[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQK37TjV-NnKvboA45ZGpI5KsUSY0EibrrnpsXgLATug":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1735,"Peli elämästä ja kuolemasta","Riverton, Stein (oik. Sven Elvestad)",1884,1934,"1735-riverton-stein-peli-elamasta-ja-kuolemasta","1735__Riverton_Stein__Peli_elämästä_ja_kuolemasta",null,"romaani",[14],"rikos",[],"fi",1912,1917,14096,86428,false,57216,[24,25,26],"Detective and mystery stories","Krag, Asbjørn (Fictitious character) -- Fiction","Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[28,29],"Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Peli elämästä ja kuolemasta: Salapoliisikertomus\" by Sven Elvestad is a detective novel likely written in the early 20th century. The story revolves around a notorious criminal, Thomas Busch, who, after being sentenced to ten years of hard labor, receives a mysterious letter predicting an imminent crime that could unjustly confine an innocent person in an asylum. The main character, detective Asbjörn Krag, becomes entangled in the unfolding mystery involving Busch and a potential miscarriage of justice.  The opening of the narrative introduces the protagonist, Asbjörn Krag, as he encounters a cryptic letter warning him of a serious injustice about to occur concerning the transfer of a patient to a mental asylum. This letter captures Krag's attention, leading him to suspect that an innocent person is being wrongfully committed. As he investigates, the reader is introduced to details surrounding Busch's situation, including his unrepentant demeanor and the potential for his escape, as well as Krag's interactions with his fellow detectives. The tension escalates as Krag prepares to navigate through deception and danger to unravel the truth about the mysterious letter and its implications, setting the stage for a gripping tale. (This is an automatically generated summary.)",[],231,"Salapoliisiromaani seuraa etsivä Asbjørn Kragia, kun vaarallinen suurrikollinen Thomas Busch karkaa vankilakuljetuksen aikana. Tapaukseen liittyy salaperäisiä kirjeitä ja nerokkaita juonenkäänteitä, joita Krag selvittää Kristianian kaduilla.","Stein Rivertonin 'Peli elämästä ja kuolemasta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1735. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PELI ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA\n\nSalapoliisiromaani\n\n\nKirj.\n\nSTEIN RIVERTON\n\n\nSuomennos.\n\n\n\n\n\nPorissa,\nOtto Andersin,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Salaperäinen kirje.\n 2. Hermolääkäri.\n 3. Varieteenainen.\n 4. Havannasikaari.\n 5. Kirjeenkirjoittaja.\n 6. Sähkösanoma.\n 7. Vankivaunu.\n 8. Hullu.\n 9. Eräs käynti.\n10. Nappulat asetetaan paikoilleen.\n11. Kuoleman peli.\n12. Thomas Busch.\n\n\n\n\n1.\n\nSalaperäinen kirje.\n\n\n24:nä päivänä oli suurrikollinen Thomas Busch tuomittu kymmenen vuoden\npakkotyöhön.\n\nHän vastaanotti tuomion jääkylmällä tyyneydellä ja sanoi asianajajalle,\njoka heti sen jälkeen kävi hänen luonaan vankilassa, ettei hän tulisi\njäämään vankilaan edes puoleksi ajaksi.\n\nAsianajaja kysyi hänellä silloin, odottiko hän kuolemaa, johon Busch\nivaten vastasi:\n\n-- Olenko minä sen näköinen kuin jos kulkisin haudan partaalla? Minä,\njoka olen yksi niitä harvoja ihmisiä maailmassa, joka olen herra\nelämäni suhteen. Kun päähäni pälkähtää astua ulos suureen\narvoitukselliseen yksinäisyyteen, järjestän kyllä kaikki sen varalle.\n\nAsianajaja huomautti hänelle, että niin suuri rikoksentekijä kuin hän,\nei voi odottaa mitään armahdusta, vaan täytyy hänen tyytyä kärsimään\nrangaistus täydelleen.\n\n-- No, vastasi Busch, -- saammehan nähdä, saammehan nähdä. Ei\nvähintäkään katumusta huomannut hänessä.\n\nHänen vakavien lausuntojensa perusteella sai sen vaikutuksen, että\nhänellä oli pakosuunnitelmia ja sen tähden asetettiin erikoinen vahti\nhäntä varten.\n\nKaksi kätevintä salapoliisia Kristianiassa, Harald Brede ja Asbjörn\nKrag vuorottelivat vangin vartioimisessa.\n\nEi mitään epäilyttävää voitu huomata.\n\nKristianian sanomalehdet lausuivat tyydytyksensä tuomioon nähden ja\nlisäsivät, että sen kautta oli Norjan vaarallisin rikollinen\ntoistaiseksi eristetty maailmasta. Asbjörn Krag oli runsaan huomion\nesineenä, sillä hänelle tuli suurin kunnia siitä, että rikoksentekijä\njoutui kiinni. Hänen valokuvansa oli kaikissa sanomalehdissä ja\ntuttaviltaan ja päällystöltään hän sai vastaanottaa lukuisia\nonnitteluja.\n\n30:nä päivänä piti Thomas Busch siirrettämän tutkintovankilasta\nlääninvankilaan. Siirto oli suoritettava kello 4.\n\nEdellisenä päivänä sai salapoliisi mystillisen kirjeen. Se oli hänen\ntavallisen postinsa joukossa, jonka hän näki kirjoituspöydällään.\nKirjekuori oli tavallinen ruskea virkakirjekuori, varustettu 10 äyrin\npostimerkillä ja leimattu Kvambyn asemalla -- pieni asema parin tunnin\nrautatiematkan päässä Kristianiasta. Käsiala kirjekuorella oli varmaa,\nmutta luonteetonta.\n\nSalapoliisi kiinnitti huomionsa tähän kirjekuoreen siksi, että se oli\nniin tahrautunut. Näytti siltä kuin olisi kirje kauan ollut taskussa,\nennen kuin se oli lähetetty. Tämä otaksuma varmistui, kun salapoliisi\naikoi aukaista kuoren ja alareunan liimauksesta löysi pienen palasen\nsikarin lehteä. Se oli tuskin kolmannesosaksi niin suuri kuin\npikkusormen kynsi. Se oli tunkeutunut kuoren taitteeseen kirjeen\nollessa taskussa.\n\n-- Huolimaton mies, tämä lähettäjä, ajatteli Krag aukaistessaan\nkirjettä, hänellä on sikarit ja paperit irrallaan taskussa.\n\nHän hämmästyi suuresti, kun hän repi kirjeen auki. Se ei nimittäin\nollut kirjoitettu eikä painettu. Sanat olivat kootut irtileikatuista\npainokirjaimista ja nämä kirjaimet eivät olleet edes samaa\nkirjasinlajia, osa oli suurempia, osa pienempiä. Se näytti sekaiselta\nja sotkuiselta. Mutta vielä hämmästyneemmäksi kävi salapoliisi, kun hän\nmelkoisella vaivalla oli tavannut kirjeen loppuun. Sitä ei oltu\npäivätty eikä allekirjoitettu ja sisältö oli seuraava:\n\n\"Suuri Kristiania-salapoliisi Asbjörn Krag ole se mies, joka antaa\nonnettoman kärsiä viattomasti. Seuraavana päivänä siitä lukien, kun\nolette saanut tämän kirjeen, aiotaan sulkea täysin terve ihminen\ntohtori Kitschenerin mielisairaalaan Kvambyn aseman luona. Silloinhan\ntehdään kauhea rikos. Se, joka teille tämän ilmoittaa, on henkilö, joka\npitää kiinni oikeudesta. Ellette tule heti, on se liian myöhäistä.\"\n\nSalapoliisi luki tämän kummallisen kirjeen uudelleen ja taas uudelleen\nja joka kerta viisastui hän siitä yhä vähemmän. Kirje oli todellakin\nihmeellinen. Miksi ei lähettäjä ollut kirjoittanut nimeään sen alle?\nHenkilö, joka pitää kiinni oikeudesta, oli hän sanonut. Se kuulosti\nkieltämättä hivenen etsityltä. Toiselta puolen oli jotain naivia\nkirjeen sisällössä, joka kuitenkin vaikutti niin, että siihen\nmielellään uskoi.\n\nAsbjörn Krag luki muun postinsa, josta hän ei löytynyt mitään\nmielenkiintoista ja palasi takaisin Kvambystä tulleeseen kirjeeseen.\nEttä se oli sieltä lähetetty, sen osoitti postileima. Hän katseli\njälleen kuorta ja oli sitä mieltä, että päällekirjoitus oli vanhemman\nmiehen kirjoittama. Käsiala oli harjoitettua, mutta ei kaunista. Miksi\noli kirje niin kauan ollut lähettäjän taskussa? Sehän osoitti, että\nlähettäjällä ei ollut mitään kiirettä.\n\nKrag otti pienen sikari-sirusen, joka oli pudonnut kuoresta,\nlukupöydälleen. Hän tutki sitä voimakkaan suurennuslasin läpi ja tuli\nsiihen tulokseen, että se oli hyvin hienoa tupakkaa. Palan oli täytynyt\nkuulua verrattain kallisarvoiseen sikariin. Saattoiko tästä päättää,\nettä lähettäjä oli hyvinvoipa mies, jolla oli hienot tavat? Siltähän\ntuntui. Sellaista miestä kai ei ollut vaikea löytää pienestä Kvambystä.\n\nAsbjörn Krag käveli muutaman kerran edestakaisin lattian yli,\nmiettien tätä kaikkea. Hän oli saanut useita salaperäisiä kirjeitä\ntapahtumarikkaana poliisi-aikanaan, niin että hän oli oikealla tavalla\noppinut, niin sanoaksemme, nuuskimaan salaperäisyyksiä. Tämä kirje\nkuitenkin houkutteli häntä. Hänen täytyi tulla heti, oli sanottu\nkirjeessä, muuten olisivat kaikki ponnistelut turhia.\n\nAsbjörn Krag meni puhelimen luo ja soitti ystävälleen, ihailijalleen,\ntyötoverilleen ja neuvonantajalleen, salapoliisi Harald Bredelle. Kun\nKrag oli lukenut kirjeen työtoverilleen, kysyi hän häneltä, mitä hänen\nolisi tehtävä.\n\n-- Se oli kummallinen kirje, vastasi Harald Brede. -- Kenties on\njotakin sen takana, mutta se voi yhtä hyvin olla pilantekoa.\n\n-- Meidän asemassamme saattaa ottaa lukuun kaikki mahdollisuudet,\nhuomautti Asbjörn Krag, -- minä melkein haluan tarttua asiaan.\n\n-- Minäkin, jos olisin sinun asemassasi, tutkisin sitä. Lähettäjä\nymmärtää varmasti, kuinka uskallettua olisi tehdä pilaa tällaisesta\nasiasta. Sinun tarvitsee vain kääntyä mielisairaalaan, tri Kitschenerin\npuoleen. Eihän missään sanota, että sinun tulisi salata kirje häneltä?\n\n-- Ei, sitä ei ole sanottu.\n\n-- Silloin en kauan arvelisi.\n\n-- Olen nyt ajatellut. Minä tartun asiaan.\n\n-- Onnittelen, vastasi Brede, -- se tuntuu melko mielenkiintoiselta ja\njos tarvitsisit apua, niin tiedäthän että minä olen olemassa.\n\n-- Kyllä, kiitos, sen muistan. Mutta sinähän tiedät, että me molemmat\nemme voi jättää Kristianiaa niin kauan kuin Thomas Buschia ei ole\nsaatettu varmuuteen vankilamuurien sisäpuolelle.\n\nOli tänään Harald Breden \"Busch-päivä\" ja sen vuoksi Asbjörn Krag kysyi\nhäneltä:\n\n-- Oletko lainkaan nähnyt ystäväämme tänään?\n\n-- Kyllä, kaikki on järjestyksessä, vastasi Brede, -- hän on\nloistavalla tuulella.\n\n-- Onko hän pyytänyt mitään?\n\n-- Ei mitään muuta kun mitä tavallisesti -- paperosseja.\n\n-- Ja ne kielletään häneltä?\n\n-- Niin, sinun ja minun kiihkeistä pyynnöistä.\n\n-- Se on oikein, minä luulen että hän kykenisi murtamaan paksun\nvankilamuurin egyptiläinen paperossi kädessä.\n\n-- Olet oikeassa, vastasi Brede, -- täytyy olla ylen varovainen hänen\nkanssaan. Nainen on muuten ollut tänään taas täällä.\n\n-- Tuo ranskalainen neiti sirkuksesta -- hänen morsiamensa?\n\n-- Niin.\n\n-- Mitä hän taas tahtoi?\n\n-- Hän tahtoi sanoa jäähyväiset Buschille, ainoastaan kerran suudella\nhäntä puheluaukon kautta.\n\n-- Se kiellettiin kai?\n\n-- Toistaiseksi kyllä, mutta hän pyysi niin liikuttavasti, että näyttää\nsiltä kun hän saisi tahtonsa läpi. Hän on puhunut Ranskan lähettilään\nkanssa. Hän on sitä paitsi suloinen, tuo kaunotar.\n\n-- Haa, vai niin, sinä olet antanut hurmata itsesi.\n\n-- Ei, rakas ystävä, minä en anna hurmata itseäni niin kauan kuin\nThomas Busch on näköpiirissäni, mutta nyt ei enää voi kestää kauan,\nennen kuin...\n\n-- Lupaa minulle eräs asia, pyysi Krag, -- jos nainen saisi luvan sanoa\njäähyväiset sulhaselleen -- sitä on norjalaisen lain mukaan mahdoton\nkieltää -- niin pidä huolta siitä, että Buschin kädet, kun hän puhuu\nnaisen kanssa, ovat selän taakse sidotut.\n\n-- Kyllä, luonnollisesti. Sitä paitsi hänet tutkitaan tarkoin ennen\nkuin hän poistuu keskusteluhuoneesta.\n\n-- Erinomaista. Muuten, jos minä matkustan mielisairaalaan tänään,\ntäytyy minun keskustella sinun kanssasi viimeisistä toimintaohjeista.\n\n-- Niinpä niin, hyvästi.\n\n-- Hyvästi, minä soitan tohtorille Kvambyhyn.\n\nSillä taholla ei siis ollut mitään, joka olisi estänyt häntä ryhtymästä\nuuteen asiaan. Kun Harald Brede vartioi Thomas Buschia, saattoi hän\nolla yhtä varma kuin jos hän itse olisi sen tehnyt.\n\nAsbjörn Krag tunsi tri Kitschenerin sekä persoonallisesti että\nmaineeltaan. Hän oli ammatissaan hyvin kunnioitettu mies, jonka\nklinikkaa pääasiallisesti käyttivät onnettomat hyvinvoivista piireistä.\n\nTohtori oli keski-ikäinen mies, hänen nimensä arvossa pidettynä\nkansalaisena ja tiedemiehenä takasi, ettei hän antautuisi mihinkään\nepäkunnialliseen tai huonoon. Mutta samalla ajatteli Asbjörn Krag\nmuutamia esimerkkejä, jolloin hyvin kokeneet lääkärit ovat tulleet\npetetyiksi pitämään ihmisiä, jotka todellisuudessa ovat olleet\nterveitä, mielisairaina. Ja oikeusmaailmassa oli tehty kauheita,\nvalitettavia erehdyksiä juuri tässä suhteessa.\n\nKaikkea tätä ajatteli Asbjörn Krag ja käveli, odottaessaan puhelua\nKvambyhyn, jonka hän oli tilannut heti keskustelunsa päätyttyä Harald\nBreden kanssa. Häntä halutti yhä enemmän ja enemmän sekoittua juttuun\nja kun puhelin soi, tarttui hän innostuneesti kuulotorveen.\n\n\n\n\n2.\n\nHermolääkäri.\n\n\nSe oli puhelu Kvambyhyn.\n\n-- Halloo, huusi Asbjörn Krag, onko mielisairaalassa?\n\n-- Kyllä.\n\nKrag sanoi kuka hän oli ja tohtori tuli heti puhelimeen.\n\n-- Hyvää päivää, herra salapoliisi, kuuli hän tohtori Kitschenerin\nrakastettavan äänen sanovan, -- onnittelen Busch-jupakan johdosta,\njosta olen suurella mielenkiinnolla lukenut.\n\n-- Kiitos, mutta nyt olen jo keskellä uutta asiaa.\n\n-- Vai niin, mitä se koskee?\n\n-- Se koskee teidän sairaalaanne, herra tohtori.\n\n-- Minun rauhallista sairaalaani! Se ei ole mahdollista.\n\n-- Odotatteko jotain uutta potilasta? kysyi salapoliisi.\n\n-- Kyllä, vastasi tohtori, -- huomenna odotan erästä.\n\n-- Saatteko usein uusia potilaita, herra tohtori?\n\n-- Ei, niitä en todellakaan saa. Sairaalani on pääasiallisesti\ntarkoitettu pitkiä parannuskausia varten ja kun se on melkoisen pieni,\nen voi koska tahansa ottaa vastaan uusia potilaita.\n\n-- Tunnetteko sen, joka tulee. Onko se joku herra?\n\n-- Kyllä, se on herra, en, minä en tunne häntä, tiedän vain, että hänen\nnimensä on Carsten Holm. Hänen perheensä tahtoo hänet tänne. Hän kuuluu\nolevan hyvin hienosta ja hyvinvoivasta perheestä. He ovat pyytäneet,\nettei mitään säästettäisi, jotta hän voisi kantaa onnettomuutensa niin\nhelposti kuin mahdollista.\n\n-- Kuuluuko hän vaarallisempiin sairaisiin? kysyi salapoliisi edelleen.\n\nTohtori Kitschener hymyili hieman surumielisesti.\n\n-- Te tiedätte, etten minä koskaan kutsu ketään potilaistani\nvaaralliseksi, sanoi hän, -- kutsun heitä levottomiksi. Niin, hän\nkuuluu kyllä levottomiin, tämä herra, joka tulee huomenna. Hän kärsii\npakkokuvitteluista ja vainoamismaniasta.\n\nSalapoliisi tuli tarkkaavaiseksi. Pakkokuvittelut ja vainoamismania\nkeksittiin aina, jotta saataisiin joku vääryydellä suljetuksi\nhoitolaan. Sanottiin aina, kun onneton väitti olevansa terve ja\ntulleensa vääryydellä suljetuksi hoitolaan: Nyt näyttäytyvät taas\npakkokuvittelut ja -- vainoamismania.\n\nSalapoliisi huusi puhelimeen:\n\n-- Olen saanut salaisen kirjeen, joka koskee tätä hoitolaan sulkemista.\n\n-- Todellakin ja mitä väittää salainen kirjeen kirjoittaja?\n\n-- Että sulkeminen on vääryyttä. Että se on rikos.\n\nPuhelimessa syntyi hiljaisuus. Asbjörn Krag sai sen vaikutuksen, että\ntohtori tunsi itsensä vastenmielisesti liikutetuksi omituisen syytöksen\njohdosta.\n\nSitten kuului tohtorin ääni jälleen.\n\n-- Joku hullu on kirjoittanut kirjeen, sanoi hän, -- mistä on kirje\ntullut?\n\n-- Omalta paikkakunnaltanne, hra tohtori, Kvambystä.\n\n-- Mutta sehän on aivan uskomatonta. Minusta tuntuu tämä alhaiselta\npilalta. Vai onko todellakin olemassa joku, joka luulee voivansa pettää\nminua pakkokuvittelujen ja vainoamismanian suhteen.\n\nAsbjörn Kragin täytyi hiljaa itsekseen hymyillä tohtorin\nitsetietoisuudelle.\n\n-- Onhan mahdollista, että kysymyksessä on karkea pila, vastasi hän. --\nMutta asiaa on joka tapauksessa tutkittava. Jos se sitten on totta tai\nleikkiä, niin onhan teille eduksi, että asia selvenee.\n\n-- Luonnollisesti, vastasi tohtori, -- en tahdo mitään sen\nhalukkaammin. Röyhkeä kirjeenkirjoittaja saatettakoon edesvastuuseen.\nMatkustatteko te tänne?\n\n-- Kyllä, olen päättänyt tehdä sen.\n\n-- Se on hyvä. Silloin voitte itse olla läsnä, kun sairas tuodaan.\n\n-- Koska häntä odotetaan?\n\n-- Huomenna illalla kello 7. Hän tulee junalla Kristianiasta.\n\n-- Silloin tulen minä edellisellä junalla, sillä minä tahdon ensiksi\nolla paikalla.\n\n-- Aivan oikein. Lähetän hevosen ja vaunut noutamaan teitä asemalta.\n\nAsbjörn Krag aikoi ensin kiittää ystävällisestä tarjouksesta, mutta\nsilmänräpäyksen mietinnän jälkeen sanoi hän sen sijaan:\n\n-- Ei kiitos, herra tohtori, älkää tehkö sitä. Älkää puhuko\nkenellekään, että tulen. Vaietkaa täydelleen tästä asiasta. Se\nhelpottaa tutkimusta.\n\n-- Aivan kernaasti. Kuten tahdotte.\n\nAsbjörn Kragilla oli siis kokonainen päivä aikaa valmistautua. Hänen\ntäytyi luopua olemasta läsnä silloin, kun Thomas Busch siirretään\nvankilaan, mutta Harald Brede on läsnä tässä juhlatoimituksessa, että\nhän saattoi olla siinä suhteessa rauhallinen. Salapoliisi meni\nasunnostaan poliisiasemalle, missä hän heti tapasi työtoverinsa.\n\nBusch piti vietämän vankivaunussa kello 4 seuraavana päivänä\niltapäivällä, mutta siihen aikaan täytyi Asbjörn Kragin olla Kvambyssä.\n\nEräs juna lähti Kristianiasta kello 11.30 aamupäivällä. Se juna oli\nhänen valittava ehtiäkseen ajoissa mielisairaalaan.\n\nAsbjörn Krag kävi edeltä käsin läpi yhdessä Breden kanssa jokaisen\nyksityiskohdan Thomas Buschin siirrossa, niin ettei mitään\nodottamatonta tapahtuisi. Päätettiin, että Harald Brede tarkastaisi\nsuur-rikollisen nykyisen kopin nähdäkseen, oliko hänen kaikista\nvarovaisuustoimenpiteistä huolimatta onnistunut saada työaseita tai\nmuita sen kaltaisia koppiin.\n\nThomas Buschista pitäisi koko ajan kaksi poliisia huolen.\n\nHänen tuli olla kahleissa aina siihen saakka, kun hän olisi tullut\nlääninvankilaan.\n\nMusta peitetty vankivaunu tutkittaisiin huolellisesti.\n\nThomas Buschin ollessa vaunussa täytyi kahden aseistetun poliisin istua\nhänen rinnallaan.\n\nTällä tavalla saattoi olla täysin varma. Jokainen paon yritys oli tehty\nmahdottomaksi, Buschin asema oli toivoton.\n\n-- Jos hän huolimatta kaikista niistä toimintaohjeista, jotka hän itse\nsaa tietää, kuitenkin uskaltaa yrittää paeta, on hän maailman\nsangviinisin mies, sanoi Asbjörn Krag.\n\n-- Vaikka hän olisi itse piru, ei hänen onnistu paeta, huusi Harald\nBrede noustessaan ja lyödessään käden voimakkaasti pöytään.\n\nKun hän oli sanonut tämän, meni hän hakemaan molemmat erinomaiset\nrevolverinsa. Kaikki patruunareiät olivat täytetyt.\n\n-- Toinen minulle ja toinen toiselle poliisille, mutisi hän. -- Kyllä\nminä tiedän, mihin häntä tähtään. Kenties kerran saan näyttää\nampumataitoani, sinähän tiedät, rakas ystävä, että osun kortti-ässän\nkeskelle kahdenkymmenen askeleen päästä.\n\n-- Revolveria ei kylläkään tarvita, ilvehti Asbjörn Krag, -- mutta\nkenties hieman nyrkkiä. Voimatonta miestä, jonka kädet ovat selän\ntaakse sidotut, ei ammuta. Halloo, Järven.\n\nViimeiset sanat huudettiin sisään tulevalle, nuorelle miehelle, jolla\noli tarmokkaat, vakavapiirteiset kasvot. Hän oli osaston nuorimpia\nsalapoliiseja.\n\n-- Jotain uutta? kysyi Krag.\n\n-- Suloinen Juliette on täällä taas, vastasi Järven, -- nyt on hän\njohtajan konttorissa. Hän on ollut oikeusosastossa.\n\n-- Vai niin ja hän on kai saanut luvan sanoa jäähyväiset Thomas\nBuschille?\n\n-- Niin, hänellä on lupatodistus mukanaan. Oikeusosastoon on varmaankin\nrakastettavalla tavalla vaikuttanut joku Ranskan lähetystön jäsen.\n\n-- Sen saatoin arvata, mutisi Harald Brede vihaisesti, kiivaasti\nnäppäillen sormiaan, -- tähän saakka on meille onnistunut pitää hänet\nerossa kaikista muista ihmisistä, paitsi vanginvartijoista -- ja nyt\ntulee tämä laululintunen viime hetkessä.\n\n-- Sehän ei voi tehdä mitään, huomautti Järven, -- hän on vietävän\nkaunis, lisäsi hän mielissään kiertäen viiksiään.\n\n-- Niinpä niin, vastasi Brede ja vaipui ajatuksiin.\n\nAsbjörn Krag nyökkäsi.\n\n-- Minä keksin jotain, huudahti Brede. Toiset katselivat jännittyneinä\nhäneen.\n\n-- Me olemme kaikki kolme läsnä tuossa hauskassa kohtauksessa, niin\nvoimme olla varmat siitä, ettei mitään tapahdu. Tahtoisinpa nähdä sen\nliikkeen, jonka voisi välttää meidän kolmelta silmäpariltamme.\n\nNuori Järven ilmoitti heti suostuvansa ehdotukseen ja Asbjörn Krag\nkirjoitti pienen lapun johtajalle, jossa hän ilmoitti, että nämä kolme\nsalapoliisia halusivat olla läsnä kohtauksessa. Muutenhan ei voitu\ntaata, ettei nainen saisi tilaisuutta, jolloin hän voisi jättää Thomas\nBuschille jonkun aseen, murtoraudan, huumauspulveria tai sen kaltaista.\n\nMuutaman minuutin kuluttua tuli johtajan vastaus. Johtaja oli täysin\nyhtä mieltä herrojen kanssa ja ellei herroilla ollut mitään sitä\nvastaan, antaisi hän kohtauksen tapahtua heti.\n\nHerroilla ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan ja he lähtivät kaikki\nkolme tutkintovankilan keskusteluhuoneeseen. Se oli melkoisen suuri\nhuone, johon valo tuli katosta, raudoitettujen ikkunoiden läpi.\n\nKeskusteluhuone oli jaettu kahtia korkealla rautaisella kaiteella.\nToisella puolen kaidetta oli ainoastaan yksi puinen tuoli, se oli\nvangin paikka kohtauksen aikana. Toisella puolen kaidetta oli useampia\nhuonekaluja, pöytä, sohva ja muutamia tuoleja. Tämä osasto oli\nkävijöitä varten.\n\nKolmen salapoliisin ei tarvinnut kauan odottaa, kun pieni ovi\naukaistiin. Ensin tuli vanginvartija. Hän asettui oven viereen kuin\nairut. Sen jälkeen tuli Thomas Busch kahden poliisin välissä.\nRikoksentekijä oli pyytänyt saada kätensä vapaiksi kohdatessaan\nmorsiamensa, kuten hän varieteenaista kutsui, mutta tämä oli häneltä\nkielletty. Hänen kasvoillaan näkyi kiukun jälkiä. Mutta kun hän sai\nnähdä nuo kolme salapoliisia, katosi myrtynyt ilme hänen kasvoiltaan ja\nhän nyökkäsi rakastettavasti hymyillen verivihollisilleen. Niin\nhienosti ja ylimielisesti ymmärsi tämä mies vielä esiintyä, että\npoliisit, vieläpä karski Harald Bredekin, vastasivat tervehdykseen\nkohteliaasti.\n\nThomas Busch istuutui tuoliin. Huolimatta siitä, että hänen asentonsa\noli pakollinen ja kädet selän takana, oli jotain imponeeraavaa ja\neleganttia hänen ryhdissään. Ja hänen päänsä! Se oli ylpeä ja\nkohotettu! Salapoliisi Asbjörn Krag meni hänen luokseen.\n\n-- Minä valitan, että sananne tekevät mahdottomaksi poistaa teiltä\nkahleet, sanoi hän.\n\nRikoksentekijä katsoi hänen ylitseen ja antoi silmäyksensä\nmielenkiinnottomasti lepäillä katon ristikkoruudulla. Asbjörn Krag\njatkoi:\n\n-- Teidän varmuutenne, teidän menneisyytenne, pakouhkauksenne on\npakottanut meidät ryhtymään näihin toimenpiteisiin, estääksemme teitä\nväärinkäyttämästä kohtausta. Siksi me salapoliisit olemme läsnä.\n\nThomas Busch huomautti välinpitämättömästi:\n\n-- Sillä tavalla saavat salapoliisit uteliaisuutensa tyydytetyksi.\n\nKrag puraisi huultaan ja poistui. Hän pani merkille, että Harald Brede\nhiljaa puristi kätensä nyrkkiin. Brede meni kaiteen luo ja asettui\nvähintäin kahden metrin päähän Thomas Buschista -- kiihkeästi\ntuijottaen häneen. Asbjörn Krag antoi merkin ovenvartijalle.\n\n-- Nainen voi tulla, sanoi hän.\n\nThomas Busch nousi.\n\n\n\n\n3.\n\nVarieteenainen.\n\n\nOvi avautui ja kuului silkin kahinaa. Varieteenainen, kaunis Juliette,\nkuten häntä kutsuttiin ilmoituksissa, tuli nopeasti sisään.\n\nKun hän tuli pimeästä käytävästä, häikäisi häntä hetkiseksi vaalea,\nkirkas valo keskusteluhuoneessa. Mutta kun hän sai nähdä Thomas\nBuschin, joka seisoi häntä vastassa kaiteen luona ryhdikkäänä,\neleganttina ja hymyilevänä, kiiruhti hän heti hänen luokseen, pani\nhansikkailla peitetyt kätensä hänen kaulaansa ja itki.\n\nThomas Busch lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi ja lupasi, että he\npian saisivat taas nähdä toisensa.\n\nNainen huudahti hysteerisesti:\n\n-- Ei, ei, me emme enää koskaan saa nähdä toisiamme ja on kauheata,\nettä sinun täytyy kärsiä niin paljon. Miksi et syleile minua, rakas\nThomas. Miksi olet niin kylmä minua kohtaan?\n\nThomas Busch hymyili katkerasti ja kalisutti käsirautojensa ketjuja.\nMutta silloin puhkesi pikku varieteenaisen kauhistus oikein vakavasti.\nHän kätki kasvonsa käsiinsä ja rukoili kirouksia ilkeille\npoliisimiehille. Hän vilkuili innokkaasti Harald Bredeen, joka seisoi\nhiljaa kuin kuvapatsas ja vaarinotti kaikki hänen liikkeensä.\n\nNuori Järven tunsi itsensä liikutetuksi tämän näytelmän johdosta. Mutta\nAsbjörn Krag, jonka ihmistuntemus oli syvempi ja pitempiaikainen,\nhavaitsi liian paljon hysteeristä kaikua nuoren naisen äänessä, jotta\nhänen sydäntä viiltävä surunsa olisi ollut oikeata. Mutta sitten muisti\nhän, että hänen piireissään tavallisesti liioitellaan hieman.\n\nLopulta varieteenainen itkien ja huokaillen muistutti Buschille heidän\nentistä elämäänsä.\n\n-- Muistatko sen? kysyi hän. -- Ja muistatko sen? Onko nyt kaikki oleva\nlopussa? Ja sitten sanoi hän jotain ja jäljestäpäin sekä Asbjörn Krag\nettä Harald Brede katkerasti katuivat sitä, että hän oli saanut sen\nsanoa. Mutta sehän kuului niin viattomalta.\n\nHän sanoi:\n\n-- Muistatko illan kahdeksan päivää sitten, kun me ajoimme kahvilaan\nvanhojen puiden luona?\n\nThomas Busch nyökkäsi surumielisesti.\n\n-- Ja muistatko sen ihanan vaunun, jossa me ajoimme?\n\nRikoksentekijä pudisti päätään.\n\n-- Me tapaamme taas, sanoi hän, -- me tapaamme taas.\n\nNäytti siltä kuin olisi muuten niin kivenkova mies ollut todellakin\nhieman liikutettu.\n\nHän viittasi Harald Breden luokseen ja sanoi:\n\n-- Lopettakaamme nyt kohtaus. Tämä vain kiihottaa. Jää hyvästi, rakas\nJuliette.\n\nRakas Juliette syleili häntä ja suuteli häntä pitkään.\n\nNyt kalisteli ovenvartija avaimillaan merkiksi, että kohtaus oli\nlopussa ja varieteenainen horjahti muutamia askeleita takaisin.\n\n-- Vettä, kuiskasi hän.\n\nNuori Järven kiiruhti esiin vesilasin kanssa ja sai samalla aiheen\ntukea häntä, -- tuki, jolle nainen antoi arvoa, sillä hän kuiskasi\nlämmöllä:\n\n-- Kiitos, kiitos. Ja hän katseli suurilla, kyynelten täyttämillä\nlapsensilmillään häneen.\n\nNojaten nuoren Järvenin käsivarteen jätti hän keskusteluhuoneen. Ovessa\nheitti hän viimeisen kaipaavan katseen Thomas Buschiin.\n\nEnnen kuin rikollinen vietiin takaisin selliinsä, tutkittiin hänet\ntarkoin. Kaksi poliisia suoritti tätä tehtävää kauan. Asbjörn Krag\nseisoi vieressä ja tarkkasi huomaavasti toimitusta.\n\nKun poliisit olivat valmiit, eivätkä olleet löytäneet mitään, sanoi\nKrag:\n\n-- Tuokaa lasi vettä.\n\nTäysi lasi vettä tuotiin. Salapoliisi ojensi sen Thomas Buschille ja\nsanoi:\n\n-- Juokaa.\n\nTähän saakka oli Busch ollut hiljaa. Nyt loi hän salapoliisiin\nvihamielisen katseen ja vastasi mutisten:\n\n-- Minä en ole janoinen.\n\nSamassa vei eräs poliisi lasin Thomas Buschin huulille. Rikollinen\ntyhjensi lasin yhdellä siemauksella.\n\n-- Kiitän teitä huolenpidostanne, sanoi hän kääntyneenä Asbjörn\nKragiin, -- voinko nyt päästä omaan selliini.\n\nKahden vanginvartijan välissä vietiin Thomas Busch takaisin selliinsä.\nSiellä vajosi hän illemmalla melkein apaattiseen tylsyyteen, ei syönyt\njuuri mitään eikä vastannut vanginvartijan tekemiin kysymyksiin.\n\nNäytti siltä, kuin olisi hän viimeinkin heittänyt toiveensa ja piti nyt\nparhaana resignoida.\n\nIllalla oli Asbjörn Krag Tivolissa varieteessa. Siellä näki hän\nkauniin, säteilevän Julietten loisto-osassaan. Hän hymyili ja lauloi ja\nheitteli jalkojaan, ja kukkasia tuli satamalla suosionosoitukseksi\nhänelle. Kun salapoliisi näki tämän näytelmän, ajatteli hän:\n\n-- Lapsi parka. Muutamia tunteja sitten olit sinä kyyneliin sulamassa\nhuoneessa, jonka ikkunat olivat rautaristikoilla peitetyt. Nyt sinä\ntanssit ja laulat. Kenties sinä kymmenen minuutin kuluttua taas itket.\nSellainen on maailma. Mutta suloisen ystäväsi saat jättää mielestäsi,\nrakas lapseni. Huomenna kello neljän ja viiden välillä sulkeutuvat\nvankilan portit hänen takanaan.\n\nSeuraavan päivän aamupäivällä oli Asbjörn Kragilla Harald Breden kanssa\nviimeinen keskustelu, joka koski Thomas Buschin siirron järjestelyä.\nKaikki oli kunnossa.\n\nAsbjörn Krag tunsi itsensä täysin rauhalliseksi, kun hän kello puoli\nkaksitoista meni rautatieasemalle.\n\nRautatiematka oli ikävä, mutta Asbjörn Krag kulutti aikansa vielä\nkerran mennen tarkoin läpi uuden juttunsa.\n\nHän oli yksin toisen luokan vaunussa eikä hänellä sen vuoksi ollut\nmitään pelättävää, vaikka hän ottikin esille paperinsa.\n\nEnsiksi kirjekuori. Se oli ruskea ja hyvin tavallista lajia, jollaisia\nkäytetään konttoreissa.\n\nPaperi, jolle irtileikatut sanat ja kirjaimet olivat liimatut, oli\nmyöskin hyvin tavallista: yksinkertainen neljännesarkki, tiheillä\nsinisillä viivoilla viivoitettu. Se oli jotensakin paksua ja Asbjörn\nKrag kiinnitti huomionsa sen vesileimaan. Siinä oli vuosiluku 1904.\nKaiken tämän pani hän muistiinsa. Edelleen tarkasti hän jokaista\nirtileikattua painokirjainta erikseen. Niiden paperi oli valkoista ja\nkiiltävää, luultavasti jostain aikakauskirjasta. Hän irrotti vedellä\nmuutamia suurimpia kirjaimia ja huomasi silloin, että paperin\ntoisellekin puolen oli painettu. Kirjasimet olivat toiselta puolen\nhienompia ja oli käytetty goottilaisia kirjasimia. Luultavasti olivat\nirtileikatut kirjaimet ilmoitussivulta.\n\nHän irrotti yhä useampia isoja kirjaimia ja huomasi, että kaikkien\nniiden toiselle puolen oli jotain painettu. Hän luuli tuntevansa tämän\nhieman omituisen vihkosen.\n\nHän löysi kaksi saksalaista sanaa. Aikakauskirja oli siis saksalainen.\nHän löysi vielä kolme saksalaista sanaa lisää -- vieläpä sellaisia\nsanoja, jotka hän luuli hiljan jossain lukeneensa. Hän mietti ja äkkiä\nse selveni hänelle.\n\nKirjaimet olivat leikatut März-nimisen saksalaisen aikakauskirjan\nviimeisestä numerosta. Hän muisti lukeneensa siitä erään kirjoituksen\nmuutama päivä sitten. Kirjoituksen Darwinismista.\n\nTästä kirjoituksesta muisti hän sanan, jonka hän nyt löysi\nirtileikattujen paperipalasten takaa.\n\n-- Ei kai ole niin vaikeata löytää, kuka Kvambyssä tilaa tai lukee\nMärziä.\n\nKun Asbjörn Krag neljännestä vailla yksi astui junasta Kvambyssa, oli\nhän siis jo tehnyt tärkeän havainnon.\n\nSen vuoksi oli hän erinomaisella tuulella. Ilma oli myöskin mitä\nparhain. Kirkas, pilvetön taivas, kaukaisuudessa hehkuva syysaurinko,\nihana marraskuun ilma, jäätyneet tiet.\n\n\n\n\n4.\n\nHavannasikaari.\n\n\nAsbjörn Krag oli joku aika takaperin ollut yksityisissä asioissa\nKvambyssä. Hän tunsi paikan siis melkoisen hyvin.\n\nSiellä asui mm. maakauppias, joka oli paikkakunnan ainoa kauppias. Hän\noli sitä paitsi kunnallislautakunnan puheenjohtaja ja hänen nimensä oli\nEilertsen. Salapoliisi tunsi häntä hieman entuudestaan.\n\nKauppias seisoi asemalaiturilla, kun Kristiania-salapoliisi hyppäsi\njunasta. Poliisimies kertoi, että hyvin tavallinen varkausjuttu oli\ntällä kertaa tuonut hänet Kvambyhyn. Sairashuoneen kassakaapista oli\nvarastettu joku määrä rahaa. Krag ei halunnut antaa mitään muuta\nselitystä Eilertsenille ja tämä uskoi Kragin selonteon täydestä.\n\nHe menivät kauppapuotiin ja Krag pyysi nähdäkseen joitakin sikaareja.\nHän oli unohtanut ottaa mukaansa Kristianiasta näitä salapoliisille\ntarpeellisia esineitä.\n\nKauppias otti esiin kaikki ne lajit, joita hänellä oli. Krag tutki\nkaikkia ja valitsi lopulta pari kappaletta, jotka hän pani taskuunsa ja\nmaksoi.\n\nSalapoliisin tarkoituksen ymmärrämme nyt. Hän tahtoi saada varmuuden,\noliko kauppiaalla samoja sikareita, joista pieni sikarin lehtinen\nkenties oli irtautunut.\n\nMutta niitä ei kauppiaalla ollut. Hänen sikarilajinsa olivat kaikki\nyksinkertaisempia.\n\nPientä sikarinlehteä oli Asbjörn Krag, ennen kuin hän lähti\nKristianiasta, lähemmin tutkinut yksityislaboratoriossaan.\n\nSalapoliisi oli yhtä hyvä sikarintuntija kuin kuka tahansa\nKristianiassa ja kemiallisten apukeinojen kautta, jotka olivat hänen\nkäytettävänään, totesi hän pian, että sikarin siru oli kuulunut\nerikoiseen havanna-sikarilajiin, joka oli koko lailla kallis ja jota\nsiis polttivat tuskin muut kun hyvävaraiset ihmiset.\n\nNiissä sikareissa, joita maakauppiaalla oli myytävänä, oli kaikissa\nmerkki \"Made in Hamburg\". Sitä tietä ei hän siis voinut päästä\npitemmälle. Sitten pyysi hän saada ostaa pari virkakirjekuorta.\nEilertsen näytti hänelle muutamia sinisiä kuoria. Ei, sellaisia hän ei\nhalunnut. Kauppias otti esille koko varastonsa erilaisia kirjekuoria.\n\nNe olivat järjestetyt suureen laatikkoon, joka oli jaettu seitsemään,\nkahdeksaan osastoon. Siinä oli suurempia ja pienempiä kirjekuoria,\nvalkoisia, ruusunpunaisia, kellertäviä ja sinisiä, mutta ei ainoatakaan\nruskeata ja sen laatuista, jonka salapoliisi oli saanut ja missä\nsalaperäinen kirje oli ollut. Lopulta otti salapoliisi esille\nkirjekuoren ja sanoi, että hän tahtoi juuri sellaisia kaksi kappaletta,\njos kauppiaalla oli sellaisia.\n\n-- Ei, vastasi Eilertsen, -- sellaisia ei hänellä ollut eikä hän tulisi\nsellaisia koskaan saamaankaan.\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Siksi, että kaikenlainen muste esiintyy epäselvästi ruskeilla\nkirjekuorilla, vastasi Eilertsen.\n\n-- Ah, vai niin, mutta tunnetteko tämän käsialan tässä kuorella?\n\nKauppias tutki käsialaa kauan ja tarkkaan.\n\n-- Käsiala ei ole millään tavalla kummallinen, sanoi hän, -- mutta\nminun täytyy kuitenkin sanoa, etten sitä tunne. Kirjettä ei varmaankaan\nole kirjoitettu täältä päin.\n\n-- Tunnetteko siis kaikki käsialat täällä päin? kysyi salapoliisi\nhymyillen.\n\n-- Melkein kaikki, vastasi Eilertsen itsetietoisesti. -- Tehän\ntiedätte, että minä en yksinomaan ole kauppias, vaan myöskin\nkunnallislautakunnan puheenjohtaja ja säästöpankin tirehtööri. Minä\nolen kirjeenvaihdossa kylän kaikkien asukkaitten kanssa.\n\nAsbjörn Krag tutki myöskin kauppiaan kirjepaperivarastot, mutta ei hän\nsieltäkään löytänyt mitään, joka olisi vastannut sitä salaperäistä\nkirjettä, jonka hän oli saanut.\n\nAsia alkoi tulla sangen salaperäiseksi. Saattoiko olla mahdollista,\nettä kirjeen oli pannut postiin Kvambyssä joku ohi matkustaja tai joku\ntilapäinen paikalla kävijä?\n\nVielä oli se mahdollisuus jäljellä, että postimestari saattoi auttaa\nhäntä oikeille jäljille.\n\nPostimestari oli samalla asemamestari. Niinpä meni salapoliisi takaisin\nasemalle.\n\nTäällä sai hän heti puhua asemamestarin kanssa ja kun tämä valtion\nvirkamies sai kuulla, kuka oli hänen edessään, seisoi hän melkein\npäällään auttavassa kohteliaisuudessaan.\n\nAsbjörn Krag oli pyytänyt kauppiaan vaikenemaan hänen tulostaan\npaikkakunnalle ja samaa pyysi hän nyt asemamestarilta.\n\nSen jälkeen näytti hän hänelle kirjekuoren ja pyysi hänen lausuntoansa\nsiitä.\n\n-- Minä näen, että kuori on leimattu täällä, sanoi asemamestari,\ntarkoin tutkittuaan käsialaa, -- muistan varmasti, että olen huomannut\nnäitä ruskeita kuoria ennenkin täällä päin käytettävän, mutta en voi\njuuri nyt sanoa, kuka niitä on käyttänyt. Tännehän tulee niin paljon\nkirjeitä, ei ainoastaan tältä paikkakunnalta, vaan myöskin\nlähiasemalta, Lilleholmista.\n\nAsbjörn Krag merkitsi nimen muistiin.\n\n-- Leimataanko Lilleholminkin kirjeet Kvambyn leimalla?\n\n-- Kyllä, sillä Lilleholm on vain mitätön pysähdyspaikka, eikä sillä\nole omaa postikonttoria. On paljon mahdollista, että kirje on pantu\npostiin jo siellä, mutta että se on leimattu vasta täällä. Posti\nlajitellaan nimittäin täällä.\n\n-- Tunnetteko käsialan? kysyi salapoliisi.\n\n-- En, ja juuri sen vuoksi otaksun, että kirje on kenties\nLilleholmista. Postimestarina minä tunnen kaikkien käsialat tällä\npaikkakunnalla.\n\nAsbjörn Kragilla oli vielä yksi kysymys tehtävänä asemamestarille,\nennen kuin hän jätti hänet.\n\nHän kysyi, oliko paikkakunnalla ketään, joka tilasi saksalaista\naikakauskirjaa nimeltä März.\n\n-- Ei, ei kukaan täällä eikä Lilleholmissa, vastasi asemamestari. --\nAinoat aikakauslehdet, jotka tänne tulevat, ovat joko norjalaisia tai\nenglantilaisia.\n\nMyöskin keskustelusta asemamestarin kanssa oli tulos hyvin kielteinen\nAsbjörn Kragille. Hän tuli yhä vakuutetummaksi ja vakuutetummaksi\nsiitä, että tuon salaperäisen kirjeen oli kirjoittanut joku mies, joka\nei asunut tällä paikkakunnalla. Mutta mistä hän etsisi? Nyt ei hänellä\nollut ainoatakaan jälkeä, jota lähteä seuraamaan. Jonkun verran\nmatalamielisenä lähti Asbjörn Krag astumaan kyytiasemalle, josta hän\nsai hevosen. Hän tahtoi mahdollisimman pian joutua tri Kitschenerin\nsairaalaan.\n\nAjomatka kesti enemmän kuin puoli tuntia. Sen kestäessä sai hän\nkyytipojalta kuulla, että kyytipaikasta oli tilattu katettu vaunu kello\nseitsemän junalle. Tässä vaunussa piti eräs rikas sairas kuljetettaman\nsairashuoneelle.\n\n-- Ne ovat kamalimpia ajoja, mitä meillä on, nämä ajot hullujen kanssa,\nsanoi poika, -- mutta täytyyhän ottaa vastaan kaikki mitä tarjotaan\nnäinä huonoina aikoina.\n\n-- Kuka on tilannut vaunun? kysyi Asbjörn Krag.\n\n-- Sitä minä en tiedä, vastasi poika, -- tilaus tehtiin puhelimella ja\nminä en kuullut mitään nimeä mainittavan. Kaksi herraa saattavat\nsairasta, joka varmaankin on vanhempi mies.\n\nKrag totesi että hänen potilaastaan oli puhe.\n\nPuoli neljän aikana vieri vaunu sairaalan korkean rautaportin eteen.\nAsbjörn Krag soitti kelloa ja eräs vartija tuli kuulustelemaan hänen\nnimeään ja asiaansa.\n\nPuisto erotti rautaportin sairaalan punaisesta tiilirakennuksesta.\nPuiston puiden välissä näki Krag vilaukselta tohtorin, joka käveli edes\ntakaisin innokkaasti keskustellen erään alilääkärin kanssa.\n\nSalapoliisi pääsi sen vuoksi sanomasta nimeään vartijalle. Hän viittasi\ntohtorille ja kun tämä näki, kuka tuli, kiiruhti hän sisäänkäytävän luo\nja avasi rautaportin hänelle.\n\nHän oli hyvin rakastettava ja puristi lämpimästi salapoliisin kättä\npuhjetessaan puhumaan:\n\n-- Olen kärsimättömästi odottanut teitä, hra Krag, tuskin olen saanut\nunta silmiini koko yönä tuon kamalan kirjeen takia, josta kuulin\npuhelimessa. Meidän täytyy saada käsiimme kirjeen lähettäjä,\nsairashuoneeni voi joutua kärsimään sanomattomasti, jos sellaiset\nennenkuulumattomat syytökset pääsevät julkisuuteen.\n\n-- Minä teen parhaani, vastasi salapoliisi hymyillen. Hän lähetti\nvaunun takaisin.\n\nKyytipoika, joka tohtorin kasvoista näki, mikä kuuluisa poliisimies\nhänellä oli edessään, tuijotti hetkisen ällistyneenä häneen, ennen kuin\nhän käänsi vaunun ja lähti takaisin asemalle mäkistä ja mutkikasta\nmaantietä pitkin. Mielisairaalan lääkäri esitteli:\n\n-- Salapoliisi Asbjörn Krag -- alilääkärini tri Stenseth.\n\nHerrat kävelivät yhdessä keskustellen pitkin jäätynyttä hiekkakäytävää.\n\n-- Olen ilmoittanut alilääkärilleni, mitä on tapahtunut, sanoi tri\nKitschener, -- ja hän on sangen kiihottunut siitä, että sellaisia\nsyytöksiä on voitu levittää.\n\n-- Mutta syytöksethän eivät lainkaan koske teitä eikä teidän\nsairaalaanne, väitti salapoliisi vastaan.\n\n-- Eivät koske, eivät koske, puhkesi tohtori, -- tietysti koskevat ne\nminuakin. Rohjetaan epäillä minun tieteellistä auktoriteettiani ja\nkoetetaan tahrata minun kunniani.\n\n-- Näyttää siltä, että koko juttu supistuu pelkkään alhaiseen pilaan,\nvastasi salapoliisi, -- saammehan nähdä. Meillä on hyvää aikaa.\n\nHe menivät tohtorin työhuoneeseen, joka oli täynnä tieteellisiä\nteoksia. Luuranko seisoi nurkassa.\n\nAsbjörn Krag esiteltiin tohtorin rouvalle, vanhemmalle, rakastettavalle\nnaiselle, joka vaikutti täsmälliseltä, mutta avuliaalta.\n\n-- Kun teidän on odotettava junan tuloa, saadaksenne nähdä salaperäinen\npotilas, sanoi tohtori Kitschener, -- on mahdotonta, että ennätätte\ntakaisin Kristianiaan tänä iltana.\n\n-- Minun on sen vuoksi turvauduttava teidän vieraanvaraisuuteenne,\nvastasi Krag hymyillen.\n\n-- Siihen olemmekin jo varustautuneet, sanoi emäntä, -- mutta meidän\nvierashuoneemme on korjauksen alaisena, joten teidän on pidettävä\nhyvänänne mieheni työhuone.\n\nSalapoliisi kumarsi.\n\n-- Jos te pelkäätte tuota luurankoa tuossa, niin voimme siirtää sen\npois, sanoi rouva leikkiä laskien.\n\n-- Rouvani, vastasi Asbjörn Krag, -- minä en pelkää edes eläviä\nihmisiä.\n\nMielisairaalan lääkäri hykerteli käsiään. Hän piti siitä, että hänen\nluonaan oli vieraita.\n\n-- Olet kai järjestänyt jotain erikoista päivälliseksi, rakkaani? kysyi\nhän, sillä sinähän tiedät, että vieraamme on Norjan huomattavin henkilö\ntällä hetkellä.\n\n-- Thomas Buschin jälkeen, huomautti Krag.\n\nRouva ei vastannut, vaan lähti tohtorin työhuoneesta salaperäisesti\nhymyillen.\n\n-- Nyt me otamme kukin oikein hienon havannasikarin, sanoi hän, -- ja\njutustamme hauskasti ennen päivällistä. Olkaa hyvä, minä takaan, että\nne ovat hyviä.\n\nAsbjörn Krag otti sikarin, katkaisi sen ja sytytti. Hän veti pitkän ja\nhyvänmakuisen sauhun sikarista, mutta otti sen sitten nopeasti\nsormiensa väliin ja katsoi sitä.\n\n-- Niin, eikö totta, sanoi tohtori, joka kokonaan ymmärsi hänet väärin,\n-- se on erinomainen sikari.\n\n-- Minä uskallan vakuuttaa, että sellaista ei ole täällä kahdenkymmenen\npeninkulman alalla.\n\nAsbjörn Krag tuijotti sekunnin tohtoriin, sen jälkeen sikariin ja kun\nhän huomasi sen värin ja kummallisen, rosoisen päällyslehden, kasvoi\nhänen hämmästyksensä kiihkoksi. Mutta hän älysi heti tilanteen ja sanoi\ntäysin tyynenä:\n\n-- Tämä on todellakin erinomainen sikaari, herra tohtori, se saattaa\nminut suorastaan haltioihini.\n\n\n\n\n5.\n\nKirjeenkirjoittaja.\n\n\n-- Se ilahduttaa minua, vastasi tohtori, -- te näytätte olevan\nsikarintuntija.\n\n-- Niin, luulenpa voivani kerskua sillä. Alilääkärikin lausui\nihastuksensa sikarin johdosta.\n\n-- Onko epähienoa kysyä, mistä olette saanut tämän sikarilajin, herra\ntohtori? kysyi Asbjörn Krag.\n\n-- Olen saanut sen eräältä ystävältä Havannasta, vastasi tohtori, --\neräältä nuorelta mieheltä, joka parani hoidossani ja joka sen jälkeen\non monella tavalla osoittanut minulle kiitollisuuttaan.\n\n-- Tällaisen sikarin, kuin tämä, tuntisin minä tuhansien joukosta,\nhuomautti salapoliisi.\n\n-- Aivan varmaan.\n\n-- Niin, pienen palankin siitä, esim. pieni pala sen luonteenomaista\nrosoista päällyslehteä riittäisi, jotta voisi tuntea sen, jatkoi\nsalapoliisi.\n\n-- Se riittää varsin hyvin, sanoi tohtori.\n\nKeskustelun keskeytti lääkärin rouva, joka kantoi huoneeseen\ntarjottimella portviiniä ja hedelmiä.\n\nNiin kauan kun rouva oli huoneessa, puhuttiin mistä sattui,\ntavallisista asioista ilmasta ja tuulista, viimeisistä kirjoista ja\nteattereista. Huomasi selvästi, että lääkäriperhe, kuten melkein kaikki\nmaalla-asujat olivat sangen suuria teatterin harrastajia.\n\nKun rouva oli mennyt huoneesta jatkaakseen taloudellisia toimiaan,\nsanoi salapoliisi:\n\n-- Tämä on kaunis kirjoituspöytä, herra tohtori, eikö se olekin\nveisteltyä pähkinäpuuta?\n\n-- On, sitä se on ja minua ilahduttaa, että te pidätte siitä.\n\n-- Se tuo mieleeni jotain, huudahti salapoliisi näpäyttäen sormiaan. --\nMinun on kirjoitettava muutamia rivejä, en ehtinyt Kristianiassa\njärjestää kaikkea.\n\n-- Kirjoitusneuvot ja paperia on pöydällä, sanoi tohtori ja viittasi\ntuohon valiokappaleeseen.\n\nAsbjörn Krag käytti heti tarjousta hyväkseen ja lääkäri siirtyi\npuhumaan hänelle hyvin mielenkiintoisista ammattiasioista alilääkärinsä\nkanssa.\n\nAsbjörn Krag teki sillä aikaa joukon havaintoja kirjoituspöydän ääressä\n-- havaintoja, jotka saattoivat hänet yhä enemmän ja enemmän\nhämmästymään.\n\nEnsiksikin sattui hänen eteensä nide kirjoituspaperia, tavallista\nneljänneskokoa. Kirjoituspaperi oli leimaamatonta ja juuri täsmälleen\nsen paperin kaltaista, jolla hän edellisenä päivänä oli saanut\nsalaperäisen ilmoituksen. Kun hän piti paperia valoa vasten, huomasi\nhän, että siinä oli vesileima ja sama vuosiluku 1904. Salapoliisi\ntunnusti itselleen, että tämä alkoi hämmentää häntä.\n\nPikku sikarin siru, joka oli tullut kirjeen mukana, oli kotoisin\nlääkärin omista sikareista, siitä ei voinut olla mitään epäilyjä.\n\nJa nyt huomasi hän, että tohtori käytti juuri samanlaisia ruskeita\nkirjekuoria, kuin mikä hänellä oli taskussaan. Ainoa, mikä ei sopinut\nyhteen, oli muste.\n\n-- Käytättekö te yksinomaan ruskeata mustetta? kysyi Asbjörn Krag\nistuessaan kirjoittamassa.\n\n-- Kyllä, yksinomaan, vastasi tohtori, -- se monistuu parhaiten. Sitä\npaitsi, jatkoi hän hymyillen, -- minä pidän ruskeasta väristä. Se on\nminun mielestäni niin diskreettiä.\n\nTässä oli siis pieni solmu. Salaperäisen kirjeen kuorelle oli\nkirjoitettu sinisellä musteella.\n\nSalapoliisi oli kirjoittanut kirjeensä valmiiksi ja yhtyi nyt innolla\nkeskusteluun. Keskusteltiin monesta eri asiasta. Oikeastaan salapoliisi\njohti keskustelua. Hän tahtoi päästä erikoiseen keskusteluaiheeseen ja\nhän teki sen niin hienosti ja maailmantottuneesti, että tohtori ja\nalilääkäri eivät sitä huomanneet. Ennen kuin kukaan mitään huomasi,\nistuivat he ja keskustelivat Darwinismista.\n\nEsitettiin eri mielipiteitä. Mielisairaalan lääkäri oli Darwinin\nkannattaja. Hän puolusti teoriaansa ihmissuvusta.\n\nKeskustelun kuluessa sai hän aiheen sanoa:\n\n-- Olen lukenut kirjoituksen tästä aiheesta eräästä ulkomaalaisessa\naikakauskirjassa.\n\nTohtori toisti erään lauseen tästä kirjoituksesta.\n\nAsbjörn Krag kysyi:\n\n-- Mitä kirjoitusta tarkoittaa tohtori?\n\n-- Tarkoitan professori Brennerin kirjoittamaa kirjoitusta Märzin\nviimeistä edellisessä numerossa.\n\nSalapoliisi hätkähti, kun mielisairaalanlääkäri mainitsi tuon nimen,\nmutta hän hillitsi itsensä heti ja vastasi kuten tavallisesti tyynesti:\n\n-- Minusta tuntuu kuin olisitte toistaneet tuon kirjoituksen hieman\nvirheellisesti, herra tohtori. Minäkin olen lukenut professori\nBrennerin kirjoituksen ja minä olen muistavinani, että siinä oli jotain\ntoista.\n\nMutta silloin tohtori nousi ylös.\n\n-- Se on mahdotonta, sanoi hän, -- minä voin sitä paitsi näyttää sen\nteille. Vihko on täällä.\n\nHän alkoi penkoa papereitaan kirjoituspöydällä, mutta ei löytänyt\nvihkoa. Hän etsi kirjahyllyltä, mutta se ei ollut siellä eikä se ollut\nlaatikossakaan. Hän vihastui ja huusi rouvalleen:\n\n-- Elviira, Elviira! Missä on März-vihko, jota hiljattain luin? Minä en\nlöydä sitä mistään.\n\n-- Siitä minulla ei ole aavistustakaan, kuuli hän rouvan äänen\nvastaavan kaukaa, luultavasti keittiöstä.\n\nTohtori paukautti vihaisena oven kiinni ja mutisi:\n\n-- Se on kummallista. Täältä ei tapaa mitään kadota. Tuossa se oli,\nsanoi hän ja viittasi kirjoituspöytäänsä.\n\nAsbjörn Krag nyökkäsi hymyillen.\n\n-- Siinä meillä on uusi keskusteluaine, huomautti hän, -- mutta\njättäkäämme tämä asia, sillä tuolla näen minä rouvan tulevan ja se ei\nvarmaankaan huvita häntä.\n\nRouva ilmoitti, että päivällinen oli valmis ja tarjosi Asbjörn Kragille\nkätensä.\n\nMutta keskustelu ei tahtonut päästä vauhtiin. Salapoliisi oli saanut\nliian paljon ajattelemista. Mutta miten saattoi olla laita kirjekuoren\nja März-vihkosen. Kävihän yhä selvemmäksi, että salaperäisen kirjeen\ntäytyi olla lähtöisin mielisairaalan lääkärin omasta talosta, mutta\nkuka oli voinut kirjoittaa sen?\n\nTohtori Kitschener taasen harmitteli kadonneen vihkonsa vuoksi.\n\n-- Tapahtuu niin paljon kummallista ja käsittämätöntä tässä maailmassa,\nsanoi hän. -- Lähetellään salaperäisiä, hävyttömiä kirjeitä ympäri\nmaailmaa ja kokonaiset kirjat katoavat minun kirjoituspöydältäni.\n\n-- Oh, mitä tulee tuohon salaperäiseen kirjeeseen potilaasta, sanoi\nAsbjörn Krag samalla valmistautuen odottamattomaan ja yllättävään\nhyökkäykseen, jotka olivat hänen erikoisalaansa, -- mitä tuohon\nkirjeeseen tulee, niin on sen kirjoittanut joko joku teidän\npotilaistanne tai sitten te itse. Samalla silmäili hän tohtoria\nterävästi.\n\n\n\n\n6.\n\nSähkösanoma.\n\n\nMielisairaalan lääkäri säikähti niin, että hän pudotti haarukan\nlattialle. Alilääkäri tuijotti sanattomana salapoliisiin. Syntyi\nkiusallinen äänettömyys. Sitten kuului rouvan livertelevä, kirkas nauru\nja salapoliisi yhtyi siihen heti.\n\nAsbjörn Krag oli suuri ihmistuntija. Hän oli äänettömien sekuntien\naikana tutkinut tohtorin kasvonilmeitä sangen terävästi. Hän huomasi\nheti, että se kummastus ja ymmärtämättömyys, joka tohtorissa ilmeni\nsalapoliisin pikaisen huomautuksen johdosta, oli ehdottomasti oikeata.\n\nRouvan iloinen nauru auttoi hänet tilanteesta. Nyt hukutettiin kaikki\npilantekoon.\n\n-- Olipa jo aikakin saada kuulla hieman leikinlaskua pöydän ääressä,\nsanoi rouva koko ajan nauraen. -- Mieheni tulee siinä määrin happameksi\nja kiukkuiseksi, jos edes paperipalanen katoaa hänen pöydältään, ettei\nsitä voi kestää.\n\n-- Paperinpalanen, vastasi tohtori ja kääntyi vaimoonsa päin, -- se ei\nollut lainkaan mikään paperinpalanen, Elviira. Se oli vihko, kokonainen\nkirja.\n\n-- Tämä alkaa huvittaa minua, sanoi Asbjörn Krag, -- antakaahan olla,\nkenties minä voin saada selville, kuka on vienyt aikakauskirjan\npöydältänne. Onko teillä ollut vieraita hiljattain?\n\n-- Ei jälkeen 27:ttä päivää. Siitä on siis kolme päivää.\n\n-- No hyvä, 27 päivänä siis. Aamupäivällä vaiko iltapäivällä?\n\n-- Aamupäivällä.\n\n-- Kuka täällä oli?\n\n-- Tja, se oli todellakin eräs herra, joka pyysi minua ottamaan tänne\nerään potilaan. Hän kutsui itseään vuori-insinööri Holmiksi.\n\n-- Siis salaperäisen potilaan veli, jota me nyt juuri odotamme ja jota\nsalaperäinen kirje koskee.\n\n-- Niin, hän sanoi, että he ovat veljeksiä. Luuletteko, että hän on\nottanut vihkon?\n\n-- Saammehan nähdä. Oliko hän teidän työhuoneessanne?\n\n-- Niin, kuten te sen sanotte, sanoi hän, -- muistuu tosiaankin\nmieleeni, että hän istui kirjoituspöytäni ääressä hetkisen. Minä\nhalusin nimittäin kirjallisen anomuksen hänen mielenvikaisen veljensä\nsairaalaan sulkemisesta.\n\n-- Ja kun hän istui kirjoittamassa, oliko teillä kenties silloin jotain\nmuuta tehtävää?\n\n-- Minä telefonoin.\n\n-- Oh, te telefonoitte.\n\n-- Niin, minulle soitettiin erään hyvin vähäpätöisen asian vuoksi\nLilleholmista, joka on täältä puolen peninkulman päässä. Insinöörin\nistuessa kirjoittamassa seisoin minä hallissa ja telefonoin.\n\n-- Ei ole epäilemistäkään, insinööri on ottanut vihkon.\n\nTohtori tuli miettiväiseksi.\n\n-- Tämä kuulostaa todellakin hieman omituiselta, sanoi hän, -- mutta\nminä en voi vain käsittää mitä vuori-insinööri aikoo aikakauskirjalla\ntehdä. Jos hän olisi pyytänyt saada lainata sen minulta, ei tietenkään\nolisi ollut mitään estettä siihen. Mutta että hän vain ilman muuta otti\nsen...\n\n-- Hänellä on epäilemättä ollut pienet tarkoituksensa tehdessään tämän\nviattoman varkauden, huomautti Asbjörn Krag -- ja minä voin teille\nkertoa, että varkaus ei supistunut vain vihkoon.\n\n-- Oh, suuri Jumala, onko hän kenties ollut kassakaapissakin?\n\n-- Ei, kaukana siitä, rauhoitti Asbjörn Krag nauraen, -- hän ei ole\nvarastanut voiton vuoksi. Paitsi aikakauskirjaa on hän ottanut teiltä\npari ruskeata kirjekuorta ja leimaamatonta kirjoituspaperianne. Siinä\nkaikki.\n\n-- Tätä minä en ymmärrä.\n\n-- Niin ja teidän on vielä vaikeampi ymmärtää sitä, kun saatte kuulla,\nettä näpistys -- minä en tahdo kutsua sitä varkaudeksi -- on jollain\ntavalla salaperäiseen kirjeeseen yhteydessä.\n\n-- Ei, mitä te sanotte! huudahti tohtori kauhistuneena, olisiko\nmahdollista, että...\n\nAsbjörn Krag keskeytti hänet.\n\n-- Vielä eräs tieto, pyysi hän, -- tarjositteko te vuori-insinöörille\nerinomaisia sikarejanne kun hän lähti?\n\n-- Kyllä, minusta hän oli niin hauska ja miellyttävä henkilö... Ja sitä\npaitsi maksoi hän minulle niin runsaasti veljestään ja hänen hoidostaan\ntäällä.\n\n-- Mutta hän ei polttanut sikaria heti, siitä voisin melkein lyödä\nvetoa.\n\n-- Ei, vastasi tohtori, kummastuneena sen johdosta, että salapoliisi\nsaattoi sen tietää, -- hän pani sen taskuunsa.\n\n-- Oliko hän puettu pitkään takkiin?\n\n-- Kyllä, silkillä vuorattuun pitkään takkiin.\n\n-- Siinä tapauksessa pani hän varmasti sikarin takkinsa sisätaskuun?\n\n-- Aivan oikein, hän aikoi polttaa sen myöhemmin.\n\n-- Voitteko kuvailla minulle tarkasti miehen?\n\n-- Hän näytti sangen aristokraattiselta, oli mustapartainen ja hänellä\noli kultasankaiset silmälasit. Hän puhui norjaa, mutta mursi hieman\nruotsiksi ja sen selitti hän johtuvaksi siitä, että hän oli jonkun ajan\noleillut ruotsalaisessa kaivoksessa.\n\n-- Tuliko hän Kristianiasta?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Matkustiko hän takaisin sinne?\n\n-- Ei, hän matkusti Lilleholmiin.\n\n-- Oh, vai niin. Miksi hän matkusti sinne?\n\n-- Hän aikoi mennä sinne tutkimaan eräitä kaivosalueita, sanoi hän ja\naikoi mennä asumaan kestikievariin, joka samalla on kyytiasema ja\nkauppapuoti.\n\n-- Luuletteko, että hän vielä asuu siellä?\n\n-- Hän asui siellä kuitenkin vielä tänään, sillä minä olen puhunut\nerään henkilön kanssa, joka on nähnyt hänet. Jos on vielä jotain muuta,\njota haluatte tietää tästä todellakin salaperäisestä henkilöstä, niin\ntulee teidän kääntyä Lilleholmiin, sillä minä en tiedä mitään muuta\nhänestä.\n\n-- Ei kiitos, vastasi Asbjörn Krag, -- olen saanut tietää tarpeeksi.\n\n-- Mutta minä en voi käsittää, mitä yhteyttä on tällä henkilöllä ja\ntuolla huomiota herättävällä kirjeellä.\n\n-- Niin, kaikki viittaa siihen, että hän on kirjoittanut kirjeen.\n\nTohtori ponnahti paikaltaan niin kiivaasti että tuoli, jolla hän istui,\nkaatui. Rouva ja alilääkäri löivät molemmat yhtä aikaa kätensä yhteen\nhämmästyksestä.\n\n-- Mitä te sanotte, huudahti tri Kitschener hämmentyneenä, -- olisiko\nsama mies, joka on pyytänyt minua ottamaan veljensä sairaalaani,\nsamalla kirjoittanut, että sairaalaan sulkeminen on laiton. Teidän\ntäytyy myöntää, herrani, että tämä kuulostaa sangen typerältä.\n\n-- Tunnetteko te tämän kirjeen? kysyi Asbjörn Krag.\n\nMielisairaalan lääkäri tarttui kirjekuoreen innokkaasti ja luotuaan\nsiihen silmäyksen, huudahti hän:\n\n-- Kuolema ja kiusa! Tämähän on minun virkakirjekuoriani.\n\n-- Ottakaa kirje esille, sanoi Krag.\n\nTohtori teki kuten häntä pyydettiin. Hän kummastui sangen suuresti\nnähdessään liimatun kirjeen, mutta huudahti, tarkastettuaan vesileimaa\npaperilla:\n\n-- Tämä on minun papereitani.\n\n-- Entä tämä pienoinen sikarin sirunen, jatkoi Asbjörn Krag,\nlaskiessaan pienen sirusen tohtorin lautaselle, -- sen olen löytänyt\nkirjeen liimauksesta.\n\nTohtori tarkasteli palasia mielenkiinnolla.\n\n-- Minun sikaristani, mutisi hän yhä kummastuneempana ja\nkummastuneempana. Hänen vaimonsa ja alilääkärinsä kumartuivat nyt hänen\npuoleensa ja seurasivat jännitetyllä mielenkiinnolla paljastusten\njatkuvaa kehitystä.\n\n-- Tahdotteko nyt olla hyvä ja erottaa jonkun kiinni liimatuista\nkirjaimista, pyysi Krag. -- Voitte esimerkiksi ottaa tuon liian suuren\nd-kirjaimen tuosta keskeltä.\n\nTohtori irrotti liimatun kirjaimen.\n\n-- Lukekaa sen takasivua, sanoi Krag.\n\nTohtori käänsi paperia ja luki kaksi saksalaista sanaa.\n\n-- Minun aikakauskirjani, kuiskasi hän. -- Kirjoitus Darwinismista.\nSiitä ei ole epäilystäkään. Hän on varastanut vihkon ja lähettänyt\nkirjeen. Tämä on jotain sellaista, että tästä voi tulla hulluksi.\nTohtori katsoi toivottoman ymmärtämättömänä toisesta toiseen.\n\nPäivällinen lopetettiin siis yleisen hämmennyksen vallassa. Ainoastaan\nAsbjörn Kragilla oli kyllin mielenmalttia kumartaakseen kohteliaasti\nemännälle ja sanoa:\n\n-- Rouvani. Tuhannet kiitokset ruuasta.\n\nHerrat menivät työhuoneeseen, jossa lamput sillä aikaa oli sytytetty ja\nmissä suuri kamiina levitti miellyttävää lämpöä huoneeseen.\n\nTohtori käveli kärsimättömänä edestakaisin lattialla.\n\n-- Minä en voi sitä käsittää, mutisi hän puoliksi itsekseen, -- minä en\nvoi sitä käsittää.\n\n-- Kaiken tämän alla on varmaan joku arvoitus, sanoi Asbjörn Krag, --\nsuuri ja kummallinen arvoitus. Minä olen hyvin iloinen siitä, että\nmatkustin tänne. Thomas Busch on niin varmoissa käsissä.\n\nTohtori luki vielä kerran tuon salaperäisen kirjeen. Hän toisti sanat:\n\"silloinhan tehdään kauhea rikos...\" Olisiko se mahdollista, mutisi\nhän, -- olisiko se mahdollista.\n\nAsbjörn Krag huomautti:\n\n-- Onnettomilla ihmisillä ei leikitä, jollei kaiken takana ole jotain\nkauheata ja vakavaa. Tämän asian alku viittaa rikokseen, herra tohtori.\nJa minulla on määrätynlainen tunne, että kysymyksessä on ihmiselämä.\nVielä en voi käsittää, mikä voi tarkoitus olla. On jotain hämärää\nvuori-insinööri Holmin esiintymisessä. Kenties voimme saada asiaan\njotain selvyyttä, kunhan potilas saapuu ja me saamme puhua hänen\nkanssaan. Mutta minulla on aavistukseni, minä tunnen levottomuutta\nruumiissani...\n\nAsbjörn Krag pysähtyi ja kuunteli. Hän katsoi tohtoriin.\n\n-- Eikö vaunu pysähtynyt tähän ulkopuolelle? Voivatko he jo olla\ntäällä?\n\nTohtori ei ollut kuullut mitään. Hän katsoi kelloaan.\n\n-- On liian aikaista, vastasi hän, -- emme voi odottaa hullua ennen\nkuin puolen tunnin kuluttua.\n\nMutta nyt kuului kuitenkin vaunun jyrinää aivan heidän lähellään ja\nvaunu tuntui ajavan pois. Se oli pieni, kevyt vaunu, arvattavasti\nkarriooli.\n\n-- Se pysähtyi varmasti tähän ulkopuolelle, sanoi tohtori.\n\nHän meni ikkunan luo, veti ylös paksun kierreverhon ja avasi ikkunan.\n\nPimeä marraskuun ilta oli kuin musta seinä.\n\n-- Näen lyhdyn, joka kääntyy, huudahti tohtori, -- joku ihminen tulee\ntänne portilta päin. Sitten jatkoi hän heti: -- Oh, nyt näen kuka se\non. Se on eräs vahdeistani. Hänellä on jotain valkeata kädessään, se\nnäyttää paperilta.\n\nTohtori kumartui ulos ikkunasta ja huusi:\n\n-- Johan, mitä on tekeillä?\n\nJohanin karkea ääni kuului ulkoa:\n\n-- Täällä on pikasähkösanoma.\n\n-- Minulle?\n\n-- Ei, herra tohtori, siinä on Asbjörn Kragin nimi.\n\nPikasähkösanoma. Väristys kulki salapoliisin ruumiissa.\n\nMikä saattoi olla niin kiireellistä?\n\nTohtori pyysi saada sähkösanoman ikkunan kautta. Hän antoi sen edelleen\nsalapoliisille, joka nopeasti repi sen auki.\n\nTohtori kääntyi ympäri salapoliisin huudahtaessa. Siinä seisoi\nsalapoliisi vapisten sähkösanoma kädessä. Hän ojensi sen tohtorille,\njoka innolla otti sen.\n\nSähkösanoma oli hyvin lyhyt. Siinä olivat ainoastaan nuo muutamat\nkauheat sanat:\n\n    \"Thomas Busch karannut. Brede.\"\n\n\n\n\n7.\n\nVankivaunu.\n\n\nOn siis välttämätöntä, että palaamme takaisin suurrikolliseen, Thomas\nBuschiin, ja saamme nähdä, minkä nerokkaan tempun hän toimeenpani\nvälttääkseen laillisen oikeuden.\n\nMe jätimme hänet, liikuttavan kohtauksen jälkeen morsiamensa, kauniin\nvarieteelaulajattaren Julietten kanssa, selliinsä.\n\nHänet tutkittiin ylhäältä ja alhaalta. Hänen täytyi juoda lasillinen\nvettäkin, mutta salapoliisit eivät voineet löytää pienintäkään, joka\nolisi voinut osoittaa, että varieteenainen oli antanut hänelle jotain.\n\nHarald Brede itse saattoi hänet selliin ja näki, että ovet hänen\njäljessään suljettiin kunnollisesti.\n\nThomas Busch heittäytyi, niin kuin näytti, väsyneenä ja toivottomana\nlavitsalleen, johon hän jäi makaamaan kunnes salapoliisien ja\nvartijoiden kaikuvat askeleet käytävässä lakkasivat kuulumasta.\n\nSilloin ponnahti hän nopeasti ylös paikaltaan ja nyt väsynyt ilme hänen\nkasvoiltaan katosi ja nyt oli hän jälleen jyrkän päättäväinen.\n\nHän kuunteli sellin oven luona, seisoiko joku sen takana vakoilemassa\nhäntä. Mutta hän rauhoittui heti. Hän oli yksin ja vartioimattomana.\n\nHän avasi suunsa, irrotti kitalaesta pienen, pyöreän ja kimmoisen\npillerin, joka oli tarttunut siihen kiinni. Hän irrotti sen\nvarovaisesti sormillaan, vei sen sellin ikkunan luo ja katseli sitä\ntarkoin. Sen sinertävässä, kimmoisassa aineessa näki hän pienen mustan\npilkun.\n\nHän hymyili viekkaasti ja mutisi:\n\n-- Suloinen pikku Juliette. Hän on tosiaankin ollut sekä viisas että\nrakastettava ja kuinka liikuttavaa komediaa hän onkaan näytellyt.\n\nVarieteenaisella oli ollut pikku pilleri suussaan ja kun hän suuteli\nThomas Buschia, siirsi hän sen omasta suustaan hänen suuhunsa. Se kun\noli kimmoinen, tarttui se heti hänen kitalakeensa eikä juomavesi sitä\nhuuhtonut alas.\n\nThomas Buschin kädet eivät tietenkään olleet selän taakse sidotut niin\nkauan kun hän oli sellissä.\n\nHän käveli hetken aikaa edestakaisin ja mietti.\n\nPakosuunnitelmat pyörivät hänen päässään. Kello lähestyi vähitellen\nneljää. Kun se enää oli tuskin neljännestä vailla, löi Thomas Busch\nitseään oikealla kädellä voimakkaasti nenäänsä leukaluun viereen, niin\nettä veri alkoi tihkua. Heti sen jälkeen soitti hän hätäkelloa.\n\nVanginvartija kiiruhti hänen luokseen. Thomas Busch ei tavannut koskaan\nhälyttää, jonka tähden vanginvartija, nyt kun hän soitti, heti uskoi,\nettä jotain vakavaa oli tapahtunut.\n\nHän avasi pienen luukun rikollisen sellin ovessa ja kysyi:\n\n-- Mitä te haluatte?\n\nSamassa huomasi hän veren, jota oli vuotanut lattialle Buschin nenästä\nja hän huudahti kauhistuneena:\n\n-- Suuri Jumala, koetatteko te jollakin tavalla vahingoittaa itseänne?\n\nBusch koetti ehkäistä verenvuotoa nenäliinallaan, mutta se ei\nonnistunut.\n\n-- Tahdotteko kutsua vankilanlääkärin, pyysi hän, -- minä olen saanut\nnenävuodon ja se tapaa olla minulle aina vakava asia.\n\nVanginvartija lähti heti asialle. Kun hän oli mennyt, löi Thomas Busch\nnenäänsä vielä kerran niin, että verta alkoi yhä runsaammin vuotaa.\n\nParin minuutin kuluttua palasi vanginvartija vankilanlääkärin kanssa.\nHarald Brede tuli myös nähdäkseen, mitä tuo lurjus taas oli keksinyt,\nkuten hän sanoi.\n\nLääkäri kauhistui nähtyään, kuinka paljon verta jo oli vuotanut, mutta\nThomas Busch rauhoitti häntä ilmoittamalla, että kysymyksessä oli vain\ntavallinen nenävuoto.\n\n-- Nenävuoto tulee minulle jotensakin äkkiarvaamatta ja ilman mitään\naihetta, selitti hän, -- se on melkein kuin jonkinlaista verensyöksyä.\nAinoa mikä auttaa, on ruiskuttaa jotain narkoottista ainetta.\n\nTohtori tunsi myös erään hyvän keinon nenävuotoa vastaan ja hän lähetti\nheti vanginvartijan lähimpään apteekkiin ostamaan tarvittavia aineita.\n\nHarald Brede katseli epäämättömällä epäluulolla tätä kaikkea.\n\n-- Jos te luulette, sanoi hän Thomas Buschille, -- voivanne näillä\nvähäpätöisillä tempuilla niin kuin esimerkiksi nenävuoto, vaikuttaa\njotain siihen suuntaan, ettei teitä tänään muka vietäisi täältä pois,\nniin te erehdytte.\n\nThomas Busch kääntyi häneen päin verinen nenäliina nenän edessä. Hän ei\nollut juuri valtavan näköinen seisoessaan siinä.\n\n-- Minä neuvon teitä siirtämään vientini, sanoi hän, -- näyttäähän\npahalta lähettää matkaan vertavuotava vanki.\n\nHarald Brede karisti epäävästi päätään, katsoi kelloaan ja sanoi:\n\n-- Kymmenen minuutin kuluttua te istutte vankivaunussa, vaikka teistä\nvuotaisi verta enemmän kuin teurastetusta porsaasta. Minä olen luvannut\nAsbjörn Kragille, että minä seuraan meidän ohjelmaamme.\n\n-- Vai niin? Rakastettava ystäväni ei kai ole Kristianiassa?\n\n-- Ei, ei juuri tällä hetkellä, jos välttämättä tahdotte tietää.\n\n-- Luonnollisesti. Se kiinnittää mieltäni äärettömästi.\n\n-- Miksi, jos saan luvan kysyä?\n\n-- Siksi että yksi teistä on parempi kuin kaksi, varsinkin kun poissa\noleva on Asbjörn Krag.\n\n-- Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi Harald Brede ja katsoi häntä\nterävästi.\n\nThomas Busch kohautti olkapäitään.\n\n-- Ei mitään erikoista, sanoi hän, -- tarkoitan vain, että Asbjörn\nKragin poissaolo suo minulle erinomaisen tilaisuuden, jos nimittäin\naikoisin paeta.\n\n-- Ajatteletteko todellakin vielä sitä mahdollisuutta? kysyi Brede.\n\n-- Kyllä, luonnollisesti.\n\n-- Se on todellakin hullunrohkeata.\n\n-- Rohkeata se on, rakas ystäväni. Mutta ajatelkaa itsenne minun\nasemaani: Minä seison tässä tietoisena siitä, että minut aiotaan sulkea\nvankilaan kymmeneksi vuodeksi ja sieltä on verrattain vaikea karata.\nOnko siis teidän mielestänne niin kummallista, jos ajattelenkin pakoa\nniin kauan kuin vielä on aikaa?\n\n-- Vielä on aikaa, penäsi Harald Brede. Hänestä tuntui, että\nrikoksentekijä laski silkkaa pilaa hänestä.\n\n-- Ei mikään ole mahdotonta, rakas ystävä, jatkoi Thomas Busch\nvälittämättä vilkkaan ja kiivaan salapoliisin katseista, -- ja jos\nsiitä tulisi tosi, niin pyytäisin teitä toisinaan ajattelemaan sitä,\nettä kohtalo tekee minusta teidän elämänne pelastajan.\n\n-- Lorua, huudahti Harald Brede, -- te puhutte vallan käsittämättömiä\nasioita.\n\n-- En ole odottanutkaan, että te ymmärtäisitte minua, sanoi Busch, --\nmutta se päivä tulee kerran. Teitä minä nimittäin en tahdo tappaa.\n\nHarald Brede keskeytti keskustelun, joka vain kiihotti häntä.\n\nSamassa tuli vanginvartija takaisin apteekista tarpeiden kanssa.\nHänellä oli mukanaan melkoisen pieni pullo, joka sisälsi jotain\nnarkoottista esanssia. Siinä liotti tohtori puhdasta nenäliinaa, jonka\nhän sitten ojensi Thomas Buschille.\n\nEsanssista levisi pistävä, läpitunkeva haju. Thomas Busch vei\nnenäliinan nenänsä eteen ja hengitti voimakasta tuoksua. Nenävuoto\nväheni heti ja kun hän oli hengittänyt esanssia jonkun aikaa, lakkasi\nvuoto kokonaan.\n\n-- Minun täytyy, ikävä kyllä, olla varuillani, sillä vuoto voi uudistua\nheti. Se tapaa aina tulla takaisin ja kestää, pienin väliajoin,\nkokonaisen päivän. Te tiedätte varmaankin, herra tohtori,\ntämänkaltaisten vuotojen latinalaisen nimen?\n\nTohtori nyökkäsi.\n\n-- Tunnen varsin hyvin nämä vuodot, sanoi hän, -- ne tulevat äkkiä ja\naiheetta, etenkin voimakkaitten mielenliikutusten jälkeen. Olen\nkuullut, että te olette tavanneet morsiamenne keskusteluhuoneessa ja\nsehän selittää kaiken.\n\nHarald Brede käveli kärsimättömästi muristen edestakaisin lattialla.\nHänellä oli aavistus, että tämän nenävuodon laita ei ollut aivan\noikein. Ei kukaan olisi voinut saada häntä vakuutetuksi, että\nrautaihminen Thomas Busch olisi kärsinyt minkäänlaisista\nmielenliikutuksista. Nyt kuuli hän Thomas Buschin jälleen puhuvan\nviennin siirtämisestä.\n\n-- Minun mielestäni, sanoi Thomas Busch, -- minulla sairaana on oikeus\nsaada vienti siirretyksi huomiseen.\n\nTohtori oli epätietoinen siitä, miten hänen tulisi menetellä.\n\n-- Minä luulen, että se olisi parasta, mutisi hän.\n\nHarald Brede vastusti tätä mitä jyrkimmin. Kun Thomas Busch sanoi\njotain alistumisestaan salapoliisin tahtoon, huomautti tohtori\nterävästi, luoden silmäyksen salapoliisiin, että itse asiassa\nvankilanjohtaja ratkaisisi tämän asian. Jos Busch ehdottomasti sitä\ntoivoo.\n\n-- On minun mielestäni otettava huomioon tuomitun miehen toivomus\nsikäli, että asia esitettäisiin korkeimmalle asianomaiselle.\n\n-- Hyvä, hyvä, intti Harald Brede, -- jos te menette vankilanjohtajan\nluo, niin menen sinne minäkin. Panen paikkani alttiiksi, mutta siirron\non tapahduttava määrätyllä ajalla. Tämä on vain joku juoni vangin\npuolelta.\n\nSamassa tuli eräs poliisi ja ilmoitti että vankivaunu oli ajanut portin\neteen. Tämä oli sama poliisi, jonka oli määrä yhdessä Harald Breden\nkanssa huolehtia vangin kuljetuksesta.\n\nAika oli tullut. Thomas Busch lopetti itse kaiken enemmän keskustelun\nviennin siirrosta sanoessaan:\n\n-- Koska kunnianarvoisa salapoliisi antaa niin suuren arvon sille, että\nkuritushuoneen portit jo tänään sulkeutuvat takanani ja panee vielä\npaikkansakin sen vuoksi alttiiksi, niin onhan kaikkea järjellisyyttä\nvastaan, että minä pyydän siirtoa. Herrani, minä selitän täten\njuhlallisesti, että minun puoleltani ei ole vähintäkään estettä, vaan\nvoidaan minut heti kuljettaa vankilaan. Olihan vain puhe vähäisestä\nmyötätunnon osoituksesta, pienestä rakastettavuudesta, herrani,\nvoimatonta miestä kohtaan. Pyydän ainoastaan, että tämä nenäliina vielä\nkerran kastellaan tuossa narkoottisessa aineessa ja että joku poliisi\nkoko matkan ajan pitää sitä nenäni edessä.\n\n-- Miksi niin? kysyi tohtori hämmästyneenä, ettekö voi itse pitää siitä\nhuolta?\n\n-- En, vastasi Thomas Busch, -- minä otaksun, että herrat poliisit,\nkuten tavallista, taaskin huvittavat itseään sillä, että käteni\nsidotaan selän taakse.\n\n-- Se on liian hassua, huudahti tohtori, -- sehän vaikuttaa siltä, kun\npidettäisiin häntä tiikeriä tai villiä eläintä pahempana. Eivätkö\nkaikki nämä poliisit kykene vartioimaan häntä ilman, että hänen\nruumiinsa väännetään tuhanteen mutkaan.\n\nMistään ei Harald Brede sen vähemmin pitänyt kuin ruveta tekemään\nmuutoksia kerran suunniteltuun ohjelmaan. Mutta hän oivalsi, että hänen\noli taivuttava hieman, varsinkin kun se ei merkinnyt mitään vangin\nvarmuuden suhteen, jos hän antoikin hieman perään.\n\n-- Herra tohtori, minä olen vastuussa siitä, että Thomas Busch tänään\ntuodaan vankilaan. Minä tunnen luultavasti kunnianarvoisan rikollisen\nparemmin kuin te, ja teidän tulee siis antaa anteeksi, jos minä olenkin\nvarovainen. Tällä kertaa ei kuitenkaan merkitse mitään, jos vanki saa\npitää kätensä vapaana tai jos ne ovat selän takana. Pääasia on, että ne\novat kunnollisesti käsirautoihin kytketyt ja siinä suhteessa minä en\nkoskaan anna perään.\n\n-- Mitä suurimmalla ilolla, sanoi Thomas Busch, ja ojensi molemmat\nkätensä tyynesti salapoliisille. Hänen tapansa keskustella ja\nalituisesti vaihteleva ilme hänen kasvoissaan, paljasti aina sen\nhalveksumisen, jota hän tunsi poliisia kohtaan.\n\n-- Te saatte kuitenkin joka tapauksessa itse pitää nenäliinaa nenänne\nedessä, huomautti Harald Brede vangille. -- Eihän se juuri näytä\nhienolta ja aristokraattiselta, mutta sille ei mitään voida.\n\nThomas Busch kumarsi, sarkastisesti hymyillen. Käsiraudat pantiin\nvangin käsiin. Tohtori liotti uudelleen nenäliinan narkoottisessa\nesanssissa, ja pani sen hänen kahlittuihin käsiinsä.\n\nHarald Brede tunnusteli, oliko hänellä browninkinsa mukanaan. Kyllä, se\noli hänen taskussaan. Thomas Busch ymmärsi hänen liikkeensä ja hymyili\nvieläkin sarkastisemmin.\n\nVeri oli alkanut uudelleen vuotaa hänen nenästään, ei kuitenkaan niin\nrunsaasti kuin aikaisemmin, mutta hänen täytyi koko ajan pitää\nnenäliinaa nenänsä edessä. Siitä hetkestä, kun hän astui sellistä ulos,\nei hän sanonut sanaakaan. Hän oli jälleen nenäliinan avulla saanut\npienen elastisen esineen suuhunsa ja se tarttui heti kitalakeen kiinni.\nKun se oli hänen suussaan, puhui hän jonkun verran epäselvästi, minkä\ntähden hän mieluummin oli vaiti, jotta puheen epäselvyys ei herättäisi\nhuomiota.\n\nOli lystikkään näköinen se kulkue, joka lähti Thomas Buschin sellistä\npitkin vankilan käytäviä ja portaita. Ensiksi tuli tohtori,\nvanhanpuoleinen mies ja hieman kumarassa. Sen jälkeen tuli eräs\npoliisikonstaapeli. Sitten tuli Thomas Busch nenä vuotaen, kahden\npoliisin välissä, joista toinen oli Harald Brede. Sen jälkeen\ntuli patrulli, johon kuului neljä virkapukuun pukeutunutta\npoliisikonstaapelia.\n\nThomas Busch piti koko ajan nenäliinaa molemmilla käsillään nenänsä\nedessä.\n\nHarald Bredeä ei niinkään vähän kiukuttanut tämä naurettava kulkue. Hän\noli odottanut dramaattisempaa loppua tälle suurelle asialle. Mutta nyt\noli Thomas Busch aivan yksinkertaisesti riistänyt häneltä vaikutuksen\nkirotulla nenävuodollaan.\n\n-- Voi melkein väittää, että hän on suunnitellut tämän kaiken\närsyttääkseen meitä, ajatteli Harald Brede. -- Tuossa hän kulkee ja\nnäyttää varsin surkealta raadolta verinen nenäliina kasvojen edessä.\nHänen ympärillään kulkee joka puolella joukko poliiseja revolvereineen\nja batongeineen. Salapoliisin täytyi myöntää, että tilanteella oli\nkoomillinenkin puolensa. Hän oli iloinen siitä, että siirto tapahtui\nniin salaisesti, sillä vankivaunu odotti vankilan pihassa.\n\nThomas Busch vietiin heti pimeään katettuun vaunuun, jossa oli\npuulavitsat molemmin puolin. Hän istuutui hiljaa yhteen nurkkaan. Hänen\nviereensä istui Harald Brede ja vastapäätä eräs jättiläiskokoinen\nkonstaapeli. Ajomies istui ulkopuolella ajajan istuimella.\n\nVihdoinkin lähti vaunu. Thomas Busch näytti istuvan syvissä mietteissä.\nMitä hän ajatteli?\n\nHän ei ajatellut mitään erikoisesti. Sen sijaan hän seurasi hyvin\ntarkoin vaunun liikkeitä.\n\nNyt se kääntyi eräässä nurkkauksessa vasemmalle, nyt se kieri jyrkkää\nmäkeä alas, nyt se kääntyi oikealle. Thomas Busch laski, että se nyt\noli tullut Torikadulle, jossa vauhtia suuren tungoksen vuoksi oli\nhiljennettävä.\n\nKun he olivat ajaneet muutamia minuutteja vielä, teki hän sen huomion,\nettä vaunun rattaat eivät jyrisseet enää niin kovasti. Sitä paitsi\nkuuli hän raitiovaunujen kellonsoiton. Vaunun täytyi olla Suurella\ntorilla.\n\nKun hän ei enää kuullut raitiotievaunujen helinää, otaksui hän, että he\nolivat Kirkkokadulla. Kun he olivat ajaneet jonkun matkaa tätä katua,\notti Thomas Busch nenäliinan kasvoiltaan. Veri ei vuotanut enää.\nSamalla teki hän varovaisen liikkeen vaunun seinää vastaan ikäänkuin\nhän olisi ollut väsynyt ja tahtonut nojata vaunun seinään.\n\nHänen onnistui sylkeä suustaan pieni tahmainen esine, jota hän koko\najan oli pitänyt suussaan. Se putosi lattialle, eikä kukaan poliiseista\nhuomannut sitä. Thomas Busch pani heti jalkansa sen päälle. Kuului\nheikko narahdus hänen kenkänsä alta. Samalla kertaa vei hän nenäliinan\nkasvojensa eteen, yhtä paljon peittäen nenäänsä kuin suutaankin.\n\nHarald Brede nosti päätään. Hän oli kuullut pienen narahduksen.\n\n-- Mitä se oli? kysyi hän.\n\nToinen poliisi ei ollut kuullut mitään. Thomas Busch istui aivan\nliikkumattomana vaunun nurkassa verinen nenäliina kasvojen edessä.\n\nHarald Brede rauhoittui jälleen. Thomas Buschin esanssilla kastelusta\nnenäliinasta levisi huomattava haju vaunuun. Mutta nyt alkoi äkkiä\ntoinen haju sekoittua tähän hajuun -- kauhea, pistävä haju.\n\nThomas Busch tiesi, mistä se lähti -- pilleristä, jonka hän musersi\nkenkänsä alla. Hän piti nenäliinaa suunsakin edessä, ettei\nepämiellyttävä haju olisi tunkeutunut mihinkään hänen elimiinsä.\n\nHän saattoi vaaratta hengittää nenäliinaan. Narkoottinen esanssi piti\ntoista hajua loitolla, aivan kuten märkä pyyheliina tulipalossa\nsuojelee ihmisiä joutumasta säälittävän kuoleman uhreiksi liekeissä.\n\nJättiläismäinen konstaapeli tuli äkkiä kalpeaksi. Harald Brede nousi\nseisomaan ja tarttui otsaansa, kysyen:\n\n-- Mikä helvetillinen haju tämä on?\n\nHän tuijotti jättiläismäiseen konstaapeliin, jonka pää oli pudonnut\nrinnalle. Hän ravisteli häntä ja huusi:\n\n-- Andreasson! Andreasson! Oletteko te sairas? Mutta samalla tunsi hän,\nettä hän oli pyörtymäisillään. Hänen korvissaan humisi ja hän tuli\nkalpeaksi kuin kuolema. Hän ei enää nähnyt vaunun seiniä, konstaapelia,\nThomas Buschia eikä veristä nenäliinaa -- kaikki pyöri hänen\nsilmissään.\n\nHänen myrkyllisen kaasun huumaamassa päässään välkähti kuitenkin\najatus: Tämä on Thomas Buschin järjestämä temppu. Se on estettävä. Hän\nhoippui ovea kohti -- luuli niin -- mutta hän ei löytänyt sitä. Sen\nsijaan kaatui hän puulavitsalle ja vaipui siihen täydelleen\ntiedottomana.\n\nThomas Busch nousi heti. Hänkin oli tullut kalpeaksi, mutta hän piti\ntoistaiseksi nenäliinaa suun ja nenän edessä pelastaakseen sisäiset\norgaaninsa katkun vaikutuksilta.\n\nKaikki tämä oli tapahtunut vain puolessatoista minuutissa. Vaunun\ntäytyi nyt olla pankkipaikan läheisyydessä.\n\nThomas Busch heitti nenäliinan pois ja pidätti henkeään. Sitten veti\nhän, niin nopeasti kuin taisi kytketyiltä käsiltään, poliisipuvun\nHarald Breden päältä.\n\nHänen oli hyvin vaikeata saada takki heitetyksi olkapäilleen, mutta\nlopulta se kuitenkin onnistui. Sen jälkeen otti hän Breden\nkultareunaisen hatun ja pani sen päähänsä.\n\nKoko ajan pidätti hän henkeään. Lopulta oli hän vähällä tukehtua, ja\nhänen ohimoitaan takoi voimakkaasti. Mutta hän pakotti itsensä\nkestämään, sillä hän tiesi, että yksi ainoa hengähdys voisi tehdä hänet\ntiedottomaksi. Molemmilla sidotuilla käsillään veti hän takin tiukasti\nvatsansa ympärille.\n\nHän avasi oven vaunun takaosassa ja astui kevyesti ja nopeasti ulos.\nTerävä huomioittentekijä olisi huomannut, että hän horjui hieman, mutta\nhengitettyään vähän raitista ilmaa, käveli hän taas tukevasti.\n\nNyt selviäisi, kuinka täsmälleen hän oli laskenut. Vankivaunu oli\ntullut pankkipaikalle -- lähelle vanhojen puiden luona. Täällä näkyi\nainoastaan muutamia ihmisiä. Ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan\nvirkapukuiseen poliisiin, joka astui vaunusta. Ja jos joku olisikin sen\nhuomannut, ei kukaan olisi pitänyt sitä kummallisena.\n\nThomas Busch meni tyynenä ja varmasti paikan yli, sivuutti\nEngelbrechtin kahvilan ja lähestyi Kuninkaankatua.\n\nSiellä alhaalla vanhan pankin luona vieri hitaasti katettu vaunu, jota\nveti kaksi hevosta, toinen ruskea ja toinen valkoinen.\n\nThomas Busch meni tyynesti sinne, avasi vaunun oven ja astui sisään.\nAjaja kumartui alas ja tervehti piiska hatun reunassa.\n\nNiin pian kuin rikoksentekijä oli kadonnut vaunuun, vieri se nopeasti\npois. Kaunis varieteenainen, mademoiselle Juliette, oli toimittanut\nasiansa erinomaisesti. Hän oli ymmärtänyt keskusteluhuoneessa\npuhuessaan Thomas Buschin kanssa ilmaista tälle koko suunnitelman.\n\nHän oli itkunsekaisella äänellä sanonut: \"Me emme enää koskaan, enää\nkoskaan saa nähdä toisiamme. Muistatko, miten hauskaa meillä on ollut\nyhdessä? Muistatko sen ja muistatko sen? Muistatko, kuinka me ajoimme\nkahvilaan vanhojen puiden luona? Ja muistako ihanan vaunun, jota veti\nkaksi kaunista hevosta, ruskea ja valkoinen?\"\n\nSen jälkeen oli varieteenainen suudellut häntä ja antanut hänelle\naineen, jolla hän oli huumannut vartijoidensa aivot. Ja sitten oli hän\nillalla mennyt takaisin Tivolin varieteehen ja siellä oli hän tanssinut\nihastuneelle yleisölle. Niin, Thomas Busch oli muistanut ja ymmärtänyt\nkaiken. Hän oli suorittanut pakonsa vaunun vieriessä vanhojen puiden\nohi. Ja hän oli heti löytänyt vaunun, jota veti ruskea ja valkoinen\nhevonen...\n\nSyntyi luonnollisesti tavaton kummastus, kun vankipihassa avattiin\nvaunu ja sieltä löydettiin kaksi tajutonta poliisia. Molemmat poliisit\nvietiin sairashuoneeseen.\n\nHarald Brede sai ensiksi tajunsa takaisin. Aluksi ei hän muistanut\nmitään. Hänen aivonsa tuntuivat niin raskailta. Mutta sitten yhtäkkiä\noli hänellä selvänä, miten kaikki oli tapahtunut. Hän raivostui niin,\nettei hän pitkään aikaan voinut ajatella koko asiaa. Sitten hän\nvähitellen tyyntyi ja muisti samalla myöskin, mitä Thomas Busch oli\nsanonut tutkintovankilassa muutama tunti sitten. Hän oli sanonut:\n\n-- Pyydän teitä ajattelemaan, että kohtalo vielä tekee minusta teidän\nhenkenne pelastajan. Ja hän oli lisännyt: -- Minä en nimittäin tahdo\nteitä tappaa.\n\nHarald Brede makasi ja ajatteli, että silloin kun hän pyörtyi vaunussa,\nolisi Thomas Buschille ollut ylen helppo asia tappaa hänet lyömällä\nhäntä päähän käsiraudoilla. Sitä hän ei ollut tehnyt. Hän ei ollut\ntahtonut häntä tappaa. Breden täytyi kuitenkin itselleen myöntää, että\nThomas Busch oli kaikesta huolimatta merkillinen mies.\n\nMutta samalla ajatteli hän, että nyt kun suurrikollinen jälleen oli\nvapaa, ei Asbjörn Kragin elämä ollut mädäntyneen puolukan arvoinenkaan.\nSillä Asbjörn Kragin hän tahtoi tappaa.\n\n\n\n\n8.\n\nHullu.\n\n\nAsbjörn Krag oli kuin halvattu ensimmäiset minuutit sen jälkeen, kun\noli saanut sähkösanoman Thomas Buschin paosta.\n\nHän ymmärsi heti, että hänen täytyi palata takaisin Kristianiaan\nalkaakseen uudelleen taistelun vaarallisen rikoksentekijän kanssa.\n\nTänä päivänä ei kuitenkaan enää mennyt mitään junaa etelään päin ja\nyöjuna meni vasta kello neljä.\n\nPuhelimella sai hän keskustella Harald Breden kanssa, joka nyt oli jo\nsiihen määriin virkistynyt, että hän saattoi olla ylhäällä.\n\nKeskustelu molempien salapoliisien välillä oli masentava. Asbjörn Krag\nsai tietää kaikki yksityiskohdat paosta sekä myös kaikista niistä\ntoimenpiteistä, joihin oli ryhdytty Thomas Buschin vangitsemiseksi.\n\nLuonnollisesti oli kaikki turhaa. Niin paljon oli kuitenkin saatu\nselville, että Busch oli pankkitorilla noussut katettuun vaunuun, jota\nveti ruskea ja valkoinen hevonen.\n\nKun Asbjörn Krag kuuli tämän, muisti hän varieteenaisen sanat ja nyt\nymmärsi hän naiden sanojen salatun tarkoituksen.\n\nOliko varieteenainen vangittu? Ei, hän oli jo lähtenyt Kristianiasta.\nHän oli näytännön jälkeen matkustanut etelään pikajunalla. Muuten oli\nkaikki jäljet poistettu. Asia oli toivoton. Odotettiin vain, että Krag\njälleen näyttäytyisi areenalla.\n\nAsbjörn Krag ilmoitti tulevansa yöjunalla. Harald Brede tulisi häntä\nvastaan asemalle.\n\nKeskustelu oli päättynyt ja soitettiin loppusoitto. Tuskin oli Asbjörn\nKrag jättänyt puhelimen, kun hän kuuli suuren kellon sairaalan portilla\nsoivan. Heti sen jälkeen ilmoitti vartija, että uusi potilas oli\ntullut.\n\nJoukko lyhtyjä otettiin esille ja tohtori sekä alilääkäri ja Asbjörn\nKrag lähtivät portille.\n\nUlkopuolella seisoi katettu vaunu, kaksi hevosta edessä. Ajopaikalla\nistui Asbjörn Kragin kyytipoika. Useita vahteja oli kokoontunut\npaikalle.\n\nHieno turkkiin puettu herrasmies tuli portin kautta. Hän nosti hattuaan\nja sanoi:\n\n-- Onko tohtori Kitschener tavattavissa?\n\n-- Se olen minä, sanoi tohtori ja astui vieraan luo.\n\n-- Nimeni on tukkukauppias Elias Holm, sanoi tämä, -- minä tuon\nonnettoman veljeni. Minä toivon, että teille on aikaisemmin ilmoitettu.\n\n-- Kyllä, minulle ilmoitti siitä eräs herra, joka on luultavasti teidän\nkolmas veljenne.\n\n-- Vuori-insinööri, niin.\n\n-- Missä on potilas? kysyi tohtori.\n\n-- Vaunussa, yksityisen palvelijansa kanssa.\n\n-- Tuokaa tänne useampia lyhtyjä, huusi tohtori miehilleen.\n\nTuotiin uusia lyhtyjä, joten nyt oli melkoisen valoisaa vaunun\nympärillä.\n\nAsbjörn Krag pysytteli hieman taempana. Hän tarkasti tukkukauppias\nHolmia terävästi. Mutta hän ei huomannut mitään tavatonta hänessä. Hän\noli huolehdittu herra kolmenkymmenenviiden vuoden iässä, jonka kasvot\nolivat hienot. Hänessä oli jotain surumielistä, silmät katsoivat\nliikkumattomina ja melankoolisina.\n\nÄkkiä avattiin vaunun ovi ja vaaleapartaiset kasvot tulivat näkyviin.\nSe oli nähtävästi potilas.\n\nTohtori katsoi kysyvästi tukkukauppiaaseen ja tämä nyökkäsi.\n\n-- Niin, sanoi hän, -- tämä on veliraukkani.\n\nMutta silloin alkoi potilas puhua vaunun luona.\n\n-- Älkää uskoko häntä, huudahti hän, -- veljeni Elias on suuri lurjus.\n\nHän puhui partaansa epäselvällä ja puuroisella äänellä.\n\nAsbjörn Krag tuli heti vakuutetuksi, kuultuaan hänen kummallisen,\nnarisevan äänensä, että hän oli mielisairas. Hänen purkauksensa ei\nmyöskään tuntunut aidolta, siinä ei ollut lainkaan oikeata tuskaa ja\nepätoivoa. Hän puhui kovalla äänellä, melkein huusi, mutta hänen\ntyytymättömyytensä ei vaikuttanut väärentämättömältä.\n\nPotilas viittoili innokkaasti.\n\n-- Ettekö te kuule, mitä minä sanon, huusi hän, -- veljeni on suuri\nlurjus. Hän tahtoo vain päästä käsiksi minun rahoihini, siksi hän\npanettaa minut vankilaan telkien taakse.\n\nTukkukauppias kohautti olkapäitään ja kuiskasi tohtorille:\n\n-- Tehkäämme mahdollisimman pian loppu tästä kiusallisesta\nkohtauksesta. Se liikuttaa minua.\n\nMielisairaalan lääkäri meni vaunun luo rauhoittamaan potilasta, mutta\nkun hullu sai nähdä hänet, päästi hän kovaäänisen ivanaurun.\n\n-- Te olette nauta, sanoi hän ilman muuta ja pani peukalonsa tohtorin\nrintaa vasten, -- kaikki voivat teistä nähdä, että te olette nauta,\nhaha haha haha!\n\n-- Rakas ystävä, sanoi tohtori lempeästi, -- meistä tulee kyllä vielä\nhyvät ystävät.\n\nMutta silloin pudisti hullu päätään.\n\n-- Sellainen nauta, sanoi hän vilpittömästi kummastuneena.\n\nÄkkiä löi hän vaununoven auki ja astui astimelle. Siinä asettui hän\npuhujan asentoon:\n\n-- Toverit. Me olemme harhaanjohdetut. Auttakaa minua hirttämään\nveljeni. Hän on varastanut minulta kaikki niin perinpohjin, että minä\nen voi sitä sanoin ilmaista. Katsokaa, kuinka hän tuossa seisoo ja\npälkistelee. Ja kuinka hän on tekopyhän näköinen, se sika. Mutta minä\nopetan sinut sulkemaan minut vankilaan, senkin roisto!\n\nNyt puristi hän kätensä nyrkkiin ja vaahto alkoi vuotaa hänen suustaan,\nniin vimmastunut hän oli.\n\nTohtori otti häntä ystävällisesti kädestä. Tukkukauppias tuli myöskin\nhänen luokseen ja hän ja tohtori koettivat johtaa potilasta välissään.\n\nMutta silloin teki hullu tarmokasta vastarintaa. Useiden vartijoiden\ntäytyi ryhtyä auttamaan.\n\nHullu löi ympärilleen aivan raivokkaana. Hänen paidan rintamuksensa\nrepeytyi, kalvosimet lensivät kauaksi. Hän oli hyvin voimakas, niin\nettä oli vaikea saada hänet pysymään aloillaan.\n\nJuuri kun oltiin saamassa hänet taltutetuksi, tyyntyi hän. Hän astui\nesiin ja otti veljeänsä käsivarresta ja vilpittömällä liikutuksella hän\nsanoi:\n\n-- Rakas Elias, kuinka voi sydämesi sallia tämän?\n\n-- Minä en tahdo sinulle mitään pahaa, sanoi Elias, -- Sinä itse teet\nitsellesi eniten pahaa.\n\nHullu astui nyt aivan rauhallisesti ja sovussa tietä pitkin veljensä\nrinnalla, kuin mikäkin gentlemanni.\n\nTohtori näytti tien työhuoneeseensa. Pari vartijaa seurasi varmuuden\nvuoksi mukana. Hullu käyttäytyi kuitenkin sangen hyvin kasvatetusti,\nkun hän tuli tohtorin hienoon työhuoneeseen.\n\nAsbjörn Krag huomasi, että häntä harmitti paidan rintamuksen ja\nlavosimien menetys.\n\nHän katseli mielenkiinnolla eri esineitä huoneessa. Hänen silmänsä\nviipyivät erittäin kauan luurangossa ja lopuksi rupesi hän nauramaan\nsille. Kun hän huomasi Asbjörn Kragin, meni hän hänen luokseen ja kysyi\nkuiskaten:\n\n-- Tahdotteko tehdä minulle erään palveluksen?\n\nSalapoliisi nyökkäsi.\n\n-- Antakaa minulle veitsenne.\n\n-- Minulla ei ole veistä.\n\nTohtori sekaantui nyt keskusteluun ja -- menetelmäänsä seuraten --\nkysyi hän:\n\n-- Mitä te veitsellä tekisitte?\n\nHullu pudisti päätään.\n\n-- Sitä minä en voi sanoa, vastasi hän, -- se on minun salaisuuteni.\n\n-- Siinä tapauksessa ette saa veistä.\n\nPotilas katsoi kummastuneena tohtoriin.\n\n-- Teillä ei ole veistä, tri Kitschener, sanoi hän.\n\n-- Kyllä, minulla on hyvin hyvä ja terävä veitsi.\n\n-- Antakaa se minulle.\n\n-- Ei, kun te ette sano, mitä te sillä tekisitte.\n\n-- Eikö muuten?\n\n-- Ei, ei muuten.\n\n-- No, se on samantekevää. Minä saan veitsen veljeltäni. Eikö niin?\n\nVeli pudisti päätään.\n\nOvet ruokailuhuoneeseen avattiin ja runsaasti katettu pöytä odotti\nsiellä. Se oli katettu vasta saapuneen vieraan kunniaksi.\n\nAteria nautittiin mitä miellyttävimmällä tavalla. Hullu käyttäytyi\nmoitteettomasti. Hän nauroi ja laski leikkiä ja vaikka ei aina\ntiennytkään, mille hän nauroi, niin oli hänessä kuitenkin jonkunlaisia\ntarttuvaa huumoria.\n\nIllallisen jälkeen selitti hullu, että hän oli väsynyt ja halusi mennä\nlepäämään.\n\nTohtori ja veli saattoivat hänet häntä varten varattuun ylelliseen\nhuoneeseen, josta kuitenkin kaikki terävät esineet, peilit ja sen\nsellaiset olivat poistetut. Potilas meni heti vuoteeseen ja nukkui pian\nviattoman unta.\n\nHänen veljensä, tukkukauppias Holm, jonka vaunu koko ajan oli odottanut\nportin ulkopuolella, sanoi jäähyväiset tohtorille ja Asbjörn Kragille.\n\nTohtori oli esittänyt salapoliisin alilääkärinä.\n\n-- Mutta missä aikoo tukkukauppias olla yötä? kysyi tohtori, -- eihän\nkäy laatuun palata Kristianiaan keskellä yötä.\n\n-- Minä ajan Lilleholmiin, vastasi tukkukauppias, -- ja jään yöksi\nveljeni luo. Hän on ollut niin ystävällinen, että on antanut yhden\nhuoneen käytettäväkseni.\n\nAsbjörn Krag seisoi ikkunan ääressä ja näki tukkukauppiaan ajavan pois.\n\nHäneen oli voimakkaasti vaikuttanut kohtaus hullun kanssa. Se oli niin\nväritetty ja harvinainen. Useita liikkuvia lyhtyjä, pimeä marraskuun\nilta, hullun tarkoitukseton nauru ja kaiken arvoituksellisuus.\n\nMielisairaalan lääkäri palasi jälleen työhuoneeseensa saatettuaan\ntukkukauppiaan vaunun luo.\n\n-- No? kysyi Asbjörn Krag hymyillen.\n\n-- Mitä te tarkoitatte?\n\n-- Luuletteko, että potilas on hullu vai viisas?\n\nTohtori nauroi.\n\n-- Rakas ystävä, sanoi hän, -- minä olen harvoin koko praktiikkani\naikana tavannut niin ehdottomasti hullua ihmistä.\n\n\n\n\n9.\n\nEräs käynti.\n\n\nAsbjörn Krag ymmärsi varsin hyvin, ettei hän saisi lainkaan unta\nsilmiinsä tänä yönä. Hänen päässään oli liian paljon asioita.\n\nEnsiksikin kummitteli Thomas Busch hänen edessään. Sitten oli hullu\ntoisena vaivana. Potilas oli epäilemättä hullu, sen oli hän nähnyt omin\nsilmin. Hänen veljensä vuori-insinööri oli pyytänyt, että hänet\notettaisiin parantolaan. Mutta varmaa oli myös, että hän oli lähettänyt\nsalaperäisen kirjeen hänelle, Asbjörn Kragille. Kuinka hän voisi\nselittää vastakohdat?\n\nAsbjörn Krag tuli yhä vakuutetummaksi ja vakuutetummaksi, että kaiken\ntämän alla oli jotain salaperäistä. Mutta mitä tämä oli, sitä hän ei\nvoinut tällä hetkellä ymmärtää.\n\nMielisairaalan lääkäri oli väittänyt, että kaikki oli halpaa pilaa. Tai\nkenties toinen veli oli koettanut häpäistä toista. Tiedetään, miten\nveljet voivat esiintyä toisiaan vastaan, kuinka he voivat suorastaan\nvihata toisiaan.\n\nMutta Asbjörn Krag hylkäsi nämä molemmat otaksumat. Ne tuntuivat\nhänestä aivan liian järjettömiltä. Hän oli vakuutettu siitä, että oli\nolemassa jokin syy, todellinen ja merkityksellinen syy, eri ihmisten\nmenettelyihin tässä asiassa. Mutta mikä, mikä? Se oli täydellinen\narvoitus.\n\nKello läheni yhtätoista ja tohtori selitti, että hän ei koskaan mene\nmaata ennen kello kahtatoista. Asbjörn Krag ehdotti siinä tapauksessa\nshakkipartiaa. Hän oli ollut näkevinään päivemmällä shakkilaudan\njossain.\n\nParttia shakkia lyhentäisi aikaa. Sitä paitsi se selvittäisi hänen\naivojaan. Se oli aina Asbjörn Kragin keino, kun arvoitukset rasittivat\nhäntä. Hän ajatteli aina selvemmin ja syvemmin jännittävän shakkipelin\njälkeen.\n\nPöytä otettiin esille ja nappulat asetettiin asemilleen. Ennen kuin\npeli alkoi, täytyi Asbjörn Kragin ihailla shakkipöytää. Se oli\ntavattoman arvokasta, taiteellisesti suoritettua mosaiikkityötä. Pöydän\nruudut olivat upotetut itse pöytälevyyn. Sitä paitsi oli pöytä niin\nlaadittu, että painamalla erästä vieteriä, saattoi kääntää pöydän\nympäri ja ei siis tarvinnut siirtää pelinappuloita toiselle puolen\nuuden pelin alkaessa.\n\nMielisairaalan lääkäri pelasi hyvin, mutta Asbjörn Krag, joka oli oikea\nshakkimestari, huomasi pian, että oli häntä etevämpi ja se vähensi\nhänen mielenkiintoaan peliin.\n\nTohtori hävisi kaksi peliä tunnin kuluessa, jonka jälkeen hän selitti,\nettä hänen täytyi mennä maata.\n\n-- Toivon, että kaikesta huolimatta saatte nukkua, sanoi tohtori\njättäessään huoneen.\n\nKragille oli valmistettu vuode leveälle, mukavalle sohvalle\ntyöhuoneeseen.\n\nTohtori jatkoi:\n\n-- Olen antanut yövahdille määräyksen herättää teidät kello puoli\nkaksi, niin että joudutte junalle ajoissa.\n\n-- Kiitos, vastasi Krag, -- luulen, että en pane lainkaan maata.\nMinullahan on shakkipeli, jolla voin huvittaa itseäni niin kauan.\n\nTohtori puristi hänen kättään sydämellisesti ja lähti huoneesta.\nSalapoliisi jäi siis yksin työhuoneeseen luurangon ja shakkipelin\nkanssa.\n\nHerrat olivat tupakoineet paljon pelatessaan. Asbjörn Krag avasi sen\nvuoksi ikkunan, jotta raitista ilmaa tulisi huoneeseen. Hän istui\nhetken avoimen ikkunan ääressä ja imi voimakasta maaseutuilmaa syvin\nsiemauksin.\n\nYö oli pimeä ja kaunis. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Alhaalta\nportinvartijan kojusta tuikki tulta pienen ikkunan kautta ja se näytti\nkeltaiselta silmältä. Ei kuulunut koiranhaukuntaa eikä huutoja, kuten\nmuulloin tavallisesti maaseudulla.\n\nMutta pakkanen oli verrattain ankara nyt. Seinissä paukkui. Yksinäisiä\ntähtiä näkyi mustalla taivaalla. Iltatähti loisti kylmästi korkealla.\n\nAlkoi tuntua viileältä. Hän ei kauemmin enää voinut istua ikkunan\nääressä. Hän hypähti alas ikkunalaudalta ja sulki ikkunan. Laski sitten\nalas kierrekaihtimen ja veti paksut verhot eteen.\n\nTätä tehdessään kuuli hän takanaan ääntä. Eikö ovea avattu jossain?\nTämä ajatus lensi nopeasti hänen aivojensa kautta.\n\nHänhän oli unohtanut sulkea oven. Hän käännähti nopeasti ympäri.\nTuossa, tuskin kymmenen askelta hänestä, luurangon vieressä, seisoi\nhullu.\n\n\n\n\n10.\n\nNappulat asetetaan paikoilleen.\n\n\nAsbjörn Krag oli nähnyt tarpeeksi hullun Holmin reuhtovan, tietääkseen,\nettei hän kuulunut rauhallisempiin.\n\nEnsi ajatus, joka tarttui häneen oli: Onko minulla mitään aseita? Ei,\nniitä ei hänellä ollut. Browninki oli hänen päällystakkinsa taskussa.\n\nHullu seisoo hetken ja katsoo häntä. Hän oli hyvin vakava ja hänen\nsilmissään oli pistävä, epämiellyttävä kiilto, jota puoleksi\nvarjostivat alaspäin riippuvat, tuuheat silmäkarvat.\n\n-- Te olette varmaankin mennyt väärään huoneeseen, sanoi Krag hänelle,\n-- teidän huoneenne on toisessa paikassa. Tässä asun nimittäin minä.\n\nHullu ei vastannut heti, hänen silmänsä lensivät levottomasti sinne ja\ntänne huoneessa. Lopulta ne pysähtyivät shakkipöytään, jossa\npelinapapulat vielä olivat sekaisin.\n\n-- Pelaatteko shakkia? kysyi hän kuivalla, narisevalla äänellään.\n\n-- Kyllä hieman, vastasi Krag puolittain ajatuksissaan.\n\nHän katsoi ympärilleen löytääkseen soittojohdon. Sen huomasi hullu.\n\n-- Mitä te haluatte? kysyi hän.\n\n-- En mitään.\n\n-- Kyllä, minä tiedän varsin hyvin, mitä te haluatte, te tahdotte\nkutsua lääkärin tänne.\n\n-- Siinä olette oikeassa. Minun mielestäni teidän olisi mentävä omaan\nhuoneeseenne.\n\nHullu viittasi seinään oikealla,\n\n-- Tuolla on soittokello, sanoi hän.\n\nNyt huomasi sen Kragkin. Hän aikoi mennä sinne, mutta hullu esti hänet\nsiitä, sanomalla kovalla äänellä:\n\n-- Seis! Minne te aiotte mennä?\n\n-- Sen te jo olette arvannut. Minä soitan tohtoria.\n\n-- Sen te kauniisti jätätte tekemättä!\n\n-- Kuka voisi minua siitä estää?\n\n-- Minä, vastasi hullu.\n\nHän pisti käden taskuun ja otti esille kiiltävän revolverin. Hän\ntähtäsi sillä salapoliisia.\n\n-- Revolveri on ladattu, sanoi hän, -- joka kolkka on latingissa. Hetki\nsitten pyysin minä teiltä veistä, mutta te ette sitä antaneet. Nyt te\nymmärrätte, että se olisi ollut aivan tarpeeton. Minullahan oli\nrevolveri. Haha. Tahdotteko olla hyvä ja seisoa aivan hiljaa.\nEhdottomasti hiljaa.\n\nHullu tähtäsi hänen päähänsä. Asbjörn Krag odotti joka hetki, että\nrevolveri laukeaisi.\n\n-- Pelaatteko te shakkia? kysyi hullu taas.\n\nSalapoliisille oli nyt pääasia voittaa aikaa voidakseen saada riistää\nrevolveri onnettoman kädestä. Hän vastasi sen tähden:\n\n-- Minä en pelaa erittäin hyvin. Haluatteko pelin?\n\n-- Kyllä, minä tahdon pelata teidän kanssanne. Yhden ainoan pelin.\n\n-- Alkakaamme siis, sanoi Krag ja istuutui shakkipöydän ääreen.\n\nHullu myöskin astui pöydän luo revolveri kädessä. Hän tähtäsi\nedelleenkin salapoliisiin, mutta Asbjörn Krag oli kuin ei hän lainkaan\nolisi sitä huomannut.\n\nHe asettivat hitaasti nappulat paikoilleen.\n\n-- Te otatte mustat, sanoi hän ja katsoi terävästi salapoliisiin.\n\n-- Rakas ystävä, siitä heitetään tavallisesti arpaa.\n\n-- Niin, mutta minä toivon, että te pelaatte mustilla.\n\n-- Se ei ole fair play. Siihen minä en suostu.\n\nVimman puna nousi hullun kasvoille.\n\n-- Vai niin! Te ette siihen suostu! huusi hän. -- No, hyvä, sen saamme\nnähdä.\n\nRevolveri vapisi hänen kädessään.\n\n-- No, no, vastasi salapoliisi, joka ei tahtonut kiihottaa häntä\nenempää, -- jos te ehdottomasti vaaditte, niin minä suostun, mutta\npysyn siinä, että se ei ole fair play. Sitä paitsi on valkoisten\ntarjoama etuisuus sangen arvoituksellinen.\n\n-- Älkää sanoko sitä, vastasi hullu, huomattavasti rauhallisempana\nAsbjörn Kragin taipumisen johdosta, -- etu on etu.\n\nNappulat olivat nyt paikoillaan ja mustat ja valkoiset seisoivat\ntoisiaan vastassa kuin kaksi armeijaa valmiina taisteluun.\n\n-- Te alatte, sanoi Krag.\n\nHolm rypisti otsaansa ja katsoi häneen.\n\n-- Luuletteko tosiaankin, että minä pelaan ilman panosta? kysyi hän.\n\n-- Minä puolestani en koskaan pelaa mistään panoksesta.\n\n-- Onpa silloin aika, että aloitatte sen.\n\nAsbjörn Krag pudisti päätään.\n\n-- Ei, minä en koskaan pelaa mistään.\n\n-- Hoho, sen tahdon nähdä. Minä pakotan teidät siihen.\n\n-- Minä en anna pakottaa itseäni.\n\n-- Hyvä, minä ammun teidät! Nyt minä lasken kymmeneen ja sitten minä\nammun. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi...\n\nAsbjörn Krag keskeytti hänet.\n\n-- Minulla on viisikymmentä kruunua taskussani, pelatkaamme niistä.\n\n-- Liian vähän, aivan liian vähän. Minkä takia luulette minun tässä\nistuvan?\n\n-- No, sanokaamme sata kruunua.\n\n-- Roska summa.\n\n-- Tuhat sitten tai kymmenentuhatta.\n\n-- Liian vähän.\n\n-- No, entä miljoona? kysyi Asbjörn Krag kavalasti.\n\n-- Liian vähän.\n\n-- Mitä?\n\n-- Minä en pelaa rahasta, sanoi toinen ja tähtäsi revolverilla Asbjörn\nKragin oikeata silmää.\n\n-- Minä sanon teille, mistä me pelaamme, sanoi hän, -- ja ellette te\nsuostu siihen heti, niin ammun minä teidät.\n\n-- Sanokaa siis.\n\n-- Me pelaamme pelin elämästämme. Yhden ainoan pelin.\n\nAsbjörn Krag tuijotti ällistyneenä häneen.\n\n-- Mitä te tarkoitatte? kysyi hän, -- minä en ymmärrä teitä oikein.\n\n-- Me pelaamme elämästämme. Jos te häviätte, niin minä ammun teidät.\nJos minä häviän, niin ammun minä itseni. Suostutteko siihen?\n\nSalapoliisi tiesi, ettei ollut muuta tehtävää, kuin suostua hullun\nehdotukseen, ja sen vuoksi hän huudahti -- Hyvä! Siihen minä suostun.\nHullu teki ensimmäisen siirron.\n\n\n\n\n11.\n\nKuoleman peli.\n\n\nAsbjörn Krag vastasi ja Holm teki heti uuden siirron. Hän murahteli\ntyytyväisyydestä.\n\n-- Vihdoinkin, vihdoinkin, mutisi hän puolittain itsekseen, vuorotellen\nseuraten peliä ja katsoen Asbjörn Kragiin. -- Vihdoinkin olen päässyt\nsiihen suureen jännitykseen, jota niin monet vuodet olen kaivannut.\nPeli elämästä ja kuolemasta, herrani, se on jotain nykyaikaisille\nihmisille. Olen ennen pelannut omaisuuksista Monte Carlossa, mutta sitä\nei voi verrata tähän. Olkaa hyvä, nyt tekee juoksija rohkean liikkeen.\n\nAsbjörn Krag oli, kuten sanottu, mestari shakin peluussa ja piti häntä\nalituiseen pinteessä.\n\nPelin yhä kehittyessä väsyi hullu pitämästä revolveria oikeassa\nkädessään. Hän muutti sen vasempaan. Sekin käsi väsyi -- revolveri oli\nsuuri sotilasrevolveri -- ja sen vuoksi laski hän aseen kädestään\npöydälle.\n\nMutta hän piti koko ajan toista kättään sen päällä. Kesken pelin kysyi\nhän:\n\n-- Ettekö te polta?\n\n-- Kyllä, mutta minulla ei ole mitään tupakkaa tällä kertaa.\n\n-- Minulla ei myöskään ole, mutta minä tahtoisin mielelläni tupakoida.\n\nAjatus pälkähti Asbjörn Kragin päässä.\n\n-- Viereisessä huoneessa on varmaankin savukkeita, sanoi hän, --\nminähän voin mennä hakemaan muutamia.\n\nMutta silloin nauroi hullu taas.\n\n-- Ho ho, se ei käy laatuun. Luuletteko, että minä tahdon antaa teille\ntilaisuuden mennä hakemaan lääkärin tänne?\n\n-- Niin siinä tapauksessa en voi hankkia teille savukkeita.\n\n-- Tuolla on kaappi. Katsokaa sieltä. Lyön vetoa, että tohtori\nsäilyttää siellä sikarejaan.\n\nTässä kaapissa tohtori todellakin säilytti hienoja havannasikarejaan.\nKuinka vastenmielisesti hän sen tekikin, ei hänen auttanut muuta, kun\nmennä noutamaan sikareja. Hullu seurasi häntä revolverilla ja\nsilmillään.\n\nHolm sytytti ensin ja tarjosi sitten salapoliisille.\n\n-- Ei kiitos, sanoi tämä.\n\nSiirrot tapahtuivat nyt yhä harvemmin aina sen mukaan, miten\nyhdistelmät kävivät vaikeimmiksi. Mutta pelin asema oli sellainen, että\nmolemmat pelaajat olivat melkein samassa.\n\nKun he olivat pelanneet puoli tuntia, oli Asbjörn Krag menettänyt\nhevosen ja kaksi talonpoikaa. Hullu oli menettänyt juoksijan ja kaksi\ntalonpoikaa.\n\nPelin alussa oli hullu hyökkääjänä, mutta kun Asbjörn Krag aina torjui\nhänet kätevillä liikkeillään, muutti hän, viisasta kyllä, taktiikkaa.\n\nHän supistui nyt puolustuspeliin. Hän pani pääpainon puolustukseen,\nmutta valvoi samalla kertaa kuin haukka tilaisuutta, jolloin vastustaja\nolisi paljastanut itsensä. Minne hän saattoi päästä uskaltamatta liian\npaljon, sinne hän viiletti.\n\nAsbjörn Kragin peli oli hyvin hienoa. Itse oli hän sitä mieltä, ettei\nhän koskaan ollut pelannut niin hyvin. Mutta niinpä hän pelasikin\ntavattoman suuresta panoksesta. Hän pelasi elämästään.\n\nHän ei silmänräpäystäkään epäillyt, että hullu ei täyttäisi uhkaustaan.\nHän tiesi, miten itsepäisiä sellaiset ihmiset olivat -- kuinka he\ntakaperoisessa ajatuskulussaan ehdottomasti ja tiukasti pitivät kiinni\nmenettelynsä oikeudenmukaisuudesta.\n\nTuolla menetti Krag kuningattaren. Hullu murahti tyytyväisenä. Hän oli\nnyt varmasti edellä, hieman edellä. Asbjörn Krag tunsi, kuinka hän\nalkoi vapista hermostuksesta.\n\nMutta silloin keksi hän suunnitelman, jonka avulla hänen onnistuisi\nhävittää vastustajansa rokaadi. Siihen tarvittiin kaksi vetoa.\n\nAsbjörn Krag teki ensimmäisen vedon. Näytti siltä, kun hän olisi\naikonut viimeisellä vedollaan alkaa hyökkäyksen hullun kuningatarta\nvastaan.\n\nHullu seurasi tarkkaavasti peliä. Huomaisiko hän salaisen hyökkäyksen?\n\nHän ajatteli kauan. Viimein teki hän vastavedon. Mutta hän erehtyi. Sen\nsijaan, että hän olisi pitänyt huolta rokaadistaan, alkoi hän puolustaa\nkuningatarta.\n\nAsbjörn Kragin seuraava veto näytti vieläkin enemmän siltä kuin olisi\nhän halunnut päästä kuningattareen käsiksi. Hullu jatkoi sen vuoksi\ntämän puolustusta.\n\nMutta nyt oli asema, näiden kahden viime siirron jälkeen, muuttunut\nvallan päinvastaiseksi.\n\nAsbjörn Krag saattoi tehdä odottamattoman siirron ainoalla\njuoksijallaan. Hän sanoi shakki.\n\nHullu huomasi heti katastrofin. Kuningas oli siirrettävä. Sillä tavoin\noli rokaadi murrettu.\n\nJa sillä tavalla oli Asbjörn Krag täysin saanut takaisin menettämänsä\nalueen. Hän oli vielä voittanutkin. Jos hänen vain onnistuisi pitää\netumatkansa, ja jos hän ei tekisi mitään virhettä, olisi peli hänen.\n\nHullu mietti kauan Asbjörn Kragin vallankumouksellisen vedon jälkeen.\nOli selvää, että hän oivalsi koko vaaran. Mutta loppuun oli vielä\npitkälti ja saattoi tapahtua paljonkin muutoksia. Hän teki siirron,\njohon Asbjörn Krag silmänräpäyksessä vastasi.\n\nSen kautta teki hän asemansa vieläkin varmemmaksi ja hullu alkoi\nkirota. Hän jyskytti hermostuneesti vasemmalla kädellään pöytään,\noikeata piti hän edelleenkin revolverin päällä.\n\nÄkkiä sanoi hän:\n\n-- Täällä alkaa olla koko runsaasti savua. Avatkaa ikkuna. En koskaan\npelaa hyvin, kun minulla on liian kuuma. Samalla alkoi hän uhkaavasti\nhypistellä revolveria.\n\nAsbjörn Kragin täytyi mennä avaamaan ikkuna. Hän toivoi, että\nulkopuolella olisi ollut joku vartija, mutta tiesi, että se oli hyvin\nvähän todennäköistä.\n\n-- Nyt minä tähtään teidän päähänne, kuuli hän hullun sanovan takanaan,\n-- ja jos te koetatte huutaa apua, ammun minä teidät heti.\n\n-- Miksi minä huutaisin apua? kysyi Krag. -- Minulla on kaikki\nmahdollisuudet voittaa.\n\nHullu katsoi ilkeästi häneen.\n\n-- Vetäkää kierreverho alas, käski hullu, -- minä en halua, että kukaan\nkatselee tänne sisään.\n\nAsbjörn Krag teki työtä käskettyä.\n\nHerrat pelasivat vielä puoli tuntia ja hullun asema kävi yhä\narveluttavammaksi ja arveluttavammaksi.\n\nAsbjörn Krag oli aivan varma voitostaan.\n\n-- Te pelaatte hyvin, sanoi hullu ja pyyhkäisi kädellään otsaansa.\n\n-- Minähän pelaankin elämästäni, vastasi Asbjörn Krag.\n\n-- Ja minä omastani.\n\nAsbjörn Krag teki nyt siirron, joka johti loppupeliin. Hän saattoi jo\nnähdä tuloksen.\n\nHullu murahteli kiukusta. Hän istui ja tuijotti kauan nappuloihin, loi\npari vihaista silmäystä salapoliisiin ja teki sitten vastavedon. Tämä\nveto hämmästytti Asbjörn Kragia. Se oli hyvin huonosti suoritettu ja\nveisi epäilemättä vastustajan suoraan perikatoon. Mutta hullu ei\ntavannut tehdä sellaisia vetoja. Mitä tämä saattoi merkitä?\n\nAsbjörn Krag aikoi tehdä torniin kohdistuvan vastavedon, joka muutamien\nvetojen jälkeen olisi vienyt matti-asentoon ja hän ojensi jo kätensä\nsiirtääkseen tornin, kun hullu hänet siitä esti terävästi huudahtaen:\n\n-- Ei! huusi hän.\n\nAsbjörn Krag katsoi kysyen häneen.\n\n-- Siirtäkää kuningatarta, sanoi hullu uhkaavasti.\n\n-- En ymmärrä, mitä te tarkoitatte?\n\n-- Siirtäkää kuningatarta, muuten minä ammun, sanoi hullu.\n\n-- Sehän on roistomaista, herrani.\n\n-- Siirtäkää kuningatarta!\n\n-- Ei koskaan!\n\nAsbjörn Krag aikoi kaataa kaikki nappulat.\n\n-- Nyt minä lasken kymmeneen, sanoi hullu, -- jos ette siihen mennessä\nole siirtänyt kuningatarta, niin minä ammun. Yksi, kaksi, kolme,\nneljä...\n\nAsbjörn Krag siirsi kuningattaren.\n\n-- Ahaa, riemuitsi hullu, -- nyt on peli minun.\n\nHän teki vastavedon. Nyt näytti salapoliisin peli kokonaan\ntoivottomalta. Ainoa keino, millä hän voisi pelastua, oli pitkittää\npeliä niin kauan kuin mahdollista, toivossa, että jostain tulisi apua.\nMutta kun hän ajatteli liian kauan siirtojaan, alkoi hullu jälleen\nhypistellä revolveriaan.\n\nKrag oli epätoivoisessa asemassa. Äkkiä keksi hänen korvansa erään\näänen. Se kuului ulkoa. Tieltä. Kuului kuin autontorven törähdyksiä.\n\nHullu heristi myöskin korviaan. Hetken kuluttua kuului ääni jälleen,\ntällä kertaa lähempänä. Siitä ei ollut epäilystäkään. Tiellä tuli\nautomobiili. Mitä sillä oli täällä tekemistä, näillä autioilla\nseuduilla tähän aikaan vuorokaudesta?\n\nMutta peliä jatkettiin. Hullu kiirehti. Katastrofi läheni.\n\nViimein teki hullu siirron, joka kokonaan paljasti Asbjörn Kragin\naseman. Hän menetti tornin ja joutui shakki-asentoon. Silloin katsoi\nhullu ylös pöydästä ja hymyili.\n\n-- Matti neljällä vedolla!\n\n\n\n\n12.\n\nThomas Busch.\n\n\nMutta samassa teki salapoliisi uuden arvokkaan huomion. Hän huomasi,\nettä hullun kulmakarvoista kihosi kaksi hikipisaraa. Ja nyt näki\nsalapoliisi, että kulmakarvat, jotka puoliksi varjostivat hullun\nsilmiä, olivat irrallaan.\n\nSamalla näki hän vilauksen hullun silmämunista. Ne olivat suuret,\nmustat ja kovat.\n\nNyt tunsi hän myöskin sormuksen hullun vasemmassa kädessä, pienen,\nhienon, kimaltelevan timanttisormuksen. Hän ymmärsi kaiken yhtäkkiä,\nhullu, salaperäinen kirje... Kaikki oli hänelle nyt selvää.\n\nHullu ei ollut kukaan muu kuin Thomas Busch. Veljekset Holm olivat\nBuschin apureita. Koko komedia oli suunniteltu alusta loppuun ja\ntarkoitus oli selvä:\n\nEnsiksi oli aikomus ottaa Asbjörn Krag hengiltä ja sitten saattaa\nThomas Busch talteen.\n\nKrag oli narrattu mielisairaalaan roiston kirjoittamalla kirjeellä. He\nolivat laskeneet niin hienosti, että hän, vaikka hänelle olisikin heti\nilmoitettu Buschin paosta, ei voisi palata Kristianiaan ennen kuin\nseuraavana aamuna.\n\nKohtauspaikan valinta oli erinomaisesti harkittu. Ei olisi koskaan\npälkähtänyt kenenkään päähän etsiä suurrikollista tri Kitschenerin\nhyvämaineisesta sairaalasta. Ja kun oli otaksuttavaa, että salapoliisi\nammuttaisiin muutamien minuuttien kuluttua, sanottaisiin, että murhaaja\noli heikkomielinen Holm-raukka, joka yöllä oli päässyt sellistään,\nmutta jonka varmuudesta nyt mentäisiin takuuseen. Thomas Buschia ei\nkukaan voisi epäillä. Luonnollisesti hullu jonakin kauniina päivänä\njäljettömästi häviäisi... Kaikki tämä lensi Asbjörn Kragin aivojen\nkautta hänen istuessaan ja katsoessaan nappuloita, joita kohtaan hän ei\nenää tuntenut mitään mielenkiintoa. Oliko mahdollista, että hänet tällä\nalhaisella tavalla ammuttaisiin kuin koira. Thomas Busch oli sanonut,\nettä hän ei voisi odottaa mitään apua. Mutta hänen asemassaan oli\ntapahtunut muutos. Hän oli tähän saakka uskonut pelaavansa shakkia\nhullun miehen kanssa elämästä ja kuolemasta. Mutta nyt tiesi hän, että\nhänellä oli vastassaan Thomas Busch, mies, joka oli järkähtämättömästi\npäättänyt tappaa hänet.\n\n-- Siirtäkää, sanoi hänen vastustajansa ja alkoi hypistellä revolveria.\n\nAsbjörn Krag teki siirron, johon toinen heti vastasi.\n\n-- Matti kolmella vedolla, mutisi hän.\n\nAsbjörn Krag katsahti häneen. Revolveri oli hänen käsivartensa alla.\n\nÄkkiä tuli Krag ajatelleeksi pöytämekanismia. Jos hän painaisi\nvieteriä, käännähtäisi pöytä ympäri. Jos hän painaisi oikein lujasti,\npyörähtäisi se niin nopeasti kuin myllyn siipi, oli tohtori sanonut.\n\n-- Siirtäkää!\n\nHän siirsi taas. Kun Busch teki vastasiirron, kohotti hän hieman\nkäsivarttaan. Asbjörn Kragin sydän löi kiivaasti jännityksestä. Nyt\nkuuli hän jälleen autotorven äänen tieltä. Tuntui siltä, kuin olisi\nThomas Buschin kärsimättömyys noussut joka kerta tämän äänen kuuluessa.\n\n-- Siirtäkää!\n\nHän siirsi.\n\n-- Matti kahdella vedolla.\n\nAsbjörn Krag siirsi uudelleen ja Thomas Busch teki viimeistä edellisen\nsiirtonsa.\n\n-- Matti yh... Mutta kun Thomas Busch kohotti kättään tehdäkseen\nsiirtonsa, piti Asbjörn Krag varansa ja painoi lujasti vieteriä.\n\nPöytälevy pyörähti ympäri kuin ratas, sellaisella vauhdilla, että\nnappulat kaatuivat.\n\nNopea liike -- ja Asbjörn Kragilla oli revolveri kädessään.\n\nToisen hämmästys oli kuvaamaton. Hän ei olisi voinut enemmän säikähtää,\nvaikka joku kummitus olisi noussut lattiasta.\n\nMolemmat nousivat yhtäaikaa ja niin nopeasti, että pöytä kaatui ja\nkaikki nappulat vierivät hujan hajan lattialle.\n\nThomas Busch aikoi hyökätä salapoliisin päälle, mutta samalla oli hänen\noma revolverinsa häntä vastassa.\n\nAsbjörn Krag lähestyi soittojohtoa pienin askelin koko ajan tähdäten\nThomas Buschiin.\n\nRikoksentekijä seurasi jokaista hänen liikettään ja hiipi edes takaisin\nkuin tiikeri häkissään, mutta ei uskaltanut lähestyä Kragia.\n\n-- Nyt, Thomas Busch, huusi Asbjörn Krag vapisevalla äänellä, -- nyt\nvoimme olla yhtä mieltä siitä, että olette shakki ja matti yhtäaikaa.\n\nJälleen kuului auton ääni ulkoa ja Thomas Busch lysähti kokoon äänen\nkuuluessa.\n\nThomas Busch päästi viheltävän äänen.\n\n-- Saatana! sanoi hän.\n\nSamalla repi hän päältään valepartansa, kulmakarvansa ja peruukkinsa.\nHän heitti luotaan pitkän kaavun, joka oli ollut hänen päällään.\n\nNyt seisoi hän jälleen salapoliisin edessä, vanhana tunnettuna Thomas\nBuschina, eleganttina, ryhdikkäänä ja silmät säteillen miehekkäissä,\ntummissa kasvoissaan.\n\nAsbjörn Krag oli tullut soittojohdon luo ja painoi nappia. Hän kuuli\nkuinka hätäkello kaikui kaikissa käytävissä.\n\nKuului askeleita. Silloin muuttui näytelmä.\n\nIlman että salapoliisi olisi voinut selittää, miten se oli tapahtunut,\noli Thomas Busch nostanut shakkipöydän ylös. Hän piti sitä kuin kilpeä\nkasvojensa edessä ja lähestyi avonaista ikkunaa.\n\nSalapoliisi lähetti häneen pari kuulaa, jotka murskasivat shakkipöydän\nmosaiikkipinnan ja sen jälkeen hän hyökkäsi Buschia kohti. Mutta\nsilmänräpäyksessä oli Thomas Busch vetänyt ylös verhot ja hypännyt ulos\nikkunasta. Asbjörn Krag näki hänen kiirehtivän matkaansa kuten varjo\npimeydessä, kohti korkeata rauta-aitaa. Hän laukaisi kaikki latinkinsa\nhänen jälkeensä, mutta oli mahdotonta tähdätä häneen ja niinpä ei hän\nkaiken todennäköisyyden mukaan osunutkaan mieheen.\n\nMutta nyt huomasi salapoliisi jotain muuta. Tien käänteessä tuli jotain\npuhisevaa. Se oli auto. Auton lyhtyjen valossa näki salapoliisi, että\neräs ihminen ryntäsi sen luo ja katosi siihen. Sitten jatkoi auto\nedelleen matkaa vimmaisessa vauhdissa maantietä pitkin, herkeämättä\ntöräytellen kuten suunnaton, mölähtelevä koira.\n\nKoko sairaala oli nyt jaloillaan. Tohtori tuli juosten yöpuvussaan.\nJoukko vartijoita tuli lyhtyjä heilutellen. Huudettiin ja pidettiin\nääntä.\n\nSalapoliisi selitti muutamilla nopeilla sanoilla, mikä kauhea tragedia\noli näytelty yön hiljaisuudessa.\n\n-- Mitä tietä oli auto lähtenyt?\n\n-- Lilleholmiin, sanoi tohtori, -- se on aivan varma.\n\nKoetettiin päästä Lilleholmiin puhelimella, mutta se huomattiin\nmahdottomaksi. Siinä sitä oltiin!\n\n-- Se on toivotonta, sanoi Asbjörn Krag tri Kitschenerille, -- nyt hän\non vapaa jälleen. Minä pelastin kuitenkin kerran vielä henkeni. Mutta\nse onkin ainoa valopilkku tässä draamassa.\n\nHän huokasi ja katsoi iltatähteä, joka kimalteli kylmänä ja yhtä\nkaukaisena kuin muutama tunti sitten. Hän oli suuresti liikutettu.\n\nHäneen oli ehdottomasti vaikuttanut imponeeraavasti tuo kummallinen ja\nnerokas ihminen, jolle näytti olevan leikin asia johtaa mitä\nkummallisempaa draamaa tahansa. Hänellä näytti olevan joukko viisaita\nja kokeneita apureita käytettävänään, apureita, jotka esteettömästi\nkäsittelivät mielensä mukaan sähkösanomia, revolvereita, vääriä\nkirjeitä ja automobiileja.\n\n\n\n"]