Merirosvon testamentti
Robert Louis Stevenson (1850–1894)
Nuori Jim Hawkins löytää kuolleen merikapteenin arkusta salaperäisen aarrekartan, mikä käynnistää jännittävän purjehduksen kohti kaukaista saarta. Matkan varrella miehistön joukkoon soluttautuneet merirosvot nousevat kapinaan, ja Jim joutuu keskelle vaarallista kamppailua kätketystä kullasta.
Robert Louis Stevensonin 'Merirosvon testamentti' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1737. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
MERIROSVON TESTAMENTTI
Kirj.
Robert Louis Stevenson
Suomennos
Haminassa, Erl. Wlrkin kustannuksella, 1899.
Haminan Kansankirjapainossa.
SISÄLLYS:.
I. Vanha merirosvo.
I. Vanha merikarhu ravintokissa "Amiraali Benbow".
II. "Musta Koira" ilmestyy ja katoo.
III. Billyn seikkailuja.
IV. Musta merkki.
V. Merimiehen arkku.
VI. Sokean loppu.
VII. Kapteenin paperit.
II. "Hispaniolan" kokki.
VIII. Minä matkustan Bristoliin.
IX. Yksijalkasen kapakka.
X. Ruutia ja aseita.
XI. Matka.
XII. Mitä kuulin omenatynnyrissä.
XIII. Sotaneuvottelu pidetään.
III. Seikkailuni rannalla.
XIV. Kuinka seikkailuni alkoivat.
XV. Ensimäinen yhteentörmäys.
XVI. Aarresaaren mies.
IV. Piiritys.
XVII. Tohtori jatkaa kertomusta: Kuinka laiva antautui.
XVIII. Jatkoa tohtorin kertomukseen. Maihin meno.
XIX. Jatkoa tohtorin kertomukseen. Ensi päivän taistelujen loppu.
XX. James Hawkin's jatkaa taas kertomusta: Varustuksen piiritys.
XXI. Silverin lähetystö.
XXII. Hyökkäys.
V. Seikkailuni merellä.
XXIII. Kuinka seikkailuni merellä alkoivat.
XXIV. Laskuvesi.
XXV. Venheeni retkeily.
XXVI. Minä poistan merirosvolipun.
XXVII. Israel Hands.
XXVIII. Kultaa loppumattomasti.
VI. Kapteeni Silver.
XXIX. Vihollisen leirissä.
XXX. He tapasivat käskijänsä.
XXXI. Kunniasana.
XXXII. Aarretta etsimässä.
XXXIII. Ääni puusta.
XXXIV. Päällikön kaatuminen.
XXXV. Loppu.
I.
Vanha merirosvo.
Ensimäinen luku.
Vanha merikarhu ravintolassa "Amiraali Benbow".
Kun tartun kynään, niin palajan niihin aikoihin, jolloin isälläni oli "Amiraali Benbow"-niminen ravintola ja muuan päivän paahtama ruskeaihoinen merimies, jolla oli iso arpi otsassa, ensi kerran astui kattomme alle.
Muistan, yhtä hyvin kuin jos asia olisi vasta eilen tapahtunut, kun hän vaappuen tuli ravintolan eteen ja hänen takanaan kulki mies työntäen käsikärryjä, joissa oli merimiehen arkku. Hän oli pitkä, jykevärakenteinen mies, jolla olivat päivän paahtamat ruskeat kasvot. Hänen kätensä olivat käsnäiset ja arpiset ja kyntensä olivat mustat. Likasen valkea, sapelin iskun tuottama arpi ylettyi yli toisen posken. Muistan, että hän loi yleiskatsahduksen paikkaan ja samalla vihelteli ja puoli ääneen hyräili muuatta merimiehen laulua, jota hänen sittemmin kuulin usein laulavan.
Sitten koputti hän ovelle jonkinlaisella kepillä, ja kun isäni avasi oven, niin pyysi hän röyhkeästi lasin rommia. Kun sitä hänelle tuotiin, niin joi hän sen hitaasti, ikäänkuin tuollaisen tavaran tuntija konsanaankin ja samalla katseli läheisyydessä olevia kallioita ja ovikilpeämme.
"Tämähän on hauskannäköinen paikka eikä olleskaan hullumpi groggin-juontipaikka", sanoi hän vihdoin. "Käykö täällä paljon väkeä?"
Isäni vastasi, että ikävä kyllä ei.
"Sitten sopii minulle. Kuuleppas, poikani", huusi hän miehelle, joka työnsi käsikärryjä, "ajappas esiin ja kanna arkku sisään. Aijon viipyä täällä hetken aikaa. Olen hyvin vaatimaton. En pyydä muuta kuin rommia, kinkkua ja munia sekä luvan käydä tuolla kukkulalla laivoja katselemassa. Kuinkako teidän tulee minua kutsua? Kutsukaa kapteeniksi. Ahah! Kyllä huomaan, miltä kohdalta kenkä puristaa! Tuossa on!"
Hän heitti neljä kultarahaa kynnykselle. "Sanokaa minulle, kun nuo ovat lopussa", sanoi hän hyvin ylpeästi.
Joskin hänen vaatteensa näyttivätkin kuluneilta ja joskin hänen puhetapansa oli raaka, niin ei hän silti tavalliselta matroosilta näyttänyt, vaan paremmin perämieheltä tai laivurilta, joka oli tottunut siihen, että häntä toteltiin tai joka muutoin antoi nyrkin heilua. Mies, joka työnsi käsikärryjä, kertoi että vieraamme oli edellisen päivän aamuna saapunut "Kuningas Yrjö"-ravintolaan ja oli sitten tiedustellut rannikolla olevia ravintolia ja että hän oli valinnut meidän ravintolamme siksi, että tämä oli niin yksinäinen. Tämä oli kaikki, mitä saimme vieraastamme tietää.
Yleensä oli hän hyvin vaitelias. Joka päivä kuljeskeli hän joko ympäri rakennusta tai sitten kallioilla kaukoputki kädessään. Koko illan hän taas istui eräässä tarjoiluhuoneen nurkassa lähellä takkaa ja joi hyvin vahvaa rommitotia. Tavallisesti ei hän vastannut mitään, jos häntä puhuteltiin, vaan päästi vain nenä-äänen, joka muistutti sumutorven ääntä. Sekä me itse että vieraamme opimme pian antamaan hänen olla rauhassa. Tultuaan tavallisilta päiväkävelyiltään, kysyi hän säännöllisesti, oliko joku merimiehen näköinen mies kulkenut tästä sivuitse maantietä pitkin.
Alussa luulimme, että hän ikävöi sellaista seuraa, joka kuuluisi samaan yhteiskuntaluokkaan kuin hän itsekin oli, mutta huomasimme sittemmin, että hän juuri sellaista tahtoi välttää. Kun joku merimies matkalla Bristoliin sattumalta tuli ravintolaamme sisään, niin tarkasteli ukko tätä ensin oviverhojen takaa ennenkuin astui huoneeseen ja oli sitten aina niin hiljaa kuin haudassa.
Eräänä päivänä otti hän minut muista syrjään ja lupasi minulle antavansa hopearahan kunkin kuukauden ensi päivänä, jos pitäisin tarkan vaarin eräästä merimiehestä, jolla oli vain yksi jalka, ja heti kun sellainen ilmaantuisi, ilmottaisin siitä hänelle. Tämä salaperäinen henkilö teki öitteni unet niin kamaliksi, että katsoin kyllä tuon kuukausipalkan ansaitsevani.
Kumminkin pelkäsin paljoa vähemmin kapteenia itseään kuin jotain muuta, joka hänet tunsi. Toisina iltoina nautti hän rommitotia paljoa enemmän kuin mitä hänen päänsä oikein sieti ja silloin istui hän ja lauleli vanhoja merimieslaulujaan olleskaan välittämättä muista sisällä olijoista. Toisinaan tuli hän raivopäiseksi ja pakoitti pelosta vapisevan seuran kuuntelemaan hänen ryövärijuttujaan tai yhtymään värssyjen loppukertoon. Eikä hän sallinut kenenkään ennen poistua ravintolasta kuin hän oli juonut itsensä niin humalaan, että nukkui.
Enimmin pelottivat ihmisiä hänen kamalat merikertomuksensa. Ja jos voi luottaa hänen omiin juttuihinsa, niin oli hän viettänyt elämänsä sellaisten olentojen parissa, jotka olivat kurjimmat luoduista olennoista, jotka koskaan ovat merellä liikkuneet. Ja se puhetapa jolla hän nämät kertomukset esitti, pelottivat kunniallisia paikkakuntalaisiamme yhtä paljon kuin ne rikoksetkin, joita hän kuvaili. Isäni väitti aina, että ravintolansa joutuisi rappiolle, koska asukkaat pian kyllästyisivät vieraamme hirmuvaltaan. Mutta minä luulen, jos totta puhutaan, että meillä oli etua hänen vierailustaan luonamme. Kun ensi peljästys oli ohi, niin oli paikkakuntalaisten mielestä oikea nautinto kuunnella ukon juttuja. Olivathan ne jotain vaihtelua maaelämän yksitoikkoisuudessa. Olipa muutamia nuorukaisia, jotka olivat häntä kovin ihailevinaan ja jotka kutsuivat häntä "oikeaksi vanhan ajan merikarhuksi" ja väittivät, että tuollaiset voimat ne tekivät Englannin merellä peljättäväksi.
Yhdessä suhteessa oli hän saattaa meidät perikatoon. Ne kultarahat, jotka hän oli antanut etukäteen, olivat nimittäin jo aikoja sitten lopussa, mutta isäni ei kumminkaan uskaltanut häneltä vaatia lisää, vaikka kuukausi kului toisensa jälkeen. Jos vähimmälläkään tavalla tästä hänelle huomautettiin, niin aivasti hän niin, että se tuntui karjumiselta ja "katsoi ulos" isäparkani huoneestaan.
Koko sinä aikana kun kapteeni asui meillä, ei hän tehnyt mitään muita muutoksia puvussaan, kuin että silloin tällöin osteli sukkia joltain lankakauppiaalta. Takkiansa paikkaili hän itse kamarissaan ja vihdoin oli se kokonaan paikoista kokoonpantu. Mitään kirjeitä ei hän koskaan saanut eikä myöskään lähettänyt, eikä koskaan puhellut muitten kuin naapuriemme kanssa ja näittenkin kanssa vain juovuksissa ollessaan. Hänen isoa merimiesarkkuaan ei kukaan meistä ollut nähnyt avoimena.
Toinen luku.
"Musta Koira" ilmestyy ja katoo.
Muutama kuukausi sen jälkeen kuin kapteeni oli meille saapunut, tapahtui ensimäinen niistä salaperäisistä tapahtumista, jotka vapauttivat meidät kapteenista, joskin eivät hänen asioistaan. Oli tavattoman ankara talvi ja isäni oli niin heikkona, että hänellä ei ollut suuria toiveita kevääsen asti elämisestä. Äitini ja minä hoidimme ravintolaa omalla vastuullamme eikä meillä ollut aikaa omistaa suurempaa huomiota vastenmieliselle vieraallemme.
Oli purevan kylmä tammikuun aamu. Kapteeni oli noussut ylös tavallista aikaisemmin ja mennyt rannalle hattu niskassa ja veitsi sivullaan sekä messinkinen kaukoputki kädessään. Äitini oli ylhäällä sairaan isäni luona ja minä katoin aamiaispöytää kapteenille. Äkkiä astui sisään mies, jota en ollut ennen nähnyt. Hänellä olivat kalpeat kasvot ja vasemmasta kädestään puuttui kaksi sormea. Ja vaikka hänellä olikin puukko vyöllään, niin ei hän silti miltään tappelijalta näyttänyt. Pidin alati vaarin merimiehistä, olivatpa nämät sitten yksi- tai kaksijalkaisia, ja muistan, että tämä vieras saattoi minut vallan hämmästymään. Hän ei näyttänyt merimieheltä, mutta kumminkin toi hän meren hajua mukanaan.
Kysyin, miten voin häntä palvella ja hän pyysi rommia. Mutta kun menin tätä noutamaan, istuutui hän pöydän viereen ja viittasi minua lähemmäksi.
"Onko tämä toverini Billin pöytä?" kysyi hän ja katsoi minuun.
Sanoin hänelle, etten tuntenut hänen toveriaan Billiä, vaan että pöytä oli katettu eräälle vieraalle, jota me kutsuimme kapteeniksi.
"Hyvä", sanoi hän, "tuo sopii toveriini Billiin. Hänellä on arpi toisessa poskessa ja hän on turkasen hupasa mies varsinkin silloin, kun hän on hutikassa. No, onko toverini Bill sisällä huoneessaan?"
Vastasin, että hän oli lähtenyt ulos.
"Mitä tietä hän meni, poikaseni?"
Selitin hänelle tien sekä mainitsin, milloin odotamme kapteenin palaavan. Vieras meni oven taakse ja katsella vaani sieltä, kuin kissa hiirtä. Kerran menin maantielle katsomaan, eikö kapteenia näy tulevan, mutta hän huusi minut heti takasin, ja kun en heti totellut, muuttui hänen naamansa kauhean näköiseksi. Kiroten niin kauheasti, että oikein vavahdin, käski hän minun palaamaan takasin.
"Minulla on itselläni poika", sanoi hän, "ja te olette niin toistenne näköisiä kuin kaksi marjaa, ja hän on sydämeni ylpeys. Mutta tärkein pojille on kuri, ymmärrätkös, poikaseni. Joshan olisit Billin kanssa purjehtinut, niin et olisi antanut itsellesi kahdesti samaa käskeä. Bill ei koskaan sellaista suvainnut, eikä nekään, jotka hänen kanssaan purjehtivat... Ei, mutta tuoltahan tuleekin vanha Bill kaukoputki kädessään! Jumala siunatkoon hänen vanhaa sydäntään! Nyt menemme tarjoiluhuoneeseen ja asetumme oven taakse, poikaseni. Hämmästytänpähän hieman Billiä. Jumala siunatkoon hänen vanhaa sydäntään."
Pelkäsin hieman, mutta kun olimme asettuneet oven taakse, niin pelkäsin vieläkin enemmän, kun näin, että itse muukalainenkin oli peloissaan. Hän otti puukon tupestaan ja nieleksi kuin olisi hänellä ollut kuula kulkussaan.
Vihdoin tuli kapteeni sisään, paiskasi oven jälestään kiinni ja katsomatta oikealle tai vasemmalle meni sitä paikkaa kohti, jossa pöytä oli katettu.
"Bill", sanoi muukalainen äänellä, jonka hän koetti tehdä mahdollisimman lujaksi ja rohkeaksi.
Kapteeni pyörähti ympäri kantapäällään ja katsoi meihin. Ruskeus hänen kasvoiltaan oli kadonnut ja nenänsäkin oli vallan sininen. Hän näytti aivan sellaiselta kuin olisi hän nähnyt edessään kummituksen tai jotain vieläkin pahempaa. Kunniasanallani voin vakuuttaa, että minun oikein kävi häntä sääliksi, kun yhdessä silmänräpäyksessä näin hänen muuttuvan niin vanhan ja sairaan näköiseksi.
"Kas niin, Bill, sinähän tietysti tunnet vanhan laivatoverisi", sanoi vieras.
Kapteeni sanoi läähättäen: "Musta Koira!"
"Kukapas muu se sitten olisi", vastasi vieras, joka näytti hieman tyyneemmältä. "Aivan oikein, Musta Koira, joka tahtoi tervehtiä Bill-toveriaan Amiraali Benbow-ravintolassa. Ah, Bill, ollemmepa nähneet koko joukon asioita ja tapahtumia siitä päin, kun minä pääsin näistä kahdesta kynnestäni", lisäsi hän pitäen ylhäällä raadeltua kättään.
"Kas niin", vastasi kapteeni, "sinä olet ollut minua viekkaampi. Tässä olen. Puhu suusi puhtaaksi! Mistä on kysymys?"
"Sehän olet sinä, Bill, ihan ilmi elävänä", sanoi Musta Koira. "Tahdon, että tämä rakas lapsi tuo minulle lasin rommia, ja sitten istumme ja puhelemme, kuten vanhat laivatoverit konsanaankin."
Kun tulin takasin rommia tuoden, niin istuivat he jo kumpikin eri puolella kapteenin aamiaispöytää, Musta Koira lähinnä ovea. Hän istui syrjittäin, niin että toisella silmällään voi pitää laivatoveriaan ja toisella pakomatkaa silmällä.
Minua pyysi hän menemään ja jättämään oven selki selälleen. "Älä tirkistele avaimen reijästä, poikaseni", sanoi hän, jonka jälkeen poistuin.
Ponnistin voimiani kuullakseni heidän keskusteluaan, mutta pitkään aikaan en kuullut muuta kuin matalaäänistä puhetta. Vihdoin tulivat äänet kovemmiksi ja voin silloin tällöin kuulla muutamia sanoja, jotka enimmäkseen olivat kapteenin kiropuheita.
"Ei, ei, ei! Lopeta jo!" huusi hän kerran. "Jos meidän kerran pitää joutua hirsipuuhun riippumaan, niin hirttäkööt sitten meidät koko joukon!"
Nyt kuului äkkiä kauhea määrä sadatuksia ja muuta meteliä. Tuolia ja pöytiä heitettiin nurin, kuulin tuskan huudahduksen ja näin Mustan Koiran hurjasti pakenevan kapteeni kintereillään. Kummallakin olivat puukot paljaina ja pakenevan vasemmasta olkapäästä vuoti verta. Oven luona antoi kapteeni viimeisen iskun, joka varmaan olisi musertanut pakenevan selkärangan, jollei suuri ovikilpemme olisi sattunut eteen ja sen alaosassa näkyy vielä tänäänkin iso lovi.
Siihen loppui taistelu. Kun Musta Koira oli päässyt tielle, niin osottautui hän haavastaan huolimatta ensimäisen luokan pikajuoksijaksi ja puolen minutin kuluttua oli hän kadonnut kunnaan taakse. Kapteeni taas seisoi ja katseli ovikilpeä ikäänkuin mieletön.
"Jim", sanoi hän, "rommia!" ja tämän sanottuaan horjahti hän seinää vasten ja nojasi seinään toisella kädellään.
"Oletteko haavoitettu?" kysyin minä.
"Rommia", toisti hän. "Minun täytyy päästä täältä. Rommia, rommia!"
Juoksin hakemaan rommia, mutta olin niin pyörryksissä kaikesta minkä olin nähnyt ja kuullut, että särin yhden lasin. Kun koetin avata tynnyrin tappia, niin kuulin jonkun raskaasti putoavan siinä huoneessa, jonka juuri olin jättänyt. Hyökkäsin sisään ja näin kapteenin makaavan pitkin pituuttaan lattialla. Samassa tuli äskeisestä melusta säihkähtynyt äitini minua auttamaan. "Oi tätä surkeutta, joka talossamme vallitsee", huudahti äitini, "ja isä parkasi on niin sairas!"
Me emme osanneet muuta luulla kuin että ukko oli saanut kuolinhaavan taistelussa muukalaisen kanssa, Minä toin kumminkin rommia ja koetin sitä kaataa hänen kurkkuunsa, mutta hampaansa olivat kovasti yhteenpurrut ja leukansa olivat vahvat kuin raudasta. Tuntui oikein helpottavalta, kun tohtori Livesey tuli isääni katsomaan.
"Ah, herra tohtori!" huudahdimme, "mitä tulee meidän tehdä. Mihin kohtaan häntä on haavotettu?"
"Haavotettu?" sanoi tohtori, "hänellä ei ole enemmän haavoja kuin teillä, tai minullakaan. Hän on saanut halvauksen. Kas niin, rouva Hawkins, menkää nyt miehenne luo, mutta älkää puhuko hänelle tästä mitään. Täytyypä koettaa parastani pelastaakseni tuon vintiön arvottoman elämän. Jim, tuoppas minulle pesuastia!"
Kun minä palasin, pesuastia mukanani, oli tohtori jo käärinyt ylös hänen hihansa ja näin kapteenin suuren ja jänteisen käden. Se oli selvästi ja komeasti kirjailtu monessa paikassa ja yhdessä paikassa oli nimi Billy Bones. Olkapään luona oli kuvattu hirsipuu ja siihen mies roikkumaan.
"Profeetallista!" sanoi tohtori viitaten viimemainittuun kirjailuun. "Ja nyt, armollinen herra Billy Bones, jos se on nimesi, katsomme, minkä väristä veresi on. Jim, sanoi hän, pelkäätkö verta?"
"En, herra."
"Hyvä! Pidä sitten pesuastiata!" Samassa otti hän veitsen ja avasi suonen.
Koko joukko oli verta jo vuotanut, ennenkuin kapteeni aukasi silmänsä ja katseli ympärilleen hämärin katsein. Ensiksi tunsi hän tohtorin ja rypisti otsaansa. Sitten käänsi hän katseensa minuun ja näytti tuntevan helpotusta. Mutta äkkiä muuttui hänen kasvojensa väri, hän koetti nousta ja huudahti: "missä on Musta Koira?"
"Täällä ei ole mitään mustaa koiraa", sanoi tohtori. "Te olette juoneet rommia ja saaneet halvauksen. Enkä millään erinomaisella ilolla pelastanut teitä haudasta. Kuulkaas nyt mr Bones!"
"Se ei ole minun nimeni", keskeytti hän.
"Saman tekevä", vastasi tohtori, "mutta minä tunnen erään sen nimisen merirosvon ja lyhyyden vuoksi kutsun teitä sillä nimellä. Ja tahdon teille sanoa, että lasillinen rommia ei tosin teitä tapa, mutta kun te otatte yhden lasillisen, niin otatte useammankin ja tohdinpa lyödä millaisen vedon hyvänsä, että jollette kerrassaan lopeta väkijuomien nauttimista, niin olette kuoleman oma, – kuuletteko sen, – ja joudutte siihen paikkaan, johon olette kuuluvakin. Mutta koettakaahan nyt hieman ponnistella voimianne, niin autamme teidät sänkyyn."
Suurella vaivalla onnistui meidän kuljettaa hänet rappuja ylös ja asettaa hänet sänkyyn, jossa hänen päänsä vaipui tyynylle ja hän oli mennä tainoksiin.
"Muistakaa nyt", sanoi tohtori, "että sana rommi on teille sama kuin kuolema."
Sitten tarttui hän minun käteeni ja me menimme isäni luo.
"Tuo ei ollut mitään", sanoi hän kun oli sulkenut oven jälestään, "minä laskin hänestä siksi paljon verta, että hän kyllä tyyntyy. Mutta viikon ajan pitää hänen levätä hiljaa ja se on paras sekä hänelle itselleen että teille. Mutta jos uusi tuollainen kohtaus sattuu, niin silloin hän kuolee."
Kolmas luku.
Billyn seikkailuja.
Kapteeni seurasi tottelevaisesti lääkärin määräyksiä ja paranikin nopein askelin, mutta kävelemään ei hän vielä päässyt, vaan loikoi vuoteellaan, joten minä sain häntä entistä enemmän palvella ja sitä paitsi kutsui hän minut usein luokseen juttelemaan. Eräänä iltana istuin hänen luonaan, koska hän oli käskenyt minun tulemaan kanssaan juttelemaan. Mutta hän oli jotenkin vähäpuheinen ja jokin näytti olevan hänen sydämellään. Parisen kertaa aukasi hän jo suunsa aikoen jotain puhua, mutta vaikeni. Vihdoin sanoi hän:
"Kuuleppas Jim, haluatkos kuulla jotain elinvaiheistani? Mutta jos tahdot kuulla, niin silloin hanki minulle lasi rommia, sillä muutoin eivät juttuni oikein suju."
Minä koetin estellä ja muistutin, mitä tohtori hänelle rommista sanoi.
"Mutta sanoihan tohtori, ettei yksi lasillinen minua vahingoita ja enempää ei sinun huoli tuoda. Ja jollet tuo, niin en kerrokaan."
Uteliaisuus oli minussa niin suuri etten voinut olla hänen pyyntöään täyttämättä. Lähdin siis rommia hakemaan ja toin sitä hänelle lasillisen.
Sen saatuaan otti hän muutamia kulauksia, asetti sitten tyynyn taakseen, jotta hän oli mukavassa asennossa ja alkoi kertoa:
"Olen ylhäisten vanhempien lapsi ja he tahtoivat antaa minulle hienon, säätyni mukaisen kasvatuksen, ja kun tulin kouluikään, niin panivat he minut Englannin kuuluisimpaan oppilaitokseen. Mutta täällä en viihtynyt. Tein kaikellaisia konnankureja, joitten johdosta minut erotettiin koulusta. Nyt koettivat vanhempani antaa minulle kotona opetusta, hankkimalla minulle taitavia kotiopettajia, voidakseen paremmin pitää käytöstäni silmällä. Mutta turhaan menivät heidän yrityksensä saada minusta kunnon ihmistä. Mieleni teki seikkailuihin ja siksi lähdin vanhempieni pyynnöistä ja rukoilemisista huolimatta merelle. Pääsin laivapojaksi erääseen purjelaivaan, joka jonkun päivän perästä lähti Intiaan. Laivassa oli kova komento, selkääni sain usein ja se seikka, että sain vanhempia miehiä palvella, nöyrrytti kopeata ja itsepäistä luontoani. Kun olin hieman merikomentoon tottunut, niin tunsin merimiehen toimessa hyvin viihtyväni. Matkamme kului hyvin, kunnes tulimme Kanariasaarten kohdalle. Silloin nousi sellainen myrsky, että luulimme viimeiset päivät olevan käsissä. Olin kauheasti merikipeänä enkä kyennyt kojustani liikahtamaan. Laiva huojui ja keikkui kuin mikäkin lastupala aalloilla. Pari purjetta vei myrsky mukanaan ja sitäpaitsi teki se muitakin pienempiä vahinkoja laivalle. Kolme vuorokautta raivosi myrsky. Kun siitä olimme selvinneet, jatkoimme matkaamme mitään muuta kummempaa matkalla tapahtumatta kuin että meitä ajoi muuan merirosvolaiva jonkun matkaa takaa, mutta pääsimme pakoon. Onnellisesti saavuimme perille.
"Tämä oli ensimäinen merimatkani. Ensi kerran karkasin laivasta, kun palvelin eräällä orjia kuljettavalla laivalla ja kuljimme Guinean lahdesta Kuubaan mukana kolmesataa orjaa. Kun lähdimme Ranskasta, jossa laivaan pestausin, en tietänyt, että laiva kulki sellaisilla retkillä, Olin silloin vielä nuori ja viaton, niin että kun näin sen kohtelun, joka orjien osaksi tuli, niin päätin perille päästyä karata laivasta. Toiset laivamiehet sitä vastoin olivat tuollaiseen tottuneet, niin että se ei heistä ollut mitään. Orjat olivat laivaruomassa kolme aina yhdistettynä kahleilla toisiinsa. Tunnin ajaksi pääsivät he silloin tällöin kannelle pienempi määrä kerrassaan. Ruokaa annettiin heille kahdesti päivässä. Selkäänsä saivat he vähäpätöisistäkin syistä ja oli tapana, että vaikka vain yksikin noista kolmesta rikkoi, niin toisetkin kaksi saivat siitä rangaistuksen, 'kun eivät toveriaan estäneet.'
"Kun olimme päässeet perille, niin karkasin eräänä yönä laivasta ja vaikka minua kovasti etsittiinkin ja ajettiin takaa, niin onnistuin pakenemaan. Sain samoilla soissa ja metsissä sekä nähdä nälkää ja muuta kurjuutta. Erään kerran ahdisti minua iso käärmekin ja koipieni sukkeluutta saan kiittää siitä, etten silloin joutunut tuon käärmeen makupalaksi.
"Niin kauan samoilin pakoretkilläni, kun arvelin, että laiva on jo purkanut lastinsa ja lähtenyt uutta noutamaan, jolloin uskalsin lähteä ihmisilmoille. Tulin Havannaan ja onnistuin pääsemään erääseen isoon espanjalaiseen purjelaivaan, joka lähti Barceloonaan Espanjaan. Matkamme sujui nopeasti ja hauskastikin, kunnes olimme tulleet jo Välimerelle. Silloin nousi iso myrsky ja tämä ajoi meidät Marokon rannikolle. Kun olimme olleet pari vuorokautta myrskyn kynsissä, jonka johdosta laiva oli saanut ankaran vuodon, niin että me saimme olla vuorokauden läpeensä pumppuamassa ja siksi olimme läpiväsyneet, niin näimme kolmannen päivän aamuna erään prikilaivan lähestyvän meitä hyvin uhkaavan näköisenä. Arvasimme heti, että nyt saamme merirosvojen kanssa tekemistä. Siksi varustauduimme taisteluun, vaikka kyllä aavistimme, kuinka meille tulee käymään, näännyksissä kun olimme. Kun priki tuli lähemmäksi, nosti se ylös merirosvolipun ja samassa näimme savun pöllähtävän sen sivusta ja tykin kuula vinkui laivamme peräkeulan sivuitse. Sitten annettiin meille merkki 'antautukaa', johon kieltävästi vastasimme. Nyt vinkui toinen kuula ja täysin purjein kiiti priki meitä kohti. Paeta emme yrittäneetkään ja siksi vastasimme heidän 'tervehdykseensä' laukasemalla tykin hyökkääjää kohti. Kuula sattui siihen ja pyyhkäsi mennessään osan kajutasta. Laivasta kuului melua tuon johdosta, mutta meitä kohti se silti kulki, ja kun tuli lähemmäksi niin alkoivat rosvot ampua pyssyillä. Me vastasimme samoin, joskin harvakseen, sillä matka oli vielä pitkä ja kapteeni käski säästää laukauksia, kunnes rosvot tulisivat lähemmäksi, jolloin laukaukset paremmin tehoisivat. Vihdoin oli priki niin lähellä, että aloimme voida erottaa siinä olevia ihmisiä, jolloin kapteeni käski alkaa laivaan kivääritulen. Molemmat perämiehet parin miehen avustamana ampuivat molemmilla laivassamme olevilla tykeillä. Kiivaasti vastasivat rosvotkin ja samalla laskettiin prikistä muutamia purjeita alas ja se käänsi meille toisen laitansa voidakseen tarpeen tullen käyttää koko sivustansa tykkejä. Tykkejä eivät rosvot ruvenneet ankarammin käyttämään, vaan he kyllä pitivät yllä ankarata kiväritulta. Me koetimme kätkeytyä mastojen suojaan, mutta silti kaatui ja haavoittui meikäläisiä paljon. Tykkimiehemme eivät olleet ehtineet montakaan laukausta ampua, kuu heidät ammuttiin. Kapteeni oli saanut kuulan oikean jalkansa läpi, mutta innokkaasti hän silti johti taistelua. Mutta lopulta oli meitä vain 5 28:ta jälellä ja silloin nostimme valkean lipun sekä lopetimme ampumisen. Nyt tuli laivasta venhe, jossa oli 12 henkeä, laivaamme kohti ja he vangitsivat meidät sekä ottivat laivamme haltuunsa.
"Täten olin joutunut merirosvojen käsiin ja samalla tuli kohtaloni ratkaistuksi sellaiseksi, että minustakin tuli merirosvo. Meidät vietiin merirosvo-laivaan ja sitten alettiin purjehtia kohti Marokon rannikkoa. Aluksi saimme kokea kovaa kohtaloa, mutta kun rosvot huomasivat, että pysyimme siivolla, niin alkoivat he muuttua meille ystävällisemmiksi. Viiden vuorokauden jälkeen saavuimme heidän kotipaikoilleen ja meidät vietiin kovasti kahlehdittuina maalle sekä suljettiin ensi aluksi pimeään kuoppaan, jossa saimme olla syömättä ja juomatta vuorokauden ajan. Kätemme ja jalkamme turposivat kovin ja yleensä alkoi elämämme näyttää hyvin synkältä. Mutta sitten otettiin meidät kuopasta, annettiin ravintoa, joskin niukastikin ja pantiin ankaraan työhön, jossa ei ruoskaa säälitty.
"Vaikeata oli tuo, mutta mikäs auttoi: Laivan pursimies, joka oli taistelussa haavoittunut, kuoli tuollaisesta rääkkäyksestä ja kapteenimme ampuivat he, kun näkivät, ettei hänestä miestä tule. Siten oli meitä vain kolme jälellä, muuan skandinaavialainen, ranskalainen ja minä. Kumppanini olivat vanhempia ja perheellisiä miehiä, jonka vuoksi he päättivät pakenemalla pelastautua ja kehoittivat minuakin tekemään samoin, mutta huomaten tuon pakoyrityksen hyvin hengenvaaralliseksi, en siihen suostunut ja tämän tein vielä toisistakin syistä. Eräällä rosvolla oli näet kaunis tytär, joka osoitti minulle ystävyyttä ja tähän hieman pihkaannuin. Ja toisena syynä oli se, että jäämällä merirosvojen pariin, toivoin saavani seikkailuhaluni tyydytetyksi, sillä vähitellen alkoi minussa näet nousta halu päästä heidän miehikseen. Mutta kun taas mietin, että siinä toimessa tulee lähimäisiään murhata, niin tuntui se raa'alta. Hyvät ja pahat henget minussa kauvan taistelivat. Mutta miten olikaan, jäin vapaaehtoisesti heidän pariinsa ja otin hellät hyvästit tovereiltani, jotka eräänä pimeänä yönä päättivät paon kautta hankkia itselleen vapauden. Kyyneleet silmissä toisistamme erosimme ja he lähtivät kulkemaan kohti tuntemattomia kohtaloja tai paremmin sanoen kohti kuolemataan, sillä pitkälle eivät he päässeetkään, kun heidät keksittiin, ja kun eivät pysähtyneet käskettäissä, ammuttiin heidät kuoliaiksi.
"Mutta minulle kävi hyvin, sillä kun he huomasivat, etten ottanut pakoyritykseen osaa ja näkivät, että olin rivakka poika, niin alkoivat he kohdella minua hyvin ja pyysivät, että rupeaisin heidän ammattiinsa ja siihen suostuinkin. Minut otettiin rosvousretkille mukaan, mutta alussa pidettiin käytöstäni silmällä, vaan kun he näkivät, että mukaannuin oloihini, niin sain olla aivan vapaana ja vieläpä aloin päästä pelkäämättömyyteni tähden arvoonkin heidän keskuudessaan.
"Ja näitä retkiä tehtiin sitten usein, joskus voittaen ja toisinaan saaden selkäämme. Niitten kaikkien kertominen kävisi tässä pitkäksi ja sitä paitsi eivät raa'at teot ole hyvät kertoa sinullaisellesi nuorelle miehelle. Kerronpa vain sen tapauksen, jolloin sain tämän arven naamaani.
"Olin silloin ollut merirosvojen parissa 15 vuotta ja monta murhaa oli jo omallatunnollani. Olin kohonnut jo perämieheksi ja sellaisena palvelin eräällä portugalilaisilta anastetulla laivalla 'Johan Braganza.' Se oli tavattoman luja laiva ja samalla erinomaisen nopeakulkuinen, niin että sillä sekä sai kiinni että myös tiukan tullen pääsi pakenemaan. Monta hyvää saalista sillä oli napattukin. Kapteenina oli muuan italialainen Giocomo Castillari, joka oli raain ja pelkäämättömin ihminen kuin olen eläissäni nähnyt. Sellaista sanaa kuin sääliväisyys ei hän ollut luullakseni koskaan kuullut, sillä toimistaan päättäen ei hän ainakaan näyttänyt siitä mitään tietävän.
"Siis, kuten jo sanoin, olin kauvan jo ollut merirosvona, kun eräänä päivänä luovailimme lähellä Aleksandrian kaupunkia. Olimme kuulleet, että sieltä piakkoin lähtisi muuan ranskalainen laiva, jossa oli kallisarvoinen lasti, m.m. paljon rahoja. Tosin olimme kuulleet, että siinä oli myös paljon väkeä ja runsaat ampumavarat, mutta päätimme silti koettaa. Ja illalla, kun alkoi käydä pimeäksi, näimmekin Aleksandriasta päin tulevan komean fregattilaivan laskien täysin purjein vienossa tuulessa. Me aloimme purjehtia poispäin, sillä päätimme hyökätä sen lumppuun yöllä. Kun oli jo tarpeeksi pimeä, teimme käännöksen ja aloimme pyrkiä fregattia kohti. Sivutulet sammutimme, niin että pimeän tähden ei fregatista voitu tuloamme huomata. Fregattia oli meidän taas helppo pitää silmällä, kun ei muita laivoja näkynyt. Vasta kun olimme aivan lähellä, huudettiin sieltä meille 'keitä olette' ja samalla kuula vinkui laivamme sivutse, johon me vastasimme samoin ja laskimme sitä kohti niin, että yhteentörmäys sattuisi sen etukeulassa. Ampuminen oli mielestämme pimeässä hyödytön ja siksi päätimme käydä käsikähmään, jossa eivät muut ampuma-aseet kuin revolverit tulleet kysymykseen. Ranskalaiset ampuivat ahkerasti saamatta kumminkaan mitään vahinkoa aikaan. Me olimme kaikki etukeulassa valmiina isoilla koukuilla kiinnittämään laivamme fregatin sivuun ja hyökkäämään sen kannelle. Olimme kauheassa jännityksessä. Me olimme hiljaa kuin haudassa, mutta fregatista ammuttiin kiivaasti ja sieltä kuului melua ja hätähuutoja, Yö oli niin synkkä, ettei toista edessään nähnyt ja tämä oli meistä mieleen.
"Äkkiä kuului kovaa ryskettä ja samassa kajahti kamala hyökkäyshuutomme. Haat iskettiin fregatin sivuun ja kapteeni ja minä etupäässä hyökkäsimme fregattiin sapelit käsissä. Nyt syntyi helvetillinen mellakka. Ammuttiin, iskettiin miekoilla ja tikareilla, kuului kirouksia ja kuolevien korinaa ja haavoitettujen voihkimista, tartuttiin toisiinsa käsiksi ja heitettiin maahan ja viereksittiin siinä toisten jaloissa. Potkittiin, purtiin, lyötiin nyrkeillä eli toisin sanoin olimme muuttuneet petoeläimiksi, jotka raivosimme kuin mielettömät ja koetimme toisiamme murhata. Minä jouduin käsikähmään erään vahvan miehen kanssa. Tikarit olivat meillä kummallakin toisessa kädessä ja toisella pitelimme toistemme rinnoista. Hän iski minua tavoittaen päähän, mutta sain hieman väistetyksi, niin että isku sattui tähän poskeeni, josta nyt tämä arpeni on katoamattomana muistona, Samalla iskin tikarillani hänen sormilleen, niin että hän irroitti kätensä rinnoistani. Tämä iskuni vapautti hänet myös parista sormestaan.
"Taistelua kesti kauvan aikaa, mutta lystin loppu oli kumminkin se, että ranskalaiset miesvoimallaan pakoittivat meidät peräytymään laivaamme, irroittamaan koukkumme ja pyrkimään aika kyytiä pakoon. Ja laivamme nopeus olikin nyt hyvään tarpeen, sillä sitä ja pimeyttä saamme kiittää, että me taistelussa eloon jääneet säilytimme eheänä nahkamme. Ranskalaiset näet ajoivat meitä vimmatusti takaa ja ampuivat kanunoillaan, kumminkaan pimeyden tähden osaamatta.
"Kuten arvannet, sain tällaisia kahakoita kestää hyvin monta, joista useimmiten selvittiin voittajina, mutta toisinaan saatiin selkäänkin. Vähitellen sain yhä suurempaa luottamusta ja kunnioitusta virkaveljieni joukossa, ja kun onnistuimme anastamaan erään hollantilaisen fregatin, niin pääsin minä sen kapteeniksi ja nyt aloin voida ruveta rikkauksia kokoomaan, joita niinä 10 vuotena, jona olin kapteenina, karttuikin paljon. Sääntönä oli näet, että saaliista sai kapteeni kolmanneksen, toisen saivat perämiehet, joita aina oli kaksi ja viimeisen kolmanneksen sai miehistö, joka sai sen jakaa miten tahtoi. Ryöstöretkiä teimme hyvin laajalti, mutta paras saalispaikka oli kumminkin Välimeri. Kävimmehän myöskin keski- ja etelä-Amerikan rannoilla espanjalaisia ja portugaalilaisia, siirtomaitten kalleuksilla lastattuja laivoja 'verottamassa', vaikka se oli hyvin vaarallinen toimi, sillä niillä pahuksilla oli myöskin usein sotaväkeä mukanaan tai ainakin paljon miehistöä ja aseita. Mutta jos tehtävä olikin vaarallinen, niin onnistuessaan se kyllä vaivat palkitsikin. Kerrankin kaappasimme haltuumme sellaisen kultalinnun, joka antoi minunkin osalleni hieman yli miljoonan pesetasta, joskin siinä lystissä menetin toisen perämieheni ja 10 miestä 38 miehestäni. Silloinkin olimme jo niin tiukalla, että olisi täytynyt peräytyä, vaan mieleeni johtui keino, jota eräs virkaveljeni kerran oli käyttänyt, ja sitä päätin minäkin koettaa. Heitimme espanjalaisen laivan kannelle pari astiallista vuoriöljyä, joka silloin oli melkein tuntematonta, ja sytytimme sen palamaan. Tuosta säikähtyivät espanjalaiset kuin mielettömät ja kiipesivät kiireimmän kautta mastoihin, joista me heidät ampua napsauttelimme alas ja pakotimme tähteet antautumaan. Mutta yksi niistä, muuan nuori poika, ei antautunut, vaan seisten maston jatkolla ampui revolverillaan ja haavoitti paria meikäläistä. Kyllähän koetimme häntä saada ampumalla alas, mutta emme tarkanneet. Silloin tarjoutui eräs miehistä, jota kutsuttiin Kuls-Jackiksi, menemään mastoon ja nuivertamaan tuon nullikan. Tuo teko kysyi rohkeutta, sillä poika ampua räksytteli ahkerasti parilla revolverillaan, mutta puukko hampaissa kapusi Jack vain vantteja myöten. Me pidimme poikaa lämpymänä antaen kuulan silloin tällöin vinkua hänen korvansa läheisyydessä. Vihdoin pääsi Jack niin lähelle, että alkoi voida puukollaan tavotella poikaa, mutta tämä iski Jackia näpille revolverillaan, sillä kuulat olivat häneltä loppuneet. Mutta Jack ei helpottanut, vaan kapusi ylös ja antoi tuolle pojan veitikalle sellaisen iskun, että hänellä ei enään täällä matoisessa maailmassa ollut taisteluhalua.
"Kun nyt tuonkin olimme raivanneet tieltä, oli laivan miehistö vallassamme ja palavan petroleumin sammutimme heittämällä paksuja resuja tulen päälle, joka oli itsestäänkin sammunut niistä kohdista, mistä vuoriöljy oli palanut loppuun. Muutamia meikäläisiä lähti laivaan ja vangeista suurin osa vietiin meidän laivaamme, mutta kolme jätettiin anastettuun laivaan meikäläisten avuksi, ja sitten lähdimme purjehtimaan kotimaita kohti."
Kun kapteeni oli tämän kertonut, otti hän pitkän kulauksen rommitotiaan ja sanoi sitten minulle:
"Oltuani aikani merirosvona ja saatuani mielestäni tarpeeksi rahoja ja myös murhia omalletunnolleni, päätin luopua moisesta ammatista ja antautua rauhaan ja lepoon. Ja siksi valitsin tämän teidän ravintolanne, sillä tämä näytti mielestäni rauhalliselta paikalta ja sellainenhan tämä on tähän asti ollutkin, vaan näkyvätpä nuuskivan olinpaikkani täälläkin, sillä tuo Musta Koira oli yksi vanhoja virkaveljiäni ja on sillä selvittämättömiä asioita kanssani. Minun entisessä ammatissani syntyi näet usein verisiäkin otteluja keskenämme, kun emme olleet milloin yksimielisiä saaliin jaossa. Tuollaisessa kahakassa hän kerran menetti pari sormeaankin ja nyt rupeaa hän minua vainoilemaan ja aikoi täällä käydessään passittaa minut paremmille purjehdusvesille, mutta oli itse vähällä saada saman kohtalon ja teidän ovikilpeänne saakin hän kiittää, ettei niin käynyt."
Nyt lopetti kapteeni äkkiä puhelunsa, ummisti silmänsä ja näytti ikäänkuin nukahtavan. Tuo pitkä kertomus oli kai häntä liiaksi rasittanut. Minä jätin hänet lepäämään ja lähdin hiljoilleen pois.
Neljäs luku.
Musta merkki.
Seuraavana aamuna menin kapteenin huoneeseen mukanani lääkkeitä ja
vilvoittavia juomia. Hän näytti väsyneeltä ja liikutetulta. "Jim",
sanoi hän, "sinä olet ainoa, jolla on jotain arvoa tässä talossa ja
tiedät myöskin, että aina olen ollut ystävällinen sinua kohtaan eikä
ole mennyt yhtään kuukautta ilman, etten olisi antanut sinulle neljää
penceä [1 pence = 12 1/2 penniä] hopeassa. Ja nyt poikaseni, koska minä
olen näin surkeassa tilassa ja kaikki ovat minut hyljänneet, niin
etköhän toisi minulle muutaman pisaran rommia?""Tohtori", aloin minä.
Nyt kirosi hän ja sanoi:
"Tuo tohtori-tolvana ei olleskaan ymmärrä meriväkeä. Olen ollut maassa, jossa toiset ovat kuolleet kuin kärpäset keltakuumeeseen, mutta minä olen rommin avulla pysynyt hengissä. Se toimittaa minulle sekä ruuan että juoman tehtävät. Katsos, Jim, kuinka käteni vapisevat", jatkoi hän ja äänensä muuttui melkein kuiskaukseksi... "Ja voitko arvata, kenen minä äsken näin tuolla nurkassa?... Ei, minä en tahdo sitä ajatella! Jim, tohtorihan sanoi, ettei lasillinen rommia minua vahingoita... Ja sinä saat guinean yhdestä ainoasta lasillisesta!"
"Minä en välitä muista rahoistanne", vastasin minä, "kuin niistä, jotka olette isälleni velkaa. Tuon teille lasillisen, mutta en yhtään enempää."
Kun toin ja ojensin hänelle rommilasin, niin tarttui hän siihen ahneesti ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.
"Ah", sanoi hän, "johan tuntuu hieman paremmalta!... Ja nyt poikaseni, sanoiko tohtori, kuinka kauvan minun pitää tällä lailla loikoa?"
"Vähintäinkin viikon aika."
"Tuli ja leimaus!" kirkasi hän, "koko viikon! Silloin ennättävät ne antaa minulle mustan merkin, nuot roistot, ja anastaa kaiken omaisuuteni. Tuollaisia voi kutsua kunnon laivatovereiksi! Mutta minä olen säästäväinen mies, joka en koskaan ole tuhlannut rahojani enkä niitä hävittänyt. Mutta enpä heitä pelkää ja olenpa heitä kavahtava!"
Näin puhuessaan oli hän suurella vaivalla kohonnut istualleen sängyssä. Hän tarttui olkapäähäni niin kovasti, että minulta oli päästä huuto. Päästyään istumaan sängyn laidalle, vaikeni hän.
Sitten mumisi hän: "tohtori on tehnyt minut heikoksi. Pane minut taas makaamaan."
Mutta ennenkuin ehdin häntä auttamaan, oli hän vaipunut vanhalle paikalleen ja loikoi siinä hetkisen aikaa vallan hiljaa.
"Jim", sanoi hän vihdoin, "sinähän näit sen miehen."
"Mustan Koiranko?" kysyin minä,
"Niin juuri, ja sen miehen kanssa ei ole hyvä joutua tekemisiin, mutta niitä on toisia vielä pahempia. Siis, kun en voi päästä matkoihini, niin muista, että he tavottelevat minun arkkuani... No, jos voit saada käsiisi jonkun hevosen, niin ratsasta vaikkapa tuon tohtori Avuttoman luokse ja sano hänelle, että hän kokoaa väkeä niin paljon kuin suinkin saa ja asettaa ne tähän ravintolan ympärille... Minä olin ensimäisenä perämiehenä kapteeni Flintillä ja olen ainoa, joka tunnen tuon paikan, sillä hän puhui minulle siitä Savannahissa kun oli kuolemaisillaan... Mutta älä nyt tarpeettoman hätäisesti lennä, sillä ei ole mitään hätää, jolleivät he ehdi antaa minulle mustaa merkkiä eli jollet toistamiseen saa nähdä Mustaa Koiraa tai yksijalkaista merimiestä – ja ennen kaikkia häntä, Jim!"
Minä kysyin: "mutta mitä tarkoitatte tuolla mustalla merkillä, kapteeni?"
"Se on manuu rikosasiassa, poikaseni. Annan sinulle tiedon, jos he siinä onnistuvat. Mutta nyt pidäkin tarkkaa vaaria ja lupaan kunniasanallani, että jaan rahat kunniallisesti kanssasi, Jim."
Hän houraili vielä hetkisen ja äänensä tuli heikommaksi. Annoin hänelle lääkkeitä, joita hän otti kuin lapsi, huomauttaen: "jos kukaan merimies on koskaan tarvinnut lääkkeitä, niin olen minä se mies." Sitten vaipui hän äkkiä raskaaseen, horrosmaiseen uneen ja minä jätin hänet.
Samana iltana kuoli isärukkani vallan äkisti ja minulle tuli muutakin miettimistä kuin kapteenin jutut. Surumme, naapurien vierailut, hautajaisvalmistukset ja ravintolan hoito – kaikki nämät vaikuttivat sen, että minulle ei juuri jäänyt aikaa kapteenia ajatella.
Seuraavana aamuna tuli hän rappuja alas tarjoiluhuoneeseen, sekä kuten tavallisesti, nautti aamiaisensa ja rommia, ja pelkäänpä, että sitä tavallista enemmän. Illalla ennen hautausta oli hän niin humalassa kuin koskaan ennen ja hyvin loukkaavalta tuntui kuulla hänen suruhuoneessa laulavan rumia merimieslaulujaan. Mutta hän oli niin heikko, että me kaikki luulimme hänen kuolevan, ja lääkäriäkään, joka erään sairauskohtauksen tähden oli usean penikulman päässä, ei ollut isäni kuoleman jälkeen näkynyt lähistössä.
Kuten sanottu, oli kapteeni käynyt heikoksi, eikä hän näkynyt saavan takasin, vaan päin vastoin kadottavan voimiaan. Hän ei jaksanut enään tehdä tavallisia kävelymatkojaan ja kävellessään kulki hän seiniä pitkin ja hengitti hyvin raskaasti. Ja humalassa ollessaan oli hänellä se kauhea tapa, että hän veti puukon tupestaan ja asetti sen eteensä pöydälle. Läsnäolevista näytti hän välittävän entistä vähemmin ja tavallisesti näytti hän ajatuksiinsa vaipuneelta.
Niin päästiin isäni hautauksen jälkeiseen päivään. Kello kolmen aikana iltapuolella seisoin oven vieressä ja surullisena muistelin isääni, kun äkkiä näin jonkun harvakseen astuskelevan meille päin. Hän oli luultavasti sokea, sillä kepillä koetteli hän eteensä ja hänellä oli suuri viheriä varjo silmiensä ja nenänsä edessä, käveli kumarassa, joko sitten vanhuuden tai väsymyksen vaikutuksesta ja oli puettu vanhaan merimiehenkaapuun, joka ilmeisesti rumensi häntä. En koskaan eläissäni ole nähnyt kammottavamman näköistä ilmiötä. Hän pysähtyi jonkin matkan päähän ravintolasta ja virkkoi puoleksi laulamalla, hyvin surkealla äänellä:
"Eikö joku armelias ihminen tahtoisi sanoa sokealle raukalle, joka on kadottanut silmiensä kalliin valon taistelussa isänmaan ja kuningas Yrjön – Jumala häntä siunatkoon – puolesta, missä osassa maata minä nyt olen?"
"Te olette Amiraali Benbow-nimisen ravintolan luona, ukkoseni", vastasin minä.
"Kuulen äänen", sanoi hän – "nuoren ihmisen äänen. Tahtoisitteko ojentaa minulle kätenne, nuori ystäväni, ja taluttaa minut sisään?"
Minä ojensin käteni ja tuo kauhea silmätön olento tarttui siihen kuin ruuveilla. Tuosta hämmästyin minä niin että koetin vetäytyä takasin, mutta sokea veti minut yhdellä kätensä liikkeellä aivan luokseen.
"Ja nyt, poikaseni, vie minut kapteenin luo!"
"Kunniasanallani vakuutan, etten uskalla", vastasin minä.
"Vai niin on asianlaita", sanoi hän ilkeästi hymyillen, "vie minut heti tai muutoin muserran kätesi!"
"Se on teidän itsenne tähden. Kapteeni ei enään ole ennallaan, vaan istuu paljastettu puukko kädessään. Eräs toinen..."
"Kas niin, mars!" keskeytti hän minut enkä koskaan ole kuullut, kylmempää ja julmempaa ääntä kuin tuon sokean. "Taluta minut suorastaan hänen luokseen, ja kun olen hänen näkyvissään, niin huuda: tässä on muuan ystäväsi, Bill! Ja jollet näin tee, niin teen minä, mitä lupasin."
Sitten puristi hän kättäni, jotta olin pyörtyä. En muistanut enään peljätä kapteenia, aukasin oven ja huusin vapisevalla äänellä ne sanat, jotka minut oli käsketty sanomaan.
Kapteeni parka kohotti silmiään ja jo ensi näkemässä haihtuivat hänen päästään rommihöyryt ja hän tuli vallan selväksi. Myös koetti hän nousta seisoalleen, mutta ei päässyt.
"Kas niin, Bill, istu vain paikoillasi", sanoi kerjäläinen. "Minä en tosin näe, mutta kuulen sitä paremmin. Kauppa mikä kauppa. Ojennappas esiin vasen kätesi! Poikani, tartuppas hänen vasemman kätensä kämmeneeseen ja pane se minun oikeaan käteeni."
Me tottelimme häntä molemmat, ja minä näin, että hän sen kätensä kourasta, jolla piteli keppiä, otti jonkun esineen ja pani sen kapteenin kouraan, joka paikalla sulkeutui.
"Ja nyt se on tehty", sanoi sokea, päästi käteni irti ja mennä nilkutti tavattoman nopeasti huoneesta maantielle sekä katosi pian näkyvistä.
Viipyi hyvän aikaa ennenkuin kapteeni ja minä selvisimme entiselleen. Mutta vihdoin, ja samalla kun minä päästin hänen rantemuksensa, veti hän kätensä takaisin ja katsoi kouransa sisään.
"Kello kymmenen!" huusi hän. "Kuusi tuntia. Mutta petämmepä heidät kuitenkin!" Ja sen sanottuaan nousi hän kiivaasti ylös.
Mutta äkkiä hän horjahti, vei käden kurkulleen ja seisoi hetkisen äänettömänä sekä kaatui sitten päästäen omituisen korahduksen pitkin pituuttaan lattialle. Kiiruhdin heti hänen luoksensa ja huusin äitiäni. Mutta kaikki oli turhaa, kapteeni oli saanut halvauksen ja kuollut.
Tosin en ollut koskaan miehestä pitänyt, joskin viime aikoina olin alkanut hieman häntä sääliä, mutta kummallista kyllä, kun näin hänet kuolleena, niin puhkesin ankaraan itkuun.
Viides luku.
Merimiehen arkku.
Luonnollisesti kerroin heti äidilleni, mitä kapteeni oli houraillessaan sanonut merimiesarkustaan. Tosin osa kapteenin rahoista – jos nimittäin hänellä sellaisia oli, oli tuleva meille, mutta hyvin vähän luultavaa oli, että kapteenin laivatoverit, ja etupäässä ne kaksi, jotka olin nähnyt, nimittäin Musta Koira ja tuo sokea kerjäläinen, olisivat halukkaat luopumaan pienimmästäkään osasta saaliistaan maksaakseen sillä kuolleen ystävänsä velat. Jos olisin seurannut kapteenin käskyä ja ratsastanut tohtori Liveseyn luokse, niin silloin olisi taas äitini jäänyt yksin ja ilman suojaa ja sitä taas en tahtonut. Muutoin näytti meistä kummastakin mahdottomalta pitempää aikaa asua talossamme, sillä pieninkin ääni ja yksinpä seinäkellonkin käynti saattoi meidät levottomiksi. Olin toisinaan kauhusta menehtyä, kun ajatella kapteenia, joka oli kuolleena lattialla, ja sitä, että tuo kauhea, sokea kerjäläinen ehkä kuljeksii lähistössä ja voi palata millä hetkellä tahansa. Siksipä oli nopeasti tehtävä päätös. Ja me päätimme lähteä lähellä olevasta kylästä apua etsimään ja paljain päin ryntäsimme ulos, jossa jo alkoi hämärtää.
Kylä olikin vain muutaman sadan askeleen päässä ja toisella suunnalla kuin se, josta tuo sokea mies tuli ja johon hän näytti myös menevän takaisin, joka seikka minua suuresti ilahutti. Kauvan emme tiellä viipyneet, vaikka toisinaan pysähdyimme kuuntelemaan, mitään erinomaisempaa kumminkaan kuulematta.
Oli jo pimeä, kun kylään ehdimme, enkä koskaan unhota sitä suloutta, jonka tunsin, kun näin, kuinka herttaisesti tuli loisti ovista ja ikkunoista. Mutta mitään apua emme voineet kylästä saada, sillä kukaan ei tahtonut tulla kanssamme ravintolaamme, vaan heti, kun kuulivat minun mainitsevan kapteeni Flintin nimen, kiiruhtivat huoneisiinsa. Hän näytti olevan paikkakunnalla tunnettu ja vieläpä huonolla tavalla. Muutamat miehistä, jotka palasivat töistään, kertoivat nähneensä tiellä tuntemattomia miehiä, joita arvelivat salakuljettajiksi. Ja eräs viimeksi tulevista kertoi nähneensä pienen aluksen olevan ankkuroittuna sillä paikalla, jota me kutsuimme Kittin luolaksi. Kaikki kyllä olisivat olleet valmiit ratsastamaan tohtori Liveseyn luokse, joka asui toisaalla päin kuin ravintolamme oli, mutta tänne ei sitä vastoin kukaan tahtonut tulla meitä auttamaan ravintolamme puolustamisessa.
Sanotaan, että pelkuruus on tarttuvaa, mutta että rohkeus taas rohkaisee toistakin. Kun kaikki olivat sanoneet sanottavansa, niin sanoi äitini, että hän ei tahtonut menettää rahoja, jotka kuuluivat hänen turvattomalle pojalleen, ja jollei teistä pelkuriraukoista kukaan uskalla, niin uskallamme me, Jim ja minä. Ja sen arkun me avaamme, vaikka se tuottaisikin meille kuoleman.
Minä luonnollisesti sanoin seuraavani äitiäni. Kaikki moittivat meidän tyhmää uhkarohkeuttamme, mutta kukaan ei tahtonut tulla kanssamme. Ainoan, mitä he hyväksemme tekivät, oli se, että he antoivat minulle ladatun pistoolin, jolla voisin itseäni puolustaa, jos päällemme hyökättäisiin. Sitä paitsi lupasivat he pitää satuloittuja hevosia valmiina, jotta voisimme paeta, jos meitä paluumatkalla ajettaisi takaa. Ja erään pojan piti ratsastaa tohtorin luokse noutamaan aseellista apua.
Sydämeni sykki rajusti, kun me tuona kylmänä yönä lähdimme uhkarohkealle retkellemme. Me hiivimme pitkin pensasaitaa nopeasti ja ääneti, mutta emme huomanneet mitään epäiltävää, ja pääsimme ravintolaan, jonka oven suljimme jälestämme.
Seisoimme hetkisen pimeässä. Sitten toi äitini kynttilän ja käsi kädessä nousimme huoneeseen, jossa kapteenin ruumis oli aivan samassa asennossa kuin mihin me sen olimme jättäneet.
"Laske ikkunaverhot alas, Jim", kuiskasi äitini, "sillä he voivat tulla ja katsoa akkunasta."
Minä tein, kuten käskettiin. "Ja nyt, Jim", sanoi äitini, "etsi hänen arkkunsa avain!"
Minä laskeusin polvilleni ja siinä oli lähellä hänen kättään pieni paperilappu, jonka toinen puoli oli musta. Tämä oli kai se musta merkki, ja kun otin sen ylös, niin näin, että sen toisella puolella oli kirjoitettu: "olet rauhoitettu kello kymmeneen asti tänä iltana."
Juuri kun olin tämän lukenut, alkoi vanha kellomme lyödä, ja sen lyöntien synnyttämä ääni pelotti meitä kovin, mutta tuossa lipussa oleva uutinen oli ilahuttava, sillä kello oli vasta kuusi.
"No, Jim, missä on avain?" sanoi äitini.
Aloin kopeloida kuolleen taskuja. Muutamia kuparirahoja, sormustimen, lankaa, parsineulan, palasen tupakkaa, hänen käyräpäisen veitsensä, taskukompassin ja nuuskataulikan vain löysin hänen taskuistaan, mutta en avainta, ja siksi oli epätoivoinen.
"Mutta ehkäpä hänellä onkin se kaulassaan", arveli äitini.
Minä rohkasin itseni ja aukasin hänen paitansa kaulan kohdalta, ja siellä riippui avain tosiaankin pikilangassa, jonka leikkasin poikki hänen omalla veitsellään. Tämä löytö täytti meidät molemmat riemulla. Heti ryntäsimme rappuja ylös siihen huoneeseen, jossa hänen arkkunsa oli ollut aina siitä asti, kun hän tuli meille. Ulkonäöltään se oli tavallisen merimiehen arkun näköinen.
"Annas minulle avain", sanoi äitini, ja vaikka lukko olikin jäykkä, niin aukasi hän sen ja löi kannen auki.
Väkevä tupakin ja tervan haju pöllähti arkusta, mutta ylinnä näimme siellä vain hyvin siistin vaatekerran, joka oli hyvästi harjattu ja sievästi pantu kokoon. Vaatteet näyttivät siltä, kuin ei niitä koskaan olisi käytetty. Niiden alta löysimme parin kauniita pistooleja, muutamia tankoja purutupakkaa, vanhan espanjalaisen taskukellon sekä ison joukon vähäpätöisiä pikku esineitä, pari kompassia ja muutamia omituisia intialaisia näkinkenkiä. Kaikkein viimeksi löysimme vanhan merimiehentakin alla vahakankaalla päällystetyn paketin, joka näytti sisältävän papereja, sekä purjekankaasta tehdyn pussin. Ja kun tätä puistelimme, niin kuului sieltä kullan kilinää.
"Tahdonpa näyttää noille roistoille, että olen kunniallinen nainen", sanoi äitini. "Siksi otankin vain sen, mikä minulle on tuleva, enkä äyriäkään enempää. Piteles pussiani!" Tuon pussin oli meille lainannut eräs kylän vaimoista, mrs Grossley. Sitten alkoi äitini ottaa pussista rahoja niin paljon kuin kapteeni oli meille velkaa ja pani rahat omaan pussiimme.
Mutta tuo oli pitkällinen ja vaikea tehtävä, sillä rahat olivat eri maista ja eri arvoisia, – dubloneja, louisdoreja, guineoita y.m. sikin sokin. Guineat olivat harvinaisempia ja vain näillä osasi äitini selvästi laskea, kuinka paljon niissä hänen saatavansa tekivät.
Kun olimme puoleksi valmiit lähtemään, niin laskin äkkiä käteni äitini kädelle, sillä olin kuullut äänen, joka saattoi sydämeni kutistumaan. Kuulin näet sokean kepinkolahdukset jäätyneellä maantiellä. Se läheni yhä lähemmäksi ja me seisoimme henkeämme pidätellen. Sitten lyötiin kepillä kovasti oveen ja kuulimme, kuinka joku väänteli oven ripaa päästäkseen sisään. Mutta sitten syntyi hiljaisuus joksikin aikaa sekä ulkona että sisällä, kunnes kepin kolina taas alkoi kuulua maantiellä ja sanomattomaksi riemuksemme se yhä meistä eteni, kunnes vihdoin tykkenään lakkasi kuulumasta.
"Äiti", sanoin minä, "ottakaa kaikki ja lähdetään", sillä minä olin vakuutettu, että suljettu ovi näytti varmaan epäilyttävältä ja että meillä olisi pian koko ampiaispesä niskassamme.
Mutta peljästynyt äitini ei tahtonut pienintäkään osaa enempää kuin mitä hänelle oli tuleva, samalla taas kieltäytyen vähempäänkään tyytymästä. Ja kellokaan ei ollut vielä seitsemäkään. Hän kyllä tiesi oikeutensa, sanoi hän, ja aikoi ottaa omansa. Mutta silloin kuului vihellys kaukaa kukkulalta ja tämä oli kylliksi meille.
"Otan, mikä minulla jo on", sanoi äitini ja nousi ylös.
"Ja minä otan tämän tasottaakseni laskun", sanoin minä ja sieppasin vahakankaaseen käärityn paketin.
Kynttilän jätimme tyhjän arkun viereen ja aloimme laskeutua rappuja alas. Ja pian olimme huoneesta ulkona ja laputimme aika kyytiä kylää kohti. Emmekä olleetkaan liian aikaisin liikkeelle lähteneet, sillä sumu hävisi pian ja kuu kumotti täydessä kirkkaudessaan. Myös kuulimme askeleita, ja kun katsoimme taaksemme, niin huomasimme, että eräällä tulevista oli lyhty, jonka valo meitä yhä läheni.
"Lapseni", sanoi äitini, "ota rahat ja juokse, sillä minä pyörryn!"
"Nyt on meillä molemmilla kuolema edessä", ajattelin itsekseni ja kiroilin naapurien pelkuruutta ja itsekseni moitin äitini rehellisyyttä ja ahneutta sekä hänen äsköistä uhkarohkeuttaan ja nykyistä heikkouttaan. Mutta onneksi olimme ravintolan lähellä olevan pienen sillan luona ja sen alle kannoin äitini. Vallan häävissä turvassa emme silti olleet, sillä silta oli niin matala, että meidän täytyi istua hyvin kumarassa ja sitäpaitsi oli se niin kapea, että se ei meitä kokonaan estänyt näkymästä. Myös olimme niin lähellä ravintolaa, että kuulimme kaikki mitä siellä toimitettiin.
Kuudes luku.
Sokean loppu.
Uteliaisuuteni oli tavallaan suurempi kuin pelkoni. Minä ryömin esiin sillan alta niin paljon, että hyvin voin nähdä koko maantien aina ravintolamme edustalle saakka ja tuskin olin päässyt tähän asentoon, kun viholliseni alkoivat saapua. Se mies, jolla oli lyhty, kulki hieman toisten edellä, joita näytti olevan 7 tai 8. Kolme heistä kulki rinnakkain käsi kädessä ja minä huomasin, että keskessä oleva oli tuo sokea kerjäläinen. Pian kuulin myös hänen äänensä.
He pysähtyivät Amiraali Benbowin edustalla ja näyttivät olevan hämmästyksissään, kun huomasivat oven olevan auki. Mutta hiljaisuus ei ollut pitkällinen, sillä sokea huusi kovalla äänellä ja raivossaan:
"Sisään, sisään!" ja samalla kiroili heidän hitaisuuttaan.
Neljä tai viisi heistä tottelivat heti käskyä ja kaksi jäi tuon kauhean kerjäläisen kanssa oven ulkopuolelle. Syntyi hetkeksi hiljaisuus, mutta sitten kuului hämmästyksen huudahdus ja joku huusi sisältä: "Bill on kuollut!"
Mutta sokea kiroili vielä kerran heidän kuhnailemistaan, ärjyen: "tutkikaa hänen vaatteitaan, kirotut tomppelit, ja te toiset menkää ylös ja tuokaa hänen arkkunsa alas!"
Minä kuulin, kuinka vanhat rappumme natisivat, kun he astelivat niitä myöten ja tuntui, kuin olisi koko huonekin vapissut. Sitten kuului taas uusia hämmästyksen huudahduksia. Kuulin, että kapteenin huoneen akkuna lyötiin rikki ja sitten pisti siitä muuan mies päänsä ulos ja huusi:
"Pew, he ovat olleet täällä ennen meitä, Joku on pannut ylös alaisin kaikki, mitä arkussa on."
"Onko se siellä?" kirkui Pew.
"Rahat ovat siellä."
Sokea kirkasi ja sanoi vähät välittävänsä rahoista ja huusi: "minä tarkotin Flintin papereja."
"Niitä emme löydä", kuului vastaus.
"Katsoppas sinä siellä, onko Billillä ne päällään!" huusi sokea uudestaan.
Muuan miehistä ilmausi ovelle ja huusi: "Bill on jo 'tutkittu', joten häneltä ei löydy mitään."
"Sen on tuo poika tehnyt! No olimpa aika tolvana, kun en puhkaissut hänen silmiään", huusi sokea. "Pari minuuttia sitten olivat he täällä ja olivat sulkeneet ovet. Nyt juoksuun, pojat, ja koettakaa saada heidät kiinni."
"He ovat jättäneet tänne kynttilän", sanoi mies, joka oli ikkunassa.
"Kääntäkää talo ylös alasin", kiljui Pew ja iski kepillään maahan.
Me kuulimme raskasta astuntaa, ovia lyötävän rikki ja huonekaluja säpäleiksi sekä kaikkea muuta melua, jonka jälkeen miehet tulivat ulos ja selittivät, että he eivät olleet meitä mistään löytäneet. Samassa kuului vihellys, joka oli saattanut sekä minut että äitini levottomaksi, tällä kertaa kahdesti peräkkäin.
"Se on Dirkin merkki", sanoi yksi heistä. "Pojat, meidän täytyy lähteä täältä."
"Täältäkö, senkin jänishousu", kirkui Pew. "Dirk on aina ollut kurja pelkuri. Hajaantukaa eri tahoille ja etsikää käsiinne poika ja akka!... Olisivatpa minulla silmät!"
Ja näitä hänen sanojaan seurasivat niin kauheat kiroukset että niitä on mahdoton toistaa.
"Kuules Pew, me olemme saaneet rahat käsiimme", sanoi muuan.
"Paperit ovat he luultavasti kätkeneet", sanoi toinen. "Kas niin Pew, tyydy vain rahoihin äläkä seiso täällä ja kiukuttele!"
Pew joutui nyt raivoihinsa, hän päästeli kauheita kirouksia ja huitoi kepillään ympärilleen oikeaan ja vasempaan ja silloin tällöin sattuivat hänen kovat iskunsa johonkuhun. Toiset taas vuorostaan kiroilivat sokeata roistoa ja koettivat saada kepin pois hänen käsistään.
Tämä meteli tuli meidän pelastukseksemme, sillä sen kestäessä kuului toisellaisia ääniä kylään päin olevalta kunnaalta, nimittäin nelistävien hevosten kavioiden töminää. Melkein samaan aikaan kuului pistoolin paukahdus siltä taholta, jossa pensaita oli. Ja tämä näytti olevan viimeinen vaaranilmaisu-merkki, sillä merirosvot alkoivat paeta aika kyytiä, mihin vain kukin pääsi. Minuutin perästä ei heistä enää ollut ketään muita jälellä kuin Pew. Toiset olivat hyljänneet hänet joko kauhean pelon valtaamina tai sitten kostaakseen. Hän juoksi edestakasin kuin mieletön ja huuteli toverejaan. Vihdoin kääntyi hän väärälle taholle ja juoksi aivan läheltäni kylää kohti, huutaen:
"Johnny, Musta Koira, Dirk (ja muita nimiä), toverit, ettehän kai tahtone hyljätä vanhaa Pewiä!"
Juuri samassa näkyi kuutamossa muutamia ratsumiehiä, jotka ajoivat hurjaa nelistä mäkeä alas.
Nyt huomasi Pewkin erehdyksensä ja kirkaisten kääntyi puroa kohti, jonne putosi suin päin. Mutta paikalla oli hän pystyssä ja ollen vallan suunniltaan hyppäsi lähimmän ratsun jalkoihin. Ratsumies koetti pelastaa hänet, mutta turhaan. Päästäen huudon, joka kuului selvästi yössä, vaipui Pew maahan. Hevonen tallasi häntä kavioillaan ja juoksi edelleen, mutta Pew loikoi kasvot maahan päin hengettömänä.
Minä astuin esiin piilostani ja huusin ratsumiehille. Mutta he olivat itsekin pysähtyneet sattuneesta onnettomuudesta säikähtyneinä ja nyt huomasin minä, keitä he olivat. Yksi heistä oli se poika, joka oli kylästä lähetetty lääkäriä noutamaan. Muut olivat tullimiehiä, jotka hän oli tavannut tiellä ja sitten pyytänyt heidät mukaansa. Tieto Kittin luolan luona olevasta aluksesta oli saapunut tullipäällysmies Dancenkin korviin ja hän päätti yöllä lähteä sinnepäin. Ja tätä seikkaa saimme me, äitini ja minä, kiittää pelastuksestamme.
Pew oli kuollut. Äitini tointui pian ja surkutteli vain rahojensa kadottamista. Sillä väliin ratsasti tullipäällysmies mikä hevosen kavioista lähti, Kittin luolalle, mutta tie oli huono, niin että kun hän väkineen ehti paikalle, oli alus jo matkalla, joskin vielä lähellä rantaa. Mr Dance huusi alukselle, mutta sai sellaisen vastauksen, ettei olisi kuutamossa, sillä muutoin saa hän lyijyä ruumiiseensa ja samassa vinkui kuula aivan läheltä häntä. Heti sen jälkeen sivuutti alus niemen ja katosi näkyvistä.
Mr Dance seisoi rannalla hetken aikaa sanaakaan virkkamatta ja nolon näköisenä, Vihdoin virkkoi hän: "olempa kumminkin iloinen, että onnistuin tallaamaan munsööri Pewin liikavarpaille."
Minä olin nimittäin ehtinyt kertoa koko tapauksen. Sitten palasin mr Dancen kanssa Amiraali Benbowiin ja siellä vallitsi täydellinen hävityksenkauhistus.
"Te sanotte, että he saivat rahat käsiinsä, Hawkins. Mutta mitä he sitten etsivät, vai enemmänkö rahoja?"
"Tuskinpa vain, herraseni, sillä he etsivät luullakseni niitä, jotka ovat povitaskussani. Ja minä tahtoisin saada ne varmaan talteen."
"Aivan oikein poikaseni", sanoi hän, "ehkä minä otan ne vastaan."
"Minä arvelin, että ehkä tohtori Livesey mahdollisesti", virkoin minä,
"Aivan oikein", keskeytti hän, "tohtori onkin kunnon mies ja sitä paitsi tuomioistuimen jäsen. Ja kun oikein asiata ajattelen, niin voinhan minä itsekin ratsastaa sinne ja ilmoittaa asiasta joko hänelle tai tuomari Trelawneylle. Voitte tehdä minulle seuraa, mr Hawkins, jos tahdotte."
Minä kiitin tarjouksesta ja me palasimme kylään, jossa hevoset olivat.
Kun olin puhunut asiasta äidilleni, olivat kaikki jo satulassa. "Dogger", sanoi mr Dance, "teillä on hyvä hevonen ja antakaa tämän pojan istua takananne."
Heti olin ratsun selässä ja pitelin kiinni Doggerista. Tullipäällysmies komensi "eteenpäin" ja rivakkaa ravia ajaen lähti joukko tohtori Liveseyn talolle päin.
Seitsemäs luku.
Kapteenin paperit.
Kun pysähdyimme tohtorin talon luona, niin näimme, että siellä vallitsi pimeys. Mr Dance pyysi minua nousemaan ratsun selästä ja koputtamaan ovelle. Palvelustyttö aukasi heti oven.
"Onko tohtori Livesey kotona?" kysyin minä.
"Ei ole, sillä hän meni herraskartanoon päivällisille ja aikoo siellä olla yötä."
"No sitten lähdemme sinne heti, pojat", sanoi mr Dance.
Sinne oli lyhyt matka ja minä juoksin Doggerin hevosen vieressä pidellen kiinni jalustinremelistä. Kun olimme tulleet pitkää viertotietä myöten herrastalon edustalle, niin nousi mr Dance satulasta, otti minut mukaansa ja meni heti sisään.
Palvelija kuljetti meitä matoilla peitettyjä rappuja myöden ja vei vihdoin suureen kirjastohuoneeseen, jossa tuomari ja tohtori istuivat piiput hampaissa takkavalkean kummallakin puolen.
En koskaan ollut nähnyt niin läheltä tuomaria. Hän oli komea mies, ollen yli kuusi jalkaa pitkä. Hänen karkeapiirteiset kasvonsa olivat päivänpolttamat ja ryppyiset, jollaisiksi ne olivat tulleet hänen pitkillä matkoillaan. Hänen silmäripsensä olivat hyvin mustat ja alati liikkeessä ja ilmasivat kiivasta, vaikkei silti häijyä luonnetta.
"Astu sisään, mr Dance", sanoi hän hyvin ryhdikkäästi ja ystävällisesti.
"Hyvä ilta, Dance", sanoi tohtori päätään nyökäyttäen. "Ja hyvä ilta, ystäväni Jim! Mikäs onnensattuma teidät on tänne tuonut?"
Tullipäällysmies seisoi suorana ja jäykkänä ja kertoi tapauksen kuin ulkoläksyn. Molemmat herrat istuivat etukumarassa ja katsoivat toisiinsa sekä ollen kovin hämmästyksissään antoivat piippunsa sammua. Ja kun kertomus alkoi lähetä loppuaan, rupesi tuomari kävelemään pitkin askelin edestakasin huoneessa, ja tohtori oli ottanut päästään jauhotetun tekotukkansa luultavasti siksi, että paremmin kuulisi.
Vihdoin oli mr Dance päässyt kertomuksensa loppuun.
"Mr Dance", sanoi tuomari, "te olette kelpo mies. Sen seikan, että te ratsastitte kuoliaaksi tuon konnan, pidän luonnollisimpana asiana maailmassa, ja tuo Hawkins näyttää myös olevan poika, jolla on ryhtiä itsessään. Hawkins, oletko hyvä ja helistät tuota kelloa. Mr Dancen tulee saada kulaus olutta."
"Vai on sinulla, Jim", sanoi tohtori, "ne, joita nuot etsivät."
"Olkaa hyvä, herraseni", sanoin minä ja jätin hänelle vahakankaaseen käärityn paketin.
Tohtori katseli sitä hyvin tarkoin ja näytti kuin olisivat hänen sormensa syyhynneet halusta saada avata se. Mutta sitä ei hän kumminkaan tehnyt, vaan pisti sen hyvin tyyneenä takkinsa taskuun.
"Tuomari", sanoi hän, "niin pian kun Dance on saanut oluensa, tulee hänen tietysti lähteä virkatoimiinsa, mutta minä annan Jim Hawkinsin maata luonani ja teidän luvallanne ehdotan, että lähetämme hakemaan hänelle jotain illalliseksi."
"Kuten tahdotte, Livesey", sanoi tuomari. "Hawkins ansaitseekin saada kunnon illallisen."
Minulle tuotiin oivallista kyyhkyspaistia, joka asetettiin eräälle sivupöydälle ja hyvällä halulla minä popsinkin maukasta paistia.
Tuomari ja tohtori puhelivat keskenään tapahtuman johdosta, jolloin keskustelu kääntyi kapteeni Flintiin. "Luulenpa, että olette kuullut hänestä puhuttavan", sanoi tohtori.
"Josko olen?" huudahti tuomari. "Verenhimoisin merirosvo kuin on koskaan merellä purjehtinut! Olenpa omin silmin nähnyt hänen purjeensa Trinidadin edustalla ja se romminimijä-raukka, jonka laivalla silloin satuin matkustamaan, säikähtyi tästä niin, että pyrki aika kyytiä satamaan."
"No hyvä, minäkin olen kuullut hänestä puhuttavan täällä Englannissa. Mutta pääasia on: oliko hänellä rahoja?"
"Rahoja! Ettekö sitten koskaan ole kuullut kertomusta hänestä? Mitäpä muuta tuollaiset sitten tavottelisivat, jolleivät juuri rahoja?"
"Tehän olette niin kiihkeä, ettei minulla ole suunvuoroakaan. Enpä tahdokaan muuta tietää kuin seuraavan seikan: otaksutaanpas, että minulla täällä taskussani olisi jollainenkin opas sille paikalle, johon Flint on haudannut aarteensa, niin olisiko tuolla aarteella jokin suurempi arvo?"
"Suurempi arvo!" huudahti tuomari. "Jos teillä on sellainen opas, josta puhutte, niin silloin annan minä varustaa Bristolin satamassa laivan, joka lähtee tuota aarretta etsimään. Minä otan teidät ja nuoren Hawkinsin mukaani ja minun täytyy saada se aarre käsiini, vaikka sitten pitäisikin sitä etsiä kokonainen vuosi."
"Hyvä", sanoi tohtori, "jollei Jimmillä ole mitään vastaan, niin avaamme käärön." Sitten pani hän sen edessään olevalle pöydälle. Käärö oli ommeltu, ja kun tohtori oli saksillaan ratkonut ompeluksen auki, niin tuli paketista esiin kaksi esinettä: kirja ja sinetöitty paperi.
"Tarkastakaammepas ensin kirja", sanoi tohtori. Sen ensi sivulla oli vain sanoja, jotka eivät olleet keskenään missään yhteydessä.
"Tästä emme liikoja viisastu", sanoi tohtori Livesey ja käänsi lehden. Seuraavat kymmenen sivua sisälsivät omituista kirjanpitoa. Sivun yläosassa oli päivämäärä ja alaosassa yhteissumma, mutta minkäänlaista kirjotusta ei ollut, vaan erilaisia ristejä numeroitten välissä. Niinpä näytti, että jollakin oli ollut saatavana kesäkuun 12 p. 1745 seitsemänkymmentä puntaa, mutta syytä selittämässä oli vain 6 ristiä. Joskus oli mainittu paikankin nimi, kuten "Caracasin edustalla", eli oli paikka merkitty pituus- ja leveysasteet määräämällä, kuten esim. "62° 17' 20", 19° 2' 40."
Muistiinpanot käsittivät lähes 20 vuotta. Rahamäärät aina kasvoivat ja lopussa oli jotenkin iso kokonaissumma, joka oli useat kerrat laskettu väärin. Ja sen lopussa olivat sanat: "Billy Bonesin mestarinäyte."
"Tästäpä en liikoja viisastu", sanoi tohtori.
"Mutta onhan asia selvä kuin päivä!" huudahti tuomari. "Sehän on tuon kurjan roiston tilikirja. Ristit merkitsevät niitten laivojen ja kaupunkien nimiä, jotka hän oli upottanut ja ryöstänyt. Summat ovat tuon roiston osinkoja. "Caracasin edustalla" merkitsee, että joku laiva ryöstettiin tällä rannikolla, ja Jumala armahtakoon niitä ihmisparkoja, jotka kuuluivat laivan miehistöön. He ovat kai jo aikoja sitten muuttuneet koralleiksi!"
"Aivan oikein", sanoi tohtori. "Puheistanne huomaan matkustamisen hyödyllisyyden."
Kirjan muu sisältö oli jotenkin vähäpätöistä, paitsi tiedot, jotka koskivat eri paikkojen purjehdusväyliä, sekä taulu, jossa Englannin, Ranskan ja Espanjan rahat olivat keskenään verratut.
"Ompa ollut koko sukkela mies!" huudahti tohtori. "Häntä ei ollut helppo nenästä vetää."
"Ottakaammepas nyt paperi tarkastettavaksi", sanoi tuomari.
Paperi oli muutamista kohden sinetöitty sormustimella sinetin asemasta – ehkäpä samalla, jonka minä löysin kapteenin taskusta. Kun tohtori oli hyvin varovasti avannut käärön, niin putosi sieltä erään saaren kartta, jossa oli mainittu, millä pituus- ja leveysasteella saari on, kulkuväylä, kukkuloitten nimet, lahdet sekä paljon muuta, joka on tärkeätä sen tietää, joka aikoo ankkuroida sen rannikolla. Saari oli noin 10 englannin penikulmaa pitkä ja viisi leveä, ja siinä oli kaksi oivallista, maan suojaamaa satamaa sekä keskellä "Kaukoputki"-niminen kukkula. Sitten oli siinä kolme punaisella musteella tehtyä ristiä – kaksi pohjoisrannalla ja yksi lounaisella rannalla sekä sievällä käsialalla kirjoitettu sanat: tässä on iso kasa rahoja.
Samalla kohdalla paperin toisella puolella oli samalla käsialalla kirjoitettu sanat: korkea puu, kaukoputkesta katsottuna pohjoiseen päin, Benrangelinsaari idänpuoleiseen etelään.
Kymmenen jalkaa.
Hopeaharkot ovat pohjoisessa kätköpaikassa. Ne löytää, kun kulkee itäiseltä kukkulalta kymmenen syltä eteläänpäin mustasta kalliosta.
Aseet löytyvät hietakukkulassa, joka on pohjoisen sisääntuloväylän pohjoisessa päässä, hieman itäpohjaan päin.
Enempää ei se sisältänyt, mutta sen lyhyydestä huolimatta tulivat tuomari ja tohtori tavattoman iloisiksi.
"Livesey", sanoi tuomari, "lopettakaa viheliäinen toimenne. Huomenna matkustan minä Bristoliin ja kolmen viikon, ehkä kymmenen päivän kuluttua on minulla oleva parahin laiva ja valituin miehistö koko Englannissa. Hawkins seuraa mukana kajuuttapoikana. Te, Livesey, tulette laivalääkäriksi ja minä amiraaliksi. Mukaan otamme Redruthin, Joycen ja Hunterin."
"Trelawney", sanoi tohtori, "minä ja Jim seuraamme mukana, mutta on yksi henkilö, jota minä pelkään."
"Ja sen koiran nimi on mikä", huusi tuomari.
"Te itse, sillä te ette malta pitää suutanne kiinni. Me emme ole ainoat, jotka tiedämme näitten paperien olemassaolosta. Nuot lurjukset, jotka hyökkäsivät ravintolan kimppuun, ovat rohkeita ja pelkäämättömiä veitikoita, – olkaa siitä vakuutettu – ja samoin ne, jotka olivat laivassa. Enkä luule heidän olevan kaukanakaan ja voinpa panna vaikka pääni siitä pantiksi, että he tulevat panemaan kaikki konstinsa liikkeelle saadakseen nuot aarteet käsiinsä. Ja kukaan meistä ei saa olla yksin, kunnes olemme päässeet merelle. Minä ja Jim olemme sillä aikaa aina yksissä. Te otatte Joycen ja Hunterin mukaanne Bristoliin ja se pankaa ennen kaikkea mieleenne, ettette virka tästä kellekään niin halaistua sanaa."
"Livesey", sanoi tuomari, "teillä on aina oikein. Minä vaikenen kuin muuri."
II.
"Hispaniolan" kokki.
Kahdeksas luku.
Minä matkustan Bristoliin.
Viipyi kauvemmin aikaa kuin mitä tuomari oli arvellut, ennenkuin me olimme valmiit lähtemään. Ensimäisistä suunnitelmistamme ei mitään voitu toteuttaa, eipä edes sitäkään että minä ja tohtori olisimme oleksineet yksissä. Tämän näet täytyi matkustaa Lontooniin puhuttelemaan muuatta lääkäriä, että tämä ottaisi hänen sairaansa hoitaakseen. Tuomari hääräili ahkerasti Bristolissa ja kuten vanki elin minä herrastalossa vanhan metsävahti Redruthin ankaran valvonnan alaisena. Mutta tuskin huolinee minun sanoakaan, että ajatukseni sekä päivällä että yöllä olivat kaukana noitten aarteiden luona. Nämät unelmani "Aarresaaresta" olivat ainoana lohdutuksenani ja muuten olisikin elämäni käynyt vallan sietämättömäksi.
Niin kuluivat viikot, kunnes tohtori Liveseylle saapui kirje, jonka kuoressa oli näin kuuluva lisäys: "jollei kirjeenomistaja itse ole saapuvilla, niin saa sen avata Tom Redruth tai nuori Hawkins."
Kirjeessä, jonka luin ääneen, olivat seuraavat hauskat uutiset:
"Ravintolassa 'Vanha ankkuri' Bristolissa 1 p. maalisk. 17–.
Rakas Livesey. – Laiva on rakennettu ja varustettu, ja on
ankkuroituna ja lähtöön valmiina. Komeampaa alusta kuin
'Hispaniola', joka on 200 tonnin vetoinen, ei ole kukaan nähnyt.
Sen sain käsiini vanhan ystäväni Blandlyn kautta, joka osoitti
minulle erinomaista uhraavaisuutta ja samaa tekivät kaikki
Bristolissa, kun saivat kuulla siitä satamasta – aarteesta –
johon laiva oli määrätty lähtemään."Tässä keskeytin minä lukemisen ja sanoin:
"Redruth, tuosta ei tohtori pidä. Tuomari on siis kumminkin lörpötellyt."
"No kelläpäs olisi siihen parempi oikeus kuin hänellä", vastasi ukko.
En ruvennut kiistämään vastaan, vaan jatkoin:
"Pahin puuha oli laivaväen saamisessa. Mutta satuinpa kerran
puhumaan asiasta eräälle vanhalle merimiehellä, joka tuntee
kaikki merimiehet Bristolissa. Hän pitää nykyään kapakkaa,
mutta on menettänyt terveytensä ja halusi päästä laivakokiksi.
Ja minä otin hänet pelkästä säälistä. Häntä kutsutaan Pitkäksi
John Silveriksi ja hänellä on vain yksi jalka, mutta sen seikan
minä katson hänen puoltolauseekseen, sillä se ammuttiin häneltä
eräässä meritaistelussa, johon hän otti osaa kuolemattoman
amiraalimme Haikin johdolla. Minkäänlaista eläkettä ei hänellä ole.
Kas niin! Minä luulin tavanneeni vain kokin, mutta olinpa
tavannutkin kokonaisen miehistön. Silver ja minä kokosimme
muutamassa päivässä joukon mitä oivallisimpia vanhoja pikitakkeja.
Yksi ja toinen heistä ei juuri ole miellyttävän näköinen, mutta
kukistamaton rohkeus loistaa heidän katseistaan ja olempa
vakuutettu että me voisimme taistella vaikka fregatin kanssa.
Pitkä John erotti kaksi niistä kuudesta, jotka minä olin ehtinyt
palkata, osottaen minulle, että nuot olivat sellaisia tuiman
veden krapuja, jotka eivät olleskaan kelvanneet seikkailuretkille
lähdettäessä.
Älkää nyt kadottako hetkeäkään, Livesey, jos vähänkään minua
kunnioitatte. Käskekää nuoren Hawkinsin mennä Redruth mukanaan
tervehtimään äitiään ja tulkaa sitte aika kyytiä Bristoliin.
John Trelawney.
J.K. Unhotimpa sanoa, että Blandly on saanut kapteeniksi oivan
merenkulkijan. Jörömäinen hän tosin hieman on, mutta muutoin oikea
aarre. John Silver on hankkinut oivallisen perämiehen, jonka nimi
on Arrow. Pursimies taas osaa soittaa säkkipillillä, niin että
komealla 'Hispaniolallani' on koko komento käyvä kuin sotalaivalla.
J.T.
J.K. J.K. Hawkins saa olla yötä äitinsä luona.
J.T."Voitte helposti arvata millaiseen kiihkoon ja intoon tämä kirje saattoi minut. Minä halveksin kovin vanhaa Tom Redruthia, joka aina vain marisi ja valitti, vaikka jokainen alemmista metsävahdeista olisi ilomielin ottanut vastaan hänen toimensa.
Seuraavana aamuna lähdimme Redruth ja minä "Amiraali Benbowiin", jossa tapasin äitini hyvinvoipaisena. Tuomari oli korjauttanut ja uudestaan maalauttanut kaikki ja lahjoittanut muutamia uusia huonekaluja, joista huomattavin oli komea nojatuoli, jossa äitini istuskeli tarjoiluhuoneessa. Myös oli hän hankkinut äidilleni uuden, joskin minun mielestäni huonon apulaisen, jotta hän ei olisi avutta minun poissaollessani.
Yö oli kulunut ja jo seuraavan päivän iltapuolella patikoimme me Redruthin kanssa maantietä pitkin. Runsaita kyyneleitä vuodattaen sanoin minä hyvästit äidilleni ja sille talolle, jossa syntymästäni alkain olin elänyt. Viimeiset ajatukseni koskivat kapteenia, jonka niin usein olin nähnyt kuljeksivan pitkin rannikkoa, kolmikulmainen hattu päässä ja vanha messinkinen kaukoputki kädessä. Seuraavassa silmänräpäyksessä käännyimme oikealle ja kotini katosi näkyvistämme.
"Kuningas Yrjö"-ravintolan luona astuimme raitiovaunuihin, jossa minä jouduin istumaan Redruthin ja erään vanhan, komeannäköisen herran väliin. Kylmästä yöilmasta huolimatta makasin kuin tukki usean asemanvälin.
"Missä olemme?" kysyin minä, kun heräsin.
"Bristolissa", vastasi Tom. "Astuppas vaunuista!"
Mr Trelawney oli asettunut asumaan erääseen ravintolaan, joka oli lähellä satamaa, jotta paremmin voi valvoa töitä kuunarilla. Sinne tuli meidänkin mennä ja ilokseni kulki tie pitkin rantalaituria, joten näin ison joukon erisuuruisia ja eri kansallisuutta olevia aluksia. Vaikka olinkin koko elämäni ajan asunut rannikolla, niin en mielestäni koskaan ollut niin lähellä merta kuin nyt. Tervan ja suolan haju oli jotain uutta. Näin monta vanhaa merimiestä, joilla olivat renkaat korvissa sekä tuuheat viikset ja tervatut piiskatukat. [Silloin kun kertomuksen aihe tapahtui, käytettiin yleensä tekotukkia, joissa oli takana jäykkä, naisten palmikontapainen, lyhyt piiska.] Kaikesta näkemästäni olin niin ihastunut, että tuskin olisin enemmän voinut ihastua, vaikka olisin nähnyt yhtä suuren joukon kuninkaita ja arkkipiispoja.
Ja nyt olin minäkin pääsevä merelle! Merelle kuunarilaivassa, jossa oli säkkipilliä puhaltava pursimies ja päivänpolttamia, laulavia merimiehiä. Merelle kohti tuntematonta maailmaa ja etsimään maahankaivetuita aarteita!...
Kun vielä kuljin näissä ihanissa unelmissa, tulimme äkkiä suuren ravintolan edustalle ja kohtasimme tuomari Trelawneyn, joka puettuna meriupseerin tapaan tuli ravintolasta ulos hymyhuulisena ja erinomaisesti jäljitellen merimiesten käyntiä.
"Vai olette te jo täällä!" huudahti hän. "Ja tohtori tuli eilen illalla Lontoosta. Oivallista! Miehistö on siis täysilukuinen!"
"Ah, herraseni", huudahdin minä, "milloin lähdemme purjehtimaan?"
"Milloinko lähdemme? Huomenna!"
Yhdeksäs luku.
Yksijalkasen kapakka.
Kun olin lopettanut aamiaiseni, antoi tuomari minulle kirjeen, joka oli osotettu John Silverille, ravintolassa "Kaukoputki" ja ilmoitti, että minä helposti löydän tuon ravintolan, jos kuljen pitkin sataman laitaa kulkevaa katua ja pitäisin silmällä pientä kapakkaa, jossa on suuri messinkinen kaukoputki ovikilpenä.
Kapakka näytti hyvin hauskalta. Ovikilpi oli äsken maalattu ja komeat, punaset ikkunaverhot olivat ikkunoissa ja lattia oli siististi hiekotettu. Katu kulki rakennuksen kummaltakin puolen ja käytävä oli kummallekin kadulle, joka vaikutti sen, että selvästi voi nähdä pieneen huoneeseen huolimatta siellä olevista runsaista savupilvistä.
Vieraat olivat enimmäkseen meriväkeä ja puhelivat niin kovalla äänellä että minä melkein pelkäsin mennä sinne sisään.
Kun siinä seisoin ja epäilin, niin tuli viereisestä huoneesta muuan mies ja heti olin vakuutettu siitä, että se oli Pitkä John. Hänen vasen jalkansa oli polven kohdalta poikki ja vasemmassa kainalossaan oli hänellä sauva, jota hän liikutteli ihmeteltävän taitavasti ja sen avulla hän hyppi kuin lintu. Hän oli hyvin roteva ja harteikas ja kasvot paksut kuin sianliikkiö, sileäksi ajellut ja kalpeat, mutta miellyttävännäköiset ja hymyilevät. Hän näytti olevan hyvällä tuulella ja vihelteli liikkuessaan pöytien välissä ja hänellä oli ystävällinen sana tai olalletaputus aina suosituimpien vieraitten osaksi.
Totta puhuakseni olin jo heti, kun luin tuomarin kirjeestä Pitkästä Johnista, epäillyt häntä samaksi yksijalkaseksi merimieheksi, jota niin kauvan olin vahtinut vanhassa "Amiraali Benbowissa", mutta ajatellessani Mustaa Koiraa ja sokeata Pewiä ja verratessani heidän rosvomaisia naamojaan tämän kapakoitsijan hyvinvoipaan naamaan, katosivat epäilykseni heti.
Rohkasin itseni ja astuin kynnyksen yli sekä menin suoraapäätä Pitkän Johnin luo, kun hän oli puhelemassa erään vieraansa kanssa.
"Oletteko mr Silver?" kysyin minä ojentaessani hänelle kirjeen.
"Kyllä poikaseni. Mutta kukas sinä olet?" Kun hän sitten näki kirjeen näytti hän siltä kuin olisi rähähtänyt nauruun.
"Ohoo!" sanoi hän kovalla äänellä ojentaessaan minulle kätensä. "Nythän huomaan, että oletkin uusi kajuuttapoikamme. Hauskaa tavata", ja hän tarttui käteeni leveällä kämmenellään.
Samassa nousi muuan kauvempana istuvista vieraista ja ohjasi askeleensa ovea kohti, joka oli aivan hänen vieressään, ja silmänräpäyksessä oli hän ehtinyt ulos. Mutta hänen kiireensä oli vetänyt huomioni puoleensa ja tunsin hänet heti siksi mieheksi, jolta puuttui kaksi sormea ja joka ensinnä oli käynyt kapteenia tervehtimässä "Amiraali Benbowssa."
"Ottakaa hänet kiinni! Tuo oli Musta Koira!" huudahdin minä.
"Viis' välitän siitä, kuka hän on, mutta hän ei ole maksanut juomisiaan. Harry, ulos ajamaan häntä takaa!"
Eräs oven lähellä istuvista hyökkäsi heti ulos.
"Vaikka hän olisi amiraali, niin tulee hänen kumminkin maksaa, mitä hän on nauttinut!" karjui Silver. Sitten päästi hän käteni irti ja sanoi: "minkä sanoit hänen nimensä olevan? Musta –?"
"Koira. Eikö mr Trelawney ole puhunut merirosvoista? Hän, joka juoksi ulos, oli yksi niistä."
"Vai niin!" huusi Silver. "Minun huoneessani! Ben, juokse ulos auttamaan Harrya. Vai noita lurjuksia se olikin. Morgan, tekö joitte hänen kanssaan? Astukaa esiin, sanon minä!"
Vanha, harmaahapsinen merimies, jolla olivat mahogninruskeat kasvot, tulla hoippuroi esiin väännellen tupakkimälliä suussaan.
"Kuulkaas Morgan", sanoi Pitkä John, "oletteko tavanneet ennen tuota Mustaa... Mustaa Koiraa?"
"En, herra", sanoi Morgan päätään pudistaen.
"Ettekö tietäneet edes hänen nimeäänkään?"
"En, herra."
"Se oli teidän onnenne, Morgan", huudahti Silver, "sillä muussa tapauksessa ette olisi koskaan saanut panna jalkaanne huoneeni kynnyksen sisäpuolelle. No, mitä hän teille sanoi?"
"Sitäpä en oikein tiedä", vastasi Morgan.
"Mitä tyhmyyksiä te nyt puhutte", huusi Pitkä John. "Te ette oikein tiedä? Kas niin, suoraa puhetta vain! Mitä hän puhui?"
"Me puhelimme laivan maalaamisesta."
"Te tarvitsisitte totta tosiaan tulla maalatuksi. Kas niin, hyvästi!"
Kun ukko mennä kyhjötteli paikoilleen, kuiskasi Silver minulle:
"Tom Morgan on perin rehellinen ukko, joskin tavattoman yksinkertainen... Mutta tuo Musta Koira, – kukahan hän mahtoi olla?... Ai, nyt muistan. Hän on toisinaan käynyt täällä erään sokean kerjäläisen seurassa."
"Olette vallan oikeassa", sanoin minä. "Minä tunnen tuon sokeankin miehen. Hänen nimensä on Pew."
"Juuri niin", huudahti Pitkä John. "Hän oli aivan haikalan näköinen! Minä ne pahukset opetan! Mustan Koiran saan kyllä käsiini, sillä Ben on nopea juoksija."
Kaiken tämän lausui hän mitä vihaisimmalla äänellä, mutta epäilykseni olivat samassa uudelleen heränneet, kun sain nähdä Mustan Koiran ja siksi päätinkin pitää tarkalla silmällä tulevaa kokkiamme. Mutta hän oli minua viekkaampi, ja kun nuo kaksi miestä palasivat hengästyneinä takaa-ajosta ja sanoivat kadottaneen näkyvistä takaa-ajettavan kansanjoukossa, ja kun kapakan isäntä haukkui heitä tämän johdosta mitä pahimmilla haukkumasanoilla, niin silloin olisin voinut mennä vaikka takaukseen Pitkän Johnin viattomuudesta.
"Rakas Hawkins", sanoi hän. "tämä on hyvin kovaa sellaisesta miehestä kuin minä olen. Ja mitähän kapteeni Trelawney minusta ajattelee, kun saa kuulla, että tuollainen roisto on istunut huoneessani ja juonut rommiani... No, mutta voittehan te sentään kertoa kapteenille asian oikean laidan... Te tosin olette vain nuorukainen, mutta teillä on pää oikeassa varressa. Mutta mitähän minä heille voin, minä, joka saan hyppiä tiiman luudanvarren kanssa... Ah, sitä roistoa! Jospa tuo olisi tapahtunut minun nuorena ollessani! Mutta nyt..."
Hän keskeytti äkkiä puheensa ja katsoa töllisteli, ikäänkuin hän olisi jotain miettinyt.
"Hänen nauttimuksensa!" huudahti hän. "Kolme annosta rommia! Vieköön minut piru, kun unhotin periä saatavani häneltä!"
Sitten vaipui hän rahille istumaan ja nauroi niin että kyyneleet kierivät silmistä. Minä en voinut olla häneen yhtymättä ja yhdessä nauroimme niin että seinät kaikuivat.
Kun kuljimme pitkin satamalaituria, niin osottautui hän hyvin hauskaksi mieheksi. Hän selitti minulle erilaisten laivojen taklauksen, kantavuuden ja kansallisuuden, myös työn, jota kussakin laivassa tehtiin, yksi otti lastia sisään, toinen purki ulos ja kolmas valmistautui lähtemään satamasta. Näitä tiedonantoja valaisi hän jutuillaan laivoista ja merimiehistä ja niin kauvan kertaili noita monimutkasia merimieslauselmia, kunnes minä osasin ne vallan ulkoa. Aloin huomata, että seurassani oli mitä parhain laivatoveri.
Kun me saavuimme ravintolaan, istuivat tuomari ja tohtori yhdessä oluthaarikan ääressä ja valmiina lähtemään kuunarille sitä tarkastamaan.
Pitkä John kertoi kapakassa sattuneen kohtauksen alusta loppuun hyvin asiallisesti ja samalla aivan todenmukaisesti. "Eikös ollut niin, Hawkins?" sanoi hän silloin tällöin ja minä sain koko ajan vakuuttaa todeksi hänen kertomuksensa.
Molemmat herrat olivat harmissaan siitä, että Musta Koira oli päässyt käsistä, mutta kaikki olimme siitä yksimielisiä, että asialle ei voitu mitään tehdä ja sitten kun Pitkä John oli saanut toimenpiteistään asianomaiset kiitokset, otti hän kainalosauvansa ja katosi.
"Kaikki miehet laivalle kello neljä iltapuolella!" huusi tuomari hänelle.
"Hyvä on, kapteeni!" huusi kokki käytävässä.
"On totta, tuomari", sanoi tohtori, "että minä en suuresti luota teidän hommiinne, mutta se minun täytyy myöntää, että tuo John Silver on oikein minun mieleiseni."
"Se mies onkin harvinainen", vahvisti tuomari.
"Ja nyt", lisäsi tohtori, "saa Jim kai seurata meitä laivalle vai kuinka?"
"Luonnollisesti. Ota lakkisi, Hawkins, niin menemme alusta katsomaan."
Kymmenes luku.
Ruutia ja aseita.
"Hispaniola" oli jotenkin kaukana ja saimme kulkea monen laivan sivuitse ennenkuin ehdimme perille. Ja kun vihdoin saavuimme laivalle, niin otti meidät vastaan ja lausui tervetulleeksi perämies, mr Arrow, joka oli vanha, päivänpaahtama merikarhu, renkaat korvissa ja hieman sameakatseinen. Hän ja tuomari olivat oikein hyviä ystäviä, mutta huomasin, että sama ei ollut laita mr Trelawneyn ja kapteenin kanssa.
Tällä jälkimäisellä olivat terävät silmät ja hän näytti olevan tyytymätön kaikkeen kuin laivalla oli. Ja pian saimmekin syyn tietää, sillä tuskin olimme ehtineet kajuuttaan ennenkuin muuan merimiehistä tuli sinne ja ilmoitti, että kapteeni Smollett haluaa puhella herrojen kanssa.
"Olen aina kapteenin käytettävänä ja pyytäkää hänet tulemaan tänne", sanoi tuomari.
Kapteeni tulikin heti sisään ja sulki oven perästään.
"No, kapteeni Smollett, mikäs mieltänne painaa? Toivoakseni on kaikki hyvin."
"Lienee parasta, herraseni", sanoi kapteeni, "puhua suoraa kieltä, vaikkapa siitä suuttuisittekin. Minä en pidä koko hommasta, en miehistöstä enkä perämiehestäni. Siinä lyhyesti ja selvästi ajatukseni."
"Ehkä ette pidä laivastakaan", kysyi tuomari ja sikäli kuin minusta tuntui, oli hän hyvin kiukuissaan.
"Sen suhteen en voi mitään sanoa, sillä en ole nähnyt, mihin se kelpaa. Hyvä se kyllä näyttää olevan. Enempää en siitä voi sanoa."
"Ehkä ette pidä työnantajastannekaan", kysyi tuomari.
Mutta nyt puuttui tohtori puheeseen, sanoen: "lopettakaapas jo! Tuollaiset kysymykset ovat vain omiaan synnyttämään pahaa verta. Kapteeni on sanonut joko liian paljon tai liika vähän ja mielelläni tahtoisin, että hän selittäisi sanansa. Te sanoitte, ettette pidä hommasta. Miksi?"
"Minä otin paikan niin kutsutuilla salaisilla määräyksillä ja minut käskettiin viemään alus sinne, johon tämä herra käskisi. Siihen saakka on kaikki hyvin. Mutta nyt minä huomaan, että jokainen miehistöstä tietää enemmän kuin minä. Ja minun mielestäni tuo ei ole rehellistä peliä, vai mitä te arvelette?"
"Ei ole", sanoi tohtori.
"Lisäksi saan kuulla, että me lähdemme aarretta etsimään – tämän saan kuulla miehistöltäni, huomatkaa se. Mutta nyt on sana 'aarre' hyvin arveluttava sana. Minä en olleskaan pidä aarteidenetsimis-retkistä ja varsinkin, jos ne ovat salaisia ja tämä salaisuus – pyydän anteeksi, mr Trelawney – on ilmoitettu papukaijoille."
"Kelle papukaijoille?" kysyi tuomari.
"Se on vain sellainen puhetapa", sanoi kapteeni. "Minä tarkotan sillä sitä, että salaisuus on päästetty julkisuuteen. Enkä luule, että te, herraseni, tiedätte, mikä on kysymyksessä. Mutta minä tahdon sanoa ajatukseni: on kysymyksessä elämä tai kuolema."
"Aivan oikein puhutte", vastasi tohtori. "Yrityksemme on tosin uhkarohkea, mutta niin taitamattomia emme me ole kuin te luulette. Te sanoitte vielä, ettette pidä miehistöstä. Eivätkö he ole hyviä merimiehiä!"
"Minä en heistä pidä, herraseni. Ja jollette pane pahaksenne, niin sanon, että minun olisi itseni pitänyt saada toimittaa miehistön palkkaus."
"Voittepa olla oikeassa", sanoi tohtori. "Teidän olisi pitänyt olla ystäväni mukana miehistöä valikoidessa, mutta jos jokin erehdys on tapahtunut, niin ei se ollut tahallinen."
"Ja te ette pidä myöskään perämiehestä?"
"En, herra. Luulen, että hän on hyvä merimies, mutta hän on liian toverillinen miehistön kanssa ollakseen hyvä esimies. Perämiehen tulee säilyttää arvonsa – eikä hän saa juoda yhdessä miehistön kanssa etukeulassa."
"Tarkotatteko, että hän juo", huudahti tuomari.
"En, herra, vaan sitä, että hän on liian tuttavallinen."
"No kapteeni, sanokaappas suoraan ja lyhyesti, mitä haluatte", sanoi tohtori.
"Olkoon menneeksi, herrani! Oletteko ehdottomasti päättäneet ryhtyä tähän retkeen?"
"Ehdottomasti", vastasi tuomari.
"Hyvä! öitten saanen kai vielä lisätä jonkun sanasen. Miehet panevat kruutia ja aseita etukeulaan. Ja kun kerran on niin hyvä paikka täällä kajuutan alla, niin miksei niitä voi yhtä hyvin panna tännekin? Ja sitten on teillä vielä miehistön joukossa neljä omia miehiänne ja näistä kertoi minulle kolme, että he tulevat asumaan etukeulassa. Miksei yhtä hyvin täällä peräkeulassa kajuutan vieressä?"
"Ja sitten vielä?" kysyi mr Trelawney.
"Vain yksi asia, sillä tässä on jo liian paljon lörpötelty."
"Se on totta", myönsi tohtori.
"Tahdon sanoa teille sen, minkä itse olen kuullut, että teillä on erään saaren kartta, ja kartalla on ristejä, jotka ilmaisevät missä aarre on; ja että saari on –" ja kapteeni mainitsi tarkasti pituus- ja leveysasteet.
"Sitä en ole virkkanut kenellekään elävälle sielulle", huudahti tuomari.
"Miehistö vain näkyy sen tietävän", huomautti kapteeni.
"Livesey, sen olette joko te tai Hawkins ilmaisseet", huudahti mr Trelawney.
"Samapa se, kuka sen on tehnyt", vastasi tohtori, ja minä huomasin ettei kapteeni eikä tohtori näkyneet panevan suurta painoa tuomarin vakuutuksille. Ja samoin tein minäkin, sillä olin jo huomannut, millainen lörppö hän oli, mutta luulenpa, ettei hän tosiaankaan ollut miehistölle ilmaissut saaren asemaa.
"Siis, herraseni! Minä en tiedä kellä tuo kartta on, mutta minä ehdotan, että se pidetään salassa sekä minulta että mr Arrowilta tai muussa tapauksessa pyydän paikalla eroni."
"Minä ymmärrän", sanoi tohtori. "Te haluatte, että pidämme asian salassa ja muodostamme varustusväen peräkannen miehistöstä, johon kuuluu ystäväni oma väki, ja otamme haltuumme kaikki laivalla olevat aseet ja koko kruutivaraston. Lyhyesti sanoen: te aavistatte salaliittoa."
"Älkää pahastuko, herraseni", vastasi kapteeni Smollet, "mutta teillä ei ole oikeutta panna sanoja suuhuni. Kellään kapteenilla ei olisi oikeutta lähteä merelle, jos hänellä olisi vähintäkään syytä noin sanoa. Mitä mr Arrowiin tulee, niin luulen hänen olevan täysin kunniallisen miehen. Ja samaa voin sanoa muutamista laivamiehistäkin, ja voivatpa he kaikkikin olla sellaisia. Mutta minä olen vastuunalainen laivan turvallisuudesta ja joka miehen hengestä. Ja minä huomaan, että kaikki ei käy kuten pitäisi ja siksi täytyy minun pyytää teitä ryhtymään muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin tai myöntää minulle ero."
"Kapteeni Smollet", sanoi tohtori hymyillen, "oletteko kuulleet tuota lausetta geniunt monten nascitur ridiculus mus? (Vuoria hommataan, mutta syntyykin vain naurettava hiiri.) Suokaa anteeksi, että esiintymisenne muistutti minua tuosta lauseesta. Ja voinpa lyödä vaikka vetoa siitä, että te sisään tullessanne tarkotitte paljoa enemmän."
"Tohtori", vastasi kapteeni, "te olette tarkkanäköinen. Kun tulin tänne sisään, niin ajattelin pyytää eroa, sillä luulin, ettei mr Trelawney olisi tahtonut kuulla sanaakaan."
"Enkä olisikaan", huudahti Trelawney. "Jollei Livesey olisi ollut täällä, niin olisin lähettänyt teidät hiiteen. Teen, kuten haluatte, mutta silti eivät ajatukseni teistä ole entistä paremmat."
"Kuten haluatte", vastasi kapteeni, "mutta te olette kyllä huomaava, että minä teen velvollisuuteni."
Sitten kumarsi hän ja katosi.
"Trelawney", sanoi tohtori, "luulenpa että te kaikista muistutuksista huolimatta olette onnistuneet saamaan kaksi kunnon miestä mukaanne laivaan, nimittäin hänen, joka juuri poistui, ja John Silverin."
"No Silver ehkä sellainen lienee", ärjäsi tuomari, "mutta tuo toinen on vallan kelvoton, sillä hänen esiintymisensä on epämiehuullista eikä olleskaan merimiesmäistä ja ennen kaikkea se ei ole englantilaista."
"Ehkä, mutta senhän sitten näemme", vastasi tohtori.
Kun tulimme kannelle, oli miehistö jo alkanut uudestaan lastata ruutia ja aseita kapteenin ja mr Arrowin valvoessa työn menoa.
Uudet laitokset miellyttivät minua. Kuusi makuupaikkaa oli laitettu peräkeulaan, ja vain kapean, pitkin vasenta laitaa kulkevan käytävän kautta olivat nämät keittiön ja miehistön asunnon yhteydessä. Alkuaan oli tarkotuksena, että kapteeni, mr Arrow, Hunter, Joyce, tohtori ja tuomari pitäisivät nämät paikat, mutta nyt päätettiin, että Redruth ja minä saamme kaksi ja kapteeni ja mr Arrow saavat yhdessä maata välikannella. Matalaa siellä tosin oli, mutta siellä oli kumminkin tilaa kahdelle riippumatolle, ja perämiehellä ei puolestaan näyttänyt olevan mitään sanomista tätä järjestystä vastaan. Ehkä hänelläkin oli ollut jonkunlaisia epäluuloja miehistöä kohtaan.
Me puuhailimme kaikki innokkaasti edellämainitussa työssä, kun kaksi viimeksi pestattua miestä ynnä John Silver astuivat venheisiin.
Kokki kiipesi laivalle vikkelästi kuin apina ja niin pian kuin hän huomasi, mitä oli tekeillä, virkkoi hän:
"Halloo, pojat, mitäs tämä merkitsee?"
"Me lastaamme ruutia uuteen paikkaan", vastasi muuan miehistä.
"Mitä hittoa tämä on..." alotti Pitkä John.
"Se tapahtuu minun käskystäni", vastasi kapteeni terävästi. "On parasta että lähdette keittiöön, sillä väki tarvitsee illallista."
"Paikalla, kapteeni", sanoi kokki, teki kunniaa ja katosi kannen alle.
Kuulin kapteenin sanovan tohtorille, että "minä en tule tällä matkalla miksikään miehistön suosikiksi."
Myönnän, että kapteenin suhteen olin tuomarin kanssa samaa mieltä ja pelkäsin häntä kovin.
Yhdestoista luku.
Matka.
Olin kauhean väsyksissä, kun pursimies vähää ennen aamunkoittoa puhalsi pilliinsä ja miehet rupesivat nostamaan ankkuria ylös. Mutta vaikka olisin ollut puolta väsyneempi, en sittenkään olisi tahtonut olla poissa kannelta, sillä kaikki oli minusta niin uutta ja miellyttävää.
Mutta kun siinä parhaillaan seisoin ja nautin tuosta vilkkaasta näytelmästä, alkoi Pitkä John kuuluvalla äänellä laulaa:
"Oli viistoista ruumispaareilla."
Ja koko miehistö yhtyi laulaen:
"Oh hei, oh hoo.
Toiset kasteli kulkkujaan rommilla,
Oh hei, oh hoo."Tuntui kuin olisin kuullut kapteeni-vainajan äänen "Amiraali Benbowin" tarjoiluhuoneessa, mutta ennenkuin ehdin pitemmälle mietteissäni, oli laivan ankkuri ylhäällä ja me aloimme matkamme Aarresaarta kohti.
En aio tässä kertoa kaikkia matkan yksityiskohtia, eikä niissä kummempaa ollutkaan. Laiva osottautui erinomaiseksi ja miehistö oivalliseksi ja kapteeni näytti ymmärtävän ammattinsa perin pohjin. Mutta ennenkuin tulimme Aarresaaren pituusasteelle, sattui tapauksia, joista aion lähemmin kertoa.
Ensiksi näyttäytyi mr Arrow paljoa huonommaksi kuin mitä kapteenikaan oli häntä pitänyt, sillä miehistö ei totellut häntä olleskaan, vaan kukin teki mitä tahtoi, ja sitten alkoi hän näyttäytyä tuon tuostakin kannella silmät sameina ja posket punaisina osottaen siten olevansa juovuksissa. Mutta emme voineet saada selville, mistä hän oli väkijuomia saanut. Kun häneltä humalassa ollessaan sitä kysyimme, niin nauroi hän meille vasten naamaa, ja selvänä ollessaan kielsi hän kovasti mitään muuta kuin vettä maistaneensa.
Mutta ei siinä kyllin, että hän osottautui huonoksi esimieheksi ja vaikutti pahentavasti miehistöön, vaan oli selvää, että hän menettäisi henkensä, jos saa tuolla tavoin jatkaa. Siksi ei meitä olleskaan hämmästyttänyt, kun kuulimme hänen eräänä pimeänä yönä kovassa merenkäynnissä pudonneen mereen.
Tuon uutisen kuultuaan virkkoi kapteeni: "no täten pääsimme panemasta häntä rautoihin."
Mutta olimmepa ilman perämiestä ja meidän täytyi korottaa joku miehistä tähän virkaan. Pursimies Job Anderson, joka oli sopivin, sai osaksi hoitaa perämiehen tointa säilyttäen vanhan arvonsa. Mr Trelawney oli myös vanha merenkulkija ja oli usein vahdissa kauniilla ilmalla. Purrenohjaaja Israel Hands oli vanha meriveitikka, jolle voi uskoa tiukan tullen vaikeitakin tehtäviä.
Hän oli erinomaisen hyvä ystävä Pitkän John Silverin kanssa, josta tämän yhteydessä tahdon muutaman sanan sanoa. Huolimatta siitä, että hän oli raajarikko, liikkui hän erinomaisen vikkelästi laivalla.
"Pitkä John Silver ei olekaan mikään tavallinen mies", sanoi purrenohjaaja minulle. "Nuorena kävi hän oikean koulunkin läpi ja puhuu kuin kirjasta, jos niin tahdotaan. Ja rohkea on hän kuin leijona. Olen nähnyt hänen selviävän taistelussa neljän kanssa, vaikka hän oli aivan aseeton."
Koko miehistö kunnioitti ja vieläpä tottelikin häntä ja hänellä oli erikoinen tapa kutakin puhutella ja osottaa palvelustaan. Minulle oli hän aina ystävällinen, kun milloin menin keittiöön, jonka hän aina piti erinomaisen siistinä. Astiat olivat kiiltävän kirkkaat ja yhdessä nurkassa oli hänen papukaijansa häkissään.
"No, Hawkins", sanoi hän toisinaan, "tulehan puhelemaan hetkisen aikaa Johnin kanssa, sillä ei kukaan ole tervetulleempi kuin sinä, poikaseni! Istuhan, niin saat kuulla viimeiset uutiset. Kapteeni Flint – minä kutsun papukaijaani kapteeni Flintiksi tuonnimisen kuuluisan merirosvon mukaan, – ennustaa, että me saamme onnellisen matkan. Eikös niin, kapteeni?"
Papukaija vastasi säännöllisesti: "hopeata loppumattomat määrät, hopeata loppumattomat määrät", niin kauvan, kunnes John peitti sen häkin nenäliinallaan.
"Tuo lintu on", sanoi hän, "ainakin kahdensadan vuoden vanha ja jos kuka on asioita nähnyt, niin on se nähnyt, rakas Hawkins. Se on ollut Madagaskarilla ja Malabarissa, Surinamissa, Providencessä ja Portobellessa. Se oli myös mukana, kun ne nostivat meren pohjasta erään hopearahoilla lastatun laivan ja silloin oppi hän huutamaan nuot sanat: 'hopeata loppumattomat määrät'. Mutta sanoppas, ukkoseni, oletko milloinkaan ruutia haistellut?"
"Kyllä kai", kirkasi papukaija.
Mitä tuomarin ja kapteeni Smollettin väleihin tulee, niin täytyy minun myöntää, että edellinen halveksi jälkimäistä. Kapteeni ei koskaan muulloin puhunut kuin silloin, kun häneltä kysyttiin ja silloinkin hyvin lyhyesti. Hän näytti muuttaneen mielipiteensä väestön suhteen ja laivaan oli hän erinomaisen ihastunut. "Mutta", lisäsi hän, "me emme ole vielä kotona ja olisin iloinen, jos tämä matka jo olisi suoritettu"'.
"Jospa tuo mies olisi sanonut sanankaan vielä, niin olisin vestänyt häntä vasten naamaa", oli tuomarilla tapana sanoa tohtorille, kun kapteeni oli nuot sanansa sanonut.
Kaikki miehet laivalla olivat tyytyväisiä ja kummallistahan muutoin olisi ollutkin. Kaksinkertaiset annokset annettiin konjakkia joka päivä ja sitä paitsi ylimääräiset annokset, jokaisen miehistöön kuuluvan miehen nimi- ja syntymäpäivänä. Omenatynnyri oli aina avattuna keskilaivalla ja kukin sai siitä ottaa niin paljon kuin halusi. Ja jollei tätä omenatynnyriä olisi ollut, niin ei olisi koskaan kuulta varottavaa ääntä ja tietämätöntä on, kuinka meille olisi käynyt – mutta koska se on pitkä juttu, niin kerron sen erikseen.
Olimme matkallamme ehtineet niin pitkälle, että jo seuraavan päivän aamupuolena olisi Aarresaaren pitänyt tulla näkyviin. Laivan suunta oli E.L.E. ja tuuli ja merenkäynti oli tasaista. Olimme kaikki erinomaisella tuulella, kun olimme niin lähellä seikkailuretkemme päämäärää.
Heti auringon laskettua, kun olin saanut kaikki päivätyöni tehdyksi ja aijoin lähteä makuulle, pisti päähäni, että yksi omena ei tekisi pahaa ja siksi juoksin kannelle. Vahti piti tähystystä etukeulassa ja peränpitäjä vihelteli hiljakseen. Tämä oli ainoa ääni kuin kuulin paitsi veden loiskinaa laivan keulaa vasten.
Ryömin omenatynnyriin, jossa oli vain muutamia omenia jälellä. En muista, kuinka vaivuin uneen tai olin vaipumaisillani, mutta äkkiä tunsin, että joku istautui nojaten olkapäänsä tynnyriä vasten. Aioin hypätä tynnyristä, kun samassa kuulin John Silverin äänen ja tuskin oli kuullut kymmentäkään sanaa, kun en mistään hinnasta olisi tahtonut itseäni ilmaista. Lojoin siellä ja kuuntelin vapisten pelosta ja uteliaisuudesta, sillä noista sanoista huomasin, että kaikkien kunniallisten miesten henki laivalla riippui kokonaan minusta.
Kahdestoista luku.
Mitä kuulin omenatynnyrissä.
"En, en minä", sanoi Silver, "Flint oli kapteenina ja minä puujalkoineni toisena perämiehenä. Samassa kahakassa, jossa minä pääsin jalastani, kadotti Pew-vainaja korpinsilmänsä. Se oli häijy tohtori, joka sahasi jalkani poikki, vaikkei hän osannutkaan kirjoittaa lääkemääräystä latinaksi, mutta hänet hirtettiin kuin koira, kuten kaikki muutkin ja päivänpaisteessa sai hän kuivua Corso Castlessa. Niin, kuten sanottu, se tapahtui silloin kun purjehdin Flintin kanssa ja minä itse olin toisena perämiehenä..."
"Oo", keskeytti muuan nuorekas ja ihmettelevä ääni, "mahtoi olleen kelpo mies se kapteeni Flint!"
"No miksei, mutta ei Daviskaan vallan huonompi ollut", sanoi Silver. "Mutta missä ovat nyt kaikki vanhat laivatoverini? Esimerkiksi kaikki, jotka purjehtivat Flintin kanssa? Missä on nyt Pew, hän, joka pääsi korpinsilmistään? Sanokoon se, joka voi, minä en uskalla. Mutta se mies ainakin osasi käsitellä veistä pitkillä sormillaan."
"Kun kaikki käy selville, niin ei elämä ole suuren arvoinen", virkkoi siihen se nuorukainen, joka äsken oli ihmetellyt Flint-rosvoa.
"Eipä tosiaankaan, jos on sellainen pöllöpää kuin sinä olet", huudahti Silver. "Mutta kuulkaapas pojat! Olette tosin nuoria, mutta kun katselen teitä, niin huomaan, että te ette mitään tikkoja ole, ja siksipä tahdon teille puhua aivan kuin täysikasvuisille miehille."
Lukija voi kuvitella tunteeni, kun kuulin tuon kauhean vanhan roiston – olin nyt selvillä, että hän oli sellainen – puhuvan muille yhtä imartelevalla äänellä kuin minullekin. Jos olisin voinut, niin luulenpa, että olisin hänet tappanut pistämällä hänet tikarilla tai ampumalla hänet kuoliaaksi. Hän jatkoi puheluaan aavistamatta että löytyi kuulijakin:
"Tässä on kysymys onnen etsijöistä, ja kun tämä retkeily on suoritettu, niin on meillä rahaa satoja puntia, sen sijaan kun nyt on vain muutamia kuparirahoja. Mutta enimmät teiltä menevät rommiin ja muihin hyödyttömiin asioihin ja sitte lähdette merelle taas paljailla paitasillanne. Mutta sellainen ei ole minun tapani. Minä sijoitan rahoistani vähän sinne, vähän tänne, jotta ei herätä epäluuloja. Ottakaa se huomioon, että minä olen viisikymmentävuotias. Tämän retken jälkeen aion minä asettua levossa asumaan kunniallisena ihmisenä. Ja kuinka alotin elämänratani? Etukeulassa asuen, kuten sinäkin."
"Vai niin", sanoi toinen, "mutta täherahat ovat nyt poissa, vai kuinka? Tämän jälkeen ette uskalla näyttäytyä Bristolissa."
"No missä luulet siis rahojeni olleen", kysyi Silver.
"Tietysti pankeissa ja muualla Bristolissa."
"Mutta nyt on vaimollani koko varasto ja 'Kaukoputki' on myyty ja vaimoni on laputtanut matkoihinsa minua kohtaamaan. Ja jospa tahtoisin, niin voisinpa sanoa sinulle mihin, sillä luotan sinuun, mutta en tahdo tehdä tovereitasi kateellisiksi."
"Ja voitteko luottaa vaimoonne?" kysyi toinen.
"Tämänlaatuiset ihmiset kuin me olemme, eivät luota koskaan toisiinsa ja siinä tekevätkin vallan oikein", vastasi kokki. "Mutta minulla on oma tapani ja kanssani ei ole hyvä leikitellä. Muutamat meikäläisistä pelkäsivät Pewiä ja toiset taas Flintiä, mutta Flint pelkäsi minua, joskin hän samalla minusta ylpeili. Flintin miehistö oli hurjin kuin on koskaan laivan kannella astunut. Itse Belzebuhkaan ei olisi uskaltanut lähteä merelle niiden kanssa. Minä en ole mikään kerskuja ja sinä näet myös, että minun kanssani on helppo tulla toimeen, mutta silloin kun olin aliperämiehenä, ei ollut hyvä mennä kutsumaan Flintin vanhoja merirosvoja lampaankaritsoiksi. Olisinpa tahtonut nähdä sinun itsesi vanhan Johnin laivalla."
"Kuulkaappas", sanoi nuorukainen, "minä en ole puoliakaan pitänyt tästä yrityksestä ennen niin paljon kuin nyt, kun olen puhellut kanssanne. Mutta nyt on tässä käteni."
"Ja kunnon poika sinä oletkin", vastasi Silver ja pudisti nuorukaisen kättä niin sydämellisesti, että omenatynnyri tutisi.
Minä käsitin koko keskustelun sisällön. "Onnen etsijät" merkitsivät vallan yksinkertaisesti tavallisia merirosvoja. Ja ehkäpä tuo ainoakin laivalla oleva kunniallinen mies oli houkuteltu rikokseen taipuvaiseksi. Ja aavistukseni pian toteutuikin. Kun Silver oli hiljaa viheltänyt, tuli näet kolme miestä kannelle ja istuutuivat toisten luo.
"Dickiin voimme luottaa", sanoi Silver.
"No senhän arvasin", vastasi purren ohjaaja Israel Handsin ääni. "Dick ei olekaan mikään pöllöpää." Hän käänsi mälliä poskessaan ja sylkäsi. "Mutta kuulehan Pitkä John, minä alan ikävystyä tähän. Minä olen saanut jo kyllikseni kapteeni Smollettista, sillä hän on jo kylliksi kauvan minua kiusannut. Tahdon mennä tuonne kajuuttaan ja maistaa heidän viinejään ja herkkujaan. Juuri sitä nyt tahdon!"
"Israel", sanoi Silver, "minään nerona sinua ei tosin ole koskaan pidetty, mutta ovathan sinulla siksi isot korvat, että luulen voivan sinun niillä kuunnella. Kuule siis, mitä minä sanon: sinä ryömit etukeulaan, teet lujasti työtä, puhut siivosti ja elät raittiisti, kunnes minä sinut näistä velvollisuuksista vapautan. Pane se mieleesi, poikani!"
"Kyllä ja enhän ole muuta sanonutkaan", murisi purrenohjaaja. "Milloin olen jotain sanonut?"
"Milloin!" huudahti Silver. "Ethän muuta teekään kuin lörpöttelet. Etkö käsitä, että tohtorin ja tuomarin täytyy auttaa meitä saamaan aarre laivaan ja sitte vasta voimme nähdä, mitä teemme. Jos voisin teihin kirottuihin koiriin luottaa, niin antaisin viedä meidät puolimatkaan takasin, ennenkuin ryhtyisin toimiin."
"Mutta olemmehan kaikki täällä laivalla merimiehiä", sanoi nuori Dick.
"Tarkoitat kai, että me osaamme ohjata suunnan mukaan", keskeytti Silver, "mutta kuka määrää ensin suunnan? Jos minä saisin määrätä, niin antaisin kapteenin kuljettaa laivaa, kunnes pääsisimme tunnetuille vesille. Silloin ei tulisi pettyneitä suunnitelmia kysymykseen. Mutta tunnen teidät ja siksi teenkin heistä lopun saaren luona, kun olemme saaneet aarteen laivaan, vaikka se onkin synti ja häpeä. Mutta tehän ette ole milloinkaan tyytyväisiä ja minua sydäntä myöten koskee, kun täytyy purjehtia tuollaisten raukkojen kanssa kuin te olette."
"Ei niin kiivaasti, Pitkä John", huudahti Israel. "Löytyy muitakin sinun vertaisiasi. Taitava tosin olet, sitä ei kukaan kielläkään – mutta löytyy muita..."
"Vai niin", vastasi Silver. "Löytyy muita. Missä? Pew oli, mutta hän kuoli kerjäläisenä. Flint oli samaa maata, mutta hän kuoli rommista Savannahissa."
"Kyllähän oli kelpomiehiä, mutta missä he nyt ovat?"
"Ja", sanoi Dick, "jos mekin tahdomme olla noitten vertaisia, niin mitä on meidän näille tekeminen?"
"Niin puhuu mies!" huudahti kokki ihmetellen. "Tuo osottaa neroa! Mutta suoraan sanoen, miten luulette, että asian kanssa on meneteltävä. Teurastammeko heidät heti kuin siat, joka olisi Flintin tai Billy Bonesin tapaista?"
"Tuo tuntui niin Billyn ääneltä", sanoi Israel. "'Kuolleet koirat eivät pure', virkkoi hän aina. Nyt on hänkin kuollut."
"Kuollut kuin koira", vakuutti Silver. "Mutta pankaa huomioon, että minä olen hieno luonne, herrasmies sormenpäähän saakka. Luonnollisesti äänestän minäkin kuolemaa, mutta vasta silloin kun aika on sovelias."
"John", huudahti Hands, "sinä olet kelpo mies!"
"Niin ei sinun huoli sanoa ennenkuin olen sen osottanut", sanoi Silver. "Yhden ehdon kumminkin panen, nimittäin sen, että saan osalleni Trelawneyn, jonka pässinpään tahdon omin käsin vääntää nurin." Ja hän lisäsi: "hyppääpäs Dick tynnyriin ja nouda minulle omena, sillä kurkkuni on kuiva liiasta lörpöttelystä."
Voitte kuvailla kauhistukseni! Olisin hypännyt tynnyristä ja juossut vaikka henkeni edestä, jos minulla olisi ollut kylliksi voimia, mutta sekä jäseneni että rohkeuteni olivat lamauksissa. Kuulin Dickin nousevan seisalleen, mutta heti sen jälkeen kuului Hands virkkavan:
"Annahan olla! Mitä helkkaria sinä John omenoilla teet? Ottakaamme sen sijasta annos rommia!"
"Dick", sanoi Silver, "luotan sinuun. Tässä on avain ja mene ja laske tuoppi rommia täyteen!"
Kauhustani huolimatta luulin nyt käsittäneeni, miten mr Arrow sai noita väkijuomia, jotka tekivät hänestä lopun.
Dick oli vain lyhyen ajan poissa ja silloin puhui Israel kokin korvaan. Minä voin kuulla vain muutamia sanoja, mutta kumminkin pääsin siten tärkeiden tietojen perille. Loppusanat kuuluivat näin: "ei kukaan muu heistä tahdo olla kanssamme asiassa mukana." Luultavasti oli meillä siis vielä uskollisia miehiä laivalla.
Kun Dick palasi, niin otti kukin vuoronsa jälkeen tuopin käteensä ja ryyppäsi siitä. "Yrityksemme malja!"... "Vanhan Flintin malja!"... "Meidän kaikkien ja aarteen malja!"
Juuri samassa loi kuu kirkkaan valonsa tynnyriin, ja samassa kuului myös tähystäjän huuto: "maa on näkyvissä!"
Kolmastoista luku.
Sotaneuvottelu pidetään.
Heti syntyi vilkas liike kannella. Minä kiipesin nopeasti tynnyristä ja hiivin peräkeulaan ja tulin sitten takasin kannelle sopivaan aikaan rientääkseni yhdessä Hunterin ja tohtori Liveseyn kanssa etukeulaan.
Sinne oli jo koko miehistö kokoontunut. Oli syntynyt samalla sumua kuin kuukin nousi. Kaakkoon päin meistä näkyi kaksi matalaa kunnasta, toisistaan noin kahden englannin penikulman päässä ja toisen takana kohousi kolmas korkeampi kukkula, jonka huippu oli sumun peitossa. Kaikki kolme näyttivät olevan keilan muotoisia.
Kun olin tämän kaiken nähnyt aivan kuin unessa, kuulin kapteeni Smollettin antavan käskyjä. "Hispaniolan" suuntaa muutettiin pari suuntaa ylemmäksi ja nyt kulki se sillä tavoin, että saaren itäinen sivu näkyi hyvin.
"Ja nyt miehet", sanoi kapteeni, "sanokaapas, onko teistä kukaan ennen nähnyt tuota saarta?"
"Kyllä, herra", vastasi Silver, "minä olen nähnyt. Otin kerran tuolta saarelta vettä, kun kerran palvelin kokkina eräässä kauppalaivassa."
"Eikös ankkuripaikka ole eteläänpäin, saaren takana?" kysyi kapteeni.
"On. Sitä kutsutaan Benrangelin saareksi. Merirosvot asustelivat siellä muinoin ja meillä oli laivassa muuan mies, joka tiesi heidän nimensäkin. Tuota kukkulaa, joka on pohjoiseen päin, kutsutaan 'Etumastoksi' ja saarella on kaikkiaan kolme kukkulaa, jotka antavat eteläänpäin. Korkeinta, jonka huippu on sumun peitossa, kutsutaan 'Kaukoputkeksi'."
"Minulla on täällä kartta", sanoi kapteeni Smollett, "katsokaas onko tämä oikea paikka!"
Pitkän Johnin silmät hehkuivat innosta, kun hän otti kartan käsiinsä. Mutta heti hänen ensi katseestaan näin hänen pettyneen, sillä tämä ei ollut se, jonka me löysimme Billy Bonesin arkusta, vaan täydellinen jäljennös siitä – paitsi että siitä puuttuivat punaset ristit ja kirjoitetut muistiinpanot. Mutta kumminkin onnistui hän salaamaan pettymyksensä.
"Kyllä, herraseni, tuo on oikean paikan kartta ja se on lisäksi hyvin piirustettu. Ihmettelen, kuka sen on tehnyt, sillä luulen, että merirosvot olisivat siihen kykenemättömät. Ah, tässähän onkin kapteeni Kiddin ankkuripaikka eli siis sama paikka, josta toverini mainitsi. Tätä eteläistä sivua pitkin käy vahva virta ja läntisellä sivulla se käy pohjoseen päin. Olitte oikeassa, kun teitte tuon viimeisen liikkeen..."
"Kiitoksia paljon", keskeytti hänet kapteeni. "Kun milloin neuvojanne tarvitsen, niin kysyn teiltä. Nyt saatte mennä."
Olin hämmästyksissäni siitä kylmäverisyydestä, jolla John myönsi saaren tuntevansa ja olinpa puoleksi peloissani, kun hän läheni minua ja ruumistani puistatti, kun hän laski kätensä olalleni ja virkkoi:
"Tämä on hauska paikka mennä maihin. Täällä voi uida ja kiipeillä puihin ja ajella vuohia sekä kiipeillä noilla kukkuloilla aivan kuin itse olisi vuohi. Tunnenpa tulevani uudelleen nuoreksi... mutta sehän onkin totta, minähän unhotinkin puujalkani. On hauskaa olla nuori ja omistaa kymmenen varvasta eikä sitä silloin niin liikoja valita liikavarpaista, vaikkapa niitä muutamia olisikin. Jos haluatte jotakin tietoja, niin kysykää vain vanhalta Johnilta. Hän on kyllä käytettävänänne."
Sitten taputti hän minua ystävällisesti olalle ja katosi kannen alle.
Kapteeni Smollett, tuomari ja tohtori Livesey keskustelivat keskenään peräkannella, ja niin innokkaasti kuin paloinkin halusta saada kertoa historiani, en uskaltanut sitä tehdä. Samassa huusi tohtori Livesey minua. Hän oli unhottanut piippunsa alas ja käski minun mennä sitä noutamaan. Mutta niin pian kuin olin tullut häntä kylliksi lähelle, jotta voin puhua hänelle ilman että kukaan kuuli, kuiskasin hänelle: "tohtori, saisinko teitä puhutella? Menkää alas kajuuttaan te, tuomari ja kapteeni ja lähettäkää jollain tekosyyllä minua noutamaan. Minulla on kauheita uutisia kerrottavana!"
Tohtorin haahmo muuttui, mutta hän sai heti takasin mielenmalttinsa ja hän virkkoi minulle kovalla äänellä: "kiitos, Jim, muuta en tahtonutkaan tietää."
Sitten teki hän käännöksen ja liittyi muihin. He puhelivat keskenään jonkun sekundin ajan ja vaikkei kukaan heistä huudahtanut eikä edes viheltänyt, niin oli kumminkin selvää, että tohtori oli esittänyt pyyntöni. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin kapteenin antavan käskynsä Job Andersonille ja merkkivihellys kutsui kaikki miehet kannelle.
"Poikaseni, tämä maa on matkamme päämäärä. Mr Trelawney on antelias, kuten kaikki tiedämme ja olen ilmoittanut hänelle, että kaikki ovat täyttäneet velvollisuutensa. Hän, tohtori ja minä menemme alas kajuuttaan juomaan teidän maljanne ja te saatte runsaasti groggia juodaksenne meidän maljamme. Oikea merimiesten 'eläköön' mr Trelawneylle."
Tietysti seurasi tätä kehotusta "eläköön"-huuto, mutta se kaikui niin selvästi ja sydämellisesti, että minun, suoraan sanoen, oli hyvin vaikeata uskoa, että nuot miehet juonittelivat henkeämme vastaan.
"Eläköön kapteeni Smollett!" huusi Pitkä John ja toiset siihen innokkaasti yhtyivät.
Nuot kolme herraa menivät sen jälkeen kannen alle ja hetkisen kuluttua tuli käsky, että Jim Hawkinsin piti tulla alas kajuuttaan.
Kaikki kolme istuivat pöydän ympärillä pullo espanjalaista viiniä ja viinirypäleitä edessään. Tohtori oli asettanut tekotukkansa polvilleen ja tämän tiesin merkitsevän sitä että hänen mielensä oli kiillottunut. Kajuutan ikkuna oli auki, sillä yö oli lämmin ja kuu paistoi ikkunasta sisään.
"No, Hawkins", alkoi tuomari, "sinullahan on jotain sanottavaa. Annas kuulua."
Minä tein, kuten käskettiin ja kerroin niin lyhyesti kuin voin kaikki yksityiskohdat siitä keskustelusta, jonka olin kuullut. Kukaan ei minua tällöin keskeyttänyt eikä kukaan heistä tehnyt pienintäkään liikettä, mutta kaikkien katseet olivat herkeämättä tähdätyt minuun.
"Jim", sanoi tohtori, "istuhan."
He kaasivat minulle lasillisen viiniä ja panivat kourani täyteen viinirypäleitä, jonka jälkeen kaikki kolme joivat maljani sekä kiittivät minua ansioistani ja rohkeudestani.
"Kuulkaapas, kapteeni", sanoi tuomari, "teillä on oikein ja minulla väärin. Myönnän olleeni koko aasi ja nyt odotan määräyksiänne."
"Ette suurempi aasi kuin minäkään", vastasi kapteeni. "Tavallisesti huomataan edeltäpäin, kun väestö milloin hommaa kapinaa, mutta tämä miehistö on minut täydellisesti pettänyt."
"Anteeksi, kapteeni", sanoi tohtori, "sen on tehnyt Silver, joka on kerrassaan omituinen mies."
"Minusta hän sopisi erinomaisen hyvin riippumaan raakapuun nenään", vastasi kapteeni, "mutta mitäs tässä toimittaa lörpötellä. Tässä asiassa huomaan olevan kolme, neljä kohtaa, joista mr Trelawneyn luvalla pyydän saada huomauttaa."
"Te olette kapteeni, herraseni, ja teillä on valta puhua", sanoi tuomari jalomielisesti.
"Ennen kaikkia täytyy meidän jatkaa entiseen tapaamme, koska emme voi kääntyä takaisin, sillä jos minä antasin tällaisen määräyksen, niin nousisivat he heti kapinaan. Ja onhan meillä aikaa – ainakin siksi kuin olemme aarteen löytäneet. Ja kolmanneksi on meillä uskollistakin väestöä laivalla. Nyt on asia niin, että mellakka tässä syntyy ennemmin tai myöhemmin ja minä ehdotan, että me panemme sen toimeen silloin, kun he sitä vähimmin osaavat aavistaa. Voimmehan luottaa teidän omiin palvelijoihinne, mr Trelawney?"
"Kuten minuun itseeni."
"Täten on meitä seitsemän, nuori Hawkins siihen luettuna. Ja sitten on kysymys noista luotettavista miehistä."
"Luultavasti Trelawneyn omista eli niistä, jotka hän palkkasi ennenkuin alkoi luottaa Silveriin."
"Ei", keskeytti tuomari, "Hands on minun palkkaamani."
"Minä luulin voivani luottaa Handsiin", lisäsi kapteeni.
"Ja ajatelkaa, että he ovat kaikki englantilaisia", huudahti tuomari. "Herraseni, minulla olisi erinomainen halu räjähyttää koko laiva ilmaan."
"Minä puolestani", jatkoi kapteeni, "luulen, että ainoa, minkä me voimme tehdä, on se, että meidän täytyy olla asemillamme ja pitää heitä tarkasti silmällä. Minä myönnän sen olevan työlästä ja mukavampaa olisi panna kahakka toimeen, mutta sitä emme uskalla ennenkuin tunnemme väkemme."
"Jim", sanoi tohtori, "voi auttaa meitä enemmän kuin kukaan muu, sillä miehet eivät häntä pelkää ja Jim on poika, jolla ovat silmät päässään."
"Hawkins, minä luotan sinuun erinomaisesti", lisäsi tuomari.
Tunsinpa olevani melkein epätoivossa, sillä mitähän minä voin toimittaa, joskin omituisesta sattumuksesta minun kauttani turvallisuus saavutettiin.
Ja sitten oli 26 miehestä vain 7 sellaisia joihin voimme täydellisesti luottaa ja näistäkin yksi oli vain poikanen, joten oli taisteltava 6 19 vastaan.
III.
Seikkailuni rannalla.
Neljästoista luku.
Kuinka seikkailuni alkoivat.
Kun seuraavana aamuna tulin kannelle, oli saaren ulkonäkö kokonaan muuttunut. Vaikka tuuli oli paljon asettunut, niin olimme purjehtineet yöllä pitkän matkan ja olimme nyt tyyneessä, noin puolen penikulman matkan päässä saaren kaakkoispäästä, joka oli alavaa rannikkoa. Harmaalta vivahtavat metsät peittivät siitä suurimman osan ja tämän yksitoikkoisuuden keskeyttivät vain siellä täällä olevat hietikot sekä muutamat havupuut, jotka näkyivät muita korkeampina joko yksin tai ryhmissä ollen. Mutta kaikki näytti olevan yksitoikkoista ja synkkää. Kukkulat kohousivat paljaina ja ne olivat omituisesti muodostuneet ja erittäinkin oli "Kaukoputki", joka oli muita noin 400 jalkaa korkeampi, omituisen näköinen.
Meillä oli ikävä aamupuoli-työ tehtävänä, sillä tuulen merkkiäkään ei näkynyt. Venheet laskettiin veteen ja niihin pantiin miehiä ja laivaa hinattiin kolme tai neljä penikulmaa saaren niemen ympäri ja sitä kapeaa väylää pitkin, joka johtaa Benrangeliu saaren takana olevaan satamaan. Minä tarjouduin seuraamaan muuatta venhettä, jossa minulla ei tietysti ollut mitään tehtävää. Kuumuus oli sietämätön ja miehet murisivat kovin työstä. Anderson oli käskijänä siinä venheessä, jossa minä olin, mutta sen sijasta että hän olisi pitänyt miehiä komennossa, murisi hän yhtä paljon kuin muutkin miehet.
"No onpa hyvä", sanoi hän samalla kiroten, "että tätä ei riitä ijankaikkisesti."
Tätä pidin minä huonona merkkinä, sillä tähän saakka olivat miehet mielellään ja iloisesti menneet työhönsä. Mutta pelkkä saaren näkeminen oli höllentänyt kurin ohjat. Koko matkan ajan seisoi Pitkä John peränpitäjän vieressä tarkastellen laivaa. Hän tunsi väylän kuin viisi sormeaan ja vaikka syvyyden mittaaja kaikkialla löysi vettä enemmän kuin mitä kartalla oli merkitty, niin ei John kertaakaan epäillyt.
Olimme juuri sillä kohdalla, johon ankkuri oli merkitty kartalla, noin kolme neljännesosan penikulman päässä kummastakin rannasta, manner toisella ja Benrangelin saari toisella puolella. Pohja oli tasainen hiekkapohja. Ankkurimme laskemisesta syntynyt kolina säikäytti lentoon ison parven lintuja, jotka hetkisen lentelivät ja kirkuivat, mutta sitten katosivat metsään ja kaikki oli nyt hiljaa.
Paikka oli kokonaan maan ympäröimä ja kätketty metsän varjoon. Puut olivat aivan rannalla ja ranta oli enimmäkseen tasaista. Kunnaat olivat ympärillä amfiteaatterin tapaan ja jonkun välimatkan päässä toisistaan. Kaksi pientä jokea laski erääseen lammikkoon. Ja puiden lehdissä tällä osalla rannikkoa oli myrkyllinen väriloisto. Laivasta emme nähneet minkäänlaista rakennusta, sillä niin tiheä oli metsä.
Ei käynyt pienintäkään tuulen henkäystä eikä kuulunut muuta ääntä kuin se jonka maininki synnyttää loiskiessaan rantakiviä vasten. Ja omituinen, ummehtunut haju vallitsi ankkuripaikalla, haju, jonka märänneet lehdet ja puut synnyttävät. Huomasin, että tohtori veti ilmaa nenäänsä ikäänkuin olisi haistellut märännyttä munaa.
"En tiedä, löytyykö täällä aarteita", sanoi hän, "mutta siitä voin panna tekotukkani pantiksi, että kuumetta täällä kyllä liikkuu."
Jos miehien käytös oli jo venheissä ollut levottomuutta herättävä, niin muuttui se vallan uhkaavaksi, kun he tulivat laivaan. He istuutuivat kannelle ja murisivat keskenään. Pienimmätkin käskyt otettiin vastaan karsain silmin ja niitä toteltiin vastenmielisesti ja huolimattomasti. Ja näytti luotettaviinkin sama tauti tarttuneen. Näkyi selvästi, että salaliitto uhkasi meitä.
Emmekä me kajuutassa olevat olleet ainoat, jotka huomasimme vaaran. Pitkän Johnin tavaton uutteruus ja hänen auliutensa auttamaan kaikkialla, kun kellään muulla ei siihen näyttänyt olevan halua, oli meistä pahin merkki siitä, että iltapuoli tulee olemaan kuuma.
Me pidimme neuvottelun kajuutassa.
"Herraseni", sanoi kapteeni, "jos minä uskaltaisin antaa vielä yhden käskyn, niin olisimme pelastetut. Nyt on meillä vain yksi mies, johon voimme luottaa."
"Ja kukahan se on", kysyi tuomari.
"Silver", vastasi kapteeni. "Hän on yhtä halukas kuin te tai minä tasoittamaan kaikki, joskin tuo onkin vain kavala kepponen. Mutta laittakaamme niin, että hänen ei huoli sitä kauvemmin käyttää, Antakaamme miehille lupa mennä iltapäivällä maihin. Ja jos he kaikki menevät, niin silloin kyllä puolustamme laivaa syntyvän taistelun aikana. Mutta jollei heistä kukaan mene, niin silloin pidämme kajuutan hallussamme ja Jumala kyllä suojelee niitä, joilla on oikeus puolellaan. Ja huomatkaa sanani: 'jos jotkut menevät maihin, niin tuo Silver heidät mukanaan takasin ja lauhkeina kuin lampaat'."
Ja niin päätettiinkin tehdä. Ladatut pistoolit annettiin kaikille luotettaville miehille. Hunterille, Joycelle ja Redruthille annettiin tieto tuumastamme ja he ottivat uutisen vastaan paljoa pienemmällä hämmästyksellä, mutta suuremmalla rohkeudella kuin mitä me osasimme luullakaan. Kapteeni meni kannelle ja kääntyen miehistön puoleen virkkoi:
"Pojat, meillä on tänään ollut vaikea päivä. Maihin pistäytyminen ei ketään vahingoita. Venheet ovat vielä vedessä ja kellä vain on halu, saa mennä maihin iltapäivällä. Minä ammuu laukauksen tuntia ennen auringonlaskua."
Nyt loppui tyytymättömyys. Kaikki kohottivat voimakkaan "eläköön", joka kaikui kaukaista kunnasta vasten ja pelotti ison joukon lintuja lentoon ankkuripaikan lähistössä.
Kapteeni oli kyllin viisas laittautuessaan matkoihinsa jättäen Silverin haltuun matkan järjestämisen ja luulenpa että se olikin erinomaisen viisaasti tehty. Sillä jos hän olisi pysynyt kannella, niin ei hän olisi kauvemmin voinut teeskennellä olevansa tietämätöin asian oikeasta laidasta. Silver oli kapteenina ja hänellä oli tavattoman kapinallinen miehistö.
Vihdoin oli kaikki matkalle valmista. Kuusi miestä jäi laivaan ja kolmetoista, niiden joukossa Silver, aikoivat mennä venheisiin. Nyt johtui mieleeni yksi niistä hurjista aatteista, jotka niin suuressa määrin auttoivat pelastustamme.
Jos Silver kerran jätti kuusi miestä, niin silloin oli selvää, että meidän joukkomme ei voinut anastaa eikä puolustaa laivaa. Ja kun vain kerran kuusi jätettiin, niin silloin oli selvää että joukkomme ei tarvinnut minun apuani. Siksi pisti päähäni mennä maihin.
Nopeasti kiipesin yli laivan laidan ja laskeusin lähimpään venheeseen, joka samassa loittoni laivasta.
Ei kukaan mun minua huomannut kuin peränpitäjä, joka sanoi: "oletko se sinä Jim? Painas pääsi alemmaksi!"
Mutta Silver loi toisesta venheestä minuun terävän katseen ja kysyi, olenko minä mukana. Nyt aloin tekoani katua.
Venheitten miehistöt sousivat kilpaa rantaa kohden, mutta meidän venheemme, joka oli hieman edellä, oli kevyempi kulkemaan ja siksi jätti se pian kilpailijansa hyvän matkan jälkeensä. Ja kun venheen kokka sattui erääseen rannalla kasvavaan puuhun, niin tartuin minä sen oksiin ja nakkausin maalle sekä kätkeydyin lähimmän pensaan taa, Silver ja hänen venheensä olivat meistä noin sadan kyynärän päässä.
"Jim, Jim", kuulin hänen huutavan.
Mutta minä aloin juosta metsään päin ja juoksin niin kauvan kuin jaksoin.
Viidestoista luku.
Ensimäinen yhteentörmäys.
Tarkastelin uteliaana sitä maata, jossa olin. Olin juossut suon yli ja olin nyt hiekkaisella paikalla, jossa kasvoi muutamia havupuita. Sen toisessa laidassa oli omituisennäköinen, kaksihuippuinen kunnas, jota kirkas auringonpaiste valaisi.
Kuljeskelin sinne tänne puiden lomassa. Näin muutamia käärmeitä ja yksi niistä kohotti sihisten päänsä minua kohti. En osannut aavistaakaan että tämä oli tuo vaarallinen kalkkalokäärme.
Mutta äkkiä syntyi eloa metsikössä. Muuan metsäsorsa pöllähti rääkkyen lentoon ja sitä seurasivat toiset, joten lintuja oli iso joukko ja ne lentelivät edestakasin kovasti kirkuen. Tämän johdosta päätin, että jotkut laivatovereistani lähestyivät paikkaa, enkä siinä erehtynytkään. Sillä pian kuulin kauvempaa ihmisääniä, jotka kuunnellessani yhä lähenivät.
Tämän johdosta hätäännyin hieman ja kätkeysin erään matalakasvuisen puun alle, jossa olin hiljaa kuin haudassa.
Kuulin Silverin äänen ja hän kuului puhuvan jotain pitempää asiata ja hänen puheensa toiset tuon tuostakin keskeyttivät. Ja äänen painosta päättäen puhuivat he jotain vakavata, mutta selvästi en kuullut yhtään sanaa.
Vihdoin lakkasivat äänet lähenemästä ja linnutkin tyyntyivät ja palasivat lähellä olevaan lammikkoon.
Voin selvästi sanoa, mistäpäin äänet tulivat. Ryömin ääneti nelinkontin sinnepäin ja vihdoin voin puiden lehtien lomitse nähdä John Silverin ja erään toisen miehistä, kun he olivat keskustelussa keskenään.
"Toveri", sanoi Silver pitkän, ja kirouksilla höystetyn sanatulvan jälkeen, "oletko minun puolestani vai minua vastaan? Vastaa, Tom!"
"Silver", sanoi puhuteltu, "sinä olet vanha ja sinä olet kunniallinen tai ainakin sinua sellaisena pidetään, mutta ennenkuin luovun velvollisuuksistani, ennen luovun oikeasta kädestäni."
Nyt kuului kamala kirkaisu, joka kaikui kallioita vasten pelästyttäen linnut lentoon.
Tämän kuultuaan oli Tom hypännyt kuin hevonen, kun sitä kannustetaan, mutta Silver ei vähintäkään hievahtanut. Hän seisoi vallan tyyneenä sauvaansa nojaten ja ikäänkuin karate, joka on valmis puremaan.
"John", sanoi merimies ja ojensi kätensä.
"Pois käpäläsi", huusi Silver ja väistyi hieman taaksepäin.
"Kernaasti minun puolestani, John Silver. Sinun huono omatuntosi saattaa sinut minua pelkäämään. Mutta sanohan taivaan nimessä, mitä tuo merkitsi?"
"Tuoko", sanoi Silver kamalasti irvistellen, "luulen, että se oli Alan."
Tom parka päästi kauhunhuudahduksen.
"Alanko?" huudahti hän. "Rauha hänen sielulleen. Hän oli kelpo merimies. Ja mitä sinuun tulee, John Silver, niin olet sinä kauvan ollut toverini, mutta tästä päivästä alkain et ole. Kernaammin tahdon kuolla kuin koira kuin luopua velvollisuudestani. Sinä olet tappanut Alanin, vai kuinka? Tapa minutkin, jos voit, mutta sinua halveksin!"
Sen sanottuaan käänsi hän selkänsä Pitkälle Johnille ja alkoi astua rantaa kohti. Mutta pitkälle ei hän ehtinyt, kun John kirkaisten tarttui oksaan ja heitti sauvansa menemään. Sen pää sattui Tom parkaa hartioitten väliin. Hän levitti äkkiä kätensä ja vaipui maahan.
Rusahduksesta päättäen oli hänen selkärankansa katkennut eikä hän koskaan enään noussut. Vikkelänä kuin apina hyppäsi Silver, vaikka oli kainalosauvatta, seuraavassa silmänräpäyksessä hänen kimppuunsa ja iski kaksi kertaa puukkonsa päätä myöten turvattomaan ruumiiseen.
Tämän nähdessäni pyörryin minä, ja kun tulin tajuntaan, niin seisoi tuo ihmispeto sauvansa varassa ja hattu päässä eikä näyttänyt panevan mitään huomiota uhriinsa, vaan pyyhki vain kylmäverisesti ruohonipulla puukkoaan.
Sitten antoi John vihellysmerkin, jonka tarkotusta minä en käsittänyt, mutta joka herätti minussa kauhua. Sillä jos useat hänen miehistään saapuisivat ja minut keksittäisiin, niin ehkä tulisi osakseni Alanin tai Tomin kohtalo.
Kun olin poistunut piilopaikastani, kuulin yhä selvemmin askelien lähestymistä. Pelko antoi minulle nopeutta ja juoksin aika kyytiä tietämättä mihin. Vihdoin saavuin sellaiseen osaan saarta, jossa puita oli tavallista harvemmin ja jossa ilmakin oli raittiimpi kuin tuolla järven rannalla.
Ja nyt näin jotain joka saattoi minut vapisevin sydämin paikalla pysähtymään.
Kuudestoista luku.
Aarresaaren mies.
Jyrkän ja kallioisen kukkulan sivusta irtautui rapaa ja putosi rapisten puiden välitse. Silmäni kääntyivät vaistomaisesti sinnepäin ja minä näin olennon, joka nopeasti syöksyi puunrungon taa. Se kauhu, jonka tämä uusi ilmiö minussa herätti, vaikutti sen, että minä heti pysähdyin. Minusta tuntui, että olin sulettu molemmilta puolin. Takanani olivat murhaajat ja edessäni tuo kummallinen olento ja siksi aloinkin katsoa edullisemmaksi valita vaara, jonka tunsin kuin vaaran, jota en tuntenut. Niinpä näytti itse Silverkin minusta vähemmin pelottavalta kuin tuo salaperäinen olento. Käännyin ympäri ja aloin astua venheitä kohti tuon tuostakin vilkaisten taakseni.
Nyt näyttäytyi haahmo uudelleen ja teki laajan kiertävän liikkeen sekä alkoi seurata minua nopeasti kuin hirvi.
Nyt näin että se oli inhimillinen olento, joka käveli kahdella jalalla ja heti johtuivat mieleeni kuulemani jutut ihmissyöjistä. Nähtyäni, että se oli ihminen, joskin mahdollisesti villikin, tyynnyin jossain määrin ja kauhuni Silveriin nähden lisääntyi taas. Kun siinä seisoin hiljaa ja mietin, miten pakenisin, tulin ajatelleeksi pistooliani ja nyt rohkasin itseni ja astuin päättävästi tuota tuntematonta kohti.
Hän epäili, vetäysi takasin, astui sitten taas eteenpäin ja ihmeekseni ja hämmästyksekseni heittäysi polvilleen ja rukoillen piti käsiään ristissä.
Pysähdyin vielä kerran ja kysyin: "kuka te olette?"
"Ben Gunn", vastasi hän ja äänensä tuntui heikolta ja se kitisi kuin ruostunut lukko, "minä olen Ben Gunn raukka enkä ole puhunut kolmeen vuoteen kenenkään kristityn ihmisen kanssa."
Nyt huomasin että hän oli valkoinen niinkuin minäkin ja lisäksi vielä että hänen kasvonsa olivat tavallaan miellyttävätkin. En koskaan ennen ollut nähnyt yhtään kerjäläistä niin ryysyisenä kuin hän oli. Pukunsa oli pantu kokoon vanhoista purjekankaan palasista, jotka olivat kiinnitetyt napeilla ja puupalasilla. Vyöllään oli hänellä messinkihakasilla varustettu nahkavyö, joka muutoin oli ainoa ehyt kappale hänen puvussaan.
"Kolme vuotta!" huudahdin minä. "Kärsittekö haaksirikon?"
"En, poikaseni, vaan minut jätettiin tänne saareen."
Mieleeni muistui se kauhea rangaistus, jota merirosvot käyttävät, kun nimittäin jättävät rikoksellisen johonkin autioon saareen ja antavat hänelle mukaan vain hieman ruutia ja kuulia.
"Koko kolme vuotta", jatkoi hän, "ja koko ajan olen minä elänyt vain vuohista, marjoista ja simpukoista. Nyt alan minä ikävöidä kristillistä ravintoa. Ei kai teillä ole palastakaan juustoa mukananne? Vai ei."
"Jos minä koskaan pääsen takasin laivaan, niin saatte juustoa niin paljon kuin haluatte", sanoin minä.
Koko tämän ajan oli hän hypistellyt lakkiani, silitellyt käsiäni ja tarkastellut kenkiäni sekä osottanut lapsellista tyytyväisyyttä, kun sai olla ihmisen läheisyydessä. Mutta viimeiset sanani saivat hänet hämmästymään.
"Jos koskaan pääsette takasin, sanoitte. Kuka teitä sitten estää?" kysyi hän.
"Ette te ainakaan, siitä olen varma."
"Olette oikeassa", huudahti hän. "Mutta sanokaa minulle, toveri, mikä on nimenne?"
"Jim", vastasin minä.
"Jim, Jim", toisti hän nähtävällä mielihyvällä. "Jim, te luultavasti luulette, ettei minulla koskaan ole ollut jumalista äitiä, joka on minua vaalinut?"
"Sitäpä en voi varmasti tietää."
"Sellainen minulla oli ja minä osasin katkismukseni alusta loppuun. Ja sittenkin minulle piti näin käymän. Mutta se oli sallimus, joka saattoi minut tänne... Ja tiedättekö mitä Jim", lisäsi hän muuttaen äänensä kuiskaavaksi, "minä olen rikas."
Olin nyt vakuutettu, että miesparka oli tullut heikkomieliseksi yksinään ollessaan ja luulon, että kasvoni piirteet ilmasivat ajatukseni, sillä hän toisti äänen painolla:
"Rikas! rikas! sanon minä. Ja minä sanon teille erään asian ja teen teistä oivan miehen. Jumala siunatkoon teitä siitä, että te olitte ensimäinen, joka kohtasitte minut!"
Äkkiä ilmeni uhkaava katse hänen silmiinsä.
"Sanokaa nyt minulle totuus, Jim. Eihän tuo laiva ole kapteeni Flintin laiva", kysyi hän.
Päähäni pisti sukkela aatos. Luulin tavanneeni liittolaisen ja siksi vastasin hänelle heti:
"Ei se ole Flintin laiva ja Flint itsekin on jo kuollut. Mutta minä voin teille sanoa totuuden. – Laivalla on muutamia Flintin miehiä ja meistä muista se on hyvin ikävä juttu."
Hän kysyi hätäisenä:
"Eihän kai erästä yksijalkaista miestä?"
"Silverkö?" kysyin minä.
"Silver. Se tosiaankin oli hänen nimensä."
"Hän on laivan kokki ja salaliiton johtaja."
Hän piti ranteuksestani, ja kun kuuli vastaukseni oli hän vääntää sen sijoiltaan.
Minä kerroin koko retkemme historian.
"Te olette kelpo poika, Jim", sanoi hän vihdoin. "Luottakaa vain Ben Gunniin, kyllä hän selvittää asiat. No luuletteko, että teidän tuomarinne osottautuisi anteliaaksi, jos minä auttaisin hänet pulasta?"
Vakuutin hänelle tuomarin olevan anteliaimman ihmisen maailmassa.
"Minä en tarkoita", jatkoi Ben Gunn, "että hän antaisi minulle portinvartijan tai lakeijan toimen, sillä sellainen ei ole minun makuni mukaista, vaan luuletteko hänellä olevan halun antaa minulle vaikkapa sanoisimme tuhat puntaa?"
"Siitä olen vakuutettu, että sen te saatte, sillä tarkoitushan oli, että kaikki laivalla olevat jakaisivat keskenään aarteen."
"Ja matkustaisivat kotiinko?" kysyi hän hyvin viekkaan näköisenä.
"Luonnollisesti", huudahdin minä. "Tuomari on hieno mies. Ja toisekseen, jos noista muista pääsemme kuitiksi, niin tarvitsemme kyllä apuanne kotimatkalla."
"Kaiketikin", sanoi hän. "Sitä kyllä tarvittanee."
Hän näytti tuntevan suurta helpotusta.
"Kuulkaapas nyt, mitä minä sanon", jatkoi hän, "Tahdonpa vain yhden asian teille sanoa, nimittäin sen, että palvelin silloin Flintin laivalla, kun hän kaivoi aarteen maahan. Hän ja kuusi muuta olivat maissa melkein koko viikon ja me toiset olimme sillä aikaa 'Valaskala'-nimisellä laivalla. Eräänä päivänä palasi Flint pikku venheellään yksin laivaan sininen side päänsä ympärillä. Aarre oli kätketty ja nuot kuusi miestä kuolleet ja haudatut. Juuri silloin nousi aurinko ja me huomasimme, että hän oli kalpea kuin ruumis. Miten oli hän menetellyt, sitä ei kukaan meistä voinut käsittää, sillä olihan hän yksin kuutta vastaan. Billy Bones oli perämiehenä, Pitkä John aliperämiehenä ja he kysyivät häneltä, missä aarre oli. 'Heh', sanoi hän, 'voittehan mennä maihin ja jäädä sinne etsimään, jos tahdotte, mutta se on varma että laiva lähtee matkalle.'
"Sattuipa sitten niin, että minä kolme vuotta sitten olin eräässä toisessa laivassa ja me purjehdimme läheltä tätä saarta. 'Pojat', sanoin minä, 'tuolla on Flintin aarre, menkäämme maihin ja etsikäämme se.' Kapteeni oli tuumaa vastaan, mutta toverini olivat kaikki yksimielisiä ja me menimme maihin. Kaksitoista päivää etsivät he aarretta ja suuttuivat yhä enemmän minuun, kunnes he eräänä aamuna palattuaan laivaan, sanoivat minulle: 'mitä sinuun tulee, Benjamin Gunn, niin tässä on sinulle pyssy, lapio ja kirves ja sinä voit olla täällä etsimässä aarretta omaksi hyödyksesi.'
"Täten olen, Jim, kolme vuotta ollut täällä ja siitä päivästä aikain en ole maistanut murustakaan kristillistä ravintoa."
Tämän jälkeen puhua höpisi hän kaikellaista, ja kun oli lopettanut, sanoin minä.
"Hyvä on, mutta minä en käsitä sanaakaan siitä, mitä te olette puhunut. Mutta millä ilveellä pääsen minä laivaan?"
"Totta tosiaan on se pulmallinen seikka, mutta minulla on venhe, jonka olen omin käsin rakentanut ja se on tuon valkean kallion alla. Ja luulen, että koetamme sitä pimeän tultua. Mitä nyt?" keskeytti hän. "Mitähän se oli?"
Sillä juuri samassa, vaikka oli vielä pari tuntia aikaa auringonlaskuun, kuului kanuunan paukahdus.
"Kahakka on alkanut!" huusin minä. "Seuratkaa minua!" Ja unhottaen pelkoni aloin syöksyä ankkuripaikkaa kohti ja Ben Gunn pysyi helposti rinnallani.
"Vasemmalle, vasemmalle" sanoi hän. "Pysykää puiden alla! Tuolla ammuin ensimäisen vuohen."
Hän puheli järjettömiä juttuja juostessamme eikä näyttänyt odottavan vastauksia kysymyksiinsä.
Kanuunan laukausta seurasi kiväärin laukauksia, jonka jälkeen seurasi hetken hiljaisuus. Neljännespenikulman päässä näin lipun liehuvan metsän yllä.
IV.
Piiritys.
Seitsemästoista luku.
Tohtori jatkaa kertomusta: Kuinka laiva antautui.
Kello oli noin puoli kaksi, kun molemmat "Hispaniolan" venheet lähtivät maihin. Kapteeni, tuomari ja minä pidimme neuvottelun kajuutassa ja jos olisi käynyt pieninkään tuulen henkäys, niin olisimme me hyökänneet noiden kuuden laivaan jääneen salaliittolaisen kimppuun, katkaisseet ankkuriköyden ja lähteneet merelle. Mutta tuulta puuttui ja lisäksi tuli Hunter ilmoittamaan, että Jim Hawkins oli hiipinyt erääseen venheeseen ja muiden mukana mennyt maihin.
Emme koskaan Jimiä epäilleet, mutta olimme levottomia hänen turvallisuudestaan ja onnensattumaksi katsoimmekin enään hänen pelastustaan. Me syöksyimme kannelle. Täällä istuivat rosvot purjeen suojassa ja rannalla näimme venheitten olevan lähellä joen suuta mies kummassakin venheessä.
Odottaminen oli kiusallista ja siksi päätettiin, että Hunter ja minä lähdemme maihin pikku venheellä saamaan tietoja.
Rannalla olevat venheet olivat laivan vasemmalla puolella. Mutta Hunter ja minä ohjasimme venheen suoraan kartalle merkittyä varustusta koitti. Niille kahdelle, jotka olivat jätetyt venheisiin näytti tulevan tavattoman kiire meidät nähdessään ja he näkyivät keskustelevan, mitä tekisivät. Jos he olisivat laputtaneet matkoihinsa ja antaneet asiasta tiedon Silverille, niin olisi ehkä käynyt vallan toisin. Mutta heillä olivat määräyksensä luullakseni ja siksi jäivät he paikoilleen.
Kun olin astunut maalle, oli minulla vain noin sadan kyynärän matka varustukseen. Tämä oli rakennettu mäen kunnaalle ja sen sisällä oli lähde. Sinne mahtui noin pari tusinaa ihmisiä ja se oli varustettu joka puolelta ampumareijillä.
Tämän ympärillä oli paljaaksi raivattu ala ja lisäksi oli ympärillä puuvallitus, jossa ei ollut minkäänlaista ovea – ja jonka hävittäminen olisi vaatinut kauan aikaa ja paljon vaivaa.
Erittäinkin veti huomiotani puoleensa lähde. "Hispaniolassa" oli meillä kyllä aseita, ampumavaroja, ruokatavaroita ja viiniä, mutta puuttui vettä. Seisoin ja mietin juuri tätä, kun kuului kuolevan huudahdus ja ensi ajatukseni oli, että nyt ne tappoivat Jim Hawkinsin.
Hetkeäkään hukkaamatta syöksyin rantaan ja venheeseeni. Onneksi oli Hunter kova soutaja ja venhe aivan kuin lensi ja pian olimme laivalla.
Luonnollisesti olivat täällä kaikki hyvin hämmästyksissään. Tuomari oli vaalea kuin palttina ja mietti onnettomuutta, johon oli meidät saattanut ja muuan etukeulassa olevista miehistä oli yhtä peloissaan.
"Tuo on tottumaton sellaiseen työhön", sanoi kapteeni Smollett nyökäyttäen päällään sinne päin. "Hän oli vähällä pyörtyä huudon kuullessaan ja olisi millä hetkellä tahansa valmis yhtymään meihin."
Minä ilmoitin kapteenille suunnitelmani ja yhdessä mietimme sen toimeenpanon yksityiskohtia.
Vanha Redruth pantiin kajuutan ja miehistön asunnon väliseen käytävään ja hänelle annettiin neljä kivääriä ja patja suojukseksi. Hunter souti venheen peräkeulassa olevan aukon kohdalle ja minä aloin lastata siihen ruutia, kivärejä, korppuja läskitynnyreitä, astian konjakkia ja rohtoarkkuni.
Sillä aikaa olivat tuomari ja kapteeni kannella ja jälkimäinen sanoi purrenohjaajalle: "Mr Hands, meitä on laivalla kaksi, joilla kummallakin on pistoolinsa. Jos kukaan teistä kuudesta antaa pienimmänkään merkin, niin on hän kuoleman oma."
He hämmästyivät kovin ja lyhyen neuvottelun jälkeen syöksyivät he kaikki etukeulaan kai aikoen hyökätä käytävää pitkin kimppuumme takaapäin. Mutta kun he näkivät Redruthin odottavan heitä suljetussa käytävässä, niin tekivät he käännöksen ja yksi pisti päänsä kannelle.
"Pääsi alas, koira!" karjasi kapteeni.
Pää katosi heti ja sen jälkeen emme kuulleet mitään noista jänishousuista.
Panimme venheen niin täyteen kuin suinkin uskalsimme ja Joyce ja minä astuimme siihen ja aloimme suunnata kulkua aika kyytiä maata kohti.
Myös tämä toinenkin matkamme herätti huomiota niissä, jotka rannalla pitivät vahtia ja eräs heistä hyppäsi maalle ja katosi. Olin puoleksi aikeissa muuttaa tuumani ja hävittää heidän venheensä, mutta sitten pelkäsin, että jos Silver ja hänen kumppaninsa ovat lähistössä, niin voimme menettää kaikki.
Pian pääsimme maihin samaan paikkaan kuin ensi kerrallakin ja aloimme kantaa tavaroitamme varustukseen. Ensi kerralla menimme kaikki kolme raskaat taakat mukanamme vallien luo ja heitimme tavarat niiden sisäpuolelle. Sitten jätin minä Joycen niitä vartioimaan ja annoin hänelle kuusi kivääriä. Hunter ja minä palasimme venheelle ja toimme sieltä uudet kantamukset ja tätä teimme, kunnes olimme kaikki kantaneet. Palvelijat jäivät varustukseen ja minä sousin kaikin voimin takasin "Hispaniolaan."
Toisen lastin tuominen näytti uskaliaammalta kuin mitä se tosiaan oli. Noita toisia tosin oli luvultaan paljoa enemmän kuin meitä, mutta meillä olivat aseet. Maissa olevista miehistä ei taas kellään ollut kiväriä ja ennenkuin he ehtisivät tulla pistoolin kantaman matkan päähän, olisimme me ehtineet päästää heistä puolen tusinaa hengiltä.
Kaikki pelkuruus oli tuomarista kadonnut. Me lastasimme venhettä kuin olisi henki ollut kysymyksessä. Lastina oli sianlihaa, ruutia ja korppuja ynnä kiväri sekä neljä hakaa. Muut aseet sekä jälellä olevan ruudin heitimme veteen.
Veden lasku alkoi ja laiva kääntyi. Ääniä kuului sieltä päin, jossa nuot kaksi venhettä olivat ja vaikka tämä tyynnytti meitä Joycen ja Hunterin kohtalon suhteen, niin kiiruhdimme kuitenkin lähtöämme.
Redruth vetäysi takasin paikastaan käytävässä ja laskeusi venheeseen, jonka me veimme sitten keskilaivalle, jotta se oli likempänä kapteeni Smollettia.
"No, pojat", sanoi tämä, "kuuletteko minua?"
Ei minkäänlaista vastausta kuulunut.
"Minä puhun sinulle, Abraham Gray."
Ei vieläkään mitään vastausta.
"Gray", jatkoi kapteeni hieman kovemmalla äänellä, "minä poistun laivasta ja käsken sinun seuraamaan kapteeniasi. Tiedän, että sinä olot pohjaltasi kunnon mies ja uskallampa väittää, ettei teistä kukaan tositeossa ole niin kehno kuin miksi hän nyt itsensä osottaa. Minä pidän kelloa kädessäni ja annan 30 sekunttia miettimisaikaa."
Syntyi lyhyt hiljaisuus.
"Kas niin, kunnon poikani", jatkoi kapteeni, "älä mieti niin kauvan. Jokainen sekuntti saattaa oman ja näitten herrojen hengen vaaraan."
Äkkiä syntyi elämää alhaalla ja sieltä tuli kannelle Abraham Gray veitsen haava leuvassaan ja syöksyi kapteenin luo kuin koira, joka on kuullut isäntänsä vihellyksen.
"Minä liityn teihin, herra", sanoi hän.
Ja heti olivat hän ja kapteeni luonamme venheessä, ja me loittonimme laivasta. Mutta vielä emme olleet maissa varustuksiemme takana.
Kahdeksastoista luku.
Jatkoa tohtorin kertomukseen: Maihin meno.
Tämä viides matka oli vallan erilainen kuin edelliset. Ensiksi oli venheemme runsaammin lastattu kuin mitä se oikein sieti, sillä siinä oli viisi täysikasvuista miestä, joista tuomari, Retruth ja kapteeni olivat kukin yli kuusi jalkaa pitkiä, ja lisäksi vielä kruutia, sianlihaa ja leipää.
Kulku kävi tosin helpommin sitten, kun lasti oli sopivammin sijoitettu, mutta sittenkin tuskin uskalsimme hengittää.
Ja lisäksi tuli vielä laskuvesi. Mutta pahin kaikista oli se, että virta painoi meidät varsinaisesta suunnasta, ja aikomastamme maallenousupaikasta niemen taakse. Ja jos olisimme antaneet virran viedä, niin olisimme tulleet maihin samassa paikassa, jossa kapinoitsijain venheet olivat ja kapinoitsijat voivat milloin tahansa hyökätä kimppuumme.
"Minä en voi ohjata varustusta kohti", sanoin minä kapteenille, sillä minä pidin perää ja kapteeni ja Redruth hoitelivat airoja. "Ettekö voi soutaa hieman voimakkaammin?"
"Emme venhettä upottamatta. Teidän täytyy panna parastanne peränpidossa."
"Tällä menolla emme pääse koskaan maihin", sanoin minä vihdoin.
"Meidän täytyy pyrkiä vasten virtaa", ilmoitti kapteeni, "sillä jos kerran joudumme maallenousupaikan vasemmalle puolelle, niin on vaikea sanoa missä silloin pääsemme maihin, jolleivät venheet hinaa meitä sinne."
"Virta on hieman heikentynyt, herra", sanoi Gray, joka istui etukeulassa, "voitte helpottaa hieman peräsintä."
"Kiitos, poikaseni", sanoin minä ikäänkuin ei välillämme olisi koskaan mitään tapahtunut. Olimme nimittäin päättäneet kohdella häntä aivan kuin hän olisi aina ollut meidän miehiä.
Äkkiä virkkoi kapteeni sanan "tykki" ja luulinpa hänen äänensä hieman muuttuneen.
"He eivät koskaan voi saada tykkiä maihin", sanoin minä, "ja kaikissa tapauksissa eivät he sitä voi kuljettaa metsän läpi varustukseen."
"Katsokaahan perään päin", sanoi kapteeni. Olimme kokonaan unhottaneet pitkän viisinaulasen ja nyt huomasimme kauhuksemme, että nuot viisi roistoa olivat sen kanssa hommailemassa. Myös muistin nyt tykkiä varten aijotut kuulat ja kruudin, jotka olivat jätetyt laivaan ja että rosvot voivat helposti saada ne käsiinsä.
"Israel oli Flintin tykkimiehenä", sanoi Gray kiihkeästi.
Vaarasta välittämättä ohjasimme venheen kulun suoraan maallenousupaikkaa kohti ja olimme jo siksi paljon loitonneet virrasta, että minä jotenkin helposti voin hoidella peräsintä, mutta täten tuli venheemme laita heidän tykinkuulilleen hyväksi maalitauluksi.
Minä sekä näin että kuulin paloviinasta punasen Israel Handsin laskevan tykinkuulan laivan kannelle.
"Kuka on tässä parhain ampuja?" kysyi kapteeni.
"Epäilemättä mr Trelawney", vastasin minä.
"Mr Trelawney, tahdotteko tehdä sen palveluksen että ammutte jonkun noista miehistä, mieluimmin Handsin", sanoi kapteeni.
Mr Trelawney oli kylmä kuin rauta. Hän tarkasteli pyssynsä sytytintä.
"Käsitelkää pyssyänne varovasti!" huusi kapteeni, "sillä muutoin kaatuu venhe. Jokainen pitämään sitä kohdallaan, kun hän tähtää."
Tuomari kohotti pyssynsä, souto lakkasi ja me nojasimme venheen toiseen laitaan, jotta se pysyisi pystyssä.
Nyt oli heillä tykki kunnossa ja Israel, joka latauslaitos kädessään seisoi aukolla, oli tietysti paras ampumataulu. Mutta meillä ei ollut onnea, sillä samassa kuin Trelawney laukasi, taivutti roisto itseään eteenpäin ja laukaus sattui erääseen toiseen, joka kaatui. Hänen kirkasunsa pani muutkin rosvot liikkeelle ja minä näin heidän rientävän venheisiinsä.
"Tuolta tulevat venheet", sanoin minä.
"Antaa heidän mennä", huusi kapteeni. "Nyt emme heille mitään voi, sillä muutoin menee oma venheemme pohjaan, ja jollemme pääse maihin, on kaikki hukassa."
"Vain toinen venheistä on miehitetty", sanoin minä. "Toisen miehistö kulkee kai maitse meidät kohdatakseen."
"Silloin saavat he pötkiä pakosalle", vastasi kapteeni. "Ymmärrättehän, mihin merimies maalla kelpaa! Niitä minä en pelkää, vaan tykin laukauksia."
Sillä välin olimme kulkeneet hyvän matkan eteenpäin ja saaneet jotenkin vähän vettä venheeseen. Ja noin neljänkymmenen aironvedon matka oli enään maihin. Miehitettyä venhettä ei meidän tarvinnut enään peljätä, sillä se oli jäänyt niemen taakse. Laskuvesi joka äsken oli kulkuamme hidastuttanut, hidastutti nyt vihollisiamme.
"Jospa uskaltaisin, ampuisin vielä kerran", sanoi kapteeni.
Mutta laivassa olevien rosvojen aikomus ei ollut luopua laukauksestaan. He eivät edes katsoneetkaan kaatunutta toveriaan, vaikkei hän ollutkaan kuollut ja minä näin, että hän koetti ryömiä pois.
"Valmis", huusi tuomari.
"Lakatkaa soutamasta", käski kapteeni.
Hän ja Redruth työnsivät takasin niin kovin, että peräkeula vaipui veden alle. Samassa pamahti tykin laukaus. En tiedä mihin kuula lie mennyt, mutta luulen sen menneen päittemme yli.
Mutta nyt vaipui venheemme perä veden alle ja kivärimme kastuivat kokonaan, paitsi kahta, minun ja kapteenin. Meille itsellemme ei käynyt mitään vahinkoa.
Ääniä läheni metsästä rantaa pitkin. Me emme pelänneet ainoastaan sitä, että pääsy varustukseen meiltä suljettaisiin, vaan vieläpä sitäkin kuinka Hunter ja Joyce voisivat säilyttää mielenmalttiinsa, jos heidän kimppuunsa hyökkää 6 miestä. Sen tiesin, että Hunter oli luja mies, ja myös, että Joyce oli oiva palvelija ja hyvä vaatteiden puhdistaja, mutta epäilin hänen sotilaskuntoaan.
Näitä seikkoja tuumiessamme kaahlasimme maihin niin pian kuin voimme ja jätimme mereen venheemme ynnä puolet siinä olevasta lastista.
Yhdeksästoista luku.
Jatkoa tohtorin kertomukseen. – Ensi päivän taistelujen loppu.
Yhä selvemmin kuuluivat merirosvojen huudot metsässä ja pian kuulimme heidän askeleensakin, kun he juoksivat sekä oksien taittumisia, kun he tunkeutuivat viidakon läpi.
Aloin huomata asian käyvän hyvin vakavaksi ja siksi tarkastelin pyssyäni.
"Kapteeni", sanoin minä, "Trelawneyn pyssy ei kelpaa mihinkään. Antakaa hänelle omanne."
Kun samalla huomasin, että Gray oli aseeton, annoin hänelle kirveeni. Meistä kaikista tuntui hyvältä, kun näimme hänen sylkevän kouraansa, rypistävän kulmiaan ja heiluttavan kirvestään ilmassa. Oli selvää, että hän oli kokonaan meidän puolellamme.
Astuttuamme vielä neljäkymmentä askelta eteenpäin, tulimme metsänreunaan ja näimme varustuksen edessämme. Me saavuimme vallituksen luoksi sen eteläiselle sivulle samaan aikaan kuin kapinoitsijat, Job Andersson etunenässä, meluten näyttäytyivät lounaisella sivustalla.
He pysähtyivät kuin kiinninaulatut. Ja ennenkuin he olivat tointuneet hämmästyksestään saivat tuomari Hunter ja Joyce tilaisuuden laukaista pyssynsä. Laukaukset eivät tosin kaikki sattuneet, mutta niillä oli vaikutuksensa. Yksi kapinoitsijoista kaatui ja muut tekivät paikalla käännöksen ja pakenivat metsään.
Kun olimme uudestaan ladanneet kivärimme, menimme vallituksen ulkopuolelle kaatunutta vihollista tarkastamaan. Tämä oli aivan hengetön, sillä kuula oli mennyt hänen sydämensä läpi.
Me aloimme jo iloita menestyksestämme, kun juuri samalla hetkellä pamahti pistoolin laukaus metsiköstä, kuula vinkui korviemme sivuitse ja Tom Redruth parka vaipui maahan. Sekä tuomari että minä vastasimme laukaukseen, mutta kun meillä ei ollut, mihin tähdätä, niin hukkasimme kai turhanpäiten kruutia. Sitten latasimme taas uudelleen pyssymme ja aloimme tarkastella Tom Redruthia.
Kapteeni ja Gray tutkivat hänen tilaansa, mutta minä näin heti, että hän pian kuolee.
Meidän nopea vastauslaukauksemme oli luultavasti uudelleen hajoittanut kapinoitsijat, sillä esteettä saimme nostaa vanhan metsänvahdin aitauksen sisäpuolelle sekä kantaa hänet verta vuotavana varustukseen.
Tuomari lankesi itkien kuin lapsi polvilleen hänen viereensä ja suuteli hänen kättään.
"Kuolenko minä, tohtori", kysyi Tom.
"Tom poikani", sanoin minä, "sinä pääset kotiin."
"Olisin niin mielelläni ensin tahtonut antaa heille pöllyä pyssylläni", vastasi hän.
"Tom", sanoi tuomari, "sano että sinä annat minulle anteeksi."
"Sopisiko se minulta teitä kohtaan? Mutta olkoon sitten niin. Amen!"
Hetkisen vallinneen hiljaisuuden jälkeen pyysi Tom, että joku lukisi rukouksen, "sillä niinhän on tapana, herra", lisäsi hän ikäänkuin anteeksi pyytäen. Ja vähän sen jälkeen, sanaakaan enään virkkamatta heitti hän henkensä.
Sillä aikaa oli kapteeni ottanut hänen taskustaan ja vaatteittensa alta muutamia esineitä, kuten Englannin lipun, raamatun, kokoonkäärityn liinan, kynän, mustetta, logi-kirjan sekä muutaman naulan tupakkia. Kapteeni oli löytänyt kaatuneen hongan, josta oksat olivat taitetut, aitauksen sisäpuolelle. Hunterin avulla oli hän nostanut sen varustuksen yhteen nurkkaan. Sitten oli hän kiivennyt katolle ja nostanut lipun ylös.
Tämä näytti tuottavan hänelle suuren helpotuksen. Hän palasi varustukseen ja alkoi laskea varastoja ikäänkuin ei muuta ajattelemista olisi ollutkaan, mutta siitä huolimatta ei hän päästänyt Tomia näkyvistään. Ja kun kaikki oli tarkastettu läheni hän toinen lippu kädessään ruumista ja peitti sen lipulla.
Sitten kutsui hän minut syrjään.
"Tohtori Livesey", sanoi hän "kuinka monen viikon kuluttua odotatte risteilijälaivaa Bristolista?"
Minä sanoin hänelle, että ei ollut kysymys viikoista, vaan kuukausista. Ja että jollemme ehdi elokuussa takasin, niin silloin vasta lähettää Blandy laivan meitä etsimään, mutta ei ennen. Laskekaa itse, sanoin minä.
Kapteeni pudisti päätään ja sanoi: "siiheksi ehtii meille käydä hyvin huonosti."
"Mitä tarkoitatte?" kysyin minä.
"On harmillista, että menetimme toisen lastimme. Mitä kruutiin ja kuuliin tulee, niin niiden suhteen kyllä tulemme toimeen, mutta ruokavaroja on niin vähän, että tuskin tulemme toimeen."
Samassa lensi kanuunan kuula sihisten yli varustuksen katon.
"Ohoo", sanoi kapteeni, "ampukaa te vain! Teillä, poikaseni on nyt jo vähän kruutia?"
Toisen kerran tähtäsivät he paremmin ja kuula putosi vallituksen sisäpuolelle pöllyttäen ilmaan aikamoisen hiekkapilven saamatta muuta vahinkoa aikaan.
"Kapteeni", sanoi tuomari, "huonetta ei voi laivalta nähdä ja siksi, ampuvat he kai lipun mukaan. Eiköhän olisi parempi, että lippu otetaan alas?"
"Ottaako alas lippuni", huudahti kapteeni, "ei ikänään."
Ja luulen, että kaikki olimme hänen kanssaan samaa mieltä, sillä siten osotimme vihollisillemme, että heitä halveksumme.
Koko illan jatkoivat he ampumista kumminkin ilman tulosta.
"Tällä kertaa on hyvä seikka vallitsemassa", huomautti kapteeni. "Edessämme oleva metsä on luultavasti vihollisista vapaa ja vesi on taas laskeutunut koko joukon ja niin muodoin on varastomme kuivalla. Kuka haluaa mennä läskiä noutamaan?"
Gray ja Hunter tarjoutuivat paikalla ja hyvin varustettuina hiipivät he varustuksen ulkopuolelle, mutta heidän lähettämisensä ei osoittautunut olevan miksikään hyödyksi. Kapinoitsijat olivat rohkeampia kuin luulimmekaan ja he panivat yhä suuremman luottamuksen Israelin kanuunan laukauksiin. Sillä neljä tai viisi heistä oli kovassa touhussa kuljettamassa pois tavaroitamme ja niitä kantaen kahlasivat he lähistössä olevaan venheeseen ja jota airon avulla pideltiin, ettei se päässyt menemään virran mukana. Silver oli perässä ja antoi määräyksiä. Hänen miehistään oli jokainen varustettu pyssyllä, joita he olivat ottaneet omasta salaisesta varastostaan.
Kapteeni taas istui noiden kahden lähdettyä logikirjaansa kirjoittamaan ja tässä seuraa alku hänen muistiinpanoistaan.
"Aleksanteri Smollett, kapteeni, David Livesey, laivan lääkäri, Abraham Gray, puuseppä, John Trelawney, laivan omistaja, John Hunter ja Richard Joyce omistajan palvelijoita, maamiehiä – nämät ainoat ovat pysyneet uskollisina koko laivan miehistöstä. Ruokavaroja on heillä kymmeneksi päiväksi, jolloin niitä tulee antaa hyvin pienissä annoksissa, tulivat maihin tänään ja nostivat Englannin lipun varustushuoneen katolle. Tuomas Redruthin, laivanomistajan palvelijan ampuivat kapinoitsijat; James Hawkins, kajuuttavahti..."
Ja samassa surkuttelin Jim Hawkins-paran kohtaloa.
Huuto kuului maanpuolelta.
"Joku huutaa meitä", sanoi Hunter, joka oli vahdissa.
"Tohtori, tuomari, kapteeni, halloo! Hunter oletteko siellä", kuului huuto.
Ja minä syöksyin ovelle nähdäkseni Jim Hawkinsin terveenä ja vahingoittumattomana kiipeävän vallituksen yli.
Kahdeskymmenes luku.
James Hawkins jatkaa taas kertomusta: Varustuksen piiritys.
Niin pian kuin Ben Gunn näki Englannin lipun, pysähtyi hän, tarttui käteeni ja istuutui.
"Katsokaas", sanoi hän, "tuolla ovat ystävänne, siitä olen varma."
"On paljon todennäköisempää, että siellä on merirosvoja", vastasin minä.
"Ei", huusi hän. "John Silver olisi nostanut mustan lipun, jossa on pääkallo ja luita. Nuo ovat ystäviänne ja nyt ovat he vanhassa varustuksessa, jonka Flint monta herran vuotta sitten rakennutti."
"No hyvä", sanoin minä, "ehkä olette oikeassa. Sitä suurempi syy on minulla kiiruhtaa ja yhtyä ystäviini."
"Ei, toverini", huomautti Ben. "Te olette kelpo poika, jollen erehdy, mutta poika te vain kaikissa tapauksissa olette. Minä en lähde sinne, vaikka minulle annettaisiin kaikki rommi maailmassa. Minä, nähkääs tahdon ensin teidän päällysmiestenne kunniasanan."
Hän nipisti minua käsivarresta hyvin veitikan näköisenä.
"Kun Ben Gunnia tarvitaan, niin tiedätte, Jim, mistä hän löydetään. Aivan samasta paikasta, josta te hänen tänään löysitte. Sillä, joka tulee, pitää olla jotain valkeata kädessään ja hänen pitää tulla yksinään. Ben Gunnilla ovat nähkääs omat mielijohteensa."
"Hyvä", sanoin minä, "luulenpa ymmärtäväni teidät. Teillä on jokin ehdotus ja te tahtoisitte tavata tuomarin tai tohtorin. Te olette siellä tavattavissa, missä minäkin teidät tapasin. Eikö niin?"
"Ja puolesta päivästä alkain k:lo 6 saakka", lisäsi hän.
"Hyvä on", sanoin minä, "saanko nyt mennä?"
"Mutta ettehän vain unhota?" kysyi hän tuskallisen näköisenä. "Minulla ovat omat aatteeni. Noja", lisäsi hän yhä pitäen minua kädestä, "voittehan nyt mennä... Kuulkaas Jim, jos te tapaatte John Silverin, niin älkää Herran tähden myökö minua. Luvatkaa se minulle!"
Tässä keskeytti hänen puhelunsa kova pamaus ja samassa tuli tykin kuula suhisten puitten lävitse ja laskeutui hiekkaan noin sadan askeleen päähän meistä. Seuraavassa silmänräpäyksessä lähdimme pakosalle eri taholle.
Kun kuulat vinkuivat metsässä etsin minä kätköpaikan toisensa jälkeen. Kumminkin olin hieman rohkaissut itseäni ja tehtyäni pitkän kaarroksen ryömin puitten lomitse rantaan.
Aurinko oli juuri laskeutunut ja merituulet puhalsivat metsässä ja panivat ankkuripaikan harmaan pinnan väreilemään. Nousuvesi oli taas vetäytynyt kauvaksi ja suuret alat rantahiekasta olivat kuivina. Päivän kuumuuden jälkeen tuntui ilma kolealta.
"Hispaniola" oli edelleenkin ankkuripaikalla – mutta merirosvon lippu liehui mastossa. Kun seisoin ja katselin merelle päin, kuului taaskin tykinlaukaus.
Seisoin rannalla ja tähystelin. Näin, että useat miehet rannalla lähellä varustusta hävittivät jotain kirveillään – laivavenhettä, kuten sittemmin sain tietää. Jonkun matkan päässä lähellä joen suuta leimusi iso valkea puitten välissä ja tämän niemen ja puitten väliä kulkivat miehet tullen mennen. Miehet hoilasivat kuin lapset ja heidän äänestään tuntui, että he olivat maistelleet rommia.
Vihdoin luulin voivani palata varustukseen. Kun nousin seisoalleen näin jonkun matkan päässä kohoavan matalan pensaikon keskestä yksinäisen kallion, joka oli jotenkin korkea ja omituisen valkea väriltään. Nyt selvisi minulle, että se oli sama valkea kallio, josta Ben Gunn oli maininnut ja että sieltä löydämme venheen, jos sellaista joskus tarvitsemme.
Hyvän aikaa kuljettuani saavuin varustushuoneen rannanpuoleiselle sivulle ja sen varustusväki otti minut riemuiten vastaan. Hyvin tiheä metsä ympäröi varustuksen – ja liiankin tiheä. Metsä oli kaikkialla yhtä tasaista ja yhtä korkeata. Maan puolella se oli pelkkää mäntymetsää, mutta merenpuolella se oli sekalaista.
Kylmä iltatuuli puhalsi raoista kömpelösti rakennettuun varustukseen ja peitti lattian hienolla hiekalla. Myös meilläkin oli hiekkaa silmissä, hampaitten välissä, illallisessa ja vieläpä keittokattilassammekin. Savupiippunamme oli nelikulmainen aukko katossa. Vain vähäinen osa savusta kulki tämän kautta, jota vastoin enin osa jäi sisälle kirveltäen silmiämme ja saaden meidät rykimään. Saadakseni kuvan täydellisemmäksi, lisään vielä että Graylla olivat kasvot kääreissä sen haavan tähden, jonka hän oli saanut luopuessaan kapinoitsijain toveruudesta sekä että vanha Tom Redruth-parka makasi kankeana ja jäykkänä hautaamattomana Englannin lipun peitossa.
Kapteeni Smollett määräsi meille kullekin vahtipaikkamme. Tohtori, Gray ja minä saimme yhden vartiopaikan, tuomari, Joyce ja Hunter toisen. Niin väsyneitä kuin olimmekin, lähetettiin kaksi meistä noutamaan puita ja kaksi taas sai toimekseen kaivaa hauta Redruthille. Tohtori määrättiin kokiksi ja minä olin vartioimassa sisäänkäytävää. Kapteeni kulki edestakasin rohkaisten meitä.
Kerta toisensa jälkeen tuli tohtori käytävään saamaan raitista ilmaa ja hänen silmänsä olivat savusta punaset ja aina oli hänellä joku sana minulle sanottavana.
"Tuo Smollett on parempi mies kuin minä", sanoi hän kerran. "Ja kun minä sen sanon, niin merkitsee se paljon, Jim."
Toisen kerran tuli hän ja seisoi hetkisen aikaa hiljaa. Sitten kallisti hän päätään sivulle päin ja katsoen minuun virkkoi: "minkälainen mies tuo Ben Gunn on?"
"Enpä oikein tiedä, mutta luulen, ettei hän ole oikein viisas."
"No jos kerran häntä sellaiseksi luulet, niin varmasti hän sellainen onkin", virkkoi tohtori. "Mieheltä, joka on kolme vuotta pureksinut kynsiään autiolla saarella, ei voi vaatia, että hän näyttäisi niin viisaalta kuin sinä tai minä. Juustoako hän ikävöi vai mitä?"
"Juustoa", vastasin minä.
"Kuuleppas, Jim, nyt näet, kuinka hyödyllistä on olla herkkusuu. Olethan varmaan nähnyt nuuskataulikkani, mutta et koskaan ole nähnyt minun nuuskaavan – vain siksi, että taulikassani on palanen juustoa, erittäin ravitsevaa, jota valmistetaan Italiassa. Ja sen annan minä Ben Gunnille."
Ennenkuin olimme syöneet illallisen, hautasimme vanhan Tomin hiekkaan ja seisoimme hetkisen aikaa paljain päin hänen hautansa ympärillä. Olimme tuoneet koko joukon polttopuita, mutta kapteenin mielestä niitä oli liian vähän. Hän sanoi, että meidän täytyi ryhtyä huomenna samaan työhön uudestaan, mutta paljon reippaammin.
Kun olimme syöneet läskimme ja kukin oli saanut annoksen konjakkia, niin istuutuivat nuo kolme päällikköä varustuksen nurkkaan keskustelemaan vastaisista toimistamme.
Heidän järkensä näytti olevan pysäyksissä. Varastot olivat niin pienet, että meidän tulisi antautua ennenkuin apua ehtisi saapua. Paras toivomme oli kumminkin se, että saisimme merirosvoja niin paljon tapetuksi, että he joko laskisivat merirosvon lipun alas tai lähtisivät purjehtimaan "Hispaniolalla." Heidän lukumääränsä oli alentunut 19:sta 15:sta. Kaksi muuta oli haavoittunut lievemmin ja yksi, nimittäin se, joka ammuttiin tykin vierestä, pahasti haavoittunut ja ehkäpä kuollutkin. Meidän tuli käyttää tilaisuutta hyväksemme tuhotaksemme heidät ja samalla varjellaksemme itseämme. Tässä suhteessa oli meillä kaksi hyvää liittolaista – rommi ja ilmanala.
Mitä edellisen liittolaiseen tulee, niin oli se jo avustamassa, sillä vaikka olimmekin puolen Englannin penikulman matkan päässä, niin kuulimme kapinoitsijain laulavan ja meluavan aina myöhään yöhön saakka. Ja tohtori sanoi lyövänsä vetoa siitä että puolet heistä sairastuisi viikon kuluessa, ilman lääkkeitä kun olivat ja oleskelivat epäterveellisessä seudussa.
Minä olin kovin väsyksissä ja vaivuin heti sikeään uneen.
Kun seuraavana aamuna heräsin, niin olivat toiset olleet jo kauvan ylhäällä ja kantaneet ison taakan puita. Minä heräsin meluun, kun joku sanoi: "rauhanlippu!" Ja sitten kuului joku huutavan: "se on Silver!" Hyppäsin heti pystyyn, hieroin silmiäni ja kiiruhdin seinässä olevan ampuma-aukon luo.
Kahdeskymmenesensimäinen luku.
Silverin lähetystö.
Kaksi miestä seisoi vallituksen ulkopuolella ja toinen heistä heilutti valkeata vaatekappaletta. Toinen taas, joka oli Silver itse, seisoi tyynenä vieressä.
Oli jotenkin varhaista ja aamu oli tavattoman kylmä. Taivas oli kirkas ja pilvetön ja puitten latvat loistivat ruusunvärisinä auringon paisteessa. Silver ja hänen apulaisensa olivat kokonaan varjossa ja se valkea höyry, joka oli noussut suosta, ulottui heitä polviin saakka. Paikka oli epäterveellinen ja kuumetta synnyttävä.
"Pysykää sisällä", sanoi kapteeni, "sillä voinpa lyödä vetoa, että tässä piilee jokin petos." Sitten huusi hän merirosvoille: "Keitä siellä? Pysykää alallanne tai muutoin ammumme teidät."
"Rauhan lippu", huusi Silver.
Kapteeni oli varoillaan, ettei kavalasti ammuttu luoti sattuisi häneen ja sitten kääntyi hän meihin sanoen:
"Tohtori, olkaa varuillanne! Tohtori pitäköön huolta pohjoisesta, Jim itäisestä ja Gray läntisestä sivustasta. Kaikki lataamaan pyssyjä! Reippaasti ja varovasti!"
Sitten kääntyi hän taas kapinoitsijoihin päin.
"Mitä te tahdotte rauhanlipullanne?" huusi hän. Toinen näistä vastasi: "Kapteeni Silver haluaa tulla kanssanne keskustelemaan ja tekemään sovinnon."
"Kapteeni Silverkö? Minä en tunne ketään kapteeni Silveriä. Kuka hän on?" huusi kapteeni.
Ja me kuulimme hänen lisäävän itsekseen: "kapteeni? Sepä luulen olevani minä eikä kukaan muu. Liian nopeastipa sitä arvossa noustaankin."
Pitkä John vastasi:
"Se olen minä, herraseni, sillä pojat ovat valinneet minut kapteeniksi sen jälkeen kuin te poistuitte laivasta", ja hän pani erityisen painon sanalle poistuitte. "Me olemme halukkaat antautumaan, jos vain voimme tulla yksimielisyyteen kanssanne. Pyydän vain kunniasananne teiltä, kapteeni Smollett, että sallitte minun mennä terveenä ja vahingoittumattomana tästä linnoituksesta ja että annatte minulle minutin ajan päästä ampumamatkan ulkopuolelle ennenkuin ammutte."
"Silver", sanoi kapteeni, "minulla ei olo vähintäkään halua puhella kanssanne, mutta teitä haluttaa puhua minulle, niin voitte tulla. Siinä kaikki. Ja jos teillä on petos mielessä, niin syyttäkää itseänne ja Jumala armahtakoon teitä."
"Siinäpä onkin kylliksi", huusi pitkä John iloisesti. "Yksi sana teiltä on riittävä ja minä tiedän, että te olette hieno mies."
Me näimme, että rauhanlippua kantava mies koetti estää Silveriä menemästä, mutta tämä nauroi ääneensä hänelle ikäänkuin pelon ajatus olisi ollut jotain aivan luonnotonta. Sitten läheni hän aitausta, heitti kainalosauvansa sen yli ja erinomaisen vikkelyytensä ja voimansa avulla pääsi itsekin yli aitauksen. Mutta hyvin vaikeata oli hänen kulkea kukkulata ylöspäin, sillä jyrkässä rinteessä monien kantojen välissä ja pehmeässä hiekassa oli hän sauvoineen yhtä avuton kuin laiva käännöksessä. Mutta hän selviytyi kumminkin kuin mies ja seisoi vihdoin kapteenin edessä, jolle hän teki siron kumarruksen. Parhaimmat vaatteet olivat hänellä yllään.
"Vai siinä te nyt olette", sanoi kapteeni. "Istukaa, jos tahdotte."
"Ettekö salli minun tulla sisään, kapteeni?" pyysi John valittavalla äänellä, "sillä on surkeata istua hiekassa näin kylmänä aamuna."
"Kuulkaas Silver", vastasi kapteeni, "jos te olisitte tahtoneet pysyä kunniallisena miehenä, niin voisitte nyt istua keittiössänne. Oma syynne. Te olette joko laivan kokki – ja sellaisena kohtelen teitä ystävällisesti – eli kapteeni Silver, tavallinen kapinoitsija, ja sellaisena ollen on paras, että menette ja hirtätte itsenne."
"Hyvä on, kapteeni", sanoi Silver ja istuutui osoitettuun paikkaan hiekalle. "Tämähän on oikein hauska paikka. Kah, tuollahan on Jimkin! Hyvä huomenta, poikaseni! Nöyrin palvelijanne, herra tohtori. Tehän asutte täällä kuin onnellinen perhe konsanaan, jos niin saan luvan sanoa."
"Jos teillä on jotain sanottavaa, niin on parasta, että teette sen heti", sanoi kapteeni.
"Aivan oikein, kapteeni Smollett", vastasi Silver. "En voi kieltää, että te eilen illalla selviydyitte erinomaisen hyvin. Mutta kauvemmin ei se voi niin mennä. Tahdon sanoa teille, etten minä eilen ollut humalassa, vaan kauhean väsyksissä ja jos minä olisin herännyt sekuntinkaan aikasemmin, niin olisi asia saanut toisen käänteen. Silloin emme olisi sitäkään miestä menettäneet."
"Ja sitten", sanoi kapteeni erinomaisen tyyneenä, vaikka viimeiset sanat hänelle olivatkin vallan käsittämättömät.
Minä puolestani aloin jo arvella, että Ben Gunn oli käynyt vierailemassa merirosvojen luona silloin kun nämät olivat aivan juovuksissa ja ilokseni huomasin vihamiehiämme enään olevan vain neljätoista.
"Asianlaita on seuraava", virkkoi Silver. "Me tahdomme saaressa olevan aarteen ja meidän täytyy saada se. Sellaiset ovat meidän ehtomme. Te taas luullakseni haluatte kernaasti pelastaa henkenne niin pian kuin mahdollista ja ne ovat taas teidän ehtonne. Teillähän on kartta vai mitä'?"
"Paljon mahdollista", sanoi kapteeni.
"Aivan varmasti, sillä tiedän asian. Minä tarkotan, että me tahdomme tuon kartan haltuumme. Ainakin minä puolestani en muutoin koskaan ole teille itsellenne tahtonut mitään pahaa."
"Se ei minuun kuulu, herraseni", keskeytti kapteeni. "Me tiedämme aivan tarkkaan, mitä te aioitte tehdä, mutta siitä vähät välitämme, sillä nyt ette voi niin tehdä, ymmärrättekö."
"Jollei Abe Gray..." huudahti Silver.
"Seis mies!" keskeytti kapteeni. "Gray ei ole kertonut mitään enkä minä ole häneltä kysynyt mitään. Nyt tiedätte tarpeeksi, vintiö."
Tämä pieni pahantuulen ilmaus näytti vaikuttavan masentavasti Silveriin, mutta pian sai hän itseensäluottamuksen takasin.
"Näen että poltatte tupakkia, kapteeni", sanoi hän, "ja minä otan vapauden tehdä samoin."
Hän pani tupakkia piippuunsa ja sytytti sen, jonka jälkeen molemmat istuivat jonkun aikaa ääneti poltellen milloin katsellen toisiaan milloin pannen uutta tupakkia piippuihin. Heidän katselemisensa tuntui yhtä hauskalta kuin jos olisi ollut teaatterissa.
"Tuollaiset, kuten sanoin, ovat siis vaatimuksemme", sanoi vihdoin Silver. "Teidän tulee antaa meille kartta, joka osottaa aarteen paikan ja sitten lakkaatte ampumasta merimiesparkoja ja katkomasta heidän kaulojaan, kun he makaavat. Jos näin teette, niin saatte vapaasti valita toisen kahdesta ehdotuksesta: joko tulette kanssamme laivaan, kun aarre on sinne viety, ja minä lupaan kunniasanallani, että lasken teidät jossain sopivassa paikassa maihin. Tai jos mieluummin tahdotte, niin saatte jäädä tänne, ja varsinkin tämä olisi suotavaa, sillä muutamilla miehistämme on selvittämättömiä seikkoja kanssanne. Ruokavarat jaamme tasan kanssanne ja minä annan teille kunniasanani, kuten ensimäisessäkin ehdossa, että minä lähetän ensimäisen laivan, joka tulee näkyviin, tänne teitä noutamaan. Teidän täytyy myöntää ehtojeni olevan erinomaiset."
Kapteeni Smollett nousi seisomaan ja karisti tuhkan piipustaan ja virkkoi: "joko nyt olette sanoneet sanottavanne?"
"Sellaiset ovat loppuvaatimukseni ja jos ne hylkäätte; niin saatte minusta vain kuulla pyssynlaukauksien kautta", vastasi John.
"Kuulkaa siis, mitä minullakin on sanomista", vastasi kapteeni, "Jos tulette tänne yksitellen ja aseettomina, niin panen teidät rautoihin ja Englantiin saavuttuamme jätän teidät oikeuden käsiin. Mutta jollette tule niin passitan teidät, niin totta kuin nimeni on Aleksanteri Smollett, jokaisen helvettiin. Te ette koskaan löydä aarretta ettekä te osaa kuljettaa laivaa, ettekä koskaan voita meitä. Nämät ovat viimeiset sanani teille. Sillä vannon taivaan nimessä että minä ajan kuulan kalloonne, kun ensi kerran teidät tapaan. Laputtakaa nyt täältä tavallista sukkelaampaan."
Silverin kasvot olivat kamalat nähdä. Hänen silmänsä tuijottivat kamalasti. Hän karisti tupakat piipustaan.
"Antakaa minulle joku, joka auttaa minut aitauksen yli", karjui hän.
"En anna", vastasi kapteeni.
"Kuka tahtoo auttaa minua?" kirkui John.
Ei kukaan meistä hievahtanutkaan paikoiltaan. Päästellen mitä kamalimpia kirouksia kompuroi John hietikössä sauvansa avulla. Tultuaan lähteen luoksi, sylki hän siihen huutaen: "tämä on hyvästijättötervehdykseni. Ja tunnin päästä sären vanhan linnoituksenne kuin rommiastian. Naurakaa te vain! Viimeksi naurava makeimmin nauraa!"
Ja kauheasti kiroten lähti hän kulkemaan edelleen. Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen auttoi hänen kumppaninsa hänet aitauksen yli ja pian katosivat he metsään.
Kahdeskymmenestoinen luku.
Hyökkäys.
Niin pian kuin Silver oli kadonnut, kääntyi kapteeni katsomaan sisälläolijoita, joista vain Gray oli paikoillaan.
Silloin näin hänen ensi kerran äkäisenä.
"Paikoillenne", karjasi hän ja me palasimme vartiopaikoillemme. "Gray, te hoiditte virkaanne, kuten kelpomiehen tulee. Mr Trelawney, minä ihmettelen teitä! Ja tekin tohtori, joka olette kantanut kuninkaallista pukua!"
Tohtori palasi paikoilleen ja muut kiiruhtivat lataamaan pyssyjä.
Kapteeni seisoi jonkun aikaa ääneti ja sanoi sitten: "poikani, tunnin kuluttua he tulevat. Ei tarvinne sanoa, että meitä on vähemmin kuin heitä, mutta me taistelemme suojuksessa. En vähintäkään epäile, ettemme voisi pitää heitä kurissa, mutta se riippuu kokonaan teistä."
Sitten kävi hän vielä kerran katsomassa, että kaikki oli kunnossa.
Rakennuksen kahdella lyhemmällä sivustalla, idän ja lännen puolella oli vain kaksi ampumareikää. Eteläisellä sivulla, jossa oli käytävä, oli niinikään kaksi ampumareikää. Meillä seitsemällä oli parikymmentä pyssyä. Polttopuut olivat ladotut neljään pöydänmuotoiseen kasaan ja kullakin näillä pöydällä oli ladattuja pyssyjä puolustusta varten. Huoneen keskellä olivat kirveet.
"Sammuttakaa tuli", sanoi kapteeni, "sillä nyt ei enään ole kylmä eikä ole hyvä, että meillä ovat silmät savua täynnä."
Tuli sammutettiin.
"Hawkins ei ole ollenkaan saanut aamiaista. Saatte itse sitä hommata ja syödä vartiopaikallanne. Kiiruhtakaa, poikaseni. Hunter, antakaapas konjakkia."
Kun tämä tapahtui, täydensi kapteeni puolustussuunnitelmaansa.
"Tohtori, te otatte ovesta vastataksenne, mutta älkää paljastako itseänne. Pysykää huoneen sisällä ja ampukaa avaimenreijästä, Hunter saa itäisen ja Joyce läntisen sivustan. Te mr Trelawney, joka olette paras ampuja, ja Gray otatte pohjoisen sivustan, jossa on viisi ampuma-aukkoa. Siltä sivustalta suurin vaara uhkaa. Te Hawkins ja minä, kun emme ole erittäin taitavia ampujia, lataamme pyssyjä."
Pian auringon noustua oli hiekkakin polttavan kuuma ja pihka kiehui varustuksen hirsissä. Takit riisuttiin päältä ja ampujat avasivat paitansa kauluksen auki ja käärivät hihat ylös.
Näin seisoimme kaikki paikoillamme kuumuuden ja jännityksen vallassa.
Näin kului tunti.
"Kirotut", sanoi kapteeni, "tämäkin käy ajan pitkään ikäväksi. Gray viheltäkäähän hieman, että rupeaisi tuulemaan."
Ja juuri samassa saimme ensimäiset tiedot hyökkäyksestä.
"Anteeksi, herrani, jos näen jonkun, niin pitääkö minun ampua?"
"Niinhän olen sanonut", ärjäsi kapteeni.
"Kiitoksia herra", vastasi Joyce tyyneesti.
Nyt taas seurasi hetken hiljaisuus, mutta tuo huomautus oli jännittänyt näkömme ja kuulomme. Seurasi taas muutaman sekunnin ajan hiljaisuus, mutta sitten Joyce kohotti kivärinsä ja laukasi. Mutta tuskin oli hänen pyssynsä pamahtanut, kun metsästä pamahti laukaus toisensa jälkeen varustuksen jokaiselta sivulta. Muutamia kaulia sattui rakennukseen, mutta ei yksikään niistä päässyt seinän läpi. Sitten äkkiä valkeni, ja kun savu hajosi, näytti metsä tyyneltä ja tyhjältä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
"Tarkkasitteko?" kysyi kapteeni.
"Luullakseni en", vastasi Joyce.
"Ladatkaa hänen pyssynsä Hawkins. Kuinka monta luulette hyökkääjiä olleen teidän sivustallanne, tohtori?"
"Kolme laukausta ammuttiin meidän sivustaamme kohti. Minä näin kaksi kuulanreikää aivan lähekkäin ja kolmannen hieman kauvempana."
"Kolme", toisti kapteeni, "ja kuinka monta oli teidän sivustallanne, mr Trelawney?"
Mutta tähän ei ollut niin helppo vastata. Tuomari sanoi kuulleensa seitsemän laukausta, mutta Gray kahdeksan tai yhdeksän. Itäiseltä ja läntiseltä sivustalta oli kuulunut vain yksi laukaus. Oli siis selvää, että hyökkäys tapahtuisi pohjoiselta sivulta ja että muilta sivuilta oli vain näennäisiä vihollisuuksia odotettavana. Mutta kapteeni ei muuttanut määräyksiään. Jos kapinoitsioitten onnistuisi tulla aitauksen sisäpuolelle, niin he hänen arvelunsa mukaan anastaisivat jokaisen ampuma-aukon ja ampuisivat meidät kuin rotat omassa linnoituksessamme.
Muutoin ei meillä ollut liikoja aikoja tuumimiseen, sillä äkkiä ja hurjasti hurraten syöksyi metsästä esiin pieni joukko kapinoitsijoita pohjoista sivustaa kohti ja hyökkäsivät suoraan aitausta kohti. Samalla alkoi uusi ampuminen ympärillä olevasta metsästä. Yksi kuula tuli vonkuen oven kautta ja muserti tohtorin pyssyn.
Piirittäjät kiipesivät kuin apinat aitauksen yli. Tuomari ja Gray ampuivat herkeämättä. Kolme miestä kaatui, kaikki aitauksen sisäpuolella. Mutta näistä oli yksi kai enemmin pelästynyt kuin vahingoittunut ja siksi olikin hän pian jaloillaan ja katosi puitten joukkoon.
Kapinoitsioista oli kaksi kaatunut, yksi paennut, neljä oli saanut jalansijan puolustusalueemme sisällä, ja seitsemän tai kahdeksan miestä kukin luultavasti useammalla pyssyllä varustettuna, pitivät yllä puitten suojaamina vilkasta, joskin hyödytöntä ampumista.
Nuot neljä syöksyivät kovasti huutaen rakennusta kohti ja puitten suojassa olevat miehet melusivat heitä rohkaistakseen. Muutamia laukauksia laukaistiin, mutta niillä ei näyttänyt olevan mitään vaikutusta. Pian olivat nuo neljä kimpussamme.
Pursimies Job Andersonin pää näkyi keskimäisen ampuma-aukon kohdalla.
"Noitten kimppuun!" kirkui hän käheällä äänellä.
Samassa tarttui toinen kapinoitsia Hunterin pyssyn suuhun, väänti pyssyn hänen käsistään ja työnsi sen sisään ampuma-aukon kautta sekä iski kauhealla iskulla miesparan tunnottomana maahan. Kolmas oli taas kulkenut rakennuksen ympäri ja ilmestyi ovi-aukon kohdalle sekä hyökkäsi kirves kädessä tohtorin kimppuun.
Asemamme oli suuresti muuttunut. Hetkinen sitten olimme suojassa ampuneet suojattomia vihollisia, mutta nyt olimme suojattomia emmekä voineet torjua hyökkäystä.
Varushuone oli savua täynnä ja tätä seikkaa on meidän kiittäminen, että olimme verraten hyvin turvassa. Huutoa ja melua ja pistoolin laukauksia kaikui korvissani.
"Ulos pojat, tappelemaan avonaisella kentällä", huusi kapteeni, "Kirveet esiin!"
Minä otin yhden puuröykkiöltä ja samalla otti joku toisen kirveen sekä antoi heikon iskun rystöilleni. Syöksyin oven kautta ulos ja joku, jota en tuntenut, oli takanani. Aivan edessäni ajoi tohtori takaa muuatta kapinoitsijaa ja samassa huomasin, että hän väistettyään hyökkäyksen antoi tälle iskun niin että tämä kaatua rojahti maahan.
"Ympäri rakennusta, pojat", huusi kapteeni.
Minä tottelin koneellisesti, käännyin itäänpäin ja syöksyin kirves sojossa huoneen nurkan sivu. Samassa olimme Andersonin kanssa vastatusten. Rajusti karjaisten heilautti hän kirvestään päänsä päällä. Minulla ei ollut aikaa arkailla, mutta kun minua edelleenkin aseella uhattiin niin yks kaks hyppäsin sivulle, ja sillä seurauksella, että kadotin jalansijani pehmeässä hiekassa ja syöksyin päistikkaa jyrkännettä alas.
Kun olin tullut oven kautta ulos, niin olivat muut rosvot kiivenneet aitauksen yli meidät nitistääkseen. Mutta sillä välin, kuin minä taas ehdin päästä jaloilleni, oli taistelu loppunut ja voitto oli meidän.
Gray, joka oli seurannut aivan kintereilläni, oli yhdellä iskulla lyönyt kuoliaaksi tuon jättiläismäisen pursimiehen ennenkuin tämä oli ehtinyt tointua harhaan sattuneesta iskustaan. Toinen taas ammuttiin ampuma-aukon luona juuri kuin hän oli ampumaisillaan tämän kautta sisään ja makasi nyt kuolonkalpeana savuava pistooli kädessään. Tohtori oli päästänyt kolmannen päiviltä. Neljästä, jotka olivat kiivenneet aitauksen yli, oli vain yksi, joka oli päässyt ehjin nahoin. Tämä, joka oli hylännyt kirveensä taistelupaikalle, kiipesi aitauksen yli päästäkseen pakoon.
"Ampukaa, ampukaa!" huusi tohtori. "Ja te, pojat, palatkaa takasin suojukseen."
Mutta ei kukaan hänen käskyään totellut, sillä ei yhtään laukausta laukaistu, ja neljäs hyökkääjistä onnistui pääsemään pakoon sekä katosi muitten mukana metsään, Kolmen sekunnin kuluttua oli piirittäjistä jälellä vain ne viisi, jotka olivat kaatuneet.
Tohtori, Gray ja minä syöksyimme huoneeseen, sillä eloon jääneet voivat palata millä hetkellä hyvänsä ja ampuminen voi alkaa uudelleen.
Huone oli jotenkin vapaa savusta ja nyt voimme nähdä, mitä voittomme oli meille maksanut. Hunter makasi tainnuksissa ampuma-aukkonsa kohdalla ja Joyce taas oman aukkonsa kohdalla pää kuulan lävistämänä ja hengettömänä. Keskellä huonetta kohtasivat kapteeni ja tuomari toisensa ja molemmat olivat yhtä kalpeita.
"Oletteko haavoittunut?" sanoi mr Trelawney.
"Jokos ne menivät pakoon?" kysyi kapteeni Smollett.
"Joka kappale, mutta viisi heistä on ainaiseksi lakannut juoksemasta", vastasi tohtori.
"Viisi!" huudahti kapteeni. "Sepä on jo jotain! Nyt ovat meillä paljon paremmat toiveet kuin alussa, sillä silloin oli meitä luuloni mukaan seitsemän yhdeksäätoista vastaan."
V.
Seikkailuni merellä.
Kahdeskymmeneskolmas luku.
Kuinka seikkailuni merellä alkoivat.
Merirosvot eivät palanneet emmekä kuulleet edes yhtään laukaustakaan metsästä. He olivat saaneet "päiväannoksensa", kuten kapteeni sanoi, ja me saimme pitää paikkamme sekä saimme tilaisuuden syödä päivällistä ja tutkia haavoittuneitten tilaa. Tuomari ja minä laitoimme päivällisen huoneen ulkopuolelle uhkaavasta vaarasta huolimatta. Ne äänekkäät valitukset, joita tohtorin sairaat päästelivät, saattoivat meidät niin hajamielisiksi, että tuskin tiesimme mitä teimme.
Kahdeksasta kaatuneesta oli vain kolme elossa – se kapinoitsijoista, joka oli kaatunut ampuma-aukon kohdalla, Hunter ja kapteeni Smollett. Näistä kuoli ensiksimainittu ja Hunter ei myöskään koskaan tullut tajuntaansa. Seuraavana yönä kuoli hän pienintäkään ääntä päästämättä.
Kapteenin kaksi haavaa – ensimäisen sai hän Job Andersonin laukauksesta, – olivat kovat, mutta eivät vaaralliset ja tohtori vakuutti hänen tulevan terveeksi. Mutta seuraavina viikkoina ei hän voinut liikuttaa kättään eikä jalkaansa eikä edes puhuakaan.
Se isku, jonka minä olin saanut rystöilleni, oli aivan vähäpätöinen.
Päivällisen jälkeen istuivat tuomari ja tohtori kapteenin luona sekä pitivät lyhyen neuvottelun ja lopetettuaan sen otti tohtori hattunsa ja pistoolinsa, pisti kirveen vyöhönsä, kartan taskuunsa ja lähti pyssy olalla yli vallituksen pohjoseen päin.
"Mitä ihmettä", sanoi minulle Gray, kun istuimme huoneen toisessa päässä, "onko tohtori hullu?"
"Ei kai", sanoin minä. "Kyllä hän varmaan meistä viimeiseksi hulluksi tulee."
"Olkoonpa niin, toveri", sanoi Gray. "Mutta jollei hän ole hullu, niin olen minä."
"Minä arvelen, että tohtorilla ovat omat tuumansa ja jos oikein arvaan, niin meni hän etsimään Ben Gunnia."
Minäkin sain hyvän tuuman. Minä kadehdin tohtoria, joka sai kuljeskella puitten viileässä varjossa, jota vastoin minä sain paistua kuumuudessa ja nähdä edessäni olevaa kurjuutta.
Koko ajan, kun pesin varushuonetta puhtaaksi verestä ja samoin silloin kun pesin astioita päivällisen jälkeen, lisääntyi kateuteni ja kun olin korppujen läheisyydessä, täytin taskuni niillä, sillä siten ei minun tarvitsisi nälkää heti nähdä, jos aikomallani retkeilyllä jotakin tapahtuisi.
Sitten otin pari pistoolia ja kun minulla oli kuulia ja kruutia niin arvelin olevani hyvin varustettu.
Suunnitelmani oli seuraava. Aioin lähteä hiekkasärkälle, joka erottaa ankkuripaikan avoimesta merestä, etsiä valkea kallio, jonka edellisenä iltana olin nähnyt ja saada selvyys, oliko Ben Gunn kätkenyt sinne venheensä. Ja vieläkin arvelin, että tämä tekoni oli hyvä. Tyhmää asiassa oli vain se, että aioin mennä retkelleni luvatta ja salassa.
Minulle sattui hyvä tilaisuus. Tuomari ja Gray muuttivat kapteenin haavakääreitä. Tie oli vapaa. Minä hyppäsin aitauksen yli ja ennenkuin kukaan poissaoloani huomasi olin jo tiheässä metsässä kaukana toisten kuuluvilta.
Tämä oli toinen hullutukseni ja ensimäistä pahempi, sillä nyt jätin vain kaksi tervettä miestä varustusta suojelemaan, mutta kuten ensi kerrallakin, johtui siitä meidän kaikkien pelastus.
Ohjasin kulkuni saaren itäistä rantaa kohti. Iltapuolta oli jo hyvän matkaa kulunut, mutta silti oli vielä tavattoman lämmin. Etäällä kuului maininkien loiske ja puitten lehtien liikkeestä päätin tuulen koko lailla tyyntyneen. Pian saavuttivat minut kylmät ilmanvirtaukset, ja kun olin vielä muutamia askeleita ottanut, näin meren lepäävän tyyneenä.
Astuin reippaasti rantapengertä pitkin ja arvellen tulleeni kylliksi kauas eteläänpäin, hiivin pensasten suojaan ja varovasti ryömin hiekkasärkän reunaan.
Takanani oli meri, edessäni ankkuripaikka. Merituuli alkoi jo tyyntyä. Ankkuripaikalla, joka oli vasemmalla Benrangelin saaresta oli vallan tyyntä, kuten silloinkin kun ensi kerran tulimme tähän paikkaan. Merirosvojen lippu liehui "Hispaniolan" mastossa.
Sen vieressä oli venhe, jonka perässä istui John Silver ja pari miestä nojasi laivan peräkeulassa kaidepuiden yli. Toisella heistä oli punainen myssy päässä eli siis sama lurjus, jonka joku tunti sitten olin nähnyt varustuksemme aitauksen sisäpuolella. Hetkisen kuluttua loittoni venhe laivasta ja ohjasi kulkunsa maata kohti sittenkuin punaisessa myssyssä oleva mies ja hänen toverinsa olivat poistuneet kajuuttaan.
Aurinko oli laskeutunut "Kaukoputki"-nimisen kukkulan taakse ja sitä mukaan kuin sumu alkoi levetä tuli pimeyskin yhä syvemmäksi. Huomasin että minun täytyi kiirehtiä löytääkseni venheen samana iltana.
Valkeakallio, joka jotenkin selvästi näkyi yli matalan metsän, oli vielä noin kahdeksan penikulman matkan päässä hietasärkälle päin ja viipyi hyvän aikaa ennenkuin pääsin sen luoksi, sillä toisinaan täytyi minun kulkea nelinkontin. Oli jo melkein yö ennenkuin pääsin sen luo. Aivan edessäni oli hyvin pieni ruohoakasvava aukeama, jota matala polvenkorkuinen metsä ympäröi ja tämän keskellä näin pienen nahkateltin. Minä ryömin aukealle, nostin teltin laitaa ja siellä oli Ben Gunnin valmistama vene. Se oli tavattoman pieni ja mielestäni liian pieni minullekin, joten minun oli vaikea uskoa että se kannattaisi täysikasvuista miestä. Se muistutti coracle-nimisiä venheitä, joita vanhat brittiläiset käyttivät.
Luulisi, että olin kylliksi puuhannut sinä iltana, mutta niin ei ollut asianlaita. Mieleeni johtui uusi tuuma; yön suojassa soutaa "Hispaniolan" luoksi, katkaista ankkuriköysi ja siten päästää laiva ajelehtimaan rannalle. Minä olin näet sitä mieltä että kapinoitsijoilla ei aamulla kärsimänsä tappion jälkeen ollut muuta mielessä kuin nostaa ankkuri ja lähteä merelle. Tämä oli mielestäni estettävä ja nyt arvelin sen helpoimmin käyvän päinsä, kun näin että he olivat jättäneet vartijansa venheettömiksi.
Istauduin odottamaan pimeätä ja söin illalliseksi korppuja. Yö oli varsin sopiva tuumani toimeenpanoon. Sumu oli peittänyt koko taivaankannen ja kun viimein auringonsäde oli kadonnut, peitti synkkä pimeys Aarresaaren. Ja kun vihdoin otin venheen olalleni ja aloin kompuroida paikoiltani näkyi vain kaksi kohtaa ankkuripaikalta. Toinen niistä oli mäen rinteellä, jossa voitetut kapinoitsijat juopottelivat, toinen taas oli kapea valojuova, joka ilmasi laivan ankkuripaikan. Laiva oli kääntynyt ja sen kokka oli minua kohti. Ainoat tulet kuin siinä olivat, loistivat kajuutasta.
Minun täytyi kaahlata hyvän matkaa upottavassa hietikossa ja usein upposin nilkkoihin saakka ennenkuin pääsin veden rajaan ja laskin venheeni veteen.
Kahdeskymmenesneljäs luku.
Laskuvesi.
Vene oli hyvin sopiva minun suuruiselleni ja painoiselleni henkilölle, mutta samalla oli se hyvin vaikea ohjata. Olipa Ben Gunnkin myöntänyt sen olevan hyvin vaikean ohjata ennenkuin siihen tottui.
Minä taas en ollenkaan tietänyt, kuinka sitä oli käsiteltävä ja jollei onni olisi minua nyt niin erinomaisesti suosinut kuin muulloinkin, niin olisi minun täytynyt luopua tuumastani. Ennenkuin näet aavistinkaan, tempasi vesi minut mukaansa ja minä olin "Hispaniolan" ankkuriköyden vieressä ja tartuin siihen kiinni. Köysi oli niin pingotettu kuin kanteleen kieli.
Yksi ainoa puukonsivallus vain ja Hispaniola olisi ajelehtinut veden mukana.
Tähän saakka oli kaikki käynyt hyvin, mutta sitten johtui mieleeni, että on hyvin vaarallista äkkiä katkaista kireälle jännitetty köysi ja tästä olisi varmasti seurauksena että horjakka veneeni menisi kumoon. Istuessani ja tätä miettiessäni tuli tuulen puuska, joka ajoi "Hispaniolan" virranuomaa kohti ja ilokseni huomasin, että samassa ankkuriköysi hölleni niin että se vaipui veteen.
Nyt tein päätökseni. Otin veitseni ja leikkasin poikki köydensäikeen toisensa jälkeen, niin että vain kaksi säiettä pidätti laivaa. Sitten rupesin taas tyyneesti odottamaan uutta tuulenpuuskaa, joka löysentäisi taas köyttä, jotta saisin katkaista nuo kaksikin säiettä.
Koko ajan olin kuullut kajutasta kovaa ääntä, mutta muut asiat olivat kiinnittäneet siihen määrin huomioni, etten ollut joutanut tarkemmin kuuntelemaan. Nyt kun minulla ei ollut muutakaan tekemistä, rupesin tarkkaavaiseksi.
Toinen ääni oli Israel Handsin, kapteeni Flintin entisen tykkimiehen ääni. Toinen taas luultavasti punaisessa yömyssyssä olevan "ystäväni" ääni. Molemmat tuntuivat olevan juovuksissa ja he jatkoivat yhä juomista, sillä siinä kuunnellessani aukasi toinen miehistä kajuutan akkunan ja heitti tyhjän pullon mereen. Mutta he eivät ainoastaan olleet juovuksissa, vaan vieläpä tavattoman riitaisella päällä. Kirouksia kuului tiheään ja luulen että he pian ryhtyvät käsikähmään.
Rannalla näin taas suuren leiritulen, jonka ympärillä rosvot olivat ja he kuuluivat laulavan jotain raakaa merimieslaulua. Kärsitty tappio ei näyttänyt heihin paljoa vaikuttaneen.
Vihdoin tuli taas tuulenhenkäys, köysi löyseni ja minä katkasin jälellä olevat säikeet.
Venheeni ajautui laivaa kohti, joka alkoi kulkea virran mukana. Minä ponnistin kovasti voimiani, sillä pelkäsin venheeni menevän kumoon, ja kun huomasin, etten voinut venhettäni suoraan ohjata täältä, käänsin suunnan suoraan peräkeulaa kohti. Vihdoin pääsin irti vaarallisesta naapuristani ja juuri kuin vetelin viimeisiä airovetoja, huomasin, että hieno köysi riippui yli laivan laidan peräkeulassa. Paikalla tartuin siihen. En voi selittää, miksi sen tein, sillä se tapahtui jotenkin vaistomaisesti. Mutta kun olin saanut köydestä kiinni ja huomasin sen olevan kiinnitetyn, alkoi uteliaisuus saada minussa vallan ja minä päätin katsoa kajutan ikkunasta, miten siellä sisällä elettiin. Vedin köyden varovasti luokseni ja kun luulin tulleeni kyllin lähelle, kapusin köyden avulla laivan kuvetta ylös niin että näin kajuutan katon ja osan ikkunastakin.
Laiva ja venheeni kulkivat nyt hyvää kyytiä virran mukana ja me olimme leiritulen kohdalla. Alus nytki kovin ja minä ihmettelin, miksi ei vartijoina olevat tästä tulleet levottomiksi. Mutta kun katsoin ikkunasta kajuuttaan, selvisi syy. Näin, että Hands ja hänen toverinsa tappelivat keskenään kuristaen toisiaan kurkusta.
Minä laskeuduin venheeseeni ja vieläkin oli tuo kamala näky silmissäni, jotka sulin tottuakseni pimeyteen.
Äkkiä hämmästyin siitä että venheeni sai kovan nykäyksen. Samalla kulki se sivullepäin ja näytti muuttavan suuntaansa. Nopeus oli samalla suuresti lisääntynyt.
Katsahdin ympärilleni. Vesi kupluili ympärilläni ja sillä oli fosforin kaltainen väri. Laiva ajautui eteläänpäin. Katsahdin taakseni ja nyt näin, että leirituli oli aivan takanamme, joten me olimme tehneet aivan suorakulman muotoisen mutkan. Yhä lisääntyvällä vauhdilla ajautui laiva merelle päin.
Äkkiä teki laiva jyrkän, noin kahdenkymmenen asteen suuruisen käännöksen ja samassa kuului huutoa laivasta. Kuulin poljettavan jalkaa kajuutan lattiaan ja tiesin että nuo juopot olivat tulleet keskeytetyiksi kahakassaan huomattuaan onnettomuutensa.
Minä laskeusin pitkin pituuttani pienen venheeni pohjalle ja jätin sieluni luojani haltuun. Luultavasti olin siten loikonut hyvän aikaa keinuen aaltojen mukaan ylös ja alas ja tuon tuostakin kasteli minua merenvaahto. Vähitellen valtasi väsymys minut ja minä vaivuin jonkinlaiseen horrostilaan ja nukuin uneksien kodistani ja "Amiraali Benbowista."
Kahdeskymmenesviides luku.
Venheeni retkeily.
Oli kirkas päivä, kun minä heräsin ja huomasin olevani Aarresaaren lounaisessa päässä. Aurinkoa varjosti vielä "Kaukoputki" kukkula, joka tässä kohdassa ulottui melkein mereen saakka, joka oli hyvin kivikkorantanen.
Ensimäinen ajatukseni oli pyrkiä maihin, mutta siitä tuumasta täytyi minun luopua, sillä tämän huomasin olevan saman kuin antautua vapaehtoisesti kuolemaan. Sekä minä itse että venheeni olisimme musertuneet rantakiviä vasten.
Kumminkin onnistui minun, ainakin omasta mielestäni, löytää parempi tie. Pohjoiseenpäin Villikissan niemestä on pitkä, matala hiekkasärkkä. Tästä taas pohjoiseenpäin oli vielä niemi – Metsäniemi, jota pitkät havupuut peittivät aina merenrantaan saakka.
Minä muistelin, mitä Silver oli sanonut siitä merenvirrasta, joka kulkee pohjoseenpäin pitkin Aarresaaren läntistä rantaa. Ja kun minä olopaikastani huomasin olevani sen vallassa, niin katsoin parhaaksi jättää Villikissan niemi taakseni ja säästää voimiani maallenousu-yritykseen Metsäniemen luona, joka oli miellyttävämmän näköinen.
Tuuli puhalsi hiljaa ja tasaisesti etelästä päin, se yhdensuuntaisesti virran kanssa ja aallot nousivat ja laskeutuivat keskeymättä.
Jos ilma olisi ollut toisellainen, niin olisin jo aikoja sitten joutunut surmansuuhun, mutta ihmeellistä kumminkin oli, että pieni venheeni selvisi näin hyvin meressä. Hetkisen kuluttua kasvoi rohkeuteni ja minä nousin istualleni koetellakseni taitoani melomisessa. Mutta pieninkin liike vaikutti sen, että venhe oli kaatua ja minun täytyi taas laskeutua entiseen asentooni, jolloin se taas kulki tasaisesti. Olin aivan märkä ja lisäksi peloissani siitä, miten pääsisin maihin, kun venheessäni ei voinut olleskaan liikkua.
Mielenmalttiani en kumminkaan kadottanut. Lakillani aloin ajaa vettä venheestäni. Sitten nostin pääni yli laidan, saadakseni selville, kuinka venheeni niin helposti voi kulkea aaltojen välissä. Aloin tuumia, voisinko jollain tavoin nyästä venheeni maihin ja vähän tuumittuani ryhdyin toimeen. Lojoin venheessä käsivarsieni nojassa hyvin väsyttävässä asennossa ja tuon tuostakin tein pikku nykäyksen saadakseni venheeni keulan käännetyksi maata kohti. Vaikeata se oli, mutta vähitellen huomasin siinä onnistuvani. Tosin huomasin, etten pääsisi maihin Metsäniemen luona, sillä olin tullut siitä noin sadan kyynärän verran itäänpäin ja olin lähellä rantaa. Viheriöitten puittenlatvojen näin heiluvan tuulessa ja olin vakuutettu siitä, että seuraavan niemen luona pääsisin maihin.
Ja olipa jo aika päästäkin, sillä jano alkoi minua vaivata. Polttava auringonpaahde oli kuivannut suolaveden, joka minut oli kastellut ja suolaa oli huulillani. Puitten näkeminen niin lähellä itseäni melkein saattoi minut kaipuusta kipeäksi, mutta virta vei minut niemen sivu ja samassa minä näin näyn, joka johti ajatukseni vallan toiseen suuntaan.
Aivan edessäni, noin Englannin penikulman matkan päässä näin "Hispaniolan" purjeissa ja olin nyt varma, että minut otettaisiin kiinni, mutta siihen määrin kiusasi minua jano, etten tietänyt, pitäisikö minun iloita vai surra tästä näystä ja siksi minä vain katson töllistelin ja ihmettelin.
"Hispaniolassa" oli ylhäällä isopurje ja pari halkaisijaa ja valkea purjekangas läihmi kuin lumi tai hopea päiväpaisteessa. Laiva alkoi kääntyä yhä enemmän länteenpäin, joten luulin, että sieltä oli minut huomattu ja nyt ruvettiin ajamaan takaa. Mutta sitten se äkkiä kääntyi vastatuuleen, pysähtyi ja purjeet läpättivät.
"Sellaiset kömpelöt raukat", ajattelin itsekseni, "ne ovat vielä varmaan aivan humalassa ja mitähän kapteeni Smollett sanoisi tuollaista nähdessään."
Sen jälkeen kääntyi laiva useita kertoja sekä myötä- että vastatuuleen, josta huomasin, ettei kukaan sitä ohjannut. Mutta missähän lienevät miehet olleet? Joko he olivat juoneet itsensä kuoliaiksi tai olivat sitten poistuneet laivasta ja jos minun onnistuisi päästä laivaan, niin voisin ehkä saattaa sen kapteenin haltuun.
Virta kuljetti sekä venhettäni että laivaa etelää kohti, mutta laivan purjehdus kumminkin oli niin säännötöntä ja salaperäistä että se ei yhtään mennyt eteenpäin, vaan ehkä paremmin taaksepäin. Jos minä vain olisin uskaltanut nousta istualleni ja ruveta melomaan, niin olisin epäilemättä saanut laivan kiinni.
Vihdoin uskalsin nousta istualleni, mutta sain heti tervehdykseksi merenvaahtoa silmilleni. Nyt en kumminkaan hellittänyt, vaan aloin kaikin voimin ja mahdollisimman varovasti meloa tavatakseni "Hispaniolan".
Sen saavutinkin pian, mutta ketään elävää olentoa ei kannella näkynyt. Laiva näytti hyljätyltä tai olivat sitten miehet rutihumalassa. Ehkäpä voin sulkea heidät sisään ja tehdä mitä tahdon laivalle.
Ponnistin yhä enemmän voimiani ja aloin taas lähetä laivaa, vaikka tämä oli kääntynytkin kerran myötätuuleen ja päässyt minusta niin paljon edelle että aloin joutua epätoivoon.
Olin laivasta enään vain noin sadan kyynärän päässä, kun tuli tuulenpuuska ja taas pitensi väliämme.
Vielä kerran valtasi minut epätoivo, mutta sitten taas tuli mieleni iloiseksi. Laiva näet kääntyi ympäri useamman kerran, kunnes se joutui aivan luokseni. Se näytti minusta äärettömän korkealta, kun katsoin sitä matalasta paikastani.
Mutta nyt käsitin äkkiä vaaran, sillä venheeni oli aallon harjalla ja laivaa kuletti toinen aalto aivan minua kohti. Laivan nokkapuu oli pääni päällä. Minä hyppäsin ylös, tartuin kädelläni siihen ja riippuessani vielä siinä, kuulin tärähdyksen, joka syntyi, kun laiva oli syöksynyt venheeni päälle ja musertanut sen. Nyt kiipesin laivaan, jossa sain olla ilman vähintäkään toivoa voida palata takasin.
Kahdeskymmeneskuudes luku.
Minä poistan merirosvolipun.
Nokkapuuta myöten tulin laivaan jouduttuani sinä ennen kerran veteen, kun laiva nyökkäsi eteenpäin. Päistikkää syöksyin laivan kannelle vasemmalle puolelle. Iso purje kätki minulta osan peräkeulaa. Yhtään elävää olentoa ei näkynyt kannella, jossa näkyi paljon jalanjälkiä. Tyhjä pullo, josta kaula oli katkaistu vieri edestakasin kannella.
Kuljin edemmäksi ja nyt näin vahtimiehet. Punamyssynen makasi kannella jäykkänä ja kädet leväällään ja suu ammollaan. Israel Hands taas nojasi laivan laitaa vasten pää painuneena rinnoille ja kasvoiltaan kuolonkalpeana. Punamyssynen vieri edestakasin vähintäkään asentoaan muuttamatta ja Handskin luisui yhä enemmän peräkeulaan päin. Vihdoin näin hänen kasvoistaan vain hänen toisen kasvonsa ja toisen puolen viikseistään.
Tarkastellessani huomasin mustuneita veripilkkuja heidän ympärillään ja nyt luulin varmasti että he olivat tappaneen toisensa humalapäissään.
Kun siinä tätä kaikkea katsoin ja ihmettelin ja kun laiva hetkisen aikaa oli paikoillaan, rupesi Hands taas samaan asentoon, jossa hän oli tullessani. Häntä katsellessani valtasi minut ensin sääli mutta kun muistin, mitä olin omenatynnyrissä kuullut hänen sanovan, niin katosi kaikki säälintunne.
Minä menin peräkeulaan päin aina ison maston luo saakka.
"Hyvä päivä, mr Hands", sanoin minä ivallisesti.
Hän mulkoili silmillään, mutta hän oli liian tiedoton, jotta olisi voinut edes hämmästyäkään. Hän kykeni sanomaan vain sanan "konjakkia."
Minulla ei ollut aikaa hetkeäkään kadottaa ja siksi riensin peräkeulaan päin ja kajuuttaan.
Se näky, joka täällä tarjoutui eteeni, on mahdoton kuvailla. Kaikkien varastopaikkojen ovet olivat murretut auki karttaa etsiessä. Lattialla oli paksu likakerros. Kajutan valkeaksi maalatuissa seinissä oli likaisten käsien jälkiä. Tusinoittain tyhjiä pulloja vieri kolisten lattialla. Muuan tohtorin lääkeopillisista kirjoista oli pöydällä ja puolet lehdistä oli revitty. Luultavasti näillä olivat rosvot sytytelleet piippujaan. Tämän hävityksen keskellä loi nokinen lyhty himmeätä valoaan.
Minä menin viinikellariin, jossa kaikki astiat olivat tyhjät ja hirveä määrä tyhjiä pulloja. Luultavasti ei kukaan kapinoitsijoista ole ollut selvänä siitä päin kuin salaliitto alkoi. Vihdoin löysin Handsille pullon, jossa oli hieman konjakkia jälellä, ja itselleni suuren viinimehupullon sekä palan juustoa. Nämät mukanani menin kannelle, kätkin oman varastoni, otin hyvän kulauksen vettä vesisäiliöstä ja sitten vasta annoin konjakkia Handsille.
"Ah", sanoi hän sittenkuin hän ahnaasti oli juonut osan juomasta, "sitäpä juuri tarvitsinkin."
Minä olin asettunut erääseen nurkkaan syömään.
"Voitteko pahoin?" kysyin minä.
Hän murisi jotain, jota en tarkemmin kuullut. Sitten sanoi hän: "jos vain tohtori olisi laivassa, niin silloin kyllä paranisin parista annoksesta. Mitä toveriini tulee" – hän nyökäytti päällään punamyssyiseen päin – "niin on hän aivan kuollut. Hän muutoin ei ollutkaan mikään oikea merimies. No mistä sinä tulet?"
"Nähkääs, mr Hands, minä olen tullut laivaan ottaakseni sen haltuuni. Ja nyt saatte pitää minua kapteeninanne, kunnes teille toisin määrätään."
Hän loi minuun vihaisen katseen, mutta ei virkkanut mitään. Väri hänen poskilleen palasi vähitellen, joskin hän vielä näytti jotenkin kalpealta eikä voinut istua suorana.
"Kuulkaas mr Hands", jatkoin minä, "en voi kärsiä tuota lippua ja jos suvaitsette, niin vedän sen alas, sillä parempi on, ettei ole mitään lippua kuin tuollainen lippu."
Minä menin lippuköyden luo, vedin lipun alas ja heitin sen mereen.
"Jumala varjelkoon kuningasta", sanoin minä ja heitin lakkini ilmaan. "Ja nyt ei enään ole kapteeni Silveriä olemassa."
Hands loi minuun kavalia katseita ja leukansa oli rintaa vasten painuneena.
"Minä luulen, kapteeni Hawkins", sanoi hän vihdoin, "että teillä on halu päästä maihin, ja jospa siis hieman puhelisimme."
"Sanokaa vain, mitä teillä on sydämellänne, mr Hands", sanoin minä ja jatkoin aterioimistani hyvällä ruokahalulla.
"Tuo mies", alotti hän ja nyökäytti päätään kuolleeseen päin, "oli nimeltään O'Brien ja hän oli irlantilainen. Hän se nosti purjeet, jotta lähtisimme matkoihimme. Nyt on hän kuollut ja minä en voi käsittää, kuka laivaa ohjaisi. Ja jollen minä anna ohjausta, niin et sinä itsestäsi kykene laivaa ohjaamaan. Kuules nyt, sinä annat minulle ruokaa ja juomaa sekä vaatepalan, jolla voin sitoa haavani, ja minä sanon sinulle, miten sinun on meneteltävä. Se on mielestäni rehellistä peliä."
"Tahdon ilmoittaa teille vain yhden asian", sanoin minä, "etten minä nimittäin aio tulla kapteeni Kiddin ankkuripaikalle. Minä aion pyrkiä pohjoiseen väylään ja siellä laskea ankkuriin."
"Sitä en milloinkaan ole kieltänytkään", huusi hän. "Minä olen valmis kuljettamaan laivan, vaikka mestauspaikalle, jos niin tahdot."
Asia näytti siis olevan ratkaistu ja kolmen minuutin kuluttua purjehti "Hispaniola" vaikeuksitta myötätuulessa pitkin Aarresaaren rannikkoa hyvässä toivossa voivansa ennen puolta päivää sivuuttaa pohjoisen niemen sekä pääsevänsä ennen nousuvettä pohjoiseen väylään, jonka jälkeen odottaisimme laskuvettä maihin mennäksemme.
Minä jätin nyt peräsimen ja menin alas oman arkkuni luo, josta otin silkkisen nenäliinan. Tällä sitoi Hands minun avullani suuren ammottavan haavansa, jonka hän oli saanut polveensa. Sitten söi hän ja otti vielä pari kulausta konjakkia, jolloin hän alkoi näyttää paljon pirteämmältä, istui suorempana, puhui kovemmin ja selvemmin ja näytti minusta kaikin puolin uudelta ihmiseltä.
Tuuli oli meille erinomaisen suotuisa, laiva kiiti sen kuljettamana kuin lintu eikä viipynyt kauvan ennenkuin kiersimme saaren pohjoisen niemen.
Omatuntoni, joka minua oli äsken kovin nuhdellut paostani, oli nyt rauhoittunut, luultavasti suuren anastukseni johdosta. Olisinkin ollut kaikkeen tyytyväinen, jollei minua olisivat kiusanneet purrenohjaajan ivalliset katseet ja pilkallinen hymyily. Tuossa hymyilyssä oli jotain, joka ilmaisi sekä tuskaa että heikkoutta – se oli ukon epämääräistä hymyilyä. Mutta sen lisäksi oli siinä hitunen ivaa, ja kavaluutta oli hänen kasvonpiirteissään.
Kahdeskymmenesseitsemäs luku.
Israel Hands.
Kuten lukija muistanee ei meillä ollut ollenkaan ankkuria, mutta Israel Hands ilmoitti minulle, miten minun pitäisi menetellä saadakseni laivan ankkuroiduksi.
"Kapteeni", sanoi hän hymyillen tuota ilkeätä hymyilyään, "emmekö heitä laivatoverini ruumista mereen. En minä omasta puolestani tuosta liikoja välittäisi, mutta ei tuo ruumis ole juuri mikään erinomainen koristuskaan laivassa, vai mitä?"
"En ole kylliksi vahva, enkä pidä sellaisista toimista. Minun puolestani saa hän pysyä paikoillaan."
"Tämä 'Hispaniola' on onneton laiva", jatkoi Hands silmäänsä vilkuttaen. "Ajatelkaa, että niin monta kunnon merimiestä on saanut panna henkensä alttiiksi. No luuletteko, että ihminen kuolee tarkkaan tai herää eloon uudestaan."
"Ruumis voidaan tappaa, mutta ei sielua. Se teidän pitäisi jo edeltäpäin tietää. O'Brien tuolla on nyt toisessa maailmassa. Ehkä katselee hän meitä."
"Näyttää siltä kuin olisi ajan tuhlausta tappaa ihmisiä. Ja nyt toivon, ettette suutu, jos pyydän teitä menemään kellariin ja tuomaan minulle pullon jotain viiniä, sillä konjakki on liian vahvaa pääkallolleni."
Purrenohjaajan sammaltava puhe tuntui minusta luonnottomalta. Ja toiseksi minä en olleskaan uskonut hänen viinirakkauteensa. Koko juttu tuntui jotensakin tekosyyltä. Hän tahtoi vain saada minut kannelta poistumaan – se oli selvää. Mutta en voinut käsittää, missä tarkotuksessa. Minua ei hän olleskaan katsonut silmiin. Koko ajan hymyili hän ja hänen kasvonpiirteensä näyttivät minusta epäilyttäviltä. Kumminkin olin valmis vastaamaan, sillä huomasin olevani voiton puolella.
"Vai viiniä. Tahdotteko punasta tai valkoista?"
"Se on samantekevää kurjalle pikitakille. Pääasia on, että sitä on paljon ja väkevää."
"Hyvä on. Minä tuon teille hieman portviiniä, mr Hands, mutta viipyy hyvän aikaa ennenkuin saan sen käsiini."
Minä riensin nyt kajuutan rappusia alas niin meluavasti kuin voin, sitten riisuin kengät jaloistani, juoksin varovasti pitkin suljettua käytävää, kiipesin pitkin miehistön kajuuttaan vieviä rappuja myöten ja pistin pääni ulos ovesta. Tiesin, ettei hän odottanut minua sieltä näkevänsä. Kuitenkin ryhdyin kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin, ja pahimmat epäluuloni näyttivät olevan aiheutettuja.
Hän oli käsiensä ja polviensa avulla noussut asennostaan, ja vaikka hän kärsikin suuria tuskia liikkuessaan, niin kulki hän jotenkin reippaasti kannen yli. Puolen minuutin kuluttua oli hän vasemmalla laidalla olevan vesiaukon kohdalla, otti esiin palan köyttä sekä pitkän veitsen, joka oli päätään myöten veressä. Hän katseli sitä hetken aikaa, aukasi terän, koetti sitä kättään vasten, kätki sitten aseen takkinsa alle ja palasi entiselle paikalleen.
Tätä juuri halusinkin tietää. Israel voi liikkua. Hän oli asestettu ja minut oli hän aikonut uhrikseen. Mitä hän sitten aikoi tehdä, siitä ei minulla ollut aavistustakaan.
Sillä aikaa kun näillä mietteillä vaivasin päätäni, oli myöskin ruumis ollut toimessa. Minä hiivin takasin kajuuttaan, vedin kengät jälleen jalkaani ja otin ensimäisen viinipullon jonka tapasin, jonka jälkeen menin kannelle.
Hands oli aivan samassa asennossa kuin silloinkin, kun minä hänet jätin kokoonpainuneena ja silmät ummessa ikäänkuin ei hän voisi auringonvaloa sietää. Kun tulin hänen luoksensa, katsahti hän ylös, otti minulta pullon ja katkasi siitä kaulan taitavasti, kuten konsanaan se, joka on tällaiseen tottunut, ja otti kunnon kulauksen, Sitten oli hän taas jonkun aikaa liikkumatta, kunnes otti tupakkikääryn ja pyysi minua leikkaamaan siitä hänelle palasen, sanoen:
"Minulla ei ole veistä enkä ole kyllin vahva purasemaan siitä palasta. Ah, Jim, minä pelkään, että loppuni on kohta lähellä. Leikkaa minulle palanen poikaseni, luulen että se tulee olemaan viimeinen tupakkimällini."
"Hyvä on, minä leikkaan teille mällin. Mutta jos luulisin loppuni olevan niin lähellä kuin te luulette teidän loppunne olevan, niin kristittynä minä lukisin rukouksiani."
"Sanoppas miksi?"
"Miksikö?" huudahdin minä. "Te kysyitte minulta äsken kuolemasta. Te olette viettänyt elämänne synnissä, valheessa ja verenvuodatuksessa. Tappamanne mies on juuri paraillaankin jalkojenne juuressa ja te vielä kysytte miksi!"
Hän otti taas pitkän kulauksen ja sanoi hyvin juhlallisesti: "kolmekymmentä vuotta olen minä kulkenut merellä ja kokenut sekä hyvää että pahaa, mutta hyvästä en vielä koskaan ole nähnyt mitään hyvää johtuvan. Sellaisesta, joka ensi iskun antaa, minä pidän. Kuolleet eivät pure. Ja nyt poikaseni", lisäsi hän muuttuneella äänellä, "nyt olemme saaneet kylliksi tästä hassutuksesta. Vesi on nyt sopiva. Ottakaa nyt määräykseni varteen, kapteeni Hawkins, niin purjehdimme satamaan ja sitten on sekin tehtävä suoritettu."
Meillä oli tuskin enään kahtakaan peninkulmaa kuljettavana ja minä luulin olleeni hyvä ja täsmällinen oppilas ja myös olin siitä vakuutettu, että Hands oli erinomainen luotsi.
Tuskin olimme kiertäneet niemet, kun maa ympäröi meidät. Pohjoisen väylän rannat kasvoivat tiheätä metsää, kuten eteläisenkin sataman. Mutta vedenpinta oli pitempi ja kapeampi. Aivan suoraan edessämme, väylän eteläpäässä näimme laivahylyn, joka oli hajoamistilassa. Tuo näky oli synkännäköinen, mutta se osotti ankkuripaikan olevan tyyneen.
"Katsos tuonne", sanoi Hands, "tuolla on oivallinen ankkuripaikka. Pohja on tasanen hiekkapohja ja puita ja kukkia niin paljon ympärillä että laiva näyttää olevan kuin puutarhassa."
"Ja kun olemme saaneet laivan pysähtymään, niin mitenkä saamme sen irti?" kysyin minä.
Hän lausui minulle vastaukseksi joukon merimieslauselmia, joista minä en puoliakaan käsittänyt, ja alkoi sitten minua käskeä.
"Hieman vasemmalle – kas niin – suoraan – oikealle – hieman vasemmalle – suoraan – suoraan!"
Hengittämättä kuuntelin käskyjä, kunnes hän äkkiä huusi: "ja nyt poikaseni, myötätuuleen!"
"Hispaniola" teki äkkikäännöksen ja alkoi kulkea metsäistä rantaa kohti.
Näitten jännittävien liikkeitten aikana en joutanut pitämään Handsia tarkalla silmällä ja unhotin vaaran, joka minua uhkasi, ja olisin voinut kaatua vähimmättäkään puolustuksetta henkeni pelastukseksi, jollei minut olisi vallannut äkillinen levottomuus ja saanut kääntämään pääni Handsiin päin. Ehkä olin kuullut jotain melua tai nähnyt hänen varjonsa. Ehkä riippui se myös jonkinlaisesta vainusta, mutta pääasia vain oli, että kun käännyin Handsiin päin oli hän tulossa minua kohti veitsi oikeassa kädessään.
Kumpikin päästimme huudahduksen. Mutta kun minun huudahdukseni oli kauhistuksen huuto, oli hänen hyökkäävän sonnin raivoisaa mölinää. Samassa syöksyi hän eteenpäin ja minä hyppäsin sivulle ja aloin juosta etukeulaa kohti. Pakoon lähtiessäni päästin peräsintangon irti ja tämä kääntyi vasempaan päin sattuen Handsin rintaan. Tuo seikka oli minun pelastukseni, sillä se esti hetkeksi Handsin minua takaa ajamasta.
Ja ennenkuin hän oli ehtinyt tointua, olin minä päässyt pois siitä nurkasta, johon hän oli minut ahdistanut, ja nyt oli minulla koko laivan kansi hallussani. Minä pysähdyin isonmaston luokse, otin pistoolin taskustani, tähtäsin hyvin kylmäverisesti, vaikka Hands jo oli päässyt jaloilleen ja ryntäsi minua kohti, sekä painoin liipasinta. Hana putosi, mutta pamausta ei kuulunut. Ruutitapissa oleva ruuti oli varmaan kastunut. Minä kiroilin huolimattomuuttani, kun en jo aikoja sitten ollut uudestaan ladannut ainoata asettani. Silloin ei minun olisi tarvinnut, kuten nyt, olla kuin mikäkin pakeneva lammas teurastajan kynsissä.
Oli kummallista, että tämä haavoittunut mies voi liikkua niin nopeasti. Hänen harmahtavat hiuksensa olivat pudonneet hänen silmilleen ja hän oli raivosta punainen kuin punaiseksi maalattu ovikilpi. Minulla ei ollut aikaa koettaa toista pistooliani eikä minulla ollut haluakaan siihen, sillä olin varma, että se oli käyttöön kelpaamaton, kuten toinenkin pistoolini. Huomasin selvästi, ettei minun sopinut noin vain peräytyä, sillä silloin olisi hän ahdistanut minut etukokkaan, kuten äsken oli tehnyt peräkeulassa. Ja kun hän täten olisi saanut minut kynsiinsä, niin olisin saanut surmani hänen verellätahratusta veitsestään. Asetin käteni isomastoa vasten, joka oli hyvin paksu ja jännityksellä odotin, mitä tapahtuisi.
Kun Hands näki, että minä aioin hänen kanssaan leikkiä "haukkaa ja kyyhkystä", niin pysähtyi hänkin ja näytti miettivän. Tuota leikkiä olin lapsena monasti leikkinyt, mutta milloinkaan ei ollut sydämeni niin rajusti tykkinyt kuin nyt. Toivoin kumminkin voivani paeta vanhaa miestä, jonka toinen jalka vielä lisäksi oli vioittunut.
Kun seisoimme ja vartioimme toisiamme, törmäsi "Hispaniola" hiekkasärkkään ja kallistui oikealle sivulle niin paljon että kansi muodosti 45 asteen kulman. Samalla vierimme yhdessä rymäkässä kallistuneelle puolelle ja vieläpä niin lähellä toisiamme, että pääni sattui Handsin jalkaan. Minä pääsin ensiksi jaloilleni, sillä Hands oli saanut irlantilaisen ruumiin päällensä. Laivan kallistuminen oli tehnyt kannen sopimattomaksi kilpatantereeksi ja siksi täytyi minun tuumia sopivampi pakopaikka ja tämä pian, sillä viholliseni oli niin lähellä että hän melkein kosketti minua.
Nopeasti syöksyin perämaston köysiä myöten ylös enkä pysähtynyt ennen kuin vasta jatkon kohdalla.
Nopeuteni oli minut pelastanut, sillä veitsen isku oli sattunut noin tuuman verran vain minusta, kun kiipesin köysiä ylöspäin. Hands seisoi alhaalla suu auki töllistellen minua.
Nyt, kun minulla oli aikaa käyttää sitä hyväkseni, panin uutta ruutia ruutitappiin, joka teko näkyi tekevän huomattavan vaikutuksen Handsiin, sillä hän huomasi, että hän ei enään ollut voitonpuolella. Hetkisen epäröityään alkoi hänkin hiljakseen kivuta köysiä myöten minua kohti veitsi hampaissa ja kärsien suuria tuskia. Minulla olivat molemmat pistoolini kunnossa ennenkuin hän oli ehtinyt puoliväliinkään. Sitten lausuin hänelle pistooli kummassakin kädessäni: "Jos astutte askeleenkin, niin muserran kallonne! Kuolleet eivät pure", lisäsin pilkallisesti.
Hän pysähtyi hetkiseksi ja hänen kasvonilmeistään minä huomasin, että hän mietti, miten tekisi. Minä en voinut olla ääneen nauramatta hänen surkealle asemalleen. Vihdoin alkoi hän puhua pysyen muutoin aivan entisessä asemassaan, paitsi että hän otti veitsen suustaan:
"Jim, minä luulen olevan viisainta, että teemme sovinnon. Minä olisin teidät nitistänyt, jollei laiva olisi äkkiä kallistunut. Mutta minulla ei ole onnea ja siksi täytyy minun antaa perää, vaikka se onkin vaikeata vanhasta merimiehestä, sillä tehän, Jim, olette vasta poikanen."
Kun minä kuuntelin ja hymyilin voitonvarmana hänen puheilleen, kohotti hän äkkiä oikean kätensä ja jokin suhahti ilmassa kuni nuoli. Minä tunsin kipua olkapäässäni ja huomasin olevani naulittu mastoon kiinni. Äkillisen tuskan johdosta laukenivat molemmat pistoolini yhtaikaa ja samassa putosivat ne käsistäni. Mutta ne eivät pudonneet yksinään, vaan niitä seurasi Hands, sillä päästäen puoleksi tukahutetun huudahduksen, putosi hän pää edellä veteen.
Kahdeskymmeneskahdeksas luku.
Kultaa loppumattomasti.
Hands kohousi vielä kerran vedenpintaan, mutta vaipui sitten pohjaan, ja kun vesi lakkasi väreilemästä, niin näin hänen kauhistuneena lepäävän tasaisella hiekkapohjalla. Muutamia kaloja kulki hänen sivutseen. Toisinaan näytti hän veden liikkeitten johdosta ikäänkuin nousevan istualleen, mutta kuollut hän sentään oli, sillä hän oli sekä ammuttu että hukkunut ja oli nyt kalojen ruokana samalla paikalla, jonka hän oli aikonut minun kuolinpaikakseni.
Tuskin olin tullut tästä seikasta vakuutetuksi, kun tunsin itseni sairaaksi, heikoksi ja pelästyneeksi. Lämmin veri juoksi pitkin selkääni ja rintaani. Veitsi, joka oli naulannut minut mastoon kiinni, tuntui polttavan kuin hehkuva rauta. Nämät tuskat voin kumminkin kärsiä, mutta enin kiusasi minua se seikka, että pelkäsin putoavani mastosta veteen purrenohjaajan ruumiin viereen.
Minä puristauduin mastoon molemmin käsin kiinni, niin kovin että kynsiäni pakoitti ja suljin silmäni ikäänkuin vaaraa peittääkseni. Mutta vähitellen palasi mielenmalttini, valtasuoni alkoi tykyttää säännöllisemmin ja taas tunsin olevani itseni herra.
Ensi ajatukseni oli temmaista veitsi irti, mutta joko se sitten oli liian kovasti kiinni tai puuttui minulta rohkeutta ja siksi kauhistuen luovuin tuumastani. Mutta omituista juuri, että kauhunväristykseni teki käänteen asiassa. Veitsi olikin näet ollut vähällä mennä harhaan ja väristys tempasi irti sen ohuen nahkapalan, jonka se oli ruumiistani lävistänyt. Verta nyt tosin tuli runsaammasti, mutta minä olin taas oma herrani ja mastoon oli nyt naulittuna vain takkini ja paitani.
Nämät tempasin irti kiivaalla liikkeellä ja sitten laskeusin alas oikeanpuolen mastoköysiä myöten. Sidoin haavani parhaani mukaan, se ei ollut syvä eikä vaarallinen eikä olleskaan estänyt käden liikkeitä. Sitten tarkastelin ympäristöäni, ja kun laiva tavallaan oli omani, niin päätin vapauttaa sen viimeisestä matkustajastaan, nimittäin O'Brienin ruumiista. Tartuin sitä vyötäryksiin kiinni, otin vauhtia ja heitin sen kuin jauhosäkin yli laidan. Kuului kova vedenpausaus ja ruumis vaipui pohjaan. Punanen lakki kohousi vedenpintaan. Kun vesi asettui, näin Israelin ja hänen makaavan rinnakkain ja kumpikin liikkui veden liikkeiden mukaan. O'Brien, vaikka olikin vielä hyvin nuori mies, oli kumminkin kaljupäinen.
Nyt olin yksin laivallani. Vesi oli lakannut nousemasta ja aurinko oli jo niin laskeumaisillaan, että vasemman rannan puitten varjot alkoivat ylettyä jo ankkuripaikkaan saakka. Iltatuuli oli alkanut puhaltaa ja vaikka kaksihuippuinen itäinen kukkula estikin sen voimaa, niin alkoivat köydet vinkua ja alasriippuvat purjeet lepattaa.
Minä huomasin, mikä vaara alusta uhkasi. Perämaston purjeen laskin alas niin että se pudota jyrähti kannelle. Enemmän puuhaa minulla oli isosta purjeesta, mutta sainhan senkin vihdoin alas. Ja nyt oli "Hispaniolan" kuten itsenikin antauduttava onnen haltuun.
Ankkuripaikka oli nyt kokonaan varjossa. Alkoi tuntua viileältä. Vesi myös laskeutui kovasti ja laiva meni yhä enemmän kallelleen.
Minä menin etukeulaan päin ja tarkastelin. Vesi näytti olevan kylliksi matala ja ulottui vain vyötäröihin saakka, kun köyttä myöten laskeudin veteen. Iloisena kaahlasin maihin ja "Hispaniola" oli kallellaan isopurje vedessä. Samassa katosi aurinkokin ja tuuli humisi rannalla kasvavien puitten latvoissa.
Nyt tuli minun niin pian kuin mahdollista pyrkiä takaisin varustukseen ja kehua teoistani. Luultavasti minä saisin torumisia kuljeksimisestani, mutta merkitsihän "Hispaniolankin" takaisin saaminen jotain ja toivoin että kapteeni Smollettkin tunnustaisi, etten ollut aikaani turhaan käyttänyt.
Näitä miettien aloin ohjata kulkuani varustusta kohti. Minä muistin että idänpuolisempi niistä kahdesta joesta, jotka laskevat kapteeni Kiddin ankkuripaikan kohdalla, sai alkunsa kaksihuippuisen kukkulan luota. Tähän suuntaan ohjasin kulkuni eikä kauvan viipynytkään kuin olin sivuuttanut kukkulan ja kahlasin joen yli.
Tulin sen paikan läheisyyteen, jossa olin tavannut Ben Gunnin ja kulin nyt varovasti, tähystellen sivuilleni. Kun tulin molempien huippujen välisestä aukeamasta, näin häilyvän tulen kajastavan taivaanrantaa vasten, ja otaksuin, että Ben valmisti illallistaan, Kumminkin hiljakseen ihmettelin hänen huolimattomuuttaan, sillä kun minä näin tulen, niin voihan sen yhtä hyvin nähdä Silverkin suolla kuljeksiessaan.
Vähitellen pimeni yö yhä enemmän, tähtiä oli vain vähän ja nekin hyvin sameat ja tunsin oikein sydämmellistä iloa nähdessäni kuun nousevan taivaalle. Se nousi yhä korkeammalle ja korkeammalle. Kuun valossa saavuin varustuksen luo, josta ei kuulunut ääntäkään. Varovasti hiivin ollen varjossa vallituksen ympäri ja vihdoin kiipesin sen ylitse sisään. Sieltä kuului kuorsaamista.
"Kuinka huonoa vartioimista he pitävät!" virkoin itsekseni. "Jos nyt Silver toverineen hyökkäisi heidän kimppuunsa, niin ei heistä kukaan näkisi huomista päivää. Niin käy kuin kapteeni on haavoitettu." Ja vielä moitin itseäni kun olin heidät jättänyt, niin että heidän vartijaväkensä oli niin vähäinen.
Astuin sisään ja aioin paneutua maata tavalliselle paikalleni ja samalla hiljakseen nauroin ajatellessani, kuinka toverini hämmästyisivät nähdessään aamulla minut joukossaan.
Jalkani sattui johonkin nukkuvaan ja tämä käänsi kuvettaan ja yskähteli kumminkaan heräämättä.
Mutta äkkiä kuului kamalaa kirkumista pimeässä:
"Kultaa loppumattomasti, kultaa loppumattomasti, kultaa loppumattomasti!"
Minä kauhistuin. Silverin vihreä papukaija, kapteeni Flint! Se piti siis parempaa vartioimista kuin muut ja ilmasi tuloni kamalalla kirkumisellaan.
Minulla ei ollut aikaa tointua. Papukaijan kirkumisen johdosta havahtuivat nukkuvat ja kavahtivat pystyyn. Kauheasti kiroten huusi Silver:
"Kuka siellä?"
Minä käännyin juoksemaan pakoon, mutta töytäsin erästä miestä vasten ja vetäysin takasin, jolloin toinen mies otti minua takaapäin kiinni.
"Tuo tänne tulisoihtu, Dick", sanoi Silver ja muuan mies meni ulos palaten tulisoihtu kädessä.
VI.
Kapteeni Silver.
Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.
Vihollisen leirissä.
Tulisoihdun punainen valo, joka valasi varustuksen sivustan, osotti minulle, että pahimmat epäluuloni olivat toteutuneet. Kapinoitsijoitten hallussa oli sekä varustus että varastot. Ja vielä enemmän lisäsi kauhuani se seikka, etten nähnyt olleskaan vankeja.
Merirosvoja oli kaikkiaan kuusi. Näistä oli viisi jalkeillaan, punakkoina ja kasvot turvoksissa, kuudes loikoi maassa käsiinsä nojaten, kuolonkalpeana. Verinen side pään ympärillä osotti, että hän äsken oli haavoittunut.
Papukaija istui Pitkän Johnin olkapäällä. John näytti tavallista kalpeammalta ja totisemmalta.
"No vieköön minut itse piru, sehän on Jim Hawkins. Kas niin, ole rauhassa, en minä ole sinulle vihoissani!"
Sitten istuutui hän tupakkitynnyrille ja alkoi panna tupakkia piippuunsa.
"Kuulkaas nyt, te toiset, te voitte käydä heti makaamaan, sillä ei teidän tarvitse olla ylhäällä Jim Hawkinsin tähden... No Jim, tämähän oli oikein mieluinen odottamattomuus vanhalle John-paralle. Minä jo heti huomasin, että olet aika veitikka, mutta empä kumminkaan tällaista odottanut."
Minä on vastannut mitään. He olivat asettaneet minut selkä seinää vasten ja siinä seisoin ja katselin Silveriä kasvoihin päältä näyttäen hyvin rohkean näköisenä, mutta sydämessäni vallitsi synkin epätoivo.
Silver veti pari sauhua piipustaan ja jatkoi sitten:
"Katsokaas, Jim, koska te nyt olette tullut tänne, niin tahdon vain sanoa, että olen aina teistä pitänyt. Te olette sukkela poika ja aivan samallainen kuin minä nuorena. Kapteeni Smollett on erinomainen merimies, sen tunnustan tuomiopäivänäkin, mutta kauhean ankara kurinpidossa. 'Velvollisuus on velvollisuus', sanoo hän, siinä hän onkin oikeassa. Varokaa vain kapteenia. Tohtori myös on teille hyvin vihainen... 'Tuo kiittämätön vintiö', sanoi hän. Te ette voi enää mennä heidän luoksensa. 'Herrasväki ei ole kotona', sanotaan teille siellä. Ja jollette hanki itsellenne miehistöä, jonka muutoin luulen olevan hyvin vaikeata, niin lienee viisainta, että jäätte kapteeni Silverin palvelukseen."
Tästä hänen lörpötyksestään kävi selville, että ystäväni, Jumalan kiitos, olivat hengissä. Ja vaikka kyllä uskoinkin Silverin juttuihin, että he olivat minulle vihoissaan, niin tunsin kumminkin selittämätöntä helpotusta.
"Jos pidätte palveluksesta, niin silloin liittykää meihin, mutta jollette – niin silloin voitte häikäilemättä sanoa 'en.' Sehän on suoraa puhetta, laivatoveri."
"Minun täytyy niinmuodoin vastata", sanoin vapisevalla äänellä, sillä aavistin että kuolemanvaara minua uhkasi.
"Eipä ole kiirettä, poikaseni", sanoi Silver. "Teidän seurassanne kuluu aika niin nopeasti."
Rohkasin hieman itseäni ja sanoin: "mutta minun täytyy tietää, miten asiat ovat, miksi olette te täällä ja missä ovat ystäväni?"
"Mitenkö asiat ovat", virkkoi muuan kapinoitsijoista, "kylläpä hän pitäisi itseään onnellisena, jos tietäisi!"
"Elikä olisit niin hyvä ja pitäisit kitasi kiinni niin kauvaksi kuin sinulta kysytään", karjasi Silver uhkaavalla äänellä. Sitten kertoi hän minulle lempeällä äänellä, että tohtori oli sinä aamuna tullut heidän luoksensa kantaen valkoista lippua ja ilmoitti, että laiva oli mennyt tiehensä. Tämän johdosta he keskustelivat tohtorin kanssa. Missä tohtori ja toiset oleksivat, ei hän sanonut tietävänsä.
Sitten veteli hän taas rauhallisesti muutamia sauhuja ja kertoi sitten tohtorin lausuneen poislähtiessään:
"Meitä on neljä ja yksi on haavoittunut. Mitä tuohon poikaan tulee, niin en tiedä, missä hän on, enkä välittelekään tietää."
Kun Silver sanoi tämän olevan kaikki, mitä tarvitsen tietää ja nyt käski minun valitsemaan, kenen puolelle liityn, niin kerroin heille rohkeasti, että se olen minä, joka olen saattanut heidän yrityksensä tyhjäksi. Omenatynnyrissä olin kuunnellut heidän keskustelunsa, katkaissut ankkuriköyden ja tappanut laivaa vartioimaan jätetyt miehet ja lopuksi vienyt laivan sellaiseen paikkaan, josta he eivät koskaan sitä löytäisi. "Minä en pelkää teitä enempää kuin kärpäsiä. Tappakaa minut tai säästäkää minut, se on samantekevä. Jos minut säästätte, niin olkoon se unhotettu, mikä on tapahtunut, ja kun te olette oikeuden edessä vastaamassa merirosvouksestamme, niin koetan parastani pelastaakseni teidät. Valitkaa siis."
Ei kukaan heistä liikahtanut paikaltaan, vaan katsoivat he hämmästyneinä minuun.
Minä jatkoin: "mr Silver, luulen teidän olevan parhaimman täällä olevista ja toivon, että kerrotte tohtorille, kuinka minä esiinnyin."
Hän lupasi sen tehdä ja vieläpä lausui hän tuon lupauksen sellaisella äänellä, että luulin rohkeuteni tehneen heihin hyvän vaikutuksen.
Mutta rohkeuteni oli saattanut toiset raivoon ja he luettelivat muita tekojani, joilla olin heitä vahingoittanut, muun muassa ottanut kartan Billy Bones-vainajalta. Ja eräs heistä, Morgan-niminen syöksyi ylös veitsi kädessään aikoen minut tappaa, mutta tuosta hänet esti Silver virkkaen:
"Seis, mies! Luuletko sinä olevasi kapteeni? Varo itseäsi!"
Tuo estäminen synnytti toisissa tyytymättömyyttä ja muuan heistä murisi, että hän ennen antaa hirttää itsensä kuin rupeaa enää Silverin komennettavaksi.
Tämän johdosta syntyi ankara riita Silverin ja toisten kapinoitsijain välillä, jonka johdosta nämä menivät ulos pitämään keskenään neuvottelua.
Me jäimme kahden kesken Silverin kanssa huoneeseen ja tämä virkkoi kuiskaten:
"Pitäkää nyt varanne, Jim Hawkins, sillä te voitte helposti tulla tapettavaksi ja vieläpä piinattavaksikin. Vaan nyt olen minä teidän puolellanne, sillä näen, että te olette kelpo poika. Mutta mitäs nyt oikein teemme?"
Minä aloin hieman käsittää asemaani ja virkoin: "arveletteko, että kaikki on hukassa?"
"Niin arvelen, mutta minä pelastan teidän elämänne, jos te vain pelastatte Pitkän Johnin hirsipuuhun joutumasta."
"Kyllä, jos vain voin", vastasin epätoivoisena.
Hän meni tulisoihdun luo, joka oli halkopinoon pistetty ja sytytti uuden piipun.
"Ymmärrä minua oikein Jim. Minä olen nyt tuomarin puolella ja kyllähän minä tiedän, että sinä olet vienyt aluksen johonkin turvalliseen paikkaan, vaikken tiedä minne, ja kuinka se on tapahtunut."
Hän kaasi hieman konjakkia tinapikariin.
"Saako olla ryyppy, laivatoveri?" kysyi hän ja kun vastasin kieltävästi, virkkoi hän: "minä tarvitsen pisaran. Kuules Jim", virkkoi hän äkkiä, "miksi antoi tohtori minulle kartan?"
Kasvoni ilmaisivat niin teeskentelemätöntä hämmästystä, ettei hän katsonut tarpeelliseksi enemmän kysellä.
"Niin hän tosiaankin teki, mutta siinä piilee jotain, mitä sitten liekin."
Sitten otti hän vielä kulauksen ja puisteli päätään ikäänkuin olisivat hänellä olleet synkät käsitykset tulevaisuudesta.
Kolmaskymmenes luku.
He tapasivat käskijänsä.
Sitten kuin rosvot olivat hyvän aikaa neuvotelleet, palasi yksi heistä huoneeseen ja pyysi kohteliaasti saada hetkiseksi lainata tulisoihtua. Silver suostui siihen, jonka jälkeen pyytäjä vetäysi takasin jättäen meidät pimeään. Minä menin lähimmän ampuma-aukon luo ja katsoin ulos. Jonkun matkan päässä pitivät kapinoitsijat kokoustaan ja yksi heistä piteli tulisoihtua. Toinen heistä taas oli polvillaan joukon keskellä ja minä näin veitsen hänen kädessään. Muut olivat eteenpäin kumarassa ja katselivat viimemainitun toimia. Minä näin, että hänellä paitsi veistä oli myös kirja kädessään, sitten nousi hän seisoalleen ja kaikki alkoivat astua varustusta kohti.
Ovi aukeni ja muuan miehistä astui sisään oikea koura kiinni puristettuna. Hänen käyntinsä oli viivyttelevä ja katseensa epäröivä.
"Astu esiin!" karjasi Silver, "En minä aio sinua syödä ja kyllä minä säännöt tunnen enkä myöskään ole epäkohtelias lähetystöä kohtaan."
Merirosvo laski jotain Silverin käteen ja vetäysi sitten varovasti toveriensa luoksi ovelle.
Silver tarkasteli sitä, jonka hän oli vastaan ottanut.
"Musta merkki! Sitäpä aavistin!" huomautti hän. "Mistä olette saaneet paperia? Kas vain! Tämä ei ennusta hyvää, sillä se on otettu raamatusta! Kuka hullu on leikannut paperia raamatusta?"
"Enkös sitä sanonut!" huudahti Morgan. "Minähän sanoin, ettei se ennusta hyvää."
"Nyt olette kauniisti tehneet", jatkoi Silver. "Teidät hirtetään joka sorkka. Ja kellä pässinpäällä teistä raamattu oli?"
"Dickillä", sanoi joku.
"Vai niin, vai Dickillä! Silloin on parasta, että Dick lukee rukouksensa", sanoi Silver.
Mutta nyt puuttui puheeseen muuan pitkä mies, jolla olivat kellertävät silmät:
"Jopa tuota lörpöttelyä riittää. Tämä miehistö on antanut teille mustan merkin sääntöjen mukaisen neuvottelun jälkeen. Katsokaa mitä sen toisella puolella on kirjoitettu ja lörpötelkää sitten."
"Kiitoksia, Georg", vastasi Silver. "Sinä olet aina ollut taitava asioissa ja osaat säännöt ulkoa. Se minua ilahuttaa. Ah! Pantu viralta! Kas vain! Vai niin on asianlaita! Tämä on kaunista käsialaa ja se kai on sinun käsialaasi, Georg? Minua ei ollenkaan ihmetyttäisi, jos sinusta tulisi kapteeni minun jälkeeni Ole hyvä ja lainaa minulle tulisoihtua, sillä piippuni ei pala."
"Kas niin", sanoi Georg, "ei teidän enää huoli ilveillä tämän miehistön kanssa. Te olette olevinanne sukkela, mutta nyt te olette hyljätty. Ehkä tahdotte nousta istuimeltanne ja otatte osaa äänestykseen."
Halveksivasti huomautti Silver, että jos Georg kerran luulee säännöt tuntevansa, niin silloin tietäköön myös, että hän, Silver, on kapteeni niin kauvan kunnes ovat pulasta selvinneet. Toinen taas puolestaan luetteli, mitä vastahakoisuuksia Silver oli heille aikaansaanut ja arveli olevan kylliksi syitä tämän hirttämiseen. Silver taas kumosi kohta kohdaltaan heidän syytöksensä kauheasti kiroillen ja ajaen syyn kokonaan toisten niskaan. Sen tehtyään vaikeni Silver ja Georgin ja hänen toveriensa kasvoista voi kyllä nähdä, ettei noita sanoja oltu turhaan lausuttu.
"Se oli numero yksi", sanoi Silver ja päästeli niin kauheita kirouksia, että niitä on mahdoton kertoa.
Ja lopetettuaan kiroilemisensa, heitti hän lattialle paperin, jonka minä tunsin samaksi kartaksi, kuin olin löytänyt Billy Bonesin arkusta ja ihmettelin suuresti, miksi tohtori oli sen antanut Silverille.
Mutta jos kartan näkeminen oli minusta hämmästyttävää, niin tuntui se kerrassaan uskomattomalta rosvojen mielestä. He syöksyivät sen kimppuun kuin kissat hiiren niskaan. Se kulki kädestä käteen ja toinen tempasi sen toiselta. He kiroilivat ja nauroivat. Kaikki vakuuttivat sen olevan kapteeni Flintin kartan.
"Tuo on kyllä hyvä", sanoi Georg, "mutta mitä hyötyä meillä on aarteesta, kun meillä ei kumminkaan ole laivaa, jolla voisimme viedä sen pois."
Nyt syöksähti Silver ylös ja karjui:
"Minä varotan sinua viimeisen kerran, Georg! Jos sanot sanankaan vielä, niin olet kuoleman oma! Kuinkako voimme viedä aarteen? En minä tiedä, mutta sinun ja teidän toisten pitäisi osata se sanoa, teidän, jotka olette laivani hävittäneet. Mutta sinä et osaa, sillä sinä et ole kekseliäämpi kuin harmaa sika. Mutta kohteliaasti sinä ehkä osaat puhua ja niin sinun tuleekin tehdä, Georg Merry."
"Se on oikein", sanoi ukko Morgan.
Ja nyt uhkasi Silver luopuvansa kapteenin toimesta ja käski valitsemaan, kenen tahtoivat hänen sijaansa, mutta toiset alkoivat huutaa: "Silver, Silver, Silver on meidän kapteenimme!"
"Vai sellainen ääni nyt on kellossa. No sitten luulen, että sinä Georg, saat vielä jonkun aikaa odottaa ja voitpa olla iloinen, etten minä ole pitkävihainen."
"Ja sinä, Jim, saat pitää tämän mustan merkin, jolla nyt ei liene mitään merkitystä", sanoi Silver.
Minä otin sen ja se oli noin 10 pennin rahan kokoinen paperilappu, jonka toinen puoli oli tyhjä ja toisella puolella oli muutamia sanoja raamatusta. Painettu puoli oli mustattu kivihiilellä ja tyhjälle puolelle oli samalla aineella kirjoitettu "erotettu." Minä säilytän lappua vieläkin, vaikka kirjoitus siitä on hävinnyt.
Näin päättyivät yölliset riidat. Miehet ottivat ryypyn ja rupesivat sitten levolle.
Kolmaskymmenesensimäinen luku.
Kunniasana.
Olin ollut jonkin aikaa valveilla, kun ulkoa kuului huuto:
"Ohoi! Tohtori on täällä!"
Siellä oli todellakin tohtori. Mutta ilooni tämän kuullessani sekaantui suruakin. Minä ajattelin karkumatkaani ja minua hävetti nähdä tuon ystävällisen miehen kasvoja. Silver meni tohtoria vastaan ja huusi:
"Vai niin, tohtori! Hyvä huomenta, herra! Georg, autappas tohtoria pääsemään aitauksen yli!"
Sitten ilmoitti hän tohtorille minun olevan varustuksessa, johon tohtori vain vastasi "hyvä, hyvä, mutta velvollisuus ensin, huvi sitten" ja pyysi saada nähdä sairaita.
Ja tultuaan varustukseen, loi hän ensin ankaran katseen minuun ja alkoi sitten puuhailla sairaitten kanssa liikkuen ja puhellen kuin liikkuisi jossain rauhallisessa englantilaisessa perheessä.
"Hyvin käy, poikaseni", sanoi hän miehelle, jolla oli pää käärittynä. "Teillä oli onni, kun pelastuitte niin helposti... No, Georg, mitenkäs on teidän laitanne? Teillä on omituinen ihonväri ja maksanne on aivan piloilla. Otitteko tuota lääkettä?... Kuulkaas, pojat, ottiko hän lääkettä?"
"Kyllä hän otti, herra", sanoi Morgan.
"Nähkääs, kun minä nyt olen vankilanlääkärin tapainen", sanoi tohtori mitä ystävällisimmällä äänellä, "niin katson kunnia-asiakseni pitää huolta, ettei kuningas Yrjön hirsipuulta mene yhtään miestä hukkaan."
Lurjukset katsahtivat toisiinsa, mutta sanaakaan virkkamatta nielivät tuon katkeran pillerin.
"Dick ei tunne voivansa oikein hyvin", virkkoi muuan.
"Vai ei! Astukaapas esiin, Dick, ja näyttäkää minulle kielenne. Kas niin, eipä minua olleskaan kummastuta, että hän tuntee olevansa hieman pahoinvoipa, sillä tuollainen kieli pelottaisi koko rykmentin ranskalaisia pakosalle. Tässä on uusi kuumekohtaus. En voi käsittää, kuinka te voitte elää tässä epäterveellisessä paikassa. Te Silver ette tosin tyhmä ole, mutta eipä teillä näy olevan vähintäkään aavistusta terveysopista."
Sittenkun tohtori oli tarkastellut jokaista rosvoa ja antanut heille tarpeellisia lääkkeitä, sanoi hän minulle:
"Ja nyt, poikaseni, tahtoisin hieman puhella kanssasi."
Georg Merry seisoi oven luona syleksien ja irvistellen sen johdosta, että hän oli juuri nauttinut pahanmakuista lääkettä. Mutta tuskin oli hän kuullut tohtorin sanat, kuin hän kääntyi ympäri ja kiroten karjasi: "ei."
Silver iski sauvallaan lattiaan ja huusi Merrylle "hiljaa." Sitten jatkoi hän tavallisella äänellään:
"Minä ajattelin juuri samaa, kun tiedän, että te pidätte paljon pojasta. Me olemme kaikki hyvin kiitollisia teille ystävällisyydestänne ja luotamme teihin ja nautimme lääkkeitänne kuin olisivat ne totia. Hawkins, te saatte mennä, jos annatte kunniasananne ettette karkaa."
Minä suostuin tähän.
"Te tohtori, menette aitauksen ulkopuolelle, ja kun olette päässeet perille, otan minä pojan mukaani, mutta hänen pitää jäädä aitauksen sisäpuolelle, vaan sehän ei teitä estä puhelemasta. Hyvästi, tohtori! Paljon terveisiä tuomarille ja kapteeni Smollettille."
Vastaväitteet, joita Silverin ankarat katseet vain olivat kyenneet hillitsemään, puhkesivat esiin tohtorin lähdettyä. Häntä syytettiin kaksimielisyydestä, enkä tietänyt miten hän saisi roistojen raivon asettumaan. Mutta jonkun aikaa kiroiltuaan ja näitä haukuttuaan, onnistui hänen vihdoinkin.
Sitten käski hän heitä tekemään tulen ja mennä nilkutti sauvaansa nojaten ulos.
"Hiljoikseen, poikaseni", sanoi hän minulle. "Jos he näkevät meidän kulkevan liian nopeaan, niin hyökkäävät he kimppuumme."
Me lähenimme aitausta ja niin pian kuin tulimme kuulomatkan päähän toisistamme, pysähtyi Silver ja sanoi:
"Tohtori, tämä poika tässä kyllä kertoo, miten pelastin hänen elämänsä ja että he sentähden tahtoivat panna minut viraltani. Ja muistakaa, että nyt ei ainoastaan ole kysymyksessä minun henkeni vaan myös pojan."
Silver oli kokonaan muuttunut sen jälkeen kun hän oli tullut ulos varustuksesta. Poskensa olivat sisäänpainuneet ja äänensä vapisi.
"Ettehän kai tarkota, että olette peloissanne?"
"Tohtori, minä en ole mikään arka raukka. Mutta minä myönnän suoraan, että minua puistattaa hirsipuuta ajatellessani. Te olette niin hyvä ja suora mies, etten koskaan ole tavannut parempaa. Ja varmaan ette unhota sitä vähäistä hyvää, minkä olen tehnyt, yhtä vähän kuin monia pahoja tekojanikaan. Nyt menen syrjään ja jätän teidät Jimin kanssa kahden kesken. Kirjoittakaa tämäkin minun hyväkseni."
Hän poistui luotamme jonkun verran ja kävi eräälle kannolle istumaan.
"Vai olet sinä, Jim, täällä", sanoi tohtori surumielisesti. "Mitä keittää, sitähän sitä syöpi. On ikävätä, että minun täytyy se sanoa, mutta silloin kun kapteeni Smollett oli terve, et sinä koskaan olisi juossut matkoihisi. Mutta nyt sinä uskalsit, kun hän oli kipeä. Jumalauta, tekosi oli raukkamainen!"
Minä aloin itkeä ja sanoin: "tohtori, olen kylliksi siitä itseäni moittinut ja olisin jo hengetönnä, jollei Silver olisi tullut väliin. Mutta uskokaa minua, että minä kyllä uskallan kuolla, mutta kidutusta pelkään..."
"Jim", keskeytti tohtori ja hänen äänensä oli kokonaan muuttunut, "hyppää aidan yli ja juoksemme pakoon!"
"Tohtori, minä olen antanut kunniasanani", vastasin minä.
"Sen kyllä tiedän, mutta eipä tässä muukaan auta. Minä otan häpeän päälleni, mutta minä en voi jättää sinua tänne. Kiipeä yli ja me juoksemme matkoihimme kuin antiloopit."
"Ei, tohtori, sillä olen vakuutettu, ettette tekään kunniasanaanne söisi. Mutta te ette antanut minun puhua loppuun. Jos he rupeavat minua kiduttamaan, niin voi sattua, että ilmoitan heille jotakin laivasta. Minä olen näet oman henkeni kaupalla anastanut laivan ja se on nyt pohjoisessa väylässä."
"Laivan!"' huudahti tohtori.
Minä kerroin lyhimmittäin seikkailuni, joita hän äänettömänä kuunteli.
"Näkyy olevan niin sallittu, että kaikki mitä sinä teet, koituu pelastukseksemme, ja sinä luulet että me jättäisimme sinut nyt pulaan!... Silver!" huusi hän äkkiä. "Minä tahdon antaa teille hyvän neuvon", sanoi hän kun Silver läheni meitä. "Onko teillä hyvin kiire saada aarre käsiinne?"
"Pojan ja oman elämäni voin pelastaa vain aarretta etsimällä", vastasi Silver. "Sen kyllä itsekin käsitätte."
Silver pyysi tohtorin selvittämään menettelynsä, mutta tämä kieltäytyi sanoen, että hänellä ei ollut oikeutta sanoa, sillä se ei ollut hänen salaisuutensa. Sen hän kumminkin lupasi, että jos he tästä pulasta pääsevät, niin hän tulee panemaan parastaan pelastaakseen Silverin.
Silverin kasvot säteilivät ilosta ja hän huudahti: "eipä oma äitinikään olisi voinut paremmin sanoa!"
"Ja vielä yksi neuvo: pitäkää poika aina läheisyydessänne! Hyvästi, Jim."
Tohtori pudisti kättäni, kumarsi Silverille ja poistui nopein askelin metsään.
Kolmaskymmenestoinen Luku.
Aarretta etsimässä.
"Jim", sanoi Silver, kun olimme kahden kesken, "jos minä pelastin teidän henkenne, niin pelastitte te taas minun henkeni ja sitä en unhota. Tohtori tahtoi teitä karkaamaan ja minä huomasin, että te kieltäydyitte sitä tekemästä. Ja nyt, Jim, lähdemme aarretta etsimään."
Varustuksen luona olevan tulen luota huusi eräs miehistä meille, että aamiainen oli valmis ja me istuimme hietikkoon sinne tänne syöden korppuja ja suolasta sianlihaa. Ruokaa olivat he valmistaneet kolme kertaa enemmän kuin mitä me jaksoimme syödä ja aterian loputtua viskasi muuan miehistä raa'asti nauraen tähteeksijääneet ruuat tuleen. En koskaan ole nähnyt ihmisiä, jotka niin vähän kuin nämät olisivat huolehtineet huomisesta päivästä.
Kuu olimme lopettaneet aterian, sanoi Silver:
"Niin, pojat, on onni, että teillä on Pitkä John mukananne, joka ohjaa ja laittaa kaikki parhain päin. Taas sain minä tohtorilta tietää kaikki, mitä tahdoinkin tietää. Heillä on laiva tallessa, mutta missä, sitä en tienä. Vaan kunhan olemme saaneet aarteen käsiimme, niin kyllähän löydämme laivankin ja silloin olemme me ylimmät kukot rikkatunkiolla. Ja Jimin otamme mukaamme, ja kun olemme löytäneet aarteen, niin annamme osan sitä hänellekin."
Miehet olivat erinomaisen hyvällä tuulella, mutta minä olin hyvin alakuloinen kohtaloani ajatellessani, sillä olihan meitä vain kaksi, toinen rampa, toinen pahanpäiväinen poikanen viittä vahvaa ja hurjaa miestä vastaan.
Miehet ryhtyivät varustautumaan aarteen etsimistä varten, ja kun he olivat ottaneet mukaansa työkaluja, aseita, ruokaa ja juomaa, lähdimme matkalle. Minulla ei ollut mitään aseita ja vyötärykseni ympärillä oli nuora, jonka toisesta päästä Silver piteli kiinni ja minä seurasin häntä kuin orja tai tanssiva karhu. Me menimme rantaan, jossa oli kaksi venhettä ja näillä lähdimme soutamaan.
Soutaessa ei kartasta ollut mitään puhetta. Siinä oleva punainen risti oli jotenkin epämääräinen tienosottaja ja kartan takapuolella olevat paikan tuntomerkit olivat myös hyvin epämääräiset. Korkea puu oli huomattavin tunnusmerkki. Ankkuripaikan ympärillä oli noin kahden tai kolmensadan jalan korkeuteen kohouva rinne yhtyen "Kaukoputki"-kukkulaan ja jatkui siitä eteläänpäin päättyen "Perämasto"-nimiseen kukkulaan päin. Se kasvoi erikorkuisia havupuita. Mikä näistä oli "korkea puu", voitiin ratkaista vain kompassin avulla ja sille paikalle päästyä.
Jokaisella oli kumminkin oma "korkea puunsa" ennenkuin oltiin puolimatkaakaan soudettu. Pitkä John kohautti hartioitaan ja pyysi heitä odottamaan. Soudettuamme kauvan aikaa pääsimme joen suuhun. Me laskimme vasemmalle rannalle ja aloimme nousta maihin.
Metsän näkö muuttui sitä mukaa kuin kuljimme sinne ja se osa saaresta, jota lähenimme, näytti hyvin miellyttävältä. Ilma oli raitis ja virkistävä ja tämä tuntui meistä suloiselta auringon paahteessa.
Joukkomme hajaantui ja hoilaten kulkivat miehet eteenpäin. Me kulimme Silverin kanssa toisten jälestä ja minä sain häntä tukea ja estää kaatumasta.
Olimme täten jonkun aikaa kulkeneet kun munan miehistä päästi kauhun huudahduksen. Hän oli siis löytänyt jotain muuta kuin aarteen. Kaikki riensimme hänen luokseen ja näimme ihmisen luurangon.
Puvunriepaleista tunnettiin se merimiehen luurangoksi. Mutta suurin huomio kääntyi siihen seikkaan ettei luuranko näyttänyt olevan luonnollisessa asennossa.
"Minunpa vanhaan pässinpäähäni on pistänyt omituinen ajatus", sanoi Silver. "Tämähän on Benrangelin saaren korkein kohta. Päättäkääs siitä."
Huomattiin että ruumiin asento oli samassa suunnassa saaren kanssa ja kompassi osoitti I.E.I.
"Enkös sitä aavistanut", huusi Silver. "Tämä on kapteeni Flintin tienosottaja, vaikka kyllähän minua puistattaa ajatellessani tätä seikkaa. Flint ja kuusi miestä olivat täällä ja Flint tappoi heidät kaikki ja asetti heidät kompassin mukaan. Nämät sääret ovat pitkät ja hiukset ovat olleet keltaset. Hän on varmaan Allardyce. Sinähän, Tom Morgan, muistat Allardycen?"
Tom sanoi muistavansa ja kertoipa että tämä oli lainannut häneltä veitsenkin maihin mennessään. Tätä ruvettiin etsimään, mutta ei löydetty ja koska kapteeni Flintin tapana ei ollut ottaa taskuista tavaroita, niin päättivät miehet, että asia ei ollut luonnollinen.
"Mutta lähdetäänpäs aarretta etsimään", keskeytti Silver puhelut. "Sitten voitte taas lörpötellä."
Me lähdimme kulkemaan edelleen, mutta emme meluten, vaan ääneti. Merirosvon luuranko oli tehnyt kamalan vaikutuksen.
Kolmaskymmeneskolmas luku.
Ääni puusta.
Osaksi levähtämistä osaksi tyyntymistä varten tuosta kamalasta näystä istuutui koko seurue niin pian kuin päästiin rinteen ylimmälle kohdalle.
Näköala oli hyvin laaja eikä kuulunut muuta ääntä kuin kaukaa maininkien loisketta ja hyönteisten surinaa. Merellä ei näkynyt yhtään purjetta.
Silver seisoi ja teki tutkimuksia kompassin avulla ja virkkoi sitten:
"Tosin löytyy kolme korkeata puuta melkein suorassa linjassa Benrangelin saaresta katsottuna, mutta silti luulen aarteen löytämisen olevan pikku asian. Ehkä syömme ensin päivällistä."
"Minulla ei ole olleskaan ruokahalua", mumisi Morgan. "Kun ajattelen kapteeni Flintiä, niin..."
"Voit kiittää luojaasi, että Flint on nyt kuollut", sanoi Silver.
Kun siinä istuimme ja kuiskaillen puhelimme, kuului eräästä puusta edessämme terävä, hieman vapiseva ääni laulavan:
"Ja viisitoista makasi kirstussa
Oh hei, oh hoo tänne rommia."En koskaan ole nähnyt sellaista kauhua kuin se, joka nyt valtasi kapinoitsijat. He olivat aivan kalpeina. Pari heistä syöksyi ylös ja pari taas piteli toisistaan kiinni. Morgan viereksi tuskissaan maassa.
"Se on Flint!" parkasi Merry.
Laulu oli vaiennut yhtä äkkiä kuin se oli alkanutkin aivan kuin olisi joku kädellään tukkinut laulajan suun.
"Kas niin", änkytti Silver, kasvoiltaan aivan harmaana. "Tämä ei kelpaa. Tuo ääni ei ole kummituksen, vaan sellaisen, jossa on sekä lihaa että verta."
Puhuessaan näytti hänen rohkeutensa palaavan ja samassa kasvojensa väri.
Toisetkin alkoivat jo hieman tointua ja kuuntelivat hänen rohkaisevaa puhettaan, kun äskeinen salaperäinen ääni hiljaa huusi: "Dorby M'Graw! Dorby M'Graw!" Sitten ääni hieman kohosi ja kiroten se huusi: "mene hakemaan rommia, Dorby!"
Merirosvot seisoivat kuin maahannaulitut ja heidän silmänsä pullistuivat kuopistaan. Vielä kauvan senkin jälkeen kuin ääni oli vaijennut seisoivat he kauhun valtaamina ja tuijottivat eteensä.
"Tämä riittää!" läähätti yksi. "Lähdetään!"
"Ne olivat hänen viimeiset sanansa", virkkoi Morgan. "Viimeiset sanat, mitkä hän laivassa ollessaan lausui."
Dick otti esiin raamattunsa ja rukoili hartaasti. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen ennenkuin lähti merelle ja joutui tällaiseen seuraan.
Silver ei vieläkään masentunut, vaikka kuulinkin, että hampaat hänen suussansa kauhusta kalisivat.
"Tässä saaressa ei ole ketään muita kuin me, joka olisi kuullut Dorbysta puhuttavan", mumisi hän. "Laiva-toverit!" huusi hän sitten suurella voimanponnistuksella. "Minä olen tullut tänne saadakseni tuon aarteen käsiini enkä aio antautua ihmisille enkä itse pirullekaan. Kapteeni Flintiä en pelännyt hänen eläissään enkä aio nytkään peljätä, kun hän on kuollut. Neljännespenikulman päässä tästä on 700,000 puntaa. No pojat!"
Mutta ei pienintäkään merkkiä rohkeuden palaamisesta näkynyt hänen tovereissaan.
"Seis John!" sanoi Merry. "Älä uhmaile henkiä vastaan!"
Toiset olivat liian peloissaan voidakseen mitään vastata ja he olisivat menneet heti pakoon, jos olisivat uskaltaneet, ja pelko pakoitti heidät pysymään Johnin tykönä.
"Henkiä?" sanoi John. "Ehkä. Mutta oletteko koskaan kuulleet henkien puheen kaikuvan. Mitä heillä on kaiun kanssa tekemistä? Minä vain kysyn."
Tämä todistus näytti minusta jotenkin heikolta, mutta hämmästyksekseni rohkaisi se Georg Merryä.
"Sinä et ole tyhmä, John!" sanoi hän. "Ylös pojat! Muutoin tuntui minusta että se muistutti paljon erään ääntä..."
"Olet oikeassa!" huudahti Silver ja kirosi. "Ben Gunnin ääntä!"
"Aivan oikein!"
"Mutta eihän se asiata auta, sillä Ben Gunn ei tällä saarella ole enemmän elävänä kuin Flintikään."
"Kuka turkanen nyt Ben Gunnia pelkäisi!" ärjäsi Merry ja toiset yhtyivät häneen.
Tuo rohkasi miehiä ja he lähtivät kulkemaan, Merry edellä kantaen Silverin kompassia. Ei kukaan näyttänyt Ben Gunnista välittävän.
Dick piti kumminkin edelleen raamattua kädessään ja pelokkaana katseli ympärilleen. Silver teki ivaa hänen pelostaan.
Me saavuimme ensimäisen korkean puun luoksi, mutta huomasimme, ettei se ollut oikea. Vihdoin tulimme kolmannen korkean puun luoksi, joka näkyi kauvas merellekin.
Mutta se ei ollut puun korkeus, joka teki tovereihini mahtavan vaikutuksen, vaan tieto siitä, että jossain sen varjoissa oli kätkettynä maahan 700,000 puntaa. Heidän silmänsä säihkyivät ja käyntinsä reipastui ajatellessaan sitä nautintorikasta, joutilasta elämää, joka heitä odotti.
Silverin sieramet laajenivat ja vapisivat ja hän nyki hermostuneesti liinasta, jolla minä olin köytetty sekä loi minuun murhanhaluisia katseita. Hän ei koettanutkaan salata ajatuksiaan, jotka minä voin lukea niinkuin kirjasta.
Dick, joka oli jäänyt jälkeemme, vuoroin luki rukouksia, vuoroin taas kiroili.
"Hurraa", huusi Merry ja etumaiset alkoivat juosta. Mutta kauvan he eivät olleet ehtineet juosta, kun seisahtuivat.
Me Silverin kanssa kiiruhdimme kulkuamme ja olimme pian toisten luona.
Mutta masentava näky kohtasi meidät. Edessämme oli kuoppa, joka oli joku aika sitten kaivettu, sillä ruohoa kasvoi sen pohjalla. Siinä oli myös taittunut lapionvarsi ja kuokka.
Oli selvää, että kätkö oli löydetty ja ryöstetty. 700,000 punnan aarre oli kadonnut.
Kolmaskymmenesneljäs luku.
Päällikön kaatuminen.
Ensinnä tointui tästä hämmästyksestä, jonka vertaista lie tuskin koskaan nähty, Silver, jonka koko elo riippui tästä aarteesta.
"Jim", sanoi hän minulle, "ota sinä tämä, jos tässä sattuisi mellakka syntymään", ja näin sanoen ojensi hän minulle kaksipiippuisen pistoolin.
Samassa alkoi hän tyyneesti mennä pohjoista kohti ja pian oli kuoppa meidän kahden ja noitten viiden merirosvon välillä. Minua katseli hän nyt ystävällisin katsein ja tunsin itseni liikutetuksi näistä hänen alituisista mielenmuutoksistaan ja siksi kuiskasin hänelle ivallisesti: "Vai olette taas kääntänyt toisen tuulen mukaan."
Hän ei vastannut mitään. Merirosvot syöksyivät kuoppaan kauheasti kiroillen ja kaivoivat käsillään ja heittelivät laudanpalasia sivulle. Morgan löysi kahden guineen kultarahan ja kiroillen näytti sitä toisille, jotka pitelivät rahaa vuorotellen käsissään.
"Onko tämä ne 700,000 puntaa, senkin liikkuva saatana", karjui Merry näyttäen rahaa Silverille.
"Kaivakaa vain pojat! Ehkä löydätte lopuksi multasienen", sanoi tämä hävyttömästi.
"Multasienen", ulvoi Merry. "Kuulkaa toverit, mitä se sanoo! Hän tiesi kaikki edeltäpäin, jonka näkee jo hänen naamastaankin!"
"Vai alat sinä, Merry, taas pyrkiä kapteeniksi", sanoi Silver tyyneesti.
Mutta nyt olivat kaikki ehdottomasti Merryn puolella. He alkoivat kiivetä ylös kaivannosta ja loivat hurjia katseita taakseen.
Se oli minusta hyvä asia, että he kaikki asettuivat toiselle puolelle kuoppaa kuin Silver.
Täten seisoimme kahakkaan valmiina, mutta kumpikaan puoli ei uskaltanut alkaa. Vihdoin sanoi Merry:
"Toverit, noita on kaksi, toinen vanha raajarikko, joka on meidät tänne narrannut ja toinen tuo penikka, jonka sydänverta tahtoisin nähdä. Ja nyt pojat...!"
Hän kohotti kätensä ja aikoi ryhtyä taisteluun, kun samassa kuuluu: pau! pau! pau! väijytyspaikasta. Merry putosi päistikkaa kuoppaan ja toinen makasi koipiaan sätkytellen haudan partaalla. Eloonjääneet kolme juoksivat pakoon minkä ehtivät.
Samassa astuivat piilopaikoistaan esiin tohtori, Gray ja Ben Gunn savuavat piiput käsissään. He yhtyivät meihin.
Tohtori ensin tuumi, että ryhtyisimme ajamaan pakolaisia takaa, mutta sitten luopui hän siitä ja me päätimme anastaa venheet ja siten estää heidän pakonsa.
Me lähdimme marssimaan ja Silver koetti seurata mukana parhaansa mukaan, mutta jäi meistä noin kolmekymmentä askelta jälelle.
"Tohtori hoi! Eipä kiirettä! Katsokaahan!" huusi hän.
Kiirettä ei ollutkaan, sillä eräällä aukealla näimme heidän juoksevan hurjassa paossa perämaston kukkulaa kohti. Me olimme heidän ja venheitten välillä, niin että istuuduimme levähtämään.
Silver tuli luoksemme ja kiitti tohtoria siitä hyvästä, joka oli tehty hänen ja minun henkeni pelastukseksi.
Tohtori lähetti Grayn noutamaan hakoja, jotka rosvot olivat paetessaan jättäneet kuopalle ja me aloimme mennä venheitten luoksi. Matkalla kertoi tohtori muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut. Tuo puolihupsu Ben Gunn oli saarella kuljeksiessaan löytänyt aarteen, kaivanut sen ja suurella vaivalla kuljettanut sen erääseen luolaan, joka oli kaksihuippuisen kukkulan luona. Ja siellä oli se ollut jo kaksi kuukautta ennen "Hispaniolan" tuloa.
Tohtori oli minun neuvoni mukaan etsinyt ja saanut käsiinsä Ben Gunnin ja tältä urkki tiedot, missä aarre oli. Ja huomattuaan lisäksi, että laivakin oli mennyt matkoihinsa, antoi hän Silverille kartan, jolla nyt ei ollut mitään arvoa. Samoin hylkäsivät he varustuksen vietyään ensin tarpeelliset määrät ruoka- ja ampumavaroja luolaan, jossa sai olla turvassa ilmastokuumeelta ja myös vartioida aarretta.
Sitten kertoi hän, että he minut pelastaakseen, kun näkivät meidät tänä aamuna olevan liikkeellä, olivat ryhtyneet siihen keinoon, että lähettivät Ben Gunnin edeltäpäin pelottelemaan ja viivyttämään niin kauvan, että tohtori ja Gray ehtivät piilopaikkoihinsa.
"Ja te ette siis olisi yhtään välittäneet, vaikka ne olisivat hakanneet lihapulliksi vanhan Johnin. No olipa onni, että Hawkins oli mukanani."
"Emme vähintäkään", vastasi tohtori ystävällisesti.
Tultuamme venheitten luo särki tohtori toisen niistä ja toiseen astuimme me ja aloimme soutaa pitkin tyyntä veden pintaa.
Sivuuttaessamme kaksihuippuisen kukkulan näimme sen luolan suun, jossa aarre oli ja sen luona seisoi pyssyynsä nojaten tuomari. Me viuhutimme hänelle hattujamme ja hurrasimme.
Soudettuamme noin kolme (englannin) penikulmaa, kohtasimme iloksemme pohjoisen väylän suulla "Hispaniolan", joka ominpäinsä risteili edestakaisin. Viimeinen nousuvesi oli irroittanut sen matalasta ja jos tuuli olisi ollut kova tai vesi tavallista korkeampi, niin emme luultavasti koskaan olisi nähneet rakasta laivaamme tai tavanneet sen sitten rannalle ajautuneena. Mutta nyt ei siinä ollut muuta epäkunnossa, kuin hieman iso purje. Toinen ankkuri laitettiin kuntoon ja heitettiin puolen sylen syvyiseen veteen. Me sousimme takaisin Rommilahteen, joka oli lähinnä aarteen kätköpaikkaa. Gray sousi yksin takasin laivaan sitä vartioimaan.
Vähän matkan päässä luolasta kohtasimme tuomarin. Minulle oli hän ystävällinen eikä virkkanut paostani mitään. Silverin kohteliaan tervehdyksen johdosta punastui hän ja virkkoi tälle:
"John Silver, te olette täysiverinen roisto. Minua on pyydetty, etten ryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin teitä kohtaan, enkä ryhdykään. Mutta muistakaa että monta murhaa on omallatunnollanne."
Tämän johdosta Silver kumartaen kiitti, mutta tuomari ärjäsi hänelle kieltäen kiittämästä.
Sitten menimme luolaan, jossa suuren tulen ääressä loikoi kapteeni Smollett ja etäisimmässä nurkassa näimme isot kasat kultaa sekä rahoina että kankina. Tämä oli kapteeni Flintin aarre, jota me olimme niin kaukaa tulleet hakemaan ja joka oli maksanut seitsemäntoista ihmishenkeä ja saarella oli vielä kolme, jotka olivat ottaneet osaa sen kokoamiseen – Silver, Morgan ja Ben Gunn.
"Astu sisään, Jim, sillä sinä olet tavallasi hyvä poika, vaikken minä toiste tahtoisi lähteä kanssasi merelle. Mutta mitäs teillä, Silver, on täällä tekemistä?"
"Minä palajan täyttämään velvollisuuttani", vastasi tämä.
"Vai niin", virkkoi kapteeni.
Kolmaskymmenesviides luku.
Loppu.
Joka päivä kuljetimme äärettömät määrät eri maitten rahoja laivaan. Silver sai olla aivan vapaana vartioimisesta ja huolimatta nenästyksistä koetti hän olla mahdollisimman kohtelias ja siten saavuttaa toisten suosion. Muut kuin Ben eivät hänelle antaneet suurempaa arvoa kuin koiralle. Tämä nimittäin näytti vieläkin pelkäävän entistä perämiestään. Noista kolmesta kapinoitsijasta emme muuta kuulleet kuin kerran laulaa hoilailevan ja kerran ampuavan. Neuvoteltuamme päätimme jättää heidät saareen, josta Ben ja Gray olivat hyvin iloissaan ja jätimme heille isot määrät ampuma- ja ruokavaroja sekä vaatteita, lääkkeitä ja tupakkia y.m. elintarpeita.
Eräänä päivänä lähdimme matkalle ja purjehdittuamme saaren uloimman niemen sivutse, näimme nuot kolme rosvoa rannalla polvillaan rukoillen että ottaisimme heidät mukaan. Mutta sitä emme voineet tehdä ja tohtori huusi heille, missä varastot olivat.
Nähtyään, että heidät jätetään saareen, laukasi yksi heistä pyssynsä meitä kohti ja kuula meni läheltä Silverin päätä. Me pysyttelimme piilossa kunnes olimme ampuma-matkan ulkopuolella ja puolen päivän aikana katosi itse saarikin näkymästä.
Me ohjasimme matkamme espanjalaiseen Ameriikkaan, ja kun väkeä oli vähän ja matka oli myrskyinen, niin olimme melkein näännyksissä perille päästyämme.
Täällä otimme väkeä lisää ja lisäsimme ruokavarojamme. Täällä myös pääsimme Silveristä, sillä eräänä yönä karkasi hän ottaen mukaansa säkillisen rahoja. Olimme tyytyväisiä, että näin vähällä hänestä pääsimme.
Onnellisesti saavuimme Bristoliin, jossa juuri aikoivat lähettää laivan meitä etsimään. Täällä jaoimme rahat, joista Ben Gunn sai tuhat puntaa, mutta hukkasi ne kolmessa viikossa ja pääsi sitten portinvahdiksi, jona loppuikänsä vietti ollen paikkakunnan poikien suosikki. Kapteeni Smollett palasi taas merelle ja Gray rupesi lueksimaan sekä osti itselleen sitten ison laivan, jota kapteenina kuljetti loppuikänsä.
Silveristä emme koskaan kuulleet mitään. Tohtori ja tuomari ryhtyivät entisiin toimiinsa ja minä laitoin uuteen kuntoon "Amiraali Benbowin", jota rupesin yhdessä äitini kanssa hoitamaan. Merelle ei mieleni enää tehnyt.
Loppu.