[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6tYBWClwJO0e7z_1k8ZOKgeD9JqUeezRj7chd4GufcM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1737,"Merirosvon testamentti","Stevenson, Robert Louis",1850,1894,"1737-stevenson-robert-louis-merirosvon-testamentti","1737__Stevenson_Robert_Louis__Merirosvon_testamentti",null,"romaani",[14],"seikkailu",[16],"brittilainen","fi",1883,1899,33832,209709,false,56680,[25,26,27,28],"Pirates -- Fiction","Sea stories","Treasure Island (Imaginary place) -- Fiction","Treasure troves -- Fiction",[30,31,32],"Adventure","British Literature","Novels","\"Merirosvon Testamentti\" by Robert Louis Stevenson is an adventure novel published in 1883. Young Jim Hawkins discovers a treasure map belonging to a deceased pirate captain, launching an expedition to a remote island where legendary pirate Captain Flint buried his gold. But danger lurks aboard their ship: the charismatic one-legged cook Long John Silver leads a crew of mutineers plotting to seize the treasure for themselves. What follows is a tale of betrayal, survival, and buried secrets on a cursed island. (This is an automatically generated summary.)",[],243,"Nuori Jim Hawkins löytää kuolleen merikapteenin arkusta salaperäisen aarrekartan, mikä käynnistää jännittävän purjehduksen kohti kaukaista saarta. Matkan varrella miehistön joukkoon soluttautuneet merirosvot nousevat kapinaan, ja Jim joutuu keskelle vaarallista kamppailua kätketystä kullasta.","Robert Louis Stevensonin 'Merirosvon testamentti' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1737. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MERIROSVON TESTAMENTTI\n\nKirj.\n\nRobert Louis Stevenson\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHaminassa,\nErl. Wlrkin kustannuksella,\n1899.\n\nHaminan Kansankirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:.\n\nI. Vanha merirosvo.\n\n      I. Vanha merikarhu ravintokissa \"Amiraali Benbow\".\n     II. \"Musta Koira\" ilmestyy ja katoo.\n    III. Billyn seikkailuja.\n     IV. Musta merkki.\n      V. Merimiehen arkku.\n     VI. Sokean loppu.\n    VII. Kapteenin paperit.\n\n II. \"Hispaniolan\" kokki.\n\n   VIII. Minä matkustan Bristoliin.\n     IX. Yksijalkasen kapakka.\n      X. Ruutia ja aseita.\n     XI. Matka.\n    XII. Mitä kuulin omenatynnyrissä.\n   XIII. Sotaneuvottelu pidetään.\n \nIII. Seikkailuni rannalla.\n\n   XIV. Kuinka seikkailuni alkoivat.\n    XV. Ensimäinen yhteentörmäys.\n   XVI. Aarresaaren mies.\n\nIV. Piiritys.\n\n  XVII. Tohtori jatkaa kertomusta: Kuinka laiva antautui.\n XVIII. Jatkoa tohtorin kertomukseen. Maihin meno.\n   XIX. Jatkoa tohtorin kertomukseen. Ensi päivän taistelujen loppu.\n    XX. James Hawkin's jatkaa taas kertomusta: Varustuksen piiritys.\n   XXI. Silverin lähetystö.\n  XXII. Hyökkäys.\n\n V. Seikkailuni merellä.\n\n XXIII. Kuinka seikkailuni merellä alkoivat.\n  XXIV. Laskuvesi.\n   XXV. Venheeni retkeily.\n  XXVI. Minä poistan merirosvolipun.\n XXVII. Israel Hands.\nXXVIII. Kultaa loppumattomasti.\n\nVI. Kapteeni Silver.\n\n  XXIX. Vihollisen leirissä.\n   XXX. He tapasivat käskijänsä.\n  XXXI. Kunniasana.\n XXXII. Aarretta etsimässä.\nXXXIII. Ääni puusta.\n XXXIV. Päällikön kaatuminen.\n  XXXV. Loppu.\n \n\n\n\n\n\nI.\n\nVanha merirosvo.\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\nVanha merikarhu ravintolassa \"Amiraali Benbow\".\n\n\nKun tartun kynään, niin palajan niihin aikoihin, jolloin isälläni oli \n\"Amiraali Benbow\"-niminen ravintola ja muuan päivän paahtama \nruskeaihoinen merimies, jolla oli iso arpi otsassa, ensi kerran astui \nkattomme alle.\n\nMuistan, yhtä hyvin kuin jos asia olisi vasta eilen tapahtunut,\nkun hän vaappuen tuli ravintolan eteen ja hänen takanaan kulki mies \ntyöntäen käsikärryjä, joissa oli merimiehen arkku. Hän oli pitkä, \njykevärakenteinen mies, jolla olivat päivän paahtamat ruskeat kasvot. \nHänen kätensä olivat käsnäiset ja arpiset ja kyntensä olivat mustat. \nLikasen valkea, sapelin iskun tuottama arpi ylettyi yli toisen posken. \nMuistan, että hän loi yleiskatsahduksen paikkaan ja samalla vihelteli \nja puoli ääneen hyräili muuatta merimiehen laulua, jota hänen sittemmin \nkuulin usein laulavan.\n\nSitten koputti hän ovelle jonkinlaisella kepillä, ja kun isäni avasi \noven, niin pyysi hän röyhkeästi lasin rommia. Kun sitä hänelle tuotiin, \nniin joi hän sen hitaasti, ikäänkuin tuollaisen tavaran tuntija \nkonsanaankin ja samalla katseli läheisyydessä olevia kallioita ja \novikilpeämme.\n\n\"Tämähän on hauskannäköinen paikka eikä olleskaan hullumpi\ngroggin-juontipaikka\", sanoi hän vihdoin. \"Käykö täällä paljon väkeä?\"\n\nIsäni vastasi, että ikävä kyllä ei.\n\n\"Sitten sopii minulle. Kuuleppas, poikani\", huusi hän miehelle, joka \ntyönsi käsikärryjä, \"ajappas esiin ja kanna arkku sisään. Aijon viipyä \ntäällä hetken aikaa. Olen hyvin vaatimaton. En pyydä muuta kuin rommia, \nkinkkua ja munia sekä luvan käydä tuolla kukkulalla laivoja \nkatselemassa. Kuinkako teidän tulee minua kutsua? Kutsukaa kapteeniksi. \nAhah! Kyllä huomaan, miltä kohdalta kenkä puristaa! Tuossa on!\"\n\nHän heitti neljä kultarahaa kynnykselle. \"Sanokaa minulle, kun nuo ovat \nlopussa\", sanoi hän hyvin ylpeästi.\n\nJoskin hänen vaatteensa näyttivätkin kuluneilta ja joskin hänen \npuhetapansa oli raaka, niin ei hän silti tavalliselta matroosilta \nnäyttänyt, vaan paremmin perämieheltä tai laivurilta, joka oli tottunut \nsiihen, että häntä toteltiin tai joka muutoin antoi nyrkin heilua. \nMies, joka työnsi käsikärryjä, kertoi että vieraamme oli edellisen \npäivän aamuna saapunut \"Kuningas Yrjö\"-ravintolaan ja oli sitten \ntiedustellut rannikolla olevia ravintolia ja että hän oli valinnut \nmeidän ravintolamme siksi, että tämä oli niin yksinäinen. Tämä oli \nkaikki, mitä saimme vieraastamme tietää.\n\nYleensä oli hän hyvin vaitelias. Joka päivä kuljeskeli hän joko ympäri \nrakennusta tai sitten kallioilla kaukoputki kädessään. Koko illan hän \ntaas istui eräässä tarjoiluhuoneen nurkassa lähellä takkaa ja joi hyvin \nvahvaa rommitotia. Tavallisesti ei hän vastannut mitään, jos häntä \npuhuteltiin, vaan päästi vain nenä-äänen, joka muistutti sumutorven \nääntä. Sekä me itse että vieraamme opimme pian antamaan hänen olla \nrauhassa. Tultuaan tavallisilta päiväkävelyiltään, kysyi hän \nsäännöllisesti, oliko joku merimiehen näköinen mies kulkenut tästä \nsivuitse maantietä pitkin.\n\nAlussa luulimme, että hän ikävöi sellaista seuraa, joka kuuluisi samaan \nyhteiskuntaluokkaan kuin hän itsekin oli, mutta huomasimme sittemmin, \nettä hän juuri sellaista tahtoi välttää. Kun joku merimies matkalla \nBristoliin sattumalta tuli ravintolaamme sisään, niin tarkasteli ukko \ntätä ensin oviverhojen takaa ennenkuin astui huoneeseen ja oli sitten \naina niin hiljaa kuin haudassa.\n\nEräänä päivänä otti hän minut muista syrjään ja lupasi minulle \nantavansa hopearahan kunkin kuukauden ensi päivänä, jos pitäisin tarkan \nvaarin eräästä merimiehestä, jolla oli vain yksi jalka, ja heti kun \nsellainen ilmaantuisi, ilmottaisin siitä hänelle. Tämä salaperäinen \nhenkilö teki öitteni unet niin kamaliksi, että katsoin kyllä tuon \nkuukausipalkan ansaitsevani.\n\nKumminkin pelkäsin paljoa vähemmin kapteenia itseään kuin jotain muuta, \njoka hänet tunsi. Toisina iltoina nautti hän rommitotia paljoa enemmän \nkuin mitä hänen päänsä oikein sieti ja silloin istui hän ja lauleli \nvanhoja merimieslaulujaan olleskaan välittämättä muista sisällä \nolijoista. Toisinaan tuli hän raivopäiseksi ja pakoitti pelosta \nvapisevan seuran kuuntelemaan hänen ryövärijuttujaan tai yhtymään \nvärssyjen loppukertoon. Eikä hän sallinut kenenkään ennen poistua \nravintolasta kuin hän oli juonut itsensä niin humalaan, että nukkui.\n\nEnimmin pelottivat ihmisiä hänen kamalat merikertomuksensa. Ja jos voi \nluottaa hänen omiin juttuihinsa, niin oli hän viettänyt elämänsä \nsellaisten olentojen parissa, jotka olivat kurjimmat luoduista \nolennoista, jotka koskaan ovat merellä liikkuneet. Ja se puhetapa\njolla hän nämät kertomukset esitti, pelottivat kunniallisia \npaikkakuntalaisiamme yhtä paljon kuin ne rikoksetkin, joita hän \nkuvaili. Isäni väitti aina, että ravintolansa joutuisi rappiolle, koska \nasukkaat pian kyllästyisivät vieraamme hirmuvaltaan. Mutta minä luulen, \njos totta puhutaan, että meillä oli etua hänen vierailustaan luonamme. \nKun ensi peljästys oli ohi, niin oli paikkakuntalaisten mielestä oikea \nnautinto kuunnella ukon juttuja. Olivathan ne jotain vaihtelua \nmaaelämän yksitoikkoisuudessa. Olipa muutamia nuorukaisia, jotka olivat \nhäntä kovin ihailevinaan ja jotka kutsuivat häntä \"oikeaksi vanhan ajan \nmerikarhuksi\" ja väittivät, että tuollaiset voimat ne tekivät Englannin \nmerellä peljättäväksi.\n\nYhdessä suhteessa oli hän saattaa meidät perikatoon. Ne kultarahat, \njotka hän oli antanut etukäteen, olivat nimittäin jo aikoja sitten \nlopussa, mutta isäni ei kumminkaan uskaltanut häneltä vaatia lisää, \nvaikka kuukausi kului toisensa jälkeen. Jos vähimmälläkään tavalla \ntästä hänelle huomautettiin, niin aivasti hän niin, että se tuntui \nkarjumiselta ja \"katsoi ulos\" isäparkani huoneestaan.\n\nKoko sinä aikana kun kapteeni asui meillä, ei hän tehnyt mitään muita \nmuutoksia puvussaan, kuin että silloin tällöin osteli sukkia joltain \nlankakauppiaalta. Takkiansa paikkaili hän itse kamarissaan ja vihdoin \noli se kokonaan paikoista kokoonpantu. Mitään kirjeitä ei hän koskaan \nsaanut eikä myöskään lähettänyt, eikä koskaan puhellut muitten kuin \nnaapuriemme kanssa ja näittenkin kanssa vain juovuksissa ollessaan. \nHänen isoa merimiesarkkuaan ei kukaan meistä ollut nähnyt avoimena.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\"Musta Koira\" ilmestyy ja katoo.\n\n\nMuutama kuukausi sen jälkeen kuin kapteeni oli meille saapunut, \ntapahtui ensimäinen niistä salaperäisistä tapahtumista, jotka \nvapauttivat meidät kapteenista, joskin eivät hänen asioistaan. Oli \ntavattoman ankara talvi ja isäni oli niin heikkona, että hänellä ei \nollut suuria toiveita kevääsen asti elämisestä. Äitini ja minä hoidimme \nravintolaa omalla vastuullamme eikä meillä ollut aikaa omistaa \nsuurempaa huomiota vastenmieliselle vieraallemme.\n\nOli purevan kylmä tammikuun aamu. Kapteeni oli noussut ylös tavallista \naikaisemmin ja mennyt rannalle hattu niskassa ja veitsi sivullaan sekä \nmessinkinen kaukoputki kädessään. Äitini oli ylhäällä sairaan isäni \nluona ja minä katoin aamiaispöytää kapteenille. Äkkiä astui sisään \nmies, jota en ollut ennen nähnyt. Hänellä olivat kalpeat kasvot ja \nvasemmasta kädestään puuttui kaksi sormea. Ja vaikka hänellä olikin \npuukko vyöllään, niin ei hän silti miltään tappelijalta näyttänyt. \nPidin alati vaarin merimiehistä, olivatpa nämät sitten yksi- tai \nkaksijalkaisia, ja muistan, että tämä vieras saattoi minut vallan \nhämmästymään. Hän ei näyttänyt merimieheltä, mutta kumminkin toi hän \nmeren hajua mukanaan.\n\nKysyin, miten voin häntä palvella ja hän pyysi rommia. Mutta kun menin \ntätä noutamaan, istuutui hän pöydän viereen ja viittasi minua \nlähemmäksi.\n\n\"Onko tämä toverini Billin pöytä?\" kysyi hän ja katsoi minuun.\n\nSanoin hänelle, etten tuntenut hänen toveriaan Billiä, vaan että pöytä \noli katettu eräälle vieraalle, jota me kutsuimme kapteeniksi.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän, \"tuo sopii toveriini Billiin. Hänellä on arpi \ntoisessa poskessa ja hän on turkasen hupasa mies varsinkin silloin, kun \nhän on hutikassa. No, onko toverini Bill sisällä huoneessaan?\"\n\nVastasin, että hän oli lähtenyt ulos.\n\n\"Mitä tietä hän meni, poikaseni?\"\n\nSelitin hänelle tien sekä mainitsin, milloin odotamme kapteenin \npalaavan. Vieras meni oven taakse ja katsella vaani sieltä, kuin kissa \nhiirtä. Kerran menin maantielle katsomaan, eikö kapteenia näy tulevan, \nmutta hän huusi minut heti takasin, ja kun en heti totellut, muuttui \nhänen naamansa kauhean näköiseksi. Kiroten niin kauheasti, että oikein \nvavahdin, käski hän minun palaamaan takasin.\n\n\"Minulla on itselläni poika\", sanoi hän, \"ja te olette niin toistenne \nnäköisiä kuin kaksi marjaa, ja hän on sydämeni ylpeys. Mutta tärkein \npojille on kuri, ymmärrätkös, poikaseni. Joshan olisit Billin kanssa \npurjehtinut, niin et olisi antanut itsellesi kahdesti samaa käskeä. \nBill ei koskaan sellaista suvainnut, eikä nekään, jotka hänen kanssaan \npurjehtivat... Ei, mutta tuoltahan tuleekin vanha Bill kaukoputki \nkädessään! Jumala siunatkoon hänen vanhaa sydäntään! Nyt menemme \ntarjoiluhuoneeseen ja asetumme oven taakse, poikaseni. Hämmästytänpähän \nhieman Billiä. Jumala siunatkoon hänen vanhaa sydäntään.\"\n\nPelkäsin hieman, mutta kun olimme asettuneet oven taakse, niin pelkäsin \nvieläkin enemmän, kun näin, että itse muukalainenkin oli peloissaan. \nHän otti puukon tupestaan ja nieleksi kuin olisi hänellä ollut kuula \nkulkussaan.\n\nVihdoin tuli kapteeni sisään, paiskasi oven jälestään kiinni ja \nkatsomatta oikealle tai vasemmalle meni sitä paikkaa kohti, jossa pöytä \noli katettu.\n\n\"Bill\", sanoi muukalainen äänellä, jonka hän koetti tehdä \nmahdollisimman lujaksi ja rohkeaksi.\n\nKapteeni pyörähti ympäri kantapäällään ja katsoi meihin. Ruskeus hänen \nkasvoiltaan oli kadonnut ja nenänsäkin oli vallan sininen. Hän näytti \naivan sellaiselta kuin olisi hän nähnyt edessään kummituksen tai jotain \nvieläkin pahempaa. Kunniasanallani voin vakuuttaa, että minun oikein \nkävi häntä sääliksi, kun yhdessä silmänräpäyksessä näin hänen muuttuvan \nniin vanhan ja sairaan näköiseksi.\n\n\"Kas niin, Bill, sinähän tietysti tunnet vanhan laivatoverisi\", sanoi \nvieras.\n\nKapteeni sanoi läähättäen: \"Musta Koira!\"\n\n\"Kukapas muu se sitten olisi\", vastasi vieras, joka näytti hieman \ntyyneemmältä. \"Aivan oikein, Musta Koira, joka tahtoi tervehtiä\nBill-toveriaan Amiraali Benbow-ravintolassa. Ah, Bill, ollemmepa \nnähneet koko joukon asioita ja tapahtumia siitä päin, kun minä pääsin \nnäistä kahdesta kynnestäni\", lisäsi hän pitäen ylhäällä raadeltua \nkättään.\n\n\"Kas niin\", vastasi kapteeni, \"sinä olet ollut minua viekkaampi. Tässä \nolen. Puhu suusi puhtaaksi! Mistä on kysymys?\"\n\n\"Sehän olet sinä, Bill, ihan ilmi elävänä\", sanoi Musta Koira. \"Tahdon, \nettä tämä rakas lapsi tuo minulle lasin rommia, ja sitten istumme ja \npuhelemme, kuten vanhat laivatoverit konsanaankin.\"\n\nKun tulin takasin rommia tuoden, niin istuivat he jo kumpikin eri \npuolella kapteenin aamiaispöytää, Musta Koira lähinnä ovea. Hän istui \nsyrjittäin, niin että toisella silmällään voi pitää laivatoveriaan ja \ntoisella pakomatkaa silmällä.\n\nMinua pyysi hän menemään ja jättämään oven selki selälleen. \"Älä \ntirkistele avaimen reijästä, poikaseni\", sanoi hän, jonka jälkeen \npoistuin.\n\nPonnistin voimiani kuullakseni heidän keskusteluaan, mutta pitkään \naikaan en kuullut muuta kuin matalaäänistä puhetta. Vihdoin tulivat \näänet kovemmiksi ja voin silloin tällöin kuulla muutamia sanoja, jotka \nenimmäkseen olivat kapteenin kiropuheita.\n\n\"Ei, ei, ei! Lopeta jo!\" huusi hän kerran. \"Jos meidän kerran pitää \njoutua hirsipuuhun riippumaan, niin hirttäkööt sitten meidät koko \njoukon!\"\n\nNyt kuului äkkiä kauhea määrä sadatuksia ja muuta meteliä. Tuolia ja \npöytiä heitettiin nurin, kuulin tuskan huudahduksen ja näin Mustan \nKoiran hurjasti pakenevan kapteeni kintereillään. Kummallakin olivat \npuukot paljaina ja pakenevan vasemmasta olkapäästä vuoti verta. Oven \nluona antoi kapteeni viimeisen iskun, joka varmaan olisi musertanut \npakenevan selkärangan, jollei suuri ovikilpemme olisi sattunut eteen ja \nsen alaosassa näkyy vielä tänäänkin iso lovi.\n\nSiihen loppui taistelu. Kun Musta Koira oli päässyt tielle, niin \nosottautui hän haavastaan huolimatta ensimäisen luokan pikajuoksijaksi \nja puolen minutin kuluttua oli hän kadonnut kunnaan taakse. Kapteeni \ntaas seisoi ja katseli ovikilpeä ikäänkuin mieletön.\n\n\"Jim\", sanoi hän, \"rommia!\" ja tämän sanottuaan horjahti hän seinää \nvasten ja nojasi seinään toisella kädellään.\n\n\"Oletteko haavoitettu?\" kysyin minä.\n\n\"Rommia\", toisti hän. \"Minun täytyy päästä täältä. Rommia, rommia!\"\n\nJuoksin hakemaan rommia, mutta olin niin pyörryksissä kaikesta minkä \nolin nähnyt ja kuullut, että särin yhden lasin. Kun koetin avata \ntynnyrin tappia, niin kuulin jonkun raskaasti putoavan siinä huoneessa, \njonka juuri olin jättänyt. Hyökkäsin sisään ja näin kapteenin makaavan \npitkin pituuttaan lattialla. Samassa tuli äskeisestä melusta \nsäihkähtynyt äitini minua auttamaan. \"Oi tätä surkeutta, joka \ntalossamme vallitsee\", huudahti äitini, \"ja isä parkasi on niin \nsairas!\"\n\nMe emme osanneet muuta luulla kuin että ukko oli saanut kuolinhaavan \ntaistelussa muukalaisen kanssa, Minä toin kumminkin rommia ja koetin \nsitä kaataa hänen kurkkuunsa, mutta hampaansa olivat kovasti \nyhteenpurrut ja leukansa olivat vahvat kuin raudasta. Tuntui oikein \nhelpottavalta, kun tohtori Livesey tuli isääni katsomaan.\n\n\"Ah, herra tohtori!\" huudahdimme, \"mitä tulee meidän tehdä. Mihin \nkohtaan häntä on haavotettu?\"\n\n\"Haavotettu?\" sanoi tohtori, \"hänellä ei ole enemmän haavoja kuin \nteillä, tai minullakaan. Hän on saanut halvauksen. Kas niin, rouva \nHawkins, menkää nyt miehenne luo, mutta älkää puhuko hänelle tästä \nmitään. Täytyypä koettaa parastani pelastaakseni tuon vintiön \narvottoman elämän. Jim, tuoppas minulle pesuastia!\"\n\nKun minä palasin, pesuastia mukanani, oli tohtori jo käärinyt ylös \nhänen hihansa ja näin kapteenin suuren ja jänteisen käden. Se oli \nselvästi ja komeasti kirjailtu monessa paikassa ja yhdessä paikassa oli \nnimi Billy Bones. Olkapään luona oli kuvattu hirsipuu ja siihen mies \nroikkumaan.\n\n\"Profeetallista!\" sanoi tohtori viitaten viimemainittuun kirjailuun. \n\"Ja nyt, armollinen herra Billy Bones, jos se on nimesi, katsomme, \nminkä väristä veresi on. Jim, sanoi hän, pelkäätkö verta?\"\n\n\"En, herra.\"\n\n\"Hyvä! Pidä sitten pesuastiata!\" Samassa otti hän veitsen ja avasi \nsuonen.\n\nKoko joukko oli verta jo vuotanut, ennenkuin kapteeni aukasi silmänsä \nja katseli ympärilleen hämärin katsein. Ensiksi tunsi hän tohtorin ja \nrypisti otsaansa. Sitten käänsi hän katseensa minuun ja näytti tuntevan \nhelpotusta. Mutta äkkiä muuttui hänen kasvojensa väri, hän koetti \nnousta ja huudahti: \"missä on Musta Koira?\"\n\n\"Täällä ei ole mitään mustaa koiraa\", sanoi tohtori. \"Te olette juoneet \nrommia ja saaneet halvauksen. Enkä millään erinomaisella ilolla \npelastanut teitä haudasta. Kuulkaas nyt mr Bones!\"\n\n\"Se ei ole minun nimeni\", keskeytti hän.\n\n\"Saman tekevä\", vastasi tohtori, \"mutta minä tunnen erään sen nimisen \nmerirosvon ja lyhyyden vuoksi kutsun teitä sillä nimellä. Ja tahdon \nteille sanoa, että lasillinen rommia ei tosin teitä tapa, mutta kun te \notatte yhden lasillisen, niin otatte useammankin ja tohdinpa lyödä \nmillaisen vedon hyvänsä, että jollette kerrassaan lopeta väkijuomien \nnauttimista, niin olette kuoleman oma, -- kuuletteko sen, -- ja \njoudutte siihen paikkaan, johon olette kuuluvakin. Mutta koettakaahan \nnyt hieman ponnistella voimianne, niin autamme teidät sänkyyn.\"\n\nSuurella vaivalla onnistui meidän kuljettaa hänet rappuja ylös ja \nasettaa hänet sänkyyn, jossa hänen päänsä vaipui tyynylle ja hän oli \nmennä tainoksiin.\n\n\"Muistakaa nyt\", sanoi tohtori, \"että sana rommi on teille sama kuin \nkuolema.\"\n\nSitten tarttui hän minun käteeni ja me menimme isäni luo.\n\n\"Tuo ei ollut mitään\", sanoi hän kun oli sulkenut oven jälestään, \"minä \nlaskin hänestä siksi paljon verta, että hän kyllä tyyntyy. Mutta viikon \najan pitää hänen levätä hiljaa ja se on paras sekä hänelle itselleen \nettä teille. Mutta jos uusi tuollainen kohtaus sattuu, niin silloin hän \nkuolee.\"\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nBillyn seikkailuja.\n\n\nKapteeni seurasi tottelevaisesti lääkärin määräyksiä ja paranikin \nnopein askelin, mutta kävelemään ei hän vielä päässyt, vaan loikoi \nvuoteellaan, joten minä sain häntä entistä enemmän palvella ja sitä \npaitsi kutsui hän minut usein luokseen juttelemaan. Eräänä iltana \nistuin hänen luonaan, koska hän oli käskenyt minun tulemaan kanssaan \njuttelemaan. Mutta hän oli jotenkin vähäpuheinen ja jokin näytti olevan \nhänen sydämellään. Parisen kertaa aukasi hän jo suunsa aikoen jotain \npuhua, mutta vaikeni. Vihdoin sanoi hän:\n\n\"Kuuleppas Jim, haluatkos kuulla jotain elinvaiheistani? Mutta jos \ntahdot kuulla, niin silloin hanki minulle lasi rommia, sillä muutoin \neivät juttuni oikein suju.\"\n\nMinä koetin estellä ja muistutin, mitä tohtori hänelle rommista sanoi.\n\n\"Mutta sanoihan tohtori, ettei yksi lasillinen minua vahingoita ja \nenempää ei sinun huoli tuoda. Ja jollet tuo, niin en kerrokaan.\"\n\nUteliaisuus oli minussa niin suuri etten voinut olla hänen pyyntöään \ntäyttämättä. Lähdin siis rommia hakemaan ja toin sitä hänelle \nlasillisen.\n\nSen saatuaan otti hän muutamia kulauksia, asetti sitten tyynyn \ntaakseen, jotta hän oli mukavassa asennossa ja alkoi kertoa:\n\n\"Olen ylhäisten vanhempien lapsi ja he tahtoivat antaa minulle hienon, \nsäätyni mukaisen kasvatuksen, ja kun tulin kouluikään, niin panivat he \nminut Englannin kuuluisimpaan oppilaitokseen. Mutta täällä en \nviihtynyt. Tein kaikellaisia konnankureja, joitten johdosta minut \nerotettiin koulusta. Nyt koettivat vanhempani antaa minulle kotona \nopetusta, hankkimalla minulle taitavia kotiopettajia, voidakseen \nparemmin pitää käytöstäni silmällä. Mutta turhaan menivät heidän \nyrityksensä saada minusta kunnon ihmistä. Mieleni teki seikkailuihin ja \nsiksi lähdin vanhempieni pyynnöistä ja rukoilemisista huolimatta \nmerelle. Pääsin laivapojaksi erääseen purjelaivaan, joka jonkun päivän \nperästä lähti Intiaan. Laivassa oli kova komento, selkääni sain usein \nja se seikka, että sain vanhempia miehiä palvella, nöyrrytti kopeata ja \nitsepäistä luontoani. Kun olin hieman merikomentoon tottunut, niin \ntunsin merimiehen toimessa hyvin viihtyväni. Matkamme kului hyvin, \nkunnes tulimme Kanariasaarten kohdalle. Silloin nousi sellainen myrsky, \nettä luulimme viimeiset päivät olevan käsissä. Olin kauheasti \nmerikipeänä enkä kyennyt kojustani liikahtamaan. Laiva huojui ja \nkeikkui kuin mikäkin lastupala aalloilla. Pari purjetta vei myrsky \nmukanaan ja sitäpaitsi teki se muitakin pienempiä vahinkoja laivalle. \nKolme vuorokautta raivosi myrsky. Kun siitä olimme selvinneet, \njatkoimme matkaamme mitään muuta kummempaa matkalla tapahtumatta kuin \nettä meitä ajoi muuan merirosvolaiva jonkun matkaa takaa, mutta \npääsimme pakoon. Onnellisesti saavuimme perille.\n\n\"Tämä oli ensimäinen merimatkani. Ensi kerran karkasin laivasta, kun \npalvelin eräällä orjia kuljettavalla laivalla ja kuljimme Guinean \nlahdesta Kuubaan mukana kolmesataa orjaa. Kun lähdimme Ranskasta, jossa \nlaivaan pestausin, en tietänyt, että laiva kulki sellaisilla retkillä, \nOlin silloin vielä nuori ja viaton, niin että kun näin sen kohtelun, \njoka orjien osaksi tuli, niin päätin perille päästyä karata laivasta. \nToiset laivamiehet sitä vastoin olivat tuollaiseen tottuneet, niin että \nse ei heistä ollut mitään. Orjat olivat laivaruomassa kolme aina \nyhdistettynä kahleilla toisiinsa. Tunnin ajaksi pääsivät he silloin \ntällöin kannelle pienempi määrä kerrassaan. Ruokaa annettiin heille \nkahdesti päivässä. Selkäänsä saivat he vähäpätöisistäkin syistä ja oli \ntapana, että vaikka vain yksikin noista kolmesta rikkoi, niin toisetkin \nkaksi saivat siitä rangaistuksen, 'kun eivät toveriaan estäneet.'\n\n\"Kun olimme päässeet perille, niin karkasin eräänä yönä laivasta ja \nvaikka minua kovasti etsittiinkin ja ajettiin takaa, niin onnistuin \npakenemaan. Sain samoilla soissa ja metsissä sekä nähdä nälkää ja muuta \nkurjuutta. Erään kerran ahdisti minua iso käärmekin ja koipieni \nsukkeluutta saan kiittää siitä, etten silloin joutunut tuon käärmeen \nmakupalaksi.\n\n\"Niin kauan samoilin pakoretkilläni, kun arvelin, että laiva on jo \npurkanut lastinsa ja lähtenyt uutta noutamaan, jolloin uskalsin lähteä \nihmisilmoille. Tulin Havannaan ja onnistuin pääsemään erääseen isoon \nespanjalaiseen purjelaivaan, joka lähti Barceloonaan Espanjaan. \nMatkamme sujui nopeasti ja hauskastikin, kunnes olimme tulleet jo \nVälimerelle. Silloin nousi iso myrsky ja tämä ajoi meidät Marokon \nrannikolle. Kun olimme olleet pari vuorokautta myrskyn kynsissä, jonka \njohdosta laiva oli saanut ankaran vuodon, niin että me saimme olla \nvuorokauden läpeensä pumppuamassa ja siksi olimme läpiväsyneet, niin \nnäimme kolmannen päivän aamuna erään prikilaivan lähestyvän meitä hyvin \nuhkaavan näköisenä. Arvasimme heti, että nyt saamme merirosvojen kanssa \ntekemistä. Siksi varustauduimme taisteluun, vaikka kyllä aavistimme, \nkuinka meille tulee käymään, näännyksissä kun olimme. Kun priki tuli \nlähemmäksi, nosti se ylös merirosvolipun ja samassa näimme savun \npöllähtävän sen sivusta ja tykin kuula vinkui laivamme peräkeulan \nsivuitse. Sitten annettiin meille merkki 'antautukaa', johon \nkieltävästi vastasimme. Nyt vinkui toinen kuula ja täysin purjein kiiti \npriki meitä kohti. Paeta emme yrittäneetkään ja siksi vastasimme heidän \n'tervehdykseensä' laukasemalla tykin hyökkääjää kohti. Kuula sattui \nsiihen ja pyyhkäsi mennessään osan kajutasta. Laivasta kuului melua \ntuon johdosta, mutta meitä kohti se silti kulki, ja kun tuli lähemmäksi \nniin alkoivat rosvot ampua pyssyillä. Me vastasimme samoin, joskin \nharvakseen, sillä matka oli vielä pitkä ja kapteeni käski säästää \nlaukauksia, kunnes rosvot tulisivat lähemmäksi, jolloin laukaukset \nparemmin tehoisivat. Vihdoin oli priki niin lähellä, että aloimme voida \nerottaa siinä olevia ihmisiä, jolloin kapteeni käski alkaa laivaan \nkivääritulen. Molemmat perämiehet parin miehen avustamana ampuivat \nmolemmilla laivassamme olevilla tykeillä. Kiivaasti vastasivat \nrosvotkin ja samalla laskettiin prikistä muutamia purjeita alas ja se \nkäänsi meille toisen laitansa voidakseen tarpeen tullen käyttää koko \nsivustansa tykkejä. Tykkejä eivät rosvot ruvenneet ankarammin \nkäyttämään, vaan he kyllä pitivät yllä ankarata kiväritulta. Me \nkoetimme kätkeytyä mastojen suojaan, mutta silti kaatui ja haavoittui \nmeikäläisiä paljon. Tykkimiehemme eivät olleet ehtineet montakaan \nlaukausta ampua, kuu heidät ammuttiin. Kapteeni oli saanut kuulan \noikean jalkansa läpi, mutta innokkaasti hän silti johti taistelua. \nMutta lopulta oli meitä vain 5 28:ta jälellä ja silloin nostimme \nvalkean lipun sekä lopetimme ampumisen. Nyt tuli laivasta venhe, jossa \noli 12 henkeä, laivaamme kohti ja he vangitsivat meidät sekä ottivat \nlaivamme haltuunsa.\n\n\"Täten olin joutunut merirosvojen käsiin ja samalla tuli kohtaloni \nratkaistuksi sellaiseksi, että minustakin tuli merirosvo. Meidät \nvietiin merirosvo-laivaan ja sitten alettiin purjehtia kohti Marokon \nrannikkoa. Aluksi saimme kokea kovaa kohtaloa, mutta kun rosvot \nhuomasivat, että pysyimme siivolla, niin alkoivat he muuttua meille \nystävällisemmiksi. Viiden vuorokauden jälkeen saavuimme heidän \nkotipaikoilleen ja meidät vietiin kovasti kahlehdittuina maalle sekä \nsuljettiin ensi aluksi pimeään kuoppaan, jossa saimme olla syömättä ja \njuomatta vuorokauden ajan. Kätemme ja jalkamme turposivat kovin ja \nyleensä alkoi elämämme näyttää hyvin synkältä. Mutta sitten otettiin \nmeidät kuopasta, annettiin ravintoa, joskin niukastikin ja pantiin \nankaraan työhön, jossa ei ruoskaa säälitty.\n\n\"Vaikeata oli tuo, mutta mikäs auttoi: Laivan pursimies, joka oli \ntaistelussa haavoittunut, kuoli tuollaisesta rääkkäyksestä ja \nkapteenimme ampuivat he, kun näkivät, ettei hänestä miestä tule. Siten \noli meitä vain kolme jälellä, muuan skandinaavialainen, ranskalainen ja \nminä. Kumppanini olivat vanhempia ja perheellisiä miehiä, jonka vuoksi \nhe päättivät pakenemalla pelastautua ja kehoittivat minuakin tekemään \nsamoin, mutta huomaten tuon pakoyrityksen hyvin hengenvaaralliseksi, en \nsiihen suostunut ja tämän tein vielä toisistakin syistä. Eräällä \nrosvolla oli näet kaunis tytär, joka osoitti minulle ystävyyttä ja \ntähän hieman pihkaannuin. Ja toisena syynä oli se, että jäämällä \nmerirosvojen pariin, toivoin saavani seikkailuhaluni tyydytetyksi, \nsillä vähitellen alkoi minussa näet nousta halu päästä heidän \nmiehikseen. Mutta kun taas mietin, että siinä toimessa tulee \nlähimäisiään murhata, niin tuntui se raa'alta. Hyvät ja pahat henget \nminussa kauvan taistelivat. Mutta miten olikaan, jäin vapaaehtoisesti \nheidän pariinsa ja otin hellät hyvästit tovereiltani, jotka eräänä \npimeänä yönä päättivät paon kautta hankkia itselleen vapauden. \nKyyneleet silmissä toisistamme erosimme ja he lähtivät kulkemaan kohti \ntuntemattomia kohtaloja tai paremmin sanoen kohti kuolemataan, sillä \npitkälle eivät he päässeetkään, kun heidät keksittiin, ja kun eivät \npysähtyneet käskettäissä, ammuttiin heidät kuoliaiksi.\n\n\"Mutta minulle kävi hyvin, sillä kun he huomasivat, etten ottanut \npakoyritykseen osaa ja näkivät, että olin rivakka poika, niin alkoivat \nhe kohdella minua hyvin ja pyysivät, että rupeaisin heidän ammattiinsa \nja siihen suostuinkin. Minut otettiin rosvousretkille mukaan, mutta \nalussa pidettiin käytöstäni silmällä, vaan kun he näkivät, että \nmukaannuin oloihini, niin sain olla aivan vapaana ja vieläpä aloin \npäästä pelkäämättömyyteni tähden arvoonkin heidän keskuudessaan.\n\n\"Ja näitä retkiä tehtiin sitten usein, joskus voittaen ja toisinaan \nsaaden selkäämme. Niitten kaikkien kertominen kävisi tässä pitkäksi ja \nsitä paitsi eivät raa'at teot ole hyvät kertoa sinullaisellesi nuorelle \nmiehelle. Kerronpa vain sen tapauksen, jolloin sain tämän arven \nnaamaani.\n\n\"Olin silloin ollut merirosvojen parissa 15 vuotta ja monta murhaa oli \njo omallatunnollani. Olin kohonnut jo perämieheksi ja sellaisena \npalvelin eräällä portugalilaisilta anastetulla laivalla 'Johan \nBraganza.' Se oli tavattoman luja laiva ja samalla erinomaisen \nnopeakulkuinen, niin että sillä sekä sai kiinni että myös tiukan tullen \npääsi pakenemaan. Monta hyvää saalista sillä oli napattukin. Kapteenina \noli muuan italialainen Giocomo Castillari, joka oli raain ja \npelkäämättömin ihminen kuin olen eläissäni nähnyt. Sellaista sanaa kuin \nsääliväisyys ei hän ollut luullakseni koskaan kuullut, sillä toimistaan \npäättäen ei hän ainakaan näyttänyt siitä mitään tietävän.\n\n\"Siis, kuten jo sanoin, olin kauvan jo ollut merirosvona, kun eräänä \npäivänä luovailimme lähellä Aleksandrian kaupunkia. Olimme kuulleet, \nettä sieltä piakkoin lähtisi muuan ranskalainen laiva, jossa oli \nkallisarvoinen lasti, m.m. paljon rahoja. Tosin olimme kuulleet, että \nsiinä oli myös paljon väkeä ja runsaat ampumavarat, mutta päätimme \nsilti koettaa. Ja illalla, kun alkoi käydä pimeäksi, näimmekin \nAleksandriasta päin tulevan komean fregattilaivan laskien täysin \npurjein vienossa tuulessa. Me aloimme purjehtia poispäin, sillä päätimme \nhyökätä sen lumppuun yöllä. Kun oli jo tarpeeksi pimeä, teimme \nkäännöksen ja aloimme pyrkiä fregattia kohti. Sivutulet sammutimme, \nniin että pimeän tähden ei fregatista voitu tuloamme huomata. Fregattia \noli meidän taas helppo pitää silmällä, kun ei muita laivoja näkynyt. \nVasta kun olimme aivan lähellä, huudettiin sieltä meille 'keitä olette' \nja samalla kuula vinkui laivamme sivutse, johon me vastasimme samoin ja \nlaskimme sitä kohti niin, että yhteentörmäys sattuisi sen etukeulassa. \nAmpuminen oli mielestämme pimeässä hyödytön ja siksi päätimme käydä \nkäsikähmään, jossa eivät muut ampuma-aseet kuin revolverit tulleet \nkysymykseen. Ranskalaiset ampuivat ahkerasti saamatta kumminkaan mitään \nvahinkoa aikaan. Me olimme kaikki etukeulassa valmiina isoilla \nkoukuilla kiinnittämään laivamme fregatin sivuun ja hyökkäämään sen \nkannelle. Olimme kauheassa jännityksessä. Me olimme hiljaa kuin \nhaudassa, mutta fregatista ammuttiin kiivaasti ja sieltä kuului melua \nja hätähuutoja, Yö oli niin synkkä, ettei toista edessään nähnyt ja \ntämä oli meistä mieleen.\n\n\"Äkkiä kuului kovaa ryskettä ja samassa kajahti kamala \nhyökkäyshuutomme. Haat iskettiin fregatin sivuun ja kapteeni ja minä \netupäässä hyökkäsimme fregattiin sapelit käsissä. Nyt syntyi \nhelvetillinen mellakka. Ammuttiin, iskettiin miekoilla ja tikareilla, \nkuului kirouksia ja kuolevien korinaa ja haavoitettujen voihkimista, \ntartuttiin toisiinsa käsiksi ja heitettiin maahan ja viereksittiin \nsiinä toisten jaloissa. Potkittiin, purtiin, lyötiin nyrkeillä eli \ntoisin sanoin olimme muuttuneet petoeläimiksi, jotka raivosimme kuin \nmielettömät ja koetimme toisiamme murhata. Minä jouduin käsikähmään \nerään vahvan miehen kanssa. Tikarit olivat meillä kummallakin toisessa \nkädessä ja toisella pitelimme toistemme rinnoista. Hän iski minua \ntavoittaen päähän, mutta sain hieman väistetyksi, niin että isku sattui \ntähän poskeeni, josta nyt tämä arpeni on katoamattomana muistona, \nSamalla iskin tikarillani hänen sormilleen, niin että hän irroitti \nkätensä rinnoistani. Tämä iskuni vapautti hänet myös parista \nsormestaan.\n\n\"Taistelua kesti kauvan aikaa, mutta lystin loppu oli kumminkin se, \nettä ranskalaiset miesvoimallaan pakoittivat meidät peräytymään \nlaivaamme, irroittamaan koukkumme ja pyrkimään aika kyytiä pakoon. Ja \nlaivamme nopeus olikin nyt hyvään tarpeen, sillä sitä ja pimeyttä \nsaamme kiittää, että me taistelussa eloon jääneet säilytimme eheänä \nnahkamme. Ranskalaiset näet ajoivat meitä vimmatusti takaa ja ampuivat \nkanunoillaan, kumminkaan pimeyden tähden osaamatta.\n\n\"Kuten arvannet, sain tällaisia kahakoita kestää hyvin monta, joista \nuseimmiten selvittiin voittajina, mutta toisinaan saatiin selkäänkin. \nVähitellen sain yhä suurempaa luottamusta ja kunnioitusta virkaveljieni \njoukossa, ja kun onnistuimme anastamaan erään hollantilaisen fregatin, \nniin pääsin minä sen kapteeniksi ja nyt aloin voida ruveta rikkauksia \nkokoomaan, joita niinä 10 vuotena, jona olin kapteenina, karttuikin \npaljon. Sääntönä oli näet, että saaliista sai kapteeni kolmanneksen, \ntoisen saivat perämiehet, joita aina oli kaksi ja viimeisen \nkolmanneksen sai miehistö, joka sai sen jakaa miten tahtoi. \nRyöstöretkiä teimme hyvin laajalti, mutta paras saalispaikka oli \nkumminkin Välimeri. Kävimmehän myöskin keski- ja etelä-Amerikan \nrannoilla espanjalaisia ja portugaalilaisia, siirtomaitten kalleuksilla \nlastattuja laivoja 'verottamassa', vaikka se oli hyvin vaarallinen \ntoimi, sillä niillä pahuksilla oli myöskin usein sotaväkeä mukanaan tai \nainakin paljon miehistöä ja aseita. Mutta jos tehtävä olikin \nvaarallinen, niin onnistuessaan se kyllä vaivat palkitsikin. Kerrankin \nkaappasimme haltuumme sellaisen kultalinnun, joka antoi minunkin \nosalleni hieman yli miljoonan pesetasta, joskin siinä lystissä menetin \ntoisen perämieheni ja 10 miestä 38 miehestäni. Silloinkin olimme jo \nniin tiukalla, että olisi täytynyt peräytyä, vaan mieleeni johtui \nkeino, jota eräs virkaveljeni kerran oli käyttänyt, ja sitä päätin \nminäkin koettaa. Heitimme espanjalaisen laivan kannelle pari \nastiallista vuoriöljyä, joka silloin oli melkein tuntematonta, ja \nsytytimme sen palamaan. Tuosta säikähtyivät espanjalaiset kuin \nmielettömät ja kiipesivät kiireimmän kautta mastoihin, joista me heidät \nampua napsauttelimme alas ja pakotimme tähteet antautumaan. Mutta yksi \nniistä, muuan nuori poika, ei antautunut, vaan seisten maston jatkolla \nampui revolverillaan ja haavoitti paria meikäläistä. Kyllähän koetimme \nhäntä saada ampumalla alas, mutta emme tarkanneet. Silloin tarjoutui \neräs miehistä, jota kutsuttiin Kuls-Jackiksi, menemään mastoon ja \nnuivertamaan tuon nullikan. Tuo teko kysyi rohkeutta, sillä poika ampua \nräksytteli ahkerasti parilla revolverillaan, mutta puukko hampaissa \nkapusi Jack vain vantteja myöten. Me pidimme poikaa lämpymänä antaen \nkuulan silloin tällöin vinkua hänen korvansa läheisyydessä. Vihdoin \npääsi Jack niin lähelle, että alkoi voida puukollaan tavotella poikaa, \nmutta tämä iski Jackia näpille revolverillaan, sillä kuulat olivat \nhäneltä loppuneet. Mutta Jack ei helpottanut, vaan kapusi ylös ja antoi \ntuolle pojan veitikalle sellaisen iskun, että hänellä ei enään täällä \nmatoisessa maailmassa ollut taisteluhalua.\n\n\"Kun nyt tuonkin olimme raivanneet tieltä, oli laivan miehistö \nvallassamme ja palavan petroleumin sammutimme heittämällä paksuja \nresuja tulen päälle, joka oli itsestäänkin sammunut niistä kohdista, \nmistä vuoriöljy oli palanut loppuun. Muutamia meikäläisiä lähti laivaan \nja vangeista suurin osa vietiin meidän laivaamme, mutta kolme jätettiin \nanastettuun laivaan meikäläisten avuksi, ja sitten lähdimme \npurjehtimaan kotimaita kohti.\"\n\nKun kapteeni oli tämän kertonut, otti hän pitkän kulauksen rommitotiaan \nja sanoi sitten minulle:\n\n\"Oltuani aikani merirosvona ja saatuani mielestäni tarpeeksi rahoja ja \nmyös murhia omalletunnolleni, päätin luopua moisesta ammatista ja \nantautua rauhaan ja lepoon. Ja siksi valitsin tämän teidän \nravintolanne, sillä tämä näytti mielestäni rauhalliselta paikalta ja \nsellainenhan tämä on tähän asti ollutkin, vaan näkyvätpä nuuskivan \nolinpaikkani täälläkin, sillä tuo Musta Koira oli yksi vanhoja \nvirkaveljiäni ja on sillä selvittämättömiä asioita kanssani. Minun \nentisessä ammatissani syntyi näet usein verisiäkin otteluja keskenämme, \nkun emme olleet milloin yksimielisiä saaliin jaossa. Tuollaisessa \nkahakassa hän kerran menetti pari sormeaankin ja nyt rupeaa hän minua \nvainoilemaan ja aikoi täällä käydessään passittaa minut paremmille \npurjehdusvesille, mutta oli itse vähällä saada saman kohtalon ja teidän \novikilpeänne saakin hän kiittää, ettei niin käynyt.\"\n\nNyt lopetti kapteeni äkkiä puhelunsa, ummisti silmänsä ja näytti \nikäänkuin nukahtavan. Tuo pitkä kertomus oli kai häntä liiaksi \nrasittanut. Minä jätin hänet lepäämään ja lähdin hiljoilleen pois.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nMusta merkki.\n\n\nSeuraavana aamuna menin kapteenin huoneeseen mukanani lääkkeitä ja \nvilvoittavia juomia. Hän näytti väsyneeltä ja liikutetulta. \"Jim\", \nsanoi hän, \"sinä olet ainoa, jolla on jotain arvoa tässä talossa ja \ntiedät myöskin, että aina olen ollut ystävällinen sinua kohtaan eikä \nole mennyt yhtään kuukautta ilman, etten olisi antanut sinulle neljää \npenceä [1 pence = 12 1/2 penniä] hopeassa. Ja nyt poikaseni, koska minä \nolen näin surkeassa tilassa ja kaikki ovat minut hyljänneet, niin \netköhän toisi minulle muutaman pisaran rommia?\"\n\n\"Tohtori\", aloin minä.\n\nNyt kirosi hän ja sanoi:\n\n\"Tuo tohtori-tolvana ei olleskaan ymmärrä meriväkeä. Olen ollut maassa, \njossa toiset ovat kuolleet kuin kärpäset keltakuumeeseen, mutta minä \nolen rommin avulla pysynyt hengissä. Se toimittaa minulle sekä ruuan \nettä juoman tehtävät. Katsos, Jim, kuinka käteni vapisevat\", jatkoi hän \nja äänensä muuttui melkein kuiskaukseksi... \"Ja voitko arvata, kenen \nminä äsken näin tuolla nurkassa?... Ei, minä en tahdo sitä ajatella! \nJim, tohtorihan sanoi, ettei lasillinen rommia minua vahingoita... Ja \nsinä saat guinean yhdestä ainoasta lasillisesta!\"\n\n\"Minä en välitä muista rahoistanne\", vastasin minä, \"kuin niistä, jotka \nolette isälleni velkaa. Tuon teille lasillisen, mutta en yhtään \nenempää.\"\n\nKun toin ja ojensin hänelle rommilasin, niin tarttui hän siihen \nahneesti ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.\n\n\"Ah\", sanoi hän, \"johan tuntuu hieman paremmalta!... Ja nyt poikaseni, \nsanoiko tohtori, kuinka kauvan minun pitää tällä lailla loikoa?\"\n\n\"Vähintäinkin viikon aika.\"\n\n\"Tuli ja leimaus!\" kirkasi hän, \"koko viikon! Silloin ennättävät ne \nantaa minulle mustan merkin, nuot roistot, ja anastaa kaiken \nomaisuuteni. Tuollaisia voi kutsua kunnon laivatovereiksi! Mutta minä \nolen säästäväinen mies, joka en koskaan ole tuhlannut rahojani enkä \nniitä hävittänyt. Mutta enpä heitä pelkää ja olenpa heitä kavahtava!\"\n\nNäin puhuessaan oli hän suurella vaivalla kohonnut istualleen sängyssä. \nHän tarttui olkapäähäni niin kovasti, että minulta oli päästä huuto. \nPäästyään istumaan sängyn laidalle, vaikeni hän.\n\nSitten mumisi hän: \"tohtori on tehnyt minut heikoksi. Pane minut taas \nmakaamaan.\"\n\nMutta ennenkuin ehdin häntä auttamaan, oli hän vaipunut vanhalle \npaikalleen ja loikoi siinä hetkisen aikaa vallan hiljaa.\n\n\"Jim\", sanoi hän vihdoin, \"sinähän näit sen miehen.\"\n\n\"Mustan Koiranko?\" kysyin minä,\n\n\"Niin juuri, ja sen miehen kanssa ei ole hyvä joutua tekemisiin, mutta \nniitä on toisia vielä pahempia. Siis, kun en voi päästä matkoihini, \nniin muista, että he tavottelevat minun arkkuani... No, jos voit saada \nkäsiisi jonkun hevosen, niin ratsasta vaikkapa tuon tohtori Avuttoman \nluokse ja sano hänelle, että hän kokoaa väkeä niin paljon kuin suinkin \nsaa ja asettaa ne tähän ravintolan ympärille... Minä olin ensimäisenä \nperämiehenä kapteeni Flintillä ja olen ainoa, joka tunnen tuon paikan, \nsillä hän puhui minulle siitä Savannahissa kun oli kuolemaisillaan... \nMutta älä nyt tarpeettoman hätäisesti lennä, sillä ei ole mitään hätää, \njolleivät he ehdi antaa minulle mustaa merkkiä eli jollet toistamiseen \nsaa nähdä Mustaa Koiraa tai yksijalkaista merimiestä -- ja ennen \nkaikkia häntä, Jim!\"\n\nMinä kysyin: \"mutta mitä tarkoitatte tuolla mustalla merkillä, \nkapteeni?\"\n\n\"Se on manuu rikosasiassa, poikaseni. Annan sinulle tiedon, jos he \nsiinä onnistuvat. Mutta nyt pidäkin tarkkaa vaaria ja lupaan \nkunniasanallani, että jaan rahat kunniallisesti kanssasi, Jim.\"\n\nHän houraili vielä hetkisen ja äänensä tuli heikommaksi. Annoin hänelle \nlääkkeitä, joita hän otti kuin lapsi, huomauttaen: \"jos kukaan merimies \non koskaan tarvinnut lääkkeitä, niin olen minä se mies.\" Sitten vaipui \nhän äkkiä raskaaseen, horrosmaiseen uneen ja minä jätin hänet.\n\nSamana iltana kuoli isärukkani vallan äkisti ja minulle tuli muutakin \nmiettimistä kuin kapteenin jutut. Surumme, naapurien vierailut, \nhautajaisvalmistukset ja ravintolan hoito -- kaikki nämät vaikuttivat \nsen, että minulle ei juuri jäänyt aikaa kapteenia ajatella.\n\nSeuraavana aamuna tuli hän rappuja alas tarjoiluhuoneeseen, sekä kuten \ntavallisesti, nautti aamiaisensa ja rommia, ja pelkäänpä, että sitä \ntavallista enemmän. Illalla ennen hautausta oli hän niin humalassa kuin \nkoskaan ennen ja hyvin loukkaavalta tuntui kuulla hänen suruhuoneessa \nlaulavan rumia merimieslaulujaan. Mutta hän oli niin heikko, että me \nkaikki luulimme hänen kuolevan, ja lääkäriäkään, joka erään \nsairauskohtauksen tähden oli usean penikulman päässä, ei ollut isäni \nkuoleman jälkeen näkynyt lähistössä.\n\nKuten sanottu, oli kapteeni käynyt heikoksi, eikä hän näkynyt saavan \ntakasin, vaan päin vastoin kadottavan voimiaan. Hän ei jaksanut enään \ntehdä tavallisia kävelymatkojaan ja kävellessään kulki hän seiniä \npitkin ja hengitti hyvin raskaasti. Ja humalassa ollessaan oli hänellä \nse kauhea tapa, että hän veti puukon tupestaan ja asetti sen eteensä \npöydälle. Läsnäolevista näytti hän välittävän entistä vähemmin ja \ntavallisesti näytti hän ajatuksiinsa vaipuneelta.\n\nNiin päästiin isäni hautauksen jälkeiseen päivään. Kello kolmen aikana \niltapuolella seisoin oven vieressä ja surullisena muistelin isääni, kun \näkkiä näin jonkun harvakseen astuskelevan meille päin. Hän oli \nluultavasti sokea, sillä kepillä koetteli hän eteensä ja hänellä oli \nsuuri viheriä varjo silmiensä ja nenänsä edessä, käveli kumarassa, joko \nsitten vanhuuden tai väsymyksen vaikutuksesta ja oli puettu vanhaan \nmerimiehenkaapuun, joka ilmeisesti rumensi häntä. En koskaan eläissäni \nole nähnyt kammottavamman näköistä ilmiötä. Hän pysähtyi jonkin matkan \npäähän ravintolasta ja virkkoi puoleksi laulamalla, hyvin surkealla \näänellä:\n\n\"Eikö joku armelias ihminen tahtoisi sanoa sokealle raukalle, joka on \nkadottanut silmiensä kalliin valon taistelussa isänmaan ja kuningas \nYrjön -- Jumala häntä siunatkoon -- puolesta, missä osassa maata minä \nnyt olen?\"\n\n\"Te olette Amiraali Benbow-nimisen ravintolan luona, ukkoseni\", \nvastasin minä.\n\n\"Kuulen äänen\", sanoi hän -- \"nuoren ihmisen äänen. Tahtoisitteko \nojentaa minulle kätenne, nuori ystäväni, ja taluttaa minut sisään?\"\n\nMinä ojensin käteni ja tuo kauhea silmätön olento tarttui siihen kuin \nruuveilla. Tuosta hämmästyin minä niin että koetin vetäytyä takasin, \nmutta sokea veti minut yhdellä kätensä liikkeellä aivan luokseen.\n\n\"Ja nyt, poikaseni, vie minut kapteenin luo!\"\n\n\"Kunniasanallani vakuutan, etten uskalla\", vastasin minä.\n\n\"Vai niin on asianlaita\", sanoi hän ilkeästi hymyillen, \"vie minut heti \ntai muutoin muserran kätesi!\"\n\n\"Se on teidän itsenne tähden. Kapteeni ei enään ole ennallaan, vaan \nistuu paljastettu puukko kädessään. Eräs toinen...\"\n\n\"Kas niin, mars!\" keskeytti hän minut enkä koskaan ole kuullut, \nkylmempää ja julmempaa ääntä kuin tuon sokean. \"Taluta minut suorastaan \nhänen luokseen, ja kun olen hänen näkyvissään, niin huuda: tässä on \nmuuan ystäväsi, Bill! Ja jollet näin tee, niin teen minä, mitä \nlupasin.\"\n\nSitten puristi hän kättäni, jotta olin pyörtyä. En muistanut enään \npeljätä kapteenia, aukasin oven ja huusin vapisevalla äänellä ne sanat, \njotka minut oli käsketty sanomaan.\n\nKapteeni parka kohotti silmiään ja jo ensi näkemässä haihtuivat hänen \npäästään rommihöyryt ja hän tuli vallan selväksi. Myös koetti hän \nnousta seisoalleen, mutta ei päässyt.\n\n\"Kas niin, Bill, istu vain paikoillasi\", sanoi kerjäläinen. \"Minä en \ntosin näe, mutta kuulen sitä paremmin. Kauppa mikä kauppa. Ojennappas \nesiin vasen kätesi! Poikani, tartuppas hänen vasemman kätensä \nkämmeneeseen ja pane se minun oikeaan käteeni.\"\n\nMe tottelimme häntä molemmat, ja minä näin, että hän sen kätensä \nkourasta, jolla piteli keppiä, otti jonkun esineen ja pani sen \nkapteenin kouraan, joka paikalla sulkeutui.\n\n\"Ja nyt se on tehty\", sanoi sokea, päästi käteni irti ja mennä nilkutti \ntavattoman nopeasti huoneesta maantielle sekä katosi pian näkyvistä.\n\nViipyi hyvän aikaa ennenkuin kapteeni ja minä selvisimme entiselleen. \nMutta vihdoin, ja samalla kun minä päästin hänen rantemuksensa, veti \nhän kätensä takaisin ja katsoi kouransa sisään.\n\n\"Kello kymmenen!\" huusi hän. \"Kuusi tuntia. Mutta petämmepä heidät \nkuitenkin!\" Ja sen sanottuaan nousi hän kiivaasti ylös.\n\nMutta äkkiä hän horjahti, vei käden kurkulleen ja seisoi hetkisen \näänettömänä sekä kaatui sitten päästäen omituisen korahduksen pitkin \npituuttaan lattialle. Kiiruhdin heti hänen luoksensa ja huusin äitiäni. \nMutta kaikki oli turhaa, kapteeni oli saanut halvauksen ja kuollut.\n\nTosin en ollut koskaan miehestä pitänyt, joskin viime aikoina olin \nalkanut hieman häntä sääliä, mutta kummallista kyllä, kun näin hänet \nkuolleena, niin puhkesin ankaraan itkuun.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nMerimiehen arkku.\n\n\nLuonnollisesti kerroin heti äidilleni, mitä kapteeni oli houraillessaan \nsanonut merimiesarkustaan. Tosin osa kapteenin rahoista -- jos \nnimittäin hänellä sellaisia oli, oli tuleva meille, mutta hyvin vähän \nluultavaa oli, että kapteenin laivatoverit, ja etupäässä ne kaksi, \njotka olin nähnyt, nimittäin Musta Koira ja tuo sokea kerjäläinen, \nolisivat halukkaat luopumaan pienimmästäkään osasta saaliistaan \nmaksaakseen sillä kuolleen ystävänsä velat. Jos olisin seurannut \nkapteenin käskyä ja ratsastanut tohtori Liveseyn luokse, niin silloin \nolisi taas äitini jäänyt yksin ja ilman suojaa ja sitä taas en \ntahtonut. Muutoin näytti meistä kummastakin mahdottomalta pitempää \naikaa asua talossamme, sillä pieninkin ääni ja yksinpä seinäkellonkin \nkäynti saattoi meidät levottomiksi. Olin toisinaan kauhusta menehtyä, \nkun ajatella kapteenia, joka oli kuolleena lattialla, ja sitä, että \ntuo kauhea, sokea kerjäläinen ehkä kuljeksii lähistössä ja voi palata \nmillä hetkellä tahansa. Siksipä oli nopeasti tehtävä päätös. Ja me \npäätimme lähteä lähellä olevasta kylästä apua etsimään ja paljain päin \nryntäsimme ulos, jossa jo alkoi hämärtää.\n\nKylä olikin vain muutaman sadan askeleen päässä ja toisella suunnalla \nkuin se, josta tuo sokea mies tuli ja johon hän näytti myös menevän \ntakaisin, joka seikka minua suuresti ilahutti. Kauvan emme tiellä \nviipyneet, vaikka toisinaan pysähdyimme kuuntelemaan, mitään \nerinomaisempaa kumminkaan kuulematta.\n\nOli jo pimeä, kun kylään ehdimme, enkä koskaan unhota sitä suloutta, \njonka tunsin, kun näin, kuinka herttaisesti tuli loisti ovista ja \nikkunoista. Mutta mitään apua emme voineet kylästä saada, sillä kukaan\nei tahtonut tulla kanssamme ravintolaamme, vaan heti, kun kuulivat \nminun mainitsevan kapteeni Flintin nimen, kiiruhtivat huoneisiinsa. Hän \nnäytti olevan paikkakunnalla tunnettu ja vieläpä huonolla tavalla. \nMuutamat miehistä, jotka palasivat töistään, kertoivat nähneensä tiellä \ntuntemattomia miehiä, joita arvelivat salakuljettajiksi. Ja eräs \nviimeksi tulevista kertoi nähneensä pienen aluksen olevan ankkuroittuna \nsillä paikalla, jota me kutsuimme Kittin luolaksi. Kaikki kyllä \nolisivat olleet valmiit ratsastamaan tohtori Liveseyn luokse, joka asui \ntoisaalla päin kuin ravintolamme oli, mutta tänne ei sitä vastoin \nkukaan tahtonut tulla meitä auttamaan ravintolamme puolustamisessa.\n\nSanotaan, että pelkuruus on tarttuvaa, mutta että rohkeus taas \nrohkaisee toistakin. Kun kaikki olivat sanoneet sanottavansa, niin \nsanoi äitini, että hän ei tahtonut menettää rahoja, jotka kuuluivat \nhänen turvattomalle pojalleen, ja jollei teistä pelkuriraukoista kukaan \nuskalla, niin uskallamme me, Jim ja minä. Ja sen arkun me avaamme, \nvaikka se tuottaisikin meille kuoleman.\n\nMinä luonnollisesti sanoin seuraavani äitiäni. Kaikki moittivat meidän \ntyhmää uhkarohkeuttamme, mutta kukaan ei tahtonut tulla kanssamme. \nAinoan, mitä he hyväksemme tekivät, oli se, että he antoivat minulle \nladatun pistoolin, jolla voisin itseäni puolustaa, jos päällemme \nhyökättäisiin. Sitä paitsi lupasivat he pitää satuloittuja hevosia \nvalmiina, jotta voisimme paeta, jos meitä paluumatkalla ajettaisi \ntakaa. Ja erään pojan piti ratsastaa tohtorin luokse noutamaan \naseellista apua.\n\nSydämeni sykki rajusti, kun me tuona kylmänä yönä lähdimme \nuhkarohkealle retkellemme. Me hiivimme pitkin pensasaitaa nopeasti ja \nääneti, mutta emme huomanneet mitään epäiltävää, ja pääsimme \nravintolaan, jonka oven suljimme jälestämme.\n\nSeisoimme hetkisen pimeässä. Sitten toi äitini kynttilän ja käsi \nkädessä nousimme huoneeseen, jossa kapteenin ruumis oli aivan samassa \nasennossa kuin mihin me sen olimme jättäneet.\n\n\"Laske ikkunaverhot alas, Jim\", kuiskasi äitini, \"sillä he voivat tulla \nja katsoa akkunasta.\"\n\nMinä tein, kuten käskettiin. \"Ja nyt, Jim\", sanoi äitini, \"etsi hänen \narkkunsa avain!\"\n\nMinä laskeusin polvilleni ja siinä oli lähellä hänen kättään pieni \npaperilappu, jonka toinen puoli oli musta. Tämä oli kai se musta \nmerkki, ja kun otin sen ylös, niin näin, että sen toisella puolella oli \nkirjoitettu: \"olet rauhoitettu kello kymmeneen asti tänä iltana.\"\n\nJuuri kun olin tämän lukenut, alkoi vanha kellomme lyödä, ja sen \nlyöntien synnyttämä ääni pelotti meitä kovin, mutta tuossa lipussa \noleva uutinen oli ilahuttava, sillä kello oli vasta kuusi.\n\n\"No, Jim, missä on avain?\" sanoi äitini.\n\nAloin kopeloida kuolleen taskuja. Muutamia kuparirahoja, sormustimen, \nlankaa, parsineulan, palasen tupakkaa, hänen käyräpäisen veitsensä, \ntaskukompassin ja nuuskataulikan vain löysin hänen taskuistaan, mutta \nen avainta, ja siksi oli epätoivoinen.\n\n\"Mutta ehkäpä hänellä onkin se kaulassaan\", arveli äitini.\n\nMinä rohkasin itseni ja aukasin hänen paitansa kaulan kohdalta, ja \nsiellä riippui avain tosiaankin pikilangassa, jonka leikkasin poikki \nhänen omalla veitsellään. Tämä löytö täytti meidät molemmat riemulla. \nHeti ryntäsimme rappuja ylös siihen huoneeseen, jossa hänen arkkunsa \noli ollut aina siitä asti, kun hän tuli meille. Ulkonäöltään se oli \ntavallisen merimiehen arkun näköinen.\n\n\"Annas minulle avain\", sanoi äitini, ja vaikka lukko olikin jäykkä, \nniin aukasi hän sen ja löi kannen auki.\n\nVäkevä tupakin ja tervan haju pöllähti arkusta, mutta ylinnä näimme \nsiellä vain hyvin siistin vaatekerran, joka oli hyvästi harjattu ja \nsievästi pantu kokoon. Vaatteet näyttivät siltä, kuin ei niitä koskaan \nolisi käytetty. Niiden alta löysimme parin kauniita pistooleja, \nmuutamia tankoja purutupakkaa, vanhan espanjalaisen taskukellon sekä \nison joukon vähäpätöisiä pikku esineitä, pari kompassia ja muutamia \nomituisia intialaisia näkinkenkiä. Kaikkein viimeksi löysimme vanhan \nmerimiehentakin alla vahakankaalla päällystetyn paketin, joka näytti \nsisältävän papereja, sekä purjekankaasta tehdyn pussin. Ja kun tätä \npuistelimme, niin kuului sieltä kullan kilinää.\n\n\"Tahdonpa näyttää noille roistoille, että olen kunniallinen nainen\", \nsanoi äitini. \"Siksi otankin vain sen, mikä minulle on tuleva, enkä \näyriäkään enempää. Piteles pussiani!\" Tuon pussin oli meille lainannut \neräs kylän vaimoista, mrs Grossley. Sitten alkoi äitini ottaa pussista \nrahoja niin paljon kuin kapteeni oli meille velkaa ja pani rahat omaan \npussiimme.\n\nMutta tuo oli pitkällinen ja vaikea tehtävä, sillä rahat olivat eri \nmaista ja eri arvoisia, -- dubloneja, louisdoreja, guineoita y.m. sikin \nsokin. Guineat olivat harvinaisempia ja vain näillä osasi äitini \nselvästi laskea, kuinka paljon niissä hänen saatavansa tekivät.\n\nKun olimme puoleksi valmiit lähtemään, niin laskin äkkiä käteni äitini \nkädelle, sillä olin kuullut äänen, joka saattoi sydämeni kutistumaan. \nKuulin näet sokean kepinkolahdukset jäätyneellä maantiellä. Se läheni \nyhä lähemmäksi ja me seisoimme henkeämme pidätellen. Sitten lyötiin \nkepillä kovasti oveen ja kuulimme, kuinka joku väänteli oven ripaa \npäästäkseen sisään. Mutta sitten syntyi hiljaisuus joksikin aikaa sekä \nulkona että sisällä, kunnes kepin kolina taas alkoi kuulua maantiellä \nja sanomattomaksi riemuksemme se yhä meistä eteni, kunnes vihdoin \ntykkenään lakkasi kuulumasta.\n\n\"Äiti\", sanoin minä, \"ottakaa kaikki ja lähdetään\", sillä minä olin \nvakuutettu, että suljettu ovi näytti varmaan epäilyttävältä ja että \nmeillä olisi pian koko ampiaispesä niskassamme.\n\nMutta peljästynyt äitini ei tahtonut pienintäkään osaa enempää kuin \nmitä hänelle oli tuleva, samalla taas kieltäytyen vähempäänkään \ntyytymästä. Ja kellokaan ei ollut vielä seitsemäkään. Hän kyllä tiesi \noikeutensa, sanoi hän, ja aikoi ottaa omansa. Mutta silloin kuului \nvihellys kaukaa kukkulalta ja tämä oli kylliksi meille.\n\n\"Otan, mikä minulla jo on\", sanoi äitini ja nousi ylös.\n\n\"Ja minä otan tämän tasottaakseni laskun\", sanoin minä ja sieppasin \nvahakankaaseen käärityn paketin.\n\nKynttilän jätimme tyhjän arkun viereen ja aloimme laskeutua rappuja \nalas. Ja pian olimme huoneesta ulkona ja laputimme aika kyytiä kylää \nkohti. Emmekä olleetkaan liian aikaisin liikkeelle lähteneet, sillä \nsumu hävisi pian ja kuu kumotti täydessä kirkkaudessaan. Myös kuulimme \naskeleita, ja kun katsoimme taaksemme, niin huomasimme, että eräällä \ntulevista oli lyhty, jonka valo meitä yhä läheni.\n\n\"Lapseni\", sanoi äitini, \"ota rahat ja juokse, sillä minä pyörryn!\"\n\n\"Nyt on meillä molemmilla kuolema edessä\", ajattelin itsekseni ja \nkiroilin naapurien pelkuruutta ja itsekseni moitin äitini rehellisyyttä \nja ahneutta sekä hänen äsköistä uhkarohkeuttaan ja nykyistä \nheikkouttaan. Mutta onneksi olimme ravintolan lähellä olevan pienen \nsillan luona ja sen alle kannoin äitini. Vallan häävissä turvassa emme \nsilti olleet, sillä silta oli niin matala, että meidän täytyi istua \nhyvin kumarassa ja sitäpaitsi oli se niin kapea, että se ei meitä \nkokonaan estänyt näkymästä. Myös olimme niin lähellä ravintolaa, että \nkuulimme kaikki mitä siellä toimitettiin.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nSokean loppu.\n\n\nUteliaisuuteni oli tavallaan suurempi kuin pelkoni. Minä ryömin esiin \nsillan alta niin paljon, että hyvin voin nähdä koko maantien aina \nravintolamme edustalle saakka ja tuskin olin päässyt tähän asentoon, \nkun viholliseni alkoivat saapua. Se mies, jolla oli lyhty, kulki hieman \ntoisten edellä, joita näytti olevan 7 tai 8. Kolme heistä kulki \nrinnakkain käsi kädessä ja minä huomasin, että keskessä oleva oli tuo \nsokea kerjäläinen. Pian kuulin myös hänen äänensä.\n\nHe pysähtyivät Amiraali Benbowin edustalla ja näyttivät olevan \nhämmästyksissään, kun huomasivat oven olevan auki. Mutta hiljaisuus ei \nollut pitkällinen, sillä sokea huusi kovalla äänellä ja raivossaan:\n\n\"Sisään, sisään!\" ja samalla kiroili heidän hitaisuuttaan.\n\nNeljä tai viisi heistä tottelivat heti käskyä ja kaksi jäi tuon kauhean \nkerjäläisen kanssa oven ulkopuolelle. Syntyi hetkeksi hiljaisuus, mutta \nsitten kuului hämmästyksen huudahdus ja joku huusi sisältä: \"Bill on \nkuollut!\"\n\nMutta sokea kiroili vielä kerran heidän kuhnailemistaan, ärjyen: \n\"tutkikaa hänen vaatteitaan, kirotut tomppelit, ja te toiset menkää \nylös ja tuokaa hänen arkkunsa alas!\"\n\nMinä kuulin, kuinka vanhat rappumme natisivat, kun he astelivat niitä \nmyöten ja tuntui, kuin olisi koko huonekin vapissut. Sitten kuului taas \nuusia hämmästyksen huudahduksia. Kuulin, että kapteenin huoneen akkuna \nlyötiin rikki ja sitten pisti siitä muuan mies päänsä ulos ja huusi:\n\n\"Pew, he ovat olleet täällä ennen meitä, Joku on pannut ylös alaisin \nkaikki, mitä arkussa on.\"\n\n\"Onko se siellä?\" kirkui Pew.\n\n\"Rahat ovat siellä.\"\n\nSokea kirkasi ja sanoi vähät välittävänsä rahoista ja huusi: \"minä \ntarkotin Flintin papereja.\"\n\n\"Niitä emme löydä\", kuului vastaus.\n\n\"Katsoppas sinä siellä, onko Billillä ne päällään!\" huusi sokea \nuudestaan.\n\nMuuan miehistä ilmausi ovelle ja huusi: \"Bill on jo 'tutkittu', joten \nhäneltä ei löydy mitään.\"\n\n\"Sen on tuo poika tehnyt! No olimpa aika tolvana, kun en puhkaissut \nhänen silmiään\", huusi sokea. \"Pari minuuttia sitten olivat he täällä \nja olivat sulkeneet ovet. Nyt juoksuun, pojat, ja koettakaa saada \nheidät kiinni.\"\n\n\"He ovat jättäneet tänne kynttilän\", sanoi mies, joka oli ikkunassa.\n\n\"Kääntäkää talo ylös alasin\", kiljui Pew ja iski kepillään maahan.\n\nMe kuulimme raskasta astuntaa, ovia lyötävän rikki ja huonekaluja \nsäpäleiksi sekä kaikkea muuta melua, jonka jälkeen miehet tulivat ulos \nja selittivät, että he eivät olleet meitä mistään löytäneet. Samassa \nkuului vihellys, joka oli saattanut sekä minut että äitini \nlevottomaksi, tällä kertaa kahdesti peräkkäin.\n\n\"Se on Dirkin merkki\", sanoi yksi heistä. \"Pojat, meidän täytyy lähteä \ntäältä.\"\n\n\"Täältäkö, senkin jänishousu\", kirkui Pew. \"Dirk on aina ollut kurja \npelkuri. Hajaantukaa eri tahoille ja etsikää käsiinne poika ja akka!... \nOlisivatpa minulla silmät!\"\n\nJa näitä hänen sanojaan seurasivat niin kauheat kiroukset että niitä on \nmahdoton toistaa.\n\n\"Kuules Pew, me olemme saaneet rahat käsiimme\", sanoi muuan.\n\n\"Paperit ovat he luultavasti kätkeneet\", sanoi toinen. \"Kas niin Pew, \ntyydy vain rahoihin äläkä seiso täällä ja kiukuttele!\"\n\nPew joutui nyt raivoihinsa, hän päästeli kauheita kirouksia ja huitoi \nkepillään ympärilleen oikeaan ja vasempaan ja silloin tällöin sattuivat \nhänen kovat iskunsa johonkuhun. Toiset taas vuorostaan kiroilivat \nsokeata roistoa ja koettivat saada kepin pois hänen käsistään.\n\nTämä meteli tuli meidän pelastukseksemme, sillä sen kestäessä kuului \ntoisellaisia ääniä kylään päin olevalta kunnaalta, nimittäin \nnelistävien hevosten kavioiden töminää. Melkein samaan aikaan kuului \npistoolin paukahdus siltä taholta, jossa pensaita oli. Ja tämä näytti \nolevan viimeinen vaaranilmaisu-merkki, sillä merirosvot alkoivat paeta \naika kyytiä, mihin vain kukin pääsi. Minuutin perästä ei heistä enää \nollut ketään muita jälellä kuin Pew. Toiset olivat hyljänneet hänet \njoko kauhean pelon valtaamina tai sitten kostaakseen. Hän juoksi \nedestakasin kuin mieletön ja huuteli toverejaan. Vihdoin kääntyi hän \nväärälle taholle ja juoksi aivan läheltäni kylää kohti, huutaen:\n\n\"Johnny, Musta Koira, Dirk (ja muita nimiä), toverit, ettehän kai \ntahtone hyljätä vanhaa Pewiä!\"\n\nJuuri samassa näkyi kuutamossa muutamia ratsumiehiä, jotka ajoivat \nhurjaa nelistä mäkeä alas.\n\nNyt huomasi Pewkin erehdyksensä ja kirkaisten kääntyi puroa kohti, \njonne putosi suin päin. Mutta paikalla oli hän pystyssä ja ollen vallan \nsuunniltaan hyppäsi lähimmän ratsun jalkoihin. Ratsumies koetti \npelastaa hänet, mutta turhaan. Päästäen huudon, joka kuului selvästi \nyössä, vaipui Pew maahan. Hevonen tallasi häntä kavioillaan ja juoksi \nedelleen, mutta Pew loikoi kasvot maahan päin hengettömänä.\n\nMinä astuin esiin piilostani ja huusin ratsumiehille. Mutta he olivat \nitsekin pysähtyneet sattuneesta onnettomuudesta säikähtyneinä ja nyt \nhuomasin minä, keitä he olivat. Yksi heistä oli se poika, joka oli \nkylästä lähetetty lääkäriä noutamaan. Muut olivat tullimiehiä, jotka \nhän oli tavannut tiellä ja sitten pyytänyt heidät mukaansa. Tieto \nKittin luolan luona olevasta aluksesta oli saapunut tullipäällysmies \nDancenkin korviin ja hän päätti yöllä lähteä sinnepäin. Ja tätä seikkaa \nsaimme me, äitini ja minä, kiittää pelastuksestamme.\n\nPew oli kuollut. Äitini tointui pian ja surkutteli vain rahojensa \nkadottamista. Sillä väliin ratsasti tullipäällysmies mikä hevosen \nkavioista lähti, Kittin luolalle, mutta tie oli huono, niin että kun \nhän väkineen ehti paikalle, oli alus jo matkalla, joskin vielä lähellä \nrantaa. Mr Dance huusi alukselle, mutta sai sellaisen vastauksen, ettei \nolisi kuutamossa, sillä muutoin saa hän lyijyä ruumiiseensa ja samassa \nvinkui kuula aivan läheltä häntä. Heti sen jälkeen sivuutti alus niemen \nja katosi näkyvistä.\n\nMr Dance seisoi rannalla hetken aikaa sanaakaan virkkamatta ja nolon \nnäköisenä, Vihdoin virkkoi hän: \"olempa kumminkin iloinen, että \nonnistuin tallaamaan munsööri Pewin liikavarpaille.\"\n\nMinä olin nimittäin ehtinyt kertoa koko tapauksen. Sitten palasin mr \nDancen kanssa Amiraali Benbowiin ja siellä vallitsi täydellinen \nhävityksenkauhistus.\n\n\"Te sanotte, että he saivat rahat käsiinsä, Hawkins. Mutta mitä he \nsitten etsivät, vai enemmänkö rahoja?\"\n\n\"Tuskinpa vain, herraseni, sillä he etsivät luullakseni niitä, jotka \novat povitaskussani. Ja minä tahtoisin saada ne varmaan talteen.\"\n\n\"Aivan oikein poikaseni\", sanoi hän, \"ehkä minä otan ne vastaan.\"\n\n\"Minä arvelin, että ehkä tohtori Livesey mahdollisesti\", virkoin minä,\n\n\"Aivan oikein\", keskeytti hän, \"tohtori onkin kunnon mies ja sitä paitsi \ntuomioistuimen jäsen. Ja kun oikein asiata ajattelen, niin voinhan minä \nitsekin ratsastaa sinne ja ilmoittaa asiasta joko hänelle tai tuomari \nTrelawneylle. Voitte tehdä minulle seuraa, mr Hawkins, jos tahdotte.\"\n\nMinä kiitin tarjouksesta ja me palasimme kylään, jossa hevoset olivat.\n\nKun olin puhunut asiasta äidilleni, olivat kaikki jo satulassa. \n\"Dogger\", sanoi mr Dance, \"teillä on hyvä hevonen ja antakaa tämän \npojan istua takananne.\"\n\nHeti olin ratsun selässä ja pitelin kiinni Doggerista. Tullipäällysmies \nkomensi \"eteenpäin\" ja rivakkaa ravia ajaen lähti joukko tohtori \nLiveseyn talolle päin.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nKapteenin paperit.\n\n\nKun pysähdyimme tohtorin talon luona, niin näimme, että siellä vallitsi \npimeys. Mr Dance pyysi minua nousemaan ratsun selästä ja koputtamaan \novelle. Palvelustyttö aukasi heti oven.\n\n\"Onko tohtori Livesey kotona?\" kysyin minä.\n\n\"Ei ole, sillä hän meni herraskartanoon päivällisille ja aikoo siellä \nolla yötä.\"\n\n\"No sitten lähdemme sinne heti, pojat\", sanoi mr Dance.\n\nSinne oli lyhyt matka ja minä juoksin Doggerin hevosen vieressä \npidellen kiinni jalustinremelistä. Kun olimme tulleet pitkää \nviertotietä myöten herrastalon edustalle, niin nousi mr Dance \nsatulasta, otti minut mukaansa ja meni heti sisään.\n\nPalvelija kuljetti meitä matoilla peitettyjä rappuja myöden ja vei \nvihdoin suureen kirjastohuoneeseen, jossa tuomari ja tohtori istuivat \npiiput hampaissa takkavalkean kummallakin puolen.\n\nEn koskaan ollut nähnyt niin läheltä tuomaria. Hän oli komea mies, \nollen yli kuusi jalkaa pitkä. Hänen karkeapiirteiset kasvonsa olivat \npäivänpolttamat ja ryppyiset, jollaisiksi ne olivat tulleet hänen \npitkillä matkoillaan. Hänen silmäripsensä olivat hyvin mustat ja alati \nliikkeessä ja ilmasivat kiivasta, vaikkei silti häijyä luonnetta.\n\n\"Astu sisään, mr Dance\", sanoi hän hyvin ryhdikkäästi ja \nystävällisesti.\n\n\"Hyvä ilta, Dance\", sanoi tohtori päätään nyökäyttäen. \"Ja hyvä ilta, \nystäväni Jim! Mikäs onnensattuma teidät on tänne tuonut?\"\n\nTullipäällysmies seisoi suorana ja jäykkänä ja kertoi tapauksen kuin \nulkoläksyn. Molemmat herrat istuivat etukumarassa ja katsoivat \ntoisiinsa sekä ollen kovin hämmästyksissään antoivat piippunsa sammua. \nJa kun kertomus alkoi lähetä loppuaan, rupesi tuomari kävelemään pitkin \naskelin edestakasin huoneessa, ja tohtori oli ottanut päästään \njauhotetun tekotukkansa luultavasti siksi, että paremmin kuulisi.\n\nVihdoin oli mr Dance päässyt kertomuksensa loppuun.\n\n\"Mr Dance\", sanoi tuomari, \"te olette kelpo mies. Sen seikan, että te \nratsastitte kuoliaaksi tuon konnan, pidän luonnollisimpana asiana \nmaailmassa, ja tuo Hawkins näyttää myös olevan poika, jolla on ryhtiä \nitsessään. Hawkins, oletko hyvä ja helistät tuota kelloa. Mr Dancen \ntulee saada kulaus olutta.\"\n\n\"Vai on sinulla, Jim\", sanoi tohtori, \"ne, joita nuot etsivät.\"\n\n\"Olkaa hyvä, herraseni\", sanoin minä ja jätin hänelle vahakankaaseen \nkäärityn paketin.\n\nTohtori katseli sitä hyvin tarkoin ja näytti kuin olisivat hänen \nsormensa syyhynneet halusta saada avata se. Mutta sitä ei hän \nkumminkaan tehnyt, vaan pisti sen hyvin tyyneenä takkinsa taskuun.\n\n\"Tuomari\", sanoi hän, \"niin pian kun Dance on saanut oluensa, tulee \nhänen tietysti lähteä virkatoimiinsa, mutta minä annan Jim Hawkinsin \nmaata luonani ja teidän luvallanne ehdotan, että lähetämme hakemaan \nhänelle jotain illalliseksi.\"\n\n\"Kuten tahdotte, Livesey\", sanoi tuomari. \"Hawkins ansaitseekin saada \nkunnon illallisen.\"\n\nMinulle tuotiin oivallista kyyhkyspaistia, joka asetettiin eräälle \nsivupöydälle ja hyvällä halulla minä popsinkin maukasta paistia.\n\nTuomari ja tohtori puhelivat keskenään tapahtuman johdosta, jolloin \nkeskustelu kääntyi kapteeni Flintiin. \"Luulenpa, että olette kuullut \nhänestä puhuttavan\", sanoi tohtori.\n\n\"Josko olen?\" huudahti tuomari. \"Verenhimoisin merirosvo kuin on \nkoskaan merellä purjehtinut! Olenpa omin silmin nähnyt hänen purjeensa \nTrinidadin edustalla ja se romminimijä-raukka, jonka laivalla silloin \nsatuin matkustamaan, säikähtyi tästä niin, että pyrki aika kyytiä \nsatamaan.\"\n\n\"No hyvä, minäkin olen kuullut hänestä puhuttavan täällä Englannissa. \nMutta pääasia on: oliko hänellä rahoja?\"\n\n\"Rahoja! Ettekö sitten koskaan ole kuullut kertomusta hänestä? Mitäpä \nmuuta tuollaiset sitten tavottelisivat, jolleivät juuri rahoja?\"\n\n\"Tehän olette niin kiihkeä, ettei minulla ole suunvuoroakaan. Enpä \ntahdokaan muuta tietää kuin seuraavan seikan: otaksutaanpas, että \nminulla täällä taskussani olisi jollainenkin opas sille paikalle, johon \nFlint on haudannut aarteensa, niin olisiko tuolla aarteella jokin \nsuurempi arvo?\"\n\n\"Suurempi arvo!\" huudahti tuomari. \"Jos teillä on sellainen opas, josta \npuhutte, niin silloin annan minä varustaa Bristolin satamassa laivan, \njoka lähtee tuota aarretta etsimään. Minä otan teidät ja nuoren \nHawkinsin mukaani ja minun täytyy saada se aarre käsiini, vaikka sitten \npitäisikin sitä etsiä kokonainen vuosi.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi tohtori, \"jollei Jimmillä ole mitään vastaan, niin \navaamme käärön.\" Sitten pani hän sen edessään olevalle pöydälle. Käärö \noli ommeltu, ja kun tohtori oli saksillaan ratkonut ompeluksen auki, \nniin tuli paketista esiin kaksi esinettä: kirja ja sinetöitty paperi.\n\n\"Tarkastakaammepas ensin kirja\", sanoi tohtori. Sen ensi sivulla oli \nvain sanoja, jotka eivät olleet keskenään missään yhteydessä.\n\n\"Tästä emme liikoja viisastu\", sanoi tohtori Livesey ja käänsi lehden. \nSeuraavat kymmenen sivua sisälsivät omituista kirjanpitoa. Sivun \nyläosassa oli päivämäärä ja alaosassa yhteissumma, mutta minkäänlaista \nkirjotusta ei ollut, vaan erilaisia ristejä numeroitten välissä. Niinpä \nnäytti, että jollakin oli ollut saatavana kesäkuun 12 p. 1745 \nseitsemänkymmentä puntaa, mutta syytä selittämässä oli vain 6 ristiä. \nJoskus oli mainittu paikankin nimi, kuten \"Caracasin edustalla\", eli \noli paikka merkitty pituus- ja leveysasteet määräämällä, kuten esim. \n\"62° 17' 20\", 19° 2' 40.\"\n\nMuistiinpanot käsittivät lähes 20 vuotta. Rahamäärät aina kasvoivat ja \nlopussa oli jotenkin iso kokonaissumma, joka oli useat kerrat laskettu \nväärin. Ja sen lopussa olivat sanat: \"Billy Bonesin mestarinäyte.\"\n\n\"Tästäpä en liikoja viisastu\", sanoi tohtori.\n\n\"Mutta onhan asia selvä kuin päivä!\" huudahti tuomari. \"Sehän on tuon \nkurjan roiston tilikirja. Ristit merkitsevät niitten laivojen ja \nkaupunkien nimiä, jotka hän oli upottanut ja ryöstänyt. Summat ovat \ntuon roiston osinkoja. \"Caracasin edustalla\" merkitsee, että joku laiva \nryöstettiin tällä rannikolla, ja Jumala armahtakoon niitä ihmisparkoja, \njotka kuuluivat laivan miehistöön. He ovat kai jo aikoja sitten \nmuuttuneet koralleiksi!\"\n\n\"Aivan oikein\", sanoi tohtori. \"Puheistanne huomaan matkustamisen \nhyödyllisyyden.\"\n\nKirjan muu sisältö oli jotenkin vähäpätöistä, paitsi tiedot, jotka \nkoskivat eri paikkojen purjehdusväyliä, sekä taulu, jossa Englannin, \nRanskan ja Espanjan rahat olivat keskenään verratut.\n\n\"Ompa ollut koko sukkela mies!\" huudahti tohtori. \"Häntä ei ollut \nhelppo nenästä vetää.\"\n\n\"Ottakaammepas nyt paperi tarkastettavaksi\", sanoi tuomari.\n\nPaperi oli muutamista kohden sinetöitty sormustimella sinetin asemasta \n-- ehkäpä samalla, jonka minä löysin kapteenin taskusta. Kun tohtori \noli hyvin varovasti avannut käärön, niin putosi sieltä erään saaren \nkartta, jossa oli mainittu, millä pituus- ja leveysasteella saari on, \nkulkuväylä, kukkuloitten nimet, lahdet sekä paljon muuta, joka on \ntärkeätä sen tietää, joka aikoo ankkuroida sen rannikolla. Saari oli \nnoin 10 englannin penikulmaa pitkä ja viisi leveä, ja siinä oli kaksi \noivallista, maan suojaamaa satamaa sekä keskellä \"Kaukoputki\"-niminen \nkukkula. Sitten oli siinä kolme punaisella musteella tehtyä ristiä -- \nkaksi pohjoisrannalla ja yksi lounaisella rannalla sekä sievällä \nkäsialalla kirjoitettu sanat: tässä on iso kasa rahoja.\n\nSamalla kohdalla paperin toisella puolella oli samalla käsialalla \nkirjoitettu sanat: korkea puu, kaukoputkesta katsottuna pohjoiseen \npäin, Benrangelinsaari idänpuoleiseen etelään.\n\nKymmenen jalkaa.\n\nHopeaharkot ovat pohjoisessa kätköpaikassa. Ne löytää, kun kulkee \nitäiseltä kukkulalta kymmenen syltä eteläänpäin mustasta kalliosta.\n\nAseet löytyvät hietakukkulassa, joka on pohjoisen sisääntuloväylän \npohjoisessa päässä, hieman itäpohjaan päin.\n\nEnempää ei se sisältänyt, mutta sen lyhyydestä huolimatta tulivat \ntuomari ja tohtori tavattoman iloisiksi.\n\n\"Livesey\", sanoi tuomari, \"lopettakaa viheliäinen toimenne. Huomenna \nmatkustan minä Bristoliin ja kolmen viikon, ehkä kymmenen päivän \nkuluttua on minulla oleva parahin laiva ja valituin miehistö koko \nEnglannissa. Hawkins seuraa mukana kajuuttapoikana. Te, Livesey, \ntulette laivalääkäriksi ja minä amiraaliksi. Mukaan otamme Redruthin, \nJoycen ja Hunterin.\"\n\n\"Trelawney\", sanoi tohtori, \"minä ja Jim seuraamme mukana, mutta on \nyksi henkilö, jota minä pelkään.\"\n\n\"Ja sen koiran nimi on mikä\", huusi tuomari.\n\n\"Te itse, sillä te ette malta pitää suutanne kiinni. Me emme ole \nainoat, jotka tiedämme näitten paperien olemassaolosta. Nuot lurjukset, \njotka hyökkäsivät ravintolan kimppuun, ovat rohkeita ja pelkäämättömiä \nveitikoita, -- olkaa siitä vakuutettu -- ja samoin ne, jotka olivat \nlaivassa. Enkä luule heidän olevan kaukanakaan ja voinpa panna vaikka \npääni siitä pantiksi, että he tulevat panemaan kaikki konstinsa \nliikkeelle saadakseen nuot aarteet käsiinsä. Ja kukaan meistä ei saa \nolla yksin, kunnes olemme päässeet merelle. Minä ja Jim olemme sillä \naikaa aina yksissä. Te otatte Joycen ja Hunterin mukaanne Bristoliin ja \nse pankaa ennen kaikkea mieleenne, ettette virka tästä kellekään niin \nhalaistua sanaa.\"\n\n\"Livesey\", sanoi tuomari, \"teillä on aina oikein. Minä vaikenen kuin \nmuuri.\"\n\n\n\n\n\n\nII.\n\n\"Hispaniolan\" kokki.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nMinä matkustan Bristoliin.\n\n\nViipyi kauvemmin aikaa kuin mitä tuomari oli arvellut, ennenkuin me \nolimme valmiit lähtemään. Ensimäisistä suunnitelmistamme ei mitään voitu \ntoteuttaa, eipä edes sitäkään että minä ja tohtori olisimme oleksineet \nyksissä. Tämän näet täytyi matkustaa Lontooniin puhuttelemaan muuatta \nlääkäriä, että tämä ottaisi hänen sairaansa hoitaakseen. Tuomari \nhääräili ahkerasti Bristolissa ja kuten vanki elin minä herrastalossa \nvanhan metsävahti Redruthin ankaran valvonnan alaisena. Mutta tuskin \nhuolinee minun sanoakaan, että ajatukseni sekä päivällä että yöllä \nolivat kaukana noitten aarteiden luona. Nämät unelmani \"Aarresaaresta\" \nolivat ainoana lohdutuksenani ja muuten olisikin elämäni käynyt \nvallan sietämättömäksi.\n\nNiin kuluivat viikot, kunnes tohtori Liveseylle saapui kirje, jonka \nkuoressa oli näin kuuluva lisäys: \"jollei kirjeenomistaja itse ole \nsaapuvilla, niin saa sen avata Tom Redruth tai nuori Hawkins.\"\n\nKirjeessä, jonka luin ääneen, olivat seuraavat hauskat uutiset:\n\n    \"Ravintolassa 'Vanha ankkuri' Bristolissa 1 p. maalisk. 17--.\n\n    Rakas Livesey. -- Laiva on rakennettu ja varustettu, ja on\n    ankkuroituna ja lähtöön valmiina. Komeampaa alusta kuin\n    'Hispaniola', joka on 200 tonnin vetoinen, ei ole kukaan nähnyt.\n    Sen sain käsiini vanhan ystäväni Blandlyn kautta, joka osoitti\n    minulle erinomaista uhraavaisuutta ja samaa tekivät kaikki\n    Bristolissa, kun saivat kuulla siitä satamasta -- aarteesta --\n    johon laiva oli määrätty lähtemään.\"\n\nTässä keskeytin minä lukemisen ja sanoin:\n\n\"Redruth, tuosta ei tohtori pidä. Tuomari on siis kumminkin \nlörpötellyt.\"\n\n\"No kelläpäs olisi siihen parempi oikeus kuin hänellä\", vastasi ukko.\n\nEn ruvennut kiistämään vastaan, vaan jatkoin:\n\n    \"Pahin puuha oli laivaväen saamisessa. Mutta satuinpa kerran\n    puhumaan asiasta eräälle vanhalle merimiehellä, joka tuntee\n    kaikki merimiehet Bristolissa. Hän pitää nykyään kapakkaa,\n    mutta on menettänyt terveytensä ja halusi päästä laivakokiksi.\n    Ja minä otin hänet pelkästä säälistä. Häntä kutsutaan Pitkäksi\n    John Silveriksi ja hänellä on vain yksi jalka, mutta sen seikan\n    minä katson hänen puoltolauseekseen, sillä se ammuttiin häneltä\n    eräässä meritaistelussa, johon hän otti osaa kuolemattoman\n    amiraalimme Haikin johdolla. Minkäänlaista eläkettä ei hänellä ole.\n\n    Kas niin! Minä luulin tavanneeni vain kokin, mutta olinpa\n    tavannutkin kokonaisen miehistön. Silver ja minä kokosimme\n    muutamassa päivässä joukon mitä oivallisimpia vanhoja pikitakkeja.\n    Yksi ja toinen heistä ei juuri ole miellyttävän näköinen, mutta\n    kukistamaton rohkeus loistaa heidän katseistaan ja olempa\n    vakuutettu että me voisimme taistella vaikka fregatin kanssa.\n\n    Pitkä John erotti kaksi niistä kuudesta, jotka minä olin ehtinyt\n    palkata, osottaen minulle, että nuot olivat sellaisia tuiman\n    veden krapuja, jotka eivät olleskaan kelvanneet seikkailuretkille\n    lähdettäessä.\n\n    Älkää nyt kadottako hetkeäkään, Livesey, jos vähänkään minua\n    kunnioitatte. Käskekää nuoren Hawkinsin mennä Redruth mukanaan\n    tervehtimään äitiään ja tulkaa sitte aika kyytiä Bristoliin.\n\n                                             _John Trelawney_.\n\n    J.K. Unhotimpa sanoa, että Blandly on saanut kapteeniksi oivan\n    merenkulkijan. Jörömäinen hän tosin hieman on, mutta muutoin oikea\n    aarre. John Silver on hankkinut oivallisen perämiehen, jonka nimi\n    on Arrow. Pursimies taas osaa soittaa säkkipillillä, niin että\n    komealla 'Hispaniolallani' on koko komento käyvä kuin sotalaivalla.\n\n                                                       J.T.\n\n    J.K. J.K. Hawkins saa olla yötä äitinsä luona.\n\n                                                       J.T.\"\n\nVoitte helposti arvata millaiseen kiihkoon ja intoon tämä kirje saattoi \nminut. Minä halveksin kovin vanhaa Tom Redruthia, joka aina vain marisi \nja valitti, vaikka jokainen alemmista metsävahdeista olisi ilomielin \nottanut vastaan hänen toimensa.\n\nSeuraavana aamuna lähdimme Redruth ja minä \"Amiraali Benbowiin\", jossa \ntapasin äitini hyvinvoipaisena. Tuomari oli korjauttanut ja uudestaan \nmaalauttanut kaikki ja lahjoittanut muutamia uusia huonekaluja,\njoista huomattavin oli komea nojatuoli, jossa äitini istuskeli \ntarjoiluhuoneessa. Myös oli hän hankkinut äidilleni uuden, joskin minun \nmielestäni huonon apulaisen, jotta hän ei olisi avutta minun \npoissaollessani.\n\nYö oli kulunut ja jo seuraavan päivän iltapuolella patikoimme me \nRedruthin kanssa maantietä pitkin. Runsaita kyyneleitä vuodattaen \nsanoin minä hyvästit äidilleni ja sille talolle, jossa syntymästäni \nalkain olin elänyt. Viimeiset ajatukseni koskivat kapteenia, jonka niin \nusein olin nähnyt kuljeksivan pitkin rannikkoa, kolmikulmainen hattu \npäässä ja vanha messinkinen kaukoputki kädessä. Seuraavassa \nsilmänräpäyksessä käännyimme oikealle ja kotini katosi näkyvistämme.\n\n\"Kuningas Yrjö\"-ravintolan luona astuimme raitiovaunuihin, jossa minä \njouduin istumaan Redruthin ja erään vanhan, komeannäköisen herran \nväliin. Kylmästä yöilmasta huolimatta makasin kuin tukki usean \nasemanvälin.\n\n\"Missä olemme?\" kysyin minä, kun heräsin.\n\n\"Bristolissa\", vastasi Tom. \"Astuppas vaunuista!\"\n\nMr Trelawney oli asettunut asumaan erääseen ravintolaan, joka oli \nlähellä satamaa, jotta paremmin voi valvoa töitä kuunarilla. Sinne tuli \nmeidänkin mennä ja ilokseni kulki tie pitkin rantalaituria, joten näin \nison joukon erisuuruisia ja eri kansallisuutta olevia aluksia. Vaikka \nolinkin koko elämäni ajan asunut rannikolla, niin en mielestäni koskaan \nollut niin lähellä merta kuin nyt. Tervan ja suolan haju oli jotain \nuutta. Näin monta vanhaa merimiestä, joilla olivat renkaat korvissa \nsekä tuuheat viikset ja tervatut piiskatukat. [Silloin kun kertomuksen \naihe tapahtui, käytettiin yleensä tekotukkia, joissa oli takana jäykkä, \nnaisten palmikontapainen, lyhyt piiska.] Kaikesta näkemästäni olin niin \nihastunut, että tuskin olisin enemmän voinut ihastua, vaikka olisin \nnähnyt yhtä suuren joukon kuninkaita ja arkkipiispoja.\n\nJa nyt olin minäkin pääsevä merelle! Merelle kuunarilaivassa, jossa oli \nsäkkipilliä puhaltava pursimies ja päivänpolttamia, laulavia \nmerimiehiä. Merelle kohti tuntematonta maailmaa ja etsimään \nmaahankaivetuita aarteita!...\n\nKun vielä kuljin näissä ihanissa unelmissa, tulimme äkkiä suuren \nravintolan edustalle ja kohtasimme tuomari Trelawneyn, joka puettuna \nmeriupseerin tapaan tuli ravintolasta ulos hymyhuulisena ja \nerinomaisesti jäljitellen merimiesten käyntiä.\n\n\"Vai olette te jo täällä!\" huudahti hän. \"Ja tohtori tuli eilen illalla \nLontoosta. Oivallista! Miehistö on siis täysilukuinen!\"\n\n\"Ah, herraseni\", huudahdin minä, \"milloin lähdemme purjehtimaan?\"\n\n\"Milloinko lähdemme? Huomenna!\"\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nYksijalkasen kapakka.\n\n\nKun olin lopettanut aamiaiseni, antoi tuomari minulle kirjeen, joka oli \nosotettu John Silverille, ravintolassa \"Kaukoputki\" ja ilmoitti, että \nminä helposti löydän tuon ravintolan, jos kuljen pitkin sataman laitaa \nkulkevaa katua ja pitäisin silmällä pientä kapakkaa, jossa on suuri \nmessinkinen kaukoputki ovikilpenä.\n\nKapakka näytti hyvin hauskalta. Ovikilpi oli äsken maalattu ja komeat, \npunaset ikkunaverhot olivat ikkunoissa ja lattia oli siististi \nhiekotettu. Katu kulki rakennuksen kummaltakin puolen ja käytävä oli \nkummallekin kadulle, joka vaikutti sen, että selvästi voi nähdä pieneen \nhuoneeseen huolimatta siellä olevista runsaista savupilvistä.\n\nVieraat olivat enimmäkseen meriväkeä ja puhelivat niin kovalla äänellä \nettä minä melkein pelkäsin mennä sinne sisään.\n\nKun siinä seisoin ja epäilin, niin tuli viereisestä huoneesta muuan \nmies ja heti olin vakuutettu siitä, että se oli Pitkä John. Hänen vasen \njalkansa oli polven kohdalta poikki ja vasemmassa kainalossaan oli \nhänellä sauva, jota hän liikutteli ihmeteltävän taitavasti ja sen \navulla hän hyppi kuin lintu. Hän oli hyvin roteva ja harteikas ja \nkasvot paksut kuin sianliikkiö, sileäksi ajellut ja kalpeat, mutta \nmiellyttävännäköiset ja hymyilevät. Hän näytti olevan hyvällä tuulella \nja vihelteli liikkuessaan pöytien välissä ja hänellä oli ystävällinen \nsana tai olalletaputus aina suosituimpien vieraitten osaksi.\n\nTotta puhuakseni olin jo heti, kun luin tuomarin kirjeestä Pitkästä \nJohnista, epäillyt häntä samaksi yksijalkaseksi merimieheksi, jota niin \nkauvan olin vahtinut vanhassa \"Amiraali Benbowissa\", mutta \najatellessani Mustaa Koiraa ja sokeata Pewiä ja verratessani heidän \nrosvomaisia naamojaan tämän kapakoitsijan hyvinvoipaan naamaan, \nkatosivat epäilykseni heti.\n\nRohkasin itseni ja astuin kynnyksen yli sekä menin suoraapäätä Pitkän \nJohnin luo, kun hän oli puhelemassa erään vieraansa kanssa.\n\n\"Oletteko mr Silver?\" kysyin minä ojentaessani hänelle kirjeen.\n\n\"Kyllä poikaseni. Mutta kukas sinä olet?\" Kun hän sitten näki kirjeen \nnäytti hän siltä kuin olisi rähähtänyt nauruun.\n\n\"Ohoo!\" sanoi hän kovalla äänellä ojentaessaan minulle kätensä. \"Nythän \nhuomaan, että oletkin uusi kajuuttapoikamme. Hauskaa tavata\", ja hän \ntarttui käteeni leveällä kämmenellään.\n\nSamassa nousi muuan kauvempana istuvista vieraista ja ohjasi askeleensa \novea kohti, joka oli aivan hänen vieressään, ja silmänräpäyksessä oli \nhän ehtinyt ulos. Mutta hänen kiireensä oli vetänyt huomioni puoleensa \nja tunsin hänet heti siksi mieheksi, jolta puuttui kaksi sormea ja joka \nensinnä oli käynyt kapteenia tervehtimässä \"Amiraali Benbowssa.\"\n\n\"Ottakaa hänet kiinni! Tuo oli Musta Koira!\" huudahdin minä.\n\n\"Viis' välitän siitä, kuka hän on, mutta hän ei ole maksanut \njuomisiaan. Harry, ulos ajamaan häntä takaa!\"\n\nEräs oven lähellä istuvista hyökkäsi heti ulos.\n\n\"Vaikka hän olisi amiraali, niin tulee hänen kumminkin maksaa, mitä hän \non nauttinut!\" karjui Silver. Sitten päästi hän käteni irti ja sanoi: \n\"minkä sanoit hänen nimensä olevan? Musta --?\"\n\n\"Koira. Eikö mr Trelawney ole puhunut merirosvoista? Hän, joka juoksi \nulos, oli yksi niistä.\"\n\n\"Vai niin!\" huusi Silver. \"Minun huoneessani! Ben, juokse ulos \nauttamaan Harrya. Vai noita lurjuksia se olikin. Morgan, tekö joitte \nhänen kanssaan? Astukaa esiin, sanon minä!\"\n\nVanha, harmaahapsinen merimies, jolla olivat mahogninruskeat kasvot, \ntulla hoippuroi esiin väännellen tupakkimälliä suussaan.\n\n\"Kuulkaas Morgan\", sanoi Pitkä John, \"oletteko tavanneet ennen tuota \nMustaa... Mustaa Koiraa?\"\n\n\"En, herra\", sanoi Morgan päätään pudistaen.\n\n\"Ettekö tietäneet edes hänen nimeäänkään?\"\n\n\"En, herra.\"\n\n\"Se oli teidän onnenne, Morgan\", huudahti Silver, \"sillä muussa \ntapauksessa ette olisi koskaan saanut panna jalkaanne huoneeni \nkynnyksen sisäpuolelle. No, mitä hän teille sanoi?\"\n\n\"Sitäpä en oikein tiedä\", vastasi Morgan.\n\n\"Mitä tyhmyyksiä te nyt puhutte\", huusi Pitkä John. \"Te ette oikein \ntiedä? Kas niin, suoraa puhetta vain! Mitä hän puhui?\"\n\n\"Me puhelimme laivan maalaamisesta.\"\n\n\"Te tarvitsisitte totta tosiaan tulla maalatuksi. Kas niin, hyvästi!\"\n\nKun ukko mennä kyhjötteli paikoilleen, kuiskasi Silver minulle:\n\n\"Tom Morgan on perin rehellinen ukko, joskin tavattoman \nyksinkertainen... Mutta tuo Musta Koira, -- kukahan hän mahtoi olla?... \nAi, nyt muistan. Hän on toisinaan käynyt täällä erään sokean \nkerjäläisen seurassa.\"\n\n\"Olette vallan oikeassa\", sanoin minä. \"Minä tunnen tuon sokeankin \nmiehen. Hänen nimensä on Pew.\"\n\n\"Juuri niin\", huudahti Pitkä John. \"Hän oli aivan haikalan näköinen! \nMinä ne pahukset opetan! Mustan Koiran saan kyllä käsiini, sillä Ben on \nnopea juoksija.\"\n\nKaiken tämän lausui hän mitä vihaisimmalla äänellä, mutta epäilykseni \nolivat samassa uudelleen heränneet, kun sain nähdä Mustan Koiran ja \nsiksi päätinkin pitää tarkalla silmällä tulevaa kokkiamme. Mutta hän \noli minua viekkaampi, ja kun nuo kaksi miestä palasivat hengästyneinä \ntakaa-ajosta ja sanoivat kadottaneen näkyvistä takaa-ajettavan \nkansanjoukossa, ja kun kapakan isäntä haukkui heitä tämän johdosta mitä \npahimmilla haukkumasanoilla, niin silloin olisin voinut mennä vaikka \ntakaukseen Pitkän Johnin viattomuudesta.\n\n\"Rakas Hawkins\", sanoi hän. \"tämä on hyvin kovaa sellaisesta miehestä \nkuin minä olen. Ja mitähän kapteeni Trelawney minusta ajattelee, kun \nsaa kuulla, että tuollainen roisto on istunut huoneessani ja juonut \nrommiani... No, mutta voittehan te sentään kertoa kapteenille asian \noikean laidan... Te tosin olette vain nuorukainen, mutta teillä on pää \noikeassa varressa. Mutta mitähän minä heille voin, minä, joka saan \nhyppiä tiiman luudanvarren kanssa... Ah, sitä roistoa! Jospa tuo olisi \ntapahtunut minun nuorena ollessani! Mutta nyt...\"\n\nHän keskeytti äkkiä puheensa ja katsoa töllisteli, ikäänkuin hän olisi \njotain miettinyt.\n\n\"Hänen nauttimuksensa!\" huudahti hän. \"Kolme annosta rommia! Vieköön \nminut piru, kun unhotin periä saatavani häneltä!\"\n\nSitten vaipui hän rahille istumaan ja nauroi niin että kyyneleet \nkierivät silmistä. Minä en voinut olla häneen yhtymättä ja yhdessä \nnauroimme niin että seinät kaikuivat.\n\nKun kuljimme pitkin satamalaituria, niin osottautui hän hyvin hauskaksi \nmieheksi. Hän selitti minulle erilaisten laivojen taklauksen, \nkantavuuden ja kansallisuuden, myös työn, jota kussakin laivassa \ntehtiin, yksi otti lastia sisään, toinen purki ulos ja kolmas \nvalmistautui lähtemään satamasta. Näitä tiedonantoja valaisi hän \njutuillaan laivoista ja merimiehistä ja niin kauvan kertaili noita \nmonimutkasia merimieslauselmia, kunnes minä osasin ne vallan ulkoa. \nAloin huomata, että seurassani oli mitä parhain laivatoveri.\n\nKun me saavuimme ravintolaan, istuivat tuomari ja tohtori yhdessä \noluthaarikan ääressä ja valmiina lähtemään kuunarille sitä \ntarkastamaan.\n\nPitkä John kertoi kapakassa sattuneen kohtauksen alusta loppuun hyvin \nasiallisesti ja samalla aivan todenmukaisesti. \"Eikös ollut niin, \nHawkins?\" sanoi hän silloin tällöin ja minä sain koko ajan vakuuttaa \ntodeksi hänen kertomuksensa.\n\nMolemmat herrat olivat harmissaan siitä, että Musta Koira oli päässyt \nkäsistä, mutta kaikki olimme siitä yksimielisiä, että asialle ei voitu \nmitään tehdä ja sitten kun Pitkä John oli saanut toimenpiteistään \nasianomaiset kiitokset, otti hän kainalosauvansa ja katosi.\n\n\"Kaikki miehet laivalle kello neljä iltapuolella!\" huusi tuomari \nhänelle.\n\n\"Hyvä on, kapteeni!\" huusi kokki käytävässä.\n\n\"On totta, tuomari\", sanoi tohtori, \"että minä en suuresti luota teidän \nhommiinne, mutta se minun täytyy myöntää, että tuo John Silver on \noikein minun mieleiseni.\"\n\n\"Se mies onkin harvinainen\", vahvisti tuomari.\n\n\"Ja nyt\", lisäsi tohtori, \"saa Jim kai seurata meitä laivalle vai \nkuinka?\"\n\n\"Luonnollisesti. Ota lakkisi, Hawkins, niin menemme alusta katsomaan.\"\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nRuutia ja aseita.\n\n\n\"Hispaniola\" oli jotenkin kaukana ja saimme kulkea monen laivan \nsivuitse ennenkuin ehdimme perille. Ja kun vihdoin saavuimme laivalle, \nniin otti meidät vastaan ja lausui tervetulleeksi perämies, mr Arrow, \njoka oli vanha, päivänpaahtama merikarhu, renkaat korvissa ja hieman \nsameakatseinen. Hän ja tuomari olivat oikein hyviä ystäviä, mutta \nhuomasin, että sama ei ollut laita mr Trelawneyn ja kapteenin kanssa.\n\nTällä jälkimäisellä olivat terävät silmät ja hän näytti olevan \ntyytymätön kaikkeen kuin laivalla oli. Ja pian saimmekin syyn tietää, \nsillä tuskin olimme ehtineet kajuuttaan ennenkuin muuan merimiehistä \ntuli sinne ja ilmoitti, että kapteeni Smollett haluaa puhella herrojen \nkanssa.\n\n\"Olen aina kapteenin käytettävänä ja pyytäkää hänet tulemaan tänne\", \nsanoi tuomari.\n\nKapteeni tulikin heti sisään ja sulki oven perästään.\n\n\"No, kapteeni Smollett, mikäs mieltänne painaa? Toivoakseni on kaikki \nhyvin.\"\n\n\"Lienee parasta, herraseni\", sanoi kapteeni, \"puhua suoraa kieltä, \nvaikkapa siitä suuttuisittekin. Minä en pidä koko hommasta, en \nmiehistöstä enkä perämiehestäni. Siinä lyhyesti ja selvästi \najatukseni.\"\n\n\"Ehkä ette pidä laivastakaan\", kysyi tuomari ja sikäli kuin minusta \ntuntui, oli hän hyvin kiukuissaan.\n\n\"Sen suhteen en voi mitään sanoa, sillä en ole nähnyt, mihin se kelpaa. \nHyvä se kyllä näyttää olevan. Enempää en siitä voi sanoa.\"\n\n\"Ehkä ette pidä työnantajastannekaan\", kysyi tuomari.\n\nMutta nyt puuttui tohtori puheeseen, sanoen: \"lopettakaapas jo! \nTuollaiset kysymykset ovat vain omiaan synnyttämään pahaa verta. \nKapteeni on sanonut joko liian paljon tai liika vähän ja mielelläni \ntahtoisin, että hän selittäisi sanansa. Te sanoitte, ettette pidä \nhommasta. Miksi?\"\n\n\"Minä otin paikan niin kutsutuilla salaisilla määräyksillä ja minut \nkäskettiin viemään alus sinne, johon tämä herra käskisi. Siihen saakka \non kaikki hyvin. Mutta nyt minä huomaan, että jokainen miehistöstä \ntietää enemmän kuin minä. Ja minun mielestäni tuo ei ole rehellistä \npeliä, vai mitä te arvelette?\"\n\n\"Ei ole\", sanoi tohtori.\n\n\"Lisäksi saan kuulla, että me lähdemme aarretta etsimään -- tämän saan \nkuulla miehistöltäni, huomatkaa se. Mutta nyt on sana 'aarre' hyvin \narveluttava sana. Minä en olleskaan pidä aarteidenetsimis-retkistä ja \nvarsinkin, jos ne ovat salaisia ja tämä salaisuus -- pyydän anteeksi, \nmr Trelawney -- on ilmoitettu papukaijoille.\"\n\n\"Kelle papukaijoille?\" kysyi tuomari.\n\n\"Se on vain sellainen puhetapa\", sanoi kapteeni. \"Minä tarkotan sillä \nsitä, että salaisuus on päästetty julkisuuteen. Enkä luule, että te, \nherraseni, tiedätte, mikä on kysymyksessä. Mutta minä tahdon sanoa \najatukseni: on kysymyksessä elämä tai kuolema.\"\n\n\"Aivan oikein puhutte\", vastasi tohtori. \"Yrityksemme on tosin \nuhkarohkea, mutta niin taitamattomia emme me ole kuin te luulette. Te \nsanoitte vielä, ettette pidä miehistöstä. Eivätkö he ole hyviä \nmerimiehiä!\"\n\n\"Minä en heistä pidä, herraseni. Ja jollette pane pahaksenne, niin \nsanon, että minun olisi itseni pitänyt saada toimittaa miehistön \npalkkaus.\"\n\n\"Voittepa olla oikeassa\", sanoi tohtori. \"Teidän olisi pitänyt olla \nystäväni mukana miehistöä valikoidessa, mutta jos jokin erehdys on \ntapahtunut, niin ei se ollut tahallinen.\"\n\n\"Ja te ette pidä myöskään perämiehestä?\"\n\n\"En, herra. Luulen, että hän on hyvä merimies, mutta hän on liian \ntoverillinen miehistön kanssa ollakseen hyvä esimies. Perämiehen tulee \nsäilyttää arvonsa -- eikä hän saa juoda yhdessä miehistön kanssa \netukeulassa.\"\n\n\"Tarkotatteko, _että hän juo_\", huudahti tuomari.\n\n\"En, herra, vaan sitä, että hän on liian tuttavallinen.\"\n\n\"No kapteeni, sanokaappas suoraan ja lyhyesti, mitä haluatte\", sanoi \ntohtori.\n\n\"Olkoon menneeksi, herrani! Oletteko ehdottomasti päättäneet ryhtyä \ntähän retkeen?\"\n\n\"Ehdottomasti\", vastasi tuomari.\n\n\"Hyvä! öitten saanen kai vielä lisätä jonkun sanasen. Miehet panevat \nkruutia ja aseita etukeulaan. Ja kun kerran on niin hyvä paikka täällä \nkajuutan alla, niin miksei niitä voi yhtä hyvin panna tännekin? Ja \nsitten on teillä vielä miehistön joukossa neljä omia miehiänne ja \nnäistä kertoi minulle kolme, että he tulevat asumaan etukeulassa. \nMiksei yhtä hyvin täällä peräkeulassa kajuutan vieressä?\"\n\n\"Ja sitten vielä?\" kysyi mr Trelawney.\n\n\"Vain yksi asia, sillä tässä on jo liian paljon lörpötelty.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi tohtori.\n\n\"Tahdon sanoa teille sen, minkä itse olen kuullut, että teillä on erään \nsaaren kartta, ja kartalla on ristejä, jotka ilmaisevät missä aarre on; \nja että saari on --\" ja kapteeni mainitsi tarkasti pituus- ja \nleveysasteet.\n\n\"Sitä en ole virkkanut kenellekään elävälle sielulle\", huudahti \ntuomari.\n\n\"Miehistö vain näkyy sen tietävän\", huomautti kapteeni.\n\n\"Livesey, sen olette joko te tai Hawkins ilmaisseet\", huudahti mr \nTrelawney.\n\n\"Samapa se, kuka sen on tehnyt\", vastasi tohtori, ja minä huomasin \nettei kapteeni eikä tohtori näkyneet panevan suurta painoa tuomarin \nvakuutuksille. Ja samoin tein minäkin, sillä olin jo huomannut, \nmillainen lörppö hän oli, mutta luulenpa, ettei hän tosiaankaan ollut \nmiehistölle ilmaissut saaren asemaa.\n\n\"Siis, herraseni! Minä en tiedä kellä tuo kartta on, mutta minä \nehdotan, että se pidetään salassa sekä minulta että mr Arrowilta tai \nmuussa tapauksessa pyydän paikalla eroni.\"\n\n\"Minä ymmärrän\", sanoi tohtori. \"Te haluatte, että pidämme asian \nsalassa ja muodostamme varustusväen peräkannen miehistöstä, johon \nkuuluu ystäväni oma väki, ja otamme haltuumme kaikki laivalla olevat \naseet ja koko kruutivaraston. Lyhyesti sanoen: te aavistatte \nsalaliittoa.\"\n\n\"Älkää pahastuko, herraseni\", vastasi kapteeni Smollet, \"mutta teillä \nei ole oikeutta panna sanoja suuhuni. Kellään kapteenilla ei olisi \noikeutta lähteä merelle, jos hänellä olisi vähintäkään syytä noin \nsanoa. Mitä mr Arrowiin tulee, niin luulen hänen olevan täysin \nkunniallisen miehen. Ja samaa voin sanoa muutamista laivamiehistäkin, \nja voivatpa he kaikkikin olla sellaisia. Mutta minä olen vastuunalainen \nlaivan turvallisuudesta ja joka miehen hengestä. Ja minä huomaan, että \nkaikki ei käy kuten pitäisi ja siksi täytyy minun pyytää teitä \nryhtymään muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin tai myöntää minulle \nero.\"\n\n\"Kapteeni Smollet\", sanoi tohtori hymyillen, \"oletteko kuulleet tuota \nlausetta _geniunt monten nascitur ridiculus mus?_ (Vuoria hommataan, \nmutta syntyykin vain naurettava hiiri.) Suokaa anteeksi, että \nesiintymisenne muistutti minua tuosta lauseesta. Ja voinpa lyödä vaikka \nvetoa siitä, että te sisään tullessanne tarkotitte paljoa enemmän.\"\n\n\"Tohtori\", vastasi kapteeni, \"te olette tarkkanäköinen. Kun tulin tänne \nsisään, niin ajattelin pyytää eroa, sillä luulin, ettei mr Trelawney \nolisi tahtonut kuulla sanaakaan.\"\n\n\"Enkä olisikaan\", huudahti Trelawney. \"Jollei Livesey olisi ollut \ntäällä, niin olisin lähettänyt teidät hiiteen. Teen, kuten haluatte, \nmutta silti eivät ajatukseni teistä ole entistä paremmat.\"\n\n\"Kuten haluatte\", vastasi kapteeni, \"mutta te olette kyllä huomaava, \nettä minä teen velvollisuuteni.\"\n\nSitten kumarsi hän ja katosi.\n\n\"Trelawney\", sanoi tohtori, \"luulenpa että te kaikista muistutuksista \nhuolimatta olette onnistuneet saamaan kaksi kunnon miestä mukaanne \nlaivaan, nimittäin hänen, joka juuri poistui, ja John Silverin.\"\n\n\"No Silver ehkä sellainen lienee\", ärjäsi tuomari, \"mutta tuo toinen on \nvallan kelvoton, sillä hänen esiintymisensä on epämiehuullista eikä \nolleskaan merimiesmäistä ja ennen kaikkea se ei ole englantilaista.\"\n\n\"Ehkä, mutta senhän sitten näemme\", vastasi tohtori.\n\nKun tulimme kannelle, oli miehistö jo alkanut uudestaan lastata ruutia \nja aseita kapteenin ja mr Arrowin valvoessa työn menoa.\n\nUudet laitokset miellyttivät minua. Kuusi makuupaikkaa oli laitettu \nperäkeulaan, ja vain kapean, pitkin vasenta laitaa kulkevan käytävän \nkautta olivat nämät keittiön ja miehistön asunnon yhteydessä. Alkuaan \noli tarkotuksena, että kapteeni, mr Arrow, Hunter, Joyce, tohtori ja \ntuomari pitäisivät nämät paikat, mutta nyt päätettiin, että Redruth ja \nminä saamme kaksi ja kapteeni ja mr Arrow saavat yhdessä maata \nvälikannella. Matalaa siellä tosin oli, mutta siellä oli kumminkin \ntilaa kahdelle riippumatolle, ja perämiehellä ei puolestaan näyttänyt \nolevan mitään sanomista tätä järjestystä vastaan. Ehkä hänelläkin oli \nollut jonkunlaisia epäluuloja miehistöä kohtaan.\n\nMe puuhailimme kaikki innokkaasti edellämainitussa työssä, kun kaksi \nviimeksi pestattua miestä ynnä John Silver astuivat venheisiin.\n\nKokki kiipesi laivalle vikkelästi kuin apina ja niin pian kuin hän \nhuomasi, mitä oli tekeillä, virkkoi hän:\n\n\"Halloo, pojat, mitäs tämä merkitsee?\"\n\n\"Me lastaamme ruutia uuteen paikkaan\", vastasi muuan miehistä.\n\n\"Mitä hittoa tämä on...\" alotti Pitkä John.\n\n\"Se tapahtuu minun käskystäni\", vastasi kapteeni terävästi. \"On parasta \nettä lähdette keittiöön, sillä väki tarvitsee illallista.\"\n\n\"Paikalla, kapteeni\", sanoi kokki, teki kunniaa ja katosi kannen alle.\n\nKuulin kapteenin sanovan tohtorille, että \"minä en tule tällä matkalla \nmiksikään miehistön suosikiksi.\"\n\nMyönnän, että kapteenin suhteen olin tuomarin kanssa samaa mieltä ja \npelkäsin häntä kovin.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nMatka.\n\n\nOlin kauhean väsyksissä, kun pursimies vähää ennen aamunkoittoa puhalsi \npilliinsä ja miehet rupesivat nostamaan ankkuria ylös. Mutta vaikka \nolisin ollut puolta väsyneempi, en sittenkään olisi tahtonut olla \npoissa kannelta, sillä kaikki oli minusta niin uutta ja miellyttävää.\n\nMutta kun siinä parhaillaan seisoin ja nautin tuosta vilkkaasta \nnäytelmästä, alkoi Pitkä John kuuluvalla äänellä laulaa:\n\n    \"Oli viistoista ruumispaareilla.\"\n\nJa koko miehistö yhtyi laulaen:\n\n    \"Oh hei, oh hoo.\n    Toiset kasteli kulkkujaan rommilla,\n    Oh hei, oh hoo.\"\n\nTuntui kuin olisin kuullut kapteeni-vainajan äänen \"Amiraali Benbowin\" \ntarjoiluhuoneessa, mutta ennenkuin ehdin pitemmälle mietteissäni, oli \nlaivan ankkuri ylhäällä ja me aloimme matkamme Aarresaarta kohti.\n\nEn aio tässä kertoa kaikkia matkan yksityiskohtia, eikä niissä \nkummempaa ollutkaan. Laiva osottautui erinomaiseksi ja miehistö \noivalliseksi ja kapteeni näytti ymmärtävän ammattinsa perin pohjin. \nMutta ennenkuin tulimme Aarresaaren pituusasteelle, sattui tapauksia, \njoista aion lähemmin kertoa.\n\nEnsiksi näyttäytyi mr Arrow paljoa huonommaksi kuin mitä kapteenikaan \noli häntä pitänyt, sillä miehistö ei totellut häntä olleskaan, vaan \nkukin teki mitä tahtoi, ja sitten alkoi hän näyttäytyä tuon tuostakin \nkannella silmät sameina ja posket punaisina osottaen siten olevansa \njuovuksissa. Mutta emme voineet saada selville, mistä hän oli \nväkijuomia saanut. Kun häneltä humalassa ollessaan sitä kysyimme, niin \nnauroi hän meille vasten naamaa, ja selvänä ollessaan kielsi hän \nkovasti mitään muuta kuin vettä maistaneensa.\n\nMutta ei siinä kyllin, että hän osottautui huonoksi esimieheksi ja \nvaikutti pahentavasti miehistöön, vaan oli selvää, että hän menettäisi \nhenkensä, jos saa tuolla tavoin jatkaa. Siksi ei meitä olleskaan \nhämmästyttänyt, kun kuulimme hänen eräänä pimeänä yönä kovassa \nmerenkäynnissä pudonneen mereen.\n\nTuon uutisen kuultuaan virkkoi kapteeni: \"no täten pääsimme panemasta \nhäntä rautoihin.\"\n\nMutta olimmepa ilman perämiestä ja meidän täytyi korottaa joku miehistä \ntähän virkaan. Pursimies Job Anderson, joka oli sopivin, sai osaksi \nhoitaa perämiehen tointa säilyttäen vanhan arvonsa. Mr Trelawney oli \nmyös vanha merenkulkija ja oli usein vahdissa kauniilla ilmalla. \nPurrenohjaaja Israel Hands oli vanha meriveitikka, jolle voi uskoa \ntiukan tullen vaikeitakin tehtäviä.\n\nHän oli erinomaisen hyvä ystävä Pitkän John Silverin kanssa, josta \ntämän yhteydessä tahdon muutaman sanan sanoa. Huolimatta siitä, että \nhän oli raajarikko, liikkui hän erinomaisen vikkelästi laivalla.\n\n\"Pitkä John Silver ei olekaan mikään tavallinen mies\", sanoi \npurrenohjaaja minulle. \"Nuorena kävi hän oikean koulunkin läpi ja puhuu \nkuin kirjasta, jos niin tahdotaan. Ja rohkea on hän kuin leijona. Olen \nnähnyt hänen selviävän taistelussa neljän kanssa, vaikka hän oli aivan \naseeton.\"\n\nKoko miehistö kunnioitti ja vieläpä tottelikin häntä ja hänellä oli \nerikoinen tapa kutakin puhutella ja osottaa palvelustaan. Minulle oli \nhän aina ystävällinen, kun milloin menin keittiöön, jonka hän aina piti \nerinomaisen siistinä. Astiat olivat kiiltävän kirkkaat ja yhdessä \nnurkassa oli hänen papukaijansa häkissään.\n\n\"No, Hawkins\", sanoi hän toisinaan, \"tulehan puhelemaan hetkisen aikaa \nJohnin kanssa, sillä ei kukaan ole tervetulleempi kuin sinä, poikaseni! \nIstuhan, niin saat kuulla viimeiset uutiset. Kapteeni Flint -- minä \nkutsun papukaijaani kapteeni Flintiksi tuonnimisen kuuluisan merirosvon \nmukaan, -- ennustaa, että me saamme onnellisen matkan. Eikös niin, \nkapteeni?\"\n\nPapukaija vastasi säännöllisesti: \"hopeata loppumattomat määrät, \nhopeata loppumattomat määrät\", niin kauvan, kunnes John peitti sen \nhäkin nenäliinallaan.\n\n\"Tuo lintu on\", sanoi hän, \"ainakin kahdensadan vuoden vanha ja jos \nkuka on asioita nähnyt, niin on se nähnyt, rakas Hawkins. Se on ollut \nMadagaskarilla ja Malabarissa, Surinamissa, Providencessä ja \nPortobellessa. Se oli myös mukana, kun ne nostivat meren pohjasta erään \nhopearahoilla lastatun laivan ja silloin oppi hän huutamaan nuot sanat: \n'hopeata loppumattomat määrät'. Mutta sanoppas, ukkoseni, oletko \nmilloinkaan ruutia haistellut?\"\n\n\"Kyllä kai\", kirkasi papukaija.\n\nMitä tuomarin ja kapteeni Smollettin väleihin tulee, niin täytyy minun \nmyöntää, että edellinen halveksi jälkimäistä. Kapteeni ei koskaan \nmuulloin puhunut kuin silloin, kun häneltä kysyttiin ja silloinkin \nhyvin lyhyesti. Hän näytti muuttaneen mielipiteensä väestön suhteen ja \nlaivaan oli hän erinomaisen ihastunut. \"Mutta\", lisäsi hän, \"me emme \nole vielä kotona ja olisin iloinen, jos tämä matka jo olisi \nsuoritettu\"'.\n\n\"Jospa tuo mies olisi sanonut sanankaan vielä, niin olisin vestänyt \nhäntä vasten naamaa\", oli tuomarilla tapana sanoa tohtorille, kun \nkapteeni oli nuot sanansa sanonut.\n\nKaikki miehet laivalla olivat tyytyväisiä ja kummallistahan muutoin \nolisi ollutkin. Kaksinkertaiset annokset annettiin konjakkia joka päivä \nja sitä paitsi ylimääräiset annokset, jokaisen miehistöön kuuluvan \nmiehen nimi- ja syntymäpäivänä. Omenatynnyri oli aina avattuna \nkeskilaivalla ja kukin sai siitä ottaa niin paljon kuin halusi. Ja \njollei tätä omenatynnyriä olisi ollut, niin ei olisi koskaan kuulta \nvarottavaa ääntä ja tietämätöntä on, kuinka meille olisi käynyt -- \nmutta koska se on pitkä juttu, niin kerron sen erikseen.\n\nOlimme matkallamme ehtineet niin pitkälle, että jo seuraavan päivän \naamupuolena olisi Aarresaaren pitänyt tulla näkyviin. Laivan suunta\noli E.L.E. ja tuuli ja merenkäynti oli tasaista. Olimme kaikki \nerinomaisella tuulella, kun olimme niin lähellä seikkailuretkemme \npäämäärää.\n\nHeti auringon laskettua, kun olin saanut kaikki päivätyöni tehdyksi ja \naijoin lähteä makuulle, pisti päähäni, että yksi omena ei tekisi pahaa \nja siksi juoksin kannelle. Vahti piti tähystystä etukeulassa ja \nperänpitäjä vihelteli hiljakseen. Tämä oli ainoa ääni kuin kuulin \npaitsi veden loiskinaa laivan keulaa vasten.\n\nRyömin omenatynnyriin, jossa oli vain muutamia omenia jälellä. En \nmuista, kuinka vaivuin uneen tai olin vaipumaisillani, mutta äkkiä \ntunsin, että joku istautui nojaten olkapäänsä tynnyriä vasten. Aioin \nhypätä tynnyristä, kun samassa kuulin John Silverin äänen ja tuskin oli \nkuullut kymmentäkään sanaa, kun en mistään hinnasta olisi tahtonut \nitseäni ilmaista. Lojoin siellä ja kuuntelin vapisten pelosta ja \nuteliaisuudesta, sillä noista sanoista huomasin, että kaikkien \nkunniallisten miesten henki laivalla riippui kokonaan minusta.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nMitä kuulin omenatynnyrissä.\n\n\n\"En, en minä\", sanoi Silver, \"Flint oli kapteenina ja minä \npuujalkoineni toisena perämiehenä. Samassa kahakassa, jossa minä pääsin \njalastani, kadotti Pew-vainaja korpinsilmänsä. Se oli häijy tohtori, \njoka sahasi jalkani poikki, vaikkei hän osannutkaan kirjoittaa \nlääkemääräystä latinaksi, mutta hänet hirtettiin kuin koira, kuten \nkaikki muutkin ja päivänpaisteessa sai hän kuivua Corso Castlessa. \nNiin, kuten sanottu, se tapahtui silloin kun purjehdin Flintin kanssa \nja minä itse olin toisena perämiehenä...\"\n\n\"Oo\", keskeytti muuan nuorekas ja ihmettelevä ääni, \"mahtoi olleen \nkelpo mies se kapteeni Flint!\"\n\n\"No miksei, mutta ei Daviskaan vallan huonompi ollut\", sanoi Silver. \n\"Mutta missä ovat nyt kaikki vanhat laivatoverini? Esimerkiksi kaikki, \njotka purjehtivat Flintin kanssa? Missä on nyt Pew, hän, joka pääsi \nkorpinsilmistään? Sanokoon se, joka voi, minä en uskalla. Mutta se mies \nainakin osasi käsitellä veistä pitkillä sormillaan.\"\n\n\"Kun kaikki käy selville, niin ei elämä ole suuren arvoinen\", virkkoi \nsiihen se nuorukainen, joka äsken oli ihmetellyt Flint-rosvoa.\n\n\"Eipä tosiaankaan, jos on sellainen pöllöpää kuin sinä olet\", huudahti \nSilver. \"Mutta kuulkaapas pojat! Olette tosin nuoria, mutta kun \nkatselen teitä, niin huomaan, että te ette mitään tikkoja ole, ja \nsiksipä tahdon teille puhua aivan kuin täysikasvuisille miehille.\"\n\nLukija voi kuvitella tunteeni, kun kuulin tuon kauhean vanhan roiston\n-- olin nyt selvillä, että hän oli sellainen -- puhuvan muille yhtä \nimartelevalla äänellä kuin minullekin. Jos olisin voinut, niin \nluulenpa, että olisin hänet tappanut pistämällä hänet tikarilla tai \nampumalla hänet kuoliaaksi. Hän jatkoi puheluaan aavistamatta että \nlöytyi kuulijakin:\n\n\"Tässä on kysymys onnen etsijöistä, ja kun tämä retkeily on suoritettu, \nniin on meillä rahaa satoja puntia, sen sijaan kun nyt on vain muutamia \nkuparirahoja. Mutta enimmät teiltä menevät rommiin ja muihin \nhyödyttömiin asioihin ja sitte lähdette merelle taas paljailla \npaitasillanne. Mutta sellainen ei ole minun tapani. Minä sijoitan \nrahoistani vähän sinne, vähän tänne, jotta ei herätä epäluuloja. \nOttakaa se huomioon, että minä olen viisikymmentävuotias. Tämän retken \njälkeen aion minä asettua levossa asumaan kunniallisena ihmisenä. Ja \nkuinka alotin elämänratani? Etukeulassa asuen, kuten sinäkin.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi toinen, \"mutta täherahat ovat nyt poissa, vai kuinka? \nTämän jälkeen ette uskalla näyttäytyä Bristolissa.\"\n\n\"No missä luulet siis rahojeni olleen\", kysyi Silver.\n\n\"Tietysti pankeissa ja muualla Bristolissa.\"\n\n\"Mutta nyt on vaimollani koko varasto ja 'Kaukoputki' on myyty ja \nvaimoni on laputtanut matkoihinsa minua kohtaamaan. Ja jospa tahtoisin, \nniin voisinpa sanoa sinulle mihin, sillä luotan sinuun, mutta en tahdo \ntehdä tovereitasi kateellisiksi.\"\n\n\"Ja voitteko luottaa vaimoonne?\" kysyi toinen.\n\n\"Tämänlaatuiset ihmiset kuin me olemme, eivät luota koskaan toisiinsa \nja siinä tekevätkin vallan oikein\", vastasi kokki. \"Mutta minulla on \noma tapani ja kanssani ei ole hyvä leikitellä. Muutamat meikäläisistä \npelkäsivät Pewiä ja toiset taas Flintiä, mutta Flint pelkäsi minua, \njoskin hän samalla minusta ylpeili. Flintin miehistö oli hurjin kuin on \nkoskaan laivan kannella astunut. Itse Belzebuhkaan ei olisi uskaltanut \nlähteä merelle niiden kanssa. Minä en ole mikään kerskuja ja sinä näet \nmyös, että minun kanssani on helppo tulla toimeen, mutta silloin kun \nolin aliperämiehenä, ei ollut hyvä mennä kutsumaan Flintin vanhoja \nmerirosvoja lampaankaritsoiksi. Olisinpa tahtonut nähdä sinun itsesi \nvanhan Johnin laivalla.\"\n\n\"Kuulkaappas\", sanoi nuorukainen, \"minä en ole puoliakaan pitänyt tästä \nyrityksestä ennen niin paljon kuin nyt, kun olen puhellut kanssanne. \nMutta nyt on tässä käteni.\"\n\n\"Ja kunnon poika sinä oletkin\", vastasi Silver ja pudisti nuorukaisen \nkättä niin sydämellisesti, että omenatynnyri tutisi.\n\nMinä käsitin koko keskustelun sisällön. \"Onnen etsijät\" merkitsivät \nvallan yksinkertaisesti tavallisia merirosvoja. Ja ehkäpä tuo\nainoakin laivalla oleva kunniallinen mies oli houkuteltu rikokseen \ntaipuvaiseksi. Ja aavistukseni pian toteutuikin. Kun Silver oli hiljaa \nviheltänyt, tuli näet kolme miestä kannelle ja istuutuivat toisten luo.\n\n\"Dickiin voimme luottaa\", sanoi Silver.\n\n\"No senhän arvasin\", vastasi purren ohjaaja Israel Handsin ääni. \"Dick \nei olekaan mikään pöllöpää.\" Hän käänsi mälliä poskessaan ja sylkäsi. \n\"Mutta kuulehan Pitkä John, minä alan ikävystyä tähän. Minä olen saanut \njo kyllikseni kapteeni Smollettista, sillä hän on jo kylliksi kauvan \nminua kiusannut. Tahdon mennä tuonne kajuuttaan ja maistaa heidän \nviinejään ja herkkujaan. Juuri sitä nyt tahdon!\"\n\n\"Israel\", sanoi Silver, \"minään nerona sinua ei tosin ole koskaan \npidetty, mutta ovathan sinulla siksi isot korvat, että luulen voivan \nsinun niillä kuunnella. Kuule siis, mitä minä sanon: sinä ryömit \netukeulaan, teet lujasti työtä, puhut siivosti ja elät raittiisti, \nkunnes minä sinut näistä velvollisuuksista vapautan. Pane se mieleesi, \npoikani!\"\n\n\"Kyllä ja enhän ole muuta sanonutkaan\", murisi purrenohjaaja. \"Milloin \nolen jotain sanonut?\"\n\n\"Milloin!\" huudahti Silver. \"Ethän muuta teekään kuin lörpöttelet. Etkö \nkäsitä, että tohtorin ja tuomarin täytyy auttaa meitä saamaan aarre \nlaivaan ja sitte vasta voimme nähdä, mitä teemme. Jos voisin teihin \nkirottuihin koiriin luottaa, niin antaisin viedä meidät puolimatkaan \ntakasin, ennenkuin ryhtyisin toimiin.\"\n\n\"Mutta olemmehan kaikki täällä laivalla merimiehiä\", sanoi nuori Dick.\n\n\"Tarkoitat kai, että me osaamme ohjata suunnan mukaan\", keskeytti \nSilver, \"mutta kuka määrää ensin suunnan? Jos minä saisin määrätä, niin \nantaisin kapteenin kuljettaa laivaa, kunnes pääsisimme tunnetuille \nvesille. Silloin ei tulisi pettyneitä suunnitelmia kysymykseen. Mutta \ntunnen teidät ja siksi teenkin heistä lopun saaren luona, kun olemme \nsaaneet aarteen laivaan, vaikka se onkin synti ja häpeä. Mutta tehän \nette ole milloinkaan tyytyväisiä ja minua sydäntä myöten koskee, kun \ntäytyy purjehtia tuollaisten raukkojen kanssa kuin te olette.\"\n\n\"Ei niin kiivaasti, Pitkä John\", huudahti Israel. \"Löytyy muitakin \nsinun vertaisiasi. Taitava tosin olet, sitä ei kukaan kielläkään -- \nmutta löytyy muita...\"\n\n\"Vai niin\", vastasi Silver. \"Löytyy muita. Missä? Pew oli, mutta hän \nkuoli kerjäläisenä. Flint oli samaa maata, mutta hän kuoli rommista \nSavannahissa.\"\n\n\"Kyllähän _oli_ kelpomiehiä, mutta missä he nyt ovat?\"\n\n\"Ja\", sanoi Dick, \"jos mekin tahdomme olla noitten vertaisia, niin mitä \non meidän näille tekeminen?\"\n\n\"Niin puhuu mies!\" huudahti kokki ihmetellen. \"Tuo osottaa neroa! Mutta \nsuoraan sanoen, miten luulette, että asian kanssa on meneteltävä. \nTeurastammeko heidät heti kuin siat, joka olisi Flintin tai Billy \nBonesin tapaista?\"\n\n\"Tuo tuntui niin Billyn ääneltä\", sanoi Israel. \"'Kuolleet koirat eivät \npure', virkkoi hän aina. Nyt on hänkin kuollut.\"\n\n\"Kuollut kuin koira\", vakuutti Silver. \"Mutta pankaa huomioon, että \nminä olen hieno luonne, herrasmies sormenpäähän saakka. Luonnollisesti \näänestän minäkin kuolemaa, mutta vasta silloin kun aika on sovelias.\"\n\n\"John\", huudahti Hands, \"sinä olet kelpo mies!\"\n\n\"Niin ei sinun huoli sanoa ennenkuin olen sen osottanut\", sanoi Silver. \n\"Yhden ehdon kumminkin panen, nimittäin sen, että saan osalleni \nTrelawneyn, jonka pässinpään tahdon omin käsin vääntää nurin.\" Ja hän \nlisäsi: \"hyppääpäs Dick tynnyriin ja nouda minulle omena, sillä \nkurkkuni on kuiva liiasta lörpöttelystä.\"\n\nVoitte kuvailla kauhistukseni! Olisin hypännyt tynnyristä ja juossut \nvaikka henkeni edestä, jos minulla olisi ollut kylliksi voimia, mutta \nsekä jäseneni että rohkeuteni olivat lamauksissa. Kuulin Dickin \nnousevan seisalleen, mutta heti sen jälkeen kuului Hands virkkavan:\n\n\"Annahan olla! Mitä helkkaria sinä John omenoilla teet? Ottakaamme sen \nsijasta annos rommia!\"\n\n\"Dick\", sanoi Silver, \"luotan sinuun. Tässä on avain ja mene ja laske \ntuoppi rommia täyteen!\"\n\nKauhustani huolimatta luulin nyt käsittäneeni, miten mr Arrow sai noita \nväkijuomia, jotka tekivät hänestä lopun.\n\nDick oli vain lyhyen ajan poissa ja silloin puhui Israel kokin korvaan. \nMinä voin kuulla vain muutamia sanoja, mutta kumminkin pääsin siten \ntärkeiden tietojen perille. Loppusanat kuuluivat näin: \"ei kukaan muu \nheistä tahdo olla kanssamme asiassa mukana.\" Luultavasti oli meillä \nsiis vielä uskollisia miehiä laivalla.\n\nKun Dick palasi, niin otti kukin vuoronsa jälkeen tuopin käteensä ja \nryyppäsi siitä. \"Yrityksemme malja!\"... \"Vanhan Flintin malja!\"... \n\"Meidän kaikkien ja aarteen malja!\"\n\nJuuri samassa loi kuu kirkkaan valonsa tynnyriin, ja samassa kuului \nmyös tähystäjän huuto: \"maa on näkyvissä!\"\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nSotaneuvottelu pidetään.\n\n\nHeti syntyi vilkas liike kannella. Minä kiipesin nopeasti tynnyristä ja \nhiivin peräkeulaan ja tulin sitten takasin kannelle sopivaan aikaan \nrientääkseni yhdessä Hunterin ja tohtori Liveseyn kanssa etukeulaan.\n\nSinne oli jo koko miehistö kokoontunut. Oli syntynyt samalla sumua kuin \nkuukin nousi. Kaakkoon päin meistä näkyi kaksi matalaa kunnasta, \ntoisistaan noin kahden englannin penikulman päässä ja toisen takana \nkohousi kolmas korkeampi kukkula, jonka huippu oli sumun peitossa. \nKaikki kolme näyttivät olevan keilan muotoisia.\n\nKun olin tämän kaiken nähnyt aivan kuin unessa, kuulin kapteeni \nSmollettin antavan käskyjä. \"Hispaniolan\" suuntaa muutettiin pari \nsuuntaa ylemmäksi ja nyt kulki se sillä tavoin, että saaren itäinen \nsivu näkyi hyvin.\n\n\"Ja nyt miehet\", sanoi kapteeni, \"sanokaapas, onko teistä kukaan ennen \nnähnyt tuota saarta?\"\n\n\"Kyllä, herra\", vastasi Silver, \"minä olen nähnyt. Otin kerran tuolta \nsaarelta vettä, kun kerran palvelin kokkina eräässä kauppalaivassa.\"\n\n\"Eikös ankkuripaikka ole eteläänpäin, saaren takana?\" kysyi kapteeni.\n\n\"On. Sitä kutsutaan Benrangelin saareksi. Merirosvot asustelivat siellä \nmuinoin ja meillä oli laivassa muuan mies, joka tiesi heidän \nnimensäkin. Tuota kukkulaa, joka on pohjoiseen päin, kutsutaan \n'Etumastoksi' ja saarella on kaikkiaan kolme kukkulaa, jotka antavat \neteläänpäin. Korkeinta, jonka huippu on sumun peitossa, kutsutaan \n'Kaukoputkeksi'.\"\n\n\"Minulla on täällä kartta\", sanoi kapteeni Smollett, \"katsokaas onko \ntämä oikea paikka!\"\n\nPitkän Johnin silmät hehkuivat innosta, kun hän otti kartan käsiinsä. \nMutta heti hänen ensi katseestaan näin hänen pettyneen, sillä tämä ei \nollut se, jonka me löysimme Billy Bonesin arkusta, vaan täydellinen \njäljennös siitä -- paitsi että siitä puuttuivat punaset ristit ja \nkirjoitetut muistiinpanot. Mutta kumminkin onnistui hän salaamaan \npettymyksensä.\n\n\"Kyllä, herraseni, tuo on oikean paikan kartta ja se on lisäksi hyvin \npiirustettu. Ihmettelen, kuka sen on tehnyt, sillä luulen, että \nmerirosvot olisivat siihen kykenemättömät. Ah, tässähän onkin kapteeni \nKiddin ankkuripaikka eli siis sama paikka, josta toverini mainitsi. \nTätä eteläistä sivua pitkin käy vahva virta ja läntisellä sivulla se \nkäy pohjoseen päin. Olitte oikeassa, kun teitte tuon viimeisen \nliikkeen...\"\n\n\"Kiitoksia paljon\", keskeytti hänet kapteeni. \"Kun milloin neuvojanne \ntarvitsen, niin kysyn teiltä. Nyt saatte mennä.\"\n\nOlin hämmästyksissäni siitä kylmäverisyydestä, jolla John myönsi saaren \ntuntevansa ja olinpa puoleksi peloissani, kun hän läheni minua ja \nruumistani puistatti, kun hän laski kätensä olalleni ja virkkoi:\n\n\"Tämä on hauska paikka mennä maihin. Täällä voi uida ja kiipeillä \npuihin ja ajella vuohia sekä kiipeillä noilla kukkuloilla aivan kuin \nitse olisi vuohi. Tunnenpa tulevani uudelleen nuoreksi... mutta sehän \nonkin totta, minähän unhotinkin puujalkani. On hauskaa olla nuori ja \nomistaa kymmenen varvasta eikä sitä silloin niin liikoja valita \nliikavarpaista, vaikkapa niitä muutamia olisikin. Jos haluatte jotakin \ntietoja, niin kysykää vain vanhalta Johnilta. Hän on kyllä \nkäytettävänänne.\"\n\nSitten taputti hän minua ystävällisesti olalle ja katosi kannen alle.\n\nKapteeni Smollett, tuomari ja tohtori Livesey keskustelivat keskenään \nperäkannella, ja niin innokkaasti kuin paloinkin halusta saada kertoa \nhistoriani, en uskaltanut sitä tehdä. Samassa huusi tohtori Livesey \nminua. Hän oli unhottanut piippunsa alas ja käski minun mennä sitä \nnoutamaan. Mutta niin pian kuin olin tullut häntä kylliksi lähelle, \njotta voin puhua hänelle ilman että kukaan kuuli, kuiskasin hänelle: \n\"tohtori, saisinko teitä puhutella? Menkää alas kajuuttaan te, tuomari \nja kapteeni ja lähettäkää jollain tekosyyllä minua noutamaan. Minulla \non kauheita uutisia kerrottavana!\"\n\nTohtorin haahmo muuttui, mutta hän sai heti takasin mielenmalttinsa ja \nhän virkkoi minulle kovalla äänellä: \"kiitos, Jim, muuta en \ntahtonutkaan tietää.\"\n\nSitten teki hän käännöksen ja liittyi muihin. He puhelivat keskenään \njonkun sekundin ajan ja vaikkei kukaan heistä huudahtanut eikä edes \nviheltänyt, niin oli kumminkin selvää, että tohtori oli esittänyt \npyyntöni. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin kapteenin antavan \nkäskynsä Job Andersonille ja merkkivihellys kutsui kaikki miehet \nkannelle.\n\n\"Poikaseni, tämä maa on matkamme päämäärä. Mr Trelawney on antelias, \nkuten kaikki tiedämme ja olen ilmoittanut hänelle, että kaikki ovat \ntäyttäneet velvollisuutensa. Hän, tohtori ja minä menemme alas \nkajuuttaan juomaan teidän maljanne ja te saatte runsaasti groggia \njuodaksenne meidän maljamme. Oikea merimiesten 'eläköön' mr \nTrelawneylle.\"\n\nTietysti seurasi tätä kehotusta \"eläköön\"-huuto, mutta se kaikui niin \nselvästi ja sydämellisesti, että minun, suoraan sanoen, oli hyvin \nvaikeata uskoa, että nuot miehet juonittelivat henkeämme vastaan.\n\n\"Eläköön kapteeni Smollett!\" huusi Pitkä John ja toiset siihen \ninnokkaasti yhtyivät.\n\nNuot kolme herraa menivät sen jälkeen kannen alle ja hetkisen kuluttua \ntuli käsky, että Jim Hawkinsin piti tulla alas kajuuttaan.\n\nKaikki kolme istuivat pöydän ympärillä pullo espanjalaista viiniä ja \nviinirypäleitä edessään. Tohtori oli asettanut tekotukkansa polvilleen \nja tämän tiesin merkitsevän sitä että hänen mielensä oli kiillottunut. \nKajuutan ikkuna oli auki, sillä yö oli lämmin ja kuu paistoi ikkunasta \nsisään.\n\n\"No, Hawkins\", alkoi tuomari, \"sinullahan on jotain sanottavaa. Annas \nkuulua.\"\n\nMinä tein, kuten käskettiin ja kerroin niin lyhyesti kuin voin kaikki \nyksityiskohdat siitä keskustelusta, jonka olin kuullut. Kukaan ei minua \ntällöin keskeyttänyt eikä kukaan heistä tehnyt pienintäkään liikettä, \nmutta kaikkien katseet olivat herkeämättä tähdätyt minuun.\n\n\"Jim\", sanoi tohtori, \"istuhan.\"\n\nHe kaasivat minulle lasillisen viiniä ja panivat kourani täyteen \nviinirypäleitä, jonka jälkeen kaikki kolme joivat maljani sekä \nkiittivät minua ansioistani ja rohkeudestani.\n\n\"Kuulkaapas, kapteeni\", sanoi tuomari, \"teillä on oikein ja minulla \nväärin. Myönnän olleeni koko aasi ja nyt odotan määräyksiänne.\"\n\n\"Ette suurempi aasi kuin minäkään\", vastasi kapteeni. \"Tavallisesti \nhuomataan edeltäpäin, kun väestö milloin hommaa kapinaa, mutta tämä \nmiehistö on minut täydellisesti pettänyt.\"\n\n\"Anteeksi, kapteeni\", sanoi tohtori, \"sen on tehnyt Silver, joka on \nkerrassaan omituinen mies.\"\n\n\"Minusta hän sopisi erinomaisen hyvin riippumaan raakapuun nenään\", \nvastasi kapteeni, \"mutta mitäs tässä toimittaa lörpötellä. Tässä \nasiassa huomaan olevan kolme, neljä kohtaa, joista mr Trelawneyn \nluvalla pyydän saada huomauttaa.\"\n\n\"Te olette kapteeni, herraseni, ja teillä on valta puhua\", sanoi \ntuomari jalomielisesti.\n\n\"Ennen kaikkia täytyy meidän jatkaa entiseen tapaamme, koska emme voi \nkääntyä takaisin, sillä jos minä antasin tällaisen määräyksen, niin \nnousisivat he heti kapinaan. Ja onhan meillä aikaa -- ainakin siksi \nkuin olemme aarteen löytäneet. Ja kolmanneksi on meillä uskollistakin \nväestöä laivalla. Nyt on asia niin, että mellakka tässä syntyy ennemmin \ntai myöhemmin ja minä ehdotan, että me panemme sen toimeen silloin, kun \nhe sitä vähimmin osaavat aavistaa. Voimmehan luottaa teidän omiin \npalvelijoihinne, mr Trelawney?\"\n\n\"Kuten minuun itseeni.\"\n\n\"Täten on meitä seitsemän, nuori Hawkins siihen luettuna. Ja sitten on \nkysymys noista luotettavista miehistä.\"\n\n\"Luultavasti Trelawneyn omista eli niistä, jotka hän palkkasi ennenkuin \nalkoi luottaa Silveriin.\"\n\n\"Ei\", keskeytti tuomari, \"Hands on minun palkkaamani.\"\n\n\"Minä luulin voivani luottaa Handsiin\", lisäsi kapteeni.\n\n\"Ja ajatelkaa, että he ovat kaikki englantilaisia\", huudahti tuomari. \n\"Herraseni, minulla olisi erinomainen halu räjähyttää koko laiva \nilmaan.\"\n\n\"Minä puolestani\", jatkoi kapteeni, \"luulen, että ainoa, minkä me \nvoimme tehdä, on se, että meidän täytyy olla asemillamme ja pitää heitä \ntarkasti silmällä. Minä myönnän sen olevan työlästä ja mukavampaa olisi \npanna kahakka toimeen, mutta sitä emme uskalla ennenkuin tunnemme \nväkemme.\"\n\n\"Jim\", sanoi tohtori, \"voi auttaa meitä enemmän kuin kukaan muu, sillä \nmiehet eivät häntä pelkää ja Jim on poika, jolla ovat silmät päässään.\"\n\n\"Hawkins, minä luotan sinuun erinomaisesti\", lisäsi tuomari.\n\nTunsinpa olevani melkein epätoivossa, sillä mitähän minä voin \ntoimittaa, joskin omituisesta sattumuksesta minun kauttani turvallisuus \nsaavutettiin.\n\nJa sitten oli 26 miehestä vain 7 sellaisia joihin voimme täydellisesti \nluottaa ja näistäkin yksi oli vain poikanen, joten oli taisteltava 6 19 \nvastaan.\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\nSeikkailuni rannalla.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nKuinka seikkailuni alkoivat.\n\n\nKun seuraavana aamuna tulin kannelle, oli saaren ulkonäkö kokonaan \nmuuttunut. Vaikka tuuli oli paljon asettunut, niin olimme purjehtineet \nyöllä pitkän matkan ja olimme nyt tyyneessä, noin puolen penikulman \nmatkan päässä saaren kaakkoispäästä, joka oli alavaa rannikkoa. \nHarmaalta vivahtavat metsät peittivät siitä suurimman osan ja tämän \nyksitoikkoisuuden keskeyttivät vain siellä täällä olevat hietikot sekä \nmuutamat havupuut, jotka näkyivät muita korkeampina joko yksin tai \nryhmissä ollen. Mutta kaikki näytti olevan yksitoikkoista ja synkkää. \nKukkulat kohousivat paljaina ja ne olivat omituisesti muodostuneet ja \nerittäinkin oli \"Kaukoputki\", joka oli muita noin 400 jalkaa korkeampi, \nomituisen näköinen.\n\nMeillä oli ikävä aamupuoli-työ tehtävänä, sillä tuulen merkkiäkään ei \nnäkynyt. Venheet laskettiin veteen ja niihin pantiin miehiä ja laivaa \nhinattiin kolme tai neljä penikulmaa saaren niemen ympäri ja sitä \nkapeaa väylää pitkin, joka johtaa Benrangeliu saaren takana olevaan \nsatamaan. Minä tarjouduin seuraamaan muuatta venhettä, jossa minulla ei \ntietysti ollut mitään tehtävää. Kuumuus oli sietämätön ja miehet \nmurisivat kovin työstä. Anderson oli käskijänä siinä venheessä, jossa \nminä olin, mutta sen sijasta että hän olisi pitänyt miehiä komennossa, \nmurisi hän yhtä paljon kuin muutkin miehet.\n\n\"No onpa hyvä\", sanoi hän samalla kiroten, \"että tätä ei riitä \nijankaikkisesti.\"\n\nTätä pidin minä huonona merkkinä, sillä tähän saakka olivat miehet \nmielellään ja iloisesti menneet työhönsä. Mutta pelkkä saaren näkeminen \noli höllentänyt kurin ohjat. Koko matkan ajan seisoi Pitkä John \nperänpitäjän vieressä tarkastellen laivaa. Hän tunsi väylän kuin viisi \nsormeaan ja vaikka syvyyden mittaaja kaikkialla löysi vettä enemmän \nkuin mitä kartalla oli merkitty, niin ei John kertaakaan epäillyt.\n\nOlimme juuri sillä kohdalla, johon ankkuri oli merkitty kartalla, noin \nkolme neljännesosan penikulman päässä kummastakin rannasta, manner \ntoisella ja Benrangelin saari toisella puolella. Pohja oli tasainen \nhiekkapohja. Ankkurimme laskemisesta syntynyt kolina säikäytti lentoon \nison parven lintuja, jotka hetkisen lentelivät ja kirkuivat, mutta \nsitten katosivat metsään ja kaikki oli nyt hiljaa.\n\nPaikka oli kokonaan maan ympäröimä ja kätketty metsän varjoon. Puut \nolivat aivan rannalla ja ranta oli enimmäkseen tasaista. Kunnaat olivat \nympärillä amfiteaatterin tapaan ja jonkun välimatkan päässä toisistaan. \nKaksi pientä jokea laski erääseen lammikkoon. Ja puiden lehdissä tällä \nosalla rannikkoa oli myrkyllinen väriloisto. Laivasta emme nähneet \nminkäänlaista rakennusta, sillä niin tiheä oli metsä.\n\nEi käynyt pienintäkään tuulen henkäystä eikä kuulunut muuta ääntä kuin \nse jonka maininki synnyttää loiskiessaan rantakiviä vasten. Ja \nomituinen, ummehtunut haju vallitsi ankkuripaikalla, haju, jonka \nmäränneet lehdet ja puut synnyttävät. Huomasin, että tohtori veti ilmaa \nnenäänsä ikäänkuin olisi haistellut märännyttä munaa.\n\n\"En tiedä, löytyykö täällä aarteita\", sanoi hän, \"mutta siitä voin \npanna tekotukkani pantiksi, että kuumetta täällä kyllä liikkuu.\"\n\nJos miehien käytös oli jo venheissä ollut levottomuutta herättävä, niin \nmuuttui se vallan uhkaavaksi, kun he tulivat laivaan. He istuutuivat \nkannelle ja murisivat keskenään. Pienimmätkin käskyt otettiin vastaan \nkarsain silmin ja niitä toteltiin vastenmielisesti ja huolimattomasti. \nJa näytti luotettaviinkin sama tauti tarttuneen. Näkyi selvästi, että \nsalaliitto uhkasi meitä.\n\nEmmekä me kajuutassa olevat olleet ainoat, jotka huomasimme vaaran. \nPitkän Johnin tavaton uutteruus ja hänen auliutensa auttamaan \nkaikkialla, kun kellään muulla ei siihen näyttänyt olevan halua, oli \nmeistä pahin merkki siitä, että iltapuoli tulee olemaan kuuma.\n\nMe pidimme neuvottelun kajuutassa.\n\n\"Herraseni\", sanoi kapteeni, \"jos minä uskaltaisin antaa vielä yhden \nkäskyn, niin olisimme pelastetut. Nyt on meillä vain yksi mies, johon \nvoimme luottaa.\"\n\n\"Ja kukahan se on\", kysyi tuomari.\n\n\"Silver\", vastasi kapteeni. \"Hän on yhtä halukas kuin te tai minä \ntasoittamaan kaikki, joskin tuo onkin vain kavala kepponen. Mutta \nlaittakaamme niin, että hänen ei huoli sitä kauvemmin käyttää, \nAntakaamme miehille lupa mennä iltapäivällä maihin. Ja jos he kaikki \nmenevät, niin silloin kyllä puolustamme laivaa syntyvän taistelun \naikana. Mutta jollei heistä kukaan mene, niin silloin pidämme kajuutan \nhallussamme ja Jumala kyllä suojelee niitä, joilla on oikeus \npuolellaan. Ja huomatkaa sanani: 'jos jotkut menevät maihin, niin tuo \nSilver heidät mukanaan takasin ja lauhkeina kuin lampaat'.\"\n\nJa niin päätettiinkin tehdä. Ladatut pistoolit annettiin kaikille \nluotettaville miehille. Hunterille, Joycelle ja Redruthille annettiin \ntieto tuumastamme ja he ottivat uutisen vastaan paljoa pienemmällä \nhämmästyksellä, mutta suuremmalla rohkeudella kuin mitä me osasimme \nluullakaan. Kapteeni meni kannelle ja kääntyen miehistön puoleen \nvirkkoi:\n\n\"Pojat, meillä on tänään ollut vaikea päivä. Maihin pistäytyminen ei \nketään vahingoita. Venheet ovat vielä vedessä ja kellä vain on halu, \nsaa mennä maihin iltapäivällä. Minä ammuu laukauksen tuntia ennen \nauringonlaskua.\"\n\nNyt loppui tyytymättömyys. Kaikki kohottivat voimakkaan \"eläköön\", joka \nkaikui kaukaista kunnasta vasten ja pelotti ison joukon lintuja lentoon \nankkuripaikan lähistössä.\n\nKapteeni oli kyllin viisas laittautuessaan matkoihinsa jättäen Silverin \nhaltuun matkan järjestämisen ja luulenpa että se olikin erinomaisen \nviisaasti tehty. Sillä jos hän olisi pysynyt kannella, niin ei hän \nolisi kauvemmin voinut teeskennellä olevansa tietämätöin asian oikeasta \nlaidasta. Silver oli kapteenina ja hänellä oli tavattoman kapinallinen \nmiehistö.\n\nVihdoin oli kaikki matkalle valmista. Kuusi miestä jäi laivaan ja \nkolmetoista, niiden joukossa Silver, aikoivat mennä venheisiin. Nyt \njohtui mieleeni yksi niistä hurjista aatteista, jotka niin suuressa \nmäärin auttoivat pelastustamme.\n\nJos Silver kerran jätti kuusi miestä, niin silloin oli selvää, että \nmeidän joukkomme ei voinut anastaa eikä puolustaa laivaa. Ja kun vain \nkerran kuusi jätettiin, niin silloin oli selvää että joukkomme ei \ntarvinnut minun apuani. Siksi pisti päähäni mennä maihin.\n\nNopeasti kiipesin yli laivan laidan ja laskeusin lähimpään venheeseen, \njoka samassa loittoni laivasta.\n\nEi kukaan mun minua huomannut kuin peränpitäjä, joka sanoi: \"oletko se \nsinä Jim? Painas pääsi alemmaksi!\"\n\nMutta Silver loi toisesta venheestä minuun terävän katseen ja kysyi, \nolenko minä mukana. Nyt aloin tekoani katua.\n\nVenheitten miehistöt sousivat kilpaa rantaa kohden, mutta meidän \nvenheemme, joka oli hieman edellä, oli kevyempi kulkemaan ja siksi \njätti se pian kilpailijansa hyvän matkan jälkeensä. Ja kun venheen \nkokka sattui erääseen rannalla kasvavaan puuhun, niin tartuin minä sen \noksiin ja nakkausin maalle sekä kätkeydyin lähimmän pensaan taa, Silver \nja hänen venheensä olivat meistä noin sadan kyynärän päässä.\n\n\"Jim, Jim\", kuulin hänen huutavan.\n\nMutta minä aloin juosta metsään päin ja juoksin niin kauvan kuin \njaksoin.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\nEnsimäinen yhteentörmäys.\n\n\nTarkastelin uteliaana sitä maata, jossa olin. Olin juossut suon yli ja \nolin nyt hiekkaisella paikalla, jossa kasvoi muutamia havupuita. Sen \ntoisessa laidassa oli omituisennäköinen, kaksihuippuinen kunnas, jota \nkirkas auringonpaiste valaisi.\n\nKuljeskelin sinne tänne puiden lomassa. Näin muutamia käärmeitä ja yksi \nniistä kohotti sihisten päänsä minua kohti. En osannut aavistaakaan \nettä tämä oli tuo vaarallinen kalkkalokäärme.\n\nMutta äkkiä syntyi eloa metsikössä. Muuan metsäsorsa pöllähti rääkkyen \nlentoon ja sitä seurasivat toiset, joten lintuja oli iso joukko ja ne \nlentelivät edestakasin kovasti kirkuen. Tämän johdosta päätin, että \njotkut laivatovereistani lähestyivät paikkaa, enkä siinä erehtynytkään. \nSillä pian kuulin kauvempaa ihmisääniä, jotka kuunnellessani yhä \nlähenivät.\n\nTämän johdosta hätäännyin hieman ja kätkeysin erään matalakasvuisen \npuun alle, jossa olin hiljaa kuin haudassa.\n\nKuulin Silverin äänen ja hän kuului puhuvan jotain pitempää asiata ja \nhänen puheensa toiset tuon tuostakin keskeyttivät. Ja äänen painosta \npäättäen puhuivat he jotain vakavata, mutta selvästi en kuullut yhtään \nsanaa.\n\nVihdoin lakkasivat äänet lähenemästä ja linnutkin tyyntyivät ja \npalasivat lähellä olevaan lammikkoon.\n\nVoin selvästi sanoa, mistäpäin äänet tulivat. Ryömin ääneti nelinkontin \nsinnepäin ja vihdoin voin puiden lehtien lomitse nähdä John Silverin ja \nerään toisen miehistä, kun he olivat keskustelussa keskenään.\n\n\"Toveri\", sanoi Silver pitkän, ja kirouksilla höystetyn sanatulvan \njälkeen, \"oletko minun puolestani vai minua vastaan? Vastaa, Tom!\"\n\n\"Silver\", sanoi puhuteltu, \"sinä olet vanha ja sinä olet kunniallinen \ntai ainakin sinua sellaisena pidetään, mutta ennenkuin luovun \nvelvollisuuksistani, ennen luovun oikeasta kädestäni.\"\n\nNyt kuului kamala kirkaisu, joka kaikui kallioita vasten pelästyttäen \nlinnut lentoon.\n\nTämän kuultuaan oli Tom hypännyt kuin hevonen, kun sitä kannustetaan, \nmutta Silver ei vähintäkään hievahtanut. Hän seisoi vallan tyyneenä \nsauvaansa nojaten ja ikäänkuin karate, joka on valmis puremaan.\n\n\"John\", sanoi merimies ja ojensi kätensä.\n\n\"Pois käpäläsi\", huusi Silver ja väistyi hieman taaksepäin.\n\n\"Kernaasti minun puolestani, John Silver. Sinun huono omatuntosi \nsaattaa sinut minua pelkäämään. Mutta sanohan taivaan nimessä, mitä tuo \nmerkitsi?\"\n\n\"Tuoko\", sanoi Silver kamalasti irvistellen, \"luulen, että se oli \nAlan.\"\n\nTom parka päästi kauhunhuudahduksen.\n\n\"Alanko?\" huudahti hän. \"Rauha hänen sielulleen. Hän oli kelpo \nmerimies. Ja mitä sinuun tulee, John Silver, niin olet sinä kauvan \nollut toverini, mutta tästä päivästä alkain et ole. Kernaammin tahdon \nkuolla kuin koira kuin luopua velvollisuudestani. Sinä olet tappanut \nAlanin, vai kuinka? Tapa minutkin, jos voit, mutta sinua halveksin!\"\n\nSen sanottuaan käänsi hän selkänsä Pitkälle Johnille ja alkoi astua \nrantaa kohti. Mutta pitkälle ei hän ehtinyt, kun John kirkaisten \ntarttui oksaan ja heitti sauvansa menemään. Sen pää sattui Tom parkaa \nhartioitten väliin. Hän levitti äkkiä kätensä ja vaipui maahan.\n\nRusahduksesta päättäen oli hänen selkärankansa katkennut eikä hän \nkoskaan enään noussut. Vikkelänä kuin apina hyppäsi Silver, vaikka oli \nkainalosauvatta, seuraavassa silmänräpäyksessä hänen kimppuunsa ja iski \nkaksi kertaa puukkonsa päätä myöten turvattomaan ruumiiseen.\n\nTämän nähdessäni pyörryin minä, ja kun tulin tajuntaan, niin seisoi tuo \nihmispeto sauvansa varassa ja hattu päässä eikä näyttänyt panevan \nmitään huomiota uhriinsa, vaan pyyhki vain kylmäverisesti ruohonipulla \npuukkoaan.\n\nSitten antoi John vihellysmerkin, jonka tarkotusta minä en käsittänyt, \nmutta joka herätti minussa kauhua. Sillä jos useat hänen miehistään \nsaapuisivat ja minut keksittäisiin, niin ehkä tulisi osakseni Alanin \ntai Tomin kohtalo.\n\nKun olin poistunut piilopaikastani, kuulin yhä selvemmin askelien \nlähestymistä. Pelko antoi minulle nopeutta ja juoksin aika kyytiä \ntietämättä mihin. Vihdoin saavuin sellaiseen osaan saarta, jossa puita \noli tavallista harvemmin ja jossa ilmakin oli raittiimpi kuin tuolla \njärven rannalla.\n\nJa nyt näin jotain joka saattoi minut vapisevin sydämin paikalla \npysähtymään.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\nAarresaaren mies.\n\n\nJyrkän ja kallioisen kukkulan sivusta irtautui rapaa ja putosi rapisten \npuiden välitse. Silmäni kääntyivät vaistomaisesti sinnepäin ja minä \nnäin olennon, joka nopeasti syöksyi puunrungon taa. Se kauhu, jonka \ntämä uusi ilmiö minussa herätti, vaikutti sen, että minä heti \npysähdyin. Minusta tuntui, että olin sulettu molemmilta puolin. \nTakanani olivat murhaajat ja edessäni tuo kummallinen olento ja siksi \naloinkin katsoa edullisemmaksi valita vaara, jonka tunsin kuin vaaran, \njota en tuntenut. Niinpä näytti itse Silverkin minusta vähemmin \npelottavalta kuin tuo salaperäinen olento. Käännyin ympäri ja aloin \nastua venheitä kohti tuon tuostakin vilkaisten taakseni.\n\nNyt näyttäytyi haahmo uudelleen ja teki laajan kiertävän liikkeen sekä \nalkoi seurata minua nopeasti kuin hirvi.\n\nNyt näin että se oli inhimillinen olento, joka käveli kahdella jalalla \nja heti johtuivat mieleeni kuulemani jutut ihmissyöjistä. Nähtyäni, \nettä se oli ihminen, joskin mahdollisesti villikin, tyynnyin jossain \nmäärin ja kauhuni Silveriin nähden lisääntyi taas. Kun siinä seisoin \nhiljaa ja mietin, miten pakenisin, tulin ajatelleeksi pistooliani ja \nnyt rohkasin itseni ja astuin päättävästi tuota tuntematonta kohti.\n\nHän epäili, vetäysi takasin, astui sitten taas eteenpäin ja ihmeekseni \nja hämmästyksekseni heittäysi polvilleen ja rukoillen piti käsiään \nristissä.\n\nPysähdyin vielä kerran ja kysyin: \"kuka te olette?\"\n\n\"Ben Gunn\", vastasi hän ja äänensä tuntui heikolta ja se kitisi kuin \nruostunut lukko, \"minä olen Ben Gunn raukka enkä ole puhunut kolmeen \nvuoteen kenenkään kristityn ihmisen kanssa.\"\n\nNyt huomasin että hän oli valkoinen niinkuin minäkin ja lisäksi vielä \nettä hänen kasvonsa olivat tavallaan miellyttävätkin. En koskaan ennen \nollut nähnyt yhtään kerjäläistä niin ryysyisenä kuin hän oli. Pukunsa \noli pantu kokoon vanhoista purjekankaan palasista, jotka olivat \nkiinnitetyt napeilla ja puupalasilla. Vyöllään oli hänellä \nmessinkihakasilla varustettu nahkavyö, joka muutoin oli ainoa ehyt \nkappale hänen puvussaan.\n\n\"Kolme vuotta!\" huudahdin minä. \"Kärsittekö haaksirikon?\"\n\n\"En, poikaseni, vaan minut jätettiin tänne saareen.\"\n\nMieleeni muistui se kauhea rangaistus, jota merirosvot käyttävät, kun \nnimittäin jättävät rikoksellisen johonkin autioon saareen ja antavat \nhänelle mukaan vain hieman ruutia ja kuulia.\n\n\"Koko kolme vuotta\", jatkoi hän, \"ja koko ajan olen minä elänyt vain \nvuohista, marjoista ja simpukoista. Nyt alan minä ikävöidä kristillistä \nravintoa. Ei kai teillä ole palastakaan juustoa mukananne? Vai ei.\"\n\n\"Jos minä koskaan pääsen takasin laivaan, niin saatte juustoa niin \npaljon kuin haluatte\", sanoin minä.\n\nKoko tämän ajan oli hän hypistellyt lakkiani, silitellyt käsiäni ja \ntarkastellut kenkiäni sekä osottanut lapsellista tyytyväisyyttä, kun \nsai olla ihmisen läheisyydessä. Mutta viimeiset sanani saivat hänet \nhämmästymään.\n\n\"Jos koskaan pääsette takasin, sanoitte. Kuka teitä sitten estää?\" \nkysyi hän.\n\n\"Ette te ainakaan, siitä olen varma.\"\n\n\"Olette oikeassa\", huudahti hän. \"Mutta sanokaa minulle, toveri, mikä \non nimenne?\"\n\n\"Jim\", vastasin minä.\n\n\"Jim, Jim\", toisti hän nähtävällä mielihyvällä. \"Jim, te luultavasti \nluulette, ettei minulla koskaan ole ollut jumalista äitiä, joka on \nminua vaalinut?\"\n\n\"Sitäpä en voi varmasti tietää.\"\n\n\"Sellainen minulla oli ja minä osasin katkismukseni alusta loppuun. Ja \nsittenkin minulle piti näin käymän. Mutta se oli sallimus, joka saattoi \nminut tänne... Ja tiedättekö mitä Jim\", lisäsi hän muuttaen äänensä \nkuiskaavaksi, \"minä olen rikas.\"\n\nOlin nyt vakuutettu, että miesparka oli tullut heikkomieliseksi \nyksinään ollessaan ja luulon, että kasvoni piirteet ilmasivat \najatukseni, sillä hän toisti äänen painolla:\n\n\"Rikas! rikas! sanon minä. Ja minä sanon teille erään asian ja teen \nteistä oivan miehen. Jumala siunatkoon teitä siitä, että te olitte \nensimäinen, joka kohtasitte minut!\"\n\nÄkkiä ilmeni uhkaava katse hänen silmiinsä.\n\n\"Sanokaa nyt minulle totuus, Jim. Eihän tuo laiva ole kapteeni Flintin \nlaiva\", kysyi hän.\n\nPäähäni pisti sukkela aatos. Luulin tavanneeni liittolaisen ja siksi \nvastasin hänelle heti:\n\n\"Ei se ole Flintin laiva ja Flint itsekin on jo kuollut. Mutta minä \nvoin teille sanoa totuuden. -- Laivalla on muutamia Flintin miehiä ja \nmeistä muista se on hyvin ikävä juttu.\"\n\nHän kysyi hätäisenä:\n\n\"Eihän kai erästä yksijalkaista miestä?\"\n\n\"Silverkö?\" kysyin minä.\n\n\"Silver. Se tosiaankin oli hänen nimensä.\"\n\n\"Hän on laivan kokki ja salaliiton johtaja.\"\n\nHän piti ranteuksestani, ja kun kuuli vastaukseni oli hän vääntää sen \nsijoiltaan.\n\nMinä kerroin koko retkemme historian.\n\n\"Te olette kelpo poika, Jim\", sanoi hän vihdoin. \"Luottakaa vain Ben \nGunniin, kyllä hän selvittää asiat. No luuletteko, että teidän \ntuomarinne osottautuisi anteliaaksi, jos minä auttaisin hänet pulasta?\"\n\nVakuutin hänelle tuomarin olevan anteliaimman ihmisen maailmassa.\n\n\"Minä en tarkoita\", jatkoi Ben Gunn, \"että hän antaisi minulle \nportinvartijan tai lakeijan toimen, sillä sellainen ei ole minun makuni \nmukaista, vaan luuletteko hänellä olevan halun antaa minulle vaikkapa \nsanoisimme tuhat puntaa?\"\n\n\"Siitä olen vakuutettu, että sen te saatte, sillä tarkoitushan oli, \nettä kaikki laivalla olevat jakaisivat keskenään aarteen.\"\n\n\"Ja matkustaisivat kotiinko?\" kysyi hän hyvin viekkaan näköisenä.\n\n\"Luonnollisesti\", huudahdin minä. \"Tuomari on hieno mies. Ja \ntoisekseen, jos noista muista pääsemme kuitiksi, niin tarvitsemme kyllä \napuanne kotimatkalla.\"\n\n\"Kaiketikin\", sanoi hän. \"Sitä kyllä tarvittanee.\"\n\nHän näytti tuntevan suurta helpotusta.\n\n\"Kuulkaapas nyt, mitä minä sanon\", jatkoi hän, \"Tahdonpa vain yhden \nasian teille sanoa, nimittäin sen, että palvelin silloin Flintin \nlaivalla, kun hän kaivoi aarteen maahan. Hän ja kuusi muuta olivat \nmaissa melkein koko viikon ja me toiset olimme sillä aikaa\n'Valaskala'-nimisellä laivalla. Eräänä päivänä palasi Flint pikku \nvenheellään yksin laivaan sininen side päänsä ympärillä. Aarre oli \nkätketty ja nuot kuusi miestä kuolleet ja haudatut. Juuri silloin nousi \naurinko ja me huomasimme, että hän oli kalpea kuin ruumis. Miten oli \nhän menetellyt, sitä ei kukaan meistä voinut käsittää, sillä olihan hän \nyksin kuutta vastaan. Billy Bones oli perämiehenä, Pitkä John \naliperämiehenä ja he kysyivät häneltä, missä aarre oli. 'Heh', sanoi \nhän, 'voittehan mennä maihin ja jäädä sinne etsimään, jos tahdotte, \nmutta se on varma että laiva lähtee matkalle.'\n\n\"Sattuipa sitten niin, että minä kolme vuotta sitten olin eräässä \ntoisessa laivassa ja me purjehdimme läheltä tätä saarta. 'Pojat', \nsanoin minä, 'tuolla on Flintin aarre, menkäämme maihin ja etsikäämme \nse.' Kapteeni oli tuumaa vastaan, mutta toverini olivat kaikki \nyksimielisiä ja me menimme maihin. Kaksitoista päivää etsivät he \naarretta ja suuttuivat yhä enemmän minuun, kunnes he eräänä aamuna \npalattuaan laivaan, sanoivat minulle: 'mitä sinuun tulee, Benjamin \nGunn, niin tässä on sinulle pyssy, lapio ja kirves ja sinä voit olla \ntäällä etsimässä aarretta omaksi hyödyksesi.'\n\n\"Täten olen, Jim, kolme vuotta ollut täällä ja siitä päivästä aikain en \nole maistanut murustakaan kristillistä ravintoa.\"\n\nTämän jälkeen puhua höpisi hän kaikellaista, ja kun oli lopettanut, \nsanoin minä.\n\n\"Hyvä on, mutta minä en käsitä sanaakaan siitä, mitä te olette puhunut. \nMutta millä ilveellä pääsen minä laivaan?\"\n\n\"Totta tosiaan on se pulmallinen seikka, mutta minulla on venhe, jonka \nolen omin käsin rakentanut ja se on tuon valkean kallion alla. Ja \nluulen, että koetamme sitä pimeän tultua. Mitä nyt?\" keskeytti hän. \n\"Mitähän se oli?\"\n\nSillä juuri samassa, vaikka oli vielä pari tuntia aikaa \nauringonlaskuun, kuului kanuunan paukahdus.\n\n\"Kahakka on alkanut!\" huusin minä. \"Seuratkaa minua!\" Ja unhottaen \npelkoni aloin syöksyä ankkuripaikkaa kohti ja Ben Gunn pysyi helposti \nrinnallani.\n\n\"Vasemmalle, vasemmalle\" sanoi hän. \"Pysykää puiden alla! Tuolla ammuin \nensimäisen vuohen.\"\n\nHän puheli järjettömiä juttuja juostessamme eikä näyttänyt odottavan \nvastauksia kysymyksiinsä.\n\nKanuunan laukausta seurasi kiväärin laukauksia, jonka jälkeen seurasi \nhetken hiljaisuus. Neljännespenikulman päässä näin lipun liehuvan \nmetsän yllä.\n\n\n\n\n\n\nIV.\n\nPiiritys.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\nTohtori jatkaa kertomusta: Kuinka laiva antautui.\n\n\nKello oli noin puoli kaksi, kun molemmat \"Hispaniolan\" venheet lähtivät \nmaihin. Kapteeni, tuomari ja minä pidimme neuvottelun kajuutassa ja jos \nolisi käynyt pieninkään tuulen henkäys, niin olisimme me hyökänneet \nnoiden kuuden laivaan jääneen salaliittolaisen kimppuun, katkaisseet \nankkuriköyden ja lähteneet merelle. Mutta tuulta puuttui ja lisäksi \ntuli Hunter ilmoittamaan, että Jim Hawkins oli hiipinyt erääseen \nvenheeseen ja muiden mukana mennyt maihin.\n\nEmme koskaan Jimiä epäilleet, mutta olimme levottomia hänen \nturvallisuudestaan ja onnensattumaksi katsoimmekin enään hänen \npelastustaan. Me syöksyimme kannelle. Täällä istuivat rosvot purjeen \nsuojassa ja rannalla näimme venheitten olevan lähellä joen suuta mies \nkummassakin venheessä.\n\nOdottaminen oli kiusallista ja siksi päätettiin, että Hunter ja minä \nlähdemme maihin pikku venheellä saamaan tietoja.\n\nRannalla olevat venheet olivat laivan vasemmalla puolella. Mutta Hunter \nja minä ohjasimme venheen suoraan kartalle merkittyä varustusta koitti. \nNiille kahdelle, jotka olivat jätetyt venheisiin näytti tulevan \ntavattoman kiire meidät nähdessään ja he näkyivät keskustelevan, mitä \ntekisivät. Jos he olisivat laputtaneet matkoihinsa ja antaneet asiasta \ntiedon Silverille, niin olisi ehkä käynyt vallan toisin. Mutta heillä \nolivat määräyksensä luullakseni ja siksi jäivät he paikoilleen.\n\nKun olin astunut maalle, oli minulla vain noin sadan kyynärän matka \nvarustukseen. Tämä oli rakennettu mäen kunnaalle ja sen sisällä oli \nlähde. Sinne mahtui noin pari tusinaa ihmisiä ja se oli varustettu joka \npuolelta ampumareijillä.\n\nTämän ympärillä oli paljaaksi raivattu ala ja lisäksi oli ympärillä \npuuvallitus, jossa ei ollut minkäänlaista ovea -- ja jonka hävittäminen \nolisi vaatinut kauan aikaa ja paljon vaivaa.\n\nErittäinkin veti huomiotani puoleensa lähde. \"Hispaniolassa\" oli meillä \nkyllä aseita, ampumavaroja, ruokatavaroita ja viiniä, mutta puuttui \nvettä. Seisoin ja mietin juuri tätä, kun kuului kuolevan huudahdus ja \nensi ajatukseni oli, että nyt ne tappoivat Jim Hawkinsin.\n\nHetkeäkään hukkaamatta syöksyin rantaan ja venheeseeni. Onneksi oli \nHunter kova soutaja ja venhe aivan kuin lensi ja pian olimme laivalla.\n\nLuonnollisesti olivat täällä kaikki hyvin hämmästyksissään. Tuomari oli \nvaalea kuin palttina ja mietti onnettomuutta, johon oli meidät \nsaattanut ja muuan etukeulassa olevista miehistä oli yhtä peloissaan.\n\n\"Tuo on tottumaton sellaiseen työhön\", sanoi kapteeni Smollett \nnyökäyttäen päällään sinne päin. \"Hän oli vähällä pyörtyä huudon \nkuullessaan ja olisi millä hetkellä tahansa valmis yhtymään meihin.\"\n\nMinä ilmoitin kapteenille suunnitelmani ja yhdessä mietimme sen \ntoimeenpanon yksityiskohtia.\n\nVanha Redruth pantiin kajuutan ja miehistön asunnon väliseen käytävään \nja hänelle annettiin neljä kivääriä ja patja suojukseksi. Hunter souti \nvenheen peräkeulassa olevan aukon kohdalle ja minä aloin lastata siihen \nruutia, kivärejä, korppuja läskitynnyreitä, astian konjakkia ja \nrohtoarkkuni.\n\nSillä aikaa olivat tuomari ja kapteeni kannella ja jälkimäinen sanoi \npurrenohjaajalle: \"Mr Hands, meitä on laivalla kaksi, joilla \nkummallakin on pistoolinsa. Jos kukaan teistä kuudesta antaa \npienimmänkään merkin, niin on hän kuoleman oma.\"\n\nHe hämmästyivät kovin ja lyhyen neuvottelun jälkeen syöksyivät he \nkaikki etukeulaan kai aikoen hyökätä käytävää pitkin kimppuumme \ntakaapäin. Mutta kun he näkivät Redruthin odottavan heitä suljetussa \nkäytävässä, niin tekivät he käännöksen ja yksi pisti päänsä kannelle.\n\n\"Pääsi alas, koira!\" karjasi kapteeni.\n\nPää katosi heti ja sen jälkeen emme kuulleet mitään noista \njänishousuista.\n\nPanimme venheen niin täyteen kuin suinkin uskalsimme ja Joyce ja minä \nastuimme siihen ja aloimme suunnata kulkua aika kyytiä maata kohti.\n\nMyös tämä toinenkin matkamme herätti huomiota niissä, jotka rannalla \npitivät vahtia ja eräs heistä hyppäsi maalle ja katosi. Olin puoleksi \naikeissa muuttaa tuumani ja hävittää heidän venheensä, mutta sitten \npelkäsin, että jos Silver ja hänen kumppaninsa ovat lähistössä, niin \nvoimme menettää kaikki.\n\nPian pääsimme maihin samaan paikkaan kuin ensi kerrallakin ja aloimme \nkantaa tavaroitamme varustukseen. Ensi kerralla menimme kaikki kolme \nraskaat taakat mukanamme vallien luo ja heitimme tavarat niiden \nsisäpuolelle. Sitten jätin minä Joycen niitä vartioimaan ja annoin \nhänelle kuusi kivääriä. Hunter ja minä palasimme venheelle ja toimme \nsieltä uudet kantamukset ja tätä teimme, kunnes olimme kaikki \nkantaneet. Palvelijat jäivät varustukseen ja minä sousin kaikin voimin \ntakasin \"Hispaniolaan.\"\n\nToisen lastin tuominen näytti uskaliaammalta kuin mitä se tosiaan oli. \nNoita toisia tosin oli luvultaan paljoa enemmän kuin meitä, mutta \nmeillä olivat aseet. Maissa olevista miehistä ei taas kellään ollut \nkiväriä ja ennenkuin he ehtisivät tulla pistoolin kantaman matkan \npäähän, olisimme me ehtineet päästää heistä puolen tusinaa hengiltä.\n\nKaikki pelkuruus oli tuomarista kadonnut. Me lastasimme venhettä kuin \nolisi henki ollut kysymyksessä. Lastina oli sianlihaa, ruutia ja \nkorppuja ynnä kiväri sekä neljä hakaa. Muut aseet sekä jälellä olevan \nruudin heitimme veteen.\n\nVeden lasku alkoi ja laiva kääntyi. Ääniä kuului sieltä päin, jossa \nnuot kaksi venhettä olivat ja vaikka tämä tyynnytti meitä Joycen ja \nHunterin kohtalon suhteen, niin kiiruhdimme kuitenkin lähtöämme.\n\nRedruth vetäysi takasin paikastaan käytävässä ja laskeusi venheeseen, \njonka me veimme sitten keskilaivalle, jotta se oli likempänä kapteeni \nSmollettia.\n\n\"No, pojat\", sanoi tämä, \"kuuletteko minua?\"\n\nEi minkäänlaista vastausta kuulunut.\n\n\"Minä puhun sinulle, Abraham Gray.\"\n\nEi vieläkään mitään vastausta.\n\n\"Gray\", jatkoi kapteeni hieman kovemmalla äänellä, \"minä poistun \nlaivasta ja käsken sinun seuraamaan kapteeniasi. Tiedän, että sinä olot \npohjaltasi kunnon mies ja uskallampa väittää, ettei teistä kukaan \ntositeossa ole niin kehno kuin miksi hän nyt itsensä osottaa. Minä \npidän kelloa kädessäni ja annan 30 sekunttia miettimisaikaa.\"\n\nSyntyi lyhyt hiljaisuus.\n\n\"Kas niin, kunnon poikani\", jatkoi kapteeni, \"älä mieti niin kauvan. \nJokainen sekuntti saattaa oman ja näitten herrojen hengen vaaraan.\"\n\nÄkkiä syntyi elämää alhaalla ja sieltä tuli kannelle Abraham Gray \nveitsen haava leuvassaan ja syöksyi kapteenin luo kuin koira, joka on \nkuullut isäntänsä vihellyksen.\n\n\"Minä liityn teihin, herra\", sanoi hän.\n\nJa heti olivat hän ja kapteeni luonamme venheessä, ja me loittonimme \nlaivasta. Mutta vielä emme olleet maissa varustuksiemme takana.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\nJatkoa tohtorin kertomukseen: Maihin meno.\n\n\nTämä viides matka oli vallan erilainen kuin edelliset. Ensiksi oli \nvenheemme runsaammin lastattu kuin mitä se oikein sieti, sillä siinä \noli viisi täysikasvuista miestä, joista tuomari, Retruth ja kapteeni \nolivat kukin yli kuusi jalkaa pitkiä, ja lisäksi vielä kruutia, \nsianlihaa ja leipää.\n\nKulku kävi tosin helpommin sitten, kun lasti oli sopivammin sijoitettu, \nmutta sittenkin tuskin uskalsimme hengittää.\n\nJa lisäksi tuli vielä laskuvesi. Mutta pahin kaikista oli se, että \nvirta painoi meidät varsinaisesta suunnasta, ja aikomastamme \nmaallenousupaikasta niemen taakse. Ja jos olisimme antaneet virran \nviedä, niin olisimme tulleet maihin samassa paikassa, jossa \nkapinoitsijain venheet olivat ja kapinoitsijat voivat milloin tahansa \nhyökätä kimppuumme.\n\n\"Minä en voi ohjata varustusta kohti\", sanoin minä kapteenille, sillä \nminä pidin perää ja kapteeni ja Redruth hoitelivat airoja. \"Ettekö voi \nsoutaa hieman voimakkaammin?\"\n\n\"Emme venhettä upottamatta. Teidän täytyy panna parastanne \nperänpidossa.\"\n\n\"Tällä menolla emme pääse koskaan maihin\", sanoin minä vihdoin.\n\n\"Meidän täytyy pyrkiä vasten virtaa\", ilmoitti kapteeni, \"sillä jos \nkerran joudumme maallenousupaikan vasemmalle puolelle, niin on vaikea \nsanoa missä silloin pääsemme maihin, jolleivät venheet hinaa meitä \nsinne.\"\n\n\"Virta on hieman heikentynyt, herra\", sanoi Gray, joka istui \netukeulassa, \"voitte helpottaa hieman peräsintä.\"\n\n\"Kiitos, poikaseni\", sanoin minä ikäänkuin ei välillämme olisi koskaan \nmitään tapahtunut. Olimme nimittäin päättäneet kohdella häntä aivan \nkuin hän olisi aina ollut meidän miehiä.\n\nÄkkiä virkkoi kapteeni sanan \"tykki\" ja luulinpa hänen äänensä hieman \nmuuttuneen.\n\n\"He eivät koskaan voi saada tykkiä maihin\", sanoin minä, \"ja kaikissa \ntapauksissa eivät he sitä voi kuljettaa metsän läpi varustukseen.\"\n\n\"Katsokaahan perään päin\", sanoi kapteeni. Olimme kokonaan unhottaneet \npitkän viisinaulasen ja nyt huomasimme kauhuksemme, että nuot viisi \nroistoa olivat sen kanssa hommailemassa. Myös muistin nyt tykkiä varten \naijotut kuulat ja kruudin, jotka olivat jätetyt laivaan ja että rosvot \nvoivat helposti saada ne käsiinsä.\n\n\"Israel oli Flintin tykkimiehenä\", sanoi Gray kiihkeästi.\n\nVaarasta välittämättä ohjasimme venheen kulun suoraan \nmaallenousupaikkaa kohti ja olimme jo siksi paljon loitonneet virrasta, \nettä minä jotenkin helposti voin hoidella peräsintä, mutta täten tuli \nvenheemme laita heidän tykinkuulilleen hyväksi maalitauluksi.\n\nMinä sekä näin että kuulin paloviinasta punasen Israel Handsin laskevan \ntykinkuulan laivan kannelle.\n\n\"Kuka on tässä parhain ampuja?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Epäilemättä mr Trelawney\", vastasin minä.\n\n\"Mr Trelawney, tahdotteko tehdä sen palveluksen että ammutte jonkun \nnoista miehistä, mieluimmin Handsin\", sanoi kapteeni.\n\nMr Trelawney oli kylmä kuin rauta. Hän tarkasteli pyssynsä sytytintä.\n\n\"Käsitelkää pyssyänne varovasti!\" huusi kapteeni, \"sillä muutoin kaatuu \nvenhe. Jokainen pitämään sitä kohdallaan, kun hän tähtää.\"\n\nTuomari kohotti pyssynsä, souto lakkasi ja me nojasimme venheen toiseen \nlaitaan, jotta se pysyisi pystyssä.\n\nNyt oli heillä tykki kunnossa ja Israel, joka latauslaitos kädessään \nseisoi aukolla, oli tietysti paras ampumataulu. Mutta meillä ei ollut \nonnea, sillä samassa kuin Trelawney laukasi, taivutti roisto itseään \neteenpäin ja laukaus sattui erääseen toiseen, joka kaatui. Hänen \nkirkasunsa pani muutkin rosvot liikkeelle ja minä näin heidän rientävän \nvenheisiinsä.\n\n\"Tuolta tulevat venheet\", sanoin minä.\n\n\"Antaa heidän mennä\", huusi kapteeni. \"Nyt emme heille mitään voi, \nsillä muutoin menee oma venheemme pohjaan, ja jollemme pääse maihin, on \nkaikki hukassa.\"\n\n\"Vain toinen venheistä on miehitetty\", sanoin minä. \"Toisen miehistö \nkulkee kai maitse meidät kohdatakseen.\"\n\n\"Silloin saavat he pötkiä pakosalle\", vastasi kapteeni. \"Ymmärrättehän, \nmihin merimies maalla kelpaa! Niitä minä en pelkää, vaan tykin \nlaukauksia.\"\n\nSillä välin olimme kulkeneet hyvän matkan eteenpäin ja saaneet jotenkin \nvähän vettä venheeseen. Ja noin neljänkymmenen aironvedon matka oli \nenään maihin. Miehitettyä venhettä ei meidän tarvinnut enään peljätä, \nsillä se oli jäänyt niemen taakse. Laskuvesi joka äsken oli kulkuamme \nhidastuttanut, hidastutti nyt vihollisiamme.\n\n\"Jospa uskaltaisin, ampuisin vielä kerran\", sanoi kapteeni.\n\nMutta laivassa olevien rosvojen aikomus ei ollut luopua laukauksestaan. \nHe eivät edes katsoneetkaan kaatunutta toveriaan, vaikkei hän ollutkaan \nkuollut ja minä näin, että hän koetti ryömiä pois.\n\n\"Valmis\", huusi tuomari.\n\n\"Lakatkaa soutamasta\", käski kapteeni.\n\nHän ja Redruth työnsivät takasin niin kovin, että peräkeula vaipui \nveden alle. Samassa pamahti tykin laukaus. En tiedä mihin kuula lie \nmennyt, mutta luulen sen menneen päittemme yli.\n\nMutta nyt vaipui venheemme perä veden alle ja kivärimme kastuivat \nkokonaan, paitsi kahta, minun ja kapteenin. Meille itsellemme ei käynyt \nmitään vahinkoa.\n\nÄäniä läheni metsästä rantaa pitkin. Me emme pelänneet ainoastaan sitä, \nettä pääsy varustukseen meiltä suljettaisiin, vaan vieläpä sitäkin \nkuinka Hunter ja Joyce voisivat säilyttää mielenmalttiinsa, jos heidän \nkimppuunsa hyökkää 6 miestä. Sen tiesin, että Hunter oli luja mies, ja \nmyös, että Joyce oli oiva palvelija ja hyvä vaatteiden puhdistaja, \nmutta epäilin hänen sotilaskuntoaan.\n\nNäitä seikkoja tuumiessamme kaahlasimme maihin niin pian kuin voimme \nja jätimme mereen venheemme ynnä puolet siinä olevasta lastista.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\nJatkoa tohtorin kertomukseen. -- Ensi päivän taistelujen loppu.\n\n\nYhä selvemmin kuuluivat merirosvojen huudot metsässä ja pian kuulimme \nheidän askeleensakin, kun he juoksivat sekä oksien taittumisia, kun he \ntunkeutuivat viidakon läpi.\n\nAloin huomata asian käyvän hyvin vakavaksi ja siksi tarkastelin \npyssyäni.\n\n\"Kapteeni\", sanoin minä, \"Trelawneyn pyssy ei kelpaa mihinkään. Antakaa \nhänelle omanne.\"\n\nKun samalla huomasin, että Gray oli aseeton, annoin hänelle kirveeni. \nMeistä kaikista tuntui hyvältä, kun näimme hänen sylkevän kouraansa, \nrypistävän kulmiaan ja heiluttavan kirvestään ilmassa. Oli selvää, että \nhän oli kokonaan meidän puolellamme.\n\nAstuttuamme vielä neljäkymmentä askelta eteenpäin, tulimme \nmetsänreunaan ja näimme varustuksen edessämme. Me saavuimme vallituksen \nluoksi sen eteläiselle sivulle samaan aikaan kuin kapinoitsijat, Job \nAndersson etunenässä, meluten näyttäytyivät lounaisella sivustalla.\n\nHe pysähtyivät kuin kiinninaulatut. Ja ennenkuin he olivat tointuneet \nhämmästyksestään saivat tuomari Hunter ja Joyce tilaisuuden laukaista \npyssynsä. Laukaukset eivät tosin kaikki sattuneet, mutta niillä oli \nvaikutuksensa. Yksi kapinoitsijoista kaatui ja muut tekivät paikalla \nkäännöksen ja pakenivat metsään.\n\nKun olimme uudestaan ladanneet kivärimme, menimme vallituksen \nulkopuolelle kaatunutta vihollista tarkastamaan. Tämä oli aivan \nhengetön, sillä kuula oli mennyt hänen sydämensä läpi.\n\nMe aloimme jo iloita menestyksestämme, kun juuri samalla hetkellä \npamahti pistoolin laukaus metsiköstä, kuula vinkui korviemme sivuitse \nja Tom Redruth parka vaipui maahan. Sekä tuomari että minä vastasimme \nlaukaukseen, mutta kun meillä ei ollut, mihin tähdätä, niin hukkasimme \nkai turhanpäiten kruutia. Sitten latasimme taas uudelleen pyssymme ja \naloimme tarkastella Tom Redruthia.\n\nKapteeni ja Gray tutkivat hänen tilaansa, mutta minä näin heti, että \nhän pian kuolee.\n\nMeidän nopea vastauslaukauksemme oli luultavasti uudelleen hajoittanut \nkapinoitsijat, sillä esteettä saimme nostaa vanhan metsänvahdin \naitauksen sisäpuolelle sekä kantaa hänet verta vuotavana varustukseen.\n\nTuomari lankesi itkien kuin lapsi polvilleen hänen viereensä ja suuteli \nhänen kättään.\n\n\"Kuolenko minä, tohtori\", kysyi Tom.\n\n\"Tom poikani\", sanoin minä, \"sinä pääset kotiin.\"\n\n\"Olisin niin mielelläni ensin tahtonut antaa heille pöllyä pyssylläni\", \nvastasi hän.\n\n\"Tom\", sanoi tuomari, \"sano että sinä annat minulle anteeksi.\"\n\n\"Sopisiko se minulta teitä kohtaan? Mutta olkoon sitten niin. Amen!\"\n\nHetkisen vallinneen hiljaisuuden jälkeen pyysi Tom, että joku lukisi \nrukouksen, \"sillä niinhän on tapana, herra\", lisäsi hän ikäänkuin \nanteeksi pyytäen. Ja vähän sen jälkeen, sanaakaan enään virkkamatta \nheitti hän henkensä.\n\nSillä aikaa oli kapteeni ottanut hänen taskustaan ja vaatteittensa alta \nmuutamia esineitä, kuten Englannin lipun, raamatun, kokoonkäärityn \nliinan, kynän, mustetta, logi-kirjan sekä muutaman naulan tupakkia. \nKapteeni oli löytänyt kaatuneen hongan, josta oksat olivat taitetut, \naitauksen sisäpuolelle. Hunterin avulla oli hän nostanut sen \nvarustuksen yhteen nurkkaan. Sitten oli hän kiivennyt katolle ja \nnostanut lipun ylös.\n\nTämä näytti tuottavan hänelle suuren helpotuksen. Hän palasi \nvarustukseen ja alkoi laskea varastoja ikäänkuin ei muuta ajattelemista \nolisi ollutkaan, mutta siitä huolimatta ei hän päästänyt Tomia \nnäkyvistään. Ja kun kaikki oli tarkastettu läheni hän toinen lippu \nkädessään ruumista ja peitti sen lipulla.\n\nSitten kutsui hän minut syrjään.\n\n\"Tohtori Livesey\", sanoi hän \"kuinka monen viikon kuluttua odotatte \nristeilijälaivaa Bristolista?\"\n\nMinä sanoin hänelle, että ei ollut kysymys viikoista, vaan kuukausista. \nJa että jollemme ehdi elokuussa takasin, niin silloin vasta lähettää \nBlandy laivan meitä etsimään, mutta ei ennen. Laskekaa itse, sanoin \nminä.\n\nKapteeni pudisti päätään ja sanoi: \"siiheksi ehtii meille käydä hyvin \nhuonosti.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyin minä.\n\n\"On harmillista, että menetimme toisen lastimme. Mitä kruutiin ja \nkuuliin tulee, niin niiden suhteen kyllä tulemme toimeen, mutta \nruokavaroja on niin vähän, että tuskin tulemme toimeen.\"\n\nSamassa lensi kanuunan kuula sihisten yli varustuksen katon.\n\n\"Ohoo\", sanoi kapteeni, \"ampukaa te vain! Teillä, poikaseni on nyt jo \nvähän kruutia?\"\n\nToisen kerran tähtäsivät he paremmin ja kuula putosi vallituksen \nsisäpuolelle pöllyttäen ilmaan aikamoisen hiekkapilven saamatta muuta \nvahinkoa aikaan.\n\n\"Kapteeni\", sanoi tuomari, \"huonetta ei voi laivalta nähdä ja siksi, \nampuvat he kai lipun mukaan. Eiköhän olisi parempi, että lippu otetaan \nalas?\"\n\n\"Ottaako alas lippuni\", huudahti kapteeni, \"ei ikänään.\"\n\nJa luulen, että kaikki olimme hänen kanssaan samaa mieltä, sillä siten \nosotimme vihollisillemme, että heitä halveksumme.\n\nKoko illan jatkoivat he ampumista kumminkin ilman tulosta.\n\n\"Tällä kertaa on hyvä seikka vallitsemassa\", huomautti kapteeni. \n\"Edessämme oleva metsä on luultavasti vihollisista vapaa ja vesi on \ntaas laskeutunut koko joukon ja niin muodoin on varastomme kuivalla. \nKuka haluaa mennä läskiä noutamaan?\"\n\nGray ja Hunter tarjoutuivat paikalla ja hyvin varustettuina hiipivät he \nvarustuksen ulkopuolelle, mutta heidän lähettämisensä ei osoittautunut \nolevan miksikään hyödyksi. Kapinoitsijat olivat rohkeampia kuin \nluulimmekaan ja he panivat yhä suuremman luottamuksen Israelin kanuunan \nlaukauksiin. Sillä neljä tai viisi heistä oli kovassa touhussa \nkuljettamassa pois tavaroitamme ja niitä kantaen kahlasivat he \nlähistössä olevaan venheeseen ja jota airon avulla pideltiin, ettei se \npäässyt menemään virran mukana. Silver oli perässä ja antoi määräyksiä. \nHänen miehistään oli jokainen varustettu pyssyllä, joita he olivat \nottaneet omasta salaisesta varastostaan.\n\nKapteeni taas istui noiden kahden lähdettyä logikirjaansa kirjoittamaan \nja tässä seuraa alku hänen muistiinpanoistaan.\n\n\"Aleksanteri Smollett, kapteeni, David Livesey, laivan lääkäri, Abraham \nGray, puuseppä, John Trelawney, laivan omistaja, John Hunter ja Richard \nJoyce omistajan palvelijoita, maamiehiä -- nämät ainoat ovat pysyneet \nuskollisina koko laivan miehistöstä. Ruokavaroja on heillä kymmeneksi \npäiväksi, jolloin niitä tulee antaa hyvin pienissä annoksissa, tulivat \nmaihin tänään ja nostivat Englannin lipun varustushuoneen katolle. \nTuomas Redruthin, laivanomistajan palvelijan ampuivat kapinoitsijat; \nJames Hawkins, kajuuttavahti...\"\n\nJa samassa surkuttelin Jim Hawkins-paran kohtaloa.\n\nHuuto kuului maanpuolelta.\n\n\"Joku huutaa meitä\", sanoi Hunter, joka oli vahdissa.\n\n\"Tohtori, tuomari, kapteeni, halloo! Hunter oletteko siellä\", kuului \nhuuto.\n\nJa minä syöksyin ovelle nähdäkseni Jim Hawkinsin terveenä ja \nvahingoittumattomana kiipeävän vallituksen yli.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\nJames Hawkins jatkaa taas kertomusta: Varustuksen piiritys.\n\n\nNiin pian kuin Ben Gunn näki Englannin lipun, pysähtyi hän, tarttui \nkäteeni ja istuutui.\n\n\"Katsokaas\", sanoi hän, \"tuolla ovat ystävänne, siitä olen varma.\"\n\n\"On paljon todennäköisempää, että siellä on merirosvoja\", vastasin \nminä.\n\n\"Ei\", huusi hän. \"John Silver olisi nostanut mustan lipun, jossa on \npääkallo ja luita. Nuo ovat ystäviänne ja nyt ovat he vanhassa \nvarustuksessa, jonka Flint monta herran vuotta sitten rakennutti.\"\n\n\"No hyvä\", sanoin minä, \"ehkä olette oikeassa. Sitä suurempi syy on \nminulla kiiruhtaa ja yhtyä ystäviini.\"\n\n\"Ei, toverini\", huomautti Ben. \"Te olette kelpo poika, jollen erehdy, \nmutta poika te vain kaikissa tapauksissa olette. Minä en lähde sinne, \nvaikka minulle annettaisiin kaikki rommi maailmassa. Minä, nähkääs \ntahdon ensin teidän päällysmiestenne kunniasanan.\"\n\nHän nipisti minua käsivarresta hyvin veitikan näköisenä.\n\n\"Kun Ben Gunnia tarvitaan, niin tiedätte, Jim, mistä hän löydetään. \nAivan samasta paikasta, josta te hänen tänään löysitte. Sillä, joka \ntulee, pitää olla jotain valkeata kädessään ja hänen pitää tulla \nyksinään. Ben Gunnilla ovat nähkääs omat mielijohteensa.\"\n\n\"Hyvä\", sanoin minä, \"luulenpa ymmärtäväni teidät. Teillä on jokin \nehdotus ja te tahtoisitte tavata tuomarin tai tohtorin. Te olette \nsiellä tavattavissa, missä minäkin teidät tapasin. Eikö niin?\"\n\n\"Ja puolesta päivästä alkain k:lo 6 saakka\", lisäsi hän.\n\n\"Hyvä on\", sanoin minä, \"saanko nyt mennä?\"\n\n\"Mutta ettehän vain unhota?\" kysyi hän tuskallisen näköisenä. \"Minulla \novat omat aatteeni. Noja\", lisäsi hän yhä pitäen minua kädestä, \n\"voittehan nyt mennä... Kuulkaas Jim, jos te tapaatte John Silverin, \nniin älkää Herran tähden myökö minua. Luvatkaa se minulle!\"\n\nTässä keskeytti hänen puhelunsa kova pamaus ja samassa tuli tykin kuula \nsuhisten puitten lävitse ja laskeutui hiekkaan noin sadan askeleen \npäähän meistä. Seuraavassa silmänräpäyksessä lähdimme pakosalle eri \ntaholle.\n\nKun kuulat vinkuivat metsässä etsin minä kätköpaikan toisensa jälkeen. \nKumminkin olin hieman rohkaissut itseäni ja tehtyäni pitkän kaarroksen \nryömin puitten lomitse rantaan.\n\nAurinko oli juuri laskeutunut ja merituulet puhalsivat metsässä ja \npanivat ankkuripaikan harmaan pinnan väreilemään. Nousuvesi oli taas \nvetäytynyt kauvaksi ja suuret alat rantahiekasta olivat kuivina. Päivän \nkuumuuden jälkeen tuntui ilma kolealta.\n\n\"Hispaniola\" oli edelleenkin ankkuripaikalla -- mutta merirosvon lippu \nliehui mastossa. Kun seisoin ja katselin merelle päin, kuului taaskin \ntykinlaukaus.\n\nSeisoin rannalla ja tähystelin. Näin, että useat miehet rannalla \nlähellä varustusta hävittivät jotain kirveillään -- laivavenhettä, \nkuten sittemmin sain tietää. Jonkun matkan päässä lähellä joen suuta \nleimusi iso valkea puitten välissä ja tämän niemen ja puitten väliä \nkulkivat miehet tullen mennen. Miehet hoilasivat kuin lapset ja heidän \näänestään tuntui, että he olivat maistelleet rommia.\n\nVihdoin luulin voivani palata varustukseen. Kun nousin seisoalleen näin \njonkun matkan päässä kohoavan matalan pensaikon keskestä yksinäisen \nkallion, joka oli jotenkin korkea ja omituisen valkea väriltään. Nyt \nselvisi minulle, että se oli sama valkea kallio, josta Ben Gunn oli \nmaininnut ja että sieltä löydämme venheen, jos sellaista joskus \ntarvitsemme.\n\nHyvän aikaa kuljettuani saavuin varustushuoneen rannanpuoleiselle \nsivulle ja sen varustusväki otti minut riemuiten vastaan. Hyvin tiheä \nmetsä ympäröi varustuksen -- ja liiankin tiheä. Metsä oli kaikkialla \nyhtä tasaista ja yhtä korkeata. Maan puolella se oli pelkkää \nmäntymetsää, mutta merenpuolella se oli sekalaista.\n\nKylmä iltatuuli puhalsi raoista kömpelösti rakennettuun varustukseen ja \npeitti lattian hienolla hiekalla. Myös meilläkin oli hiekkaa silmissä, \nhampaitten välissä, illallisessa ja vieläpä keittokattilassammekin. \nSavupiippunamme oli nelikulmainen aukko katossa. Vain vähäinen osa \nsavusta kulki tämän kautta, jota vastoin enin osa jäi sisälle \nkirveltäen silmiämme ja saaden meidät rykimään. Saadakseni kuvan \ntäydellisemmäksi, lisään vielä että Graylla olivat kasvot kääreissä sen \nhaavan tähden, jonka hän oli saanut luopuessaan kapinoitsijain \ntoveruudesta sekä että vanha Tom Redruth-parka makasi kankeana ja \njäykkänä hautaamattomana Englannin lipun peitossa.\n\nKapteeni Smollett määräsi meille kullekin vahtipaikkamme. Tohtori, Gray \nja minä saimme yhden vartiopaikan, tuomari, Joyce ja Hunter toisen. \nNiin väsyneitä kuin olimmekin, lähetettiin kaksi meistä noutamaan puita \nja kaksi taas sai toimekseen kaivaa hauta Redruthille. Tohtori \nmäärättiin kokiksi ja minä olin vartioimassa sisäänkäytävää. Kapteeni \nkulki edestakasin rohkaisten meitä.\n\nKerta toisensa jälkeen tuli tohtori käytävään saamaan raitista ilmaa ja \nhänen silmänsä olivat savusta punaset ja aina oli hänellä joku sana \nminulle sanottavana.\n\n\"Tuo Smollett on parempi mies kuin minä\", sanoi hän kerran. \"Ja kun \nminä sen sanon, niin merkitsee se paljon, Jim.\"\n\nToisen kerran tuli hän ja seisoi hetkisen aikaa hiljaa. Sitten kallisti \nhän päätään sivulle päin ja katsoen minuun virkkoi: \"minkälainen mies \ntuo Ben Gunn on?\"\n\n\"Enpä oikein tiedä, mutta luulen, ettei hän ole oikein viisas.\"\n\n\"No jos kerran häntä sellaiseksi luulet, niin varmasti hän sellainen \nonkin\", virkkoi tohtori. \"Mieheltä, joka on kolme vuotta pureksinut \nkynsiään autiolla saarella, ei voi vaatia, että hän näyttäisi niin \nviisaalta kuin sinä tai minä. Juustoako hän ikävöi vai mitä?\"\n\n\"Juustoa\", vastasin minä.\n\n\"Kuuleppas, Jim, nyt näet, kuinka hyödyllistä on olla herkkusuu. \nOlethan varmaan nähnyt nuuskataulikkani, mutta et koskaan ole nähnyt \nminun nuuskaavan -- vain siksi, että taulikassani on palanen juustoa, \nerittäin ravitsevaa, jota valmistetaan Italiassa. Ja sen annan minä Ben \nGunnille.\"\n\nEnnenkuin olimme syöneet illallisen, hautasimme vanhan Tomin hiekkaan \nja seisoimme hetkisen aikaa paljain päin hänen hautansa ympärillä. \nOlimme tuoneet koko joukon polttopuita, mutta kapteenin mielestä niitä \noli liian vähän. Hän sanoi, että meidän täytyi ryhtyä huomenna samaan \ntyöhön uudestaan, mutta paljon reippaammin.\n\nKun olimme syöneet läskimme ja kukin oli saanut annoksen konjakkia, \nniin istuutuivat nuo kolme päällikköä varustuksen nurkkaan \nkeskustelemaan vastaisista toimistamme.\n\nHeidän järkensä näytti olevan pysäyksissä. Varastot olivat niin pienet, \nettä meidän tulisi antautua ennenkuin apua ehtisi saapua. Paras \ntoivomme oli kumminkin se, että saisimme merirosvoja niin paljon \ntapetuksi, että he joko laskisivat merirosvon lipun alas tai lähtisivät \npurjehtimaan \"Hispaniolalla.\" Heidän lukumääränsä oli alentunut 19:sta \n15:sta. Kaksi muuta oli haavoittunut lievemmin ja yksi, nimittäin se, \njoka ammuttiin tykin vierestä, pahasti haavoittunut ja ehkäpä \nkuollutkin. Meidän tuli käyttää tilaisuutta hyväksemme tuhotaksemme \nheidät ja samalla varjellaksemme itseämme. Tässä suhteessa oli meillä \nkaksi hyvää liittolaista -- rommi ja ilmanala.\n\nMitä edellisen liittolaiseen tulee, niin oli se jo avustamassa, sillä \nvaikka olimmekin puolen Englannin penikulman matkan päässä, niin \nkuulimme kapinoitsijain laulavan ja meluavan aina myöhään yöhön saakka. \nJa tohtori sanoi lyövänsä vetoa siitä että puolet heistä sairastuisi \nviikon kuluessa, ilman lääkkeitä kun olivat ja oleskelivat \nepäterveellisessä seudussa.\n\nMinä olin kovin väsyksissä ja vaivuin heti sikeään uneen.\n\nKun seuraavana aamuna heräsin, niin olivat toiset olleet jo kauvan \nylhäällä ja kantaneet ison taakan puita. Minä heräsin meluun, kun joku \nsanoi: \"rauhanlippu!\" Ja sitten kuului joku huutavan: \"se on Silver!\" \nHyppäsin heti pystyyn, hieroin silmiäni ja kiiruhdin seinässä olevan \nampuma-aukon luo.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesensimäinen luku.\n\nSilverin lähetystö.\n\n\nKaksi miestä seisoi vallituksen ulkopuolella ja toinen heistä heilutti \nvalkeata vaatekappaletta. Toinen taas, joka oli Silver itse, seisoi \ntyynenä vieressä.\n\nOli jotenkin varhaista ja aamu oli tavattoman kylmä. Taivas oli kirkas \nja pilvetön ja puitten latvat loistivat ruusunvärisinä auringon \npaisteessa. Silver ja hänen apulaisensa olivat kokonaan varjossa ja se \nvalkea höyry, joka oli noussut suosta, ulottui heitä polviin saakka. \nPaikka oli epäterveellinen ja kuumetta synnyttävä.\n\n\"Pysykää sisällä\", sanoi kapteeni, \"sillä voinpa lyödä vetoa, että \ntässä piilee jokin petos.\" Sitten huusi hän merirosvoille: \"Keitä \nsiellä? Pysykää alallanne tai muutoin ammumme teidät.\"\n\n\"Rauhan lippu\", huusi Silver.\n\nKapteeni oli varoillaan, ettei kavalasti ammuttu luoti sattuisi häneen \nja sitten kääntyi hän meihin sanoen:\n\n\"Tohtori, olkaa varuillanne! Tohtori pitäköön huolta pohjoisesta, Jim \nitäisestä ja Gray läntisestä sivustasta. Kaikki lataamaan pyssyjä! \nReippaasti ja varovasti!\"\n\nSitten kääntyi hän taas kapinoitsijoihin päin.\n\n\"Mitä te tahdotte rauhanlipullanne?\" huusi hän. Toinen näistä vastasi: \n\"Kapteeni Silver haluaa tulla kanssanne keskustelemaan ja tekemään \nsovinnon.\"\n\n\"Kapteeni Silverkö? Minä en tunne ketään kapteeni Silveriä. Kuka hän \non?\" huusi kapteeni.\n\nJa me kuulimme hänen lisäävän itsekseen: \"kapteeni? Sepä luulen olevani \nminä eikä kukaan muu. Liian nopeastipa sitä arvossa noustaankin.\"\n\nPitkä John vastasi:\n\n\"Se olen minä, herraseni, sillä pojat ovat valinneet minut kapteeniksi \nsen jälkeen kuin te poistuitte laivasta\", ja hän pani erityisen painon \nsanalle poistuitte. \"Me olemme halukkaat antautumaan, jos vain voimme \ntulla yksimielisyyteen kanssanne. Pyydän vain kunniasananne\nteiltä, kapteeni Smollett, että sallitte minun mennä terveenä ja \nvahingoittumattomana tästä linnoituksesta ja että annatte minulle \nminutin ajan päästä ampumamatkan ulkopuolelle ennenkuin ammutte.\"\n\n\"Silver\", sanoi kapteeni, \"minulla ei olo vähintäkään halua puhella \nkanssanne, mutta teitä haluttaa puhua minulle, niin voitte tulla. Siinä \nkaikki. Ja jos teillä on petos mielessä, niin syyttäkää itseänne ja \nJumala armahtakoon teitä.\"\n\n\"Siinäpä onkin kylliksi\", huusi pitkä John iloisesti. \"Yksi sana teiltä \non riittävä ja minä tiedän, että te olette hieno mies.\"\n\nMe näimme, että rauhanlippua kantava mies koetti estää Silveriä \nmenemästä, mutta tämä nauroi ääneensä hänelle ikäänkuin pelon ajatus \nolisi ollut jotain aivan luonnotonta. Sitten läheni hän aitausta, \nheitti kainalosauvansa sen yli ja erinomaisen vikkelyytensä ja voimansa \navulla pääsi itsekin yli aitauksen. Mutta hyvin vaikeata oli hänen \nkulkea kukkulata ylöspäin, sillä jyrkässä rinteessä monien kantojen \nvälissä ja pehmeässä hiekassa oli hän sauvoineen yhtä avuton kuin laiva \nkäännöksessä. Mutta hän selviytyi kumminkin kuin mies ja seisoi vihdoin \nkapteenin edessä, jolle hän teki siron kumarruksen. Parhaimmat vaatteet \nolivat hänellä yllään.\n\n\"Vai siinä te nyt olette\", sanoi kapteeni. \"Istukaa, jos tahdotte.\"\n\n\"Ettekö salli minun tulla sisään, kapteeni?\" pyysi John valittavalla \näänellä, \"sillä on surkeata istua hiekassa näin kylmänä aamuna.\"\n\n\"Kuulkaas Silver\", vastasi kapteeni, \"jos te olisitte tahtoneet pysyä \nkunniallisena miehenä, niin voisitte nyt istua keittiössänne. Oma \nsyynne. Te olette joko laivan kokki -- ja sellaisena kohtelen teitä \nystävällisesti -- eli kapteeni Silver, tavallinen kapinoitsija, ja \nsellaisena ollen on paras, että menette ja hirtätte itsenne.\"\n\n\"Hyvä on, kapteeni\", sanoi Silver ja istuutui osoitettuun paikkaan \nhiekalle. \"Tämähän on oikein hauska paikka. Kah, tuollahan on Jimkin! \nHyvä huomenta, poikaseni! Nöyrin palvelijanne, herra tohtori. Tehän \nasutte täällä kuin onnellinen perhe konsanaan, jos niin saan luvan \nsanoa.\"\n\n\"Jos teillä on jotain sanottavaa, niin on parasta, että teette sen \nheti\", sanoi kapteeni.\n\n\"Aivan oikein, kapteeni Smollett\", vastasi Silver. \"En voi kieltää, \nettä te eilen illalla selviydyitte erinomaisen hyvin. Mutta kauvemmin \nei se voi niin mennä. Tahdon sanoa teille, etten minä eilen ollut \nhumalassa, vaan kauhean väsyksissä ja jos minä olisin herännyt \nsekuntinkaan aikasemmin, niin olisi asia saanut toisen käänteen. \nSilloin emme olisi sitäkään miestä menettäneet.\"\n\n\"Ja sitten\", sanoi kapteeni erinomaisen tyyneenä, vaikka viimeiset \nsanat hänelle olivatkin vallan käsittämättömät.\n\nMinä puolestani aloin jo arvella, että Ben Gunn oli käynyt \nvierailemassa merirosvojen luona silloin kun nämät olivat aivan \njuovuksissa ja ilokseni huomasin vihamiehiämme enään olevan vain \nneljätoista.\n\n\"Asianlaita on seuraava\", virkkoi Silver. \"Me tahdomme saaressa olevan \naarteen ja meidän täytyy saada se. Sellaiset ovat meidän ehtomme. Te \ntaas luullakseni haluatte kernaasti pelastaa henkenne niin pian kuin \nmahdollista ja ne ovat taas teidän ehtonne. Teillähän on kartta vai \nmitä'?\"\n\n\"Paljon mahdollista\", sanoi kapteeni.\n\n\"Aivan varmasti, sillä tiedän asian. Minä tarkotan, että me tahdomme \ntuon kartan haltuumme. Ainakin minä puolestani en muutoin koskaan ole \nteille itsellenne tahtonut mitään pahaa.\"\n\n\"Se ei minuun kuulu, herraseni\", keskeytti kapteeni. \"Me tiedämme aivan \ntarkkaan, mitä te aioitte tehdä, mutta siitä vähät välitämme, sillä nyt \nette voi niin tehdä, ymmärrättekö.\"\n\n\"Jollei Abe Gray...\" huudahti Silver.\n\n\"Seis mies!\" keskeytti kapteeni. \"Gray ei ole kertonut mitään enkä minä \nole häneltä kysynyt mitään. Nyt tiedätte tarpeeksi, vintiö.\"\n\nTämä pieni pahantuulen ilmaus näytti vaikuttavan masentavasti \nSilveriin, mutta pian sai hän itseensäluottamuksen takasin.\n\n\"Näen että poltatte tupakkia, kapteeni\", sanoi hän, \"ja minä otan \nvapauden tehdä samoin.\"\n\nHän pani tupakkia piippuunsa ja sytytti sen, jonka jälkeen molemmat \nistuivat jonkun aikaa ääneti poltellen milloin katsellen toisiaan \nmilloin pannen uutta tupakkia piippuihin. Heidän katselemisensa tuntui \nyhtä hauskalta kuin jos olisi ollut teaatterissa.\n\n\"Tuollaiset, kuten sanoin, ovat siis vaatimuksemme\", sanoi vihdoin \nSilver. \"Teidän tulee antaa meille kartta, joka osottaa aarteen paikan \nja sitten lakkaatte ampumasta merimiesparkoja ja katkomasta heidän \nkaulojaan, kun he makaavat. Jos näin teette, niin saatte vapaasti \nvalita toisen kahdesta ehdotuksesta: joko tulette kanssamme laivaan, \nkun aarre on sinne viety, ja minä lupaan kunniasanallani, että lasken \nteidät jossain sopivassa paikassa maihin. Tai jos mieluummin tahdotte, \nniin saatte jäädä tänne, ja varsinkin tämä olisi suotavaa, sillä \nmuutamilla miehistämme on selvittämättömiä seikkoja kanssanne. \nRuokavarat jaamme tasan kanssanne ja minä annan teille kunniasanani, \nkuten ensimäisessäkin ehdossa, että minä lähetän ensimäisen laivan, \njoka tulee näkyviin, tänne teitä noutamaan. Teidän täytyy myöntää \nehtojeni olevan erinomaiset.\"\n\nKapteeni Smollett nousi seisomaan ja karisti tuhkan piipustaan ja \nvirkkoi: \"joko nyt olette sanoneet sanottavanne?\"\n\n\"Sellaiset ovat loppuvaatimukseni ja jos ne hylkäätte; niin saatte \nminusta vain kuulla pyssynlaukauksien kautta\", vastasi John.\n\n\"Kuulkaa siis, mitä minullakin on sanomista\", vastasi kapteeni, \"Jos \ntulette tänne yksitellen ja aseettomina, niin panen teidät rautoihin ja \nEnglantiin saavuttuamme jätän teidät oikeuden käsiin. Mutta jollette \ntule niin passitan teidät, niin totta kuin nimeni on Aleksanteri \nSmollett, jokaisen helvettiin. Te ette koskaan löydä aarretta ettekä te \nosaa kuljettaa laivaa, ettekä koskaan voita meitä. Nämät ovat viimeiset \nsanani teille. Sillä vannon taivaan nimessä että minä ajan kuulan \nkalloonne, kun ensi kerran teidät tapaan. Laputtakaa nyt täältä \ntavallista sukkelaampaan.\"\n\nSilverin kasvot olivat kamalat nähdä. Hänen silmänsä tuijottivat \nkamalasti. Hän karisti tupakat piipustaan.\n\n\"Antakaa minulle joku, joka auttaa minut aitauksen yli\", karjui hän.\n\n\"En anna\", vastasi kapteeni.\n\n\"Kuka tahtoo auttaa minua?\" kirkui John.\n\nEi kukaan meistä hievahtanutkaan paikoiltaan. Päästellen mitä \nkamalimpia kirouksia kompuroi John hietikössä sauvansa avulla.\nTultuaan lähteen luoksi, sylki hän siihen huutaen: \"tämä on \nhyvästijättötervehdykseni. Ja tunnin päästä sären vanhan linnoituksenne \nkuin rommiastian. Naurakaa te vain! Viimeksi naurava makeimmin nauraa!\"\n\nJa kauheasti kiroten lähti hän kulkemaan edelleen. Muutaman \nepäonnistuneen yrityksen jälkeen auttoi hänen kumppaninsa hänet \naitauksen yli ja pian katosivat he metsään.\n\n\n\n\nKahdeskymmenestoinen luku.\n\nHyökkäys.\n\n\nNiin pian kuin Silver oli kadonnut, kääntyi kapteeni katsomaan \nsisälläolijoita, joista vain Gray oli paikoillaan.\n\nSilloin näin hänen ensi kerran äkäisenä.\n\n\"Paikoillenne\", karjasi hän ja me palasimme vartiopaikoillemme. \"Gray, \nte hoiditte virkaanne, kuten kelpomiehen tulee. Mr Trelawney, minä \nihmettelen teitä! Ja tekin tohtori, joka olette kantanut kuninkaallista \npukua!\"\n\nTohtori palasi paikoilleen ja muut kiiruhtivat lataamaan pyssyjä.\n\nKapteeni seisoi jonkun aikaa ääneti ja sanoi sitten: \"poikani, tunnin \nkuluttua he tulevat. Ei tarvinne sanoa, että meitä on vähemmin kuin \nheitä, mutta me taistelemme suojuksessa. En vähintäkään epäile, ettemme \nvoisi pitää heitä kurissa, mutta se riippuu kokonaan teistä.\"\n\nSitten kävi hän vielä kerran katsomassa, että kaikki oli kunnossa.\n\nRakennuksen kahdella lyhemmällä sivustalla, idän ja lännen puolella oli \nvain kaksi ampumareikää. Eteläisellä sivulla, jossa oli käytävä, oli \nniinikään kaksi ampumareikää. Meillä seitsemällä oli parikymmentä \npyssyä. Polttopuut olivat ladotut neljään pöydänmuotoiseen kasaan ja \nkullakin näillä pöydällä oli ladattuja pyssyjä puolustusta varten. \nHuoneen keskellä olivat kirveet.\n\n\"Sammuttakaa tuli\", sanoi kapteeni, \"sillä nyt ei enään ole kylmä eikä \nole hyvä, että meillä ovat silmät savua täynnä.\"\n\nTuli sammutettiin.\n\n\"Hawkins ei ole ollenkaan saanut aamiaista. Saatte itse sitä hommata ja \nsyödä vartiopaikallanne. Kiiruhtakaa, poikaseni. Hunter, antakaapas \nkonjakkia.\"\n\nKun tämä tapahtui, täydensi kapteeni puolustussuunnitelmaansa.\n\n\"Tohtori, te otatte ovesta vastataksenne, mutta älkää paljastako \nitseänne. Pysykää huoneen sisällä ja ampukaa avaimenreijästä, Hunter \nsaa itäisen ja Joyce läntisen sivustan. Te mr Trelawney, joka olette \nparas ampuja, ja Gray otatte pohjoisen sivustan, jossa on viisi\nampuma-aukkoa. Siltä sivustalta suurin vaara uhkaa. Te Hawkins ja minä, \nkun emme ole erittäin taitavia ampujia, lataamme pyssyjä.\"\n\nPian auringon noustua oli hiekkakin polttavan kuuma ja pihka kiehui \nvarustuksen hirsissä. Takit riisuttiin päältä ja ampujat avasivat \npaitansa kauluksen auki ja käärivät hihat ylös.\n\nNäin seisoimme kaikki paikoillamme kuumuuden ja jännityksen vallassa.\n\nNäin kului tunti.\n\n\"Kirotut\", sanoi kapteeni, \"tämäkin käy ajan pitkään ikäväksi. Gray \nviheltäkäähän hieman, että rupeaisi tuulemaan.\"\n\nJa juuri samassa saimme ensimäiset tiedot hyökkäyksestä.\n\n\"Anteeksi, herrani, jos näen jonkun, niin pitääkö minun ampua?\"\n\n\"Niinhän olen sanonut\", ärjäsi kapteeni.\n\n\"Kiitoksia herra\", vastasi Joyce tyyneesti.\n\nNyt taas seurasi hetken hiljaisuus, mutta tuo huomautus oli jännittänyt \nnäkömme ja kuulomme. Seurasi taas muutaman sekunnin ajan hiljaisuus, \nmutta sitten Joyce kohotti kivärinsä ja laukasi. Mutta tuskin oli hänen \npyssynsä pamahtanut, kun metsästä pamahti laukaus toisensa jälkeen \nvarustuksen jokaiselta sivulta. Muutamia kaulia sattui rakennukseen, \nmutta ei yksikään niistä päässyt seinän läpi. Sitten äkkiä valkeni, ja \nkun savu hajosi, näytti metsä tyyneltä ja tyhjältä niinkuin ei mitään \nolisi tapahtunut.\n\n\"Tarkkasitteko?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Luullakseni en\", vastasi Joyce.\n\n\"Ladatkaa hänen pyssynsä Hawkins. Kuinka monta luulette hyökkääjiä \nolleen teidän sivustallanne, tohtori?\"\n\n\"Kolme laukausta ammuttiin meidän sivustaamme kohti. Minä näin kaksi \nkuulanreikää aivan lähekkäin ja kolmannen hieman kauvempana.\"\n\n\"Kolme\", toisti kapteeni, \"ja kuinka monta oli teidän sivustallanne, mr \nTrelawney?\"\n\nMutta tähän ei ollut niin helppo vastata. Tuomari sanoi kuulleensa \nseitsemän laukausta, mutta Gray kahdeksan tai yhdeksän. Itäiseltä ja \nläntiseltä sivustalta oli kuulunut vain yksi laukaus. Oli siis selvää, \nettä hyökkäys tapahtuisi pohjoiselta sivulta ja että muilta sivuilta \noli vain näennäisiä vihollisuuksia odotettavana. Mutta kapteeni ei \nmuuttanut määräyksiään. Jos kapinoitsioitten onnistuisi tulla aitauksen \nsisäpuolelle, niin he hänen arvelunsa mukaan anastaisivat jokaisen \nampuma-aukon ja ampuisivat meidät kuin rotat omassa linnoituksessamme.\n\nMuutoin ei meillä ollut liikoja aikoja tuumimiseen, sillä äkkiä ja \nhurjasti hurraten syöksyi metsästä esiin pieni joukko kapinoitsijoita \npohjoista sivustaa kohti ja hyökkäsivät suoraan aitausta kohti. Samalla \nalkoi uusi ampuminen ympärillä olevasta metsästä. Yksi kuula tuli \nvonkuen oven kautta ja muserti tohtorin pyssyn.\n\nPiirittäjät kiipesivät kuin apinat aitauksen yli. Tuomari ja Gray \nampuivat herkeämättä. Kolme miestä kaatui, kaikki aitauksen \nsisäpuolella. Mutta näistä oli yksi kai enemmin pelästynyt kuin \nvahingoittunut ja siksi olikin hän pian jaloillaan ja katosi puitten \njoukkoon.\n\nKapinoitsioista oli kaksi kaatunut, yksi paennut, neljä oli saanut \njalansijan puolustusalueemme sisällä, ja seitsemän tai kahdeksan miestä \nkukin luultavasti useammalla pyssyllä varustettuna, pitivät yllä \npuitten suojaamina vilkasta, joskin hyödytöntä ampumista.\n\nNuot neljä syöksyivät kovasti huutaen rakennusta kohti ja puitten \nsuojassa olevat miehet melusivat heitä rohkaistakseen. Muutamia \nlaukauksia laukaistiin, mutta niillä ei näyttänyt olevan mitään \nvaikutusta. Pian olivat nuo neljä kimpussamme.\n\nPursimies Job Andersonin pää näkyi keskimäisen ampuma-aukon kohdalla.\n\n\"Noitten kimppuun!\" kirkui hän käheällä äänellä.\n\nSamassa tarttui toinen kapinoitsia Hunterin pyssyn suuhun, väänti \npyssyn hänen käsistään ja työnsi sen sisään ampuma-aukon kautta sekä \niski kauhealla iskulla miesparan tunnottomana maahan. Kolmas oli taas \nkulkenut rakennuksen ympäri ja ilmestyi ovi-aukon kohdalle sekä \nhyökkäsi kirves kädessä tohtorin kimppuun.\n\nAsemamme oli suuresti muuttunut. Hetkinen sitten olimme suojassa \nampuneet suojattomia vihollisia, mutta nyt olimme suojattomia emmekä \nvoineet torjua hyökkäystä.\n\nVarushuone oli savua täynnä ja tätä seikkaa on meidän kiittäminen, että \nolimme verraten hyvin turvassa. Huutoa ja melua ja pistoolin laukauksia \nkaikui korvissani.\n\n\"Ulos pojat, tappelemaan avonaisella kentällä\", huusi kapteeni, \n\"Kirveet esiin!\"\n\nMinä otin yhden puuröykkiöltä ja samalla otti joku toisen kirveen sekä \nantoi heikon iskun rystöilleni. Syöksyin oven kautta ulos ja joku, jota \nen tuntenut, oli takanani. Aivan edessäni ajoi tohtori takaa muuatta \nkapinoitsijaa ja samassa huomasin, että hän väistettyään hyökkäyksen \nantoi tälle iskun niin että tämä kaatua rojahti maahan.\n\n\"Ympäri rakennusta, pojat\", huusi kapteeni.\n\nMinä tottelin koneellisesti, käännyin itäänpäin ja syöksyin kirves \nsojossa huoneen nurkan sivu. Samassa olimme Andersonin kanssa \nvastatusten. Rajusti karjaisten heilautti hän kirvestään päänsä päällä. \nMinulla ei ollut aikaa arkailla, mutta kun minua edelleenkin aseella \nuhattiin niin yks kaks hyppäsin sivulle, ja sillä seurauksella, että \nkadotin jalansijani pehmeässä hiekassa ja syöksyin päistikkaa \njyrkännettä alas.\n\nKun olin tullut oven kautta ulos, niin olivat muut rosvot kiivenneet \naitauksen yli meidät nitistääkseen. Mutta sillä välin, kuin minä taas \nehdin päästä jaloilleni, oli taistelu loppunut ja voitto oli meidän.\n\nGray, joka oli seurannut aivan kintereilläni, oli yhdellä iskulla \nlyönyt kuoliaaksi tuon jättiläismäisen pursimiehen ennenkuin tämä oli \nehtinyt tointua harhaan sattuneesta iskustaan. Toinen taas ammuttiin \nampuma-aukon luona juuri kuin hän oli ampumaisillaan tämän kautta \nsisään ja makasi nyt kuolonkalpeana savuava pistooli kädessään. Tohtori \noli päästänyt kolmannen päiviltä. Neljästä, jotka olivat kiivenneet \naitauksen yli, oli vain yksi, joka oli päässyt ehjin nahoin. Tämä, joka \noli hylännyt kirveensä taistelupaikalle, kiipesi aitauksen yli \npäästäkseen pakoon.\n\n\"Ampukaa, ampukaa!\" huusi tohtori. \"Ja te, pojat, palatkaa takasin \nsuojukseen.\"\n\nMutta ei kukaan hänen käskyään totellut, sillä ei yhtään laukausta \nlaukaistu, ja neljäs hyökkääjistä onnistui pääsemään pakoon sekä katosi \nmuitten mukana metsään, Kolmen sekunnin kuluttua oli piirittäjistä \njälellä vain ne viisi, jotka olivat kaatuneet.\n\nTohtori, Gray ja minä syöksyimme huoneeseen, sillä eloon jääneet voivat \npalata millä hetkellä hyvänsä ja ampuminen voi alkaa uudelleen.\n\nHuone oli jotenkin vapaa savusta ja nyt voimme nähdä, mitä voittomme \noli meille maksanut. Hunter makasi tainnuksissa ampuma-aukkonsa \nkohdalla ja Joyce taas oman aukkonsa kohdalla pää kuulan lävistämänä ja \nhengettömänä. Keskellä huonetta kohtasivat kapteeni ja tuomari toisensa \nja molemmat olivat yhtä kalpeita.\n\n\"Oletteko haavoittunut?\" sanoi mr Trelawney.\n\n\"Jokos ne menivät pakoon?\" kysyi kapteeni Smollett.\n\n\"Joka kappale, mutta viisi heistä on ainaiseksi lakannut juoksemasta\", \nvastasi tohtori.\n\n\"Viisi!\" huudahti kapteeni. \"Sepä on jo jotain! Nyt ovat meillä paljon \nparemmat toiveet kuin alussa, sillä silloin oli meitä luuloni mukaan \nseitsemän yhdeksäätoista vastaan.\"\n\n\n\n\n\n\nV.\n\nSeikkailuni merellä.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskolmas luku.\n\nKuinka seikkailuni merellä alkoivat.\n\n\nMerirosvot eivät palanneet emmekä kuulleet edes yhtään laukaustakaan \nmetsästä. He olivat saaneet \"päiväannoksensa\", kuten kapteeni sanoi, ja \nme saimme pitää paikkamme sekä saimme tilaisuuden syödä päivällistä ja \ntutkia haavoittuneitten tilaa. Tuomari ja minä laitoimme päivällisen \nhuoneen ulkopuolelle uhkaavasta vaarasta huolimatta. Ne äänekkäät \nvalitukset, joita tohtorin sairaat päästelivät, saattoivat meidät niin \nhajamielisiksi, että tuskin tiesimme mitä teimme.\n\nKahdeksasta kaatuneesta oli vain kolme elossa -- se kapinoitsijoista, \njoka oli kaatunut ampuma-aukon kohdalla, Hunter ja kapteeni Smollett. \nNäistä kuoli ensiksimainittu ja Hunter ei myöskään koskaan tullut \ntajuntaansa. Seuraavana yönä kuoli hän pienintäkään ääntä päästämättä.\n\nKapteenin kaksi haavaa -- ensimäisen sai hän Job Andersonin \nlaukauksesta, -- olivat kovat, mutta eivät vaaralliset ja tohtori \nvakuutti hänen tulevan terveeksi. Mutta seuraavina viikkoina ei hän \nvoinut liikuttaa kättään eikä jalkaansa eikä edes puhuakaan.\n\nSe isku, jonka minä olin saanut rystöilleni, oli aivan vähäpätöinen.\n\nPäivällisen jälkeen istuivat tuomari ja tohtori kapteenin luona sekä \npitivät lyhyen neuvottelun ja lopetettuaan sen otti tohtori hattunsa ja \npistoolinsa, pisti kirveen vyöhönsä, kartan taskuunsa ja lähti pyssy \nolalla yli vallituksen pohjoseen päin.\n\n\"Mitä ihmettä\", sanoi minulle Gray, kun istuimme huoneen toisessa \npäässä, \"onko tohtori hullu?\"\n\n\"Ei kai\", sanoin minä. \"Kyllä hän varmaan meistä viimeiseksi hulluksi \ntulee.\"\n\n\"Olkoonpa niin, toveri\", sanoi Gray. \"Mutta jollei hän ole hullu, niin \nolen minä.\"\n\n\"Minä arvelen, että tohtorilla ovat omat tuumansa ja jos oikein arvaan, \nniin meni hän etsimään Ben Gunnia.\"\n\nMinäkin sain hyvän tuuman. Minä kadehdin tohtoria, joka sai kuljeskella \npuitten viileässä varjossa, jota vastoin minä sain paistua kuumuudessa \nja nähdä edessäni olevaa kurjuutta.\n\nKoko ajan, kun pesin varushuonetta puhtaaksi verestä ja samoin silloin \nkun pesin astioita päivällisen jälkeen, lisääntyi kateuteni ja kun olin \nkorppujen läheisyydessä, täytin taskuni niillä, sillä siten ei minun \ntarvitsisi nälkää heti nähdä, jos aikomallani retkeilyllä jotakin \ntapahtuisi.\n\nSitten otin pari pistoolia ja kun minulla oli kuulia ja kruutia niin \narvelin olevani hyvin varustettu.\n\nSuunnitelmani oli seuraava. Aioin lähteä hiekkasärkälle, joka erottaa \nankkuripaikan avoimesta merestä, etsiä valkea kallio, jonka edellisenä \niltana olin nähnyt ja saada selvyys, oliko Ben Gunn kätkenyt sinne \nvenheensä. Ja vieläkin arvelin, että tämä tekoni oli hyvä. Tyhmää \nasiassa oli vain se, että aioin mennä retkelleni luvatta ja salassa.\n\nMinulle sattui hyvä tilaisuus. Tuomari ja Gray muuttivat kapteenin \nhaavakääreitä. Tie oli vapaa. Minä hyppäsin aitauksen yli ja ennenkuin \nkukaan poissaoloani huomasi olin jo tiheässä metsässä kaukana toisten \nkuuluvilta.\n\nTämä oli toinen hullutukseni ja ensimäistä pahempi, sillä nyt jätin \nvain kaksi tervettä miestä varustusta suojelemaan, mutta kuten ensi \nkerrallakin, johtui siitä meidän kaikkien pelastus.\n\nOhjasin kulkuni saaren itäistä rantaa kohti. Iltapuolta oli jo hyvän \nmatkaa kulunut, mutta silti oli vielä tavattoman lämmin. Etäällä kuului \nmaininkien loiske ja puitten lehtien liikkeestä päätin tuulen koko \nlailla tyyntyneen. Pian saavuttivat minut kylmät ilmanvirtaukset, ja \nkun olin vielä muutamia askeleita ottanut, näin meren lepäävän \ntyyneenä.\n\nAstuin reippaasti rantapengertä pitkin ja arvellen tulleeni kylliksi \nkauas eteläänpäin, hiivin pensasten suojaan ja varovasti ryömin \nhiekkasärkän reunaan.\n\nTakanani oli meri, edessäni ankkuripaikka. Merituuli alkoi jo tyyntyä. \nAnkkuripaikalla, joka oli vasemmalla Benrangelin saaresta oli vallan \ntyyntä, kuten silloinkin kun ensi kerran tulimme tähän paikkaan. \nMerirosvojen lippu liehui \"Hispaniolan\" mastossa.\n\nSen vieressä oli venhe, jonka perässä istui John Silver ja pari miestä \nnojasi laivan peräkeulassa kaidepuiden yli. Toisella heistä oli \npunainen myssy päässä eli siis sama lurjus, jonka joku tunti sitten \nolin nähnyt varustuksemme aitauksen sisäpuolella. Hetkisen kuluttua \nloittoni venhe laivasta ja ohjasi kulkunsa maata kohti sittenkuin \npunaisessa myssyssä oleva mies ja hänen toverinsa olivat poistuneet \nkajuuttaan.\n\nAurinko oli laskeutunut \"Kaukoputki\"-nimisen kukkulan taakse ja sitä \nmukaan kuin sumu alkoi levetä tuli pimeyskin yhä syvemmäksi. Huomasin \nettä minun täytyi kiirehtiä löytääkseni venheen samana iltana.\n\nValkeakallio, joka jotenkin selvästi näkyi yli matalan metsän, oli \nvielä noin kahdeksan penikulman matkan päässä hietasärkälle päin ja \nviipyi hyvän aikaa ennenkuin pääsin sen luoksi, sillä toisinaan täytyi \nminun kulkea nelinkontin. Oli jo melkein yö ennenkuin pääsin sen luo. \nAivan edessäni oli hyvin pieni ruohoakasvava aukeama, jota matala \npolvenkorkuinen metsä ympäröi ja tämän keskellä näin pienen \nnahkateltin. Minä ryömin aukealle, nostin teltin laitaa ja siellä oli \nBen Gunnin valmistama vene. Se oli tavattoman pieni ja mielestäni liian \npieni minullekin, joten minun oli vaikea uskoa että se kannattaisi \ntäysikasvuista miestä. Se muistutti _coracle_-nimisiä venheitä, joita \nvanhat brittiläiset käyttivät.\n\nLuulisi, että olin kylliksi puuhannut sinä iltana, mutta niin ei ollut \nasianlaita. Mieleeni johtui uusi tuuma; yön suojassa soutaa \n\"Hispaniolan\" luoksi, katkaista ankkuriköysi ja siten päästää laiva \najelehtimaan rannalle. Minä olin näet sitä mieltä että kapinoitsijoilla \nei aamulla kärsimänsä tappion jälkeen ollut muuta mielessä kuin nostaa \nankkuri ja lähteä merelle. Tämä oli mielestäni estettävä ja nyt arvelin \nsen helpoimmin käyvän päinsä, kun näin että he olivat jättäneet \nvartijansa venheettömiksi.\n\nIstauduin odottamaan pimeätä ja söin illalliseksi korppuja. Yö oli \nvarsin sopiva tuumani toimeenpanoon. Sumu oli peittänyt koko \ntaivaankannen ja kun viimein auringonsäde oli kadonnut, peitti synkkä \npimeys Aarresaaren. Ja kun vihdoin otin venheen olalleni ja aloin \nkompuroida paikoiltani näkyi vain kaksi kohtaa ankkuripaikalta. Toinen \nniistä oli mäen rinteellä, jossa voitetut kapinoitsijat juopottelivat, \ntoinen taas oli kapea valojuova, joka ilmasi laivan ankkuripaikan. \nLaiva oli kääntynyt ja sen kokka oli minua kohti. Ainoat tulet kuin \nsiinä olivat, loistivat kajuutasta.\n\nMinun täytyi kaahlata hyvän matkaa upottavassa hietikossa ja usein \nupposin nilkkoihin saakka ennenkuin pääsin veden rajaan ja laskin \nvenheeni veteen.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesneljäs luku.\n\nLaskuvesi.\n\n\nVene oli hyvin sopiva minun suuruiselleni ja painoiselleni henkilölle, \nmutta samalla oli se hyvin vaikea ohjata. Olipa Ben Gunnkin myöntänyt \nsen olevan hyvin vaikean ohjata ennenkuin siihen tottui.\n\nMinä taas en ollenkaan tietänyt, kuinka sitä oli käsiteltävä ja jollei \nonni olisi minua nyt niin erinomaisesti suosinut kuin muulloinkin, niin \nolisi minun täytynyt luopua tuumastani. Ennenkuin näet aavistinkaan, \ntempasi vesi minut mukaansa ja minä olin \"Hispaniolan\" ankkuriköyden \nvieressä ja tartuin siihen kiinni. Köysi oli niin pingotettu kuin \nkanteleen kieli.\n\nYksi ainoa puukonsivallus vain ja Hispaniola olisi ajelehtinut veden \nmukana.\n\nTähän saakka oli kaikki käynyt hyvin, mutta sitten johtui mieleeni, \nettä on hyvin vaarallista äkkiä katkaista kireälle jännitetty köysi ja \ntästä olisi varmasti seurauksena että horjakka veneeni menisi kumoon. \nIstuessani ja tätä miettiessäni tuli tuulen puuska, joka ajoi \n\"Hispaniolan\" virranuomaa kohti ja ilokseni huomasin, että samassa \nankkuriköysi hölleni niin että se vaipui veteen.\n\nNyt tein päätökseni. Otin veitseni ja leikkasin poikki köydensäikeen \ntoisensa jälkeen, niin että vain kaksi säiettä pidätti laivaa. Sitten \nrupesin taas tyyneesti odottamaan uutta tuulenpuuskaa, joka löysentäisi \ntaas köyttä, jotta saisin katkaista nuo kaksikin säiettä.\n\nKoko ajan olin kuullut kajutasta kovaa ääntä, mutta muut asiat olivat \nkiinnittäneet siihen määrin huomioni, etten ollut joutanut tarkemmin \nkuuntelemaan. Nyt kun minulla ei ollut muutakaan tekemistä, rupesin \ntarkkaavaiseksi.\n\nToinen ääni oli Israel Handsin, kapteeni Flintin entisen tykkimiehen \nääni. Toinen taas luultavasti punaisessa yömyssyssä olevan \"ystäväni\" \nääni. Molemmat tuntuivat olevan juovuksissa ja he jatkoivat yhä \njuomista, sillä siinä kuunnellessani aukasi toinen miehistä kajuutan \nakkunan ja heitti tyhjän pullon mereen. Mutta he eivät ainoastaan \nolleet juovuksissa, vaan vieläpä tavattoman riitaisella päällä. \nKirouksia kuului tiheään ja luulen että he pian ryhtyvät käsikähmään.\n\nRannalla näin taas suuren leiritulen, jonka ympärillä rosvot olivat ja \nhe kuuluivat laulavan jotain raakaa merimieslaulua. Kärsitty tappio ei \nnäyttänyt heihin paljoa vaikuttaneen.\n\nVihdoin tuli taas tuulenhenkäys, köysi löyseni ja minä katkasin jälellä \nolevat säikeet.\n\nVenheeni ajautui laivaa kohti, joka alkoi kulkea virran mukana. Minä \nponnistin kovasti voimiani, sillä pelkäsin venheeni menevän kumoon, ja \nkun huomasin, etten voinut venhettäni suoraan ohjata täältä, käänsin \nsuunnan suoraan peräkeulaa kohti. Vihdoin pääsin irti vaarallisesta \nnaapuristani ja juuri kuin vetelin viimeisiä airovetoja, huomasin, että \nhieno köysi riippui yli laivan laidan peräkeulassa. Paikalla tartuin \nsiihen. En voi selittää, miksi sen tein, sillä se tapahtui jotenkin \nvaistomaisesti. Mutta kun olin saanut köydestä kiinni ja huomasin sen \nolevan kiinnitetyn, alkoi uteliaisuus saada minussa vallan ja minä \npäätin katsoa kajutan ikkunasta, miten siellä sisällä elettiin. Vedin \nköyden varovasti luokseni ja kun luulin tulleeni kyllin lähelle, \nkapusin köyden avulla laivan kuvetta ylös niin että näin kajuutan katon \nja osan ikkunastakin.\n\nLaiva ja venheeni kulkivat nyt hyvää kyytiä virran mukana ja me olimme \nleiritulen kohdalla. Alus nytki kovin ja minä ihmettelin, miksi ei \nvartijoina olevat tästä tulleet levottomiksi. Mutta kun katsoin \nikkunasta kajuuttaan, selvisi syy. Näin, että Hands ja hänen toverinsa \ntappelivat keskenään kuristaen toisiaan kurkusta.\n\nMinä laskeuduin venheeseeni ja vieläkin oli tuo kamala näky silmissäni, \njotka sulin tottuakseni pimeyteen.\n\nÄkkiä hämmästyin siitä että venheeni sai kovan nykäyksen. Samalla kulki \nse sivullepäin ja näytti muuttavan suuntaansa. Nopeus oli samalla \nsuuresti lisääntynyt.\n\nKatsahdin ympärilleni. Vesi kupluili ympärilläni ja sillä oli fosforin \nkaltainen väri. Laiva ajautui eteläänpäin. Katsahdin taakseni ja nyt \nnäin, että leirituli oli aivan takanamme, joten me olimme tehneet aivan \nsuorakulman muotoisen mutkan. Yhä lisääntyvällä vauhdilla ajautui laiva \nmerelle päin.\n\nÄkkiä teki laiva jyrkän, noin kahdenkymmenen asteen suuruisen \nkäännöksen ja samassa kuului huutoa laivasta. Kuulin poljettavan jalkaa \nkajuutan lattiaan ja tiesin että nuo juopot olivat tulleet \nkeskeytetyiksi kahakassaan huomattuaan onnettomuutensa.\n\nMinä laskeusin pitkin pituuttani pienen venheeni pohjalle ja jätin \nsieluni luojani haltuun. Luultavasti olin siten loikonut hyvän aikaa \nkeinuen aaltojen mukaan ylös ja alas ja tuon tuostakin kasteli minua \nmerenvaahto. Vähitellen valtasi väsymys minut ja minä vaivuin \njonkinlaiseen horrostilaan ja nukuin uneksien kodistani ja \"Amiraali \nBenbowista.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenesviides luku.\n\nVenheeni retkeily.\n\n\nOli kirkas päivä, kun minä heräsin ja huomasin olevani Aarresaaren \nlounaisessa päässä. Aurinkoa varjosti vielä \"Kaukoputki\" kukkula, joka \ntässä kohdassa ulottui melkein mereen saakka, joka oli hyvin \nkivikkorantanen.\n\nEnsimäinen ajatukseni oli pyrkiä maihin, mutta siitä tuumasta täytyi \nminun luopua, sillä tämän huomasin olevan saman kuin antautua \nvapaehtoisesti kuolemaan. Sekä minä itse että venheeni olisimme \nmusertuneet rantakiviä vasten.\n\nKumminkin onnistui minun, ainakin omasta mielestäni, löytää parempi \ntie. Pohjoiseenpäin Villikissan niemestä on pitkä, matala hiekkasärkkä. \nTästä taas pohjoiseenpäin oli vielä niemi -- Metsäniemi, jota pitkät \nhavupuut peittivät aina merenrantaan saakka.\n\nMinä muistelin, mitä Silver oli sanonut siitä merenvirrasta, joka \nkulkee pohjoseenpäin pitkin Aarresaaren läntistä rantaa. Ja kun\nminä olopaikastani huomasin olevani sen vallassa, niin katsoin \nparhaaksi jättää Villikissan niemi taakseni ja säästää voimiani \nmaallenousu-yritykseen Metsäniemen luona, joka oli miellyttävämmän \nnäköinen.\n\nTuuli puhalsi hiljaa ja tasaisesti etelästä päin, se yhdensuuntaisesti \nvirran kanssa ja aallot nousivat ja laskeutuivat keskeymättä.\n\nJos ilma olisi ollut toisellainen, niin olisin jo aikoja sitten \njoutunut surmansuuhun, mutta ihmeellistä kumminkin oli, että pieni \nvenheeni selvisi näin hyvin meressä. Hetkisen kuluttua kasvoi \nrohkeuteni ja minä nousin istualleni koetellakseni taitoani \nmelomisessa. Mutta pieninkin liike vaikutti sen, että venhe oli kaatua \nja minun täytyi taas laskeutua entiseen asentooni, jolloin se taas \nkulki tasaisesti. Olin aivan märkä ja lisäksi peloissani siitä, miten \npääsisin maihin, kun venheessäni ei voinut olleskaan liikkua.\n\nMielenmalttiani en kumminkaan kadottanut. Lakillani aloin ajaa vettä \nvenheestäni. Sitten nostin pääni yli laidan, saadakseni selville, \nkuinka venheeni niin helposti voi kulkea aaltojen välissä. Aloin \ntuumia, voisinko jollain tavoin nyästä venheeni maihin ja vähän \ntuumittuani ryhdyin toimeen. Lojoin venheessä käsivarsieni nojassa \nhyvin väsyttävässä asennossa ja tuon tuostakin tein pikku nykäyksen \nsaadakseni venheeni keulan käännetyksi maata kohti. Vaikeata se oli, \nmutta vähitellen huomasin siinä onnistuvani. Tosin huomasin, etten \npääsisi maihin Metsäniemen luona, sillä olin tullut siitä noin sadan \nkyynärän verran itäänpäin ja olin lähellä rantaa. Viheriöitten \npuittenlatvojen näin heiluvan tuulessa ja olin vakuutettu siitä, että \nseuraavan niemen luona pääsisin maihin.\n\nJa olipa jo aika päästäkin, sillä jano alkoi minua vaivata. Polttava \nauringonpaahde oli kuivannut suolaveden, joka minut oli kastellut ja \nsuolaa oli huulillani. Puitten näkeminen niin lähellä itseäni melkein \nsaattoi minut kaipuusta kipeäksi, mutta virta vei minut niemen sivu ja \nsamassa minä näin näyn, joka johti ajatukseni vallan toiseen suuntaan.\n\nAivan edessäni, noin Englannin penikulman matkan päässä näin \n\"Hispaniolan\" purjeissa ja olin nyt varma, että minut otettaisiin \nkiinni, mutta siihen määrin kiusasi minua jano, etten tietänyt, \npitäisikö minun iloita vai surra tästä näystä ja siksi minä vain katson \ntöllistelin ja ihmettelin.\n\n\"Hispaniolassa\" oli ylhäällä isopurje ja pari halkaisijaa ja valkea \npurjekangas läihmi kuin lumi tai hopea päiväpaisteessa. Laiva alkoi \nkääntyä yhä enemmän länteenpäin, joten luulin, että sieltä oli minut \nhuomattu ja nyt ruvettiin ajamaan takaa. Mutta sitten se äkkiä kääntyi \nvastatuuleen, pysähtyi ja purjeet läpättivät.\n\n\"Sellaiset kömpelöt raukat\", ajattelin itsekseni, \"ne ovat vielä \nvarmaan aivan humalassa ja mitähän kapteeni Smollett sanoisi tuollaista \nnähdessään.\"\n\nSen jälkeen kääntyi laiva useita kertoja sekä myötä- että vastatuuleen, \njosta huomasin, ettei kukaan sitä ohjannut. Mutta missähän lienevät \nmiehet olleet? Joko he olivat juoneet itsensä kuoliaiksi tai olivat \nsitten poistuneet laivasta ja jos minun onnistuisi päästä laivaan, niin \nvoisin ehkä saattaa sen kapteenin haltuun.\n\nVirta kuljetti sekä venhettäni että laivaa etelää kohti, mutta laivan \npurjehdus kumminkin oli niin säännötöntä ja salaperäistä että se ei \nyhtään mennyt eteenpäin, vaan ehkä paremmin taaksepäin. Jos minä vain \nolisin uskaltanut nousta istualleni ja ruveta melomaan, niin olisin \nepäilemättä saanut laivan kiinni.\n\nVihdoin uskalsin nousta istualleni, mutta sain heti tervehdykseksi \nmerenvaahtoa silmilleni. Nyt en kumminkaan hellittänyt, vaan aloin \nkaikin voimin ja mahdollisimman varovasti meloa tavatakseni \n\"Hispaniolan\".\n\nSen saavutinkin pian, mutta ketään elävää olentoa ei kannella näkynyt. \nLaiva näytti hyljätyltä tai olivat sitten miehet rutihumalassa. Ehkäpä \nvoin sulkea heidät sisään ja tehdä mitä tahdon laivalle.\n\nPonnistin yhä enemmän voimiani ja aloin taas lähetä laivaa, vaikka tämä \noli kääntynytkin kerran myötätuuleen ja päässyt minusta niin paljon \nedelle että aloin joutua epätoivoon.\n\nOlin laivasta enään vain noin sadan kyynärän päässä, kun tuli \ntuulenpuuska ja taas pitensi väliämme.\n\nVielä kerran valtasi minut epätoivo, mutta sitten taas tuli mieleni \niloiseksi. Laiva näet kääntyi ympäri useamman kerran, kunnes se joutui \naivan luokseni. Se näytti minusta äärettömän korkealta, kun katsoin \nsitä matalasta paikastani.\n\nMutta nyt käsitin äkkiä vaaran, sillä venheeni oli aallon harjalla ja \nlaivaa kuletti toinen aalto aivan minua kohti. Laivan nokkapuu oli \npääni päällä. Minä hyppäsin ylös, tartuin kädelläni siihen ja \nriippuessani vielä siinä, kuulin tärähdyksen, joka syntyi, kun laiva \noli syöksynyt venheeni päälle ja musertanut sen. Nyt kiipesin laivaan, \njossa sain olla ilman vähintäkään toivoa voida palata takasin.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskuudes luku.\n\nMinä poistan merirosvolipun.\n\n\nNokkapuuta myöten tulin laivaan jouduttuani sinä ennen kerran veteen, \nkun laiva nyökkäsi eteenpäin. Päistikkää syöksyin laivan kannelle \nvasemmalle puolelle. Iso purje kätki minulta osan peräkeulaa. Yhtään \nelävää olentoa ei näkynyt kannella, jossa näkyi paljon jalanjälkiä. \nTyhjä pullo, josta kaula oli katkaistu vieri edestakasin kannella.\n\nKuljin edemmäksi ja nyt näin vahtimiehet. Punamyssynen makasi kannella \njäykkänä ja kädet leväällään ja suu ammollaan. Israel Hands taas nojasi \nlaivan laitaa vasten pää painuneena rinnoille ja kasvoiltaan \nkuolonkalpeana. Punamyssynen vieri edestakasin vähintäkään asentoaan \nmuuttamatta ja Handskin luisui yhä enemmän peräkeulaan päin. Vihdoin \nnäin hänen kasvoistaan vain hänen toisen kasvonsa ja toisen puolen \nviikseistään.\n\nTarkastellessani huomasin mustuneita veripilkkuja heidän ympärillään ja \nnyt luulin varmasti että he olivat tappaneen toisensa humalapäissään.\n\nKun siinä tätä kaikkea katsoin ja ihmettelin ja kun laiva hetkisen \naikaa oli paikoillaan, rupesi Hands taas samaan asentoon, jossa hän oli \ntullessani. Häntä katsellessani valtasi minut ensin sääli mutta kun \nmuistin, mitä olin omenatynnyrissä kuullut hänen sanovan, niin katosi \nkaikki säälintunne.\n\nMinä menin peräkeulaan päin aina ison maston luo saakka.\n\n\"Hyvä päivä, mr Hands\", sanoin minä ivallisesti.\n\nHän mulkoili silmillään, mutta hän oli liian tiedoton, jotta olisi \nvoinut edes hämmästyäkään. Hän kykeni sanomaan vain sanan \"konjakkia.\"\n\nMinulla ei ollut aikaa hetkeäkään kadottaa ja siksi riensin peräkeulaan \npäin ja kajuuttaan.\n\nSe näky, joka täällä tarjoutui eteeni, on mahdoton kuvailla. Kaikkien \nvarastopaikkojen ovet olivat murretut auki karttaa etsiessä. Lattialla \noli paksu likakerros. Kajutan valkeaksi maalatuissa seinissä oli \nlikaisten käsien jälkiä. Tusinoittain tyhjiä pulloja vieri kolisten \nlattialla. Muuan tohtorin lääkeopillisista kirjoista oli pöydällä ja \npuolet lehdistä oli revitty. Luultavasti näillä olivat rosvot \nsytytelleet piippujaan. Tämän hävityksen keskellä loi nokinen lyhty \nhimmeätä valoaan.\n\nMinä menin viinikellariin, jossa kaikki astiat olivat tyhjät ja hirveä \nmäärä tyhjiä pulloja. Luultavasti ei kukaan kapinoitsijoista ole ollut \nselvänä siitä päin kuin salaliitto alkoi. Vihdoin löysin Handsille \npullon, jossa oli hieman konjakkia jälellä, ja itselleni suuren \nviinimehupullon sekä palan juustoa. Nämät mukanani menin kannelle, \nkätkin oman varastoni, otin hyvän kulauksen vettä vesisäiliöstä ja \nsitten vasta annoin konjakkia Handsille.\n\n\"Ah\", sanoi hän sittenkuin hän ahnaasti oli juonut osan juomasta, \n\"sitäpä juuri tarvitsinkin.\"\n\nMinä olin asettunut erääseen nurkkaan syömään.\n\n\"Voitteko pahoin?\" kysyin minä.\n\nHän murisi jotain, jota en tarkemmin kuullut. Sitten sanoi hän: \"jos \nvain tohtori olisi laivassa, niin silloin kyllä paranisin parista \nannoksesta. Mitä toveriini tulee\" -- hän nyökäytti päällään \npunamyssyiseen päin -- \"niin on hän aivan kuollut. Hän muutoin ei \nollutkaan mikään oikea merimies. No mistä sinä tulet?\"\n\n\"Nähkääs, mr Hands, minä olen tullut laivaan ottaakseni sen haltuuni. \nJa nyt saatte pitää minua kapteeninanne, kunnes teille toisin \nmäärätään.\"\n\nHän loi minuun vihaisen katseen, mutta ei virkkanut mitään. Väri hänen \nposkilleen palasi vähitellen, joskin hän vielä näytti jotenkin \nkalpealta eikä voinut istua suorana.\n\n\"Kuulkaas mr Hands\", jatkoin minä, \"en voi kärsiä tuota lippua ja jos \nsuvaitsette, niin vedän sen alas, sillä parempi on, ettei ole mitään \nlippua kuin tuollainen lippu.\"\n\nMinä menin lippuköyden luo, vedin lipun alas ja heitin sen mereen.\n\n\"Jumala varjelkoon kuningasta\", sanoin minä ja heitin lakkini ilmaan. \n\"Ja nyt ei enään ole kapteeni Silveriä olemassa.\"\n\nHands loi minuun kavalia katseita ja leukansa oli rintaa vasten \npainuneena.\n\n\"Minä luulen, kapteeni Hawkins\", sanoi hän vihdoin, \"että teillä on \nhalu päästä maihin, ja jospa siis hieman puhelisimme.\"\n\n\"Sanokaa vain, mitä teillä on sydämellänne, mr Hands\", sanoin minä ja \njatkoin aterioimistani hyvällä ruokahalulla.\n\n\"Tuo mies\", alotti hän ja nyökäytti päätään kuolleeseen päin, \"oli \nnimeltään O'Brien ja hän oli irlantilainen. Hän se nosti purjeet, jotta \nlähtisimme matkoihimme. Nyt on hän kuollut ja minä en voi käsittää, \nkuka laivaa ohjaisi. Ja jollen minä anna ohjausta, niin et sinä \nitsestäsi kykene laivaa ohjaamaan. Kuules nyt, sinä annat minulle \nruokaa ja juomaa sekä vaatepalan, jolla voin sitoa haavani, ja minä \nsanon sinulle, miten sinun on meneteltävä. Se on mielestäni rehellistä \npeliä.\"\n\n\"Tahdon ilmoittaa teille vain yhden asian\", sanoin minä, \"etten minä \nnimittäin aio tulla kapteeni Kiddin ankkuripaikalle. Minä aion pyrkiä \npohjoiseen väylään ja siellä laskea ankkuriin.\"\n\n\"Sitä en milloinkaan ole kieltänytkään\", huusi hän. \"Minä olen valmis \nkuljettamaan laivan, vaikka mestauspaikalle, jos niin tahdot.\"\n\nAsia näytti siis olevan ratkaistu ja kolmen minuutin kuluttua purjehti \n\"Hispaniola\" vaikeuksitta myötätuulessa pitkin Aarresaaren rannikkoa \nhyvässä toivossa voivansa ennen puolta päivää sivuuttaa pohjoisen \nniemen sekä pääsevänsä ennen nousuvettä pohjoiseen väylään, jonka \njälkeen odottaisimme laskuvettä maihin mennäksemme.\n\nMinä jätin nyt peräsimen ja menin alas oman arkkuni luo, josta otin \nsilkkisen nenäliinan. Tällä sitoi Hands minun avullani suuren \nammottavan haavansa, jonka hän oli saanut polveensa. Sitten söi hän ja \notti vielä pari kulausta konjakkia, jolloin hän alkoi näyttää paljon \npirteämmältä, istui suorempana, puhui kovemmin ja selvemmin ja näytti \nminusta kaikin puolin uudelta ihmiseltä.\n\nTuuli oli meille erinomaisen suotuisa, laiva kiiti sen kuljettamana \nkuin lintu eikä viipynyt kauvan ennenkuin kiersimme saaren pohjoisen \nniemen.\n\nOmatuntoni, joka minua oli äsken kovin nuhdellut paostani, oli nyt \nrauhoittunut, luultavasti suuren anastukseni johdosta. Olisinkin ollut \nkaikkeen tyytyväinen, jollei minua olisivat kiusanneet purrenohjaajan \nivalliset katseet ja pilkallinen hymyily. Tuossa hymyilyssä oli jotain, \njoka ilmaisi sekä tuskaa että heikkoutta -- se oli ukon epämääräistä \nhymyilyä. Mutta sen lisäksi oli siinä hitunen ivaa, ja kavaluutta oli \nhänen kasvonpiirteissään.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesseitsemäs luku.\n\nIsrael Hands.\n\n\nKuten lukija muistanee ei meillä ollut ollenkaan ankkuria, mutta Israel \nHands ilmoitti minulle, miten minun pitäisi menetellä saadakseni laivan \nankkuroiduksi.\n\n\"Kapteeni\", sanoi hän hymyillen tuota ilkeätä hymyilyään, \"emmekö heitä \nlaivatoverini ruumista mereen. En minä omasta puolestani tuosta liikoja \nvälittäisi, mutta ei tuo ruumis ole juuri mikään erinomainen \nkoristuskaan laivassa, vai mitä?\"\n\n\"En ole kylliksi vahva, enkä pidä sellaisista toimista. Minun \npuolestani saa hän pysyä paikoillaan.\"\n\n\"Tämä 'Hispaniola' on onneton laiva\", jatkoi Hands silmäänsä \nvilkuttaen. \"Ajatelkaa, että niin monta kunnon merimiestä on saanut \npanna henkensä alttiiksi. No luuletteko, että ihminen kuolee tarkkaan \ntai herää eloon uudestaan.\"\n\n\"Ruumis voidaan tappaa, mutta ei sielua. Se teidän pitäisi jo \nedeltäpäin tietää. O'Brien tuolla on nyt toisessa maailmassa. Ehkä \nkatselee hän meitä.\"\n\n\"Näyttää siltä kuin olisi ajan tuhlausta tappaa ihmisiä. Ja nyt toivon, \nettette suutu, jos pyydän teitä menemään kellariin ja tuomaan minulle \npullon jotain viiniä, sillä konjakki on liian vahvaa pääkallolleni.\"\n\nPurrenohjaajan sammaltava puhe tuntui minusta luonnottomalta. Ja \ntoiseksi minä en olleskaan uskonut hänen viinirakkauteensa. Koko juttu \ntuntui jotensakin tekosyyltä. Hän tahtoi vain saada minut kannelta \npoistumaan -- se oli selvää. Mutta en voinut käsittää, missä \ntarkotuksessa. Minua ei hän olleskaan katsonut silmiin. Koko ajan \nhymyili hän ja hänen kasvonpiirteensä näyttivät minusta epäilyttäviltä. \nKumminkin olin valmis vastaamaan, sillä huomasin olevani voiton \npuolella.\n\n\"Vai viiniä. Tahdotteko punasta tai valkoista?\"\n\n\"Se on samantekevää kurjalle pikitakille. Pääasia on, että sitä on \npaljon ja väkevää.\"\n\n\"Hyvä on. Minä tuon teille hieman portviiniä, mr Hands, mutta viipyy \nhyvän aikaa ennenkuin saan sen käsiini.\"\n\nMinä riensin nyt kajuutan rappusia alas niin meluavasti kuin voin, \nsitten riisuin kengät jaloistani, juoksin varovasti pitkin suljettua \nkäytävää, kiipesin pitkin miehistön kajuuttaan vieviä rappuja myöten ja \npistin pääni ulos ovesta. Tiesin, ettei hän odottanut minua sieltä \nnäkevänsä. Kuitenkin ryhdyin kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin, ja \npahimmat epäluuloni näyttivät olevan aiheutettuja.\n\nHän oli käsiensä ja polviensa avulla noussut asennostaan, ja vaikka hän \nkärsikin suuria tuskia liikkuessaan, niin kulki hän jotenkin reippaasti \nkannen yli. Puolen minuutin kuluttua oli hän vasemmalla laidalla olevan \nvesiaukon kohdalla, otti esiin palan köyttä sekä pitkän veitsen, joka \noli päätään myöten veressä. Hän katseli sitä hetken aikaa, aukasi \nterän, koetti sitä kättään vasten, kätki sitten aseen takkinsa alle ja \npalasi entiselle paikalleen.\n\nTätä juuri halusinkin tietää. Israel voi liikkua. Hän oli asestettu ja \nminut oli hän aikonut uhrikseen. Mitä hän sitten aikoi tehdä, siitä ei \nminulla ollut aavistustakaan.\n\nSillä aikaa kun näillä mietteillä vaivasin päätäni, oli myöskin ruumis \nollut toimessa. Minä hiivin takasin kajuuttaan, vedin kengät jälleen \njalkaani ja otin ensimäisen viinipullon jonka tapasin, jonka jälkeen \nmenin kannelle.\n\nHands oli aivan samassa asennossa kuin silloinkin, kun minä hänet jätin \nkokoonpainuneena ja silmät ummessa ikäänkuin ei hän voisi auringonvaloa \nsietää. Kun tulin hänen luoksensa, katsahti hän ylös, otti minulta \npullon ja katkasi siitä kaulan taitavasti, kuten konsanaan se, joka on \ntällaiseen tottunut, ja otti kunnon kulauksen, Sitten oli hän taas \njonkun aikaa liikkumatta, kunnes otti tupakkikääryn ja pyysi minua \nleikkaamaan siitä hänelle palasen, sanoen:\n\n\"Minulla ei ole veistä enkä ole kyllin vahva purasemaan siitä palasta. \nAh, Jim, minä pelkään, että loppuni on kohta lähellä. Leikkaa minulle \npalanen poikaseni, luulen että se tulee olemaan viimeinen \ntupakkimällini.\"\n\n\"Hyvä on, minä leikkaan teille mällin. Mutta jos luulisin loppuni \nolevan niin lähellä kuin te luulette teidän loppunne olevan, niin \nkristittynä minä lukisin rukouksiani.\"\n\n\"Sanoppas miksi?\"\n\n\"Miksikö?\" huudahdin minä. \"Te kysyitte minulta äsken kuolemasta. Te \nolette viettänyt elämänne synnissä, valheessa ja verenvuodatuksessa. \nTappamanne mies on juuri paraillaankin jalkojenne juuressa ja te vielä \nkysytte miksi!\"\n\nHän otti taas pitkän kulauksen ja sanoi hyvin juhlallisesti: \n\"kolmekymmentä vuotta olen minä kulkenut merellä ja kokenut sekä hyvää \nettä pahaa, mutta hyvästä en vielä koskaan ole nähnyt mitään hyvää \njohtuvan. Sellaisesta, joka ensi iskun antaa, minä pidän. Kuolleet \neivät pure. Ja nyt poikaseni\", lisäsi hän muuttuneella äänellä, \"nyt \nolemme saaneet kylliksi tästä hassutuksesta. Vesi on nyt sopiva. \nOttakaa nyt määräykseni varteen, kapteeni Hawkins, niin purjehdimme \nsatamaan ja sitten on sekin tehtävä suoritettu.\"\n\nMeillä oli tuskin enään kahtakaan peninkulmaa kuljettavana ja minä \nluulin olleeni hyvä ja täsmällinen oppilas ja myös olin siitä \nvakuutettu, että Hands oli erinomainen luotsi.\n\nTuskin olimme kiertäneet niemet, kun maa ympäröi meidät. Pohjoisen \nväylän rannat kasvoivat tiheätä metsää, kuten eteläisenkin sataman. \nMutta vedenpinta oli pitempi ja kapeampi. Aivan suoraan edessämme, \nväylän eteläpäässä näimme laivahylyn, joka oli hajoamistilassa. Tuo \nnäky oli synkännäköinen, mutta se osotti ankkuripaikan olevan tyyneen.\n\n\"Katsos tuonne\", sanoi Hands, \"tuolla on oivallinen ankkuripaikka. \nPohja on tasanen hiekkapohja ja puita ja kukkia niin paljon ympärillä \nettä laiva näyttää olevan kuin puutarhassa.\"\n\n\"Ja kun olemme saaneet laivan pysähtymään, niin mitenkä saamme sen \nirti?\" kysyin minä.\n\nHän lausui minulle vastaukseksi joukon merimieslauselmia, joista minä \nen puoliakaan käsittänyt, ja alkoi sitten minua käskeä.\n\n\"Hieman vasemmalle -- kas niin -- suoraan -- oikealle -- hieman \nvasemmalle -- suoraan -- suoraan!\"\n\nHengittämättä kuuntelin käskyjä, kunnes hän äkkiä huusi: \"ja nyt \npoikaseni, myötätuuleen!\"\n\n\"Hispaniola\" teki äkkikäännöksen ja alkoi kulkea metsäistä rantaa \nkohti.\n\nNäitten jännittävien liikkeitten aikana en joutanut pitämään Handsia \ntarkalla silmällä ja unhotin vaaran, joka minua uhkasi, ja olisin \nvoinut kaatua vähimmättäkään puolustuksetta henkeni pelastukseksi, \njollei minut olisi vallannut äkillinen levottomuus ja saanut kääntämään \npääni Handsiin päin. Ehkä olin kuullut jotain melua tai nähnyt hänen \nvarjonsa. Ehkä riippui se myös jonkinlaisesta vainusta, mutta pääasia \nvain oli, että kun käännyin Handsiin päin oli hän tulossa minua kohti \nveitsi oikeassa kädessään.\n\nKumpikin päästimme huudahduksen. Mutta kun minun huudahdukseni oli \nkauhistuksen huuto, oli hänen hyökkäävän sonnin raivoisaa mölinää. \nSamassa syöksyi hän eteenpäin ja minä hyppäsin sivulle ja aloin juosta \netukeulaa kohti. Pakoon lähtiessäni päästin peräsintangon irti ja tämä \nkääntyi vasempaan päin sattuen Handsin rintaan. Tuo seikka oli minun \npelastukseni, sillä se esti hetkeksi Handsin minua takaa ajamasta.\n\nJa ennenkuin hän oli ehtinyt tointua, olin minä päässyt pois siitä \nnurkasta, johon hän oli minut ahdistanut, ja nyt oli minulla koko \nlaivan kansi hallussani. Minä pysähdyin isonmaston luokse, otin \npistoolin taskustani, tähtäsin hyvin kylmäverisesti, vaikka Hands jo \noli päässyt jaloilleen ja ryntäsi minua kohti, sekä painoin liipasinta. \nHana putosi, mutta pamausta ei kuulunut. Ruutitapissa oleva ruuti oli \nvarmaan kastunut. Minä kiroilin huolimattomuuttani, kun en jo aikoja \nsitten ollut uudestaan ladannut ainoata asettani. Silloin ei minun \nolisi tarvinnut, kuten nyt, olla kuin mikäkin pakeneva lammas \nteurastajan kynsissä.\n\nOli kummallista, että tämä haavoittunut mies voi liikkua niin nopeasti. \nHänen harmahtavat hiuksensa olivat pudonneet hänen silmilleen ja hän \noli raivosta punainen kuin punaiseksi maalattu ovikilpi. Minulla ei \nollut aikaa koettaa toista pistooliani eikä minulla ollut haluakaan \nsiihen, sillä olin varma, että se oli käyttöön kelpaamaton, kuten \ntoinenkin pistoolini. Huomasin selvästi, ettei minun sopinut noin vain \nperäytyä, sillä silloin olisi hän ahdistanut minut etukokkaan, kuten \näsken oli tehnyt peräkeulassa. Ja kun hän täten olisi saanut minut \nkynsiinsä, niin olisin saanut surmani hänen verellätahratusta \nveitsestään. Asetin käteni isomastoa vasten, joka oli hyvin paksu ja \njännityksellä odotin, mitä tapahtuisi.\n\nKun Hands näki, että minä aioin hänen kanssaan leikkiä \"haukkaa ja \nkyyhkystä\", niin pysähtyi hänkin ja näytti miettivän. Tuota leikkiä \nolin lapsena monasti leikkinyt, mutta milloinkaan ei ollut sydämeni \nniin rajusti tykkinyt kuin nyt. Toivoin kumminkin voivani paeta vanhaa \nmiestä, jonka toinen jalka vielä lisäksi oli vioittunut.\n\nKun seisoimme ja vartioimme toisiamme, törmäsi \"Hispaniola\" \nhiekkasärkkään ja kallistui oikealle sivulle niin paljon että kansi \nmuodosti 45 asteen kulman. Samalla vierimme yhdessä rymäkässä \nkallistuneelle puolelle ja vieläpä niin lähellä toisiamme, että pääni \nsattui Handsin jalkaan. Minä pääsin ensiksi jaloilleni, sillä Hands oli \nsaanut irlantilaisen ruumiin päällensä. Laivan kallistuminen oli tehnyt \nkannen sopimattomaksi kilpatantereeksi ja siksi täytyi minun tuumia \nsopivampi pakopaikka ja tämä pian, sillä viholliseni oli niin lähellä \nettä hän melkein kosketti minua.\n\nNopeasti syöksyin perämaston köysiä myöten ylös enkä pysähtynyt ennen \nkuin vasta jatkon kohdalla.\n\nNopeuteni oli minut pelastanut, sillä veitsen isku oli sattunut noin \ntuuman verran vain minusta, kun kiipesin köysiä ylöspäin. Hands seisoi \nalhaalla suu auki töllistellen minua.\n\nNyt, kun minulla oli aikaa käyttää sitä hyväkseni, panin uutta ruutia \nruutitappiin, joka teko näkyi tekevän huomattavan vaikutuksen Handsiin, \nsillä hän huomasi, että hän ei enään ollut voitonpuolella. Hetkisen \nepäröityään alkoi hänkin hiljakseen kivuta köysiä myöten minua kohti \nveitsi hampaissa ja kärsien suuria tuskia. Minulla olivat molemmat \npistoolini kunnossa ennenkuin hän oli ehtinyt puoliväliinkään. Sitten \nlausuin hänelle pistooli kummassakin kädessäni: \"Jos astutte \naskeleenkin, niin muserran kallonne! Kuolleet eivät pure\", lisäsin \npilkallisesti.\n\nHän pysähtyi hetkiseksi ja hänen kasvonilmeistään minä huomasin, että \nhän mietti, miten tekisi. Minä en voinut olla ääneen nauramatta hänen \nsurkealle asemalleen. Vihdoin alkoi hän puhua pysyen muutoin aivan \nentisessä asemassaan, paitsi että hän otti veitsen suustaan:\n\n\"Jim, minä luulen olevan viisainta, että teemme sovinnon. Minä olisin \nteidät nitistänyt, jollei laiva olisi äkkiä kallistunut. Mutta minulla \nei ole onnea ja siksi täytyy minun antaa perää, vaikka se onkin \nvaikeata vanhasta merimiehestä, sillä tehän, Jim, olette vasta \npoikanen.\"\n\nKun minä kuuntelin ja hymyilin voitonvarmana hänen puheilleen, kohotti \nhän äkkiä oikean kätensä ja jokin suhahti ilmassa kuni nuoli. Minä \ntunsin kipua olkapäässäni ja huomasin olevani naulittu mastoon kiinni. \nÄkillisen tuskan johdosta laukenivat molemmat pistoolini yhtaikaa ja \nsamassa putosivat ne käsistäni. Mutta ne eivät pudonneet yksinään, vaan \nniitä seurasi Hands, sillä päästäen puoleksi tukahutetun huudahduksen, \nputosi hän pää edellä veteen.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskahdeksas luku.\n\nKultaa loppumattomasti.\n\n\nHands kohousi vielä kerran vedenpintaan, mutta vaipui sitten pohjaan, \nja kun vesi lakkasi väreilemästä, niin näin hänen kauhistuneena \nlepäävän tasaisella hiekkapohjalla. Muutamia kaloja kulki hänen \nsivutseen. Toisinaan näytti hän veden liikkeitten johdosta ikäänkuin \nnousevan istualleen, mutta kuollut hän sentään oli, sillä hän oli sekä \nammuttu että hukkunut ja oli nyt kalojen ruokana samalla paikalla, \njonka hän oli aikonut minun kuolinpaikakseni.\n\nTuskin olin tullut tästä seikasta vakuutetuksi, kun tunsin itseni \nsairaaksi, heikoksi ja pelästyneeksi. Lämmin veri juoksi pitkin \nselkääni ja rintaani. Veitsi, joka oli naulannut minut mastoon kiinni, \ntuntui polttavan kuin hehkuva rauta. Nämät tuskat voin kumminkin \nkärsiä, mutta enin kiusasi minua se seikka, että pelkäsin putoavani \nmastosta veteen purrenohjaajan ruumiin viereen.\n\nMinä puristauduin mastoon molemmin käsin kiinni, niin kovin että \nkynsiäni pakoitti ja suljin silmäni ikäänkuin vaaraa peittääkseni. \nMutta vähitellen palasi mielenmalttini, valtasuoni alkoi tykyttää \nsäännöllisemmin ja taas tunsin olevani itseni herra.\n\nEnsi ajatukseni oli temmaista veitsi irti, mutta joko se sitten oli \nliian kovasti kiinni tai puuttui minulta rohkeutta ja siksi kauhistuen \nluovuin tuumastani. Mutta omituista juuri, että kauhunväristykseni teki \nkäänteen asiassa. Veitsi olikin näet ollut vähällä mennä harhaan ja \nväristys tempasi irti sen ohuen nahkapalan, jonka se oli ruumiistani \nlävistänyt. Verta nyt tosin tuli runsaammasti, mutta minä olin taas oma \nherrani ja mastoon oli nyt naulittuna vain takkini ja paitani.\n\nNämät tempasin irti kiivaalla liikkeellä ja sitten laskeusin alas \noikeanpuolen mastoköysiä myöten. Sidoin haavani parhaani mukaan, se ei \nollut syvä eikä vaarallinen eikä olleskaan estänyt käden liikkeitä. \nSitten tarkastelin ympäristöäni, ja kun laiva tavallaan oli omani, niin \npäätin vapauttaa sen viimeisestä matkustajastaan, nimittäin O'Brienin \nruumiista. Tartuin sitä vyötäryksiin kiinni, otin vauhtia ja heitin sen \nkuin jauhosäkin yli laidan. Kuului kova vedenpausaus ja ruumis vaipui \npohjaan. Punanen lakki kohousi vedenpintaan. Kun vesi asettui, näin \nIsraelin ja hänen makaavan rinnakkain ja kumpikin liikkui veden \nliikkeiden mukaan. O'Brien, vaikka olikin vielä hyvin nuori mies, oli \nkumminkin kaljupäinen.\n\nNyt olin yksin laivallani. Vesi oli lakannut nousemasta ja aurinko oli \njo niin laskeumaisillaan, että vasemman rannan puitten varjot alkoivat \nylettyä jo ankkuripaikkaan saakka. Iltatuuli oli alkanut puhaltaa ja \nvaikka kaksihuippuinen itäinen kukkula estikin sen voimaa, niin \nalkoivat köydet vinkua ja alasriippuvat purjeet lepattaa.\n\nMinä huomasin, mikä vaara alusta uhkasi. Perämaston purjeen laskin alas \nniin että se pudota jyrähti kannelle. Enemmän puuhaa minulla oli isosta \npurjeesta, mutta sainhan senkin vihdoin alas. Ja nyt oli \"Hispaniolan\" \nkuten itsenikin antauduttava onnen haltuun.\n\nAnkkuripaikka oli nyt kokonaan varjossa. Alkoi tuntua viileältä. Vesi \nmyös laskeutui kovasti ja laiva meni yhä enemmän kallelleen.\n\nMinä menin etukeulaan päin ja tarkastelin. Vesi näytti olevan kylliksi \nmatala ja ulottui vain vyötäröihin saakka, kun köyttä myöten laskeudin \nveteen. Iloisena kaahlasin maihin ja \"Hispaniola\" oli kallellaan \nisopurje vedessä. Samassa katosi aurinkokin ja tuuli humisi rannalla \nkasvavien puitten latvoissa.\n\nNyt tuli minun niin pian kuin mahdollista pyrkiä takaisin\nvarustukseen ja kehua teoistani. Luultavasti minä saisin torumisia \nkuljeksimisestani, mutta merkitsihän \"Hispaniolankin\" takaisin saaminen \njotain ja toivoin että kapteeni Smollettkin tunnustaisi, etten ollut \naikaani turhaan käyttänyt.\n\nNäitä miettien aloin ohjata kulkuani varustusta kohti. Minä muistin \nettä idänpuolisempi niistä kahdesta joesta, jotka laskevat kapteeni \nKiddin ankkuripaikan kohdalla, sai alkunsa kaksihuippuisen kukkulan \nluota. Tähän suuntaan ohjasin kulkuni eikä kauvan viipynytkään kuin \nolin sivuuttanut kukkulan ja kahlasin joen yli.\n\nTulin sen paikan läheisyyteen, jossa olin tavannut Ben Gunnin ja kulin \nnyt varovasti, tähystellen sivuilleni. Kun tulin molempien huippujen \nvälisestä aukeamasta, näin häilyvän tulen kajastavan taivaanrantaa \nvasten, ja otaksuin, että Ben valmisti illallistaan, Kumminkin \nhiljakseen ihmettelin hänen huolimattomuuttaan, sillä kun minä näin \ntulen, niin voihan sen yhtä hyvin nähdä Silverkin suolla \nkuljeksiessaan.\n\nVähitellen pimeni yö yhä enemmän, tähtiä oli vain vähän ja nekin hyvin \nsameat ja tunsin oikein sydämmellistä iloa nähdessäni kuun nousevan \ntaivaalle. Se nousi yhä korkeammalle ja korkeammalle. Kuun valossa \nsaavuin varustuksen luo, josta ei kuulunut ääntäkään. Varovasti hiivin \nollen varjossa vallituksen ympäri ja vihdoin kiipesin sen ylitse \nsisään. Sieltä kuului kuorsaamista.\n\n\"Kuinka huonoa vartioimista he pitävät!\" virkoin itsekseni. \"Jos nyt \nSilver toverineen hyökkäisi heidän kimppuunsa, niin ei heistä kukaan \nnäkisi huomista päivää. Niin käy kuin kapteeni on haavoitettu.\" Ja \nvielä moitin itseäni kun olin heidät jättänyt, niin että heidän \nvartijaväkensä oli niin vähäinen.\n\nAstuin sisään ja aioin paneutua maata tavalliselle paikalleni ja \nsamalla hiljakseen nauroin ajatellessani, kuinka toverini \nhämmästyisivät nähdessään aamulla minut joukossaan.\n\nJalkani sattui johonkin nukkuvaan ja tämä käänsi kuvettaan ja \nyskähteli kumminkaan heräämättä.\n\nMutta äkkiä kuului kamalaa kirkumista pimeässä:\n\n\"Kultaa loppumattomasti, kultaa loppumattomasti, kultaa \nloppumattomasti!\"\n\nMinä kauhistuin. Silverin vihreä papukaija, kapteeni Flint! Se piti \nsiis parempaa vartioimista kuin muut ja ilmasi tuloni kamalalla \nkirkumisellaan.\n\nMinulla ei ollut aikaa tointua. Papukaijan kirkumisen johdosta \nhavahtuivat nukkuvat ja kavahtivat pystyyn. Kauheasti kiroten huusi \nSilver:\n\n\"Kuka siellä?\"\n\nMinä käännyin juoksemaan pakoon, mutta töytäsin erästä miestä vasten ja \nvetäysin takasin, jolloin toinen mies otti minua takaapäin kiinni.\n\n\"Tuo tänne tulisoihtu, Dick\", sanoi Silver ja muuan mies meni ulos \npalaten tulisoihtu kädessä.\n\n\n\n\n\n\nVI.\n\nKapteeni Silver.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesyhdeksäs luku.\n\nVihollisen leirissä.\n\n\nTulisoihdun punainen valo, joka valasi varustuksen sivustan, osotti \nminulle, että pahimmat epäluuloni olivat toteutuneet. Kapinoitsijoitten \nhallussa oli sekä varustus että varastot. Ja vielä enemmän lisäsi \nkauhuani se seikka, etten nähnyt olleskaan vankeja.\n\nMerirosvoja oli kaikkiaan kuusi. Näistä oli viisi jalkeillaan, \npunakkoina ja kasvot turvoksissa, kuudes loikoi maassa käsiinsä \nnojaten, kuolonkalpeana. Verinen side pään ympärillä osotti, että hän \näsken oli haavoittunut.\n\nPapukaija istui Pitkän Johnin olkapäällä. John näytti tavallista \nkalpeammalta ja totisemmalta.\n\n\"No vieköön minut itse piru, sehän on Jim Hawkins. Kas niin, ole \nrauhassa, en minä ole sinulle vihoissani!\"\n\nSitten istuutui hän tupakkitynnyrille ja alkoi panna tupakkia \npiippuunsa.\n\n\"Kuulkaas nyt, te toiset, te voitte käydä heti makaamaan, sillä ei \nteidän tarvitse olla ylhäällä Jim Hawkinsin tähden... No Jim, tämähän \noli oikein mieluinen odottamattomuus vanhalle John-paralle. Minä jo \nheti huomasin, että olet aika veitikka, mutta empä kumminkaan tällaista \nodottanut.\"\n\nMinä on vastannut mitään. He olivat asettaneet minut selkä seinää \nvasten ja siinä seisoin ja katselin Silveriä kasvoihin päältä näyttäen \nhyvin rohkean näköisenä, mutta sydämessäni vallitsi synkin epätoivo.\n\nSilver veti pari sauhua piipustaan ja jatkoi sitten:\n\n\"Katsokaas, Jim, koska te nyt olette tullut tänne, niin tahdon vain \nsanoa, että olen aina teistä pitänyt. Te olette sukkela poika ja aivan \nsamallainen kuin minä nuorena. Kapteeni Smollett on erinomainen \nmerimies, sen tunnustan tuomiopäivänäkin, mutta kauhean ankara \nkurinpidossa. 'Velvollisuus on velvollisuus', sanoo hän, siinä hän \nonkin oikeassa. Varokaa vain kapteenia. Tohtori myös on teille hyvin \nvihainen... 'Tuo kiittämätön vintiö', sanoi hän. Te ette voi enää mennä \nheidän luoksensa. 'Herrasväki ei ole kotona', sanotaan teille siellä. \nJa jollette hanki itsellenne miehistöä, jonka muutoin luulen olevan \nhyvin vaikeata, niin lienee viisainta, että jäätte kapteeni Silverin \npalvelukseen.\"\n\nTästä hänen lörpötyksestään kävi selville, että ystäväni, Jumalan \nkiitos, olivat hengissä. Ja vaikka kyllä uskoinkin Silverin juttuihin, \nettä he olivat minulle vihoissaan, niin tunsin kumminkin selittämätöntä \nhelpotusta.\n\n\"Jos pidätte palveluksesta, niin silloin liittykää meihin, mutta \njollette -- niin silloin voitte häikäilemättä sanoa 'en.' Sehän on \nsuoraa puhetta, laivatoveri.\"\n\n\"Minun täytyy niinmuodoin vastata\", sanoin vapisevalla äänellä, sillä \naavistin että kuolemanvaara minua uhkasi.\n\n\"Eipä ole kiirettä, poikaseni\", sanoi Silver. \"Teidän seurassanne kuluu \naika niin nopeasti.\"\n\nRohkasin hieman itseäni ja sanoin: \"mutta minun täytyy tietää, miten \nasiat ovat, miksi olette te täällä ja missä ovat ystäväni?\"\n\n\"Mitenkö asiat ovat\", virkkoi muuan kapinoitsijoista, \"kylläpä hän \npitäisi itseään onnellisena, jos tietäisi!\"\n\n\"Elikä olisit niin hyvä ja pitäisit kitasi kiinni niin kauvaksi kuin \nsinulta kysytään\", karjasi Silver uhkaavalla äänellä. Sitten kertoi hän \nminulle lempeällä äänellä, että tohtori oli sinä aamuna tullut heidän \nluoksensa kantaen valkoista lippua ja ilmoitti, että laiva oli mennyt \ntiehensä. Tämän johdosta he keskustelivat tohtorin kanssa. Missä \ntohtori ja toiset oleksivat, ei hän sanonut tietävänsä.\n\nSitten veteli hän taas rauhallisesti muutamia sauhuja ja kertoi sitten \ntohtorin lausuneen poislähtiessään:\n\n\"Meitä on neljä ja yksi on haavoittunut. Mitä tuohon poikaan tulee, \nniin en tiedä, missä hän on, enkä välittelekään tietää.\"\n\nKun Silver sanoi tämän olevan kaikki, mitä tarvitsen tietää ja nyt \nkäski minun valitsemaan, kenen puolelle liityn, niin kerroin heille \nrohkeasti, että se olen minä, joka olen saattanut heidän yrityksensä \ntyhjäksi. Omenatynnyrissä olin kuunnellut heidän keskustelunsa, \nkatkaissut ankkuriköyden ja tappanut laivaa vartioimaan jätetyt miehet \nja lopuksi vienyt laivan sellaiseen paikkaan, josta he eivät koskaan \nsitä löytäisi. \"Minä en pelkää teitä enempää kuin kärpäsiä. Tappakaa \nminut tai säästäkää minut, se on samantekevä. Jos minut säästätte, niin \nolkoon se unhotettu, mikä on tapahtunut, ja kun te olette oikeuden \nedessä vastaamassa merirosvouksestamme, niin koetan parastani \npelastaakseni teidät. Valitkaa siis.\"\n\nEi kukaan heistä liikahtanut paikaltaan, vaan katsoivat he \nhämmästyneinä minuun.\n\nMinä jatkoin: \"mr Silver, luulen teidän olevan parhaimman täällä \nolevista ja toivon, että kerrotte tohtorille, kuinka minä esiinnyin.\"\n\nHän lupasi sen tehdä ja vieläpä lausui hän tuon lupauksen sellaisella \näänellä, että luulin rohkeuteni tehneen heihin hyvän vaikutuksen.\n\nMutta rohkeuteni oli saattanut toiset raivoon ja he luettelivat muita \ntekojani, joilla olin heitä vahingoittanut, muun muassa ottanut kartan \nBilly Bones-vainajalta. Ja eräs heistä, Morgan-niminen syöksyi ylös \nveitsi kädessään aikoen minut tappaa, mutta tuosta hänet esti Silver \nvirkkaen:\n\n\"Seis, mies! Luuletko sinä olevasi kapteeni? Varo itseäsi!\"\n\nTuo estäminen synnytti toisissa tyytymättömyyttä ja muuan heistä \nmurisi, että hän ennen antaa hirttää itsensä kuin rupeaa enää Silverin \nkomennettavaksi.\n\nTämän johdosta syntyi ankara riita Silverin ja toisten kapinoitsijain \nvälillä, jonka johdosta nämä menivät ulos pitämään keskenään \nneuvottelua.\n\nMe jäimme kahden kesken Silverin kanssa huoneeseen ja tämä virkkoi \nkuiskaten:\n\n\"Pitäkää nyt varanne, Jim Hawkins, sillä te voitte helposti tulla \ntapettavaksi ja vieläpä piinattavaksikin. Vaan nyt olen minä teidän \npuolellanne, sillä näen, että te olette kelpo poika. Mutta mitäs nyt \noikein teemme?\"\n\nMinä aloin hieman käsittää asemaani ja virkoin: \"arveletteko, että \nkaikki on hukassa?\"\n\n\"Niin arvelen, mutta minä pelastan teidän elämänne, jos te vain \npelastatte Pitkän Johnin hirsipuuhun joutumasta.\"\n\n\"Kyllä, jos vain voin\", vastasin epätoivoisena.\n\nHän meni tulisoihdun luo, joka oli halkopinoon pistetty ja sytytti \nuuden piipun.\n\n\"Ymmärrä minua oikein Jim. Minä olen nyt tuomarin puolella ja kyllähän \nminä tiedän, että sinä olet vienyt aluksen johonkin turvalliseen \npaikkaan, vaikken tiedä minne, ja kuinka se on tapahtunut.\"\n\nHän kaasi hieman konjakkia tinapikariin.\n\n\"Saako olla ryyppy, laivatoveri?\" kysyi hän ja kun vastasin \nkieltävästi, virkkoi hän: \"minä tarvitsen pisaran. Kuules Jim\", virkkoi \nhän äkkiä, \"miksi antoi tohtori minulle kartan?\"\n\nKasvoni ilmaisivat niin teeskentelemätöntä hämmästystä, ettei hän \nkatsonut tarpeelliseksi enemmän kysellä.\n\n\"Niin hän tosiaankin teki, mutta siinä piilee jotain, mitä sitten \nliekin.\"\n\nSitten otti hän vielä kulauksen ja puisteli päätään ikäänkuin olisivat \nhänellä olleet synkät käsitykset tulevaisuudesta.\n\n\n\n\nKolmaskymmenes luku.\n\nHe tapasivat käskijänsä.\n\n\nSitten kuin rosvot olivat hyvän aikaa neuvotelleet, palasi yksi heistä \nhuoneeseen ja pyysi kohteliaasti saada hetkiseksi lainata tulisoihtua. \nSilver suostui siihen, jonka jälkeen pyytäjä vetäysi takasin jättäen \nmeidät pimeään. Minä menin lähimmän ampuma-aukon luo ja katsoin ulos. \nJonkun matkan päässä pitivät kapinoitsijat kokoustaan ja yksi heistä \npiteli tulisoihtua. Toinen heistä taas oli polvillaan joukon keskellä \nja minä näin veitsen hänen kädessään. Muut olivat eteenpäin kumarassa \nja katselivat viimemainitun toimia. Minä näin, että hänellä paitsi \nveistä oli myös kirja kädessään, sitten nousi hän seisoalleen ja kaikki \nalkoivat astua varustusta kohti.\n\nOvi aukeni ja muuan miehistä astui sisään oikea koura kiinni \npuristettuna. Hänen käyntinsä oli viivyttelevä ja katseensa epäröivä.\n\n\"Astu esiin!\" karjasi Silver, \"En minä aio sinua syödä ja kyllä minä \nsäännöt tunnen enkä myöskään ole epäkohtelias lähetystöä kohtaan.\"\n\nMerirosvo laski jotain Silverin käteen ja vetäysi sitten varovasti \ntoveriensa luoksi ovelle.\n\nSilver tarkasteli sitä, jonka hän oli vastaan ottanut.\n\n\"Musta merkki! Sitäpä aavistin!\" huomautti hän. \"Mistä olette saaneet \npaperia? Kas vain! Tämä ei ennusta hyvää, sillä se on otettu \nraamatusta! Kuka hullu on leikannut paperia raamatusta?\"\n\n\"Enkös sitä sanonut!\" huudahti Morgan. \"Minähän sanoin, ettei se \nennusta hyvää.\"\n\n\"Nyt olette kauniisti tehneet\", jatkoi Silver. \"Teidät hirtetään joka \nsorkka. Ja kellä pässinpäällä teistä raamattu oli?\"\n\n\"Dickillä\", sanoi joku.\n\n\"Vai niin, vai Dickillä! Silloin on parasta, että Dick lukee \nrukouksensa\", sanoi Silver.\n\nMutta nyt puuttui puheeseen muuan pitkä mies, jolla olivat kellertävät \nsilmät:\n\n\"Jopa tuota lörpöttelyä riittää. Tämä miehistö on antanut teille mustan \nmerkin sääntöjen mukaisen neuvottelun jälkeen. Katsokaa mitä sen \ntoisella puolella on kirjoitettu ja lörpötelkää sitten.\"\n\n\"Kiitoksia, Georg\", vastasi Silver. \"Sinä olet aina ollut taitava \nasioissa ja osaat säännöt ulkoa. Se minua ilahuttaa. Ah! Pantu viralta! \nKas vain! Vai niin on asianlaita! Tämä on kaunista käsialaa ja se kai \non sinun käsialaasi, Georg? Minua ei ollenkaan ihmetyttäisi, jos \nsinusta tulisi kapteeni minun jälkeeni Ole hyvä ja lainaa minulle \ntulisoihtua, sillä piippuni ei pala.\"\n\n\"Kas niin\", sanoi Georg, \"ei teidän enää huoli ilveillä tämän miehistön \nkanssa. Te olette olevinanne sukkela, mutta nyt te olette hyljätty. \nEhkä tahdotte nousta istuimeltanne ja otatte osaa äänestykseen.\"\n\nHalveksivasti huomautti Silver, että jos Georg kerran luulee säännöt \ntuntevansa, niin silloin tietäköön myös, että hän, Silver, on kapteeni \nniin kauvan kunnes ovat pulasta selvinneet. Toinen taas puolestaan \nluetteli, mitä vastahakoisuuksia Silver oli heille aikaansaanut ja \narveli olevan kylliksi syitä tämän hirttämiseen. Silver taas kumosi \nkohta kohdaltaan heidän syytöksensä kauheasti kiroillen ja ajaen syyn \nkokonaan toisten niskaan. Sen tehtyään vaikeni Silver ja Georgin ja \nhänen toveriensa kasvoista voi kyllä nähdä, ettei noita sanoja oltu \nturhaan lausuttu.\n\n\"Se oli numero yksi\", sanoi Silver ja päästeli niin kauheita kirouksia, \nettä niitä on mahdoton kertoa.\n\nJa lopetettuaan kiroilemisensa, heitti hän lattialle paperin, jonka \nminä tunsin samaksi kartaksi, kuin olin löytänyt Billy Bonesin arkusta \nja ihmettelin suuresti, miksi tohtori oli sen antanut Silverille.\n\nMutta jos kartan näkeminen oli minusta hämmästyttävää, niin tuntui se \nkerrassaan uskomattomalta rosvojen mielestä. He syöksyivät sen kimppuun \nkuin kissat hiiren niskaan. Se kulki kädestä käteen ja toinen tempasi \nsen toiselta. He kiroilivat ja nauroivat. Kaikki vakuuttivat sen olevan \nkapteeni Flintin kartan.\n\n\"Tuo on kyllä hyvä\", sanoi Georg, \"mutta mitä hyötyä meillä on \naarteesta, kun meillä ei kumminkaan ole laivaa, jolla voisimme viedä \nsen pois.\"\n\nNyt syöksähti Silver ylös ja karjui:\n\n\"Minä varotan sinua viimeisen kerran, Georg! Jos sanot sanankaan vielä, \nniin olet kuoleman oma! Kuinkako voimme viedä aarteen? En minä tiedä, \nmutta sinun ja teidän toisten pitäisi osata se sanoa, teidän, jotka \nolette laivani hävittäneet. Mutta sinä et osaa, sillä sinä et ole \nkekseliäämpi kuin harmaa sika. Mutta kohteliaasti sinä ehkä osaat puhua \nja niin sinun tuleekin tehdä, Georg Merry.\"\n\n\"Se on oikein\", sanoi ukko Morgan.\n\nJa nyt uhkasi Silver luopuvansa kapteenin toimesta ja käski \nvalitsemaan, kenen tahtoivat hänen sijaansa, mutta toiset alkoivat \nhuutaa: \"Silver, Silver, Silver on meidän kapteenimme!\"\n\n\"Vai sellainen ääni nyt on kellossa. No sitten luulen, että sinä \nGeorg, saat vielä jonkun aikaa odottaa ja voitpa olla iloinen, etten \nminä ole pitkävihainen.\"\n\n\"Ja sinä, Jim, saat pitää tämän mustan merkin, jolla nyt ei liene \nmitään merkitystä\", sanoi Silver.\n\nMinä otin sen ja se oli noin 10 pennin rahan kokoinen paperilappu, \njonka toinen puoli oli tyhjä ja toisella puolella oli muutamia sanoja \nraamatusta. Painettu puoli oli mustattu kivihiilellä ja tyhjälle \npuolelle oli samalla aineella kirjoitettu \"erotettu.\" Minä säilytän \nlappua vieläkin, vaikka kirjoitus siitä on hävinnyt.\n\nNäin päättyivät yölliset riidat. Miehet ottivat ryypyn ja rupesivat \nsitten levolle.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesensimäinen luku.\n\nKunniasana.\n\n\nOlin ollut jonkin aikaa valveilla, kun ulkoa kuului huuto:\n\n\"Ohoi! Tohtori on täällä!\"\n\nSiellä oli todellakin tohtori. Mutta ilooni tämän kuullessani sekaantui \nsuruakin. Minä ajattelin karkumatkaani ja minua hävetti nähdä tuon \nystävällisen miehen kasvoja. Silver meni tohtoria vastaan ja huusi:\n\n\"Vai niin, tohtori! Hyvä huomenta, herra! Georg, autappas tohtoria \npääsemään aitauksen yli!\"\n\nSitten ilmoitti hän tohtorille minun olevan varustuksessa, johon \ntohtori vain vastasi \"hyvä, hyvä, mutta velvollisuus ensin, huvi \nsitten\" ja pyysi saada nähdä sairaita.\n\nJa tultuaan varustukseen, loi hän ensin ankaran katseen minuun ja alkoi \nsitten puuhailla sairaitten kanssa liikkuen ja puhellen kuin liikkuisi \njossain rauhallisessa englantilaisessa perheessä.\n\n\"Hyvin käy, poikaseni\", sanoi hän miehelle, jolla oli pää käärittynä. \n\"Teillä oli onni, kun pelastuitte niin helposti... No, Georg, mitenkäs \non teidän laitanne? Teillä on omituinen ihonväri ja maksanne on aivan \npiloilla. Otitteko tuota lääkettä?... Kuulkaas, pojat, ottiko hän \nlääkettä?\"\n\n\"Kyllä hän otti, herra\", sanoi Morgan.\n\n\"Nähkääs, kun minä nyt olen vankilanlääkärin tapainen\", sanoi tohtori \nmitä ystävällisimmällä äänellä, \"niin katson kunnia-asiakseni pitää \nhuolta, ettei kuningas Yrjön hirsipuulta mene yhtään miestä hukkaan.\"\n\nLurjukset katsahtivat toisiinsa, mutta sanaakaan virkkamatta nielivät \ntuon katkeran pillerin.\n\n\"Dick ei tunne voivansa oikein hyvin\", virkkoi muuan.\n\n\"Vai ei! Astukaapas esiin, Dick, ja näyttäkää minulle kielenne. Kas \nniin, eipä minua olleskaan kummastuta, että hän tuntee olevansa hieman \npahoinvoipa, sillä tuollainen kieli pelottaisi koko rykmentin \nranskalaisia pakosalle. Tässä on uusi kuumekohtaus. En voi käsittää, \nkuinka te voitte elää tässä epäterveellisessä paikassa. Te Silver ette \ntosin tyhmä ole, mutta eipä teillä näy olevan vähintäkään aavistusta \nterveysopista.\"\n\nSittenkun tohtori oli tarkastellut jokaista rosvoa ja antanut heille \ntarpeellisia lääkkeitä, sanoi hän minulle:\n\n\"Ja nyt, poikaseni, tahtoisin hieman puhella kanssasi.\"\n\nGeorg Merry seisoi oven luona syleksien ja irvistellen sen johdosta, \nettä hän oli juuri nauttinut pahanmakuista lääkettä. Mutta tuskin oli \nhän kuullut tohtorin sanat, kuin hän kääntyi ympäri ja kiroten karjasi: \n\"ei.\"\n\nSilver iski sauvallaan lattiaan ja huusi Merrylle \"hiljaa.\" Sitten \njatkoi hän tavallisella äänellään:\n\n\"Minä ajattelin juuri samaa, kun tiedän, että te pidätte paljon \npojasta. Me olemme kaikki hyvin kiitollisia teille ystävällisyydestänne \nja luotamme teihin ja nautimme lääkkeitänne kuin olisivat ne totia. \nHawkins, te saatte mennä, jos annatte kunniasananne ettette karkaa.\"\n\nMinä suostuin tähän.\n\n\"Te tohtori, menette aitauksen ulkopuolelle, ja kun olette päässeet \nperille, otan minä pojan mukaani, mutta hänen pitää jäädä aitauksen \nsisäpuolelle, vaan sehän ei teitä estä puhelemasta. Hyvästi, tohtori! \nPaljon terveisiä tuomarille ja kapteeni Smollettille.\"\n\nVastaväitteet, joita Silverin ankarat katseet vain olivat kyenneet \nhillitsemään, puhkesivat esiin tohtorin lähdettyä. Häntä syytettiin \nkaksimielisyydestä, enkä tietänyt miten hän saisi roistojen raivon \nasettumaan. Mutta jonkun aikaa kiroiltuaan ja näitä haukuttuaan, \nonnistui hänen vihdoinkin.\n\nSitten käski hän heitä tekemään tulen ja mennä nilkutti sauvaansa \nnojaten ulos.\n\n\"Hiljoikseen, poikaseni\", sanoi hän minulle. \"Jos he näkevät meidän \nkulkevan liian nopeaan, niin hyökkäävät he kimppuumme.\"\n\nMe lähenimme aitausta ja niin pian kuin tulimme kuulomatkan päähän \ntoisistamme, pysähtyi Silver ja sanoi:\n\n\"Tohtori, tämä poika tässä kyllä kertoo, miten pelastin hänen elämänsä \nja että he sentähden tahtoivat panna minut viraltani. Ja muistakaa, \nettä nyt ei ainoastaan ole kysymyksessä minun henkeni vaan myös pojan.\"\n\nSilver oli kokonaan muuttunut sen jälkeen kun hän oli tullut ulos \nvarustuksesta. Poskensa olivat sisäänpainuneet ja äänensä vapisi.\n\n\"Ettehän kai tarkota, että olette peloissanne?\"\n\n\"Tohtori, minä en ole mikään arka raukka. Mutta minä myönnän suoraan, \nettä minua puistattaa hirsipuuta ajatellessani. Te olette niin hyvä ja \nsuora mies, etten koskaan ole tavannut parempaa. Ja varmaan ette unhota \nsitä vähäistä hyvää, minkä olen tehnyt, yhtä vähän kuin monia pahoja \ntekojanikaan. Nyt menen syrjään ja jätän teidät Jimin kanssa kahden \nkesken. Kirjoittakaa tämäkin minun hyväkseni.\"\n\nHän poistui luotamme jonkun verran ja kävi eräälle kannolle istumaan.\n\n\"Vai olet sinä, Jim, täällä\", sanoi tohtori surumielisesti. \"Mitä \nkeittää, sitähän sitä syöpi. On ikävätä, että minun täytyy se sanoa, \nmutta silloin kun kapteeni Smollett oli terve, et sinä koskaan olisi \njuossut matkoihisi. Mutta nyt sinä uskalsit, kun hän oli kipeä. \nJumalauta, tekosi oli raukkamainen!\"\n\nMinä aloin itkeä ja sanoin: \"tohtori, olen kylliksi siitä itseäni \nmoittinut ja olisin jo hengetönnä, jollei Silver olisi tullut väliin. \nMutta uskokaa minua, että minä kyllä uskallan kuolla, mutta kidutusta \npelkään...\"\n\n\"Jim\", keskeytti tohtori ja hänen äänensä oli kokonaan muuttunut, \n\"hyppää aidan yli ja juoksemme pakoon!\"\n\n\"Tohtori, minä olen antanut kunniasanani\", vastasin minä.\n\n\"Sen kyllä tiedän, mutta eipä tässä muukaan auta. Minä otan häpeän \npäälleni, mutta minä en voi jättää sinua tänne. Kiipeä yli ja me \njuoksemme matkoihimme kuin antiloopit.\"\n\n\"Ei, tohtori, sillä olen vakuutettu, ettette tekään kunniasanaanne \nsöisi. Mutta te ette antanut minun puhua loppuun. Jos he rupeavat minua \nkiduttamaan, niin voi sattua, että ilmoitan heille jotakin laivasta. \nMinä olen näet oman henkeni kaupalla anastanut laivan ja se on nyt \npohjoisessa väylässä.\"\n\n\"Laivan!\"' huudahti tohtori.\n\nMinä kerroin lyhimmittäin seikkailuni, joita hän äänettömänä kuunteli.\n\n\"Näkyy olevan niin sallittu, että kaikki mitä sinä teet, koituu \npelastukseksemme, ja sinä luulet että me jättäisimme sinut nyt \npulaan!... Silver!\" huusi hän äkkiä. \"Minä tahdon antaa teille hyvän \nneuvon\", sanoi hän kun Silver läheni meitä. \"Onko teillä hyvin kiire \nsaada aarre käsiinne?\"\n\n\"Pojan ja oman elämäni voin pelastaa vain aarretta etsimällä\", vastasi \nSilver. \"Sen kyllä itsekin käsitätte.\"\n\nSilver pyysi tohtorin selvittämään menettelynsä, mutta tämä kieltäytyi \nsanoen, että hänellä ei ollut oikeutta sanoa, sillä se ei ollut hänen \nsalaisuutensa. Sen hän kumminkin lupasi, että jos he tästä pulasta \npääsevät, niin hän tulee panemaan parastaan pelastaakseen Silverin.\n\nSilverin kasvot säteilivät ilosta ja hän huudahti: \"eipä oma äitinikään \nolisi voinut paremmin sanoa!\"\n\n\"Ja vielä yksi neuvo: pitäkää poika aina läheisyydessänne! Hyvästi, \nJim.\"\n\nTohtori pudisti kättäni, kumarsi Silverille ja poistui nopein askelin \nmetsään.\n\n\n\n\nKolmaskymmenestoinen Luku.\n\nAarretta etsimässä.\n\n\n\"Jim\", sanoi Silver, kun olimme kahden kesken, \"jos minä pelastin \nteidän henkenne, niin pelastitte te taas minun henkeni ja sitä en \nunhota. Tohtori tahtoi teitä karkaamaan ja minä huomasin, että te \nkieltäydyitte sitä tekemästä. Ja nyt, Jim, lähdemme aarretta etsimään.\"\n\nVarustuksen luona olevan tulen luota huusi eräs miehistä meille, että \naamiainen oli valmis ja me istuimme hietikkoon sinne tänne syöden \nkorppuja ja suolasta sianlihaa. Ruokaa olivat he valmistaneet kolme \nkertaa enemmän kuin mitä me jaksoimme syödä ja aterian loputtua viskasi \nmuuan miehistä raa'asti nauraen tähteeksijääneet ruuat tuleen. En \nkoskaan ole nähnyt ihmisiä, jotka niin vähän kuin nämät olisivat \nhuolehtineet huomisesta päivästä.\n\nKuu olimme lopettaneet aterian, sanoi Silver:\n\n\"Niin, pojat, on onni, että teillä on Pitkä John mukananne, joka ohjaa \nja laittaa kaikki parhain päin. Taas sain minä tohtorilta tietää \nkaikki, mitä tahdoinkin tietää. Heillä on laiva tallessa, mutta missä, \nsitä en tienä. Vaan kunhan olemme saaneet aarteen käsiimme, niin \nkyllähän löydämme laivankin ja silloin olemme me ylimmät kukot \nrikkatunkiolla. Ja Jimin otamme mukaamme, ja kun olemme löytäneet \naarteen, niin annamme osan sitä hänellekin.\"\n\nMiehet olivat erinomaisen hyvällä tuulella, mutta minä olin hyvin \nalakuloinen kohtaloani ajatellessani, sillä olihan meitä vain kaksi, \ntoinen rampa, toinen pahanpäiväinen poikanen viittä vahvaa ja hurjaa \nmiestä vastaan.\n\nMiehet ryhtyivät varustautumaan aarteen etsimistä varten, ja kun he \nolivat ottaneet mukaansa työkaluja, aseita, ruokaa ja juomaa, lähdimme \nmatkalle. Minulla ei ollut mitään aseita ja vyötärykseni ympärillä oli \nnuora, jonka toisesta päästä Silver piteli kiinni ja minä seurasin \nhäntä kuin orja tai tanssiva karhu. Me menimme rantaan, jossa oli kaksi \nvenhettä ja näillä lähdimme soutamaan.\n\nSoutaessa ei kartasta ollut mitään puhetta. Siinä oleva punainen\nristi oli jotenkin epämääräinen tienosottaja ja kartan takapuolella \nolevat paikan tuntomerkit olivat myös hyvin epämääräiset. Korkea puu \noli huomattavin tunnusmerkki. Ankkuripaikan ympärillä oli noin\nkahden tai kolmensadan jalan korkeuteen kohouva rinne yhtyen \n\"Kaukoputki\"-kukkulaan ja jatkui siitä eteläänpäin päättyen \n\"Perämasto\"-nimiseen kukkulaan päin. Se kasvoi erikorkuisia havupuita. \nMikä näistä oli \"korkea puu\", voitiin ratkaista vain kompassin avulla \nja sille paikalle päästyä.\n\nJokaisella oli kumminkin oma \"korkea puunsa\" ennenkuin oltiin \npuolimatkaakaan soudettu. Pitkä John kohautti hartioitaan ja pyysi \nheitä odottamaan. Soudettuamme kauvan aikaa pääsimme joen suuhun. Me \nlaskimme vasemmalle rannalle ja aloimme nousta maihin.\n\nMetsän näkö muuttui sitä mukaa kuin kuljimme sinne ja se osa saaresta, \njota lähenimme, näytti hyvin miellyttävältä. Ilma oli raitis ja \nvirkistävä ja tämä tuntui meistä suloiselta auringon paahteessa.\n\nJoukkomme hajaantui ja hoilaten kulkivat miehet eteenpäin. Me kulimme \nSilverin kanssa toisten jälestä ja minä sain häntä tukea ja estää \nkaatumasta.\n\nOlimme täten jonkun aikaa kulkeneet kun munan miehistä päästi kauhun \nhuudahduksen. Hän oli siis löytänyt jotain muuta kuin aarteen. Kaikki \nriensimme hänen luokseen ja näimme ihmisen luurangon.\n\nPuvunriepaleista tunnettiin se merimiehen luurangoksi. Mutta suurin \nhuomio kääntyi siihen seikkaan ettei luuranko näyttänyt olevan \nluonnollisessa asennossa.\n\n\"Minunpa vanhaan pässinpäähäni on pistänyt omituinen ajatus\", sanoi \nSilver. \"Tämähän on Benrangelin saaren korkein kohta. Päättäkääs \nsiitä.\"\n\nHuomattiin että ruumiin asento oli samassa suunnassa saaren kanssa ja \nkompassi osoitti I.E.I.\n\n\"Enkös sitä aavistanut\", huusi Silver. \"Tämä on kapteeni Flintin \ntienosottaja, vaikka kyllähän minua puistattaa ajatellessani tätä \nseikkaa. Flint ja kuusi miestä olivat täällä ja Flint tappoi heidät \nkaikki ja asetti heidät kompassin mukaan. Nämät sääret ovat pitkät ja \nhiukset ovat olleet keltaset. Hän on varmaan Allardyce. Sinähän, Tom \nMorgan, muistat Allardycen?\"\n\nTom sanoi muistavansa ja kertoipa että tämä oli lainannut häneltä \nveitsenkin maihin mennessään. Tätä ruvettiin etsimään, mutta ei \nlöydetty ja koska kapteeni Flintin tapana ei ollut ottaa taskuista \ntavaroita, niin päättivät miehet, että asia ei ollut luonnollinen.\n\n\"Mutta lähdetäänpäs aarretta etsimään\", keskeytti Silver puhelut. \n\"Sitten voitte taas lörpötellä.\"\n\nMe lähdimme kulkemaan edelleen, mutta emme meluten, vaan ääneti. \nMerirosvon luuranko oli tehnyt kamalan vaikutuksen.\n\n\n\n\nKolmaskymmeneskolmas luku.\n\nÄäni puusta.\n\n\nOsaksi levähtämistä osaksi tyyntymistä varten tuosta kamalasta näystä \nistuutui koko seurue niin pian kuin päästiin rinteen ylimmälle \nkohdalle.\n\nNäköala oli hyvin laaja eikä kuulunut muuta ääntä kuin kaukaa \nmaininkien loisketta ja hyönteisten surinaa. Merellä ei näkynyt yhtään \npurjetta.\n\nSilver seisoi ja teki tutkimuksia kompassin avulla ja virkkoi sitten:\n\n\"Tosin löytyy kolme korkeata puuta melkein suorassa linjassa \nBenrangelin saaresta katsottuna, mutta silti luulen aarteen löytämisen \nolevan pikku asian. Ehkä syömme ensin päivällistä.\"\n\n\"Minulla ei ole olleskaan ruokahalua\", mumisi Morgan. \"Kun ajattelen \nkapteeni Flintiä, niin...\"\n\n\"Voit kiittää luojaasi, että Flint on nyt kuollut\", sanoi Silver.\n\nKun siinä istuimme ja kuiskaillen puhelimme, kuului eräästä puusta \nedessämme terävä, hieman vapiseva ääni laulavan:\n\n    \"Ja viisitoista makasi kirstussa\n    Oh hei, oh hoo tänne rommia.\"\n\nEn koskaan ole nähnyt sellaista kauhua kuin se, joka nyt valtasi \nkapinoitsijat. He olivat aivan kalpeina. Pari heistä syöksyi ylös ja \npari taas piteli toisistaan kiinni. Morgan viereksi tuskissaan maassa.\n\n\"Se on Flint!\" parkasi Merry.\n\nLaulu oli vaiennut yhtä äkkiä kuin se oli alkanutkin aivan kuin olisi \njoku kädellään tukkinut laulajan suun.\n\n\"Kas niin\", änkytti Silver, kasvoiltaan aivan harmaana. \"Tämä ei \nkelpaa. Tuo ääni ei ole kummituksen, vaan sellaisen, jossa on sekä \nlihaa että verta.\"\n\nPuhuessaan näytti hänen rohkeutensa palaavan ja samassa kasvojensa \nväri.\n\nToisetkin alkoivat jo hieman tointua ja kuuntelivat hänen rohkaisevaa \npuhettaan, kun äskeinen salaperäinen ääni hiljaa huusi: \"Dorby M'Graw! \nDorby M'Graw!\" Sitten ääni hieman kohosi ja kiroten se huusi: \"mene \nhakemaan rommia, Dorby!\"\n\nMerirosvot seisoivat kuin maahannaulitut ja heidän silmänsä \npullistuivat kuopistaan. Vielä kauvan senkin jälkeen kuin ääni oli \nvaijennut seisoivat he kauhun valtaamina ja tuijottivat eteensä.\n\n\"Tämä riittää!\" läähätti yksi. \"Lähdetään!\"\n\n\"Ne olivat hänen viimeiset sanansa\", virkkoi Morgan. \"Viimeiset sanat, \nmitkä hän laivassa ollessaan lausui.\"\n\nDick otti esiin raamattunsa ja rukoili hartaasti. Hän oli saanut hyvän \nkasvatuksen ennenkuin lähti merelle ja joutui tällaiseen seuraan.\n\nSilver ei vieläkään masentunut, vaikka kuulinkin, että hampaat hänen \nsuussansa kauhusta kalisivat.\n\n\"Tässä saaressa ei ole ketään muita kuin me, joka olisi kuullut \nDorbysta puhuttavan\", mumisi hän. \"Laiva-toverit!\" huusi hän sitten \nsuurella voimanponnistuksella. \"Minä olen tullut tänne saadakseni tuon \naarteen käsiini enkä aio antautua ihmisille enkä itse pirullekaan. \nKapteeni Flintiä en pelännyt hänen eläissään enkä aio nytkään peljätä, \nkun hän on kuollut. Neljännespenikulman päässä tästä on 700,000 puntaa. \nNo pojat!\"\n\nMutta ei pienintäkään merkkiä rohkeuden palaamisesta näkynyt hänen \ntovereissaan.\n\n\"Seis John!\" sanoi Merry. \"Älä uhmaile henkiä vastaan!\"\n\nToiset olivat liian peloissaan voidakseen mitään vastata ja he olisivat \nmenneet heti pakoon, jos olisivat uskaltaneet, ja pelko pakoitti heidät \npysymään Johnin tykönä.\n\n\"Henkiä?\" sanoi John. \"Ehkä. Mutta oletteko koskaan kuulleet henkien \npuheen kaikuvan. Mitä heillä on kaiun kanssa tekemistä? Minä vain \nkysyn.\"\n\nTämä todistus näytti minusta jotenkin heikolta, mutta hämmästyksekseni \nrohkaisi se Georg Merryä.\n\n\"Sinä et ole tyhmä, John!\" sanoi hän. \"Ylös pojat! Muutoin tuntui \nminusta että se muistutti paljon erään ääntä...\"\n\n\"Olet oikeassa!\" huudahti Silver ja kirosi. \"Ben Gunnin ääntä!\"\n\n\"Aivan oikein!\"\n\n\"Mutta eihän se asiata auta, sillä Ben Gunn ei tällä saarella ole \nenemmän elävänä kuin Flintikään.\"\n\n\"Kuka turkanen nyt Ben Gunnia pelkäisi!\" ärjäsi Merry ja toiset \nyhtyivät häneen.\n\nTuo rohkasi miehiä ja he lähtivät kulkemaan, Merry edellä kantaen \nSilverin kompassia. Ei kukaan näyttänyt Ben Gunnista välittävän.\n\nDick piti kumminkin edelleen raamattua kädessään ja pelokkaana katseli \nympärilleen. Silver teki ivaa hänen pelostaan.\n\nMe saavuimme ensimäisen korkean puun luoksi, mutta huomasimme, ettei se \nollut oikea. Vihdoin tulimme kolmannen korkean puun luoksi, joka näkyi \nkauvas merellekin.\n\nMutta se ei ollut puun korkeus, joka teki tovereihini mahtavan \nvaikutuksen, vaan tieto siitä, että jossain sen varjoissa oli \nkätkettynä maahan 700,000 puntaa. Heidän silmänsä säihkyivät ja \nkäyntinsä reipastui ajatellessaan sitä nautintorikasta, joutilasta \nelämää, joka heitä odotti.\n\nSilverin sieramet laajenivat ja vapisivat ja hän nyki hermostuneesti \nliinasta, jolla minä olin köytetty sekä loi minuun murhanhaluisia \nkatseita. Hän ei koettanutkaan salata ajatuksiaan, jotka minä voin \nlukea niinkuin kirjasta.\n\nDick, joka oli jäänyt jälkeemme, vuoroin luki rukouksia, vuoroin taas \nkiroili.\n\n\"Hurraa\", huusi Merry ja etumaiset alkoivat juosta. Mutta kauvan he \neivät olleet ehtineet juosta, kun seisahtuivat.\n\nMe Silverin kanssa kiiruhdimme kulkuamme ja olimme pian toisten luona.\n\nMutta masentava näky kohtasi meidät. Edessämme oli kuoppa, joka oli \njoku aika sitten kaivettu, sillä ruohoa kasvoi sen pohjalla. Siinä oli \nmyös taittunut lapionvarsi ja kuokka.\n\nOli selvää, että kätkö oli löydetty ja ryöstetty. 700,000 punnan aarre \noli kadonnut.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesneljäs luku.\n\nPäällikön kaatuminen.\n\n\nEnsinnä tointui tästä hämmästyksestä, jonka vertaista lie tuskin \nkoskaan nähty, Silver, jonka koko elo riippui tästä aarteesta.\n\n\"Jim\", sanoi hän minulle, \"ota sinä tämä, jos tässä sattuisi mellakka \nsyntymään\", ja näin sanoen ojensi hän minulle kaksipiippuisen \npistoolin.\n\nSamassa alkoi hän tyyneesti mennä pohjoista kohti ja pian oli kuoppa \nmeidän kahden ja noitten viiden merirosvon välillä. Minua katseli hän \nnyt ystävällisin katsein ja tunsin itseni liikutetuksi näistä hänen \nalituisista mielenmuutoksistaan ja siksi kuiskasin hänelle ivallisesti: \n\"Vai olette taas kääntänyt toisen tuulen mukaan.\"\n\nHän ei vastannut mitään. Merirosvot syöksyivät kuoppaan kauheasti \nkiroillen ja kaivoivat käsillään ja heittelivät laudanpalasia sivulle. \nMorgan löysi kahden guineen kultarahan ja kiroillen näytti sitä \ntoisille, jotka pitelivät rahaa vuorotellen käsissään.\n\n\"Onko tämä ne 700,000 puntaa, senkin liikkuva saatana\", karjui Merry \nnäyttäen rahaa Silverille.\n\n\"Kaivakaa vain pojat! Ehkä löydätte lopuksi multasienen\", sanoi tämä \nhävyttömästi.\n\n\"Multasienen\", ulvoi Merry. \"Kuulkaa toverit, mitä se sanoo! Hän tiesi \nkaikki edeltäpäin, jonka näkee jo hänen naamastaankin!\"\n\n\"Vai alat sinä, Merry, taas pyrkiä kapteeniksi\", sanoi Silver \ntyyneesti.\n\nMutta nyt olivat kaikki ehdottomasti Merryn puolella. He alkoivat \nkiivetä ylös kaivannosta ja loivat hurjia katseita taakseen.\n\nSe oli minusta hyvä asia, että he kaikki asettuivat toiselle puolelle \nkuoppaa kuin Silver.\n\nTäten seisoimme kahakkaan valmiina, mutta kumpikaan puoli ei uskaltanut \nalkaa. Vihdoin sanoi Merry:\n\n\"Toverit, noita on kaksi, toinen vanha raajarikko, joka on meidät tänne \nnarrannut ja toinen tuo penikka, jonka sydänverta tahtoisin nähdä. Ja \nnyt pojat...!\"\n\nHän kohotti kätensä ja aikoi ryhtyä taisteluun, kun samassa kuuluu: \npau! pau! pau! väijytyspaikasta. Merry putosi päistikkaa kuoppaan ja \ntoinen makasi koipiaan sätkytellen haudan partaalla. Eloonjääneet kolme \njuoksivat pakoon minkä ehtivät.\n\nSamassa astuivat piilopaikoistaan esiin tohtori, Gray ja Ben Gunn \nsavuavat piiput käsissään. He yhtyivät meihin.\n\nTohtori ensin tuumi, että ryhtyisimme ajamaan pakolaisia takaa, mutta \nsitten luopui hän siitä ja me päätimme anastaa venheet ja siten estää \nheidän pakonsa.\n\nMe lähdimme marssimaan ja Silver koetti seurata mukana parhaansa \nmukaan, mutta jäi meistä noin kolmekymmentä askelta jälelle.\n\n\"Tohtori hoi! Eipä kiirettä! Katsokaahan!\" huusi hän.\n\nKiirettä ei ollutkaan, sillä eräällä aukealla näimme heidän juoksevan \nhurjassa paossa perämaston kukkulaa kohti. Me olimme heidän ja \nvenheitten välillä, niin että istuuduimme levähtämään.\n\nSilver tuli luoksemme ja kiitti tohtoria siitä hyvästä, joka oli tehty \nhänen ja minun henkeni pelastukseksi.\n\nTohtori lähetti Grayn noutamaan hakoja, jotka rosvot olivat paetessaan \njättäneet kuopalle ja me aloimme mennä venheitten luoksi. Matkalla \nkertoi tohtori muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut. Tuo puolihupsu Ben \nGunn oli saarella kuljeksiessaan löytänyt aarteen, kaivanut sen ja \nsuurella vaivalla kuljettanut sen erääseen luolaan, joka oli \nkaksihuippuisen kukkulan luona. Ja siellä oli se ollut jo kaksi \nkuukautta ennen \"Hispaniolan\" tuloa.\n\nTohtori oli minun neuvoni mukaan etsinyt ja saanut käsiinsä Ben Gunnin \nja tältä urkki tiedot, missä aarre oli. Ja huomattuaan lisäksi, että \nlaivakin oli mennyt matkoihinsa, antoi hän Silverille kartan, jolla nyt \nei ollut mitään arvoa. Samoin hylkäsivät he varustuksen vietyään ensin \ntarpeelliset määrät ruoka- ja ampumavaroja luolaan, jossa sai olla \nturvassa ilmastokuumeelta ja myös vartioida aarretta.\n\nSitten kertoi hän, että he minut pelastaakseen, kun näkivät meidät tänä \naamuna olevan liikkeellä, olivat ryhtyneet siihen keinoon, että \nlähettivät Ben Gunnin edeltäpäin pelottelemaan ja viivyttämään niin \nkauvan, että tohtori ja Gray ehtivät piilopaikkoihinsa.\n\n\"Ja te ette siis olisi yhtään välittäneet, vaikka ne olisivat hakanneet \nlihapulliksi vanhan Johnin. No olipa onni, että Hawkins oli mukanani.\"\n\n\"Emme vähintäkään\", vastasi tohtori ystävällisesti.\n\nTultuamme venheitten luo särki tohtori toisen niistä ja toiseen \nastuimme me ja aloimme soutaa pitkin tyyntä veden pintaa.\n\nSivuuttaessamme kaksihuippuisen kukkulan näimme sen luolan suun, jossa \naarre oli ja sen luona seisoi pyssyynsä nojaten tuomari. Me viuhutimme \nhänelle hattujamme ja hurrasimme.\n\nSoudettuamme noin kolme (englannin) penikulmaa, kohtasimme iloksemme \npohjoisen väylän suulla \"Hispaniolan\", joka ominpäinsä risteili \nedestakaisin. Viimeinen nousuvesi oli irroittanut sen matalasta ja jos \ntuuli olisi ollut kova tai vesi tavallista korkeampi, niin emme \nluultavasti koskaan olisi nähneet rakasta laivaamme tai tavanneet sen \nsitten rannalle ajautuneena. Mutta nyt ei siinä ollut muuta \nepäkunnossa, kuin hieman iso purje. Toinen ankkuri laitettiin kuntoon \nja heitettiin puolen sylen syvyiseen veteen. Me sousimme takaisin \nRommilahteen, joka oli lähinnä aarteen kätköpaikkaa. Gray sousi yksin \ntakasin laivaan sitä vartioimaan.\n\nVähän matkan päässä luolasta kohtasimme tuomarin. Minulle oli hän \nystävällinen eikä virkkanut paostani mitään. Silverin kohteliaan \ntervehdyksen johdosta punastui hän ja virkkoi tälle:\n\n\"John Silver, te olette täysiverinen roisto. Minua on pyydetty, etten \nryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin teitä kohtaan, enkä ryhdykään. Mutta \nmuistakaa että monta murhaa on omallatunnollanne.\"\n\nTämän johdosta Silver kumartaen kiitti, mutta tuomari ärjäsi hänelle \nkieltäen kiittämästä.\n\nSitten menimme luolaan, jossa suuren tulen ääressä loikoi kapteeni \nSmollett ja etäisimmässä nurkassa näimme isot kasat kultaa sekä rahoina \nettä kankina. Tämä oli kapteeni Flintin aarre, jota me olimme niin \nkaukaa tulleet hakemaan ja joka oli maksanut seitsemäntoista \nihmishenkeä ja saarella oli vielä kolme, jotka olivat ottaneet osaa sen \nkokoamiseen -- Silver, Morgan ja Ben Gunn.\n\n\"Astu sisään, Jim, sillä sinä olet tavallasi hyvä poika, vaikken minä \ntoiste tahtoisi lähteä kanssasi merelle. Mutta mitäs teillä, Silver, on \ntäällä tekemistä?\"\n\n\"Minä palajan täyttämään velvollisuuttani\", vastasi tämä.\n\n\"Vai niin\", virkkoi kapteeni.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesviides luku.\n\nLoppu.\n\n\nJoka päivä kuljetimme äärettömät määrät eri maitten rahoja laivaan. \nSilver sai olla aivan vapaana vartioimisesta ja huolimatta \nnenästyksistä koetti hän olla mahdollisimman kohtelias ja siten \nsaavuttaa toisten suosion. Muut kuin Ben eivät hänelle antaneet \nsuurempaa arvoa kuin koiralle. Tämä nimittäin näytti vieläkin pelkäävän \nentistä perämiestään. Noista kolmesta kapinoitsijasta emme muuta \nkuulleet kuin kerran laulaa hoilailevan ja kerran ampuavan. \nNeuvoteltuamme päätimme jättää heidät saareen, josta Ben ja Gray olivat \nhyvin iloissaan ja jätimme heille isot määrät ampuma- ja ruokavaroja \nsekä vaatteita, lääkkeitä ja tupakkia y.m. elintarpeita.\n\nEräänä päivänä lähdimme matkalle ja purjehdittuamme saaren uloimman \nniemen sivutse, näimme nuot kolme rosvoa rannalla polvillaan rukoillen \nettä ottaisimme heidät mukaan. Mutta sitä emme voineet tehdä ja tohtori \nhuusi heille, missä varastot olivat.\n\nNähtyään, että heidät jätetään saareen, laukasi yksi heistä pyssynsä \nmeitä kohti ja kuula meni läheltä Silverin päätä. Me pysyttelimme \npiilossa kunnes olimme ampuma-matkan ulkopuolella ja puolen päivän \naikana katosi itse saarikin näkymästä.\n\nMe ohjasimme matkamme espanjalaiseen Ameriikkaan, ja kun väkeä oli \nvähän ja matka oli myrskyinen, niin olimme melkein näännyksissä perille \npäästyämme.\n\nTäällä otimme väkeä lisää ja lisäsimme ruokavarojamme. Täällä myös \npääsimme Silveristä, sillä eräänä yönä karkasi hän ottaen mukaansa \nsäkillisen rahoja. Olimme tyytyväisiä, että näin vähällä hänestä \npääsimme.\n\nOnnellisesti saavuimme Bristoliin, jossa juuri aikoivat lähettää laivan \nmeitä etsimään. Täällä jaoimme rahat, joista Ben Gunn sai tuhat puntaa, \nmutta hukkasi ne kolmessa viikossa ja pääsi sitten portinvahdiksi, jona \nloppuikänsä vietti ollen paikkakunnan poikien suosikki. Kapteeni \nSmollett palasi taas merelle ja Gray rupesi lueksimaan sekä osti \nitselleen sitten ison laivan, jota kapteenina kuljetti loppuikänsä.\n\nSilveristä emme koskaan kuulleet mitään. Tohtori ja tuomari ryhtyivät \nentisiin toimiinsa ja minä laitoin uuteen kuntoon \"Amiraali Benbowin\", \njota rupesin yhdessä äitini kanssa hoitamaan. Merelle ei mieleni enää \ntehnyt.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]