[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnH1tLdQYg6k5JaJ6mwECwiZuJQTebAWdzyOnrw_HT-M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1732,"Liian paljon kultaa","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1732-london-jack-liian-paljon-kultaa","1732__London_Jack__Liian_paljon_kultaa","Ynnä muita kertomuksia Klondykesta","romaani",[14],"seikkailu",[16],"amerikkalainen","fi",1904,1911,38109,242683,false,56672,[25,26],"American fiction -- Translations into Finnish","Short stories",[28,29,30],"Adventure","American Literature","Novels","\"Liian paljon kultaa\" by Jack London is a novel written in the early 20th century. The story explores the life and adventures during the Klondike Gold Rush, focusing on the experiences of the protagonist and various characters they encounter in the harsh and tumultuous environment of the Yukon. Through its unique blend of adventure and exploration of human nature, the book delves into themes of greed, survival, and the quest for fortune.  At the start of \"Liian paljon kultaa,\" the narrative introduces the character of Thomas Stevens, a seasoned and resourceful hunter, who unexpectedly arrives at the narrator's camp. The narrator describes Stevens as a larger-than-life figure, both enigmatic and charming, yet troublingly elusive in his tales. Their conversation quickly shifts from casual exchanges to Stevens recounting his past exploits, which include encounters with prehistoric creatures and survival in the wild. This opening lays the groundwork for Stevens as a storyteller whose experiences provoke both awe and skepticism, hinting at the grand adventures to unfold as the story progresses through the wilderness of Klondike. (This is an automatically generated summary.)",[],238,"Novellikokoelma sisältää Jack Londonin kertomuksia Klondyken kultaryntäyksen ajoilta. Tarinat sijoittuvat pohjoisen karuihin olosuhteisiin ja kuvaavat onnenonkijoiden sekä eläinten selviytymiskamppailua erämaassa.","Jack Londonin 'Liian paljon kultaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1732. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LIIAN PALJON KULTAA\n\nYnnä muita kertomuksia Klondykesta\n\n\nKirj.\n\nJACK LONDON\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nOulussa,\nKansan Tahto,\n1911.\n\nPohjanmaan Työväen Osuuskirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEräs jäännös tertiäriaikakauden kolmannen ja viimeisimmän\n  muodostuman ajalta.\nVäkijuomatehdas äärimmäisessä pohjolassa.\nUskollisuus.\nLiian paljon kultaa.\nTuhat tusinaa munia.\nLit-lit'in naimiskauppa.\nBastardi.\nJees Uck'in tarina.\n\n\n\n\nEräs jäännös tertiäriaikakauden kolmannen ja viimeisimmän\nmuodostuman ajalta.\n\n\nMinä pesen käteni heti alussa hänen suhteensa. Minä en voi omasta\npuolestani taata hänen juttujaan eli vastata niistä. Huomatkaa, että\nminä kirjotan tämän esipuheen oman rehellisyyteni turvaksi. Minulla on\nnimittäin varma, vaikkakin vaatimaton asema, ja minulla on myöskin\nvaimo; ja sen yhteiskunnan vuoksi, joka kunnioittaa toimeentuloani\nhyväksymisellänsä, sekä vaimoni ja jälkeläisteni vuoksi en voi panna\nmahdollisuuksille alttiiksi kuten ennen muinoin. Minä toistan\nsenvuoksi, että minä pesen käteni hänen suhteensa -- tämän Nimrodin,\nmahtavan metsästäjän, rehdin, sinisilmäisen, pisamaisen Thomas\nStevensin suhteen.\n\nNyt kun olen menetellyt vilpittömästi itseäni ja kaikkia niitä tulevia\nkohtaan, joita vaimoni näkee hyväksi lahjoittaa minulle, voin minä olla\njalomielinen. Minä en ole arvosteleva niitä juttuja, joita Thomas\nStevens on kertonut minulle, minä en tule edes lausumaan minkäänlaista\ntuomiota niistä. Jos minulta kysytään syytä siihen, voin minä\nainoastaan vastata, että mitään sellaista minulla ei ole. Monta kertaa\nolen minä miettinyt, harkinnut ja punninnut, mutta aina tuloksetta --\nniin on asian laita todellakin! Luultavasti sen vuoksi, että Thomas\nStevens on liian paljon suurempi minua. Jos hän on puhunut totta --\nniin, silloin on kaikki tyyni hyvin. Ja jos hän ei ole puhunut totta,\nniin on sittenkin kaikki tyyni hyvin. Sillä kuka voi todistaa jotain\nmyöten eli vastaan? Minä luovun pulman ratkaisemisesta, ja\nheikkouskoiset voivat tehdä niinkuin minäkin olen tehnyt -- mennä\ntapaamaan Thomas Stevensiä itseään ja väitellä hänen kanssaan niistä\ntapahtumista, jotka minä, jos onni on minulle suosiollinen, olen nyt\nkertova. Missä hän on löydettävissä? Se on hyvin helppoa. Jossakin\nsillä alueella, jota yhdeltä puolen rajoittavat 53:s pohjoinen\nleveysaste ja napa, toiselta puolen oivallisimmat metsästysmaat, jotka\nsijaitsevat Siperian itärannikon ja Labradorin äärimmäisen osan\nvälillä. Että hän löytyy jossain tällä selvästi ilmoitetulla alueella,\nsiitä voin panna sanani panttiin rehellisenä miehenä, jonka\ntoivomuksena on jättää rehellisen miehen maine ja nuhteeton elämä\nperinnöksi jälkeläisilleen.\n\nOn mahdollista, että Thomas Stevens on käsitellyt eri tavalla totuutta,\nmutta kun me ensi kerran kohdattiin -- tämä tulee painaa mieleen --\nastui hän äkkiä leiriini paikalla, missä luulin olevani vähintäinkin\ntuhat peninkulmaa sivistyksen äärimmäisestä rajasta. Nähdessäni nämät\nihmiskasvot, ensimmäiset mitkä minä olin nähnyt kuukausiin, olisin minä\nvoinut rynnätä ylös ja ottaa hänet syliini, vaikka minä en suinkaan ole\nmikään tunteellinen ihminen, mutta hänestä näytti käynti olevan\nvähäpätöisin tilaisuus auringon alla. Hän tuli aivan yksinkertaisesti\nkävellen luokseni nuotiolle ja heitti lumikenkäni toiselle ja pari\nkoiraa toiselle puolen, niin että siinä tuli tilaa hänelle nuotion\nääressä. Sanoi että hän oli vaan pistäytynyt katsomaan saadakseen\nlainata hyppysellisen soodaa ja nähdäkseen olisiko minulla mitään\nkunnollista tupakkaa. Sitten otti hän esille vanhan piippunysänsä ja\ntäytti sen mahdollisimman huolellisesti, minkä jälkeen hän sanallakaan\npyytämättä suostumustani tyhjensi puolet tupakkakukkaroni sisällöstä\nomaansa. Ja se olikin hyvin hyvää lajia. Sitten veti hän syvään\nhenkeään vanhurskaan miehen mielihyvällä ja nautti hehkuvien,\nkeltaisten tupakanlehtien savusta.\n\nOliko hän metsästäjä? Linnustaja? Kullanetsijä? Hän kohautti\nolkapäitään. Ei, hän tahtoi vaan katsella hiukan ympärilleen. Oli joku\naika sitten tullut Suurelta Orjajärveltä ja tuumaili nyt kävellä\nYukonin maahan. Asiamies Koshimissa oli puhunut niistä löydöistä, joita\noli tehty Klondykessa, ja häntä hiukan halutti lähteä ja katsoa kuinka\nsiellä asiat olivat. Minä huomasin, että hän puhuessaan Klondykesta\nkäytti sen arktista nimitystä. Hän kutsui sitä Reindeer Riveriksi --\nkuten seudun vanhimmilla oli tapana, kun he puhuivat _chechaquas_\nja vastatulleiden kanssa yleensä. Mutta hän teki sen niin\nteeskentelemättömästi ja aivan kuin luonnollisena asiana, että siitä ei\ntuntenut itseään loukatuksi, ja minä annoin hänelle anteeksi. Hän sanoi\nmyös, että ennenkuin hän meni vedenjakajan yli Yukoniin, olisi hän\ntekevä pienen kierroksen Fort o' Good Hopeen.\n\nFort o' Good Hopeen on kuitenkin pitkä matka pohjoiseen päin, täytyy\nmennä yli napapiirin ja siitäkin vielä pitkä matka, läpi seutujen,\nmihin harva mies on astunut jalallaan. Ja kun jokin rähjys, jota sen\nparemmin ei voi luokittaa, tulee esiin luonnollisesta pimeydestä\nkenenkään tietämättä mistä ja heittäytyy alas nuotion ääreen ja alkaa\npuhua \"kävelemisestä\" ja \"pienen kierroksen tekemisestä\", voi olla aika\nherätä ja pudistaa päältään uneliaisuus. Minä katselin ympärilleni.\nMinä näin tuuliviirin ja alempana männynoksat, jotka olivat taljojen\nalustana, jotka muodostivat makuupaikkani -- minä näin säkit, jotka\nolivat täytetyt elintarpeilla, valokuvauskoneen, koirien sieraimista\nnousevan huurun, joka leijaili nuotionvalon ympärillä, ja yläpuolella\nkaiken tämän leveän valojuovan aamuruskosta, joka ulottui kaakosta\nluoteeseen. Minua puistatti. On jotain salaperäistä Pohjoismaan yössä,\njoka hiipii salaa kuumevilutuksen kaltaisesti vesiperäisistä suomaista.\nSe valtaa jo mielen ennenkuin on edes ehtinyt ajatella sitä. Sitten\npysähtyi katseeni lumikenkiin, jotka makasivat pohjat ylöspäin ristissä\nsiellä, mihin hän oli heittänyt ne. Heitin silmäyksen myös\ntupakkakukkarooni. Vähintään puolet sen runsaasta sisällöstä oli\nkadonnut. Tämä oli ratkaisevaa. Mielikuvitukseni ei ollut pettänyt\nminua.\n\nLuonnollisesti oli hän melkein mielipuoli kärsimyksistä, ajattelin\nminä, yksi niistä villiintyneistä kulkureista, jotka harhailevat maita\nja mantereita kaukana synnyinseudultaan ja kadotettujen sielujen lailla\nsamoilevat läpi jylhien erämaiden ja yli tuntemattomien syvyyksien. No\nniin, jatkakoon hän vaan kuumehoureisia laverruksiaan, kunnes hän\nmahdollisesti kokoaa sekavat ajatuksensa. Kuka tietää? Ehkä ei tarvita\nmuuta kuin kanssaihmisen äänen sointu, kun kaikki taas selviää hänelle.\n\nMinä johdin hänet siis keskusteluun, ja minä jouduin pian\nhämmästyksiini, sillä hän puhui metsänriistasta ja erilaisista\nmetsästystavoista. Hän oli tappanut siperialaisia susia länninmäisessä\nAlaskassa ja vuorivuohia Kalliovuorilla. Hän selitti tietävänsä ne\npaikat, missä viimeiset puhvelit vielä oleskelivat ja seuranneensa\nsatoihin tuhansiin nousevaa peuralaumaa ja nukkuneensa Great\nBarrensissa myskihärän talvitiellä.\n\nJa nyt muutin mieleni hänen suhteensa -- ensimmäistä kertaa, mutta en\nsuinkaan viimeistä -- ja pidin häntä itse totuuden monumentaalisena\nkuvana. Mikä oli siihen syynä, sitä en tiedä, mutta henki kehoitti\nminua toistamaan erään jutun, jonka olin kuullut muutamalta mieheltä,\njoka oli ollut liian kauan maassa paremmin tietääksensä. Se koski niitä\nsuuria karhuja, jotka oleskelevat St. Eliasvuoren jyrkillä rinteillä,\nja jotka eivät koskaan laskeudu alas tasaisemmalle maalle. Mutta nyt on\nmeidän herramme luonut nämä eläimet niin sopiviksi jyrkänteillä\noleskelemaan, että niiden jalat ovat toiselta kyljeltä kokonaista\njalkaa pitemmät kuin toiselta. Mikä onkin tavattoman mukavaa, se täytyy\nmyöntää. Ja minä tarjosin jutun omassa nimessäni, kuvailin näiden\nmerkillisten eläinten metsästystä koko ajan puhuen yksikön ensimäisessä\npersoonassa, indikatiivin preesensissä -- kuvailin kysymyksessä olevan\nmaan laatua, tein asiaan kuuluvia koristuksia ja annoin kaikelle tälle\nmuutamia totuudenmukaisia sivellyksiä, odottaen saavani nähdä kuulijani\nhölmistyvän.\n\nMutta ei sinne päinkään. Jos hän olisi epäillyt, niin olisin minä\nvoinut antaa anteeksi hänelle. Jos hän olisi tehnyt muistutuksia ja\nkieltänyt metsästyksen vaarallisuuden, sillä perusteella, että eläimen\noli mahdoton kääntyä ja kulkea toista tietä -- jos hän olisi tehnyt\ntämän, sanon minä, niin olisin minä voinut pudistaa hänen kättänsä\ntodellisena urheilijamiehenä, mikä hän epäilemättä oli. Mutta ei sinne\npäinkään. Hän päristi nenäänsä, katsoi minua ja päristi taas. Sitten\nylisti hän asianmukaista tupakkaani, laski toisen jalkansa polvelleni\nja pyysi minua tarkastamaan sen vaatetusta. Se oli innuitimalliin tehty\n_mucluc_, ommeltu eläimensuonilla ja ilman minkäänlaisia koristuksia.\nMutta se oli itse nahka, joka oli merkillinen. Se oli hyvinkin puolen\ntuuman paksuista, ja se muistutti mursun nahkaa. Mutta siihen loppuikin\nsen yhtäläisyys mursun nahkan kanssa, sillä ei koskaan millään mursulla\nole ollut niin ihmeellistä karvan kasvua. Sivuilta ja kehräsluiden\nkohdalta olivat pensaat ja lumi kuluttaneet karvan melkein tykkänään\npois, mutta ylempänä ja paremmin suojatulla takapuolella oli se vielä\njälellä -- karkeaa, likaisen mustaa ja hyvin paksua. Vaikeasti sain\nkarvat taivutetuksi sivulle ja etsin sisempää hienompaa turkiskarvaa,\njollainen tavallisesti Pohjoismaan eläinten turkissa löytyy, mutta\nmitään sellaista en löytänyt. Tämän kuitenkin korvasi karvan pituus. Se\noli hyvästi seitsemän eli kahdeksan tuuman pituista.\n\nMinä katsoin miestä kasvoihin, ja hän veti jalkansa pois ja sanoi:\n\"Oliko teidän karhuillanne St. Eliasvuorella tuollainen nahka?\"\n\nMinä pudistin päätäni. \"Se ei kuulu niille eikä millekään muulle\neläimelle, eläköön se sitten maalla tai meressä\", vastasin minä\nsuoraan. Nahan paksuus ja karvan pituus oli saanut minut ällistymään.\n\n\"Tämä nahka\", sanoi hän -- ja hän sanoi sen ilman vähintäkään merkkiä\nvaikutuksen tavottelusta -- \"on kuulunut mammuttieläimelle.\"\n\n\"Mahdotonta!\" huudahdin minä, sillä minä en voinut pidättäytyä siitä\nvastalauseesta, joka aiheutui minun epäilystäni. \"Mammuttieläin on jo\naikoja sitten kadonnut maapalloltamme, hyvä herra. Tiedämme, että se on\nollut olemassa muinaisina aikoina, niiden kivettyneiden jäännösten\nperusteilla, joita olemme löytäneet maasta, ja erään löydetyn luurangon\nperusteella, jonka Siperian aurinko näki hyväksi sulattaa jäistä; mutta\nme tiedämme myöskin, että nykyään ei löydy ainoatakaan kappaletta\nelossa tätä eläinlajia. Löytöretkeilijämme...\"\n\n\"Teidän löytöretkeilijänne? Kaikkia vielä!\" keskeytti hän\nkärsimättömästi. \"Petollista väkeä. Älkäämme puhuko heistä. Mutta\nsanokaa minulle, oi vieras, mitä tiedätte mammuttieläimestä ja sen\nolemassaolosta.\"\n\nKieltämättä olisi tämä antava aiheen pitkään laivurijuttuun ja minä\nasetin syötin koukkuuni kokoamalla mielessäni kaikki tietämäni tätä\nasiaa koskevat tosiasiat. Ensiksi huomautin, että eläin oli\nesihistoriallinen, ja minä toin esiin kaikki ne tosiseikat, jotka\ntiesin tukevan tätä. Minä puhuin Siperian hiekkaharjanteista, joissa\nlöytyi joukottain vanhaa mammutin luuta; minä puhuin niistä suurista\nmääristä kivettynyttä norsunluuta, jotka Alaskan Kauppayhtiö osti\ninnuiteilta; kerroin omin käsin kaivaneeni sorasta kuuden ja kahdeksan\njalan pituisia hampaita Klondykessa. \"Kaikkityyni kivettyneinä\",\nlopetin minä esitelmäni, \"ja löydetty kerrostumista, jotka ovat\nmuodostuneet lukemattomia ajanjaksoja sitten.\"\n\n\"Minulle johtuu mieleen, että minä poikasena näin kivettyneen\nvesimeloonin\", sanoi Thomas Stevens päristäen nenäänsä -- hänellä oli\ntuo kirottu tapa. \"Tästä johtuu ettei, vaikkakin erehtyneet ihmiset\njoskus harhautuvat luulemaan todellakin kasvattavansa tai syövänsä\nniitä, ole olemassa mitään vesimelooneja.\"\n\n\"Mutta on kysymys ruoasta\", vastasin jättäen huomiotta hänen\nväitteensä, joka oli lapsellinen eikä kuulunut asiaan. \"Maan on\ntarjottava vehreyttään runsain mitoin elättääkseen niin suunnattomia\nluomuksia. Missään pohjolassa ei maa ole niin hedelmällistä. Ergo,\nmammuttia ei ole täällä olemassa.\"\n\n\"Annan anteeksi tietämättömyytenne monista seikoista koskien\nPohjoismaita, sillä te olette nuori mies ja olette matkustellut vähän;\nmutta, toiselta puolen, olen taipuvainen yhtymään mielipiteeseenne\nyhdessä asiassa. Mammuttia ei ole enää olemassa. Mistä sen tiedän?\nTapoin viimeisen oikealla kädelläni.\"\n\nNäin puhui Nimrod, tuo mahtava metsästäjä. Heitin koiria palavalla\ntikulla toivoen niiden lopettavan viheliäisen ulvontansa ja odotin.\nEpäilemättä tuo harvinaisen hyväntahtoinen valehtelija avaisi suunsa ja\nkuittaisi minulle Pyhän Eliaksen karhustani.\n\n\"Se kävi näin\", alkoi hän vihdoin puhua, oltuaan asiaankuuluvan ajan\nhiljaa. \"Olin eräänä päivänä leirissä --\"\n\n\"Missä?\" keskeytin.\n\nHän heilautti kättään epämääräisesti koilliseen päin, jossa levittäytyi\n_terra incognita_, suunnaton alue, johon harvat miehet olivat\nvaeltaneet ja vielä harvemmat palanneet takaisin. \"Olin eräänä päivänä\nleirissä Kloochin kanssa. Klooch oli niin upea pieni _kamooks_ kuin\nkoskaan on vikissyt jäljillä tai työntänyt kuonoaan leirikattilaan. Sen\nisä oli täysiverinen malemutti Venäjän Pastilikista Beringin salmen\nrannalta, ja minä elätin sen huolellisesti Hudson Bayn rodun\npitkäjalkaisesta nartusta. Se oli tosiaankin oikea valioyksilö. Ja nyt,\ntuona päivänä, joka on muistissani, se sai pentuja puhtaan metsien\nvillisuden kanssa, harmaan, pitkäjäsenisen, suurikeuhkoisen, hyvin\nkestävän. En ole koskaan nähnyt sellaista! Olin aloittanut uuden\nkoirarodun ja voin odottaa suuria tulevaisuudelta.\n\n\"Kuten olen sanonut, se sai pennut turvallisesti. Olin kyykkysilläni\npoikueen yllä -- seitsemän vankkaa, sokeata pikku raukkaa -- kun\ntakaani kuului trumpettien ääni ja messingin kolina. Kuului suhinaa,\nniinkuin tuulen puuska ennen sadetta, ja minä olin juuri nousemassa\njaloilleni, kun minut lyötiin kasvoilleni maahan. Samalla hetkellä\nkuulin Kloochin huokaisevan, hyvin paljon samaan tapaan kuin mies, joka\non saanut nyrkiniskun vatsaansa. Voitte olla varma, että makasin\nhiljaa, mutta käänsin varovasti päätäni, jolloin näin suunnattoman\nolennon häilyvän ylläni. Sitten sininen taivas välähti näkyviin, ja\nminä pääsin nousemaan jaloilleni. Karvainen lihavuori oli juuri\nkatoamassa pensaikkoon aukeaman reunalla. Näin vilahduksen sen\ntakaosasta, jossa oli suoraan pystyssä oleva jäykkä häntä, yhtä paksu\nkuin vyötäröni ympärysmitta. Seuraavana hetkenä tiheikössä oli enää\njäljellä pelkkä suunnaton aukko, vaikkakin voin vielä kuulla melua,\njoka muistutti nopeasti heikkenevän tornadon ääntä. Pensaikko rutisi ja\nritisi, puut rusahtelivat ja katkeilivat.\n\n\"Tavoittelin kivääriäni. Se oli ollut maassa piippu tukkia vasten,\nmutta nyt tukki oli pirstaleina ja piippu mutkalla, pyssyn osat\ntuhansina kappaleina. Sitten katsahdin narttuun ja -- mitä luulette\nminun nähneen?\"\n\nPudistin päätäni.\n\n\"Kiehukoon sieluni tuhannessa helvetissä, jos siitä oli mitään\njäljellä! Klooch, seitsemän vankkaa, sokeaa pikku raukkaa poissa --\nkaikki poissa! Paikalla, missä se oli makaillut, oli enää limainen,\nverinen painauma pehmeässä maassa, yardi läpimitaltaan, reunoilla\nmuutamia hajanaisia karvoja.\"\n\nMittasin lumeen kolme jalkaa, piirsin siihen ympyrän ja katsahdin\nNimrodiin.\n\n\"Peto oli kolmekymmentä pitkä ja kaksikymmentä korkea\", hän vastasi,\n\"ja sen torahampaat olivat yli kuusi kertaa kolme jalkaa. En tuona\nhetkenä voinut uskoa itseäni, että kaikki tuo oli juuri tapahtunut.\nMutta jos aistini olivat minut pettäneet, olihan jäljellä särjetty ase\nja aukko pensaikossa. Ja oli vielä Klooch -- tai pikemmin oli ollut --\nja pennut. Minun tuli yhä kuumempi ja kuumempi ja minä tunsin, että\nminä en koskaan saisi mitään rauhaa sielussani ennenkuin olin syönyt\npäivälliseksi käristettyä mammutinjalkaa. Ja minä tiesin myös, että\ntämä olisi samaa kuin _skookum mamook pukapuk_. Suokaa anteeksi\nmaakunnan murre -- minä tarkotan, että oli vaikea taistelu edessä.\nAukko laaksooni oli hyvin ahdas ja vuorenseinämät verrattain jyrkät.\nKorkealla aukon toisella sivulla oli muuan mahtava riippuva kallio,\njoka runsaasti painoi ainakin kaksisataa tonnia. Juuri sellaista minä\ntarvitsinkin. Minä palasin takaisin leiripaikalleni koko ajan pitäen\ntarkasti silmällä, että eläin ei pääsisi luikkimaan tiehensä. Minä hain\nkäsille ampumavarani. Niillähän ei ollut mitään arvoa sen jälkeen kun\npyssy oli tullut säretyksi. Noh, minä avasin patruunat, tyhjensin\nniistä ruudin ulos kallion alle ja sytytin sen pitkällä sytyttimellä.\nPanos ei ollut erittäin voimakas, mutta vanha kivi siellä ylhäällä\nkallistui hitaasti ja putosi alas oikealle paikalle, jättäen töin\ntuskin niin paljon tilaa sivuillensa, että vesi pääsi virtaamaan ulos.\nNyt olin saanut hänet käsiini.\"\n\n\"Mutta kuinka voitte saada hänet käsiinne?\" kysyin minä. \"Onko\nmilloinkaan kuultu puhuttavan, että mies olisi tappanut mammuttieläimen\nkäsikirveellä? Eli muutoin mitään sellaista ensinkään?\"\n\n\"Enkö ole sanonut teille, että olin hulluna kiukusta?\" vastasi Nimrod\nhiukan äreästi. \"Aivan hulluna nartun ja pyssyn vuoksi. Ja sitäpaitsi\n-- enkö ollut metsästäjä? Ja eikö tämä ollut uusi ja mitä harvinaisin\nmetsästys. Käsikirveenikö? Kaikkia vielä! Minä en tarvinnut sitä.\nVartokaa, niin saatte kuulla metsästyshistorian, joka yhtähyvin olisi\nvoinut tapahtua maailman lapsuuden aikana, jolloin luola-asukkaat\ntappoivat saaliinsa kivisillä käsikirveillä. No niin, eikö ole tunnettu\nasia, että mies voi kerrassaan väsyttää koiran eli hevosen? Älynsä ja\nkestävyytensä kautta?\"\n\nMinä nyökäytin.\n\n\"Entä sitten?\"\n\nAsia alkoi selvetä minulle ja minä pyysin häntä jatkamaan.\n\n\"Laakso oli ehkä viisi peninkulmaa ympäriinsä mitaten. Sen aukko oli\nsulettu. Mitään tietä sieltä ulos ei löytynyt. Mammuttieläin oli arka\neläin, ja se oli nyt minun armoissani. Minä seurasin sitä jälleen\nkintereillä, elämöin kuin paholainen, pommitin sitä kivillä ja ryntäsin\nkolme kertaa ympäri laakson sen perässä ennenkuin levähdin syödäkseni\nillallista. Voitteko kuvitella sitä esiintymistä? Kilpajuoksu ihmisen\nja mammuttieläimen välillä! Kilpa-ajorata, aurinko, kuu ja tähdet\nkatselijoina!\n\n\"Se vei aikaa kaksi kuukautta, mutta minä tein sen joka tapauksessa. Ja\ntämä ei ole mitään haaveellista mielikuvitusta. Ympäriinsä, ympäriinsä\najoin minä sitä, alituisesti pysytellen sen ympärillä ja syöden\nrouhennettua lihaa ja marjoja juostessani. Toisinaan pistin myös\nhetkeksi nukkumaan. Luonnollisesti joutui se silloin tällöin\nraivoihinsa ja kääntyi ympäri. Silloin täytyi minun pysytellä suomailla\nlähellä vedenjuoksua, ja siellä makailin minä ja sadattelin sitä ja sen\nesi-isiä ja pyysin huolettomasti sitä tulemaan lähemmäksi. Mutta se oli\nliian viisas lähteäkseen suomaalle. Kerran salpasi se minut erästä\nvuoren seinämää vasten ja minä ryömin takaperin erääseen syvään\nhalkeamaan ja odotin. Niin pian kun se pisti sinne kärsänsä ja haparoi\nsillä minua, muokkasin minä sitä käsikirveelläni, kunnes se veti sen\njälleen takaisin päästäen samalla ulvonnan, joka oli vähällä halkaista\nkorvakalvoni. Se oli aivan villinä. Se tiesi, että minä olin sekä en\nollut hänen käsissään, ja tämä teki sen suorastaan hulluksi. Mutta se\nei ollut tyhmä. Se tiesi saavansa olla rauhassa niin kauan kun minä\npysyin vuorenhalkeamassa, ja se päätti pitää minut siellä missä olin.\nSiinä teki se riivatun viisaasti, mutta se ei ollut ottanut\nravintokysymystä laskuun. Ei ravintoa eikä vettä löytynyt sillä\npaikalla, ja sen vuoksi ei se voinut ryhtyä pitkälliseen piiritykseen.\nSe seisoi aukon edessä tuntikausia, tähysteli minua ja ajoi moskiittoja\nloitommaksi suurilla, riippuvilla korvillaan. Mutta sitten rupesi sitä\njanottamaan ja se alkoi hyppiä, harppailla ja karjua niin että maa\ntärisi -- ladellen minulle kaikki ne herjaussanat, mitkä sillä olivat\nkäytettävänään. Tämän teki se luonnollisesti pelottaakseen minua, ja\nkun se luuli, että minä olin riittävästi kauhuissani, vetäytyi se\nhiljaan taaksepäin ja koetti luikkia veden luo. Toisinaan annoin minä\nsen tulla melkein sinne saakka -- ainoastaan parin sadan yardin päähän\nsieltä -- mutta silloin ryntäsin minä ulos kätköstäni ja niin kääntyi\nse takaisin, raskaasti ja kömpelösti kuten on luonnollista sellaiselle\nvanhalle kiertolaiselle. Sitten kun tämä oli uudistunut useampia\nkertoja ja se alkoi väsyä siihen, muutti se menettelytapaa. Se ryhtyi\nnopeampaan sotataitoon. Ilman vähintäkään varotusta ryntäsi se tiehensä\nkuin mielipuoli virralle päin, laskien ehtivänsä sinne ja sieltä\ntakaisin ennenkuin minä olisin ehtinyt tulla ulos halkeamasta. Mutta\nlopulta luopui se piirityksestä ja lähti vakaisin askelin juomapaikkaa\nkohti.\n\n\"Tämä oli ainoa kerta, jolloin se sai minut satimeen -- sitä kesti\nkolme päivää --, sitten jatkui taas kilpajuoksu lakkaamatta.\nYmpäriinsä, ympäriinsä, ympäriinsä mentiin vaan alituisesti juosten\nvastoin sen tahtoa. Vaatteeni kävivät rääsyiksi ja riekaleiksi, mutta\nkoskaan en pysähtynyt korjaamaan niitä. Vihdoin juoksin sieltä ihan\nalastomana niinkuin Maa-äidin todellinen poika, ainoastaan vanha kirves\nkädessä ja kivi toisessa. Minä en todenteolla pysähtynyt koskaan,\npaitsi hiukan nukahtaakseni kallionkoloissa. Mitä eläimeen tulee,\nlaihtui se huomattavasti -- sen oli täytynyt lopuksi keventyä useita\ntonneja -- ja se oli hermostunut kuin koulunjohtajatar nurjalla puolen\navioliittoa. Kun minä lähestyin sitä ja ulvoin täyttä kurkkua eli kun\nminä osasin sitä pitkältä matkalta kivellä, hyppeli se kuin vauhko\nvarsa ja vapisi koko ruumiiltaan. Sitten lähti se kiitäen pois häntä ja\nkärsä jäykkinä, pää toisen lavan yläpuolella ja silmät kiiluen\nraivosta, samalla kun se sadatteli minua kauneimmalla tavallaan. Se oli\ntodellakin mitä siveettömin eläin -- sekä murhaaja että herjaaja.\n\n\"Mutta lopulta heitti se kaiken tällaisen ja alkoi marista ja\nruikuttaa kuin pieni lapsi. Sen rohkeus oli lannistunut ja se ei ollut\nmitään muuta kuin vapiseva, kurja ainejoukkio. Se sai vaikeita\nsydämenlyöntikohtauksia ja hoiperteli kuin juopunut, kaatui maahan ja\nrepi jaloistaan nahan rikki. Ja näytti ikäänkuin se olisi itkenyt. Ja\nminä sanon teille, oi vieras, että itse jumalat olisivat voineet itkeä\nsen kanssa -- ja te myös niinhyvin kuin jokainen muukin ihminen. Se oli\ntodellakin surkeaa, ja sitä kesti kauhean kauan myöskin mutta minä\npaadutin sydämeni ja pitkitin metsästystä. Viimein olin minä sen\nväsyttänyt aivan uuvuksiin ja se heittäytyi maahan, läähättäen, sydän\nmurtuneena, väsymyksen ja nälän piinaamana. Kun minä huomasin, että se\nei voinut liikkua paikaltaan, leikkasin minä siltä kinttusuonet poikki,\nja sitten kulutin suurimman osan päivää kaivamalla sitä käsikirveelläni\nsen lakkaamatta päristellessä ja ähkiessä, kunnes olin vihdoinkin\npäässyt riittävän syvälle voidakseni tappaa sen. Kolmekymmentä jalkaa\npitkä oli se, ja kaksikymmentä jalkaa korkea, ja olisi voinut hyvästi\nkiinnittää riippumaton sen torahampaitten väliin ja nukkua mukavasti\nsiinä. Huolimatta siitä, että olin kuluttanut enimmän mehun siitä, oli\nse vielä hyvää ravintoainetta, ja yksinään sen neljä jalkaa,\npaistettuna kokonaisuudessaan, olisi riittänyt kokonaiseksi vuodeksi\nyhden ihmisen ravinnoksi. Minä vietin koko talven sillä paikalla.\"\n\n\"Ja missä sijaitsee tuo laakso?\" kysyin minä.\n\nHän osoitti koilliseen käsin ja sanoi sitten: \"Teillä on erinomaista\ntupakkaa! Minulla on sitä koko joukko kukkarossani, ja minä olen\nmuistava sen koko ikäni. Kiitollisuuteni osoitukseksi ja noita\nmokkasiineja vastaan, jotka ovat jalassanne, tahdon jättää teille nämä\n_muclucs_. Ne voivat olla muistona Kloochista ja sen seitsemästä\nsokeasta pikku raukasta. Muuten ovat ne myös muistona tapahtumasta,\njolla ei ole vertaistaan historiassa, nimittäin sekä vanhimman että\nnuorimman eläinlajin häviämisestä maanpinnalta. Ja niiden paras\nominaisuus on se, että ne kestävät ainiaan.\"\n\nSitten kun jalkineiden vaihto oli tapahtunut, kopisti hän tuhkan\npiipustaan, toivotti hyvää yötä pudistamalla kättäni ja lähti\nvaeltamaan lumista aavikkoa myöten. Muuten tämän kertomuksen\nyhteydessä, jonka todenperäisyydestä en ole aikonut vastata, tahdon\nkehoittaa kaikkia niitä, jotka epäilevät sitä, käymään Smithsonian\nInstitutissa. Jos he ovat varustetut tarpeellisilla suosituskirjeillä,\neivätkä tule sinne lupa-aikana, niin pääsevät he epäilemättä professori\nDolvidsonin puheille. Yllämainitut _muclucs_ ovat hänen hallussaan, ja\nhän kertoo -- ei miten ne ovat saadut, vaan mistä aineesta ne ovat\nvalmistettu. Kun hän vakuuttaa, että ne ovat tehdyt mammutinnahasta,\nhyväksyy tieteellinen maailma hänen päätöksensä. Ja mitä muuta\ntarvitaankaan?\n\n\n\n\nVäkijuomatehdas äärimmäisessä pohjolassa.\n\nKertomus erään neuvokkaan Valkosen miehen seikkailusta oudon kansan\nkeskuudessa Jäämeren rannalla.\n\n\nThomas Stevensin luotettavaisuus olkoon minkä arvoinen tahansa ja hänen\nmielikuvituksensa tavallisen ihmisen mielikuvitus korkeimpaan\nhuippuunsa kohonneena, mutta se täytyy joka tapauksessa myöntää, että\nhän ei koskaan tehnyt itseään syypääksi sanaankaan, jonka olisi voinut\nleimata ilmeiseksi valeeksi... Olkoon niinkin, että hän on ilvehtinyt\ntodennäköisyyksillä ja hipassut mahdollisuuksien äärimmäistä rajaa,\nmutta ei milloinkaan joutunut se koneisto epäkuntoon, joka piti hänen\njuttujaan käynnissä. Että hän tunsi Pohjoismaan niin hyvin kuin jonkun\nkirjan, sitä ei voi yksikään elävä sielu kieltää. Ja siihen, että hän\noli lavealti maita mantereita kulkenut mies, joka oli astunut\nlukemattomia tuntemattomia polkuja, löytyy monta todistusta. Paitsi\nomaa persoonallista tuttavuuttani hänen kanssansa, tunnen myös muita\nmiehiä, jotka ovat tavanneet hänen kaikkialla, mutta pääasiallisesti\ntuntemattomien maiden rajoilla. Niinpä esim. Johnsonin, Hudson Bay\nyhtiön entisen asiamiehen, joka oli majoittanut hänet erääseen\ntyöpajaan Labradorissa, kunnes hänen koiransa olivat saaneet hiukan\nlevätä ja hän jälleen kykeni lähtemään. Sitten McMahonin, Alaskan\nKauppayhtiön asiamiehen, joka ensiksi oli tavannut hänet Dutch\nHarbourissa ja sittemmin ulommaisilla Aleuteilla. Varmaa on,\nettä hän on ollut johtamassa erästä Yhdysvaltain aikaisempaa\ntutkimusretkikuntaa, ja historia todistaa varmuudella, että hän samassa\ntarkoituksessa palveli Länsi-unionia, silloin kun se yritti laskea\ntrans-alaskalaisen ja Siperian lennätinjohdon Euroopaan. Vielä tunnen\nmyöskin valaanpyytäjäkapteeni Joe Lamsonin, joka kerran, kun hän oli\nkiinnijäätyneenä Mackenzien suuhun, sai laivalleen Thomas Stevensin\nvieraaksi -- hän tuli ja tahtoi tupakkaa.\n\nTämä seikka oli ratkaiseva todistus Stevensin identtisyydestä. Hän etsi\ntupakkaa alituisesti ja väsymättömästi. Ennenkuin me olimme ehtineet\ntulla oikein tutuiksikaan, opin minä tervehtimään häntä toisella\nkädellä ja ojentamaan hänelle tupakkakukkaron toisella. Mutta sinä\niltana, jolloin tapasin hänet John O'Brienin tarjoiluhuoneessa\nDawsonissa, oli hänen päänsä ympärillä savupilvi viidenkymmenen centin\nsikaarista, ja tupakkakukkaroni asemesta pyysi hän kultajauhepussiani.\nMe seisoimme juuri erään faraopöydän ääressä, ja hän asetti koko pussin\nsisällyksen \"korkeimmalle kortille\". \"Viisikymmentä!\" sanoi hän ja\nmies, joka piti pankkia, nyökäytti. \"Korkein kortti tuli esiin ja hän\nantoi takaisin pussini, pyysi suoritusta ja veti minut muassaan\nvaakakuppien luo, missä vaakamestari aivan välinpitämättömästi maksoi\nhänelle viisikymmentä dollaria kultajauheessa.\n\n\"Ja nyt juomme lasillisen\", sanoi hän. Hetkistä myöhemmin, kun hän oli\nasettanut lasinsa pöydälle, selitti hän: \"Tämä muistuttaa minua eräästä\npienestä panimosta, joka minulla oli kerran Tattaratmatkalla. Ei, te\nette tiedä mitään siitä paikasta, ja sitä ei ole merkitty kartalle.\nMutta se sijaitsee Jäämeren rannalla, ei niin hirveän monta sataa\npeninkulmaa Amerikan rajasta, ja noin puolellatuhannella jumalan\nunohtamalla sielulla on siellä olinpaikkansa, annetaan miehiä ja\notetaan vaimoja, palellutaan ja kuollaan silloin tällöin.\nLöytöretkeilijöiltämme ovat he jääneet huomaamatta, ja heitä ei ole\notettu mukaan väenlakussa 1890. Kerran oli muuan valaanpyytäjälaiva\njoutunut pulaan tuolla kaukana, mutta miehistö, joka taivalsi jäätä\npitkin maihin, lähti kulkemaan itään käsin ja eikä siitä sen koommin\nole kuultu mitään.\n\n\"Mutta se olikin saakelin komea tehdas, minkä teimme, Moosu ja minä\",\nlisäsi hän hetkistä myöhemmin, samalla keveästi huoaten.\n\nMinä ymmärsin, että tuon huokauksen takana mahtoi olla jokin urotyö\neli rohkea seikkailu, minkävuoksi hilasin hänet erääseen kulmaan\nroulette- ja pokeripöydän väliin ja odotin, että hänen kielensä\nlaukeaisi.\n\n\"Ei ollut kuin yksi ainoa vika, josta voi syyttää Moosua\", alkoi hän,\nmiettiväisen näköisenä nytkäytellen päätään, \"yksi ainoa, mutta myöskin\nvaan se. Hän oli indiaani Chipewyamaan äärimmäiseltä rajalta, mutta\nvika oli siinä, että hän oli saanut hiukan vihiä raamatusta. Hän oli\njonkun aikaa ollut erään Kanadan ranskalaisen leiritoverina, luopion,\njoka aikaisemmin oli harjoittanut kirkollisia opintoja. Moosu ei ollut\nkoskaan nähnyt kristinuskoa sovitettuna elämään, mutta hänen päänsä oli\nahdettu täyteen ihmeitä, taisteluja, kaitselmuksen toimenpiteitä ja\nkaikkea mahdollista, mitä hän ei käsittänyt. Muutoin oli hän kelpo\nmies, kätevä matkoilla niinhyvin kuin leiritulellakin.\n\n\"Me olimme saaneet kärsiä tavattomasti kumpikin ja olimme kauhean\nuupuneita, kun satuimme osumaan Tattaratiin. Olimme kadottaneet sekä\nmatkatavarat että koirat matkalla vuorenselänteen yli kurjassa\nsyysilmassa, ja mahalaukkumme olivat kuivuneet selkään kiinni ja\nvaatteemme riippuivat rääsyinä, kun laahustimme kylään. Väki siellä ei\njuuri paljoa hämmästynyt meidät nähdessään -- heillä oli ollut\nvalaanpyytäjät jo aikaisemmin siellä -- ja meille annettiin kylän\nkurjin hökkeli asunnoksi ja kehnointa ruokaa mitä heillä oli\nravinnoksemme. Minusta tuntui ihmisten käytös oudolta, sillä he\njättivät meidät ehdottomasti yksin. Mutta Moosu selitti sen.\n\n\"'Shaman _Sick Tumtum_', hän sanoi, tarkoittaen että shaman eli\npoppamies oli mustasukkainen ja oli kehottanut kansaa pysymään meistä\nkokonaan erossa. Siitä vähästä mitä hän oli nähnyt valaanpyytäjiä, hän\noli ymmärtänyt, että rotuni oli vahvempi ja viisaampi rotu; niinpä hän\nkäyttäytyi kuten shamanit ovat aina käyttäytyneet maailman sivu. Ja\nennenkuin lopetan, saatte tietää, kuinka lähellä oikeata hän oli.\n\n\"'Näillä ihmisillä on laki', sanoi Moosu, 'sen, joka syö lihaa, tulee\nmetsästää. Meillä, teillä ja minulla, olisi ongelmia, oi herrani, tämän\nmaan aseiden kanssa; emme osaa jännittää jousta emmekä heittää keihästä\nhyväksytyn tavan mukaan. Senvuoksi ovat shaman ja Tummasook, joka on\npäällikkö, panneet päänsä yhteen, ja on säädetty, että meidän tulee\ntyöskennellä yhdessä naisten ja lasten kanssa raahaten lihaa ja pitäen\nhuolta metsästäjien tarpeista.'\n\n\"'Ja se on kovin väärin', kiirehdin vastaamaan, 'sillä me olemme\nparempia ihmisiä, Moosu, kuin nuo ihmiset, jotka vaeltavat pimeydessä.\nMeidän tulisi lisäksi levätä ja voimistua, sillä tie etelään on pitkä,\nja sillä matkalla eivät heikot voi menestyä.'\n\n\"'Mutta meillä ei ole mitään', hän vastusteli, katsellen ympärillään\nolevia igloon mädänneitä hirsiä, samalla kun illalliseksi saadun\nmuinaisen mursun lihan haju yökötti hänen sieraimissaan. 'Ja tällä\nmuonalla me emme voi selvitä, meillä ei ole mitään muuta kuin pullo\n'tuskantappajaa', joka ei täytä tyhjyyttä, joten meidän tulee taipua\nuskottomien ikeen alle ja ryhtyä halonhakkaajiksi ja vedenkantajiksi.\nMutta tässä paikassa on kyllä hyvää ruokaa, jota emme voi saada. Oi\nherrani, koskaan ei nenäni on valehdellut minulle, joten seurasin sitä\nsalaisiin kätköihin ja igloon turkispaalien sekaan. Hyviä muonavaroja\nnämä ihmiset ovat kiristäneet valaanpyytäjäraukoilta, ja tuo muona on\nkulkeutunut vain harvojen käsiin. Ipsukuk-nimisellä naisella, joka asuu\nkylän kauimmaisessa laidassa päällikön igloon lähellä, on hallussaan\npaljon jauhoja ja sokeria, ovatpa silmäni nähneet hänen kasvonsa olevan\nsiirapilla voidellut. Ja Tummasookin, päällikön, igloossa on teetä --\nenkö ole nähnyt tuon vanhan sian litkivän sitä ahneesti? Ja shamanilla\non paketti 'Tähteä' ja kaksi punttia parasta piipputupakkaa. Mitäs\nmeillä on? Ei mitään! Ei mitään!'\n\n\"Mutta olin tyrmistynyt saatuani tiedon tupakasta enkä vastannut\nmitään.\n\n\"Ja Moosu, ilmaisten omaa haluaan, katkaisi hiljaisuuden: 'Ja siellä on\nTukeliketa, suuren metsästäjän ja rikkaan miehen tytär. Kunnon tyttö.\nTodellakin, oikein mukava tyttö.'\n\n\"Ajattelin kovasti yön aikana Moosun kuorsatessa, sillä en kestänyt\najatusta, että tupakka, jota en voinut polttaa, olisi niin lähellä.\nOikein hän oli sanonut, meillä ei ollut mitään. Mutta asia tuli minulle\nselväksi ja aamulla sanoin hänelle: 'Mene tapasi mukaan ovelana ulos ja\nhanki minulle luu, joka on käyrä kuin hanhen kaula, ja ontto. Kävele\nmyöskin nöyränä, mutta pidä silmäsi auki patojen ja pannujen sekä\nkeittovälineitten suhteen. Ja muista, minulla on valkoisen miehen\nviisautta, joten tee kuten olen käskenyt täsmälleen ja nopeasti.'\n\n\"Hänen ollessaan poissa sijoitin valaanöljyisen keittolampun igloon\nkeskelle ja siirsin monet makuuturkikset syrjään saadakseni lisää\ntilaa. Sitten erittelin Moosun pyssyn osiinsa ja irroitin piipun hyvin\nkätevästi, minkä jälkeen palmikoin joukon sydämiä pumpulista, jota\nnaiset olivat keränneet suuret määrät kesän aikana. Kun Moosu tuli\ntakaisin, oli hänellä muassaan luu, minkä olin käskenyt hänen tuoda, ja\nhän kertoi, että Tummasookin igloossa löytyi viiden gallonan vetoinen\nkerosiastia ja suuri kuparikattila. Minä sanoin nyt, että hän oli\nsuorittanut asiansa hyvin ja että odottaisimme päivän loppua. Ja kun\nkeskiyö oli lähellä, pidin hänelle puheen.\n\n\"'Tällä päälliköllä, jonka nimi on Tummasook, on hallussaan suuri\nkuparikattila ja myöskin tyhjä öljykannu.' Nyt panin aikamoisen palan\nsileää piikiveä Moosun käteen. 'Leirissä vallitsee hiljaisuus ja tähdet\ntuikkivat. Mene, Moosu -- hiivi hiljaa päällikön igloon ja lyö häntä\ntällä vatsaan, lyö lujasti! Ja anna ajatuksen lihasta ja tulevien\npäivien hyvästä ravinnosta vahvistaa käsivartesi voimaa. Siellä on\nsyntyvä huuto ja kirkuna ja koko kylä joutuu kovaan liikkeeseen. Mutta\nole pelkäämätön, Moosu! Kätke liikkeesi ja piilota muotosi yön\npimeyteen ja yleiseen sekasortoon. Ja kun Ipsukuk-nainen on\nläheisyydessäsi -- hän joka voitelee kasvojaan siirapilla -- menettelet\nsinä samalla tavalla hänen kanssansa, ja sitten kenen kanssa hyvänsä\nniistä, jotka omistavat jauhoja ja sokeria ja ovat kätesi ylettyvissä.\nSen jälkeen alat sinä ääneesi valittaa ja vääntelet itseäsi kädet\nristissä ja pidät hirveätä melua osoittaaksesi, että sinuakin on\nkohdannut yöllinen väkivalta. Ja sen kautta niitämme kunniaa ja saamme\nsuuria rikkauksia ja laatikon 'Tähteä' ja parasta piipputupakkaa ja\nsinun Tukeliketasi, joka on miellyttävä tyttö.'\n\n\"Kun hän oli lähtenyt suorittamaan tehtäväänsä, odotin minä\nkärsivällisesti hökkelissämme, ja ajattelin kuinka tupakka tuli yhä\nlähemmäksi. Silloin kuului äkkiä kauhun huuto läpi yön, valitus ja\nvoivotus ja hälinä kaikuivat öisessä ilmassa. Minä tartuin\n'tuskantappajaan' ja ryntäsin ulos. Siellä vallitsi tavaton sekasorto,\nnaiset vaikeroivat ja kaikki olivat kauhun vallassa. Minä työnsin\nsyrjään ne, jotka olivat tielläni ja pidin pulloa Moosun suulla, minkä\njälkeen hän heti tointui ja lakkasi ulvomasta. Nytkös toiset lyödyt\nalkoivat rääkkyä, kaikki he kerjäsivät ja rukoilivat pulloa. Mutta minä\npidin puheen heille, ja ennenkuin he olivat saaneet maistaa tippaakaan\ntullakseen lääkityiksi, olin pannut ehdoksi Tummasookin kuparikattilan\nja öljykannun ja Ipsukuk-naisen sokerin ja siirapin, jota paitsi\ntoisten sairaiden täytyi ostaa itselleen lääkettä eri jauhomäärillä.\nShamani mulkoili vihaisesti kansaa, joka syleili polviani, mutta hän\nvoi ainoastaan huonosti kätkeä hämmästyksensä ihmetyöstä. Minä kannoin\nkuitenkin pääni korkealla, ja Moosu puhkui kuormansa painosta, kun hän\nseurasi minua suojaamme.\n\n\"Siellä aloin minä heti työskennellä. Tummasookin kuparikattilaan\nsekoitin kolme osaa nisujauhoja ja viisi osaa siirappia, ja sitten\nlisäsin siihen kaksikymmentä osaa vettä. Sen jälkeen asetin kattilan\naivan lähelle lamppua jotta seos happaneisi lämpimässä ja rupeaisi\nkäymään. Moosu alkoi nyt käsittää mitä oli tekeillä ja hän sanoi, että\nminun viisauteni meni yli kaiken ymmärryksen ja oli suurempi kuin\nSalomon -- hän oli kuullut, että tämä oli ollut eräs viisas mies\nmuinaiseen aikaan. Öljykannun asetin minä lampun yläpuolelle, ja sen\ntorveen kiinnitin minä luun, joka muistutti hanhen kaulaa. Sitten\nlähetin Moosun hakkaamaan jäätä sillä aikaa kun asetin pyssynpiipun\nhanhenkaulan kanssa yhteyteen, ja piipun yläpuolelle ladoin jäätä, jota\nhän oli tuonut. Piipun suuhun, kauemmas jääkasasta asetin pienen\nrautapadan. Kun panos oli kyllin väkevää (ja kesti kaksi päivää\nennenkuin se siksi tuli) täytin kerosikannun sillä ja sytytin tulen\nsydämiin, jotka olin palmikoinut. Kun nyt kaikki oli valmisna, puhuin\nminä taas Moosulle. 'Mene ulos', sanoin minä, 'kylän etevimpien miesten\nluo, ja vie heille tervehdykseni ja pyydä heitä tulemaan iglooni\nnukkumaan yö yhdessä minun ja jumalien kanssa.\n\n\"Iloisesti lauloi ja suhisi panimoni, kun he alkoivat työntää nahkaa\nsyrjään, joka riippui sisäänkäytävän edessä, ja pujahdella sisään, ja\nminä ladoin lakkaamatta enemmän jäätä pyssynpiipun päälle. Piipun\ntoisesta päästä tipahti pisara pisaran perästä, tip, tip, tip -- se oli\n_hooch'ia_, näettekös. Mutta he eivät olleet koskaan nähneet mitään\nsellaista ja he nauraa hihittivät hermostuneesti, minun pitäessä\npuhetta juoman ansioista. Puhuessani huomasin kateuden loistavan\nshamanin silmistä, niin että kun olin lopettanut, annoin hänen ottaa\npaikan Tummasookin ja Ipsukuk-naisen vieressä. Sitten annoin heille\njuomaa, ja heidän silmänsä vettyivät ja heidän vatsansa lämpenivät\nkunnes he eivät epäilleet enään petosta, vaan halukkaasti pyysivät\nlisää. Ja kun olin saanut heidät hyvään alkuun, käännyin toisten\npuoleen. Tummasook alkoi kerskailla tappaneensa napakarhun, ja\nnäytellessään voimiaan oli hän vähällä lyödä enonsa kuoliaaksi. Mutta\nei kukaan mitään sellaista kysynytkään. Ipsukuk-nainen purskahti\nitkemään erästä poikaansa, joka neljä vuotta sitten oli kadonnut jään\nalle, ja shamani alkoi manata ja ennustaa. Ja niin kävi, että ennenkuin\naamu valkeni, makasivat he kaikki maassa sikeästi nukkuen jumalien\nhelmassa.\n\n\"No niin, nyt kai seuraa jatko itsestään, vai kuinka? Uutinen\ntaikajuomasta levisi. On melkein mahdoton kuvata sanoin sitä kaikkea.\nKielin voi ainoastaan ilmaista pienen pienen osan niistä ihmeistä,\njoita juoma voi saada aikaan. Se lievitti ruumiillisia tuskia, toi\nlohtua suruun, herätti eloon vanhat muistot, kuolleiden haamut ja\nunohdetut unelmat. Se oli tuli, joka syöpyi veriin yli koko ruumiin, ja\njoka paloi polttamatta. Se vahvisti sydäntä, suoristi selkärangan ja\nlisäsi miesten rohkeutta. Se antoi tietoja tulevista tapahtumista, sai\naikaan ilmestyksiä ja ennustuksia. Se pulppusi viisautta ja paljasti\nsalaisuuksia. Ei löytynyt ainoatakaan asiaa, jota se ei olisi voinut\nsaada aikaan -- ja pian syntyi innokas kilvoittelu siitä kuka saisi\nnukkua yhdessä jumalien kanssa. He toivat lämpimimmät turkiksensa,\nvoimakkaimmat koiransa, parhaimmat lihansa. Mutta minä möin _hooch'ia_\nvarovaisuudella ja ainoastaan ne pääsivät armoihin, jotka toivat\njauhoja, siirappia ja sokeria. Ja niin suuria tavaravarastoja tulvasi\nminulle, että minun täytyi Moosulla rakennuttaa säilytyshuone niitä\nvarten, iglooni tuli nimittäin heti aivan täyteen. Ennenkuin kolme\npäivää oli kulunut, oli Tummasook hävinnyt mies. Shamani, joka\nensimäisen yön jälkeen ei koskaan juonut itseään enempään kuin\npuolihumalaan, piti tarkasti silmällä minua ja riippui mukana suurimman\nosan viikkoa. Mutta vajaassa kymmenessä päivässä oli myöskin\nIpsukuk-nainen tehnyt lopun kaikesta mitä hän omisti ja meni kotiinsa\nheikoin ja horjuvin jaloin.\n\n\"Mutta Moosu valitti. 'Oi, herra', sanoi hän, 'me olemme koonneet\nsuuret määrät siirappia ja sokeria ja jauhoja, mutta asuntomme on vielä\nkurja, vaatteemme huonot ja vuodenahkamme kuluneet. Vatsa huutaa lihaa,\njonka tuoksu ei olisi vastenmielinen tähdillekään, ja sellaista teetä,\njota Tummasook ryypiskelee. Ja sitte tekee mieleni myöskin sellaista\ntupakkaa, jota on Neewakin, shamanin hallussa, joka tahtoo valmistaa\nmeidän perikatoamme. Minulla on niin paljon jauhoja, että inhottaa, ja\nsiirappia loppumattomiin, mutta siitä huolimatta on Moosun sydän sairas\nja hänen vuoteensa yksinäinen.'\n\n\"'Vaiti!' vastasin minä. 'Sinun ymmärryksesi on heikko ja sinä olet\nnarri. Ole hiljaan ja odota, niin voitamme kaiken mitä haluamme. Jos\notamme sen nyt heti, niin supistuu se hyvin vähiin, ja lopuksi tyhjiin.\nSinä olet lapsi valkoisen miehen viisauden suhteen. Pidä kielesi\nalallaan ja odota, ja minä olen näyttävä sinulle tien, jota veljilläni\nmeren toisella puolen on tapana seurata, kun he kokoovat itselleen maan\nantimet. Tämä on sitä, mitä kutsutaan 'affääriksi' ja mitä sinä tiedät\n'affääreistä?'\n\n\"Mutta seuraavana päivänä syöksyi hän kiihtyneenä sisään. 'Oi herra,\nihmeellisiä asioita tapahtuu shamani Neewakin _igloossa_ -- ja me\nolemme aivan varmaan hukassa. Ja me emme ole saaneet lämpimiä vaatteita\nemmekä maistaa sitä hyvää tupakkaa, senvuoksi että sinä olet ollut niin\nhullu siirapille ja jauhoille. Mene nyt ja todista mitä tapahtuu, niin\nminä hoidan sillä aikaa panimoasi.'\n\n\"Minä menin Neewakin igloon. Ja katso! Hän oli tehnyt itselleen oman\ntislauslaitoksen, joka oli viekkaasti muovailtu minun panimoni mukaan.\nJa kun hän sai nähdä minut, kätki hän hyvin huonosti voitonilonsa.\nSillä hän oli lahjakas mies, ja hänen unensa yhdessä jumalien kanssa\naina kun hän kävi igloossani, ei ollut syvä.\n\n\"Mutta minä en ollut huolissani, sillä minä tiesin mitä tiesin, ja kun\ntulin takaisin omaan iglooni, tein muutamia valaisevia huomautuksia\nMoosulle ja sanoin: 'Onneksi kunnioitetaan omistusoikeutta tämän kansan\nkeskuudessa, joka on saanut osakseen vain muutamia inhimillisyyden\nlaitoksia. Ja tämän omistusoikeuden kunnioituksen perusteella olemme\nsekä sinä että minä lihova, ja sitäpaitsi tulemme perustamaan tämän\nkansan keskuuteen uusia laitoksia, joita muut kansat ovat hankkineet\nitselleen suurella vaivalla ja monilla kärsimyksillä.'\n\n\"Mutta Moosu ymmärsi minua hyvin huonosti, kunnes shamani tuli\nsäkenöivin silmin ja ääni uhkaavana ja pyysi saada puhutella minua.\n'Sillä ei löytynyt jauhoja eikä siirappia koko kylässä', huudahti hän.\n'Kaiken sellaisen olette te viekkaudella houkutelleet kansaltani, joka\non nukkunut yhdessä teidän jumalienne kanssa, ja jolla nyt ei ole\nmitään muuta jälellä kuin raskas pää ja heikot polvet ja jano, jota ei\nvoi vedellä sammuttaa. Tämä ei ole oikein; ja minulla on suuri valta\ntässä maassa, minkä vuoksi on viisainta, että käymme keskenämme kauppaa\nsiirapista ja jauhosta, aivan niinkuin tekin olette tehneet heidän\nkanssansa'.\"\n\nJa minä vastasin: 'Tämä on järkevästi puhuttu ja viisaus asustaa sinun\nhuulillasi. Me tulemme käymään kauppaa keskenämme. Niin ja niin\npaljosta jauhoja ja siirappia annat sinä minulle laatikollisen 'Tähteä'\nja molemmat punttisi piipputupakkaa.'\n\n\"Ja Moosu napisi, ja kun vaihtokauppa oli tehty ja shamani mennyt,\nnuhteli hän minua.\n\n\"'Hullu olet sinä, oi herra, ja nyt olemme todellakin hukassa sinun\nmielettömyytesi takia! Neewak tulee tekemään itselleen _hooch'ia_, ja\nkun sopiva hetki on tullut, kieltää hän kansansa juomasta muuta\n_hooch'ia_ kuin hänen hooch'iansa. Ja sillä tavalla joudumme me\nperikatoon, ja meidän tavaramme jäävät arvottomiksi ja igloomme yhtä\nkurjaksi ja Moosun vuode yhtä yksinäiseksi ja kylmäksi!'\n\n\"Ja minä vastasin: 'Suden ruumiin kautta vannon minä, että sinä olet\nhullu, ja sinun isäsi ennen sinua ja sinun lapsesi sinun jälkeesi, aina\nviimeiseen polveen saakka. Sinun viisautesi on pahempi tyhmyyttä, ja\nsinun silmäsi ovat sokeat näkemään 'affäärejä', joista minä jo olen\nennen puhunut sinulle ja joista sinä et ymmärrä vähääkään. Mene, sinä\ntuhansien sukupolvien hullujen poika, ja juo sitä _hooch'ia_, jota\nNeewak tekee igloossaan, ja kiitä jumaliasi, että sinulla on valkoisen\nmiehen viisaus mihin turvautua. Mene! Ja kun olet juonut, voit tulla\ntakaisin maku vielä kielelläsi, niin että saan tietää mitä siellä\ntapahtuu.'\n\n\"Ja kahden päivän kuluttua tuli Neewakilta tervehdys ja pyyntö saapua\nhänen igloonsa. Moosu meni, mutta minä istuin yksinäni tislauslaitoksen\nhuminan soidessa korvissani ja puhaltelin ilmaan paksuja savupilviä\nshamanilta saamastani tupakasta. Sillä sinä iltana kävi kauppa\nhuonosti. Ei tullut muita kuin Angeit, eräs nuori metsästäjä, joka oli\nkiintynyt minuun. Myöhemmin illalla tuli Moosu takaisin. Hän voi tuskin\npuhua naurulta, ja hänen silmänsä loistivat riemusta.\n\n\"'Sinä olet suuri mies, oi herra!' sanoi hän. 'Sinä olet suuri mies, ja\njuuri sen vuoksi että sinä olet suuri, et sinä ole tuomitseva\npalvelijaasi Moosua siitä, että hän niin usein epäilee eikä voi aina\nkäsittää sinun tekojasi.'\n\n\"'Mitä nyt?' kysyin minä. 'Oletko juonut itsesi humalaan? Ja nukkuvatko\nhe nyt kaikkityyni sikeästi shamani Neewakin igloossa?'\n\n\"'Ei, he ovat vihan vimmassa, ja päällikkö Tummasook on kiertänyt\npeukalonsa Neewakin kurkun ympäri ja vannonut esi-isiensä luiden\nkautta, että hän ei enään koskaan tahdo nähdä hänen kasvojansa. Sillä\nkatso! Minä tulin Neewakin igloon ja hänen panimonsa kiehui ja poreili,\nja höyry kulki hanhenkaulan kautta aivan niinkuin sinunkin höyrysi, ja\naivan niinkuin sinunkin muuttui se vedeksi, kun se tuli jään kohdalle,\nja sitten tippui se pataan piipun alapäästä. Ja Neewak antoi meille\njuomaa, ja katso -- se ei ollut ensinkään sinun juomasi kaltaista, se\nei kirvellyt kieltä eikä kutittanut silmiä, vaan se oli todellakin\npaljasta vettä. Ja me joimme -- ja joimme suunnattomasti; mutta\nkuitenkin istuimme siellä totisina ja sydän kylmänä. Ja Neewak oli\nepätoivoissaan ja hänen muotonsa synkistyi. Ja hän otti Tummasookin ja\nIpsukukin erilleen muusta seurasta ja istutti heidät eteensä, ja juotti\nja juotti ja juotti heitä. Ja he joivat ja joivat ja joivat, ja\nkuitenkin istuivat he siinä totisina ja kylminä -- kunnes Tummasook\nviimein nousi vihastuneena ja tahtoi takaisin turkiksensa ja teensä,\njotka hän oli jättänyt maksuksi. Ja Ipsukuk huusi myös vihasta heikolla\näänellään. Ja koko joukko tahtoi takaisin mitä he olivat antaneet, ja\nsiellä syntyi suuri meteli.'\n\n\"'Luuleeko tämä koiranpentu, että minä olen valas?' kysyi Tummasook,\njoka samassa työnsi sisäänkäytävän edessä riippuvan nahan syrjään ja\nseisoi kookkaana edessäni, silmäkulmat rypyssä ja kasvot vihan\ntummentamina. Minkävuoksi minä olen täynnä kuin kalanrakko, niin että\nminä olen halkeamaisillani ja tuskin voin kulkea painon vuoksi, joka on\nsisässäni? _Lalah!_ Minä olen juonut enemmän kuin koskaan ennen, ja\nkuitenkin ovat silmäni kirkkaat, polveni tukevat ja käteni vakaa.'\n\n\"'Shamani ei voi laittaa meitä nukkumaan jumalien kanssa', valitti\nkansa, joka nyt myöskin virtasi meidän luoksemme, 'se käy päinsä\nainoastaan sinun igloossasi.'\n\n\"Ja minä nauroin partaani, antaessani _hooch'ini_ kiertää ympäri ja\nvieraiden käydessä iloisiksi. Sillä jauhoihin, jotka olin myynyt\nNeewakille, olin sekoittanut hyvän joukon soodaa, jota olin saanut\nIpsukuk-naiselta. Ja kuinka olisi hänen juomansa voinut hapata, kun\nsooda piti sen tuoreena? Eli hänen _hooch'insa_ tulla _hooch'iksi_, kun\nse ei alkanut käydä?\n\n\"Tämän jälkeen virtasi meille taas tavaraa ilman minkäänlaista estettä\neli keskeytystä. Turkiksia oli meillä joukottain, naisten valmistamia\nkäsitöitä, kaikki päällikön tee, ja lihaa loppumattomiin. Eräänä\npäivänä jutteli Moosu minulle erityiseksi mielenylennykseksi\nkertomuksen 'Josef Egyptissä' -- surkeasti vääristeltynä -- mutta tästä\nsain erään ajatuksen ja pian oli puoli heimoa rakentamassa minulle\nsuuria varastohuoneita. Ja kaikesta riistasta, mikä saatiin, sain minä\nparhaimman osan ja panin sen varastooni. Eikä Moosukaan ollut\ntoimettomana. Hän teki itselleen kortit tuohesta ja opetti Neewakin\npelaamaan nakkia. Hän sai myöskin Tukeliketan isän ottamaan peliin\nosaa. Ja niin otti hän eräänä päivänä tytön vaimokseen, ja seuraavana\npäivänä muutti hän shamanin taloon, joka oli kylän kaunein. Neewakin\nhäviö oli perinpohjainen, sillä hän menetti kaikki mitä hän omisti,\nmursunnahasta tehdyt rumpunsa, loihtukapistuksensa -- kaikkityyni. Ja\nviimein joutui hän halonhakkaajaksi ja vedenkantajaksi ja sai totella\nMoosun pienintäkin viittausta. Ja Moosu -- hän korotti itsensä\nshamaniksi, eli ylipapiksi, ja hämärän raamatuntuntemuksensa\nperusteella sääsi hän uusia jumalia ja teki loihtuja niiden alttarien\nedessä.\n\n\"Ja minä olin hyvin tyytyväinen siihen, sillä minä näin edulliseksi,\nettä kirkko ja valtio kävisivät käsikädessä, ja minulla oli mielessä\neräitä viimemainittua laitosta koskevia suunnitelmia. Tapahtumat\nkehittyivät aivan niinkuin olin arvannutkin. Hyvää mielialaa ja\nhymyileviä kasvoja ei näkynyt kylässä kauemmin. Rähistiin ja tapeltiin\nja mielet olivat kiihdyksissä yötä päivää. Lyötiin korttia, ja\nmetsästäjät alkoivat pelata keskenään. Tummasook pieksi vaimoaan aivan\nhirveästi, ja vaimon veli asettui häntä vastustamaan ja löi häntä\nmursunhampaalla, niin että hän huusi täyttä kurkkua keskellä yötä ja\njoutui kansan pilkan esineeksi. Asiain näin ollen tuli metsästys\nlaiminlyödyksi, ja maahan tuli nälänhätä. Yöt olivat pitkiä ja pimeitä,\nja ilman lihaa ei voitu saada _hooch'ia_. Väestö nurisi päällikköään\nvastaan. Juuri siihen olin tähdännytkin, ja kun he olivat oikein\nperinpohjin nälkiintyneet ja tyytymättömiä, kutsuin koko kylän kokoon\nja pidin suuremmoisen puheen, esiinnyin kuin patriarkka ja ravitsin\nnälkäisiä. Moosu puhui myöskin ja tämän puheen sekä sen perusteella\nmitä olin tehnyt, valittiin minut hallitsijaksi. Moosu, jolla oli\nherran korva, ja joka julisti hänen tuomionsa, voiteli minut\nvalaanrasvalla, ja hän teki sen liian perusteellisesti, koska hänellä\nei ollut mitään käsitystä sellaisesta juhlamenosta. Ja molemmat jaoimme\nkansalle uuden opin kuninkaan jumalallisista oikeuksista. Tarjottiin\n_hooch'ia_ ja juhlittiin perinpohjin, ja he taipuivat mielellään uuteen\njärjestykseen.\n\n\"Siinä kuulette, oi mies, että minä olen ollut ylhäisessä asemassa ja\nkantanut purppuraa ja hallinnut kansaa. Ja minä voisin olla vieläkin\nkuningas, jos vaan tupakka olisi riittänyt kauemmin, eli jos Moosu\nolisi ollut enemmän narri ja vähemmän lurjus. Sillä hän iski silmänsä\nEsanetukiin, Tummasookin vanhempaan tyttäreen, ja minä panin vastaan.\n\n\"'Oi veli', sanoi hän, 'sinä olet nähnyt soveliaaksi puhua uusien\nlaitosten perustamisesta tämän kansan keskuuteen, ja minä olen kuullut\nsinun sanojasi ja niistä viisastunut. Sinä hallitset jumalan antamalla\noikeudella ja minä nain jumalan antamalla oikeudella.'\n\n\"Minä huomasin, että hän nimitti minua veljeksi, ja minä suutuin ja\npolin jalkaa hänelle. Mutta hän palasi takaisin kansan luo ja teki\nloihtuja kokonaista kolme päivää, ja koko kansa otti osaa hänen\npuuhiinsa. Lopuksi pyysi hän heitä kuulemaan herran ääntä, ja niin\njulisti hän, että moniavioisuus oli jumalallinen säädös. Mutta hän oli\novela, sillä hän sääsi, että vaimojen lukuisuuden tulisi riippua\nvarallisuussuhteista, jotenka hän rikkauksiensa takia pääsi muita\nedullisempaan asemaan. Minä en voinut olla ihailematta hänen\nneuvokkaisuuttaan, vaikka näkyi selvästi, että menestys oli noussut\nhänelle päähän, niin että hän ei ennen olisi tyytyväinen, ennenkuin\nkaikki valta ja kaikki rikkaudet olisivat hänen käsissään. Hän tuli\npöyhkeäksi ja ylpeäksi, unohti, että se olin minä, joka olin auttanut\nhäntä saamaan sen paikan, mikä hänellä oli, ja hän alkoi valmistaa\nminun perikatoani.\n\n\"Mutta se oli oikein huvittavaa, sillä se kanalja sai aikaan\ntavallaan kehityksen tuossa alkuperäisessä yhteiskunnassa.\n_Hooch_-monopoolistani oli minulla tulot, joita minä en enään suostunut\njakamaan hänen kanssansa. Hän mietti tätä jonkun aikaa, mutta sitten\nkeksi hän viimein papillisen verotusjärjestelmän. Hän sääsi kymmenykset\nkansalle, piti puheen lihavista esikoisista ja sellaisesta ja esitti\nkaikenlaisia vääristeltyjä raamatunlauseita, joita hän oli sattunut\nkuulemaan, ja jotka voivat olla hänelle apuna saavuttamaan\ntarkoituksensa. Tämänkin kärsin minä ääneti, mutta kun hän esitti\njotain sellaista joka muistutti asteettain kohoavaa tuloveroa, asetuin\nminä vastaan, ja minä tein sen sokeudessa, sillä sitä hän oli juuri\ntoivonutkin. Nyt vetosi hän kansaan, ja he asettuivat hänen\npuolellensa, kateellisia kun olivat minun suurista rikkauksistani, ja\nkun heidän itsensä täytyi maksaa suuret verot. 'Minkävuoksi meidän\npitäisi maksaa veroja, eikä teidän?' kysyivät he. 'Eikö se ole jumalan\nääni, joka puhuu Moosun -- shamanin -- suun kautta?' Niin täytyi minun\nantaa perään. Mutta samalla kohotin minä _hooch'in_ hintaa -- ja heti\noli hän valmis kohottamaan veroni.\n\n\"Niin syntyi julkitaistelu välillämme. Minä olin aina kiinnittänyt\nerityistä huomiota Neewakiin ja Tummasookiin heidän perinnäisten\noikeuksiensa takia, mutta Moosu syrjäytti minut perustamalla\npappissäädyn ja antamalla heille siinä ylhäiset asemat. Kysymys\nvallasta oli joutunut hänen ratkaistavakseen, ja hän ratkaisi sen\nniinkuin se usein ennenkin on ratkaistu. Erehdykseni oli se, että minun\nolisi pitänyt ruveta shamaniksi ja hänen hallitsijaksi, mutta tämän\nhuomasin liian myöhään, ja oli sallittu, että minä vetäisin lyhemmän\nkorren maallisen ja henkisen vallan välisessä taistelussa. Syntyi\nankara riita, mutta kaikki liittyivät heti Moosuun. Kansa muisti, että\nMoosu oli voidellut minut kuninkaaksi, ja kaikille oli selvänä, että\nvaltani lähde ei ollut minussa itsessäni vaan Moosussa. Ainoastaan\njotkut harvat pitivät vielä minun puoltani Angeitin johdolla, Moosun\ntaas johtaessa kansanpuoluetta. Hän levitti huhua, että minulla oli\nmielessä kukistaa hänet ja asettaa omat jumalani, jotka olivat mitä\nkelvottomimpia jumalia, hänen jumaliensa sijaan. Ja tässäkin kohden\nehti se viekas kelju ennen minua, sillä sen olin juuri aikonutkin tehdä\n-- ajattelin luopua kuninkuudesta, ymmärrättekö, ja taistella\nhenkisyyttä vastaan henkisillä aseilla. Mutta hän peloitti kansaa minun\njumalieni kelvottomuudella ja pahuudella -- varsinkin mustasi hän\nerään, jota hän nimitti 'Biz-e-Nassiksi' -- ja siten tappoi hän\nsuunnitelmani jo kapaloonsa. Tapahtui, että Tummasookin nuorempi tytär\nKluktu oli voittanut suosioni, ja minä hänen. Minä käännyin isän\npuoleen, mutta entinen hallitsija epäsi pyyntöni hyvin jyrkästi --\nsittenkun olin maksanut tytöstä hinnan -- ja hän selitti, että tyttö\noli aiottu Moosulle. Tämä meni jo liian pitkälle, ja minä olin aikeissa\nmennä hänen igloonsa ja tappaa hänet aseettomin käsin. Mutta sitten\nmuistin, että tupakka oli loppumaisillaan, ja minä palasin nauraen\nkotiini. Seuraavana päivänä manasi Moosu taas ja hän vääristi\nkertomuksen leivästä ja kalasta siten, että siitä tuli ennustus, ja\nminä voin lukea rivien välistä, että hän tähtäsi suuria lihavarastoja\naitoissani. Kansa luki myös rivien välistä, ja koska Moosu ei\nkehottanut heitä menemään metsälle, pysyivät he kotona, ja ainoastaan\njokunen peura ja karhu kaadettiin ja kuljetettiin kotia.\n\n\"Mutta minulla oli salaiset tuumani, sitten kun olin huomannut, että ei\nainoastaan tupakka, vaan myöskin jauhot ja siirappi alkoivat loppua.\nMuuten tunsin velvollisuudekseni pitää yllä kunnioitusta valkoisen\nmiehen viisautta kohtaan ja laittaa kiusallisia huolia Moosulle, joka\noli tullut tavattoman pöyhkeäksi siitä vallasta, minkä olin hänelle\nantanut. Sinä yönä menin liha-aittoihini ja siellä oli minulla paljon\npuuhaa. Seuraavana päivänä olivat kaikki kylän koirat huomattavan\nkylläisiä. Ei kukaan epäillyt mitään, ja minä puuhasin yhtä innokkaasti\njoka yö -- ja koirat tulivat yhä lihavemmiksi, ja kansa yhä\nlaihemmaksi. He nurisivat ja pyysivät, että ennustus täyttyisi, mutta\nMoosu rauhoitti heitä ja odotti, että heidän nälkänsä tulisi vieläkin\nkovemmaksi. Ja aivan viimeiseen saakka ei hänellä ollut vähintäkään\naavistusta heille tekemästäni kepposesta -- tarkotan tyhjiä aittoja.\n\n\"Kun kaikki oli valmisna, lähetin Angeitin ja ne muutamat harvat\nuskottuni, joita olin salaisuudessa ravinnut, kutsumaan kansaa kokoon.\nJa heimo kokoontui laajalle, kovaksi tallatulle paikalle asuntoni\nsisäänkäytävän eteen. Moosu oli myöskin läsnä ja seisoi piirin\nsisäreunassa vastapäätä minua, vakuutettuna että minulla oli tekeillä\njoku uusi suunnitelma ja valmisna kukistamaan minut ensimmäisellä\nsopivalla hetkellä. Minä nousin ja tervehdin häntä kaikkien\nläsnäolijoiden edessä. 'Oi Moosu, sinä herran siunattu', alotin minä,\n'epäilemättä on se herättänyt sinussa ihmettelyä, että minä olen\nkutsunut kansan kokoon. Ja epäilemättä olet sinä, monien\nmielettömyyksieni takia, vakuutettu minun tekevän itseni syypääksi\nkiivaisiin sanoihin ja ajattelemattomiin tekoihin. Mutta ei -- ei niin.\nSanotaan, että jos jumalat tahtovat jonkun turmiota, tekevät he hänet\nensin mielipuoleksi. Ja se olen todellakin ollut. Minä olen asettunut\nsinun tahtoasi vastaan ja pilkannut valtaasi ja tehnyt paljon pahaa ja\nkevytmielisiä tekoja. Ja senvuoksi ojensi minua viime yönä ilmestys, ja\nminä opin näkemään jumalattoman elintapani. Ja sinä, oi Moosu,\nnäyttäydyit minulle loistavana tähtenä, ja sinun otsallasi liekehti\ntuli ja sydämmessäni tunsin suuruutesi. Minulle selvisi kaikki. Tiesin,\nettä sinulla on jumalan korva käytettävissäsi, ja että se kuulee\nsilloin kun sinä puhut. Ja minä muistan, että aina kun olen tehnyt\njonkun hyvän työn, niin olen tehnyt sen jumalan ja Moosun armosta.'\n\n\"'Niin lapseni', huudahdin minä, samalla kun käännyin kansan puoleen,\n'minkä oikein olen tehnyt ja mitä hyvää olen tehnyt, on se kaikki\njohtunut Moosun neuvosta. Niin kauan kun kuuntelin häntä, meni kaikki\nhyvin, sitten kun suljin korvani häneltä ja menettelin omien\njärjettömien päähänpistojeni mukaan, on kaikki käynyt hullusti. Hänen\nneuvostaan kokosin minä lihaa varastoon voidakseni ruokkia nälkäisiä\nvaikeina aikoina. Hänen suosiostaan korotettiin minut hallitsijaksi. Ja\nmiten olen hoitanut virkaani? Suokaa minun sanoa se teille. Minä en ole\ntehnyt yhtään mitään. Pääni oli pyörällä vallasta, minä pidin itseäni\nMoosua mahtavampana -- ja katsokaa, minulle on käynyt huonosti. Minä\nolen hallinnut typerästi, ja jumalat ovat vihastuneet. Katsokaa, te\nolette nälän piinaamia, äitien rinnoissa ei ole tippaakaan maitoa, ja\npikkulapset itkevät koko pitkät yöt läpeensä. Ja minä, joka olen\npaaduttanut sydämeni Moosua vastaan, en tiedä mitä tehdä, eli miten\nvoitaisiin hankkia ravintoa.'\n\n\"Ja nytkös he alkoivat nyökytellä ja naureskella, ja he kokoontuivat\nryhmiin, ja minä tiesin, että he kuiskuttelivat toisilleen leivästä ja\nkalasta. Minä jatkoin nopeasti:\n\n\"'Näin tulin huomaamaan oman tyhmyyteni ja Moosun viisauden, oman\nkelvottomuuteni ja Moosun kelvollisuuden. Ja koska en enään ole\nmielipuoli, tunnustan kaikki ja tahdon sovittaa tekemäni pahan, Minä\nloin jumalattomuudessani silmäni Kluktuun ja katso, hän oli aiottu\nMoosulle. Hän kuuluu kuitenkin minulle, sillä enkö ole antanut\nTummasookille ne tavarat, jotka hän hänestä vaati? Mutta minä olen\narvoton saamaan hänet, ja hän voi lähteä isänsä igloosta Moosun luo.\nVoiko kuu valaista kun aurinko paistaa? Muutoin saa Tummasook pitää ne\ntavarat, jotka annoin hänelle tytöstä, ja Kluktu tulee olemaan vapaa\nlahja Moosulle, jonka jumala on määrännyt hänen lailliseksi herrakseen.\n\n\"Ja sitten vielä! Koska minä olen käyttänyt omaisuuttani väärin ja\nteitä sortaakseni, oi lapseni, lahjotan minä kerosikannun ja\nhanhenkaulan ja pyssynpiipun ja kuparikattilan Moosulle. Ja koska en\nvoi enään hankkia itselleni mitään omaisuutta, täytyy teidän mennä\nhänen luoksensa, silloin kun haluatte _hooch'ia_, ja hän virkistää\nteitä liikoja kiskomatta. Sillä hän on suuri mies, ja itse jumala puhuu\nhänen suunsa kautta. Kuulkaahan vielä edelleen -- sydämeni on\npehmentynyt, ja minä kadun mielettömyyttäni. Minä, joka olen hullu ja\nhullujen poika -- minä, joka olen pahan jumalan Biz-e-Nassin orja --\nminä, joka tiedän teidän vatsanne tyhjiksi, mutta en tiedä, millä ne\nvoitaisiin täyttää -- minkä vuoksi minä olisin hallitsijana ja ohjaisin\nhallitusta sinun turmioksesi? Minkä vuoksi tekisin tämän, joka ei ole\noikein? Mutta Moosu, hän joka on viisaampi kaikkia muita ihmisiä, hän\non luotu ohjaamaan lempeällä ja oikeamielisellä kädellä. Ja kaiken sen\nperusteella, mitä nyt olen esittänyt luovun minä kuninkuudestani ja\njätän sen Moosulle -- ainoalle, joka tietää, kuinka te voitte saada\nravintoa nyt, kun mitään lihaa ei maassa löydy.\n\n\"Nyt seurasi valtavat käsientaputukset ja kansa huusi 'Kloshe! Kloshe!\nmikä merkitsee samaa kuin 'Hyvä! Hyvä!' Minä olin huomannut ihmettelyä\nja levottomuutta Moosun katseessa, sillä hän ei voinut käsittää yhtään\nmitään kaikesta tästä, ja hän pelkäsi valkosen miehen viisautta. Minä\nolin kaikessa tehnyt hänen mielikseen ja vieläpä myöntynyt\nsellaiseenkin, jota hän ei ollut osannut toivoakaan. Ja seisoessani\nsiinä nyt, itse ryöstettyäni itseltäni kaiken vallan, tiesi hän, että\nhetki ei ollut otollinen usuttaa kansaa minua vastaan.\n\n\"Ennenkuin he hajausivat ilmoitin minä, että tislauslaitos todellakin\ntulisi kuulumaan Moosulle, mutta kaikki _hooch_, mitä minulla oli,\nolisi kansan. Moosu koetti vastustaa tätä, sillä ennen emme olleet\nantaneet useampien kuin muutamien juopua yhtäaikaa. Mutta kansa huusi\ntaas 'Kloshe! Kloshe!' ja oveni edessä syntyi tavaton mässääminen. Kun\nnyt juoma nousi heille päähän ja he alkoivat tulistua, neuvottelin minä\nAngeitin ja niiden harvojen kanssa, jotka olivat pysyneet minulle\nuskollisina. Minä määräsin kullekin tehtävänsä ja neuvoin, mitä heidän\npiti sanoman. Sitten menin erästä takatietä metsään paikalle, missä\nkaksi hyvin kuormitettua rekeä, kohtalaisesti ruokittujen koirien\nvetäminä, odotti minua. Kevät lähestyi, huomaattekos, ja hanki kantoi,\njoten oli paras aika lähteä matkalle itään päin. Ja sitten oli\ntupakkakin kaikki. Siellä metsässä istuskelin minä ja odottelin, sillä\nminulla ei ollut mitään pelättävää. Jos he aikoivat ajaa takaa minua,\nniin olivat heidän koiransa liian lihavat ja he itse liian laihat\nvoidakseen saavuttaa minut. Sitäpaitsi otaksuin minä, että koko\nesiintyminen päättyisi tavalla, jota varten minä olin tehnyt oivallisia\nvalmistuksia.\n\n\"Ensin tuli eräs miehistäni juosten, ja hänen perässään toinen. 'Oi\nherra', huusi ensin tullut läähättäen, 'kylässä vallitsee suuri\nhämmennys, ja kaikki ovat pyörällä päästään. Kaikkityyni ovat he\njuoneet itsensä humalaan, ja toiset jännittävät jousiaan, ja toiset\nvaihtavat kiukkuisia sanoja. Ei koskaan ole siellä ollut vielä\nsellaista meteliä.'\n\n\"Ja toinen sanoi: 'Minä olen tehnyt niinkuin olet käskenyt, oi herra --\nolen kuiskutellut kavalia sanoja kansalle ja muistuttanut kuinka ennen\nmuinoin asiat olivat. Ipsukus-nainen valittaa ääneen köyhyyttään ja\nitkee rikkauksia, jotka ennen kuuluivat hänelle. Ja Tummasook luulee\ntulleensa uudestaan hallitsijaksi, ja kansaa kalvaa nälkä ja he\nryntäävät sinne ja tänne.'\n\n\"Ja kolmas: Neewak on kukistanut Moosun alttarit ja tekee loihtuja\nvanhojen, muinoin kunnioitettujen jumalien alttareilla. Ja koko kansa\nmuistaa hyvän ravinnon, joka ennen kulki heidän kurkuistaan, mutta jota\nhe eivät nyt enään saa. Ja ensin tappeli Esanetuk, joka oli _sick\ntumtum_, Kluktun kanssa, ja siitä syntyi aika metakka. Sen jälkeen\ntappelivat he molemmat -- koska he olivat saman äidin tyttäriä --\nTukeliketan kanssa. Minkä jälkeen he kaikki ryntäsivät tuulispään\ntavoin Moosun kimppuun, niin että hänen täytyi juosta pakoon\nigloostaan, ja kansa teki hänestä pilkkaa. Sillä miestä, joka ei voi\npitää kurissa vaimojaan, pidetään narrina.'\n\n\"Sitten tuli Angeit. 'Suureen pulaan on Moosu joutunut, oi herra, sillä\nminä olen kuiskutellut kansalle kaiken mitä olen osannut, kunnes ne\nviimein lähtivät hänen luoksensa ja sanoivat, että heillä oli nälkä ja\ntahtoivat, että ennustus täyttyisi. Ja he huusivat kovasti: 'Iltwillie!\nIltwillie' (Lihaa.) Moosu käski vihan ja _hooch'in_ kiihottamat\nvaimonsa tukkimaan suunsa -- ja niin vei hän koko heimon suorinta tietä\nsinun aitoillesi. Hän käski miesten avata ovet ja syömään itsensä\nkylläisiksi. Mutta katso -- aitat olivat tyhjät! He seisoivat siinä\nmykkinä, kansa oli kauhun lyömänä, ja keskellä tätä syvää hiljaisuutta\nkorotin minä ääneni. 'Oi Moosu, missä ovat lihat? Me tiedämme, että\nsiellä on ollut lihaa. Emmekö ole ajaneet otuksia ja kuljettaneet ne\ntänne metsästyksen loputtua. Ja on mahdotonta otaksua, että yksi mies\nolisi yksin jaksanut syödä ne suuhunsa. Ja me emme ole nähneet eläinten\nnahkoja emmekä karvoja. Mihin ovat lihat joutuneet, oi Moosu?\nSinullahan on jumalan korva. Missä ovat lihat?'\n\n\"Ja kansa huusi: 'Sinulla on jumalan korva. Missä ovat lihat?' Ja\nkauhuissaan tunkeutuivat he yhteen pelosta vapisten. Silloin lähdin\nminä kiertämään heidän joukossaan ja puhuin vavisten käsittämättömistä\nasioista -- hengistä, jotka tulevat ja lähtevät ja saavat aikaan\nvahinkoa -- kunnes he kaikki kirkuivat kauhuissaan ja painautuivat\ntoinen toisiansa vasten, aivankuin pienet lapset, kun he pelkäävät\npimeätä. Neewak puhui ja syytti siitä onnettomuudesta, joka oli\nkohdannut heitä, Moosua. Kun hän oli lopettanut, syntyi siellä\nhirvittävä meteli, ja he ottivat jousensa käsille, ja mursunhampaat, ja\nnuijat, ja kiviä rantaäyräältä. Mutta Moosu riensi kotiinsa, ja koska\nhän ei ollut juonut hooch'ia eivät he voineet saada häntä kiinni, vaan\nhoippuroivat sikin sokin ja pääsivät hitaasti eteenpäin. Vielä tällä\nhetkellä ulvovat he hänen igloonsa ulkopuolella, ja hänen vaimonsa\nriehuvat siellä sisäpuolella, ja hän ei voi saada ääntänsä kuuluville\nheidän rähinältään ja huudoltaan.'\n\n\"'Sinä olet toimittanut asiasi hyvin, Angeit', sanoin minä ja käskin\nsitten: 'Mene nyt, ja ota tämä tyhjä reki ja laihat koirat ja aja\nripeästi Moosun igloolle. Ja ennenkuin kansa, joka on juovuksissa,\nehtii huomata mitään, heität sinä hänet rekeen ja tuot hänet tänne\nminun luokseni.'\n\n\"Minä odotin hänen takaisin tuloaan, ja sillä aikaa annoin hyviä\nneuvoja toisille liittolaisilleni. Kun reki tuli takaisin, oli Moosu\nmukana, ja minä huomasin naarmuista hänen kasvoissaan, että hänen\nvaimoväkensä oli pitänyt hänestä hyvää huolta. Mutta hän hoippui reestä\nalas ja lankesi jalkoihini lumeen ja huusi: 'Oi herra, sinä annat aivan\nvarmaan anteeksi palvelijallesi Moosulle kaiken sen pahan, minkä hän on\ntehnyt! Sinä olet suuri mies! Varmasti annat sinä anteeksi!'\n\n\"'Kutsu minua 'veljeksi' -- kutsu minua 'veljeksi', oikasin minä,\nsamalla kun nostin hänet jaloilleen mokkasiinieni kärellä. 'Tahdotko\ntotella minua tästä lähtien?'\n\n\"'Kyllä herra', vikisi hän, 'ijäti'.\n\n\"'Paneudu sitten poikkipuolin reen yli.' Minä otin koirapiiskan\nkäteeni. 'Ja käännä kasvosi lunta vasten. Ja reipastuppas nyt, sillä\ntänään matkustamme itään käsin.' Ja kun hän oli kunnollisesti sidottu\nkiinni, annoin hänelle lyönnin lyönnin perästä, ja joka iskulla\nluettelin minä ne vääryydet, jotka hän oli tehnyt minulle. 'Tässä on\nsinulle tottelemattomuudestasi yleensä -- läiskis! Ja tässä on\ntottelemattomuudestasi erityisissä tapauksissa -- läiskis! läiskis!\nTässä on sinulle Esanetukista! Ja tässä on sielusi autuudeksi! Ja tässä\non armollisesta vallastasi! Ja tässä on lihavista esikoisistasi! Ja\ntässä ja tässä tuloverostasi ja leivästä ja kalasta! Ja tässä\nKluktusta! Ja tässä jumalallisista oikeuksistasi! Ja tässä kaikesta\ntottelemattomuudestasi! Ja sitten lopuksi tämä, jotta sinä oppisit\ntästä lähtien esiintymään säädyllisesti ja ymmärtäväisesti! Lopeta nyt\nulvomisesi ja nouse ylös! Pane lumikengät jalkaasi ja mene tuonne\netupäähän polkemaan tietä koirille. Chook! Mushon! Matkaan!'\"\n\nThomas Stevens hymyili hyvin tyytyväisesti itsekseen, samalla kun hän\nsytytti viidennen sikaarinsa ja puhalsi savurenkaan toisensa perästä\nylös kattoa kohti.\n\n\"Mutta miten kävi Tattaratin kansan?\" kysyin minä. \"Eikö ollut julmaa\njättää heidät riutumaan nälkään?\"\n\nJa hän vastasi nauraen, parin savurenkaan välillä: \"Jäihän heille\nlihotetut koirat!\"\n\n\n\n\nUskollisuus.\n\n\n\"Minä sanon mitä teemme -- me annamme noppien ratkaista sen.\"\n\n\"Sama minulle on\", sanoi toinen ja kääntyi samassa indiaanin puoleen,\njoka oli panemaisillaan lumikenkiä majan nurkkaan. \"Kuuleppas,\nBillebedam, oleppas niin kiltti ja mene Olesonin majaan ja sano\nhänelle, että me haluaisimme lainata hänen noppalaatikkoaan.\"\n\nTämä äkillinen pyyntö keskellä neuvotteluja palkoista, polttopuista ja\nruokavaroista hämmästytti Billebedamia. Sitäpaitsi oli vielä varhainen\npäivä, eikä hän ollut koskaan nähnyt Pentfieldin ja Hutchinsonin\ntapaisten valkoisten miesten askaroivan korttien ja noppien kanssa\nennen päivän työn loputtua. Mutta hänen kasvoillaan oli\njärkähtämättömän välinpitämätön leima, joka on ominaista\nYukonindiaanille, ja hän pani kintaat käsiinsä ja läksi.\n\nVaikka kello oli kahdeksan, oli ulkona vielä pimeä, ja majaa valaisi\ntyhjään whiskypulloon pistetty talikynttilä. Se seisoi honkalaudoista\ntehdyllä pöydällä sikin sokin olevien likaisten tina-astioiden\nkeskellä. Lukemattomista kynttilöistä oli tippunut talia pitkin korkeaa\npullonkaulaa ja hyytynyt siihen pienoiseksi jäätiköksi. Pieni huone,\njoka täytti koko majan, oli ahdettu yhtä täyteen romua kuin pöytäkin,\nja sen yhdessä nurkassa oli pari makuusijaa, toinen toisensa\nyläpuolella, joista peitteet riippuivat alas, samassa asennossa mihin\nmiehet olivat heittäneet ne noustessaan ylös.\n\nLawrence Pentfield ja Corry Hutchinson olivat miljoonanomistajia,\nvaikka he eivät siltä näyttäneet. Mitään tavatonta ei heissä huomannut;\nmissä paikassa Michigania tahansa olisivat he menneet parista\noivallisesta tukkipojasta. Mutta ulkona pimeässä, missä ammotti aukko\nmaassa, oli monta miestä nostamassa ylös soraa ja lokaa ja kultaa aukon\npohjasta, ja muutamilla oli viisitoista dollaria päivältä siitä, että\nhe kaapivat sitä irti kallionkolosta. Joka päivä kaivettiin kultaa\ntuhansien dollarien arvosta ja nostettiin ylös maanpinnalle, ja\nkaikkityyni kuului Pentfieldille ja Hutchinsonille, jotka luettiin\nBonanzan rikkaimpien miesten joukkoon.\n\nPentfield keskeytti hiljaisuuden, joka seurasi Billebedamin\npoistumista, latomalla likaiset lautaset ja vadit päällekkäin ja sitten\nrummuttamalla tyhjälle paikalle rystysillään. Hutchinson niisti\nsavuavaa kynttilää ja hieroi ajatuksissaan kynttilän sydämestä\nlähtenyttä nokea peukalon ja etusormen välissä.\n\n\"Ajatteleppas -- minä toivon, että voisimme matkustaa kumpainenkin!\"\nhuudahti hän äkkiä. \"Silloin olisi kaikki selvää.\"\n\n\"Jollet sinä olisi niin vietävän itsepäinen, niin selviäisi se joka\ntapauksessa. Sinulla ei ole muuta tekemistä kuin lähteä. Minä pidän\ntäällä huolen kaikesta sillä aikaa, ja seuraavana vuonna voin minä\nlähteä matkalle.\"\n\n\"Minkävuoksi minä matkustaisin? Minulla ei ole ketään, joka odottaa\nminua...\"\n\n\"Omaisesi\", keskeytti Pentfield kiivaasti.\n\n\"Mutta niitähän on sinullakin\", keskeytti Hutchinson. \"Tyttö, tarkotan\n-- senhän tiedät.\"\n\nPentfield kohautti olkapäitään juron näköisenä. \"Hän voi kyllä odottaa,\nminun mielestäni.\"\n\n\"Mutta hän on odottanut nyt kaksi vuotta.\"\n\n\"Ja yksi vuosi lisää ei tee häntä niin vanhaksi, että häntä ei voisi\ntuntea.\"\n\n\"Siitä tulisi kokonaista kolme vuotta. Ajatteleppas sitä, vanha poika\n-- kolme vuotta tässä kolkassa maailmaa, täällä kadotukseen tuomittujen\nkaatopaikalla!\" Hutchinson kohotti käsivarttaan ja päästi melkein\näänekkään valituksen.\n\nHän oli useampia vuosia nuorempi toveriaan, ainoastaan\nkahdenkymmenenkuuden vuoden vanha, ja hänen kasvoillaan oli sellainen\nikävän ilme, jonka huomaa niissä, jotka turhaan ovat ikävöineet\nasioita, jotka ovat olleet heiltä kauan kielletyt. Sama ilme oli\nPentfieldin kasvoilla, ja hänen valituksensa ilmeni selvästi olkapäiden\nkohautuksessa.\n\n\"Minä uneksin viime yönä, että olin Zindkand'illa\", sanoi hän.\n\"Musiikki soi, lasit kilisivät, naiset naureskelivat, ja minä tilasin\nmunia -- niin, munia, sir -- paistettuja ja käristettyjä ja\nsipullettuja munia, valmistettuna kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja\nminä nielin ne niin pian kun ne tarjottiin.\"\n\n\"Minäpä olisin tilannut sallaateja ja vihanneksia\", arvosteli Hutchinson\nnälkäisen näköisenä, \"suuren, komean retikan ja sipulia ja retiisejä --\nsellaisia, jotka narskuvat hampaissa kun niitä puree.\"\n\n\"Minä olisin kyllä tilannut sellaisia tavaroita munien jälkeen, jollen\nvaan olisi herännyt\", vastasi Pentfield.\n\nHän otti lattialta huonosti viritetyn banjon käteensä ja alkoi\nnäppäillä siitä joitakin epävarmoja säveliä. Hutchinson vavahti ja\nhuokasi raskaasti.\n\n\"Anna olla sen!\" huudahti hän äkkiä kiivaasti, kun toinen alkoi soittaa\njotain iloista sävelmää. \"Se tekee minut hulluksi. Minä en voi sietää\nsitä.\"\n\nPentfield heilautti banjon toiselle makuulavitsalle ja alkoi hyräillä.\n\nToinen vavahti jälleen siinä istuessaan, ja hän painoi päänsä pöytää\nvasten. Pentfield jatkoi yksitoikkoista rummuttamista rystysillään.\nKova paukaus ovella veti hänen huomionsa puoleensa. Kuura ryömi\nhitaasti ovenpieliä ylös valkoisen vaipan tavoin.\n\nSitten syntyi hiljaisuus, ja tämä hiljaisuus ei keskeytynyt ennenkuin\nBillebedam tuli ja asetti noppalaatikon pöydälle.\n\n\"Hm -- hyvin kylmä ulkona\", sanoi hän. \"Oleson -- hm -- puhutteli minua\nja sanoi, että -- hm -- Yukon on jäätynyt viime yönä.\"\n\n\"Kuuleppas, vanha poika!\" huudahti Pentfield ja löi Hutchinsonia\nolkapäähän. \"Se meistä, joka voittaa, voi lähteä matkalle parempaan\nmaahan huomenaamulla varhain.\" Hän otti laatikon ja rämisteli iloisesti\nnoppia. \"Mitä panemme?\"\n\n\"Pokeria yksinkertaisesti\", vastasi Hutchinson. \"Heitä sinä ensin.\"\n\nPentfield pyyhkäsi rämisten astiat pöydältä ja heitti sille kaikki\nviisi noppaa. Molemmat seurasivat innokkaasti niitä silmillään. Ei\nlöytynyt yhtään samanlaista ja korkein noppa osotti viitosta.\n\n\"_Stiff_!\" valitti Pentfield.\n\nPitkän miettimisen jälkeen otti Pentfield ylös kaikki viisi noppaa ja\npani ne laatikkoon.\n\n\"Minä heittäisin viitosia sinun sijassasi\", sanoi Hutchinson.\n\n\"Sitä sinä et tekisi -- et ainakaan ennen kun olet nähnyt tämän\",\nvastasi Pentfield samalla kun hän heitti uudelleen. Taaskaan ei ollut\nyhtään samanlaista, ja tällä kertaa nousi noppien arvo yhdessä jaksossa\nkahdesta kuuteen.\n\n\"_Stiff_ nytkin!\" valitti Pentfield. \"On yhtäkaikki jos et heitäkään,\nCorry -- sinä et voi hävitä.\"\n\nToinen keräsi nopat vastaamatta, pudisti niitä, heitti ne pöydälle ja\nnäki, että hänkin oli heittänyt kuuden pisteen _stiffin_.\n\n\"Voittanut sinut joka tapauksessa, mutta minun täytyy tehdä se\nparemmin\", sanoi hän, samalla kun hän otti neljä nappulaa heittääkseen\nkuutosia. \"Ja tässä tulee surmanisku.\"\n\nMutta nopat osoittivat kakkosta, kolmosta, nelosta ja viitosta -- siis\nvielä kerran _stiff_, eikä parempi eikä huonompi kuin Pentfieldinkään\nheitto.\n\nHutchinson huokasi.\n\n\"Ei tapahdu kertaakaan miljoonasta\", sanoi hän.\n\n\"Ja tuskin yhdelle ihmiselle miljoonasta\", lisäsi Pentfield, minkä\njälkeen hän nopeasti kokosi nopat ja heitti. Kolme viitosta tuli\nnäkyviin, ja pitkän harkitsemisen jälkeen sai hän neljännen viitosen\ntoisella lyönnillä. Hutchinson näytti kadottaneen kaiken toivonsa.\n\nMutta ensimäisellä lyönnillään sai hän kolme kuutosta. Toisen silmät\nsaivat epäröivän ilmeen ja toivo syttyi uudelleen hänen omiinsa.\nHänellä oli yksi heitto jälellä. Yksi kuutonen vielä -- ja hän saisi\nmatkustaa jään yli suolaveden luo ja kaupunkeihin.\n\nHän pudisteli nappuloita laatikossa, teki yrityksen heittääkseen, mutta\nempi ja jatkoi niitten pudistelemista.\n\n\"Anna mennä! Anna mennä! Et kai aijo pitää niitä siinä yöhön saakka!\"\nhuudahti Pentfield kiihkeästi. Hän painoi kyntensä pöytää vasten\nja nojasi itsensä raskaasti sitä vastaan, vaivoin hilliten\nmielenliikutustaan.\n\nNopat vyöryivät ulos ja ylöspäin kääntynyt kuutonen kohtasi molempien\nmiesten silmät. He istuivat molemmat ja tuijottivat siihen. Syntyi\npitkä hiljaisuus. Hutchinson heitti salavihkaa silmäyksen toveriinsa,\njoka näki sen ja antamatta huomata sitä työnsi huulensa ulos\nkoettaakseen näyttää huolettomalta.\n\nHutchinson nauroi noustessaan ylös. Se oli hermostunutta, levotonta\nnaurua. Tällaisessa tapauksessa oli ikävämpää voittaa kuin tapata. Hän\nkiersi pöydän ympäri toverinsa luo ja tämä kääntyi hitaasti häntä\nkohden.\n\n\"Voit olla yhtä hyvin vait, Corry! Minä tiedän kaikki, mitä aiot sanoa\n-- että sinä mieluummin tahdot jäädä tänne ja antaa minun matkustaa, ja\nkaikkea sellaista -- joten sinun ei tarvitse ensinkään sanoa sitä.\nSinulla on omaisesi Detroitissa tervehdittävänä, ja siinähän on\nkylliksi. Muutoin voit sinä suorittaa minulle juuri sen, jonka olisin\ntehnyt, jos olisin päässyt matkustamaan.\"\n\n\"Ja se on...?\"\n\nPentfield luki kysymyksen kokonaisuudessaan toverinsa silmistä, ja hän\nvastasi:\n\n\"Niin, juuri sen. Sinä voit tuoda hänet tänne minun luokseni. Ainoa\nerotus tulee olemaan, että meidät saadaan vihkiä Dawsonissa San\nFranciscon asemasta.\"\n\n\"Mutta, rakas ystävä\", huomautti Hutchinson, \"miten ihmeessä minä voin\nhänet tänne tuoda? Emmehän ole sisaruksia, ja sitten en ole koskaan\nedes nähnytkään häntä, minkävuoksi ei taida olla oikein sopivaa, että\nme matkustamme yhdessä. Luonnollisesti ei siinä milloinkaan olisi\nmitään pahaa -- sen tiedämme kumpainenkin -- mutta ajatteleppas, miltä\nse muista näyttäisi!\"\n\nPentfield kirosi hiljaan -- manaten \"miltä se muista näyttäisi\"\nlämpimimmille seuduille kuin Alaska.\n\n\"Ja jos sinä tahtoisit olla niin hyvä ja kuunnella, etkä niin kirotun\npian ala kopeilemaan\", jatkoi hänen toverinsa, \"niin olet huomaava,\nettä parasta, mitä näissä olosuhteissa voin tehdä, on antaa sinun\nmatkustaa tänä vuonna. Eihän ole kuin yksi vuosi seuraavaan ja silloin\nvoin minä lähteä.\"\n\nPentfield pudisti päätään, vaikka hän selvästi taisteli kiusauksen\nkanssa.\n\n\"Ei käy päinsä, Corry -- hyvä veli! Minä kiitän sinua\nystävällisyydestäsi ja kaikesta tästä, mutta se ei käy päinsä. Minä\nhäpeisin joka kerta ajatellessani, kuinka sinä orjailisit täällä minun\nsijassani.\"\n\nEräs ajatus näytti äkkiä heräävän hänessä. Hän alkoi etsiä\nmakuukomerostaan, penkoi innoissaan kaikki nurin, ja sai lopuksi\nkäteensä taskukirjan ja kynän, minkä jälkeen hän istui pöydän ääreen ja\nalkoi kirjoittaa ripeällä ja varmalla kädellä.\n\n\"Kas tässä\", sanoi hän ja antoi kirjoituksen toverilleen. \"Jos sinä\nvaan annat tämän, niin tulee kaikki hyväksi.\"\n\nHutchinson luki ja pani paperin pois.\n\n\"Mistä tiedät, että hänen veljensä on halukas tekemään vaivaloisen\nmatkan tänne?\" kysyi hän.\n\n\"Oo, sen tekee hän kyllä minun tähteni -- ja sisarensa\", vastasi\nPentfield. \"Mutta hänhän on tottumaton sellaisiin vaivoihin, ja\nsenvuoksi en tahtoisi uskoa tyttöä yksinään hänen huostaansa. Mutta kun\nsinä olet kolmantena käy matka sitävastoin helposti ja varmasti. Niin\npian kun tulet perille, lähdet sinä heidän luoksensa ja valmistat häntä\nmatkalle. Sitten matkustat itään omaistesi luo, ja kun kevät on tullut,\novat hän ja hänen veljensä valmiita seuraamaan sinua. Minä tiedän, että\nsinä tulet pitämään hänestä heti ensi hetkestä -- ja katsohan tätä,\nniin tunnet hänet niin pian kun saat nähdä hänet.\"\n\nHän aukaisi kellonsa kuoren ja näytti valokuvaa, joka oli kiinnitetty\nsen sisäpuolelle. Corry Hutchinson tarkasteli sitä nähtävällä\nihastuksella.\n\n\"Mabel on hänen nimensä\", jatkoi Pentfield, \"ja on kait parasta, että\nsanon sinulle, mitenkä osaat sinne. Niin pian kun tulet San\nFranciscoon, otat ajurin ja sanot: 'Ajakaa Holmesille Myrdon\nAvenuelle!' Minä ihmettelen todellakin, jos edes tarvitsee sanoa kadun\nnimeä. Ajuri tietää joka tapauksessa missä tuomari Holmes asuu. -- Ja\nsitten\", lisäsi Pentfield lyhyen vaitiolon jälkeen, \"ei olisi\npahitteeksi, jos hankkisit minulle muutamia pikkukapistuksia kuten --\nhm...\"\n\n\"Joita nainut mies tarvitsee\", naurahti Hutchinson.\n\nPentfield nyrpisti suutansa.\n\n\"Niin juuri -- lautasliinoja ja pöytäliinoja, ja lakanoita ja tyynyjä,\nja kaikkea sellaista. Ja sitten voisit hankkia kunnollisen\npöytäkaluston. Sinä käsität, että hänen olisi vaikea tulla toimeen\nilman sellaisia tavaroita. Sinä voit kuljettaa ne höyrylaivalla\nBehringin meren yli.\"\n\nHutchinson kannatti innokkaasti tätä ajatusta. Kaikki hänen\nepäilyksensä oli kadonnut, ja häntä alkoi yhä enemmän miellyttää\ntehtävänsä.\n\n\"Minä lupaan, Lawrence, että minä tuon tyttösi tänne oikein hienolla\ntavalla\", sanoi hän keskustelun päätyttyä, kun he molemmat nousivat\npaikoiltaan. \"Minä huolehdin ruuanlaitosta ja hoidan koirat, ja\nveljelle ei jää muuta tehtävää kuin katsoa, että hänen on hyvä olla ja\ntehdä se mitä minä mahdollisesti unohtaisin. Mutta minä olen unohtava\nmahdollisimman vähän, sen voin luvata sinulle.\"\n\nSeuraavana päivänä pudisti Lawrence Pentfield hänen kättänsä\njäähyväisiksi ja seisoi sitten ja katseli hänen ja koirain jälkeen, kun\nne katosivat ylöspäin jääpeitteistä Yukonia matkalla suolaveden luo ja\nmuuhun maailmaan. Sitten meni Pentfield takaisin Bonanzakaivokseensa,\nmissä nyt oli monta kertaa ikävämpää kuin tavallisesti, ja hän katsoi\npäättävästi kohti lähestyvää pitkää talvea. Siellä oli paljon\ntekemistä, valvoa työntekijöitä ja johtaa leikkauksia, kun porattiin\nsäännöttömiä, rikkaita malmisuonia -- mutta hän ei ollut sieluineen\nmukana työssä. Ja samoin oli asianlaita ryhtyipä hän mihin tahansa\nsiihen saakka, kunnes rakennuksen hirsiseinät alkoivat kohota\nkukkulalle kaivoksen takana. Se oli oikein iso talo, huolellisesti\nrakennettu ja jaettu kolmeen siistiin huoneeseen. Jokainen hirsi oli\nveistetty ja salvettu -- kallista työtä, syystä että työmiehillä oli\nviisitoista dollaria päivältä. Mutta Pentfield ei pitänyt minkäänlaisia\nkustannuksia liian suurina, kun oli kysymyksessä Mabel Holmesin tuleva\nkoti.\n\nHän joudutti innokkaasti rakennustyötä. Hänellä oli myöskin\nseinäalmanakka pöytänsä yläpuolella, ja hänen ensimäinen tehtävänsä\njoka aamu oli repäistä edellisen päivän numerolappu pois ja laskea,\nkuinka monta päivää mahdollisesti olisi vielä jälellä ennenkuin hänen\ntoverinsa saapuisi alaspäin Yukonia kevätpuoleen. Muuten oli hän\npäättänyt, että kukaan ei saisi vielä nukkua uudessa asunnossa\nkukkulalla. Sen täytyy olla yhtä uuden ja käyttämättömän hänen\ntullessaan kuin se nytkin oli; ja kun uusi asunto oli täydellisesti\nvalmis, pani hän riippulukon sen ovelle. Ei kukaan, häntä itseään\nlukuunottamatta, saanut mennä sinne sisälle, ja hänellä oli tapana\nistua siellä tuntikausia, minkä jälkeen hän tuli ulos kasvoillaan\nomituisesti säteilevä ilme ja iloinen ja lämmin loiste silmissään.\n\nJoulukuussa sai hän Corry Hutchinsonilta kirjeen. Hän oli äskettäin\ntavannut Mabel Holmesin. Hän oli kaikkea mitä hänen tulikin olla\ntullakseen Lawrence Pentfieldin vaimoksi, kirjoitti hän. Hutchinson\npuhui hänestä innostunein sanoin, ja kirje sai veren kuohahtelemaan\nPentfieldin suonissa. Useita kirjeitä tuli, tuhkatiheään yksi toisensa\njälkeen, ja toisinaan kaksi eli kolmekin samalla kertaa, kun\npostinkuletus oli ollut seisahduksissa. Ja kaikissa oli sama\nsävy. Corry oli juuri tullut Myrdon Avenueltä, Corry oli juuri\nlähtemäisillään Myrdon Avenuelle; eli Corry oli Myrdon Avenuella. Ja\nhän viipyi yhä kauemmin ja kauemmin San Franciscossa -- eikä puhunut\nmitään Detroitiin matkustamisesta.\n\nLawrence Pentfieldistä alkoi tuntua, että hänen toverinsa oleskeli\nliian kauan Mabel Holmesin kodissa ollakseen matkalla itään omaisiaan\ntervehtimään. Hämmästyksekseen huomasi hän tuntevansa tämän johdosta\ntoisinaan jonkinlaista rauhattomuutta, ja hän olisi tullut vielä\nenemmän levottomaksi, jos hän ei olisi tuntenut sekä Mabelin että\nCorryn niin hyvin. Mabel taas kirjeissään kertoi enimmäkseen Corrysta.\nMuuten ilmeni niissä myöskin epäilys, joka suorastaan läheni\nvastahakoisuutta jään yli matkustamiseen ja vihkimiseen Dawsonissa.\nPentfield kirjoitti iloisesti takaisin ja laski leikkiä hänen\npelostaan, jonka hän otaksui johtuvan enemmän matkan vaivojen ja\nvaarojen pelosta, kuin tyttömäisestä epäröimisestä.\n\nMutta ikävä ja pitkä talvi pitkine odotuksineen -- kahden edellisen\nsamallaisen talven jälkeen -- rasitti häntä. Työn valvominen\nkaivoksessa ei tuottanut enään mitään helpoitusta jokapäiväiseen\nyksitoikkoisuuteen, ja tammikuun loppupuolella oli hän alkanut aina\nvähän väliä pistäytyä Dawsonissa, missä hän jonkun hetken haihdutti\nikävyyttään pelipöydän ääressä. Juuri senvuoksi, että hän saattoi\nuskaltaa hävitä, voitti hän, ja 'Pentfieldin onni' tuli vakinaiseksi\nsananparreksi faraopelaajien keskuudessa.\n\nTämä onni seurasi häntä helmikuun puoliväliin saakka. Kuinka kauan sitä\nolisi voinut kestää on mahdoton sanoa, sillä erään tapauksen jälkeen ei\nhän pelannut koskaan enään.\n\nSe tapahtui ooperahuoneustossa, ja kokonaisen tunnin ajan oli\nnäyttänyt, että hän ei voisi panna rahoja kortille voittamatta.\nHiljaisuuden vallitessa, joka seurasi erään maksun suoritusta, virkkoi\nNick Inwood -- joka piti pankkia -- aivan sattumalta:\n\n\"Noo, miten voipi toverinne siellä kaukana, Pentfield?\"\n\n\"Luottakaa vaan, että Corryn on hyvä olla\", vastasi Pentfield, \"ja sen\nansaitseekin hän.\"\n\n\"Jokaisella on makunsa\", selitti Nick Inwood nauraen, \"mutta minun\nmielestäni naimisiin meno ei ole niinkään 'hyvä' asia.\"\n\n\"Naimisiin? Corry?\" huudahti Pentfield epäillen, mutta samalla kertaa\ntavattomasti hämmästyneenä.\n\n\"Niin juuri!\" sanoi Inwood. \"Minä näin vihkimisen ilmoitetun San\nFrancisco-lehdessä, joka tuli tänne aamulla jään yli.\"\n\n\"Vai niin -- ja kuka on _hän_?\" kysyi Pentfield samallainen\nkärsivällinen ja hillitty ilme kasvoillaan kuin on silloin, kun ottaa\nosaa johonkin leikkiin ja koko ajan tietää, että kohta kajahtaa\nhomeerinen nauru jonkun kustannuksella, sitten kun tämä on tullut\npetetyksi.\n\nNick Inwood veti sanomalehden taskustaan ja alkoi katsella sitä,\nsamalla puhellen:\n\n\"En juuri varmaan muista nimeä, mutta luulen, että hänen nimensä oli\nMabel eli jotain sinnepäin -- Mabel -- aivan oikein, tässä se on! Mabel\nHolmes, tuomari Holmesin tytär -- kukahan se mahtaa olla.\"\n\nLawrence Pentfield ei muuttanut ilmettään, mutta hän ihmetteli, kuinka\njoku täällä kaukana Pohjoismaassa voi tietää hänen nimensä. Hän katsoi\nvakavasti yhtä toisensa jälkeen saadakseen selville, mikä oli\ntarkoituksena tällä pilalla, jota he tekivät hänestä, mutta heidän\nkasvonsa kuvastivat ainoastaan vilpitöntä uteliaisuutta. Sitten kääntyi\nhän Inwoodin puoleen ja sanoi kylmällä ja vakavalla äänellä:\n\n\"Minä uskallan lyödä viisisataa vetoa, että sitä, mitä äskettäin\nsanoitte, ei ole ensinkään siinä lehdessä.\"\n\nPelaajat katsoivat koomillisella hämmästyksellä häneen.\n\n\"Lorua Pentfield! Minä en halua rahojanne.\"\n\n\"Minä luulin sen olevan tarkoituksena\", vastasi Pentfield\npilkallisesti, samalla kun hän ryhtyi jälleen peliin ja pani pari\nnoppaa.\n\nNick Inwoodin kasvot kävivät punaisiksi, ja ikäänkuin hän ei olisi\nollut täysin varma näkemästään, luki hän hyvin tarkkaan läpi osan\nerästä palstaa sanomalehdestä. Sitten kääntyi hän Lawrence Pentfieldin\npuoleen.\n\n\"Kuulkaapas, Pentfield\", sanoi hän nopeasti ja hermostuneesti,\n\"ymmärrätte kait, että minä en voi sietää tuollaista?\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi Pentfield kiivaasti.\n\n\"Että te soimaatte minua valehtelijaksi.\"\n\n\"En suinkaan\", kuului vastaus. \"Minä tarkoitin vaan, että te yrititte\nkömpelöä sukkeluutta.\"\n\n\"Asettakaa nopat, hyvät herrat\", kehoitti se, joka antoi.\n\n\"Mutta minä sanon teille, että se on totta\", pitkitti Nick Inwood\nitsepäisesti.\n\n\"Ja minä sanon teille, että minä panen viisisataa vetoa, että sitä _ei_\nole tuossa lehdessä\", selitti Pentfield ja heitti raskaan\nkultajauhepussin pöydälle.\n\n\"Olen pakoitettu, ikävä kyllä, ottamaan rahanne\", kuului toisen\nvastaus, ja hän pisti lehden Pentfieldin käteen.\n\nPentfield luki, mutta hän voi tuskin uskoa omia silmiään.\nPäällekirjoitus kuului: \"Nuori Lochnivar tuli Pohjolasta\", ja sitten\nkun hän oli ehtinyt niin pitkälle, että nimet Mabel Holmes ja Corry\nHutchinson sattuivat hänen silmiinsä, katsoi hän sanomalehden nimeä ja\nilmestyspaikkaa. Se oli eräs san franciscolainen lehti.\n\n\"Rahat ovat teidän, Inwood\", sanoi hän lyhyesti naurahtaen. \"No, onhan\nse hyvä tietää, mitä edes liikekumppani hommailee maailmalla.\"\n\nHän otti sanomalehden uudelleen käteensä ja luki kirjoituksen sana\nsanalta, hyvin tarkkaan ja hyvin hitaasti. Hän ei voinut enään epäillä.\nCorry Hutchinson oli mennyt naimisiin Mabel Holmesin kanssa, se oli\nvastaanväittämätön tosiasia. Sanomalehti kertoi hänen olevan yhden\nBonanzan rikkaimman miehen ja Lawrence Pentfieldin (jota San Franciscon\nseurapiirit eivät olleet vielä unohtaneet) liikekumppanin sekä mainitun\nherran kanssa yhdessä osakkaana useissa muissa Klondyken rikkaissa\nmalmikaivoksissa. Kirjoituksen loppupuolelta hän luki: \"Otaksutaan,\nettä mr ja mrs Hutchinson pikaisen matkan jälkeen Detroitiin, tekevät\nvarsinaisen häämatkansa lumoavaan Klondykeen.\"\n\n\"Minä tulen takaisin jälleen - säilyttäkää paikka minulle\", sanoi\nPentfield, samalla kun hän nousi ja otti pussinsa, joka sillä aikaa oli\nkeventynyt viidensadan dollarin arvosta.\n\nHän kulki katua alaspäin ja osti erään seattlelaisen sanomalehden.\nSiinä oli jokseenkin samaa vaikka supistetummassa koossa. Corry ja\nMabel olivat epäilemättä naimisissa. Pentfield palasi takaisin\nooperahuoneustoon ja otti paikkansa pelipöydän ääressä. Hän pyysi saada\npelata rajoittamattomilla nopilla.\n\nNick Inwood nyökäytti myöntävästi päätään sille, joka antoi. \"Ajattelin\njuuri lähteä A.C. makasiinille, mutta luulen, että jäänkin tänne\nsaadakseni nähdä teidän tekevän pahimpanne.\"\n\nJa sitä oli Lawrence Pentfield tehnytkin kahden tunnin mielettömän\npelin aikana, sillä silloin purasi pankinpitäjä kären uudesta\nsikaarista ja raapasi tulitikulla tulen, samalla selittäen,\nettä pankki oli säretty. Pentfield kokosi pussiinsa kultahiekkaa\nneljänkymmenentuhannen dollarin arvosta, pudisti Nick Inwoodin kättä ja\nselitti, että tämä oli viimeinen kerta kun hän pelasi hänen eli\nkenenkään muun luona.\n\nEi kukaan tiennyt eli voinut arvata, että hän oli loukkaantunut, ja\nvielä vähemmän, että hän oli loukkaantunut syvästi. Mitään muutosta\nhänen käytöksessään ei huomannut. Kokonaisen viikon hoiti hän työtänsä\nsamoin kuin hän oli aina tehnyt. Sitten luki hän uutisen avioliitosta\neräästä Portlandin lehdestä. Silloin kirjoitti hän eräälle ystävälle,\njoka otti huolehtiakseen kaivoksesta, ja hän matkusti ylöspäin Yukonia\nkoirillaan. Hän seurasi Suolaveden tietä kunnes hän tuli White\nRiverille. Hän poikkesi tätä jokea ylös. Viisi päivää myöhemmin tuli\nhän eräälle metsästysleirille, joka kuului White Riverindiaaneille.\nIllalla pidettiin juhla ja Pentfield istui kunniavieraana päällikön\nsivulla. Seuraavana aamuna kääntyi hän paluumatkalle Yukonia kohti.\nMutta hän ei matkustanut yksinään. Nuori indiaaninainen ruokki hänen\nkoiriansa sinä iltana ja auttoi häntä pystyttämään leiriä.\nLapsuudessaan oli häntä karhu pidellyt pahoin ja hän ontui hiukan.\nHänen nimensä oli Lashka, ja alussa oli hän hyvin hämillään tuon\nihmeellisen valkoisen miehen edessä, joka oli tullut niin äkkiä\n\"tuntemattomasta\" ja mennyt naimisiin hänen kanssansa, tuskin\nkatsahtamattakaan häneen eli sanomatta sanaakaan... Ja nyt vei hän\nhänet kanssansa takaisin \"tuntemattomaan\".\n\nMutta Lashkalla oli ollut suurempi onni kuin useimmilla\nindiaaninaisilla, jotka menivät naimisiin valkoisten miesten kanssa\nkaukana Pohjoismaassa. Niin pian kuin he tulivat Dawsonin, pyhitti\npappi barbaarisen avioliiton, valkoisten tavan mukaan. Ja Dawsonista,\njoka Lashkasta näytti ihmeelliseltä unelta, vietiin hän suoraan\nBonanzakaivokselle ja sijoitettiin asumaan kukkulalla olevaan uuteen\ntaloon.\n\nKymmenen päivän yleinen ihmettely, joka nyt seurasi, ei koskenut niin\npaljon sitä seikkaa, että Pentfield oli ottanut squawin pöytäänsä ja\nvuoteeseensa, mutta sitä enemmän toimitusta, jolla heidän yhteytensä\nlaillistettiin. Juuri se, että avioliitto asianmukaisesti pyhitettiin\nkirkon vahvistuksella, oli asia, joka meni yli yleisen ymmärryksen.\nMutta kukaan ei vaivannut Pentfieldiä kyselemällä siitä. Niin kauan\nkuin jonkun miehen omituisista päähänpistoista ei ole erityistä\nvahinkoa yhteiskunnalle, antaa yhteiskunta miehen olla rauhassa,\neivätkä ne miehet, joilla oli valkoset vaimot, sulkeneet kotinsa ovea\nPentfieldiltä. Vihkimismenot vaikuttivat, että hän ei joutunut\nsquawmiesten joukkoon ja asettivat hänet kaiken siveellisen moitteen\nyläpuolelle, vaikka löytyi monta, jotka väittivät hänellä olevan huonon\nmaun naisiin nähden.\n\nEi kuulunut yhtään kirjettä ulkomailta. Kuusi postirekeä oli hävinnyt\njäljettömiin Big Salmonin luona. Muutoin tiesihän Pentfield, että\nCorryn ja hänen morsiamensa oli näihin aikoihin jo täytynyt lähteä\npitkälle matkallensa. He olivat luonnollisesti häämatkallansa -- tällä\nhäämatkalla, josta hän oli niin usein uneksinut omalta osaltaan kahden\nyksitoikkoisen vuoden ajan. Hänen ylähuulensa koukistui katkeruudesta\ntätä ajatellessaan -- mutta, paitsi että hän oli entistään\nystävällisempi Lashkaa kohtaan, ei hänessä voinut huomata mitään\ntavallisuudesta poikkeavaa.\n\nMaaliskuu oli kulunut ja huhtikuu lähestyi loppuaan, kun Lashka eräänä\naamuna pyysi lupaa saada matkustaa useita peninkulmia alempana lahtea\nsijaitsevalle Siwash Peten mökille. Peten vaimo, joka oli kotoisin\nStevart Riveriltä, oli lähettänyt sanan, että hänen pikku lapsensa voi\nhuonosti, ja Lashka, joka oli hyvin äidillinen luonnostaan ja luuli\nomaavansa suurta taitoa lasten sairauksiin nähden, ei lyönyt laimin\nkoskaan mitään tilaisuutta, jolloin hän sai hoitaa muitten naisten\npienokaisia, jotka tässä suhteessa olivat häntä onnellisempia.\n\nPentfield valjasti koiransa ja ajoi Lashkan kanssa alaspäin\nBonanzalahtea. Ilma oli keväinen. Pakkanen oli kadottanut ankaruutensa.\nMaa oli toisin vielä lumen peitossa, mutta juoksevan veden lorina\ntodisti, että talvi oli hellittämäisillään rautaisen otteensa. Vesi oli\nsyövyttänyt tien useista kohti, ja siellä ja täällä oli täytynyt tehdä\nuusi kiertämällä sula paikka. Juuri sellaisen paikan kohdalla, missä\nkaksi rekeä ei mahtunut sivuuttamaan toisiansa, kuuli Pentfield\nlähestyvien kellojen helinän ja hän seisautti koiransa. Uuvuksiin\najettu koiravaljakko, joka veti raskaasti kuormitettua rekeä, tuli\nnäkyviin kapean polvekkeen takaa. Ohjaustangon vieressä käveli mies,\njoka hoiti sitä Pentfieldille tutulla tavalla, ja reen takana kulki\nkaksi naista. Hänen katseensa kääntyi takaisin ohjaustangon luona\nkulkevaan mieheen. Se oli Corry. Pentfield astui reestä ja odotti. Hän\noli iloinen, että Lashka oli hänen seurassaan. Kohtaus ei olisi koskaan\nvoinut sattua sopivammin, jos se olisi ollut järjestetty edeltäkäsin,\ntuntui hänestä. Ja odotellessaan ajatteli hän, että mitähän he\ntulisivat sanomaan, mitä he kykenisivät sanomaan. Mitä häneen tuli, ei\nhänen luonnollisesti tarvinnut sanoa yhtään mitään. Heidän asiansa oli\nantaa kaikki selitykset, ja hän oli valmis kuulemaan heitä.\n\nKun he saapuivat kohdalle, tunsi Corry hänet ja hän seisautti koirat.\nJa huudahtaen: \"Halloo, vanha poika!\" ojensi hän kätensä.\n\nPentfield pudisti sitä kylmästi ja ääneti. Sillä aikaa olivat molemmat\nnaiset ehtineet perille ja hän huomasi, että toinen heistä oli Dora\nHolmes. Hän sieppasi lakin päästään, niin että sen laidat lepattivat,\nja antoi hänelle kättä, minkä jälkeen hän kääntyi Mabelin puoleen.\nTämä kumartui eteenpäin kauniina ja säteilevänä, mutta näytti\nhämmästyneeltä, kun Pentfield ojensi hänelle kätensä. Hän oli aikonut\nsanoa: \"Kuinka voitte, mrs Hutchinson?\" Mutta miten liekin, ei \"mrs\nHutchinson\" tahtonut tulla hänen suustaan, ja kaikki mitä hän kykeni\nsanomaan oli: \"Kuinka voitte?\"\n\nAsemassa oli niin paljon jäykkyyttä ja neuvottomuutta, kuin hän koskaan\noli osannut toivoakaan. Mabelista huomasi täydellisesti sen\nmielenliikutuksen, minkä hän tunsi, mutta Dora, joka nähtävästi oli\notettu mukaan jonkinlaiseksi rauhanrakentajattareksi, huudahti:\n\n\"Mitä ihmettä nyt, Lawrence?\"\n\nEnnenkuin hän ehti vastata, tarttui Corry häntä käsivarteen ja veti\nhänet syrjään.\n\n\"Kuuleppas, hyvä veli -- mitä tämä merkitsee?\" kysyi Corry hiljaan,\nluoden samalla merkitsevän katseen Lashkaan.\n\n\"Minä en juuri ymmärrä, että se voisi jollain tavoin liikuttaa sinua\",\nvastasi Pentfield pilkallisella äänellä.\n\nMutta Corry kävi suoraan asiaan.\n\n\"Mitä indiaaninaisella on tekemistä sinun reessäsi? Kirotun joutavaa\nminulle saada selvittää tämä juttu. Toivon kuitenkin, että se\nselviintyy itsestään. Kuka hän on? Kenen squawi hän on?\"\n\nNyt antoi Lawrence Pentfiled iskunsa, ja hän teki sen varmalla,\nrauhallisella ylpeydellä, joka jossain määrin näytti hyvittävän hänen\nkärsimäänsä vääryyttä.\n\n\"Hän on _minun_ squawini\", sanoi hän. \"Indiaaninainen tuolla on mrs\nPentfield.\"\n\nCorry Hutchinson huokasi syvään ja Pentfield kääntyi hänestä ja meni\nmolempien naisten luo. Mabel oli suuttuneen näköinen ja näytti\npysyttelevän loitolla. Pentfield pysähtyi Doran eteen ja sanoi\niloisesti, aivan kuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut:\n\n\"Kuinka olette voineet matkalla? Pidittekö itsenne niin lämpiminä, että\nsaatoitte nukkua? -- Ja kuinka kesti mrs Hutchinson matkan vastukset?\"\nkysyi hän heti sen jälkeen luoden katseensa Mabeliin.\n\n\"Oh, te herttaisin tyhmeliini\", huudahti Dora samalla kun hän syleili\nja ravisti häntä. \"Te olette siis nähnyt sen! Minä huomasinkin, että\njotakin oli ilmassa, koska te olitte niin omituisen näköinen.\"\n\n\"Minä -- minä en ymmärrä ensinkään...\" änkytti Pentfield.\n\n\"Uutinen oikaistiin sanomalehdessä seuraavana päivänä\", jatkoi Dora\nvilkkaasti. \"Meillä ei ollut aavistustakaan, että te saisitte sen\nkäsiinne. Kaikissa muissa sanomalehdissä se oli oikein -- mutta\nluonnollisesti oli se onneton sanomalehti ainoa, minkä voitte saada\nkäsiinne.\"\n\n\"Odottakaahan hiukan! Kuinka -- kuinka se olikaan?\" kysyi Pentfield, ja\nhänen sydämensä kutistui äkkiä kokoon säikähdyksestä, sillä hänestä\ntuntui ikäänkuin seisoisi hän pohjattoman kuilun partaalla.\n\nMutta Dora jatkoi lavertelemistaan.\n\n\"Ja ajatelkaahan, kun tuli tiedoksi, että Mabel ja minä matkustamme\nKlondykeen, niin oli _Every Other Week'issä_, että kun me olemme\npoissa, niin tulee 'iloa' Myrdan Avenuelle, mutta tarkoitus oli\nluonnollisesti 'ikävää'...\"\n\n\"Silloin olette...\"\n\n\"Niin, se olen minä, joka olen mrs Hutchinson\", jatkoi Dora, \"ja niin\nluulitte te tietysti koko ajan, että se oli Mabel!\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Pentfield hitaasti. \"Mutta nyt ymmärrän minä.\nReportteri oli vaihtanut nimet... Ja Seattlessa ja Portlandissa olivat\nhe lainanneet uutisen San Franciscolehdestä.\"\n\nHän seisoi vaiti hetkisen. Mabel oli jälleen kääntynyt häntä kohden, ja\nsaattoi nähdä, että hänen punastuvat kasvonsa loistivat odotuksesta.\nCorry näytti olevan hyvin huvitettu rikkinäisistä mokkasiiniensä\nkäristä, ja Dora heitti salaisia silmäyksiä kauempana reessä istuvan\nLashkan liikkumattomiin kasvoihin. Lawrence Pentfield tuijotti suoraan\neteensä kohden synkkää tulevaisuutta, missä hän näki itsensä istuvan\njuoksevien koirien vetämässä reessä ontuva Lashka sivullaan.\n\nJa sitten korotti hän äänensä ja sanoi hyvin avosydämisesti, samalla\nkun hän katsoi Mabelia silmiin:\n\n\"Se surettaa minua syvästi. En voinut konsanaan aavistaa mitään\nsellaista. Minä luulin teidän menneen naimisiin Corryn kanssa. Ja se on\nmrs Pentfield, joka istuu tuolla reessä.\"\n\nMabel Holmes kääntyi sisarensa puoleen niin uupuneen näköisenä,\nikäänkuin koko rasittavan ja pitkän matkan aiheuttama väsymys olisi\näkkiä vallannut hänet. Dora kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen.\nCorry Hutchinsonin huomio oli edelleenkin kiintynyt mokkasiineihin.\nPentfield katsahti pikaisesti yhtä toisensa jälkeen, sitten palasi hän\nrekeensä.\n\n\"Emme voi jäädä tänne koko päiväksi, kun Peten pienokainen odottaa\",\nsanoi hän Lashkalle.\n\nPitkä piiskansiima suhahti ilmassa, koirat ponnistivat ja reki lähti\nliikkeelle.\n\n\"Olin vähällä unohtaa, Corry --\", huusi Pentfield takaisin, \"on\nparasta, että otat sen vanhan asunnon. Sitä ei ole käytetty nyt viime\naikoina. Minä olen rakentanut uuden kukkulalle.\"\n\n\n\n\nLiian paljon kultaa.\n\n\nKoska tämä on kertomus kullankaivajamaasta -- ja todempi kertomus kuin\nse näyttääkään -- voi melkein odottaa, että tässä puhuttaisiin huonosta\nonnesta. Mutta se riippuu näkökohdista. Kink Mitchellin ja Hootchinoo\nBillin mielipiteen mukaan, on \"huono onni\" liian lievä ilmaisumuoto\nsiitä mitä tapahtui, ja että näillä molemmilla miehillä on luja\nvakaumus siitä asiasta, on yleisesti tunnettua Yukonin maassa.\n\nOli syksy 1896, kun molemmat miehet saapuivat Yukonin itäiselle\nrannalle ja vetivät esille Peterboroughkanootin eräästä\nsammalpeitteisestä vajasta. He eivät näyttäneet juuri hyväntuulisilta.\nKoko kesän etsittyään kultaa kärsien lukemattomia vaivoja ja suurta\nravinnon puutetta, olivat he itse lopen laihtuneet ja heidän vaatteensa\nriekaleina. Moskiittopilvi surisi ilmassa kumpaisenkin pään ympärillä.\nHeidän kasvonsa olivat voidellut kokonaan tinasavella. Molemmilla\noli tönkki tätä kosteata savea, ja niin pian kuin joku kohta\nkasvonpeitteestä kuivasi ja putosi pois, voideltiin heti uutta sijaan.\nHeidän äänensä olivat saaneet rämäjävän valittavan soinnun ja heidän\nliikkeensä osoittivat kärtyisyyttä, joka todisti häiritystä unesta ja\nturhasta taistelusta noita pieniä, siivekkäitä petoja vastaan.\n\n\"Nuo lurjukset tappavat minut lopuksi\", sähisi Kink Mitchell, kun\nkanootti sysättiin rannasta virtaan.\n\n\"Kas niin, älähän hätäile nyt! Me olemme pian perillä\", sanoi\nHootchinoo Bill teeskennelty iloisuus haudankaltaisessa äänessään, joka\nkuulosti melkein kamalalta. \"Neljässäkymmenessä minuutissa olemme Forty\nMilessä ja sitten -- kirottu pikku paholainen!\"\n\nHänen toinen kätensä päästi airon ja suuntasi voimakkaan iskun hänen\nniskaansa, minkä jälkeen hän mitä höystetyimpiä kirouksia lasketellen\nvoiteli uuden kerroksen savea piston saaneelle ruumiinosalle. Kink\nMitchell ei ollut vähintäkään huvitettu tästä esiintymisestä. Hän\nkäytti ainoastaan tilaisuutta voidellakseen paksumman savikerroksen\nomaan niskaansa.\n\nHe soutivat yli Yukonin vasemmalle rannalle ja laskivat sitten virtaa\nalas kevein aironvedoin, kunnes he neljänkymmenen minuutin sounnin\njälkeen käänsivät veneen äkkiä vasemmalle erään luodon eteläpään\nympäri. Siinä lepäsi Forty Mile äkkiä heidän edessään. Molemmat\nkurottausivat ylös ja tarkastelivat näkyä, joka levisi heidän silmiensä\neteen. He katselivat kauan ja tarkasti, antaen veneen sillä aikaa\najautua virran mukana, ja heidän kasvonsa saivat vähitellen\nhämmästyksen ja ihmettelyn ilmeen. Ei ainoatakaan savua kohonnut\nsatoihin nousevista hirsimajoista. Sieltä ei kuulunut yhtään\npuutahalkovan kirveen ääntä, enempää kuin sahan eli vasarankaan. Ei\nnäkynyt koiria eikä miehiä suurten varastohuoneiden edessä. Ei yhtään\nhöyrylaivaa ollut rannassa, ei yhtään kanoottia, ei yhtään\ntasapohjaista venettä, ei näkynyt minkäänlaisia aluksia. Joki oli yhtä\ntyhjä sellaisista kuin kaupunki näytti olevan elämästä ja liikkeestä.\n\n\"Näyttää melkein kuin enkeli Gabriel olisi puhaltanut täällä pieneen\ntorveensa -- ja sinä ja minä olisimme tulleet hiukan myöhään\",\nhuomautti Hootchinoo Bill.\n\nHän sanoi tämän aivan huolettomasti, ikäänkuin sellaisessa tapauksessa\nei olisi mitään tavatonta eli merkillistä. Ja Kink Mitchellin vastaus\ntuli yhtä huolettomasti -- ikäänkuin hänkään ei olisi tiennyt mistään\nerityisestä mielenliikutuksesta.\n\n\"Elikkä ikäänkuin he kaikki olisivat olleet baptisteja ja ottaneet\nalukset matkustaaksensa vesitietä\", lisäsi hän.\n\n\"Isä-ukko siellä kotona oli baptisti\", jatkoi Hootchinoo Bill. \"Ja hän\nväitti aina, että se oli neljäkymmentätuhatta peninkulmaa lähempänä\nsitä tietä.\"\n\nSiihen loppuikin heidän pilansa. He laskivat rantaan ja kiipesivät ylös\nkorkeaa rantaäyrästä. He tunsivat epämääräistä, juhlallista pelkoa\nvaeltaessaan läpi autioiden katujen. Kaupunki kylpi auringonpaisteessa.\nHieno tuulenhenki sai köydet lepattamaan lipputankoa vasten Caledonia\nDance Hallin suljettujen porttien edessä. Moskiitot surisivat, rastaat\nlauloivat ja pikkulintuset hyppelivät nälkäisinä hökkelien välissä;\nmutta yhtään ihmistä ei näkynyt eikä ainoatakaan merkkiä ihmiselämästä.\n\n\"Olen kuolemaisillani väsymyksestä\", sanoi Hootchinoo Bill, ja alensi\ntahtomattaan äänensä käheäksi kuiskaukseksi.\n\nToveri nyökäytti ainoastaan vastaukseksi; häntä ei haluttanut häiritä\näänellään hiljaisuutta. He kulkea laahustivat synkkinä ja äänettöminä,\nkunnes he viimein hämmästyivät saadessaan nähdä avoimen oven. Oven\nyläpuolelle oli asetettu karkeasti maalattu kyltti, joka ulottui koko\nrakennuksen leveyden ja ilmoitti, että tässä oli \"Monte Carlo\". Oven\nluona tuolilla istui mies hattu vedettynä silmille paistattaen itseään.\nHän oli vanha mies. Niin hyvin parta kuin hiuksetkin olivat pitkät ja\nvalkoiset ja patriarkkaliset.\n\n\"Eikö tuo ole vanha Jim Cummings, joka samoin kuin mekin on tullut\nliian myöhään ylösnousemukseen?\" sanoi Kink Mithell.\n\n\"Hyvin luultavaa, että hän ei ole kuullut Gabrielin puhallusta\", myönsi\nHootchinoo Bill. \"Halloo, Jim -- herääpäs!\" huusi hän heti perään.\n\nUkko liikkui hyvin hitaasti, vilkautti silmäänsä ja mutisi\nkoneellisesti: \"Mitä saa olla, hyvät herrat? Mitä saa olla?\"\n\nHe seurasivat häntä sisään ja heittäysivät istumaan pitkän pöydän\nääreen, missä muinoin oli puolella tusinalla sukkelalla tarjoilijalla\ntäysi työ palvellessaan vieraita. Suuri huone, jonka tavallisesti\ntäytti elämä ja liike, oli nyt hiljainen ja synkkä kuin hauta. Ei\nkuulunut noppien räminää eikä norsunluisten kuulien surinaa.\nRoulette- ja faraopöydät muistuttivat hautakiviä kanfastipeitteitensä\nalla. Ei yhtään hilpeätä naisääntä kuulunut viereisestä tanssisalista.\nVanha Jim Cummings kuivasi lasia kihdinmurtamalla kädellään, ja Kink\nMitchell piirteli nimikirjaimiaan pöydän tomuun.\n\n\"Missä ovat tytöt?\" huusi Hootchinoo Bill teeskennellyllä hilpeydellä.\n\n\"Poissa\", vastasi vanhus äänellä, joka oli yhtä heikko ja iäkäs kuin\nhän itsekin, ja yhtä vapiseva kuin hänen kätensä.\n\n\"Missä ovat Bidwell ja Barlow?\"\n\n\"Poissa.\"\n\n\"Ja Sweetwater Charley?\"\n\n\"Poissa.\"\n\n\"Entä hänen sisarensa?\"\n\n\"Poissa hänkin.\"\n\n\"No, mutta tyttärenne Sally ja hänen pienokaisensa?\"\n\n\"Poissa -- kaikkityyni poissa.\" Ukko pudisti surullisesti päätänsä ja\nalkoi hajamielisesti käsitellä tomuisia pulloja.\n\n\"Mutta sinä suuri pyhä Antonius -- mihin he ovat joutuneet?\" puhkesi\nKink Mitchell puhumaan, tuskin kyeten enää hillitsemään itseään. \"Ette\nkait tarkoita, että rutto on raivonnut täällä?\"\n\n\"Oo -- mutta ettekö ole sitten kuulleet mitään _siitä_?\" Vanhus nauroi\nhiljaa. \"Hehän ovat kaikkityyni lähteneet matkalle Dawsoniin.\"\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Bill. \"Joku lahtiko? Eli anniskelupaikka? Vai onko\nse joku paikkakunta?\"\n\n\"Ettekö te ole koskaan kuullut puhuttavan Dawsonista?\" Ukko nauroi\nääneensä. \"Dawsonhan on kaupunki, suurempi kuin Forty Mile -- niin sir,\nsuurempi kuin Forty Mile.\"\n\n\"Minä olen ollut tässä maassa seitsemän vuotta\", ilmoitti Bill\npainolla, \"ja minä otan vapauden sanoa, että en ole koskaan kuullut\npuhuttavan siitä citystä ennen. Halloo! Saammeko vähän lisää tätä\nwhiskyä! Teidän uutisenne ovat tehneet minut aivan väsyneeksi,\ntotisesti, sen ovatkin tehneet. Noo, mutta missä sijaitsee sitten tuo\nDawson, josta puhutte?\"\n\n\"Suurella, aukealla tasangolla lähellä Klondyken suuta\", vastasi vanha\nJim. \"Mutta missä olette molemmat olleet koko kesän?\"\n\n\"Sen ei juuri luulisi liikuttavan teitä, missä me olemme olleet\",\nkuului Kink Mitchellin juro vastaus. \"Mutta niin paljon voin minä sanoa\nteille, että me olemme olleet siellä, missä on moskiittoja niin\npaksulta, että täytyy viskata keppi ilmaan voidakseen nähdä auringon ja\nsaadakseen tietää mikä aika päivästä jo on. Enkö ole oikeassa, Bill?\"\n\n\"Aivan oikeassa olet\", sanoi Bill. \"Mutta tuosta Dawsonpaikasta\npuhuttaessa -- kuinka he ovat sinne joutuneet, Jim?\"\n\n\"Sai kokonaisen unssin pannuunsa erään lahden luota, jonka nimi on\nBonanza, eivätkä he ole tulleet kalliokerrokseen vielä.\"\n\n\"Kuka löysi sen?\"\n\n\"Carmack.\"\n\nKun toverukset kuulivat löytäjän nimen, tuijottivat he toisiinsa inhon\nilme kasvoillansa. Mutta sitten nyökäyttivät he hyvin juhlallisesti.\n\n\"Siwash George\", virkkoi Hootchinoo Bill halveksivasti.\n\n\"Squaw-mies\", pilkkasi Kink Mitchell.\n\n\"Minä en vaan panisi mokkasiineja jalkaani vaivautuakseni sen takia,\nmitä _hän_ on löytänyt\", sanoi Bill.\n\n\"Sanon samaa\", selitti toveri. \"Mies, joka on niin hiton laiska, että\nei viitsi panna tikkua ristiin! Juuri sen vuoksi lyöttäysikin hän\nindiaanein kanssa yhteen. Luuletteko, että hänen musta lankonsa --\nantakaas kun muistelen -- Skookum Jim, vai mitä? luuletteko hänen\nolevan siellä mukana?\"\n\nUkko Cummings nyökäytti. \"Tietysti -- ja vielä lisäksi -- koko Forty\nMile, lukuunottamatta minua ja muutamia vaivaisia.\"\n\n\"Ja juopporatteja\", lisäsi Kink Mitchell.\n\n\"Ee-iipäs, sir!\" huudahti vanhus vakuuttavasti.\n\n\"Minä uskallan lyödä vetoa, että rapajuoppo Henkins ei ole matkassa!\"\nhuusi Hootchinoo Bill varmana.\n\nJimin vanha naama kirkastui. \"Olkoon menneeksi, Bill -- ja nyt olette\nhävinneet.\"\n\n\"Miten ihmeessä malttoi se vanha juoppolalli lähteä täältä?\" kysäsi\nMitchell.\n\n\"He sitoivat hänet ja heittivät hänet veneeseen\", selitti vanha Jim.\n\"He tulivat suoraan tänne, tulivat kun tulivatkin, ja ottivat hänet\ntuolilta tuolta nurkasta, kolme juopporattia löysivät he lisäksi pianon\nalta. Ja minä sanon teille, että koko joukko lähti sellaisella\nkiireellä matkalle Dawsoniin ylöspäin Yukonia, ikäänkuin itse\npaholainen olisi ollut heidän kintereillään -- naisia, puolikasvuisia\nja pikkulapsia, koko konkkaronkka. Bidwell tuli minun luokseni ja\nsanoi: 'Minä toivon, että te pidätte huolta Monte Carlosta, Jim', sanoi\nhän. 'Minäkin lähden mukaan.' -- 'No, mutta missä on Barlow sitten?'\nsanoin minä. 'Jo matkalla', sanoi hän, 'ja minä seuraan jälessä\nwhiskylastin kanssa.' Ja antamatta minulle aikaa kertaakaan sanoa ei,\nryntäsi hän suoraa päätä veneeseensä, ja sauvoi sitten jokea ylös kuin\nmielipuoli. Siitä saakka olen ollut täällä, enkä ole tarjonnut\nainoatakaan lasia tätä ennen, vaikka on jo kolme päivää kulunut hänen\nlähdöstään.\"\n\nMolemmat toverukset katsoivat toisiinsa.\n\n\"Saakeli sitä, Kink!\" puhkesi Hootchinoo Bill puhumaan. \"Näyttääpä\nikäänkuin me kuuluisimme senkaltaiseen väkeen, jolla on vaan haarukat\nkäsillä, kun velliä sataa.\"\n\n\"Mutta siellähän on täydellinen kokoelma pojannulkkeja, juopporatteja\nja kulkureja!\" sanoi Kink Mitchell.\n\n\"Ja squaw-miehiä\", lisäsi Bill. \"Ei ainoatakaan oikeata kullankaivajaa\nkoko roskajoukossa.\"\n\n\"Kaikkien oikeitten kullankaivajain, kuten sinun ja minun, Kink, osana\non\", jatkoi hän akadeemisella kaunopuheliaisuudella, \"hikoilla ja\nraataa Birch Creekin tiellä. Ei ainoatakaan oikeata kullankaivajaa ole\nmukana siinä kouhossa Dawsonin matkueessa, ja sen minä sanon suoraan,\nettä minä en ota yhtä ainoata askelta minkään Carmackin löydön vuoksi.\nAinakin tahdon ensiksi nähdä minkä väristä hiekka on.\"\n\n\"Olen samaa mieltä\", myönsi Mitchell. \"Juokaamme vielä lasillinen.\"\n\nSitten kun he olivat tehneet päätöksensä, vetivät he kanootin maihin,\nkantoivat lastin majaansa ja valmistivat päivällisen. Mutta kun\niltapäivä oli käsissä, alkoivat he tulla kärtyisiksi. He olivat\ntottuneet siihen hiljaisuuteen, joka vallitsee suurissa erämaissa,\nmutta tämä haudankaltainen hiljaisuus kaupungissa kiusasi heitä. He\nhämmästyttivät usein itseään koettamalla kuunnella tuttuja ääniä --\n\"odottivat, että jokin ääntäs, joka ei tehnyt sitä\", kuten Bill selitti\nasian. He vaelsivat läpi autioiden katujen takaisin Monte Carloon\nsaadakseen enemmän juomista, ja kulkivat pitkin joen rantaa\nhöyrylaivojen lastauspaikalle, missä nyt ainoastaan vesi pihisi ja\nporeili ja lohet hyppelivät ilmaan, kirkkaat suomut välähdellen\nauringonvalossa.\n\nHe istuutuivat varjoon varastohuoneen eteen ja keskustelivat\nkeuhkotautisen asiamiehen kanssa, jonka verensyöksyn pelko oli saanut\njäämään jälelle. Bill ja Kink kertoivat hänelle, kuinka heillä oli nyt\naikomus majoittua mökkiinsä ja levätä kesän raskaan työn jälkeen. He\nviittasivat jonkinlaisella mahtipontisuudella, joka puoleksi\noli tarkoitettu herättämään luottamusta ja puoleksi kehoitti\nvastaväitteisiin, kuinka perinpohjin he nauttisivat laiskuudestaan.\nMutta asiamiestä ei huvittanut vähääkään tämä. Hän johti keskustelun\nheti takaisin suureen malmilöytöön Klondykessa, ja heidän oli mahdoton\nsaada häntä pois tästä aineesta. Hän ei voinut ajatella mitään muuta,\nei mistään muusta puhua, ja vihdoin Hootchinoo Bill suorastaan suuttui.\n\n\"Helvettiin Dawsoneinenne, sanon minä!\" huudahti hän.\n\n\"Sanon samaa\", selitti Kink Mitchell ja jatkoi: \"niinkuin se nyt\njotakin olisi -- pelkästään poikaloppien ja paitaressujen huvimatka.\"\n\nMutta nyt tuli eräs vene näkyviin alhaaltapäin virtaa. Se oli\npitkulainen ja kapea ja pysytteli aivan lähellä rantaa. Veneessä seisoi\nkolme miestä, jotka ponnistelivat kaikin voimin eteenpäin vastavirtaa\npitkillä sauvomilla.\n\n\"Nähtävästi Circle Citystä\", sanoi asiamies. \"Minä olen odottanut heitä\nkoko iltapäivän. Forty Mile on sataseitsemänkymmentä peninkulmaa edellä\nheitä. Mutta he eivät ole, vieköön minut hiisi, kadottaneet\nhituistakaan aikaa.\"\n\n\"Ja nyt istumme tässä aivan rauhallisina ja katsomme, kun he ryntäävät\nohi\", selitti Bill jonkinlaisella mielihyvällä.\n\nHän oli tuskin ehtinyt lopettaa lausettaan, kun uusi vene tuli\nnäkyviin, ja parin minuutin kuluttua seurasi tätä kaksi muuta. Nyt oli\nensimmäinen vene rannalla istuvien miesten kohdalla. Veneessä olijat\neivät lakanneet sauvomasta tervehdyksiä vaihdettaessa, ja vaikka kovan\nvastavirran vuoksi vene pääsi hyvin hitaasti etenemään, oli se puolen\ntunnin kuluttua kadonnut näkyvistä.\n\nJa alhaaltapäin tuli ehtimiseen vene veneen perästä, loppumattomiin.\nBill ja Kink alkoivat tulla vielä enemmän pahalle tuulelle. He\nvilkasivat vähäväliä varkain, vaanien ja kysyvästi toisiinsa, ja jos\nheidän katseensa kohtasivat, katsoivat he hämillään pois. Kunnes\nviimein heidän katseensa kohtasivat kummankaan väistämättä.\n\nKink avasi suunsa jotain sanoakseen, mutta ei saanut sanaakaan\nsuustansa. Hän istui ja haukotteli, katsoen yhäti toveriaan.\n\n\"Juuri minun ajatukseni asiasta, Kink\", sanoi Bill.\n\nHe katsoivat happamesti toisiinsa, ja ikäänkuin äänettömästä\nsopimuksesta nousivat he lähteäkseen asuntoonsa; vähitellen lisäsivät\nhe vauhtia ja majalleen saapuivat he kaikin voimin juosten.\n\n\"Emme voi kadottaa vähääkään aikaa, kun kaikki nuo ryntäävät\neteenpäin\", jupisi Kink työntäessään hapatuskannun papuruukkuun\ntoisella kädellä ja haaliessaan paistinpannua ja kahvikeittiötä\ntoiseen.\n\n\"Emme tietystikään\", läähätti Bill, joka jo oli työntäytynyt olkapäitä\nmyöten vaatesäkkiin jossa heillä oli talvisukkansa ja alusvaatteensa.\n\"Ja sen minä sanon sinulle, Kink -- älä unohda hiivaa, joka on siellä\nhyllyllä uunin takana.\"\n\nPuoli tuntia myöhemmin olivat he laittamassa venettään matkakuntoon,\nasiamiehen lasketellessa sukkeluuksia heikoista kuolevaisraukoista ja\nkultakuumeen tarttuvaisuudesta. Mutta kun Bill ja Kink painoivat pitkät\nsauvoimensa pohjaan ja alkoivat sauvoa venettä virtaa ylös, huusi hän\nheidän jälkeensä:\n\n\"No, onnea matkalle sitten! Älkää unohtako merkitä palstaa eli paria\nminullekin!\"\n\nHe nyökäyttivät innokkaasti vastaukseksi ja tunsivat syvää sääliä tuota\nonnetonta raukkaa kohtaan, joka oli pakoitettu jäämään jälelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKink ja Bill ponnistelivat kovasti. Pohjoismaassa vallitsevan lain\nmukaan vievät ryntäyksessä voiton nopeat, palstat valtaavat väkevät --\nja sitten ottaa kruunu etuoikeuksiensa nojalla naapuripalstat\nitselleen. Kink ja Bill olivat sekä nopeita että vahvoja. He\nsuorittivat tuon vaivaloisen matkan pitkin, heilahtavin ottein, joka\ntykkänään musersi pari vastatullutta, jotka yrittivät pysytellä heidän\nrinnallaan. Lähdettyään Forty Milestä olivat molemmat miehet\nsivuuttaneet jok'ainoan Circle Cityn veneen, kun he lähellä Dawsonia\nolivat voittaneet veneenpituisen matkan ensimäisestä niistä ja\njättäneet sen miehistön arveluttavan matkan päähän jälkeensä, kun he\nalottivat matkan maitse.\n\n\"Äh! Tuskin voi nähdä toisiaan savulta\", sanoi Hootchinoo Bill nauraen,\nkuivatessaan hikeä otsaltaan. Hän katsahti nopeasti tietä pitkin, jota\nhe olivat tulleet. Siellä näkyi kolme miestä tulevan käyden puiden\nvälissä. Kaksi muuta seurasi heitä kintereillä, ja heti heidän jälessä\ntuli muuan mies ja nainen näkyviin.\n\n\"Tule, Kink! Kiirehdi! Kiirehdi!\"\n\nBill joudutti askeleitaan. Mitchell katsahti äkkiä taaksensa.\n\n\"Minä lupaan, että he tulevat juoksemaan minkä käpälistä lähtee!\"\n\n\"Ja tuolla on yksi, joka on jo juossut juoksunsa loppuun\", sanoi Bill\nja osoitti tiensyrjään.\n\nSiellä makasi mies selällään ja läähätti äärimmäisilleen uupuneena.\nHänen kasvonsa olivat sinisenkalpeat, silmät olivat pullistuneet päästä\nulos ja lasimaiset -- hän näytti aivan kuolleelta.\n\n\"_Chechaquo_!\" murahti Kink Mitchell halveksuvasti. Se oli vanhan\n\"hapatuksen\" ylenkatsetta \"vihreitä\" kohtaan -- heitä, jotka olivat\nvarustetut \"itsestäänkäyvillä\" jauhoilla ja jotka käyttivät\nhiivajauhoja korppuihinsa.\n\nMolemmilla toveruksilla oli vanhan tavan mukaan aikomus alottaa\netsiminen alhaaltapäin virtaa, mutta kun he eräästä puuhun naulatusta\ntiedonannosta näkivät, että jo oli \"_Valtaus 87 Alapuolella_\" -- mikä\nmerkitsi samaa kuin runsaasti kahdeksan peninkulmaa Discoveryn\nalapuolella -- muuttivat he mieltä. Nuo kahdeksan peninkulmaa\ntaivallettiin vajaassa kahdessa tunnissa. Tämä oli murhaavaa nopeutta,\nkun ottaa huomioon vaikeakulkuiset tiet ja he sivuuttivat\nparisenkymmentä uupunutta, jotka olivat vaipuneet tienoheen.\n\nDiscoveryssä tiedettiin hyvin vähän miten vesireitin yläosan laita oli.\nCarmackin langolla, Skookum Jimillä, oli hämärä aavistus, että palstat\nolisivat vallatut niin pitkälti kuin 30:een, mutta kun Kink ja Bill\nnäkivät _79 Yläpuolelle_ kuuluvat nurkkatolpat, heittivät he\nkantamuksensa maahan ja heittäytyivät alas tupakoimaan. Kaikki heidän\nponnistuksensa olivat olleet turhia. Bonanza oli vallattu alusta\nloppuun, \"niin kauas kuin saattoi nähdä yli seuraavan vuoriselänteen\",\nvalitti Bill samana iltana, kun he paistoivat silavaansa ja keittivät\nkahviansa Carmackin nuotiolla Discoveryssä.\n\n\"Koettakaa 'Piskuista'\", ehdotti Carmack seuraavana aamuna.\n\n\"Piskuinen\" oli leveä puro, joka laski Bonanzaan _7 Yläpuolella_\nkohdalla. He ottivat hänen neuvonsa vastaan kaikella sillä\nylimielisellä halveksumisella, jota \"hapatus\" tuntee squaw-miestä\nkohtaan, ja he viettivät sensijaan päivänsä Adam's Creekin, erään\ntoisen Bonanzaan laskevan vesistön luona, joka näytti heistä\nlupaavammalta. Mutta vanha juttu taasen -- vallattu niin pitkälti kuin\nsilmä voi kantaa.\n\nKolmena päivänä kertasi Carmack neuvonsa, ja kolmena päivänä\nkuuntelivat he sitä halveksivan näköisinä. Mutta neljäntenä päivänä ei\nheillä ollut mitään muutakaan paikkaa tutkittavana ja senvuoksi\nlähtivät he kävelemään \"Piskuista\" ylöspäin. He tiesivät, että siellä\ntodenperästä ei löytynyt monta valtausta ennestään, mutta ei ollut\nheilläkään aikomusta tehdä mitään sellaisia. He tekivät retken sinne\npikemmin päästääkseen pahan tuulensa valloilleen kuin mistään muusta\nsyystä. He olivat tulleet sekä ruokottomiksi että epäileväisiksi. He\npilkkasivat ja tekivät ivaa kaikesta ja solvasivat jokaista\n_chechaquo'ta_, jonka he kohtasivat tiellä.\n\nValtaukset loppuivat _Numero 23:een_. Jälellä oleva osa vesireittiä oli\nvielä valtaamatta.\n\n\"Hyvä hirvilaidun\", selitti Kink Mitchell pilkallisesti nauraen.\n\nMutta Bill mittasi vakavan näköisenä viisisataa jalkaa puroa ylöspäin\nja asetti nurkkatolpat. Hän oli saanut käsiinsä kynttilälaatikon\npohjan, ja sen sileälle puolelle kirjoitti hän:\n\n    Tämä hirvilaidun on varattu ruotsalaisille ja _chechaquo'ille_.\n\n                                                Bill Rader.\n\nKink luki hyväksyvän näköisenä kirjoituksen ja sanoi sitten: \"Koska\nolen samaa mieltä, niin voin minäkin kirjoittaa mielelläni alle.\"\n\nJa niin lisättiin myöskin nimi Charles Mitchell ilmoituksen alle. Monen\nvanhan \"hapatuksen\" kasvot loistivat sinä päivänä nähdessään tuon\nsukulaissielun selityksen.\n\n\"Noo, miltä tuntui 'Piskuinen'?\" kysyi Carmack kun he tulivat takaisin\nleiriin.\n\n\"Hiiteen koko 'Piskuinen'!\" kuului Hootchinoo Billin vastaus. \"Minulla\nja Kinkillä on aikomus lähteä etsimään Too Much Gold, kun olemme ensin\nlevähtäneet.\"\n\n\"Too Much Gold\" oli tarumainen vesireitti, josta kaikki \"hapatukset\"\nuneksivat, ja, otaksuttiin, että siellä oli niin paksulti kultaa, että\nvoidakseen huuhtoa sitä, ensin täytyi sora luoda sulkuihin. Mutta\nmuutamien päivien lepo, jonka toverukset soivat itselleen ennen\nlöytöretkeään, sai aikaan pienen muutoksen heidän suunnitelmissaan.\nPaikalle saapui nimittäin muuan ruotsalainen, joka nimitti itseään Ans\nHandersoniksi.\n\nAns Handerson oli koko kesän tehnyt työtä päiväpalkalla Miller\nCreek'issä, kaukana Sixty Milen luona, ja kun kesä oli mennyt,\noli hän harhaillut ylös Bonanzaa, samalla tapaa kuin moni muu\nkullanetsimiskiihkon laineilla ajelehtimaan joutunut kiertolainen,\njoita sellaisia tulvi ristiin rastiin yli maan. Hän oli pitkä ja\nhontelo. Hänen käsivartensa olivat pitkät kuin esihistoriallisen\nihmisen, ja hänen suurilla rystysillä varustetut kätensä olivat ankaran\ntyön vääntämät ja kovettamat. Hän oli hidaspuheinen ja -liikkeinen, ja\nhänen silmänsä -- yhtä siniset kuin hänen tukkansa oli keltainen --\nnäyttivät olevan täynnä ikuista unelmoimista, jonka sisältöä yksikään\nihminen ei tiennyt, ja kaikista vähimmän hän itse. Kenties johtui tämä\nikuisen unelmoimisen ilme äärettömästä ja sisällyksettömästä\nyksinkertaisuudesta. Joka tapauksessa ymmärsivät hänet tällä tavoin\nkaikki tavalliset miehet, eikä Hootchinoo Bill'issä ja Kink\nMitchell'issä ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.\n\nMolemmat toverit olivat kuluttaneet päivän vieraskäynneillä\nja juttuamisella, ja iltapuolella he menivät tilapäiseen\nkokoontumispaikkaan -- suureen telttaan, jossa kulkurit leväyttivät\nväsyneitä raajojaan ja jossa myytiin huonoa whiskyä dollarilla lasi.\nMutta kun ainoa raha, jota käytettiin, oli kultahiekka ja kun liikkeen\nomistaja piti ylipainoa vaakakupeissaan, maksoi whisky enemmän kuin\ndollarin. Bill ja Kink eivät juoneet ollenkaan, pääasiallisesti siitä\nsyystä, että heidän ainoa ja yhteinen hiekkapussinsa ei ollut niin\nhyvin täytetty, että voi montakaan kertaa käydä vaakakupissa.\n\n\"Tiedätkö mitä, Bill -- minä olen saanut vihiä _chechaquo'sta_, jolla\non säkki jauhoja\", sanoi Mitchell riemuitsevasti toverilleen.\n\nBill näytti mielenkiintoiselta ja tyytyväiseltä. Oli puute ravinnosta,\nja molemmat miehet olivat huonosti varustetut tutkimustensa varalta Too\nMuch Gold'in suhteen.\n\n\"Jauhot maksavat dollarin naula\", vastasi hän. \"Mutta kuinka sinä\nluulet saavasi niitä?\"\n\n\"Annamme hänen ostaa puolet valtauksestamme\", vastasi Kink.\n\n\"Mistä valtauksesta?\" Bill näytti olevan ymmällään. Mutta sitten muisti\nsen tilan, jonka hän oli viitoittanut ja varannut ruotsalaisille, ja\nhän huudahti: \"O-hoo!\"\n\n\"Mutta minä en saisi silloin kitsastella sen suhteen\", lisäsi hän.\n\"Anna hänen saada kaikki, kunhan vaan sinä pidät varasi -- ole oikein\nantelias!\"\n\nBill pudisti päätään. \"Jos minä tekisin niin, saattaisi hän pitää\nkorvansa auki ja jättää kaupan sikseen. Ei -- minä annan sen sijaan\nhänen tietää, että tuota paikkaa pidetään erittäin arvokkaana, ja että\nme emme koskaan luopuisi puolesta osuudestamme, ellemme olisi kokonaan\nvailla elintarpeita. Jälestäpäinhän voimme luovuttaa hänelle koko\nhoidon.\"\n\n\"Jollei kukaan huomaa vehkeitämme ja ota valtausta takavarikkoon\",\nhuomautti Bill, vaikka hän tunsikin itsensä sangen tyytyväiseksi, kun\noli toivo saada tuo viitoitettu alue vaihdetuksi jauhosäkkiin.\n\n\"Ei\", vakuutti Kink rauhoittavasti. \"Sillä on numero 24 ja pysyy meillä.\n_Chechaqouo't_ ottivat kuitenkin asian vakavalta kannalta ja alkoivat\nviitoittaa siitä, mihin sinä olit lopettanut. He ovatkin jo\nviitoittaneet yli vedenjakajan. Minä puhuttelin juuri erästä heistä, ja\nhän oli tullut takaisin jaloissaan suonenveto.\"\n\nJuuri silloin he kuulivat ensi kerran Ans Handersonin puhuvan,\npitkäveteisesti ja sanoja tapaillen.\n\n\"Minä pidän tilasta\", sanoi hän paikan isännälle. \"Ja minä luulen, että\notan osuuden.\"\n\nMolemmat toverukset vilkuttivat silmää toisilleen, ja muutamia\nminuutteja myöhemmin istui kummastunut ja kiitollinen ruotsalainen ja\njoi huonoa whiskyä yhdessä kahden kovasydämisen muukalaisen\nkanssa. Mutta hänen päänsä oli yhtä luja kuin heidän sydämensä.\nKultahiekkapussi oli yhtenään vaakakupissa, ja Kink Mitchell tarkasteli\nsitä huolellisesti, mutta Ans Handerson ei kuitenkaan tahtonut sulaa.\nHänen sinisissä silmissään näyttivät ikuiset unelmat päilyvän ikäänkuin\nkesäisen järven pinnalla ja loistavan hetkisen, mutta tämä johtui\npikemmin puheesta kullasta ja kuparikattiloista, joista hän kuuli\nhämärästi rupateltavan, kuin whiskystä, joka niin helposti solui ulos\nhänen kurkustaan.\n\nMolemmat toverukset olivat aivan epätoivoisia, vaikkakin näyttivät\nhyväntahtoisilta ja olivat äänekkäitä puheissaan ja teoissaan.\n\n\"Älkää välittäkö minusta, ystäväni\", Hootchinoo Bill nikotteli, käsi\nAns Handersonin olkapäällä. \"Ota toinen drinkki. Juhlimme juuri tässä\nKinkin syntymäpäivää. Hän on partnerini, Kink, Kink Mitchell. Entäs\nmikä mahtaa olla nimenne?\"\n\nTämän selvittyä hänen kätensä laskeutui painavana Kinkin selkään, ja\nKink teeskenteli kömpelöä hämillisyyttä sen vuoksi, että oli\ntoistaiseksi juhlinnan keskipiste, kun taas Ans Handerson näytti\ntyytyväiseltä ja pyysi heitä juomaan kanssaan. Tämä oli ensimmäinen ja\nviimeinen kerta, kun hän tarjosi, kunnes peli muuttui ja hänen\nsäästäväinen sielunsa kiihottui uudenlaiseen tuhlaavaisuuteen. Mutta\nhän maksoi juomat melko terveennäköisestä pussista. \"Ei vähempää kuin\nkahdeksansataa siinä\", laskelmoi ilvessilmäinen Kink, minkä perusteella\nhän käytti ensimmäistä tilaisuutta yksityiseen keskusteluun Bidwellin,\nhuonon whiskyn ja teltan omistajan kanssa.\n\n\"Tässä on pussini, Bidwell\", Kink sanoi luottavaisena ja varmana, jonka\nvanha hapatus suo toinen toiselleen. \"Punnitse siihen vain\nviisikymmentä dollaria muutamaksi päiväksi, ja me olemme sinulle\nkiitollisia, Bill ja minä.\"\n\nSenjälkeen toistuivat pussin matkat vaa'alle tiheämmin, ja Kinkin\nsyntymäpäivän vietto kävi varsin hilpeäksi. Hän jopa yritti laulaa\nvanhojen hapatusten klassikkoa 'Kielletyn hedelmän mehu', mutta lopetti\nkesken ja hukutti hämmennyksensä uuteen kierrokseen juomia. Bidwellkin\nkunnioitti häntä parilla kierroksella talon laskuun; hän ja Bill olivat\nkunnon kekkulissa siihen mennessä, kun Ans Handersonin silmäluomet\nalkoivat lupsahdella ja hänen kielensä osoitti löystymisen merkkejä.\n\nBill muuttui hellämieliseksi, sitten luottavaiseksi. Hän kertoi huolensa\nsekä kovan onnensa baarin omistajalle ja koko maailmalle yleensä sekä\nAns Handersonille erityisesti. Hän ei tarvinnut mitään näyttelijän\nominaisuuksia osaansa varten. Huono whisky piti siitä huolen. Hän sai\nitsensä hyvin surulliseksi itsensä ja Billin vuoksi, hänen kyyneleensä\nolivat vilpittömiä kertoessaan, kuinka hän ja hänen partnerinsa olivat\nharkinneet myydä puoliosuuden hyvästä maasta vain siksi, että heillä\noli kova puute muonasta. Myös Kink kuunteli ja uskoi.\n\nAns Handersonin silmät kiilsivät viekkaasti ja hän kysyi: \"Paljonko\najattelitte pyytää?\"\n\nBill ja Kink eivät kuulleet häntä, joten hänen oli toistettava\nkysymyksensä. He vaikuttivat haluttomilta. Hän kävi innokkaammaksi,\nheilui edes takaisin pitäen kiinni baaritiskistä ja ollen pelkkänä\nkorvana heidän neuvotellessaan hieman syrjässä ja kiistellessään,\npitäisikö heidän vai eikö ja ollen eri mieltä näyttämökuiskauksin\nhinnasta, joka heidän tulisi määrätä.\n\n\"Kaksisataa -- hik -- ja viisikymmentä\", Bill ilmoitti lopulta, \"mutta\nehkä emme sittenkään myy.\"\n\n\"Mikä on kauhean viisasta, jos saan sanoa tähän väliin\", vakuutti\nBidwell.\n\n\"Niin kyllä\", lisäsi Kink. \"Emme ole armeliaisuushommissa jakelemassa\nilman ja runsaasti ruotsalaisille ja valkoisille miehille.\"\n\n\"Otetaanpa lisää juomaa\", nikotteli Ans Handerson ovelasti vaihtaen\naihetta suotuisampaan ajankohtaan.\n\nJa sitten, saadakseen aikaan tuon suotuisamman ajankohdan, hänen oma\npussinsa alkoi liikkua hänen suuren taskunsa ja vaa'an väliä. Bill ja\nKink olivat varautuneita, mutta lopulta he antoivat periksi hänen\ntaivutteluilleen. Tästä hän kävi varovaiseksi ja veti Bidwellin\nsyrjään. Hän hoippuroi kovasti ja tukeutui Bidwelliin kysyessään:\n\n\"Luuletteko, että nuo miehet ovat luotettavia?\"\n\n\"Aivan varmasti\", vastasi Bidwell innokkaasti. \"Olen tuntenut heidät\nuseita vuosia. Vanhoja hapatuksia. Kun he myövät osuuden, niin he\nmyövät osuuden. Eivät ole mitään petkuttajia.\"\n\n\"Luulen, että ostan\", selitti nyt Ans Handerson ja hoippuroi takaisin\ntoisten luo.\n\nMutta nyt hän vaipui haaveiluihin ja antoi tietää, että hän tahtoi\nsaada joko koko valtauksen tai ei mitään. Tämä kiihoitti Hootchinoo\nBill'in vihan vimmaan. Hän piti salamoivan puheen _chechaquo'itten_ ja\nruotsalaisten \"pöyhkeydestä\". Mutta hän torkahti kesken lauseen, puhe\nloppui korisevaan ääneen ja pää vaipui rinnalle. Mutta niinpiankuin\nKink tai Bidwell nipisti häntä, oli hän heti valmis purkamaan uuden\nparjaustulvan.\n\nAns Handerson istui rauhallisena kaiken tämän kuluessa. Jokainen\nhaukkumasana lisäsi hänen mielestään valtauksen arvoa. Saattoihan niin\nsuurella vastahakoisuudella olla ainoastaan _yhdenlainen_ todistus\nhänelle, ja hän tunsi suurta huojennusta, kun Hootchinoo Bill kaatui\nkuorsaten lattialle ja hän saattoi kääntyä hänen helpommin\ntaivutettavissa olevan yhtiökumppaninsa puoleen.\n\nKink Mitchell antoi puhutella itseään, mutta hän oli huono laskumies.\nHän vuodatti viljalti kyyneleitä, mutta oli taipuvainen myymään puolet\nosuutta kahdestasadasta viidestäkymmenestä dollarista -- tai myös\nkaikki seitsemästäsadasta viidestäkymmenestä. Ans Handerson ja Bidwell\nkoettivat kaikin tavoin saada häntä luopumaan väärästä käsityksestään\nmurto-osista, mutta heidän ponnistuksensa olivat turhat. Hän valitteli\nja vuodatti kyyneleitä sekä tiskille että heidän hartioilleen, mutta\nnämä kyyneleet eivät kuitenkaan voineet poistaa hänen päähänpistoaan,\nettä jos puoli on kahdensadan viidenkymmenen dollarin arvoinen, niin on\nkaksi puolta kolme kertaa arvokkaampi.\n\nLopultakin -- itse Bidwell'kin muisti vain hämärästi, miten yö oli\nkulunut -- tehtiin kauppakirja -- jossa Bill Rader ja Charles Mitchell\nluopuivat kaikista oikeuksistaan ja vaatimuksista valtaukseen _24\nEldorado_ -- jonka nimen puro oli saanut joltakin optimistiselta\n_checaquo'lta_.\n\nKun Kink oli allekirjoittanut, koettivat kaikki kolme yhdistynein\nvoimin saada Bill'iä hereille. Kynä kädessä hän sitten istui kauan ja\nhuojui edestakaisin asiapaperin yli. Kun kallisarvoinen allekirjoitus\noli viimeinkin saatu tehdyksi ja kauppasumma maksettu, huokasi\nruotsalainen syvään, ryömi pöydän alle ja nukahti. Siellä hän sitten\nmakasi ja näki kuolemattomia uniaan aamuun saakka.\n\nMutta päivä oli kylmä ja harmaja. Häntä vilusti. Ensi töikseen hän\nitsetiedottomasti ja koneellisesti tunnusteli pussiaan. Hän kauhistui\nsen keveyttä. Muisto yön tapauksista selkisi vähitellen hänen\naivoissaan. Sitten hän kuuli karkeita ääniä. Hän avasi silmänsä ja\nkurkisteli pöydän alta. Pari aamunvirkkua -- tai oikeammin koko yön\nmatkalla ollutta miestä keskusteli Eldorado Creekin täydellisestä\narvottomuudesta. Ans Handerson peljästyi, koetteli taskujaan ja sai\nkäteensä _24 Eldorado'n_ kauppakirjan.\n\nKymmenen minuuttia sen jälkeen herätti ruotsalainen, silmät rajusti\ntuijottaen, Hootchinoo Bill'in ja Kink Mitchell'in jotka nukkuivat\nvaippoihinsa kääriytyneinä, ja tyrkytti heille sangen töhryistä\nasiapaperia.\n\n\"Minä luulen, että otan pois rahani\", soperteli hän, \"minä luulen, että\notan pois rahani.\"\n\nHänellä oli kyyneleitä silmissä ja kurkussa. Ne vierivät pitkin hänen\nposkiaan, kun hän lankesi polvilleen toverusten eteen ja kerjäsi ja\nrukoili. Mutta Bill ja Kink eivät nauraneet hänelle. He olisivat\nniinmuodoin voineet olla kovasydämisempiä kuin olivat.\n\n\"Ensi kertaa kuulen nyt miehen itkeä tillittelevän kaivososuuden\ntähden\", sanoi Bill. \"Ja minä otan itselleni vapauden sanoa, että se on\nkerrassaan tavatonta.\"\n\n\"Sitä samaa minäkin\", selitti Kink Mitchell. \"Onhan kaivososuuksien\nostaminen aivan yhtä tavallinen kuin hevosten ostaminen.\"\n\nHeidän ihmettelynsä oli täysin oikea. He eivät voineet kuvitellakkaan,\nettä he itse olisivat voineet valittaa liikeasiain tähden, eivätkä\nsentähden voineet ymmärtää, että joku muukaan voisi tehdä niin.\n\n\"Poloinen raukka _chechaquo'ksi_\", murahti Hootchinoo Bill, kun he\nnäkivät murheellisen ruotsalaisen poistuvan tietä pitkin.\n\n\"Nyt Too Much Gold'iin!\" sanoi Kink Mitchell rattoisasti.\n\nJa ennenkuin päivä oli lopussa, olivat he ostaneet Ans Handersonin\nkultahiekalla jauhoja ja sianlihaa ja maksaneet niistä huikeita summia\nja kulkivat vedenjakajan yli Klondyke'n ja Indian Riverin välillä\nolevia virtoja kohti.\n\nKolme kuukautta sen jälkeen tulivat he takaisin lumimyrskyn vallitessa\nja joutuivat matkalla _24 Eldorado'on_. Oli pelkkä sattumus, että he\ntulivat sinne. He eivät olleet pitäneet silmällä entistä valtaustaan.\nEivätkä he myöskään voineet tuulen pieksämältä lumelta nähdä paljo\nmitään, ennenkuin olivat aivan perillä. Juuri silloin helpotti tuuli\nhiukan, ja he näkivät kuopan ja sen yläpuolella vintturin, jota eräs\nmies hoiti. He näkivät hänen nostavan kuopasta ämpärillisen soraa ja\nkaatavan sen kuopan laidalle. He näkivät myös toisen miehen, joka\ntuntui merkillisen tutulta, täyttävän kattilan tuolla vastanostetulla\nsoralla. Hänellä oli suuret kädet ja vaaleankellervät hiukset. Mutta\nennenkuin he ehtivät hänen luokseen, kääntyi hän kattiloineen ympäri ja\nkiiruhti muutamaan majaan. Hän oli avopäin ja sulanut lumi juoksi\npitkin hänen kaulaansa, mistä voi ymmärtää hänen kiireensä. Bill ja\nKink kiiruhtivat myös majaan ja huomasivat hänen olevan polvillaan\npesän edessä, missä huuhtoi soraa vedellä täytetyssä astiassa.\n\nHän oli liiaksi työhönsä kiintynyt, huomatakseen enempääkään, kuin että\njoku tuli majaan. He seisoivat aivan hänen vieressään ja katselivat.\nHän pani kattilan hitaasti pyörivään liikkeeseen ja pysäytti sen pari\nkertaa, ottaakseen sormin pois suurimmat sorakappaleet. Vesi oli\nsameata ja astia oli upoksissa siinä, niin etteivät he voineet nähdä\nsen sisältöä. Yhtäkkiä hän nosti kattilan ja kallisti siitä veden\nmaahan. Keltainen aine jäi kattilan pohjalle, niinkuin voi kirnuun.\n\nHootchinoo Bill säpsähti. Hän ei ollut koskaan uneksinut noin runsaasta\ntuloksesta.\n\n\"Kylläpä on paksusti, hyvä ystävä\", sanoi hän jurosti. \"Kuinka paljon\nlaskette siinä suunnilleen olevan?\"\n\nAns Handerson ei katsahtanut ylös, mutta vastasi: \"Arvelen\nviideksikymmeneksi unssiksi.\"\n\n\"Teidän on täytynyt sitten tulla hemmetin rikkaaksi, vai mitä?\"\n\nAns Handerson istui edelleenkin pää painuksissa, puserrellen\nkultahiekkaa saadakseen viimeisetkin sorakappaleet pois, ja hän\nvastasi: \"Luulen, että minulla on hyvinkin viisisataatuhatta dollaria.\"\n\n\"Varjele taivas!\" sanoi Hootchinoo Bill, ja hän sanoi sen\nkunnioituksesta.\n\n\"Varjele taivas!\" toisti Kink Mitchell. Ja he menivät hiljaa ulos ja\nsulkivat oven jälkeensä.\n\n\n\n\nTuhat tusinaa munia.\n\n\nDavid Rasmussen oli uuttera ihminen, ja niinkuin moni häntä suurempi\nmies, takertui hänkin yhteen ainoaan ajatukseen. Ja sentähden, kun hän\nkuuli torventoitotuksen Pohjoismaasta, suunnitteli hän uskaliaan\nkeinotteluyrityksen ja pani sitten liikkeelle koko toimintatarmonsa\ntoteuttaakseen sen. Hän teki ripeitä ja tarkkoja laskelmia, ja\ntulevaisuus näytti hänestä ruusunpunaiselta. Hän oli aivan varma, että\nmunia myytiin Dawson'issa viidestä dollarilta tusina. Ja tästähän\nseurasi eittämättömästi, että tuhat tusinaa munia tuottaisi tuossa\nkultaisessa kaupungissa viisi tuhatta dollaria.\n\nToiselta puolen täytyi myöskin kustannukset ottaa huomioon, ja hän teki\nsen ja teki sen sangen tarkasti, sillä hän oli ajatteleva mies,\nerinomaisen käytännöllinen ja neuvokas, eikä hän koskaan antanut\nsydämensä lämmetä minkäänlaisesta mielikuvituksesta. Jos hän laskisi\nkustannukset viideksitoista sentiksi tusinalta, niin nousisi\nkokonaissumma tuhannelta tusinalta sataanviiteenkymmeneen dollariin --\njonninjoutava summa suunnattomaan voittoon nähden. Ja jos hän myöskin\notaksuisi, ainoastaan otaksuisi -- tehdäkseen kerran itsensä vikapääksi\ntarpeettomaan hullutukseen -- että hänen itsensä ja munien kuljetukseen\nmenisi sen lisäksi vielä kahdeksansataa viisikymmentä, niin jäisi\nhänelle joka tapauksessa neljätuhatta puhdasta voittoa, kun oli myynyt\nviimeisen munan ja saanut viimeisen maksun kultahiekassa.\n\n\"Sillä katsos, AIma\" -- hän teki aina laskelmia vaimonsa kanssa, hauska\nruokasali tulvillaan karttoja, virallisia tiedonantoja, matkailijain\nkäsikirjoja ja \"Alaskan oppaita\" -- \"katsos, kustannuksista ei voi\noikeastaan puhua, ennenkuin tullaan Dyea'an; matka sinne tekee\nviisikymmentä dollaria ensimäisessä luokassa. Ja Dyea'sta Lake\nLinderman'iin kuljettavat intiaanikantajat tavaroita kahdestatoista\nsentistä naulan -- siis kahdestatoista dollarista sata eli\nsadastakahdestakymmenestä tuhat. Jos nyt otaksutaan, että minulla on\ntuhat viisisataa naulaa, niin se maksaa satakahdeksankymmentä dollaria\n-- sanokaamme varmuuden vuoksi kaksisataa. Olen kuullut eräältä\nluotettavalta klondykelaiselta, joka on vasta tullut sieltä, että voin\nostaa itselleni veneen kolmella sadalla. Ja sama mies on sanonut, että\nvoin olla varma siitä, että saan mukaani pari matkustajaa, jotka\nmaksavat siitä hyvästä sataviisikymmentä kumpainenkin, niin että minä\nsiten saan veneen ilmaiseksi, ja sitäpaitsi he voivat auttaa minua\nveneen hoitamisessa. Ja -- siinä kaikki! Dawson'issa kuljetan minä\nmunat maihin veneestä. No, katsokaamme nyt, paljoko kustannukset\nkaikkiaan tekevät. -- Viisikymmentä dollaria San Franciscosta Dyea'an\n-- kaksisataa Dyea'sta Linderman'iin -- veneen maksavat matkustajat --\nsiis kaiken kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä\", laski hän ripeästi. \"Ja\nsitten sata vaatteisiin\", jatkoi hän hyvillä mielin, \"jonka jälkeen jää\nvielä viidensadan suuruinen vararahasto arvaamattomia tapauksia varten.\nJa mitäpä sellaisia saattaisi sattua?\"\n\nAlma kohautti olkapäitään ja rypisti silmäkulmiaan. Jos avara Pohjola\nkykenisi nielemään miehen ja tuhat tusinaa munia, niin olisi siellä\naivan varmaan tarpeeksi tilaa muullekin, mitä hän omisti. Tämä oli\nhänen ajatuksensa, mutta hän ei sanonut mitään. Hän tunsi David\nRasmussen'in kyllin hyvin.\n\n\"Jos otetaan aika kaksinkertaisesti tilapäisten viivytysten varalta,\nniin teen minä matkan kahdessa kuukaudessa. Ajattele sitä, Alma!\nNeljätuhatta kahdessa kuukaudessa! Se on kokonaan toista kuin ne\nvaivaiset sadat kuukaudessa, mitä minulla nyt on. Sitten me\nmuuttaisimme kauas pois, missä olisi enemmän tilaa -- meillä olisi\nkaasuvalo joka huoneessa ja avara näköala -- nykyisen asuntomme vuokra\nriittäisi veroihin, vakuutusmenoihin ja veteen, jäisipä siitä vielä\nylikin. Ja saattaahan olla mahdollista, että minä löydän kultasuonen ja\npalaan takaisin miljonäärinä. No, sanoppas nyt, Alma -- etkö luule,\nettä minä olen kohtuullinen laskelmissani?\"\n\nJa tuskinpa Alma saattoi muuta ajatellakkaan. Ja sitäpaitsi: olihan\nhänen oma serkkunsa -- tosin etäistä haaraa ja sen lisäksi perheen\nmusta lammas, hurjapää ja yleisesti tunnettu heittiö -- vastikään\npalannut tuosta merkillisestä Pohjolasta, mukanaan satatuhatta dollaria\nkultahiekassa, puhumattakaan puolesta osuudesta siihen luolaan, josta\nse oli peräisin!\n\nDavid Rasmussen'in maustekauppias hämmästyi kovin, nähdessään hänen\nasettelevan munia vaakakuppeihin syrjäisimmässä tiskin sopukassa, ja\nRasmussen itse hämmästyi vielä enemmän, havaitessaan, että tusina munia\npainoi puolitoista naulaa -- hänen tuhat tusinaansa painaisi\nniinmuodoin yksistään tuhatviisisataa! Hänen vaatteensa, vaippansa,\nkeitinvehkeensä ja matkalla välttämätön ruokavarasto eivät siis saisi\npainaa mitään! Tämä sotki kerrassaan hänen tekemänsä laskelmat, ja hän\noli juuri aikeissa ruveta sommittelemaan uusia, kun sai ajatuksen\npunnita ainoastaan _pieniä_ munia. \"Sillä olivatpa ne pieniä tai\nsuuria, tuhat tusinaa munia on kuitenkin aina tuhat tusinaa munia\",\npuheli hän rikkiviisaasti itsekseen -- ja nyt hän huomasi, että tusina\npieniä munia painoi ainoastaan yksi ja neljäsosa naulaa. Tämän jälkeen\nSan Franciscon kaupunki tuli tulvilleen asiamiehiä, ja hämmästyneille\nhankitsijaliikkeille ja meijeriyhtiöille tehtiin yht'äkkiä kyselyjä\nmunista, jotka eivät painaneet enempää kuin kaksikymmentä unssia\ntusina.\n\nRasmussen panttasi nyt pienen huvilansa tuhannesta dollarista, hommasi\nvaimonsa pitkä-aikaiselle matkalle sukulaistensa luo, jätti työnsä ja\nsonnustautui matkalle pohjoista kohti. Pysyäkseen tekemässään\nkustannusarviossa hän osti toisenluokan paikan, joka tuulen vuoksi oli\nhuonompi kuin välikansipaikka; ja myöhään kesällä hän astui kalpeana ja\nhorjuen munineen maihin Dyea'ssa. Ennenpitkää hän kuitenkin sai\ntakaisin ruokahalunsa ja entiset ruumiinvoimansa. Ensimäinen\nkeskustelunsa Chilkoot-kantajien kanssa sai hänet vilkastumaan ja\nparantamaan ryhtiänsä. He pyysivät neljäkymmentä senttiä naulalta\ntuolta kaksikymmentä kahdeksan penikulmaa [tarkoitetaan Englannin\npeninkulmaa. Suomentajan huom.] pitkältä taipaleelta, mutta kun hän ei\nnäyttänyt sitä paljoksuvan, nousi heidän vaatimuksensa neljäänkymmeneen\nkolmeen. Viisitoista juroa intiaania kiinnitti hänen laatikkojensa\nkantohihnat hartioilleen neljänkymmenen viiden sentin palkasta\nnaulalta, mutta päästi ne irti jälleen, kun eräs likainen ja rääsyinen\nskaguaylainen Kroisos, joka oli menettänyt hevosensa White Pass'in\ntiellä ja nyt teki viimeisen epätoivoisen ponnistuksen päästäkseen\nChilkoot'ista oli tarjonnut heille neljääkymmentä seitsemää.\n\nMutta Rasmussen oli väsymätön, ja viidelläkymmenellä sentillä hän sai\nkantajia, jotka kaksi päivää myöhemmin laskivat hänen munansa\nvahingoittumattomina maahan Linderman'issa. Viisikymmentä senttiä\nnaulalta tekee kuitenkin tuhat dollaria tonnilta, ja hänen\ntuhannenviidensadan naulan painoinen kauppavarastonsa oli tyhjentänyt\nhänen vararahastonsa ja jättänyt hänet Tantaluksen pisteeseen, josta\nhän joka päivä näki vastarakennettujen veneiden lähtevän Dawson'iin.\nMuuten vallitsi väsymätön levottomuus ja huoli leirissä, missä veneitä\nrakennettiin. Miehet työskentelivät vimmatusti, aamuvarhaasta\niltamyöhään, niin paljon kuin jaksoivat -- tilkitsivät, takoivat ja\nnaulasivat mielettömällä kiireellä, minkä syytä ei ollutkaan vaikea\nhuomata. Päivä päivältä solui lumiraja alemmas pitkin paljaita\nvuorenhuippuja, pohjoismyrskyt seurasivat toinen toistaan, tuoden\nmukanaan räntäsateita, jääsohjua ja lumipyryjä, ja lahtiin ja seisovaan\nveteen tuli pintajää, joka vahveni tunti tunnilta. Ja kaikki vakavat,\nkoneellisesti työskentelevät miehet käänsivät tuontuostakin kelmeät\nkasvonsa merelle päin, katsoakseen oliko se jo jäätynyt. Sillä\njäätyminen oli sama kuin surmanisku heidän toivolleen -- toivolle\npäästä kulkemaan pitkin vuolaasti juoksevaa virtaa ennenkuin laivakulku\nkeskeytyy merellä.\n\nSuureksi surukseen huomasi Rasmussen, että hänellä oli kolme\nkilpailijaa. Oli kyllä totta, että yhdellä heistä, eräällä pikkuisella\nsaksalaisella oli ollut kova onni, ja hän oli aikeissa itse kantaa\ntavaravarastonsa jäännöksiä edelleen; mutta molemmilla toisilla oli\npian veneensä valmiina, ja he rukoilivat kauppamiesten jumalaa\npidättämään talven rautakättä vielä päivän. Mutta rautakäsi puristi\nmaan lujaan otteeseensa. Miehiä paleltui pohjoistuulessa, joka\npyyhkäisi Chilkoot'in yli, ja Rasmussen oli palelluttanut varpaansa,\nennenkuin huomasikaan sitä. Hänelle tarjoutui tilaisuus päästä\nmatkustajaksi erääseen veneeseen, joka oli juuri matkalle lähdössä,\nmutta se maksoi kaksisataa käteistä, eikä hänellä ollut penniäkään.\n\n\"Minä luulen, että te voitte odottaa hiukkasen\", sanoi ruotsalainen\nvenerakentaja, joka oli löytänyt Klondykensä sieltä ja oli kyllin\nviisas huomatakseen sen, \"ainoastaan hiukkasen -- niin minä rakennan\nteille oikein hienon veneen, niin totta kuin nimeni on Petter.\"\n\nTähän lupaukseen luottaen lähti Rasmussen takaisin Crater Lake'en,\njossa hän tapasi pari sanomalehden kirjeenvaihtajaa, joiden\nsekaannnuksiin joutuneet tavarat olivat hajallaan Stone House'sta aina\nHappy Camp'iin asti.\n\n\"Tjaa\", sanoi hän heille, \"minulla on tuhat tusinaa munia\nLinderman'issa, ja parhaillaan lyödään viimeisiä nauloja veneeseeni.\nMinulla on ollut saakurinmoinen onni. Veneet ovat harvinaisia, niinkuin\ntiedätte, eikä siellä enää ole ainoatakaan saatavissa.\"\n\nTämän jälkeen molemmat kirjeenvaihtajat melkein väkipakolla halusivat\ntulla hänen seuraansa. He heiluttivat vihreitä seteleitä hänen\nsilmiensä edessä ja helistelivät kultarahoja kouransilmässä. Hän ei\ntahtonut ensin edes kuunnellakaan heitä, mutta he saivat hänet\nhoukutelluksi puoliväkisin, ja hän lupasi viimein heidät ottaa,\nkummankin kolmestasadasta. Tämän jälkeen he tyrkyttivät hänelle maksun\netukäteen. Ja sill'aikaa kun he kirjoittivat sanomalehdilleen tuosta\ntuhat tusinaa munia omistavasta laupiaasta samarialaisesta, oli tämä jo\nmatkalla takaisin tuon ruotsalaisen veneenveistäjän luo Linderman'iin.\n\n\"Kuulkaahan! Antakaa minulle tuo venhe!\" kuului hänen tervehdyksensä,\nsamalla kun hän helisteli kirjeenvaihtajien kultarahoja ja heitti\nhalukkaita silmäyksiä vasta valmistuneeseen alukseen.\n\nRuotsalainen tuijotti yksinkertaisen näköisenä häneen ja pudisti\npäätään.\n\n\"Paljoko se toinen maksaa tästä? Kolmesataa? No, tässä on neljä.\nOttakaa ne\".\n\nHän koetti tyrkyttää hänelle rahoja, mutta ruotsalainen ei huolinut.\n\n\"Ei käy päinsä. Olen sanonut, että hän saa venheen. Te saatte luvan\nodottaa\".\n\n\"Tässä on kuusisataa. Viimeinen tarjoukseni. Ottakaa ne nyt tai jääkää\nilman. Voittehan sanoa hänelle, että se oli erehdys.\"\n\nRuotsalainen epäröi. \"Luulen sen käyvän päinsä\", sanoi hän lopulta, ja\nkun Rasmussen näki hänet viimeisen kerran, vaivasi miesparka turhaan\npäätänsä, selittääkseen erehdyksen sopivalla tavalla toisille\ntovereille.\n\nSaksalainen kompastui ja taittoi jalkansa Deep Lake'n jyrkänteellä,\njonka vuoksi hän möi tavaransa dollarista tusinan ja palkkasi rahoilla\nintiaaneja kantamaan hänet takaisin Dyea'an. Mutta seuraavana aamuna,\nlaittautui Rasmussen matkalle kirjeenvaihtajiensa kanssa, ja hänen\nmolemmat kilpailijansa seurasivat heti jälessä.\n\n\"Kuinka paljon teillä on?\" kysyi toinen heistä, pieni, laiha mies New\nEnglannista.\n\n\"Tuhat tusinaa\", vastasi Rasmussen ylpeästi.\n\n\"Oho! Mutta minä lyön vetoa, että lyön teidät laudalta, vaikka minulla\nonkin vain kahdeksansataa\".\n\nKirjeenvaihtajat tarjoutuivat lainaamaan hänelle rahaa vetoon. Mutta\nRasmussen hylkäsi tarjouksen, ja yankee löi sen sijaan vetoa toisen\nkilpailijan, mustaviiksisen meripojan ja purjehtijan kanssa, joka\nlupasi \"antaa heidän nähdä hiukkasen, kunhan rupeaa ryskämään\". Hän oli\nensimäinen, joka lähti Linderman'ista, ja ottamatta selvää laivakululle\nsoveliaasta reitistä, hän ohjasi lastatun veneensä keskelle kuohuvia\nvirtoja kallioitten väliin. Rasmussen ja yankee, jolla myös oli kaksi\nmatkustajaa, ponnistelivat vaarapaikkojen sivu laatikot selässä ja\nvetivät veneensä tyhjinä vaikeakulkuisen väylän läpi Bennettiin.\n\nBennett oli kaksikymmentä viisi penikulmaa pitkä järvi, kapea ja syvä,\njonkinlainen läpikulkureitti vuorten välitse, jossa myrsky alinomaa\nraivosi. Rasmussen leiriytyi erääseen santakuoppaan järven yläpäässä,\njossa joukko miehiä ja veneitä, jotka aikoivat pohjoiseen päin, oli\njoutunut arktisen tuulen kynsiin. Hän heräsi aamulla ulvovaan\netelätuuleen, joka toi mukanaan kylmyyttä lumi- ja jääpeitteisiltä\nvuortenhuipuilta ja laaksoista ja tuntui kylmältä kuin pohjoistuuli\nikään. Mutta ilma oli selkeä, ja hän näki yankeen katoavan ensimäisen\nniemen taakse, vene täydessä purjeessa. Vene toisensa jälkeen lähti\nliikkeelle, ja kirjeenvaihtajat halusivat innokkaasti matkalle.\n\n\"Me saavutamme hänet ennenkuin saavumme Cariboo Crossing'iin\",\nvakuuttivat he Rasmussen'ille asettaessaan purjeita kuntoon ja _Alman_\nsaadessa ensimäiset kovakouraiset hyväilynsä jääkappaleita täynnä\nolevalta aallokolta.\n\nRasmussen oli aina ollut kaikkea muuta kuin merisankari, mutta nyt hän\ntarttui peräsimeen päättäväisin ilmein. Hänen munalaatikkonsa olivat\nhänen silmäinsä edessä, varmassa säilössä kirjeenvaihtajain\nmatkatavarain alla veneen pohjalla, ja kuinka olikaan, tuli hänellä\nmyöskin mieleen pieni huvilansa ja tuhannen dollarin panttaus.\n\nOli purevan kylmää. Tavantakaa hän veti veneeseen perämelan ja otti\ntoisen, sill'aikaa kun hänen matkustajansa raaputtivat jäätä\nedellisestä. Mihin vain tyrskyt heittivät vettä, muuttui se heti\njääksi, ja priipurjeen puomi, joka lakkaamatta kävi vedessä, tuli\ntäyteen jääpuikkoja. _Alma_ ponnisteli ja huojui eteenpäin ankarassa\nvedenkäynnissä, kunnes sen liitteistä ja saumoista alkoi tihkua vettä,\nmutta sen sijaan että olisivat pumpanneet, hakkasivat kirjeenvaihtajat\nherkeämättä jäätä ja heittivät sitä mereen. Ei lepoa, ei rauhaa!\nMieletön kilpajuoksu talven kanssa oli alkanut, ja veneet syöksyivät\neteenpäin yhtämittaisena jonona.\n\n\"M-m-me emme voi py-pysähtyä, vaikka sielujemme autuus olisi\nkysymyksessä\", soperti toinen kirjeenvaihtajista, sammaltaen kylmästä,\nvaan ei pelosta.\n\n\"Aivan oikein! Anna huhkia vaan, ukkoseni!\" rohkaisi toinen.\n\nRasmussen vastasi tylsämielisesti irvistäen. Luoksepääsemättömät rannat\nhäämöittivät ryöppyävän kuohun läpi, ja ainoastaan aukealla merellä\nsaattoivat he pysyä samassa vauhdissa sortumatta aaltoihin. Purjeiden\nlaskeminen olisi ollut sama kuin varma perikato. Useita kertoja he\nsivuuttivat veneitä, jotka luovivat kallioiden välissä, ja yhden he\nnäkivät kolahtavan tyrskyn peittämään karikkoon. Muuan pieni kahden\nmiehen ohjaama alus heidän takanaan meni kumoon, kun purjeita\nkäännettiin.\n\n\"Pi-pi-pidä varasi, ukkoseni\", huusi kirjeenvaihtaja kalisevin hampain.\n\nRasmussen irvisti ja puristi pakottavat sormensa lujemmin perämelan\nympärille. Parikymmentä kertaa oli meri iskenyt veneen leveään perään\nja heittänyt aluksen oikealta suunnaltaan, niin että purjeet avuttomina\nlepattivat, ja joka kerta oli Rasmussen ainoastaan äärimmäisillä\nponnistuksilla välttänyt vaaran. Irvistys oli siten ikäänkuin\nvähitellen jähmettynyt hänen kasvoilleen, ja kirjeenvaihtajiin vaikutti\nkiihoittavasti katsella häntä.\n\n_Alma_ syöksyi erään yksinäisen kallion ohi sadan yardin päässä\nrannasta. Sen huipulta, jota aallot huuhtelivat, päästi muuan mies\nrajun huudon, joka kuului myrskyn läpi. Mutta viime hetkellä oli _Alma_\nlentänyt sivu, ja kallio näkyi enää mustana pilkkuna kuohujen keskellä.\n\n\"Se oli yankee! Mutta missä on merimies?\" huusi toinen Rasmussenin\nmatkustajista.\n\nRasmussen katsahti olkansa yli tummaan priipurjeeseen heidän takanaan.\nHän oli nähnyt sen sukeltavan esiin sumusta tuulen yläpuolella, ja\ntunnin sisään, jolloin hän oli pitänyt sitä silmällä, oli se tullut\nvähitellen suuremmaksi. Merimiehen oli nähtävästi täytynyt korjata\njoitakin vaurioita, ja nyt hän aikoi korvata menettämänsä ajan.\n\n\"Tuolla hän tulee!\"\n\nMolemmat matkustajat lakkasivat hakkaamasta jäätä ja vain katsoivat\nkatsomistaan. Kaksikymmentä peninkulmaa Bennettistä oli heidän takanaan\n-- riittävän suuri tila merelle nostattaa pilvenkorkuisia laineita.\nNiiden mukana nousten ja laskien syöksähti merimies kuin myrskynjumala\nohi. Suuri purje näytti ikäänkuin tarttuvan veneeseen aallonharjalla,\nkohottavan sen vedestä ja heittävän sitten murskaten alas aallon\nammottavaan kitaan.\n\n\"Meri ei ota häntä koskaan!\" Samassa katosi musta purje näkyvistä\nsuunnattoman aallonharjan taakse. Seuraava aalto vyöryi saman paikan\nyli, sitä seuraava samaten, mutta venettä ei näkynyt. _Alma_ syöksyi\nohi. Silloin näkyi vilahdukselta airoja ja pakkilaatikoita. Käsivarsi\npistäytyi ylös vedestä ja takkuinen pää näkyi aallon harjalla noin\nkahdenkymmenen yardin päässä heistä.\n\nKaikki kolme istuivat hiljaa hetkisen. Kun järven alapää tuli näkyviin,\nalkoivat aallot lyödä veneeseen herkeämättä, niin etteivät\nkirjeenvaihtajat enää hakanneet jäätä, vaan viskasivat vettä kipoilla.\nMutta tämäkään ei auttanut, ja kirkuvin äänin neuvoteltuaan Rasmussenin\nkanssa he tarttuivat matkatavaroihin. Jauhot, sianliha, vaipat,\nkeittovehkeet, kaikenlainen pikkutavara -- kaikki, mitä he saivat\nkäsiinsä, lensi laidan yli. Vene osoitti heti kiitollisuuttaan, se otti\nvähemmän vettä ja kohosi huomattavasti.\n\n\"Kylliksi jo!\" huusi Rasmussen, kun he tarttuivat päällimmäiseen\nmunalaatikkoon.\n\n\"Kyllä he-he-helvetissä, nämä myöskin!\" kirkui toinen vilusta väristen\nja vimmoissaan. Paitsi muistiinpanojaan, valokuvauskoneitaan ja\nfilmejään olivat kirjeenvaihtajat uhranneet kaikki matkatavaransa. Hän\nkumartui eteenpäin, tarttui yhteen munalaatikoista ja alkoi vetää sitä\ntervavaatteen alta.\n\n\"Päästä irti! Päästä irti, sanon minä!\"\n\nRasmussen oli onnistunut saamaan esille revolverinsa ja käsi\nkoukistuneena perämelan yli koetti hän tähdätä. Kirjeenvaihtaja seisoi\nteljolla ja heilui edes-takaisin; hänen kasvonsa vääntyivät uhmasta ja\näärettömästä vihasta.\n\n\"Voi, Herra Jumala!\"\n\nSiten kirkaisi hänen ammattiveljensä, samassa heittäytyen pitkälleen\nveneen pohjalle. Kun Rasmussenin huomio kääntyi toisaalle,\noli _Alma_ joutunut keskelle suunnatonta vedenpaljoutta ja pyörähti\nympäri. Purjeet lepattivat, höltyivät ja kääntyivät toiselle puolen,\nja kun puomi hipaisi kauhealla voimalla venettä, pyyhkäisi se\nkirjeenvaihtaja-raukan selkä-poikkeimena mereen. Masto ja purjeet\nmenivät myös samaa tietä. Meri vyöryi veneen yli kun se pysähtyi, ja\nRasmussen syöksyi pumpun luo.\n\nSeuraavan puolen tunnin aikana lensi vene toisensa jälkeen heidän\nohitsensa -- pienempiä veneitä, samansuuruisia veneitä kuin heidän,\npelottavia veneitä, jotka kykenivät muutakin tekemään kuin syöksymään\nmielettömästi eteenpäin. Mutta sitten tuli eräs kymmenen tonnin alus,\njoka, purjeita uhkarohkeasti vähentäen, pyyhkäisi vastatuuleen ja\nlähestyi raskaasti ja kömpelösti.\n\n\"Pysähtykää, pysähtykää!\" huusi Rasmussen.\n\nMutta hänen veneensä matala reelinki kolahti raskasta alusta vastaan,\nja henkiinjäänyt kirjeenvaihtaja kiipesi kannelle. Rasmussen lennähti\npakkilaatikkojen yli keulaan niinkuin kissa ja koetti jäykistyneillä\nsormillaan solmeta hinausköyttä.\n\n\"Tulkaa ylös!\" karjasi hänelle muuan punapartainen mies.\n\n\"Minulla on täällä tuhat tusinaa munia\", kirkui Rasmussen vastaan.\n\"Ottakaa veneeni hinattavaksenne! Minä maksan siitä.\"\n\n\"Tulkaa ylös!\" ulvottiin kuorossa.\n\nSamassa vyöryi vaahtoharjainen aalto heitä kohti, hulvahti aluksen yli\nja upotti _Alman_ puoleksi. Aluksen miehistö irroitti köyden ja kiroili\nRasmussenille nostaessaan uudelleen purjeita. Rasmussen kiroili\ntakaisin ja alkoi pumpata. Kaatunut masto ja purje pidättivät venettä\nkuin ankkuri ikään, ja tämä teki mahdolliseksi taistella vettä vastaan.\n\nKolme tuntia myöhemmin tuli hän lopen väsyneenä ja melkein\njähmettyneenä, tuskin tietäen mitä sanoi, mutta vieläkin\npumpaten, jäätikköiselle rantakaistaleelle Cariboo Crossing'in\nläheisyydessä. Kaksi miestä -- eräs hallituksen kuriiri ja muuan\npuoli-intiaanimatkustaja -- auttoi hänet karilta, pelasti hänen\nlastinsa ja veti veneen maihin. He olivat matkalle lähdössä\npalkoveneellä ja ottivat hänet yöksi alukseensa. Seuraavana aamuna he\nmatkustivat, mutta hän piti paraana pysähtyä munineen. Ja tämän jälkeen\nalkoi yli maan levitä huhu miehestä, jolla oli tuhat tusinaa munia.\nKullanetsijät, jotka saapuivat sinne ennen meren jäätymistä, veivät\nmennessään huhun hänen saapumisestaan. Harmaapäiset vanhankansanmiehet\nForty Milessä ja Circle Cityssä, hapatukset, joilla oli kitalaki\nnahkasta ja vatsa parkkiutunut papujen syönnistä, alkoivat uneksien\nmuistella kananpoikasia ja vihanneksia, kun hänen nimensä mainittiin.\nDyea ja Skaguay seurasivat mielenkiinnolla hänen vaiheitaan ja kysyivät\njokaiselta salmen yli tulleelta, kuinka pitkälle hän oli ehtinyt\nsaapua, ja Dawson -- tuo kultainen, mutta munia vailla oleva Dawson --\nkitui tuskaisessa odotuksessa ja kävi jokaisen tulokkaan kimppuun\nsaadakseen mahdollisesti tietää jotakin hänestä.\n\nMutta kaikesta tästä Rasmussen ei tietänyt mitään. Seuraavana päivänä\nhaaksirikkonsa jälkeen hän korjasi _Alman_ ja lähti uudelleen matkalle.\nKauhea itätuuli puhalsi suoraan häntä vastaan Tagish'ista, mutta hän\ntyönsi airot veteen ja ponnisteli miehuullisesti eteenpäin, vaikka\ntuuli painoi venettä taaksepäin ja hänen täytyi tuontuostakin raaputtaa\njäätä airoista. Seudulla vallitsevan tavan mukaan hän nousi maihin\nWindy Arm'in luona; kolme kertaa kävi vene karilla ja täyttyi vedellä\nTagish'issa, ja Lake Marsh'issa oli se jäätyä kiinni. _Alma_ kärsi\npaljon vaurioita taistellessaan näitä vastuksia vastaan, mutta munat\nsäilyivät vahingoittumattomina. Nämä hän kannatti takaisin kaksi\npeninkulmaa jään yli rantaan, johon hän rakensi varastohuoneen. Tämä\nsäilyi sittemmin vuosikymmeniä, ja sitä osottivat toisille ne, jotka\ntunsivat tarinan.\n\nPuoli tuhatta peninkulmaa jäätynyttä maata oli hänen ja Dawsonin\nvälillä, ja vesitie oli suljettu. Mutta Rasmussen kääntyi ympäri\nomituinen jännittynyt ilme kasvoillaan ja vaelsi järviä pitkin\njalkaisin. Miten hän kesti tämän yksinäisen matkan, mukanaan ainoastaan\nvaippa, kirves ja kourallinen papuja, sitä ei tavallinen kuolevainen\nsaata ymmärtää. Ainoastaan Pohjolan kuljeksiva seikkailija voi sen\njotenkuten käsittää. Riittää kun mainitsemme, että hän joutui keskelle\nlumimyrskyä Chilkoot'issa ja menetti kaksi varvastaan haavurille Sheep\nCamp'issa. Ja kuitenkin hän pysyi jaloillaan ja hoiti astiainpesua\n_Pavona_-laivalla; sieltä hän tuli hiilenkantajana muutamalla laivalla\nSan Franciscoon.\n\nPeräti laihtunut ja kurja olento kävellä linkutti pankin loistavan\nkonttorinlattian yli, saadakseen uuden kiinnityksen huvilaansa. Hänen\nkuoppaiset poskensa paistoivat tuuhean parran alta, ja hänen silmänsä\nnäyttivät painuneen syvälle kuoppiin, joista ne kylmästi liekehtien\nloistivat. Hänen kätensä olivat ilman, tuulen ja kovan työn parkitsemat\nja kynsien alla oli paksu kerros likaa ja nokea. Hän jutteli epäselviä\nasioita munista ja jääesteistä, ja myrskyistä ja merenkäynnistä --\nmutta kun pankkimiehet kieltäytyivät antamasta enempää kuin tuhat, kävi\nhänen puheensa vielä sekavammaksi ja kosketteli pääasiallisesti koirien\nja koiranruuan hintoja sekä sellaisia seikkoja kuin lumikengät,\nmokkasiinit ja talvitiet. Viimein he antoivat hänelle tuhatviisisataa,\nmikä oli enemmän kuin pantin arvo, ja hengittivät keveämmin, kun hän\noli tehnyt allekirjoituksensa ja oli oven toisella puolen.\n\nKaksi viikkoa myöhemmin hän matkusti Chilkoot'in yli kolmella reellä,\nkunkin edessä viisi koiraa. Yhtä valjakkoa hän ajoi itse, mukaansa\nottamat kaksi intiaania ajoivat toisia. Lake Marsh'issa he avasivat\nsäilytyshuoneen ja kuormittivat reet. Mutta ei ollut yhtään tietä, jota\nsaattoi kulkea. Hän oli ensimäinen, joka matkusti jään yli, ja hänen\nosalleen tuli tuo vaivaloinen tehtävä polkea ja raivata tie lumen ja\nahtojään läpi. Takanaan hän huomasi usein leiritulia, joista ohut\nsavupilvi nousi ilmaan, ja hän ihmetteli, miksi nämä ihmiset eivät\nsaavuttaneet häntä. Sillä hän oli muukalainen maassa eikä käsittänyt\nsyytä. Yhtä vähän hän ymmärsi intiaanejansa, jotka koettivat selittää\nhänelle asianlaidan. Nämä pitivät tätä liian vaikeana yrityksenä. Ja\nkun he napisivat ja kieltäytyivät aamusin lähtemästä eteenpäin, ajoi\nhän heidät pistoolillansa uhaten työhönsä.\n\nKun hän oli päässyt erään jääsillan läpi lähellä White House'a ja\npalelluttanut toisen jalkansa -- joka oli vielä ollut hellä ja kipeä\nedellisen paleltumisen jälkeen -- odottivat intiaanit, että hän antaisi\nperään. Mutta hän uhrasi yhden vaipan, ja jalka käärittynä\nmuutamanlaiseen mokkasiiniin, hän jatkoi matkaansa etummaisessa reessä.\nSiinä oli raskain työ ja intiaanit kunnioittivat häntä siitä, että hän\noli ottanut sen omalle osalleen, mutta salassa he naputtivat otsaansa\nja pudistivat merkitsevästi päätään. Muutamana iltana he koettivat\npaeta, mutta kuulien vinkuminen lumessa heidän ympärillään pakoitti\nheidät palaamaan takaisin, muristen, mutta täysin vakuutettuina siitä,\nettä olivat tehneet erehdyksen. Tämän jälkeen he, jotka olivat vain\nChilkoot'in villejä, päättivät tappaa hänet; mutta hän oli kevytuninen\nkuin kissa, eivätkä he saaneet tilaisuutta täyttää aikomustaan. Usein\nhe koettivat selittää hänelle heidän takanaan olevien savupilvien\nmerkitystä, mutta hän ei ymmärtänyt heitä ja rupesi yhä enemmän\nepäilemään heitä. Ja jos he olivat itsepäisiä ja tahtoivat laiskotella,\noli hän kärkäs antamaan heille piiskansivalluksen silmien väliin tai\njäähdyttämään heidän tulistunutta mieltään näyttämällä ladattua\nrevolveriansa.\n\nJa niin hän matkusti eteenpäin -- kapinallisine seuralaisineen ja\nvilleine koirineen sellaista tietä pitkin, jonka vaikeudet saattoivat\nlannistaa kaiken rohkeuden. Hänen täytyi taistella saadakseen intiaanit\npysymään matkassa, hän taisteli koirien kanssa pitääkseen niitä\nerillään munista, hän taisteli jäitä vastaan, pakkasta vastaan ja\ntuskia vastaan jalassaan, joka ei tahtonut parantua. Niin pian kuin\nhaavaan muodostui uusi nahka, rikkoontui se uudelleen purevassa\npakkasessa, ja viimein tuli reikä niin isoksi, että siihen melkein\nmahtui nyrkki. Aamusin, kun hän nousi jaloilleen koko painollaan, pyöri\nhänen silmissään ja hän oli vähällä pyörtyä tuskasta; mutta päivän\npitkään jalka meni tavallisesti turraksi, jonka jälkeen pakotus alkoi\nuudestaan, kun hän ryömi peitteiden sisään ja koetti nukkua. Ja\nkuitenkin saattoi hän, joka ennen oli ollut kirjuri ja istunut kaiket\npäivät pulpetin ääressä, raataa niin, että intiaanit olivat\nväsymyksestä puolikuolleita -- hän uuvutti koiratkin. Kuinka kovasti\nhän teki työtä ja miten paljon hän kärsi, sitä hän ei tiennyt. Hän oli\nmies, joka tarttui kiinni yhteen ainoaan päähänpistoon ja kun hän nyt\noli saanut tämän päähänpiston, oli hän kokonaan sen vallassa. Dawson\noli etualalla hänen tajunnassaan ja tuhat tusinaa munia taustalla -- ja\nnäiden välillä työskenteli hänen oma minänsä, lakkaamatta ponnistellen\nsaadakseen ne yhteen kimmeltäväksi kultaiseksi pisteeksi. Tämä\nkultainen piste oli viisituhatta dollaria, päähänpiston summa ja\njokaisen, mahdollisesti syntyvän, uuden päähänpiston lähtökohta.\nKaikissa muissa asioissa hän toimi koneellisesti. Hänellä ei ollut\nmitään käsitystä muista seikoista, nämä hän näki ainoastaan kuin tumman\nlasin läpi eikä omistanut niille yhtään ajatusta. Kättensä työt hän\nsuoritti koneellisesti, ja sama oli laita sellaisenkin toiminnan, jossa\ntarvittiin päätä. Hänen kasvojensa ilme kävi sangen tiukaksi; intiaanit\ntunsivat pelkoa häntä kohtaan ja ihmettelivät tuota kummallista\nvalkoista miestä, joka oli tehnyt heidät orjiksi ja pakotti heidät\ntekemään työtä niin mielettömästi.\n\nSitten tuli uusi vaiva Lake Le Borge'ssa, kun lämpömittari laski\nenemmän kuin kuusikymmentä astetta nollapisteen alapuolelle. Näin\npakkasessa hän ponnisteli eteenpäin suu auki voidakseen hengittää\nvapaammin, ja nyt hän kylmetytti keuhkonsa ja sairasti koko loppumatkan\nkuivaa köhäyskää, joka paheni leirisavusta tai ylenmääräisistä\nruumiinponnistuksista. Thirty Mile-joella hän tapasi paljon avovettä,\njossa suuret jääkappaleet vyöryskelivät ja jota kattoi petollinen\nreunajää. Tämän reunajään kantavuutta oli mahdoton arvioida, ja siksi\nhän uskalsi mennä sille ilman muuta, ottaen revolverin avuksi, kun\nhänen seuralaisensa napisivat. Mutta jääsilloilla saattoi ryhtyä\nvarovaisuustoimenpiteisiin, vaikkakin ne olivat lumenpeittämät. He\nkulkivat niiden yli lumikengät jalassa ja pitkät seipäät ristiin\nasetettuina käsissä kaikkien sattumien varalta. Kun he olivat päässeet\nyli, kutsuivat he koiria tulemaan perässä. Ja sellaisella sillalla,\njossa lumi peitti sulapaikan, löysi toinen intiaaneista loppunsa. Hän\nvaipui niin nopeasti, kuin veitsi menee ohuen hyytelön läpi, ja virta\npainoi hänet heti jään alle.\n\nSamana yönä karkasi hänen toverinsa heikossa kuunvalossa, ja Rasmussen\nhäiritsi turhaan suurta hiljaisuutta revolverillaan -- esine, jota hän\nkäsitteli enemmän innolla kuin taidolla. Kolmekymmentäkuusi tuntia\nmyöhemmin tuli karannut intiaani Big Salmon'in poliisiasemalle.\n\n\"Hm -- hm -- hm... Hauska mies... Mitä sanotte siitä?... Hänen\npäänuppinsa aivan vinossa\", selitti tulkki ymmälleen joutuneelle\nesimiehelle. \"Mitä?... Niin -- sekapäinen, aivan sekapäinen mies.\nMunia, munia, munia -- aina vaan munia... Ymmärrättekö? Hän tulee kyllä\najan oloon.\"\n\nViipyi useita päiviä ennenkuin Rasmussen tuli -- kaikki kolme rekeä\ntoisiinsa sidottuina ja kaikki koirat yksissä valjaissa. Se oli\nepämukavaa ja vaivaloista, ja missä tie oli vaikeakulkuinen, oli hän\npakoitettu vedättämään reen kerrallaan, vaikkakin hän herkulesmaisilla\nponnistuksilla oli enimmäkseen onnistunut saamaan kaikki menemään\nyht'aikaa. Häneen ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vaikutusta, kun\npoliisi kertoi, että hänen intiaaninsa oli matkalla ylänköseutujen\nkautta Dawsoniin ja otaksuttavasti oli nyt puolimatkassa Selkirk'en ja\nStevart'in välillä. Yhtä vähän näytti kiinnittävän hänen mieltään, kun\nhän sai tietää, että poliisi oli raivannut tien Pelly'yn asti, sillä\nhän oli ruvennut sallimaanuskojan tavoin katselemaan kaikkia\nluonnonilmiöitä, hyviä niinkuin pahojakin. Mutta kun hänelle sanottiin,\nettä Dawsonissa oli nälänhätä, hymyili hän, valjasti koiransa ja lähti\ntaas matkalle.\n\nViimeisessä pysähdyspaikassa hän sai selityksen, mitä tuo salaperäinen\nsavu merkitsi. Kun Big Salmon'issa oli saatu tietää, että tie oli\nraivattu Pelly'yn saakka, ei savupilareilla enää ollut mitään syytä\npysytellä Rasmussenin takana, ja kun hän istui kokoonkyyristyneenä\nyksin nuotion ääressä, näki hän. joukottain rekiä kiitävän ohi. Ensin\ntulivat kuriiri ja puoli-intiaani, jotka olivat vetäneet hänet\nBennettistä, sitten kaksi postirekeä Circle Citystä, sen jälkeen\nsekalainen seurue Klondykeen-matkustajia. Sekä koirat että miehet\nolivat reippaita ja hyvinruokituita, kun sitävastoin Rasmussen ja hänen\nvetäjänsä olivat niin laihoja, ettei heissä ollut paljo muuta kuin luu\nja nahka. Toiset olivat matkustaneet päivän ja levähtäneet kaksi, ja\nmuutenkin säästäneet voimiansa, voidakseen sitten matkustaa nopeammin,\nkun raivattu tie alkoi -- ja hän sitävastoin oli marssinut jok'ainoa\npäivä, vaivaten koiriaan yli tarpeen ja kuluttaen niiltä viimeisetkin\nvoimat.\n\nMitä häneen itseensä tulee, hän ei voinut murtua. He kiittivät häntä\nystävällisesti siitä vaivasta, jota hän oli kärsinyt heidän tähtensä,\nnämä reippaat ja vahvat miehet -- he kiittivät häntä leveästi\nirvistellen ja raa'asti nauraen -- ja nyt, kun hän ymmärsi kaikkityyni,\nhän ei vastannut sanallakaan. Eikä hän tuntenut sanatontakaan\nkatkeruutta heitä kohtaan. Kaikki tämä oli merkityksetöntä. Hänen\npäähänpistonsa -- tai se tosiasia, joka oli tämän päähänpiston takana,\nei ollut muuttunut. Tässä oli hän ja hänen tuhat tusinaa munaansa -- ja\ntuolla oli Dawson... Tehtävä oli muuttumaton.\n\nLittle Salmon'issa tuli puute koiranruoasta, ja eläinten täytyi nyt\nsaada hänen ravintoaan. Täältä Selkirk'een asti hän eli pavuista --\nkovista, ruskeista pavuista, suurista pavuista, jotka olivat hyvin\nravitsevia, mutta saivat hänen vatsansa epäkuntoon ja aiheuttivat\nähkykohtauksia joka kolmas tunti. Mutta Selkirk'en toimitusmies oli\npannut portinpielessä olevaan oveen tiedonannon, ettei kahteen vuoteen\nyksikään höyrylaiva ollut tullut Yukonia ylös ja että elintarpeitten\nhinnat olivat sentähden tavattoman korkeat. Hän tarjoutui kuitenkin\nantamaan jauhoja täyden kupin jokaisesta munasta, mutta Rasmussen\npudisti vain päätänsä ja jatkoi matkaansa. Kappaleen matkan päässä\nalaspäin hänen onnistui ostaa jäätynyt hevosennahka koirille, kun\nChilkoot'in karjanomistajat olivat teurastaneet hevosensa ja antaneet\nkaikki jätteet intiaaneille. Hän koetti itsekin pureskella\nhevosennahkaa, mutta karvat tunkeutuivat haavoihin, joita pavut olivat\ntehneet hänen suuhunsa, ja se oli sietämätöntä.\n\nTäällä Selkirk'essä hän kohtasi Dawsonista tulevien nälkäisiä\netujoukkoja, ja sitten hän näki heidän kaikkialla laahustavan eteenpäin\ntietä pitkin -- kurja joukko ihmisiä. \"Ei ole elintarpeita!\" oli\nseisovana lauseena. \"Ei ole elintarpeita, ja siksi heidän täytyi\nlähteä.\" -- \"Kaikki ihmiset ovat liian heikontuneita voidakseen toipua\nkeväällä.\" -- \"Jauhot maksoivat puolitoista dollaria naula, mutta ei\nollut yhtään, joka olisi myynyt.\"\n\n\"Munat?\" vastasi yksi heistä. \"Dollarin kappale, mutta niitä ei ole\nyhtään.\"\n\nRasmussen teki nopean laskelman.\n\n\"Kaksitoistatuhatta dollaria\", sanoi hän ääneen.\n\n\"Hä?\" kysyi toinen.\n\n\"Ei mitään\", vastasi Rasmussen ja pakoitti koiransa liikkeelle. --\n\nKun hän saapui Stewart River'iin, seitsemänkymmentä peninkulmaa\nDawsonista, oli hän menettänyt viisi koiraa, ja toiset olivat\nmenehtymäisillään väsymyksestä. Hänkin astui nyt valjaisiin ja veti\nniillä vähillä voimin, mitä hänellä enää oli jälellä. Mutta kuitenkaan\nhän ei voinut päästä enempää kuin kymmenen peninkulmaa päivässä. Hänen\nnenänsä ja poskipäänsä, jotka tuontuostakin paleltuivat, olivat saaneet\nmustanpuhuvan värin, mikä vaikutti suorastaan epämiellyttävältä.\nPeukalo oli myös, hänen ohjaustankoa pidellessään, paleltunut ja tuotti\nhänelle kauheita tuskia. Suuret mokkasiinit oli hänellä vieläkin\njalassa, ja pitkin sääriä alkoi tuntua merkillistä kipua. Sixty Milessä\nloppuivat pavut, joita hän viime aikoina oli käyttänyt ravinnokseen,\nmutta hän pysyi järkähtämättömästi erillään munista. Ehtimiseen\ntiepuoleen nujertuen, mutta aina pystyyn nousten, hän kompuroi Indian\nRiver'iin. Siellä hän löysi vastakuolleen hirven ja muutaman anteliaan\nvanhankansan miehen, joka antoi hänelle ja hänen koirilleen uusia\nvoimia, ja Ainslies'issa hän tunsi vaivansa palkituiksi, kun eräs\nDawsonista viisi tuntia sitten tullut kulkuri vakuutti, että hän saisi\nyksi ja yksi neljäsosa dollaria jokaisesta munasta.\n\nHän kiipesi jyrkkää mäkeä ylös lähellä Dawson'in kenttämajoja, sydän\nankarasti jyskyttäen ja polvet vapisten. Koirat olivat niin heikot,\nettä hänen oli pakko antaa niiden levätä, ja odottaessaan hän nojasi\nväsyneenä ohjaustankoa vastaan. Silloin tuli muuan tavattoman\nkoreannäköinen mies kävellen, puettuna suureen karhunnahkaturkkiin. Hän\nkatseli uteliaasti Rasmussenia, sitten hän pysähtyi ja heitti tutkivan\nsilmäyksen koiriin ja kolmeen köytettyyn rekeen.\n\n\"Mitä teillä on?\" hän kysyi.\n\n\"Munia\", vastasi Rasmussen käheästi. Hän tuskin kykeni saamaan\nkurkustaan muuta kuin kuiskauksen. \"Munia? Hurraa! Hurraa!\" Hän hyppäsi\nkorkealle ilmaan, pyöriskeli kuin hullu ja polki jalkaansa maahan.\n\"Ette kai tarkoita, että teillä on munia kaikissa näissä?\"\n\n\"Kyllä, kaikissa.\"\n\n\"Oo -- silloin te varmaan olette munantuojamies.\" Hän kierteli\nRasmussenia ja tarkasteli häntä joka puolelta. \"Sanokaa -- oletteko\nmunantuojamies?\"\n\nSitä ei Rasmussen tiennyt, mutta hän otaksui se olevansa ja nyt näytti\ntoinen tulevan maltillisemmaksi.\n\n\"Mitä tahdotte niistä?\" hän kysyi varovaisesti.\n\nRasmussen tuli rohkeaksi. \"Puolitoista dollaria\", hän sanoi.\n\n\"Seis!\" sanoi toinen nopeasti. \"Antakaa minulle tusina.\"\n\n\"Minä -- minä tarkoitan puolitoista dollaria kappaleelta\", selitti\nRasmussen epäillen.\n\n\"Niin kyllä! Minä kuulin, mitä sanoitte. Antakaa kaksi tusinaa. Tässä\non rahat.\"\n\nHän otti esiin kultahiekkapussin, pienoisen makkaran kokoisen ja heitti\nsen huolettomasti ohjaustangolle. Rasmussen tunsi kummaa väristystä\nvatsanpohjassaan, hänen sieramiaan kutitti, ja hänet valtasi melkein\nvoittamaton halu itkeä. Mutta suurisilmäinen ja utelias kansanjoukko\nalkoi kokoontua hänen ympärilleen, ja toinen toisen jälkeen\nrupesi kyselemään munia. Hänellä ei ollut vaakakuppeja, mutta\nkarhunnahkaturkkinen mies kävi noutamassa pari sellaista ja\nystävällisesti punnitsi kultahiekkaa, sill'aikaa kun Rasmussen jakoi\ntavaraa. Pian syntyi siinä tungos, siinä tuupittiin ja tyrkittiin ja\nmeluttiin. Kaikki tahtoivat ostaa, ja kaikki tahtoivat saada ensiksi.\nJa sitä mukaa kuin toisten kiihko nousi, tyyntyi Rasmussen. Tämä ei\nsaattanut merkitä hyvää. Jotakin täytyi olla heidän ostamishalunsa\ntakana. Olisi viisainta, että hän lepäisi ensin ja sitten katsoisi\nympärilleen. Kenties munat maksaisivatkin kaksi dollaria kappale. Joka\ntapauksessa hän tiesi varmasti saavansa puolitoista, milloin hyvänsä\nvain möisi. \"Seis!\" hän huudahti, myytyään parisataa. \"Enempää ei nyt\ntule. Minä olen väsymyksestä menehtymäisilläni. Minun täytyy hankkia\nitselleni asunto, ja sitten voitte tulla sinne.\"\n\nNyt syntyi yleinen valitus, mutta karhunnahkaturkkinen mies hyväksyi\nRasmussenin päätöksen. Kaksikymmentä neljä jäätynyttä munaa kalisi\nhänen avaroissa taskuissaan, eikä hän perustanut siitä mitään, oliko\ntoisilla syömistä vaiko ei. Muuten hänkin näki, että Rasmussen\nhädintuskin pysyi pystyssä.\n\n\"Tuolla Monte Carlon toisen kulman takana on muuan maja, sellainen\nsuudapulloikkunoilla varustettu\", sanoi hän hänelle. \"Se ei ole minun,\nmutta minä pidän sitä hallussani. Vuokra on kymmenen dollaria päivältä,\nja se on sangen huokea. Menkää suoraan sinne, niin minä tulen sitten\nluoksenne. Älkää unhoittako, että siinä on suudapulloikkunat. --\nTralalaa!\" rallatti hän heti jälkeen. \"Nyt menen pesääni syömään munia\nja uneksimaan kotiseudusta.\"\n\nMatkalla asuntoonsa Rasmussen muisti olevansa nälkäinen ja osti\npikkuvaraston elintarpeita muutamasta ruokatavarakaupasta ja paistin\nteurastajalta sekä kuivattua kalaa koirille. Hän löysi puheenalaisen\nmajan ilman vaikeuksia ja antoi koirien olla valjaissa virittäessään\nvalkeata takkaan ja asettaessaan kahvipannun tulelle.\n\n\"Puolitoista dollaria kappaleelta -- tuhat tusinaa -- tekee\nkahdeksantoista tuhatta dollaria!\" höpisi hän itsekseen puuhaillessaan\ntakan ääressä.\n\nJuuri kun hän asetti paistin tulelle, avautui ovi. Hän käännähti\nympäri. Siinä oli karhunnahkaturkkinen mies. Hän astui sisään\npäättäväisesti, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin määrättyä asiaa,\nmutta kun hän näki Rasmussen'in tuli hänen kasvoilleen rasittunut ilme.\n\n\"Minä tahtoisin sanoa teille -- niin, minä tahtoisin sanoa teille...\"\nalkoi hän, mutta keskeytti lauseen.\n\nRasmussen halusi tietää, tahtoiko hän saada vuokran.\n\n\"Tuhat tulimmaista -- minä tahtoisin sanoa teille, nähkääs -- että\nmunat olivat pilaantuneita.\"\n\nRasmussen tunsi jalkansa horjuvan. Hänestä tuntui kuin joku olisi\nantanut hänelle äkkinäisen iskun silmien väliin. Majan seinäthän\nhorjuivat ja olivat kaatumaisillaan... Hän ojensi kätensä pysyäkseen\npystyssä ja sai kiinni tulikuumasta uunista. Viiltävä tuska ja palaneen\nlihan haju palauttivat hänen tajuntansa.\n\n\"Kyllä ymmärrän\", sanoi hän hitaasti, samalla kopeloiden taskujaan. \"Te\ntahdotte saada rahanne takaisin.\"\n\n\"Rahoista ei ole kysymys\", sanoi toinen, \"mutta eikö teillä ole toisia\nmunia -- jotka ovat hyviä?\"\n\nRasmussen pudisti päätänsä. \"Parempi on, että otatte rahat.\"\n\nMutta toinen kieltäysi ja peräytyi ovea kohti. \"Minä tulen takaisin\",\nsanoi hän, \"kun olette lajitellut ja tarkastanut mitä teillä on.\"\n\nRasmussen vyörytti majaan hakkuupölkyn ja kantoi munalaatikot sisälle.\nHän teki tämän aivan rauhallisesti. Sitten hän otti kirveensä ja alkoi\nrikkoa munia toisen toisensa jälkeen. Hän tutki munan puoliskoja hyvin\ntarkasti ja pudotti ne sitten lattialle. Ensin hän otti toisen sieltä,\ntoisen täältä eri laatikoista, mutta sitten hän särki tahallaan koko\nlaatikon. Läjä lattialla tuli yhä suuremmaksi. Kahvi kuohui yli ja\npalaneen paistin savu täytti huoneen. Rasmussen hakkasi hakkaamistaan\nuutterasti ja yksitoikkoisesti, kunnes viimeinenkin laatikko oli tyhjä.\n\nSilloin naputti joku ovelle, naputti uudestaan, avasi ja astui sisään.\n\n\"Tuollainen sekasotku!\" hän sanoi asettuessaan katsomaan hävitystä.\n\nSärjetyt munat alkoivat sulaa uunista tulevasta lämmöstä ja levittivät\nilkeätä hajua.\n\n\"Tuon on täytynyt tapahtua höyrylaivassa\", arveli hän.\n\nRasmussen silmäili häntä kauan tyhjin katsein.\n\n\"Minä olen Murray -- Jim Murray -- kaikki ihmiset täällä tuntevat\nminut\", mies jatkoi, \"olen juuri saanut kuulla, että teidän munanne\novat pilaantuneita, ja tarjoon kaksisataa koko roskasta. Ne eivät ole\nniin hyviä kuin kalat, mutta koirille ne kelpaavat kuitenkin\".\n\nRasmussen näytti muuttuneen kiveksi. Hän ei liikahtanutkaan. \"Menkää\nhelvettiin\", sanoi hän kiivastumatta.\n\n\"Tulkaa nyt järkiinne! Olen hyvilläni voidessani tarjota niin paljon\ntuollaisesta moskasta, ja sehän on aina parempi kuin ei mitään.\nKaksisataa. Noo -- mitä sanotte?\"\n\n\"Menkää helvettiin\", toisti Rasmussen hiljaa, \"ja laputtakaa siitä\njalkoihinne.\"\n\nMurray katseli häntä suu auki ja suuresti ihmeissään -- ja sitten hän\nperäytyi varovaisesti takaperin, koko ajan silmällä pitäen toisen\nkasvoja.\n\nRasmussen seurasi häntä ulos ja riisui koirat valjaista. Hän heitti\nniille kaiken ostamansa kalan ja otti köysinipun olalleen. Sitten hän\nmeni takaisin majaan ja salpasi oven jälkeensä. Palaneen paistin savu\nsai hänen silmänsä kirvelemään. Hän heitti köyden kattoparrun yli ja\nmittasi silmillään liikkumatilan. Hän ei näyttänyt olevan siihen\ntyytyväinen, sillä hän nosti tuolin makuulavalle ja nousi sille. Sitten\nhän teki köyden toiseen päähän silmukan ja pisti päänsä siihen. Köyden\ntoisen pään hän sitoi kiinni. Ja sitten hän potkasi pois tuolin.\n\n\n\n\nLit-lit'in naimiskauppa.\n\n\nKun John Fox tuli maahan jossa whisky jäätyy kiinteäksi möhkäleeksi ja\nvoidaan käyttää kirjepainimena kauan aikaa vuodessa, ei hänellä ollut\nniitä ihanteita ja harhaluuloja, jotka tavallisesti ovat esteenä\nhienomman kasvatuksen saaneen seikkailijan menestykselle. Syntyneenä ja\nkasvaneena Yhdysvaltain äärimmäisillä rajoilla, vei hän mukanaan\nCanadaan yksinkertaisen ajatustapansa, teeskentelemättömän käytöksensä\nja niin sanoaksemme alkeellisen käsityksensä asioista ja esineistä,\nmikä takasi hänelle välittömän menestyksen hänen uudella urallaan.\nOltuaan Hudson-Bay-yhtiössä alhaisarvoisena palvelijana, jonka\ntehtävänä oli soutaa matkustajien veneitä ja kantaa selässään heidän\ntavaroitaan sellaisten paikkojen yli, missä sitä tarvittiin, kohosi hän\npian toimitusmieheksi ja sai haltuunsa tavaravaraston ylivalvonnan Fort\nAngelus'issa.\n\nTäällä hän otti pian -- luonnollisen yksinkertaisuutensa pakottamana --\nmaassa syntyneen naisen vaimokseen, ja avio-onnen kautta, joka sitä\nseurasi, hän vältti sen levottomuuden ja joutavanpäiväisen kaipuun,\njoka katkeroittaa vaativampien miesten päivät, tekee heidän työnsä\nkelpaamattomaksi ja lopulta valtaa heidät kokonaan. Hän eli\ntyytyväisenä ja iloisena, hoiti rehellisesti sitä tointa, joka oli\nhänelle uskottu ja otti loistavan ennätyksen yhtiön palveluksessa.\nTähän aikaan kuoli hänen vaimonsa, hänen sukulaisensa vaativat ruumiin\nja hautasivat sen kansan tavan mukaan puun latvaan.\n\nKaksi poikaa oli hän synnyttänyt hänelle, ja yhtiön käskystä hän\nmatkusti pienokaisten kanssa kauemmas Koillisen Territorin alueelle,\npaikkaan, jota kutsuttiin Sin Rock'iksi, missä hän otti haltuunsa\ntärkeän vuotavaraston. Täällä hän vietti useita yksinäisiä ja raskaita\nkuukausia, kyllästyneenä nuorten intiaaninaisten huomaavaisuuteen, ja\nhänen kasvavat pikku poikansa kärsivät suuresti vailla äidin hoivaa.\nSilloin sattuivat hänen silmänsä Lit-lit'iin.\n\n\"Lit-lit, niin -- hän on Lit-lit\" -- tällä tavoin hän kuvasi häntä\nmiltei epätoivoisena ensimäiselle kirjanpitäjälle Alexander Mc\nLean'ille.\n\nMc Lean oli vasta päättänyt skotlantilaisen kasvatuksensa -- \"hänen\nkorvantaustansa eivät olleet vielä kuivat\", niinkuin John Fox sanoi --\nvoidakseen hyväksyä maan tapoja avioliittokysymyksessä. Hän ei\nkuitenkaan tuntenut vastenmielisyyttä sitä kohtaan, että toimitusmies\nuskoi oman kuolemattoman sielunsa vaaraan -- ja koska Lit-lit herätti\nhänessäkin omituista mieltymystä, tunsi hän katkeransekaista\ntyytyväisyyttä oman sielunsa autuuden ollessa taatun sen kautta, että\ntyttö menisi naimisiin John Foxin kanssa.\n\nSiinä ei tosiaankaan ollut ihmettelemistä, että Mc Lean'in ankara\nskotlantilaissielu oli vaarassa sulaa Lit-lit'in silmistä lähtevässä\nauringonpaisteessa. Hän oli kaunis, hoikka ja notkea, ei sellainen\nsuurikasvoinen ja typeränluontoinen, jollaisia intiaaninaiset\nylipäätänsä ovat. Nimen \"Lit-lit\" hän oli saanut tavastaan liihoitella\nkaikkialla; hän lensi sinne tänne kuin perhonen, iloisena ja huoletonna\nja nauraen yhtä helposti kuin hyppien ja tanssien.\n\nLit-lit oli Snettishane'n, yhden heimon ylhäisimmistä miehistä, tytär,\nja hänen äitinsä oli ollut puoli-intiaani. Tämän Snettishane'n luokse\nläksi toimitusmies eräänä päivänä ikäänkuin sattumalta, neuvotellakseen\nnaimiskaupoista. Hän istui sitten isäntänsä seurassa märistä puista\ntehdyn nuotion ääressä, joka piti moskiitot etäällä, ja puhui kaikista\nasioista auringon alla, tai kuitenkin kaikesta, mikä esiintyi Pohjolan\nauringon alla, avioliittoa lukuunottamatta. John Fox oli vartavasten\ntullut puhumaan avioliitosta; tämän tiesi Snettishane, ja John Fox\ntiesi, että ukko tiesi sen -- ja sentähden kartettiin juuri tätä\nkeskustelunaihetta mitä suurimmalla tarkkuudella. Tällaista väitetään\nintiaanien oveluuden olevan. Itse asiassa se on läpikuultavaa\nnaivisuutta.\n\nTunnit kuluivat, ja Fox ja Snettishane polttivat lukemattomia piippuja\nja katsoivat toisiaan silmiin aivan viattomasti, mikä oli erinomainen\ntodistus näyttelijälahjoista. Iltapäivällä kulkivat Mc Lean ja hänen\ntyötoverinsa Mc Tavish heidän ohitseen virralle päin olematta\nnäkevinäänkään heitä. Kun he tunnin kuluttua palasivat samaa tietä,\nolivat Fox ja Snettishane joutuneet kursastelevaan väittelyyn sen\nruudin ja sianlihan laadusta, jota yhtiö tarjosi vaihtokaupassa.\nLit-lit, joka arvasi toimitusmiehen asian, oli sillä välin hiipinyt\nmajan peräseinän taakse, ja uloskäytävän esiripun takaa piti silmällä\nmolempia keskustelijoita moskiittovalkean ääressä. Hän oli innoissaan,\nonnellinen ilme silmissään, ylpeä kun oli siitä, että niin ylhäinen\nmies kuin itse toimitusmies -- joka oli lähinnä Jumalaa Pohjolan\nhierarkiassa -- oli valinnut hänet vaimokseen, ja naisellisen\nuteliaisuuden pakottamana hän halusi lähempää nähdä, minkänäköinen mies\nhän oli. Kirkas auringonpaiste, leirisavu ja ankara ilmanala oli saanut\ntoimitusmiehen kasvot vaskenkarvaisiksi, niin että Snettishane oli yhtä\nvaalea kuin hänkin ja hän itse, Lit-lit, vaaleampi. Tämän johdosta hän\ntunsi epämääräistä iloa, mutta vielä enemmän hän iloitsi siitä, että\nFox oli niin suuri ja vahva, vaikka hänen suuri musta partansa melkein\npelotti häntä -- se oli niin ihmeellinen.\n\nKun Lit-lit oli sangen nuori, oli hän kokematon arvostelemaan miehiä.\nSeitsemäntoista kertaa hän oli nähnyt auringon painuvan etelään ja\nkatoavan taivaanrannan taa, ja seitsemäntoista kertaa hän oli nähnyt\nsen palaavan ja valaisevan päivin ja öin, kunnes yö loppui kokonaan.\nNäinä vuosina Snettishane oli vartioinut häntä huolellisesti ja ollut\nhänen ja kaikkien kosijain välillä, halveksivasti kuunnellen nuoria\nmetsänkävijöitä, jotka pyysivät tyttöä, ja hyljäten heidän\ntarjouksensa, ikäänkuin Lit-lit ei olisi ollut saatavissa mistään\nhinnasta. Snettishane oli voitonhaluinen. Lit-lit oli pääoma hänelle.\nJa tästä pääomasta hän toivoi saavansa suunnattoman koron.\n\nJa kun tuo nuori tyttö oli tällä tavoin kasvanut niin luostarimaisissa\nolosuhteissa kuin heimon tavat sallivat, katseli hän nyt tyttömäisen\nlevottomasti tätä miestä, joka varmasti oli tullut hänen tähtensä --\nhäntä, joka tulisi hänelle opettamaan kaikki, mitä hänellä vielä oli\nelämästä oppimista -- tuota mahtavaa ja vaikutusvoimaista miestä, jonka\nsanat tästä puoleen olisivat hänen lakinsa ja joka määräisi hänen\ntoimensa ja hillitseisi hänen käytöstään jälelläolevina päivinä.\n\nMutta siinä tähystellessään ja kuunnellessaan, liikutettuna ja vapisten\nsen kohtalon edessä, joka nyt oli hänen osakseen tuleva, tunsi hän\npettymystä, kun päivä kului ja toimitusmies ja hänen isänsä edelleen\njuttusivat asioista, jotka koskivat muita seikkoja ja joilla ei ollut\nnaimiskaupan kanssa mitään tekemistä. Kun aurinko painui yhä enemmän\npohjoista kohti ja keskiyö lähestyi, alkoi toimitusmies näyttää selviä\npoislähdön merkkejä. Hän kääntyi jo lähteäkseen ja Lit-lit tunsi\nsydämensä kutistuvan rinnassaan, mutta hän pysähtyi ja kääntyi\nsyrjittäin puhetoveriinsa.\n\n\"Niin, sepä oli unhoittua, Snettishane\", sanoi hän, \"minä tarvitsen\nsquawin, joka pesee ja korjaa vaatteeni.\"\n\nSnettishane päästi röhkivän äänen ja ehdotti sitten Wanidania, joka oli\nvanha eukko ja hampaaton.\n\n\"Ei, ei\", keskeytti toimitusmies. \"Minä tarvitsen vaimoa. Minä olen\npaljon miettinyt tätä asiaa ja tulin juuri ajatelleeksi, että te\nkenties tunnette jonkun, joka olisi sopiva minulle.\"\n\nSnettishane näytti miettiväiseltä, ja silloin astui toimitusmies pari\naskelta lähemmäs, pysähtyi muka sattumalta ja välinpitämättömästi\nneuvotellakseen tästä uudesta satunnaisesta aiheesta.\n\n\"Kattou?\" ehdotti Snettishane.\n\n\"Hänellä on vain yksi silmä\", vastusti Fox.\n\n\"Laska?\"\n\n\"Hän on vääräsäärinen. Teidän suurin koiranne, Kips, voisi helposti\nhypätä hänen polviensa välistä, kun hän seisoo.\"\n\n\"Senatee?\" jatkoi Snettishane.\n\nMutta nyt oli John Fox suuttuvinaan ja karjasi: \"Mitä hullutusta tämä\non? Olenko minä vanha mies, koska sinä tahdot naittaa minut vanhojen\nämmien kanssa? Olenko minä hampaaton? Olenko rampa? Tahi sokea? Tai\nolenko niin köyhä, etteivät kirkassilmäiset tytöt voi katsoa minua\nmielihyvällä? Katsos -- minähän olen toimitusmies, olen sekä rikas että\nylhäinen, mahtava mies tässä maassa, ja minun sanani saavat miehet\nvapisemaan ja tottelemaan!\"\n\nSnettishane tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi, vaikka hänen\nsfinksinkasvonsa eivät muuttaneet ilmettäkään. Hän oli tartuttanut\ntoimitusmiehen koukkuun ja saanut hänet puhumaan ensiksi. Snettishanen\najatuksissa ei ollut tilaa kuin yhdelle aatteelle kerrallaan, mutta hän\nkykeni kehittämään tätä aatetta pitemmälle kuin John Fox. Sillä niin\nyksinkertainen kuin John Fox olikin, hän voi kuitenkin hautoa päässään\nuseampia ajatuksia yhdellä kertaa, mikä esti häntä täyttämästä\nainoatakaan niin täydellisesti kuin intiaanipäällikkö.\n\nSnettishane luetteli siis edelleenkin sangen rauhallisesti\nvaalikelpoisia nuoria tyttöjä, mutta John Fox hylkäsi ne kaikki heti\nnimen kuultuaan, lisäten aina joukon yksityiskohtaisia selityksiä. Hän\nnäytti vielä kerran jättävän sikseen koko asian ja valmistautui taas\nlähtemään kotiinsa. Snettishane näki hänen lähtevän yrittämättäkään\nhäntä pidättää, mutta huomasi hänen lopultakin pysähtyvän omasta\nehdostaan.\n\n\"Tulin juuri ajatelleeksi, että me molemmat olemme unhoittaneet\nLit-lit'in\", sanoi toimitusmies. \"Tahtoisin tietää, sopiiko hän\nminulle.\"\n\nSnettishane kuunteli ehdotusta aivan välinpitämättömän näköisenä, muta\ntämän naamarin taakse hän kätki sydämestä lähtevän naurunsa. Se oli\nratkaiseva voitto. Jos toimitusmies olisi ottanut yhdenkään askeleen\npois lähteäkseen, olisi Snettishane ollut pakoitettu itse mainitsemaan\ntyttärensä nimen, mutta -- toimitusmies ei ollut ottanutkaan tätä\nainoata askelta.\n\nSnettishane oli epävarma Lit-lit'in sopivaisuudesta, kunnes pakoitti\nvalkoisen miehen ottamaan viimeisenkin askeleen toivottuun suuntaan.\n\n\"Noo\", sanoi toimitusmies miettiväisenä, \"ainoa keino päästä asian\nperille on kai tehdä ehdotus.\" Ja nyt hän korotti äänensä. \"Minä\ntarjoan sinulle Lit-lit'istä kymmenen huopapeitettä ja kolme naulaa\ntupakkaa, oikein hyvää tupakkaa.\"\n\nSnettishane vastasi tekemällä eleen, jonka piti merkitä, että kaikki\nhuopapeitteet ja kaikki se tupakka, mitä oli koko maailmassa, eivät\nkorvaisi Lit-lit'iä ja tämän hyveitä. Kun nyt toimitusmies pakotti\nhänet itse mainitsemaan hinnan, selitti hän aivan rauhallisesti, että\nhän tahtoi viisisataa huopapeitettä, kymmenen pyssyä, kymmenen pulloa\nrommia, viisikymmentä naulaa tupakkaa, kaksikymmentä punaista\nkangaspalasta, soittorasian ja sitäpaitsi ystävyyttä ja suurinta\nkohteliaisuutta toimitusmiehen puolelta sekä paikan hänen kodissaan.\n\nNyt näytti John Fox saavan raivokohtauksen, josta seurasi, että\npeitteitten lukumäärä aleni kahteensataan ja viimeinen vaatimus\npyyhittiin yli -- vaatimus, josta ei koskaan oltu kuultu\nmainittavankaan valkoisten miesten ja maan tyttärien välisissä\nnaimiskaupoissa. Lopuksi, kolme tuntia kestäneitten neuvottelujen\njälkeen, pääsivät he lopputulokseen. Snettishane oli saava\nLit-lit'istään sata peitettä, viisi naulaa tupakkaa, kolme pyssyä,\nputeliin rommia sekä ystävyyttä ja kohteliaisuutta -- hinta, mikä John\nFoxin väitteen mukaan oli kymmentä peitettä ja yhtä pyssyä korkeampi\nkuin minkä arvoinen Lit-lit oli. Ja kun hän läksi kotiinsa\npikkutunneilla, vaivasi hänen mieltään se epämieluisa tunne, että\nSnettishane oli hänet hyvästi kyninyt.\n\nVäsyneenä, mutta voitonriemuisena, meni Snettishane sisään käydäkseen\nlevolle, ja hän huomasi Lit-lit'in ennenkuin tämä oli ehtinyt hiipiä\nulos.\n\nHän rykäsi merkitsevästi. \"Soo -- sinä olet nähnyt. Ja kuullut. Tämän\ntähden isäsi sangen suuren viisauden ja ymmärryksen on täytynyt sinulle\nesiintyä kirkkaassa valossa. Ota vaarin minun sanoistani ja pidä niitä\nohjeenasi -- mene kun minä sanon: mene! ja tule kun minä käsken\ntulemaan, siten voimme lihottaa itseämme niillä rikkauksilla, jotka\nkuuluvat tuolle suurikasvuiselle valkoiselle miehelle, joka on yhtä\nyksinkertainen kuin iso.\"\n\nSeuraavana päivänä vahvistettiin kauppa varastohuoneen luona.\nToimitusmies tarjosi whiskyä ennen aamiaista, suureksi ihastukseksi\nMc Lean'ille ja Mc Tavish'ille, antoi koirilleen kaksinkertaisen\nruoka-annoksen ja oli jalkaansa vetänyt paraat mokkasiininsa. Ulkona\ntehtiin valmistuksia _potlatch'ia_ varten. Potlatch on sama kuin\n\"pidot\", ja John Fox aikoi viettää häitään Lit-lit'in kanssa\ntoimeenpanemalla tällaisen potlatch'in, jonka piti olla yhtä komean\nkuin morsian oli kaunis. Iltapäivällä kokoontui koko heimo juhlille.\nMiehiä, naisia, lapsia ja koiria kestittiin ylenmäärin, eikä siellä\nollut ainoatakaan henkilöä, ei edes tilapäistä kulkijaa ja kiertävää\nmetsänkävijää toisista heimoista, joka ei olisi tullut osalliseksi\nsulhasen anteliaisuudesta.\n\nLit-lit'ille, joka oli arka ja kyyneliin saakka peloissaan, lahjoitti\npartainen puolisonsa uuden pumpulipuvun, parin oivallisia mokkasiineja,\nloistavan silkkiliinan pikimustien suortuvien verhoksi, purpuranvärisen\npitkän shaalin hartioille, messinkiset korvarenkaat ja sormukset sekä\nkoko joukon muita koristeluesineitä, niiden joukossa Waterbury-kellon.\nSnettishane saattoi tuskin hillitä itseään, kun näki kaiken tämän --\nheti kun hän sai tilaisuuden, veti hän tyttärensä syrjään.\n\n\"Ei tänä yönä eikä seuraavanakaan\", alkoi hän painostaen sanojaan,\n\"vaan jonakin lähiyönä minä raakun kuin korppi tuolla virranrannalla,\nja silloin on aika sinun lähteä suurikasvuisen miehesi luota -- hullu\nkun hän on -- ja tulla minun tyköni. -- Ei ei\", lisäsi hän nopeasti\nhuomatessaan hänen kasvoistaan, että hän vastenmielisesti kääntäisi\nselkänsä ihmeelliselle uudelle elämälleen, \"sillä tuskin tämä on\ntapahtunut, ennenkuin miehesi, joka on hullu, tulee valittaen majaani.\nJa silloin pitää sinunkin ruveta valittamaan ja sanoa, että se ja se\nasia ei ole hyvin, ettet pidä siitä ja siitä, ja ettet voi suostua\nolemaan hänen vaimonaan, mutta että voisit tyytyä oloosi, jos saat\nuseampia peitteitä ja enemmän tupakkaa ja kaikenlaista muuta hyvää\nköyhälle, vanhalle isällesi Snettishanelle. Muistahan nyt tämä, kun\nminä raakun kuin korppi tuolla virranrannalla.\"\n\nLit-lit nyökäytti päätään; sillä oli vaarallista olla tottelematta\nisäänsä, sen hän tiesi sangen hyvin. Ja muuten hän vaatikin vain pikku\nasioita, lyhyttä eroa toimitusmiehestä, joka sitten tulisi tuntemaan\npaljon suurempaa iloa saadessaan hänet takaisin. Hän meni edelleen\njuhlaan, ja kun keskiyö saapui, etsi toimitusmies hänet ja vei mukanaan\nsisään jälellejääneiden huudahdellessa ja sutkauksia lasketellessa,\nmissä kaikki squawit osottausivat sangen suuriäänisiksi.\n\nLit-lit tuli pian huomaamaan, että aviollinen yhdyselämä varastoaseman\nesimiehen kanssa oli paljon parempaa kuin hän koskaan oli osannut\najatellakkaan. Nyt hänen ei enää tarvinnut kantaa puita ja vettä eikä\nalituisesti palvella kärtyistä miesväkeä. Ensi kertaa elämässään\nsaattoi hän loikoilla sängyssään, kunnes aamiainen oli pöydässä. Ja\nminkälainen vuode! Puhdas ja upea ja pehmeä ja mukava, jollaista ei\nollut koskaan ennen nähnyt. Ja ruoka! Korppuja, tuoretta ja hyvää\nleipää kolmasti päivässä jok'ainoa päivä, ja kaikkea muuta mitä vain\nhalusi! Sellaista ylellisyyttä hän tuskin saattoi ymmärtää, hänen\nsuureksi tyytyväisyydekseen toimitusmies kohteli häntä järkevällä\nystävällisyydellä. Foxhan oli jo ennen ollut naimisissa, ja hän ymmärsi\nsangen hyvin ajaa höllin ohjaksin, joita ainoastaan toisinaan kiristi,\nmutta silloin voimakkaalla kädellä. \"Lit-lit on tämän paikan\nvaltijatar\", ilmoitti hän merkitsevästi aamiaispöydässä häiden jälkeen.\n\"Mitä hän sanoo, sen täytyy tapahtua. Ymmärrättekö?\" Ja sekä Mc Lean\nettä Mc Tavish ymmärsivät. He tiesivät myöskin, ettei toimitusmiehen\ntapana ollut pistää sormiaan väliin.\n\nMutta Lit-lit ei katsonut omaa etuaan uudessa asemassaan. Hän kevensi\nmiehensä kuormaa heti ottamalla hoitoonsa hänen molemmat poikansa,\nhankki heille enemmän hauskuutta sekä jossakin määrin vapautta,\nsuunnilleen yhtä paljon kuin soi itselleenkin. Molemmat pojat ylistivät\nsuuresti uutta äitiänsä; Mc Lean ja Mc Tavish lauloivat hekin hänen\nylistystään; ja toimitusmies kehui onnellista avioliittoaan, kunnes\nhuhu Lit-lit'in hyvästä käytöksestä ja hänen puolisonsa\ntyytyväisyydestä levisi kaikkien asukasten keskuuteen Sin Rock'in\npiirissä.\n\nSilloin Snettishane, joka valvoi öisin ajatellessaan huikean korkeata\nkorkoa, katsoi olevan ajan alkaa toimia. Kymmenentenä yönä\navioliittonsa jälkeen Lit-lit heräsi korpin raakuntaan, ja hän ymmärsi\nsiitä, että Snettishane odotti häntä virran rannalla. Suuressa\nonnessaan ei hän ollut unhoittanut isänsä kanssa tekemäänsä sopimusta,\nja nyt se tuli hänen mieleensä yhdessä lapsellisen pelon kanssa, jota\nhän tunsi isäänsä kohtaan. Pitkän aikaa hän makasi peloissaan ja\nvapisten, halutonna lähtemään, peläten jäädä, mutta viimein peri\ntoimitusmies voiton tässä hiljaisessa taistelussa -- hänen hellyytensä\nja valtavat lihaksensa sekä voimakas alaleukansa terästivät Lit-Lit'in\nhermot, niin että hän päätti jättää korpin raakunnan huomioonottamatta.\n\nMutta aamulla hän nousi ylös sangen peloissaan ja hoiti tehtäviään\nalituisen tuskan vallassa odottaen isänsä tuloa. Päivän kuluessa alkoi\nhän kuitenkin saada rohkeutensa takaisin. Hän kuuli John Foxin\nperinpohjin haukkuvan Mc Lean'ia ja Mc Tavish'ia jostakin\nvähäpätöisestä laiminlyönnistä, ja tämä auttoi häntä voittamaan\npelkonsa. Hän koetti aina olla miehensä näkyvissä, ja kun hän seurasi\nhäntä suurelle varastohuoneelle ja näki hänen heittelevän suuria\ntavarapakkoja ympäriinsä niin helposti kuin jos ne olisivat olleet\nhöyhenpatjoja, tunsi hän itsensä turvatuksi. Tämä oli hänen ensimäinen\nkäyntinsä varastolla, ja kun Sin Rock oli suurin jakelupaikka, josta\ntavaroita lähetettiin lukuisiin pienempiin varastopaikkoihin, ei ollut\nihmeellistä, että hän joutui ällistyksiinsä nähdessään sinne kasatut\näärettömät rikkaudet.\n\nTämä näkemys ynnä muisto isä Snettishanen köyhästä majasta, muutti koko\nhänen epäilyksensä levollisuudeksi. Hänen vakaumustaan vahvisti vielä\npari toisen poikapuolensa kanssa vaihtamaansa sanaa. \"Eikö valkoinen\nisä ole sangen hyvä?\" hän kysyi ja poika vastasi, että hänen isänsä oli\nparas, mitä hän koskaan oli nähnyt. Sinä yönä raakkui korppi uudelleen.\nJa seuraavana yönä kuului raakunta vielä kiivaammalta. Se herätti John\nFoxin, niin että hän hetkisen levottomasti heittelehti sinne tänne.\nSitten hän sanoi ääneen: \"Vieköön piru tuon korpin!\" ja Lit-lit nauroi\nääntä päästämättä siinä hänen vieressään maatessaan.\n\nVarhain seuraavana aamuna näyttäytyi Snettishane onnettomuutta\nennustavin ilmein ja istui syömään aamiaista kyökissä Wanidanin luona.\nHän kieltäytyi kuitenkin syömästä \"akkainruokaa\", ja hetkisen perästä\nhän etsi vävynsä varastohuoneesta, missä vaihtokauppa tapahtui. Hän oli\nsaanut kuulla, että hänen tyttärensä oli oikea jalokivi naiseksi, ja\nsentähden hän oli nyt tullut saadakseen enemmän peitteitä, enemmän\ntupakkaa ja useampia pyssyjä -- ennen kaikkea useampia pyssyjä. Hän\nnimittäin katsoi tulleensa petetyksi kaupoissa ja hän tuli vaatimaan\noikeutta. Mutta toimitusmiehellä ei ollut peitteitä eikä oikeutta\nliikenemään. Tämän jälkeen hänelle ilmoitettiin, että isä Snettishane\noli puhunut lähetyssaarnaajan kanssa Three Forks'issa, ja tämä oli\nselittänyt hänelle, etteivät sellaiset avioliitot olleet taivaassa\nsäädetyt, sekä että hänen isällinen velvollisuutensa oli vaatia\ntyttärensä takaisin.\n\n\"Minä olen nykyään hyvä kristitty\", jatkoi Snettishane, \"ja tahdon,\nettä Lit-lit'ini pääsee taivaaseen.\"\n\nToimitusmiehen vastaus oli lyhyt ja suora, sillä hän käski appiukkonsa\nmennä siihen paikkaan, missä ne asuvat, jotka eivät ole päässeet\ntaivaaseen, ja niskaan ja erääseen alempana olevaan ruumiinkohtaan\ntarttumalla hän osotti hänelle neuvotun tien ovelle saakka. Mutta\nSnettishane hiipi salaa kyökkiin ja tapasi Lit-lit'in isossa salissa.\n\n\"Sinä kenties nukuit kuin tukki viime yönä, kun minä kutsuin sinua\nvirranrannalla\", alotti hän synkästi katsoen tytärtään.\n\n\"Ei, kyllä minä olin hereillä ja kuulin.\" Hänen sydämensä löi ikäänkuin\nolisi tahtonut tukahduttaa hänet, mutta hän jatkoi vakavalla äänellä:\n\"ja edellisenä yönä minä myöskin olin valveilla ja kuuntelin, ja samoin\nsitä edellisenä yönä.\"\n\nTämän jälkeen hän suuressa onnessaan ja peloissaan, että tämä onni\notetaan häneltä pois, alkoi omintakeisesti ja hehkuvasti puolustaa\nnaisen asemaa ja oikeuksia -- ensimäinen nykyaikainen naisesitelmä,\njoka on pidetty viidennenkymmenennen kolmannen asteen yläpuolella.\n\nMutta hänen puheensa kaikui kuuroille korville. Snettishane kuului\nvanhempaan ikäluokkaan. Kun Lit-lit pysähtyi henkeä vetääkseen, sanoi\nisä uhkaavalla äänellä: \"Tänä yönä minä uudelleen raakun kuin korppi.\"\n\nSamassa tuli siihen John Fox ja uudisti saman tempun, jolla tahtoi\nauttaa Snettishanea lähemmäs taivaallisten vasta-asujia.\n\nSeuraavana yönä raakkui korppi innokkaammin kuin koskaan ennen. Lit-lit\noli kevytuninen, hän kuuli ja hymyili. John Fox heittelehti unissaan\nlevottomasti sinne tänne. Sitten hän heräsi ja heittelehti vielä\nlevottomammin. Hän ähkyi ja murisi, kiroili hiljaa ja ääneen, ja\nhyppäsi viimein sängystä. Hän hoippuroi pimeässä suureen saliin ja otti\nseinältä hauleilla ladatun pyssyn, jonka huoleton Mc Tavish oli\njättänyt laukasematta.\n\nToimitusmies hiipi varovaisesti rannalle. Raakkuminen oli tauonnut,\nmutta hän heittäytyi ruohikkoon pitkälleen ja odotti. Ilma oli kolea,\nmutta hyväntuoksuinen, ja päivän helteen jälkeen tuntui ikäänkuin maa\nolisi rauhaa henkäillyt. John Fox nukahti.\n\nViidenkymmenen yardin päässä istui Snettishane pää painuneena polvia\nvasten ja selkä John Fox'iin päin -- ja hänkin nukkui, yön hiljaisuuden\nvoivuttamana. Tunti kului, ja silloin hän heräsi, ja päätään\nkohottamatta hän päästi kurkustaan korpin käheän, raakkuvan äänen niin\nettä yöilma värisi.\n\nToimitusmies heräsi, ei niinkuin sivistyneen maailman ihminen äkkiä\nhavahtuu unesta, vaan niinkuin villin uni muuttuu nopeasti ja\nitsetietoisesti valveillaoloksi. Yön hämärässä hän näki tumman esineen\nruohikossa ja suuntasi pyssynpiipun sitä kohti. Uusi raakunta kajahti\nilmoille ja hän painoi hanaa. Sirkat lakkasivat laulamasta, metsälinnut\neivät leperrelleet enää ja korpin raakunta muuttui äkkiä hengettömäksi\nhiljaisuudeksi.\n\nJohn Fox kiiruhti paikalle ja kumartui katsomaan tappamaansa saalista.\nHän sai käsiinsä tukun karkeita hiuksia ja tähtien valossa paistoivat\nhäntä vastaan Snettishanen kasvot. Hän tiesi kuinka sellainen pyssy\nhajottaa viidenkymmenen yardin välimatkalla ja hän ymmärsi\npippuroineensa hauleilla Snettishanen selän hartioista alimpiin osiin\nsaakka. Ja Snettishane tiesi, että toimitusmies tiesi sen, mutta\nkumpikaan ei puhunut siitä sanaakaan.\n\n\"Mitä sinä täällä teet?\" kysyi toimitusmies. \"Tähän aikaan pitäisi\nvanhojen luitten levätä sängyssä.\"\n\nMutta Snettishane vastasi arvokkaasti, siitä huolimatta että haulipanos\npoltteli hänen nahkaansa.\n\n\"Vanhat luut eivät kaipaa lepoa\", sanoi hän juhlallisesti. \"Minä itken\ntyttäreni tähden, tyttäreni Lit-lit'in tähden, joka elää ja kuitenkin\non kuollut, ja joka varmasti joutuu valkoisen miehen helvettiin.\"\n\n\"Itke sitten tästäpuoleen virran toisella rannalla, kuulomatkan\nulkopuolella\", sanoi John Fox ja kääntyi hänestä, \"sillä sinun itkusi\non kauhean kovaäänistä ja estää nukkumista öisin.\"\n\n\"Sydämeni on haavoitettu\", vastasi Snettishane, \"ja minun päiväni ja\nyöni ovat mustat surusta.\"\n\n\"Niin mustat kuin korppi\", sanoi John Fox.\n\n\"Niin mustat kuin korppi\", sanoi Snettishane.\n\nEi koskaan enää kuulunut korpin raakuntaa virranrannalta. Lit-lit tulee\npäivä päivältä yhä äitimäisemmäksi ja on sangen onnellinen. John Fox'in\npojat hänen ensimäisestä avioliitostaan ovat saaneet sisaria. Vanha\nSnettishane ei käy enää tyttärensä tykönä, ja hän saattaa tuntikausia\nohuella vanhalla äänellään ruikuttaa sitä kiittämättömyyttä, joka\nilmenee lapsissa yleensä, mutta erittäinkin hänen tyttäressään\nLit-lit'issä. Hänen vanhuuttaan katkeroittaa tietoisuus siitä, että\nhäntä on kaupoissa petetty. Ja John Fox'kin on ottanut takaisin\nväitteensä, että hän on maksanut Lit-lit'istä kymmenen vaippaa ja yhden\npysyn liikaa.\n\n\n\n\nBastardi.\n\n\nBastardi oli oikea paholainen. Tämä oli tunnettua ja tunnustettua koko\nPohjolassa. \"Helvetinsikiöksi\" kutsui häntä moni, mutta hänen herransa\nja isäntänsä oli antanut hänelle tuon häpeällisen nimen \"Bastardi\".\nMutta nyt oli myöskin Musta Leclère paholainen, niin että he sopivat\nhyvin yhteen. Sanotaan, että kun kaksi paholaista sattuu yhteen, niin\nsilloin syntyy pikkuinen helvetti. Ei ole mitään muuta odotettavissa,\nja sitä voitiin kaikella varmuudella odottaa, kun Bastardi ja Musta\nLeclère joutuivat yhteen. Kun he ensi kerran kohtasivat toisensa, oli\nBastardi pieni pentu, laiha ja nälkäinen ja vihaisennäköinen, ja siinä\nsyntyi haukuntaa ja murinaa, sillä Leclère'llä oli tapana nostaa\nylähuultaan, niinkuin susi, ja näyttää valkeita, julmia hampaitaan. Ja\ntässä tilaisuudessa hän nosti sitä, ja hänen silmänsä loistivat\npahuudesta, kun hän kurkottui Bastardia kohti ja veti hänet esiin\nryömivästä läjästä. Oli aivan varma, että he näkivät toisensa läpi,\nsillä silmänräpäyksessä Bastardi oli iskenyt hampaansa Leclère'n\nkäteen, ja Leclère puristi peukalonsa ja etusormensa pennun kurkun\nympärille, niin että oli vähällä sammuttaa sen nuoren elämän.\n\n\"_Sacre dame_\", sanoi ranskalainen hiljaa, kuivatessaan verta purrusta\nkädestään ja katsellessaan pikku raukkaa, joka makasi läähättäen\nlumessa.\n\nLeclère kääntyi nyt John Hamlin'in, Sixty Milen aseman varastonhoitajan\npuoleen, ja tämä sanoi: \"Siinä on alkua, tuossa! Paljonko tahdotte\nantaa, m'sieu? Voi, ostakaa se nyt -- ostakaa se heti paikalla!\"\n\nJa siksi, että hän vihasi sitä mitä katkerimmin, osti Leclère Bastardin\nja antoi sille tuon häpeällisen nimen. Viiden vuoden ajan he molemmat\nseikkailivat läpi Pohjolan, St Michaelin ja Yukonin suistomaasta\nPelly'yn saakka, ja niinkin kauas kuin Peace River'iin, Athabascaan ja\nIsoon Orjajärveen asti. Ja silloin he hankkivat häijyydellään sellaisen\nmaineen, jollaista ei ennen ollut ollut yhdelläkään ihmisellä eikä\nkoiralla.\n\nBastardi ei ollut koskaan tuntenut isäänsä -- siitä syystä hän oli\nsaanut nimensä -- mutta John Hamlin tiesi, että isä oli ollut suuri\nharmaja susi. Äitinsä sitävastoin -- ja hänestä oli hänellä heikko\nmuisto -- oli muriseva, haukkuva likainen koiranturilas, leveärintainen\nja riippumahainen. Silmät hänellä oli pahanilkiset, elämästä hän piti\nkiinni kuin kissa ja oli aina valmis kujeisiin ja pahuudentekoon.\nHänessä ei ollut hiventäkään kunniantuntoa eikä rehellisyyttä,\nja hänen petollisuutensa oli ainoa, josta saattoi olla varma.\nHänen rakkaussuhteensa metsän petojen kanssa todisti yleistä\nluonteenturmelusta. Paljon pahuutta ja paljon voimaa oli Bastardin\nesi-isissä, ja kun hän oli samaa lihaa ja sama verta peri hän\nkaikkityyni. Ja silloin tuli Musta Leclère ja raskaalla kädellään\npuristi ja painoi ja muovaili tuota elämänhaluista pentua, kunnes siitä\ntuli suuri pahanilkinen peto, ovela, vihainen, kavala, häijy ja ilkeä\nkuin helvetinhenki. Sopiva isäntä olisi Bastardista saanut tavallisen,\nerinomaisen kelvollisen ajokoiran. Mutta hän ei saanut koskaan siihen\ntilaisuutta. Leclère kehitti vain hänen synnynnäistä pahuuttaan.\n\nBastardin ja Leclère'n tarina on tarina alituisesta sodasta -- viisi\njulmaa, säälimätöntä vuotta, joista heidän ensimäinen kohtauksensa\nantaa sattuvan kuvan. Minä tahdon alkaa sanomalla, että se oli Leclèren\nvika, sillä hän vihasi järjellä ja ymmärryksellä, kun taas tuo\npitkäkoipinen, kömpelö pentu vihasi vain sokeasti ja vaistomaisesti.\nAlussa ei sattunut minkäänlaisia hienosti suunniteltuja julmuuksia --\nniiden vuoro tuli myöhemmin -- vaan ainoastaan yksinkertaisia\nselkäsaunoja ja raakuudenosotuksia. Muutaman kerran vioittui Bastardin\ntoinen korva tällaisissa pieksäjäisissä. Rikkirevityt lihakset eivät\nparantuneet koskaan, ja korva roikkui ja lerpatti aina -- jotta hän\nvoisi pitää kiduttajansa muistissaan. Eikä hän unhottanut mitään.\n\nHänen pentuaikansa oli yhtämittaista mielettömän kapinallisuuden aikaa.\nHän veti aina lyhemmän korren, mutta löi aina takaisin: hänen\nluonteeseensa kuului lyödä takaisin. Ja häntä oli mahdoton masentaa.\nNiin surkeasti kuin hän ulvoikin tuskasta ruoskan- tai nuijaniskujen\nsadellessa hänen selkäänsä, onnistui hänen kuitenkin aina saada\nilmoille vihaista murinaa -- selvä todistus siitä kostonhimosta, jota\nhän tunsi -- joka ehdottomasti aiheutti lisää lyöntejä. Mutta hän oli\nperinyt äitinsä luonteen. Ei mikään näyttänyt saavan häntä hengiltä.\nHän kasvoi ja hyötyi keskellä kurjuutta, lihoi nälkää nähdessään, ja\nepätoivoinen taistelu elämästä kehitti hänet yliluonnollisen\nterävä-älyiseksi. Hän oli perinyt niinhyvin äitinsä kavaluuden ja vihan\nkuin isänsä rajuluontoisuuden ja rohkeuden.\n\nMahdollisesti se oli hänessä hänen esi-isiensä ominaisuutta, ettei hän\nkoskaan valittanut. Pennunhaukunta katosi, kun hänen jalkansa\nvahvistuivat, ja hän tuli julmaksi ja vaiteliaaksi, iski nopsasti eikä\nliikoja varottanut edeltäkäsin. Hän vastasi kirouksiin murinalla,\nlyönteihin puremalla, ja hänen vääristynyt naamansa ilmaisi\nsammumatonta vihaa. Mutta koskaan enää ei Leclère saanut edes kauheilla\nkidutuksillakaan häntä huutamaan tuskasta tai pelosta. Ja tämä\nlannistumattomuus vain enensi Leclère'n vihaa ja sai hänet tekemään\nvielä saatanallisempia julmuuksia.\n\nKun Leclère antoi Bastardille vain puoli kalaa, kun taas hänen\ntoverinsa saivat kokonaisen, meni Bastardi ja otti kalaa toisilta\nkoirilta. Hän varasti varastohuoneestakin ja teki tuhansittain muita\nryövärintöitä, niin että hän tuli kauhuksi kaikille koirille ja\nkoiranomistajille. Kun Leclère löi Bastardia ja hellitti Babettea --\nBabettea, joka ei tehnyt puoleksikaan niin paljon kuin hän -- heitti\nBastardi hänet kumoon lumeen ja murskasi hänen toisen takajalkansa\nvaltavilla leuoillaan, niin että Leclère oli pakotettu ampumaan hänet.\nJa veristen tappelujen kautta teki Bastardi itsensä kaikkien toveriensa\nherraksi, sääti heille sekä työntekoa että ruokintaa koskevia lakeja ja\npiti silmällä, että he myöskin elivät niiden mukaan.\n\nViiden vuoden kuluessa hän kuuli ainoastaan kerran ystävällisen sanan\nja sai hyväilevän kädensilityksen, ja silloin hän ei ymmärtänyt, mitä\nse merkitsi. Hän teki hurjan hyppäyksen, kesyttämätön kun oli, ja hänen\nhampaansa loksahtivat yhteen salaman nopeudella. Hän joka lausui tuon\nystävällisen sanan ja antoi hyväilevän kädensilityksen, oli Sunrisen\nvasta maahan muuttanut lähetyssaarnaaja. Ja kuuden lähinnä seuraavan\nkuukauden aikana hän ei kirjoittanut ainoatakaan kirjettä kotiinsa;\nMc Questionin haavuri matkusti kaksisataa peninkulmaa jään yli\npelastaakseen hänet verenmyrkytyksestä.\n\nSekä miehet että koirat katsoivat karsaasti Bastardiin, kun hän tuli\nleiriin tai asemille. Miehet tervehtivät häntä jalka uhkaavasti\npotkasuun valmiina, koirat karvat pystyssä ja torahampaat irvellään.\nKerran antoi muuan mies Bastardille potkun, ja nopeasti kuin susi iski\nBastardi leukansa miehen pohkeisiin, niin että hampaat tunkeutuivat\nluuhun saakka. Tämän jälkeen purtu päätti vakaasti ottaa koiran\nhengiltä, mutta silloin astui Leclère väliin uhkaavin ilmein ja\nmetsästyspuukko paljaana. Ottaa Bastardi hengiltä -- _sacre dame_, se\noli huvi, jonka Leclère pidätti itselleen. Sen piti luonnollisesti\njoskus tapahtua, tai myöskin -- oh, kukapa sitä voisi tietää? Joka\ntapauksessa tulisi arvoitus lopultakin selviämään.\n\nSillä he olivat tulleet toisilleen suorastaan arvoitukseksi. Toisen\njokainen hengenveto oli kehotus tai uhkaus toiselle. Viha yhdisti\nheidät lujemmin kuin rakkaus olisi voinut koskaan tehdä. Leclère nautti\najatellessaan sitä päivää, jolloin Bastardin rohkeus olisi loppunut ja\nhän valittaisi ja vääntelisi isäntänsä jaloissa. Ja Bastardi -- niin,\nLeclère tiesi, mikä Bastardilla oli mielessä, hän oli useammin kuin\nkerran lukenut sen Bastardin silmistä. Ja sen niin selvästi ja hyvästi,\nettä hän ehtimiseen katseli olkansa yli, kun Bastardi pysytteli hänen\ntakanaan.\n\nToiset miehet kummastelivat sitä, että Leclère hylkäsi ne suuret\nsummat, joita hänelle tarjottiin koirasta. \"Jonakuna kauniina päivänä\nte kuitenkin lyötte sen kuoliaaksi, ja silloin olette menettänyt sen\nilmaiseksi\", sanoi John Hamlin kerran, kun Bastardi läähätti\nkinoksessa, johon Leclère oli potkaissut sen, eikä kukaan tiennyt,\nolivatko sen kintut murskana, eikä kukaan uskaltanut mennä katsomaan\nsitä.\n\n\"Se on minun asiani, se, m'sieu'\" vastasi Leclère kuivasti.\n\nJa he kummastelivat myöskin sitä, ettei Bastardi paennut isäntänsä\nluota. Sitä he eivät voineet käsittää. Mutta Leclère ymmärsi sen. Hän\noli mies, joka oleskeli paljon ulkona vapaassa luonnossa, ja hän oli\noppinut ottamaan selvää tuulen suhinasta ja myrskyn pauhinasta, yön\nhuokauksista, päivänkoiton kuiskauksista ja päivän hälinästä. Jollakin\nhämärällä tavalla hän saattoi kuulla ruohon kasvavan, mahlan nousevan\nja silmikoiden puhkeavan. Ja hän tunsi myöskin elollisten ilmiöiden\nsalaperäisen lausumistavan -- hän käsitti kaniinin liikkeet ansassa,\nkorpin raskaan siivenlyönnin, varjojen leikin kuunpaisteessa, suden\nhiipivän käynnin illan hämärässä ja yön pimeydessä. Hän ymmärsi\nBastardin täydellisesti. Hän käsitti sangen hyvin, miksi Bastardi ei\npaennut, ja hän katsoi yhä useammin olkansa yli.\n\nKun Bastardi oli vihassa, ei häntä ollut suinkaan hauska katsella, ja\nuseammin kuin kerran hän oli hypännyt Leclère'n kurkkua kohti, mutta\naina valmiina olevan koiraruoskan tyvipää oli pakoittanut hänet\nluopumaan aikeistaan, ja vapisevana ja tiedottomana hän oli joka kerta\njäänyt maahan pitkälleen. Täten Bastardi oli oppinut odottamaan sopivaa\naikaa. Kun hän oli päässyt täysiin nuoruuden voimiin, hän katsoi ajan\ntulleen. Hän oli leveärintainen ja hänellä oli oivalliset lihakset,\nhänen kokonsa oli melkoista suurempi kuin tavallisesti -- hänen\nulkomuotonsa muistutti kieltämättömästi täysiveristä sutta. Leclère\nnukkui vaippoihinsa kääriytyneenä, kun Bastardi havaitsi, että nyt oli\naika toimia. Hän hiipi varovaisesti isäntänsä luo, pää painuneena maata\nvasten, terve korva taaksepäin vinossa, hiljaisin kissanaskelin.\nBastardi veti henkeään hiljaa, sangen hiljaa, eikä hän nostanut päätään\nennenkuin oli aivan nukkujan vieressä. Hän seisoi hetkisen ja katseli\npronssinväristä paljasta, hengityksen mukana voimakkaasti ja\nsäännöllisesti nousevaa ja laskevaa kurkkua. Kuola tippui hänen\nleukapielistään ja valui pitkin kieltä, ja silloin muistui hänen\nmieleensä riippuva korvansa, ne lukemattomat lyönnit, joita hän oli\nsaanut ja monet kärsimänsä vääryydet, ja hän heittäytyi äänettömästi\nnukkuvan kimppuun.\n\nLeclère heräsi kipuun, kun koiran hampaat iskeytyivät hänen kurkkuunsa,\nja kun hän itsekin oli täysi eläin, heräsi hän täydellisesti. Hän\ntarttui molemmin käsin Bastardin henkitorveen ja kieri peitteiden alta\npäästäkseen koko painollaan vainoojansa kimppuun. Mutta tuhannet\nBastardin esi-isät olivat iskeneet hampaansa lukemattomien hirvien ja\npeurojen kurkkuihin, ja hän oli perinyt heidän taitonsa. Kun hän tunsi\nLeclère'n painon päällänsä, repi ja raateli hän takajaloillaan\nisäntänsä vatsaa ja alaruumista, niin että kynnet tunkivat nahan ja\nlihasten läpi. Ja kun hän tunsi päällänsä olevan ruumiin liukuvan\ntakaisin ja nousevan, raapi hän miehen kurkkua. Toiset koirat, hänen\ntoverinsa, kokoontuivat heidän ympärilleen murisevaksi piiriksi, ja\nBastardi, joka saattoi vaivoin hengittää ja oli kadottamaisillaan\ntajuntansa, tiesi, että he himoitsivat leuoillaan tarttua häneen. Mutta\nse ei merkinnyt mitään -- nyt oli miehestä kysymys, miehestä, joka\nmakasi hänen päällään, ja hän repi ja raateli kynsillään niin kauan\nkuin hänellä oli hituisenkaan voimia jälellä. Mutta Leclère kuristi\nhäntä molemmilla käsillään, kunnes Bastardin oli vaikea saada ilmaa --\nkunnes koiran silmät tulivat jäykiksi ja lasimaisiksi, sen leuat\npäästivät hitaasti otteensa ja kieli pistäysi mustana ja paksuna ulos\nsuusta.\n\n\"Vai niin? No -- _bon_, sinä piru!\" kärisi Leclère suu ja kurkku täynnä\nomaa vertansa, kun hän heitti tiedottoman koiran luotansa.\n\nMutta kun nyt toiset koirat hyökkäsivät Bastardin kimppuun, ajoi\nLeclère ne pois kiroten. Ne vetäytyivät takaisin suurempaan piiriin,\nistuutuivat ja nuolivat kiihkeästi huuliaan, jokainen karvat pystyssä.\n\nBastardi tointui nopeasti, ja kun hän kuuli Leclère'n äänen nousi hän\nvaivaloisesti jaloilleen ja seisoi huojuen sinne tänne.\n\n\"Oo, sinä kirottu kanalja!\" Leclère sylki ja kiroili vuoroon. \"Minä\nnäytän sinulle vielä, tiedä se! Sinä saat mitä tarvitset, sinä piru!\"\n\nKun ilma virtaili kuin elämän neste Bastardin väsyneisiin keuhkoihin,\nteki hän uuden hyökkäyksen herraansa kohti, mutta hänen leukansa eivät\nosuneet maaliin ja loksahtivat yhteen päästäen metallin helinää\nmuistuttavan äänen. He kieriskelivät nyt molemmat lumessa ja Leclère\nhakkasi hurjasti nyrkeillään. Sitten he päästivät irti ja kiertelivät\ntoisiaan. Leclère olisi voinut siepata veitsensä. Ja hänen pyssynsä oli\nmaassa hänen jalkainsa juuressa. Mutta hänen villipedon tunteensa oli\nherännyt ja raivosi hillittömästi. Hän tahtoi taistella käsillään -- ja\nhampaillaan. Bastardi teki uuden hyökkäyksen, mutta Leclère löi hänet\nnyrkiniskulla maahan, heittäytyi hänen päälleen ja iski hampaansa\nkoiran lapaan niin että ne tunkeutuivat luuhun saakka.\n\nSiinä oli alkuperäinen näyttämö ja yhtä alkuperäinen kohtaus --\nsellainen, joka oli saattanut tapahtua maailman lapsuusaikoina.\nAvonainen paikka synkässä metsässä, ympärillä piiri irvisteleviä\nsusikoiria ja keskellä kaksi villipetoa taistelun tuoksinassa, muristen\nja purren, mielettömästi raivoten, läähättäen ja puuskuttaen, karjuen,\nponnistellen, hurjina raivosta, mielettömän murhanhimon valtaamina,\niskien, purren ja kynsien kaikessa luonteenomaisessa raakuudessaan.\n\nMutta silloin onnistui Leclèren iskeä Bastardia nyrkillään korvan\ntaakse ja koira vaipui taintuneena maahan. Tämän jälkeen Leclère\nhyppäsi sen päälle ja hyppeli hyppelemistään rusentaakseen sen maahan.\nBastardin molemmat takajalat olivat poikki ennenkuin Leclère pysähtyi\nhengittääkseen.\n\n\"Oo-oo! Oo-oo!\" kirkui hän pudistaen nyrkkiään, kykenemättä saamaan\nmuuta ääntä kurkustaan.\n\nMutta Bastardi oli lannistumaton. Hän loikoi siinä avuttomassa\nkurjuudessaan, mutta hänen ylähuulensa kohosi väsyneesti ja vääntyi\nirvistykseen, hänellä ei ollut voimia päästää ääntä. Leclère potkasi\nhäntä, ja Bastardin väsyneet leuat puristuivat isännän säären ympäri,\nmutt'eivät jaksaneet tunkea nahan läpi.\n\nSilloin otti Leclère ruoskan ja oli hakata hänet palasiksi, huutaen\njoka lyönnille: \"Tällä kertaa minä teen lopun sinusta! Vai mitä?\nLuciferin nimessä teen kuin teenkin sinusta lopun!\"\n\nViimein hänkin vaipui kokoon lopen väsyneenä ja pyörtymäisillään\nverenvuodosta; hän kaatui uhrinsa viereen, mutta kun susikoirat\nlähestyivät suorittaakseen kostonsa, käytti hän viimeisiä voimiaan\nryömiäkseen Bastardin päälle ja siten suojellakseen häntä heidän\nleuoiltaan.\n\nTämä tapahtui jokseenkin lähellä Sunrise'a, ja kun lähetyssaarnaaja\nmuutamia tunteja myöhemmin avasi ovensa Leclère'lle, hämmästyi hän, kun\nei nähnyt Bastardia vetokoirien joukossa. Eikä hänen hämmästyksensä\nsuinkaan vähentynyt, kun Leclère heitti syrjään osan peitteitä reestä,\nnosti Bastardin syliinsä ja kompuroi huoneeseen koiran kanssa.\nMc Questionin haavuri, jolla oli jossain määrin taipumuksia\nvetelehtimiseen, sattui juuri olemaan siellä jutustelemassa, ja he\ntahtoivat nyt kahden ruveta paikkaamaan Leclèreä.\n\n\"_Merci, non_\", sanoi hän. \"Olkaa hyvät ja auttakaa koiraa ensin. --\nSanoitteko, että antaa sen kuolla? _Non_. Se ei olisi hyvä. Siksi että\nminun täytyy se ensin lannistaa. Juuri sen vuoksi se ei saa kuolla.\"\n\nHaavuri sanoi sitä eriskummalliseksi päähänpistoksi ja lähetyssaarnaaja\npiti sitä enteenä. Ja niin voipunut Leclère joka tapauksessa oli, että\nkuume tarttui häneen keväällä ja hänen täytyi uudelleen ruveta\nsängynomaksi. Bastardin laita oli paljon huonompi, mutta hänen\nitsepintainen elämästä-kiinnipitämisensä voitti lopuksi; hänen\ntakajalkansa paranivat ja koko hänen elimistönsä uudistui, kun hän\nuseita viikkoja oli maannut sidottuna lattialla. Ja kun Leclère\nvihdoinkin toipui ja istui tuhkanharmaana ja vapisevana\nauringonpaisteessa oven pielessä, oli Bastardi jo ottanut takaisin\nherruutensa ja pakottanut ei ainoastaan omat toverinsa vaan myöskin\nlähetyssaarnaajan koirat alamaisuuteen.\n\nHän ei liikauttanut lihastakaan eikä väräyttänyt karvaakaan, kun\nLeclère ensi kertaa kompuroi ulos lähetyssaarnaajaan nojaten ja\nhitaasti ja tavattoman varovaisesti istuutui kolmijalkaiselle tuolille.\n\n\"_Bon_!\" sanoi Leclère. \"_Bon!_ Aurinko on hyvä olemassa!\" Ja hän\nojenteli laihtuneita käsivarsiaan ja antoi niiden kylpeä lämmössä.\n\nSilloin sattui hänen katseensa koiraan, ja entinen tuli loisti taas\nhänen silmistään. Hän asetti kätensä kevyesti lähetyssaarnaajan\nkäsivarrelle. \"_Mon père_ -- tuo Bastardi -- se on oikea paholainen.\nTahdotteko noutaa minulle pistoolin, jotta minä saan nauttia auringosta\nlevossa ja rauhassa?\"\n\nSitten hän istui monta päivää auringonpaisteessa oven ulkopuolella. Hän\nei nukahtanut koskaan, ja pistooli oli aina hänen polvillaan. Bastardin\ntuli tavaksi aamusin heti silmätä, oliko ase tavallisella paikallaan.\nNiinpian kun hän sai nähdä pistoolin, kohotti hän hiukkasen ylähuultaan\nmerkiksi, että hän oli ymmärtänyt, ja Leclère kohotti hänkin\nylähuultaan vastaavaan irvistykseen. Eräänä päivänä lähetyssaarnaaja\nhuomasi tämän.\n\n\"Varjelkoon!\" sanoi hän. \"Minä luulen varmasti, että eläin käsittää...\"\n\nLeclère nauroi. \"Kuulkaahan, _mon père_ -- mitä minä nyt sanon, sen se\nvarmasti ymmärtää.\"\n\nIkäänkuin vahvistaakseen vakuutuksen Bastardi kohotti huomattavasti\ntoista korvaansa tarkasti kuullakseen isäntänsä äänen.\n\n\"Minä sanon -- kuole!\"\n\nBastardi päästi kurkustaan murinan, hänen niskakarvansa nousivat\npystyyn ja jokainen lihas näytti jännittyvän odotuksesta.\n\n\"Minä nostan aseeni -- kas näin!\" Hän antoi teon seurata sanoja ja\ntähtäsi suoraan Bastardia.\n\nKoira teki silmänräpäyksessä sivuhyppäyksen ja katosi rakennuksen\nnurkan taa.\n\n\"Varjelkoon!\" huudahti lähetyssaarnaaja kerta kerralta.\n\n\"Mutta miksi se ei pakene teidän luotanne?\"\n\nRanskalainen kohautti hartioitaan rodulleen ominaisella tavalla, joka\nvoi merkitä kaikkea mahdollista, täydellisestä tietämättömyydestä\nrajattomaan ymmärtämykseen asti.\n\n\"Ja miksi te ette sitten tapa sitä?\"\n\nTaas hartioitten kohotus.\n\n\"_Mon père_\", sanoi Leclère hetken päästä, \"aika ei ole vielä tullut.\nSe on syntyperäinen piru. Kerran minä vielä muserran sen kappaleiksi.\nNiin. Kerran. _Bon_!\"\n\nSitten tuli päivä, jolloin Leclère otti koirat mukaansa ja matkusti\nveneellä Forty Mileen, sekä sieltä edelleen Porcupine'en, jossa hän\nmeni P.C. yhtiön palvelukseen ja kulki löytöretkillä suurimman osan\nvuotta. Sen jälkeen hän lähti Koyokuk'ia pitkin hyljättyyn Arctic\nCity'yn ja palasi sitten takaisin leiriltä leirille Yukonia pitkin.\nNäitten pitkien kuukausien kuluessa Bastardi sai perinpohjaista\nkuritusta. Hän kärsi paljon kidutusta, häntä kiusattiin nälällä,\njanolla, tulella ja pahimmalla kaikesta: musiikilla. Niinkuin\nsukulaisensa ei hänkään pitänyt musiikista. Se aiheutti hänelle\näärimmäisiä tuskia, vaivasi joka hermoa, repi jokaista hänen\nolemuksensa säiettä. Se sai hänet päästämään pitkiä ulvahduksia,\nniinkuin sudet kylminä öinä virittävät valituslaulujaan tähtiä kohti.\nHänen oli mahdoton olla ulvomatta. Tämä oli ainoa heikkous\ntaistelussaan Leclèreä vastaan, ja tämä heikkous oli hänen häpeänsä.\nToiselta puolen Leclère piti intohimoisesti musiikista -- hän rakasti\nsitä yhtä paljon kuin hän rakasti väkijuomia. Ja kun hänen sisimpänsä\ntahtoi saada ilmaa, ilmeni se toisella tai toisella tavalla, useimmiten\nmolemmilla yht'aikaa. Ja kun hän oli juonut ja hänen aivonsa olivat\ntäynnä laulamattomia lauluja, meni paholainen häneen ja hän tunsi\nsuurinta nautintoa kiusatessaan Bastardia.\n\n\"Nyt meidän täytyy saada pikkuisen musiikkia, kuuletko\", oli hänen\ntapansa sanoa. \"Vai kuinka? Mitä sanot siitä, Bastardi?\"\n\nHänellä oli vain vanha kulunut käsiharmonikka, jota hän piti suuressa\narvossa ja korjaili kärsivällisesti. Mutta se oli paras, minkä rahalla\nvoi saada, ja sen sisästä hän loihti ihmeellisiä, väräjäviä sointuja,\njoita kukaan ei ollut ennen kuullut. Niinpian kuin hän alotti, peräytyi\nBastardi mykkänä ja hampaat yhteenpuristettuina tuuma tuumalta\netäisimpään soppeen. Ja Leclère seurasi perässä suuri nuija toisessa\nkainalossa ja soitti, lakkaamatta soitti -- hän seurasi tuuma tuumalta,\naskel askeleelta, kunnes ei enää löytynyt lymypaikkaa.\n\nBastardin oli tapana tehdä ensin itsensä niin pieneksi kuin\nmahdollista, ryömiä aivan lattiaan kiinni, mutta kun soitto läheni\nlähenemistään, täytyi hänen nousta ylös, hän painoi selkänsä seinää\nvasten ja huitoi etukäpälillään ilmaa, ikäänkuin olisi tahtonut päästä\nerilleen pauhaavista sävelaalloista. Hän piti edelleenkin hampaitaan\nyhteenpuristettuina, mutta koko hänen ruumiinsa vapisi ja värisi\nsuonenvedontapaisesti ja hän vääntelehti tuskissaan. Viimein hän\nkadotti itsensähillitsemiskykynsä, leuat erkanivat toisistaan ja kumea\nmurina tunkeutui hänen kurkustaan. Hänen sieramensa jännittyivät,\nsilmäterät laajenivat, karvat nousivat pystyyn avuttomassa raivossa ja\nhän päästi pitkäveteisen sudenulvonnan. Se nousi yhtämittaa, paisui\nsydäntäsärkeväksi säveleeksi, kuoli tuskaiseen sointuun -- ja sitten\nseurasi toinen jakso, oktaavi oktaavilta, sävelmaalaus särkyvästä\nsydämestä loppumattomasta tuskasta ja surusta, sävelmaalaus, joka\nsitten heikkeni, vaaleni, laskeutui ja hiljaa kuoli.\n\nNe olivat helvetintuskia. Ja pirullisella terävä-älyisyydellä Leclère\nnäytti voivan kiusata koiran jokaista hermoa ja saavan sen ilmaisemaan\nkaiken surunsa pitkinä valittavina, vapisevina ja nyyhkyttävinä\nsävelinä. Se oli todellakin kauhistuttavaa, ja vielä kaksikymmentä\nneljä tuntia jälkeenpäin Bastardi oli hervoton ja herkkä, säpsähti\npienimmänkin tavallisen äänen kuullessaan, pelkäsi omaa varjoaan, ja\noli ennen kaikkea ilkeä ja julma omia tovereitaan kohtaan. Mutta ei\nnäkynyt mitään merkkiä siitä, että hänen rohkeutensa olisi murtunut.\nPikemminkin hän tuli yhä jurommaksi ja vaiteliaammaksi ja odotti\naikaansa horjumattomalla kärsivällisyydellä, joka alkoi vaikuttaa\nLeclère'en hämmentävästi ja ahdistavasti. Hän saattoi tuntikausia maata\nliikkumatta tulenpaisteessa ja tuijottaa suoraan Leclère'en, silmät\nkatkerinta vihaa ilmaisten.\n\nMies tunsi usein, että hän oli joutunut taisteluun itse elämän\nperusaineksen kanssa -- tuon vastustamattoman voiman kanssa, joka\nauttaa haukkaa ampumaan alas pilvistä höyhenpukuisen salaman lailla,\njoka vetää villihanhea yli vyöhykkeiden ja paiskaa leikkivän lohen\nkaksituhatta peninkulmaa kuohuvaa Yukonvirtaa pitkin. Sellaisina\nhetkinä hän tunsi halua osottaa vastustamatonta elinvoimaansa, ja hän\nheittäytyi hurjiin orgioihin, joissa väkijuomat, mieletön soitto ja\nBastardi näyttivät pääosaa ja joitten kestäessä hän vaati taisteluun\nkaikkea, mikä oli, mikä oli ollut, ja mikä tuli olemaan.\n\n\"Siinä on jotakin\", tuumaili hän kun hänen mielenpurkauksensa\nkoskettivat Bastardin sisimpiä säikeitä ja aiheuttivat pitkäveteisen\nkamalan ulvonnan. \"Ja minä vedän käsilläni -- näin ja näin.\nHah-hah-haa! Se on hauskaa. Se on todellakin hauskaa! Papit messuavat,\nnaiset rukoilevat, miehet kiroilevat, pikkulinnut sanovat pii-pii ja\nBastardi laulaa vou-vou -- ja kaikki tämä on sama asia. Hah-hah-haa!\"\n\nEräs kunnianarvoisa pappismies, isä Gautier, nuhteli häntä kerran ja\nmuistutti hänelle, että hän saattoi odottaa varmaa turmiota. Mutta hän\nei tehnyt sitä toista kertaa.\n\n\"No olkoon niin, _mon père_\", vastasi Leclère. \"Ja minä luulen, että\nmenen helvetin läpi rätisten, niinkuin katkoyrtti tulen läpi. Vai mitä\narvelette, _mon père_?\"\n\nMutta kaikki huonot olennot saavat lopun niinkuin hyvätkin, ja niin\nkävi myöskin Mustan Leclère'n. Kun vesi oli kesän aikana matalalla,\njätti hän Mc Dougall'in ja lähti veneellä Sunrise'en. Hän matkusti Mc\nDougall'ista Timothy Brown'in seurassa ja saapui yksin Sunrise'en.\nTiedettiin, että molemmat matkatoverit olivat olleet riidassa ennenkuin\nlähtivät matkalle. _Lizzie_, puhkuva kymmenen tonnin siipialus, joka\noli lähtenyt kaksikymmentä neljä tuntia jälkeenpäin, saapui perille\nkolmea päivää ennen Leclère'ä. Ja kun hän saapui, oli hänellä\nluodinreikä toisessa olkapäässään ja hän kertoi pitkän jutun\nväijytysjoukosta ja murhasta.\n\nSunrise'ssa oli tehty kultalöytöjä ja olosuhteet siellä olivat\nmelkoisesti muuttuneet. Kun sinne alkoi virtailla useita satoja\nkullankaivajia, suunnattomat määrät whiskyä ja puoli tusinaa hyvin\nvarustettuja pelureita, hävisi lähetyssaarnaajain monivuotinen työ\nintiaanien keskuudessa jäljettömiin. Kun squawien ainainen tehtävä oli\nkeittää papuja ja pitää tulta naimattomille kullankaivajille, ja kun\nnuorilta miehiltä ei riittänyt aikaa muuhun kuin pelaamiseen ja\nvaihtokauppaan, tuli lähetyssaarnaaja sängyn omaksi, sanoi \"Jumala\nauttakoon minua\" yhä uudelleen ja uudelleen ja asettui tilinteonpäivää\nodottamaan karkeasti veistettyyn pitkään kirstuun. Tämän jälkeen\npelurit siirsivät roulette- ja faraopöytänsä lähetystaloon, josta\nsitten kuului noppien kolina ja lasien kilinä vuorokaudet ympäriinsä.\n\nNyt sattui Timothy Brown olemaan hyvin pidetty näiden Pohjolan\nseikkailijain keskuudessa. Ainoa, mistä häntä saattoi moittia, oli\nhänen kiivas luonteensa -- muuten pikku-asia, jonka hänen hyvä\nsydämensä ja anteeksiantavainen mielensä täydellisesti korvasi.\nToiselta puolen ei Mustassa Leclère'ssä ollut mitään, joka olisi\nsovittanut hänen huonot puolensa. Hän oli \"musta\" ja pysyi sellaisena;\nsiitä oli riittävästi todistuksia, ja hän oli yhtä vihattu kuin toinen\noli rakastettu. Ja silloin Sunris'en miehet tarttuivat kovin kourin\nhäneen ja raastoivat hänet Lynch-tuomarin eteen.\n\nSe oli yksinkertainen juttu. Hän oli riitaantunut Timothy Brownin\nkanssa Mc Dougall'issa. Timothy Brownin seurassa hän oli matkustanut Mc\nDougall'ista. Ilman Timothy Brownia hän oli tullut Sunrise'en. Näistä\ntosiasioista ja hänen yleisesti tunnetusta pahuudestaan vedettiin se\nyksimielinen johtopäätös, että hän oli tappanut Timothy Brownin.\nToiselta puolen Leclère tunnusti tosiksi ylläolevat seikat, mutta\nkielsi johtopäätöksen todenperäisyyden ja antoi toisen selityksen.\nKahdenkymmenen peninkulman päässä Sunrise'sta hän ja Timothy Brown\nolivat juuri sauvomassa venettä louhikkoista rantaa pitkin, kun\nyht'äkkiä kajahti kaksi laukausta. Timothy Brown suistui veneestä\nveteen ja painui pohjaan jättäen jälkeensä punaisen viirun -- se oli\nviimeinen, minkä hän näki Timothy Brownista. Hän itse -- Leclère --\nkaatui veneen pohjalle olkapää lävistettynä. Hän makasi hyvin hiljaa ja\npälyili rantaan päin. Hetkisen perästä hän näki parin intiaanin\npistävän päänsä esiin ja tulevan vesirajaan kantaen koivunkaarnasta\ntehtyä kanoottia. Kun he laskivat sen vesille, Leclère tähtäsi ja\nampui. Luoti osui toiseen intiaaniin, joka tuupertui kanootista\naivankuin Timothy Brown oli tehnyt. Toinen heittäytyi kanootin\npohjalle, ja niin lähtivät kanootti ja vene kulkemaan vinhaa vauhtia\nvirtaa alas. Sitten joutuivat molemmat alukset pyörteeseen ja kulkivat\neri teitä muutaman saaren ympäri. Eikä hän sitten enää nähnyt\nkanoottia. Mutta päättäen siitä hypystä, jonka intiaani oli tehnyt\nennenkuin kaatui kanootin pohjalle, oli hän varmasti haavoittanut\nhäntä.\n\nSiinä kaikki.\n\nLeclère'n selitystä ei pidetty riittävänä. Hänelle annettiin kymmenen\ntuntia armonaikaa, ja _Lizzie_ meni virralle tekemään tutkimuksia.\nKymmenen tunnin kuluttua tuli vene puhkien takaisin Sunrise'en. Se ei\nollut huomannut mitään. Ei oltu löydetty minkäänlaisia todistuksia,\njotka olisivat antaneet tukea hänen väitteelleen. Nyt suotiin hänelle\naikaa järjestää jälkeenjääpä omaisuutensa, sillä hän oli erään\nviidenkymmenen tuhannen dollarin arvoiseksi arvioidun Sunrisessa\nsijaitsevan valtauksen omistaja, ja he olivat lainkuuliaista yhtä hyvin\nkuin lakiasäätävääkin kansaa.\n\nLeclère kohautti hartioitaan. \"Vielä yksi asia\", sanoi hän, \"eräs pieni\n-- miten te taas sitä kutsuttekaan? Eräs _armonosotus_, niin kai se on\n-- niin, pieni armonosotus, niin se on. Minä lahjoitan omistamani\nviisikymmentätuhatta dollaria kirkolle. Ja minä lahjoitan ajokoirani\nBastardin helvettiin. Ja se pieni armonosoitus? Niin -- että te ensin\nhirtätte sen ja sitten minut. Sopiiko se?\"\n\nHe olivat yhtä mieltä siitä, että se sopi -- järjestyshän oli oleva,\nettä \"helvetinsikiö\" raivaa tietä isännälleen. Ja niin siirrettiin\ntuomioistuin virranrannalle, missä muuan valtainen petäjä seisoi\nerillään muista. Slackwater Charley teki silmukan vetoköyden toiseen\npäähän, ja silmukka asetettiin Leclère'n kaulaan. Hänen kätensä olivat\nsidotut selän taakse ja häntä autettiin nousemaan korppulaatikon\npäälle. Sen jälkeen heitettiin köyden toinen pää muutaman oksan yli,\nkiristettiin ja sidottiin lujasti kiinni. Jos sitten olisi potkaistu\nlaatikko Leclère'n alta, olisi hän jäänyt killumaan ilmaan.\n\n\"Nyt me otamme koiran käsiteltäväksemme\", sanoi Webster Shaw, joka\ntoisinaan palveli kaivosinsinöörinä. \"Heittäkää silmukka sen kaulaan,\nSlackwater.\"\n\nLeclère veti suunsa irviin. Slackwater pisti mällin poskeensa, teki\nsilmukan ja heilutti köyttä välinpitämättömästi kädessään. Hän\nkeskeytti pari kertaa ajaakseen liian lähelle tuppautuneita moskiittoja\nkasvoiltaan. Kaikki karkoittivat moskiittoja luotaan, paitsi Leclère,\njonka pään ympärille oli niitä kertynyt kokonainen pilvi. Vieläpä\nBastardikin, joka loikoili pitkänään maassa, ajeli etukäpälillään\nlakkaamatta noita kiusanhenkiä silmäinsä ja suunsa ympäriltä.\n\nMutta kun Slackwater odotti, että Bastardi olisi kohottanut päätänsä,\nkuului heikkoa huutoa, ja muuan mies näkyi juoksevan Sunrise'sta päin,\nheiluttaen toista kättään. Se oli varaston esimies.\n\n\"Odottakaa, odottakaa -- pojat!\" läähätti hän, juostessaan heidän\nluokseen. \"Pikku Sandy ja Bernadotte ovat juuri saapuneet\", selitti\nhän, hengähdettyään hiukkasen. \"Astuivat maihin tuolla alhaalla ja\ntulivat oikotietä. Heillä oli Majava mukanaan. Olivat löytäneet hänet\nja hänen kanoottinsa muutamasta kanavasta, ja Majavalla oli pari luotia\nruumiissaan. Hänellä oli ollut Kutz seurassaan -- hän joka pahoinpiteli\nsquawiaan ja aiheutti rähinää.\"\n\n\"No? Mitä minä sanoin? Kuulitteko?\" huudahti Leclère kiihkeästi. \"Se se\noli aivan varmaan! Kuulittehan nyt! Minä puhuin totta.\"\n\n\"Nyt on meidän opettaminen noille kirotuille Siwasheille\nsäädyllisyyttä\", selitti Webster Shaw. \"He ovat tulemaisillaan\nlihaviksi ja pönäköiksi, ja meidän täytyy panna heidät pinteeseen.\nSaarretaan koko seurue ja hirtetään Majava. Siinä ohjelmamme. Tulkaa,\nniin saamme kuulla, mitä hänellä on sanomista puolustuksekseen.\"\n\n\"Hei, m'sieu'!\" huudahti Leclère, kun joukko alkoi hajaantua ja häipyä\nhämärään. \"Minä haluaisin niin hirveän mielelläni olla mukana siinä\nleikissä.\"\n\n\"Oo, me kyllä päästämme teidät irti, kun palaamme takaisin\", huusi\nWebster Shaw vastaan olkansa yli. \"Sill'aikaa voitte mietiskellä\nsyntejänne ja kaitselmuksen oikkuja. Se tekee teille hyvää, niin että\nvoitte olla kiitollinen siitä.\"\n\nLeclèren laita oli niinkuin kaikkien muittenkin miesten, jotka ovat\ntottuneet suuriin vaaroihin ja joiden hermot ovat terveet ja kestävät,\nja hän vaipui pitkään odotukseensa -- kuvaannollisesti sanottuna. Ei\nvoinut olla puhettakaan hänen ruumiinsa vaipumisesta, sillä lujaan\npingoitettu köysi pakotti hänen seisomaan pystyssä. Pienimmästäkin\njalkojen koukistuksesta olisi karkea köysi tunkeutunut hänen kaulaansa,\nja pysty asento vaivasi suuresti hänen haavoittunutta olkapäätänsä. Hän\ntyönsi alahuulensa ulos ja puhalsi ylöspäin ajaakseen moskiitot\nkasvoiltaan. Mutta asemalla oli joka tapauksessa tyydyttäväkin\npuolensa. Eihän se mitään, jos kärsiikin hiukan ruumiillisia kipuja,\nkun kerta oli päässyt kuoleman kynsistä; se vaan oli paha juttu, ettei\nhän saanut olla mukana katsomassa Majavan hirttämistä.\n\nNämä ajatukset askartelivat hänen aivoissaan kunnes hänen katseensa\nsattumalta osui Bastardiin, joka makasi pitkänään maassa, pää\netukäpälien välissä ja nukkui. Nyt saivat Leclère'n ajatukset toisen\nsuunnan. Hän katseli tarkkaan koiraa ja koetti päästä selville,\nnukkuiko se todellakin, vai oliko vain nukkuvinaan. Bastardin kyljet\nnousivat säännöllisesti, mutta Leclère oli huomaavinaan, että hengitys\ntapahtui hiukan liian sukkelaan; hän havaitsi myös kiihkeätä valppautta\nkoiran jokaisessa karvassa, mikä todisti, ettei uni ollut todellista.\nHän olisi tahtonut antaa koko valtauksensa Sunrise'ssa, jos olisi\npäässyt varmuuteen, ettei koira ollut hereillä, ja kerran kun hänen\njäsenensä naksahtivat, hän katsahti nopeasti ja levottomasti\nBastardiin, saadakseen tietää, liikauttiko tämä itseään. Sitä se ei\nsilloin tehnyt, mutta muutamien minuuttien perästä se nousi seisalleen\nhitaasti ja laiskasti, venytteli itseään ja katsoi tarkasti\nympärilleen.\n\n\"_Sacre dame_\", kuiskasi Leclère tuskin kuuluvasti.\n\nKun Bastardi oli päässyt varmuuteen, ettei ketään näkynyt eikä\nkuulunut, istuutui hän, väänsi ylähuulensa ikäänkuin olisi tahtonut\nhymyillä, katsahti Leclère'en ja lipoi kieltään.\n\n\"Minä olen mennyttä miestä\", sanoi Leclère ja nauroi kovaan ja\nkatkerasti.\n\nBastardi tuli lähemmäksi, vahingoittunut korva lerpallaan ja terve\neteenpäin jännitettynä. Hän piti päätään hauskasti vinossa ja lähestyi\npienin leikkivin askelin. Sitten hän sysäsi ruumiillaan laatikkoa, niin\nettä se horjahteli. Leclère astui varovasti laidalta toiselle\nsäilyttääkseen tasapainon.\n\n\"Pidä varasi, Bastardi\", sanoi hän rauhallisesti. \"Minä tapan sinut\".\n\nBastardi murisi tuon turmiota ennustavan sanan kuultuaan ja sysäsi\nlaatikkoa voimakkaammin. Sitten hän nousi ylös ja hyökkäsi koko\npainollaan laatikon kimppuun. Leclère potkasi toisella jalallaan, mutta\nköysi kuristi hänen kurkkuaan, niin että hän oli vähällä kaatua\nlaatikon päältä.\n\n\"Hei, hoo! Tiehesi siitä! Eteenpäin!\" huusi hän.\n\nBastardi peräytyi noin parikymmentä jalkaa ja koko hänen esiintymisensä\nilmaisi joustavuutta, ettei Leclère voinut sitä ymmärtää väärin. Hän\nmuisti, kuinka koira oli usein särkenyt jäätä heittäytymällä koko\npainollaan sen päälle, ja kun hän ajatteli tätä, hän ymmärsi, mikä\nBastardilla oli mielessä. Koira kääntyi ympäri ja seisoi hiljaa. Hän\nnäytti valkeita hampaitaan ja Leclère vastasi samalla tavalla.\nSenjälkeen Bastardi hyppäsi ja työnsi laatikkoa koko voimallaan.\n\nViisitoista minuuttia myöhemmin palasivat Slackwater Charley ja Webster\nShaw takaisin ja huomasivat jotakin, joka muistutti aavemaista,\npimeässä edestakaisin liikkuvaa heiluria. He jouduttivat askeleitaan,\ntulivat lähemmäs ja löysivät elottoman ruumiin, johon elävä olento oli\npureutunut kiinni ja repeli ja pudisteli sitä, niin että se joutui\nheiluvaan liikkeeseen.\n\n\"Hei! Päästä irti -- sinä helvetinsikiö!\" huudahti Webster Shaw.\n\nMutta Bastardi vain muljautti häneen ilkeästi ja murisi uhkaavasti\npäästämättä otettaan.\n\nSlackwater Charley otti esille revolverinsa, mutta hänen kätensä\nvapisivat ikäänkuin kylmästä, ja hän hutiloi.\n\n\"Kas tässä, ottakaa se\", sanoi hän ja ojensi aseen Webster Shawille.\n\nWebster Shaw naurahti, tähtäsi Bastardin välkkyvien silmien väliin ja\nlaukasi. Koiran ruumis vavahti, sätkytteli koipiaan hetkisen ja tuli\nsitten yht'äkkiä aivan kankeaksi. Mutta hampaansa se piti yhä\nedelleenkin tiukasti yhteenpuristettuina.\n\n\n\n\nJees Uck'in tarina.\n\n\nMaailmassa on ollut monenlaisia luopumisia. Mutta pääasiassa ne\nkuitenkin ovat samanlaisia. Ja tässä suhteessa voi väittää, että miehet\nja naiset luopuvat rakkaimmastaan maailmassa jonkun vielä rakkaamman\ntakia. Niin on aina tapahtunut. Niin kävi silloin, kun Aabel uhrasi\nlaumansa esikoiset. Esikoiset olivat hänelle kalleinta maailmassa,\nmutta hän uhrasi ne säilyttääkseen hyvät välinsä Jumalan kanssa. Niin\noli myös Aabrahamin laita, kun hän valmistautui uhraamaan poikansa\nIisakkia kivialttarilla. Iisak oli hänelle sangen rakas, mutta\ntutkimattomasta syystä Jumala oli hänelle vielä rakkaampi. Asianlaita\noli kai niin, että Aabraham ehkä pelkäsi Herraa. Mutta olipa tämä nyt\ntotta tai ei, on senjälkeen pari miljaardia ihmistä todistanut, että\nhän rakasti Herraa ja tahtoi palvella häntä.\n\nJa koska nyt on tullut säännöksi, että rakastaminen ja palveleminen\nkuuluvat yhteen, sekä että uhraaminen eli luopuminen on palvelemista,\nniin on myöskin Jees Uck, vaikka hän oli ainoastaan tummahipiäisten\nrotuun kuuluva nainen, rakastanut niin syvästi kuin kuka hyvänsä. Hän\nei ollut suinkaan perehtynyt historiaan, olipa vain oppinut ottamaan\nselvän ilmasta ja tuulesta ja metsäeläinten tavoista. Niinmuodoin hän\nei ollut koskaan kuullut puhuttavan Aabelista tai Aabrahamista. Ja\nkoska hän oli jäänyt huomaamatta Holy Crossin hyviltä sisarilta, ei hän\nmyöskään tiennyt mitään Ruthista, tuosta moabittaresta, joka luopui\nitse Jumalasta vieraan maan vieraan naisen takia. Jees Uck oli vain\noppinut kieltäytymään, suunnilleen niinkuin koira pakotetaan luopumaan\nvarastamastaan, ydintä täynnä olevasta luusta. Ja kuitenkin, kun hänen\naikansa tuli, näytti hän kykenevänsä nousemaan parempiin rotuihin\nkuuluvien tasalle ja kieltäytymään todellakin suuremmoisella tavalla.\n\nTämä on niinmuodoin kertomus Jees Uck'ista, ja samalla myös kertomus\nNeil Bonner'ista ja Kitty Bonner'ista ja parista Neil Bonner'in\njälkeläisestä. Jees Uck kuului tummahipiäisten rotuun, se on totta,\nmutta hän ei ollut intiaani, eikä myöskään eskimo eikä innuiitti. Jos\nmennään ajassa taaksepäin ja seurataan suullisia perintötietoja, niin\nlöydetään eräs Skolkz, toyoot-intiaani Yukonista, joka nuoruudessaan\nvaelsi siihen suureen suistomaahan, jossa innuiitit asuvat, ja siellä\nyhdisti itsensä erääseen naiseen, jonka nimi kuuluu olleen Olillie.\nTämä Olillie oli syntynyt äidistä, joka oli eskimo ja isästä, joka oli\ninnuiitti. Ja Skolkz'ista ja Olillie'sta syntyi Halie, joka niinmuodoin\noli puoleksi toyoot-intiaani ja puoleksi eskimo-innuiitti. Ja Halie oli\nJees Uckin isoäiti.\n\nMutta nyt oli Halie, jossa oli sekaisin kolmen rodun verta, ja joka ei\nkammonut kehittää tätä sekarotuisuutta vielä pitemmälle, mennyt\nnaimisiin muutaman Shpack-nimisen venäläisen turkiskaupustelijan\nkanssa, jota myös aikoinaan kutsuttiin \"Isoksi paksuksi\".\nShpack oli täällä luokitettu venäläisiin kuuluvaksi sattuvamman\nnimityksen puutteessa; sillä Shpack'in isä, eräs slavoonilainen\nrangaistusvanki eteläisistä maakunnista, oli paennut\nelohopeakaivoksista Pohjois-Siperiaan, jossa hän kohtasi Zimban, joka\noli paimentolaiskansaan kuuluva nainen ja tuli Shpack'in äidiksi.\n\nJa ellei nyt Shpackia olisi ottanut huostaansa merikansa, joka elää\nkurjuudessa Arktisen meren rantamilla, ei hänestä olisi koskaan tullut\nJees Uck'in äidinisää, eikä niinmuodoin olisi mitään tarinaakaan\nkerrottavana. Mutta hän joutui merikansan pariin, pakeni heidän\nluotaan Kamschatkaan ja tuli sieltä muutamalla norjalaisella\nvalaanpyydystäjä-laivalla Itämerelle. Vähän senjälkeen hän ilmaantui\nPietariin, eikä viipynyt monta vuotta, ennenkuin hän matkusti samaa\nvaivaloista tietä, jota hänen isänsä puoli vuosisataa aikaisemmin oli\nkulkenut hätää ja tuskaa nähden. Mutta Shpack oli vapaa mies, ja hän\noli suuren venäläisen turkiskauppayhtiön palveluksessa. Ja tämän\nvirkansa takia hän matkusti yhä kauemmas itään, kunnes meni Behringin\nmeren yli Venäjän Amerikaan. Partolik'issa, joka on lähinnä Yukonin\nsuurta suistomaata, hän otti Halien vaimokseen -- hänet, josta tuli\nJees Uck'in äidinäiti. Ja tästä avioyhteydestä syntyi tyttölapsi\nTukesan.\n\nYhtiön käskystä Shpack teki pari sataa peninkulmaa pitkän\nkanoottimatkan Yukonia ylöspäin Nulaton asemalle. Hän otti mukaansa\nHalien ja pikku Tukesanin. Tämä tapahtui 1850, ja samana vuonna\njoki-intiaanit hyökkäsivät Nulatoon ja hävittivät sen maan tasalle.\nSiellä päättyi Shpack'in ja Halien elämä. Ja tämän kauhean yön aikana\nTukesan katosi. Vielä tänä päivänä toyootit kieltävät olleensa missään\ntekemisissä asian kanssa; mutta olipa sen laita kuinka hyvänsä, oli\nkuitenkin tosiasia, että tyttölapsi Tukesan kasvoi ja yleni heidän\nkeskuudessaan.\n\nTukesan oli naimisissa kahden toyoot-veljeksen kanssa peräkkäin, mutta\nkummankaan kanssa hänellä ei ollut lapsia. Toiset naiset pudistelivat\npäätään tälle, eikä kukaan heimon miehistä tahtonut ruveta kolmanneksi\nmieheksi lapsettomalle leskelle. Mutta tähän aikaan oli monen sadan\npeninkulman päässä, Fort Yukonissa, eräs mies, jonka nimi oli 'Spike\nO'Brien. Fort Yukon oli eräs Hudson-Bay-yhtiön asema, ja Spike O'Brien\noli yhtiön palveluksessa. Hän oli kelvollinen palvelija, mutta hän sai\nsen ajatuksen, että ansio oli huono, ja ajan oloon hän kypsytti tätä\najatusta ja karkasi. Matkustamiseen takaisin York Factory'yn olisi\nmennyt koko vuosi, jos hän olisi kulkenut asemalta asemalle. Ja koska\nasemat kuuluivat yhtiölle, hän tiesi, ettei hän sitä tietä kulkiessaan\nvälttyisi joutumasta yhtiön kynsiin. Ei niinmuodoin löytynyt muuta\nkeinoa kuin lähteä pitkin Yukonia. Oli kyllä totta, ettei yksikään\nvalkoinen mies ollut koskaan ennen matkustanut Yukonia pitkin, eikä\nyksikään valkoinen mies tiennyt, laskiko Yukon Arktiseen valtamereen\nvai Behringin mereen -- mutta Spike O'Brien oli kelttiläinen, ja\nvaaroihinjoutumisen mahdollisuus oli hänelle houkutus, jota hän oli\naina seurannut.\n\nMuutamia viikkoja tämän jälkeen hän veti, vaivoissa pahoin runneltuna\nja nälkiintyneenä ja kuumeesta puolikuolleena, veneensä maihin erään\ntoyootkylän luona, jonka jälkeen hän heti kaatui tiedottomana maahan.\nSaatuaan voimansa takaisin hän näki Tukesanin ja mieltyi häneen.\nSamoinkuin Shpack'in isä, joka eli korkeaan ikään siperialaisen\npaimentolaiskansan keskuudessa, Spike O'Brien olisi saattanut jäädä\nainiaaksi lepuuttamaan väsyneitä raajojaan toyootein luo. Mutta\nromanttiset ajatukset valtasivat hänet ja estivät häntä jäämästä sinne.\nNiinkuin hän oli matkustanut York Factory'sta Fort Yukoniin, hän\nsaattaisi kulkea ennen muita Fort Yukonista mereen saakka ja hankkia\nitselleen kunnian olla ensimäinen, joka on kiertänyt luoteista väylää\nmaitse. Hän lähtikin virtaa ales, saavutti halajamansa kunnian, mutta\nei tullut huomatuksi eikä ylistetyksi. Myöhemmin hän piti vierasmajaa\nmerimiehille San Franciscossa, jossa häntä pidettiin sangen hyvänä\nvalehtelijana kertomiensa tosijuttujen takia. Siellä synnytti ennen\nlapseton Tukesan lapsen. Ja tämä lapsi oli Jees Uck. Olemme käyneet\nläpi näin tarkasti hänen sukuluettelonsa osottaaksemme, ettei hän ollut\nintiaani, eikä eskimo, eikä innuiitti, eikä oikeastaan mikään muukaan;\nsekä näyttääksemme, kuinka puolettomia sukukuntain jätteitä me kaikki\nolemme, ynnä kuinka ihmeellisiä teitä se siemen kulkee, josta me\njohdamme alkumme.\n\nHuolimatta siitä kiertolaisverestä, -- tai kenties sen takia -- joka\nhänen suonissaan virtaili, ja kaikesta siitä mitä hän oli saanut periä\nniin monelta eri rodulta, kasvoi Jees Uck'ista erinomaisen ihana\nnainen, Hänen kauneutensa oli jonkunverran eriskummallista,\nitämaalaista, niin että se olisi saattanut jokaisen kansatieteilijän\nymmälle. Hän oli erittäin hoikka ja norja. Paitsi mielikuvitusrikkautta\nei hänessä näkynyt keltiläisen rodun vaikutusta. Mahdollisesti se\nmyöskin oli ajanut hänen lämpöisen verensä lähelle ihoa, mikä teki\nhänen kasvonsa vaaleammiksi, mutta tämä saattoi olla yhtä hyvin\nShpack'in, tuon \"Ison paksun\" perintöä, joka oli saanut slavoonilaisen\nisänsä ihonvärin. Ja lopuksi hänellä oli suuret loistavat mustat silmät\n-- sekarodun silmät, joissa oli kärsivä ilme, mikä todistaa mustan\nrodun sekaantumista valkoiseen. Valkoisilta perimänsä veri ja hänen oma\nvalppautensa tekivät hänet jossakin määrin kunnianhimoiseksi. Muuten\nhän oli kasvatuksensa ja maailmankatsomuksensa puolesta täydelleen\ntoyoot-intiaani.\n\nEräänä talvena, kun hän oli nuori nainen, osui Neil Bonner hänen\ntielleen. Mutta hän osui hänen tielleen samalla tapaa kuin oli tullut\nmaahankin, nimittäin hiukan vastenmielisesti. Oikeastaan hän oli aivan\nvasten tahtoaan tullut sinne. Isänsä, joka leikkasi kuponkeja ja\nkasvatti ruusuja, ja äitinsä, joka rakasti seuraelämää, kasvattamana\noli Neil Bonner'ista tullut tuulihattu. Hän ei ollut oikeastaan huono\nluonne; mutta miehen, jolla elämä on turvattu, eikä ole mitään tehtävää\ntässä maailmassa, täytyy jollakin tavoin osoittaa toimintahaluaan, ja\nNeil Bonner oli juuri tässä asemassa. Ja hän nautti täysin siemauksin\nvapaudestaan, niin että hänen isänsä -- Neil Bonner vanhempi -- lopulta\nkyllästyi häneen, luopui ruusuistaan ja katseli poikansa elämää mitä\nsuurimmalla hämmästyksellä. Sitten hän meni erään samallaisilla\ntaipumuksilla varustetun toverinsa luo, jonka kanssa hänen oli tapana\nneuvotella kupongeista ja ruusuista, ja nämä molemmat miehet\nratkaisivat nuoren Neil Bonner'in kohtalon. Hänet täytyi lähettää\noppimaan parempia elintapoja -- jotta hän luopuisi harmia tuottavista\nhullutteluistaan ja saavuttaisi tasaisen vakavuuden.\n\nKun tämä päätös oli tehty ja Neil oli hiukan pahoitellut ja häpeillyt,\nkävi muu koko helposti. Molemmat vanhat toverukset olivat suuria\nosakkeenomistajia P.C. yhtiössä. Ja P.C. yhtiö omisti kokonaisia\nlaivastoja, jokialuksia ja valtamerihöyryjä, ja paitsi tätä\nmerenkyntämistä se oli myös ottanut haltuunsa noin satatuhatta\nneliöpeninkulmaa maata, joka maantieteilijäin kartoilla on tavallisesti\nmerkitty valkealla. Ja niin lähetti P.C. yhtiö nuoren Neil Bonner'in\nPohjolaan tekemään työtä ja oppimaan niin hyväksi kuin isänsä. \"Viiden\nvuoden yksinkertainen elämäntapa kovassa työssä ja kaukana kaikista\nkiusauksista tekee hänet mieheksi\", sanoi vanha Neil Bonner, jonka\njälkeen hän vetäytyi takaisin ruusujensa pariin. Nuori Neil Bonner puri\nhampaitaan yhteen ja tarttui päättäväisin ilmein työhön käsiksi. Hän\ntäytti paikkansa palvelijana hyvin ja saavutti esimiestensä suosion. Ei\nniin, että työ olisi tuottanut hänelle hupia, vaan se oli ainoa keino,\njoka esti häntä menettämästä järkeään.\n\nEnsimäisenä vuotena hän toivoi kuolemaa. Toisena vuotena hän kiroili\nluojaansa. Kolmantena vuotena hän eli vuoroin näissä molemmissa\nmielialoissa ja riitaantui erään esimiehensä kanssa. Hän sukeutui\nvoittajana riidasta, mutta hänen esimiehensä sai kuitenkin viimeisen\nsanan -- ja tämän sanan perusteella Neil Bonner lähetettiin\nkarkoituspaikkaan, johon verrattuna hänen entinen olinpaikkansa tuntui\nhänestä paratiisilta. Mutta hän meni sinne nurkumatta, sillä Pohjola\noli todellakin tehnyt hänestä miehen.\n\nSiellä täällä kartan valkoisilla paikoilla näkyy pieniä ympyröitä,\njotka muistuttavat \"o\"-kirjainta ja näitten ympyräin jommallakummalla\npuolella on luettavana nimiä, niinkuin esimerkiksi \"Fort Hamilton\" --\n\"Yanana Station\" -- \"Twenty Mile\" -- mikä saa meidät luulemaan, että\nnuo valkoiset seudut ovat täynnä kyliä ja kaupunkeja. Mutta tämä ei ole\nmitään muuta kuin tyhjää mielikuvitusta. Twenty Milen, joka on aivan\nsamallainen kuin muutkin asemat, käsittää yksi pölkkymaja, suunnilleen\nyhtä iso kuin tavallinen kulmatalo, jossa on maustekauppa alakerrassa\nja vuokrahuoneita yläkerrassa. Pihan perällä on varastohuone, ja\nsitäpaitsi pari ulkohuonetta. Kartanolla ei ole minkäänlaista aitausta;\nse ulottuu silmänkantamattomiin. Muita rakennuksia ei ole näkyvissä,\nmutta toyootit leiriytyvät toisinaan talveksi peninkulman tai parin\npäähän Yukonin varteen. Ja tämä on Twenty Mile, yksi P.C. yhtiön\nmonista tuntosarvista. Täällä hoitaa yhtiön lähettiläs apulaisineen\nvaihtokauppaa intiaanien turkistavaroilla sekä tekee kaikenlaista muuta\nkauppaa kuljeskelevien kullankaivajien kanssa, jotka maksavat\nostoksensa kultahiekalla. Täällä odottavat asiamies ja hänen\napulaisensa talvet läpeensä kevättä, ja kun kevät saapuu, kiipeevät he\nkiroillen talon katolle, sillä Yukon tulvii yli äyräittensä. Ja tänne\nlähetettiin nyt Neil Bonner neljäntenä maassaolovuotenansa pitämään\nhuolta kaikesta.\n\nHänellä ei ollut edeltäjää, joka olisi jäänyt palkattomaksi hänen\ntähtensä. Hän, joka oli hoitanut asemaa ennen, oli ottanut hengen\nitseltään, \"sentähden, että paikka oli niin vaikea\", sanoi apulainen,\njoka vielä pysyi paikallaan. Toyootit kuitenkin lausuivat eriävän\nmielipiteensä asiasta, istuessaan leirivalkeansa ääressä. Apulainen oli\nkaitaharteinen, heikkorintanen mies, hänen kasvonsa muistuttivat\nkuolleen pääkalloa, eikä ohut musta parta voinut peittää poskien\nonttoutta. Hän ryki paljon, hänen keuhkonsa tuntuivat olevan lopullaan\nja silmissä oli sellainen raju, kuumeenomainen loiste, niinkuin\nkaikilla viimeiselle taudinasteelle joutuneilla keuhkotautisairailla.\nHänen nimensä oli Pentley -- Amos Pentley -- eikä Bonner pitänyt\nhänestä, vaikkakin tunsi myötätuntoa tuota kuolemaantuomittua raukkaa\nkohtaan. He eivät eläneet erittäin hyvässä sovussa keskenään, vaikka\nnäiden kahden miehen, kaikista miehistä, olisi pitänyt olla hyvissä\nväleissä keskenään ottaen huomioon pitkän talven kylmyys, hiljaisuus ja\npimeys.\n\nLopulta Bonner päätteli, että Amos oli osaksi vähämielinen, ja jätti\nhänet rauhaan tehden itse kaiken työn keittämistä lukuun ottamatta.\nSiitä huolimatta Amos näytti vain katkeria katseita ja peittelemätöntä\nvihaa häntä kohtaan. Tämä oli Bonnerille suuri menetys, sillä hänen\noman rotunsa hymyilevät kasvot, rohkaiseva sana, toveruuden sympatia\nvastoinkäymisten keskellä -- kaikki tämä merkitsi paljon. Talvi oli\nvielä nuori, kun hän alkoi tajuta lisäsyitä tällaisessa apulaisessa\nsiihen, että edellinen asiamies oli havainnut parhaaksi pakottaa\nkätensä omaa henkeään vastaan.\n\nTwenty Milessa oli hyvin yksinäistä. Kelmeä lakeus ulottui joka\npuolelle horisonttiin. Lumi, joka oli oikeastaan huurua, heitti\nmanttelinsa maan yli ja hautasi kaiken kuolemanhiljaisuuteen. Sää oli\npäiväkausia kirkas ja kylmä, lämpömittari näytti jatkuvasti\nneljäkymmentä tai viisikymmentä astetta pakkasta. Mutta sitten tulikin\nmuutos. Se vähä kosteus, joka oli tihkunut ilmakehään, kerääntyi\nharmaiksi, muodottomiksi pilviksi; sää muuttui melko lämpimäksi\nlämpömittarin noustessa kahteenkymmeneen pakkasasteeseen, ja kosteus\nputoili taivaalta kovina huurukiteinä, jotka sihisivät kuin kuiva\nsokeri tai maasta ilmaan potkaistu ohut hiekka. Tämän jälkeen sää\nmuuttui jälleen kirkkaaksi ja kylmäksi niin pitkäksi aikaa, että oli\nkerääntynyt kylliksi kosteutta suojaamaan maata ulkoavaruuden\nkylmyydeltä. Siinä kaikki. Ei mitään tapahtunut. Ei myrskyjä, ei\ntyrskyäviä vesiä, ei rusahtelevia metsiä, ei mitään muuta kuin\nkoneentapaista kasaantuneen kosteuden aiheuttamaa sadetta. Ehkä\nhuomattavin tapaus noiden pitkästyttävien viikkojen aikana oli\nlämpömittarin kipuaminen ennen kokemattomaan viiteentoista asteeseen\nnollan alapuolella. Korvatakseen tämän iski ulkoavaruus maata\nkylmyydellään, kunnes elohopeamittari jäätyi ja spriimittari pysyi yli\nseitsemässäkymmenessä asteessa pari viikkoa, jolloin se possahti rikki.\nSiten ei saatu selvää, kuinka paljon kylmempää tuli tämän jälkeen.\nToinen tapaus, yksitoikkoinen säännöllisyydessään, oli öiden\npiteneminen, kunnes päivä oli enää valon välähdys pimeän ajan välillä.\n\nNeil Bonner oli sosiaalinen olento. Hänen rangaistuksensa aiheuttaneet\nhulluttelutkin olivat johtuneet liiallisesta seurallisuudesta. Ja\ntäällä, maanpakonsa neljäntenä vuonna, hän löysi itselleen seuraa --\nmikä olisi tuon sanan ivaamista -- nyrpeässä ja puhumattomassa\nolennossa, jonka synkissä silmissä hehkui viha, yhtä katkera kuin se\noli aiheetonkin. Ja Bonner, jolle puhe ja seura olivat elämän henkäys,\nkuljeksi ympäriinsä aaveentapaisena muistellen jonkun aiemman\nelämänsä yltiöpäisiä ilotteluja. Päivisin hänen huulensa olivat\nyhteenpuristuneet, kasvonsa jäykät; mutta iltaisin hän puristi kätensä\nnyrkkiin, pyöriskeli peitteittensä sisässä ja itki ääneen kuin pikku\nlapsi. Ja hän muisteli usein erästä vaikutusvaltaista miestä kiroten\ntätä pitkien tuntien aikana. Myöskin Jumalaa hän kirosi, mutta Jumala\nymmärtää. Hänellä ei ole sydäntä syyttää heikkoja kuolevaisia, jotka\nkieltävät Jumalan Alaskassa.\n\nTänne Twenty Milen asemalle saapui Jees Uck ostamaan jauhoja ja pekonia\nsekä helmiä ja kirkkaanpunaisia kankaita ompelutöitään varten. Lisäksi\nja tietämättään hän tuli Twenty Milen asemalle saattamaan yksinäisen\nmiehen vielä yksinäisemmäksi, ojentelemaan unissaan tyhjiä\nkäsivarsiaan. Sillä Neil Bonner oli vain mies. Tytön tullessa\nensimmäistä kertaa kauppaan hän katsoi tätä pitkään, niinkuin janoinen\nmies saattaa katsoa pulppuavaan lähteeseen. Ja Jees Uck, Spike\nO'Brienin perinnöksi jättämän luonteen vaikutuksesta, rohkaisi mielensä\nja katsoi häntä hymyillen silmiin, ei niinkuin tummahipiäisen väen\npitäisi hymyillä kuninkaallisille roduille, vaan niinkuin nainen\nhymyilee miehelle. Tulos oli vastustamaton; mutta mies ei huomannut\nsitä, vaan taisteli vastaan yhtä ankarasti ja tuskallisesti kuin hän\ntunsi vetovoimaa tyttöä kohtaan. Ja tyttö? Niin, hän oli Jees Uck,\nkasvatukseltaan täysi toyoot-intiaani.\n\nHän tuli usein asemalle kauppaa tekemään. Ja usein hän istui suuren\ntakan ääressä ja jutteli murteellisella englanninkielellä Neil Bonnerin\nkanssa. Ja kävi niin, että mies odotti hänen tuloansa, ja niinä\npäivinä, jolloin hän ei saapunut, hän oli levoton eikä saanut rauhaa.\nToisinaan häntä rupesi ajatteluttamaan, ja silloin hän kohteli häntä\nkylmästi ja päättäväisesti, mikä hämmensi ja haavoitti tyttöä, ja jota\nhän ei uskonut oikeaksi. Mutta useimmiten hän ei uskaltanut ajatella\nensinkään, ja silloin oli kaikki hyvin ja silloin syntyi sekä hymyä\nettä naurua. Ja Amos Pentley, joka läähätti ikäänkuin kuivalle joutunut\nkissankala, näki kaiken tämän ja veti suunsa irviin. Hän, joka rakasti\nelämää, ei voinut saada elää, ja se kiusasi häntä, kun toinen saattoi\ntehdä sitä. Sentähden hän vihasikin Bonneria, joka oli elämää täynnä ja\njonka silmät loistivat riemusta, kun hän sai nähdä Jees Uck'in. Mitä\ntaas Amos'een tuli, sai pelkkä tytön ajatteleminen hänen verensä\nkuohumaan, mitä seurasi verensyöksy.\n\nJees Uck -- hän joka ajatteli niin alkuperäisesti eikä ollut tottunut\npunnitsemaan elämän hienompia puolia -- luki yksinkertaisen ja\nluonnollisen käsitystapansa mukaan Amos Pentleyn sielua kuin avointa\nkirjaa. Hän varoitti Bonneria, avonaisesti ja suorasti, mutta\nharvasanaisesti. Mutta korkeammalla tasolla olevan henkilön\nmonimutkaisempi ajatustapa oli hämmentänyt Neilin huomiokyvyn, ja hän\nnauroi tytön selvälle levottomuudelle. Hänen silmissään Amos Pentley\noli kurja raukka, joka epätoivoisena horjui hautaansa kohti. Ja\nBonnerista, joka itse oli kärsinyt paljon, oli helppo antaa paljon\nanteeksi.\n\nMutta eräänä kirpeänä pakkasaamuna hän nousi aamiaispöydästä ja meni\nvarastohuoneelle. Jees oli jo siellä, hänen kasvonsa punottivat matkan\njälkeen; hän halusi ostaa jauhosäkin. Muutamien minuuttien perästä Neil\nseisoi lumessa sitoen säkkiä rekeen. Kun hän kumartui eteenpäin, tunsi\nhän niskansa kankeaksi ja aavisti jotakin kauheaa olevan tulossa. Ja\nkun hän oli saanut reen köytetyksi ja yritti ojentautua suoraksi sai\nhän äkkiä suonenvetokohtauksen ja vaipui lumeen. Ruumis jännittyneenä\nja vapisten, pää taaksepäin heitettynä, jalat ja kädet levällään, selkä\nkaareksi koukistuneena ja suu vääristyneenä hän näytti menevän\nkappaleiksi jäsen jäseneltä. Päästämättä pienintäkään ääntä Jees Uck\noli heti polvillaan hänen vieressään lumessa, mutta Neil tarttui\nsuonenvetomaisesti hänen ranteistaan, ja niinkauan kuin kohtauksia\nkesti, hän oli avuton. Ne lakkasivat muutamien hetkien perästä, mutta\nNeil makasi heikkona ja melkein tiedotonna, hänen otsansa kylpi hiessä\nja huulet kostuivat vaahdosta.\n\n\"Pian!\" mumisi hän kummallisella, käheällä äänellä. \"Pian! Sisään!\"\n\nNeil yritti ryömiä nelinkontin, mutta tyttö nosti hänet pystyyn, ja\nnojautuneena hänen nuoriin käsivarsiinsa saattoi hän kulkea nopeammin.\nKun hän pääsi varastohuoneeseen, alkoivat suonenvetokohtaukset\nuudelleen, hän irtausi väkisin tytöstä ja vieriskeli lattialla. Amos\nPentley tuli ja katseli tapausta uteliain silmin.\n\n\"Oi, Amos!\" huudahti Jees Uck hädissään ja avuttomana, \"luuletteko,\nettä hän kuolee?\" Mutta Amos kohautti harteitaan ja jatkoi\nkatselemistaan.\n\nSitten tuli Bonnerin ruumis hervottomaksi, jännittyneet lihakset\nantoivat perään ja hänen kasvonsa saivat helpotuksen ilmeen. \"Pian!\"\nkuiskasi hän hampaittensa välistä -- huulet vapisivat jo uuden\nkohtauksen lähestyessä -- \"pian, Jees Uck! Lääkettä! Älkää peljätkö!\nVetäkää minut sinne!\"\n\nHän tiesi missä lääkearkku oli, huoneen perällä, uunin takana, ja hän\ntarttui suonenvedon kourissa nytkähtelevän miehen jalkaan ja veti häntä\nsinnepäin. Kun suonenvetokohtaukset helpottivat, alkoi Neil, vaikkakin\nhyvin heikkona ja hyvin sairaana, etsiä arkkua. Hän oli nähnyt koirien\nkuolevan aivan samoihin taudinoireisiin kuin hänen omansa, ja hän tiesi\nmitä oli tehtävä. Hän otti esiin pullon kloraalihydraattia, mutta hänen\nsormensa olivat liian heikot ja voimattomat vetämään korkkia suulta.\nTämän teki Jees Uck hänelle, kun hän sai uuden kohtauksen. Kun kohtaus\noli ohi, tarjottiin hänelle avonainen pullo, ja hän katsoi nuoren\nnaisen suuriin, mustiin silmiin ja luki niistä, mitä miehet ovat aina\nlukeneet oman naisensa silmistä. Hän otti hyvän annoksen lääkettä ja\nvaipui sitten nojalleen kunnes uusi kohtaus oli helpottanut. Sitten hän\nnousi vaivaloisesti kyynäspäilleen.\n\n\"Kuulkaahan, Jees Uck\", sanoi hän hyvin hitaasti, ikäänkuin hän, siitä\nhuolimatta että oli välttämätön kiiruhtaa, olisi peljännyt tehdä niin.\n\"Tehkää mitä minä sanon. Jääkää tänne luokseni, mutta älkää koskeko\nminuun. Minun täytyy olla hyvin hiljaa, mutta te ette saa mennä.\" Hänen\nalaleukansa alkoi jännittyä ja hänen kasvonsa vapista ja vääntyä uuden\nkohtauksen lähestyessä, mutta hän koetti taistella sitä vastaan. \"Älkää\nmenkö! Älkääkä antako Amos'enkaan mennä. Ymmärtäkää minut oikein!\nAmos'en täytyy jäädä juuri tänne.\"\n\nTyttö nyökkäsi merkiksi, että ymmärsi ja sitten sai Neil taas\nsuonenvetokohtauksen -- ensimäisen kokonaisesta sarjasta, joiden voima\nvähitellen laimeni ja jotka uusiutuivat yhä harvemmin. Jees Uck\nkumartui hänen ylitsensä, mutta muisti hänen kehotuksensa eikä\nuskaltanut koskea häneen. Kerran alkoi Amos näyttää selviä\nlevottomuuden merkkejä ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut mennä\nkyökkiin, mutta Jees esti sen salamoivalla katseellaan, ja senjälkeen\npysyi mies aivan hiljaa, jollei oteta lukuun hänen vaivaloista\nhengitystään ja onttoa yskimistään.\n\nBonner nukkui. Valonpilkahdus, joka osoitti että oli päivä, katosi.\nAmos sytytti lampun, alinomaa nuoren naisen silmälläpidon alaisena.\nAlkoi tulla ilta. Pohjanpuoleisesta ikkunasta näkyi taivas punertavan\nhohdon valaisemana, joka liekehti ja hulmusi ja sitten sammui. Hetkisen\nperästä Neil Bonner heräsi. Ensin hän katsoi, oliko Amos vielä siellä,\nsitten hän hymyili Jees Uck'ille ja nousi ylös. Jokainen lihas hänen\nruumiissaan oli jäykkä ja hellä, ja hän hymyili surullisesti\npuristellessaan ja painellessaan itseään, ikäänkuin olisi tahtonut\npäästä varmuuteen vaurioiden suuruudesta. Mutta sitten saivat hänen\nkasvonsa vakavan ja virallisen ilmeen.\n\n\"Jees Uck\", sanoi hän, \"ottakaa kynttilä. Menkää kyökkiin. Siellä on\nruokaa pöydällä -- korppuja ja papuja ja sianlihaa -- ja sitten on\nvielä kahvia pannussa liedellä. Tuokaa se tänne pöydälle. Kantakaa\ntänne myös pikari ja vettä ja whiskyä, jota on kaapin ylimmäisellä\nhyllyllä. Älkää unhoittako whiskyä.\"\n\nKulautettuaan suuren lasin whiskyä hän alkoi huolellisesti tarkastaa\nlääkearkkua, jolloin hän tuontuostakin pani syrjään erinäisiä pulloja\nja astioita jotakin määrättyä tarkotusta varten. Sitten hän ryhtyi\nanalyseeraamaan tuotuja ravintoaineita. Opiskeluaikanansa hän oli\ntoisinaan ollut laboratorio-töissä ja hänellä oli riittävästi tietoja\npäästäkseen lopputulokseen näilläkin puutteellisilla välikappaleilla.\nNytkähdykset, jotka olivat seuranneet kohtauksia, tekivät asian\nyksinkertaiseksi, ja hänen tarvitsi tehdä vain yhdenlainen koe.\nKahvissa ei ollut mitään, ei myöskään pavuissa. Korput hän tutki\nerittäin tarkasti. Amos, joka ei tiennyt mitään kemiasta, katseli hänen\npuuhiaan uteliaasti. Mutta Jees Uck, jolla oli rajaton usko valkoisten\nmiesten, etenkin Neil Bonnerin viisauteen, ja joka ei ainoastaan itse\ntietänyt mitään, vaan myöskin ymmärsi, ettei hän tiennyt mitään, piti\nenemmän silmällä Neilin kasvoja kuin käsiä.\n\nHän jatkoi aste asteelta, kunnes tuli viimeiseen kokeeseen. Hän käytti\nkaitasta lääkepulloa koeputkena ja piti sitä itsensä ja kynttilän\nvälissä, tarkastaen sakan hiljaista laskeutumista putkessa olevassa\nliuoksessa. Hän ei sanonut mitään, mutta hän näki, mitä oli odottanut\nnäkevänsä. Ja Jees Uck, jonka silmät olivat ikäänkuin nauliutuneet\nhänen kasvoihinsa, näki myöskin jotakin -- jotakin, joka sai hänet\nsyöksymään kuin naarastiikeri Amos'en kimppuun ja ihmeteltävällä\nnotkeudella ja voimalla heittämään hänet kumoon. Tytön veitsi lensi\ntupesta, kohosi ja välähti lampun valossa. Amos päästi röhkivän äänen,\nmutta Bonner esti iskun ennenkuin se oli myöhäistä..\n\n\"Te olette hyvä tyttö, Jees Uck. Mutta älkää välittäkö tuosta.\nPäästäkää hänet!\"\n\nTyttö päästi tottelevaisesti miehen irti, vaikka jokainen piirre hänen\nkasvoillaan ilmaisi vastahakoisuutta, ja Amos kaatui raskaasti\nlattialle. Bonner kosketti häntä mokkasiinin peittämällä jalallaan.\n\n\"Nouskaa ylös, Amos!\" käski hän. \"Te laitatte itsenne matkakuntoon jo\ntänä iltana ja lähdette heti täältä.\"\n\n\"Ette kai tahtone väittää, että...\" sopersi Amos vimmoissaan.\n\n\"Minä väitän, että te olette yrittänyt saada minut hengiltä\", selitti\nNeil kylmästi ja rauhallisella äänellä. \"Minä väitän myöskin, että te\nolette tappanut Birdsall'in, vaikka yhtiö luulee, että hän on itse\nsurmannut itsensä. Minulle te olitte käyttänyt strykniiniä. Jumala\ntietää, mitä te olette hänelle antanut. Minä en voi hirttää teitä. Te\nolette jo liian lähellä kuolemaa. Mutta Twenty Milessä ei ole tilaa\nmeille kahdelle, ja te saatte lähteä. Holy Crossiin on kaksisataa\npeninkulmaa. Te voitte päästä sinne, jos vältätte liiallisia\nvoimanponnistuksia. Minä annan teille ravintoaineita, reen ja kolme\nkoiraa. Te olette silloin yhtä hyvässä säilyssä kuin jos olisitte\nvankilassa, sillä te ette pääse maasta pois. Ja minä annan teille yhden\nmahdollisuuden. Te olette jo melkein kuollut. No niin! Minä en lähetä\nyhtiölle kertomusta konnantyöstänne ennenkuin keväällä. Siihen saakka\nteillä on yksi pelastuksen keino, ja se on kuolema. Niin, menkää nyt\ntiehenne!\"\n\n\"Menkää te sänkyyn!\" pyysi Jees Uck, kun Amos oli ohjannut yön\npimeydessä tiensä Holy Crossiin päin. \"Te olette vielä sairas mies,\nNeil.\"\n\n\"Ja te olette hyvä tyttö, Jees Uck\", vastasi hän. \"Tässä käteni sen\nvahvistukseksi. Mutta teidän täytyy palata kotiin.\"\n\n\"Te ette pidä minusta\", sanoi tyttö yksinkertaisesti.\n\nNeil hymyili, auttoi häntä pukemaan _parkan_ yllensä ja seurasi häntä\novelle. \"Aivan liian paljon, Jees Uck\", sanoi hän hiljaan, \"aivan liian\npaljon.\"\n\nArktisen yön musta vaippa laskeutui senjälkeen yhä\nläpitunkemattomampana maan yli. Neil Bonner teki sen huomion, ettei hän\nollut osannut arvostella tarpeeksi korkealle viihdytystä, jota tarjoaa\nsellaistenkin kasvojen läsnäolo kuin murhanhaluisen ja kuolevan\nAmos'en! Twenty Mile kävi entistä yksinäisemmäksi. \"Jumalan\narmeliaisuuden tähden Prentiss -- lähettäkää minulle tänne mies\",\nkirjoitti hän kolmen sadan peninkulman päässä olevan Fort Hamiltonin\nasiamiehelle. Kuuden viikon perästä toi intiaanikirjeenkantaja\nvastauksen. Se oli sangen kuvaava. \"Helvetti. -- Molemmat jalat\njäätyneet. Tarvitsen hänet itse. Prentiss.\"\n\nKaiken kurjuuden lisäksi useimmat toyootit olivat lähteneet sisämaahan\nahdistamaan peuralaumoja, ja Jees Uck oli heidän mukanaan. Kun tyttö\noli nyt kaukana, tuntui tämä seikka tuovan hänet lähemmäksi häntä kuin\nkoskaan ennen, ja Neil Bonner huomasi hämmästyksekseen, että tytön kuva\npalasi yhä uudestaan hänen mieleensä; hän oli näkevinään hänet joko\nleirissä tai ulkona kulkemassa. Ei ole hyvä olla yksin. Usein hän tuli\nhiljaisesta varastohuoneesta avopäin ja hurjana, ja heristi nyrkkiään\neteläisellä taivaanrannalla näkyvää päivänvälkettä kohden. Ja\nhiljaisina, kylminä öinä hän nousi vuoteeltaan ja hoippuroi ulos\npakkaseen, sekä koko keuhkojensa voimalla katkaisi hiljaisuuden,\nniinkuin se olisi ollut tunteilla varustettu olio, jonka hän saattoi\nherättää. Tai hän karjui myöskin nukkuville koirille, kunnes ne\nalkoivat ulvomistaan ulvoa. Hän otti elätiksi takkuisen pedon ja koetti\nkuvitella, että se oli se uusi apulainen, jonka Prentiss oli\nlähettänyt. Hän vaivasi itseään opettamalla sen öisin nukkumaan\nsiivosti peitteiden alla ja istumaan pöytään syömään niinkuin ihmiset;\nmutta susikoira nousi vastaan, se pakeni pimeisiin nurkkiin, murisi\nilkeästi ja puri häntä jalkaan -- ja lopuksi Bonner ajoi sen ulos\nlyöden ja potkien.\n\nSitten valtasi hänet jonkinlainen henkilöittämisfantasia. Kaikki ne\nvoimat, joita oli hänen ympärillään, muuttuivat eläviksi olennoiksi,\njotka tulivat elämään yhdessä hänen kanssaan. Hän rakensi\nyksinkertaisen pyhäkön, pystytti auringolle alttarin, jolla hän poltti\nkynttilöitä, talia ja sianlihaa. Ja aitaamattomalle pihalle,\nkorkeajalkaisen varastohuoneen viereen, hän teki lumesta paholaisen\nkuvan, jolle hän irvisteli ja teki pilaa, kun elohopea laski. Kaiken\ntämän leikillään, luonnollisesti. Hän sanoi itselleen, että se tapahtui\nleikillä, ja tätä hän toisti lakkaamatta saadakseen itsensä vakuutetuksi\nsiitä -- ajattelematta, että hulluus on aina taipuvainen esiintymään\nteeskentelyn ja leikin muodossa.\n\nEräänä päivänä keskitalvella tuli isä Champreau, jesuiitta ja\nlähetyssaarnaaja, Twenty Mileen. Bonner syöksyi häntä vastaan, veti\nhänet mukanaan sisään, syleili häntä ja itki, kunnes pappi teki samoin\npelkästä myötätunnosta. Senjälkeen Bonner tuli raivoksi ilosta ja toi\npöytään parasta mitä talossa oli, sekä vannoi kalliisti, ettei hänen\nvieraansa saisi koskaan jättää häntä. Mutta isä Champreau'lla oli kiire\npäästä rannikolle veljeskuntansa asioissa, ja hän lähti matkalle\nseuraavana aamuna.\n\nSitten toyootit palasivat talvileirilleen pitkältä\nmetsästysretkeltänsä. He toivat mukanaan paljon vuotia, ja suuri\nvaihtokauppa ja vilkas elämä syntyi Twenty Milessä. Nyt tuli Jees\nUck'kin ostamaan helmiä ja punasta kangasta ja muita esineitä, ja\nBonner alkoi tointua entiselleen. Viikon ajan hän koetti taistella\nrakkauttansa vastaan tyttöön. Mutta sitten tapahtui ratkaisu eräänä\niltana, kun Jees nousi lähteäkseen. Hän ei ollut unhoittanut, että oli\nkerran hyljätty ja hän oli saanut perintönä sen ylpeyden, joka oli\nsaanut Spike O'Brienin kiertämään luoteisväylän maitse.\n\n\"Minä lähden nyt\", sanoi hän, \"hyvää yötä, Neil.\"\n\nMutta mies seurasi häntä. \"Ei, niin ei ole hyvä\", sanoi hän.\n\nJa kun tyttö kääntyi häneen päin ilonvälke silmissään taivuttautui hän\neteenpäin, hitaasti ja juhlallisesti, ikäänkuin olisi suorittanut pyhää\ntoimitusta, ja suuteli hänen huuliaan. Toyootit eivät olleet koskaan\nopettaneet Jees'ille sellaisen suudelman merkitystä, mutta hän ymmärsi\nsen kuitenkin ja oli iloinen.\n\nJees Uck'in tultua sai kaikki heti valoisamman leiman. Hän oli\nkuninkaallinen onnessaan ja loppumattoman hyvänmielinen lähde. Hänen\nalkuperäisyytensä ja naivisuutensa ilmenivät tavalla, joka valmisti\nmieluisia yllätyksiä tuolle hienon maailman hienostuneelle miehelle.\nHän ei ollut ainoastaan lohdutuksena hänen yksinäisyydessään, vaan\nhänen luonnollisuutensa vaikutti nuorentavasti hänen kiusattuun\nsieluunsa. Tuntui Neilistä siltä kuin hän pitkän vaelluksen jälkeen\nolisi palannut takaisin laskeakseen päänsä maaemon syliin. Lyhyesti\nsanottuna, Jees Uck'issa hän löysi maailman nuoruuden -- sen nuoruuden\nja voiman ja ilon.\n\nJa jotta Neil saisi kaikki tarpeensa täytetyiksi ja etteivät he kaksi\nkyllästyisi toisiinsa, tuli pian senjälkeen eräs Sandy Mac Pherson\nTwenty Mileen -- mies sellainen seuranpitäjä, ettei paremmasta\napua. Hänenlaistaan viheltelijää ei ollut kukaan ennen tavannut\nkulkuteillään, eikä mokomampaa balladinlaulajaa oltu koskaan kuultu\nleirivalkean ääressä. Eräs jesuiittapappi oli tullut hänen leiriinsä\nparisataa peninkulmaa Yukonia ylöspäin, lukeakseen kaikessa kiireessä\nviimeisen sanan Sandyn toverille, ennenkuin tämä kätkettiin maanpoveen.\nJa lähtiessään oli pappi sanonut: \"Sinä jäät nyt yksin, poikaseni.\" Ja\nSandy oli surullisena laskenut päänsä. \"Twenty Milessä on toinen\nyksinäinen mies\", oli pappi lisännyt. \"Te tarvitsette toisianne,\npoikaseni.\"\n\nKävi sitten niin, että Sandy tuli tervetulleeksi kolmanneksi henkilöksi\nasemalle, veli miehelle ja naiselle, jotka asuivat siellä. Hän otti\nBonnerin mukaansa hirvijahdille ja sudenpyynnille, ja Bonner\ntaas etsi kuluneen ja huonosti-pidetyn kirjan, ja tutustutti\ntoisen Shakespeareen, niin että Sandy alkoi deklamoida jambisia\npentameettereita vetokoirilleen, kun ne osottausivat uppiniskaisiksi.\nJa pitkinä iltoina he pelasivat cribbagea ja puhuivat ja väittelivät\nkaikista maailman asioista, Jees Uck'in äidillisesti keinuessa\nedestakaisin tuolissaan ja korjatessa heidän mokkasiinejaan ja\nsukkiaan.\n\nTuli kevät. Aurinko pistäysi näkyviin etelässä. Maa vaihtoi synkän\nlumipukunsa iloisempaan ja kevyempään. Kaikkialla sädehti valoa ja\nvilisi elämää. Päivät pitenivät ja yöt muuttuivat valoisiksi. Virta\npaljasti povensa ja höyryalusten puskutus kuului läpi erämaan. Tuli\nelämää ja liikettä, uusia kasvoja ja uusia tapahtumia. Bonner sai\napulaisen Twenty Mileen, ja Sandy Mac Pherson lähti kullankaivajien\nseurassa tutkimaan Koyokuk-maata. Ja Neil Bonnerille tuli sanomalehtiä\nja aikakauskirjoja ja kirjeitä. Ja Jees Uck katseli kaikkea tätä\npahantuulisena, sillä hän tiesi, että Neilin sukulaiset puhuttelivat\nhäntä toiselta puolen maailmaa.\n\nTuntematta erityistä mielenliikutusta hän otti vastaan sanoman isänsä\nkuolemasta. Postin joukossa oli eräs hellä ja anteeksiantavainen kirje,\njonka isä oli sepittänyt elämänsä viime hetkinä. Siinä oli myös\nvirallisia kirjeitä yhtiöltä, joka sangen armollisesti antoi Neilille\nmääräyksen jättää asema apulaiselle, ja myönsi hänelle luvan matkustaa\nniin pian kuin hän halusi. Suurikokoisessa asiapaperissa pesän\nselvitysmies esitti hänelle lukemattomia luetteloja osakkeista ja\nobligatsiooneista, maatiloista, koroista ja irtaimistosta, joka kaikki\nhänen isänsä testamentin mukaan olisi hänen omaisuuttaan. Ja hienolla\npienellä kortilla, joka oli varustettu monogrammilla ja sinetillä,\npyydettiin kallista Neiliä palaamaan kotia murtuneen ja rakastavan\näitinsä luo.\n\nNeil Bonner teki ripeästi päätöksen, ja kun _Yukon Belle_ matkalla\nBehringin merelle laski puskuttaen rantaan, meni hän laivaan ja\nmatkusti -- lausuen tuon vanhan valheen pikaisesta paluusta.\n\n\"Minä tulen takaisin ennenkuin ensimäinen lumi sataa, rakas Jees\nUck'ini\", lupasi hän hänelle ottaessaan viimeisen suudelman rannalla.\n\nEikä hän ainoastaan luvannut, vaan hänen ajatuksensakin oli pitää\nlupauksensa -- aivan niin kuin useimmat miehet sellaisissa\ntilaisuuksissa ovat aikoneet tehdä. Hän määräsi uudelle asiamiehelle\nJohn Thompsonille, että hänen vaimolleen, Jees Uck'ille oli annettava\nrajaton luotto. Ja viimeinen minkä hän näki _Yukon Bellen_ kannelta\nTwenty Milestä, oli ryhmä työmiehiä, jotka puuhailivat pölkkymajan\nkimpussa; siitä oli tuleva mukavin ja kodikkain asunto tuhannen\npeninkulman alalla jokivarressa -- Jees Uck'in ja Neil Bonnerin asunto\n-- minkä piti olla valmis ennen ensi lumen satamista. Sillä se oli\nhänen varma ja suora vakaumuksensa, että hän palaisi takaisin. Jees Uck\noli hänelle sangen rakas, ja muuten oli Pohjolalla kultainen\ntulevaisuus edessään. Neil Bonner aikoi turvata tämän tulevaisuuden\nisänsä rahoilla. Hän hautoi päässään kunnianhimoista unelmaa. Takanaan\nneljän vuoden kokemus ja turvanaan ystävällinen yhteistyö P.C. yhtiön\nkanssa hän tahtoi palata takaisin ja tulla Alaskan Cecil Rhodes'iksi.\nJa hän palaisi heti ensimäisellä höyrylaivalla, niin pian kuin olisi\nsaanut järjestetyksi isänperintönsä -- isän, jota hän oikeastaan ei\nollut koskaan tuntenut -- ja lohduttanut äitiänsä, jonka hän oli\nunhoittanut.\n\nSyntyi suuri hälinä, kun Neil Bonner palasi arktisilta mailta.\nTulia sytyteltiin ja lihapatoja ripusteltiin niiden päälle,\nja hän otti vastaan kaikki mitä tarjottiin ja kehui hyväksi. Hän ei\nollut ainoastaan tullut pronssinväriseksi, vaan hän oli tullut\nsisällisestikin uudeksi ihmiseksi; hänellä oli nyt toinen käsitys\nasioista ja tapahtumista, hän oli vakava ja itsensähillitsevä. Hänen\nentiset toverinsa joutuivat hämilleen, kun hän kieltäytyi alottamasta\nsamaa elämäntapaa kuin vanhaan hyvään aikaan; mutta hänen isävainajansa\nhyvä ystävä hieroi tyytyväisenä käsiään, ja siitä lähtien kysyttiin\naina hänen mieltään, kun oli kysymyksessä eksyneen nuorukaisen\nopastaminen oikealle tielle.\n\nNeljä vuotta oli Neil Bonnerin henkinen elämä ollut kesannossa. Se\nvähä, mitä hän tässä suhteessa oli saanut lisää, oli käynyt\nvalintaprosessin läpi. Se oli niin sanoaksemme puhdistunut kaikesta\nalhaisesta ja tarpeettomasta. Hän oli elänyt paljon ja nopeasti\nmaailmassa, ja erämaassa hänellä oli ollut aikaa järjestää sekavia\nkokemuksiaan. Hänen pintapuoliset tarkoitusperänsä olivat menneet\ntuulten mukana ja hän oli tehnyt uusia yleistetyille perusteille.\nMitä sivistykseen tulee, hän oli oppinut arvostelemaan sitä kokonaan\ntoisin. Maantuoksu, joka oli tunkeutunut hänen sieramiinsa, ja luonnon\ntarkasteleminen olivat auttaneet häntä erottamaan sivistyksen sisäisen\nmerkityksen ja selvästi huomaamaan sen sekä kehnouden että voiman. Hän\noli muodostanut itselleen yksinkertaisen pienen filosofian. Tie armoon\nkulki puhtaan elämän kautta. Velvollisuutensa täyttäminen oli pyhä.\nTäytyi viettää puhdasta elämää ja tehdä velvollisuutensa voidakseen\ntehdä työtä. Työnteko oli vapautus. Ja työntekeminen elämän\nsaattamiseksi yhä rikkaammaksi ja rikkaammaksi oli pyrkimystä\nsopusointuun maailmanjärjestyksen ja Jumalan tahdon kanssa.\n\nMutta Neil Bonner oli alkujaan kaupunki-ihminen. Ja hänen nuori\nluonnollinen elämänkatsomuksensa ja käsityksensä ihmisyydestä antoi\nhänelle paremman ajatuksen sivistyksestä ja teki sen hänelle\narvokkaammaksi. Päivä päivältä sulki kaupunkiväki hänet yhä paremmin\npiiriinsä ja kaupunkielämä kangasti hänelle yhä selvempänä. Päivä\npäivältä tuntui sitävastoin Alaska yhä kaukaisemmalta ja\nepätodellisemmalta. Ja niin hän sattui yhteen Kitty Sharonin, hänen\nomaan sukuunsa kuuluvan naisen kanssa -- naisen, joka laski hänen\nkäteensä omansa ja veti hänet luokseen, niin että hän unhoitti päivän\nja hetken ja sen ajan vuodesta, jolloin ensi lumi sulaa Yukon-joella.\n\nSill'aikaa Jees Uck puuhaili suuressa, uudessa talossaan ja kulutti\nunelmiin kultaiset kesäkuukaudet. Sitten tuli syksy, pitkän talven\nedelläkävijä. Ilma kävi ohueksi ja kirpeäksi, päivät synkiksi ja\nlyhyiksi. Virta vieri hitaasti eteenpäin ja ohut jääkerros muodostui\nseisovaan veteen. Paimentolaiselämä pakeni etelään ja hiljaisuus\nlaskeusi maan yli. Ensimäiset lumihiutaleet liihoittivat maahan ja\nviimeinen höyryalus taisteli epätoivoisesti jääsohjua vastaan. Sitten\njää kovettui ja peitti laajat alat, niin että Yukon virtasi enää\nkapeana uomana. Viimein sekin meni umpeen, virta oli hiljaa, ja\nkimmeltävät päivät katosivat pimeyteen.\n\nJohn Thompson, uusi asiamies, nauroi hänelle, mutta Jees Uck uskoi\nonnettomuuden tapahtuneen. Neil Bonner oli kenties paleltunut jossakin\nChilkoot Passin ja St. Michaelin välillä, sillä vuoden viimeisille\nmatkustajille käy usein huonosti, kun ovat vaihtaneet veneen rekeen ja\nheidän täytyy ajaa tunnin toisensa perään ripeästi kulkevalla\nkoiravaljakolla.\n\nMutta koiravaljakkoa ei näkynyt tulevaksi kumpaakaan Twenty' Mileen\njohtavaa tietä. Ja John Thompson, voimatta salata riemuaan, sanoi Jees\nUck'ille, ettei Bonner luonnollisesti tule enää takaisin. Hän toi\nraa'asti esiin toivonsa saada astua poistuneen tilalle. Jees Uck nauroi\nhänelle päin kasvoja ja meni suureen taloonsa. Mutta kun keskitalvi\ntuli, jolloin toivo kuolee, huomasi Jees Uck, ettei hänellä enää ollut\nluottoa varastohuoneessa. Tämä oli Thompsonin työtä, ja hän hieroi\nkäsiään ja kulki edestakaisin ja asettui ovelleen katselemaan Jees\nUck'in asuntoon päin. Jees möi koiransa kullankaivajaseurueelle ja\nmaksoi käteisellä elintarpeensa. Ja kun Thompson kieltäytyi antamasta\ntavaraa rahallakaan, tekivät toyootit hänen ostoksensa ja kuljettivat\nne pimeän tultua hänen asuntoonsa.\n\nHelmikuussa tuli sinne ensimäinen posti jään yli, ja nyt luki John\nThompson viiden kuukauden vanhan sanomalehden perheuutisten joukosta,\nettä Neil Bonner oli mennyt naimisiin Kitty Sharonin kanssa. Kun mies\nraollaan olevasta ovesta ilmoitti tämän uutisen, nauroi Jees Uck eikä\nuskonut häntä. Maaliskuussa hän synnytti yksinäisyydessään poikalapsen,\nterveen ihmisvesan, joka herätti hänessä suurta ihastusta. Ja samaan\naikaan seuraavana vuonna Neil Bonner istui toisen vuoteen ääressä ja\nihaili toista ihmisvesaa, joka oli tullut maailmaan.\n\nLumi suli maasta ja Yukon loi jääpeitteensä. Aurinko vaelsi pohjoiseen\nja sitten taas etelään, ja kun koirista saadut rahat olivat lopussa,\nkääntyi Jees Uck oman kansansa puoleen. Eräs taitava metsästäjä, Oche\nIsh, tarjoutui pyydystämään metsänriistaa ja lohta hänelle ja hänen\npojalleen, jos hän menisi naimisiin hänen kanssansa. Ja Imego ja Hah Yo\nja Wy Nooch -- kaikki punanahkaisia metsänkävijöitä -- tekivät hänelle\nsaman ehdotuksen. Mutta hän piti parempana elää yksin ja hankkia lihaa\nja kalaa omalla työllään. Hän neuloi mokkasiineja ja parkoja ja\nvanttuita -- lämpimiä, käytännöllisiä esineitä, silmiä hiveleviä\nkomeine tupsuineen ja helmikirjailuineen -- ja näitä hän möi\nkullanetsijille, jotka joka vuosi tulivat yhä suurempina joukkoina\nmaahan. Tällä tavalla hän ei ainoastaan ansainnut toimeentuloa\nitselleen ja lapselleen, vaan myöskin säästi rahaa, ja eräänä päivänä\nhän osti paikan _Yukon Bellessä_ ja matkusti höyryaluksella alas\nvirtaa.\n\nSt. Michaelissa hän otti astianpesijän paikan aseman keittiössä. Aseman\npalveluskunta kummasteli tuota ihmeellistä naista ja ihmeellistä lasta,\nmutta hän säästyi kysymyksiltä, kun koetti olla niin vierova kuin\nmahdollista. Mutta ennenkuin kulku Behringin merellä lakkasi, hän osti\npaikan erääseen höyrylaivaan, joka lähti etelään päin. Sinä talvena hän\nlaittoi ruokaa kapteeni Markheimin taloudessa Unalaskassa, ja kun kevät\ntuli, jatkoi hän matkaa etelään päin Sitkaan whiskylaivalla. Sitten\nhänet nähtiin Metlakahtlassa, joka on lähellä St. Maryä Tan-Handlen\nsuussa, ja siellä hän työskenteli säilyketehtaassa lohenkalastuksen\naikana. Kun tuli syksy ja Siwash-kalastajat valmistautuivat palaamaan\nPuget Soundiin, meni hän parin perhekunnan kanssa suureen seetripuiseen\nsoutuveneeseen ja heidän seurassaan hän matkusti pitkin Alaskan ja\nCanadan rannikkoja, kunnes oli pujoteltu Juan de Fucan kapeiden väylien\nläpi, ja hän talutti kädestä poikaansa pitkin Seattlen kovia\nkivikatuja.\n\nSiellä hän kohtasi Sandy Mac Phersonin muutamassa tuulisessa kulmassa.\nHän hämmästyi kovin hänet nähdessään, ja kuultuaan Jeesin kertomuksen\nsuuttui hän -- ei kuitenkaan siihen määrin kuin olisi suuttunut, jos\nolisi saanut kuulla jotakin Kitty Sharonista. Mutta hänestä Jees Uck ei\nmaininnut sanaakaan, sillä hän ei ollut koskaan uskonut siihen juttuun.\nSandy piti kuitenkin Bonnerin matkaa tavallisena häpeällisenä pakona,\nja hän koetti saada Jeesiä luopumaan matkastaan San Franciscoon, jossa\nNeil Bonnerin arveltiin olevan. Vaivattuaan itseään turhaan tämän\ntähden, auttoi hän häntä, osti hänelle rautatiepilettejä ja näki hänen\njatkavan matkaa; jäähyväisiksi hän hymyili rohkaisevasti Jeesille ja\nmutisi sitten jotakin partaansa \"kirotusta häpeemättömyydestä\".\n\nMeluten ja pauhaten, valon ja pimeyden kautta, keinuen ja heiluen ylös\nja alas, milloin talven lumiin, milloin kesäpukuisiin laaksoihin,\npitkin jyrkänteitä, yli kuilujen ja läpi vuorten kuljetti juna Jees\nUck'ia ja hänen poikaansa etelää kohti. Mutta hän ei peljännyt tuota\nkorskuvaa rautahepoa, eikä hän myöskään joutunut hämilleen Neil\nBonnerin kansan ylenmääräisen sivistyksen edessä. Tuntui pikemminkin\nsiltä kuin hän nyt entistä selvemmin olisi pitänyt sitä ihmeenä, että\ntuon jumalaisen heimon mies oli sulkenut hänet syliinsä. San Franciscon\nhuumaava melu, sen loppumaton laivaliike, sen pauhaavat tehtaat ja\nukkosen jyrinää muistuttava katuliike, ei saattanut häntä hämilleen --\nhän tuli vain paljon paremmin ymmärtämään, kuinka Twenty Milen ja\nintiaanikylän surullinen yksinäisyys oli vaivannut Neil Bonneria. Ja\nhän katsahti poikaan, joka piti lujasti kiinni hänen kädestään, ja piti\nsitä suurena ihmeenä, että oli synnyttänyt hänet sellaiselle miehelle.\n\nHän maksoi ajurin ja nousi sitten kivirappusia Neil Bonnerin\nsisäänkäytävän ovelle. Vinosilmäinen japanilainen puhui hänen kanssaan\nhetken, mutta kun he eivät ymmärtäneet toisiaan, päästi hän hänet\nsisään ja katosi. Jees Uck jäi seisomaan eteissaliin, jota hän\nyksinkertaisuudessaan piti talon hienoimpana huoneena -- sellaisten\ntavarain ja kalleuksien säilytyspaikkana, joilla tahdottiin loistaa ja\nhäikäistä. Seinät ja katto olivat öljyttyä ja laudoitettua punapuuta.\nLattia oli jäätä liukkaampi, ja Jees Uck etsi itselleen varman\nseisomapaikan valtavan taljan päällä, joita oli siellä täällä huoneessa\nja jotka aiheuttivat turvallisuudentunteen tuolla kiilloitetulla\npinnalla. Jykevä takka -- hän piti sitä tavattomana ylellisyytenä --\nammoitti vastaiselta seinältä. Kokonainen valovirta tulvi hillittynä\nvärjättyjen ikkunanlasien kautta huoneeseen, ja kauimpana hohti\nvalkoinen marmorikuva.\n\nHän huomasi kaiken tämän ja enemmänkin, kun vinosilmäinen palvelija\nopasti häntä toiseen huoneeseen -- jota hän ehti vain hätäisesti\nsilmätä -- ja sen läpi kolmanteen. Nämä molemmat voittivat ensimäisen\nloistossa. Ja hänestä tuntui, että tuossa suuressa talossa täytyi olla\nlukematon määrä samallaisia huoneita. Ne olivat niin pitkiä ja leveitä,\nja katto oli niin kaukana! Jouduttuaan kosketukseen valkoisen miehen\nsivistyksen kanssa hän tunsi nyt ensi kerran arkaa kunnioitusta. Neil,\nhänen Neilinsä, asui tässä talossa, hengitti sen ilmaa ja laskeutui\nsiellä levolle iltasin. Kaikki, mitä hän näki, oli kaunista, ja se\nmiellytti häntä, mutta hän tunsi myöskin, että sen takana oli viisautta\nja valtaa. Se oli kauneuden muotoihin puettu voiman tuntuva ilmaisu, ja\ntästä voimasta hänellä oli vaistomainen aavistus.\n\nJa sitten tuli tuolla kuninkaallisen korkeavartaloinen nainen, jonka\npäätä ympäröi kultaista aurinkoa muistuttava hiusgloria. Hän näytti\nlähestyvän Jees Uck'ia ikäänkuin aaltoileva musiikki tyynen veden yli\n-- hänen pukunsa oli itsessään laulu ja hänen vartalonsa keinui laulun\npoljennossa. Jees Uck oli itse sydäntenvallottaja. Olivathan Oche Ish\nja Imego ja Hah Yo ja Wy Nooch, puhumattakaan Neil Bonnerista ja John\nThompsonista ja muista valkoisista miehistä, iskeneet silmänsä häneen\nja tunteneet hänen voimansa. Mutta kun hän nyt näki tuon häntä\nlähestyvän naisen suuret siniset silmät ja raikkaan hipiän, ja\narvosteli häntä miehen maun kannalta, tunsi hän itsensä sangen pieneksi\nja vähäpätöiseksi verrattuna tuohon loistavaan ja häikäisevään\nolentoon.\n\n\"Te haluatte tavata miestäni?\" kysyi nainen ja Jees Uck ihmetteli hänen\näänensä puhdasta hopeanhelinää, äänen, joka ei ollut koskaan rumasti\ntorunut murisevia susikoiria eikä tottunut lausumaan kurkkuäänteitä\neikä kovettunut myrskyssä ja pakkasessa tai nuotiotulen savussa.\n\n\"En\", vastasi Jees Uck hitaasti ja ajatuksella, voidakseen lausua\nymmärrettävää englanninkieltä. \"Minä olen tullut tapaamaan Neil\nBonneria.\"\n\n\"Ja hän on minun mieheni\", sanoi tuo kaunis nainen nauraen.\n\nSe oli siis sittenkin totta! John Thompson ei ollut valehdellut tuona\nsurullisena helmikuun päivänä, kun hän nauroi hänelle ja sulki ovensa\nhänen nenänsä edessä. Ja samoinkuin hän kerran oli paiskannut Amos\nPentleyn polvilleen ja kohottanut veitsen lyödäkseen, samoin hän tunsi\ntällä silmänräpäyksellä melkein vastustamatonta halua heittäytyä tuon\nnaisen kimppuun ja riistää elämän ja hengen hänen valkoisesta\nruumiistaan. Mutta Jees Uck hillitsi ajatuksensa ja salasi\nkasvonilmeensä, eikä Kitty Bonner aavistanut, kuinka lähellä äkillistä\nkuolemaa hän oli vasta ollut.\n\nJees Uck nyökkäsi merkiksi, että hän ymmärsi, ja Kitty Bonner selitti,\nettä Neiliä odotettiin kotia millä silmänräpäyksellä hyvänsä. Sitten he\nistuutuivat mukaville tuoleille, ja Kitty koetti saada keskustelua\nvireille omituisen vieraansa kanssa, ja Jees Uck auttoi häntä vointinsa\nmukaan.\n\n\"Te luultavasti tutustuitte mieheeni Pohjolassa?\" kysyi Kitty.\n\n\"Niin. Minä pestä hänen vaatteita\", vastasi Jees Uck. Hänen puheensa\noli yht'äkkiä tullut hyvin sekavaksi ja murteelliseksi.\n\n\"Ja tämä on teidän poikanne? Minulla on pikku tyttö.\"\n\nKitty lähetti noutamaan tytärtään, ja sill'aikaa kun lapset tekivät\ntuttavuutta omalla tavallaan, keskustelivat äidit äitien tavalliseen\ntapaan ja joivat teetä niin hienoista kupeista, että Jees Uck pelkäsi\nne musertavansa sormillaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaisia\nkuppeja, niin hienoja ja kauniita. Ajatuksissaan hän vertasi niitä\nnaiseen, joka kaatoi teetä, ja vastakohtana hän muisteli toyootein\nläkkikippoja ja kalebasseja sekä Twenty Milen kömpelöitä astioita,\njoihin hän vertasi itseään. Hän oli lyöty. Oli toinen nainen, joka oli\nhäntä sopivampi kantamaan ja kasvattamaan Neil Bonnerin lapsia. Aivan\nniinkuin Neilin kansa oli ylempänä hänen kansaansa olivat myöskin sen\nkansan naiset ylempänä häntä. He olivat miestenvalloittajia, niinkuin\nheidän miehensä olivat maailmanvalloittajia. Hän katseli Kitty Bonnerin\npehmeätä hipiätä ja ajatteli omia auringonpaahtamia kasvojaan. Samaten\nhän tarkasteli ensin omaa ruskeata kättänsä ja sitten toisen valkoista\n-- edellinen oli työstä karkea ja koirapiiskan ja airojen ahkerasta\nkäsittelemisestä kovettunut, jälkimäinen oli pehmeä kuin vastasyntyneen\nlapsen. Mutta huolimatta kaikista näistä lempeyden ja heikkouden\nmerkeistä katseli Jees Uck noihin loistaviin sinisilmiin yhtä rohkeasti\nja ylpeästi kuin hän oli katsonut Neil Bonnerin ja kaikkien hänen\nkansalaistensa silmiin.\n\n\"Oo -- sehän on Jees Uck!\" sanoi Neil Bonner tultuaan sisään. Hän sanoi\nsen rauhallisesti, vieläpä sydämellisen iloisestikin, ja hän meni hänen\nluokseen ja pudisti hänen käsiään, mutta katsoi häntä levottomasti\nsilmiin -- ja Jees Uck ymmärsi hänet.\n\n\"Hei, Neil!\" sanoi hän. \"Te näytätte voivan hyvin.\"\n\n\"Oivallisesti, oivallisesti, Jees Uck\", vastasi hän rohkeasti, samalla\nsalaa tarkastellen Kittyn kasvoja nähdäkseen, mitä oli tapahtunut\nnäiden kahden naisen välillä. Kuitenkin hän tunsi vaimonsa kyllin\nhyvin ja tiesi, ettei hän pienimmälläkään tavalla ilmaisisi, vaikka\nmitä olisi tapahtunut.\n\n\"No, minä en saata sanoa, kuinka iloinen olen nähdessäni teidät\",\njatkoi hän. \"Mitä siellä on tapahtunut? Oletteko löytänyt kaivoksen? Ja\nmilloin tulitte tänne?\"\n\n\"Oo-o, minä tulla tänään\", vastasi hän ja puhui rumimmalla\nkurkkuäänellään. \"Minä ei tavata kultakaivos, Neil. Te tunte kapteeni\nMarkheim Unalaskassa? Minä laitta ruokaa hänen talossa pitkän aikaa. En\ntuhlata rahoja. Sain vähitellen paljo. Oikein hyvä, minä ajatella, minä\nmennä katso valkoisen miehen maa. Sangen kaunis, valkoisen miehen maa,\nsangen kaunis\", lisäsi hän. Hänen kielensä hämmästytti Neiliä, sillä\nSandy ja hän olivat innokkaasti koettaneet parantaa sitä ja hän oli\nosottautunut hyväksi oppilaaksi. Nyt näytti siltä, kuin hän olisi taas\nvaipunut oman rotunsa tasalle. Ja hänen kasvoillaan oli tylsä ilme,\njosta hän ei saanut selvää. Kittyn kirkas otsa ihmetytti Neiliä\nmyöskin. Mitä oli tapahtunut? Kuinka paljon oli käynyt ilmi? Ja miten\npaljon oli arvattu?\n\nHänen pohtiessaan näitä kysymyksiä ja Jees Uck'in pohtiessa omaa suurta\nkysymystään -- koskaan ei Neil Bonner ollut ollut hänen mielestään niin\nkaunis ja ylhäinen kuin sillä hetkellä -- syntyi hetkiseksi hiljaisuus.\n\n\"Ajatelkaa, että te tunsitte minun mieheni Alaskassa!\" sanoi Kitty\nlempeästi.\n\nTunsitte hänet! Jees Uck ei voinut olla katsahtamatta poikaansa, jonka\nhän oli synnyttänyt Neilille, ja Neilinkin silmät suuntautuivat\nkoneellisesti ikkunan luona leikkiviin lapsiin. Hänestä tuntui kuin\nrautainen side olisi puristanut hänen otsaansa. Hänen polvensa\nvapisivat ja sydän hypähti hänen rinnassaan. Hänen poikansa! Sitä hän\nei ollut koskaan uneksinutkaan!\n\nPikku Kitty Bonner, joka ilmavassa puvussaan muistutti keijukaista ja\njolla oli kauniit, ruusunpunaiset posket ja elävät, siniset silmät,\nojensi juuri kätensä ja pani pienen suunsa suppuun koettaessaan\nsuudella poikaa. Ja hoikka ja notkea, auringonruskettama pienokainen,\njonka yllä oli, näöstä päättäen niin merimatkoilla kuin kovassa\ntyössäkin ollut, hiuksista tehdyillä rimpsuilla ja tupsuilla\nkaunistettu _muclucs_, otti kylmäverisesti vastaan hänen hyväilynsä ja\npiti vartalonsa jäykkänä ja kankeana -- mikä on niin tavallista\nvillikansain lapsilla. Vieraana vieraassa maassa, ilman hämmästystä ja\npelkoa, hän oli ikäänkuin kesyttämätön eläin, joka hiljaa on\nvaruillansa. Mustat silmät kiintyivät milloin yhteen, milloin toiseen,\nja hän oli hiljaa niin kauvan kuin hänen ympärillään oltiin hiljaa,\nmutta heti vaaran uhatessa hän näytti olevan valmis taistelemaan ja\nrepimään ja riistämään henkensä puolesta.\n\nErotus tytön ja pojan välillä oli kyllä suuri, muttei ehdoton. Tuossa\nShpack'in, Spike O'Brien'en ja Bonner'in jälkeläisessä oli paljon\nvoimaa ja ylevyyttä, joka oli ollut ominaista hänen isälleen ja\näidinisälleen sekä sille, jota kerran maailmassa kutsuttiin \"Isoksi\npaksuksi\" ja joka joutui merikansan keskuuteen ja pakeni Kamschatkaan.\n\nNeil Bonner taisteli liikutustaan vastaan ja oli menehtymäisillään\nsiihen, vaikkakin hänen kasvoillaan leikki edelleenkin hyväntuulinen\nhymy ja ilo mieluisan ystävän kohtaamisesta.\n\n\"Teidän poikanne, vai kuinka, Jees Uck?\" sanoi hän. Ja samassa hän\nkääntyi Kittyyn päin. \"Oivallinen poika! Tulee varmasti suorittamaan\nmaailmassa jotakin erikoista.\"\n\nKitty nyökäytti hyväksyvästi päätään. \"Mika on nimesi, poika?\" hän\nkysyi.\n\nPikku villi iski heti salamoivat silmänsä häneen, ikäänkuin olisi\ntahtonut tutkia hänen kysymyksensä perusteita.\n\n\"Neil\", vastasi hän sitten arvellen, kun tutkimuksensa tulos oli\ntyydyttänyt häntä.\n\n\"Injaanien puhetta\", selitti Jees Uck, sepitellen kauheita uusia\nsanoja. \"Hän puhu injaanien kieli -- _neeal_ -- olla sama kuin\n'korppu'. Hän, poika, pitämäs korpuista, kun hän olla pieni -- hän\nitkemäs korppujen perään. Hän huutamas 'Nee-al, nee-al', aina vaan\n'nee-al'. Ja siksi minä häntä kutsumas niin. Ja nyt olla hänen nimi\nvielä Nee-al.\"\n\nNeil Bonnerin korvia ei mikään puhe ollut koskaan hyväillyt niin kuin\ntämä Jees Uck'in valhe. Siinä syy, miksi Kittyn otsa oli niin kirkas.\n\n\"Ja hänen isänsä?\" kysyi Kitty. \"Hän mahtaa olla kaunis mies.\"\n\n\"On -- kyllä\", kuului vastaus. \"Hänen isänsä on kaunis mies. Se on\nvarma!\"\n\n\"Tunsitko sinä hänet, Neil?\" kysyi Kitty.\n\n\"Tunsinko minä hänet? Kyllä, sangen hyvin\", vastasi Neil, ja hänen\najatuksensa palasivat takaisin autioon Twenty Mileen ja mieheen, joka\nkulki siellä suuressa hiljaisuudessa yksin raskaine ajatuksineen.\n\nJa tähänhän saattaisi Jees Uck'in tarina päättyä, ellei hän olisi\nkruunannut työtään. Kun hän palasi takaisin Pohjolaan asumaan suuressa\ntalossaan, oli P.C. yhtiö laittanut niin, että saattoi hoitaa\nliikettään paikalla ilman John Thompsonin apua. Ja uusi asiamies ja\nhänen seuraajansa saivat kaikki määräyksen antaa Jees Uck'ille, mitä\nikinä hän halusi, eikä hänen tarvinnut mistään maksaa. Sen lisäksi sama\nyhtiö maksoi mainitulle Jees Uck'ille vuosittain viisituhatta dollaria.\n\nKun hänen poikansa oli tullut sopivaan ikään, otti isä Champreau hänet\nhoitoonsa, eikä viipynyt aikaakaan, kun Jees Uck sai säännöllisesti\nkirjeitä Marylandin jesuiittakoulusta. Myöhemmin tulivat kirjeet\nItaliasta ja sitten Ranskasta. Viimein tuli Alaskaan eräs isä Neil --\nmies kyllin kykenevä tekemään hyvää maalleen; hän rakasti äitiään ja\nviimein etsi suuremman toimintapiirin sekä sai huomatun ja\nvaikutusvaltaisen paikan seudullaan. Jees Uck oli nuori nainen, kun hän\npalasi Pohjolaan, ja miehet heittivät häneen vieläkin halukkaita\nsilmäyksiä. Mutta hän eli vanhurskaan elämää, eikä kelläkään ollut\nhänestä muuta sanottavaa kuin hyvää. Hän viipyi jonkun aikaa Holy\nCrossin hyvien sisarten luona, ja siellä hän oppi lukemaan ja\nkirjoittamaan ja perehtyi käytännölliseen sairaanhoitoon ja\nlääkitystaitoon. Senjälkeen hän palasi takaisin suureen taloonsa,\nkeräsi ympärilleen nuoria tyttöjä toyootien kylästä ja opasti heitä\noikealle elämäntielle. Se ei ole protestanttinen paremmin kuin\nkatolinenkaan, tuo pölkkymajan koulu, jonka Neil Bonner oli\nrakennuttanut vaimolleen Jees Uck'ille; mutta kaikki lähetyssaarnaajat\npitävät siitä kuitenkin yhtä paljon. Ovi on aina avoinna, ja väsyneet\nkullanetsijät ja muut matkustajat käyvät mielellään levähtämässä Jees\nUck'in lämpimän lieden ääressä. -- Ja Kitty Bonner riemuitsee\nharrastuksesta, jota hänen miehensä osottaa alaskalaisten\nvalistamiselle, mihin tarkoituksen hän uhraa suuria summia. Kitty\nvarmaan hyvin usein nauraa ja tekee pilaa miehestään tämän johdosta,\nmutta itse asiassa hän on juuri siksi ylpeä hänestä.\n\n\n\n"]