkaisrannalla\nvenyy pieni poukama mutkittelevaksi laskujoeksi, etäämpänä metsän\ntakana sinertää isomman järven kuulakka auer.\n\nYrjö jää porttiin nojaten katselemaan kuva-aukeamaa, joka tuntuu\ntutulta, ennen nähdyltä. Poika juoksee sillä välin pihaan kättään\npyörittäen, pää nousee ja laskee epätasaisella ketotiellä niinkuin\nsininen pallo pomppisi tietä alaspäin. Yrjön ei tarvitse enää miettiä,\nmihin taloon hän on joutunut ja kenenkä tuo poika on.\n\nHän avaa portin ja kävelee pihamaalle. Talo on rakennettu avokalliolle\nasetettujen nurkkakivien varaan, suuria irtokiviä on pihamaallakin.\nHarmaa kissa istuu yhdellä niistä ja peseskelee silmiään. Alhaalla\nniityllä kyntää mies heinämaata mustalla hevosella. Kaksi naista\ntyöskentelee vihertävän juurikasvimaan reunassa. Poika on ehtinyt jo\nheidän luokseen ja viittoilee mäelle päin.\n\nKynnöksen vakoharja on sysimusta, lanttupelto taas riipaisevan vihreä.\nSe eroaa voimakkaasti lehdettömästä vesakosta ja tummasta kynnöksestä\nriihen harmaan savusillan alla. Yrjö heittää selkäreppunsa pihamaalle\nja laskeutuu pellonpiennarta alas. Koira huomaa hänen tulonsa ja\nräyskähtelee muutamia kertoja, tutunomaisemmin kuin äsken.\n\nMuori kiskoo lanttuja peltosaran yläpäässä. Hänen on täytynyt jo\nhuomata vieraan tulo, mutta hän ei ole tietääkseen siitä. Hän on\nkooltaan pienenläntä ja liikkeissään riuska. Vakopohjaa astuen hän\ntempaa lantun kumpaankin käteensä ja iskee niitä vastakkain. Lyöntejä\nseuraa vihainen huiskaus eteen tai taakse, riippuen siitä kummalla\npuolella lanttukasa milloinkin lähinnä sattuu olemaan.\n\nHän antaa jo tarkoituksellisesti ymmärtää, ettei välitä tulijasta.\nPahaa aavistamatta koirakin saa lantun naatista korvilleen, vingahtaa\nja juoksee matkoihinsa. Lyönti on tarkoitettu toiselle, se näkyy\nselvästi muorin tuimasta silmänvilauksesta. Punakeltaiset lantut\nmätkähtelevät kasoihin yhä taajenevassa tahdissa. Ne ovat meheviä ja\nhyvin hyötäneitä. Peltomaa on möyhevää ja hikeväpohjaista, erinomaista\njuurikasvimaata. Yrjö hypistelee taskuveistään. Hänen tekee mielensä\nhalkaista yksi lanttu ja leikata siitä maistiaisviiluja, mutta ennen\nsitä on saatava tuttavuus auki muidenkin kuin pojan ja koiran kanssa.\n\nSe ei näytä olevan helppo tehtävä. Muori osoittaa ilmeistä\nvihamielisyyttään, ja syyttömät lantunpäät saavat siitä yhä kipeämmin\nkärsiä. Hän paukuttelee niitä vastakkain, että kuoret sinkoilevat. Mitä\nsyytä hänellä siihen on? Mikä vanhan naisihmisen on tuollaiseen vimmaan\närsyttänyt?\n\nYrjö potkiskelee multapaakkuja ja pohtii pulmallista tilannetta. Jos\ntuossa mielentilassa työskentelevälle naiselle heittäisi sanan, hyvän\ntahi pahan, niin se pilaisi asian kerta kaikkiaan. Hupaisa juoni\nvälähtää hänen mieleensä.\n\nRiisuen takkinsa ja lakkinsa hän kääräisee paidanhihansa ja hypähtää\nvihreään varsikkoon. Onkin jo kulunut vuosia siitä, kun hän viimeksi\ntyöskenteli juurikasvimaalla.\n\nLantut eivät ole varsin lujassa. Muutamia tunnusteltuaan hän riipaisee\nniitä kaksikin kerrallaan, molemmin käsin, lyö pareja yhteen ja heittää\nne korkeassa kaaressa kasaan. Se onnistuu useampia kertoja, vaikka\nvastaan tulee suuriakin junkkareita. Tuoretta multaa riiskahtelee hänen\npaljaisiin käsivarsiinsa ja kasvoihin saakka. Naattien lehtevistä\nvarsista pusertuu hänen kämmenpohjiinsa vihreätä mäihää.\n\nHän tottuu pian työhön ja vauhtiaan kiihdyttäen painuu sarkaa pitkin\npellon alareunaan. Varsikko käy siellä korkeammaksi ja sakeammaksi.\nSaran toisessa reunassa hypähtelevästä koirasta näkyy enää vain\nkorvanlatvat ja ruskea häntätupsu.\n\nNuorempi nainen askartelee alhaalla kedon laidassa. Yrjö ei vielä\nole nähnyt hänen kasvojaan, eikä hän ole vilkaissutkaan sinne päin\nennen rivinsä loppumista. He suoristuvat ja katsahtavat toisiinsa\nsamanaikaisesti.\n\nTuokiohetken kestäessä he tuntevat toisensa kumpainenkin, hän\nja sienityttö. Tytön katseessa värähtää syvä häpeä ja elettyjen\nkärsimysten tuska. Siinä hetkessä Yrjölle selvenee, miksi poika äsken\nei voinut vastata hänen viimeiseen kysymykseensä. Heitä erottaa\ntoisistaan vain muutama askel vihreätä lanttuvarsikkoa. Ensi hetkellä\nhe kumpainenkin olivat valmiit hypähtämään puolitiehen, mutta eivät\ntule tehneeksi sitä, ja sitten se jo on myöhäistä. Vihreä välitaival\nlevenee virraksi, syvenee kuiluksi, eikä kummallakaan ole enää\nrohkeutta yrittää ylitse. Tyttö kääntyy selin eikä katso enää. Yrjö\nkumartuu uuden lantturivin väliin ja alkaa kiivaasti työskennellen\nnousta vastamäkeen.\n\nMiksi ei hän juokse suorinta tietä pellon aidan ylitse muihin kyliin,\ntoisiin pitäjiin, iäksi pois tästä vihamielisestä häväistyksen pesästä?\nHän ei voi lähteä. Lanttuvarsikon väkevä rehevyys ärsyttää häntä.\n\nHän haluaa nyt hävittää sen ja repiä sitkeästi puoliaan pitävät\nlantturivit irti maasta. Muorin vimma tarttuu häneen. Hän tempoo\nja lyö, neljä, jopa kuusikin päätä yhteen nippuun; naattivarret\nrusahtelevat, juurikkaista litsahtelee esiin ruskeata mäihää.\nHän joutuu pellon ylälaitaan, sivuuttaa muorin niinkuin ei\nhuomaisikaan, kääntyy alas ja selkäänsä suoristamatta jälleen ylös.\nSeuraukset alkavat pian näkyä. Hän on ravassa ja hiessä, mutta eipä\nlanttumaallakaan kohtapuoliin ole suuria sanomisia. Vihreä kaistale on\nkaventunut siinä määrin, että hyvä pituushyppääjä pompahtaisi jo pian\nsen ylitse.\n\nSe on saatava selväksi, puheisiin ryhtymättä en pellolta lähde! Muorin\nkannustimena näyttää olevan sama ajatus, omalla puolellaan hän panee\nparastaan, punaraitainen alushame heilahtelee äkäisesti puoleen ja\ntoiseen. Viimeisiä rivejä nyhdettäessä Yrjö ajaa häntä. Hädin tuskin\nmuori ehtii kiinnijoutumatta pellon ylälaitaan. Hän heittää viimeiset\nlantut kädestään ja aloittaa keskustelun.\n\n-- Oletpa hullu mies!\n\n-- Vai niin!\n\n-- Työhullu olet, en muuta osaa sanoa!\n\n-- Sitä ei katsota parantumattomaksi vammaksi.\n\nNaureskellen Yrjö riipaisee leveän lantun lehden ja pyyhkii sillä\nkasvojaan. Hänen sisäiset harminsykkyränsä ovat jo siimaksi\nlientymässä, mitä siilikeriä äsken lienevät olleetkin.\n\n-- Nyt lähdetään taloon kahville! Hei, ukko siellä, kahville, kuuletko!\n\nUkko niityllä kääntää auraansa ja huiskauttaa kuulevansa. Muori kääntyy\nkartanolle päin enempää pyytelemättä. Mutta ennenkuin hidas ukko ährii\nniityltä mäelle, juoksee riuska lantunnyhtäjä muorin ohitse, kaappaisee\npihakiveltä selkäreppunsa ja rientää yhteen menoon saunarantaan.\nTuota pikaa hän riisuu multaiset housunsa ja hikiset alusvaatteensa\npulpahtaen pyykkilaiturilta lampeen. Vesi on virkistävää tähän\nvuodenaikaan, kauan ei siellä tarvitse viipyä.\n\nNiityllä on tasainen onkimiesten polku. Se kiertää lähellä rantaa ja\non verrattoman kimmoisapohjainen. Aataminpukuisella miehellä on suuri\nkiusaus juosta koko lammen ympäri, mutta pellon suojaava penger loppuu.\nEhkä hän jo muutenkin on hullutellut riittämiin asti.\n\nHän juoksee takaisin joustavasti verrytellen. Niitty hyllyy, ja\nlammen pinta läikkyy pieniä aaltoharjoja keskustaansa päin ajaen.\nHänen tarkoituksenaan oli jatkaa viipymättä matkaansa, vielä rantaan\njuostessa oli mielessä tämä ajatus. Mutta kimmoisa niitty vetää, ja\nheinänlatvat hipsivät somasti säärivarsiin. Tällaista polkua ei ole\ntoista koko maassa! Miksi en jäisi tänne juoksentelemaan! Tyttö ja\nhänen poikansa? Eikö mies voi olla ajattelematta mennyttä tyttöä,\nyhdeksän talven takaista lunta, vaikka näkeekin hänen haamukuvansa\nlanttumaan toisessa reunassa? Ennenkuin hän ehtii vaatteittensa luo\nsaunarantaan, on hän päättänyt jäädä taloon toistaiseksi, jos se vain\njollakin tekosyyllä käy laatuun.\n\nUkko on ehtinyt tupaan ja tapailee hellauunista tulta piippuunsa. Muori\nistuu pöytärahin päässä sukkaa kutoen. Tyttö ompelee ikkunapenkillä\nMatin housuun henkselinnappia. Kun tuttu mies astuu ovesta sisään, on\npojan vaikea pysytellä niin päin kuin tarvittaisiin, äidin täytyy usein\nkääntää häntä.\n\nTupa on kolmi-ikkunainen ja tilava. Sen katto ja seinät on vuorattu\nruskealla pinkopahvilla. Yksinkertainen kalusto on kodikas, ja hellan\nreunalle selkiämään nostetun kahvipannun kylki kiiltää. Virkeitä kukkia\non pienissä ruskeissa ruukuissa ikkunalaudalla.\n\nNapin ompeleminen ikkunapenkillä on päättynyt. Muori viittaa\npannua pöytään. Tytär käännähtää keveästi. Hän on heittänyt ruman\npeltotakkinsa pois ja suorinut tukkansa kauniisti jakaukselle. Ukko\nkävelee vieraan luo ja tervehtii vasemman käden sormenpäillä lakkinsa\nlippaa hipaisten.\n\n-- Oletpa jommoinenkin poika takakäpälistäsi!\n\n-- Minä sanoisin etukäpälistä. Tulkaa ottamaan kahvia!\n\nUkko avaa suunsa jotakin lisätäkseen, ei sanokaan mitään, vaan\npistää piipun uudelleen hampaittensa rakoon. He istuvat pöytään.\nMuori käväisee noutamassa kaapista pullakorin. Vieraalle tarjotaan\nensiksi. Poika saa tilkkasen kahvia läkkituoppiinsa, kaksi sokeripalaa\ntipautetaan sinne ja maitoa kaadetaan paljon. Poika painuu penkille\npullaansa pilpustamaan mielihyvästä ähmästellen.\n\nNäyttää kuin ukon tekisi mieli virittää puhetta ja kysellä\nkulkumieheltä moniakin asioita, mutta nähtävästi hänellä ei ole siihen\nlupaa, täytyy vaieta vain ja hoidella piippuaan, joka tuntuu olevan\nrapakunnossa. Juodaan toiset kupit äänettömästi. Ukko kurkistaa\nikkunasta. Hevonen auroineen lienee lähtenyt kävelemään, koska hän\nkopistaa piipun taskuunsa ja kiiruhtaa ulos. Muori katsahtaa käskevästi\nvieraaseen, sukkapuikot liikahtelevat nopeasti. Näyttää olevan\nkulkumies tämäkin, koska ei käskemättä tielle pääse.\n\n-- Jos on nälkä, niin sopii sanoa, pistetään ruokaa.\n\n-- Ei minun ole nälkä.\n\n-- Jaa ettei ole?\n\nMuorin kutimesta lienee pudonnut silmä, sitä on etsittävä päivää vasten\nkatsoen. Poika penkillä on saanut pullasoppansa selväksi, ja tytär\naskartelee hiljaisesti hellapöydän luona.\n\n-- No, miksikä sitten pitää poiketa ihmisten lanttupelloille?\n\n-- Omaksi huviksi.\n\n-- Ei pidä tulla minulle valehtelemaan! Muori nousee, pyörähtää\nympäri ja kiidättää pullakorin kaappiin. Tytär kääntyy lähteäkseen,\nmutta mennessään hän katsahtaa matkamiehen puoleen pyytävästi, miltei\nrukoilevasti: Mene pois! Ei, älä jätä minua! Hän vilahtaa jo ovesta.\nKumpaa hän tarkoitti? Matkamies uskoo, kuten itse sillä hetkellä\ntoivoo. Hänen on palauduttava taistelemaan muorin kanssa.\n\n-- Luuleeko emäntä nuoria kulkumiehiä niin laiskoiksi?\n\n-- Luulen minä ja tiedänkin sen!\n\n-- Etteivätkö yhtä pientä rupeamaa viitsisi työskennellä lanttumaalla\nnäin kauniina päivänä?\n\n-- Viitsitte kai te pienen rupeaman työskennellä, on se jo ennenkin\nnähty.\n\nMuori liikkuu tuiskahdellen lattialla, siirtää pöytää, ramistelee\nastioita. Näyttää kuin hän tahtoisi sanoa paljon enemmän ja\nrohkeammasti, mutta nähtävästi ei löydä niin päteviä sanoja kuin\nhaluaisi tai ei voi sanoa niitä pojan vuoksi. Hän tarjoaa jälleen\navustustaan.\n\n-- Ellei ruoka kelpaa, niin kelpaa kai raha.\n\n-- Ei kelpaa!\n\n-- Mitä sitten tahdot meistä?\n\n-- En mitään.\n\n-- Mene pellolle siitä!\n\n-- Ellette tämän enempää pane pahaksenne, niin menenkin vielä.\n\nMuori ei sano tähän enää mitään. Yrjö menee ulos ja astelee\nlanttumaalle selvästä maantiepassituksesta huolimatta. Hänellä on\nkeveä olo, eikä hän ole muorille vähääkään vihainen. Jos muori kantaa\nkaunaa kulkumiehille, niin hänellä lienee siihen syynsä. Mielessään\nYrjö saattaa aavistellakin jo niitä, mutta hän ei nyt tahdo kehitellä\najatuksiaan siihen suuntaan, vaan menee pellolle kuten sananmukainen\nkäsky kuului.\n\nUkko jukertaa mustaviiluista vakoaan niityllä. Tytär on kyyristynyt\nsuuren lanttukasan viereen listimishommiin. Yrjö on kahden vaiheilla,\nmenisikö hänen luokseen vai eikö. Mitä hän siellä sanoisi ja miksi\nturhan vuoksi säikäyttäisi tyttöpoloista? Lanttukasoja on pellolla\njokaiselle erikseen, vielä runsaasti jäämäänkin.\n\nPian muorikin kiiruhtaa pihamaalta. Hän ottaa myös oman kasansa ja\naloittaa lanttujen listimisen viipymättä suurella leikkuuveitsellä.\nYrjöllä on vain kapeateräinen linkkuveitsensä, mutta hän muistaa\nkuorimarautansa, joka paperiin käärittynä on hänen repussaan. Tähän\ntarkoitukseen käytettäväksi siinä tosin on toinen kahva liikaa, mutta\nei kai se työttömyyttään itke. Hän juoksee noutamaan vanhan koetellun\ntyökalun, joka pienen harjoittelun jälkeen sopii lanttujen listimiseen\nerinomaisesti. Jos muori haastaisi kilpailuun, niin häviäisi uudelleen.\n\nNiin tekee kukin toimekkaasti jälleen työtä omalla paikallaan.\nAurinko lämmittää yhä vieläkin, ja naattikasa tuoksahtelee vihertävän\nmehevyytensä voimaa.\n\nPoika hääräilee koirineen ukon seuralaisena kynnöksellä, mutta kiertää\nsieltä lanttumaallekin vieraan tuttavansa luokse ja kertoilee omia\njuttujaan harvasanaisilla lauseillaan. Hän on viisi vuotta vanha. Kun\nmonta vuotta vielä kuluu, lähtee hän käymään koulua Pihkalan Eemelin\nkanssa. Setä tiedustelee, onko hän milloinkaan maistanut lantun mäihää?\nOn, viime syksynä ukin kanssa riihtä lämmittäessään. Setä leikkaa\nlantun pään tasaiseksi ja alkaa jälttää.\n\n-- Älä haaskaa naurista, mummo on vihainen!\n\nMuori näyttää olevan talon valtias, jota kaikkien on toteltava. Setä\nleikkaa kuitenkin viilun loppuun, koska vanhasta kokemuksestaan\nmuistaa, että lantun jälsimäihä naattileikkeen alla on vihertävää ja\nkirpeänmakuista.\n\nAurinko painuu mäen taakse. Naiset lähtevät hoitelemaan lehmiä\nnavettaan. Matti ja Ratto avustavat heitä siinä puuhassa miehevästi.\nKaaripyssyn nuolet sinkoilevat, ja kiivas haukkuräiske käy varsinkin\nlanttumaan kohdalla. Naiset ottavat pellolta naatteja kumpikin\nkantamuksensa pojan ja koiran ajaessa karjaa navettakartanolle päin.\n\nSaatuaan lanttukasansa loppuun kävelee Yrjö ukon luokse kynnösmaalle.\nAurattavana oleva pellonpala on vanhaa kytönurmea, jonka multa on\nmustan muhevaa. Ukko pysäyttää hevosensa ja antautuu varsin halukkaasti\njuttusille.\n\n-- Kauramaata kynnätte ensi kevääksi?\n\n-- Kauramaatapa hyvinkin, vaikka kyllä tämä turniskoitakin kasvaisi.\n\n-- Varmasti, varsinkin jos talven aikana vedättäisi muutaman sata\nkuormaa savea ja keväällä antaisi sopivia väkilannoitteita.\n\n-- Niinhän sinä puhut kuin joku konsulentti. Sepä taidat ollakin! Ukko\nkatselee ällistyneen näköisenä.\n\n-- Eiköpä mitä! Yrjö naurahtelee. -- Mutta täytyyhän kulkumiehenkin\ntoki tuon verran maanviljelyksestä tietää.\n\n-- Eivätpä ne juuri tiedä tuonkaan vertaa, päättelee ukko ja pusertelee\ntupakkaa piippuunsa. Kulkumies johtaa edelleen maanviljelysasioihin.\n\n-- Näyttää tuo vakoviilu kääntyvän yhdelläkin hevosella?\n\n-- Mikäpä sen auttaa. Kahdella kääntyy paremmin, jos sattuu saamaan\nkunnollisen hevosen pariksi, mutta eipä vain tahdo löytyä tältä\nkulmakunnalta toista karvapäätä, joka meidän tamman kanssa päivän\nkestäisi.\n\n-- Vai on niin väkevä humma.\n\n-- On se, oma kasvatti alusta alkaen.\n\nUkko raaputtelee tammaansa korvan takaa, kohentelee valjaita ja suorii\nharjaa. Tamma kaaristelee kaulaansa ja höristelee korvillaan, niinkuin\nymmärtäisi ja odottaisi lisää kehumisia.\n\n-- Tuota, sitä minun piti kysymäni, selvisitkö sinä muorista ilman\nriitaa?\n\n-- Mitä riidan aihetta meillä olisi ollut? Hän käski minut pellolle.\n\n-- Älä hemmetissä!\n\n-- En suinkaan minä ilman olisi tänne tullut.\n\n-- Etpä tietenkään, mutta vähänkö minä sitä olen itsekseni ihmetellyt.\nSuoraan sanoen meidän talossa ei viime vuosina kulkumiehillä enempää\nkuin kulkukoirillakaan ole ollut pitkäaikaista asuinsijaa.\n\n-- Onko niin topakka komento.\n\n-- On, luja on komento.\n\n-- Minäpä olen tuuminut jääväni teille syyskaudeksi töihin.\n\n-- Älä hemmetissä puhele noin levottomia!\n\n-- No, eikö talossa tarvita työmiestä?\n\nUkolla on piipun viritys, minkä vuoksi vastaus viivähtää jonkin aikaa.\n\n-- Jaa työmiestäkö? Totta vissiinkin tarvittaisiin.\n\n-- Enkö kelpaa teille? Luulisin pystyväni niihin rahkeisiin kuin joku\ntoinenkin.\n\n-- En minä sitä epäile, pystyt ehkä liiaksikin.\n\n-- Miestä tarvitaan, ja isäntä hyväksyy hänet, en käsitä, mistä tämä\nasia hangertaa?\n\n-- Pahalta paikalta hangertaa. Olet reisumies. Yksi sellainen on tehnyt\nmeidän talossa turkasenmoiset tepposet.\n\nUkko veteli kiivaasti muutamia savuja kuin sitä tietä selvitystä\netsiäkseen. Ei näyttänyt kirkastuvan, koska kiertopolkuja täytyi ruveta\nhakemaan.\n\n-- Kuule, tästä tulee Heinämäen taloon matkaa vain pari kilometriä.\nSinne kelpaa töihin tuollainen rivakka poika.\n\n-- Tämä alkaa tuntua jo siltä kuin te itse nyt ajamalla ajaisitte minut\npois talostanne.\n\n-- Ei, ei! Minun puolestani saat olla meillä vaikka viimeiseen\npääsiäiseen, jos siivosti elelet.\n\n-- Tottakai elän siivosti, ja muorin kanssa me hyvin sovimme.\n\n-- Älä, hyvä mies!\n\nUkko sieppaa piipun hampaistaan ja katselee kummissaan.\n\nMutta hyvä mies ei jää enää kuuntelemaan mahdollisia lisäselvityksiä.\nHän juoksee lanttumaalle, kahmaisee sylinsä täyteen naatteja juosten\nyhteen menoon navettakartanolle. Suuren sylyksensä hän tasaa lehmien\neteen neljään kaukaloon. Hei vain, antakaa painua!\n\nMuori lypsää pohistelee kirjavan lehmän takana hämärässä nurkassa.\nMaitosuihku sihahtelee vihaisesti ämpärin laitoihin. Tämä ei ennusta\nkulkumiehelle hyvää. Taitaisi olla sittenkin viisainta, että hän\nvetäytyisi ajoissa Kieronperän mutkaiselle tielle. Mutta tämähän\nolisi samaa kuin selvä tappio. Enemmän se olisi, kulkukoiran häviö,\nluihun jätevarkaan, jonka niskaan heitetään rappusilta perunoiden\nhuuhteluvettä.\n\nMuori on rajaton itsevaltias talossa. Ukon on oltava kuten oletetaan.\nTytär vaikenee, tottelee tai pakenee. Muori on yrmeä pojallekin,\njoka nähtävästi onkin pääasiallisin syy hänen särmikkääseen\nepäluuloisuuteensa.\n\nYrjö tuntee etäytyvänsä vaarallisiin muisteloihin, joilla ei ole mitään\ntekemistä nykyhetken tapahtumien kanssa. Lähitunteina ottelu käy paljon\njokapäiväisempien kysymysten merkeissä: Lientyneekö muori edes sen\nvertaa, että antaa talossaan yötilan tuntemattomalle kulkumiehelle?\nJoutava kysymys, mutta määrättyä jännitystä ei siitä puutu.\n\nHän alkaa mietiskellä, mitä hyödyllistä vielä voisi tehdä,\ntyhjänpäiväinen seisoskeleminen tuollaisen vastustajan edessä on\nsekä tylsää että tyhmää. Hän tarkastelee lähemmin navettaa. Se on\npuusta rakennettu, sementtipermantoinen, lehmien parret liian pitkät\nja tökerötekoiset, kuivikkeista ei mitään tietoa. Tuoreita naatteja\non kantamuksittain syötetty lehmille jo edellisinäkin iltoina, siivo\non sen näköinen. Navetan kynnyksellä hän huomaa suuren selkäkopan.\nSammalmetsikköä on luultavasti mäkirinteessä läheisen pellon takana.\n\nPian hän hyppelee pellon piennarpolkua valkoinen pärekoppa hartioilla\nkeikkuen. Vahva sammalikko alkaa heti aidan takaa. Sitä irtautuu\nmättäiden ja maakivien päältä vaivattomasti, kuin päiväksi tuulettumaan\ntuotuja sänkyvaatteita keräilisi. Tuota pikaa on suuri koppa pehmeää\nkuiviketta kukkuroillaan. Siinä on jo ainakin kahden lehmän parteen.\n\nMuori tulee navetan ovella vastaan. Yrjö kääntää varovasti koppaansa,\nettei maitoraintaan tipahtelisi karikkeita. Hän levittelee sammalet\nkahteen ensimmäiseen parteen ja kiiruhtaa uudelleen mäkeen.\n\nPeltopolku kaartaa hauskasti kiertäen. Iltakastetta on jo maassa.\nPaljon jännittävyyttä sisältyy metsätalossa vietettyyn syksyiseen\niltapäivään. Mitähän vielä tuleekaan, ennenkuin päivä on tarkoin\nlopussa?\n\nKaikkineen tämä ottelu on muistuttanut päivänsäteen ja kerjäläismuorin\nvälistä kilpailua lasten lukukirjan sadussa. Jos päivänsäde on kyllin\njoustava ja kekseliäs, kyennee hän kai vieläkin riisumaan turkit\nyhdeltä itsepäiseltä muorilta. Ei se liene niinkään varmaa. Syksyinen\npäivänsäde on viileähkö ja muori hiivatin itsepäinen.\n\nKun hän toisen sammalkoppansa kanssa joutuu navettaan, lopettelee\nmuori viimeisen lehmänsä lypsyä. Tippaheruttelua näyttää kestävän\nvielä jonkin aikaa, ja Yrjö ehtii käväistä ulkopuolella lantaluukun\ntakana. Navetan seinällä on loivasti viettävä suojakatos, ja hoitamaton\nlantakeko makaa mustassa vesilammikossa. Tehtäviä olisi täälläkin päin,\nmutta muori ehkä on saanut jo tippansa loppuun. Toistamiseen he tulevat\novella vastakkain. Muori pysähtyy puhuttelemaan tungettelevaa apumiestä.\n\n-- Sinä et olekaan tavallisia kulkumiehiä?\n\nOikeastaan tämä ei ole mikään kysymys, ja Yrjö voisi kuitata sen\nlyhyellä naurahduksella, tai vaikkapa sepittää tosikertomuksen\ntalonpojasta, joka on joutunut kulkuteille. Mutta tämähän olisi\nkilpasääntöjen vastaista ja urheilumiehelle sopimatonta. Nyt\non kysymyksessä muorin ja kulkumiehen välinen kamppailu, joka\nvaatii reilua peliä, tulipa sen palkkioksi sitten yötila tahi\nperunanhuuhteluvedet.\n\n-- Olen kyllä, ihan tavallinen kulkumies!\n\n-- Missä olet oppinut tuonkin verran ihmisten tapoja?\n\n-- Maailmaa kulkiessa oppii.\n\n-- Oppii siellä!\n\nMuori kääntyy ja paiskaa ovea mennessään. Siitä sait, kulkumies, oikean\nsuoran vasten leukaperiäsi. Tai oliko se ehkä puolikoukku? Yrjö ei\nole harrastanut nyrkkeilyä niin paljon, että kunnolla olisi päässyt\niskusanoista selville.\n\nMutta ensimmäiseen parteen kytketty lehmä on laskeutunut jo makuulle\nkuivalle sammalvuoteelleen. Täällä ollaan aikaisia. Vuoteen\nrakentelijan on kiirehdittävä, ellei mieli herättää enempää pahennusta.\nEhkäpä hän voisi noutaa metsästä vielä kolmannen kopallisen näitä\nverrattomia vuodevaatteita, itseään varten. Tämä ei olisi hullumpi\nhotelli. Tuskinpa täällä tarvitsisi ryhtyä raaputtelemaan vastauksia\nsellaisiin joutaviin kysymyksiin kuin: Missä olette syntynyt? Mikä on\nisän nimi? Nainut vaiko naimaton? Vaimon syntymävuosi?\n\nHän jättää kuitenkin päiväkirjattoman hotellinsa sammalvuoteineen\nja lähtee ulos. Kuu nousee lammen takaisesta metsästä täyteläisenä.\nTunnin kuluttua komeilisi sydänmaan hiljainen kenttä kimmoisine\nheinämurskaratoineen mitä upeimmassa juhlavalaistuksessaan. Ne kuuluvat\nkaikki tämän hotellin alueihin: lammet, kentät ja heinämurskaradat,\ntaivaallinen kattovalaistuskin. Ei, pojat, tästä hotellista ei\nlähdetäkään ensimmäisellä ulosheittämällä! Hän astelee rohkeasti\nasuinrakennusta kohti.\n\nKuu paistaa tupaankin suoraan peräseinän ikkunasta. Hellassa\nheijastelee tyttären keittotuli, muori istuu uunin sopessa sukkaa\nkutoen, ukko ja poika myhäilevät peränurkan puolessa. Yrjö istuu\nsivupenkille keski-ikkunan pieleen, josta on vapaa näköala puoleen\nja toiseen, pihamaallekin. Siellä tosin ei liiku enää ketään, ellei\npeltojäniksiä. Koira makailee pää oikosenaan keskilattialla, kissan\nkaksi silmää kiiltää nurkkasängyn tyynypäässä. Tytär ottaa kauhalla\npadasta lientä ja maistaa suolaa. Muori kumartuu hetkeksi kutimineen\nhellan valoikkunaan. Tämän jälkeen ei pitkään aikaan tapahdu mitään,\njoka kiinnittäisi kenenkään huomiota. Yksinkertainen astiapöytä,\nseinähylly ja pari jykevää tuolia erottautuvat kuutamohämyssä pehmeästi\nvarjostuvin ääriviivoin. Koira lojuu kuin kynnysmatto jäsentäkään\nliikahduttamatta.\n\nMutta toisella ikkunaseinällä on pieni kaappi, jonka ovessa välkähtelee\npari kirkasta nappia. Yrjö kävelee sinne ja tarkastelee lähemmin.\nKiiltävät nastat ovat radion säätelynuppeja. Talossa on sellainenkin\nlaitos, päivällä hän ei sitä huomannut. Vastaanotin on yksinkertainen\nkolmiputkinen patterikone. Anodi ja pieni lasikupuinen akkumulaattori\novat samassa puulaatikossa penkillä.\n\nHän ruuvailee säätelynappeja, mutta mitään elon merkkejä ei kojeeseen\nilmesty. Permannolta sen sijaan kuuluu pienten jalkojen rapinaa. Poika\nei malta enää pysytellä ukon luona sängyssä.\n\n-- Ei se soi!\n\n-- Eikö soi?\n\n-- Ei soi!\n\nEnempää ei puhuta. Yrjö ruuvailee ja poika katselee. Onkohan\nakkumulaattorin lataus lopussa, vai anodiko on heikko? Mutta tällöin\nhe tietäisivät vian. Pojan vastaväitteistä päättäen soitto on lakannut\näkisti. Vernerillä oli alkuvuosina melkein samanlainen vastaanotin.\nUsein sekin teki lakon äkisti, mutta alkoi uudestaan, jos sopivalla\ntavalla ravisteltiin. Mahdollisesti tämäkin koje kaipaa ravistelua.\n\nHän käskee pojan pyytämään kynttilää. Poika juoksee hellan luo ja\nsupattelee äidilleen, joka nostaa patansa liedelle ja menee kamariin.\nHän palaa sieltä sytytetty kynttilä kädessään. Kynttilän liekki\nlepattelee, ja hän suojaa sitä vapaalla kädellään. Poika menee vastaan,\nja äiti laskee kynttilän hänen käteensä.\n\n-- Älä sammuta kynttilää!\n\nSe oli entisen sienitytön ääni! Mutta siihen oli kätketty sammuneita\ntoiveita, elämän pelkoa ja paljon kärsimystä. Poika lähtee\nkuljettamaan pientä, liekehtivää valoa, niinkuin äiti sen hänen\nkäteensä istutti. Hänen askelensa ovat lyhyitä ja katse liekkiin\nsuunnattuna rävähtämättömän totinen. Hän ei ainakaan tahallaan\nkynttilää sammuttaisi. Yrjö odottelee henkeään pidätellen, milteipä\ntaikauskoisen ihmisen jännityksellä, ettei nyt vain missään päin ovi\ntai ikkuna avautuisi eikä muitakaan ryöpsäyksiä sattuisi. Poika pääsee\nonnellisesti perille.\n\nNyt on valoa, ja Yrjön taskuveitsessä on ruuvitaltan terä. Mutta hänen\nkätensä vavahtelevat ensimmäisiä ruuveja avatessaan. Älä sammuta\nkynttilää! Kenelle kaukaisen sienitytön ääni oli tarkoitettu? Mitä\nkärsimyksiä hänen kestettävänään on ollutkaan? Mitä näköaloja hänen\nvastaiselle elämälleen?\n\nRadiovastaanottimen koneistossa ei ole mitään vikaa, ellei viaksi\nkatsota sellaista pikku seikkaa, että anodijohto on irti kytkimestään.\nKissakin tällaisen pahantyön on saattanut tehdä, vaikka ei ole osannut\nkorjata. Yrjö kiertää ruuvit kiinni ja lähettää pojan viemään kynttilää\ntakaisin.\n\n-- Älä sammuta kynttilää!\n\n-- En, en, vakuuttelee pikku mies jo varmana osaamisestaan. Hetkistä\nmyöhemmin soittelee radio-orkesteri viikon suosituimpia kappaleita.\n\nSattuukin erinomaisen kaunis kappale. Ensiviulu lurittelee kuin\nkeväinen kiuru, ja muu vakaisempi väki: torvet, sellot, huilut\nja trumpetit kannattelevat sinikuulakkaiden korkeuksien laulajaa\nymmärtävästi myötäillen.\n\nKoira nousee lattialla istumaan, ukko sängyssään kohentuu kuuntelemaan.\nPoika hyppelee riemuissaan äitiään vastaan, ja muorinkin sormet\nliikkuvat toisella tavalla kuin hetkistä aikaisemmin. Näin paljon\nmuutoksia sai aikaan pieni langanpala, joka kuukauden päivät on ollut\nirti kytkimestään.\n\nTytär sytyttää kattolampun ja kattaa pöydän. Siihen tulee leipää, voita\nja kalaa. Hänen padassaan on maitoon keitettyä ohrajauhovelliä. Kylmää\nmaitoa on vielä erikseen kannussa, on piimääkin.\n\nIllallisen jälkeen ukko itse hypertelee radiotaan, tarkastelee Lahtea,\nkiertää Motalaa, kokeilee Tallinnaakin välillä. Vähätekoinen tehdyssä\ntuntuu. Että yksi lanka nykymaailmassa saisi tuollaista aikaan, sen\nukko jo kokemuksestaan tietää, mutta että lanka saattaisi irtautua myös\ntoisesta päästään, sitä hän ei ollenkaan ole tullut ajatelleeksi.\n\nMuori puuhailee toisessa kamarissa, jossa ei kukaan illan kuluessa ole\nkäynyt. Tytär kokoilee ja pesee astioita. Ohimennen hän pari kertaa\nheittää Yrjöön pikaisen kynttilän liekkinä palavan katseensa: Älä\nkysele mitään!... Älä särje mitään!... Älä mene pois!\n\nMuori palaa tupaan.\n\n-- Sopii käydä nukkumaan tänne kamarin puolelle!\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nYrjö herää tuvan oven narahdukseen. Hän katsoo kelloaan ja naurahtaa.\nTämä tapahtuu jo kuudentena aamuna peräkkäin aivan samaan aikaan,\nniinkuin vahdinvaihto presidentin linnassa. Kello viideltä ukko menee\npihamaalle aamuasioitaan hoitelemaan, koira pääsee ulos ja kissa sisään.\n\nKalliolle rakennetun asuinrakennuksen kaikuvaisuus on erinomainen.\nVinoiksi venähtäneiden oviaukkojen ja avonaisten uuninsolien ansiosta\non ilmayhteyskin rakennuksen kolmen asuinhuoneen kesken mitä\nkiitettävin. Oikeastaan voisikin puhua vain yhdestä huoneesta, joka\nkattoon ulottuvilla väliaidoilla on jaettu kolmeen karsinaan. Ukko,\nmuori ja ulkopäivystyksestä vapaa kissa tai koira nukkuvat tuvassa,\ntytär ja hänen poikansa kapeassa keittiöhuoneessa ja vieras kamarissa,\njolle rakentaja on varannut liian suuren tilan keittiön kustannuksella.\n\nUlkoa palattuaan ukko tuhrailee piippunsa kanssa ja keikahtaa\nsiitä vielä puoleksi tunniksi muorin viereen sänkyyn. He ovat\nkuiskuttelevinaan keskenään. Mutta kumpikaan heistä nähtävästi ei osaa\naavistaa, miten äärettömän herkkä kuuluvaisuus vieraskamarin sängyn ja\ntuvan peränurkan välillä on.\n\nHe keskustelevat pienistä arkiasioista, alkavan tai eilispäivän töistä.\nMiten monta lanttukasaa tehtäisiin pellolle ja miten monta kasaa\najettaisiin kotikuoppaan. Miten salakavala kanto täräytti auran kärkeen\nja ukon käsivarteen, että kaiken yötä jomotteli. Milloin pojan saappaat\nviedään suutariin? Joko Tähikki lähipäivinä tulee kuljetettavaksi\nhärkiin?\n\nSopuisasti luistaa juttu päivän juoksevista asioista, kunnes\nvuorolauseet lyhenevät, hiljenevät ja vihdoin sammuvat sanoihin: joopa\njoo niinpä niin... niin aina... Ukon piippukin jo sammuu.\n\nMutta pian he virkistyvät uudelleen, ja alkaa toinen juttu. Siitä he\nkuiskivat aluksi hiljaa, milteipä puolisanoin. Keskustelun jatkuessa\nukko kiihtyy, muori suhittelee häntä, kunnes huomaamattaan itsekin\nkiihtyy. He korostavat kilpaa ja joutuvat kohta täyteen ääneen. Silloin\nhellakamarin ovi narahtaa, he vaikenevat. Hetkisen kuluttua tytär\nvirittelee tulta hellauuniin.\n\nTaloon töihin jäänyt kulkumies on edelleen muorille ärsyttävä arvoitus.\nMikä hän on miehiään? Mistä hän on kotoisin ja minne menee? Mitä\ntarkoituksia hänellä on, kun tällä tavoin poikkeaa syrjäkylän pieniin\npaikkoihin? Muorin mielikuvitus kasvattelee kaikenkokoisia sienihattuja\nnopeammin kuin ukon veitsi ehtii katkoa. Tähän tapaan heidän\nkeskustelunsa juontuu:\n\n-- Ei se ole mitään tavallisia kulkumiehiä.\n\n-- Ei olekaan. Lanttukasan seinä on tasaisesti tehty kuin kirkon\npaanukatto.\n\n-- Kirkon... eikö ja...\n\n-- Onpa! Harjaviivakin on kuin ojanarulla vedetty. Parempaa\njuurikasaumaa ei kartanon pehtori saa aikoihin koulun käyneillä\nharjoittelijoillaan.\n\n-- Mistä tiedät, vaikka olisi tämäkin koulunsa käynyt?\n\n-- Lanttukasojen tekemiseenkö, kulkumies?\n\n-- Kulkumiehet ne hyviä ovatkin kaikkeen, on se nähty!\n\n-- On se nähty! Ja tuota sinä jamaat joka jumalan päivä! Se on sitten\nvasta...\n\nUkon ääni nousee ja kovenee. Kulkumiehellä on edessään eräs ihmetyksen\naihe. Mistä ukko aamuisin ottaa tämän voiman ja puhdin. Päiväiseen\naikaan katsastellessa luulisi, että mies on auttamattomasti akkavallan\nalla. Mutta nyt ei vähään aikaan kuulu muuta kuin seinäkellon\nnaksahtelu, kunnes muori kuiskaisee:\n\n-- Sinä olet kuin tupakki, suutut heti jos sanankin asiasta sanoo.\n\n-- Asiasta!\n\n-- Olisi aikoinaan tarpeeksi puhuttu, niin ei oltaisikaan siinä, missä\nollaan.\n\n-- Ja missä sitä sitten ollaan?\n\n-- Kyselee vielä.\n\n-- Mitä kun... se on yks' peräänantamaton paikka, kun vanha\nnaiseläväinen jotakin saa päähänsä. Niinkuin talossa olisi tapahtunut\njokin ennen näkemätön Petleheemin ihme! Sattuuhan tällaista monta\nkertaa vuodessa peltohiirellekin ja kerran maailmassa itselleen neitsyt\nMaariallekin, herrajumala!\n\nMuori hiljentää ja vaikenee, kunnes unohtaa ja törkkäisee:\n\n-- Hänellä on vielä paha aika, pane se mieleesi!\n\n-- Hänellä ja hänellä.\n\n-- Ja pahat tottumuksetkin...\n\n-- Tottumukset!\n\n-- Veressä on perintöjäkin.\n\n-- Minun puoleltani, olisit sanonut senkin. Meiltä päin ovat iän kaiken\nlähteneet kaikki vuohipukit. Sinun sukupuusihan on pumpulin puhdas\nkuin...\n\nUkon kiihkeämpi purkaus katkaistaan jälleen. Kuuntelija tuntee itsensä\nkiusautuneeksi. Miksi hän on jäänyt tänne heidän perhesalaisuuksiaan\nurkkimaan? Mitenkähän tyttökin tästä kaikesta kärsii? Hän päättää\ntänään lähteä matkoihinsa, kuten eilisaamunakin päätti.\n\nMutta kun hän tuntia myöhemmin unisena ja haukotellen astuu kamarista\ntupaan, juo muori jo kahvia ja kiiruhtaa kohta ulos lypsinämpäreineen.\nUkko, senpäiväinen tallukkavaari, hipsottelee sukkasillaan pöydän\npäästä hellan ääreen tulta piippuunsa noutamaan. Housun takapuoli\nroikkuu rempsallaan, kaulus putoamassa vyön alta. Vaikea on uskoa häntä\ntämänaamuiseksi pippuriäijäksi.\n\n-- Tulkaa ottamaan kahvia!\n\nTämä oli taas sienitytön sävähdyttävän ehjä ääni. Kummalle se oli\ntarkoitettu? Kummallekin, kaksi kupillista kahvia odottaa pöydän\nkulmalla. Mutta sanoissa on jotakin, mikä ei heti häviä. Se liihottelee\nhuoneessa kuin näkymätön lintu istuinpaikkaa etsien. Se on harvinainen\nvieras talossa, kerran päivässä se äännähtää muutaman kirkkaan sanansa,\nsitten on vaiti vuorokauden. Kertaakaan tytär ei ole vieraalle\nsuoranaisesti mitään puhunut, tuntuu kuin se olisi hengen uhalla\nkiellettyä.\n\nHän kaataa toiset kupit, vartalo hiukan eteenpäin taipuneena ja katse\npöytään luotuna. Kuppeja pitelevä käsi vavahtaa ja kahvia läikähtää\ntippanen pöydälle. Kohottamattomilla kasvoilla välähtää nopea\nvärihäivähdys. Hän ei kehoita ottamaan enää toistamiseen, vaan astuu jo\nkeveästi pannuineen uunisolan hämärään.\n\nUkko tupakoi, tihrailee ja puuhailee saappaittensa rasvaamista.\nTyöstä ei kuitenkaan tahdo tulla mitään, koska miehellä on housujen\nnostamista, juttuamista ja kaikenlaatuista lerputtamista. Mutta\ntehtävä, jota hän siinä yrittelee, on paremmankin harrastuksen\narvoinen. Kulkumies kaivaa selkärepustaan oman voidepurkkinsa.\n\n-- Häh, onko sinulla kenkärasvatkin mukana?\n\n-- Täytyy olla.\n\n-- Minä kun luulin, ettei tuollaisia sällin jalkineita milloinkaan\nrasvata.\n\nKinastellaan kotoisen tervavoiteen ja tehtaan hyljerasvojen\nparemmuudesta. Väittelyn innoissa lääppäisee ukko huomaamattaan\nkärpäsen kokoisen kipenen mustaa voidetta nenänsä päähän ja hieraisee\nsen kämmenselällään levälleen. Kulkumies johtaa juttua uuteen asiaan.\n\n-- Oletteko milloinkaan ajatellut vesioinasta tuonne pellon lähdeojaan?\n\n-- Vesioinasta? Mikä otus se on?\n\n-- Se on vedennostolaite, kaikkein sopivin käytettäväksi, milloin\ntuollainen jäätymättömänä virtaileva lähdejuoksu on talon lähellä.\n\nMuori on joutunut tupaan ulkoaskareiltaan ja kuuntelee miesten\njatkuvaa keskustelua. Käytännöllisenä toimen ihmisenä hän tajuaa\nheti asian ja puuttuu vierasta kannattaen puheeseen. Tässä talossa\novat naiset vedettömyydestä kärsineet jo kyllin kauan. Ei ukollakaan\noikeata vesijohtoa vastaan mitään olisi, hän on itsekin jo sellaista\nsuunnitellut. Tietää hänkin niin paljon näistä asioista, että hyvällä\npumpulla, jota sähkövoima tai tuulimoottori käyttelee, saadaan vesi\nnousemaan vaikka kirkon katolle. Mutta tuulimoottorissa onkin näköä\nja kokoa ja voiman rytinää. Mitä sellaisessa oinaassa on? Koiran\nkokoinenko, sanoit? Ei, poika, ei se konsti vetele! Pane Matin\ntuuliväkkärätä pyörittämään, sinun oinaasi!\n\nYrjö naureskelee. Mitäpä hän turhiin kiistelyihin pienen oinaansa\npuolesta, näyttäköön itse, mihin pystyy. Kun ukko lähtee kynnöilleen,\nkiiruhtaa hän alas lähteelle, mittelee ja punnitsee vielä uudelleen\npuron vesivoimaa ja sen putouksen jyrkkyyttä. Hänen uskonsa vesioinaan\nmahdollisuuksiin vahvistuu yhä, sillä ylös metsään ja kuusikkomäkeen\njuontuu voimakas maanalainen vesisuoni monissa kohdin kuohuvina\navolähteinä maan pinnalle pursuten.\n\nHänelle on kerrottu, että kirkonkylässä on hyvin varustettuja kauppoja\nja seppiä, jopa pienehkö konepajakin. Enempää hänen ei tarvitsekaan\ntietää. Kolmipenikulmainen taival kauniina päivänä on sopiva\njuoksumatka. Aamiaista odotellessaan hän ehtii vesijohtopuuhansa\nmerkeissä vielä uusiin tutkimuksiin.\n\nPihamaan reunassa kalliolla, korkeammalla kuin asuinrakennus ja\nnavetta, on vanha pikkutupa. Sitä pidetään kaikenlaisen pienen sälyn\nvarastoimispaikkana. Sen permanto on lahonnut, mutta seinät ja katto\novat kyllin vahvat kestääkseen vielä parin miespolven iän, takkauuni\non suurista kivistä muurattu ja käyttökelpoinen. Yrjö tekee nopeita\njohtopäätöksiä ja iloitsee huomioistaan.\n\nMyöhäinen teeri kukertelee kalliolla männyn latvassa. Tuulenviri\najaa lammenpintaan vihurilaineita. Viettävien rinnemaiden lähdevedet\nrientävät vallattomina puroina lampeen. Se on peilityyni illoin,\naamuin, mutta sen pinnan alla käy taistelu. Ukko on kertonut, että\nsuuret kalat, hauet ja ahvenet, jopa lahnatkin nousevat keväisin\nlampeen kutemaan ja jäävät usein koko kesäksi sinne. Mikäpä hätä\nniillä lammessa olisikaan. Rantaruohikot kuhisevat pientä kalaa,\nja pohjamudassa möyrii lihavia ruutanoita. Siellä taistellaan\nparhaillaankin, hyökätään ja paetaan, eletään ja kuollaan, mutta\nlampi välkyttelee auringon kultaa ja kuun hopeaa. Ulkomaailma vain\naavistelee, mitä loistavan pinnan alla tapahtuu.\n\n-- Tule syömään!\n\nMatti on tapansa mukaan hiipinyt kivellä istuvan mietiskelijän viereen\nja paukauttaa sanottavansa puolen metrin päästä korvaan. Yrjö hätkähtää\nepämieluisasti. Poika on jo ennenkin herättänyt hänet kuvitelmista kuin\nhaluaisi tiedustaa: Mitä tahdot minun lammestani, minun äidistäni ja\nkoirastani? Olen vain tämmöinen pikkuinen poika, mutta paikkani minä\npidän tässä talossa! Yrjö nousee ja pojan käsivarsiin tarttuen heittää\nhänet hartioilleen ratsastamaan. Poika kiertää käsivartensa vanteeksi\nhevosensa pään ympärille ja paukuttelee häntä jaloillaan rintaan. Vapun\nselässä ratsastaminen ei hänen mielestään ole mitään tämän rinnalla, --\njospa tupaan vain olisi pitempi matka!\n\nKirkonkylän konekauppiaalla ei ole vesioinasta varastossa, mutta\npuhelimella se voidaan tilata kaupungista viimeistään ylihuomiseksi.\nSamassa lähetyksessä luvataan toimittaa tarvittavat putket, raanat ja\nyhdistelykappaleet sekä sementtiä, maalia ja ensoliittia, joita on\nkauppiaan omissa varastoissa. Tarvittavat ammattimiehet lupautuvat\ntulemaan vesijohtotarvikkeita tuovan auton mukana.\n\nKaikki asiat toimiteltuaan Yrjö lähtee juosten kotimatkalle. Hän\non puuhaillut taas kuin isäntä oman talonsa asioita ja milteipä\nharmittelee sitä. Tämä on hulluutta, jota hänen itsensäkin on vaikea\nymmärtää. Pitääkö hänen loppuiäkseen jäädä hyvittelemään tuota\nyrmäkkätä muoria kaikenlaatuisilla ansiotöillä? Ja miksi hän ei jo\nlopultakin pääse eroon tuntemattomasta tytöstä, jonka hän on sattumalta\ntavannut vuosia sitten?\n\nMiksi tyttö ei mitään selitä? Tosin muori epäluuloisesti paimentaa\nhäntä, mutta nainen sentään aina keksisi tilaisuuden muutaman sanan\nvaihtamiseen, jos itse haluaisi. Tyttö ei tahdo sitä. Naisellisella\nkekseliäisyydellään hän päinvastoin varoo kahdenkeskisiä tapaamisia,\nvaistoaa herkästi toisen liikunnatkin. Kertaakaan he eivät ole\njoutuneet kapeilla pihateillä vastakkain.\n\nYrjö juoksee pitkiä mäkiä ylös ja alas, hiestyy kohtuullisesti, harmin\nsykkyrät sulavat siimoiksi, ja mieli kirkastuu, kuten niin usein ennen.\nHän on valmis yhä uusin keinoin lepyttelemään muoria, sietämään poikaa,\nväittelemään ukon kanssa joutavista asioista, kun vain edes kerran\npäivässä näkee välähtymän entisen sienityttönsä silmistä tai kuulee\nhänen ehjänä heläjävän äänensä: Älä sammuta kynttilää! Tulkaa kahville!\n\nHiestyneenä, mutta virkeänä hän pääsee taloon, peseytyy rannassa\nja ryhtyy viipymättä vesijohdon valmistelutöihin. Muori häärää\ntoimekkaasti mukana. Pienen tuvan roju kannetaan latoihin ja\nullakoille, savet, sammalet ja permantotäytteet navetan taakse\ntunkioon. Ukkokin kutsutaan avuksi. Hän rähisee vastaan, mutta lähtee\nkuitenkin hevosella soraa noutamaan.\n\nAmmattimiehet tulevat seuraavana aamuna. \"Nuoren isännän\" ohjeiden\nmukaisesti he ryhtyvät valamaan sementtistä vesiallasta pienen tuvan\nperäseinälle. Ukko raaputtelee piipun hammasluulla päätään ja jupisee\nyhä epäuskoisesti vastaan: Pääpelin tornin rakentajilla ennen muinoin\noli paremmat piirustukset, ja kumminkin tekeleestä tuli suuri susi!\n\nMiehillä on kova kiire. Sahat sihisevät ja vasarat paukkuvat. Yrjö\njuoksuttaa vettä pelto-ojaan padotusta lätäköstä. Hän juoksee ja\njoutuu. Käpälät hänellä on kuin kaksivuotisella hirvellä! Saattaapa hän\nhyvinkin käydä oinaansa avuksi ja juoksuttaa ämpäreillään säiliön vettä\ntäyteen illoin aamuin!\n\nUkko pohtii ja tuskittelee selviämättömän arvoituksensa vuoksi. Älkää\nrakentako itsellenne kaivoja, joissa ei vesi pysy! jamailee hän\npuoliääneen.\n\n-- Täällä kaivossa pysyy vesi! Ei tippaakaan vuoda, kunhan ehditään\nhiertää puolentoista sentin kestopinta soraseoksen päälle! Muutaman\npäivän perästä vanha isäntä saa sen omin silmin nähdä! Näin\nvakuuttelevat ammattimiehet peräänantamattomasti.\n\nTätä puolta ei ukko ole epäillyt alkuunkaan. Veden nousemisesta nyt\non kysymys, kuten varmaan oli vanhanajan profeetankin aikoina. Mutta\nkun asia kerran nyt on kehitelty näin pitkälle ja noin erinomainen\nkaivonpaikkakin keksitty, niin kustannetaan pois tuulimoottorit lammen\nrantaan kahdenkymmenen kyynärän korkuiseen jalkaan.\n\nVesisäiliö joutuu valmiiksi. Ukko rakentelee ajatelmissaan\ntuulimoottoriaan ja katselee lammen rannasta sille paikkaa. Mutta\nkesken hänen suunnitelmiensa porhaltaa auto pihaan tuoden pienen\noinaksen putkineen ja muine tarvikkeineen.\n\nSe ei ole edes koirankaan kokoinen. Yksi mies kanniskelee sitä\nkainalossaan kuin kissan poikaa. Ukko tuhahtaa ääneen ja lähtee\nlopultakin kynnösmaalleen. Iltapuolella hän kuitenkin kiistelee jo\nputkiojaa kaivavien miesten kanssa, koska punainen kissa ei anna\nhänelle hetken rauhaa. Edelleenkin hän on vahvasti vakuutettu siitä,\nettä koko oinasjuttu on kulkupojan keksimää pilaa, miehet ovat\nennakolta puhuttuina hänen juonessaan mukana. Mutta kaivakoot ojansa\npuron rantaan. Tuulimoottori voidaan pystyttää sinnekin...\n\nMiehet kaivavat ojaa, toiset hääräilevät putkipihteineen vesikuopassa\npurolla. Työ joutuu valmiiksi. Äijä kutsutaan niityltä ihmettä\nkatsomaan. Hän murahtelee, mutta lähtee kuitenkin.\n\nPikkutuvan suuri vesiallas on laiteillaan mitä kirkkainta lähdevettä.\nUkko huutelee muoria ja tytärtä: Hei, akat, tulkaa tuota kummaa\nihmettelemään! Konstiko tästä on lasketellessa vedet tupaan ja\nnavettaan, vaikka alas saunan kiukaaseen päästettäisiin! Johan tepposet\nteki tuo kulkuripojan sarveton oinas, pakana!\n\nOnnellisen ratkaisun jälkeen ukko on niin vesihenkeä täynnä, ettei\nmuutamaan viikkoon muusta osaa puhua. Välttämättä hän tahtoisi vetää\njohdot alas saunaan, mutta putket eivät riitä. Jospa tuo pässi olisi\nkeksitty akkojen avuksi kaksikymmentä vuotta aikaisemmin!\n\nYrjö maalailee pikkutupaa kuunnellen ukon rupatuksia. Tuli\npalaa rattoisasti vanhassa kivitakassa, ja oinas sytkäyttelee\nvesisuihkauksiaan tasaisin väliajoin. Huoneessa on riittävästi\ntilaa toiseenkin tarkoitukseen, joka vesisäiliötä rakennettaessa on\nselviytynyt itsestään. Neljän lehmän talossa tarvitaan myös maitohuone,\nsementtityö tehtiin tätä tarvetta silmällä pitäen. Katto ja seinät\nmaalataan valkoisiksi. Lähdevesi juoksee altaasta altaaseen ja\nmaitokannujen alitse pellonojaan. Sementtimiehet ovat sanoneet, että\nsiitä tulee pitäjän parhain maitohuone.\n\nIllat käyvät pitkiksi, kuu kapenee puolikkaaksi ja siitä sirpiksi\nkiertäen vetisten pilvien alla. Maitohuoneen maalattu seinä ei näytä\nkynttilätuikun valossa kovinkaan valkoiselta. Täällä mies yhä hääräilee\nventovieraitten ihmisten nurkissa tuhertaen. Mikä on tällainen nuori\nisäntä, jonka vielä nuorempi isäntä työntää maantielle milloin haluaa?\nMonien ansiotöiden jälkeenkin hän on talonväelle vain Yrjö niminen\nkulkuripoika, jonka askeleita muori vaanii, tytär taitavasti välttelee.\nHe ovat saavuttaneet siinä ihailtavan taidon ja osaavat järjestää\nkaikki askareensakin kuin tätä seikkaa silmällä pitäen. Yhteensattumia\nei vahingossakaan tapahdu; ei ainakaan sen jälkeen, kun henkilö, jota\nkartetaan ja vakoillaan, itsekin pyrkii samaan päämäärään.\n\nMitä varten hän on jäänyt tänne tuikkulamppujen hämärään pimeätä\nsyyskautta viettämään? Eikö Niemelästä löytyisi kylliksi tällaisia\ntöitä, tai Lehtolan metsästä paperipuutöitä? Onko hän, maailmaa\nliikuskellut aikuinen mies joutunut sydänmaan talon ja lammen\nkiroukseen kuin jänis kierrokseensa?\n\nIltapäivisin hän juoksee kierrostaan lammen rantapolkua. Se on\nlikipitäen kilometrin mittainen, mutta matka sen ympäri juostessa\nvenähtää helposti kolmeksi, viideksi, jopa kymmeneksituhanneksi\nmetriksi. Se on ihmeellinen rata. Se kiskoo voimat, mutta lataa samalla\nuutta. Siinä ei ole yhtään askeltuntumaa, joka iskisi täräyttämällä\nvastaan. Väsyneenä saunarantaan joutuessaan on juoksijalla kiusaus\nylimääräisiin kierroksiin.\n\nJoskus hän lähtee lampikierrokselleen muistojensa ajamana tai jaloissa\npyörivää poikaa paeten. Poika katselee hänen menoaan ja juoksee\nperässä rantaan. Hän asettuu päättävästi polulle ja pyytää niskaan\nratsastamaan. Juoksija ottaa hänet ja tarpoo ylimääräisen taakkansa\nkanssa raskaan kierroksen. Pojan riemulla ei ole rajoja. Neva hyllyy\nlaajoilta aloilta, ja lampi läikähtelee sen johdosta. Tavattoman\njännittävää on joen ylittäminen. Siinä on siltana vain kaksi pitkää\npuuta, jotka huojahtelevat kovasti. Viisainta olisi kävellä niitä\npitkin toinen toisensa kädestä pitäen. Sellainen ajatus ei kuitenkaan\ntule kummankaan miehen mieleen. Poika luottaa kantajaansa rajattomasti,\nvaikka otsavanteeksi kiertyneet pienet kädet kovasti vapisevat.\nKantajan taakka on raskas, sydäntä painava, mutta hänen on vietävä se\nperille. Saunamäkeä taloon noustaessa on tie jo kestävä ja kantajan\nmieli keveä. Hän tuntee kuuluvansa jälleen hiljaisen talon vakinaisiin\nasujamiin.\n\nHän valmistelee maitohuoneen hyvään kuntoon, kuokkii putkiojat peittoon\nja kaivelee pellonojat auki. Pientä kujettakin hän keksii, milloin\nmieli pyrkii synkkenemään. Uuden maitohuoneen ja navetan välivaiheelle\non aikoinaan laudoista kyhätty pikkuinen puolikaskattoinen huone,\njonka paikka on huonosti valittu, uuden vesisäiliö- ja maitohuoneen\nvieressä se on tuiki sopimaton. Tuskinpa talonväki sitä keksisi, koska\nvuosien kuluessa, ovat siihen tottuneet, vieras tällaiset epäkohdat\nparemmin huomaa. Eräänä päivänä, jolloin ukko ja poika ovat myllyssä\nja naiset marjassa, pyytää Yrjö naapurin kuokokselta kolme miestä\navukseen. Hullutellaan hiukan ja nostetaan koko rakennus navetan taakse\nvaratuille kulmakiville. Muutaman minuutin työ se vain on, mutta siitä\ntulee kuokkamiehille pitkäksi aikaa hauskuutta. Yrjö selvittelee jälkiä\nja istuttaa metsästä noutamansa kuusen huoneen paikalle. Talonväen\niltapäivällä kotiutuessa ei tuttua pikkukamaria näy missään, kuusi\nvain kasvaa pihapolun päässä, ja kasvaakin komeasti, ellei siirtäjä\nhätäpäissään ole juuria vikuuttanut.\n\nUkolla on vanha suustaladattava luodikkorapa. Hän on pitänyt sitä\nkunnossa kolmisenkymmentä vuotta vain sen vuoksi, että talon pari\nsyöttösikaa syksyisin saataisiin kunniallisesti hengiltä. Yrjö\ntiedustelee, voisiko sillä pudottaa yhtä lintua niistä kymmenistä,\njotka mäntyjen ja kuusien latvoissa joka aamu kukertelevat. Ukko\ninnostuu vanhojaan muistelemaan: Sillä raudalla on pudotettu kymmeniä\nteeriä ja ukkometsoja syksyllä ja keväällä. Entä ne pari kettua,\njotka haaskalta on ammuttu! Jos muorin välihuomautukset ottaisi\ntäydestä, niin yhdeksän lintua kymmenestä voisi huoletta tinkiä,\nehkäpä lopulliseksi saaliiksi jäisi vain ne kaksi liikuntakyvytöntä\nsikaa. Kuuluisa reikärauta puhdistetaan perin pohjin, irroitetaan ja\nrasvataan sen kaikki osat. Ukko neuvoo tarkasti, miten on tähdättävä ja\nlaukaistava. Metsämies kyttäilee kallioilla kajeina pakkasaamuina ja\nsaakin pari kukkoteertä monien juoksujensa palkaksi. Koira haukahtelee\nja ukko touhuaa.\n\nEräänä marraskuun yönä lampi vetäytyy jääkuoreensa. Pihamaalta katsoen\nse kiiltää kuin suuren mahonkipöydän kansi. Talon nuoret miehet\nlähtevät kolkkakalaan ja saavat muutamia mateita saunarannasta ja joen\nsuusta. Sunnuntaiaamuna syödään kalakeittoa.\n\nToisen pakkasyön jälkeen rakennetaan saunarantaan jääkelkka.\nMatti on kuullut puhuttavan siitä, mutta luulee, että se tehdään\njäänkappaleista. Se tehdäänkin riu'uista. Hän seuraa tavattoman\njännittyneenä kelkan valmistumista ja viilettää pian siinä riemusta\npunoittavin poskin, vaalea tukka oikoisenaan hulmuten.\n\nSauna lämmitetään joka keskiviikko ja lauantai. Se on talon\nvanhin rakennus, sisältä ja ulkoa mustaksi pikiytynyt kiuassauna.\nLammenpuoleisella päätyseinällä on suojakatos saunapuita varten. Ne\novat puolimittaisia, erikoisella huolella pilkottuja honkahalkoja,\njotka ukko talvikelien aikana on ajanut metsäpalstalta lammen takaa. Ne\novat alkuaankin olleet täysin palamiskelpoisia, mutta sen jälkeen on\nkesäahava niitä vielä pinossa kypsyttänyt. Saunan lämmittäjän ei tulta\nvirittäessään tarvitse muuta kuin sormin lohkaista puusta pari sälöä\nja raapaista niihin tuli. Iloinen liekki nuolaisee tervaisia puita,\nnäyttää kuin se samassa riemussa haluaisi nielaista koko uunin täyden\ntyhjäksi.\n\nMutta vanhalla saunalla ja sen kymmeniä kertoja uusitulla mustalla\nkiuasuunilla on omat lakinsa, joita riehakkaampienkin nuorukaisten\non noudatettava. Hyppivä räiske ei kuulu savusaunan perintätapoihin,\ntäällä täytyy pyrkiä eteenpäin vähitellen hiostuen, syvemmälti lämmeten.\n\nMääräys lienee riipustettu kiuaspesän rosoisiin seiniin, vaikka\nriehakka tulen poikanen ei koettelematta usko sitä. Räiskivän voimansa\ntunnossa se ryntää arvelematta eteenpäin. Tie auki, taikka leväytän\nhajalle koko roskan! se rätisee. Hajoittamatta jäisi paremmaltakin\nmieheltä. Kylmä, nokinen kivenmukura on vastassa, puske mihin\npusketkin, yhtä kiiluvaa avosilmää ei näy missään. Ensi henkäyksen\njälkeen ei ole edes ilmaa, se kaikkein tuskallisinta tässä kirotussa\nnokipesässä onkin, lyö sankaripoikasen sanattomaksi ja niskan\nhervakaksi siihen paikkaan.\n\nYlpeä uhma nöyrtyy. Tuittupää palautuu alas pilkkeitä nuoleskelemaan\nsinistä savua sieraimistaan pihistäen. Ankarana on hänen edessään nyt\nelämisen pulma, ellei tästä kohta jollakin tavoin eteenpäin päästä,\nniin tulee selvä tukehtumisen tuska.\n\nLiekki madaltuu ja heikkenee. Harmaa savuvaate kiertyy tulen ja\npuidenkin ympärille läpäisemättömäksi kuolinvaatteeksi, jonka lävitse\nsininen savupilli puhaltuu kuin katkaistun valtimon suihku. Katselijan\ntulee aivan sääli elämänsä puolesta kamppailevaa. Tukehtuuko raukka\ntuohon jo lopullisesti?\n\nEi tulisielu tukehdu. Vaivan pinteessä se on pusertanut esiin\nelämänuskonsa ja voimiensa ytimen. Rauniokasa siinä vain on! Mutta\nraunioissa on aina rakoja! Ellei ole, niin tehdään! Tästä näin, tuonne,\ntänne! Raunion lävitse ovat edeltäjätkin tiensä etsineet. Eteenpäin\npojat, painakaa, puskekaa!\n\nHupsis! Voitokas savuvirta pöllähtää mustan kiukaan selästä, kiirii\nkattoon, hajoaa ja tunnustelee, kunnes keksii seinässä pienen\nikkuna-aukon. Vauhtiaan kiihdyttäen, iloisesti hypähtäen se pyörähtää\nsiitä taivastuvan ilmaviin avaruuksiin.\n\nTaistelijalla ei ole enää tukehtumisen vaaraa. Tämä tietoisuus antaa\nuutta väriä sen koko elämälle. Kiihtyvällä vauhdilla työntyy savuvirta\navattua tietä pitkin. Tiivistyvä paine etsii tuota pikaa uusia teitä.\nIloisia kihauksia kuuluu joka puolelta: Täällä on entiset jäljet! Ja\ntäällä! Täällä! Täälläpä ei ole! huudahtaa joku rohkeimmista. Kaikkien\ntiet johtavat omia teitään kiertäen ikkunaluukulle ja siitä taivaan\navaruuksiin.\n\nAlhaalla uunissa on pesäpohjan tuliliekki jälleen kirkastunut.\nSen äskeinen räiske ja tuiskiva hapuilu on tyyntynyt tasaisesti\nliekehtiväksi paloksi. Lämpöinen loimu leviää ja laajenee, kunnes koko\npuukasa on rauennut sen sulattavaan syleilyyn. Muutama itsepäinen\noksankyhmy pitää kauan aikaa puoliaan. Jopa nuokkuu, horjahtelee sekin\nja lysähtää armoille. Uunin yhdessäkään kulmassa ei näy enää mustaa\nmukuraa, ei törkkivää oksaa tai sinisenä suhistavaa savupilliä. Elämän\nhäviämätön alkuaine, yhteinen palava liekki on täyttänyt koko pesän.\n\nEnsikertalainen lämmittäjä tarkkailee tätä taistelua nokisaunan\nleveälankkuisella permannolla maaten. Kun yksi sylyys puita on hiilille\nriutunut, noutaa hän toisen ja kolmannenkin. Hän unohtuu katselemaan\nuunin paloa kuin ihmeellistä näytelmää, monivivahteista ihmiselämän\njuoksua.\n\nMutta viimeisen pesäntäyden riutuessa on hänen kannettava vedet.\nKahdella ämpärillä juoksuttaen se on vain hetken työ. Hän pulpauttaa\nämpärit suoraan lampiavantoon. Vesijohdon lisäputket ovat jääneet\nhankkimatta ja lähdevedet saunan katolle juoksuttamatta.\n\nSaunassa ei ole mitään näkyväisiä vedenlämmityslaitteita. Suuri\npyykkipata on tiloitettu rantaan kivien varaan. Sillä voisi\nsaunavedetkin lämmittää, mutta sitä ei vielä tähän mennessä ole tehty,\nsillä ukolla on siihen omat patenttikonstinsa.\n\nHän köpittelee saunaan ennenkuin viimeinen puulisäys uunissa on ehtinyt\nhiilille raueta, ottaa nurkasta mustapäisen hiilikoukun ja kierittelee\nsillä uunin solasta esiin joukon pyöryläisiä kiviä. Niitä on siinä jo\nhänen edessään kymmenkunta, kuin kurjen munista koottu kananpesä. Ukko\nraaputtaa päätään, kallistelee ja killistelee: Minkä noista ottaisi?\nMinkä jättäisi? Mitkä olivat käytännössä viime kerralla? Hän noppii\nvalitsemansa kivet uuniin ja peittelee ne visusti hiilillä. Loput hän\nkierittelee takaisin säilöön vuoroaan odottamaan.\n\nKivien kuumetessa ja saunan kylpykuntoon joutuessa ukko riisuskelee\nhiljalleen, tupakoi ja jutustaa. Jumala ei ole luonut kiirettä\nsaunailtoja varten.\n\n-- Taitaapa tulla säänmuutoksia, koska kihtihiiri taas napertelee\ntuolla oikeanpuoleisen polvikupin alla.\n\n-- Onko se jokin tunnusmerkki?\n\n-- Merkkipä hyvinkin. Toistakymmentä vuotta se on jo minulle säitä\nennustellut.\n\n-- Ennustaako yhtä tarkasti kuin ilmatieteellinen keskuslaitos?\n\n-- Luottaisinko minä siihen, jos huiputtaisi yhtä monta kertaa.\n\nHän riisuu housunsa lähes puolitiehen, mutta kesken kaiken hän\nhivuttautuu takkinaulan luokse ja täyttää piippunsa perusteellisesti,\nminkä jälkeen housujen valuttaminen jatkuu.\n\n-- Sään muutoksien edellä rupeaa aina nakertelemaan, kuten jo sanoin.\nTämä sauna sille on poikaa. Sen jälkeen juoksee taas kolme päivää\niltikseen.\n\n-- Mikä juoksee?\n\n-- Häh?\n\nHän nousee koppaisemaan uunista piippunsa koristeeksi punaisena\nhehkuvan hiilen pöyhäisten samalla päältä päin paljastuneita\nvesikiviään peittoon. Hän näkee hiiltyvän uunin lieskassa elämänsä\nniin selvästi kuin se olisi hiiri sopivan kokoista lasiputkea pitkin\nripsittelemässä.\n\n-- Mikäkö juoksee, kysyit sinä. Veripä tietenkin, elämän punainen\nrieskamaito. Näes, ihminen ei ole mikään valuraudasta puserrettu\nvesioinas, vaan elävä olento, jonka Luoja pykäsi viimeiseksi ja puhalsi\nhänen sieraimiinsa elämän hengen.\n\nPiipun imeminen keskeyttää hänet hetkeksi.\n\n-- Minä olen jo vuosikymmeniä seuraillut puron virinöitä tuolla\nniityn alla. Se on vain pieni lähdejuoksu meidän pellon alla, mutta\neipä juoksekaan samalla tavalla joka vuodenaika. Toiset pirinät käy\nkeväällä, toiset kesällä, mutta talven pakkasilla ei henki käy kuin...\n\nPiippu on päässyt väsähtämään. Sitä täytyy pitkään ja hartaasti imeä ja\npeukalollakin moneen kertaan paineskella, kunnes sen hakkelus jälleen\nhehkuu punaisena.\n\n-- Kaikki menee hyvin niin kauan kuin on kevät ja kesä. Nuoruuden\njuoksevaiset veret sylkkivät suonissa ja liikkuvaa voimaa on joka\npaikka tulvillaan. Puskeehan sitä silloin vaikka kynnyksen läpi, hyppää\nylitse, ellei alitse pääse.\n\nYksi vesikiven pää toljottelee jälleen paljaana. Ukko köpsii peittämään\nsitä nostaen samalla uuden hiilen piippunsa pesään.\n\n-- Joutuu siitä syksy vuorollaan, ja pakkanen panee rapakot jäähän.\nHiljaiseksi käy nesteiden lirinä, liikkuvia voimia ei ole enää missään\npäin. Silloinpa tuo vaivattu heräsi. Vähitellen se alkaa kerätä\nsammalentörkyä, jäänhilettä ja kaikennäköistä ryönää pajupuskiin ja\nmuihin kynnyspaikkoihin. Ilmatkin yhä kylmenevät. Läpivetoa pitäisi\nsaada, kynnyspäät auki vaikka pirkules perisi. Muutoinhan koko niitty\non kohta hulasvesillä ja ruokamullat huut'hemmetissä! Usko, jos tahdot,\nei löydy enää muuta kuin yksi keino.\n\n-- Sauna!\n\n-- Justiinsa!\n\nUkko laskee piipun viereensä penkille, riisuu jo liivinsä ja\nvillapaitansakin, mutta panee tämän jälkeen lakin uudelleen päähänsä ja\nköpsii kaivelemaan tulipunaisiksi paistuneita vesikiviä tarkoitukseensa\nkäytettäviksi. Hänellä on varta vasten tehty puinen pyttyastia, noin\nkahden ämpärin vetoinen. Ensimmäisenä upotetaan kylpyvihdat vesipyttyyn\nja sen jälkeen yhteen menoon uunin suuhun vieritetyt kivet erikoisella\nkauhalla, jonka pää on pitkäaikaisesta käyttämisestä mustalle karrelle\npalanut. Veteen putoavat kivet porahtelevat hirmuisesti, ja huuru\nnousee kattoon asti. Permantoa täristävä kumina kuuluu vesiastian\npohjalta. Pytyn luulisi levähtävän hajalle joka hetki.\n\nKun porina astiassa lakkaa, kuorii ukko paidanhihansa ja onkii kivet\nyksitellen ylös. Vesi on lämmintä, mutta ei polttavaa. Kahdeksan kiveä\nlienee koettu määrä, jonka hänen käsivartensa kohtuudella sietää.\n\nEnsimmäisillä saunakerroillaan on Yrjö ymmärtämättömyydessään tullut\nesittäneeksi, että kiukaan viereen sovitettaisiin vanha sillitynnyri\nja siitä kiertävä rautaputki uunin lämmitystulella kuumennettavaksi.\nNäin saataisiin helposti koko tynnyrillinen kiehuvaa vettä. Tällaisen\nvedenlämmityslaitteen Yrjö on nähnyt uloslämpiävien saunojen\nrautapeltiuunien kupeessa. Ukko nousee heti jyrkästi takajaloilleen.\n\n-- Vääristetty rautaputki peltiuunin kupeessa! Luuletko sinä, että\nruostunut rautaputken rapa lämmittää vesikivien veroista saunavettä?\n\nTällaiseen kysymykseen maineikas oinasmestari ei tietenkään osaa sanoa\nsitä eikä tätä. Ukko jatkaa.\n\n-- Ja mitä saunassa yhtenä iltana tehtäisiin sillitynnyrillisellä kuumaa\nvettä? Hyvää ainetta pärsäämäänkö akat pitäisi opettaa kädestä pitäen,\nniinkuin heillä ei luontonsa mukaisesti siihen ilmankin olisi halua.\n\nTähänkään ei poika osaa lausua omaa mielipidettään. Ukko ei\npitkiä aikoja odota, vaan alkaa puhella vesikivien parantavista\nominaisuuksista.\n\n-- Näes, vesikivi ei ole mikään romuraudan kappale. Se on likipitäen\nkuin pyhän kasteen sakramentti. Tuhansien vuosien kuluessa se on\nimenyt itseensä kaiken elämän siunauksen, mitä maavesi ja taivaanvesi,\nkoirassammakot ja maitikalat parhaastaan ovat antaneet. Tällaisia kiviä\nkun sitten paistetaan savusaunan uunissa riudutettujen hiilien alla ja\nporautetaan ne puukauhalla vesipyttyyn, niin siitä syntyy lääkettä.\nHaistappas!\n\nUkko nostaa kylpyvihdan pytystä ja haistattaa sitä. Tosiaan siitä\ntuoksahtaa maan ja veden virkistävä henki, ennen kaikkea tietenkin\nkesäisen raudaskoivun pihkan tuoksu. Tämän jälkeen ei Yrjö tee ukolle\nenää ehdotuksiaan sillitynnyreistä eikä rautaputkista. Ainoa, mistä\nhänen leikillään tekisi mieli huomauttaa, on ukon epäjohdonmukaisuus\nveden valinnassa. Kuinka hän olisi pehmeän ja monia sakramenttiaineksia\nsisältävän lampivetensä vaihtanut kovaan ja kylmään lähdeveteen.\nErehdys lienee luettava vesijohtoinnostuksen tiliin. Mahdollisesti\nhän olisi havahtunut ennenkuin rautaputki olisi saatu saunan mustan\nseinähirren lävitse.\n\nSaunan hiillostan sinertävät lieskat ovat rauenneet. Hikevässä ilmassa\nei nenä enää haista savukituran tuntua. Ukko riisuu paitansa ja\nlakkinsa ja kiipeää vesipytty sylissään lavoille. Löylynheittovesi\nviedään sinne ämpärillä. Pikimustina kiiltävät penkit ovat liiankin\nlämpöiset. Ilma ylhäällä lavoilla on hyvin kuuma, mutta kuitenkin\ntuore, kuin tärpätillä ja tervalla kostutettu, savuntuntuinen.\n\nUkko istuu löylyämpäreineen kiukaan vieressä olevalle penkille,\nottaa vettä kippoon ja alkaa kädellään ripsitellä sitä kiuaskiville.\nKiuas sähisee ja kihisee, porahteleekin, milloin kiposta sattuu\nläikähtämään enemmän vettä. Oho! äännähtää ukko kuin pyytäen anteeksi\nvaromattomuuttaan. Löyly nousee hallavana ryöppynä seinää pitkin\nja tunnustelee nopeasti nurkat ja katon. Näistä asematutkimuksista\nselviydyttyään se syöksähtää miesten kimppuun.\n\nMielihyvästä ähisten ottaa ukko ensimmäiset hartialöylynsä. Yrjökin\ntempaisee pytystä vastansa, mutta painuu samaa menoa alas penkille.\nUkko iskee arkailematta hartioitaan ja hankaa kylkiään.\n\n-- Totta vissiin lyödään lisää löylyä?\n\nVastausta odottamatta hän ropsii vettä kiuaskiville. Uusi löylypilvi\ntiivistyy entisen sisään, nuolaisee kuumalla kielellään penkkiin\npainautunutta miestä jalkapohjista niskaan ja sormien päihin saakka.\nMutta pilven takaa kuuluu ukon vastanläiske ja mielihyväinen ähinä. Hän\non ryhtynyt käsittelemään polviaan, joissa kihtihiiret nakertelevat.\nEllei tuolla kurituksella pienet jyrsijät pakene ja kynnyspaikkojen\njäähileet häviä, niin ei millään muullakaan ihmiskeinolla.\n\nKolmannen löylytyksen jälkeen on poika saanut kyllikseen. Hän\npudottautuu penkiltä permannolle ja yhteen menoon ulos jäähdytyksille,\nkylmän veden huuhteluille lampiavantoon saakka. Hänen on kiiruhdettava\nkohtapuoliin tupaan, että naiset ja Matti pääsevät osallisiksi\nsaunan riemuista. Mutta ukko istuu peräpenkillään järkähtämättömänä\nkuin löylynjumala. Tomerasti hän hoitelee kiuastaan vielä toisenkin\nkylpyvuoron aikana. Eihän naisten pää kestä löylyä enempää kuin\nkananpää tuvanuunin häkää.\n\nKun Yrjö naisten palattua lähtee jälkilämpöisille saunaan, hääräilee\nukko yhä kiukaansa kimpussa. Se on tasautunut jo leppoisaksi, ei\nkiukkuisesti räiski eikä äkäisesti paukahtele, vaikka kipontäysi kylmää\nvettä niskaan loiskahtaisi. Ukko makaa penkillä vatsallaan ja pyytää\npojan hankaamaan selkäänsä. Sieltä vähän ylempää, hartioista! Kas, kas!\nAlempaa ristiluiden kohdalta! Ääh! Tuo se tekee vanhoille luille hyvää!\nTämän päälle otetaan pienet hivutuslöylyt!\n\nRauhoittunut kiuas saa taitavan ja tasapuolisen kastelun koko lämpöisen\nvyöhykkeensä ylitse. Löylypilvi irtautuu laiskasti kieriskellen ja\npääsee vielä kattoon asti. Sieltä on helppo painua alaspäin seiniä\npitkin, jopa suoraankin tipautellen. Ukko toteaa viimeisen löylyn\nhyväksi, koska se kestää kauan. He loikovat pehmeät kylpyvastat\npäänaluisina pitkät ajat, ukko juttuaa ja Yrjö myöntelee.\n\n-- Mitä iloa ihmisellä olisi tässä murheen laaksossa, ellei hänellä\nolisi saunaa? Se virvoittaa sielun ja ruumiin kuin ohrankylvön aikainen\nkevätsade metsän ja maan.\n\n-- Niinpä vain!\n\n-- Ensi helluntaina siitä tulee kuusikymmentä ajast'aikaa. Varhainen\nkevät kuului olleen, koska uusilla vihdoilla kylvettiin. Talon aikuinen\nväki oli kirkossa, äitimuori yksinään vain kotona, ei ollut matkaan\nlähtijää enää, koska aikansa oli lähestymässä. Hänelle sattui tämä\nkuudes kertansa keskellä helluntaipäivää. Mitäpä muori tuosta, itse\nlämmitti saunansa, pihakoivun lehdistä taitteli kylpyvihtansa, tuttua\ntyötä tämä kaikki hänelle jo oli. Minä olen sitä monta kertaa tässä\nhivutuslöylyjä hikoillessani tuumiskellut, ajattele nyt kerta sinäkin:\n\nTuossa penkillä hajalleen riipaistun kylpyvihdan päällä makaa\npuolileiviskäinen rääsy punaiset räpylät kippurassa. Emopaha katselee\nvieressä, haikailee ja vähän itkeskeleekin. Kovat on juur'ikään ollut\nmuorilla oltavat, mutta eipä hän niitä enää muistele. Kokonaan hän\non jo unohtanut oman resuisen itsensä ja luonnon ankarat kouraisut,\nmokomankin sammakon pojan takia. Koko elämänsä vaivaisuuden monissa\nvaivoissa rähjätty eukkopaha unohtaa tämän kuudennen ja vähäisimpänsä\nvuoksi. Mitähän tekee tämä rääpiskäinen itse, osaatko sanoa?\n\nKun mitään ei kuulu, vastaa ukko omaan kysymykseensä.\n\n-- Silmiään sipristelee! Tuossa juuri räpyttelee hyväkäs pihkalehtien\npäällä, selällään maata kajottaa kuin parempikin allakantekijä. Kohta\nse jo vetää siinä löylyn henkeäkin sisäänsä kaikki tassut kierteellä\nseinäikkunaan päin. Äitimuori ripsii vettä kiuaskiville hervakoilla\nsormillaan ja pihkavalla vihdalla pientä rääpyskäänsä hieroo ja\nlepsii. Mutta tuolla alhaalla keskipäivän aurinko kajastelee päreillä\npaikatusta ikkunaruudusta. Ulkopuolella rapistelee Herran kyyhkynen,\nkoska on kesäinen helluntaipäivä.\n\nUkko vaikenee pitkäksi aikaa. Kiukaan viimeinen anti on tasautunut\nhelluntaipäivän lämmöksi. Sen kesäinen henki leyhkii hiostuneen\nkylpyvihdan sisältä, juoksentelee kyyhkynä penkin pihkaista rakoa,\nkujeileekin vähän kekkavarintaisena veitikkana. Nyt se rapsaisee\njo penkillä loikoilevan miehen kylkeä, mutta kun ei siitä mitään\nseurausta kuulu, niin rohkaisee mielensä ja rivauttaa pitkän taipaleen\nkantapäästä niskaan saakka.\n\nUkko on liukunut omissa mietteissään kaikki nokiseen saunaan kiertyvän\nelämänsä juoksut. Tällä kertaa hän on valmis lopettamaan, viruu\nkuitenkin vielä penkillä hetkisen vastaisiaan ääneen kuvitellen.\n\n-- Täällä synnyin ja täällä kuolenkin, jos Luoja sen sallii. Muori\nsanoo synniksi tällaista puhetta. Mistäpä hän sen asian niin varmasti\ntietää. Ne ovat miestä myöten nämä tällaiset rikkeet. Mikä yhdelle on\nsynti, saattaa toiselle olla hyväkin autuus. Miksikä ei minun lähtöni\nvoisi tapahtua täällä lämpöisessä saunanlöylyssä yhtä hyvin kuin\nkylmässä tuvan nurkassa, paljon helpomminkin vielä. Tässä penkillä,\njuuri näin. Hiukkaista ennen lähtöä raottaisin ikkunaa, että minussa\nasuva herranhenki, se vähäinen kipene, viimeisen löylyn matkassa\npääsisi taivaalle livahtamaan. Kaikki muu, mikä jäljelle jää, on\npesunkin puolesta valmista arkkuun nostettavaksi. Jospa muistaisivat\npistää vielä kylpyvastan päänalaiseksi.\n\nHän nousee ja kapsahtaa vastoineen ketterästi alas. Ellei musta kiuas\näkiinny tämän vihaisemmaksi, kestää vahva ukko ja pikiytynyt sauna\nvielä kymmenien vuosien löylytykset.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nAika kului keskitalven lyhkäisiin päiviin. Yrjöä ei pyydetty jäämään,\neipä liioin enää poistumaan. Työtä ei neuvottu, mutta itse keksimäänsä\nei tekemästä estetty. Paikka oli varattu ruokapöydässä ja avattu vuode\niltaisin vieraskamarin suuressa sängyssä.\n\nMiten pitkälle tätä jatkuisi? Mikä hänen asemansa oli tässä\ntalossa: päiväläisen, sukulaisen, vaiko virkistyslomaansa viettävän\nkaupunkilaisvieraan? Se oli kaikkia niitä, eikä mitään niistä. Jokin\nväkevä voima, keskellään pidättelevä virranpyörre ympäröi heitä.\nHiljaisina talviyön hetkinä sen outoja aavistuksia herättelevä\nsalaperäisyys hirvitti viimeksi mukaan joutunutta.\n\nTytär oli edelleen arka ja etäinen. Hänen ei enää tarvinnut edes lehmiä\nhuudella. Sienitytön ääni kuului entistä harvemmin pojalle sanottuina\näidin varoituksina tai navettalauluina, sydämeen ottavan surusävyisinä\nkuin jäisissä vesissä uiskentelevan allin valitus.\n\nPitkinä iltapuhteina joutui Yrjö seurailemaan hänen toimiaan läheltä.\nUlkoisesti pakottavana syynä siihen oli sekin seikka, ettei talossa\nollut muuta tyydyttävää valoneuvoa kuin tuvan orteen ripustettu\nkattolamppu. Kynttilöitä hän olisi voinut itse hankkia, mutta kamarissa\noleskeleminen ei kuulunut talon tapoihin. Eri valo olisi merkinnyt\neriseuraisuutta. Hän vaistosi tavan ja varoi loukkaamasta sitä. Mutta\nasuintuvankaan öljylamppu, talon ainoa valopiste, ei ollut liialla\nvalovoimaisuudella pilattu. Paperitalon kellarisokkeloiden pienin\nsähkölamppu olisi loistavasti pystynyt kilpailemaan sen kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUkko kutoo rysäliinaa pöydän päässä radiohyllyn alla, ja muori\nkehrää tai kutoo sukkaa. Tytär toimittelee talousaskareita hellan ja\nruokapöydän vaiheilla. Useimmat isotöisetkin tehtävänsä hän suorittaa\nnopeasti ja huomiota herättämättä.\n\nPöytä on niin suuri, että ruoka katetaan sille puolitiestä toiseen\npäähän. Tarkoitusta varten hankittu vahaliina on leikattu tämän\nmukaisesti. Aterioidessa istuvat tytär ja poika seinäpenkillä, ukko\nja vieras rahilla lattian puolella, muori tuolilla pöydän päässä.\nRuoka-astiat: voilautanen, perunavati ja kastikekulho kulkevat miten\npäin kulloinkin. Usein tytär tarjoaa niitä vieraalle pöydän ylitse.\nNäin he aterioivat kymmeniä kertoja vastakkain istuen, mutta sormet\neivät vahingossakaan koske sormiin. Miten tytär pöydässä istuessaan\nosaa kätkeä silmiensä katseen! Se välähtää vain joskus kadotakseen\nsamassa.\n\nToisinaan hän kuitenkin tulee yllätetyksi, vaikka se sattuu niin\nharvoin, että katselija saa odotella sitä kuin luonnonihmettä. Ensi\npäivästä lähtien on Yrjö hoidellut radiota. Ukko pitää yksinkertaisesti\nsovitetuista kansanlauluista, tytär myöskin, vaikka ei ole sanoilla\nilmaissut sitä. Yrjö etsiskelee niitä heille, kolmea asemaa vuorotellen.\n\nTällöin hän on huomannut illallispöydän kattajan viipyvän katseen. Se\non loistava, syvästi kaipaava, mutta katoaa äkisti kuin kastepisara\ntuulen väräyttämältä lehdeltä. Yrjö kääntyy uudestaan radioon päin ja\nsäätää kovaäänisen äskeistä hiljaisemmaksi. Vieno säveltoisto kuuluu\npuolihämärässä tuvassa puhtaana. Muori pysäyttää rukkinsa, tytär\nastioittensa järjestelyn, ja ukko kuuntelee pää kallellaan liikkumaton\nkäpy kädessä.\n\nJos virittelijä tällöin huomiota herättämättä onnistuu kääntämään\nkatseensa pöytään päin, näkee hän muinoisen sienityttönsä koskemattoman\ntuoreuden ihanimpaan naisellisuuteensa kypsyneenä. Mahdollisesti hänen\nsielunsa kaipaus hehkuu esittäjälle, joka kaukana lähetysasemalla\nviuluaan soittaa. Olkoon vaikka niinkin. Kaikesta huolimatta virittäjä\non valmis jatkamaan epämääräistä oleskeluaan sydänmaan talon hämärässä\ntuvassa, saadakseen vuorokauden tai viikon kuluttua uudestaan nähdä\nnuoren naisen katseen, jonka hehku riipaisee sydänpohjiin asti.\n\nKaksi kertaa viikossa on sauna. Lammen ympäri käy edelleen ahkerasti\ntallattu polku. Se on kuin musta vyö valkoisen kylpylakanan ympärillä,\nsillä vesi on tirsunut nevan ja hangen lävitse. Nykyismaailman aikaan\non juoksijahulluja milteipä jokaisessa Suomen kylässä, mutta harva\nheistä harjoittanee hankien keskellä, kuten Rantalan tuntematon vieras.\nSiitä on pidetty puhetta jo kylilläkin, kuten eriskummallisista\nasioista aina puhutaan. Lunta ei ole vielä vahvalti, eikä Yrjö ole\nraaskinut jättää kimmoisaa rataansa. Ehkä sekin on hänelle itselleen\nyksi tekosyy, minkä vuoksi edelleen on talossa viivyttävä. Hän ei ole\nollut kilpakentillä koko viime kesänä edellissyksyn tappioiden jälkeen.\nKun hän juostessaan muistelee näitä alennuksensa päiviä, nousee jalka\nkimmoisammin, ja juoksu jatkuu ylimääräisen kierroksen valkoisen lammen\nympäri.\n\nPäivisin tehdään töitä. Pellolla ei tähän aikaan ole juuri mitään\naskartelemisia, mutta metsässä on enemmänkin. Ukko on tehnyt\nsyyskesällä metsäkaupan, myynyt kolmesataa kuutiota paperipuita\nvalmiiksi kuorittuina kylätien varteen.\n\nKaupassa ei liene vikaa, ellei katsota virheeksi sitä, että hän\nsopivasti neuvottelemalla olisi voinut saada hintaa viisi markkaa\nenemmän kuutiolta. Mutta rahaa oli tämäkin, mitä saatiin, vähemmän\nmeni veroja ja halvemmallakin näinä vuosina oli monen talon metsästä\npaperipuita ajotien varteen toimitettu. Tästä ei enää kannattanut\nmitään puhua, mutta puiden kaatamisesta kiisteltiin.\n\nUkko on äärettömän itsepäinen, milloin jotakin erikoista on saanut\npäähänsä. Tässä asiassa hänellä on se piintymä, että hankittavat\npaperipuut välttämättä on kaadettava kotipalstalta tien varresta. Näin\nhän muka ehtisi ajaa puut omalla hevosellaan, eikä tarvitsisi hankkia\nuutta takarekeä, koska vanha kelpaisi lyhyellä ajomatkalla. Yksi\nperustehan se on tämäkin, mutta Yrjön käsityksen mukaan ei kotimetsässä\nriitä haaskausta harjoittamatta puita kolmeensataan paperikuutioon.\nAamuisilla metsäkäynneillään hän tarkistaa arvionsa ja tulee täysin\nvakuutetuksi siitä. Eräänä aamuna hän kahvipöydässä ilmaisee oman\nmielipiteensä.\n\n-- Jos kaikki kuusen sukuun kuuluvat puut kaadetaan kotipalstalta, niin\nsäätänee kolmesataa kuutiota, muuten ei.\n\n-- Se on tarkoitus.\n\n-- Ei suinkaan?\n\n-- Totta vissiinkin! Pian tukka uutta kasvaa.\n\n-- Ei kasva, ellei jää tarvittavaa määrää siemenpuita!\n\n-- Siemenpuita aina jää, ellei omaan, niin naapurin metsään!\n\n-- Omastakaan niitä ei saa sukupuuttoon hakata!\n\n-- Voi, sun perhana! Sinäkö tässä tönössä olet isäntä, vai minä!\n\nMuori pysäyttää rukkinsa ja lattialla makaava koira nostaa päätään.\nNoin mahtavaa isäntää ei tässä talossa ole nähty vuosikausiin. Nuori\nmies huomaa innostuneensa enemmän kuin olisi kohtuullista, peräyttelee\nsiitä hyvässä järjestyksessä.\n\n-- Minä luulen, ettei pitäjän metsälautakunta tulisi tätä sallimaan.\n\n-- Mitä helvettiä pitäjän metsälautakunnalla on tekemistä minun metsäni\nkanssa?\n\n-- Onpa!\n\nSe tämähti rukin takaa. Ukko hölmistyy, koira nousee käpälilleen.\nLopuksi kuitenkin käy, kuten muori ja Yrjö tahtovat. Vielä samana\npäivänä kävelevät miehet kaikessa sovussa jäätyneen lammen ylitse\ntakametsään paperipuita leimailemaan. Koira hyppelee heidän edellään\naamuisia jäniksen jälkiä tunnustellen.\n\nTakapalstalla on enemmän varaa valita. Sieltä löytyy sopivaa\npaperipuutavaraa runsaasti. Täällä on perkaus suorastaan välttämätön,\nkoska toisten kustannuksella rehenteleviä susipuita ja puolikuivia\nnevakarrikoita on runsaasti.\n\nMutta siemenpuista riidellään leimauspäivän kuluessa monta kertaa.\nMuori ei ole enää estämässä eikä koirakaan ihmettelemässä, missä lienee\noravan jäljillä.\n\nUkolla on verissään vastustamaton saalistamisen himo, nähtävästi\nsen pohjavietit periytyivät torppariajoilta, kenties heimosotien\nvuosisadoilta. Parhaimman niskaan pitäisi aina hyökätä.\n\n-- Hei, poika! Täällä on taas yksi!\n\n-- Näkyy olevan, mutta älkää iskekö siihen kirvestänne! Kuusi kärsii\nniin vähästä.\n\n-- Kärsimään kai se on luotukin. Kevätmahlojen aikana tämä pylkkii jo\npaperimyllyssä.\n\nYrjön on juoksujalkaa kiiruhdettava pidättämään ukon kättä, ettei\navonaisella paikalla kasvava kuusi saisi kuolinhaavaa kylkeensä. Hän\nehdottelee tupakkatuntia. Hyvä piipuntäysi rauhoittaa ukon hermoja.\nIstutaan kannoille. Kehoittelematta ukko siinä alkaa piippuaan\nturistella, Yrjö naputtelee kirvespohjallaan kannon juuria. Hän\nei ole tosin mikään ammattimies, eikä pitäjän metsälautakunnan\njäsen, herranähköön! Mutta hän on työskennellyt järkiperäisesti\nleimatussa paperipuumetsässä kuukauden päivät kaatomiehenä, lukenut\nhieman luonnontiedettä ja sattumalta myös metsänhoitoa käsittelevää\nkirjallisuutta. Hän kertoilee näkemäänsä ja kuulemaansa kuin itsekseen\nmuistellen.\n\n-- Me unohdamme helposti, että metsä ei suinkaan ole vihollisemme, vaan\nsuuri ystävämme ja auttajamme. Tämä kansa saa vuosittain monin verroin\nenemmän tuloja metsistään kuin kaikista muista tuotannon lähteistään\nyhteensä, mutta useassa tapauksessa se imee metsältä saamansa tulot\npakkoverona. Teillekin merkitsee metsänne enemmän kuin peltonne...\n\n-- Oho, poika!\n\n-- Minkä verran teillä on peltoa?\n\n-- Viisi ja puoli hehtaaria!\n\n-- Entä metsämaata?\n\n-- Neljäkymmentä, hipenen ylitse.\n\n-- Luuletteko, että metsämaanne on laadultaan kahdeksan kertaa\nhuonompaa kuin peltomaanne?\n\n-- Häh?\n\n-- Kahdeksan kertaa huonompaa se voisi olla, silloin vasta kävisivät\ntuottoarvot suunnilleen yksiin.\n\n-- Pirhanan viisas olet ollaksesi. Sanopa nyt kuitenkin vielä, eikö\nminun ja isä- ja vaarivainajani ja meidän akkojemme työ mitään merkitse\ntässä huushollissa?\n\n-- Merkitsee paljonkin. Mutta sen lisäksi on muita tärkeitä tekijöitä,\njoiden rinnalla sukupolvien työ kilpistyy vähäarvoiseksi. Sama aurinko,\nsamat sateet ja tuulet irroittavat samoja alkuaineksia sisältävän\nmaan kasvuvoimaa niin peltolaaksoissanne kuin täällä etäisemmillä\nmetsärinteillänne.\n\n-- Helkkarin poika, niinhän sinä saarnaat kuin pappi vaalia, mutta eikö\nsinun tai jonkun päästään hurahtaneen vorsmestarin mielestä ole mitään\neroa tässä asiassa?\n\n-- Missä asiassa?\n\n-- No, siinä, että minä kasvatan viljaa ja turnipsia omassa pellossani\nja Luoja näitä kuusentaimia takamaani metsärinteessä!\n\n-- Eipä niin paljoa kuin helposti luulisi. Viisaat ovat tutkineet,\nettä metsän puut sisältävät samoja alkuaineksia kuin teidän viljanne\nja turnipsinne. Olen jostakin lukenut, että ulkomailla nykyisin\nvalmistetaan puusta jo täysin käyttökelpoista sokeriakin.\n\n-- Kas niin, tuota tämä asia enää vain uupuikin. Kunhan pääsevät niin\npitkälle, että hyvää piipputupakkaa jauhetaan kuusen hakkeluksista,\nniin sitten meidän poikain vasta kelpaa elää!\n\nYrjö naurahtaa, ja keskustelu katkeaa sopuisasti. Ukko täyttelee\npiippuaan, omasta kukkarostaan toistaiseksi. Tätä tehdessään hän\nkatselee tuuheaa rinnemaan kuusta, jonka mehevillä oksilla harittelee\nsatoja tuulenkuivaamia käpyjä. Hän antaa ajatustensa mettiäisten\nlentää, osaa hänkin piipun palaessa, mikäpä siinä.\n\nHarittavat kuusenkävyt ovat pulleamahaisia kahden markan sikareja.\nNiitä on muutamia aivan alimmilla oksillakin, miehen ei tarvitse muuta\nkuin kädellään roikkaa, nuolaisee suomut kiinni pintaan ja hoikemmasta\npäästä puraisee hengen kulkuja varten puolen tuuman mittaisen\nkappaleen. Kelpaa miehen pitää tupakkatuntejaan tuuhean kuusen alla,\nvetelee savuja kuin ketunhäntiä ja sytyttelee uuden sikarin vanhan\nloppupäällä. Peukalonpään mittaiset tumpit hän nakkelee vesilammikkoon\nkiven vieressä.\n\nYrjö katselee myös kuusia, joita hikevä rinnemaa hyötevästi kasvattaa.\nHänen kuvitelmansa hyppelehtivät toisennäköisiä väriluokkeja heittäen.\nNe ovat milteipä liiankin sateenkaaren värisiä yksikuukautisen\nmetsämiehen heittämiksi. Hänellä on ollut silminhavaittavaa menestystä\naamuisesta tupaottelusta lähtien, ja tällainen ansioton nousu\ntekee useassa tapauksessa nuoren ihmisen hieman hepsakaksi, jopa\npeilailemisen haluiseksi.\n\nMikä kasvavien arvojen rikkaus kätkeytyykään jäätyneen kamaran alle\ntuossa ja Suomen tuhansissa kuusikkorinteissä! Mitä pyytävät ihmiseltä\nnuo elinvoimaiset ja taistelutahtoiset metsän taimet? Vain suojaa,\nvapautta ja kasvurauhaa! Miksi tässä maassa ei jokainen metsänomistaja\nojita pohjaveden vaivaamia notkomaitaan, hävitä lahokantoja,\nkääkkäkatajia ja raaskuleppiä hyödyllisten arvopuittensa tieltä?\nRuhtinaallisesti metsä palkitsisi hänet! Jokainen kuusi kumartaisi,\nmännyntaimi kasvaisi neljännesmetrin kelkkää, koivujen latvat\nvihmoisivat pihkalehtiensä kevättä! Entäpä aineellinen tulos! Hän voisi\nkouluttaa lapsensa oppikouluissa, ammattikouluissa tai taideopistoissa.\nAikuisina miehinä ja naisina he palaisivat kotimetsän kuusikkorinteistä\nelämälleen virkistystä ja voimaa hakemaan.\n\nKoira on väsynyt turhaan metsässä juoksenneltuaan, kiepahtaa\nmakkarakeräksi kannon viereen ja kätkee päänsä tuuhean häntätupsun\nalle. Sitä harmittaa sydämen pohjasta ne oravat, joita se milloinkaan\nei saa kiinni. Koiran unta nukkuessaan se uneksii oikeista oravista.\nKokonainen oravapoikuus asustaa kuusen latvassa. Siellä vilisee silmiä\nja häntiä: yksi, kaksi, laskematon joukko. Se itse makaa hiiren hiljaa\nkuusen alla. Oravat eivät aavista mitään, rapsivat jo puun kylkeä alas.\nHaju pistää sen nenään, yhdestä, kahdesta, monesta oravasta. Tulkaa\nvain siihen alimmille oksille! Tulkaa vieläkin alemmaksi, vielä...\nvielä! Sinä rohkein pikisilmä! Tule kiikkumaan oksan latvalle, kyllä\nkuusen oksa aina yhden oravan kannattaa!... Tule!... Tule! Mutta oksa\nei kannatakaan: Hau, hau! Hiuh, hiuh, hiuh!\n\nMiehet havahtuvat mietteistään. Koirakin nousee, venyttelee sääriään\nja ravistaa turkistaan turhat kuvitelmat. Etsitään taas kuusikosta\nkuivalatvoja, susipuita ja oravapuita. Nuori mies on pudonnut\nalkutalven lumiseen maaperään ja hiljentynyt. Ukko vuorostaan on\näänessä. Hänellä on paljon hyviä juttuja täältä takametsistä, monet\nniistä peräytyvät hänen poikavuosiltaan ja ovat kasvaneet kuten puutkin\nsen jälkeen. Suuret tervaskannot kuuluvat olevan jo vaarivainajan\najoilta. Muutamat niistä lienevät olleet niitä mastopuita, joiden\ntielle saattelemiseen tarvittiin kaksikymmentäviisi miestä ja kymmenen\nhevosta. Sellaisesta kuusesta olisi lähtenyt sokerinpalaa vuosikaudeksi\nkymmeneen huusholliin!\n\nSuuren maakiven päivänpuoleiselta kupeelta on eräänä helatorstaina\ntapettu käärmeitä kuusikymmentäkolme kappaletta yhteen kekoon. Siitäkin\non kulunut aikaa jo yli kolme vuosikymmentä; ukko oli tällöin niissä\nmiehuuden voimissa, joissa poika parhaillaan. Oli se makkarantekoa!\nKivenkolosta valuivat esiin pirulaisen pennut toinen toisensa perään\nyhtenä köytenä vain. Siihen ne nopittiin rinteeseen siksi, kunnes\nviimeinenkin pää nykertyi.\n\nUkko on lohkaisevalla tuulella. Yrjön on usein tartuttava hänen\nkirvesvarteensa kunnollisen siemenkannan säilyttämiseksi vastaisia\nkuusikoita varten. Silloin hän on heräävinään: Kas vain, en\nhuomannutkaan! Oli niin mehevän näköinen kuusi.\n\nPurolaaksossa kasvaa valkovartista koivumetsää. Ukko katselee\nlehdettömiin latvoihin päin, muistelee entisiä ja tulee hempeämmälle\nmielelle. Yksi suntion leski tyttärineen on muinoin ollut tässä\nlaaksossa kylpyvihtoja taittelemassa. Hän on tehnyt niitä satamäärin,\nkoska hänen henkieloikseen on täytynyt ryhtyä pitämään maksullista\nsaunaa kirkonkylän herroille.\n\n-- Mutta topakka leski hän oli, kuten jo sanoin. Vielä vanhoillaan\nhän tarttui kiinni vaikka pukin sarviin, nuorempina päivinään hän oli\nsen tehnyt syksyisellä iltapimeällä kirkon kellotapulin rappusilla.\nSuntioparka oli säikähtänyt itsensä henkihieveriin, koska oli\nluullut lukkarin kiiluvasilmäistä pukkia piruksi. Leski tuli tänne\nsydänmaan kylille tyttärineen sukuloitsemaan ja saman tien vihtojaan\ntaittelemaan. Tuollaiset riuskat lesket järjestelevät halukkaasti monia\nasioita saman tien varteen.\n\nTytär oli varsin kätevä vastaksia taittelemaan. Ei hänkään enää\nmikään eilisen teerenpoika ollut, älä luulekaan, olipa jo hyvinkin\nniillä kyöpelin vuoren viimeisimmillä astuimilla. Mutta sitä minä\nen ole ihmettelemästä lakannut, miten hän kirkonkylän jumalattomien\nkäräjäherrojen saunottajana oli niin koskemattomana säilynyt. Puhdas\nhän oli, täysin virheetön, siitä panen kaksi sormea kirjan päälle\nvaikka tänä päivänä.\n\nUkko vaikenee, muistelee, tai ei tahdo jatkaa. Tuokion jälkeen hän\nkuitenkin laukaisee:\n\n-- Ja minä poika poloinen kun jouduin tänne heidän vastakoivujaan\nkaatelemaan. Yhtenä kesäpäivänä minut tässä viheriäisessä laaksossa\nkylvetettiin akalliseksi mieheksi.\n\nHän miettii piippunsa kanssa askarrellen.\n\n-- Katuisinko tuota, vieläpä mitä. Leski oli luja työihminen, kuten\njo sanoin, ja tytär ihan vimmattu, vaikka omilla silmilläsihän tuon\nolet nähnyt. Perillisiäkään ei kiireiltään ehtinyt saada kuin yhden\nainokaisen. Moni heikkoverinen ei hänen iällään olisi taitanut saada\nenää yhtäkään.\n\nHän nousee, ottaa kirveensä ja harppoo jo mäkeä alas koira\nkintereillään. On vaarallista antaa hänelle etumatkaa, koska laakson\npohjalla näyttää kasvavan kaunista kuusimetsää. Mutta ukko ei nyt\najattele paperipuita, vaan elää yhä äskeisissä muistoissaan.\n\n-- Muori väittää, että tämä tytön tärväys on perinteitä minun\npuoleltani. Olkoon vain, ettei turhista tulisi riitoja. Mutta sen\nverran minä aina uskallan sanoa, ettei suntion leskikään pahasti miestä\nhätkähtänyt, koska ei kerran kellotapulin piruakaan.\n\nHe käväisevät laaksonpohjaan ja leimailevat vielä toisenpuoleisen\nrinteen. Päivä hämärtyy jo illaksi. Tarpeellista lisämerkintää\nvoidaan jatkaa hakkauksen kestäessä yhtä hyvällä, jopa paremmallakin\nharkinnalla. Aamuisia jälkiä pitkin oikaistaan lammen leveimmältä\nkohdalta ylitse kotirannalla lämpiävää saunaa kohti.\n\nTämän illan löylyissä ukko avautuu vielä puhelemaan niistä asioista,\njotka metsässä jäivät tavallaan keskeneräisiksi.\n\nHän muistelee kaivaten vaaleatukkaista pikku tyttöään, joka isän\nilolintusena hipsuttelee pellolla kylvömiehen askeleissa kuin\nkeltasirkku västäräkki. Hän muistelee satuja, joita täällä saunassa on\nhänelle kertonut, lauluja, joita tyttö heleällä äänellään on hänelle\nlaulanut. Sellaiseen lapsen virteen mahtuu kaikki keväiset kiurut ja\nkylvömiehen västäräkit. Laulusirkkunen hän oli, isän ainokainen kipene.\n\nMutta enää hän ei liikoja hyppele, ei soita eikä laula. Arvaa tuon\nkuka tahansa, jos itseensä menee. Rippikoulukesän jälkeisenä vuotena\ntämmöinen rääpsäys, kuin valkoisena kukkivan tuomipuun oksalta suoraan\nrapakkoon. En siitä tyttöstäni moiti enkä soimaa. Muorihan tuo ei\nvieläkään jaksa napisematta kantaa yhteistä koettelemustamme, siitä\nmeillä joskus pientä kahinaa on, ei mistään muusta. Vieraan ei ole hyvä\ntulla minulle tästä mitään vihjailemaan. Jos pikku sirkkunen rapakosta\nnousee ja itse höyhenensä puhdistaa, niin hänessä on lintua enemmän\nkuin luulevatkaan ne, jotka häkissä tirskuvat, eivät lennä, eivätkä\nputoa.\n\nToinen metsänleimaaja ei puhu sanaakaan, kylpyvihtaansa hengittäen\nkuuntelee vain. Ukko on hereä ja jatkaa vielä.\n\n-- Mikä tietää, vaikka tapahtuisi korkeimman määräyksestä tämmöinenkin\nlankeemus. Eihän maan pintakaan nouse vuorelta vuorelle, putoaa se\nvälistä. Meidän muori oli kovin pirhakka, liian piukka ja liian\nvanhakin, luulisin minä. Neljäkymmentä vuotta ja kuusitoista vuotta.\nMitä se jo yhteensä tekeekään? Sano sinä, koska sinulla on niin hyvä\nrätinkipää!\n\nMutta poika ei puhu mitään, huohottelee vain kiivaasti. Ukon täytyy\nitse laskea huonolla päällään.\n\n-- Kuusikuudetta vuotta se on! Kun tämä pannaan keskeltä halki, niin\nsaadaan naisen parhain naimaikä. Mitä sinä arvelet, nukutko sinä?\nLähdetään tästä tupaan päin, illallinen taitaa jo pian joutua.\n\nHän tyhjentelee vesiastioitaan ja kerää vaatteitaan.\n\n-- Muori ei aluksi jaksanut sietää poikaa. Minä en alkuunkaan ole\nhänelle vihoja pitänyt, enempää kuin tytöllenikään. Jos suoraan\ntunnustan, niin en minä jurnuttele enää sille suurellekaan pojalle,\nvaikka tuon tepposensa teki. Hän oli reipas tukkilainen, melkein kuin\nsinä ja asui meillä pari kuukautta. Mahtavamman voiman käskyläisenä hän\ntoimiskeli, niin minä sen asian tuumaan. Mutta hyppyyn lähtö oli luihun\nmiehen teko. Pane sinäkin tämä mieleesi: Jos kerran hersyttelet tytön\nhereimpiinsä, niin seiso tekosi takana! Ei hänellä ole isää eikä äitiä\ntämän hetken jälkeen! Yrjö hypähtää ulos jäähdyttelemään. Tänä iltana\non hänen pellavaisella tyynyliinallaan uusi harmaa sukkapari suntion\niäkkään tyttären vankkatekoista kudontaa.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nYrjö herää puoliyön aikoihin. Talo on täysin hiljainen, mutta tyttären\nkamarissa palaa kynttilä tuolilla. Sen valoviiru leikkaa vieraskamarin\nkeskilattialle palomuurin raosta. Hän valvoo yksinään keskiyöllä!\nOlisiko hän ehkä nukahtanut ja kynttilä unohtunut tuolille palamaan?\n\nYrjö kohottautuu varovasti kyynärpäittensä varassa kuuntelemaan, mutta\nhiiskahdusta ei kuulu pienestä hellakamarista eikä tuvasta, paitsi\nseinäkellon ontuva käynti ja ukon kuorsaus, mutta ne kuuluvat tässä\ntalossa erottamattomasti yön hiljaisuuteen.\n\nOlisiko tytär kuitenkin valveilla? Ehkä hän lukee tai ompelee! Mutta\njos hän on nukahtanut, niin tuli tarttuu kohta hänen vaatteisiinsa, ja\nhän polttaa itsensä ja koko talon!\n\nYrjö on majaillut jo viisi pitkää kuukautta talossa ja herännyt\nmonta kertaa keskiyön aikoihin, mutta tyttären valo ei aikaisemmin\nole unohtunut yöksi tuolille palamaan. Hän tuijottelee hellittämättä\nvalojuovaan, niinkuin katseellaan tahtoisi kiilata palomuurin repeämää\nsuuremmaksi. Se on ärsyttävä tuollaisenaan, joko suuremmaksi tai kiinni\nkerrassaan. Noin rikkinäistä palomuuria ei kärsittäisi laitakaupungin\nkehnoimmassa talossa. Täällä sydänmaan talossa kaikki käy laatuun, ei\nmillään ole mitään väliä. Puut palavat uunissa, olkootpa pellit kiinni\ntahi auki, ja huoneiden väliseinät ovat kuin karsina-aitoja.\n\nMutta liikahdapa sängyssäsi keskiyön aikaan, yskäise vain kerta,\npari. Monta silmäparia räpsähtää, monet korvat ovat heti tarkkoina\nkuuntelemassa. Koko talo kaikuvalla kalliopohjallaan on kuin herkästi\nviritetty mikrofoni. Ja kuitenkin, jos joku tukkilainen majailee\nmuutaman viikon talossa, niin...\n\nKiihtymättä hän ei eilispäivänä ole päässyt tämän ajatuksen loppuun.\nNyt on keskiyö, leukaperiin nojaavat kädet alkavat puutua, mutta\nkynttilä yhä palaa tyttären sängyn vieressä tuolilla.\n\nKiihkeän miehisen kaipauksen siittämät mielikuvat pörräävät\ntulisiipisinä ampiaisina hataraseinäisen talon vierashuoneessa\nsisään ja ulos. Kaikki rivot jutut ja poikajoukon vääristelemät\npiirilaulusäkeetkin kahdenkymmenen vuoden takaa lentelevät siellä\nkeveästi puetun naisen muotoisina rohkeita kuperkeikkoja tehden.\n\nNäitä seuraavat ne kuvat, joita Jussi tavaratalon pakkaamossa viime\nvuosina on sekä piirtänyt että värittänyt. Hän oli taituri myös\nmykkänä näyttelijänä. Käsin ja kasvojen ilmeillä hän osasi esittää\nseppää, suutaria, keväistä kollikissaa tai naimahaluista vanhaapiikaa,\nmelkeinpä ketä tahansa. Kerrankin hän Ritvan ja Inkerin katselijoina\nollessa oli pidellyt käsissään punaisella spriillä täytettyä\nlasikojetta, jota käytetään havaintovälineenä lämpenevien nesteiden\nlaajentumista esitettäessä. Jussin käsissä tämä oli havaintoväline\nnaisesta, kahdella ääriviivalla hän sanaa sanomatta uskottavasti\nilmensi tarkoituksensa esiin. Hän näytti, miten punainen neste\nkoeputken sisällä sytkähtelee ja nousee, kiertää ja kuohuu, kun vain\ntaitavasti ja sopivista paikoista lämpöisin käsin puristetaan.\n\nJussin havaintokuva käy muistelijan silmissä tavattoman selväksi ja\nrohkeaksi. Se etsii pian määrättyjä käden lähettyvillä olevia muotoja\nja ääriviivoja. Katselija ei sen himmentämiseksi voisi löytää enää\ntarpeeksi tiivistä verhoa. Hän ei edes etsi sitä. Jos hellakamarissa on\notettu vastaan joku kahden kuukauden tukkilainen, niin varmaankin talon\nviisikuukautisella paperipuumiehellä on pieneen tervehdyskäyntiin yhtä\nhyvä oikeus. Kynttilä on sytytetty, ehkä juuri sitä varten?\n\nHän ei voi pysyttäytyä enää kauempaa makuullaan, vaan nousee kättensä\nvarassa polvilleen ja astuu lattialle.\n\nVarovasti hiipien hän pääsee risahtamatta valojuovaan saakka ja\nsiitä edelleen käsillään tasapainoa tavoittaen palomuurin luo juovan\nkohdalle. Nyt olisi avattava vieraskamarin ovi, pari askelta sivulle ja\nsitten toinen ovi. Raju kutsumus vetää ovelle, jokin toinen voima vain\nseinän viereen valojuovalle, mahdollisesti silmä erottaa siitä lävitse.\n\nHän hiipii juovaa pitkin ja polvistuu, koska rako alhaalta näyttää\nolevan leveämpi. Se on riittävän suuri. Hän näkee selvästi pienen\nhellahuoneen seinän ja sängyn. Kynttilä palaa vuoteen vieressä\ntuolilla. Poika on nukahtanut keskelle vuodetta kädet levällään, äiti\nnojautuu hänen ylitseen kasvot lattialle päin, kirja on avoimena\ntyynyllä. Se on romaani, jonka Yrjö on antanut joululahjaksi hänelle.\nHänen yllään on valkoinen yöpuku. Sen solmikenauha on avoimena, rinta\nkohoilee vapaasti.\n\nSänky olisi heille liian pieni, vaikka poika osaisi ottaa tilansa\nsäästeliäämminkin. Mutta äiti on sovittanut vartalonsa siten, että\ntila kuitenkin riittää, eikä näytä edes ahtaalta. Hän on solakka ja\ntiivis, hieman täyteläisempi kuin päivällä askareissa nähtynä. Harmaa\nhuopapeitto sivuaa vinosti hänen uumiensa ylitse. Vaaleat hiukset ovat\nvapaasti hajalle levähtäneet ja posket punoittavat. Hän lukee hitaasti\nja näyttää nauttivan lukemastaan. Sivun loppuun päästyään hän katsahtaa\nnukkuvaan poikaan ja sivelee hänen otsaansa. Sitten hän tarttuu peiton\nalta pistävään pieneen jalkaan ja hivelee sillä omaa poskeaan. Näyttää\nkuin lapsen jalka herkästi nykien sähköistäisi sitä. Hänen kasvoilleen\nherahtaa onnekas äidin hymy.\n\nKatselijan päätä huimaa ja kivistää. Hänen pitäisi jättää vaikea\npaikkansa, mutta hän ei pääse irti palomuurin raosta.\n\nLukija on päässyt sivunsa ja pysähtyy jälleen. Poika saa tällä kertaa\nvain nopeasti hyväilevän silmäyksen. Hän selailee nyt romaaninsa lehtiä\nalkuun päin, pääsee kansilehteen saakka ja kaksin käsin taivuttaen avaa\nviimeisen aukeaman, joka itsepäisesti pyrkii kiinni. Hänen kasvoilleen\nlehahtaa jälleen hymy, toisenlainen kuin äsken poikaa katsellessaan.\nHän käännähtyy vuoteellaan ja katsoo vieraskamariin päin tuokiohetken,\nuusi voimakkaampi läikähdys kohoaa hänen kasvoilleen. Hän nostaa kirjan\nhuulilleen ja suutelee keveästi omistuskirjoitusta. Hetkistä myöhemmin\nkirjaa pitelevä käsi laskeutuu tuolille ja kynttilä sammuu.\n\nPimeän palomuurin varaan jääneen katselijan sisässä kiehuu, jalkoja\npuuduttaa, päätä huimaa. Hän tietää ja tuntee nyt paljon enemmän kuin\näsken varkain tähän hiipiessään. Ristiriitaiset tunteet kuohuttavat\nhänen mieltään, polttava kaipaus ja häpeä. Mitä hän hetkinen sitten\non kuvitellutkaan? Mitä varkaan tavoin olisi ollut valmis tekemään\nkaikkien menetysten uhallakin? Hän hiipii sänkyään kohden ja pääsee\npeittojensa alle.\n\nMutta uni ei tule hänelle pitkiin aikoihin, päätä kivistää ja suuta\nkuivaa. Hän tietää varmasti nyt sen, mistä liian kauan aikaa on ollut\nepätietoinen. Erottava palomuuri ei silti ota väistyäkseen, kynttilä on\nsammunut kokonaan.\n\nHellakamari on pieni ja sen sänky on liian ahdas kahdelle. Nukkuva\npoika valtaa sen yksin milteipä kokonaan. Hän valtaa myös äidin\nesikoisoikeudellaan.\n\nMutta voiko orpo ja isätön mies elämältä muuta vaatiakaan? Onko hän\nitse unohtanut oman syntyperänsä kokonaan? Niemelän herastuomarin\npoika hän on ollut ihmisten julkipuheissa ja papinkirjoissa, mutta\npanettelun kyy luikertaa heinänkulossa, vihjaisee piika-Maijan suulla,\nkurkistaa renki-Kallen piruilevasta silmäkulmasta. Voi, sitä meidän\npikkuista Yrjö-ressua! On se surkeata, kun ihmislapselta äiti viedään,\neikä isää ole ollutkaan! -- Sanovat, että isäsi on Ameriikassa. Pyydäpä\npari tikettiä, niin jätetään tämä viluinen maa ja saita isäpuoli\nsilakanpäitä järsimään!\n\nHe istuivat halkokuorman päällä pyryisellä järven jäällä. Kalle oli\nmiltei aikuinen mies, orpo poika liian pikkuinen. Hänen sormensa olivat\nkohmettuneet jäisissä käsineissä, ja kaikki halot olivat köysien alla.\n\nIsättömän isäksi? Taitaa olla kohtalon tähdissä määrätty asia? Hän\nkääntyy ja kätkee päänsä peiton alle. Uusia pisteleviä ampiaisia\ntunkeutuu hataraan huoneeseen ja peittojenkin alle.\n\nOn elokuun ilta ja rapuillalliset paremmanpuoleisessa ravintolassa.\nPunaisia saksiniekkoja dilliheinät suussa on kannettu isolle pöydälle\nneljä, viisi kukkurapäistä vatia. Ryyppylasit odottavat lautasten\nvieressä, pesuvettä on kupeissa, valkoiset pyyhinliinat vieressä,\nja orkesteri soittaa. Rouskitaan ja imeskellään rapuja kuten kukin\nparhaiten osaa, ryypätään ja pestään hyppysiä välillä. Ilta kuluu\nhupaisesti, ja mieliala kohoaa kilpaa kuoriröykkiöitten kanssa. Mutta\nseurueessa on taituri, joka ryyppää vähän, silpoo vieläkin vähemmän.\nHän imee ravut tyhjiksi ja jättää kuoret ehjiksi. Mikä ihmeteltävä\nmestari hän tässä erikoistaidossaan onkaan! Hänen tyhjentämänsä\npunakuoret ovat niin täyteläisen näköiset, että tarjoilija huoletta\nvoisi vieraassa pöydässä myydä ne toiseen kertaan. Eräälle\nosanottajalle jää tästä hauskasta illasta ainakin yksi pysyvä muisto:\nPunaiset, rikkomattomat kuoret tyhjinä katselevine silmineen.\n\nPeiton alla on jo hyvin kuuma, tuskainen mies hikoilee ankarasti. Hän\ntahtoisi ajaa kaikki ampiaisensa ulos pakkaseen. Se onnistuu häneltä\nhuonosti. Jos kaikki muut karkkoutuvatkin, niin yksi kuitenkin aina\njää. Se on lennellyt monta vuotta näissä avonaisissa huoneissa. Siitä\nei puhuta, koska se puhuu itse puolestaan, reipas tukkilainen, jota\n\"mahtavampi voima johdattelee\". Hän se vasta onkin rapujen syöjä ja\nsuuri nautiskelija. Ihan ehjänä ja kokonaisena saat tästä punaisen\nkuoren ja valmiin pojan kaupantekijäisiksi...\n\nMies potkaisee peitot päältään, riipaisee istumaan ja katselee tuimasti\nympärilleen. Mitään ei näy eikä kuulu. Huone on hiljainen ja pimeä.\nHän avaa yöpaitansa ja pyyhiskelee otsaansa lakanoihin. Sen jälkeen\non keveämpi olo kuin juoksulenkeiltä palatessa kovan hikoamisen\njälkeen. Huone ei ole enää niin kuumakaan kuin keskiyöllä, taivas\nlienee seestynyt, koska palomuurin rappaus kajastelee valkoisena.\nHän muistelee helsinkiläisiä tuttaviaan, joille ei ole tullut\nkirjoittaneeksi, ei edes Saarisille, vaikka emäntä hartaasti odottelee.\nHäneltä voisi kysyä neuvoja tässäkin asiassa. Hän päättää kirjoittaa\nSaarisille ja Lehtiselle huomispäivänä. Tämän jälkeen tulee vielä\nhelpompi olo, uni milteipä kohta.\n\nHän lepäilee tutussa paikassa Saarisen vierashuoneen sohvalla, Ainon\nkuva häämöttää seinällä. Hänellä on yhä lumivalkoinen lakkinsa ja\nlakastumattomat ruusunsa. Hän puhelee ilmekielellään, kuten usein\nennen. Sinä siellä, minä täällä! Nuku vielä, aamu on varhainen!\n\nHän nukkuu, mutta kuva ei katoa. Kukilla kaunistettujen kehysten\nsisällä ei ole enää Aino, vaan äiti ja lapsi, sikstiiniläinen madonna\nilmielävänä! Hänen hiuksensa vain ovat vaaleat, mutta se on sivuseikka.\nNeitsytäiti katselee hymyillen lastaan, nostaa vihdoin ihanat silmänsä\nkatsojankin nähtäväksi. Hän on Elsa, sienityttö! Yrjö herää kauniista\nunesta. Talvinen päivä sarastaa ulkona.\n\nIllalla pyytää hän Matin sänkyynsä satuja kuuntelemaan, mutta kolmatta\nkerrottaessa tämä nukahtaa. Yrjö käväisee tuvassa ja ohimennen ilmaisee\nasian. Sängyssä on tilaa, antaa pojan nukkua siinä yönsä! Illallisen\njälkeen äiti pujahtaa riisumassa hänet.\n\nToisena iltana ei poikaa tarvitse enää pyytää. Kysymys on vain siitä,\nriittääkö satuja ja riittääkö tilaa tässä leveässäkään sängyssä. Poika\nosaa nukkuessaan hajota reheväksi. Yrjö kokoilee hänen joka suuntaan\nharittavia jäseniään, mutta siitä ei ole pitkäksi aikaa apua. Ne\nhajoavat jälleen kuin vieterijoustimet, ja ennen pitkää on koko mies\npoikkiteloin pieluksilla.\n\nKolmantena iltana Yrjö kertoo Matille vain yhden lyhyen, mutta\nopettavaisen sadun. Oikeastaan sitä ei voisi saduksi kutsuakaan,\nMatti hieman kummastelee, ottaa kuitenkin täydestä sen, mikä annettu\non. Hyvää yötä sanottuaan hän tiivistää kätensä yhteen ja katselee\nvähän aikaa kiinteästi katon ja seinän rajaan. Saattaa tuon aavistaa,\nmitä pikkumies siinä tekee. Toimituksen päätyttyä Yrjö tiedustaa sitä\nkuitenkin.\n\nHän on lukenut iltasiunauksensa, että heitä varjeltaisiin kaikesta\npahasta. Poika kääntyy seinään päin, koska on opetettu, ettei tämän\njälkeen saa enää mitään puhua. Hän nukahtaa heti ja leviää totuttuun\ntapaansa.\n\nIsätön poika muistelee esirukouksillaan toista isätöntä poikaa. He ovat\nsukulaisia, veljespari, eri isää, mutta samaa äitiä, isätön kiintymässä\nisättömän äitiin.\n\nYrjö ei kutsu enää tällaisia mielikuvia, ilmankin ne tulevat, on\njälleen se vuorokauden aika. Jo viime yönä pojan poikkiteloin eteen\nkiertyessä hän on säpsähtäen heräytynyt pahoihin uniin. Hän on ollut\njuoksevinaan rapaista, upottavaa lammen rantapolkua poika olkapäillään\nratsastaen. Se ei ollut kevyt verryttelykierros, vaan voimia imevä,\nhirvittävän raskas. Poika kiskoo korvista ja takoo jaloillaan:\neteenpäin isä, kovemmin, kovemmin! Etkö pääse enää kovemmin!\n\nNeva upottaa ja rapa roiskuu. Kysymyksessä ei ole enää juoksija, vaan\nraskas, menehtyvä eläin. Kierroksesta ei tule loppuakaan. Viimein tulee\nyllättäen joki ja sen kaksi huojuvaa siltapuuta. Heitä lampeen taakka\nniskoiltasi! kuiskaa jokin syvyyksien ääni. Hän on heittämäisillään,\nhorjahtaa ja herää.\n\nToisen kerran hän havahtuu uudella tavalla hätkähtäen. Hän on tarttunut\nvihaisesti pojan paljaaseen nilkkaan, kiertää ja taivuttelee sitä. Nyt\nei ollut toiminnassa enää hän itse, vaan jokin ammoisten sukupolvien\ntakainen peto. Onnekseen hän tällöinkin herää, ennenkuin sitkeästi\nnukahtanut poika pääsee tajuihinsa ja osaa edes äännähtää.\n\nOnko hän todella elänyt järjettömyyden tilassa tuokiohetkiä? Tällainen\nhirvittävä sokeuden puuska, hillitsemättömän alkuvaiston kauhea tila on\nvarmaan niillä kymmenillä onnettomilla, jotka harhautuneen rakkautensa\nvimmassa tekevät iankaikkisesti kaduttavia hirmutöitä kaikkein\nrakkaimmilleen. Hän kohentaa pojan tyynyä ja tilaa, hyväilee keveästi\nsilittäen pientä jalkaa peiton alla.\n\nMutta tällainen tunnetilojen nopea ailahtelu ei kestä järki-ihmisen\narvostelua. Kun hän kylmästi harkiten miettii viime päivien tapahtumia,\nalkaa hänestä tuntua kuin pyörre jo täyttä päätä vetäisi venettä,\njonka peräsimessä istuu itse horna. Minkä vuoksi ukko selittelee ja\nkyselee kiusallisia asioita, joita korva ei soisi kuulevansa? Mistä\ntyttären arkuus ja muorin vaistovarainen epäluulo? Minkä vuoksi öinen\nherääminen, kiusaus kuin synti? Ja nyt viimeksi vielä tuo lapsikin\ntähän, elävä karitsa nälässä piinatun pedon häkkiin?\n\nMitä enemmän hän asiaa mietiskelee, sitä selvemmiksi turmanenteet\nkäyvät. Uni, jota hän kahtena yönä niin hartaasti on odottanut, alkaa\npainostaa hänen silmäkulmiaan, lähenee kuin vaaniva kissaeläin. Hänen\non hypättävä tuhoa kohti kiitävästä veneestä, ennenkuin se on myöhäistä.\n\nPuoliyö ei ole vielä lähelläkään, mutta hänen on monta kertaa jo\ntäytynyt nykäistä itsensä valveille. Aamuun jouduttaessa ehtii tapahtua\nmitä tahansa. Jospa hänellä olisi edes kynttilä, että voisi lukea.\nSellaista ei ole tuvassakaan, tyttären kamarissa vain on, ja hän\nnukkuu. Ja poika nukkuu, ukko ja muori nukkuvat. Onnettomuuden edellä\njokainen nukkuu.\n\nPoika käännähtyy kyljelleen häneen päin. Yrjö ottaa pienet kädet\nsuurten käsiensä väliin ja asettaa ne vastakkain, kuten poika itse\nillalla teki. Voisiko tämä luottavainen pikkuveli valaista tässä\npimeydessä, koska hänellä on vielä lapsen usko johonkin korkeammalla\nolevaan, näkymättömään? Hänellä on ainakin tyyntä keskittymisen voimaa,\njota ulkoisesti vahvemmalta isolta veljeltä puuttuu.\n\nLevollisesti nukkuva pikkuveli ei kuule, mutta auttaa kuitenkin. Hän\non jo illalla pyytänyt suojelusta koko talonväelle, vieras setä mukaan\nluettuna.\n\nHe molemmat nukkuvat levollisesti aamuun asti.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nYrjö valmistautuu lähtöön vielä saman päivän aamupuolella. Se on\nhänelle vääjäämätön käsky, kuin lehden kääntäminen sivun loppuessa.\nSamanlainen sivunsiirto hänen kohdallaan on tapahtunut jo kaksi kertaa\nennen.\n\nJo viime kesän pitkällä automatkalla hän suunnitteli hiihtoretkeä\ntuntureille.\n\nTalossa ei osata aavistaa, miten pitkistä taipaleista on nyt kysymys.\nYrjö aikoo kulkea hiihtäen koko matkan, alusta loppuun. Talvea lienee\nvielä riittämiin.\n\nOn hyvä keli ja kannattavat hanget. Hän sanoo nopeat jäähyväiset\nja potkaisee pellolle suunnaten kulkunsa pohjoista kohden teiden\nja viljelysmaiden poikki, suurten järvien ja metsämaiden halki.\nSelkärepussa on pari alusvaatekertaa, joku sukkapari, muorin palvaamaa\nlihaa, muutama kova reikäleipä ja paperissa kimpale voita.\n\nMuorin eväät eivät ole mitään muinoisen lesken siunattuja muonavaroja.\nPäivittäin niihin ilmestyy suuria lovia, mutta sen varan hiihtäjä\nkuitenkin aina pitää, että kotoinen pohjatuntu eväissä säilyy.\nNiiden täydentäminenkin tapahtuu tätä seikkaa silmällä pitäen: kovaa\nreikäleipää, voita ja paistettua sianlihaa. Eräinä kertoina muutamissa\nväkirikkaissa taloissa tarjotaan reikäleivän asemesta paksua limppua ja\nsianlihan tilalle kalakukkoa.\n\nHänellä ei ole mitään päivien tai viikkojen matkaohjelmaa. Taival\nsaa kunakin päivänä jatkua niin pitkältä kuin mieluisasti etenee.\nTämä ei merkitse sitä, etteivätkö hiihtomatkat usein olisi hyvinkin\nkunnioitettavia. Toisinaan hänestä on sula riemu ajaa itsensä milteipä\nloppuun. Muutamina aikoina hän on haluttomampi ja tyytyy vähempään.\nJoskus kuluu kokonainen vuorokausi täyteen lepoon rauhallisessa\nmetsätorpassa tai eilisiltana lämmitetyssä rantasaunassa.\n\nPäivä päivältä käy matkan teko yhä vaivattomammin. Talojen välit\npitenevät ja maisemat jylhenevät. Pitkät, kestävyyttä ja taitoa\nkysyvät metsätaipaleet lähentävät miestä hänen kulkuneuvoihinsa,\njotka vähitellen alkavat tuntua hänestä elollisilta matkatovereilta.\nYstävyysliitto uudistetaan usein suksien voitelussa lämpimän käden\ntuntumalla.\n\nViimeisessä kaupungissa, varsinaisten erämaataipaleitten alkaessa hän\ntäydentää varustuksiaan, tähänastiset kokemukset ja retkeilyoppaiden\nneuvot varteenottaen. Miestä varten on varattava teetä, sokeria,\nsäilykepurkkeja ja joitakin vaatekappaleita, suksien kunnostamiseksi\ntarvitaan tervaa ja voidetölkkejä, näiden lisäksi vielä kompassi,\nkirves ja tulitikut, kaikki erämaankävijän välttämättömiä apuneuvoja.\n\nTästä lähtien suuntautuu hänen matkansa yhä määrätietoisemmin\ntuntureita kohden. Asutus harvenee ja kylätaipaleet pitenevät.\nPäivämatkat on soviteltava jo tätä seikkaa silmällä pitäen. Erämaan\ntorpassa ei aina ole leipää enempää kuin matkamiehen repussa, särvintä\nei tämänkään vertaa. Mutta honkapuista rakennettu tuli palaa avotakan\nperässä. Yrjö kuivailee vaatteitaan tulen loimussa ja tasailee eväitään\nympärillään kiherteleville lapsukaisille. Kahdeksantuntisen hiihdon\njälkeen uni maistaa puutteellisestikin vaatetetussa vuoteessa tahi\npermannolle levitetyillä taljanahoilla.\n\nYhden yön hän viettää metsäkämpässä tukkimiesten seurassa. Kaksi\ntiilenkarvaiseksi kuumennettua kamiinaa uhkuaa lämpöään, liiaksi\nei sitä kuitenkaan heru kämpän nurkkapuoliin, sillä ulkona paukkuu\nneljänkymmenen asteen pakkanen merkiten valkoisella liidullaan armotta\nne nurkat ja seinähirren kolot, joissa hiukankin on rakoa.\n\nLeipäviipaleita käristetään etelän paperipuumiehen patenttikeinoa\nkäyttäen, mutta jäätyneen silavan sulattamiseksi on pohjolan\ntukkimiehillä parempia keinoja. Lämmintä rasvaa tarvitaan ankaran\ntyöpäivän jälkeen paljon ja nopeasti. Miehet eivät liikoja kursaile\neivätkä turhia puhele. Milloin leikkisänä tai kompa heitetään, on siinä\nneljänkymmenen pakkasasteen tuntua. Hiihtomies saa vuorollaan eväitä\nsulattaessaan käyttää keitinkauhaa ja kamiinatulta, makuutilaa myös,\nmikäli vapaana sattuu olemaan.\n\nSuksimiehen matka jatkuu pohjoiseen päin. Puut käyvät lyhyiksi,\nruuvikierteisiksi, nousurinteet jyrkemmiksi, eikä nevoista\npituussuuntaan hiihtäen hevin löydä toista reunaa. Eräässä\nyöpymispaikassa Yrjö sattumalta tapaa pohjoisille hoitoalueille\nhiihtävän metsänhoitajan, jonka matka suuntautuu sopivasti yksiin.\n\nEnsimmäisen yönsä he viettävät rakovalkealla kuusimetsässä. On tyyni\npakkanen ja revontulet säihkyvät värikkäinä suihkien yli pohjoisen\ntaivaan. Rakovalkea tukevien honkapölkkyjen viilussa palaa tyynesti\nkuin pitkää huoltajatehtäväänsä muistaen. He makaavat jalat nuotioon\npäin suojaavaan hankisyvennykseen poljetulla havuvuoteellaan.\n\nLapissa vuosikausia toiminut metsänhoitaja sulattelee lumesta\nkahvivettä pikimustaan pannuunsa. Vesi tipahtelee tasaisesti\nvalkoisesta lumikimpaleesta tuoreen keitinkepin päässä. Metsämiehen\ntarinointi on rauhallista ja vakuuttavaa.\n\n-- Erämaa vuodattaa ihmisestä omakeskeisyyden luulot, kuten nuotiotuli\nmehut kahisevasta lumiviipaleesta. Täällä saat monella tavalla tuntea,\nettet ole suurempi tekijä kuin tuo pieni käpy männynlatvassa. Ellet\ntaitavasti pidä oksastasi kiinni, löydät helposti itsesi tuolta sylen\nsyvyisestä hangesta, josta kukaan ei tule sinua esille penkomaan.\n\nPannu on vettä täynnä ja lumikimpale läpikuultavan hapero. Mies\nkopistaa kahvit veteen ja antaa jälleen liekin nuoleskella pikituoretta\npannua.\n\n-- Valmista on, ota kuppisi!\n\nMusta kahvi lämmittää ja virkistää. Revontulen liekit kohoutuvat\nkeskitaivaalle saakka. Näyttää kuin tuhansia värikkäästi säihkyviä\nraketteja laskettaisiin napameren hehkuvasta ahjosta hämmästelevien\nihmislasten iloksi. He tarkkailevat juhlavaa ilotulitusta äänettöminä\nkahviaan maistellen. Jälleen metsämies tarinoi hiljalleen.\n\n-- Luulenpa, ettei kukaan osaa laskea, miten suuri voima on tuonkin\nilmiön takana. Näkyväinen sihinä lienee vain säkenien pirskettä luonnon\nmahtavan rakovalkean yläpuolella. Täällä on elämällä suuripiirteiset\nlakinsa. Sulana pysyäkseen se aina hakeutuu isompiin yhtymiin,\nvedet jäätymättömiksi virroiksi, porokarjat tuhatpäisiksi laumoiksi\nja kivikaruiset vuorenkukkulatkin huipulta huipulle viittoviksi\ntunturijonoiksi.\n\nKun he aamusella heräävät, palaa rakovalkea heikentymättömänä.\nAterioituaan he hiihtelevät metsästä valkeaan jänkämaastoon.\nRyynirakeinen lumi sihisee hauskasti suksen pohjien alla, kaartuva\nkoivun oksa varistelee kuurakukkasiaan hangelle.\n\nPuolipäivään jouduttaessa jänkämaasto loppuu. Loivasti viettävää\nrinnettä he laskevat erämaajärven jäälle. Järven takaisen metsän\nyläpuolella avautuu valtava näky. He pysähtyvät sitä äänettöminä\nkatselemaan. Onko tuo totta vai satua?\n\nYlhäältä päin katsoen näyttää kuin valtavan suuren sokerisäkin pohja\nolisi puhkaistu. Sokerirakeita on ryöpyttänyt jo kaikki lähiseutujen\nlaaksotkin täyteen. Alutta reiän kohdalle on muodostunut mahtava keko,\njonka tylppäinen keilakärki ulottuu pilviin asti.\n\nAlhaalta päin katsoen on kuva toisennäköinen. Matalametsäisestä\nmaastosta on napaseudun maanalainen voima puhaltanut esiin komean\npullistuman. Pohjolan talvi on heittänyt sen peitoksi hohtavimman hanki\nvaatteensa. Laaksojen metsä nousee yhä keveämmäksi kirkastuen taivaan\nlakea kohti. Näyttää kuin kymmentuhantinen matkailijajoukko olisi\nkiipeämässä siellä ylhäisimmille näköalakukkuloille. Monet mukavuutta\nrakastavat ovat väsähtäneet puolirinteeseen ja sitäkin alemmaksi, mutta\nsitkeämmät kilvoittelevat ylöspäin vaatetustaan keventäen. Kaikkein\nkestävimmät, sinipaitaiset, ovat juuri pääsemäisillään kukkulan\nhohtavalle laelle.\n\nHe päättävät hiihtää tunturin kautta, vaikka sieltä tulee paljon mutkaa.\n\nMutta tunturin huippu on kaukana vielä kadoten heidän näköpiiristään\nkuin häipyvä kangastus. Pitkän hiihdon jälkeen se yllättäen ilmestyy\nheidän silmiensä eteen nyt jo varsin lähellä ikäänkuin taisteluun\nvaativana. He pysähtyvät haukkaamaan välipalaa, korjaten samalla\nsuksiensa voitelua lipsahtelun estämiseksi.\n\nHanki käy yhä valkeammaksi ja nousu jyrkemmäksi, puut mataloiksi ja\nväärärunkoisiksi. Hiihtäjän on painauduttava milteipä pitkälleen\nrinteeseen, saksiteltava puoleen ja toiseen, pinnisteltävä käsin ja\njaloin kiinni pureutuen matalarunkoisten tunturipuiden tapaan.\n\nHe sivuuttavat puurajan. Käkkyräoksaiset, latvoistaan tuivertuneet\nkoivut muodostavat heidän jalkojensa juuressa kilometrejä laajan\nvaivaiskoivuvyöhykkeen. Etäämpää katsoen ne ovat kuin suuren\nkartanopuutarhan hoitamattomia kirsikkapensaita ja päärynäpuita.\n\nNoustaan jälleen. Tuulentuntua on jo avartuvilla rinteillä, hanki\nhäikäisee silmiä. Tunturirinne nousee yhä, loivenee hetkeksi pieniä\nhengähdystaukoja tarjoten, jyrkkenee äkisti jälleen. Huippu näyttää\ntoki lähenevän ja ilmavaa rakoa on sentään maan ja pilvien välissä.\nMutta kaksisataa hiihtoaskelta huipun laelle vieläkin on, ehkä lienee\nkolmesataa.\n\nNiitä oli viisisataa. Voittajina he nyt kuitenkin seisovat tunturin\nhuipulla.\n\nMaailma on ylhäältä katsottuna pieni ja vähäinen. Suurta on enää vain\nsinikupuinen taivaan avaruus, jonka tyynesti lainehtiva reunaviiva on\nvedetty mestaritaiteilijan vapaalla kädellä, punaisella ja keltaisella,\nmuutamissa kohdissa ilmavalla sinivioletilla.\n\nValkolakisia tunturihuippuja näkyy useampia. Laaksojen metsät ovat\ntiivistyneet ja painuneet laajaksi hallavan vihertäväksi lattiamatoksi,\njonka Tapion vallattomat tyttäret joulunpyhien suursiivousta tehdessään\nlienevät lyöneet pihamaalleen pystytettyjen keilojen lävitse, maton\nsinihetaleiset liepeet ovat jääneet reunoilla hulmuamaan. Mutta\nkepposen tehtyään ovat tyttäret ankaraa muoriaan peläten säikähtyneinä\npiiloutuneet maton poimuihin. Vallaton päivänsäde keksii heidät sieltä\nvilkuttaen pienellä taskupeilillään kirkkaita valopyörylöitä heidän\nkaulaansa ja silmiinsä.\n\n-- Nyt lähdetään!\n\nMetsämies on kyyristäytynyt suksilleen ja painuu nopeasti tunturin\nrinnettä alas. Hän vaipuu ja etenee, kaartuilee kierukoita tehden,\npienenee koiraksi, kissaksi, lankakeräksi jo aivan.\n\nMies siinä missä toinenkin, ajattelee hänen nopeata edentymistään\nkummasteleva etelän mies. Hänen edessään on avonainen reitti ja\nvalmis latu. Jos metsämiehen pää kestää vauhtia, niin kestänee kai\nautomiehenkin. Enempää harkitsematta hän kyyristyy ja antaa painua.\n\nLadun pohja kihisee, vauhti kiihtyy yllättävän nopeasti. Tuuli humisee\nhänen korvissaan, nykii ja tempoo hänen jäseniään. Tottumattomana\nnopeassa vauhdissa tehtäviin kierukoihin hän syöksähtelee jo\nedeltäjänsä latumutkien ylitse, sitten yhä kiihtyvällä vauhdilla alas\nkuin oikopäätä hornan kaivoon.\n\nTaitavammallakaan laskijalla ei olisi enää varaa käännöksiin, eipä edes\nkaatumiseen, ellei tule välttämätön pakko. Vihuri iskee häntä kasvoihin\nja hangen kiloileva valo läiskehtii hänen silmiinsä, mutta sielussa\nriipoo kaksi voimakasta tunnetta: pelko ja hurma. Pelko voittaa...\nhurma voittaa... pelko... hurma! Hurma lopultakin, ennen aavistamaton\nsydämen pohjista riipaiseva liikunnon ja elämän hurma!\n\nRinne loivenee ja vauhti hiljenee. Tunturihiihtäjän olemuksen täyttää\nlaitojen ylitse läikkyvä elämän riemu. Metsämies odottelee laakson\npohjalla enemmän peloissaan kuin ulkoisesti näyttää. Näin oikopäätä\nei tunturilta sovi laskea. Ajattelematon hän on itsekin ollut sanaa\nsanomatta edellä lähtiessään.\n\nLasketaan rinneloivaa hiljalleen vieläkin alemmaksi. Tuuli on juossut\nminne lieneekään, mutta aurinko lämmittää ja loistaa. He riisuvat\npuseronsa, paitansakin ja pyyhiskelevät sulavalla lumella rintaansa ja\nkäsivarsiaan.\n\nTunturilaakso viettää heidän levähdyspaikaltaan vielä huomattavasti\nalaspäin. He jatkavat matkaansa myötämäkeen. Sukset liukuvat eteenpäin\npotkimatta ja työntämättä kahisevan hangen sähköistäminä. Vastaan\nilmestyy jouheva mutka, keveällä nytkähdyksellä he kääntyvät sen\nkohdalla oikeaan tai vasempaan. Laakso kapenee ja tunturirinteet\nmolemmin puolin jyrkkenevät milteipä pystyseiniksi. Mahtava lumikinos\nmonen sylen korkuisine, alta kuperaksi kovertuvine hyppyrikynnyksineen\nsivuaa laakson oikealla puolella. Vasemmalla on vastaava matka\nlumetonta kiviseinää. Laakson pohjalla lepää sinertävä hämäryys, mutta\nylhäällä aurinkoemo laskettelee kultakiharaisia pienokaisiaan pitkillä\nsälekelkoilla lumikinoksen harjalta laakson ylitse.\n\nSeuraavan yönsä he aikovat viettää ylätasangon turvemajassa. Se on\nkokonaan hangen peitossa, ilta jo hämärtää, eivätkä he tahdo löytää\nsitä etsimälläkään. Lopulta moneen kertaan seutua harhailtuaan he\nilokseen keksivät mustan ovenkamanan polven korkeudella kinoksen\npinnasta.\n\nMaalattialla on kanervista vuode, keskellä majaa nuotiokehä ja\novensuuseinällä pieni pino meheviä tervaspölkyn pilkkeitä. Siinä onkin\nriemua tunturihiihtäjille riittämiin asti. Kohta räiskii iloinen\ntuli ja lumikämpäle tiputtelee kirkasta vettään mustapaitaiseen\nkahvipannuun. Säihkyköön ulkona revontulien leikki! Viuhukoon Lapin\nvihainen myrsky! Kaksi ihmistä elää ja nauttii erämaan valkoisen hangen\nalla. Kukaan kuolevainen ei tiedä, missä he lepäilevät. Kumpiko lienee\nheidän lähin naapurinsa, punasilmäinen riekko vaiko pulloposkinen\ntunturijänis? Eipä tiedä, vaikka se huokuilisi hyvinkin lähellä\npiilopaikassaan saman hankipeitteen alla.\n\nSeuraavan päivän he hiihtelevät vielä yhdessä, lähimmässä kirkonkylässä\neroten. Kolmen päivän erätoveruus ei kummankaan mielestä hevin unohdu.\n\nYrjö lepäilee kylässä muutaman päivän, hiihtelee yksinään tuntureilla,\nlappalaiskodalla ja jäkälämetsien porolaitumilla. Erään kerran hän\nsattumalta tapaa metsäsaarekkeessa tuhatpäisen porolauman, jota\nyksinäinen lappalaispaimen mustan koiransa avustamana vartioitsee.\nPorot lepäilevät hangessa milteipä kylki kyljessä kiinni, kuin vaalean\nharmahtava huopavaate olisi levitetty lumiseen nevasaareen. Mutta elämä\nsykähtelee monissa vivahteissaan harmaan huovan sisällä. Valtavana\nnäkynä se ilmenee katsojalle, kun lappalaispaimen hetkistä myöhemmin\nsiirtää laumansa toiseen nevasaarekkeeseen. Koira avustaa häntä\ntaitavasti siinä toimessa, juoksee pororaidon taakse ajaen ensimmäiset\nelukat jalkeilleen. Katselijasta tuntuu käin sähkövirta olisi johdettu\ntuhatpäisen karjan keskeen. Muutamassa hetkessä ovat kaikki porot\njalkeillaan, sarvikruunut keikkuvat, sieraimet pärskyvät, suuri lauma\nvyöryy koskena eteenpäin. Se etenee nopeaa vauhtia nevasaareketta\nkohden. Muutamat virmapäät hypähtelevät sivuun ulompana hangessa\nryöpsyttäen, mutta koiran hätyyttämänä palaavat sieltä vähitellen\ntoisten joukkoon.\n\nLenkosääri lappalaisukko ja hänen äreä koiransa saivat tämän\nkuohahtamisen aikaan. Oliko heillä harkitsevaa järkeä hipenen verran\nenemmän kuin tuhatpäisessä laumassa yhdelläkään?\n\nAlhaalla laaksossa tutustuu hiihtäjä eräänä keskipäivänä tunturipuroon,\njoka myös viihtyy ja juoksentelee valkoisen peitteen alla, vain\ntoisinaan pienestä aukosta pyörähtäen katsomaan, joko aurinko on\nuskaltautunut pohjan perille Lapin hankia valkaisemaan.\n\nHän hiihtelee laakson pohjaa seurailevaa purouomaa pysähtyen\navoaukkojen kohdalla kuuntelemaan veden porinaa. Eräs toinenkin kulkija\non tuntenut vetoa tunturipuroon, mutta hän on liikuskellut vain yhdellä\nsuksella, ja hänen sauvojensa jäljetkin ovat työntyneet epätavallisesti\nladun pohjalle. Erään avonaisen aukon reunalla jäljet putoavat alas.\nSaukko on pudottautunut porisevaan tunturipuroon ja puro puolestaan on\nottanut samettiturkkisen vesien pojan ystävänä luokseen pahaa maailmaa\nvastaan suojelustaan tarjoten.\n\nTunturihiihtäjä irroittelee sukset jaloistaan ja varovasti tunnustellen\npudottautuu pyöreästä aukosta samettiturkin poriseville juoksuradoille.\nSaukonpojan hämärä maailma avautuu siellä. Hopean kirkas vesi vierii\neteenpäin iloisesti rupatellen. Hiihtäjä mietiskelee tunturipuron\njuoksuja kiiltäväkarvaista saukonpoikaa ratsukseen kuvitellen. Siitä\ntulee hupaisa matka, liukas musta ratsu aluksi hieman vikuroitsee,\nmutta kannustettuna lähtee kuitenkin matkaan. Purouoman lumikatto\nheijastelee heille riittävästi valoa, veden katkeamaton porina johtaa\näänellään heidän kulkunsa suuntaa. Saukonpoika ihastuu jo itsekin,\njuoksentelee vaivattomasti kilometrejä eteenpäin.\n\nMitä nyt, minne on jo jouduttukaan? Veden porina hiljenee, valaistuskin\njo himmenee. Juoksijaratsun pää kolkahtelee kiviin ja hiekkaa rapisee\nniskaan. Tuntuupa kuin arkuus jo alkaisi vaivata pientä mustapintaista\nmiestä, ei tiedä, minne asti lienee jouduttu, tokko takaisin enää\nosataan?\n\nMutta ratsastaja on paljon rohkeampi kuin hänen ratsunsa. Hän on\nhupaisalla tiellä ja tahtoo päästä eteenpäin millä keinolla tahansa.\nKun saukko vikuroitsee, vaihtaa hän ratsunsa nyrkinkokoiseksi\nvesimyyräksi, itse hän muuttuu terhakaksi peukaloiseksi ja taas mennään\neteenpäin.\n\nRohkea vesimyyrä etenee kaitaista tunnelia. Tunturipuron kirkas\nvesi huuhtelee ratsastajan niskaan rapisevat mullat. Puro haarautuu\njo usein, tarkkavaistoinen vesimyyrä pysyy kuitenkin keskitiellä,\ntunnustelee kuonokarvoillaan ja aukoo tietä vahvoilla eturaajoillaan.\nMutta puro painuu syvemmälle, kohta kokonaan tunturin alle. Pientä\nrohkeata myyrää alkaa jo peloittaa. Se seisahtelee ja ravistelee\npäätään. Puro on loppunut. Vesi on jääkylmää lähdevettä. Myyrä ei\nuskalla enää eteenpäin.\n\nMutta ratsastaja haluaa päästä perille vaihtaen arvelematta vielä\nkolmannen kerran hevosta. Nyt on hänen ratsunansa vesikiiliäinen,\njoka on niin pieni, että mahtuu ruumistaan ujuttamatta tavallisen\nparsinneulan silmästä. Vesikiiliäinen sujahtelee nopeasti, painuu\nrohkeasti tunturin alle satojen sylien syvyyksiin.\n\nVesi tirsuaa täällä kivenrakojen ja lukemattomien erikokoisista\nsorajyväsistä rakennettujen siivilöiden lävitse. Hyvin usein se\npujottautuu jo niin ahtaista paikoista, että pieni vesikiiliäinen saa\nkaikin voimin puskea päästäkseen hiukkasen eteenpäin. Mutta toisinaan\ntulee läpäisemätön kallioseinä vastaan. Tunturilähteen elävä vesi ei\npysähdy tällaisenkaan vastuksen edessä. Se kiertää, kunnes löytyy\nväljempää. Pysähdys, väsymys, epätoivo ovat sille tuntemattomia.\n\nMutta mihin rakoon urhoollinen pikku kiiliäinen hävisi? Täällä olen\ntunturilähteen pohjalla, vesi tirisee ympärilläni! Pysähdy jo, urhea\npikku mies! Olet perillä! Käänny takaisin vai haluatko jäädä sinne?\n\nTunturipuroa kuunteleva hiihtomies naurahtaa vallattomina etääntyville\nkuvitelmilleen. Hän siivilöitsee kädellään kirkasta tunturilähteen\nvettä, maisteleekin sitä kourakupistaan juoden.\n\nMistä lähdevesi on saanut tuon hopealta helmeilevän värinsä? Mistä\nhohtava kuulakkuus tunturirinteen mataloiden puiden latvoissa?\nPurokivellä istuskeleva hiihtäjä mietiskelee sitä ja saa ajatuksen\npäästä kiinni. Lähdeveden hopea, samoin kuin tunturimetsien\netäinen kuulakkuus ovat kirkastuksen värejä. Veden kuona on jäänyt\ntunturivuorien sorakerroksiin, laaksojen sameus korkeuksia kohti\npyrkivien metsien havusiivilöihin.\n\nTunturipuro soittaa katkeamatonta säveltään hypähdellen kiveltä\nkivelle. Katselija unohtaa pian, missä hän on ja mikä tuo voitollisesti\neteenpäin vierivä kirkas puronselkä hänen edessään on.\n\nHän katselee hämärtyvään lumitunneliin. Näyttää kuin puron selkää\najaen lähestyisi tyttö sienikori käsivarrellaan. Virta välkähtää,\nkuva vaihtuu. Nyt sieltä lähenee lapsensa ylitse nojautuva nainen,\nsienityttö, kirkas seestymys kasvoillaan. Tyttö lähenee, tulee\nkohdalle, vierii puron mukana hänen ohitseen, katsahtaa pyytävästi\ntaakseen ja viittoo mukaansa.\n\nTyttökö? Tunturipurohan siellä vain vierii avojokea, etelää ja merta\nkohden. Mutta mielikuva on jättänyt hiihtäjän sydämeen voimakkaasti\nväristävän kaipuun. Hän ikävöitsee etelää, juoksevaa tunturivettä,\ntyttöä, joka puron selällä ajaen pakenee hänen edellään. Tyttö on\nentinen, kirkastunut sienityttö, puhdas alkuaankin, kirkastavan\nkärsimyksensä jälkeen tuhatkertaisesti kuulakkaampi kuin hän itse.\n\nHän hypähtää purouomasta hangelle. Tuntureilta on päivän matka\nautotielle, siitä vuorokausi rautatielle. Tämä olisi lyhyin tie, mutta\nse ei ole nyt hänen tiensä. Tunturihiihtäjä tarvitsee hiekkaiset\nsiivilänsä monin verroin ansiokkaammin kuin sienityttö. Hiestä hikeen,\nlaaksoista tuntureille se on hänen tiensä kulkeva, sitä tietä lammen\nkierroksille etelän metsiin.\n\nEnsimmäisen yönsä paluumatkalla hän viettää turvemajassa. Tästä lähtien\nmatka suuntautuu suoraan etelään kompassin ja auringon mukaan. Mutta\nsää käy jo keväiseksi, keskipäivisin hanki huovettaa pahasti. Hänen on\nlähdettävä aamuvarhaisella ja hiihdettävä iltamyöhään, keskiyölläkin,\nmilloin valaistus sen myöntää. Hän tuntee painon vähentymisestä\nhuolimatta voimiensa lisääntyvän. Aamuisin rakovalkean havuvuoteelta\ntahi metsätorppien seinäpenkeiltä noustessaan hän yhä selvemmin tuntee\niloa täyteen voiman kirkkauteen seestyvästä urheilijaolemuksestaan.\n\nViikon hellittämättömän hiihdon jälkeen hän on voittanut matkaa yli\narvion jo kymmenisen penikulmaa, mutta on jättiläissaavutuksistaan\nhuolimatta jäntevä ja taistelunhaluinen kuin vanha sudenajaja. Voimia\nhän vielä tarvitseekin, sillä eteläisemmille seuduille jouduttaessa on\nkeli jatkuvasti huonontunut. Vain järvitaipaleilla on enää luistoa,\nmutta ne eivät aina sovellu hänen matkaansa. Tällöin hän turvautuu\njalkoihinsa, mikäpä konsti sekään on vanhalle kestävyysjuoksijalle.\nTosin linja-autojen kuljettajat ja niiden matkustajat heittelevät\nkummastelevia silmäyksiä mieheen, joka suksinippu olallaan juoksentelee\nmaantiellä. Selitykseksi ei voi löytää muuta kuin kaksi vaihtoehtoa:\nJoko mies on löylynlyömä tahi matkarahat tarkoin lopussa.\n\nEräässä yöpymispaikassaan hän talon urheilupoikien seuralaisena\nkuuntelee kiintoisaa radioesitelmää. Esittäjä on tunnettu urheilumies\nja esityksen aiheena ennakkoarviointi tulevan kesän olympiamiehistämme\nja heidän mahdollisuuksistaan. Se on jatkoesitelmä, aikaisemmin hän on\narvioinut heittäjät ja hyppääjät, nyt on juoksijoiden vuoro.\n\nKieltämättä esittäjä tuntee esiteltävänsä. Mutta nykyiset näköalat\neivät hänen mielestään ole niin selvät, mihin aikaisemmat linjat\nvelvoittaisivat. Hyviä miehiä on tosin eturintamassa useitakin, varmoja\nvoittajia tuskin yhtään. Lopuksi seuraa lyhyt esitys miehistä erikseen,\nheidän entisistä saavutuksistaan ja tulevan kesän mahdollisuuksistaan.\nViimeisenä, ohimennen mainitaan myös Yrjö Niemelä, joka muutama vuosi\nsitten alkoi loistavasti, lupaili ja lupaili, sammui ja katosi, tuskin\ntullenee enää ensi kesän kamppailuissa kysymykseen, ellei ihmeellistä\nylösnousemusta tapahdu.\n\nTalon nuori, hyvin tietäväinen poika tuntee urheilijat ja heidän\nmahdollisuutensa ainakin yhtä perusteellisesti kuin esitelmöitsijä\nja on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hänen kanssaan täysin yhtä\nmieltä: Yrjö Niemelästä enempää kuin parista muustakaan sammuneesta\ntähdestä ei ole maalle enää mitään toivoa.\n\nMatkamies tuntee kipeää pistosta näiden ennustusten johdosta, mutta kun\nhän vilvoittelee ulkona tuokiohetken, on hän pirttiin astuessaan täysin\ntasapainossa. Hiljaisessa mielessään hän on asettanut sammuneen miehen\neteen hyvin korkealla tähtäimellä haettavia tavoitteita. Mukavassa\nvuoteessa unta odotellessaan on hänellä yhtä mieluisa tunne kuin\npari viikkoa aikaisemmin tunturilakeuksien turvemajassa lumimyrskyn\nulkona riehuessa: Jänis on veljeni, tuntuririekko lähin kylämieheni.\nLumivihuri pyyhältää ylitseni. Olen maailmalta kadonnut, mutta\nkuitenkin elän!\n\nHän on juoksija ja nyt kuin kokenut sudenajaja, mutta tuskinpa hän\nsittenkään ottaisi yhdeksi päiväksi kahden päivän urakkaa, ellei olisi\nkeskiviikko ja Rantalan saunapäivä.\n\nSiitä muodostuu hänelle raskas juoksupäivä, sillä hiihtokeli on\nmaanteillä täysin lopussa. Kaikkein viisainta olisi heittää sukset\nrautatien tai linja-auton kuljetettaviksi. Miksikä ei yhtä hyvin koko\nmies, reppuineen ja suksineen? Tämä olisi näissä oloissa jokaisen\njärkevän matkailijan ohje.\n\nHän aloittaa urakkansa varhain aamulla, sillä teillä muutamin paikoin\non tällöin vielä lumesta hiukkasen apua. Sitä paitsi hänen on oltava\nperillä illalla hyviin aikoihin, muutoin ukko imee kaikki löylyt\nnahkaansa. Hän juoksee aamupuolen keveästi hölkkien kestävyysjuoksijan\ntapaan. Lihakset ja hermot eivät hetkeksikään saa virittyä siihen\ntunnetilaan, että on jokin urakka suoritettavana. Hän juoksentelee\nniinkuin hermot olisivat kierretyt kerälle reppuun. Hän vähäksyy\npenikulmataipaleita, jopa mielessään suorastaan halveksii niitä. Penin\nkuuluma? Mikä se onkaan? Tuparakin ääni kajeana syysaamuna mäeltä\nmäelle!\n\nVauhti kiristyy. Hiki kihoo ja kuivuu, toisen ja kolmannen,\nneljännenkin kerran. Sitten ei pitkiin aikoihin kihoa muuta kuin\nsylkinestettä kielen alle. Mutta eipä matkastakaan ole enää jäljellä\nkuin vajaa kaksi penikulmaa tuttua tietä kirkonkylästä salokylälle.\nHän vahvistaa uskoaan vanhoilla muistoilla ja ruumistaan lämpimällä\nkeitolla kohentautuen viimeiselle taipaleelle jäykistynein jäsenin.\n\nSe on raskain koko pitkällä Lapin matkalla. Hiki ei nouse enää\nnostamallakaan, jalkakin vain käskyn jälkeen. Hermot eivät ole enää\nkerällä, vaan kipeästi jännittyneinä kimppuina väsyneissä lihaksissa.\n\nHän keksii keinoja, lukee askeleita ja puhelinpylväitä, muistelee ukon\nhikilöylyjä ja vesikivillä haudottuja kylpyvihtoja. Pieniksi hetkiksi\nlihakset löystyvätkin ja sammuva tahto piristyy. Mutta tulee niinkin\nraskas vastamäki, jolloin ei mikään tunnu auttavan. Tätä viimeistä\nväsähtämistä varten hänellä on lääke, jonka huoletta voi ottaa jo\nesiin: Tyttö odottaa!\n\nHän tulee saunatiellä vastaan. Heistä ei kumpainenkaan väistä\nnyt tiepuoleen, kuten ennen, ei jaksa eikä halua enää väistää,\nkumpainenkaan.\n\n-- Minä... minä tulin takaisin!\n\n-- Me... minä olen odottanut sinua!\n\nVäsynyt, onnellinen mies ottaa tytön lämpöiset kädet ja painaa ne\nkasvojaan vastaan. Nyt hän on lopussa.\n\nMutta saunaan ei ole enää kuin muutama askel alamaata. Ukko on vasta\ntunnin maannut lavoilla.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nPäivänkerä kohottaa kaarensa selkää, säihkyy ja lämmittää. Jokainen\nuusi kierros on edellistä korkeampi, keväisempi ja värikkäämpi.\nKevään henki on toinen kuin syksyn henki. Sen värit ovat tuoreet ja\nkuulakkaat, soittimien kelloissa on ehjän heleä, iloinen ääni.\n\nPieni talitintti tirskuu räystäslaudalla. Hävinnyt on tammikuinen\npörröturkki, mielen apeus ja lyhytkaulainen killistely. Pikkumiehen\nharjattu kaulusnahka välkähtelee, pää keikkuu, silmä kiiltää. Hei,\nhepsukkani! Päivä paistaa jo silmiisi, ti-ti-tyy! Hei, hei, tupsukkani,\nniin se paistaa silmistäsi, ti-ti-tyy!\n\nTeeret soittelevat vuorella niityn takana auringon noususta\nmyöhäisaamiaisiin. Helistetään kelloilla ja kulkusilla loistavan\nsirkusnäytöksen alkaessa. Pillipöksy piippahattu, sinisillä ja\npunaisilla väriliiduilla naamapuolestaan juomuteltu vanha narri heiskuu\ntelttakorokkeella hännystakin liepeet kahta puolta heiluen. Hän on\nkiljunut jo äänensä käheäksi:\n\nViimeinen näytös tällä paikkakunnalla, hyvät naiset ja herrat! Viisi\nmarkkaa aikuisilta, lapsilta puolet! Tänään esiintyvät maailman\nkuuluisimmat taiteilijat neiti Sipsimus Simppanella Kapkaupungista ja\nherra Urbanus Mesikanus Pallastunturin Pahakurusta! Viimeinen näytös,\nkiiruhtakaa, hyvät naiset ja herrat!\n\nMutta herra Jaakko Varis, vanhapoika ja koroillaan eläjä istuu omassa\nlaiskanlinnassaan kuoppamäen männyn latvassa. Tällaisille lurituksille\nei herra Jaakko viitsi korvaansa kallistaa. Hänen huomionsa on nyt\nkiintynyt neiti Jaanaan, ikäneitoon, joka istuu pitsiään nypläten\ntoisessa puussa.\n\n-- Herra Jaakko! Eikö tämä teidänkin mielestänne ole suorastaan\nsäädytöntä?\n\n-- Tuo pelleily tuolla vuorella? Jaa! Jaa! Maailmassa on niin paljon\nroskaa!\n\n-- Herra Jaakko! Ettekö vilusta itseänne?\n\n-- Kevätaamuna, ehei! Neiti Jaana, mitä nypläätte siellä?\n\n-- Herra Jaakko! Ette saa kysyä ettekä katsoa... noin.\n\n-- Jaa! Tulen katsomaan, mitä nypläätte!\n\n-- Ette saa! Jaa!\n\n-- Jaa! Ettenkö saa!\n\nMutta herra Sulkapyrstö, kekkulimies istuu riihen harjalla ja\nnauraa katketakseen: Kaikki ne viitsivätkin, nuokin vanhat hupsut,\nka-ka-ka-kaa! Kuului kuin herra Sulkapyrstö olisi nielaissut\nkourallisen pikkunauloja. Neiti Pyryhäntä, hänen julkisesti tunnettu\nkevytkenkäinen rakastajattarensa on pyörähtänyt riihen harjalaudalle ja\nkepsuttelee Sulkapyrstöä kohden.\n\n-- Neiti Pyryhäntä! Oletteko tekin jo herännyt?\n\n-- Mutta herra Sulkapyrstö, olenko mielestänne unikeko?\n\n-- Ette suinkaan, olette ihastuttavin pyryhäntä, mitä tunnen!\n\n-- Niin, puhutte vain.\n\n-- Puhunko vain! Tahdon näyttää sen heti. Ruvetkaamme tanssimaan!\n\n-- Aikaista on vielä, herra kekkuli.\n\n-- Aikaistako, neiti Pyryhäntä. Olen luullut, ettei teille olisi\naikaista milloinkaan.\n\n-- Hi-hi-hi-hii!\n\n-- Ha-ha-ha-haa! Menkäämme riihen taakse. Siellä on lämpöistä ja kuivaa.\n\nMolemmat pyrähtävät alas.\n\nKevätaamun riemukas ilonpito hiljenee vähitellen. Usvat nousevat\npakkasen murtamilta kynnöspelloilta ja nuhruisilta niittymailta. Lampi\nhengittelee jo mustasilmäisten avantojen ja rannoilla paljastuvien\nlähdepesäkkeiden kautta. Hitaasti pihistäen käy aluksi hengenkulku,\nmutta päivä päivältä selvenee. Isomahainen mätihauki nousee puronsuuta\nkohden hiljalleen pyrstöään lieruttaen. Vähän on sulaa ja avovesi\nmatala, liian aikainen on vielä kutuaika.\n\nIhmiset ovat keväistyneet luonnon ohella. Ukko ajelee viimeisiä\npaperipuita kotipalstalta ja juttuaa reheviä. Matti puhelee vähemmän,\nkoska on kielletty puhumasta. Ovat talvella moittineet, että Matti\npuhelee liikoja, vaikka vain kerran on sanonut Leppämäen tädille,\nminkä ukko kotona on monta kertaa sanonut, että sinä olet hävinnyt\nkuin jänis kuivalta haavalta ja että on kovasti ikävöity sinua, että\näitikin on ikävöinyt. Tätä ei olisi saanut sanoa Leppämäen tädille,\neikä kenellekään, eikä Matti sitten enää ole puhunutkaan muille kuin\nkissalle sängyssä peiton alla.\n\nMuorin pellavien puhdistaminen on loppunut. Sen jälkeen hän on\nhäärinyt paperipuiden kimpussa tien varrella. Se on outo ilmiö\njulkisella paikalla. Kylän-miehet ovat naureskelleet sitä. Joku\nkulkumies on heittänyt mielestään hyvänkin komman: Joko muorilta\non perunankuoriminen loppunut? mutta on saanut heittämänsä sanat\nkoppina takaisin. Mitä tuommoinen mies tietää perunankuorimisesta! Syö\nkuorineen, kun sattuu nenänsä alle saamaan!\n\nKotiutuneesta lapinkävijästä muori saa rivakan apumiehen. Kestävää\nvoimaa on jäsenissä, ja viime syksynä opittu taito ei ole unohtunut,\nvaan kypsynyt ottavimpaan teräänsä. Veitsi viiltää parhaimmassa\nkulmassa, kuorisiimat hujahtelevat pitkinä nahkanauhoina, kuorittu\npölkky pyörähtelee kuin käpy oravan kynsissä.\n\nMuori pysähtyy salaa katselemaan hänen työtään. Tuolla tavalla sitä\nnuoren miehen pitää työtä tehdä! Muori on jo mielessään valmis\nmyöntämään, että kulkijoita on monenlaisia. Yrjöä hän pitää jo\nkuin sukulaispoikaa. Saunassa hän on hieronutkin häntä. Pojalla on\nsellaiset vatsavyöt ja kinttu jänteet, ettei mokomia ihmisellä luulisi\nolevankaan. Jospa talon kaikki asiat olisivat, niinkuin ne voisivat\nolla! No, ei sitä vielä tiedä, nuortunut on tyttökin uudelleen. Ihmeen\nkuulakka on tuo keväinen taivas ja kuusen pihka hajuaa!\n\nMuori ei osoita hyväksyviä mielialojaan äänekkäillä sanoilla, koska\nse ei sovi hänen luonnonlaatuunsa. Mutta tuvan puolella käydessään\nhän tuo kuorijapojalle usein juustovoileivän tai tuopillisen nuorta\nkirnupiimää. Aamuisin ovat hänen sukkapariensa varvaspäät visusti\nparsitut ja lauantaisaunan jälkeen on sängyssä raikas pellavainen\ntyynyliina. Muorin saunahieronta on verratonta. Kaksiviikkoisen\nkurssin jälkeen hänet voisi huoletta lähettää sinipaitojen hierojaksi\nolympialaiskylään. Ukko yllyttelee kuppaamaankin, se muka keventäisi\nvielä enemmän kinttutaipeita. Mitä välitetään ukon puheista saunassa,\ntuskin keväiseen aikaan muuallakaan.\n\nTytär virkistyy myös lämpenevistä päivistä ja käy värikkäämmäksi. Hänen\nyllään ei nähdä enää ukon harmaata sarkatakkia, vaan keveää sinistä\ntai punaista, useimmiten pehmytkudontainen villatakki, joka sopii\nhänelle parhaiten. Piha-askareissa liikkuessaan hän hyräilee lauluja.\nHänen äänensä on keskimatala. Siinä on jotakin huilun, metsäkyyhkysen,\npihakottaraisenkin äänestä. Löytyykö lintua, jonka äänessä on kutakin\nnäistä?\n\nHe joutuvat kerran samaan työhön. Nostetaan siemenperunoita itämään,\nkoko talonväki tarvitaan puuhassa. Ukko ajaa säkkejä, muori levittelee\nperunoita idätyslaatikkoihin, kolme jäljelläolevaa häärii kuopassa\nperunasäkkejä täyttäen. Kuoppa on hämärähkö, ahdastakin siellä on,\nkeväisessä säässä heräytyvien siemenmukuloiden ituelo tuoksahtelee.\nSäkit on täytetty ja sidottu, mutta ukkoa ei kuulu tulevaksi.\n\nPoika kyllästyy odottelemiseen ja kipuaa katsomaan. Kun ylhäälläkään ei\nketään näy, lähtee hän juosten vastaanottamaan.\n\nPienten jalkojen rapina on häipynyt kuulumattomiin, mutta keväisten\nvoimien hersyvä huuma täyttää ahdastuntuisen kellarihuoneen. Jokaisen\nmukulan itusilmu, kattolaudan homesieni, tytön villatakin näkymätön\nhuokonenkin uhoaa sitä. Pieni kostea kattoluukku ei kykene välittämään\nulos sitä, tuntuu kuin se päinvastoin vetäisi sisään ulkoa päin\nsamaa huumaa: puupihkan, elomullan, pihatarhassa kisailevan nuoren\nkarjan keväisiä tuntuja. Vanhat, mutta ikuisesti nuoret muistojen\nsiipimuurahaiset ja sudenkorennot pörähtävät alas samasta luukusta\njääden tunnustelevina lentelemään, joko voisivat hyökätä.\n\nAika kuluu, mutta ukkoa ei vain kuulu. Ei suinkaan hän kesken\nsiemenperunain nostamisen ole lähtenyt rantaan haukirysilleen? Ehkä\non mennyt vain tupaan kaljaa juomaan ja tukkeutunutta piippuaan\nrassailemaan! Kylläpä viipyy kauan siellä... Liian kauan...\n\nHärnäävät hyönteiset näkevät ajan joutuneen. Ne lentelevät jo\nrohkeasti hämärän kellarihuoneen seinästä seinään. Ensin ne\npistelevät ja härnäävät poikaa, nyt hyökkäävät jo tyttöönkin käsiksi.\nHänen kasvoillaan on pari kuumaa täplää ja sormet hypertelevät\ntarkoituksettomasti villatakin kohoilevia nappeja.\n\nMutta yhden nappireiän kohdalla on musta langanpää. Yrjö huomaa sen\nja hänelle tulee mielikuva vesikiiliäisestä, joka on tunkeutumassa\nkirkasta vettä pursuavan vuoren sisään. Kuin pienen urhoollisen\nkiiliäisen vetäminä syöksähtävät esiin muut tunturimaan kuvat:\ntuhatpäinen poroelo suosaarekkeessa, hohtavalakinen tunturikero ja sen\nkiipijät päivän kirkastamilla avorinteillä. Kuva lämpenee ja seestyy.\nTuntuu kuin erämaan tuulahdus löisi läpi kostean perunakellarin ja\ntekisi sen, mihin kevätkylläinen iltapäivä ei ole pystynyt, puhdistaisi\nilman ja veisi vastaan hangoittelevat hyönteiset yhtenä ryöppynä\nkattoluukun kautta taivaan tuuliin.\n\nYrjö siirtyy lähemmäksi tyttöä tarttuen molemmin käsin hänen käteensä.\nHänen raikastuttava erämaahenkensä tarttuu tyttöönkin tasoittaen hänen\npovensa levotonta aaltoilua.\n\nYrjö kertoilee hänelle tunturielämyksistään, joista ei tuvassa tätä\nennen ole ollut puhetta. Muistelmiinsa hän ottaa tytön mukaansa. He\nkatselevat nyt kuin yhdessä erämaan valtavia näkyjä kaukaa ja läheltä.\nRinnakkain hiihtäen he ponnistelevat jyrkkenevää tunturirinnettä ja\nsiitä yhä korkeammalle kiloilevan hangen ja raikkaan tuulen tuntumiin.\n\nTunturilaella seisten he katselevat erämaan valtavia näköaloja kaikkiin\nilmansuuntiin. Uskaltavat kai he yhdessä alas, koska ylöskin ovat\npäässeet? He laskevat valkoisen rinteen kilpaa rinnallaan kiitävän\nvihurin kanssa. Hurmaavan vauhdin vastapainoksi vietetään hiljainen\nhetki auringon siunaamassa laaksossa.\n\nSiemenperunoiden noutajaa ei vieläkään kuulu.\n\nHe jatkavat matkaansa satojen sylien syvyyteen tunturivuoren sisään.\nPimeää ja kylmää siellä olisi yksin, mutta hepä kulkevatkin yhdessä.\nNiin pieniksi he ovat muuttuneet, että maaemon syvyyksistä irtautunut\nnestepisara riittää heille yhteiseksi kulkuneuvoksi, vie heitä minne\nhaluaa.\n\nPieni kirkastuva pisara kulkee ihmeellisiä teitä. Tuhannet, miljoonat\npisarat yhtyvät pulppuilevaksi tunturipuroksi. Tie valkenee ja\nväljenee. Toisia pikkupuroja yhtyy oikealta ja vasemmalta. Valkoinen\nhanki muodostaa heijastelevan holvikaton, jonka aukoista kultainen\npäivä tervehtii tunturipuroa ja sen eteenpäin rientäviä matkailijoita.\n\nYhä voimakkaammin virtaileva vesi kuljettaa heitä eteenpäin. Enää\nei ole ahdasta, ei pohjaa eikä kattoa. Päivä paistaa pilvettömältä\ntaivaalta, tunturit häämöttävät näköpiirin äärimmäisillä rajoilla. Puro\non kuljettanut heidät väkevästi mukaansa tempaavaan avoveteen.\n\nYhtä helposti kuin pieniä pisaroita kuljettaa se veneitä, erämaan\njättiläispuita, kokonaisia tukkilauttoja. Vahvat kalliotkin se\nmurtaa koskiensa voimalla. Ihmiset rakentelevat niihin myllyjään\nja tehtaitaan, joiden suuret rattaat väkevä virta panee leikiten\npyörimään, ja jatkaa pysähtymättä voitollista kulkuaan.\n\nTyttö on innosta hehkuvin kasvoin, usein hurmiosta väristen seurannut\ntunturihiihtäjän mielikuvien matkassa vesipisaran ihmeellisiä teitä.\nHänen sydämensä virrat, joiden niin kauan on vaikeiden esteiden,\nmittaamattomien louhujen ja kylmien somerikkojen lävitse täytynyt\npyrkiä päiväänsä kohti, ovat nyt viimeinkin vapautumassa auringon\nelävöittävään kevääseen. Hän tarttuu Yrjön käsiin kuin vielä viime\nhetkessä eksymistään peläten. Se olisi enemmän kuin hän voisi kestää.\n\n-- Minä olen ikävöiden odottanut sinua monta pitkää vuotta!\n\nHän raukeaa Yrjön kaulaan. Voimakas sisäinen mielenliikutus vapisuttaa\nhänen ruumistaan. Se paljastaa Yrjölle tytön epätoivon rotkojen synkät\nsyvyydet. Kuinka hän yksinään on jaksanut päästä niiden lävitse?\n\n-- Minä olen siitä hetkestä lähtien elänyt sinun kanssasi, en kenenkään\nmuun!\n\nYrjö nostaa värisevän tytön ylemmäksi syliinsä ja hyväilee hänen\nniskaansa ja korvaansa, jossa veren puna lämmittää ja leikkii. Tyttö\nkääntää päänsä ja katsoo silmiin.\n\n-- Sinua minä katselin silloinkin, enkä tietänyt, mitä minulle tapahtui!\n\nYrjö ei epäile enää tätäkään. Hän näkee silmissään kuvan kaipaavan\nihmiskärsimyksen mittaamattomista syvyyksistä. Heikoimmalla\nhetkellään on tyttö jäänyt yksin. Kukaan ei ole ollut nostamassa,\njokainen vain lisäpainoa päälle sortamassa, oma äiti yksipäisessä\nymmärtämättömyydessään muiden mukana. Mikä lannistumaton elämän voima\non tarvittukaan, ennenkuin ihminen niiden painojen alta on puhtaana\nseestynyt päivän kirkkauteen.\n\nHän katsoo hyväillen tyttöä silmiin.\n\n-- Enää sinun ei tarvitse odottaa.\n\nTytön kärsimyksen kirkastamista silmistä sädehtii autuus ja elämä. Onni\navaa kesäisen niityn veräjäpuita hänelle, heille molemmille.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nLampi oli vanhoilta ajoilta saakka ollut paikkakunnan parhain\nkutupaikka. Sen heinäville rannoille nousivat lammen omat kalat sekä\nmatalaa välijokea pitkin suuren järven uskaliaimmat ahvenet, hauet\nja lahnat, mikäli ei joku ahneuden paholaisen riivaama sulkenut\npyydyksillään kulkuväylää. Joki oli keväälläkin niin kapea, että\nsen saattoi sulkea kahdella jopa yhdelläkin suurella rysällä, mutta\nsellaisesta hävyttömyydestä olisi asianomainen tarvinnut vähintään\nkaksikymmentä vuotta kuritushuonetta.\n\nUkko näitä jutteli Yrjölle veneen perässä meloskellessaan. Kerrankin\noli hauenkudun aikaan joessa ollut ensin kaksi laitonta rysää, yksi\nkummassakin päässä, mutta ahvenen kutuun jouduttaessa oli niitä\nneljä, ja lahnankudun kertojaisissa oli saman miehen, sen kolmasti\nkirottavan Välimäen vaarilurjuksen pyydyksiä jo joki kirjavanaan.\nSiinä oli mertoja ja riimuverkkoja, jos mitä peijakkaan rihmaperiä.\nMutta kiivastunut Rantalan ukko lasketteli kaikki veneen peräkokkaan\nsidotulla viikatteella keskeltä poikki, roiskis vain! Eikä hän katunut\nsitä vielä tänäkään päivänä. Meneppä nyt ja vartavasten sulje kutukalan\nreitit, -- jo pitää muutamilla olla tuo hävyn häntä juuresta poikki!\n\nTietysti he nytkin saavat kaloja, haukea, lahnaa ja ahvenen pilkkeitä\nkohtuudella nauttien seuraavaan kevääseen asti. Mutta nykyiset saaliit\neivät ole mitään entisten rinnalla, ei kalojen kokoon eikä runsauden\nmääriin katsoen. Ennen vaarivainajan eläessä oli parhaimpina keväinä\nollut lammessa sellainen kuhina, ettei olisi tarvinnut veteen pudottaa\nmuuta pyydystä kuin sankapata. Vettä kaapaistessaan naiset saivat\npientä kalaa niin paljon kuin hyvän keiton höysteeksi tarvittiin.\n\nUkko leventeli sitä väljemmin, mitä runsaampi saalis saatiin.\nParhaitten juttujensa aikana hän siristi silmänsä pieniksi ja hiljensi\näänensä, ettei saunarannassa pyykillä häilähtelevä muori päässyt\nkuulemaan. Muori oli liiaksi yksitotinen ihminen oikealla tavalla\nkäsittämään kalamiehen kertomusten suuripiirteisyyttä. Hyvänkin jutun\naameneksi hän saattoi tämäyttää kaksi niin terävää sanaa, että ukon\nkaikki rihmapyydykset menivät roiskis.\n\nSären kudussa saivat nuoret käydä kahden, koska ukko ei sanonut\nvähääkään välittävänsä tästä sälisevästä silpusta. Matti oli\ntavallisesti kolmantena matkassa, kiikkui äänettömänä veneen kokassa\nvalkoiset hiukset tuulessa huiskien.\n\nAamuisin lampi oli peilityyni. Paluumatkalla he pysähtyivät saunatörmän\nalle lumpeen nuppuvarsia pyydystelemään. Käki kukahteli ylhäällä\nmäessä, heinäsorsa äännähteli hiljalleen rankkuen ruohikossa varsin\nlähellä. Soutaja pysäytti aironsa koholle. Vesi tippui kuulakkaina\npisaroina niiden teristä, hitaammin, yhä hitaammin. Odotuksen jälkeen\nvielä putosi yksi tippa, levisi, hävisi kiiltävän kuvastimen pintaan.\n\nNäinä hetkinä saattoi perätuhdolta vierähtää kansanlaulun hyrinä. Se\nei kuulunut metsämäkeen käen kukuntapaikoille, tuskinpa edes talon\npihamaalle saakka. Se vieri vain pehmeinä ylöspäin pyrkimättöminä\naaltoina etuteljolla istuvan soutajan korviin, painui siitä alemmaksi\nlammen peilipintaan ja rantaruohistossa pesäänsä rakentelevan\nsorsaparin kuuluviin.\n\nLaulu lakkasi hiljaisesti kuten alkoi. Säestys vain enää kuului, metsän\nrinnassa helkähtelevä käen kukunta. Soutaja laski aironsa veteen.\nPoreiden kuulakkaat pyörylät jäivät jälkeen.\n\nHeillä oli rannassa yhteinen pellonpala. Varhaiskeväällä lumen sulaessa\nse oli vielä ruma kivikkoinen penger, joka antoi Yrjölle raivaustyötä\nmoneksi illaksi. Hän kuokki ja kankesi innokkaasti ja rakenteli Matille\nkivistä sievän onkilaiturin. Ruokamulta oli kannettava kesantopellon\nlaidasta pellon pyörtäneen takaa. Hän juoksutti sitä kahdella\nkäsikopalla, koska kottikärryä ja työntölankkuja ei talossa ollut.\nUkko oli luvannut kesantopellon multaa niin paljon kuin mies kantaa\nhalusi. Elsa tasoitteli mullat haravalla valikoiden siitä pois kaikki\nkivet ja rikkaruohon juuret. Matti nappaili onkimatoset, joten jälki\ntuli puhdasta ja selvää. Kun pitkät keväiset illat näin yhteisvoimin\ntyöskenneltiin, oli rannassa ruman kivikon paikalla multava kasvimaa\nsiementä vailla.\n\nHe istahtivat sen ruohoiselle reunalle. Matti, kalamies, narrasi\nsärkeä uuden onkilaiturinsa nokassa. Siinä oli nyt valmis yhteisvoimin\nrakenneltu pelto, mutta mitä siihen pantaisiin kesäksi kasvamaan.\nKäytiin harkiten lävitse kaikki mahdolliset kesäkasvit: punajuuret,\nporkkanat, tomaatit, kurkut... Kurkkuja peltomies on ajatellut\njo multaa kantaessaan. Mutta hauskaa olisi viiltää punaisesta\ntomaatistakin meheviä leikkeleitä voileipänsä höysteeksi. Vahinko vain,\nettä niin kurkut kuin tomaatit kypsyvät vasta syyspuolella, jotakin\nkesänantia pitäisi saada jo juhannuksen aikoihin.\n\nRetiisit ja aikaiset perunat!\n\nPerunoita oli Elsalla sekä kamarissa että navetassa silmuilla ja\nhiirenkorvalla. Muutamia oli jo viiden sentin mittaisella taimellakin\nkukkaruukuissa ja paperipusseissa. Lämpöisessä auringon kuopassa\nahkerasti lampivedellä kasteltuina niiden esikoiset joutuisivat\njuhannuspäiväherkkuina nautittaviksi. Perunat istutettiin heti. Matti\nongiskeli uudella laiturillaan, tempaisi lammesta lahnanläppänän\nikäänkuin käytännössä osoittaakseen, mikä oli hänen osuutensa\njuhannuspäivän herkkuateriassa: Kasvattakaa te vain perunoita, minä\npoika pidän huolen särpimestä.\n\nAamuisin juoksi verryttelypukuinen peltomies lampikierrokselleen\ntai sammalmetsän kimmoisille polkuteille. Juoksunhaluaan hänen oli\nmieluummin hillittävä kuin kiihoitettava. Veräjän takaa alkava\nmetsäpolku oli sähköistetty liiankin vetäväksi.\n\nHarjoittelupaikkoja täällä oli vara valita. Kotimetsän halki kulki\nkoilliseen suuntautuva hiekkanummi, jonka molemmilla rinteillä oli\npolkuja ristiin rastiin. Maasto oli kivetöntä ja sammalpeitteistä.\nPolkuja päällysti kimmoisa pehmike, siinä juoksijan kelpasi venyttää\naskelettaan.\n\nSunnuntaiaamuisin Yrjö lähti pitemmälle, puoli päivää kestäville\nkierroksille etäisempiin metsiin. Pieneen vyöreppuunsa hän varasi\nmuutamia voileipiä, pyyheliinan ja ihopaidan. Metsäpolkujen\njuoksusamoilu kiivastakin vauhtia pitäen oli aina yllätyksellistä.\nMutta kaikkein ihmeellisintä oli, ettei mies metsissä juosten\nuuvuttavimmankaan taipaleen läpäistyään tuntenut jäsenten jäykistymistä\neikä henkistä väsymystä, joka herpautti juoksijaa maanteillä ja\nratakierroksilla harjoitellessa. Pienen ajan lämpöisellä polulla\nlevähdettyään tunsi hän uudelleen mehustuvansa ja oli pian valmis\njatkamaan toisen penikulman hölkkäjuoksuaan tai lyhyemmän kiritaipaleen\nparhainta vetoaan.\n\nSopivat levähdyspaikatkin joutuivat hauskan yllättävästi eteen. Rinteen\ntakana polun vieressä oli valkea latvapuolestaan vihoittava koivunvarsi\nmilteipä luokiksi käyristyneenä. Kieppi tahi kaksi oli heti paikalla\ntehtävä sen kenkuran ylitse. Toisessa rinteessä oli suoria oksattomia\nmännynrunkoja kuin vartavasten tehtyjä kiipeämistankoja. Ylöspäin\nyrittämättä oli vaikea niiden ohitse päästä.\n\nPitkän jouhevassa alamäessä oli verraton tilaisuus aitajuoksun\nharjoittamiseen, vaikka se ei kuulunutkaan kestävyysjuoksijan aloihin.\nKukaan juoksija ei olisi malttanut olla hyppäämättä ärsyttävän\nvihreitten katajapensaitten ylitse. Ne eivät tosin olleet samassa\nlinjassa kuten aitojen pitäisi, eivät niiden välitkään olleet mitatut\nmetrinauhalla, mutta juoksu oli sitä vaihtelevampaa. Milloinkaan ei\ntarvinnut pelätä aitojen kaatumista, latvat vain rapsivat kinttuja,\nellei kyllin taitavasti nuolaissut ylitse.\n\nVäliin tuli hänen eteensä selvää estejuoksumaastoa. Tosin oli ollut\nvakavaa kysymystä senkin poistamisesta olympialaisten ohjelmista, mutta\nnoin verratonta harjoitustilaisuutta ei yksikään kilometrinnielijä\nolisi malttanut jättää hyväkseen käyttämättä. Siinä oli risuaitoja,\nvesihautoja, muurahaispesän kokoista karhunsammalmättäikköä, vieläpä\nmataloita halkopinojakin valkeassa kuusikossa silmän kantamiin.\n\nMetsämatkoilla oli Ratto-koira Yrjön seuralaisena, juoksututtavuuden\nvahvistuessa joka ainoa harjoituskerta. He johtivat vuorotellen kuten\nhyvä kilpailutoveruus vaati. Milloin sattui eteen leveämpi polku,\njuoksivat he rinnakkain pitkiäkin taipaleita. Maaston vaihtuessa tai\njommankumman yllätyksellisestä päähänpistosta ampaisivat he hirmuiseen\nkiriin. Miehen tukka hulmusi, koiran punainen kieli heitti laidasta\nlaitaan.\n\nOttelua seurasi lepohetki. Mies muutti paitaa, koira kuritti\nkirppujaan. Päivä heloitti lämpimästi ja keltaisia perhosia leijaili\nkanervarinteen yläpuolella laumoittain. Joku niistä uskaltautui\närsyttävän lähelle kanervikossa makaavia juoksijoita. Toinen heistä\nponnahti jaloilleen, usein molemmatkin. Siinä oli kevätperhosen pantava\nripinäksi. Kaksijalkainen ei tosin ollut hengenvaarallinen, mutta jos\nnelijalkaisen leuat pääsivät loksahtamaan yhteen, niin siitä oli leikki\nkaukana.\n\nPerhosjahdin päätyttyä heittäytyivät toverukset taas kanervikkoon\nkaikki tassut aurinkoon päin. Voileivät tasattiin veljellisesti,\nnautittiin keväästä ja elämästä tai kuunneltiin hiiren hiljaa metsän\nrauhoittavia ääniä.\n\nKovin pitkää aikaa ei koira malttanut paikoillaan levätä, koska sen\ntäytyi kuopia ja nuuskia puiden juuria. Pian se oli jo puoliksi\nmaassa, peräpuoli suoraan taivasta kohti ja häntä heiluen kiihkeästi.\nMitähän se oli maasta löytävinään? Kaksijalkaisen kilpatoverin valtasi\nuteliaisuus ja kerran hän itsekin tunki päänsä koiran valmiiksi\nkaivamaan reikään. Se oli pimeä ja kosteauhoinen, maan huumaavat\nkeväthöyryt työntyivät sieltä esiin. Muita selvempänä erottautui\nkatajan juurista kirpeätuntuinen haju, kuoppa oli katajan alla. Hän\ntunnusteli kuusen juurien alla olevaa kuoppaa. Sieltä tunki esiin\npihkantuoksuinen, hieman äitelämpi haju. Männyllä oli myös oma\ntuoksunsa, koivulla samoin. Ihmeekseen metsäpolkujen juoksija teki\nsen ällistyttävän havainnon, että puutkin olivat täysin itsenäisiä\nyksilöitä aina hajuun ja makuun, kenties vihaan ja rakkauteenkin asti.\nKoira oli tämän huomion tehnyt paljon aikaisemmin.\n\nHarjun korkeimmalla kukkulalla matkan puolitiessä he istahtivat\nkuuntelemaan lintuorkesteria. Esitettävä kappale lienee ollut\nloppupuolellaan, koska vauhti oli huikea ja kiihtyi yhä. Naimahullu\nteeri luuli olevansa hyväkin solisti ja hulputteli puupuhaltimellaan\nkuin ketään muita ei orkesterissa olisi ollutkaan. Sylkeä valui hänen\nsoittimensa suukappaleeseen ja sitä täytyi ulos kuhistaa. Tällöin\nsaivat toiset soittajat äänensä kuuluviin, käen kukku helkkyi ylinnä.\nMahdollisesti se oli jo tänä aamuna pudottanut munansa kivitaskun\npesään ja riemuitsi kepposensa johdosta.\n\nRastas soitteli kuusikossa. Se oli pelimanni, joka taitavasti käsitteli\nmitä soittokojetta vain: viulua, huilua, haitaria, vaikka vanhaa\npuukenkää. Hänen loisto-osiaan olivat haukkumasoolot, tänäkin aamuna\nkuuli kunniansa jokaikinen kuoron jäsen johtajasta alkaen, eivätkä edes\nviattomat kuulijat jääneet hänen nalkutuksestaan osattomiksi: Hoopo\nmies! Hassu koira! Hyppii suota! Tonkii maata! Räkätippa nenänpäässä!\nMuutoin mies on miltei jäässä! Hyppii suota! Tonkii maata! Pähkähassu!\nPähkähassu! Pähkähassu mies!\n\nJuoksijat lähtivät matkoihinsa. Kukapa olisi kehdannut istua enää\nkauempaa riivatun haukuttavana. Mutta syvältä laaksosta kuului heidän\nkorviinsa peltokyyhkysen kiihkeä nyyhkytys. Maailma nauroi sille.\nTällaisena aamuna ei kukaan viitsinyt lainata korviaan vanhanpiian\nvaikerruksille.\n\nOli käännytty jo kotimatkalle ja hölkyteltiin keveästi pitkän matkan\njuoksijan tahtia löysään hikeen. Heidän eteensä sattui hauskasti kaksi\nrinnakkaispolkua, joten kumpikin juoksija sai oman kanervaseinällä\nerotetun ratansa. Tasapuolisuuden vuoksi vaihdetaankin niitä väliaidan\nylitse hypähtäen.\n\nOli kai jo tarpeeksi löysää lihaksissa ja kihoili tuoreutta puseron\nalla. Miehen silmäterä tuiskahti, koiran haukku räiskähti. Nyt\nviisi veisattiin rauhanpoluista, oli jo aika ottaa kilpakaverilta\nturhat luulot pois. Katajat sähähtelivät ja kanervikko kihisi, mutta\nhullaantunut kilpapari ei huomannut enää, mitä ympärillä tapahtui. Se\nryntäsi rinteitä ylös ja alas, tuhannen, kolmetuhatta metriä, vihdoin\nalamaaviettoista rinnemaata loikkien tutulle niittylähteelle.\n\nMutta kuumaan kattilaan ei ole lupa kaataa kylmää vettä, tämän tärkeän\nohjeen näkyy tietävän koira yhtä hyvin kuin kouliutunut jouksijamies.\nMakailtiin lähteen reunalla etukäpäliin nojaten, huohottaen.\nKostutettiin kuumaa kielenpäätä lähteeseen, välipalaksi lipsittiin\nkeväistä ilmaa. Koira oli keksinyt tämän herkuttelun, mies jäljitteli\nsitä. Juodaan, vaikka ei juoda, somaa ja terveellistä herkuttelua se\noli kovan kiritaipaleen jälkeen. Näin virvoitellen hengitys tasautui ja\nsydän lakkasi läppäämästä. Sitten jo voitiin nauttia kylmää lähdevettä\nvaikka lasillinen rehellisesti kielellä litkitellen.\n\nPienen hetken kuluttua koira haukuskeli kotimäellä pelto variksia,\nmutta kaksijalkainen kilpaveikko loikoili saunan mustalla penkillä ja\nmuori pehmitteli hänen kinttujänteitään. Muori yksin tiesi, mistä nyt\nja tulevana kesänä oli kysymys. Koko talossa, koko maassa ei suureen\nkansojen kamppailuun vaimentuvalla juoksijapojalla ollut vielä muuta\nuskottua kuin etäisen metsätalon yrmeä, harvasanainen emäntämuori.\n\nSe oli ystävyyttä, johon luotettiin molemmin puolin. Se oli alkanut\nkylmästi, jopa suorastaan vihamielisesti. Vielä lämmittyäänkin se\nmonta kertaa oli saanut kylmää vettä niskaansa. Mutta näin piinaten\nkarkaistuna ja taitavasti takaisin hiestettynä oli se murtumaton, samaa\nlaatua kuin muorin jäntevien sormien käsissä värähtelevä juoksijan\nsäärivarsi, ei murenetta liikaa, eikä pisaraa liian vähän.\n\nTunnin kestävän hieronnan aikana he eivät puhuneet montakaan sanaa.\nMuorin selkeä ajatus pyöri suppeata rataa. Mutta juoksijapoika kierteli\najatuksissaan suurempaa piiriä, suorastaan loisteliasta rataa. Saunan\npikiytynyt penkki tuoksui nihkeätä lämpöään eilisiltaisen lämmityksen\njäljeltä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nOn keskikesän sunnuntaipäivä. Ukko ja muori ovat lähteneet hevosella\nkirkkoon. Matti pääsi mukaan rattaiden peräistuimella kiikkumaan.\nPojalla on uusi, punainen lakki, tukka on eilisiltana tasattu.\n\nKotimiehet tekevät nopeasti aamupäivän välttämättömät askareet. Tuli\nsammutetaan tarkoin, sillä muori on lähtiessään varoittanut siitä,\nkoska on kauan ollut satamatta ja kattopäreet ovat rutikuivia. Mutta\nlammen rannassa saattaa vaaratta tehdä vesikiville Matin onkilaiturin\näärimmäiseen nokkaan tulen.\n\nHeidän rantaan joutuessaan aurinko hallitsee jo kokonaan entisen\nkivikasan alueen, jossa nyt rehoittaa maan kattava kasvullisuus.\nPorkkanat ja punajuuret vuorottelevat vihreää ja punaista, mutta\nnopeasti versovat tomaatit kohoavat korkeammalle tukikeppiensä varassa,\nmuutamat matalavartisista kesäperunoista ovat valkoisessa kukassa.\n\nHe ottavat aurinkoa kasvimaansa vieressä matalaheinäisessä ruohikossa\nloikoen, valkoapilan kukat tuoksuvat, ilman lämpö väräjää näkyvinä\naaltoina ja heinäsirkka soittaa.\n\nEi ole terveellistä ottaa aurinkoa enää kauempaa yhteen menoon. He\njuoksevat kilpaa saunatiellä. Hetkistä myöhemmin he hiljalleen uivat\nlammen toiseen rantaan ja sieltä vauhdilla takaisin. Rautalankakatiska\non vielä kokematta. Sieltä saadaan kaksi pientä haukea ja muutamia\npiriseviä ahvenia.\n\nKukkivien perunantaimien alta löytyy jo valkoisia juurimukuloita. Kiven\nkoloon viritetty tuli puhaltaa suoraan keskitaivasta kohti sinisen\nsavusuihkeen. Ilma on niin täynnä värisevää lämpöä ja valoa, ettei\npienistä puupilkkeistä tehty tuli muulla tavoin saisi itseänsä näkyviin.\n\nHe perkaavat ja paistavat kalansa ja kahmalollisen esikoisperunoitaan.\nLaiturilla tulensa ääressä istuen he nauttivat maan ja veden tuoreinta\nantia rapistellen vähäiset herkkukipenensä viimeiseen karikkeeseen\nsaakka.\n\nMutta pian taas he lepäilevät peltomaansa laidassa valkoapilakedolla.\nAurinko on kaartonsa korkeimmassa kohdassa, valo säihkyy, lämpö\nväreilee. Yrjö juoksee tupaan palaten kohta takaisin kello kädessään.\nHän haluaa kokeilla kuntoaan. Nytkö keskipäivällä? Heti, ennenkuin\nkeskipäivä ehtii ohitse!\n\nKierroksensa määräksi hän asettaa tasan kolme minuuttia. Elsa jää\nlaiturille ilmoittamaan aikoja. Jos kierros menee kolmeen minuuttiin\ntai sen alle, lyö hän kädellänsä alas, jos kierros ylittää määrän, käy\nlyönti vaakasuoraan.\n\nHän etenee jo lampiniityn joustavaa polkua, jota viime syksystä lähtien\non satoja kertoja juossut, joskus hyvinkin raskaasti poika niskassaan\ntalven kinoksien lävitse. Ruskea tyttö sinisessä uimapuvussa jää\nlaiturille kello kädessä.\n\nVoimia imevä ja voimia antava on tämä hänen lähes kaksi ja puoli\nkertaa normaalista juoksurataa pitempi lampikierroksensa. Joka askel\nantaa perään, mutta ei samalla tavalla jäntevästi kimmauttaen kuin\nnummiharjun polku. Täällä painuu jalka syvempään, koko polku hyllyy ja\nvajoaa.\n\nKolme minuuttia kierroksella tällä läikkyvällä radalla on Yrjölle\nmilteipä ennätysaika. Hän on viimeisten viikkojen aikana päässyt siihen\nmuutaman kerran lyhyempää matkaa juostessaan. Viittä kierrosta hän ei\nole tätä ennen kellon mukaan edes koettanutkaan.\n\nHän on jo lammen päässä. Takasivu on suorempi kuin talon puoleinen,\nmutta siellä on välijoki, jonka ylitse johtaa yhä vain kahden notkuvan\nhirren käymäsilta. Siinä on hiljennettävä vauhtia, ellei halua uida\njoessa, tällä kertaa on niin kiire, ettei olisi aikaakaan.\n\nHän pääsee onnellisesti joen ylitse. Lampi jo milteipä kauttaaltaan\naaltoilee suon hyllymisen vuoksi. Juoksija on hiessä ja rasvassa\nkiristäessään saunarannan suoraa taipaletta. Hän vaistoaa voittaneensa\nmuutamia sekuntteja. Aivan oikein, ajan ottajan käsi putoaa epäröimättä\nalas ja juoksija lähtee toiselle kierrokselleen iloisesti kädellään\nvilkuttaen.\n\nHän on nyt hiestynyt ja norja. Toisen kierroksen ensimmäinen puolikas\njoelle asti menee vaivattomasti, mutta riukupuita astellessaan\nhän tulee katsahtaneeksi lammen yli ja horjahtaa veteen. Rantaan\nräpistellessä kuluu muutamia sekuntteja. Hän jatkaa parhainta\nvauhtiaan, kiukkuisesti.\n\nIlokseen hän toteaa tavoittaneensa takaisin joella sattuneen\nviivytyksen, käsi putoaa alas reippaasti. Alkaa kolmas kierros. Jotakin\non hullusti, hän tuntee sen jo lammen päässä. Hien irtautuminen on\npysähtynyt, tuntuupa kuin polkukin olisi liian syvällä turpeen sisässä,\nmutta rapa sieltä kuitenkin tirskahtelee varpaiden lävitse silmille.\n\nMatka ei edisty kuten pitäisi. Nyt ei ole enää varaa pudota jokeen,\nmutta vähillä se pitää jäykistyvin jaloin kopsiessa. Loppukierros on\nraskasta taivalta. Hänestä tuntuu kaiken aikaa kuin tarpoisi vastamaata.\n\nTällainen orjantyö ei käy pitemmälti laatuun, eikä johda tarkoitettuun\ntulokseen. Hän muistaa, missä merkeissä on matkaan lähtenyt ja tahtoo\ntempaista väsymyksensä jäykkyyden kuin ruodon keitetyn kalan sisästä.\nTämähän on suurenmoisin rata koko maassa, koko maailmassa! Tämä on\nratkaisevin kilpailu hänen tähänastisten ja tulevaisten juoksujensa\nhistoriassa!\n\nTytön kädenliike laiturin päässä käy lammen suuntaan, mutta juoksija on\npäässyt jo irti, eikä kielteinen merkinanto pysty masentamaan häntä.\nHän tuntee, miten veri jälleen väljästi virtailee, varvasaskel iskee\nkimmoisasti, kirkkaat vesisuihkut viittovat tietä.\n\nHän rapsahtaa oravan askelin hetkuvat siltapuut ja kiihdyttää\nvauhtiaan. Se on vaarallista vielä tässä vaiheessa, koska sielun ja\nruumiin, vihamielisen nevankin vilun ja kateuden henget vaanivat\njokaisella kohomättäällä miehen hartioille hypätäkseen. Mutta hän on\nhaastanut heidät nyt avotaisteluun ja aikoo jättää yhden toisensa\njälkeen nevamättäikköön ilmaa haukkomaan.\n\nSaunatörmä vilahtaa neljännen kerran, ajanottajan nousee ja laskee\nkaksi kertaa, mikä merkitsee sitä, että edellisen kierroksen\ntappiosekunnit ovat tavoitetut. Tytön asennoista ja käden liikkeistä\nnäkee, mitä hänkin toivoo taistellen ja auttaen ajatuksin mukana koko\nviimeisen kierroksen. Kahden voimat siinä tarvitaankin. Urakka on\nliian uskallettu. Kaikki lammen kirot ja vuosisataiset kateuden kyyt\non hälytetty polun varteen juoniansa punomaan. Rapa räiskii sokaisten,\nnevapuun oksakarahka koukkaa ja turve puhkeaa nykäisten jalan suohon\npuolisääreen, miltei koko miehen nevalle pitkälleen. Koko kierros\ntuntuu olevan jyrkästi kohoavaa vastamaata ja jokisillan riukupuita\non alta päin vapisuttamassa kaikki Välimäen vaarin pirut. Juoksija\nponkaisee ylitse hellittämättömän taistelutahtonsa lennättämänä.\n\nEnää ei ole kuin puoli kierrosta jäljellä ja lammen takana\nsaunalaiturilla vilkuttaa vetävä käsi. Sitä ei näy enää. Näkyy jälleen,\nsaunatörmä, laiturin pää, sinipukuisen tytön vilkkuva käsi.\n\nMutta se vapisee nyt jännityksestä. Kaksikymmentä sekunttia!...\nKymmenen enää!... Tule!... Joudu! Hän joutuu. Käsi putoaa riemukkaana\nalas.\n\nJuoksija hypähtää laiturille. Tyttö laskee kellon kivelle. Molemmat\nmulskahtavat lampeen. He uivat joensuuhun ja nousevat siltapuille\nistumaan. Tästä he palaavat lammen ympäri eri puolta juosten.\nSaunalaiturin kohdalla he jälleen joutuvat vastakkain avautuvin sylin.\n\n-- Olen voittanut sinut. Nyt olet minun!\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\nSuurkilpailujen humina tuntuu kaikkialla. Täyteen sulloutuneet\nraitiovaunut, viiden läänin linjurit ja katkeamaton jono pienempiä\nmoottorikulkuneuvoja kiiruhtaa kohden kilpakenttää, jossa liput\nhulmuavat. Parkkeerauspaikoilla on venyvä, levenevä ruuhka, ihmisjonot\nlippuluukkujen edustalla ulottuvat ajotielle asti.\n\nKymmenissä tuhansissa taloissa kautta maan, perheentuvissa ja\nvierassaleissa, kärpäsiä kuhisevissa ruokahuoneissa ja lehtevissä\nvilpoloissa väreilee sama odotuksen jännitys.\n\nPaukkuu ja rätisee jo Rantalan tuvan seinähyllylläkin. Odottaessaan\nukko täyttelee kolmatta piipullistaan. Tyttärellä on värikäs\nkesäpukunsa, silmät loistavat. Mutta muori on pukeutunut\nkirkkomustiinsa ja kävelee juhlallisesti kuin kaappikello. Huomio!...\nPoika, hiljaa! Alkaa jo! Vaikka poika muutenkin on hiljaa kuin\nkesäpäivän ahven.\n\nEläintarhan lisätyt penkkirivit kuhisevat jo kirjavanaan väkeä, vaikka\npuolituntinen on jäljellä vielä alkamisaikaan. Airuet johdattelevat\nihmisiä paikoilleen, soittokunta järjestelee nuottitelineitään,\njäätelökauppiaat pyörähtelevät höyrähtävine laatikoineen. Ratamestarit\nalhaalla jyräilevät juoksukenttää hiki hatussa. Valkotakkinen lähettäjä\nseisoo pikaratojensa päässä pistoolit kädessä Napoleonin ilme\nkasvoillaan.\n\nViidentuhannen juoksijoita verryttelee pukusuojien edessä takakentällä\nkaksikymmenpäinen joukko. Matkalaukkujen hakaset rapsahtelevat,\nverryttelypukuja pöllähtelee esiin, sinisiä, vihreitä, tiilen punaisia.\nVanhat tutut taistelutoverit tervehtivät toisiaan.\n\n-- Kas, Niemelän Yrjö! Terve! Sanoivat sammuneen sinun... pötyä!\n\nYrjö tuntee entisen taistelutoverinsa, monien suurkilpailujen\nvoittajan jäntevän puserruksen. Se on pelkäämättömän, rehdin toverin\ntaisteluhaaste. Kumpikin heistä selvästi vaistoaa alkavan ottelun\nankaruuden. Muutaman hetken kuluttua he kamppailevat armottomasti\nviimeiseen voimanpisaraansa asti.\n\nKuntonsa puolesta mies tuntuu mitä huolellisimmin vaimentuneelta.\nKaikki he ovat varautuneet olympialaiskarsintoja varten maailman\nsuurimman juoksijan valmentamina. Epäilyksen hiven häivähtää metsäkylän\nyksinäisyydessä omin neuvoin vaimentuneen juoksijan mieleen. Kuinka\nhänen nummi- ja nevapolkuharjoituksensa tulee kestämään tässä\näärimmäisen jännittävässä viimeisteltyä kuntoa ja hermoja kysyvässä\nkilpailussa?\n\nMutta eivätkö monet kilpailuun aikovista parhaillaan kuluta\nhermovoimiaan kuuntelemalla kentän kohuja ja selostelemalla toisilleen\nharjoitusmenetelmiään tai juttuamalla muuta läheistä suurkilpailua\nkoskevaa, muistamatta nähtävästi ollenkaan, että muutaman minuutin\nkuluttua kaikki voimat tarvitaan viimeiseen pisaraan taisteltaessa\nmetrin ja sekunnin kymmenesosista.\n\nVaikka olisikin mielenkiintoista jäädä kuuntelemaan, mitä heillä on\nsanottavaa, malttaa Yrjö mielensä ja pujahtaa pienestä takaportista\ntutulle niitylle kuusimetsään. Siellä on milteipä metsäkylän harjujen\nrauha. Vain muutamat pikkupojat yrittävät kiivetä puihin, mutta valpas\nratsupoliisi ehtii heitä sieltäkin hätistelemään.\n\nHän juoksee varjoisasta kuusikosta avonaiselle niitylle, jonka musta\noikopolku on säilynyt ennallaan. Alavimmilta paikoiltaan se muistuttaa\nlampipolun kuivimpia kohtia. Niitty on vanhaa merenpohjaa, kalat ovat\naikoinaan tässä uiskennelleet.\n\nEdestakaisin keveästi hölkkiessään hän syventyy mietiskelemään,\nolikohan Eläintarhan merenpohjaniityllä ja Rantalan lampiniityllä\nmitään muuta yhtäläisyyttä keskenään. Niin hartaasti hän tätä joutavaa\nasiaa tuumiskelee, että hetkeksi kokonaan unohtaa sen tärkeän asian,\njonka vuoksi tänään on tullut Eläintarhan radoille ja niittypoluille.\nHän havahtuu mietteistään vasta kadulle joutuessaan; raitiotievaunu\nkolistelee kaupunkiin päin ja käytävillä liikuskelee paljon ihmisiä.\n\nViereiseen lautaseinään on liimattu tämän päivän suurkilpailujen\nvärikkäitä mainosjulisteita parikymmentä peräkkäin. Yhdessä ne\nmuodostavat kuin hyökkäävän joukko-osaston. Huippumiesten nimet on\npainettu lihavalla, kuviakin on useista. Mutta vähäisempiä tekijämiehiä\non jälkipäässä niputtain, erään sellaisen kyytipoikana on myös Yrjö\nNiemelä. Tämä nimi on ollut tähän seinään liimatuissa aviiseissa joskus\nlihavammallakin painettuna. Silloin oli vielä toivoja.\n\nHän hymähtää hyväntuulisesti, muistaa turvemajaan Lapin hankien alle\nkaivautunutta miestä ja naurahtaa milteipä ääneen.\n\nHän ehtii vielä puun juurella kävelytien vieressä seisovalta pieneltä\ntyttöseltä ostaa pari kukkavihkoa, sinisen ja keltaisen, joista toinen\nmuistuttaa keltaista korvasientä vuosien takaa. Silloin jo kuuluu\nkohisevalta kentältä läväyttävänä sähköiskuna:\n\n-- Viidentuhannen metrin juoksijat heti paikoilleen!\n\nHän tuntee lievää vilun värettä. Se ei tule hermostumisesta, vaan\nsiitä että hiki on alkanut haihtua. Vielä viimeiset hetket ennen\nlähtölaukausta hänen täytyy temmata itselleen.\n\nHän juoksee metsään päin johtavaa polkua, hyppelehtii yli ojien ja\nsiitä vähäisen kierroksen kuusikkomäkeen, jossa aikaisempien vuosien\nkevätiltoina murtomaita harjoitteli. Hän juoksee metsässä hyvän\npyräyksen, kääntyy sitten kohisevalle kentälle pukukoppien pikkuportin\nkautta oikaisten. Lämmin veri virtailee jo hartioista jalkoihin\npäin, hiki kihoutuu ihon pintaan nuorteaksi voiteeksi. Suurin osa\njuoksijoista hieroskelee jo jalkojaan kalkkiviivalla. Yrjö juoksee\njoukkoon penkkirivien päitse kukkaset yhä kädessään. Jälleen on\nensimmäisenä vastassa kovien kamppailujen naureskeleva toveri.\n\n-- Sinut on kukitettukin jo etukäteen?\n\n-- Niin on, kukitetaan sinutkin. Kumman haluat?\n\n-- Kiitos! Sininen ja keltainen? Tuon sinisen ottaisin, mutta...\n\n-- Ei mitään muttia. Minäpä haluankin mieluimmin keltaisen. Sitä paitsi\ntuollahan hulmuaa meidän yhteinen sinivalkoisemme.\n\nYrjö kiinnittää sinisen kukkavihon kilpaveikkonsa paitaan, tämä\nkeltaisen hänen omaansa. Mutta lähtöaika on jo niin lähellä, että he\nhädin tuskin kerkiävät juoksukengän nauhansa tarkistamaan.\n\n-- Paikoillenne!... Valmiina!... Laukaus pamahtaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko joukko on juossut rintamaryhmänä lähes puoliväliin ensimmäistä\nsuoraa; siitä on jatkettu hajarykelmänä toiseen kierteeseen saakka;\nvasta pikajuoksuradoilla on venynyt tavanmukainen ensimmäisen kierteen\nsiima. Kaikki pojat ovat tuntuneet olevan vetotuulella, katsomon kohina\non edennyt kärkimiesten rinnalla. Toiselle kierrokselle lähdettäessä\non jo selvästi erottautunut suurelle yleisölle tuttu kolmivaljakko:\nLahtinen, Hillo, Virtasalo.\n\nMutta kuka tuo neljäs on, joka itsepäisesti pysyttelee kolmikon\nvanavedessä?\n\nTottakai kymmentuhantisessa asiantuntijalautakunnassa sellaisiakin on\njoukossa, jotka vielä Yrjö Niemelän muistavat, sadoittain heitä on.\nKehoituksia sätkähtelee, köyden ylitse tunnettuun suomalaiseen tapaan.\n\n-- Hei, Niemelän poika! Mistä sinä olet ilmestynyt?\n\n-- Heinäpellolta!\n\nYrjö heittää sen vaivattomasti iloisuuden puuskassa, koska juoksu\ntuntuu hänestä nyt erittäin keveältä. Katsomossa remahtaa suuri nauru.\n\nKolmannella kierroksella on alkanut ensimmäinen välien selvittely\nHillon ja Virtasalon kesken. Yleisön huutaessa he ovat pinnistäneet\npuoli kierrosta rinta rinnan. Sinipaitainen ja -kukkainen Lahtinen on\nvälillä syöksähtänyt johtoon, Hillon ja Virtasalon vuorotellessa kahden\nkierroksen ajan toisesta sijasta.\n\nOdottamattoman kevyesti askeltuntumassa pysyttelevä Rantalan heinämies\non alkanut sitkeydellään hermostuttaa parivaljakkoa. Katsomo yllyttelee\nsuosikkejaan. Jokaisella on oma kannattajajoukkonsa, heinämies milteipä\ntasavertaisesti jo mukaan luettuna. Hän juoksee vaivattomasti,\nryöpsähtelemättä. Katsomo sähköistyy. Ajat ovat mitä lupaavimmat.\nKerrankin hieno alku!\n\nSeuraavat kolme kierrosta menevät Hillon johtaessa. Toinen hieman\nhajanaisempi kolmikko pinnistelee jo hyvän keihäsmatkan etäisyydessä,\nmilteipä kokonaan unohdettuna. Nelivaljakon kohdakkoin alkava armoton\nkamppailu on vetämässä puoleensa koko kymmentuhantisen katsomon\nkiekonheittäjiä ja kolmiloikkaajia myöten. Neljän miehen juoksuryhmä\non kuin jonkinlainen navasta napaan vierivä magneettihyrrä, joka\nsähköistää ympäristöään laajalla säteellä. Sen keskinäistä lopullista\nryhmittymistä tai hajoamista odotetaan suurella jännityksellä joka\nhetki.\n\n-- Niemelä johtoon!\n\nHuuto toistuu muutamia kertoja, terävästi, vaativana. Vauhti on\ntasaisesti kiihtyvä ja riittävän hyvä. Onko juoksijan pakko kuunnella\npenkkiääniä? Kullakin on omat suunnitelmansa. Ei tämä ole mikään\nnurkkakylän pesäpalloleikki, jossa johtajat valitaan huutoäänestyksellä.\n\nMutta se kajahtaa jälleen äskeisessä kulmauksessa entistä iskevämpänä,\nkuin pistävänä lyönti-iskuna. Kadottaen hetkeksi malttinsa Yrjö\nsävähtää sitä, hypähtää sivulle ja kierteessä kärkeen. Tämä on\nharkitsematon teko, kuin pari kallista pisaraa olisi läikähtänyt\nylitse. Tehty kuitenkin mikä tehty, ja on kai hänen todella myös\nvelvollisuus vuorollaan johtaa. Tasan neljä kierrosta on jäljellä.\n\nPuolen kierroksen kestäessä Yrjö taistelee itselleen viiden metrin\netumatkan. Lahtinen on toinen, Hillo kolmas, askel jokaisen väliä. Nyt\non selvästi hyrrä jo osiin hajautumassa. Katsomo kohisee ja huutaa.\nMutta suurta hajaannusta on sielläkin. Kukaan ei ole vielä tietoinen\nsiitä, miten äärimmilleen jännittyvä kamppailu tulee päättymään.\n\nKolme kierrosta on jäljellä Niemelän yhä johtaessa. Hänen askelensa\non edelleen vetävä ja kevyt, mutta hän tuntee pienen kylmän jäänapin\nsiinä paikassa, missä pitäisi kaikkien lämpimintä olla. Hän tahtoisi\nriipaista sen pois yhdellä kädenliikkeellä, mutta sillä on juuret ja se\nkasvaa nopeasti. Se tuntuu kohta nyrkinkokoisena hartioiden välissä,\nvanha tuttu. Kohta se alkaa kiristää taaksepäin.\n\nHän hellittää tuntuman verran, kolme miestä ryöpsähtää ohitse. Hän\nkaristaa hetkellisen heikkoutensa ja nykäisee itsensä nopeasti\nVirtasalon askeltuntumaan. Hetkellinen epäusko on kuitenkin ehtinyt\nkehiä jääpesäkkeensä vaaralliseen paikkaan, vauhti on tappava ja\nkiristyy yhä.\n\nKaksi kierrosta on enää jäljellä. Virtasalo on jäänyt hieman\nedeltäjäparista. Hitaasti kiilautuvaa rakoa alkaa muodostua myös hänen\nja Niemelän väliin. Suopainajaisten kylmä henki ei aio hellittää\nRantalan heinämiehestä, tuntuu kuin se kasvaisi vielä ja alkaisi\npainua alaspäin. Katsomo kuohuu myrskyävänä merenä, huutaa, paukuttaa.\nLähestyvää jäykistystä tunteva metsien juoksija etsii mielessään\nkiihkeästi kimmoisampia juoksuratoja. Hän saa näkövälähtymän ja pitää\nsiitä kiinni.\n\nLämpöinen kaksoispolku päivänpuoleisessa rinteessä. Ratto-koiran\npystykorvainen pää pylkkii hauskasti kanervien keskellä. Vauhti\nkiristyy, kiiltävä silmäpari vilkahtelee syrjäkarein, punainen kieli\nläppää kuin hätäkello, laidasta laitaan.\n\nLämmin nappi kuin polttolasin syttiöpiste on tuikahtanut lantioon.\nSe nousee ja kasvaa. Virtasalon hartiat alkavat lähetä. Yrjön täytyy\njo milteipä pidätellä, ettei astuisi edeltäjänsä kannoille. Katsomon\nkohinakin alkaa jälleen kuulua, mutta hän ei tahdo sitä nyt korviinsa.\n\nSuuri hiljainen metsä. Pieni lintu, tynnyrintiputtaja tilkuttaa\nkorkealla kuusen latvassa. Tilt... talt... tilt... tilt... tippuvat sen\npudottamat näkymättömät mesipisarat pehmeässä sammalikossa lepäilevän\nmiehen kasvoihin. Samalla hetkellä lämmin säväys lyö voimallisesti\nsähköistäen väsyneen juoksijan jäseniin. Hän vaihtaa helposti\nVirtasalon kanssa paikkaa. Huutokohaus kierii katsomon ympäri. Hän ei\ntahdo kuunnella sitä.\n\nItueloinen perunakellari ja siemenperunain nosto. Pieni langanpää\nkiertyy esiin villatakin kohoutumasta. Hän tarttuu siihen kiinni ja\nvenyttää sitä. Sieltä juoksee suihkuten punaista, lämmintä lankaa.\nKaivattu tyttö seisoo hiihtäjän rinnalla taivasta hipovalla tunturin\nhuipulla.\n\nSillä hetkellä väsymyksensä lyöneestä juoksijasta tuntuu kuin väkevä\ntunturikotka humahtelevin siiveniskuin vetäisi häntä vanaveteensä. Hän\ntahtoo nyt taistelun kärkeen, haluaa kuunnella yltyvän myrskyn kohinaa.\n\nKello soittaa viimeiselle kierrokselle. Niemelä syöksähtää toisen\nkerran johtoon, kierteessä kuten äsken. Kellon ääni hukkuu pohjolan\nkevätkoskien pauhua muistuttavaan kohinaan.\n\nUkkosta on koko maassa. Rantalan vanha patterikone paukkuu ja rätisee.\nHe ovat asettaneet tuolinsa sen ympärille pieneen kehäpiiriin. Koira\nvain läähättelee keskilattialla kieli ulkona suusta... Ukko on\nheittänyt lakkinsa penkille ja unohtanut piippunsa kokonaan. Pauhun\njälkeen kuuluu radiosta jälleen selostajan ääni.\n\n-- Kello soittaa! Niemelä syöksyy johtoon! Täällä on täysi myrsky,\nkuulette sen varmaan!... Niemelällä on jo viiden metrin etumatka!\nHän syöksyy kuin hiitten hirvi! Toiset taistelevat senteistä rinta\nrinnan! Välimatka yhä venyy! Hiitten hirvi on tavoittamaton! Hän kiitää\npikajuoksijan vauhdilla viimeistä suoraa! Voittamaton! Myrsky on täällä\nsanoin kuvaamaton!\n\nRantalan radio paukkuu. Ukon kasvoilla kierii suuret hikikarpalot.\nMatti nykii hihasta häntä ja välillä muoriakin: Mummo, mitä äiti itkee?\n\nUkkosta on tänään paljon ilmassa, koska radio noin armottomasti\npaukkuu. Suoraan ääneen huutavatkin siellä.\n\nJo vähän hiljenee, muuttuu kuin lauluksi. Mitä? Joko ilta tuli?\nKeskellä päivää Maammelaulua soitetaan?\n\nUkko aikoo heittää lakin päästään, mutta ei löydä sitä. Tytär itkee\nhereästi. Hänellä on siihen syytä, koska muori pitää häntä ja poikaa\nyhtä aikaa kädestä. Sitä ihmettä ei ole vielä tätä ennen tapahtunut.\n\n-- Hiljaa, puhuu taas!\n\n-- Viiden tuhannen metrin tulokset.\n\nKohina on tyyntynyt täydelleen, kärpäsen surina kuuluu ikkunaruudusta.\n\n-- Ensimmäinen Yrjö Niemelä, aika neljätoista minuuttia viisitoista\nsekuntia! Uusi loistava Suomen ja maailman ennätys!\n\nJo taas radio paukkuu ja jyrisee. Sähköä on paljon ilmassa. Kohaus käy\nyli maan.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nHeinäkuun yö on lämpöinen ja puolihämärä. Kauppaneuvoksen laatuvaunu\nvyöryy maantietä, tasaista vauhtia pitäen pitkät vastamaatkin.\nAuton sivuikkuna on kierretty auki, yksinäinen ajaja hengittää\nsyvään kesäisten tuoksujen täyttämää yöilmaa. Lehmän kello kalkahtaa\nlaiduntarhassa, kukkivan heinäpellon sumuisessa usvassa etenee\nniittokone iloisesti raklattaen.\n\nKoillisen taivaanrannan ruskotuksesta päättäen lienee jo aamupuoli,\nmutta viljelyslaakson elo uinahtelee vielä unen ja toden keveästi\nselkenevillä rajamailla. Täyteläinen ruispelto lepäilee liikkumattomana\nmaitojyväisin tähkäpäin. Kevätkuivuudesta keskikesän kasteöihin\nselviytynyt juurikasviviljelmä täyttää suoriin riveihin komennetulla\nparaatimiehistöllään salaojitetun rinnemaan. Mutta kaikkein mehevimpänä\nkukoistaa jo täyteen vehmauteensa kehkeytynyt apilapelto. Se on\nkukkapää morsian, jonka elettävänä on ihanien hääpäiviensä viimeinen\naamu. Lähestyvää katoavaisuutta murehtimatta se varautuu nauttimaan\nsiitä verevän elämänsä jokaisella mesipisaralla.\n\nMaantie kääntyy kylän peltomailta hämärään metsään, jossa marjanvarret,\npensaat ja pienet puuntaimet nukkuvat yöuntansa kastekeveiden\nseittiverhojen alla. Mutta huolekkaat isäntämiehet, kukkuloiden\npitkävartiset kuuset ja männyt jo haukottelevat silmiään siristellen:\nHohoijaa! Heinäaika on ja maanantaiaamu!\n\nJoku aina on hereillä mättäikössäkin. Ruskea jäniksen poika hypähtää\ntielle pysähtyen hämmästynein silmin katselemaan lähestyvää hirviötä.\nVähäisenkin järkensä kadottaen se jähmettyy hetkeksi paikoilleen,\nkääntyy sitten ja juoksee auton edellä tämän tästä hätäytyneesti\nniskansa ylitse kurkistaen. Musta jättiläinen hölkkii sen kannoilla\nnenäänsä tuhautellen. Pikkuinen hätähousu pelkää vielä enemmän. Ajaja\npysäyttää vaununsa mäelle, mutta jäniksenpoika juoksee yhä, vasta mäen\nalla metsään loikkaisten.\n\nYrjö katsahtaa kelloonsa. Kovin varhainen on vielä, vaikka matka on\njo loppupuolellaan. Liian aikaisin hän joutuisi perille, jos yhteen\nmenoon ajaisi. Minkä vuoksi hän kiirehtisi herättelemään ihmisiä kesken\nuniaan? Hän antaa vaunun liukua omalla painollaan niin pitkälle kuin\nmenee ja vetää käsijarrun kiinni.\n\nKauppaneuvos on ollut valintakilpailuja katsomassa ja pakottanut\nhänet autollaan kotimatkalle. Turhaa kulutusta tästä vain tulisi,\nautohan olisi tuotava takaisin ja sitten joka tapauksessa palattava\nlinjavaunulla kotiin. Tämän hän kyllin selvästi todisteli, mutta\nviidentuhannen metrin voitonhumalassa ei kauppaneuvokseen järkipuhe\npystynyt. Hän sanoi haluavansa nähdä, joko mies hallitsee myös\njarrut. Onpa hänellä kyyditykseensä vielä toinen, pätevämpikin syy:\nMaailmanennätysmiehen on mentävä komeasti kotiinsa, yksinään, Niemelään\nasti!\n\nHän meneekin Niemelään, mutta ei yksinään. Siinä kauppaneuvokselle\ntuli erehdys. Parhain voittopalkinto rinnallaan hän tänään ajelee\nsyntymäkotiinsa.\n\nTätä ajatellessaan lämmin väristys lyö hänen lävitseen. Kesäyö, koko\nelämä on niin lämmin ja ihana. Hän heittäytyy puolinojaan vaunun\nnahkapäällysteiselle istuimelle ja jää siristävin silmin katselemaan\nojan takana kasvavaa koivua. Sen kuori on valkoinen, oksat kaartuvat\njoustavasti ylöspäin, mutta viheriöitsevä latvus näyttää värähtelevän\nsisäisten voimiensa pakosta.\n\nHän on ilmoittanut isälle kotiin palaamisestaan, mainitsematta vielä\najasta ja seuralaisestaan. He juoksevat yhdessä Niemelän pellot ja\nniityt, katselevat lehmät, hevoset ja vasikat. Laitumelta he juoksevat\nvenevalkamaan ja uivat kilvassa saareen.\n\nHän kohentautuu istumaan saaden käteensä Lehtisen salkun. Eräänä\naamuna viime keväänä on pikku kauppias löydetty kuolleena vuoteeltaan.\nMajan hoitaja on Yrjölle kertonut, että hän oli kuin uneen nukahtanut,\nonnellinen hymy huulillaan. Salkusta löydettiin \"pojalleni, Yrjö\nNiemelälle\" kirjoitettu kirje, mutta kun siinä ei ollut osoitetta, on\nse jäänyt yömajaan puoleksi vuodeksi etsijäänsä odottelemaan. Yrjö on\nlukenut sen jo illalla saadessaan ja lukee taas.\n\n\"Kiitän kirjeestäsi, jonka pari viikkoa sitten sain. Minulla on viime\naikoina ollut vähän vaikeuksia, etten ole ehtinyt enkä voinutkaan\nvastata sinulle. Tänään oli minulla taas onnen päivä. Yksi sadan markan\nlehtitilaus ja kolme veroilmoitusta. Neljäkymmentäviisi markkaa yhtenä\npäivänä! Ajatteles, poika, miten ihmistä toisinaan onnestaa!\n\n\"Minua on alkanut huiputtaa vähän päästä. Toivoakseni se menee ohitse,\nkun lepäilen ja syön, kun on onnea taas. Uskon, että alkaa nousta,\nminulla on semmoinen tunne... Olen nähnyt unia... Arvasin, että\nsinun päähäsi pistäisi jotakin tämän tapaista... Mitä neuvoja minä\nsinulle osaisin antaa, vanha kahju... Kuule, nai se tyttö, sillä siitä\npääset... Huiputtaa taas. Huomisaamuna jatkan. On parempi ollakseni,\nkun yön lepään.\n\n\"Kuule, poikani yksi tärkeä asia. Jos tämä päivä on paha, niin\nhuominen on parempi... Kuule, tämä taitaa olla minun testamenttini...\nTämä salkku, johon sinulta rahat sain, on minun ainoa perintöni...\nsinulle... poikani... jos niinkuin... niinkuin huomisaamuna jo olisi\nparempi ollakseni. Hyvää yötä.\"\n\nHyvää yötä! Yrjö sivelee keveästi kosketellen kiiltäväksi hankautunutta\nperintösalkkua ja muistelee isällistä ystäväänsä, jonka vaivalloista\nkilvoittelujen rataa valaisemassa oli vain kaksi kirkastuksen\nkynttilää: usko ja toivo. Perintätiedon mukaan rakkaus kuului\nkolmantena tähän sarjaan, kuului se Lehtiselläkin, vaikka hänelle ei\nollut siitä sanottavaa valaistuksen apua, koska hän kuljetteli sitä\nmukanaan enemmän muiden kuin itsensä vuoksi.\n\nHän taittaa kirjetestamentin hellävaroen kokoon ja työntää sen\nsalkkuun. Siellä on sievässä kääreessä myös hänen hopeainen\npalkintomaljansa, sekä pienemmässä kultasepän pakkauksessa kipene\nvielä arvokkaampaa metallia. Hän irroittelee hellävaroen paperit ja\nkumisiteet vähäisen, sametilla sisustetun laatikon ympäriltä, ottaa\nsiron sormuksen ja katselee maisemaa sen kultaisen kehyksen lävitse.\n\nKesäyön hämärä on jo aamuksi valkenemassa. Sumu-usvat ovat painuneet\nalemmaksi, kirkastuva taivaanlaki noussut ylemmäksi, puut kurkottelevat\ntoistensa olkapäitten ylitse paremmin nähdäkseen. Mutta valkovartinen\nrinnekoivu on käynyt entistä elävämmäksi. Se on hyötevä raudaskoivu,\njonka värisevillä lehdillä kimaltelee runsaasti kastepisaroita. Kuinka\npaljon niitä saattaa nähdäkään pienen sormuksen lävitse!\n\nEnää ei ole aika viipyä. Hän käärii sormuksen takaisin ja painaa\nmoottorin käyntiin. Kylätien risteykseen on vain neljännestunnin\ntaival. Siinä kauppaneuvoksen voimahepo hiukan päristää ja ihmettelee:\nOnko tämä tositarkoitus? Pitääkö tuollaiselle tielle kääntyä? Kääntyy\nja menee, kun ei turhia kummeksita. Muutaman minuutin kuluttua\npysähdytään Rantalan koivuportin takana.\n\nHän sammuttaa koneen ja laskee peltomäen omalla painollaan.\nLiukumavauhti riittää sopivasti pienen vastamäen voittamiseen\nmaitohuoneen kalliolla, siinä pysähdys ja jarrut kiinni.\n\nTalo on täysin hiljainen. Nousevan päivän punerrus täyttää järven\ntakaisten kukkuloiden välisen laakson, mutta niittymaan hallava sumu\nhäälyy yhä paikoillaan.\n\nHän sulkee varovasti auton oven ja kävelee kartanolle päin. Ukko\non lauantaina niittänyt pihanurmen. Heinä on nyt viidellä pienellä\nrukokarheella. Hän kaivelee niistä muutamia minttuheiniä, jotka\npuoliksi kuivahtaneina ovat parhaimmassa tuoksussaan.\n\nRatto kaivautuu navettaladosta jalkojaan oikoen. Se tuntee miehen,\nmutta tuollaista mustaa rumilusta se ei ennen ole nähnyt talon\npihamaalla. Yrjön täytyy kaulapannan alta raaputellen hieroa sovintoa,\nettei haukku räiskähtäisi ja rikkoisi aamun hiljaisuutta.\n\nYrjö ottaa auton istuimelta salkun kiirehtien saunarantaan. Hän on\naikonut meloa pienen matkan lammelle päin, noutaakseen lumpeenkukkia,\nmutta niitä onkin heti ruohikon reunassa. Veneen perätuhdolta\nkurkottaen hän valitsee kauneimman ja loiskuttelee leppoisaa vettä\naikoen uimaankin vielä.\n\nMutta poutainen heinäpäivä pitää hirmuista kiirettä, näyttää kuin\nauringon kultainen sirkkeliterä olisi juuri tällä hetkellä leikkaamassa\nutuiset kapalovyönsä poikki. Hän hypähtää rantaan, juoksee puron vartta\nlähteelle, täyttää palkintomaljansa kirkkaalla vedellä ja asettaa\nlummekukan siihen. Hetkisiä myöhemmin hän seisoskelee pihamaalla.\nTaivaan reuna liekehtii punaisena palona.\n\nNiityn usvat ovat kadonneet, pelto lepää metsän kätkyessä. Siinä\npienen talon koko kesäinen anti: ruis, kaura, kesäviljat, peittona\nvain lukemattomista pisaroista kudottu kasteseitti, mutta päivänterä\nleikkelee kohta senkin irti mäkien rinteistä aloittaen. Maa elää ja\nkutsuu. Sen ääntä olen kuuleva!\n\n-- Yrjö!\n\nHän kääntyy nopeasti. Elsa seisoo rappusilla.\n\n-- Tiesin, että jo palaat!\n\nAuringon reuna leikkaa ruskon läpi. Sen kultainen elovirta täyttää\ntuokiohetkessä taivaan ja maan ja tuvan rappusilla odottavan\nnaisen silmät ja sydämen. Lumpeen valkoinen kukka kiertää hopeisen\npalkintomaljan helmeilevässä vedessä.\n\n\n\n"]