Nahkaratti
Arthur Conan Doyle (1859–1930)
Pariisissa asuva Lionel Dacre omistaa kokoelman salaperäisiä esineitä, joista yksi on vanha nahkaratti. Teos kuvaa esineeseen liittyvää karmivaa historiaa ja kertojan kokemia näkyjä menneisyyden kidutuksista.
Arthur Conan Doylen 'Nahkaratti' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1737. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
NAHKARATTI
Kirj.
A. Conan Doyle
Suomennos
Tampereella, Isak Julinin kustannusliike ja kirjakauppa, 1910.
Ystäväni Lionel Dacre asui Avenue de Wagramin varrella Pariisissa. Hänen pieni rauta-aidan ja ruohokentän ympäröimä talonsa sijaitsi Riemuportin vasemmalla puolella. Luulen, että se sijaitsi siinä jo ennenkuin avenue'a oli olemassakaan, sillä harmaat kivilaatat olivat sammaltuneet ja muurit ajan vaikutuksesta ikäänkuin valkoisen homeen peitossa. Kadulta katsottuna näytti rakennus pieneltä ja, jos oikein muistan, ei siinä ollut enempää kuin viisi ikkunaa, mutta takasivulla oli sen jatkona hyvin suuri huone. Juuri siinä oli Dacren salaisille tieteille omistettu kirjasto, ja siinä hän myöskin säilytti ne harvinaiset esineet, joihin hän itse oli kiihkeästi mieltynyt ja jotka hänen ystäviään huvittivat. Rikas kun oli, hienostunut ja omituinen luonteeltaan, oli hän käyttänyt suuren osan elämästään ja omaisuudestaan saadakseen kootuksi alallaan ainoan, kuten väitettiin, talmudilaisia, salaperäisiä taikakapineita käsittävän kokoelman, joista moni oli sangen harvinainen ja suuriarvoinen. Hän oli suuresti mieltynyt ihmeellisyyksiin ja ennen kuulumattomiin asioihin ja sanotaankin, että hänen kokeilunsa, saadakseen selville tuntemattomia seikkoja, ovat menneet kohtuuttomuuksiin. Ollessaan englantilaisten ystäviensä seurassa, ei hän koskaan niistä huolinut kertoa, vaan puhui tutkijan tai taiturin tapaan; mutta eräs samaa suuntaa edustava ranskalainen on minulle kertonut, että loihtutaidon kaikki irstaudet ovat kootut tuohon suureen, korkeaan saliin, jonka seinät ovat peitetyt kirjalaudakoilla ja merkillisiä esineitä sisältävillä kaapeilla.
Hänen ulkoasunsa ilmaisi kyllin selvästi, että hänen kiihkeä mieltymyksensä sielutieteilyyn oli pikemmin tiedollista kuin henkistä luonnetta. Hänen jäykissä piirteissään ei näkynyt jälkeäkään asketismista (lihansakurituksesta), mutta hänen suuri pääkallonsa, joka pilkisti hänen harvasta tukastaan kuin lumihuippu hongan latvasta, kätki sisäänsä paljon tiedollista voimaa. Hänen tietonsa olivat suuremmat kuin viisautensa ja luonteensa ei vetänyt vertoja hänen lahjakkaisuudelleen. Nuo pienet kirkkaat silmät, jotka olivat syvällä hänen täyteläisissä kasvoissaan, loistivat älykkäisyydestä ja elämän uteliaisuudesta, mutta nuo silmät olivat hekumallisen ja itsekkään miehen. Mutta tämä on hänestä jo kylliksi – hän on jo kuollut, miesrukka, kuollut juuri siihen aikaan, jolloin hän vihdoinkin luuli keksineensä elämänveden. Minä en aijo kertoa hänen omituisesta luonteestaan, vaan siitä hyvin ihmeellisestä ja käsittämättömästä tapahtumasta, joka oli yhteydessä vierailemiseni kanssa hänen luonaan aikaisin keväällä vuonna –82.
Olin tutustunut Dacreen Englannissa, sillä tutkimukseni British-museon asyrialaisessa kokoelmahuoneessa tapahtui samaan aikaan, jolloin hän oli koettanut selittää erään salaperäisen, babylonialaisissa tauluissa löytyvän ajatuksen, ja meidän yhteiset harrastuksemme lähentyivät toisiaan. Tilapäiset huomautukset olivat johtaneet meidät päivittäiseen ajatustenvaihtoon ja nämä taasen vuorostaan jommoiseenkin ystävyyteen. Ensi kerran matkustaessani Pariisiin, olin luvannut käydä häntä tapaamassa ja kun minulle tuli tilaisuus täyttää sopimuksemme, asuin eräässä pienessä huvilassa Fontaineblaussa. Iltajunat lähtivät sopimattomalla ajalla, ja hän pyysi sentähden olemaan yötä luonaan.
"Minulla on ainoastaan yksi ylimääräinen vuode", sanoi hän osoittaen kirjastohuoneessa olevaa leveätä sohvaa, "mutta minä toivon, ett'ette nuku siinä huonosti."
Makuuhuone oli omituinen korkeine, ruskeilla kirjoilla peitettyine seinineen, mutta kirjatoukalle, olletikin sellaiselle kuin minä olin, eivät mitkään koristukset olisi olleet miellyttävämmät, ei mikään tuoksu sen suloisempi kuin sellainen mieto, hieno haju, joka leviää vanhoista kirjoista. Sanoin hänelle, ett'en voinut toivoa itselleni mitään parempaa makuuhuonetta tai enemmän mieltäni tyydyttäviä koristeita.
"Vaikka seinäpaperit eivät olekaan komeat eikä nykyaikaiset, ovat ne ainakin kallisarvoiset", sanoi hän katsellen kirjalaudakkeitaan. "Olen maksanut niistä esineistä, jotka teitä täällä ympäröivät enemmän kuin neljännesmiljoonaa. Kirjat, aseet, kivet, puuleikkaukset, gobeliinit, taulut – täällä löytyy tuskin mitään, jolla ei olisi elämäkertaansa, joka tavallisesti on kuulemisen arvoinen."
Näin sanoessaan istui hän lieden toisella puolella ja minä toisella. Hänen lukupöytänsä oli hänen oikealla puolellaan ja sen yläpuolella suuri lamppu kullalle hohtavine tulineen. Puoliksi kokoonkääritty vanha käsikirjoitus oli keskellä pöytää, monien merkillisten taideteosten ympäröimänä, joiden joukossa oli muuan suuri ratti, sentapainen, jota käytetään viinisäiliötä täytettäessä. Se näytti olevan puusta, reunustettu himmeällä kuparireunustimella.
"Tuopa omituinen", sanoin minä. "Millainenkohan entisyys mahtaa olla tällä ratilla?"
"Niin", vastasi hän, "sepä kysymys, jonka minun on täytynyt tehdä itsellenikin. Antaisin paljon jos saisin sen tietää. Ottakaa se ja tarkastakaa sitä."
Seurasin kehoitusta ja huomasin, että se mitä olin pitänyt puuna olikin todellisuudessa nahkaa, vaikkakin jo vanhuutensa tähden kovettunutta. Ratti oli niin suuri, että siihen hyvin mahtui tuopillinen nestettä. Kuparireunustin ympäröi sen ylimmäistä osaa, mutta torvikin oli metallilla kehystetty.
"Mitä sanotte siitä?" kysyi Dacre.
"Luulen että se on kuulunut jollekulle keskiajan viinikauppiaalle tai juomanpanijalle", vastasin minä. "Olen Englannissa nähnyt nahkaisia juoma-astioita seitsemänneltätoista vuosisadalta – niin kutsuttuja 'mustia taskumatteja' – saman värisiä ja yhtä kovia kuin tämäkin."
"Niin luulen minäkin sen olevan peräisin samoilta ajoilta", sanoi Dacre, "ja sitä on varmaankin käytetty astioita täytettäessä jollain juoksevalla aineella. Jos aavistuksissani on perää on se viinikauppias, joka sitä on käyttänyt, ollut omituinen samoin kuin täytettävä astiakin. Ettekö näe itse ratin torvessa mitään erikoisempaa?"
Kun pidin esinettä valoa vasten huomasin, että noin viiden tuuman etäisyydellä kuparoidusta kärjestä oli nahkareunustan kapea torvi hangattu ja naarmuiltu ikäänkuin sitä olisi joku tylsällä veitsellä raapinut. Ainoastaan tältä kohtaa oli sileä, musta pinta revitty.
"Joku on koettanut leikata torven poikki", sanoin minä.
"Näyttääkö se naarmulta?"
"Se näyttää revityltä ja raapitulta. Mitä työkapinetta siinä lienee käytettykin on se vaatinut paljon voimaa jättääkseen tuollaisia merkkejä niin kovaan aineeseen, mutta mitä te asiasta arvelette? Näen, että tiedätte enemmän kuin puhutte."
Dacre hymyili ja hänen pienet silmänsä vilkuivat veitikkamaisesti.
"Mahtaako teidän viisaat tutkimuksenne käsittää myöskin unien sielutiedettä?" kysyi hän.
"Minä en ole edes tietänyt, että sellaista onkaan", vastasin minä.
"Herraseni, tuo kohokivikehyksen yläpuolella oleva kirjalaudakko on täynnään sitä ainetta käsitteleviä kirjoituksia alkaen Albertus Magnus'esta j.n.e. Se on itsenäinen tiede."
"Tiede puoskareita varten."
"Puoskarit ovat aina tienraivaajia. Tähtienselittäjästä on kehittynyt tähtitieteilijä, taikakemististä oikea kemisti, hypnotiseeraajasta kokeileva sielutieteilijä. Eilispäivän puoskari on huomenna professori. Vieläpä niinkin oikulliset asiat kuin unet, järjestetään kyllä ajanpitkään. Kun se aika tulee, eivät meidän tuolla kirjalaudakoilla olevat ystävämme ole olleet ainoastaan haaveilijoille tyydytykseksi, vaan ovat ne myöskin perustaneet tieteen."
"Olettakaa että niin on, mutta mitäpä tekemistä on unien tieteellä suuren mustan kuparireunustaisen ratin kanssa?"
"Sen kyllä kerron. Te tiedätte, että minun käytettävänäni on käskyläinen, joka aina on etsimässä harvinaisuuksia kokoelmiini. Joku päivä sitten oli hän kuullut kerrottavan, että eräällä rantakaupustelijalla oli hallussaan kaikenlaista vanhaa romua, jota oli löydetty erään hyvin vanhan Rue Mathurin kadun varrella sijaitsevan talon kaapista. Vanhan talon ruokasali oli koristettu vaakunakilvellä, jonka muodosti punaiselle hopea-alustalle asetetut orret ja parrut ja joka tutkittaessa huomattiin olevan Nicolas de la Reynien – erään Ludvig neljännentoista aikuisen korkean virkamiehen – vaakuna. Ei ole epäilystäkään siitä, ett'eivät toisetkin kaapissa olleet esineet ole peräisin saman kuninkaan aikaisimmilta vuosilta. Tästä voidaan päättää, että ne kaikki ovat kuuluneet Nicolas de la Reynielle, joka, mikäli minä tiedän, oli se herra, jonka pääasiallisena huolena oli säätää ja valvoa sen ajan verisiä lakeja."
"Entä edelleen?"
"Nyt pyydän teitä taasen ottamaan tuon ratin käsiinne ja vielä kerran tarkastamaan ylimmäistä kuparireunustaa. Voitteko nähdä siinä kirjaimia?"
Siinä oli todellakin muutamia ajan hampaan kuluttamia piirtoja. Näytti siltä kuin jos siinä olisi ollut useita kirjaimia, joista viimeinen oli vähän B-kirjaimen näköinen.
"Teidän mielestänne näyttää tuo B:ltä?"
"Niin näyttää."
"Niin minustakin. Olen aivan vakuutettu siitä, että se on B."
"Mutta alkoihan sen miehen nimi, josta kerroitte, R-kirjaimella-"
"Aivan niin. Siinäpä se mutka juuri onkin. Hän omisti tämän merkillisen kapineen, mutta kuitenkin on siinä toisen nimikirjaimet. Mitenkä se on mahdollista?"
"Sitä minä en käsitä. Voitteko sen selittää?"
"Minulla on siitä kyllä omat ajatukseni. Huomaatteko vähän matkan päässä siitä toisen, reunalla olevan piirron?"
"Huomaan, eikö siinä ole kruunu?"
"Kyllä se on kruunu. Mutta jos tarkastelette sitä kirkkaassa valossa, niin huomaatte pian, ett'ei se ole mikään tavallinen kruunu. Se on vaakunakruunu, jonkin määrätyn arvon merkki, ja tämä kruunu on muodostettu neljästä kuulasta ja mansikanlehdestä, jotka vuorotellen seuraavat toisiaan, se on siis markiisin kruunu. Tästä voimme tehdä sen johtopäätöksen, että se henkilö, jonka nimikirjaimet loppuvat B:llä, oli oikeutettu käyttämään sellaista kruunua."
"Tämä rattipahanen on siis kuulunut jollekulle markiisille?"
Dacre vastasi epäilevästi hymyillen: "Tai ainakin jollekin markiisiperheen jäsenelle. Niin paljon olemme oppineet tästä kuparireunustassa olevasta kaiverruksesta."
"Mutta mitä tekemistä kaikella tällä on unien kanssa?" – En tiedä, oliko jotain Dacren kasvojen ilmeessä tai hänen käytöksessään, joka vaikutti niin, että minut sanalla sanoen valtasi vastenmielinen kauhun tunne katsellessani tuota revittyä nahkarattia.
"Olen useammin kuin kerran saanut unien kautta sangen tärkeitä tietoja", sanoi isäntäni tavanmukaisella opettavalla äänellään, "jos johonkin esineeseen nähden olen epäilevällä kannalla, olen ottanut tavaksi asettaa sellaisen esineen vuoteeni läheisyyteen toivossa saada siitä lähempiä tietoja. Menettelytapa tuntuu minusta kaikkea muuta vaan ei epävarmalta, vaikkei se vielä olekaan tullut käytäntöön puhdasoppisen tieteen palveluksessa. Minun selitteeni mukaan tulee jokaisen esineen, jolla on ollut yhteyttä johonkin väkivaltaiseen ihmisen mielenliikutuksen ilmaisuun, olkoonpa se sitten iloista tai surullista, säilyttää määrätty vaikutus tai aateyhteys, jonka se sitten voi ilmaista henkilölle, jolla on vaikutelmille taipuisa mielenlaatu. Taipuisalla mielenlaadulla en tarkoita mitään säännötöntä sellaista, vaan kehitettyä ja kasvatettua, sellaista kuin teidän tai minun."
"Tarkoitatte, että jos minä nukkuisin esimerkiksi tuon vanhan, seinällä riippuvan miekan vieressä, niin voisin mahdollisesti uneksua jostain verisestä tapauksesta, jossa miekka on ollut?"
"Sopiva esimerkki, sillä totta on, että miekkaan nähden olen niin menetellytkin ja nähnyt sen omistajan kuoleman. Hän kaatui jossain kapinassa, jota en lähemmin ole onnistunut saamaan selville. Jos ajattelette asiaa tarkemmin, tulette vieläkin kansan kesken käytännössä olevista tavoista huomaamaan, että esi-isämmekin antoivat niille tunnustuksensa, vaikka me viisaudessamme olemmekin passittaneet ne taikauskon maailmaan."
"Esimerkiksi?"
"Niin, esimerkiksi on tapana panna kappale hääkakkua päänalusen alle, jotta näkisi miellyttäviä unia. Se on monella vanha tapa, josta saatte lukea tätä alaa käsittelevästä pienestä kirjoituksesta, jota juuri valmistan. Mutta palataksemme itse kysymyksessä olevaan asiaan, oli minulla eräänä yönä tämä ratti vieressäni, kun nukuin, ja mitä silloin uneksuin, selvisi jokseenkin hyvin mihin tarkoitukseen sitä oli käytetty ja mistä se oli lähtöisin."
"Minkälaista unta näitte?"
"Minä uneksuin –" Hän vaikeni ja hänen suuret kasvonsa loistivat innokkaasta harrastuksesta. "Se oli todellakin hyvä ajatus", sanoi hän. "Siitä tulee varmaankin mieltäkiinnittävä koe. Te itse olette erinomainen sielullinen henkilö, teidän hermonne ovat kovin alttiit vaikutuksille."
"En koskaan ole sellaisissa asioissa itseäni koetellut."
"Sittenpä koetamme teitä tänä yönä. Haluatteko tehdä minulle sen suuren palveluksen, että tänä yönä nukkuessanne tuolla sohvalla, annatte tämän vanhan ratin olla päänalaisenne vieressä?"
Hänen pyyntönsä tuntui minusta hiukan omituiselta, mutta oikullisen luonteeni tähden olen utelias näkemään kaikkea tavatonta ja eriskummaista. En uskonut vähääkään Dacren selitteisiin enkä odottanut kokeesta mitään tulosta. Kuitenkin minua huvitti tehdä se. Juhlallisen näköisenä asetti Dacre pienen pöydän sohvan viereen ja laski ratin pöydälle.
Vielä hetken aikaa juteltuamme toivotimme toisillemme hyvää yötä ja hän poistui.
Istuin jonkun aikaa sammuvan valkean ääressä ja tupakoin, ajattelin niitä ihmeellisiä asioita, joista juuri olin kuullut ja ihmettelin, jos jokin salaperäinen kokemus minua odotti. Kuinka suuresti epäilinkään, oli Dacren itseluottamuksessa jotain vaikutusvoimaista, ja koko ympäristö, tuo suuri huone seinillään omituisia, osaksi salaperäisiä esineitä, vaikutti minuun juhlallisesti. Vihdoin riisuuduin, sammutin lampun ja laskeuduin levolle. Kauvan aikaa väänneltyäni ja heiteltyäni itseäni vuoteessa nukuin. Koetan nyt mahdollisimman tarkasti kertoa sen näytelmän, joka minulle unessa esitettiin. Se on muistissani selvempänä kuin mikään valveilla näkemäni tapaus.
Minä näin holvin muotoisen huoneen. Nurkista nousi neljä pylvästä tai tukea, jotka yhtyivät kupumaiseen kattoon. Rakennustapa oli karheata, mutta hyvin lujaa. Huone oli nähtävästi osa suuresta rakennuksesta.
Kolme tummiin vaatteisiin puettua miestä mustine samettihattuineen istui rivissä punaisella matolla päällystetyllä korokkeella. Heidän kasvonsa olivat juhlallisen, mutta samalla surullisen näköiset. Heidän vasemmalla puolellaan seisoi kaksi, pitkiin kaapuihin puettua miestä, käsissään salkut, jotka näyttivät olevan täynnä papereita. Oikealla, kasvot minuun käännettyinä, seisoi pienikasvuinen nainen, hänen tukkansa oli vaalea ja silmänsä vaaleansiniset – aivan kuin lapsen. Hän oli jo jättänyt varhaisimman nuoruusijän, kuitenkaan ei häntä vielä voinut sanoa keski-ikäiseksikään. Hän oli pikemmin lihava kuin laiha, ja hänen ryhtinsä ilmaisi ylevyyttä ja itseluottamusta. Kasvonsa olivat kalpeat, mutta levolliset – ihmeelliset kasvot, kauniit, mutta kuitenkin viekkaat, niissä oli piirre, joka merkitsi julmuutta ja joka selvemmin näkyi hänen pienillä suljetuilla huulillaan ja pyöreällä leuallaan. Hän oli verhottu jonkinlaiseen avaraan, valkoiseen pukuun. Hänen vierellään seisoi laiha, sangen levoton pappi, joka kuiskasi jotain hänen korvaansa ja lakkaamatta heilutti ristiinnaulitun kuvaa hänen silmäinsä edessä. Hän käänsi päätään ja katsoi, ristiinnaulitun kuvasta välittämättä, noita kolmea tummiin puettua miestä, joita minä pidin hänen tuomareinaan.
Minun heitä katsellessani nousivat nuo kolme miestä ylös ja sanoivat jotain, mutta minä en voinut eroittaa sanoja, vaikka luulenkin huomanneeni, että keskimmäinen mies puhui.
Sitten menivät he ulos huoneesta, paperisalkkua kantavien miesten seuraamina. Samassa silmänräpäyksessä tuli meluten huoneeseen muutamia miesroikaleita repaleisissa vaatteissa ja poistivat ensin punaisen maton ja sitten ne laudat, joista lava oli tehty, niin että huone nyt kokonaan näkyi. Monet, hyvin omituiset huonekalut kiinnittivät huomiotani. Siellä oli vuode puisine pyörineen, siinä oli veivi, jonka avulla vuodetta saattoi lyhentää tai pidentää. Siellä oli myöskin puuhevonen ja monia muita hyvin merkillisiä esineitä ja kapistuksia, ja vieläpä joukko köysiä väkipyörien varassa. Huone ei lainkaan eronnut nykyajan voimistelusaleista.
Tuokion kuluttua tuli näyttämölle uusi henkilö. Hän oli laiha, pitkäkasvuinen olento, mustissa vaatteissa, raivokkaine, ankarine kasvoineen. Hänen näkemisensäkin sai minut kauhistumaan. Hänen vaatteensa olivat tahraiset ja kiilsivät rasvasta. Hänen esiintymisensä oli pitkäveteistä ja valtavan arvokasta, ikäänkuin hänen olisi tarvinnut vain näyttäytyä ollakseen koko aseman herrana. Huolimatta hänen inhoittavasta ulkonäöstään ja epäsiististä puvustaan, oli nyt kaikki hänen asiansa, hänen huoneensa, ja ainoastaan hän oli siellä isäntänä. Vasemmalla kyynärvarrellaan oli hänellä nippu kapeita nauhoja. Kalpea nainen katseli häntä tutkivasti kiireestä kantapäähän, kuitenkaan kasvojensa ilmettä muuttamatta. Se oli rohkeata, vieläpä uhmaavaa. Toinen oli papin laita. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja minä näin kuinka hikipisarat juoksivat alas hänen korkeata, kaarevaa otsaansa pitkin. Hän kohotti kätensä rukoukseen ja niin vaipui hän alas ja mumisi joitakin epäselviä sanoja naisen korvaan.
Mustapukuinen mies astui nyt esiin, otti yhden niistä nauhoista, joita hänellä oli vasemmalla käsivarrellaan ja sitoi naisen kädet. Hänen sitoessaan ojensi nainen nöyrästi kätensä hänelle. Sitten tarttui hän voimakkaasti naisen käsivarteen ja talutti hänet puuhevosen luo, joka korkeudeltaan ulottui hiukan hänen vyötäröittensä yläpuolelle. Hän nosti hänet sen selkään selälleen, niin että kasvot olivat kattoon päin, samalla kun kauhun valtaama pappi syöksyi ulos huoneesta. Naisen huulet liikkuivat vilkkaasti, ja vaikk'en kuullutkaan mitään, ymmärsin kuitenkin, että hän rukoili. Hänen jalkansa riippuivat alas hevosen kummaltakin puolelta, ja minä näin, että nuo raa'at pyövelit olivat sitoneet hänen jalkansa ja pistäneet nuoran päät lattiaan kiinnitettyjen rautarenkaiden läpi.
Nähdessäni nuo onnettomuutta tuottavat valmistukset, valtasi minut tuskallinen tunne, ja kuitenkin pidätti minua kauhun lumous, enkä voinut luoda pois katsettani tuosta salaperäisestä näytelmästä. Sisään oli tullut eräs mies kantaen vesiämpäriä molemmissa käsissään. Toinen mies toi kolmannen ämpärin, jotka sitten asetettiin puuhevosen viereen. Toisella miehellä oli kädessään puinen kauha, jonka hän antoi mustapukuiselle miehelle. Samassa lähestyi eräs pyöveleistä kantaen jotain tummaa esinettä, jonka minä unessakin olin tuntevanani. Se oli nahkaratti. Hirmuisella voimalla työnsi hän sen – mutta minä en kestänyt kauvempaa. Minun hiukseni nousivat kauhusta pystyyn. Minä vääntelin itseäni, taistelin ja riuhtaisin itseni irti unen pauloista, tulin kimakasti huutaen taasen todellisuuteen ja löysin itseni, kauhusta vapisten, makaamassa tuossa suuressa kirjastossa, jonne kuu kumotti sisään ikkunasta ja loi valoaan hopealla kirjaillun, mustan pitsityksen vastakkaiselle seinälle. Oi, mikä onni, että taasen saa olla yhdeksännellätoista vuosisadalla – että keskiajan salaperäisistä vankiholveista taasen on päässyt siihen maailmaan, jossa inhimillinen sydän lyö ihmisrinnassa! Nousin istualleni vuoteen reunalle, ja jokainen jäseneni vapisi, vuoroin olin kiitollinen, vuoroin peloissani. Kuinka sellainen oli voinut tapahtua – oli saanut tapahtua ilman, ett'ei Jumalan käsi ollut lyönyt pahantekijöitä maahan! Oliko tämä kaikki vain mielikuvitusta, vai mahtoiko se kuvata jotain tositapausta maailmanhistorian synkimmältä, julmimmalta aikakaudelta? Minä kätkin kuuman pääni vapiseviin käsiini. Mutta yht'äkkiä olin tuntevinani, että sydämeni lakkasi sykyttämästä, pelkäsin niin kovin, etten voinut edes huutaa. Pimeässä lähestyi jokin.
Miehenkin rohkeus masentuu, kun kauhu seuraa kauhua. Minä en voinut ajatella, en rukoilla, ainoastaan istua paikoillani ja tuijottaa jäätyneen kuvan tavoin mustaan olentoon, joka minua tuossa suuressa huoneessa lähestyi. Mutta kun se oli tullut kuuvalon muodostamaan valkoiseen juovaan, hengitin taasen.
Se oli Dacre, ja näytti siltä, että hän oli yhtä peloissaan kuin minäkin.
"Tekö se olitte? Sanokaa minulle, mikä teitä vaivaa?" kysyi hän käheällä äänellä.
"Oi, Dacre, kuinka olenkaan iloinen kun tulitte! Minä olen ollut helvetissä. Se oli hirmuista!"
"Se olitte siis te, joka huusitte?"
"Niin, minä kait se olin."
"Se kuultiin koko talossa. Se herätti palvelusväenkin." Hän otti tulitikulla valkean ja sytytti lampun. "Kyllä minä luulen, että saamme itsellemme takkavalkean", sanoi hän, heittäen samalla muutamia lapuja hehkuville hiilille. "Mutta sepä kauheata, kuinka te olette kalpea, ystäväni. Näyttää siltä, kuin olisitte nähnyt kummituksen."
"Niin olenkin – olen nähnyt monta."
"Nahkaratti on siis vaikuttanut?"
"Vaikka saisin kaikki maailman aarteet, en toista kertaa nukkuisi sellaisen kapineen läheisyydessä."
Dacre vapisi pidätetystä naurusta.
"Minä odotinkin, että te saisitte hyvin vilkkaan yön", sanoi hän. "Mutta te vahingoitatte itseänne kun huusitte niin kamalasti; se oli kaikkea muuta vaan ei suinkaan hauskaa kuulla sillä tavoin huudettavan kahden aikaan aamulla. Sanoistanne päättäen oletan, että olette nähnyt koko tapauksen kaikessa kauheudessaan."
"Mitä tarkoitatte?"
"Vesikidutusta – 'Omituinen kysymys' joksi sitä silloisen suuren hirmuvaltijaan aikana kutsuttiin. Kestittekö loppuun saakka?"
"En. Minä heräsin, Jumalan kiitos, ennenkuin se oikein alkoikaan."
"Teillä oli onni myötänne. Minä kestin kolmanteen ämpäriin saakka. Niin, se juttu on nyt vanha, ja he lepäävät jo haudoissaan, niin että on yhdentekevää, kuinka he ovat sinne joutuneet. Teillä ei arvatenkaan ole vähintäkään käsitystä, mitä oikeastaan olette nähnyt?"
"Varmaankin jonkun rikollisen vesikidutuksen. Naisen täytyi todellakin olla suuri pahantekijä, jos hänen rikoksensa on ollut jossain suhteessa rangaistukseen."
"Se pieni lohdutus meillä todellakin on", sanoi Dacre ja kääri yöviitan ympärilleen sekä siirtyi lähemmäksi tulta. "Hänen rikoksensa on ollut jokseenkin oikeassa suhteessa rangaistukseen – se tahtoo sanoa, ellen ole erehtynyt kuka hän on."
"Kuinka hänen henkilökohtaisuutensa on todistettavissa?"
Vastaukseksi otti Dacre kirjalaudakolta erään vanhan, arkinkokoisen kirjan.
"Tästä saatte kuulla", sanoi hän. "Tämä on kirjoitettu seitsemännentoista vuosisadan ranskankielellä, mutta minä käännän sen teille. Sitten saatte itse päättää, olenko onnistunut arvoituksen ratkaisemaan vai enkö."
"Vanki vietiin tutkittavaksi parlamentin rikosoikeuteen, syytettynä mestari Dreux d'Aubrayn, hänen isänsä ja hänen molempain veljiensä, herrojen d'Aubrayn, joista toinen oli sivilikuvernööri, toinen parlamenttineuvos, murhasta. Tuskin uskottiin, että hän olisi voinut tehdä sellaisia rikoksia, sillä hän oli ulkonäöltään lempeä, hänen vartalonsa oli hento ja hänellä oli vaalea iho ja siniset silmät. Sen jälkeen kun tuomioistuin kuitenkin oli selittänyt hänet syylliseksi, tuomittiin hänet ylimääräiseen piinakuulusteluun, jotta hänet siten pakotettaisiin ilmaisemaan kanssarikollistensa nimet, jonka jälkeen hänet tuli rattailla kuljettaa Grèven torille ja siellä mestattaman. Hänen ruumiinsa piti sitten poltettaman ja tuhka heitettämän tuuleen!
"Asiakirja on päivätty 16 p:nä heinäkuuta v. 1676."
"Erittäin mieltäkiinnittävää, mutt'ei todistavaa", sanoin minä. "Kuinka tiedätte, että ne molemmat naiset ovat sama henkilö?"
"Siihenpä juuri halusinkin tulla. Minä luen teille enemmän: 'Kun pyöveli lähestyi tunsi nainen hänet niistä nauhoista, jotka hänellä olivat käsivarrellaan, ja hän ojensi pyövelille kätensä ja sanaakaan lausumatta katseli häntä kiireestä kantapäähän', onko niin?"
"Kyllä se pitää paikkansa."
"'Hän katseli silmääkään räpäyttämättä puuhevosta ja renkaita, jotka olivat repineet niin monta jäsentä ja saaneet aikaan niin monta tuskanhuutoa. Kun hän sattui katsomaan niihin kolmeen vedellä täytettyyn ämpäriin, jotka olivat tuodut häntä varten, sanoi hän hymyillen: 'Herrani, kaikki tuo vesi on tuotu tänne minun hukuttamisekseni. Ei suinkaan teidän tarkoituksenanne mahtane olla pakoittaa niin pientä ihmistä, kuin minä olen, nielemään sitä kaikkea?' Luenko vesikidutuksessa tapahtuneet yksityiskohdatkin?"
"Älkää Jumalan nimessä tehkö sitä!"
"Tässä on ajatus, jonka täytyy saada teidät vakuutetuksi siitä, että tämä asiakirja tarkoittaa samaa tapahtumaa, jonka te tänä yönä näitte."
Dacre luki edelleen:
"'Tuo hyvä Abbé Pirot, joka ei voinut olla niitten tuskien todistajana, joita hänen rippilapsensa täytyi kärsiä, oli kiiruhtanut pois huoneesta'. Olenko oikeassa?"
"Kyllä, minä olen siitä aivan vakuutettu. Ei voi tulla kysymykseenkään, ett'eikö loppupuoli olisi yhtäpitävä näkemäni unen kanssa. Mutta kuka oli tuo kaunis nainen, jonka päivät päättyivät niin surullisella tavalla?"
Dacre tuli nyt viereeni ja laski pienen lampun pöydälle vuoteen lähelle. Samalla kun hän otti tuon salaperäisen ratin käteensä, käänsi hän sen kuparireunustan niin, että lamppu siihen hyvin valaisi. Niin katsottuna näkyi kaiverrus selvemmin kuin edellisenä iltana.
"Olemme jo sopineet siitä, että tämä kruunu on markiisiarvouden merkki", sanoi hän. "Olemme myös sitä mieltä, että viimeinen näistä kirjaimista on B."
"Niin, kyllä se on aivan varma."
"Jos nyt koetamme saada selville toiset kirjaimet vasemmalta oikealle, niin ne ovat M, M, pieni d, A, pieni d ja lopuksi B."
"Kyllä te olette aivan oikeassa. Pienet d-kirjaimet näen aivan selvään."
"Se, mistä teille äsken luin, on virallinen asiakirja, joka on tehty Marie Madeleine d'Aubrayn, Brinvilliersin markiisittaren kuulustelussa. Hän oli yksi kaikkien aikojen kuuluisimpia murhaajia ja myrkyttäjiä."
Minä istuin ääneti, haltioissani tuosta tavattomasta tapauksesta ja niitten todistusten täydellisyydestä, joilla Dacre selvitti sen oikean merkityksen. Muistin heikosti tuon naisen elämäkerran, hänen hurjat irstailunsa, hänen sairaan isänsä kylmäverisen kidutuksen ja alhaisista voitonpyyteistä tehdyn veljiensä murhan. Muistin myöskin, että se rohkeus, jota hän osoitti elämänsä loppuhetkillä, oli jossain määrin lieventänyt hänen kauhistuttavan elämänsä tekemää vaikutusta, ja että koko Pariisi oli päivitellyt hänen viimeisiä hetkiään ja koroittanut hänet marttyyriksi muutamia päiviä myöhemmin, kun se oli kironnut hänet murhaajana. Ainoastaan yksi seikka oli minulle epäselvä.
"Kuinka olivat hänen nimikirjaimensa ja arvomerkkinsä tulleet kaiverretuiksi rattiin? Ei suinkaan mahdettu keskiajalla mennä aateluuden jumaloimisessa niin pitkälle, että vesikidutuskojeet koristeltiin aatelisilla arvomerkeillä?"
"Se seikka on tuottanut minullekin päänvaivaa", sanoi Dacre, "mutta se voidaan selittää hyvin yksinkertaisesti. Juttu herätti aikoinaan suurta huomiota, ja mikään ei ole luonnollisempaa kuin se, että La Regnie, poliisipäällikkö, piti ratin muistonaan. Ei tapahtunut usein, että ranskalainen markiisitar sai alistua vesikidutukseen. Se, että toisten tiedoksi esine varustettiin nimikirjaimilla, oli aivan hänen tapaistaan."
"Entä tuo sitten?" sanoin minä osoittaen rikkinäistä ratin torvea.
"Hän oli julma kuin naarastiikeri", sanoi Dacre kääntäen pois päänsä. "Luultavasti oli hänellä vahvat ja terävät hampaatkin."