[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgs2nk3Z-wjHDifPU3tYKYXpwbPqzXmLc_ExU5PE8Gn0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":17,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1734,"Hämähäkkilaakso ja muita kertomuksia","Wells, H. G.",1866,1946,"1734-wells-h-g-hamahakkilaakso-ja-muita-kertomuksia","1734__Wells_H._G.__Hämähäkkilaakso_ja_muita_kertomuksia",null,"novelli",[14,15,16],"seikkailu","tieteisfiktio","fantasia",[],"fi",1903,1907,11725,74161,false,56405,[26,27],"Science fiction","Short stories, English -- Translations into Finnish",[29,30,31],"Adventure","Science-Fiction & Fantasy","Short Stories","\"Hämähäkkilaakso ja muita kertomuksia\" by H. G. Wells is a collection of short stories written in the early 20th century. The narratives delve into unusual adventures and surreal occurrences, featuring various characters caught in extraordinary situations, including a chase through a desolate valley and encounters with ominous creatures.\"  \"The opening of \"Hämähäkkilaakso ja muita kertomuksia\" introduces readers to a tense scene where three horsemen are pursuing fugitives during a hot afternoon. As they navigate through a wide valley, they engage in anxious conversation, reflecting on the chase while keenly observing their surroundings. Their pursuit leads them deeper into a foreboding landscape where they face unexpected dangers, suggesting an impending confrontation with the eerie inhabitants of the valley. This initial segment sets the mood for a story that blends adventure with a hint of supernatural tension.\" (This is an automatically generated summary.)",[34],"Anttila, Werner",276,"Kolmen novellin kokoelma sisältää jännitystä ja mielikuvituksellisia juonenkäänteitä. Nimitarinassa takaa-ajajat päätyvät outoon laaksoon täynnä valtavia hämähäkinverkkoja, kun taas muissa kertomuksissa seurataan lomanvieton ja aarteenetsinnän yllättäviä seurauksia.","H. G. Wellsin 'Hämähäkkilaakso ja muita kertomuksia' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1734. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HÄMÄHÄKKILAAKSO JA MUITA KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nH. G. Wells\n\n\nEnglannista suomentanut Werner Anttila\n\n\nJoutoaikoina 8\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHämähäkkilaakso.\nHerra Ledbetterin virkaloma.\nHerra Brisherin aarre.\n\n\n\n\nHämähäkkilaakso.\n\n\nPuolenpäivän tienoissa joutui kolme takaa-ajajaa kuljettuaan virran\nuomassa erään mutkan ympäri äkkiä näkemään hyvin leveän ja avaran\nlaakson. Hankala, kiemurteleva, vierukivinen vesivako, jota pitkin he\nniin kauvan olivat tavotelleet karkureita käsiinsä, leveni tässä\nlaajaksi rinteeksi. Sama sisällinen tunne sai heidät nyt keskeyttämään\ntakaa-ajon, ja kaikki kolme ratsastivat vähäiselle kunnaalle, jolla\nkasvoi tummanruskeita puita. Sinne he pysähtyivät; kaksi heistä, kuten\nsopikin, jäi vähän matkaa kolmannen taakse, jolla oli hopeoidut\nsuitset.\n\nJonkun aikaa he tarkasti mittailivat silmillään suurta aluetta, joka\noli heidän alapuolellaan. Se ulottui yhä kauvemmaksi; siinä ei kasvanut\nmuuta kuin siellä täällä joku ryhmä kuivuneita orjantappurapensaita.\nSamalla se herätti hämärän aavistuksen, että jokin nykyään vedetön\nhalkeama oli häiritsemässä kellastuneen ruohon yksitoikkoisuutta. Sen\npurppuraiset etäisyydet sulivat lopulta edempien kukkuloiden\nsinertäviin rinteisiin -- jotka ehkä olivat vihreämpää lajia --, ja\nniiden yläpuolella, näkymättömän voiman kannattamina ikäänkuin\ntaivaansinessä leijaten, oli lumipeitteisiä vuorenhuippuja -- jotka\nkävivät leveämmiksi ja kookkaammiksi luoteen puolella, missä laakson\nkyljet vetäytyivät yhteen. Ja lännessä laakso oli avoinna sinne saakka,\nmissä kaukainen tummuus osotti metsien alkavan. Mutta nämä kolme miestä\neivät katselleet itään eikä länteen, vaan yhtä mittaa laakson halki.\n\nEnsiksi alkoi puhua se laiha mies, jolla oli arpi huulessa. \"Ei\nmissään\", sanoi hän, äänessä pettymyksen huoahdus. \"Mutta he olivatkin\npäässeet kokonaisen päivän meistä edelle.\"\n\n\"He eivät tiedä, että me ajamme takaa\", sanoi pieni mies, jolla oli\nvalkea hevonen.\n\n\"_Hän_ taisi tietää\", virkkoi johtaja katkerasti ikäänkuin itsekseen.\n\n\"Sittenkään he eivät voineet kulkea nopeasti. Eihän niillä ole muuta\nelukkaa kuin muuli, ja tänään on tytön jalasta pitkin päivää vuotanut\nverta --\"\n\nHopeasuitsinen mies iski häneen vimmatun katseen. \"Luuletko, etten minä\nole sitä havainnut?\" murisi hän.\n\n\"Siitä on kuitenkin apua\", kuiskasi pikku mies itsekseen.\n\nArpihuulinen laiha mies tuijotti jäykkänä kuten ennenkin. \"He eivät ole\nvoineet ehtiä laakson toiselle puolelle\", sanoi hän. \"Jos ratsastamme\nkovaa --\"\n\nHän katsahti valkeaan hevoseen ja vaikeni.\n\n\"Hitto vieköön kaikki valkeat hevoset!\" ärjäsi hopeasuitsinen mies ja\nkääntyi tähystelemään eläintä, johon hänen toivomuksensa kohdistui.\n\nPikku mies loi katseensa maahan ratsunsa alakuloisten korvien välitse.\n\n\"Kyllä minä koetin parastani\", vakuutti hän.\n\nMolemmat toiset tarkastelivat taas laaksoa hieman aikaa. Laiha mies\npyyhkäisi kädenselällä arpista huultaan.\n\n\"Tulkaa tänne!\" komensi äkkiä se, jolla oli hopeoidut suitset. Pikku\nmies nykäisi ja huiskahutti ohjaksiaan, ja kolmen hevosen kaviot\nalkoivat tiheästi, vaan yhä hiljemmin tömistä pitkin näivettynyttä\nruohoa, kun miehet taas palasivat jäljille...\n\nHe ratsastivat varovasti pitkää rinnettä alaspäin ja joutuivat erämaan\nhalki, jossa tapasivat vain piikkisiä, toisiinsa kietoutuneita pensaita\nja merkillisiä kuivia, sarvimaisia oksia kallioiden välissä, näiden\nalapuolisille lakeuksille. Täällä oli vaikea erottaa jälkiä, sillä\nmaaperä oli karua, eikä siinä ollut muuta ruohoa kuin kärventyneitä,\nkuolleita korsia hajallaan maassa. Mutta tiukasti tähystellen, hevosen\nkaulalta maahan kumartuen ja tavantakaa pysähtyen onnistui näiden\nvalkoihoistenkin miesten seurata saalistaan.\n\nSiellä näkyi astuttuja paikkoja, karkeiden korsien taivutettuja ja\ntaitettuja lehtiä ja vähän väliä riittävän selvä jäljen vihjaus. Ja\nkerran johtaja näki ruskean veritahran: siihen kai oli tuo\npuolirotuinen tyttö astunut. Tätä jälkeä nuuskiessaan hän kirosi tyttöä\nhupsuksi.\n\nLaiha mies hillitsi johtajansa vainuamista, ja pikku mies ratsasti\nvalkealla hevosella takana, unelmiinsa vaipuneena. He kulkivat\nperätysten, etumaisena hopeasuitsinen mies, eivätkä puhuneet sanaakaan.\nJonkun ajan kuluttua pienestä, valkoratsuisesta miehestä tuntui, että\nmaailma oli kovinkin hiljaa. Hän hätkähti unelmistaan. Paitsi heidän\nhevostensa ja tamineittensa hiljaisia ääniä oli suuri laakso kaikkialla\nniin levossa kuin maalattu maisema.\n\nHänen edellään kulkivat hänen päällikkönsä ja toverinsa, kumpikin\ntarkkaavasti kumartuneena eteenpäin vasemmalle puolelle, kumpikin\nvälinpitämättömästi keikkuen hevosensa askelten mukaan; heidän varjonsa\nkulkivat edellä -- hiljaisina, äänettöminä, suippenevina seuralaisina,\nja lähinnä oli hänen oma kyyristynyt, huolimaton hahmonsa. Hän katseli\nympärilleen. Mitä oli tapahtunut? Silloin hän muisti, kuinka he olivat\nkuilun penkereiltä yhä lipuneet alaspäin ja kuinka irralliset,\ntöytäävät vierukivet alinomaa heitä saattoivat. Ja sen lisäksi? Ei\nollut tuulen henkeäkään. Sepä se! Mikä avara, hiljainen seutu tämä\nolikaan, yksitoikkoisessa iltapäivä-unessaan! Ja taivas oli selkeä ja\nvalkoinen, paitsi tummaa utuharsoa, jota oli kasaantunut laakson\nyläpäähän.\n\nHän suoristi selkäänsä, hankasi suitsillaan, sovitteli huuliaan\nvihellykseen ja yksinkertaisesti huokasi. Hän kääntyi satulassaan\nvähäksi aikaa ja tuijotti vuorisolan suuhun, josta he olivat tulleet.\nTyhjää! Tyhjiä rinteitä molemmin puolin; ei merkkiäkään kohtalaisesta\neläimestä tai puusta -- saatikka ihmisestä! Olipa tämäkin maata! Oikein\nerämaata! Hän vaipui taas entiseen asentoonsa.\n\nHän tunsi silmänräpäykseksi huvia, kun näki kieron, mustanpurppuraisen\nkalikan sätkähtävän tarhakäärmeeksi ja katoavan ruskeuden sekaan. Tämä\nhelvetillinen laakso oli siis kuitenkin elossa. Ja sitten hänen vielä\nsuuremmaksi ilokseen pyyhkäisi vielä hengähdys hänen kasvojaan,\nikäänkuin kuiskaus, joka tuli ja meni; vähäisellä harjanteella taipui\nkankea mustaoksainen pensas sen verran, että sen juuri huomasi,\nmahdollisen tuulen ensi merkkinä. Veltosti hän kostutti sormeaan ja\npiteli sitä ilmassa.\n\nHän pysäytti hevosensa tiukasti, välttääkseen yhteentörmäystä laihan\nmiehen kanssa, joka oli seisahtunut, kun ei enää nähnyt jälkiä. Juuri\ntällä tärkeällä hetkellä hän huomasi johtajansa silmän katselevan\nitseään.\n\nVähäksi aikaa hän koetti näyttää innostuneelta etsintään. Sitten heidän\ntaas ratsastaessaan edelleen hän tarkasti johtajansa varjoa, hattua ja\nhartioita, jotka ilmestyivät laihan miehen lähempien ulkopiirteiden\ntakaa ja jälleen katosivat näkyvistä. He olivat ratsastaneet neljä\npäivää ihan maailman ääristä tähän autioon seutuun, ilman vettä, mukana\nainoastaan joku suikale kuivaa ruokaa satulain alla, yli kallioiden ja\nvuorten, missä varmaankaan ei ennen ollut ketään ihmistä käynyt paitsi\nnoita karkureita -- mokomankin asian vuoksi!\n\nJa kaikkeen tähän oli syynä tyttö, jokseenkin itsepäinen lapsi! Vaan\nsaisihan tuo mies vaikka koko kaupungin verran väkeä tyydyttämään hänen\nalhaisimpiakin halujaan -- tyttöjä, vaimoja! Miksi siis intohimoisen\nhulluuden nimessä tarvittiin erikoisesti _tämä_ ainoa? kyseli pikku\nmies itseltään, silmäili maailmaa julmistuneena ja nuoleksi rohtuneita\nhuuliaan mustuneella kielellä. Tämä oli johtajan juonta, eikä hän siitä\nmuuta tiennyt. Juuri sen vuoksi, että tyttö koetti pujahtaa hänen\nkynsistään...\n\nHänen silmiinsä sattui kokonainen rivi korkeita töyhtöisiä ruokoja,\njotka yht'aikaa taipuivat, ja sitten ne silkkitupsut, jotka hänellä oli\nkaulansa edessä, alkoivat heilua. Tuulenhenkäys oli vahvenemassa. Se\npoisti kankean hiljaisuuden -- mikä olikin hyvä juttu.\n\n\"Seis!\" huusi laiha mies.\n\nKaikki kolme pysähtyivät äkkiä.\n\n\"Mitä?\" kysyi johtaja. \"Mitä!\"\n\n\"Tuolla etäällä\", selitti laiha mies osottaen ylöspäin laaksoon.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Jotakin tulossa meitä kohti.\"\n\nHänen puhuessaan tuli näkyviin muuan kellertävä eläin, joka kiiti\nheihin päin. Se oli iso villi koira, joka juoksi tuulen edellä, kieli\nsuusta ulkona, vinhaa vauhtia, niin jännittyneenä, ettei näkynyt\nhuomaavankaan ratsumiehiä, joita se läheni. Se juoksi kuono pystyssä,\nilmeisesti seuraamatta mitään vainua tai saalista. Kun se pääsi\nlähemmä, tunnusteli pikku mies miekkaansa. \"Se on hullu\", sanoi laiha\nratsastaja.\n\n\"Huuda!\" sanoi pikku mies ja huusi.\n\nKoira läheni. Kun sitten pikku mies jo oli paljastanut aseensa,\npoikkesi koira syrjään, kulki läähättäen heidän ohitseen ja hävisi.\nPikku miehen silmät seurasivat sen pakoa. \"Ei siinä ollut vaahtoa\",\nsanoi hän. Vähän aikaa tuijotti hopeasuitsinen mies ylöspäin laaksoon.\n\"No mennään nyt!\" huusi hän vihdoin. \"Mitä me siitä huolimme?\" Ja\nsamalla hän tempoili hevostaan taas liikkeelle.\n\nPikku mies jätti sikseen ratkaisemattoman arvotuksen, kuinka koira\npakeni pelkkää tuulta, ja vaipui syviin mietelmiin ihmisluonteesta.\n\"Mennään nyt!\" kuiskasi hän itsekseen. \"Miksi pitäisi juuri yhden\nmiehen vallassa olla sanoa 'mennään nyt!' noin hämmästyttävän\nvaikuttavasti. Ihan koko elämänsä ajan on tuo hopeasuitsinen mies\nsaanut noin puhua. Jos _minä_ niin sanoisin -- --!\" ajatteli pikku\nmies. Mutta kaikki ihmettelivät, jos johtajalle oltiin hulluimmassakaan\nasiassa tottelemattomia. Tuo puolirotuinen tyttö tuntui hänestä kuten\nkaikistakin hullulta -- melkein herjaavalta. Pikku mies joutui\nvertaillen ajattelemaan arpihuulista laihaa ratsastajaa, joka hänestä\noli yhtä kunnon mies kuin johtajakin, yhtä uljas ja kenties\nuljaampikin, mutta hänenkin oli vain toteltava; ei siinä muu auttanut\nkuin velvollisuutensa mukaan ja täsmällisesti totella...\n\nEräät aistimukset kätten ja polvien puolelta saivat pikku miehen\npalaamaan läheisempään todellisuuteen. Hän havaitsi jotakin. Hän\nratsasti laihan toverinsa rinnalle. \"Huomaatko mitään hevosissa?\" kysyi\nhän puoliääneen.\n\nLaihat kasvot näyttivät kysyviltä.\n\n\"Ne eivät pidä tästä tuulesta\", sanoi pikku mies ja jättäytyi taas\ntaakse, kun hopeasuitsinen mies kääntyi häneen päin.\n\n\"Ei hätää mitään\", virkkoi laihanaamainen mies.\n\nJälleen he ratsastivat ääneti eteenpäin jonkun matkaa. Etumaiset kaksi\nkulkivat kumartuneina jälkiä seuratakseen, takimainen tähysteli utua,\njoka hiipi alaspäin pitkin laakson koko laajuutta, yhä lähemmäksi\nheitä, ja pani merkille, kuinka tuuli joka hetki paisui. Kaukana\nvasemmalla puolen hän näki rivin mustia möhkäleitä -- ehkä villisikoja,\nnelistämässä laaksoa alaspäin, mutta siitä hän ei puhunut sanaakaan\neikä enää huomauttanut hevosten haluttomuudesta.\n\nSitten hän näki ensiksi yhden ja kohta toisen suuren valkoisen pallon,\nsuuren loistavan valkoisen pallon, joka oli sen näköinen kuin\näärettömän iso nuppu ohdakkeen haivenia, ajelehtivan tuulen edellä\npolun poikki. Nämä pallot leijailivat korkealla ilmassa, laskeutuivat\nja taas nousivat, sattuen välistä maahan kiinni, kiitivät edelleen ja\nkatosivat, mutta niiden ilmestyessä hevosten levottomuus kiihtyi.\n\nPian sitten hän näki, että noita irrallisia palloja oli lisää -- ja\nkohta oikein runsaasti lisää -- kiitämässä häntä kohti pitkin laaksoa.\n\nHe kuulivat hurjaa vinkunaa. Polun poikki syöksi aika iso metsäkarju\nkääntäen vain hetkiseksi päätään heihin katsahtaakseen ja sitten taas\nvinhasti kiitäen alaspäin laaksoon. Silloin kaikki kolme seisahtuivat\nja tuijottivat tihenevään utuun, joka oli tulossa heitä kohti.\n\n\"Ellei olisi noita ohdakkeen haivenia -- --\" alkoi johtaja.\n\nMutta nyt tuli iso pallo ajelehtien heidän ohitseen kymmenkunnan metrin\npäässä Se ei lainkaan ollut sileä, pyöreä, vaan avara, pehmeä,\nepätasainen, kalvon peittämä kapine, kulmista kokoon kääritty lavea\nlevy, ikäänkuin ilmamaneetti, joka kulkiessaan yhä kieri ympäri ja\nlaahasi perässään pitkiä, seittimäisiä lankoja ja suikaleita.\n\n\"Ei se ole ohdakkeen haiventa\", sanoi pikku mies.\n\n\"Pysyisin mielelläni erossa koko moskasta\", sanoi laiha mies.\n\nHe katselivat toisiaan.\n\n\"Hitto sen periköön!\" huudahti johtaja. \"Ilma on sitä ihan täynnä. Jos\nsitä tuolla tapaa tulee kauvan, niin se seisauttaa meidät kerrassaan.\"\n\nVaistomainen tunne, sellainen, joka panee metsänotuksetkin\narvaamattoman vaaran lähestyessä jännittyneinä seisomaan, sai heidät\nkääntämään hevosensa tuuleen päin, ajamaan eteenpäin muutamia askelia\nja tähystelemään tuota uiskentelevien möhkäleiden lähenevää joukkoa.\nNiitä tuli yhä tuulen edellä tasaista vauhtia, ääneti nousten ja\nlaskien, maahan vaipuen, korkealle ponnahdellen, leijaillen -- kaikki\nerinomaisen yhtäläisesti, tyynen varmasti ikäänkuin harkinnan mukaan.\n\nRatsumiesten oikealla ja vasemmalla puolen kulki tämän merkillisen\narmeijan etuvartijoita. Kun niistä yksi vieri pitkin maata, särkyen\nmuodottomaksi ja laahautuen väkistenkin pitkiksi, takertuviksi\nnauhoiksi ja kaistaleiksi, alkoivat kaikki kolme hevosta säikkyä ja\nhyppiä. Johtajan valtasi äkillinen, hillitön vimma. Hän kirosi\najelehtivia palloja niin pahasti kuin osasi. \"Eteenpäin vaan!\" kiljui\nhän; \"eteenpäin! Mitä me noista välitämme? Mitä ne _voivat_ merkitä?\nTakaisin jäljille!\" Hän rupesi taas kiroomaan hevostaan ja kiskoi\nkuolaimia sen suussa edestakaisin.\n\nHän ärjyi vimmatun kovaa. \"Kuuletteko, minä tahdon seurata näitä\njälkiä\", huusi hän. \"Minne ne jäivät?\"\n\nHän nykäisi tanssivan hevosensa suitsia ja haki ruohon keskeltä. Hänen\nnaamaansa kävi poikittain kiinni pitkä ja tahmea lanka, suitsia\npitelevän käden ympärille kiertyi harmaa kaistale ja pitkin hänen\ntakaraivoaan kiiti alaspäin jokin iso, monikoipinen, vikkelä olento.\nHän loi katseensa ylöspäin ja näki erään noista harmaista möhkäleistä\nolevan ikäänkuin ankkuroituna yläpuolellaan roikkuvien köydenpätkien\nvarassa, niinkuin purje roikkuen liehuu veneen kääntyessä tuulen mukaan\n-- vaan ääneti.\n\nHän oli siellä näkevinään monta silmää, tiheän kasan kyyristyneitä\nruumiita, pitkiä, moninivelisiä raajoja käpertyneinä kiinnitysnuoriin,\njotka olivat kiskomassa koko kapinetta alas hänen päälleen. Vähän aikaa\nhän tuijotti ylöspäin, pitäen säikkyvää hevostaan kurissa\nvaistomaisesti, kuten oli monivuotisesta ratsastamisesta tottunut.\nSitten jonkin miekan lappea kolahti hänen selkäänsä, terä vilahti pään\nyli ja leikkasi leijailevan seittipallon irti, ja koko kasa pehmoisesti\nkohoten lähti vapaana ajelehtimaan tiehensä.\n\n\"Hämähäkkejä!\" huudahti laiha mies. \"Nuo vehkeet ovat täynnä isoja\nhämähäkkejä! Katsokaas ihmettä!\"\n\nHopeasuitsinen mies yhä seurasi katseillaan etenevää kasaa.\n\n\"Hyvänen aika!\"\n\nPäällikkö joutui tähystelemään alaspäin erästä punaista muserrettua\nolentoa, joka huolimatta osittaisesta tuhostaan vielä jaksoi maassa\nsätkytellä hyödyttömiä koipiaan. Kun sitten laiha mies osotti hänelle\nuutta kasaa, joka oli tulossa heidän päälleen, sieppasi hän kiireesti\nmiekkansa. Laakson yläpää oli nyt kuin riekaleiksi revitty usvaseinä.\nHän koetti päästä asemasta selville.\n\n\"Ratsastetaan pois sen tieltä!\" huusi pikku mies. \"Kiireen kautta\nlaaksoa alaspäin!\"\n\nMitä sitten tapahtui, se oli tappelun sekamelskan tapaista.\nHopeasuitsinen mies näki pikku miehen kiitävän ohitseen vimmatusti\nhuiskien luuloteltuja seittejä, näki hänen töytäävän laihan miehen\nhevosta vasten paiskaten sen ratsastajineen maahan. Hänen oma ratsunsa\nkulki kymmenkunnan askelta ennenkuin hän pystyi sitä hallitsemaan.\nSitten hän katsahti ylöspäin välttääkseen kuvittelemiaan vaaroja ja\nsitten taas taakseen, jolloin huomasi hevosen kierivän maassa, laihan\nmiehen seisovan sitä piiskaamassa halkeaman reunalla ja lepattavan\nkasan harmaata ainetta, jota valui ja kietoutui molempain ympäri.\nPaksuina ja tiiviinä kuin ohdakkeen haivenet erämaassa tuulisena\nheinäkuun päivänä seittikasat yhä kulkivat eteenpäin.\n\nPikku mies oli laskeutunut maahan, vaan ei uskaltanut päästää hevostaan\nirti. Hän ponnisteli kiskoakseen rimpuilevaa elukkaa takaisin toisen\nkätensä voimalla, huitoessaan toisella umpimähkään. Toisen harmaan\njoukon kaistaleet olivat takertuneet tähän sotkuun, ja koko kasa joutui\nkiinni, vaipuen hitaasti maahan.\n\nPäällikkö puri hammasta, tarttui suitsiin, kyyristi päätään ja kannusti\nhevostaan eteenpäin. Maassa makaava hevonen vierähti toiselle puolelle;\nsen kyljissä näkyi verta ja liikkuvia olentoja. Laiha mies jätti sen\näkkiä ja juoksi johtajaansa kohti, ehkä noin kymmenen askelta. Hänen\njalkoihinsa oli kietoutunut ja kasaantunut jotakin harmaata; hän teki\nmiekallaan tehottomia liikkeitä. Hänestä roikkui harmaita suikaleita;\nkasvoissa hänellä oli ohut harmaa huntu. Vasemmalla kädellään hän\nläiski jotakin, mikä oli hänen ruumiissaan kiinni, ja äkkiä hän\nkompastui ja lankesi. Hän reuhtoi noustakseen ja lankesi uudestaan, ja\nsitten hän alkoi kamalasti ulvoa: \"Ää--uu, huu!\"\n\nJohtaja saattoi nähdä suuria hämähäkkejä hänen kimpussaan ja toisia\nmaassa.\n\nKun hän yritti pakottaa hevostaan likemmäksi tätä rimpuilevaa, kiljuvaa\nharmaata olentoa, joka ponnisteli pystyyn ja taas vaipui, kuului\nkavioiden töminää, ja pikku mies, joka taas pyrki ratsastamaan, keikkui\nmiekatta mahallaan poikittain valkean ratsun selässä ja pidellen kiinni\nsen harjasta vilahti ohitse. Ja taas pyyhkäisi päällikön kasvojen\npoikki tahmea sotku harmaata seittiä. Kaikkialla hänen ympärillään ja\npäällään näkyi kiertelevän tuota liikkuvaa, äänetöntä hämähäkinverkkoa,\njoka painautui yhä lähemmä häntä...\n\nKuolinpäiväänsä saakka hän ei ikinä päässyt käsittämään, kuinka asia\ntällä hetkellä oikeastaan päättyi. Käänsikö hän todella hevosensa vai\nlähtikö se omin päin pötkimään pakoon toverinsa perästä? Se vain on\nvarmaa, että hän sekuntia myöhemmin nelisti täyttä vauhtia alaspäin\nlaaksoon heiluttaen miekkaansa vimmatusti päänsä päällä. Ja kaikkialla\nhänen ympärillään, kiihtyvän tuulen mukana, tuntuivat hämähäkkien\nilmalaivat, ilmamytyt, ilmalevyt ajavan häntä itsetietoisesti takaa.\n\nTöminää ja paukkinaa -- hopeasuitsinen mies ratsasti suunnasta\nvälittämättä, silmissä kauhu, vilkuen milloin oikealle, milloin\nvasemmalle, toisessa kädessä miekka valmiina sivaltamaan. Parisataa\nmetriä edellä ratsasti, revityn seitin häntien laahatessa perästä,\npikku mies valkealla hevosella eikä vieläkään ollut kunnolleen päässyt\nsatulaan. Ruo'ot taipuivat heidän tiellään, tuuli puhalsi raittiina ja\npirteänä; olkansa takaa johtaja voi nähdä hämähäkinverkkoja, jotka\nriensivät saavuttamaan...\n\nHänellä ei ollut muuta mielessä kuin päästä hämähäkkien seittejä\npakoon, minkä vuoksi hän vasta sitten huomasi joutuneensa erään rotkon\nreunalle, kun hevonen karahti pystyyn hypätäkseen sen ylitse.\nSilloinkin hän käsitti asian väärin ja rupesi estämään.\n\nHän oli kumarruksissa hevosensa kaulalla ja vasta liian myöhään yritti\nkohottautua ja nojata taaksepäin.\n\nMutta vaikka hän innoissaan oli hypystä erehtynyt, ei hän kuitenkaan\nunhottanut, kuinka pudotaan. Hän oli taas taivaan ja maan välillä oikea\nratsumies. Hän selvisi siitä niin hyvin, että sai vaan olkapäähänsä\ntärähdyksen; hevonen kieri edelleen, potkien koivillaan kuin\nkouristuksessa ja jäi sitten hiljaa paikalleen. Mutta päällikön miekka\najoi kärkensä kovaan maahan ja katkesi kerrassaan poikki, ikäänkuin\nkohtalo ei enää huolisi hänestä ritarikseen, ja törröttävä miekanpätkä\nsivuutti hänen naamansa vajaan tuuman päässä.\n\nHän nousi kohta seisaalle ja hengästyneenä tähysteli kimppuunsa\nsyökseviä seittejä. Aluksi hän oli ruveta juoksemaan, vaan sitten\nmuisti rotkon ja kääntyi takaisin. Kerran hän juoksi syrjään\nväistääkseen erästä ajelehtivaa hirmua ja sitten kiireesti kapusi alas\njyrkänteen sivua, päästen tuulelta suojaan.\n\nSiellä turvassa, kuivuneen uoman jyrkkien seinäin juurella, hän sai\nkyyristyä ja pitää silmällä, kuinka nuo merkilliset, harmaat möhkäleet\nkulkivat hänen päällitseen, kunnes tuuli lakkaisi ja hänen kävisi\nmahdolliseksi pelastua. Ja siellä hän olikin kauvan aikaa kyykkysillään\nkatsellen harmaita, risaisia hirviöitä, jotka laahasivat suikaleitaan\nhänen kapean näköpiirinsä poikki.\n\nKerran muuan harhaileva hämähäkki putosi rotkoon ihan hänen viereensä\n-- se oli koko jalan mittainen koivesta koipeen ja ruumis sillä oli\nkooltaan kuin miehen kämmenen puolikas -- ja vähän aikaa katseltuaan,\nkuinka hirvittävän vikkelästi se pyrki pakoon, ja kiusoteltuaan sitä\npuremaan miekkansa pätkää hän kohotti raudotettua korkoansa ja survaisi\nsen mäsäksi. Sillä hetkellä häneltä pääsi kirous, ja jonkun aikaa hän\nhaeskeli toista hämähäkkiä.\n\nKun hän sitten huomasi varmaksi, etteivät hämähäkkiparvet voineet\nlaskeutua kuiluun, löysi hän pian paikan, mihin voi istuutua. Siinä hän\nistuskeli, vaipui syviin mietteisiin ja rupesi tapansa mukaan jyrsimään\nrystysiään ja pureskelemaan kynsiään. Tässä puuhassa hänet keskeytti\nsen miehen tulo, jolla oli valkea hevonen.\n\nHän kuuli toisen tulevan jo kauvan ennenkuin hänet näki, kun näet\nkuului kavioiden töminää, kompastelevia askelia ja tyynnyttävää ääntä.\nSitten ilmestyi pikku mies, surkea hahmo; yhä vielä laahasi valkean\nseitin häntä hänen takanaan. He lähestyivät toisiaan sanattomina,\ntervehtimättä. Pikku mies oli uuvuksissa ja häpeissään epätoivoisen\nkatkeruuden huippuun asti ja pysähtyi vihdoin istuvan johtajansa eteen.\nJälkimäinen hieman hätkähti käskynalaisensa silmäystä. \"No?\" virkkoi\nhän lopulta, tavottelematta lainkaan päällikön sävyä.\n\n\"Jätittekö hänet?\"\n\n\"Hevoseni pillastui.\"\n\n\"Niin kai. Pillastui minunkin.\"\n\nHän naurahti johtajalleen häijysti.\n\n\"Kuten sanoin, hevoseni pillastui\", toisti mies, jolla kerran oli\nhopeoidut suitset.\n\n\"Pelkureita molemmat\", sanoi pikku mies.\n\nToinen jyrsi rystysiään miettiväisenä vähän aikaa ja tarkasteli\napulaistaan.\n\n\"Älä sano minua pelkuriksi\", huomautti hän lopulta.\n\n\"Te olette sellainen pelkuri kuin minäkin.\"\n\n\"Mahdollisesti pelkuri. On olemassa jokin raja, jonka yli mentyä\nkaikkien täytyy pelätä. Sen olen äsken oppinut. Vaan en sinun\nkaltaisesi. Siinä juuri on eroa.\"\n\n\"En ikinä olisi voinut kuvitella, että jättäisitte hänet. Pelastihan\nhän henkenne paria minuuttia ennen... Miksi te olette herramme?\"\n\nPäällikkö jyrsi taas rystysiään, ja hänen muotonsa oli synkkä.\n\n\"Ei kukaan sano minua pelkuriksi\", lausui hän. \"Ei kukaan...\nTaittunutkin miekka on parempi kuin miekan puute... Pattijalkaisen\nvalkean hevosen ei luulisi jaksavan kantaa kahta miestä neljän päivän\nmatkalla. Inhoon valkeita hevosia, vaan tällä kertaa sille ei mitään\nmahda. Alat kai jo minua ymmärtää?... Käsitän kyllä, että mielesi tekee\nsen nojalla, mitä olet nähnyt ja muuten kuvittelet, ruveta tahrimaan\nmainettani. Juuri sinun kaltaisesi kukistavat kuninkaita. Sitä paitsi\n-- minä en ikinä sinusta pitänyt.\"\n\n\"Herrani!\" sanoi pikku mies.\n\n\"Ei\", sanoi päällikkö. \"_Ei_!\"\n\nHän nousi tuimasti, kun pikku mies liikahti. Hetkisen he silmäilivät\ntoisiaan. Heidän päittensä yläpuolella ajelehti hämähäkkien kasoja.\nVierukivien seassa oli hätäistä liikettä; kuului juoksua, epätoivon\nhuutoa, läähätystä ja sitten isku...\n\nHämärän tullessa tuuli lakkasi. Aurinko laski tyynen kirkkaana. Mies,\njolla oli ennen ollut hopeoidut suitset, tuli vihdoin hyvin varovasti,\nmukavaa rinnettä pitkin, ulos rotkosta; mutta nyt hän talutti valkeaa\nhevosta, joka oli ennen ollut pikku miehen oma. Hän olisi palannut\nhevosensa luo saadakseen jälleen käsiinsä hopeoidut suitsensa, mutta\npelkäsi, että yö ja uudestaan virkoava tuuli yllättäisivät hänet\nlaaksossa, ja sitä paitsi hänestä oli kovin vastenmielistä ajatella,\nettä tapaisi hevosensa kokonaan kietoutuneena seitteihin ja kenties\nilkeästi syötynä.\n\nMuistellessaan hämähäkinverkkoja ja kaikkia niitä vaaroja, jotka hän\noli kestänyt, ja sitä tapaa, miten tänään oli pelastunut, hän\nkopeloitsi esille pienen pyhäinjäännöslippaan, joka riippui hänen\nkaulassaan, ja puristi sitä vähän aikaa sydämellisen kiitollisena.\nSamalla hänen silmänsä mittailivat laakson koko lakeutta.\n\n\"Minussa oli polttava intohimo\", mutisi hän, \"ja nyt tyttö on saanut\npalkkansa. Hekin, epäilemättä -- --\"\n\nVaan katsoppa! Kaukana metsäisten rinteiden takana laakson toisella\npuolen hän näki auringonlaskun kirkkaudessa selvästi ja erehtymättömän\nvarmasti pienen kiemuran savua.\n\nSilloin hänessä alistuvan tyyneyden ilme muuttui hämmästyneeksi\nsuuttumukseksi. Savua? Hän käänsi valkean hevosensa päätä sinne päin ja\nepäröi. Samassa hän kuuli ympärillään ruohossa pientä kahinaa. Etäällä\nmuutamien ruohojen latvoissa keinui rikkinäinen harmaa pinta. Hän\nsilmäili seittejä; hän silmäili savua.\n\n\"Kenties siellä ei sittenkään ole heitä\", tuumi hän lopuksi.\n\nMutta hän tiesi, että asian laita oli toisin.\n\nTähysteltyään savua jonkun aikaa hän nousi valkean hevosen selkään.\n\nRatsastaessaan hän pujotteli maahan ajautuneiden seittikasojen välitse.\nJostakin syystä oli maassa hyvin paljon kuolleita hämähäkkejä, ja eloon\njääneet rikollisesti ahmivat tovereittensa ruumiita. Kuullessaan hänen\nhevosensa kavioiden töminää ne pakenivat.\n\nNiiden aika oli mennyt. Maasta käsin, kun ei ollut tuulta niitä\nkantamassa eikä kietovaa verkkoa valmiina, eivät nuo olennot\nmyrkylläänkään päässeet hänelle kiusaa tekemään.\n\nHän sipaisi vyöllään niitä, joiden luuli tulevan liian lähelle. Kun\nkerran koko joukko niitä juoksi yhteen avonaiselle paikalle, teki hänen\nmielensä laskeutua ratsunsa selästä ja survoa niitä kenkiensä koroilla,\nmutta tämän mieliteon hän kuitenkin hillitsi. Tavantakaa hän kääntyi\nsatulassaan ja katseli takanaan kiemurtelevaa savua.\n\n\"Hämähäkkejä\", mutisi hän vähän väliä. \"Hämähäkkejä! Vai niin... Ensi\nkerralla minun täytyy kutoa seitti.\"\n\n\n\n\nHerra Ledbetterin virkaloma.\n\n\nYstäväni, herra Ledbetter, on pyöreänaamainen pikku mies, jonka silmien\nluontainen lempeys paisuu aivan tavattomaksi, milloin niistä lasien\nlävitse osuu säde toisen katseeseen, ja jonka syvä, maltillinen ääni\närsyttää ärtyviä ihmisiä. Hän on nykyiseen pappisvirkaansa tuonut\nentisiltä opettaja-ajoiltaan perintönä eräänlaisen hyvin harkitun\nlausumisselvyyden, ja samoin on häneen jäänyt jonkinlainen ponteva\npäätös olla varma ja täsmällinen, mistä ikinä tulee puhe, olkoonpa se\ntärkeätä tai vähäpätöistä. Hän on myöskin shakinpelaaja, vieläpä moni\nepäilee, että hän salaa työskentelee korkeamman matematiikan alalla, --\njota muuten voinee pitää vain kunnioitettavana eikä huvittavana\npuuhana. Hänen puheensa on sisällykseltään runsasta ja mielellään\ntakertuu tarpeettomiin yksityisseikkoihin. Monet tuomitsevatkin hänen\nseurustelunsa suoraan sanoen \"kiusalliseksi\", vieläpä joku heistä on\nollut minulle niin kohtelias, että on kummeksinut, miksi minä häntä\nsuosin. Mutta toiselta puolen on melkoinen joukko niitäkin, jotka\nihmettelevät, kuinka hän sietää sellaista pörröpäistä, hävettävää\ntuttavaa kuin juuri minua. Harvat näkyvät tyynin mielin katselevan\nmeidän ystävyyttämme. Vaan siihen on syynä se, etteivät he tiedä, mikä\nside meitä yhdistää, millä herttaisella tavalla minä Jamaikan kautta\nliityn herra Ledbetterin entisyyteen.\n\nNäihin menneisiin päiviin nähden hänessä ilmenee tuskallisen ujoa\nvaatimattomuutta. \"En ymmärrä, _mitä_ minun olisi tehtävä, jos\nmenneisyys tulisi ilmi\", sanoo hän ja toistaa vaikuttavasti: \"En\nymmärrä, _mitä_ silloin tekisin.\" Itse asiassa epäilen, tokko hän\ntekisikään muuta kuin punastuisi korvia myöten. Vaan se jääköön tällä\nkertaa sikseen; myöskään en rupea nyt kertomaan ensi yhtymyksestämme,\nkoska yleisen säännön mukaan, -- jota muuten olen herkkä rikkomaan --,\njutun loppu olisi paremmin sovitettava alun jälkeen kuin eteen. Ja\njuttumme alku on aika matkan takana; siitä onkin jo lähes kaksikymmentä\nvuotta, kun kohtalo monimutkaisilla ja yllättävillä tempuilla toimitti\nherra Ledbetterin niin sanoakseni käsiini.\n\nSiihen aikaan asuin Jamaikassa, ja herra Ledbetter oli opettajana\nEnglannissa. Hän oli papiksi vihitty ja silloinkin jo tunnettavasti\nsama mies kuin nykyään: sama kasvojen pyöreys, samat tai samanlaiset\nsilmälasit ja sama lievä hämmästyksen varjo hänen levollisessa\nilmeessään. Hän oli tietysti pörröpäinen, kun silloin tapasimme\ntoisemme, ja kaulus hänellä oli vähemmän kauluksen kuin märän kääreen\nkaltainen; se lienee osaltaan vaikuttanut siihen, että meidän välisemme\nluonnollisen kuilun poikki saatiin silta -- vaan kuten sanottu, jääköön\nse toistaiseksi.\n\nAsia alkoi Hithergate-on-Sea'ssa, samaan aikaan, jolloin herra\nLedbetterillä oli kesälomaa. Sinne hän tuli lepäämään, mikä olikin\nhänelle kovin tarpeen, mukanaan ruskeankiiltävä matkalaukku\nnimikirjaimineen \"F.W.L.\", uusi mustan ja valkean kirjava olkihattu ja\nkaksi paria valkoisia flanellihousuja. Hän oli tietysti hyvin hilpeällä\ntuulella, kun oli päässyt koulusta vapaaksi -- sillä hän ei paljoakaan\nvälittänyt niistä pojista, joita hän opetti. Päivällisen jälkeen hän\njoutui keskustelemaan erään suulaan henkilön kanssa; tämä oli näet\nasettunut samaan täyshoitolaan, johon hän tätinsä neuvosta oli\nturvautunut. Mainittu suulas henkilö oli ainokainen toinen mies koko\ntalossa. Heidän siinä jutellessaan tuli puheeksi, kuinka ihmeet ja\nseikkailut ovat viime aikoina surettavasti kadonneet, kuljeskeleminen\nmaapallon ympäri päässyt vallalle, etäisyys tehty höyryn ja sähkön\navulla mitättömäksi ja kuinka sanomalehdissä ilmotteleminen on\nhalpamaista ja ihmiset sivistyessään rappeutuvat, ynnä monta muuta\nsentapaista asiaa. Suulas henkilö oli erikoisen kaunopuheinen\nselitellessään, miten turvallisuus on vähentänyt ihmisten rohkeutta, ja\ntätä turvallisuutta valittelemassa häneen yhtyi herra Ledbetter\njotenkin ajattelemattomasti. Ensi ihastuksessaan siitä, että oli\nvapautunut \"velvollisuudesta\", ja kenties kärkkäänä osottautumaan\nmiehekkään seura-ilon edistäjäksi herra Ledbetter nautti melkein\nvapaammin, kuin oikeastaan sopi, sitä mainiota whiskyä, jota suulas\nhenkilö tarjosi. Mutta hän ei päihtynyt, väittää hän itse.\n\nHän oli yksinkertaisesti vaan kaunopuheisempi kuin tavallisesti\nraittiina ollessaan, ja hänen arvostelukyvystään oli hienompi kärki\ntylstynyt. Kun oli kauvan aikaa puheltu vanhoista kelpo ajoista, jotka\nnyt olivat ijäksi haihtuneet, lähti hän yksinään kävelemään pitkin kuun\nvalaisemaa Hithergatea ja ylös kalliotietä, jonka varrella on huviloita\ntoistensa vieressä.\n\nHän oli sydämensä pohjasta valitellut ja nyt äänetöntä tietä pitkin\nastuessaan yhä valitteli kohtaloa, joka oli hänet kutsunut sellaiseen\ntapauksista köyhään elämään, jollaista opettajan toimi on. Miten\narkipäiväistä olikaan hänen koko elämänsä, paikallaan pysyvää,\nväritöntä! Kun kaikki oli turvallista, järjestelmän mukaista vuodesta\nvuoteen, mihin siinä tarvittaisiin miehuutta? Kadehtien hän\najatteli niin läheistä ja samalla niin kaukaista keskiaikaa\nkansainvaelluksineen, lähettejä, vakoojia ja sissejä ja monta\nuskaliasta, miekalla ratkaistavaa yritystä. Vaan äkkiä heräsi epäilys,\nomituinen epäluulo, joka aiheutui satunnaisesta kidutusten\nmuistelemisesta ja kerrassaan tuhosi hänen siksi iltaa omaksumansa\nkannan.\n\nOnko hän -- herra Ledbetter -- sittenkään todella niin urhoollinen kuin\nitse oletti? Olisiko todellakin hänen mieleensä, että rautatiet,\npoliisit ja turvallisuus äkkiä katoaisivat maan päältä?\n\nSuulas henkilö oli kateellisesti puhunut rikoksesta. \"Murtovaras\",\nsanoi hän, \"on ainoa tosiseikkailija, mikä enää on maan päällä\njäljellä. Ajatelkaapa hänen taisteluansa omin neuvoin -- koko\nsivistynyttä maailmaa vastaan!\" Ja herra Ledbetter oli toistanut samaa\nkateellista juttua. \"Niillä on kuin onkin edes hieman huvia elämästä\",\noli herra Ledbetter sanonut. \"Ja ne ovat jokseenkin ainoita ihmisiä,\njoilla sitä on. Ajatelkaahan, miltä täytyy tuntua, kun saa 'puhaltaa'\nhienoja liinavaatteita!\" Ja samalla hän oli ilkeästi nauranut. Nyt\navomielisemmän tuttavallisesti puhellessaan itsensä kanssa hän joutui\nvertailemaan oman rohkeutensa hehkua siihen, mitä yleensä tavataan\nrikollisilla. Hän koetti torjua näitä salakavalia kysymyksiä pelkällä\nvakuutuksella. \"Kyllä minä voisin kaiken sen tehdä\", sanoi herra\nLedbetter. \"Oikein minua haluttaakin niin tehdä, vaan minä en päästä\nrikollisia mielijohteitani valloilleen. Siveellinen rohkeuteni\nhillitsee minua.\" Mutta hän epäili sittenkin, vaikka itsellensä näin\nvakuutteli.\n\nHerra Ledbetter kulki erään yksinäisen, suuren huvilan ohitse.\nHiljaisen, mukavan parvekkeen yläpuolella oli siinä sopivan muotoinen\nakkuna, joka ammotti mustana selkiselällään. Sillä kertaa hän sitä\ntuskin panikaan merkille, vaan sen kuva jäi hänen mieleensä ja kutoutui\nhänen ajatuksiinsa. Hän kuvitteli kapuavansa ylös tuolle parvekkeelle,\nkyyristyvänsä, syöksähtävänsä pimeään, salaperäiseen sisustaan. \"Mitä\nvielä! Et sinä uskaltaisi\", puhui epäilyksen henki. \"Velvollisuuteni\nlähimäisiäni kohtaan kieltää minut siitä\", sanoi herra Ledbetterin\nitsekunnioitus.\n\nKello oli lähes yksitoista, ja tässä pienessä rantakaupungissa oli jo\nhyvin hiljaista. Koko maailma uinaili kuutamossa. Ainoastaan erään\nakkunaverhon takaa, etäällä tien alapäässä, näkyi valoa valvomisen\nmerkkinä. Hän kääntyi ja palasi hitaasti huvilan luo, jossa oli akkuna\navoinna. Hän seisoi vähän aikaa portin ulkopuolella, vastakkaisten\nvaikutinten raastamana. \"Pankaamme asia koetteelle\", puhui epäilys.\n\"Osota näiden sietämättömien epäilysten kumoamiseksi, että uskallat\nmennä tuohon taloon. Tee tyhjä sisäänmurto. Se ainakaan ei ole rikos\".\nHyvin hiljaa hän aukaisi ja sulki portin ja pujahti pensaikon varjoon.\n\"Tämähän on hullua\", sanoi herra Ledbetterin varovaisuus. \"Sitäpä juuri\npelkäsin\", sanoi epäilys. Hänen sydämensä tykytti rajusti, mutta\nvarmaankaan hän ei ollut peloissaan. Hän _ei_ pelännyt. Hän pysyi\ntuossa varjossa melkoisen kauvan.\n\nParvekkeelle nousu oli ilmeisesti suoritettava nopealla ryntäyksellä,\nsillä se oli kaikkinensa kirkkaassa kuuvalossa ja portin puolelta\ntielle näkyvissä. Ristikko, johon oli harvalti istutettu nuoria,\nuljaasti kiipeileviä ruusuja, teki nousun ihan naurettavan helpoksi.\nTuolla, mustassa varjossa, kivisen kukkasmaljakon vieressä, voisi\nkyyristyä ja lähemmin tarkastella kotoisten puolustuslaitosten aukkoa,\navointa ikkunaa. Vähän aikaa herra Ledbetter oli niin hiljaa kuin yö,\nja sitten kavala whisky keikautti hänet tasapainosta. Hän syöksähti\neteenpäin. Hän kapusi ristikolle nopein, värisevin liikkein, heilautti\njalkansa parvekkeen suojuksen ylitse ja pujahti henkeään pidellen\nvarjoon juuri niinkuin oli päättänyt. Hän vapisi rajusti ja oli\nhengästynyt. Sydän jyski hänellä ihan ääneen, mutta mieli oli\nvoitonriemuinen. Olisi melkein tehnyt mieli hihkua näyttääkseen, ettei\nhän lainkaan pelännyt.\n\nSiinä kyyristellessään hän sattumalta muisti jossakin lukeneensa\nlauseen: \"Minusta tuntuu samalta kuin kissasta katon harjalla\". Tämä\noli paljoa parempaa kuin oli odottanutkaan -- tämä seikkailijan\nriemastus. Hänen kävi sääliksi kaikkia ihmisraukkoja, joista\nsisäänmurto oli vieras asia. Ei mitään tapahtunut. Hän oli ihan\nturvassa. Ja hän oli mitä uljaimmasti toimessa!\n\nJaha, nyt oli käytävä akkunan kimppuun, jotta sisäänmurrosta tulisi\ntäydellinen. Pitikö hänen se uskaltaa? Sen asema ulko-oven yläpuolella\nviittasi siihen, että sillä kohtaa oli käytävä; siinä ei näkynyt mitään\npeilejä tai makuuhuoneen merkkejä, eikä alakerrassa muuten ollutkaan\ntoista akkunaa, joten ei tarvinnut olettaa kenenkään siellä nukkuvan.\nJonkun aikaa hän kuunteli pienan alla, sitten kohotti silmänsä\nakkunalaudan ylitse ja kurkisti sisään. Ihan lähellä seisoi jalustalla\nja aluksi hieman säikäyttävänä melkein luonnollisen kokoinen,\nviittoileva, pronssinen kuvateos. Herra Ledbetter kyykistyi ja sitten\nvähän päästä taas kurkisti. Taaempana oli leveä porrassiltama, joka\nheikosti kimalteli; musta helmiverho, hyvin löyhää rakennetta, toista\nakkunaa vasten; lavea porraskäytävä, joka upposi alla olevaan\npimeyteen, ja toiset portaat veivät ylempään kerrokseen. Hän katsahti\ntaakseen, vaan yön rauhaa ei mikään häirinnyt. \"Rikos\", kuiskaili hän,\n\"rikos\", ja kapusi hiljaa ja vikkelästi akkunalaudan ylitse rakennuksen\nsisään. Hänen jalkansa tapasivat ääneti nahkamaton. Nyt hän kerrankin\noli murtovaras!\n\nHän kyyristyi hetkeksi pelkkänä korvana ja tähystävänä silmänä. Ulkoa\nyhä kuului astuntaa ja kahinaa, ja hetken aikaa hän katui koko\nyritystään. Lyhyt \"miau\", sylkäisy ja äänettömyyteen loikkaaminen\nviittasivat rauhottavasti kissoihin. Hänen rohkeutensa kasvoi. Hän\nnousi pystyyn. Kaikki tuntuivat nukkuvan. Näin helppo on murtautua\nsisään, jos vaan mieli tekee. Hän oli iloissaan, että asia nyt oli\npantu koetteelle. Hän päätti ottaa mukaansa jonkin vähäpätöisen\nvoittomerkin todistaakseen vain sen, ettei hänessä ollut kurjaa lain\npelkoa, ja sitten hän lähtisi samaa tietä kuin oli tullutkin.\n\nHän tirkisteli ympärilleen, ja äkkiä kriittinen henki nousi jälleen.\nMurtovarkaat tekivät paljon enemmän kuin vain tällaisia yksinkertaisia\nsisääntunkeutumisia: he menivät huoneisiin, he mursivat kassakaappeja.\nNo -- hän ei pelännyt. Hän ei voinut murtaa kassakaappeja, koska se\nolisi typerää huomaavaisuuden puutetta isäntiään kohtaan. Mutta hän voi\nastua huoneisiin -- hän menisi yläkertaan. Lisäksi: hän kertoi\nitselleen, että oli täysin turvassa; tyhjä talo ei voinut olla\nvakuuttavamman hiljainen. Kuitenkin hänen oli puristettava kätensä\nnyrkkiin ja kerättävä kaiken päättäväisyytensä, ennenkuin hän alkoi\nhyvin pehmeästi nousta hämäriä portaita, pysähtyen useaksi sekunniksi\nkunkin askelman kohdalla. Ylhäällä oli neliömäinen tasanne, jossa yksi\novi oli auki ja useita suljettuina; koko talo oli aivan hiljainen.\nHetkisen hän seisoi pohtien, mitä tapahtuisi, jos joku nukkujista\nheräisi ja tulisi esiin. Avoimesta ovesta näkyi kuutamon valaisema\nmakuuhuone, peitto valkoinen ja koskematon. Tähän huoneeseen hän ryömi\nkolmessa iäisyydeltä vaikuttavassa minuutissa ja otti saippuapalan\nsaaliikseen -- voitonmerkikseen. Hän kääntyi laskeutuakseen vielä\npehmeämmin kuin ylös noustessaan. Se oli helppoa kuin...\n\nHsst!\n\nAskeleita! Hietikolla talon ulkopuolella -- ja sitten ääni, kun avainta\nkäännettiin lukossa, oven narina ja paukahdus, sitten tulitikun sytytys\nalhaalla olevassa eteishallissa. Herra Ledbetter seisoi kivettyneenä\nhavainnosta, mitä hulluttelua olikaan hänen tänne tulonsa. \"Miten\nihmeessä pääsen täältä ulos?\" ajatteli herra Ledbetter.\n\nEteishallia valaisi kirkkaasti kynttilän liekki, jokin raskas esine\ntörmäsi sateenvarjotelineeseen, ja jalat alkoivat nousta rappusia ylös.\nSalamannopeasti herra Ledbetter tajusi, että hänen poistumisensa oli\nsuljettu. Hän seisoi hetkisen katuvaisena, hämmentyneenä hahmona.\n\"Herranen aika! Mikä _hölmö_ olenkaan ollut!\" hän kuiskasi, ja syöksyi\nsitten nopeasti hämärän tasanteen poikki tyhjään makuuhuoneeseen, josta\noli juuri tullut. Hän seisoi kuunnellen -- vapisten. Askeleet\nsaavuttivat toisen kerroksen tasanteen.\n\nKauhea ajatus! Tämä oli ehkä tulijan huone! Ei ollut hetkeäkään\nhukattavana! Herra Ledbetter kumartui vuoteen viereen, kiitti taivasta\nverhostimesta, ja ryömi sen suojaan ei kymmentä sekuntiakaan liian\naikaisin. Hän jäi liikkumattomaksi käsilleen ja polvilleen. Lähestyvä\nkynttilänvalo tuli näkyviin kankaan ohuimpien silmukoitten läpi, varjot\nhäilyivät villisti ympäriinsä ja pysähtyivät paikoilleen, kun kynttilä\npantiin pöydälle.\n\n\"Huh, mikä päivä!\" sanoi tulija, puhaltaen äänekkäästi ja laskien\njonkun raskaan taakan, kuten herra Ledbetteristä näytti sen jaloista\npäätellen, eräänlaiselle kirjotuspöydälle. Näkymättömissä oleva mies\nkäveli sitten ovelle ja lukitsi sen, tarkasteli huolellisesti ikkunan\nkiinnitimiä ja veti verhot kiinni ja palatessaan istahti vuoteelle\nsäikähdyttäen rojahuttamalla.\n\n\"Mikä päivä!\" hän sanoi. \"Voi veljet!\" ja puhalsi jälleen. Herra\nLedbetter oli taipuvainen uskomaan, että kyseinen henkilö pyyhiskeli\nkasvojaan. Hänen saappaansa olivat hyvät, tukevat saappaat; hänen\nkankaaseen heijastuvat jalkojensa varjot viittasivat peloittavan\ntukevaan vartaloon. Vähän ajan päästä hän riisui muutamia päällimmäisiä\nvaatekappaleita -- herra Ledbetterin mielestä takin ja liivit -- ja\nheitettyään ne vuoteen päädylle alkoi hengittää hieman tyynemmin,\narvatenkin jäähtyen melkoisen kuumuuden perästä. Välistä hän mutisi\nitsekseen ja kerran hiljakseen nauroi. Myöskin herra Ledbetter mutisi\nitsekseen, vaan ei nauranut. \"Mitähän helkkarin hulluutta minun nyt\npitäisi yrittää?\" huokasi herra Ledbetter.\n\nHänen näköalansa oli pakostakin rajotettu.\n\nPikkuruisista rei'istä, verhostimen silmukoista, tuli kyllä jonkun\nverran valoa, mutta niiden lävitse ei voinut kurkistaa. Muut siihen\nlevinneet varjot kuin nuo tarkkapiirteiset jalat olivat kovin\nsalaperäisiä ja sekaantuivat verhostimen kukkaskuvioihin. Mutta reunan\nalta näkyi pieni kaistale lattiamattoa, ja varovasti alentaen silmäänsä\nherra Ledbetter havaitsi tämän juovan leviävän, kunnes lattian koko ala\njoutui näkyviin. Matto oli ylellisen hieno, huone tilava ja kaluston\nkehristä ja muusta päättäen, hyvin sisustettu.\n\nMitä hänen olisi tehtävä, sitä oli hänen mielestään vaikea kuvitella.\nAinoalta mahdolliselta tuntui odotella, kunnes vieras panisi maata, ja\nsitten, kun hän kuuluisi nukkuvan, kontata ovelle, avata se ja syöstä\nsuinpäin parveketta kohti. Olisikohan mahdollista hypätä parvekkeelta\nmaahan? Mokomakin vaara! Vaan ajatellessaan, mistä syistä hänen\nsuunnitelmansa voisi mennä myttyyn, hän joutui epätoivoon. Hän oli\nvähällä pistää päänsä esille toisen jalkojen vierestä, yskäistä, mikäli\nolisi tarpeen kiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja sitten hymyillen\npyytää anteeksi ja selitellä onnetonta tunkeutumistaan muutamin hyvin\nvalituin lausein. Mutta hänestä oli kovin vaikeata valita sellaisia\nlauseita. \"Myönnettävä on, arvoisa herra, että esiintymiseni on\nomituista laatua\" taikka \"Luotan siihen, arvoisa herra, että suotte\nanteeksi hieman kaksimielisen ilmestymiseni altanne\" -- tässä oli\nmelkein kaikki, mitä hän sai kokoon.\n\nVakavat mahdollisuudet vaativat hänen huomiotaan. Entä jos häntä ei\nuskottaisi, mitähän hänelle silloin tehtäisiin? Eikö hänen nuhteetonta,\nylevää luonnettaan otettaisi lainkaan varteen? Muodollisesti hän oli\nmurtovaras -- siitä ei voitu kiistellä. Seuraten tätä ajatuksensa\njuoksua hän muovaeli mielessään loistavaa puolustuspuhetta pidettäväksi\nsyytetyn paikalta ennen tuomion langettamista oikeudessa, jolloin hän\naluksi myöntäisi: \"tämän muodollisen rikoksen olen tosin tehnyt\" --\nvaan juuri silloin nousi tukeva herrasmies istumasta ja alkoi kävellä\nhuoneessa. Hän sulki ja availi laatikoita, ja herra Ledbetter jo\nsivumennen toivoi vieraan olevan riisuutumassa. Mutta eipäs! Vieras\nistuutui kirjotuspöydän ääreen ja rupesi kirjottamaan ja sitten\nrepimään asiakirjoja. Pian herra Ledbetterin sieraimissa sekaantui\npalavan paperin katku sikarin tuoksuun.\n\n\"Se asento, jonka olin valinnut\", lausui herra Ledbetter minulle siitä\nkertoessaan, \"oli monessakin suhteessa huonosti harkittu. Vuoteen\nalinen, poikittainen kanki painoi päätäni kohtuuttoman alhaalle ja\npakotti suhteettoman ison osan painoani lepäämään kätteni varassa.\nJonkun ajan kuluttua sain niskassani kokea sitä, mitä luullakseni\nsanotaan suonenvedoksi. Kätteni likistys karkeapistoksista mattoa\nvasten kävi piankin tuskalliseksi. Polviani myöskin kivisti, housujeni\nollessa niiden kohdalla hyvin kireällä. Siihen aikaan käytin melkein\nkorkeampia kauluksia kuin nykyään -- tarkemmin sanoen puolikolmatta\ntuumaa -- ja havaitsin, mitä en ollut ennen huomannut, että silloisen\nkaulukseni kulma oli leuan alta kulunut hieman karheaksi. Mutta paljoa\npahempaa oli kasvojeni syhyminen, jota saatoin lieventää vain rajusti\nirvistelemällä. Tosin yritin kohottaa kättäni, vaan hihan kahina\npelotti minua. Vähän päästä minun oli luovuttava tästäkin\nlievityksestä, sillä -- tosin onneksi ajoissa -- tunsin, kuinka naamani\nväänteleminen pani silmälasit liikkumaan pitkin nenäni vartta. Niiden\nputoaminen olisi tietysti saattanut minut ilmi, ja siten ne jäivät\nkieroon ja varmasti erinomaisen täpärään asentoon. Lisäksi minussa oli\nhieman nuhaa, ja ajottainen tarve aivastaa tai nuuskaista tuotti\nminulle vaivaa. Aivan riippumatta asemani äärimäisestä hädästä kävi\nruumiillinen epämukavuuteni todellakin pian sangen tuntuvaksi. Mutta\nsittenkin minun oli siellä pysyttävä liikkumatta.\"\n\nJonkin määrättömän ajan kuluttua alkoi kuulua kilinää. Se vahvistui\noikein tahdilliseksi: kili, kili, kili -- viisikolmatta kilahdusta --,\nsitten kuului kalahdus pöytää vasten ja rykäys tukevien jalkain isännän\nkurkusta. Herra Ledbetterin mieleen juolahti, että kilinä oli\nkultarahojen aiheuttamaa. Hän kävi uskomattoman uteliaaksi, kun sitä\njatkui. Hänen uteliaisuutensa yhä kiihtyi. Jos niin oli asian laita,\nniin tuo erinomainen mies oli jo laskenut varmaankin monta sataa\npuntaa. Lopulta herra Ledbetter ei enää voinut malttaa mieltään, vaan\nalkoi hyvin varovasti koukistaa käsivarsiaan ja alentaa päätään lattian\ntasalle toivoen saavansa verhostimen alta kurkistella. Hän siirsi\njalkojaan taaksepäin, ja silloin toinen niistä vähän raapaisi\nlaattiata. Heti lakkasi kilinä. Herra Ledbetter kivettyi. Vaan hetken\npäästä kilinä alkoi uudestaan. Sitten se taas lakkasi, ja kaikki oli\nhiljaa paitsi herra Ledbetterin sydän -- joka hänestä tuntui\njyskyttävän rummun lailla.\n\nÄänettömyyttä kesti yhä. Herra Ledbetterin pää oli nyt lattiassa\nkiinni, ja hän saattoi katsella tukevia jalkoja pohkeisiin asti. Jalat\nolivat ihan hiljaa. Ne lepäsivät varpasillaan, lykättyinä kuten näytti\nisäntänsä tuolin alle. Kaikki oli aivan ääneti, kaikki pysyi ääneti.\nHerra Ledbetterin valtasi se hurja toivo, että vieras oli saanut\nhalvauksen tai äkkiä kuollut, pää riipuksissa pöytää vasten...\n\nHiljaisuutta kesti. Mitä oli tapahtunut? Kurkistamiskiihko kävi ihan\nvaltavaksi. Hyvin varovasti herra Ledbetter siirsi toista kättään,\nojensi etusormeaan ja alkoi kohottaa verhostinta silmänsä kohdalta. Ei\nmikään rikkonut hiljaisuutta. Hän näki nyt vieraan polvet, näki\nkirjotuspöydän takapuolen ja sitten -- tuijotti ison revolverin\npiippuun, joka oli pöydän ylitse suunnattuna hänen päätään kohti.\n\n\"Tule esille, roisto!\" virkkoi tukevan herrasmiehen ääni sellaisella\nsävyllä, joka osotti tyyntä malttia. \"Tule esille. Tältä puolen ja\nheti. Jätä kaikki konnankoukkusi -- tule vaan esille, mutta heti.\"\n\nHerra Ledbetter ryömi näkyviin, kenties hieman vastahakoisesti, vaan\nilman konnankoukkuja ja heti, kuten oli käsketty.\n\n\"Polvillesi\", sanoi tukeva herra. \"Ja kädet ylös.\"\n\nVerhostin valahti taas paikoilleen herra Ledbetterin takana, joka nyt\nlakkasi konttaamasta ja nosti kätensä ilmaan. \"Puvultaan papin\nnäköinen\", sanoi tukeva herra. \"Piru minut periköön, ellei tuo ole\npapin näköinen! Aika ovela. Kuuleppas, _roisto!_ Mikä perhana sinut\nriivasi tänne tulemaan? Mitä vietävää sinä vuoteeni alta hait?\"\n\nHän ei näyttänyt haluavankaan vastausta, vaan ryhtyi kohta syytämään\nuseita kovin loukkaavia muistutuksia herra Ledbetterin mieskohtaisesta\nesiintymisestä. Hän ei ollut erittäin iso mies, vaan näytti herra\nLedbetteristä väkevältä; hän oli niin tukeva, kuin jalat olivat\nviitanneet. Jotenkin hienosti veistetyt piirteet oli hänessä ryhmitetty\nmelkoiselle alalle kalpeata naamaa, johon liittyi muutamia\nleukakerroksia. Ja hänen puheessaan oli jonkinlainen kuiskaava\nsivuääni.\n\n\"Niin, mikä hiivatti sinut riivasi ryömimään sänkyni alle?\"\n\nHerra Ledbetter tarjosi hänelle kalpeata, lepyttävää hymyä, vieläpä\nhieman rykäisi. \"Voin kyllä käsittää -- --\" alkoi hän.\n\n\"Seis! Mitä ihmettä...? _Saippuaako_ tuo on? Äläppäs! Roisto! Älä\nyritäkään liikuttaa tuota kättäsi!\"\n\n\"Saippuaa se on\", virkkoi herra Ledbetter. \"Omasta pesukaapistanne. Jos\nvaan saisin -- --\"\n\n\"Älä höpise\", keskeytti tukeva herra. \"Näenhän jo, että se on saippuaa.\nIhme ja kumma!\"\n\n\"Jos saisin selittää -- --\"\n\n\"Hiiteen selityksesi! Varmaankin valehtelisit eikä tässä ole siihen\naikaa. Mitäs sinulta aioinkaan kysyä? Jaha, onko sinulla tovereita?\"\n\n\"Suokaa minulle pari minuuttia aikaa -- --\"\n\n\"Onko sinulla tovereita? Kirottu lörppö! Jos alat syöttää jotakin\nsaippuaista pötyä, niin ammun sinut. Onko tovereita?\"\n\n\"Ei\", vastasi herra Ledbetter.\n\n\"Kai sekin on valetta\", sanoi tukeva herra. \"Vaan paha sinut perii, jos\nvalehtelet. Minkä vietävän takia et nitistänyt minua silloin, kun tulin\nportaita ylös? Et sinä nyt ainakaan enää pääse kimppuuni. Onko\nhullumpaa nähty -- mies menee sen sijaan sängyn alle! Kai sinä sinne\nomin ehdoin menit, vai mitä?\"\n\n\"En käsitä, miten minun puoleltani voitaisiin esittää _alibi_\"\n[poissaolotodistus. _Suom. muist._], huomautti herra Ledbetter,\nyrittäen esiintyä oppia saaneena miehenä. Nyt oltiin vähän aikaa vaiti.\nHerra Ledbetter näki, että tuolilla hänen vangitsijansa vieressä oli\niso musta matkalaukku ja sen alla kasa rypistyneitä papereita ja että\npöydällä oli revittyjä ja poltettuja papereita. Näiden eteen oli pitkin\nreunaa säännöllisesti pystytetty monen monta riviä pieniä keltaisia\npytkyjä -- ainakin sata kertaa enemmän kultarahoja kuin herra Ledbetter\nikinä oli nähnyt. Niitä valaisi kaksi hopeajalkaista kynttilää.\nÄänettömyyttä jatkui. \"Tuntuu jotenkin väsyttävältä pitää käsiä näin\nylhäällä\", lausui herra Ledbetter nöyrästi hymyillen.\n\n\"Olet ihan oikeassa\", myönsi lihava mies. \"Vaan mitä sinulle on\ntehtävä, sitä en oikein ymmärrä.\"\n\n\"Asemani on kyllä epätietoinen.\"\n\n\"Vai epätietoinen! Häärii saippua kourassa ja hävyttömän korkea\npappiskaulus kurkussa! Kyllä sinä olet kun oletkin hassunkurinen\nmurtovaras!\"\n\n\"Ihan paikalleen lausuttu arvostelu\", myönsi herra Ledbetter, ja\nsamassa hänen silmälasinsa lipsahtivat nenältä ja kalahtivat\nliivinnappeja vasten.\n\nLihavan miehen ilme muuttui, naamassa välähti hurjan päätöksen leimaus,\nja revolverissa jokin napsahti. Hän koski aseeseen toisellakin\nkädellään, sitten taas katsahti herra Ledbetteriin ja huomasi maahan\npudonneet silmälasit.\n\n\"Nyt ainakin on täysvireessä\", sanoi lihava mies, jonka henkeä tuntui\nahdistavan. \"Vaan sen sinulle sanon, ettet ikinä ole ollut niin lähellä\nkuolemaa. Hitto vie, olenpa melkein mielissäni. Jos revolveri olisi\nsattunut jäämään vireeseen, lojuisit nyt kuoliaana.\"\n\nHerra Ledbetterillä ei ollut siihen mitään sanomista, vaan huone tuntui\nhänestä keinuvan.\n\n\"Kun ei osu, niin ei ole väliä, kuinka läheltä hipaisee. Kummankin\nonneksi meni myttyyn.\" Hän puhkui rajusti. \"Ei sinun tarvitse mokomasta\nruveta tuhkanharmaaksi.\"\n\n\"Voin vakuuttaa teille, arvoisa herra -- ---\" ähki herra Ledbetter.\n\n\"Tässä on keksittävä jokin keino. Jos kutsun poliisin, niin olen\nitsekin kiikissä -- pikkunen hommani jää sikseen. Se ei siis sovi. Jos\nsidon sinut ja jätän tänne, tulee asia jo huomenna ilmi. Huomenna on\nsunnuntai ja maanantaina on yleinen vapaapäivä -- juuri kolme päivää\nolinkin laskenut saavani olla rauhassa. Jos ammun sinut, on se murha ja\nsamoin, jos hirtän. Sitäpaitsi se helposti sekottaisi minulta hyvän\npelin. Kyllä nyt on ihan hemmetti, kun en keksi mitään sopivaa!\"\n\n\"Jos suotte minun -- --\"\n\n\"Sinähän höpiset yhtä mittaa kuin mikäkin pappi! Kaikista\nmurtovarkaista sinä olet kaikkein -- -- niin, mitä sanoisinkaan? Mutta\njaaritella et saa. Ei tässä semmoiseen joudeta. Jos taas alat suutasi\nsoittaa, ammun sinua suoraa päätä mahaasi. Katsos, noin! Vaan jopa\ntiedän -- tiedänpä niinkin! Kuuleppas, miekkonen, tässä on ensin\nryhdyttävä tarkastamaan, onko sinulla salaisia aseita. Muista nyt: kun\nkäsken jotakin, älä rupea pärmänttäämään -- vaan tottele riivatun\nvikkelästi!\"\n\nSilmällä pitäen monta varokeinoa ja aina tähdäten revolverillaan herra\nLedbetterin päätä kohti lihava herra komensi hänet pystyyn ja tutki,\noliko hänellä aseita. \"Oletpa sinä murtovaras!\" sanoi hän ihmetellen.\n\"Erinomainen vasta-alkaja! Eihän sinulla ole housujesi takapuolella\nedes pistoolitaskua. Ei niin kerrassaan mitään! Pane nyt nappisi\nkiinni!\"\n\nHeti kun tästä puuhasta oli selvitty, käski lihava mies herra\nLedbetterin riisua takkinsa, käärimään paitansa hihat ja revolveri\nkorvansa juurella jatkamaan sitä pakkausta, joka hänen ilmestymisensä\ntakia oli keskeytynyt. Lihavan miehen kannalta tämä oli ilmeisesti\nainoa mahdollinen menettelytapa, sillä jos hän itse olisi pakannut,\nolisi hänen täytynyt päästää revolveri kädestään. Siten joutui herra\nLedbetter käsittelemään pöydällä olevia kultarahojakin. Tämä yöllinen\ntavarain sullonta oli omituista lajia. Lihavan miehen teki nähtävästi\nmieli sovitella raskas kultamäärä kapineittensa joukkoon niin\nsalaperäisesti kuin suinkin. Sitä olikin melkoinen kasa. Herra\nLedbetterin sanojen mukaan oli mustassa matkalaukussa ja pöydällä\nyhteensä lähes 18,000 puntaa kultaa. Myöskin oli monta pientä pinkkaa\n5 punnan seteleitä. Kaikki 25 punnan pytkyt herra Ledbetter kääri\npaperiin. Sitten ne kauniisti sovitettiin sikarilaatikkoihin ja\njaettiin matka-arkun, käsilaukun ja hattulippaan kesken. Noin 600\npuntaa mahtui tupakkirasiaan, joka pistettiin vaatelaukkuun. Taskuunsa\npisti lihava herra 10 puntaa kultaa ja tukun 5 punnan seteleitä. Tavan\ntakaa hän haukkui herra Ledbetterin kömpelyyttä ja hoputti\nkiirehtimään; välistä hän käski herra Ledbetterin katsomaan kelloaan.\n\nHerra Ledbetter lukitsi arkun ja laukun ja luovutti avaimet lihavalle\nherralle. Kello oli kymmentä vailla kaksitoista, ja keskiyön hetkeen\nasti piti lihava herra häntä istumassa käsilaukulla ja itse istui\nkohtuullisen matkan päässä arkulla, revolveri valmiina, jotakin\nodotellen. Hän tuntui nyt hieman lauhtuneen ja vartioittuaan herra\nLedbetteriä hetken aikaa esitti muutamia huomioitaan.\n\n\"Puhetavastasi päättäen lienet hieman sivistynyt\", lausui hän sytyttäen\nsikarin. \"Vait -- älä nyt taas tarjoa selityksiäsi. Siitä tulisi vain\nkovin pitkäpiimäinen juttu, ja minä olen itse niin vanha valehtelija,\netten voi nauttia muiden valeista. Kuten sanottu, sinä olet sivistynyt\nmies. Viisaasti kyllä pukeudut papiksi. Sinua voisi hyvinkin kokenut\nmies luulla pastoriksi.\"\n\n\"Minä olenkin pastori\", sanoi herra Ledbetter, \"tai ainakin -- --\"\n\n\"Yrität olla. Myönnetään. Vaan sinun ei sopisi ruveta murtovarkaaksi.\nEi sinusta ole siksi. Sinä olet jos saan sanoa -- kuten sinulle lienee\njo ennenkin selvinnyt -- pelkuri\".\n\n\"Tiedättekö\", sanoi herra Ledbetter, koettaen lopultakin saada\nsuunvuoroa, \"juuri se kysymys minut sai -- --\"\n\nLihava herra viittasi häntä vaikenemaan.\n\n\"Sivistyksesi menee ihan hukkaan, jos rupeat murtovarkaaksi. Vaan\nsinulla olisi kaksi muuta mahdollisuutta. Sinun pitäisi joko väärentää\ntai kavaltaa. Omasta puolestani harjotan kavaltamista. Niin, juuri\nkavaltamista. Niin, juuri kavaltamista. Mitä muuta luulisit kaikella\ntuolla kullalla tehtävän? Vait -- kuullaanpas -- kello lyö... kymmenen,\nyksitoista, kaksitoista! Tuollainen hidas kellonlyönti vaikuttaa minuun\nniin merkillisesti. Aika ja paikka -- ne ovat salaperäisen\nkäsittämättömiä... Vaan mitäpä siitä -- nyt on lähdettävä liikkeelle.\nNouse pystyyn!\"\n\nSitten hän leppeästi, vaan vakavasti neuvoi herra Ledbetteriä\nsälyttämään vaatelaukun selkäänsä, niin että sen hihna kulki rinnan\npoikki, nostamaan arkun olalleen ja läähättävästä vastalauseestaan\nluopuen ottamaan käsilaukun joutilaaseen käteensä. Näin kuormitettuna\nherra Ledbetter hoippui vaivaloisesti portaita alas. Lihava herra tuli\njäljestä, mukanaan päällystakki, hattulipas ja revolveri, ivallisesti\narvostellen herra Ledbetterin voimaa ja auttaen portaiden käänteissä.\n\n\"Takaovelle päin\", komensi hän, ja herra Ledbetter hiippaili erään\nsäilytyshuoneen lävitse, jolloin hän kolhi muutamia kukkaruukkuja\npirstaleiksi. \"Älä välitä mokomista\", sanoi tukeva mies; \"sellaista\nsattuu ammatissamme. Täällä odotamme, kunnes tulee neljännes yli\nkahdentoista. Laske tavarat maahan. Ymmärrätkö?\"\n\nHerra Ledbetter lyyhistyi hengästyneenä arkun kannelle. \"Viime yönä\",\npuhkui hän, \"nukuin pikku kamarissani enkä ikinä olisi uneksinut -- --\"\n\n\"Ei sinun tarvitse ruveta itseäsi morkkaamaan\", keskeytti toinen ja\nkatseli revolverinsa näppäintä. Samassa hän alkoi hymistä. Herra\nLedbetter oli vähällä jatkaa puhettaan, vaan piti viisaampana olla\nvaiti.\n\nPian kuului kelloa soitettavan, ja herra Ledbetter vietiin ovelle,\njoka hänen täytyi avata. Sieltä tuli sisään vaaleatukkainen,\npurjehduspukuinen mies. Nähdessään herra Ledbetterin hän hämmästyi\nkovin ja pisti toisen kätensä taakseen. Vaan samassa hän huomasi myös\ntukevan herran. \"Bingham!\" huudahti hän, \"kukas tuo on?\"\n\n\"Vain pikkunen ihmisystävällinen puuska minun puoleltani -- murtovaras,\njota koetan parantaa. Ongin hänet juuri äsken sänkyni alta. Hänestä ei\nole vaaraa. Ihan hiivatinmoinen aasi. Muuten voimme panna hänet\nkantamaan tavaroitamme.\"\n\nVastatullut tuntui ensin olevan harmissaan herra Ledbetterin\nläsnäolosta, mutta lihava herra sai hänet tyyntymään.\n\n\"Hän on aivan yksin. Ei mikään sakki huolisi häntä toveriksi. Ei älä\nnyt taas yritä pöpistä!\"\n\nHe astuivat ulos puutarhan pimeyteen. Arkku yhä koukisti herra\nLedbetterin selkää. Pursimies kulki edeltä, kantaen käsilaukkua ja\npistoolia. Sitten seurasi herra Ledbetter taakkansa alla ähkien, ja\nperästä tuli Bingham, mukanaan hattulipas, päällystakki ja revolveri\nkuten ennenkin. Talo oli niitä, joiden puutarhat ulottuvat suoraan\nkalliolle asti. Sieltä pääsi jyrkkiä portaita myöten alas uimateltan\nluo, joka hämärästi näkyi merenrannalla. Sen juurella oli rannassa vene\nja vieressä seisoi äänetön, mustanaamainen pikku mies. \"Pikkuruinen\nselitys\", sanoi herra Ledbetter. \"Voin teille vakuuttaa, että -- --\"\nSamassa joku häntä potkaisi, ja puhe jäi sikseen.\n\nHänen täytyi kahlata vedessä arkku olalla, hänet kiskottiin veneeseen\nkainaloista ja tukasta, hänelle ei koko yöhön suotu parempia nimityksiä\nkuin \"roisto\" ja \"murtovaras\". Mutta keskustelu oli hiljaista, niin\nettei muu yleisö onneksi päässyt huomaamaan hänen häväistystään.\nVeneestä hänet vedettiin isoon purteen, jossa oli miehistönä outoja,\nepämiellyttäviä aasialaisia, ja osaksi nämä hänet tuuppasivat, osaksi\nhän itse suistui portaita myöten pahanhajuiseen pimeään paikkaan, jossa\nhänen täytyi pysyä monta päivää -- kuinka monta, sitä hän ei tiedä,\nkoska häneltä merikipeänä ollessa meni muun mukana vuorokausien luku\nsekaisin. Häntä ravittiin korpuilla ja käsittämättömillä sanoilla;\njuomakseen hän sai vettä, johon oli vastoin hänen makuansa sekotettu\nrommia. Hänen olinpaikassaan oli torakoita -- yöllä ja päivällä siellä\noli torakoita, ja yöllä rottia. Aasialaiset tyhjensivät hänen taskunsa\nja veivät hänen kellonsakin -- vaan kun hän siitä valitti Binghamille,\notti tämä sen itse. Viisi tai kuusi kertaa sattui, että hindulaiset\nmerimiehet -- mikäli he olivat hindulaisia -- ynnä kiinalainen ja\nneekeri, jotka olivat laivan miehistönä, onkivat hänet esille ja veivät\nperäpuolelle Binghamin ja hänen ystävänsä luo pelaamaan \"nikkaria\" ja\nkolmen miehen whistiä ja hartaasti kuuntelemaan heidän juttujaan ja\nkerskailemisiaan.\n\nSilloin oli näiden isäntien tapana puhella hänelle samoin kuin yleensä\nkeskustellaan vakinaisten pahantekijäin kanssa. Selityksiä he eivät\nmillään ehdolla ottaneet kuullakseen, vaikka muuten ylenmäärin\ntodistelivat hänelle, etteivät ikinä olleet nähneet niin perin\nhassunkurista murtovarasta. Tähän suuntaan he häntä kohtelivat koko\najan. Vaaleaverinen mies oli oikeastaan harvapuheinen ja suuttui\nkorttipelissä tavantakaa, mutta Bighamissa ilmeni elävää taipumista\nfilosofisiin mietelmiin heti, kun hän oli hiemankin vapautunut siitä\nhuolesta, johon lähtö Englannista oli syynä. Hän syventyi ajan ja\navaruuden sokkeloihin ja mainitsi Kantin ja Hegelin mielipiteitä -- tai\nainakin väitti mainitsevansa. Joskus herra Ledbetter pääsi näin\npitkälle: \"Asemani teidän vuoteenne alla, kuten muistatte -- --\", mutta\naina hänen oli keskeytettävä tai tarjottava miehille whiskyä tai\ntehtävä jotakin muuta, mikä vei häneltä suunvuoron. Lopulta vaalea mies\ntottui ihan odottamaan tätä alkulausetta, ja kun herra Ledbetter sitten\ntaas alotti, purskahti hän nauraa hohottamaan ja tuuppi herra\nLedbetteriä selkään voimainsa takaa. \"Sama vanha yritys, sama vanha\njuttu; tuommoinen kelpo murtovaras!\" ähki silloin vaalea mies naurunsa\nseasta.\n\nNäin herra Ledbetter kärsi monta päivää, kenties parikymmentä. Eräänä\niltana hänet sitten, mukanaan joku määrä ruokavaroja läkkilaatikoissa,\nvietiin laivasta pois ja laskettiin maihin eräälle kalliosaarelle,\njossa oli lähde. Bingham tuli veneessä häntä saattamaan, antaen hänelle\npitkin matkaa hyviä neuvoja ja torjuen hänen viimeisetkin\nselityskokeensa.\n\n\"Minä en todellakaan ole murtovaras\", sanoi herra Ledbetter.\n\n\"Sinusta ei koskaan tule\", vakuutti Bingham. \"Ei sinusta ole\nmurtovarkaaksi. Minua ilahuttaa, että itsekin alat jo käsittää.\nElämänuraa valitessaan miehen täytyy tutkia luonnettansa. Ellei näin\nmenetellä, niin paha perii ennemmin tai myöhemmin. Katsoppa nyt\nesimerkiksi minua. Koko elämäni ajan olen ollut pankeissa -- voinpa\nsanoa, että olen niissä kasvanut. Kerran olen ollut pankinjohtajanakin.\nVaan olinko silti onnellinen? En lainkaan. Miksi en ollut onnellinen?\nSiksi, ettei se toimi sopinut luonteelleni. Olen liiaksi seikkailija --\nliian monipuolinen. Käytännön kannalta olenkin sen heittänyt hiiteen.\nEn näet oleta, että enää ikinä johtaisin pankkia. Epäilemättä minut\nilomielin otettaisiin jonnekin, mutta luonteestani olen nyt päässyt\nselville -- vihdoin... Ei! En ikinä rupea enää pankinjohtajaksi.\n\n\"Sinun luonteesi tekee sinut sopimattomaksi rikokseen -- ihan samoin,\nkuin minä en kelpaa kunnialliseen asemaan. Tunnen sinut nyt entistä\nparemmin, joten en suosittele edes väärentämistä. Palaa sinä vaan\nkunnialliselle uralle, hyvä mies. Sinun sopisi kääntyä jollekin\nihmisystävälliselle alalle -- se juuri olisi parasta. Kun sinulla on\nsellainen puhetapa, ajatteleppa esimerkiksi yhdistystä pikkuruisten\nräkänenien auttamiseksi tai muuta sen tapaista.\n\n\"Sillä saarella, jota nyt lähestymme, ei näy olevan mitään nimeä --\nainakaan ei kartta siitä mitään tiedä. Voisit sille keksiä nimen sillä\nvälin kun siellä oleskelet -- kun kaikkia näitä asioita aprikoitset.\nSiellä on kuulemma juotavaksi hyvin kelpaavaa vettä.\n\n\"Se kuuluu Grenadinien saaristoon -- varmaankin se on niinsanottuja\nWindward-saaria. Tuolla edempänä häämöttää harmaansinisiä muita\nGrenadineja. Niitä on hyvin paljon, mutta suurin osa on näkymättömissä.\nUsein olen itsekseni tuumiskellut, mitä varten nämäkin saaret ovat\nolemassa -- nyt olen siinäkin asiassa vähän viisastunut. Tämä saari\nainakin on sinua varten. Jonkun ajan kuluttua saapunee yksinkertaisia\nalkuasukkaita viemään sinut täältä jonnekin. Sano meistä silloin mitä\nmielesi tekee -- herjaa meitä, jos tahdot -- me emme välitä\nyksinäisestä Grenadini-saaresta! Tuosta saat puolen punnan verran\nhopeaa. Älä sitä tuhlaa hassuihin mässäyksiin, kun pääset sivistyksen\nalueelle. Oikein käytettyinä nämä rahat voivat sinulle aukaista uuden\nuran. Äläkä -- -- Kuulkaas, roikaleet, älkää laskeko maalle, kyllä hän\nosaa kahlatakin! Älä tuhlaa nyt alkavaa arvokasta yksinäisyyttäsi\nhupsuihin mietelmiin. Oikein käytettynä se voi olla elämäsi\nkäännekohta. Älä tuhlaa rahaa tai aikaa. Niin voit rikkaana kuolla.\nIkävä kyllä, mutta minun täytyy pyytää sinua kantamaan muonavarasi\nmaalle sylissäsi. Ei siinä ole syvää. Piru vieköön selityksesi! Ei\ntässä ole aikaa. Ei, ei, ei! En viitsi kuulla. Kömmi nyt vaan tiehesi!\"\n\nLähestyvä yö tapasi herra Ledbetterin -- juuri sen, joka oli valitellut\nseikkailujen häviämistä -- istumassa muonalaatikoittensa vieressä,\nleuka nojaten koukistettuja polvia vasten, ja silmälasiensa välitse\nsynkeän lempeänä tähystelemässä kimaltelevaa, autiota merta.\n\nKolmen päivän kuluttua hänet korjasi muuan kalastajaneekeri ja toi St.\nVincentiin, ja sieltä hän kuluttamalla viimeisetkin kolikkonsa pääsi\nJamaikan Kingstoniin. Täällä hän olisi voinut joutua perikatoon. Hän ei\nnykyäänkään ole käytännöllinen, mutta silloin hän oli erinomaisen\nsaamaton mies. Hänellä ei ollut vähintäkään tietoa siitä, mitä nyt oli\ntehtävä. Mitään muuta hän ei näy tehneen kuin käyneen kaikkien\npappismiesten luona, mitä kaupungissa tapasi, lainatakseen rahoja\nkotimatkaa varten. Mutta hänen ulkoasunsa oli liian törkeä ja\nristiriitainen -- ja hänen juttunsa oli heistä liian uskomaton. Aivan\nsattumalta hänet sitten tapasin. Aurinko oli juuri laskemassa, ja minä\nkävelin päivällisleponi jälkeen pitkin maantietä Dunn'in patteriin\npäin, kun näin hänet -- olin silloin ikävissäni, kun en tiennyt, mihin\nkäyttäisin koko pitkän illan, vaan tämäpä olikin hänen onnekseen. Hän\ntuli synkän näköisenä tallustellen vastaani. Hänen surkea muotonsa ja\ntomuisten, rähjäisten vaatteiden papilliselta näyttävä kuosi\nkiinnittivät mieltäni. Meidän katseemme yhtyivät. Hän epäröitsi. \"Hyvä\nherra\", lausui hän vaivaloisesti, kuin hengenahdistuksessa, \"voisitteko\nuhrata muutamia minuuttia kuullaksenne semmoista, minkä pelkään teistä\ntuntuvan uskomattomalta jutulta?\"\n\n\"Vai uskomattomalta!\" sanoin minä\n\n\"Ihan\", vastasi hän hätäisesti. \"Kukaan ei ota uskoakseen, vaikka sitä\nkuinka korjaisin. Kuitenkin voin teille vakuuttaa, hyvä herra -- --\"\n\nHän vaikeni toivotonna. Hänen sävynsä koski minuun. Hän näytti aika\nomituiselta. \"Minä olen\", sanoi hän, \"onnettomimpia eläviä olentoja\".\n\n\"Muun mukana olette kai jäänyt päivällisettä?\" kysäisin erään\npäähänpiston johdosta.\n\n\"Olen\", myönsi hän vakavasti, \"jo monta päivää\".\n\n\"Parempi teidän on jutella sitten jälkeenpäin\", sanoin minä ja muitta\nmutkitta lähdin häntä saattamaan erääseen etukaupungin ravintolaan,\njossa sellainen puku, kuin hänen, arvattavasti ei herättäisi\npahennusta. Siellä sain kuulla hänen juttunsa, tosin hieman\nlyhennettynä, minkä hän myöhemmin täydensi. Aluksi en oikein osannut\nuskoa, mutta kun viini oli häntä lämmittänyt ja se pieni kiertelemisen\nvivahdus, joka hänen käytöstapaansa oli kovien kolausten vuoksi\nkehittynyt, taas oli ehtinyt haihtua, aloin minä uskoa. Lopulta luotin\nhänen vilpittömyyteensä niin paljon, että hankin hänelle yöksi\nmakuusijan, ja seuraavana päivänä pyysin erästä jamaikalaista pankkia\nottamaan selkoa niistä suosituksista, joita hän minulle oli maininnut.\nSitten vein hänet ostamaan alusvaatteita ja muita sentapaisia\nvarustuksia, mitä säällinen herrasmies tarvitsee. Pian saapuikin tieto,\nettä hänen kotimaiset suosituksensa olivat todenperäisiä. Hänen\nihmeellinen juttunsa oli totta. En tahdo laajasti esittää myöhempiä\ntoimenpiteitämme. Parin päivän päästä hän matkusti Englantiin.\n\n\"En käsitä, miten voisin teitä kylliksi kiittää\", alkoi se kirje, jonka\nhän minulle Englannista lähetti, \"kaikesta hyvyydestänne ventovierasta\nkohtaan\", ja tähän suuntaan hän sitte kirjotti pitkän matkaa. \"Ilman\nteidän ylevämielistä apuanne en varmaankaan ikinä olisi ajoissa\npalannut ryhtyäkseni jälleen opettajantoimeeni, ja antautumiseni\nmuutamaksi minuutiksi häikäilemättömän hassutuksen valtaan olisi ehkä\nosottautunut perikadokseni. Sittenkin olen takertunut valheiden ja\nmutkittelujen mitä sekavimpaan kudokseen tehdessäni tiliä\nahavoittuneesta ulkomuodostani ja olinpaikastani. Jokseenkin\nhuolimattomasti olen siitä kertonut pari-kolme erilaista juttua,\nottamatta huomiooni, mitä pulaa siitä minulle lopuksi koituisi.\nTotuutta en uskalla sanoa. Olen tutkinut yleisessä kirjastossa useita\nlakikirjoja, eikä nyt enää ole vähintäkään epäilystä siitä, että minä\nolen suvainnut, suosinut ja avustanut ilkityötä. Bingham roisto oli\nHithergaten pankin johtaja ja syypää mitä räikeimpään kavallusrikokseen\nOlkaa niin hyvä ja polttakaa tämä kirje, sen luettuanne -- luotan\nteihin siinä kohden täydellisesti. Pahinta on, ettei tätini eikä hänen\nystävänsä, joka on silloisen täyshoitolani emäntä, näytä lainkaan\nuskovan sitä varovaista selontekoa, jonka olen heille esittänyt --\njuuri siitä, mitä todella tapahtui. He epäilevät, että minulla on ollut\njokin epäkunniallinen seikkailu, mutta mitä he oikeastaan kuvittelevat\nminusta, sitä en voi käsittää. Tätini sanoo antavansa minulle anteeksi,\njos kertoisin hänelle kaikki. Hänelle olenkin kertonut _enemmän_ kuin\nkaikki, vaan vieläkään hän ei tyydy. Tietysti ei ikinä riittäisi se,\nettä heidän annettaisiin tietää ainoastaan suora totuus, ja sen vuoksi\nesitänkin asiani niin päin, että rannalla hyökättiin salaa kimppuuni ja\npantiin kapula suuhuni. Tätini tahtoo tietää, _miksi_ minua väijyttiin\nja miksi minut kapuloittiin ja sitten vietiin laivaan. Minä puolestani\nen voi selittää. Voitteko te keksiä mitään syytä? Minä en pysty. Jospa\nte minulle kirjottaessanne lähettäisitte _kaksi_ eri kirjettä, niin\nettä voisin toisen näyttää hänelle, ja jos siinä kirjeessä voisitte\nselvästi todistaa, että todellakin _olin_ Jamaikassa tänä kesänä ja\nettä sinne jouduin eräästä laivasta karkotettuna, niin siitä olisi\nminulle suurta apua. Se tietysti lisäisi sitä velkaa, joka minulla on\nteille -- ja jota pelkään olevani kykenemätön koskaan täysin\nsuorittamaan. Vaan jos sydämellisin kiitollisuuteni voisi...\" Ja niin\nedespäin. Kirjeensä lopussa hän uudisti pyyntönsä, että polttaisin\nhänen kirjeensä.\n\nTähän loppuu merkillinen juttu herra Ledbetterin virkalomasta. Tädin ja\nhänen väliensä särkyminen ei kauvaa kestänyt. Vanha rouva antoi hänelle\nanteeksi, ennenkuin ehti kuolla.\n\n\n\n\nHra Brisherin aarre.\n\n\n\"Ei koskaan voi _liiaksi_ varoa, _kenen_ kanssa menee naimisiin\", sanoi\nBrisher ja miettiväisenä kiskoi paksuranteisella kädellään pörröistä\npartaa, jossa hänen leuanpuutteensa piilee.\n\n\"Senpä vuoksi kai tekin -- --\" uskalsin minä viittailla.\n\n\"Niin juuri\", sanoi Brisher, ja hänen vetisissä, sinisenharmaissa\nsilmissään näkyi juhlallinen välähdys. Sitten hän heilutteli päätään\nkuvaavasti ja huokui minuun tuttavallisesti alkoholin tuoksua. \"Senkin\nseitsemän on yritellyt kimppuuni -- monta semmoistakin, jotka voisin\n_tästä_ kaupungista mainita -- vaan kenenkään ei ole onnistunut -- ei\nniin ainoankaan.\"\n\nTarkastelin tulehtunutta naamaa, tavatonta laveutta keskikohdalta,\nmestarillista ulkoasun leväperäisyyttä ja huoaten ajattelin, että kun\nnaiset eivät tuommoista miestä ansaitse, niin välttämättä hänen täytyy\njäädä sukunsa viimeiseksi.\n\n\"Minä olin reipas nuori veitikka takavuosina\", jatkoi Brisher. \"Minulla\noli hommat jo ihan valmiiksi suunniteltuna. Vaan minäpä pidinkin varani\n-- ja niin selvisin siitäkin pälkähästä...\"\n\nHän nojautui baaritiskin yli ja tutki nähtävästi luotettavaisuuteni\nastetta. Olin lopuksi helpottunut hänen uskoutumisestaan.\n\n\"Olin kerran kihloissa\", hän sanoi viimein katsahtaen kaihoisasti\npelipöytään päin.\n\n\"Niinkö likeltä se piti?\"\n\nHän katsoi minuun. \"Niin likeltä! Tosi on --\" Hän katsoi ympärilleen,\ntyönsi kasvonsa lähelle omiani, alensi ääntään ja torjui\nepäystävällisen maailman rasvaisella kädellään. \"Ellei hän ole kuollut\ntai mennyt naimisiin jonkun muun kanssa tai muuta sellaista  -- niin\nolen edelleen kihloissa. Nyt.\" Hän vahvisti tämän toteamuksen\nnyökkäyksin ja kasvojen vääntelyin. \"_Yhä_\", hän sanoi, lopettaen\nelehtimisen ja purskahtaen hillittömään nauruun hämmästykseni vuoksi.\n\"_Minä_!\"\n\n\"Eikä siinä vielä kaikki! Tuskin uskottekaan, mutta minä löysin\naarteen. Löysin aivan oikean aarteen.\"\n\nPidin tätä ironiana enkä ehkä tervehtinyt sitä riittävän yllättyneenä.\n\"Kyllä\", hän sanoi, \"löysin aarteen. Ja kuulkaapas, kun sanon, että\nvoisin hämmästyttää teitä asioilla, joita minulle on sattunut.\" Ja\njonkin aikaa hän tyytyi toistamaan, että oli löytänyt aarteen -- ja\nhylännyt sen.\n\nEn ruvennut penäämään tarinaa, mutta kiinnitin huomiota Brisherin\nruumiillisiin tarpeisiin, ja niinpä johdatin hänet pian takaisin\nhyljättyyn tyttöön.\n\n\"Se oli mukava tyttö\", hän sanoi -- minusta hieman surullisesti. \"_Ja_\nkunnioitettava.\"\n\nHän kohotti kulmakarvojaan ja puristi huulensa yhteen ilmaistakseen\näärimmäistä kunniallisuutta -- yli vanhahkojen miesten kuten me.\n\n\"Se oli täältä kaukana. Essexissä, itse asiassa, lähellä Colchesteria.\nOlin silloin Lontoossa -- rakennusalalla. Silloin olin terävä nuori\nveikko, vakuutan teille. Solakka. Minulla oli parhaat kuteet, ei\nkellään parempia. Päässä _silkkihattu_, huomatkaa. Brisherin käsi\nponnahti hänen päänsä yläpuolelle osoittamaan korkeimman luokan\nsilkkihattua. Sateenvarjo -- hieno sateenvarjo, jossa oli sarvinen\nkädensija, Savinin mallia. Olin hyvin huolellinen...\"\n\nHän oli miettiväinen hetken aikaa muistellen, kuten me kaikki tulemme\ntekemään ennemmin tai myöhemmin, nuoruuden kadonnutta loistokkuutta.\nMutta hän pidättäytyi moralisoinnista, niinkuin saatetaan tehdä\nbaarihuoneissa.\n\n\"Tulin tuntemaan hänet erään kaverin avulla, joka oli kihloissa hänen\nsisarensa kanssa. Hän oli vähäksi aikaa käymässä Lontoossa tätinsä\nluona, jolla oli oma lihakauppa. Tämä täti oli hyvin tunnontarkka --\nkaikki hänen omaisensa olivat -- eikä päästänyt tyttöä ulos kaverinsa\nkanssa ilman sisartaan, _minun_ tyttöäni, näettekös. Niinpä minäkin\njouduin mukaan, vähän kuin helpottamaan tilannetta. Meillä oli tapana\nkäydä kävelyllä Battersea puistossa sunnuntai-iltapäivisin. Minä\nparhaissa kuteissa, kuten kaverikin, ja tytöt, -- tyylikkäinä.\nBattersea Parkissa ei ollut monta, joiden olisi tarvinnut meitä nauraa.\nSe minun tyttöni ei tosin ollut kaunis, mutta sievempää en ole ikinä\ntavannut. _Minä_ pidin siitä ihan ensi kerrasta saakka, ja vaikka sen\nitse sanon, niin tyttö piti myös minusta. Kai tekin tiedätte, miltä se\ntuntuu?\"\n\nMyönsin tietäväni.\n\n\"Kun sitten toverini nai toisen sisaren, niin tietysti hän hyvänä\nystävänä kutsui minut luokseen Colchesteriin, ja siellä lähellä oli\nmyös tyttöseni koti. Sillä tapaa minä sitten jouduin käymään sen\nkotona, tutustuin vanhempiin -- ja hyvin pian oltiin kihloissa.\"\n\nHän sanoi vielä uudestaan: \"kihloissa\".\n\n\"Hän asui kotonaan vanhempiensa kanssa, oikein hienon naisen tavalla,\nhyvin sievässä talossa, jossa oli puutarhakin -- ja kerrassaan\nkunnioitettavaa väkeä ne olivatkin. Melkein olisi niitä voinut sanoa\nrikkaiksi. Oma talo -- asuntoyhtiöltä ostettu ja halvalla saatu, kun\nsen entinen omistaja oli murtovarkaana joutunut linnaan. Niillä oli\nmyöskin kappale viljelysmaata omissa hoteissa ja siellä tarpeelliset\nrakennukset. Sitäpaitse arvopapereita -- kaikki hyvin varmalla\nkannalla. Siis mukavat olot. Olinhan minä itse näkemässä. Huonekalut\nolivat myös sen mukaisia. Hyvä piaanokin. Jane -- tytön nimi oli näet\nJane -- soitteli sillä usein sunnuntaisin eikä hänen soitossaan\nollutkaan mitään vikaa. Nuottikirjassa ei tainnut olla ainoatakaan\nsemmoista virttä, mitä ei hän olisi osannut soittaa...\n\n\"Monena iltana me olimme yhdessä ja lauloimme virsiä, minä ja Jane ja\nkoko perhe.\n\n\"Sen isä oli rukoushuoneen johtavia miehiä. Olisittepa hänet nähnyt\nsunnuntaisin, kun hän keskeytti saarnaajan ja viritti jonkin virren.\nMuistaakseni sillä oli kultasankaiset silmälasit, ja tavallisesti se\nkatseli niiden ylitse veisatessaan oikein sydämen pohjasta -- se olikin\naina kova laulamaan Herran ylistystä -- ja kun hän oli alottanut\njollakin sävelellä, veti ainakin puolet väkeä samaa nuottia. Semmoinen\nmies oli se. Ja kun käveli hänen perässään ja äijällä oli yllään komea\nmusta puku -- hattu oli leveälierinen --, niin mieli kävi oikein\nylpeäksi siitä, että saa tuommoisen appiukon. Ja kesällä minä taas\nmenin sinne ja viivyin pari viikkoa yhtä mittaa.\n\n\"Kyllähän te käsitätte, että minussa alkoi vähän niinkuin syhyä\", sanoi\nBrisher. \"Meidän teki mieli päästä naimisiin, minun ja Janen, ja saada\nasiat reilaan. Mutta ukko sanoi, että minun piti ensin hankkia\nkunnollinen asema. Siitä tuli jonkinlaista hankausta. Kun sitten\noleskelin siellä, niin koetin kaikin mokomin näyttää, että minussa oli\nmiestä sen verran kuin muissakin. Että minäkin osaan tehdä yhtä ja\ntoista. Ymmärrättekö?\"\n\nNyökkäsin myötätuntoisesti.\n\n\"No niin. Puutarhan perällä oli pikkunen ala ihan raivaamaton. Minä\nsitten sanoin ukolle: 'Miksi ette laita tuohon sievää kallioryhmää?\nSehän somistaisi koko paikan'.\n\n\"'Kävisi liian kalliiksi', sanoi hän.\n\n\"'Ei se maksaisi penniäkään', sanoin minä. 'Kyllä minä olen sen konstin\noppinut. Antakaa minun vaan yrittää. Katsokaas, minä olen veljeänikin\nauttanut semmoisen kallioryhmän teossa, kun hänellä on oluttupansa\ntakana myös puutarha, niin että hyvin tiedän, mitä siihen tarvitaan.\nAntakaa te vaan minun hommata', sanoin minä. 'Nyt on minulla tosin\nloma-aika, mutta minä olen semmoinen mies, etten viitsi jouten olla',\nsanoin minä. Ja kun sitten oikein tuumittiin ja sovittiin, niin ukko\nsuostui.\n\n\"Sillä tapaa se aarre sitten osui tielleni.\"\n\n\"Mikä aarre?\" kysyin minä.\n\n\"Mikäkö?\" sanoi Brisher. \"No se sama, josta teille nyt juuri kerron,\njuuri se aarre, minkä vuoksi jäin naimattomaksi.\"\n\n\"Mitä? Aarreko -- ihanko maasta?\"\n\n\"Mistäs muualta -- haudattua rikkautta -- oikea aarre. Tuli näkyviin\nmaan sisästä. Juuri niinkuin sanoin -- aarre -- tottahan sen nyt\nkäsittää...\" Hän silmäili minua kovin ylenkatseellisesti.\n\n\"Ei se ollut kuin enintäin jalan verran maanpinnan alla\", jatkoi hän.\n\"Tuskin minun oli ehtinyt tulla janokaan, kun jo satutin sen kulmaan.\"\n\n\"Jatkakaa vaan\", sanoin minä. \"En aluksi oikein käsittänyt.\"\n\n\"Heti kun kolhaisin laatikkoa, tiesin myös, että se on aarre. Jokin\nvaisto sen niin pani päähäni. Sisässäni tuntui jokin hihkaisevan: 'Nyt\non sinun vuorosi, ole hiljaa'. Onneksi muistin, mitä laki sanoo\naarrelöydöistä -- muuten olisin ihan ääneen hihkaissut. Arvatenkin\ntiedätte?\"\n\n\"Valtio pistää pussiinsa\", selitin minä, \"paitsi yhtä prosenttia, joka\njätetään löytäjälle. Kertokaa te vaan. Mitä sitten teitte?\"\n\n\"Paljastin laatikon yläpuolen. Ei ollut ketään puutarhassa eikä\nlähelläkään. Jane oli äitiään auttamassa talouspuuhissa. Saatte uskoa,\nettä minua silloin kutkutti. Koetin avata sen kantta ja sitten\npaukuttelin saranoita. Lähtihän se lopulta auki. Hopearahoja ihan\ntäyteen! Loistavia rahoja. Minua rupesi niitä katsellessa huimaamaan.\nJa juuri silloin jokin paholainen pani lannanvetäjän tulemaan talon\ntakaa. Minulta oli sydän revetä kiukusta, kun olin ollut niin hullu,\nettä näyttelin maailmalle rahojani. Heti sen perästä kuulin, kuinka\nviereisen talon mies -- sillä oli myös lomaa -- par'aikaa kasteli\npapujaan. Olisipa se sattunut kurkistamaan aidan ylitse!\"\n\n\"Mitä sitten teitte?\"\n\n\"Potkaisin kannen taas kiinni ja peitin kaikki maan sisään, ja sitten\njatkoin kaivamistyötäni muutaman askeleen päässä -- ihan kuin vimmattu.\nMutta sill'aikaa kun aarrettani peittelin, rupesi minua niin\nomituisesti naurattamaan. Melkeinpä olin onnestani hieman säikäyksissä.\nMuuta en kyennyt ajattelemaan kuin että nyt piti olla asiasta hiljaa.\n'Aarre', kuiskailin itsekseni, 'aarre' ja 'satoja puntia, satoja,\nsatoja puntia'. Niin minä mutisin ja kaivoin riivatusti. Sitten minusta\ntuntui, että laatikko oli pistäytymässä esille ja näkyvissä, ihan\nniinkuin jalat näkyvät lakanan alta sängyssä, ja minä levitin sen\nkohdalle kaiken sen saven, mitä olin kuopastani nostanut kallioryhmän\nsilaukseksi. Se se vasta hiotti. Ja keskellä pahinta puuhaa tulla\nköpitti Janen isä paikalle. Ei se minulle sanonut mitään, seisoi vaan\ntakanani ja mulkoili. Mutta sitten kun se oli mennyt pois, kertoi Jane\nisänsä sanoneen: 'Kuules, Jane, kyllä tuo vätystelijäsi' -- se nimitti\nminua aina vätystelijäksi, ties mistä syystä -- 'sittenkin näkyy\ntietävän, millä tapaa miehen työtä tehdään'. Tuntui siltä, kuin ukon\nmieli olisi hieman muuttunut\".\n\n\"Kuinka pitkä se laatikko oli?\" kysäisin minä.\n\n\"Kuinkako pitkä?\" toisti Brisher.\n\n\"Niin -- minkä mittainen?\"\n\n\"No jokseenkin noin pitkä\", ja Brisher osotteli keskulaisen matkalaukun\nkokoa. \"Täynnäkö?\" kysyin taas. \"Ihan täynnä hopearahoja -- luullakseni\npuolen kruunun kappaleita.\" [Kruunu Englannin rahaa vastaa runsaasti\n6 Smk. Suom. muist.]\n\n\"Ohhoh!\" huudahdin minä, \"siellähän siis oli satoja puntia\".\n\n\"Tuhansia\", sanoi Brisher murheellisen tyynenä. \"Laskin sen päässäni\".\n\n\"Mutta mitenkä ne olivat sinne joutuneet?\"\n\n\"Muuta en tiedä kuin mitä löysin. Vaan itsekseni tuumin silloin näin.\nTalon entinen omistaja oli varmaankin ollut oikein ammattimurtovaras.\nSemmoinen, jota voisi sanoa ensi luokan mestariksi.\" Brisher harkitsi\nniitä vaikeuksia, mitä kertominen tuottaa, ja poikkesi monimutkaiseen\nväliselitykseen. \"Lienenkö sattunut jo mainitsemaan, että se oli ollut\nmurtovarkaan talo, ennenkuin se joutui morsiameni isälle ja se oli\nkerran ryöstänyt postijunan -- minä sain sen kuulla Janen isältä -- ja\nminusta tuntui, että -- --\"\n\n\"Niin minäkin luulen\", keskeytin minä. \"Mutta mitä sitten teitte?\"\n\n\"Hikoilin\", vastasi Brisher. \"Minusta ihan virtasi hikeä. Koko sen\naamupäivän olin yhtä mittaa hommassa ja koetin keksiä, mitä ihmettä nyt\npiti tehdä. Olisin kai kertonut Janen isälle, vaan epäilin hänen\nrehellisyyttään -- pelkäsin, että ukko ryöstäisi minulta kaikki ja\nilmottaisi viranomaisille -- ja sitä paitse arvelin, että kun olin\njuuri tulossa vävypojaksi, niin sopisi rikkauden ilmestyä paremmin\nminun kauttani. Voisinhan mitä täten päästä ikäänkuin paremmalle\nkannalle. Silloin minulla oli vielä kolme lomapäivää jäljellä, eikä\nsiis tarvinnut hätäillä. Mitäs muuta kuin peitin sen umpeen ja jatkoin\nvanhaa työtäni ja mietiskelin ihan pääni puhki, kuinka sen saisin\nhuostaani. Mutta selvää en saanut.\n\n\"Tuumiskelin ja mietiskelin. Kerran minuun tuli sekin epäilys, tokko\nolinkaan mitään nähnyt, ja täytyi ihan mennä se kaivamaan taas esille,\njuuri kun Janen äiti tuli sinne ripustamaan joitakin pestyjä vaatteita.\nKiireesti umpeen! Sitten aioin uudestaan katsella aarrettani, mutta\nsamassa tuli Jane kutsumaan päivälliselle. 'Luulisi jo ruuankin\nmaistuvan', sanoi Jane, 'kun olet noin ison kuopan kaivanut'.\n\n\"Koko ajan, kun syötiin, olin päästäni pyörällä peläten, että viereisen\ntalon mies kenties oli puikahtanut aidan ylitse ja par'aikaa sulloi\nrahoja taskuihinsa. Mutta iltapuolella maltoin mieltäni -- kun se\nkerran oli siellä pysynyt niin kauvan, niin pysyköön vähän aikaa lisää,\ntuumin minä. Ja sitten yritin ottaa asian puheeksi kiertoteitä,\nnähdäkseni, mitä ukko ajatteli aarteen löytämisestä.\"\n\nBrisher vaikeni ja näytti myhäilevän.\n\n\"Ukko oli riivattu\", jatkoi hän sitten, \"kerrassaan riivattu\nkiusanhenki.\"\n\n\"Mitä?\" kysyin minä; \"rupesiko hän?\"\n\n\"Kuulkaas nyt\", sanoi hän laskien ystävällisen käden kyynärpäälleni ja\npuhkuen vasten naamaani, jotta tyyntyisin. \"Päästäkseni hänestä\nselville, kerroin jutun eräästä miehestä, jonka muka tunsin -- keksin\nvaan omasta päästäni -- ja sanoin, että se oli lainannut palttoon ja\nsitten sen taskusta löytänyt kultarahan ja pitänyt omanaan, vaikken\nvarmasti tiennyt, oliko se oikein vai väärin. Ja sitten ukko alotti!\nVoi mitä kaikkea sainkaan kuulla!\" Brisher koetti väkisinkin lyödä\nleikiksi. \"Hän oli -- tuota noin -- semmoinen irvileuka, joka osasi\nhaukkua. Sanoi, että juuri sellaisia ystäviä hän uskoikin minulla\nolevan. Mitäs muuta voi odottaa -- sanoi hän -- mokomalta mieheltä,\njonka ystävä on sellainen työtön kulkuri, että rupee salavihkaa\nviekottelemaan säällisten ihmisten tyttäriä. En minä osaisi kertoa\npuoltakaan, mitä se sanoi. Niin se pauhasi kuin pähkähullu. Mutta minä\nkestin vaan, kun tahdoin tietää sen ajatukset. 'Ettekö pitäisi kahden\nkruunun kultarahaa, vaikka löytäisitte sen kadulta?' kysyin minä.\n'Tietysti en', sanoi hän; 'ihan varmaan en pitäisi'. 'Mitä! Vaikka\nlöytäisitte sen jonkinlaisena aarteena?' 'Kuuleppa, nuori mies', sanoi\nhän, 'on olemassa korkeampi valta kuin minun -- anna keisarille, mikä\nkeisarin on' -- mitähän se on? Semmoista se ainakin lateli. Kyllä se\noli koko taitava kolhaisemaan toista kalloon raamatulla. Ja lopulta se\nhärnäsi niin pahasti, etten enää kestänyt. Olin kyllä Janelle luvannut,\netten vastaa ukolle, mutta rupesi tulemaan hieman liian paksua. Sitten\nminä annoin hänen kuulla kunniansa...\"\n\nBrisher koetti salaperäisillä elkeillä saada minut uskomaan, että hän\noli päässyt ukosta voitolle, mutta siinä hän erehtyi.\n\n\"Lopulta läksin vimmoissani ulos. Mutta samalla olin myös selvillä,\nettä minun piti yksin ottaa aarre haltuuni. Nyt ei ollut muuta kiusaa\nkuin keksiä, mitenkä voisin kuljettaa rahat pois hänen tietämättään...\"\n\nOltiin hyvän aikaa ääneti.\n\n\"Tuskin uskotte, mutta kolmeen päivään en kertaakaan päässyt aarteeni\nkimppuun -- en ikinä saanut edes puolta kruunua käsiini. Aina oli jokin\neste.\n\n\"Sen merkillisempää asiaa en ole ikinä nähnyt. Aarteen löytäminen ei\nole mitään erinomaista, vaan sen saaminen. En luule vähääkään\nnukkuneeni niinä öinä, kun aina mietiskelin, minne sen veisin, mitä\nsillä tekisin ja miten sen selittäisin. Siitä olin vähällä sairastua.\nJa päivällä olin niin raukea, että Jane suuttui. 'Et sinä olekaan sama\nmies, kuin Lontoossa', sanoi Jane usein. Koetin lykätä syytä ukon\nniskaan, mutta ei se pystynyt Janeen. Tietysti hän sai päähänsä, että\nminulla oli mielessä jokin muu tyttö! Sanoi, että minä olin uskoton.\nSuoraan sanoen meille tuli asiasta hieman suukopua. Mutta minä olin\nniin kiinni aarteessa, etten vähääkään huolinut, mitä se puhui.\n\n\"Lopulta keksin erään suunnitelman. Minussa on aina ollut hiukan\nsuunnittelemisen taitoa, vaikkei suorittaminen ole paraita puoliani.\nHarkitsin kaikin puolin ja tein päätöksen. Ensin menisin ottamaan\nkaikki taskuni täyteen noita puolen kruunun kolikoita -- ja sitten --\nvaan kerrotaanpa järjestyksessä.\n\n\"No niin, minä olin joutunut sille kannalle, ettei enää ollut\ntoivoakaan päästä aarteeni luo päivällä. Täytyi siis odottaa yötä. Kun\nsitten kaikki oli hiljaa, nousin minä ja hiivin takaovelle aikoen saada\ntaskuni täyteen. Mutta tietysti minun täytyi pimeässä kompastua\nvesisankoon! Ukko kömpi vuoteestaan pyssy mukana -- se oli niin herkkä\nheräämään ja epäluuloinen -- ja siinä sitä nyt oltiin: piti selittää,\nettä olin menossa hakemaan kaivosta vettä, kun kannustani oli loppunut.\nMutta sitä ukkoa ei voitukaan sillä tapaa petkuttaa.\"\n\n\"Tarkotatteko, että -- --\" alotin minä.\n\n\"Odottakaapa\", vastasi Brisher. \"Kuten sanottu, minulla oli\nsuunnitelmani. Kyllähän äijä sai pienen osan menemään myttyyn, mutta\nvarsinaista juontani se ei vähääkään haitannut. Seuraavana päivänä\nmuokkasin kallioryhmän valmiiksi, ikäänkuin ei minulle olisi mitään\nkiusaa tehty; liitin kivet taitavasti kiinni ja päällystin vihreällä.\nSitten painoin pikkusen turpeen juuri sille kohtaa, missä arkku oli.\nKoko talon väki tuli katsomaan ja kaikki sanoivat, että se oli\nerinomaisen kaunista -- äijäkin oli hiukan suopeampi eikä sanonut muuta\nkuin: 'Aika vahinko, kun ette aina osaa noin tehdä työtä, muuten teistä\ntulisi jotakin säällistä'. Minä en voinut olla sanomatta: 'Tässä on\narvoa enemmänkin kuin puusta katsoen luulisi'. Ymmärrättekö? 'Enemmän\narvoa kuin --'\"\n\n\"Tietysti\", myönsin minä kiireesti, sillä Brisherin tapana oli liiaksi\nvenytellä sukkeluuksiaan.\n\n\"_Hän_ ei ymmärtänyt\", sanoi Brisher. \"Ei sittenkään. Vaan oli miten\noli, lopulta pääsin heistä eroon ja läksin Lontooseen... läksin --\ntuota noin -- Lontooseen...\"\n\nHetkinen äänettömyyttä.\n\n\"Mihinkä Lontooseen minä olisin mennyt!\" sanoi sitten Brisher\nvilkastuen ja kurkotti naamaansa minua kohti. \"Kaikkea vielä! Vai\nniinkö _te_ luulitte? En minä mennyt Colchesteria kauvemmaksi -- en\nvähääkään. Lapion minä olin jättänyt tiettyyn paikkaan, mistä sen\nvarmasti löytäisin. Kaikki oli hyvin suunniteltu. Colchesterissa\nvuokrasin pienet ajoneuvot ja sanoin, että oli muka asiaa Ipswichiin,\njossa täytyisi olla yötä, ja lupasin vasta toisena päivänä tulla\ntakaisin. Kaksi puntaa minun piti heti maksaa, ja sitten sitä\nlähdettiin.\n\n\"Mutta en minä Ipswichiinkään mennyt. Puoliyön tienoissa sidoin hevosen\nja kärryt kiinni sen tien varrelle, mikä kulki Janen kodin sivutse --\nparin kivenheiton päähän talosta. Yö olikin ihan omiansa tämmöiseen\npeliin -- taivas pilvessä -- vaan kuumuutta oli melkein liikaa.\nSalamoita välähteli eri puolilta ja pian tuli ukkonen. Sitten alkoi\nsataa. Ensin isoja roiskuvia pisaroita, sitten rakeita. Minä vaan tein\ntyötäni. Kaivoin aarretta esille -- en ikinä olisi luullut äijän sitä\nkuulevan niin kovassa jyrinässä. En viitsinyt erikoisen varovasti\npidellä lapiota -- ja sitä paitsi semmoinen ukonilma yllytti. Kenties\nrupesin hoilaamaankin. Olin niin vimmatusti sen kimpussa, että kaikki\nmuu unohtui. Pian sain arkun näkyviin ja ryntäsin nostamaan...\"\n\n\"Painoiko?\" kysäisin.\n\n\"Niinkuin olisin ollut vaan kärpänen sen rinnalla. En ikinä ollut sitä\najatellut! Ja minä raivostuin -- pauhasin kuin hullu ja kiroilin. Ei\njohtunut mieleeni sitä jakaa eikä kärryille muuten olisikaan voinut\nsovittaa irtonaisia rahoja. Mitäs siinä muuta -- kiskoin nuoranpätkällä\nniin että luut natisivat, ja hirveällä rymäkällä koko töskä sieltä\nnousikin vihdoin. Oli siinä hopeaa, kun kaikki valui arkusta maahan!\nSamassa jokin välähti -- katsoin taakseni -- takaovi on auki ja sieltä\nukko köpittää minua kohti, pyssy kädessä, korkeintaan parin sadan jalan\npäässä!\n\n\"Minä olin niin nääntynyt, etten jaksanut mitään ajatella. En osannut\nedes taskujani täyttää, vaan karkasin suinpäin -- lensin aidan yli kuin\nammuttu, noituen ja kiroillen, ihan riivattuna...\n\n\"Ja kuulkaapa nyt, kun pääsin sinne, minne olin jättänyt hevosen ja\nkärryt, niin ne olivat tipotiessään! Silloin minä en enää jaksanut\nkirotakaan. Hypin vaan nurmella kuin hullu ja kylliksi hypittyäni\nläksin juoksemaan Lontooseen päin... kaikki oli hukassa.\"\n\nBrisher oli miettiväisen näköinen. \"Kaikki oli hukassa\", toisti hän\nkatkerasti.\n\n\"No kuinka sitten kävi?\" kysyin.\n\n\"Siihen se loppui\", vastasi Brisher.\n\n\"Ettekä mennyt sinne takaisin?\"\n\n\"Älkää luulkokaan. _Siitä_ aarteesta olin saanut kylläni, ainakin\najaksi. Sitä paitsi en tiennyt, mitä semmoisille tehdään, jotka\nyrittävät aarretta varastaa. Minä läksin Lontooseen ja sitten...\"\n\n\"Ettekä ikinä mennyt takaisin?\"\n\n\"En ikinä.\"\n\n\"Vaan minnekäs Jane jäi? Kirjotitteko?\"\n\n\"Kolmasti, vaan en saanut vastausta. Mehän olimme eronneet vähän\nvihassa, kun se oli mustasukkainen. Enkä minä päässyt selville, mitä se\noikeastaan tarkotti.\n\n\"Minä en tiennyt, mitä nyt oli tehtävä. Enhän sitäkään tiennyt, tokko\näijä edes tiesi minun siellä käyneen aarteen kimpussa. Katselin sentään\nlehdistä, milloin se ilmottaisi kruunulle, että oli löytänyt aarteen,\nkun se kerran aina oli ollut niin rehellinen mies.\"\n\n\"No ilmottiko?\"\n\nBrisher mutisti suutaan ja heilutti päätään hitaasti puolelta toiselle.\n\"Ei _hän_\", sanoi hän sitten.\n\n\"Jane oli sievä tyttö\", jatkoi Brisher, \"kerrassaan sievä tyttö, vaikka\nmustankipeä, enkä osaa sanoa, vaikka olisinkin mennyt sinne takaisin\njonkun ajan päästä. Tuumin, että jollei ukko jätä aarretta kruunulle,\nniin voin pitää siitä vähän kiinni... No niin, kun taas kerran\nsilmäilen Colchesterin uutisia, näen hänen nimensä. Arvaatteko, missä\nasiassa?\"\n\nEn osannut arvata.\n\nBrisherin ääni heikkeni kuiskaukseksi, ja hän puhui taas kämmenensä\ntakaa. Jokin lystillinen muisto näkyi häntä hytkyttävän.\n\"Kaupittelemassa vääriä rahoja\", sanoi hän. \"Vääriä rahoja!\"\n\n\"Olivatko siis?\"\n\n\"Olivat -- niin juuri -- vääriä. Siitä tuli pitkä juttu. Mutta kiikkiin\nhän joutui, vaikka vimmatusti kiemurteli. Saatiin todistettua, että\nukko oli levittänyt lähes tusinan vääriä puolen kruunun rahoja.\"\n\n\"Ettekä te puolestanne?\"\n\n\"Älkää luulko! Eikä _hänellä_ ollut paljoakaan apua siitä, että sanoi\nniitä aarteeksi.\"\n\n\n\n"]