Väkevän voima
Jack (todennäk. John Griffith Chaney) London (1876–1916)
Viiden novellin kokoelma käsittelee yhteiskunnallisia rakenteita, valtaa ja luokkataistelua. Nimikertomus kuvaa heimoyhteisön kehitystä esihistoriallisena aikana, kun taas muut tarinat pohtivat työläisten asemaa ja poliittisia tulevaisuudenkuvia.
Jack Londonin 'Väkevän voima' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1739. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
VÄKEVÄN VOIMA
Yhteiskuntataistelukertomuksia
Kirj.
JACK LONDON
Suomentanut
Yrjö Talma
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta 1924.
SISÄLLYS:
Väkevän voima Eriskummainen katkelma Rotkon eteläpuolella Suurlakko Goliath
VÄKEVÄN VOIMA
Vertaukset eivät valehtele, vaikka
valehtelijat puhuvat vertauksin.
Lip-King.Vanha Pitkäparta keskeytti kertomuksensa, nuoleskeli rasvaisia sormiaan ja kuivasi ne kylkiensä paljaisiin kohtiin, hänen ainoa takkuinen karhuntaljansa kun ei riittänyt niitä kokonaan peittämään. Hänen ympärillään istui kyykyllään kolme nuorta miestä – hänen pojanpoikansa Nopsajalka, Valkotukka ja Pimeänarka. Ulkomuodoltaan he kaikki olivat suuressa määrin toistensa näköiset. Ruumiit oli osaksi verhottu villieläinten nahoilla. Kaikki he olivat laihoja ja kuivia, ja heillä oli kapeat lonkat ja väärät sääret, voimakkaasti kehittyneet rintakehät, vahvat käsivarret ja ylen isot kädet. Heidän rinnassaan ja hartioissaan oli runsas karvapeite, samoin heidän käsivarsiensa ja sääriensä ulkopinnalla. Tukka oli heillä paksu ja takkuinen, ja siitä riippui pitkiä suikaleita silmille, jotka olivat pyöreät, mustat ja välkkyvät kuin linnuilla. Silmien väli oli kapea, poskipäiden taas leveä, alaleuat voimakkaat ja ulkonevat.
Oli tähtikirkas ilta, ja miesten edessä kohosi loputtomia metsän peittämiä vuorijonoja. Etäisyydessä loi tulivuori taivaalle punaisen hohteen. Heidän takanaan ammotti musta luolanaukko, josta silloin tällöin puhalsi tuulenpuuska. Aivan heidän edessään loimotti nuotio. Toisella puolella oli maassa puoliksi syöty karhunruho ja kunnioittavan välimatkan päässä siitä joukko isoja, takkuisia, susimaisia koiria. Kullakin miehellä oli vieressään jousi, nuolia ja valtava nuija, ja luolanaukon kohdalla oli kalliota vasten pystyssä karkeatekoisia keihäitä.
"Sillä tavalla me muutimme luolista puihin", sanoi Pitkäparta.
Nuoret miehet nauroivat remuavasti kuin isot lapset ajatellessaan äskeistä kertomusta, josta ukon sanat muistuttivat. Pitkäparta nauroi myöskin, niin että hänen nenärustonsa lävitse pistetty viiden tuuman pituinen luunaskali hyppi ja tanssi, mikä teki hänen kasvonsa vielä hurjemman näköisiksi.
"Ja tämä on ensimmäinen seikka, minkä voin muistaa Merenlaaksosta", jatkoi Pitkäparta. "Me olimme hyvin yksinkertaisia. Emme tietäneet mitään voiman salaisuudesta. Sillä nähkääs – jokainen perhe eli erikseen ja piti huolta itsestään. Siellä oli kolmekymmentä perhettä, mutta me emme hankkineet lainkaan voimaa toisiltamme. Elimme koko ajan toisiamme peläten. Kukaan ei milloinkaan vieraillut toisten luona. Me rakensimme majamme ruohosta puun latvaan, ja sen edessä olevalle lavalle me kokosimme kiviä, joilla heittää päähän niitä, jotka mahdollisesti yrittivät tulla lähellemme. Sitäpaitsi meillä oli keihäämme ja nuolemme. Koskaan emme myöskään menneet muiden perheiden puiden alle. Veljeni teki sen kerran – hän meni vanhan Uff-uffin puun alle, ja kohta oli hänen päänsä murskana. Se oli hänen loppunsa.
"Vanha Uff-uff oli hyvin voimakas. Sanottiin, että hän saattoi kiskaista pään täysikasvaneelta mieheltä. Mutta en kuullut koskaan, että hän todella olisi tehnyt sen, sillä kukaan ei tahtonut antaa hänelle siihen tilaisuutta. Isänikään ei tahtonut. Eräänä päivänä, kun isä oli rannalla, alkoi Uff-uff ahdistaa äitiä. Äiti ei voinut juosta nopeasti, koska karhu oli edellisenä päivänä raapaissut häntä jalkaan, kun hän oli vuorilla marjoja poimimassa. Niin että Uff-uff tavoitti hänet ja kantoi hänet puuhunsa. Isä ei saanut häntä koskaan takaisin. Hän pelkäsi. Vanha Uff-uff irvisti hänelle ilkeästi.
"Mutta isä ei pannut sitä sydämellensä. Siellä oli muuan toinen tanakka mies nimeltä Vahvakäsi. Hän oli kalastajista parhaita. Mutta eräänä päivänä hän putosi kalliolta, jolle hän oli kiivennyt lokinmunia hakemaan. Sen tapauksen jälkeen hän ei enää voimistunut. Hän yski kovasti, ja hänen rintansa painui sisäänpäin. Niin että isä otti Vahvakäden vaimon. Kun hän tuli yskimään meidän puumme alle, nauroi isä hänelle ja heitti kiviä hänen päällensä. Me teimme niin siihen aikaan. Emme ymmärtäneet liittää voimiamme yhteen ja tulla voimakkaiksi."
"Saattoiko veli ottaa veljensä vaimon?" kysyi Nopsajalka.
"Kyllä, jos hän oli muuttanut toiseen puuhun, niin että hän asui erikseen."
"Mutta niin ei nykyaikana tehdä", sanoi Pimeänarka.
"Se johtuu siitä, että minä olen opettanut teidän isillenne parempia tapoja."
Pitkäparta tarttui karvaisilla sormillaan karhunlihaan ja kiskaisi siitä kappaleen munuaisrasvaa, jonka hän imi itseensä ilme mietiskelevänä. – Hän kuivasi jälleen kädet paljaisiin kylkiinsä ja jatkoi sitten: "Se, mistä kerron teille, on tapahtunut kauan sitten, ennenkuin sen paremmin ymmärsimme."
"Te olitte varmasti hyvin typeriä, koska ette ymmärtäneet", huomautti Nopsajalka, ja Valkotukka murahti hyväksyvästi.
"Niin me olimmekin, mutta me tulimme vielä järjettömämmiksi, niinkuin kohta saatte kuulla. Kuitenkin opimme jotakin, ja se tapahtui näin. Me Kalansyöjät emme olleet oppineet kokoamaan voimaamme, niin että kaikkien voima olisi ollut kaikkien. Mutta Lihansyöjät, jotka asuivat vuorten toisella puolella Suurlaaksossa – he pitivät yhtä. He metsästivät yhdessä, kalastivat yhdessä ja taistelivat yhdessä. Eräänä päivänä he tulivat meidän laaksoomme. Kaikki perheet menivät omiin luoliinsa ja puihinsa. Heitä oli vain kymmenen Lihansyöjää, mutta he taistelivat yhdessä, ja me taistelimme kukin perhe erikseen."
Pitkäparta laski kauan ja miettivästi sormillaan.
"Meitä oli kuusikymmentä miestä", sai hän lopultakin lasketuksi sekä sormiensa että huuliensa avulla. "Ja meillä oli huomattava voima, mutta sitä emme ymmärtäneet. Näimme, kuinka nuo kymmenen hyökkäsivät Uff-uffin puun kimppuun. Hän taisteli urhoollisesti, mutta hänellä ei ollut mitään voitonmahdollisuutta. Me katselimme. Kun muutamat Lihansyöjistä koettivat kiivetä puuhun, täytyi Uff-uffin tulla näkyviin voidakseen heittää heitä kivillä, ja silloin muut Lihansyöjät, jotka olivat odottaneet juuri tätä, käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja ampuivat hänen ruumiinsa täyteen nuolia. Ja niin sai Uff-uff surmansa.
"Sitten kävivät Lihansyöjät Silmäpuolen, ja hänen perheensä kimppuun heidän luolassaan. He laativat tulen aukon kohdalle ja savustivat hänet ulos, niinkuin me nykyisin savustamme karhuja ulos. Sitten he kiipesivät Kuussormen puuhun, ja sillä aikaa kuin he tappoivat hänet ja hänen täysikasvuisen poikansa, juoksimme me toiset tiehemme. Viholliset ottivat muutamia meidän naisistamme, ja he surmasivat kaksi vanhaa miestä, jotka eivät jaksaneet juosta nopeasti, ja sitäpaitsi paljon lapsia. Naiset he veivät mukanaan Suurlaaksoon.
"Myöhemmin hiivimme me jäljellä olevat takaisin ja – mistä se sitten mahtoikaan johtua, kenties siitä, että olimme peloissamme ja tunsimme tarvitsevamme toisiamme – puhuimme yhdessä asiasta. Se oli meidän ensimmäinen yhteinen hankkeemme, meidän ensimmäinen todellinen neuvottelumme. Ja tässä neuvottelussa muodostettiin meidän ensimmäinen heimomme. Sillä me olimme ottaneet opetuksen varteen. Noista kymmenestä Lihansyöjästä oli kullakin ollut kymmenen miehen voima, sentähden että nuo kymmenen taistelivat yhtenä miehenä. He olivat koonneet voimansa. Mutta meidän kolmenkymmenen perheemme kuudellakymmenellä miehellä oli kaikilla ollut vain yhden miehen voima, sentähden että kukin oli taistellut erikseen.
"Neuvottelumme oli pitkä, ja se oli myöskin vaikea, sillä meillä ei silloin, niinkuin nyt, ollut sopivia sanoja ajatustemme ilmaisuun. Lutikka keksi monta sanaa kauan jälkeenpäin, ja toiset meistä keksivät uusia ajan pitkään. Mutta lopuksi me sovimme siitä, että liittäisimme voimamme yhteen ja taistelisimme yhtenä miehenä Lihansyöjiä vastaan, kun he tulisivat vuorten yli ryöstämään meidän naisiamme. Ja se oli meidän heimomme synty.
"Asetimme kaksi miestä vuorenharjanteelle, toisen päiväksi ja toisen yöksi, pitämään silmällä Lihansyöjiä, jos he tulisivat uudelleen. Heidän piti toimia heimon silminä. Päivin ja öin täytyi myöskin kymmenen miehen olla valveilla ja nuijineen, keihäineen ja nuolineen valmiina taisteluun. Ennen piti jokainen, joka lähti pyydystämään kaloja tai keräämään simpukoita tai lokinmunia, aseita mukanaan, ja puolet ajasta hän saattoi käyttää ravinnon hankkimiseen, mutta toinen puoli ajasta hänen täytyi pitää huolta siitä, ettei kukaan yrittänyt käydä hänen kimppuunsa. Nyt oli tämä kaikki muuttunut. Miehet kulkivat aseettomina ja saattoivat käyttää kaiken aikansa ravinnon hankkimiseen. Ja kun naiset menivät vuorille juuria ja marjoja kokoamaan, saivat he turvakseen viisi noista kymmenestä miehestä. Ja koko ajan valvoivat yötä päivää heimon silmät vuoren huipulla.
"Mutta syntyi eripuraisuutta. Niinkuin tavallista, naisten vuoksi. Miehet, joilla ei ollut vaimoa, alkoivat himoita toisten miesten vaimoja, ja miesten välille tuli paljon riitaa, ja yhdeltä ja toiselta murskattiin pääkoppa tai lävistettiin ruumis. Sillä välin kuin toinen vuorenhuipun vartijoista oli vahtipaikallaan, ryösti muuan mies hänen vaimonsa, ja vaimonsa menettänyt tuli alas tappelemaan. Mutta silloin alkoi toinen vartijoista pelätä, että joku ryöstäisi hänenkin vaimonsa, ja niin tuli hänkin alas. Ne kymmenen, jotka alituisesti olivat aseissa, riitaantuivat niinikään ja taistelivat viisi viittä vastaan, kunnes toiset pakenivat rannalle päin ja toiset seurasivat heidän perässään.
"Ja nyt kävi niin, ettei heimolla ollut sen paremmin vakoojia kuin puolustajiakaan. Meillä ei ollut kuudenkymmenen miehen voimaa. Meillä ei oikeastaan ollut lainkaan voimaa. Ja me pidimme uuden neuvottelun ja säädimme ensimmäiset lakimme. Minä olin siihen aikaan vain pieni pahainen, mutta minä muistan kaikki. Me sanoimme, että jos me halusimme olla voimakkaita, niin emme saaneet tapella keskenämme, ja me säädimme lain, että jos joku mies surmasi heimoon kuuluvan miehen, niin otti heimo hänet hengiltä. Me sanoimme, että jos yhdellä miehellä oli liian paljon voimaa ja hän käytti sitä heimoveljiensä vahingoksi, niin me tappaisimme hänet, jotta hänen voimansa ei enää tuottaisi heimolle vahinkoa. Sillä jos me antaisimme sen tehdä sitä, valtaisi muut pelko, ja heimo hajaantuisi, ja me tulisimme yhtä heikoiksi kuin silloin, kun Lihansyöjät ensimmäisen kerran hyökkäsivät meidän kimppuumme ja tappoivat Uff-uffin.
"Luunikama oli väkevä mies, hyvin väkevä mies, eikä hän välittänyt mitään laista. Hän tunsi vain oman voimansa, ja siihen luottaen hän meni ja otti Liimasaitan vaimon. Liimasaitta yritti taistella häntä vastaan, mutta Luunikama murskasi hänen pääkoppansa nuijallaan. Mutta nyt oli Luunikama unohtanut, että me miehet kaikki olimme liittäneet voimamme yhteen pitääksemme säätämäämme lakia yllä, ja me tapoimme hänet hänen puunsa juurella ja ripustimme hänen ruumiinsa oksaan todistukseksi siitä, että laki oli voimakkaampi kuin yksikään mies. Sillä me kaikki yhdessä olimme laki, eikä kukaan ollut suurempi kuin se.
"Paljon riitoja syntyi, sillä tietäkää, oi Nopsajalka ja Valkotukka ja Pimeänarka, ettei ole lainkaan helppo muodostaa heimoa. Oli paljon asioita, pikkuasioita, jotka tuottivat meille suurta vaivaa siksi, että meidän täytyi kutsua kaikki neuvotteluun. Meidän täytyi pitää neuvotteluja aamulla, päivällä, illalla ja keskellä yötä. Meillä oli niukalti aikaa ruoan hankkimiseen vain neuvottelujemme vuoksi, sillä aina oli jokin pikkuseikka järjestettävä – niinkuin esimerkiksi valittava pari uutta vartijaa, jotka astuisivat molempien edellisten sijaan vuorelle, tai määrättävä, kuinka suuri ruokaosuus oli annettava niille miehille, jotka alati kulkivat ase kädessä eivätkä itse voineet hankkia mitään syötävää.
"Me tarvitsimme välttämättä esimiehen, joka pitäisi huolta kaikesta tästä ja olisi meidän puhetorvenamme ja tekisi neuvottelukokoukselle selkoa teoistaan. Ja me valitsimme Itsh-itshin luottamusmieheksemme. Hän oli myöskin väkevä mies ja hyvin ovela, ja kun hän oli vihainen, sähisi hän 'itsh-itsh' aivan kuin villikissa.
"Ne kymmenen miestä, jotka olivat heimon turva, pantiin rakentamaan kivimuuria laakson kapeimman kohdan yli. Naiset ja isommat lapset auttoivat, ja niin teki myöskin osa muista miehistä, niin että muurista pian tuli vahva. Sitten tulivat kaikki perheet ulos luolistaan ja alas puistaan ja rakensivat itselleen turpeista taloja muurin sisäpuolelle. Nämä talot olivat isoja ja paljon parempia kuin luolat ja puut, ja kaikkien olo oli tullut mukavammaksi sen tähden, että miehet olivat koonneet voimansa ja muodostaneet heimon, Muuri ja meidän puolustajamme ja vakoilijamme saivat aikaan sen, että meillä oli enemmän aikaa metsästykseen ja kalastukseen, juurien kokoamiseen ja marjojen noukkimiseen. Ja Kolmijalka – joka oli saanut nimensä siitä, että hän oli pikkupoikana loukannut jalkansa ja käytti sentähden keppiä – Kolmijalka otti siemeniä villistä viljasta ja kylvi laaksoon talonsa ympärille. Hän koetti myöskin viljellä meheviä juuria ja muuta, mitä löysi vuorien välisistä laaksoista.
"Sen tähden että nyt vallitsi turvallisuus Merenlaaksossa, mikä johtui siitä, että meillä oli muuri ja vartijat ja puolustajat, ja sen tähden että kaikille oli tarpeeksi viljaa, tarvitsematta siitä tapella, muutti sinne monta perhettä rannikkolaaksoista kummaltakin puolelta ja takanamme olevilta vuorilta, missä he pikemmin olivat eläneet villipetojen kuin ihmisten lailla. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin Merenlaakso oli täynnä asukkaita ja siellä oli lukemattomia perheitä. Mutta ennenkuin siihen tultiin, oli maa, joka aikaisemmin oli vapaa ja kuului kaikille, jaettu. Kolmijalka sen aloitti kylvämällä viljaa. Mutta useimmat meistä eivät välittäneet maasta. Meidän mielestämme oli tuo kivimuureilla jakaminen järjetöntä. Meillä oli tarpeeksi ruokaa, ja mitä me muuta tarvitsimme? Muistan, että isäni ja minä rakensimme kivimuureja Kolmijalalle ja saimme viljaa korvaukseksi.
"Siitä johtui, että muutamat saivat kaiken maan, ja Kolmijalka sai enimmän. Muutamat, jotka olivat ottaneet maata, luovuttivat sen noille harvoille, ja nämä pitivät sen. Luovuttajat ottivat korvaukseksi viljaa ja meheviä juuria ja karhuntaljoja ja kaloja, joita maanviljelijät olivat vaihtaneet viljalla niiltä, jotka kalastivat. Ja eipä aikaakaan, kun kaikki maa oli joutunut muutamien harvojen omaisuudeksi.
"Niihin aikoihin kuoli Itsh-itsh, ja hänen poikansa Koiranhammas tuli hänen seuraajakseen. Koiranhammas pyysi, että hänet ilman muuta valittaisiin meidän päälliköksemme, koska hänen isänsä oli ollut päällikkö. Ja hän piti itseään isäänsä parempana päällikkönä. Aluksi hän oli hyvä päämies ja teki ankarasti työtä, niin että neuvottelukokoukselle jäi yhä vähemmän tehtävää. Sitten nousi Merenlaaksosta uusi ääni. Se oli Vinohuulen. Hän ei ollut koskaan herättänyt meissä erikoista mielenkiintoa, ennenkuin hän alkoi puhua vainajien henkien kanssa. Myöhemmin nimitimme häntä Rasvamahaksi, koska hän söi hirvittävän paljon eikä tehnyt työtä ja tuli paksuksi ja isoksi. Eräänä päivänä hän sanoi meille, että vainajien salaisuudet oli ilmaistu hänelle ja että hän oli Jumalan puhetorvi. Hänestä tuli Koiranhampaan hyvä ystävä, ja Koiranhammas käski meidän rakentaa Rasvamahalle turvetalon. Ja Rasvamaha rauhoitti talonsa ympärillä olevan alueen ja piti Jumalan siellä.
"Yhä enemmän ja enemmän kasvoi Koiranhampaan valta, ja yhä vähäpätöisemmäksi kävi neuvosto, ja kun neuvottelukokous napisi ja ilmoitti tahtovansa valita uuden päällikön, puhui Rasvamaha Jumalan kanssa ja sanoi: Ei! Ja Kolmijalka ja ne muut, joilla oli maata, pitivät myöskin Koiranhampaan puolta. Ja sitäpaitsi oli Merileijona neuvoston väkevin mies, ja hänelle olivat maanomistajat salaa antaneet sekä maata että joukon karhuntaljoja ja viljaa. Niin että Merileijona sanoi, että Rasvamahan ääni varmasti oli Jumalan ääni ja sitä täytyi totella. Ja pian sen jälkeen nimitettiin Merileijona Koiranhampaan puhetorveksi, ja hän puhui melkein aina tämän sijasta.
"Sitten oli siellä eräs pieni mies nimeltä Tyhjäsuoli, ja hän oli vyötäisiltä niin ohut, että hän näytti aina nälkiintyneeltä. Joen suuhun, missä hiekkavalli oli murtanut aaltojen voiman, hän asetti ison kalanpyydyksen. Milloinkaan ennen ei kukaan ollut uneksinutkaan sellaisesta pyydyksestä. Hän valmisteli sitä viikkokausia yhdessä vaimonsa ja poikansa kanssa, ja me toiset nauroimme heille ja heidän työlleen. Mutta kun pyydys oli valmis, sai hän ensimmäisenä päivänä siitä enemmän kaloja kuin koko heimo sai viikossa, ja hän oli kovasti iloinen ja tyytyväinen. Joessa oli enää yksi ainoa paikka, johon saattoi rakentaa pyydyksen, mutta kun isäni ja minä ja tusinan verran muita miehiä lähdimme sinne rakentaaksemme oikein ison pyydyksen, tuli vahti ulos siitä suuresta turvetalosta, jonka olimme rakentaneet Koiranhampaalle. Ja vahti uhkasi meitä keihäillään ja käski meidän mennä takaisin, sillä Tyhjäsuoli aikoi itse rakentaa pyydyksen sille paikalle. Merileijona oli luvannut sen hänelle, ja hänhän puhui Koiranhampaan nimessä.
"Siitä tuli paljon napinaa, ja minun isäni kutsui neuvoston kokoon. Mutta kun hän nousi puhumaan, pisti Merileijona keihään hänen kaulansa läpi, ja hän kuoli. Ja Koiranhammas ja Tyhjäsuoli ja Kolmijalka ja kaikki, joilla oli maata, sanoivat, että se oli hyvin tehty. Ja Rasvamaha sanoi, että se oli Jumalan tahto. Ja tämän jälkeen ei kukaan tohtinut nousta puhumaan neuvottelukokouksessa, eikä neuvosto enää kokoontunut.
"Muuan toinen mies, Sianleuka, alkoi sitten pitää vuohia. Hän oli kuullut puhuttavan siitä Lihansyöjien keskuudessa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hänellä oli monta laumaa. Muutamat miehet, joilla ei ollut maata eikä kalanpyydystä ja jotka muuten olisivat saaneet nähdä nälkää, olivat iloissaan, kun saivat tehdä työtä Sianleualle vartioimalla hänen vuohiaan, suojelemalla niitä villejä koiria ja tiikerejä vastaan ja viemällä niitä vuorille laidunmaille. Vastapalvelukseksi antoi Sianleuka heille vuohenlihaa syötäväksi ja vuohennahkoja ruumiinverhoksi, ja välistä he vaihtoivat vuohenlihaa kaloihin ja viljaan ja meheviin juuriin.
"Sitten tuli raha käytäntöön. Ensimmäisenä tuli siihen ajatukseen Merileijona, ja hän puhui asiasta Koiranhampaan ja Rasvamahan kanssa. Nähkääs – nämä kolme olivat ainoat, joiden piti saada osansa kaikesta, mitä laaksossamme oli. Joka kolmas kori viljaa oli heidän, joka kolmas kala ja joka kolmas vuohi. Korvaukseksi he ylläpitivät vakoojat ja puolustajat ja pitivät sitten loput omana hyvänään. Välistä kun kalansaalis oli erikoisen runsas, eivät he tietäneet, mitä tekisivät kaikella kalallaan. Ja nyt pani Merileijona naiset tekemään rahaa simpukankuorista – pieniä, pyöreitä, reiällisiä esineitä, jotka kaikki hiottiin sileiksi ja hienoiksi. Ne pujotettiin lankoihin, ja näitä lankoja nimitettiin rahoiksi.
"Kullakin rahalangalla oli sama arvo kuin kolmellakymmenellä tai neljälläkymmenellä kalalla, mutta naiset, jotka valmistivat langan päivässä, saivat kukin kaksi kalaa. Heidän kalansa otettiin niistä, joita Koiranhammas, Rasvamaha ja Merileijona eivät jaksaneet syödä, niin että rahat olivat heidän. Sitten he sanoivat Kolmijalalle ja muille maanomistajille, että he tahtoivat saada vilja- ja juuriosuutensa rahassa, Tyhjäsuolelta he tahtoivat saada kalaosuutensa rahassa ja Sianleualta vuohi- ja juusto-osuuden rahassa. Se, jolla ei ollut mitään, sai tehdä työtä sille, jolla oli jotakin, ja sai palkkansa rahassa. Sillä hän osti viljaa, kalaa, lihaa ja juustoa. Ja Kolmijalka ja kaikki muut, jotka omistivat jotakin, maksoivat Koiranhampaalle, Merileijonalle ja Rasvamahalle heidän osuutensa rahassa. Ja vakoojat ja puolustajat saivat palkkansa rahassa, ja he ostivat sitten ruokansa rahalla. Ja koska rahaa oli niin helppo saada, antoi Koiranhammas monille muillekin toimen puolustuslaitoksessa. Ja koska rahoja oli niin helppo tehdä, alkoivat muutamat miehet itse tehdä rahoja simpukankuorista. Mutta silloin lävisti vahti heidät keihäillään ja ampui heidät täyteen nuolia, koska he yrittivät aikaansaada hajaannusta heimon keskuudessa. Olisi vahingollista aikaansaada sellaista hajaannusta, sillä silloin tulisivat Lihansyöjät vuorten toiselta puolelta ja surmaisivat meidät kaikki.
"Rasvamaha oli Jumalan puhetorvi, mutta hän otti Koukkuselän ja teki tästä papin, niin että Koukkuselästä tuli Rasvamahan puhetorvi, joka useimmiten puhui hänen puolestaan. Ja kumpikin otti toisia miehiä palvelijoikseen. Ja Tyhjäsuoli ja Kolmijalka ja Sianleuka ottivat myöskin toisia miehiä, jotka loikoivat päivänpaisteessa heidän turvetalojensa ulkopuolella ja toimittivat heille tietoja ja antoivat muille määräyksiä. Ja yhä useampia otettiin työstä pois, niin että niiden, jotka olivat jäljellä, täytyi tehdä työtä kovemmin kuin milloinkaan ennen. Näytti siltä, kuin olisivat miesten toiveet tähdänneet siihen, että he pääsisivät kaikesta työstä ja keksisivät uusia keinoja saada toiset työskentelemään heidän puolestaan. Kierosilmä keksi sellaisen keinon. Hän valmisti ensimmäisen tuliliemen viljasta. Ja sitten hän ei enää tehnyt työtä, sillä hän puhui salaa Koiranhampaalle ja Rasvamahalle ja muille, joilla oli valta, ja sovittiin, että hän olisi ainoa, joka saisi valmistaa tulilientä. Mutta Kierosilmä ei itse tehnyt työtä. Toiset valmistivat hänen puolestaan, ja hän maksoi heille rahalla. Sitten hän möi tulilientä rahaa vastaan, ja kaikki ostivat häneltä. Ja Koiranhammas ja Merileijona ja kaikki muut mahtimiehet saivat monta rahalankaa häneltä.
"Rasvamaha ja Koukkuselkä olivat Koiranhampaan puolella, kun hän otti toisen ja kolmannen vaimon. He sanoivat, että Koiranhammas oli erilainen kuin muut ihmiset ja että hänen ei tarvinnut totella ketään muuta kuin Jumalaa, jota Rasvamaha piti sisäänsuljettuna rauhoitetussa talossaan. Ja Koiranhammas sanoi samaa ja tahtoi vain tietää, mitä toisille kuului, montako vaimoa hän otti. Koiranhammas teetti itselleen myöskin ison kanootin, ja sitten hän otti monta miestä työstä ja antoi heidän loikoa auringossa, paitsi silloin kun hän tahtoi lähteä vesille kanootillaan, jolloin he meloivat sitä. Hän nimitti Tiikerinkynnen sotilaiden päälliköksi, niin että Tiikerinkynnesrä tuli hänen oikea kätensä, ja kun joku joutui Koiranhampaan epäsuosioon, niin Tiikerinkynsi tappoi hänet. Ja sitten teki Tiikerinkynsi erään toisen omaksi oikeaksi kädekseen, ja tämä antoi määräyksiä ja surmasi hänen puolestaan.
"Mutta se oli ihmeellistä, että päivä päivältä meidän toisten täytyi tehdä työtä yhä kovemmin, ja kuitenkin saimme yhä vähemmän syödäksemme."
"Entä vuohet ja vilja ja kalanpyydys?" virkkoi Pimeänarka. "Mitä niistä sitten tuli? Eikö niistä enää saatu ruokaa, jota työllä olisi voinut ansaita?"
"Saatiin kyllä", myönsi Pitkäparta. "Kolme miestä sai kalanpyydyksestä enemmän kaloja kuin koko heimo oli saanut, ennenkuin mitään sellaista pyydystä oli. Mutta enkö jo sanonut teille, että me olimme typeriä? Ja kuta enemmän me pystyimme hankkimaan, sitä vähemmän oli meillä syömistä."
"Mutta sitten kai on selvää, että ne monet, jotka eivät tehneet työtä, söivät kaiken?" sanoi Valkotukka.
Pitkäparta nyökkäsi surumielisesti.
"Koiranhampaan koirat oli ahdettu täyteen lihaa, ja ne miehet, jotka loikoivat laiskoina auringossa, uivat silavassa, mutta samalla oli pieniä lapsia, jotka itkivät itsensä nukuksiin sen tähden, että heitä kalvoi nälkä."
Kertomus nälänhädästä sai Nopsajalan irroittamaan taas palan karhunlihaa, jonka hän käristi kepin avulla hiilillä, minkä jälkeen hän söi sen maiskutellen. Pitkäparta jatkoi:
"Kun me napisimme, nousi Rasvamaha ja puhui Jumalan äänestä ja sanoi, että Jumala oli valinnut viisaimmat meistä maan ja vuohien ja kalanpyydyksen ja tuliliemen omistajiksi – ja että me ilman näitä viisaita miehiä olisimme samalla eläimellisellä tasolla kuin puissa asuessamme.
"Ja sitten sukelsi joukosta esiin muuan, joka alkoi laulaa lauluja meidän kuninkaallemme. Häntä he nimittivät Lutikaksi, hän kun oli pieni ja muodoton sekä kasvoiltaan että vartaloltaan eikä menestynyt missään työssä. Hän hankki itselleen mielellään mehevimmät ytimet, komeimmat kalat, lypsylämmintä vuohenmaitoa ja parhaan paikan tulen ääressä. Ja tulemalla kuninkaan laulajaksi hän keksi keinon lihota tekemättä työtä. Kun nyt kansa napisi entistä enemmän ja muutamat kivittivät kuninkaan turvetaloa, lauloi Lutikka laulun siitä, kuinka ihanaa oli olla Kalansyöjä. Tässä laulussa hän julisti, että Kalansyöjät olivat Jumalan valittuja ja parhaita ihmisiä, mitä Jumala oli luonut. Hän lauloi myöskin Lihansyöjistä ja sanoi heitä sioiksi ja variksiksi, ja hän lauloi, kuinka kaunista ja jaloa oli, että Kalansyöjät taistelivat ja kuolivat täyttäessään sitä tehtävää, jonka Jumala oli heille antanut, ja se oli Lihansyöjien surmaaminen. Sen laulun sanat polttivat meitä kuin tuli, ja me melusimme ja huusimme, että meidät piti viedä taisteluun Lihansyöjiä vastaan. Ja me unohdimme, että nälkä kalvoi meitä, ja minkä vuoksi me olimme napisseet; ja me iloitsimme siitä, että Tiikerinkynsi johti meidät vuorten yli Lihansyöjien maahan, missä me tapoimme monta, ja olimme tyytyväisiä.
"Mutta Merenlaakson olosuhteet eivät lainkaan parantuneet. Ainoa tapa hankkia ravintoa oli työnteko Kolmijalalle tai Tyhjäsuolelle tai Sianleualle, sillä maatahan ei enää ollut saatavissa. Ja tapahtui usein, että työnhaluisia miehiä oli enemmän kuin Kolmijalka ja ne muut tarvitsivat, niin että heidän täytyi kulkea nälkäisinä – ja niin tekivät myöskin heidän vaimonsa ja lapsensa ja heidän iäkkäät äitinsä. Tiikerinkynsi sanoi, että miehethän saattoivat tulla sotilaiksi, jos halusivat, ja monet tekivätkin niin, ja sitten he eivät enää tehneet muuta työtä kuin pistivät keihäänsä miehiin, jotka tekivät työtä ja napisivat siitä, että heidän täytyi elättää niin monta laiskuria.
"Aina kun nurisimme, lauloi Lutikka meille uusia lauluja. Hän sanoi, että Kolmijalka ja Sianleuka ja ne muut olivat voimakkaita miehiä ja että he sentähden omistivat niin paljon. Hän sanoi myöskin, että meidän tuli olla iloisia siitä, että joukossamme oli voimakkaita miehiä, koska me muutoin oman mitättömyytemme vuoksi joutuisimme Lihansyöjien tuhoamiksi. Meidän tuli ilomielin suoda noille voimakkaille miehille kaikki, mitä he saattoivat ottaa haltuunsa. Ja Rasvamaha ja Sianleuka ja Tiikerinkynsi ja kaikki ne muut sanoivat, että se oli tosi sana.
"'No, hyvä on', sanoi Pitkäleuka, 'silloin tahdon minäkin tulla voimakkaaksi mieheksi'. Ja hän hankki itselleen viljaa ja alkoi valmistaa tulilientä ja myydä sitä rahaa vastaan. Kun Kierosilmä valitti sitä, sanoi Pitkäleuka, että myöskin hän oli nyt voimakas mies ja että jos Kierosilmä ei pysynyt alallaan, löisi hän hänen päänsä luttuun. Silloin Kierosilmä pelästyi ja meni puhumaan tapahtumasta Kolmijalalle ja Sianleualle. Ja kaikki kolme menivät puhumaan Koiranhampaalle. Minkä jälkeen Koiranhammas puhui Merileijonalle ja Merileijona lähetti juoksijan viemään sanaa Tiikerinkynnelle. Ja sitten Tiikerinkynsi pani liikkeelle sotamiehensä, jotka polttivat Pitkäleuan talon ja kaiken sen tuliliemen, minkä hän oli valmistanut. He tappoivat myöskin hänet ja hänen perheensä. Ja Rasvamaha sanoi, että se oli hyvin tehty, ja Lutikka lauloi uuden laulun siitä, kuinka hyvä oli, että lakeja noudatettiin, ja kuinka ihana Merenlaakso oli ja kuinka jokaisen meistä, joka rakasti laaksoaan, piti lähteä sotaretkelle ja surmata kurjat Lihansyöjät. Ja jälleen poltti hänen laulunsa kuin tuli, ja me unohdimme napinan.
"Paljon ihmeellistä tapahtui. Kun Tyhjäsuoli sai liian paljon kaloja, heitti hän paljon takaisin mereen, jotta jäljellä olevista maksettaisiin enemmän. Ja Kolmijalka jätti usein monet laajat pellot siementämättä saadakseen viljastaan suuremman maksun. Ja kun naiset tekivät paljon rahaa simpukankuorista ja tarvittiin paljon rahaa ostoksiin, keskeytti Koiranhammas rahanvalmistuksen. Kun nyt naisilla ei ollut mitään työtä, ottivat he miesten paikat. Minä olin työssä kalanpyydyksellä ja sain palkaksi joka viidentenä päivänä rahaketjun. Mutta sitten otti sisareni saman toimen yhdestä rahaketjusta joka kymmenentenä päivänä. Naiset tekivät työtä pienemmästä palkasta kuin me, ja siten kävi vielä vaikeammaksi hankkia ruokaa, ja Tiikerinkynsi ehdotti meille, että me liittyisimme puolustuslaitokseen. Mutta minua ei voitu ottaa sinne, koska toinen jalkani oli hervoton, eikä Tiikerinkynsi tahtonut ottaa minua. Ja monet olivat samassa tilanteessa kuin minä. Me olimme rampoja miehiä emmekä kelvanneet muuhun kuin kerjäämään työtä tai hoitamaan pikkulapsia, sillä välin kuin naiset tekivät työtä."
Valkotukkakin oli nyt tullut kuuntelemisesta nälkäiseksi, ja hän käristi itselleen hiilillä kappaleen karhunlihaa.
"Mutta minkä tähden te ette nousseet yksissä kapinaan ja tappaneet Kolmijalkaa ja Sianleukaa ja Rasvamahaa ja niitä toisia ja järjestäneet asioita niin, että olisitte saaneet kylliksi syömistä?" kysyi Pimeänarka.
"Siitä syystä, ettemme käsittäneet, miten asianlaita oli", vastasi Pitkäparta. "Siinä oli liian paljon miettimistä, ja sitten olivat myös sotamiehet keihäineen, joilla he meitä uhkasivat, ja Rasvamaha juttuineen Jumalasta ja Lutikka, joka lauloi uusia lauluja. Ja kun joku meistä tuli oikeihin ajatuksiin ja puhui niistä, pidättivät Tiikerinkynsi ja hänen miehensä hänet ja sitoivat hänet kiinni rantakallioihin laskuveden aikana, niin että hän hukkui, kun vuoksi tuli.
"Noissa rahoissa oli jotakin merkillistä. Melkein samanlaista kuin Lutikan lauluissa. Kaikki tuntui olevan oikein ja paikallaan, mutta niin ei kuitenkaan ollut, vaikka me vasta vähitellen käsitimme sen. Koiranhammas alkoi koota rahoja. Hän keräsi niitä valtavaksi kasaksi erääseen turvetaloon, jota sotamiehet öin päivin vartioivat. Ja kuta enemmän rahoja hän kokosi siihen taloon, sitä kallisarvoisemmiksi ne kävivät, niin että täytyi tehdä työtä kauemmin kuin ennen saadakseen yhden rahaketjun. Nyt puhuttiin myöskin alituisesti sodasta Lihansyöjiä vastaan, ja Koiranhammas ja Tiikerinkynsi täyttivät monta taloa viljalla ja kuivatulla kalalla ja savustetulla vuohenlihalla ja juustolla. Ja samalla kuin näin suuria varastoja oli koottuna vuorille, ei kansalla ollut kylliksi syömistä. Mutta mitä se merkitsi? Niin pian kuin kansa alkoi napista liian voimakkaasti, lauloi Lutikka uuden laulun, ja Rasvamaha sanoi, että Jumalan tahto oli, että me surmaisimme kaikki Lihansyöjät, ja Tiikerinkynsi vei meidät vuorenharjanteen yli tappamaan ja tulemaan tapetuiksi. Rauhan aikana en ollut kyllin hyvä pääsemään puolustajiemme joukkoon, loikomaan ja vetelehtimään päivänpaisteessa, mutta sodan tultua oli Tiikerinkynsi iloinen saadessaan minut mukaan. Ja kun olimme syöneet kaikki ne ruokatavarat, jotka oli säilytetty varastotaloissa, lakkasimme me taistelemasta ja palasimme takaisin kokoamaan lisää elintarpeita."
"Olittepa te hulluja kaikki tyynni", arveli Nopsajalka.
"Niin, me olimme todellakin hulluja", myönsi Pitkäparta. "Kaikki oli hyvin merkillistä. Eräs meistä oli nimeltään Ruhjokuono. Hän sanoi, että kaikki eli nurin kurin. Hän sanoi myöskin, että me todellakin tulimme voimakkaiksi yhdistämällä kaikkien voimat. Ja hän sanoi, että kun ensin muodostimme heimon, niin oli aivan oikein, että niiltä miehiltä, jotka voimallaan vahingoittivat heimoa, otettiin heidän voimansa pois – sellaisilta miehiltä, jotka murskasivat veljiensä pääkoppia ja varastivat veljiensä vaimoja. Ja nyt, hän sanoi, ei heimo voimistunut, vaan tuli päinvastoin heikommaksi, sentähden että siinä oli miehiä, joilla oli toisenlaista heimolle vahingollista voimaa – miehiä, joilla oli voimansa maassa, niinkuin Kolmijalalla, tai kalanpyydyksissä, niinkuin Tyhjäsuolella, tai vuohenlihassa, niinkuin Sianleualla. Näiltä miehiltä, sanoi Ruhjokuono, oli heidän onnettomuutta tuottava voimansa otettava pois. Heidät kaikki oli pakotettava työhön, eikä tullut antaa ruokaa kenellekään, joka ei tahtonut tehdä työtä.
"Ja sitten tuli Lutikka ja lauloi uuden laulun: Ruhjokuonon kaltaisista miehistä, jotka pyrkivät palaamaan samaan elintapaan kuin oli ollut silloin, kun me asuimme puissa.
"Mutta Ruhjokuono sanoi: Ei. Hän ei tahtonut mennä taaksepäin, vaan eteenpäin. Väkeväksi saattoi tulla ainoastaan liittämällä voimansa toisten voimaan – ja jos Kalansyöjät tahtoisivat liittyä Lihansyöjiin, ei heidän välillään enää tulisi olemaan mitään taisteluja, eikä tarvittaisi mitään vakoojia eikä sotamiehiä, ja jos kaikki miehet tekisivät työtä, saataisiin niin paljon ruokaa, ettei kenenkään tarvitsisi työskennellä enempää kuin kaksi tuntia päivässä tullakseen toimeen.
"Mutta Lutikka lauloi taas, ja hän selitti, että Ruhjokuono oli laiskuri, minkä jälkeen hän lauloi 'Mehiläisten laulun'. Se oli kummallinen laulu, ja ne, jotka kuuntelivat sitä, tulivat aivan pyörälle päästään, kuin olisivat he juoneet väkevää tulilientä. Laulu kertoi mehiläisparvesta ja saaliinhimoisesta ampiaisesta, joka oli tullut mehiläisten joukkoon ja varasti kaiken niiden hunajan. Ampiainen oli laiska, ja se sanoi niille, ettei ollut lainkaan välttämätöntä tehdä työtä. Se sanoi myös, että niiden tuli ruveta ystävyysliittoon karhujen kanssa, jotka eivät suinkaan olleet hunajanvarkaita, vaan hyvin ystävällisiä olentoja. Ja Lutikka lauloi viekkain sanoin, niin että hänen kuulijansa saattoivat hyvin ymmärtää, että hän tarkoitti mehiläisparvella Merenlaakson kansaa ja että karhut olivat Lihansyöjiä ja laiska ampiainen oli Ruhjokuono. Ja kun Lutikka lauloi, että mehiläiset kuulivat ampiaista, kunnes parvi oli perikadon partaalla, alkoi kansa rykiä ja murista – ja kun hän lauloi, että oikein ajattelevat mehiläiset nousivat ja pistivät ampiaisen kuoliaaksi, otti kansa kiviä maasta ja kivitti Ruhjokuonoa, kunnes hän kuoli eikä mitään enää näkynyt hänestä kivikasan alta. Ja monet köyhät, jotka olivat tehneet työtä kauan ja ankarasti saamatta tarpeeksi ruokaa, ottivat osaa Ruhjokuonon kivitykseen.
"Hänen kuolemansa jälkeen uskalsi enää yksi ainoa mies nousta ja ilmaista ajatuksensa, ja se mies oli nimeltään Runsastukka.
"'Missä on väkevien voima?' kysyi hän. 'Mehän kuulumme kaikki väkeviin, ja me olemme väkevämmät kuin Koiranhammas ja Kolmijalka ja Sianleuka ja kaikki ne muut, jotka eivät tee mitään, mutta syövät paljon ja heikontavat meitä sillä vahingolla, jota heidän onnettomuutta tuottava voimansa meille aiheuttaa. Miehet, jotka ovat orjia, eivät ole väkeviä. Jos se mies, joka ensimmäisenä keksi tulen voiman ja hyödyn, olisi käyttänyt voimaansa, olisimme me olleet hänen orjiaan, ihan niinkuin me nyt olemme Tyhjäsuolen orjia hänen keksittyään kalanpyydyksen arvon ja hyödyn ja niiden miesten orjia, jotka ovat havainneet sen arvon ja hyödyn, mikä on maassa ja vuohissa ja tuliliemen valmistuksessa. Muinaisina aikoina me asuimme puissa, veljeni, eikä kukaan ollut varma elämästään. Mutta me emme enää taistele toisiamme vastaan. Me olemme koonneet voimamme yhteen. Lakatkaamme taistelemasta Lihansyöjiä vastaan. Yhdistäkäämme sensijaan voimamme heidän voimaansa. Silloin tulemme todella väkeviksi. Ja silloin lähdemme me – Kalansyöjät ja Lihansyöjät – yhdessä tappamaan tiikereitä ja leijonia ja susia ja villejä koiria, ja me viemme vuohemme laitumelle kaikille mäenrinteille ja viljelemme viljaamme ja meheviä juuriamme kaikissa laaksoissa. Sillä tavoin tulemme niin väkeviksi, että kaikki villipedot pakenevat meitä ja häviävät sukupuuttoon. Eikä mikään voi meitä vastustaa, sillä jokaisen miehen voima tulee olemaan sama kuin koko ihmiskunnan voima.'
"Niin puhui Runsastukka, ja he tappoivat hänet. Siitä syystä, sanoivat he, että hän oli villi ja tahtoi palata sille asteelle, jolloin elettiin puissa. Se oli hyvin kummallista. Heti kun joku mies nousi ja tahtoi mennä eteenpäin, sanoivat kaikki ne, jotka pysyivät paikoillaan, että hän kulki taaksepäin ja että hänet oli tapettava. Ja köyhät olivat mukana häntä kivittämässä ja olivat hyvin typeriä. Ja typeriä me olimme kaikki paitsi ne, jotka olivat paksuja ja lihavia eivätkä tehneet mitään. Hulluja pidettiin viisaina miehinä ja viisaat miehet kivitettiin. Miehet, jotka tekivät työtä, eivät saaneet tarpeekseen ruokaa, ja ne, jotka eivät tehneet työtä, söivät liian paljon.
"Ja heimo heikkeni heikkenemistään. Lapset olivat heikkoja ja kivulloisia. Ja kun meillä ei ollut kylliksi syötävää, syntyi keskuudessamme kummallisia tauteja, ja meitä kuoli kuin kärpäsiä. Sitten hyökkäsivät Lihansyöjät meidän kimppuumme. Me olimme liian usein seuranneet Tiikerinkynttä vuorenharjanteen yli ja tappaneet heidän veljiään. Ja nyt he tulivat verisesti kostamaan. Me olimme liian heikkoja ja sairaita kyetäksemme pitämään miehitettynä suurta muuriamme. Ja he tappoivat meidät melkein viimeiseen mieheen, mutta muutamia naisista he veivät mukanaan. Lutikka ja minä pääsimme pakoon, ja minä kätkeydyin luoksepääsemättömiin seutuihin ja aloin metsästää, eikä minun enää tarvinnut olla nälissäni. Minä ryöstin itselleni vaimon Lihansyöjien keskuudesta ja elin sitten kallioluolissa, joista he eivät voineet löytää minua. Meillä oli kolme poikaa, ja kukin heistä ryösti itselleen vaimon Lihansyöjien maasta. Lopun kai tunnette, sillä ettekö te ole minun poikieni poikia?"
"Mutta entä Lutikka?" kysyi Nopsajalka. "Mitä hänestä tuli?"
"Hän meni Lihansyöjien luokse ja lauloi lauluja heidän kuninkaalleen. Nyt hän on vanha mies, mutta hän laulaa samoja vanhoja lauluja vieläkin. Ja heti kun joku nousee ja tahtoo eteenpäin, laulaa hän, että se mies tahtoo takaisin elämään puissa."
Pitkäparta tarttui karhunruhoon ja repi itselleen kourallisen rasvaa, jonka hän työnsi hampaattomaan suuhunsa.
"Mutta kerran ovat kaikki houkat kuolleet", sanoi hän pyyhittyään kätensä kupeisiin, "ja silloin kulkevat kaikki jälkeenjääneet eteenpäin. Väkevän voima on oleva heidän, ja he tulevat liittämään voimansa yhteen, niin ettei ainoakaan mies maan päällä tahdo taistella toista vastaan. Ei ole oleva sotamiehiä eikä vakoojia muureilla. Ja kaikki pedot tapetaan, ja – niinkuin Runsastukka sanoi – kaikki mäenrinteet tulevat olemaan vuohien laidunmaita, ja kaikissa laaksoissa on kasvava viljaa ja meheviä juuria. Ja kaikki miehet tulevat olemaan veljiä, eikä kukaan ole lojuva toimettomana päivänpaisteessa ottaen toiselta ruokansa. Ja kaikki tämä tulee tapahtumaan, kun houkat ovat kuolleet eikä enää ole olemassa laulajia, jotka seisovat paikoillaan ja laulavat 'Mehiläisten laulua'."
ERISKUMMAINEN KATKELMA
Kapitalisti ja teollisuusoligarkki Roger Vanderwater, josta tässä kertomuksessa puhutaan, on todettu sen Vanderwater-suvun yhdeksänneksi jälkeläiseksi, joka vuosisatoja on pitänyt hallussaan Etelävaltioiden puuvillakutomoita. Tämä Roger Vanderwater eli kuudennenkolmatta vuosisadan viimeisillä vuosikymmenillä j.Kr., siis vanhemman tasavallan raunioista kohonneen peloittavan teollisuus-harvainvallan viidennellä vuosisadalla.
Sisäisistä syistä olemme vakuutettu siitä, ettei seuraavaa kertomusta ole kirjoitettu muistiin ennenkuin yhdeksännelläkolmatta vuosisadalla. Tuolla aikakaudella oli näet laissa kielletty kirjoittamasta ja painamasta sellaista, ja sitäpaitsi työväenluokka oli silloin niin sivistymätöntä, että sen jäsenet vain harvoin osasivat lukea ja kirjoittaa. Se oli yli-ihmisen pimeä aikakausi, ja hänen kielellään nimitettiin kansaa "laumaihmisiksi". Kaikkea kirjallista paheksuttiin ja vainottiin. Sen ajan säädöksistä mainittakoon ankara laki, joka piti törkeänä rikoksena, että joku, mihin luokkaan hän sitten kuuluikin, opetti työväenluokan jäsenelle aakkoset. Oli välttämätöntä niin ankarasti rajoittaa sivistys hallitsevaan luokkaan, jotta tämä luokka jatkuvasti voisi pysyä vallassa.
Eräänä seurauksena tästä oli, että muodostui erikoinen kertojanammatti. Nämä kertojat palkkasi oligarkia, ja heidän kertomansa tarinat olivat legendoja ja myyttejä, romanttisia ja vaarattomia asioita. Mutta vapaudenhenki ei milloinkaan kokonaan kuollut, ja kertojanammatin varjolla esiintyvät agitaattorit saarnasivat orjaluokalle kapinaa. Että oligarkit kielsivät seuraavan kertomuksen, sen todistavat Ashburyn poliisin pöytäkirjat, joihin on merkitty tammikuun 27 päivänä 2734, että muuan John Tourney, jonka oli osoitettu kertoneen tarinan eräässä työväenkapakassa, oli tuomittu viiden vuoden pakkotyöhön Arizonan erämaiden booraksikaivoksiin.
Julkaisija.
Kuulkaa nyt, veljeni, niin minä kerron teille kertomuksen kädestä. Se oli Tom Dixonin käsi, ja Tom Dixon oli ensi-luokan kutoja eräässä tehtaassa, joka kuului tuolle helvetinkoiralle ja tyrannille Roger Vanderwaterille. Tätä tehdasta nimittivät siinä raatavat orjat "Alimmaksi helvetiksi", ja minä otaksun, että heillä oli siihen omat syynsä; ja se sijaitsi Kingsburyssä kaupungin vastakkaisessa laidassa Vanderwaterin kesäpalatsista katsoen. Ettekö tiedä, missä Kingsbury on? On paljon sellaista, mitä te ette tiedä, veljeni, ja se on surullista. Te olette orjia juuri siitä syystä, ettette mitään tiedä. Kun olen kertonut teille tämän tarinan, tahtoisin mielelläni perustaa teille koulun, jossa voisitte oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Meidän herramme lukevat ja kirjoittavat ja omistavat paljon kirjoja, ja juuri sentähden he ovat meidän herrojamme ja asuvat palatseissa ja saavat olla tekemättä työtä. Kun työorjat oppivat lukemaan ja kirjoittamaan – kaikki, tulevat he voimakkaiksi, sitten he tulevat käyttämään voimaansa kahleittensa katkomiseen, ja silloin ei enää ole oleva herroja eikä orjia.
Kingsbury, veljeni, sijaitsee entisessä Alabaman valtiossa. Kolmesataa vuotta ovat Vanderwaterit omistaneet Kingsburyn ja sen orjaparakit ja tehtaat ja orjaparakkeja ja tehtaita monissa muissa seuduissa ja valtioissa. Te olette kuulleet puhuttavan Vanderwatereista – kukapa ei olisi? – mutta antakaa minun kertoa asioita, joita te ette heistä tiedä. Ensimmäinen Vanderwater oli orja, niinkuin te ja minä. Ymmärrättekö? Hän oli orja, ja siitä on nyt yli kolmesataa vuotta. Hänen isänsä oli koneenkäyttäjä Alexander Burrellin orjaparakilla, ja hänen äitinsä oli pesijätär samalla orjaparakilla. Siitä asiasta ei ole epäilystäkään. Minä puhun teille totuuden. Se on historiaa. Se on painettuna, joka sana, meidän herrojemme historiakirjoissa, joita te ette osaa lukea, koska meidän herramme eivät anna teidän oppia lukemaan. Te ymmärrätte kyllä, minkätähden he eivät anna teidän oppia lukemaan, kun kirjoissa on sellaisia asioita. He tietävät kaikki, ja he ovat hyvin viisaita. Jos te lukisitte sellaisia asioita, voisi kunnioituksenne herrojanne kohtaan vähentyä, ja se olisi vaarallista... teidän herroillenne. Mutta minä tiedän yhtä ja toista, minä, sillä minä osaan lukea, ja minä olen omin silmin lukenut teidän herrojenne historiakirjoja.
Ensimmäisen Vanderwaterin nimi ei ollut Vanderwater, se oli Vange, Bill Vange, Yergis Vangen, koneenkäyttäjän, ja Laura Carnlyn, pesijättären, poika. Nuori Bill Vange oli voimakas. Hän olisi voinut jäädä orjien keskuuteen ja johtaa heidät vapauteen, mutta sensijaan hän palveli herroja ja sai hyvän maksun. Kun hän vielä oli pieni lapsi, alkoi hän toimia vakoojana omalla orjaparakillaan. Hänen sanotaan ilmiantaneen oman isänsä kapinallisista puheista. Tämä on tosiasia. Olen lukenut sen omin silmin historiakirjoista. Hän oli aivan liian lahjakas orja jäädäkseen orjaparakeille. Alexander Burrell otti hänet sieltä hänen ollessaan vielä pieni lapsi ja opetti hänet lukemaan ja kirjoittamaan. Hän sai oppia monia asioita, ja hän astui hallituksen salaisen poliisin palvelukseen. Tietenkään hän ei enää käyttänyt orjanvaatteita muuta kuin valepukuna, silloin kun hän koetti päästä selville orjien salaisuuksista ja juonista. Hän se, silloin ainoastaan kahdeksantoista ikäisenä, oli syynä siihen, että suuri sankari ja toveri Ralph Jacobus asetettiin oikeuden eteen ja mestattiin sähkötuolissa. Tietysti olette kaikki kuulleet Ralph Jacobuksen pyhän nimen, mutta teille on uutta, että hänen surmaansa oli syypää ensimmäinen Vanderwater, jonka nimi oli Vange. Minä tiedän sen. Olen lukenut sen kirjoista. Kirjoissa on paljon tuollaisia mielenkiintoisia asioita.
Ja sitten kun Ralph Jacobus oli kärsinyt häpeällisen kuoleman, aloitti Bill Vangen nimi ne monet muuntelunsa, joiden alaiseksi se tuli. Hän oli laajalti tunnettu "Viekkaana Vangena". Hän kohosi korkealle salaisen poliisin palveluksessa, ja hän sai ruhtinaallisen palkkion, mutta vielä hän ei ollut herraluokan jäsen. Miehillä ei ollut mitään sitä vastaan, mutta herraluokan naiset kieltäytyivät tunnustamasta Viekasta Vangea vertaisekseen. Viekkaasta Vangesta oli herroille paljon hyötyä. Hän oli itse ollut orja, ja hän tunsi orjien menettelytavat. Häntä ei kukaan voinut pettää. Sinä aikana olivat orjat rohkeampia kuin nyt, ja he pyrkivät alati vapauteen. Mutta Viekas Vange oli kaikkialla mukana, kaikissa heidän salajuonissaan ja suunnitelmissaan, teki heidän salajuonensa ja suunnitelmansa tyhjiksi ja toimitti heidän johtajansa sähkötuoliin. Vuonna 2255 muuttui hänen nimensä toisen kerran. Kalliovuorten länsipuolella taisteli seitsemäntoista miljoonaa orjaa urhoollisesti voittaakseen herransa. Kuka tietää, olisiko se epäonnistunut, ellei Viekasta Vangea olisi ollut? Mutta Viekas Vange oli – totisesti. Herrat antoivat sodan ylimmän johdon hänen käsiinsä. Kahdeksan kuukautta kestäneessä kamppailussa surmattiin miljoona kolmesataaviisikymmentätuhatta orjaa. Vange, Bill Vange, Viekas Vange tappoi heidät ja kukisti Suuren Kapinan. Ja hänet palkittiin runsaasti, ja niin punaiset olivat hänen kätensä orjien verestä, että häntä siitä lähtien nimitettiin "Veriseksi Vangeksi". Näettekö, veljeni, mitä mielenkiintoisia asioita voi löytää kirjoista, kun osaa lukea niitä? Ja uskokaa minua, kirjoissa on paljon muita, vielä mielenkiintoisempia asioita. Ja jos te vain annatte minun opettaa teitä, voitte vuoden kuluttua lukea noita kirjoja itse – niin, puolen vuoden kuluttua voivat muutamat teistä lukea noita kirjoja omin neuvoin.
Verinen Vange eli hyvin vanhaksi, ja viimeiseen saakka hänet otettiin vastaan herrojen neuvottelukokouksiin, mutta hänestä itsestään ei milloinkaan tullut herraa. Nähkääs, hän oli nähnyt päivänvalon orjaparakilla. Mutta kyllä hänet palkittiin ruhtinaallisesti. Hänellä oli asuttavanaan tusina palatseja. Hän, joka ei ollut herra, omisti tuhansia orjia. Hänellä oli suuri huvipursi, joka oli liikkuva palatsi, ja hän omisti merellä kokonaisen saaren, jossa kymmenentuhatta orjaa teki työtä hänen kahvi-istutuksillaan. Mutta vanhoilla päivillään hän kärsi yksinäisyydestä, sillä hän eli eristettynä, veljiensä orjien vihaamana ja niiden halveksimana, joita hän oli palvellut ja jotka eivät tahtoneet olla hänen veljiään. Herrat ylenkatsoivat häntä, koska hän oli syntyään orja. Hän kuoli suunnattoman rikkaana, mutta hän kuoli hirveän kuoleman, omantuntonsa kiduttamana, katuen kaikkia tekojaan ja epätoivoisena nimensä punaisesta tahrasta.
Mutta hänen lapsiinsa nähden oli asia toinen. He eivät olleet syntyneet orjaparakilla, ja senaikaisen ylioligarkin John Morrisonin antamalla erikoisella säädöksellä heidät koroitettiin herraluokkaan. Ja nyt katosi Vangen nimi historian lehdiltä. Siitä tuli Vanderwater, ja Jason Vangesta, Verisen Vangen pojasta, tuli Jason Vanderwater, joka aloitti Vanderwater-suvun. Mutta tämä tapahtui kolmesataa vuotta sitten, ja meidän päiviemme Vanderwaterit unohtavat syntyperänsä ja kuvittelevat, että heidän ruumiisiinsa käytetty savi on toisenlaista kuin se savi, josta teidän ja minun ja kaikkien orjien ruumiit on luotu. Mutta minä tahdon kysyä, miksi pitäisi orjan tulla toisen orjan herraksi? Ja minkä tähden pitäisi orjan pojan tulla monien orjien herraksi? Näihin kysymyksiin saatte itse vastata, mutta älkää unohtako, että Vanderwaterit olivat alkuaan orjia.
Ja nyt, veljeni, minä palaan kertomukseni alkuun, ja nyt minä puhun teille Tom Dixonin kädestä. Roger Vanderwaterin Kingsburyssä olevaa tehdasta nimitettiin syystä "Alimmaksi helvetiksi", mutta miehet, jotka työskentelivät siellä, olivat todellisia miehiä, niinkuin saatte nähdä. Siellä oli työssä myöskin naisia ja lapsia, pieniä lapsia. Kaikki, jotka tekivät siellä työtä, nauttivat kaikkia orjan laillisia oikeuksia, mutta vain teoriassa, sillä molemmat "Alimman helvetin" ylipäällysmiehet, Joseph Clancy ja Adolph Munster, olivat riistäneet heiltä paljon heidän oikeuksistaan.
Se on pitkä juttu, enkä tahdo väsyttää teitä sillä. Tahdon kertoa siitä kädestä. Asianlaita oli niin, että ohjesäännön mukaisesti pidätettiin joka kuukausi osa orjien nälkäpalkasta ja pantiin erääseen rahastoon. Tästä rahastosta piti annettaman avustusta niille työläisraukoille, jotka sairastuivat tai joutuivat tapaturman uhriksi. Niinkuin, itse tiedätte, hoitavat näitä rahastoja ylipäällysmiehet. Niin säätää laki, ja siitä johtui, että "Alimman helvetin" rahastoa hoitivat nuo molemmat vihatut ylipäällysmiehet.
Mutta Clancy ja Munster anastivat tuon rahaston omaan laskuunsa. Kun työläiset vahingoittuivat tapaturmissa, vaativat heidän toverinsa, niinkuin tapa oli, rahastolta avustusta, mutta ylipäällysmiehet kieltäytyivät maksamasta sitä. Mitä saattoivat orjat tehdä? Heillä oli määrättyjä oikeuksia lain mukaan, mutta lakiin he eivät voineet turvautua. Niitä, jotka valittivat ylipäällysmiehistä, rangaistiin. Te tiedätte itse, millaisia nuo rangaistukset ovat – sakkoja ala-arvoisesta työstä, joka ei ole ala-arvoista, liian korkeita hintoja Yhtiön kauppapuodissa, vaimon ja lapsien huono kohtelu ja sijoittaminen kehnojen koneiden ääreen, missä ei voi hankkia toimeentuloaan, vaikka kuinka kovasti raataisi.
Kerran valittivat "Alimman helvetin" orjat Vanderwaterille. Se tapahtui siihen aikaan vuotta, jolloin hän vietti useita kuukausia Kingsburyssä. Eräs orjista osasi kirjoittaa; hänen äitinsä näet osasi kirjoittaa, ja äiti oli opettanut sen salaa pojalleen, niinkuin hänen äitinsä oli opettanut hänelle. Hän laati siis kirjelmän, joka sisälsi heidän valituksensa, ja kaikki orjat piirsivät alle puumerkkinsä. Ja asianmukaisesti postimerkillä varustettuna lähetettiin kirjelmä Roger Vanderwaterille. Mutta Roger Vanderwater ei tehnyt mitään, hän jätti vain kirjelmän molemmille ylipäällysmiehille. Clancy ja Munster vihastuivat. He lähettivät yöllä poliiseja orjaparakille. Poliisit olivat patukoilla varustettuja. Sanotaan, että vain puolet "Alimman helvetin" orjista saattoi seuraavana päivänä tehdä työtä. He saivat hirveästi selkäänsä. Se orja, joka osasi kirjoittaa, piestiin niin pahasti, että hän eli enää kolme kuukautta. Mutta ennenkuin hän kuoli, kirjoitti hän vielä kerran, ja mitä hän kirjoitti, sen saatte nyt kuulla.
Neljä tai viisi viikkoa senjälkeen sattui "Alimmassa helvetissä", että jokin vetohihna repäisi käden Tom Dixon-nimiseltä orjalta. Hänen toverinsa pyysivät, niinkuin tavallista, hänelle avustusta rahastosta, ja Clancy ja Munster kieltäytyivät, niinkuin tavallista, maksamasta sitä. Kirjoitustaitoinen orja, joka lepäsi kuolinvuoteellaan, laati uudelleen valituskirjelmän. Ja tämä paperi pantiin siihen käteen, jonka kone oli repäissyt Tom Dixonin ruumiista.
Nyt sattui niin, että Roger Vanderwater makasi sairaana palatsissaan Kingsburyn toisessa päässä – se ei ollut mikään tuollainen ankara sairaus, joka toisinaan kohtaa teitä ja minua, vaan ehkä ainoastaan lievää sappitautia tai voimakasta päänkivistystä, sen tähden että hän oli syönyt tai juonut liikaa. Mutta siinä oli tarpeeksi hänelle, sillä hän oli hemmoittelevan kasvatuksen vuoksi heikko ja arka. Tuollaiset ihmiset, jotka ovat olleet koko ikänsä pumpuliin käärittyinä, tulevat niin tavattoman heikoiksi ja aroiksi. Uskokaa minua, veljet, Roger Vanderwater tunsi itsensä päänsärkynsä johdosta yhtä huonovointiseksi, tai kuvitteli olevansa yhtä huonovointinen, kuin Tom Dixon tosiaankin oli kätensä menetettyään.
Roger Vanderwateria huvitti järkiperäinen puutarhanhoito, ja maatilallaan kolmen mailin päässä Kingsburystä hänen oli onnistunut kasvattaa uudenlaisia hyötymansikoita. Hän oli hyvin ylpeä uusista hyötymansikoistaan, ja ellei hän olisi ollut sairas, olisi hän itse mennyt noukkimaan ensimmäiset kypsät. Sairautensa johdosta hän oli käskenyt vanhan puutarhaorjan tuoda kaupunkiin ensimmäiset hyötymansikat. Kaikki tämä saatiin tietää palatsin suulaalta kokkipojalta, joka nukkui yönsä orjaparakilla. Istutusten ylipäällysmiehen olisi pitänyt matkata kaupunkiin hyötymansikoita tuomaan, mutta hän oli vuoteen omana katkaistuaan jalkansa yrittäessään ratsastaa nuorella hevosella. Kokkipoika puhui tästä illalla, ja nyt tiedettiin, että hyötymansikoiden piti saapua seuraavana päivänä. Ja "Alimman helvetin" miehet olivat miehiä eivätkä mitään pelkureita, ja he pitivät neuvottelun.
Kirjoitustaitoinen orja, joka pahoinpitelyn vuoksi makasi kuolinvuoteellaan, sanoi lähtevänsä sinne Tom Dixonin käsi mukanaan; hän sanoi myöskin, että hänen joka tapauksessa täytyi kuolla eikä tehnyt mitään, jos hän kuoli hiukan aikaisemmin. Viisi miestä illalla poistui orjaparakilta, sitten kun vahti oli tehnyt viimeisen kierroksensa. Yksi orjista oli se, joka osasi kirjoittaa. He olivat piilossa pensasten takana tien varrella, kunnes vanha puutarhaorja myöhään aamupäivällä tuli ajaen kaupunkia kohti mukanaan isäntänsä kallisarvoiset hedelmät. Koska puutarhaorja oli vanha ja luuvaloinen ja se, joka osasi kirjoittaa, kankea ja pahoinpitelystä raihnainen, nilkuttivat he kulkiessaan jokseenkin samalla tavalla. Kirjoitustaitoinen orja pukeutui toisen vaatteisiin, painoi hänen leveälierisen hattunsa silmilleen, kiipesi kuskipukille ja ajoi kaupunkiin. Vanha puutarhaorja makasi sidottuna pensastossa koko päivän iltaan saakka, jolloin toiset vapauttivat hänet ja palasivat orjaparakille saamaan rangaistuksensa siitä, että olivat olleet työstä poissa.
Sillä välin loikoi Vanderwater hyötymansikoita odottaen loisteliaassa makuuhuoneessaan – siellä vallitsi sellainen komeus, että se olisi häikäissyt sekä teidät että minut, jotka emme koskaan ole nähneet mitään sellaista. Kirjoitustaitoinen orja sanoi jälkeenpäin, että se oli kuin vilahdus paratiisista. Ja miksi ei? Kymmenentuhannen orjan työ ja elämä olivat aikaansaaneet tämän makuuhuoneen, heidän itsensä nukkuessa kurjissa pesissä villien eläinten lailla. Kirjoitustaitoinen orja kantoi hyötymansikat sisään hopeatarjottimella – Roger Vanderwater tahtoi näet itse puhua hänen kanssaan marjoista.
Kirjoitustaitoinen orja laahasi kuolevan ruumiinsa kauniin huoneen poikki, polvistui Vanderwaterin vuoteen luo ja ojensi tarjottimen. Se oli peitetty suurilla, vihreillä lehdillä, ja kamaripalvelijat ottivat ne pois, jotta Vanderwater saisi nähdä marjat. Ja Roger Vanderwater kohosi kyynärpäänsä varaan ja katsoi. Hän näki tuoreiden, ihanaan marjain loistavan siinä jalokivien kaltaisina, ja keskellä oli Tom Dixonin irrallinen käsi, luonnollisesti pestynä ja aivan valkoisena verenpunaisten hedelmäin päällä. Ja kankeissa, kuolleissa sormissa hän näki "Alimmassa helvetissä" raatavien orjiensa kirjelmän.
"Ota ja lue", sanoi kirjoitustaitoinen orja, ja juuri kun isäntä otti kirjelmän, löi kamaripalvelija, joka siihen asti oli seisonut hämmästyksestä liikkumattomana, polvillaan olevaa orjaa nyrkillä suulle. Mutta orja teki joka tapauksessa kuolemaa ja oli hyvin heikkona, eikä hän välittänyt siitä. Hän ei päästänyt äännähdystäkään, hän kaatui maahan ja lojui siinä liikahtamatta veren valuessa suusta. Lääkäri, joka oli rientänyt hakemaan palatsin vartijoita, palasi heidän kanssaan, ja orja temmattiin jälleen jaloilleen. Mutta kun he nostivat häntä, tarttui hän Tom Dixonin käteen, joka oli pudonnut lattialle.
"Hänet on heitettävä elävänä koirien ruoaksi!" huusi kamaripalvelija vimmoissaan. "Hänet on heitettävä elävänä koirien ruoaksi!"
Mutta Roger Vanderwater, joka unohti päänsärkynsä ja yhä edelleen oli kohollaan kyynärpäänsä varassa, luki kirjelmän. Ja hänen lukiessaan oli hiljaista, kaikki seisoivat suorina, raivostunut kamaripalvelija, lääkäri, palatsin vartijat ja heidän keskellään orja, jonka suusta yhä vuoti verta ja joka piti Tom Dixonin kättä. Ja kun Roger Vanderwater oli lopettanut, kääntyi hän orjan puoleen ja sanoi:
"Jos tällä paperilla on ainoatakaan valhetta, saat sinä surra syntymääsi."
Roger Vanderwater katsoi orjaan tutkivasti, ja tämä sanoi:
"Te olette jo tehneet minulle pahimman. Minua odottaa kuolema. Viikon kuluttua olen kuollut, niin että on samantekevää, tapatteko minut nyt."
"Mutta mitä minä tuolla teen?" kysyi isäntä kättä osoittaen, ja orja vastasi:
"Minä vien sen mukanani takaisin parakille ja hautaan sen – Tom Dixon oli ystäväni. Työskentelimme vierekkäin kutomatuoleillamme."
Kertomuksestani ei enää ole paljoa jäljellä, veljet. Orja ja käsi lähetettiin rattailla takaisin parakille. Eikä kukaan orjista saanut rangaistusta teostaan. Sensijaan Roger Vanderwater pani toimeen tarkastuksen ja rankaisi molempia ylipäällysmiehiä, Joseph Clancyä ja Adolph Munsteriä. Heiltä otettiin pois kaikki, mitä he omistivat. He saivat polttomerkin otsaansa, ja heiltä katkaistiin oikea käsi, sitten he saivat mennä maantielle kulkemaan ja kerjäämään kuolemaansa asti. Ja sitten hoidettiin rahastoa jonkin aikaa kunnollisesti – mutta vain jonkin aikaa, veljeni, sillä Roger Vanderwaterin jälkeen tuli hänen poikansa Albert, joka oli julma isäntä ja puolihullu.
Veljet, orja, joka vei käden isännälle, oli minun isäni. Hän oli urhoollinen mies. Ja niinkuin hänen äitinsä oli salaa opettanut hänet lukemaan, opetti hänkin minut. Kun hän vähän myöhemmin kuoli pahoinpitelyssä saamistaan vammoista, otti Roger Vanderwater minut orjaparakilta ja koetti kasvattaa minusta jotakin parempaa. Minä olisin voinut päästä "Alimman helvetin" ylipäällysmieheksi, mutta minä pidin parempana ruveta kertojaksi ja kulkea kaikkialla maassa ja tulla läheiseen kosketukseen veljieni orjien kanssa. Ja minä kerron teille salaa tällaisia tarinoita, ja minä tiedän, että te ette petä minua, sillä te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että jos te sen tekisitte, repisivät he kielen suustani, niin etten enää koskaan voisi kertoa mitään tarinoita. Ja teille minulla on sanottavana, veljet, että on tuleva paremmat ajat, jolloin maailmassa on kaikki oleva hyvin eikä enää ole oleva herroja eikä orjia. Painetussa sanassa on valtava voima. Ja nyt minä opetan teidät lukemaan, ja on muitakin, jotka toimittavat teille kirjoja, kun minä olen lähtenyt täältä – historiakirjoja, joista te saatte tietää kaiken herroistanne ja oppia tulemaan yhtä voimakkaiksi kuin he.
Julkaisijan merkintä. – "Historiallisista katkelmista ja luonnoksista", mitkä on julkaistu ensimmäisen kerran v. 4427 ja nyt kahdensadan vuoden kuluttua uudelleen Kansallisen Historiantutkimus-komitean toimesta niiden luotettavuuden ja historiallisen arvon vuoksi.
ROTKON ETELÄPUOLELLA
Vanha San Francisco – joka myöskin oli myöhäisten aikojen San Francisco ja oli olemassa vielä päivää ennen maanjäristystä – jakautui "Rotkon" kautta kahteen osaan. "Rotko" oli syvä rautakuurna, joka kulki keskellä Market streetiä, ja siitä kuului sen loputtoman kaapelin pärinä, mikä mieltä myöten kiinnitettiin vaunuihin, joita se laahasi ylös ja alas. Oikeastaan siinä oli kaksi kuurnaa, mutta Lännen tavalla säästettiin aikaa käyttämällä niistä ja paljosta muusta, mitä ne saivat edustaa, nimitystä "Rotko". Rotkon pohjoispuolella sijaitsivat teatterit, hotellit ja suuret kaupat, pankit ja vakavaraiset ja kunnianarvoisat toiminimet. Rotkon eteläpuolella olivat työpajat, köyhäinkorttelit, pesulaitokset, höyrykeittämöt ja työväenasumukset.
"Rotko" oli se vertauskuva, joka havainnollisti yhteiskunnan jakoa, eikä kukaan kulkenut enemmän hyötyen edestakaisin tämän vertauskuvan yli kuin Freddie Drummond. Hän eli kokeeksi kummassakin näistä maailmoista, ja kummassakin hän tuli erittäin hyvin toimeen. Freddie Drummond oli Kaliforniayliopiston sosiologisen osaston opettajia, ja sosiologian professorina hän ensimmäisen kerran astui Rotkon yli, eli puoli vuotta suuressa työväenkorttelissa ja kirjoitti "Karkeistyöläisen elämän" – kirjan, jota kaikkialla tervehdittiin voimakkaana lisänä edistyskirjallisuuteen ja loistavana vastauksena tyytymättömyyskirjallisuudelle. Poliittisessa ja taloudellisessa suhteessa se oli täysin oikeaoppinen. Suurien rautatieyhtiöiden johtajat ostivat kokonaisia painoksia lahjaksi henkilökunnalleen. Yksistään Tehtailijaan Yhdistys jakoi viisikymmentätuhatta kappaletta.
Aluksi oli Freddie Drummondin tavattoman vaikea tulla toimeen uudessa ympäristössään. Hän ei ollut tottunut työläisten tapoihin, eivätkä nämä totisesti olleet tottuneet hänen tapoihinsa. He katselivat häntä epäluuloisesti. Hänellä ei ollut mitään menneisyyttä. Hän ei voinut puhua mistään työstä, missä hän olisi aikaisemmin ollut. Hänen kätensä olivat pehmeät. Hänen tavaton kohteliaisuutensa oli pahanenteinen. Aluksi hän käsitti osan, jota hänen tuli näytellä, sellaiseksi, että hänen oli esiinnyttävä vapaana ja riippumattomana amerikkalaisena, joka tahtoi tehdä ruumiillista työtä, antamatta sen enempää selityksiä. Kuitenkin hän hyvin pian teki havainnon, ettei se onnistunut. Ensin häntä pidettiin kummallisena maailmanmattina. Vähän myöhemmin, kun hän jo alkoi paremmin sopeutua työläisten seuraan, hän ajautui huomaamattaan siihen osaan, joka hänen oikeastaan olisi pitänyt ottaakin – nimittäin sellaisen miehen osaan, joka oli nähnyt parempia päiviä, paljon parempia päiviä, mutta joka nyt oli joutunut rappiolle, mikä kuitenkin olisi vain väliaikaista.
Hän sai oppia paljon asioita, ja hän teoretisoi paljon ja usein nurinkurisesti, minkä voi havaita "Karkeistyöläisen elämästä". Hän suojeli kuitenkin itseään sillä turvallisella ja vanhoillisella tavalla, mikä on ominaista hänenlaisilleen miehille, että hän risti teelmänsä "tutkimuskokeeksi". Erään ensimmäisistä kokemuksistaan hän sai Wilmaxin suuressa säilyketehtaassa, jossa hänet pantiin kappaletyöhön ja hän joutui lyömään kokoon pieniä pakkalaatikkoja. Näiden laatikkojen osat valmisti eräs tehdas, eikä Freddie Drummondilla ollut muuta tehtävää kuin sovittaa osat yhteen ja lyödä puuhun lankanauloja kevyellä vasaralla.
Tähän työhön ei tarvittu mitään erikoistaitoa, mutta se oli kappaletyötä. Säilyketehtaan vakinaisilla työmiehillä oli päiväpalkkaa puolitoista dollaria. Freddie Drummond näki, että toiset, jotka olivat samassa työssä kuin hän, hyvin kohtuullisesti ponnistaen ansaitsivat dollarin ja seitsemänkymmentäviisi senttiä päivässä. Kolmantena päivänä hän pystyi ansaitsemaan yhtä paljon kuin hekin. Mutta hän oli kunnianhimoinen. Hän teki työtä ahkerasti ja hellittämättä, ja neljäntenä päivänä hän ansaitsi kaksi dollaria. Seuraavana päivänä hän pakottautui työskentelemään todella täydellä höyryllä ja ansaitsi kaksi ja puoli dollaria. Hänen toverinsa loivat häneen synkkiä katseita ja tekivät halveksivia eleitä ja singauttivat teräviä huomautuksia jollakin melskakielellä, jota Drummond ei ymmärtänyt – he puhuivat "ukon suosion meettaamisesta" ja jotakin sellaista, että "höllää välillä, ennenkuin rupeaa rengnaamaan". Häntä hämmästytti se vastenmielisyys, jota he tunsivat kappaletyötä kohtaan, ja hän totesi karkeistyöläisten laiskuuden yleiseksi perityksi ominaisuudeksi ja vasaroi seuraavana päivänä laatikoita kokoon niin, että ansaitsi kolme dollaria. Kun hän sinä iltana astui ulos säilyketehtaasta, hyökkäsivät hänen kimppuunsa työtoverit, jotka olivat raivoissaan ja syytivät hänelle silmät korvat täyteen mitä käsittämättömimpiä haukkumasanoja. Hän ei mitenkään saattanut ymmärtää heidän menettelynsä vaikuttimia. He esiintyivät hyvin tarmokkaasti. Kun hän kieltäytyi hiljentämästä askeleitaan ja alkoi puhua sellaista, etteivät häntä mitkään sopimukset sitoneet, riippumattomasta amerikkalaisuudesta ja siitä arvokkuudesta, minkä karkeistyö antaa, hänet estettiin jatkamasta kulkuaan. Siitä syntyi ankara tappelu, sillä Drummond oli kookas ja voimakas mies ja sitäpaitsi urheilija, mutta ottelu päättyi kuitenkin siten, että toiset hyppivät hänen kylkiluillaan, polkivat hänen kasvojaan ja tallasivat hänen sormiaan, niin että hän vasta oltuaan viikon vuoteen omana saattoi nousta etsimään toista työtä. Koko tämä tapaus on asianmukaisesti selostettu hänen ensimmäisessä kirjassaan, luvussa, jolle hän on antanut nimen "Hirmuvaltius työläisten keskuudessa". Jonkin ajan kuluttua hän sai kantajan paikan samassa tehtaassa, ja hänen piti viedä hedelmälaatikoita naisille. Hän koetti kantaa kaksi kerrallaan ja sai heti moitteita muilta hedelmänkantajilta. Se ei ollut toverillista, väittivät he. Mutta hän selitti, että hän oli tullut sinne tekemään havaintoja eikä muuttamaan olosuhteita. Ja siitä syystä hän ei senjälkeen enää kantanutkaan enempää kuin laatikon kerrallaan, ja hän perehtyi niin laiskoittelun taitoon, että sepitti siitä erikoisen luvun kirjaansa.
Kuuden tutkimuksilleen omistamansa kuukauden aikana hän työskenteli monella eri ammattialalla ja kehittyi sangen hyväksi todellisen työläisen jäljennökseksi. Hän oli synnynnäinen kielimies, käytti ahkerasti muistikirjojaan ja tutki työläisten puhekieltä tieteellisesti, kunnes osasi sitä täysin ymmärrettävästi. Tämä kielen taitaminen teki hänelle myös mahdolliseksi perehtyä syvemmin heidän sielunelämäänsä ja kerätä siten aineksia uutta kirjaa varten, jolle hän aikoi antaa nimen "Työväenluokan psykologian synteesi".
Ennenkuin jälleen kohosi pinnalle, sen jälkeen kuin oli ensimmäisen kerran sukeltanut alempaan maailmaan, Drummond havaitsi olevansa hyvä näyttelijä ja luonnostaan mukautumiskykyinen. Hän hämmästyi itsekin joustavuuttaan. Sitten kun hän kunnolla oli päässyt kielen herraksi ja vapautunut monista turhanpäiväisistä kuvotuksenoireista, hän huomasi voivansa tunkeutua työväenluokan elämän jok'ainoaan soppeen ja mukautua siihen niin täydellisesti, että tunsi oikein kodikkuutta. Niinkuin hän sanoi esipuheessaan toiseen teokseensa "Työläisemme", hän koetti tosiaankin oppia tuntemaan työtätekevää kansaa – ja ainoa tapa päästä siihen oli työskennellä yhdessä heidän kanssaan, syödä heidän ruokaansa, nukkua heidän vuoteissaan, nauttia heidän huveistaan, ajatella heidän ajatuksiaan ja jakaa heidän tunteensa.
Drummond ei ollut mikään syvämietteinen ajattelija. Hän ei uskonut ollenkaan uudenaikaisiin teorioihin. Kaikki hänen sääntönsä ja määreensä olivat sovinnaisia. Hänen kirjoittamansa "Tutkimus Ranskan vallankumouksesta" oli merkkitapaus yliopistollisissa aikakirjoissa, ei ainoastaan perusteellisen ja yksityiskohtaisen tarkkuutensa vuoksi, vaan myöskin siitä syystä, että se oli kuivinta, elottominta, muodollisinta ja oikeaoppisinta, mitä siitä aiheesta koskaan oli kirjoitettu. Hän oli hyvin maltillinen mies, ja hänen synnynnäinen itsehillintänsä oli määrältään suuri ja laadultaan teräksinen. Hänellä oli vain harvoja ystäviä. Hän oli liian hiljainen ja liian kankea. Hänellä ei ollut mitään paheita, eikä kukaan ollut koskaan huomannut hänellä olleen kiusauksia. Tupakkaa hän inhosi, olutta kohtaan hän tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä, ja tiedettiin, ettei hän milloinkaan juonut mitään väkevämpää kuin mahdollisesti mietoa viiniä päivällisellä.
Vastaleivottuna ylioppilaana hän oli saanut lämminverisemmiltä tovereiltaan nimen "Jäämöhkäle". Tiedekunnan jäsenenä häntä nimitettiin "Pakkasmakasiiniksi".
Sosiologian tohtoriksi hän oli hyvin nuori. Vain kahdenkymmenenseitsemän ikäinen ja näytti nuoremmalta. Ulkomuodoltaan hän oli tavattoman kookas ja voimakas koulukarhu, jolla oli parrattomat kasvot ja rauhalliset liikkeet; hän oli karmea, vaatimaton ja terve, tunnettu kelpo urheilijaksi ja erittäin suuren, mutta kuivan ja ikävän tietovaraston omaajaksi. Hän ei koskaan puhunut aineistaan luokkahuoneiden ja luentosalien ulkopuolella, ennenkuin myöhemmin, kun hänen kirjansa olivat tehneet hänet epämiellyttävän julkisen huomion esineeksi, ja hän alentui silloin siihenkin, että luki joskus jonkin kyhäelmänsä visseissä kirjallisissa ja kansantaloudellisissa yhdistyksissä.
Hän teki kaiken tunnontarkasti – aivan liian tunnontarkasti, ja vaatetuksen suhteen hän oli pettämättömän huolellinen. Mutta hän ei ollut mikään keikari. Kaukana siitä. Hänen kädenpuristuksensa oli kohtuullisen luja ja voimakas, hänen siniset silmänsä kylmän siniset ja vakuuttavan rehelliset. Hänen vakava, miehekäs äänensä ja selvä ja reipas ääntämisensä miellytti korvaa. Freddie Drummondin ainoa vika oli jäykkä kylmäverisyys. Se ei koskaan pettänyt. Siihen aikaan kuin hän pelasi jalkapalloa, tuli hän tavallisesti sitä kylmäverisemmäksi, kuta jännittävämmäksi peli kävi. Hän oli etevä nyrkkeilijä, mutta häntä pidettiin automaattina, joka koneen tunteettomalla tarkkuudella määräsi etäisyyden ja jakeli ja torjui iskuja. Häntä lyötiin harvoin kovaan, sen tähden että hän itse ei juuri milloinkaan antanut vastustajalleen kovaa läksytystä. Hän oli liian taitava ja liian rauhallinen pannakseen iskuihinsa naulaakaan enempää painoa kuin oli alun perin aikonut. Hänelle koko nyrkkeily oli pelkästään ruumiinharjoitusta, mikä piti häntä joustavana.
Ajan mittaan nähtiin Freddie Drummondin yhä useammin menevän Rotkon poikki sen eteläpuolella olevaan kaupunkiin. Siellä hän vietti vapaapäivänsä sekä kesällä että talvella, ja sattuipa tämä viikolla tai sen lopussa, hän piti siellä viettämäänsä aikaa sekä arvokkaana että hauskana. Siellä oli paljon kerättävää aineistoa. Hänen kolmas kirjansa "Joukko ja sen johtajat" otettiin oppikirjaksi Amerikan korkeakouluihin – ja melkein ennenkuin hän itsekään tiesi, oli hänellä tekeillä neljäs teos.
Mutta jokin kohta hänen luonteestaan oli varmaankin kummallisesti vinossa. Riippuiko se sitten ympäristön ja tottumuksen vaikutuksesta vai oliko se jotakin perintöä kaukaisilta esi-isiltä – viime polvissa nämä olivat kaikki olleet oppineita miehiä –, joka tapauksessa Freddie Drummond tunsi todellakin viihtyvänsä työväenluokan keskuudessa. Omassa piirissään hän oli "Pakkasmakasiini", mutta siellä hän oli yksinkertaisesti "suuri" Bill Totts, joka joi ja tupakoi ja tappeli ja puhui työläisten murretta ja oli kaikkien suosikki. Kaikki ihmiset pitivät Billistä, ja useampi kuin yksi tyttölapsi loi häneen helliä silmäyksiä. Alussa hän oli vain näytellyt ja tehnyt sen hyvin, mutta vähitellen tämä näytteleminen oli käynyt hänelle toiseksi luonnoksi. Näyttelijälahjakkuus ei enää ollut tarpeen, ja hän söi nautinnolla silavaa ja makkaraa, joita hän varsinaisessa elämänpiirissään piti inhoittavana ravintona.
Oltuaan aluksi työläisenä välttämättömyyden vuoksi hän joutui vähitellen tekemään sen oman itsensä tähden. Hän huomasi hämmästyksekseen tuntevansa kaipausta, kun se kellonlyönti lähestyi, jolloin hänen täytyi palata luentosaleihin ja hillittyyn elämäänsä. Ja usein hän havaitsi olevansa hajamielinen ja odottavansa innokkaasti sen hetken tuloa, jolloin hän jälleen saisi lähteä Rotkon eteläpuolelle ja elää hurjasti. Hän ei tehnyt itseään syypääksi mihinkään kelvottomuuteen, mutta "suuri" Bill Totts teki lukemattomasti sellaista, mitä Freddie Drummond ei milloinkaan olisi sallinut itselleen. Sitäpaitsi ei Freddie Drummondia olisi koskaan haluttanutkaan tehdä mitään sellaista. Se oli merkillisin kaikista hänen huomioistaan. Freddie Drummond ja Bill Totts olivat aivan erilaisia. Heidän taipumuksensa, makunsa ja vaikuttimensa menivät aivan vastakkaisiin suuntiin. Bill Totts saattoi hyvällä omallatunnolla laiskoitella työssään, kun taas Freddie Drummond piti sellaista menettelyä alhaisena, epäamerikkalaisena ja suorastaan rikollisena ja oli kirjoittanut kokonaisen luvun julistaakseen, kuinka ankarasti hän tuomitsi tämän paheen. Freddie Drummondia ei tanssi huvittanut, mutta Bill Totts vietti iltansa säännöllisesti jossakin tanssiklubissa, sellaisissa kuin "Magnolia", "Lännen tähti" tai "Elite". Hän oli voittanut raskaan, jalankorkuisen maljan oltuaan parhaiten naamioitu Teurastajien ja Lihatavaratyöläisten suurissa jokavuotisissa naamiaisissa. Ja Bill Totts piti tytöistä, ja tytöt pitivät hänestä, kun sitävastoin Freddie Drummond näytteli tässä suhteessa nautinnokseen askeettia, lausui julkisesti vastustavansa yhtäläistä äänioikeutta ja tuomitsi hiljaisessa mielessään kyynillisen katkerasti yhteisopetuksen.
Freddie Drummond muutti ilman minkäänlaista ponnistusta käytöksensä samalla kertaa kuin hän muutti pukua. Kun hän astui siihen vaatimattomaan pikku huoneeseen, jossa hän vaihtamisen suoritti, hän liikkui vielä hiukan liian jäykästi. Hänen selkänsä oli liian suora, hänen hartiansa olivat tuuman verran liian takana, hänen kasvonsa olivat vakavat, miltei töykeät ja aivan ilmeettömät. Mutta kun hän oli vetänyt yllensä Bill Tottsin vaatteet, tuli hänestä ihan toinen ihminen. Bill Totts ei kulkenut pää riipuksissa, mutta koko hänen olemuksessaan oli jotakin vapaata, mikä tuntui miellyttävältä. Hänen äänensäkin oli muuttunut, ja hänen naurunsa oli sydämellistä ja voimakasta. Rohkeat puheet ja satunnaiset kiroukset kirpoilivat aivan luonnollisesti hänen huuliltaan. Sitäpaitsi Bill Totts oli hieman taipuvainen "yölorvailuun" ja saattoi välistä anniskelupaikoissa osoittaa hyvänsuopaista tappelunhalua. Sunnuntaisilla huviretkillä ja kotimatkalla elävistäkuvista tai muusta sellaisesta ilmaisivat hänen kätensä vissiä tottumusta painua tuttavallisesti tyttöjen vyötäisille, samalla kuin hän ylläpiti niin leikillistä, sukkelaa ja kuhertelevaa keskustelua, kuin ikinä voi odottaa työväenluokkaan kuuluvalta kunnolliselta nuorukaiselta.
Ja Bill Totts oli niin täydellisesti oma itsensä, niin todellinen työläinen ja Rotkon eteläpuolella olevan seudun kansalainen, että hän myöskin oli yhtä luokkatietoinen kuin useimmat tovereistaan. Hänen vihansa rikkureita kohtaan oli kenties voimakkaampikin kuin se, joka tavallisen yhdistyksenjäsenen rinnassa kuohui. Satamatyöläisten lakon aikana saattoi Freddie Drummond pysytellä kutakuinkin objektiivisena ja katsoa kylmin ja kriitillisin silmin, kuinka Bill Totts pieksi rikkureita sydämensä pohjasta. Sillä Bill Totts oli Rantajätkäyhdistyksen maksava jäsen, ja hänellä oli oikeus olla kiukkuinen niille, jotka tuppautuivat "hänen työhönsä". Ja "suuri" Bill Totts oli todella niin suuri ja niin hirveän voimakas, että hän jupakan sattuessa satamassa myöskin osoittautui suuruudeksi. Kuvittelemalla kärsivänsä vääryyttä saattoi Freddie Drummond tuntea itsensä toisessa elämänosassaan todella loukatuksi, ja vasta yliopiston klassillisessa ilmapiirissä hän saattoi suojelevasti ja vanhoillisesti teoretisoida alemmassa maailmassa saamistaan kokemuksista ja kirjoittaa niistä niin, kuin harjaantuneen sosiologin sopi. Että Bill Tottsilta puuttui avarampia näköaloja voidakseen kohota luokkatietoisuuden yläpuolelle, sen Freddie Drummond näki päivänselvästi. Mutta Bill Totts ei sitä nähnyt. Kun hän näki lakonrikkurin ottavan hänen työnsä, hän näki silmissään punaista eikä juuri mitään muuta. Vain huolellisesti pukeutunut ja moitteettomasti käyttäytyvä Drummond, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä tai oppilaspiirinsä edessä "Sosiologialuokka 17:ssä", vain hän näki selvästi Bill Tottsin ja Bill Tottsin ympäristön ja loi yleissilmäyksen koko rikkuri- ja ammattiyhdistysprobleemiin ja siihen merkitykseen, mikä sillä oli Yhdysvalloille taistelussa maailmanmarkkinoista. Bill Totts ei todellakaan kyennyt katsomaan pitemmälle kuin seuraavaan ateriaan tahi seuraavan illan palkintonyrkkeilyyn "Iloisessa atleettiklubissa".
Keräillessään aineksia "Nainen ja työ"-teokseensa Freddie sai ensimmäisen varoituksen siitä vaarasta, mihin hän oli joutunut. Hän oli onnistunut liian hyvin yrityksessään elää kahdessa erillisessä maailmassa. Se erikoislaatuinen dualismi, jonka hän oli kehittänyt, oli loppujen lopuksi jotakin hyvin kestämätöntä, ja istuessaan mietiskelemässä työhuoneessaan hän käsitti, ettei se saanut jatkua. Se oli itse asiassa kahden osan näyttelemistä samassa kappaleessa, ja hän ymmärsi, että jos hän jatkoi sitä, täytyi hänen lopuksi kuitenkin jättää jompikumpi. Hän ei voinut elää jatkuvasti molemmissa maailmoissaan. Ja kun hän sitten käänsi katseensa siihen nidossarjaan, joka koristi hänen kirjakokoelmansa ylintä hyllyä – siinä olivat hänen omat teoksensa väitöskirjasta alkaen ja "Naiseen ja työhön" päättyen – selvisi hänelle, että hänen ehdottomasti tuli pitää kiinni tästä maailmasta. Bill Tottsista oli hänelle ollut hyötyä, mutta mies oli käynyt vaaralliseksi avustajaksi. Bill Tottsin olemassaolon täytyi päättyä.
Pelon, joka Freddie Drummondin oli vallannut, oli herättänyt Mary Condon, Kansainvälisen Käsineentekijäyhdistyksen n:o 97:n puheenjohtaja. Hän oli nähnyt neidon ensimmäisen kerran kuulijalehteriltä Luoteisen Työväenliiton kongressissa, ja hän oli nähnyt hänet Bill Tottsin silmillä, ja viimeksimainittu henkilö oli saanut Mary Condonista mitä edullisimman käsityksen. Tämä ei ollut lainkaan sen lajin naisia, jotka saattoivat miellyttää Freddie Drummondia. Mitä merkitsi hänelle, että tuolla naisella oli kuninkaallinen vartalo, suloinen ja notkea kuin pantterin, tai että hänellä oli kaksi ihmeellistä, mustaa silmää, jotka saattoivat säkenöidä harmista tai loistaa rakkaudenriemusta, aina mielentilan mukaan? Hän inhosi naisia, joilla oli liian uhkea vyötärys ja joilta puuttui – no niin, puuttui itsehillintää. Freddie Drummond hyväksyi kehitysopin, koska koko maailman oppineet kannattivat sitä, ja hänellä oli epämääräinen käsitys, että ihminen oli vähitellen noussut elämän tikapuita alempien, muodottomien olentojen sekamelskasta. Mutta hän hiukan häpesi tätä sukutaulua ja oli mieluummin ajattelematta sitä. Ja luultavasti hän juuri siitä syystä käytti raudanlujaa itsehillintäänsä ja saarnasi sitä toisille ja antoi etusijan oman ihmistyyppinsä naisille – naisille, jotka saattoivat karistaa itsestään tämän eläimellisen ja valitettavan sukuluettelon ja laajentaa itsekurilla sitä kuilua, mikä erotti heidät historian hämärään häipyvistä esi-isistä.
Bill Tottsilla ei ollut mitään tuollaisia ennakkoluuloja. Hän piti Mary Condonista siitä hetkestä lähtien, jolloin hän näki hänet kongressisalissa, ja hän päätti heti ottaa selville, kuka nainen oli. Seuraavalla kerralla hän tapasi tämän aivan sattumalta; hän oli silloin Pat Morrisseyn kuorma-ajurina. Hänet oli kutsuttu erääseen taloon, jossa oli vuokrattavana kalustettuja huoneita, viemään sieltä matka-arkku varastohuoneeseen. Emännän tytär oli kutsunut hänet ja vei hänet pieneen huoneeseen, jonka asukas – muuan käsineentekijä – oli äskettäin siirretty sairaalaan. Bill ei tietänyt tästä mitään. Hän kumartui, nosti matka-arkun, joka oli sangen iso, sai sen hartioilleen ja nousi taas horjahdellen pystyyn selkä oveen päin käännettynä, Samassa hän kuuli takaa naisäänen.
"Kuulutte kai yhdistykseen?" kysyttiin.
"Mitäs se teille kuuluu?" vastasi Bill. "Pois tieltä ny' vaan – ja äkkiä! Jotta täst' pääsee kääntymään."
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli kaksi kättä tarttunut häneen ja pyöräyttänyt häntä – jättiläistä – niin, että hän menetti arkkuineen tasapainonsa ja kaatua jysähti seinää vasten. Hän aikoi juuri päästää kirouksen, mutta sattui samassa katsomaan Mary Condonin vihasta salamoiviin silmiin.
"Tietysti mä kuulun yhdistykseen", sanoi hän. "Tahdoin vaan kiusotella teitä."
"Missä teidän jäsenkorttinne on?" kysyi Mary Condon virallisella äänellä.
"Taskussa. Mutt' mä en voi ny' antaa sitä teille. Arkku on niin peijakkaan raskas. Tulkaa mun kanssani rattaiden luo, niin mä näytän sen teille."
"Pankaa arkku maahan!" komensi tyttö.
"Miks' niin? Mull' on kortti, se on varma."
"Pankaa arkku maahan, kuuletteko! Kukaan rikkuri ei saa koskea siihen. Miten te suuri raukka kehtaattekin yrittää ottaa kunnollisilta ihmisiltä heidän työnsä. Miksi ette mene yhdistykseen ja tule ihmiseksi?"
Kaikki väri oli kadonnut Mary Condonin kasvoista, ja hän oli ilmeisesti raivoissaan.
"Ajatella, että teidänlaisenne iso ja voimakas mies voi olla oman luokkansa petturi! Otaksun, että palatte halusta saada vetää yhtä köyttä miliisin kanssa ja päästä ampumaan yhdistyksen jäseniä ensi ajurilakon aikana. Ehkä jo kuuluttekin miliisiin... Te näytätte minusta juuri sellaiselta..."
"Ei, kuulkaas – nyt se menee vähä' liian pitkälle!" Bill heitti arkun lattiaan, niin että tärähti, suoristautui ja pisti kätensä povitaskuun. "Mähän sanoin, ett' mä vaan sikoijasin teidän kanssanne. Tuoss' on – katsokaas siihen."
Se oli todellakin jäsenkortti.
"Kaikki hyvin", selitti Mary Condon. "Mutta älkää huoliko enää toiste laskea leikkiä."
Hänen ilmeensä kävi lempeämmäksi, kun hän huomasi, kuinka kevyesti Bill heitti ison arkun hartioilleen, ja hänen silmänsä loistivat, kun hän katseli kantajan miehekästä vartaloa. Mutta sitä ei Bill nähnyt. Hänellä oli tarpeeksi huolta arkusta.
Seuraavan kerran hän näki Mary Condonin Pesutyöntekijäin lakon aikana. Pesutyöntekijäin ammattiyhdistys oli vasta muodostettu, sen jäsenet olivat kokemattomia lakkoasioissa ja olivat pyytäneet Mary Condonia järjestämään heidän lakkonsa. Freddie Drummond aavisti, mitä oli tulossa, ja hän oli lähettänyt Bill Tottsin yhdistykseen tekemään tutkimuksia. Bill sai työtä pesulaitoksessa. Miehet komennettiin tuona aamuna ensiksi ulos tyttöjen rohkaisemiseksi, ja Bill oli sattumalta mankelihuoneen oven lähellä, kun Mary Condon valmistautui astumaan sinne. Esimies, joka oli kookas ja voimakas, sulki häneltä tien. Hän ei tahtonut, että hänen tyttönsä villittäisiin, ja hän aikoi opettaa Mary Condonin hoitamaan omia asioitaan. Kun Mary koetti tunkeutua hänen ohitseen, työnsi mies hänet takaisin ja tarttui karkealla kädellään hänen olkapäähänsä. Mary katsoi taakseen ja näki Billin.
"Tänne, mr Totts!" huusi hän. "Auttakaa minua. Tahdon päästä sisään."
Bill tunsi lämmittävää hämmästystä. Mary muisti hänen nimensä jäsenkortista. Seuraavassa silmänräpäyksessä tie oli vapaana esimiehen mutistessa raivostuneena oikeudestaan nostaa laillinen syyte, ja pian senjälkeen pesijättäret jättivät koneensa. Tämän lyhyen ja onnistuneen lakon loppuajan Bill toimi omasta aloitteestaan Mary Condonin henkivartijana ja sanansaattajana, ja kun lakko oli läpäisty, hän palasi yliopistoon muuttuakseen Freddie Drummondiksi ja ihmetelläkseen, mitä miellyttävää Bill Totts saattoi nähdä sellaisessa naisessa.
Freddie Drummond ei ollut pienimmässäkään vaarassa, mutta Bill oli rakastunut. Ei ollut mahdollista kieltää tätä tosiasiaa, ja juuri se antoi Freddie Drummondille mainitun varoituksen. No – hän oli tehnyt tehtävänsä, ja seikkailu sai nyt loppua. Hänen ei enää tarvinnut mennä Rotkon yli. Lukuunottamatta hänen uusimman kirjansa "Työn taktiikan ja strategian" kolmea viimeistä lukua oli kaikki valmista, ja hänellä oli tarpeeksi aineistoa koossa voidakseen asianmukaisesti päättää nuo luvut.
Hän tuli myöskin siihen johtopäätökseen, että hänen voidakseen jäädä peruuttamattomasti Freddie Drummondiksi täytyi hankkia itselleen lujia siteitä ja suhteita omaan yhteiskuntapiiriinsä. Joka tapauksessa oli hänen jo aika mennä naimisiin, ja hän oli varma siitä, että ellei Freddie Drummond menisi naimisiin, tekisi Bill Totts sen, ja selkkauksia, joita siitä syntyisi, oli hirveä ajatellakin. Ja niin astui Catherine van Vorst näyttämölle. Hänkin kuului yliopistoon; hänen isänsä oli filosofisen tiedekunnan praeses ja tiedekuntansa ainoa varakas jäsen. Se olisi kaikissa suhteissa järkevä avioliitto, ajatteli Freddie Drummond, ja kihlaus solmittiin ja julkaistiin. Ollen ulkonaiselta olemukseltaan kylmä ja maltillinen, ylimyksellinen ja terveesti vanhoillinen Catherine van Vorst omasi vissistä sisäisestä lämmöstä huolimatta itsehillintäkyvyn, joka oli melkein yhtä suuri kuin Drummondin.
Kaikki tuntui nyt olevan hyvällä tolalla, mutta Freddie Drummond ei voinut kokonaan pudistaa itsestään alemman maailman vetovoimaa, viettymystä vapaaseen ja avoimeen, teeskentelemättömään ja vastuuttomaan elämään Rotkon eteläpuolella. Kun hääpäivä läheni, tunsi hän veressään, että hän tosin oli hurjastellut aika tavalla, mutta että olisi silti ihanaa huvitella perusteellisesti vielä yhden kerran – esiintyä iloisena veitikkana ja elää ryövärinä, ennenkuin hän jäi yksinomaan harmaiden oppisalien ja pyhitetyn avioliiton varaan, Kiusausta suurensi vielä se seikka, että "Työn taktiikan ja strategian" viimeinen luku oli yhä kirjoittamatta, sen tähden että häneltä puuttui eräitä erittäin tärkeitä päivämääriä, jotka häneltä olivat jääneet hankkimatta.
Ja niin lähti Freddie Drummond viimeisen kerran Rotkon toiselle puolelle, hankki tarvitsemansa päivämäärät ja tapasi onnettomuudeksi Mary Condonin. Kun hän jälleen oli työhuoneessaan, ei hänen suinkaan ollut mieluista ajatella, mitä oli tapahtunut. Se teki varoituksen kaksin verroin pakottavaksi. Bill Totts oli käyttäytynyt aivan inhoittavasti. Hän ei ollut ainoastaan tavannut Mary Condonia Työväenyhdistyksen suuren kokoushuoneiston ulkopuolella, vaan oli myöskin mennyt hänen kanssaan erääseen ruokapaikkaan ja tarjonnut hänelle ostereita. Ja ennenkuin he erosivat Maryn oven ulkopuolella, hän oli kiertänyt kätensä neidon ympärille ja suudellut tätä huulille ja tehnyt sen kerran toisensa jälkeen. Ja viime sanat, jotka Mary oli kuiskannut hänen korvaansa rakkaudesta värisevällä äänellä, olivat: "Bill – rakas, kallis Bill!"
Tuo muisto pöyristytti Freddie Drummondia. Hän näki kuilun ammottavan edessään. Hänellä ei ollut synnynnäistä taipumusta moniavioisuuteen, ja hän kauhistui niitä mahdollisuuksia, joita tilanne saattoi tuoda mukanaan. Tästä täytyi tehdä loppu, eikä se voinut loppua muuten kuin kahdella tavalla. Joko hänestä tulisi yksinomaan Bill Totts ja hän menisi naimisiin Mary Condonin kanssa tai hän jäisi yksinomaan Freddie Drummondiksi ja menisi naimisiin Catherine van Vorstin kanssa. Muussa tapauksessa hänen menettelynsä olisi alhaista ja halveksittavaa.
Useiden seuraavien kuukausien aikana käytiin San Franciscossa kiivaita työtaisteluita. Ammattiyhdistykset ja työnantajayhdistykset panivat kovan kovaa vastaan niin päättäväisesti, että näytti siltä, kuin olisi niillä nyt ollut aikomuksena saada välit tavalla tai toisella ratkaistuiksi kaikiksi ajoiksi. Mutta Freddie Drummond sorvaili tutkielmiaan ja piti luentojaan eikä liikahtanutkaan paikaltaan. Hän antautui tarmokkaasti jokapäiväiseen seurusteluun Catherine van Vorstin kanssa ja löysi hänestä alati entistä enemmän kunnioitettavaa ja ihailtavaa – niin, vieläpä rakastettavaa. Raitiotielakko tosin houkutteli häntä, mutta ei niin voimakkaasti, kuin hän oli odottanut, ja suuren lihatavaratyöläisten lakon suhteen hän tunsi olevansa aivan välinpitämätön. Bill Totts oli nähtävästi onnellisesti voitettu, ja uudella innolla Freddie Drummond kävi käsiksi kauan suunnittelemaansa tutkielmaan nimeltä "Voiton väheneminen".
Vihkiäisten piti tapahtua kahden viikon kuluttua, kun Catherine van Vorst kerran iltapäivällä vei hänet mukaansa automatkalle katsomaan nuorukaisklubia, jonka muuan – Catherinelle läheinen – työsiirtola oli äskettäin rakentanut. Auto oli morsiamen veljen, ja nuorta paria seurasi matkalle ainoastaan ohjaaja. Kearny streetin kohdalla muodostavat Market Street ja Geary street V:n kaltaisen terävän kulman. Auto tuli Market streetiä pitkin aikoen kiertää tuon terävän kulman ja jatkaa Geary streetiä myöten. Mutta autossa-olijat eivät tietäneet, mitä oli tekeillä Geary Streetillä ja minkä sallimus oli määrännyt kohtaamaan heitä juuri mutkan kohdalla. Vaikka lehdistä tiedettiin, että lihatavaratyöläisten lakkoa jatkettiin parhaillaan mitä suurimmalla katkeruudella, oli jokainen ajatus siitä tällä hetkellä kaukana Freddiestä. Eikö hän istunut Catherinen vieressä? Ja sitäpaitsi hän parhaillaan selitteli morsiamelleen yksityiskohtaisesti mielipiteitään siirtolatyöstä – mielipiteitä, jotka osaksi perustuivat Bill Tottsin kokemuksiin.
Rikkurien ajamina tuli Geary streetiä pitkin kuusi lihakuormaa. Kunkin ajomiehen vieressä istui poliisi. Kuormaston edessä ja takana ja molemmilla puolilla marssi sadan poliisin vahvuinen turvasaattue. Poliisiosaston jäljessä seurasi järjestetty, mutta hieman äänekäs kansanjoukko, joka ulottui monen korttelin pituudelle ja täytti kadun leveyden jalkakäytävältä toiselle. Lihatrusti yritti toimittaa hotelleihin lihaa ja samalla aloittaa lakon tukahduttamisen. Hotelli St. Francis oli jo saanut mitä tarvitsi, vaikkakin onnistuminen oli maksanut joukon rikottuja ikkunaruutuja ja pääkoppia, ja kuormasto oli nyt matkalla auttamaan Palace-hotellia.
Huolettomassa tietämättömyydessä kaikesta tästä istui Drummond Catherinen vieressä ja puhui siirtolatyöstä, kun auto, joka kulkea jyskytti eteenpäin kaikkea liikennettä uhmaten, teki suuren kierroksen päästäkseen kulman ympäri. Isot neljän hevosen vetämät hiilivankkurit, joihin oli kuormattu jyhkeitä hiilimöhkäleitä, tulivat samassa Kearny streetiltä ilmeisesti matkalla Market streetille ja sulkivat autolta tien. Mies, joka ajoi vankkureita, näytti neuvottomalta, ja autonohjaaja hiljensi vauhtia, mutta välittämättä poliisin varoituksesta hän käänsi auton vastoin liikennesääntöjä vasemmalle mennäkseen suoraan vankkurien ohi.
Sillä hetkellä keskeytti Freddie Drummond esitelmänsä. Eikä hän enää jatkanut sitä, sillä tilanne kehittyi yhtä nopeasti kuin kuvat vaihtelevat kaleidoskoopissa. Hän kuuli kansanjoukon huudon takanaan ja näki vilahdukselta kypäräpäiset poliisit ja huojuvat lihakuormat. Samassa silmänräpäyksessä hiilenajaja antoi hevosilleen pari roimaa piiskansivallusta, nousi seisomaan ja ajoi vankkurinsa salamannopeasti poikittain lähestyvän lihakuormaston eteen, minkä jälkeen hän äkkiä jarrutti ja pysähdytti hevoset. Sitten hän sitoi ohjakset jarrulaitteen kahvaan ja istuutui sen näköisenä, kuin olisi pysähtynyt jäädäkseen siihen, missä oli. Auto oli myöskin täytynyt pysähdyttää, sillä nuo suuret, huohottavat ajohevoset olivat tunkeutuneet sen eteen.
Ennenkuin ohjaaja ennätti pelastaa auton pälkäästä peräyttämällä, oli eräs vanha irlantilainen, jolla oli keikkuvat pikarattaat, piiskannut ainoan hevosensa nelistämään ja tartuttanut pyöränsä auton pyörään. Drummond tunsi hyvin sekä hevosen että rattaat, sillä hän oli usein ajanut niillä itse. Irlantilainen oli Pat Morrissey. Toisella puolella ajoivat eräät panimorattaat pyöränsä kiinni hiilivankkureiden pyöriin, ja raitiovaunusta, jonka piti mennä Kearny streetiltä itään päin, soitettiin hurjasti kelloa, samalla kuin kuljettaja huutaen poliisille uhmaavia sanoja ajoi hurjaa vauhtia tekemään sulun täydelliseksi. Ja rattaat rattaiden jälkeen takertuivat toisiinsa ja sulkivat tien. Hämmennys kasvoi. Lihakuormien täytyi pysähtyä. Poliisit oli suljettu kuin ansaan. Kansanjoukon huuto kasvoi, sitä mukaa kuin se lähestyi hyökätäkseen, kun taas poliisit kävivät sulun muodostavien rattaiden kimppuun.
"Olemme jääneet tähän kiinni", virkkoi Drummond rauhallisesti Catherinelle.
"Niin", sanoi tämä ja nyökkäsi yhtä tyynesti. "Mitä villejä nuo ovat?"
Drummondin ihailu kasvoi kaksinkertaiseksi. Catherine oli tosiaankin hänen lajiaan. Hän olisi ollut tyytyväinen neitoon, vaikka tämä olisi huutanut ja tarrautunut häneen, mutta tämä – niin, tämä oli kerrassaan suurenmoinen. Hän istui siinä keskellä tätä myrskyä yhtä rauhallisena, kuin jos he olisivat olleet oopperan edustalla ja liikenne olisi hetkeksi tukkeutunut.
Poliisit koettivat avata tien lihakuormille. Hiilivankkurien ajaja, iso ja voimakas mies, jolla ei ollut takkia yllään, sytytti piippunsa ja alkoi tupakoida. Hän katseli hyväntahtoisen näköisenä poliisikapteenia, joka raivosi ja kirosi hänelle, ja hän vastasi vain olkapäitten kohautuksella. Takaapäin kuului poliisien patukkain "tram-ta-tam" niiden osuessa pääkoppiin ja helvetillinen kuoro kirouksia, huutoja ja ulvontaa. Tämän melun äkillinen valtava kasvu tiedoitti, että väkijoukko oli murtautunut läpi ja veti parhaillaan erästä rikkuria alas kuormalta. Poliisikapteeni sai etujoukkoonsa vahvistusta ja väkijoukko työnnettiin takaisin. Sillä välin oli ikkuna toisensa jälkeen avautunut oikealla puolella olevassa isossa konttoritalossa, ja luokkatietoiset konttoriapulaiset heittivät kokonaisen kuuron konttoritarpeita poliisien ja lakonrikkurien niskaan. Paperikoreja, mustepulloja, paperivaakoja, kirjoituskoneita – kaikkea, mitä oli käsillä, lensi ilman halki.
Eräs poliisikonstaapeli kiipesi kapteeninsa käskystä lihavankkurien korkealle kuskipukille pidättämään ajajaa. Tämä nousi rauhallisesti ja huolettomasti ottamaan hyökkääjää vastaan, otti hänet äkkiä käsiinsä ja heitti alas kapteenin päälle. Hiilenajaja oli iso ja voimakas kuin jättiläinen, ja kun hän nousi kuormansa päälle ja singautti molemmin käsin alas hiilimöhkäleen, hellitti eräs poliisi, joka oli kiipeämässä vankkureihin toiselta puolelta, otteensa ja putosi maahan. Poliisikapteeni komensi puolikymmentä miehistään valtaamaan vankkureita. Mutta hiilenajaja kapuili kuormansa yli puolelta toiselle ja pommitti heitä kaikkia isoilla hiilenkappaleilla.
Jalkakäytävällä oleva kansanjoukko ja yhteenkytkeytyneiden rattaiden ajajat osoittivat ihastustaan kehoitushuudoin. Raitiovaununkuljettaja, joka läimäytteli kepillä iskuja poliisien kypäröihin, lyötiin tajuttomaksi ja vedettiin alas vaunusillalta. Poliisikapteeni oli raivoissaan miehistönsä kärsimästä tappiosta ja johti itse seuraavaa hyökkäystä hiilikuormalle. Parikymmentä poliisia kiipeili linnoituksen korkeita seiniä. Mutta hiilenajajalla näytti olevan seitsemän miehen voimat. Sattui, että kuusi ja kahdeksankin poliisia vieri yht'aikaa kiveykselle ja vankkureiden alle. Ollessaan juuri torjumassa takaapäin tullutta hyökkäystä hiilenajaja kääntyi ja näki poliisikapteenin yrittävän singauttaa itsensä kuskipukille vankkurien etupuolelta. Mies oli vielä erittäin vaikeassa asemassa, kun hiilenajaja heitti häntä kohti kolmenkymmenen naulan painoisen hiilimöhkäleen, ja se osui häntä keskelle rintaa. Poliisikapteeni kaatui taaksepäin, tuiskahti aisahevosen selkään, kellahti maahan ja tungettiin auton takapyörää vasten.
Catherine luuli, että poliisiupseeri oli kuollut, mutta tämä nousi pystyyn ja hyökkäsi uudelleen. Catherine ojensi hansikoidun kätensä ja taputti pärskyvän ja vapisevan hevosen kylkeä. Mutta Drummond ei huomannut, mitä morsiamensa teki. Hän ei nähnyt muuta kuin taistelun hiilirattailla, sillä eräs Bill Totts alkoi hänen monimutkaisen sielunelämänsä jossakin sopukassa jälleen herätä henkiin. Drummond oli lain ja järjestyksen ja olevien olojen pysyttämisen puolella, mutta hänen sisässään piilevä barbaari ei tahtonut tietää mistään sellaisesta. Nyt jos koskaan Freddie Drummond pinnisti kaiken raudanlujan itsehallintansa, jotta se pelastaisi hänet. Mutta kirjoitettu on, että huoneen, joka nousee itseänsä vastaan, täytyy kukistua. Ja Freddie Drummond huomasi, että hän oli jakanut kaiken tahtonsa ja voimansa Bill Tottsin kanssa, ja tämän jaon kautta oli se yksilöllisyys, joka kummallakin oli ollut, tullut revityksi kahteen osaan.
Freddie Drummond istui aivan tyynenä autossa Catherine van Vorstin vieressä. Mutta Freddie Drummondin silmien läpi katsoi myöskin Bill Totts, ja jossakin näiden silmien takana olivat Freddie Drummond – järkevä ja vanhoillinen sosiologi – ja työväenyhdistyksen luokkatietoinen ja taistelunhaluinen Bill Totts kamppailussa heidän yhteisen ruumisasuntonsa herruudesta. Bill se noilla silmillä näki hiilikuormasta käydyn taistelun välttämättömän lopun. Hän näki, miten erään poliisin onnistui päästä sinne, ja sitten tuli toinen ja kolmas. Miehet kompuroivat häilyvällä pohjalla epävarmasti, mutta heidän pitkät patukkansa olivat toiminnassa. Hiilenajaja sai heikon iskun päähänsä. Toisen iskun hän vältti ottamalla sen vastaan olkapäällään. Äkkiä hän ryntäsi hyökkääjiä kohti, otti kaksi heistä käsiinsä ja syöksyi vankina kadulle hellittämättä otettaan poliiseista.
Catherine van Vorst tunsi itsensä sairaaksi ja oli vähällä pyörtyä nähdessään kaiken tämän raa'an taistelun ja verenvuodatuksen. Mutta tästä heikkoudentilasta hänet herätti äkkiä merkillinen ja kokonaan odottamaton tapaus. Hänen vieressään istuva mies päästi hirveän, villin huudon ja nousi seisomaan. Hän näki miehen loikkaavan etuistuimen yli, hyppäävän aisahevosten leveille lautasille ja siitä ylös hiilivankkureille. Mies kiiti kuin pyörretuuli. Ennenkuin hiilikuormalla oleva ällistynyt poliisi saattoi arvata, mitä tuolla erittäin hienosti puetulla, mutta ilmeisesti kiihtyneellä herralla oli mielessään, sai hän töytäyksen, joka lähetti hänet suhisevalla vauhdilla kiveykselle. Kasvoihin tähdätyllä potkulla annettiin eräälle ylöskiipeävälle poliisille sama kyyti. Kolmen muun onnistui kuitenkin päästä kuormalle, ja heidän ja Bill Tottsin välillä syntyi vimmattu taistelu, jonka kestäessä viimeksimainittu sai ruhjevamman päähänsä, minkä lisäksi häneltä revittiin takki, liivit ja puolet paidasta. Mutta nuo kolme poliisia heitettiin pois kaikkiin suuntiin, ja Bill Totts piti hallussaan taistelutantereen, josta hän heitti alas joukoittain isoja hiilikimpaleita.
Poliisikapteeni aloitti urhoollisesti uuden hyökkäyksen, mutta hänet otettiin vastaan hiilimöhkäleellä, joka murskaantui hänen päätänsä vasten mustaksi sateeksi. Poliisin tarkoituksena oli murtaa edessä oleva sulku, ennenkuin väkijoukko ehti murtautua poliisiketjun läpi takaapäin, ja Bill Tottsin tarkoituksena oli pitää hiilivankkurit paikoillaan, kunnes kansanjoukko oli murtautunut läpi. Raivoisa hiilisota jatkui.
Ja työmiehet olivat tunteneet puolustajansa. "Suuri" Bill oli, niinkuin tavallista, asettunut rintamaan, ja Catherine van Vorstilta meni pää aivan pyörälle, kun hän kuuli kaikilta tahoilta huudettavan: "Bill! Oh – sinäks se oletkin, Bill!" Pat Morrissey hyppi istuimellaan ja huusi hullaantuneena: "Anna niille, Bill! päin höskiä! Syö ne elävältä!" Ja jalkakäytävältä Catherine kuuli naisäänen huutavan: "Katso, Bill – tuonne etupuolelle!" Bill otti varoituksen varteen, ja muutamilla hyvin tähdätyillä mustilla ammuksilla hän puhdisti vankkureiden etuosan hyökkääjistä. Catherine van Vorst käänsi päätään ja näki jalkakäytävän mutkassa naisen, joka posket hehkuen loistavin, mustin silmin tuijotti taukoamatta miestä, joka vielä pari minuuttia sitten oli ollut Freddie Drummond.
Konttorirakennuksen avoimista ikkunoista kuului paukkuvaa kättentaputusta. Sieltä satoi alas uusi kuuro heittoaseita – asiakirjasäiliöitä ja konttorituoleja. Väkijoukko oli nyt puhkaissut lihakuormalinjan ja lähestyi – jok'ainoa poliisi oli nyt useiden hyökkääjien saartamana. Monet poliisit etsivät suojaa hiilivankkureiden alta, ja heidän irralliset hevosensa – joista toisilla oli ratsastajansa selässä tai yrittämässä nousta sinne – laukkasivat vastakkaisen puolen jalkakäytävälle ja Market streetille.
Catherine van Vorst kuuli naisäänen huutavan uuden varoituksen. Hän näki jälleen naisen kulmassa ja kuuli, kuinka tämä huusi: "Iske nyt, Bill! Nyt on sinun vuorosi! Iske!"
Poliisi oli sillä hetkellä kutakuinkin poislakaistu. Ja Bill Totts hyppäsi kadulle ja raivasi itselleen tien tuon jalkakäytävällä olevan naisen luo. Catherine van Vorst näki tämän sulkevan hänet syliinsä ja suutelevan häntä suulle; ja Catherine van Vorst tarkkasi häntä ihmetellen hänen kulkiessaan jalkakäytävää pitkin toinen käsi naisen vyötäisillä – kumpikin puhui ja nauroi, mies niin vilkkaasti ja innokkaasti, ettei Catherine koskaan olisi voinut uneksiakaan hänestä sellaista.
Poliisi tuli takaisin ja aukaisi sulun, odottaessaan vahvistusjoukkoja ja uusia hevosia ja ajajia. Väkijoukko oli tehnyt tehtävänsä ja hajaantui, ja Catherine van Vorst istui edelleen paikoillaan ja katseli sen miehen menoa, jonka hän oli tuntenut Freddie Drummondina. Mies oli päätänsä pitempi kaikkia muita. Hänen kätensä syleili edelleen tuota naista. Ja hän – Catherine – istui siinä autossa ja näki pariskunnan kulkevan Market streetin poikki ja Rotkon yli ja katoavan työväenkorttelin Kolmannelle kadulle.
Seuraavina vuosina Freddie Drummond ei pitänyt luentoja Kalifornian yliopistossa, eikä mitään taloudellisia ongelmia tai työväenkysymystä käsitteleviä teoksia ilmestynyt Frederick A. Drummondin nimellä. Sitävastoin kuultiin pian puhuttavan, että työläiset olivat saaneet uuden johtajan nimeltä William Totts. Sama mies, joka meni naimisiin Kansainvälisen Käsineentekijäyhdistyksen n:o 974:n puheenjohtajan Mary Condonin kanssa. Ja sama mies, joka pani alulle kuuluisat keittäjä- ja tarjoilijalakot, mitkä ennen onnellista päätöstään johtivat lakkoihin parissakymmenessä muussa ammattiyhdistyksessä, joista Kanankynijien ja Hautausurakoitsijoiden olivat kauimpana toisistaan.
SUURLAKKO
Heräsin kokonaista tuntia ennen tavallista aikaani. Se oli sinänsä omituista, ja makasin valveilla ja aprikoin, mitä se mahtoi merkitä. Jotakin oli vinossa – en tietänyt mitä. Minulla oli ahdistava tunto, että jotakin hirveätä oli tapahtunut tai juuri tapahtumassa. Mutta mitä se oli? Koetin kotiutua tilanteeseen. Mieleeni juolahti, että monet olivat vuoden 1906 suuren maanjäristyksen jälkeen väittäneet, että he olivat heränneet muutama silmänräpäys ennen ensimmäistä tärähdystä ja että he niinä sekunteina olivat olleet kummallisen pelontunteen vallassa. Kohtasiko San Franciscoa uusi maanjäristys?
Makasin kokonaisen minuutin jännittyneesti odottaen, mutta seinät eivät horjuneet eikä myöskään kuulunut luhistuvien muurien ryminää. Kaikki oli hiljaista. Niin – siinäpä se. Äänettömyys. Eipä ihme, että olin tuntenut oloni oudoksi. Suuren kaupungin melu oli merkillisesti tauonnut. Tähän aikaan raitiovaunut tavallisesti kulkivat katuani pitkin kolmen minuutin väliajoin. Kenties olimme saaneet raitiotielakon, oli ensimmäinen ajatukseni, tai ehkä jotakin oli tapahtunut voimajohdolle, niin että sähkövirta oli katkennut. Mutta tässä piili varmaan jotain muutakin – äänettömyys oli aivan liian syvä. En kuullut vaununpyörien kolinaa enkä raudoitettujen kavioiden iskuja kivitystä vasten.
Painoin sänkyni vieressä olevaa soittonappulaa ja koetin kuunnella kellon ääntä, vaikka varsin hyvin tiesin, että sen oli mahdotonta tunkeutua kolmanteen kerrokseen. Kello oli ilmeisesti kuitenkin soinut, sillä parin minuutin kuluttua tuli Brown huoneeseen tuoden kahvitarjottimen ja sanomalehden. Hänen kasvonsa olivat yhtä ilmeettömät kuin muulloinkin, mutta näin hänen katseessaan vilahduksen hämmästystä ja levottomuutta. Näin myöskin, ettei tarjottimella ollut kermaa.
"Meijeri ei tänään ole tuottanut mitään", selitti Brown, "eikä leipomokaan".
Katsahdin jälleen tarjottimeen. Siinä ei ollut lainkaan tuoretta ranskanleipää – vain muutama viipale kuivaa eilispäiväistä grahamleipää, mielestäni maailman inhoittavinta leipää.
"Tänään ei ole tuotettu mitään, sir", alkoi Brown anteeksipyytävästi selittää, mutta minä keskeytin hänet:
"Entä sanomalehti?"
"Kyllä, sir, se on tullut, mutta sepä onkin ainoa – ja viimeisen kerran sekin ilmestyy. Huomiseksi ei niillä ole painopaperia. Niin sanotaan lehdessä. Minä lähetän jonkun ulos hankkimaan kondensoitua maitoa."
Pudistin päätäni, join mustaa kahvia ja tartuin sanomalehteen. Sen otsakkeet selittivät kaiken – selittivät tietysti oikeastaan liian paljon, sillä lehti meni niin pitkälle pessimismissään, että se oli aivan naurettavaa. Kaikkialla Yhdysvalloissa oli julistettu suurlakko, ja lehti suhtautui pahanenteisen levottomasti siihen, mitä mahdollisuuksia suurilla kaupungeilla oli elintarpeiden saamiseen.
Luin nopeasti kaiken – suuren osan aivan ylimalkaisesti – ja palautin mieleeni joukon asioita entisaikain työläislevottomuuksista. Kokonaisen sukupolven ajan oli suurlakko ollut järjestyneitten työläisten unelmana. Tämän unelman oli alkuaan keksinyt Debs, muuan työläisten huomattavimmista johtajista kolmekymmentä vuotta sitten. Muistin, että yliopisto-opintojeni alkuaikana olin kirjoittanut tästä aiheesta tutkielman erääseen aikakauslehteen ja nimittänyt sen "Debsin unelmaksi". Ja minun täytyi myöntää, että olin käsitellyt hänen ajatustaan hyvin ylimielisesti ja akateemisesti unelmana eikä minään sen enempänä. Aika ja maailma olivat rientäneet eteenpäin, Gompers oli poissa, Amerikan Työväenliitto oli hajonnut, ja poissa oli Debs kaikkine hurjine vallankumouksellisine aatteineen – mutta unelma oli elossa, ja nyt se oli lopultakin toteutunut. Mutta lukiessani lehden synkkiä ennustuksia nauroin ääneen. Tuon tiesin minä paremmin. Liian monessa yhteenotossa olin nähnyt työväenyhdistysten joutuvan tappiolle. Muutaman päivän kuluttua olisi kaikki jälleen järjestyksessä. Tämähän oli kansallislakko, eikä sen tukahduttaminen veisi hallitukselta pitkää aikaa.
Heitin lehden käsistäni ja aloin pukeutua. Olisi todellakin mielenkiintoista mennä ulos San Franciscon kaduille näkemättä ja kuulematta ainoankaan ajoneuvon kulkevan ja nähdä sensijaan koko kaupunki pakolliseen toimettomuuteen vajonneena.
"Pyydän anteeksi, sir", sanoi Brown ojentaessaan minulle sikarilaatikon, "mutta mr Hammond on pyytänyt saada puhua muutaman sanan, ennenkuin menette ulos."
Hammond oli hovimestarini. Kun hän astui sisään, saatoin havaita, että hän töin tuskin saattoi hillitä mielenliikutuksensa. Sain heti tietää syyn.
"Mitä meidän on tehtävä, sir? Täällä tullaan tarvitsemaan ruokatavaraa, ja kaikki ajajat ovat lakossa. Ja sähköjohdot on suljettu – ne lakkoilevat kai sielläkin."
"Ovatko kaupat auki?" kysyin minä.
"Vain pienet, sir! Apulaiset ovat lakossa, niin että suuret täytyy pitää suljettuina, mutta pieniä hoitavat omistajat itse perheineen."
"Ottakaa sitten auto", sanoin, "ja ajakaa ympäri kaupunkia ostoksia tekemään! Ostakaa suuria varastoja kaikkea, mitä tarvitaan tai tullaan tarvitsemaan. Ostakaa laatikko steariinikynttilöitä – ei, puolikymmentä laatikkoa. Ja kun olette lopettanut ostoksenne, niin sanokaa Harrisonille, että hän vie minut klubiin – viimeistään kello yksitoista."
Hammond pudisti vakavan näköisenä päätään.
"Mr Harrison ottaa osaa lakkoon Autonajajayhdistyksen mukana, enkä minä osaa käyttää autoa."
"Ohoo – onko hän lakossa?" sanoin minä. "No, jos mr Harrison osuu tiellenne tänään, voitte sanoa hänelle, että hän saa hakea itselleen toisaalta paikan."
"Kyllä, sir."
"Ette kai sattumalta kuulu johonkin Hovimestariyhdistykseen, Hammond? Sanokaa!"
"En, sir", oli vastaus. "Ja vaikka kuuluisinkin, en hylkäisi työnantajaani tällaisen pulan aikana. Ei, minä..."
"Hyvä, suurkiitos", sanoin. "Laittautukaa nyt kuntoon ajomatkaa varten. Ohjaan autoa itse, ja me hankimme riittävät varastot, joiden avulla voimme kestää vaikka piirityksen."
Oli kaunis vappupäivä. Taivas oli pilvetön, tuulenhenkäystäkään ei tuntunut, ja ilma oli lämmin, miltei palsamituoksuinen. Paljon autoja oli liikkeellä, mutta omistajat ajoivat niitä itse. Kaduilla vilisi väkeä, mutta kaikki oli rauhallista. Työläiset kulkivat pyhäpukuisina ulkona hengittämässä raitista ilmaa ja katsomassa, minkä vaikutuksen lakko teki. Kaikki oli niin tavallisuudesta poikkeavaa ja samalla rauhaisaa, että minä hämmästyksekseni huomasin nauttivani siitä. Hermoni olivat miellyttävästi kiihoittuneet. Tämä oli jonkinlaista rauhallista ja hiljaista seikkailua. Tapasin miss Chickeringin. Hän istui pikku autonsa ohjaustangon ääressä. Ja hän teki täyskäännöksen ja tuli jälkeeni saavuttaen minut seuraavassa kulmassa.
"Oh, mr Corf", huusi hän, "tiedättekö, mistä saa ostaa kynttilöitä? Olen tiedustellut kymmenkunnasta kaupasta, mutta ne oli kaikkialta myyty loppuun. Tämä on ihan hirveätä, eikö totta?"
Mutta hänen loistavat silmänsä puhuivat aivan toista. Hän nautti tilanteesta, niinkuin me muutkin. Tämähän oli kelpo seikkailua, kun ei voinut hankkia kynttilöitä. Vasta kun olimme ajaneet kaupungin halki työväenkortteleihin Market streetin eteläpuolelle, löysimme muutamia pieniä maustekauppoja, joista kynttilöitä ei vielä oltu myyty loppuun. Miss Chickering arveli, että yksi laatikko riittäisi, mutta minä taivutin hänet ostamaan neljä. Minun autossani oli viljalti tilaa, ja minä varustauduin kahdellatoista laatikolla. Kukaan ei tietänyt, kauanko lakko tulisi kestämään. Ja siitä syystä täytin autoni jauhosäkeillä, leivinpulverilla, säilykkeillä ja kaikenlaisilla Hammondin ehdottamilla tavallisilla elintarpeilla. Viimeksimainittu hääräili ostosten kimpussa kotkottaen kuin rauhaton kanavanhus.
Merkillistä oli tänä ensimmäisenä lakkopäivänä se, että kukaan ei oikeastaan ajatellutkaan ottaa asiaa vakavalta kannalta. Kaikkien ammattiyhdistysten tiedonannoille aamulehdissä, joissa ne ilmoittivat olevansa valmiit kestämään kuukauden tai tarpeen vaatiessa kolme, naurettiin. Ja kuitenkin olisi jo tuona ensimmäisenä päivänä pitänyt käsittää, että tosi oli kysymyksessä, sillä työväenluokka ei ollut mukana suuressa rynnistyksessä elintarpeiden ostoon. Tietenkään ei. Viikkojen ja kuukausien kuluessa oli tämä työväenluokka ovelasti ja salaisesti koonnut suunnattomia varastoja. Siitä syystä saatettiin meidät päästää tyhjentämään työväenkorttelien pienet maustekaupat.
Vasta iltapäivällä klubiin tullessani tunsin ensimmäisen levottomuuden häivähdyksen. Siellä oli kaikki epäjärjestyksessä. Cocktailiin ei ollut lainkaan öljymarjoja, ja tarjoilemisen laita oli niin ja näin. Useimmat vieraat olivat harmissaan, ja kaikki näyttivät tyytymättömiltä. Oikea äänien Baabeli kohtasi minua astuessani sisään. Kenraali Folsom, joka oli sijoittanut tilavan ruumiinsa lepoon tupakkahuoneen ikkunanurkkaukseen, puolustautui parhaillaan puolta tusinaa kiihtynyttä herraa vastaan, jotka vaativat, että hänen tuli tehdä jotakin.
"Mitä voin minä tehdä sen lisäksi, minkä olen tehnyt?" sanoi hän. "Washingtonista ei ole tullut mitään määräyksiä. Jos te, herrani, voitte saada sähkösanomat kulkemaan perille, olen tekevä kaiken, mitä minun käsketään tehdä. Mutta minä en tiedä, mitä on tehtävä. Heh kun tänä aamuna sain tietää lakosta, keskitin ensitöikseni joukot – kolmetuhatta miestä. Ne vahtivat pankkeja, rahapajoja, postikonttoreita ja julkisia rakennuksia. Mitään epäjärjestystä ei ole ilmennyt. Lakkolaiset käyttäytyvät aivan rauhallisesti. Ette kai vaadi, että minun on ammuttava heitä sen vuoksi, että he vaimoineen ja lapsineen prameilevat kaduilla pyhäpuvussa."
"Haluaisinpa tietää, kuinka Wall Streetillä voidaan", kuulin lähemmäksi mennessäni Jimmy Womboldin sanovan. Saatoin arvata kuinka levoton hän oli, sillä tiesin, että Consolidated Westernin laajaperäiset asiat olivat hänen sydäntään lähellä.
"Kuulehan, Corf", huusi Atkinson vastaani, "missä kunnossa on autosi? Käykö se?"
"Käy", vastasin, "entä sinun?"
"Rikki – ja kaikki korjaamot kiinni. Ja vaimoni on luullakseni jossakin Truckeen seuduilla maantielle jätettynä. En millään tavoin voi saada sähkösanomaa hänelle – en rahalla enkä rakkaudella. Hänen piti tulla kotiin tänä iltana. Ja nyt hän siellä ehkä näkee parhaillaan nälkää. Lainaa minulle autosi!"
"Sitä ei voi saada lahden yli", puuttui puheeseen Halstead. "Lautat eivät kulje. Mutta minäpä sanon, mitä sinun on tehtävä. Oh tuollahan on Rollinson – halloo, Rollinson, tulkaa tänne hetkeksi! Atkinsonin pitää saada auto lahden yli. Hänen vaimonsa on kiikissä jossakin Truckeen seuduilla. Ettekö voi toimittaa Lurletteä. Tiburonista tänne ja auttaa häntä autoineen yli?"
Lurlette oli kahdensadan tonnin kantoinen valtameripursi.
Rollinson pudisti päätään.
"Emme saisi ainoatakaan rantajätkää avuksi kuljettamaan autoa kannelle, vaikka voisinkin tuoda tänne Lurletten. Ja sitäkään en voi, koska koko miehistö kuuluu Rannikkoväestön Merimiesyhdistykseen ja se on lakossa niinkuin kaikki muutkin."
"Mutta vaimoni näkee siellä ehkä nälkää", kuulin Atkinsonin poistuessaan valittavan.
Tupakkahuoneen toisessa päässä tapasin joukon kiihtyneitä ja harmistuneita herroja, jotka olivat ryhmittyneet Bertie Messenerin ympärille. Bertie ärsytti ja kuohutti heitä kylmällä ja kyynillisellä tavallaan. Bertie ei piitannut lakosta rahtuakaan. Hän ei oikeastaan piitannut mistään mitään. Bertie oli saanut tarpeekseen kaikesta – ainakin kaikesta siitä, mikä on puhdasta tässä elämässä. Likaisella ei häneen ollut vähäisintäkään vetovoimaa. Hän oli kahdenkymmenen miljoonan arvoinen – kaikki varmoissa kiinnityksissä –, eikä hän koskaan elämänsä aikana ollut liikuttanut sormeakaan tehdäkseen jotakin tuottavaa työtä, vaan oli perinyt kaiken isältään ja kahdelta sedältään. Kaikkialla hän oli ollut, kaikki hän oli nähnyt, ja kaikkea hän oli tehnyt, mutta ei ottanut itselleen puolisoa – huolimatta muutamien satojen kunnianhimoisten mammojen tarmokkaista ja päättäväisistä hyökkäyksistä. Vuosikausia hän oli ollut avioliittomarkkinoiden parhain kultakala, mutta toistaiseksi hän oli välttänyt kaikki pyydykset. Hän oli aivan tuhannen tulimmaisen tavoiteltava. Suuren rikkautensa lisäksi hän oli nuori, kaunis ja – niinkuin juuri mainitsin – puhdas maultaan ja taipumuksiltaan. Etevä urheilija hän myöskin oli – nuori, vaaleatukkainen jumala, joka teki kaikki täsmällisesti ja ihailtavasti yhtä ainoata lukuunottamatta, nimittäin naimisiin menoa. Mutta hän ei välittänyt mistään, ei ollut lainkaan kunnianhimoinen, hänellä ei ollut intohimoja eikä vähintäkään halua ryhtyä tehtäviin, jotka hän olisi voinut suorittaa paljon paremmin kuin muut.
"Tämä on uppiniskaisuutta esivaltaa kohtaan", selitti joku joukosta. Toinen nimitti sitä kapinaksi ja vallankumoukseksi, kolmas puhui anarkiasta.
"Ei se minusta siltä näytä", sanoi Bertie. "Olen ollut ulkona kaduilla koko aamupäivän. Kaikkialla täysi järjestys, Milloinkaan en ole nähnyt rauhallisemmin odottavaa kansanjoukkoa. Ei ole pienintäkään syytä rumiin nimityksiin. Tämä ei ole mitään sellaista, mitä juuri sanoitte, vaan täsmälleen sitä, mitä he ovat selittäneetkin sen olevan – suurlakko – ja nyt on teidän näytettävä korttinne, hyvät herrat!"
"Sen me teemmekin, ja silloin on leikki poissa!" huusi Garfield, eräs miljonääreistä. "Me näytämme roskaväelle, missä sen paikka on – niille elukoille! Odottakaa vain, kunhan hallitus puuttuu asiaan!"
"Mutta missä se on?" sanoi Bertie. "Teille olisi yhdentekevää, vaikka se olisi meren pohjassa. Te ette tiedä, mitä Washingtonissa saattaa olla tekeillä. Te ette tiedä, onko meillä hallitusta lainkaan."
"Oh – älkää siitä olko huolissanne!" tiuskasi Garfield.
"Vakuutan teille, etten ole lainkaan huolissani." Bertie hymyili vienosti. "Sitävastoin minusta tuntuu, kuin te olisitte sangen kiihtyneitä, hyvät herrat. Katsokaahan peiliin, Garfield."
Garfield ei katsonut, mutta jos hän olisi sen tehnyt, hän olisi nähnyt siinä hyvin kiihtyneen miehen, jolla oli raudanharmaa, pörröinen tukka, tummanpunaiset kasvot, katkera ja kostonhimoinen ilme ja kiukkuisesti palavat silmät.
"Se ei ole lainkaan oikein, sen sanon teille", lausui pikku Hanover, ja hänen äänensävystään kuulin, että hän oli sanonut sen varmasti jo monta kertaa.
"Te menette aivan liian pitkälle, Hanover", sanoi Bertie. "Sitä on todellakin väsyttävä kuulla. Te olette kaikki ammattiyhdistysaatetta vastaan. Te olette kuluttaneet korvakalvoni rikki loputtomalla mylvinnällänne tuosta aatteesta ja ihmisen oikeudesta tehdä työtä. Noista suuntaviivoista olette vuosikausia pitäneet juhlallisia puheita. No niin – minun mielestäni työläiset eivät tee missään suhteessa väärin ryhtyessään suurlakkoon. Se ei ole Jumalan eikä ihmisten lakien vastaista. Älkää sanoko mitään, Hanover. Olette liian kauan esitelmöineet jumalien suomasta oikeudesta tehdä työtä – tai olla tekemättä. Ette voi välttää seurausta. Tämä on epämiellyttävä pieni vastaisku, siinä kaikki. Aikaisemmin on teillä ollut valta, ja te olette peijanneet ja pahoinpidelleet työläisiä – nyt he pahoinpitelevät teitä, ja siitä syystä te kiljutte."
Koko joukko ehätti harmistuneena kieltämään, että työläisiä olisi koskaan petetty tai pahoinpidelty.
"Ei, sir", huusi Garfield. "Me olemme tosiaankin tehneet kaikkemme heidän tähtensä. Me olemme päinvastoin antaneet heille tilaisuuden hankkia toimeentulonsa. Me olemme järjestäneet heille työtä. Millaiseksi olisi työläisten olo muodostunut, ellei meitä olisi ollut?"
"Koko lailla paremmaksi kuin nyt, luulisin", virkkoi Bertie pilkallisesti. "Te olette sortaneet ja pahoinpidelleet heitä, aina kun teillä on ollut siihen tilaisuutta, vieläpä olette kiertoteitse koettaneet luoda sellaisia tilaisuuksia."
"Ei! Ei!" huudettiin kaikilta tahoilta.
"Muistakaahan ajomiesten lakkoa täällä San Franciscossa", jatkoi Bertie järkkymättä. "Juuri Työnantajien Yhdistys provosoi sen sopimattoman ajankohtana. Sen te tiedätte. Ja te tiedätte myöskin, että minä tiedän sen, sillä minä istuin silloin juuri näissä huoneissa ja kuulin, mitä teidän kesken puhuttiin yhteenotosta. Ensin joudutitte lakkoa, sitten lahjoitte maistraatin ja poliisipäällikön ja kukistitte sen. Todellakin kaunis näky, kun te ihmisystävät olitte saaneet ajomiehet maahan ja tallasitte heitä jaloillanne!... Odottakaa vähän, en ole vielä puhunut suutani puhtaaksi. Viime kerralla työläiset voittivat kuvernöörinvaalissa Coloradossa. Heidän vaaliaan ei milloinkaan vahvistettu. Te tiedätte miksi. Tiedätte, kuinka teidän veljenne Coloradon herrat ihmisystävät ja kapitalistit menettelivät. Se oli kieltämättä tapaus, jossa työläisiä sorrettiin ja pahoinpideltiin. Te piditte Kaivostyöläisten Lounaisen Liiton puheenjohtajaa todistamattoman murhasyytöksen vuoksi kolme vuotta vankilassa, ja sillä välin kuin hän oli tieltä poissa, käytitte te tilaisuutta hyväksenne ja hajoititte yhdistyksen. Teidän täytynee myöntää, että tämäkin oli työläisten pahoinpitelemistä. Kolmas tuollainen tapaus oli ylenevän tuloveron selittäminen perustuslain vastaiseksi. Neljäs kahdeksantuntista työpäivää koskevan lakiehdotuksen hylkääminen viime kongressissa... Ja kaikista teidän julmista ja epämoraalisista teoistanne oli kai ammattiyhdistysperiaatteen turmeleminen ensimmäinen. Tiedätte, kuinka se kävi. Te ostitte Farburgin, Amerikan vanhan Työväenliiton viimeisen puheenjohtajan. Hänestä tuli teidän kätyrinne, – tai kaikkien trustien ja työnantajayhdistysten kätyri, mikä on aivan samaa. Te kiirehditte suurta ammattiyhdistyslakkoa, jonka Farburg oli kavaltanut. Te voititte, ja vanha Amerikan Työväenliitto hajoitettiin. Juuri te teitte sen, ja siinä löitte kirveenne kiveen. Sillä silloin alettiin järjestää I.L.W:tä – laajinta ja lujinta työväenjärjestöä, minkä Yhdysvallat milloinkaan ovat nähneet, ja juuri te olette vastuussa sen olemassaolosta ja nykyisestä suurlakosta. Te hävititte kaikki vanhat yhdistykset ja ajoitte työläiset I.L.W:hen, ja I.L.W., joka teki sitkeästi työtä vanhan aatteen puolesta, julisti suurlakon. Ja sitten te vielä kehtaattekin seisoa tässä edessäni ja puhua, ettette koskaan ole pahoinpidelleet ettekä pettäneet työläisiä – äh!"
Tällä kertaa ei vastalauseita huudettu kuorossa. Mutta Garfield kivahti itsepuolustukseksi:
"Me emme ole tehneet mitään, mitä meidän ei ole ollut pakko tehdä, jos kerran olemme halunneet voittaa."
"Siihen en sano mitään", vastasi Bertie. "Ainoa, mistä teitä moitin, on se, että nyt parutte, kun teidän pitää maistaa omaa lääkettänne. Kuinka monta lakkoa olettekaan kukistaneet masentamalla työläiset nälällä? Ja nyt on työläisten suunnitelmana saada teidät nälällä masentumaan. He tahtovat turvata ammattiyhdistystensä rauhan, ja jos he pääsevät siihen antamalla teidän nähdä nälkää, saatte te nähdä nälkää."
"Luulen, että myöskin te olette menneiden aikojen tulolähteiden kautta hyötynyt juuri niistä työntekijäin pahoinpitelyistä, jotka nyt olette esittänyt", huomautti Brentwood, eräs juonikkaimmista ja viekkaimmista lakimiehistämme. "Se, joka ottaa vastaan varastettua tavaraa, on yhtä huono kuin itse varas", lisäsi hän pilkallisesti. "Te ette ole henkilökohtaisesti ottanut osaa pahoinpitelyyn, mutta te olette ottanut osuutenne voitosta."
"Se ei lainkaan kuulu siihen, mistä nyt on kysymys, Brentwood", virkkoi Bertie pitkäveteisesti. "Te erehdytte yhtä paljon kuin Hanoverkin, kun menette moraalin alueelle. En ole sanonut, että jokin on oikein tai väärin. Mielestäni on kaikki mätää, ja minua suututtaa ainoastaan se, että te valitatte nyt, kun olette alakynnessä ja työläiset vuorostaan pahoinpitelevät teitä. Tietysti minä olen hyötynyt entisistä väärinkäytöksistä, ja kiitos teidän, hyvät herrat, ei minun ole tarvinnut tahria omia käsiäni noissa iljettävissä hommissa. Te olette hoitanut ne minun sijastani, ei sentähden että olisin parempi kuin te, vaan siitä syystä, että hyvä isäni ja hänen veljensä ovat jättäneet minulle perinnöksi joukon rahoja, joilla voin maksaa teille teidän likaiset työnne."
"Jos teidän tarkoituksenne on vihjata...", aloitti Brentwood kiivaasti.
"Varokaa – ette kai aio myllertää kaikkea", keskeytti Bertie ylimielisesti. "Ei hyödytä ollenkaan esiintyä teeskentelijänä tässä varkaiden pesässä. Suuri ja ylevä voi sopia sanomalehdille, nuorukaisklubeille ja sunnuntaikouluille – niissä se kuuluu asiaan. Mutta älkäämme taivaan nimessä näytelkö sitä osaa toisillemme. Te tiedätte, ja te tiedätte myöskin, että minä tiedän, mitä keinottelua harjoitettiin rakennustyöläisten lakon aikana viime syksynä – kuka antoi rahat, kuka teki työn ja kuka otti voiton kaikesta." Tällä kohtaa Brentwoodin kasvot muuttuivat tummanpunaisiksi. "Mutta me olemme kaikki yhdenlaisia peijakkaita, ja paras, minkä voimme tehdä, on olla kajoamatta moraaliin väittelyissämme. Toistan, mitä jo olen sanonut – jatkakaa peliä, kestäkää viimeiseen saakka, mutta älkää missään nimessä huutako, kun oma nahka on vaarassa."
Kun poistuin heidän luotaan, oli Bertie kääntynyt uudelle suunnalle ja kiusasi kuulijoitaan kuvaamalla, kuinka uhkaava tilanne oli. Hän korosti tarveaineiden puutetta, joka jo oli havaittavissa, ja kysyi, mitä he aikoivat tehdä. Hetkistä myöhemmin tapasin hänet eteisessä, aioimme kumpikin mennä tiehemme, ja tarjosin hänelle paikan autossani.
"Suurenmoinen veto tämä suurlakko", sanoi hän ajaessamme ihmisten täyttämiä, mutta silti aivan rauhallisia katuja pitkin. "Tämä on isku, joka tuntuu. Työläiset ovat yllättäneet meidät ja osuneet arimpaan kohtaamme – vatsaamme. Minä aion poistua San Franciscosta. Seuratkaa neuvoani ja tehkää tekin niin, Corf! Parasta on suunnata kulkunsa maaseudulle – minne hyvänsä. Siellä ovat mahdollisuudet varmasti paremmat. Kootkaa jokin määrä varastoja ja asettukaa telttaan tai kojuun jonnekin. Meikäläisillä ei täällä kaupungissa ole kohta puoleen muuta odotettavana kuin nälkä."
En voinut aavistaakaan, kuinka oikeaan Bertie Messener ennustuksessaan oli osunut. Pidin häntä suunsoittajana. Omasta puolestani tyydyin jäämään kaupunkiin ja seuraamaan pilan kehitystä. Hyvästeltyäni Messenerin en ajanut suoraan kotiin, vaan jatkoin ravinnonmetsästystä. Hämmästyksekseni sain kuulla, että ne pikku kaupat, joissa olin tehnyt ostokseni aamulla, olivat myyneet kaiken loppuun. Jatkoin nyt tutkimusmatkaani Portreroon ja sain hyvällä onnellani hankituksi vielä laatikon kynttilöitä, kaksi pussia vehnäjauhoja, kymmenen naulaa graham-jauhoja – nehän saattoivat kelvata palvelijoille –, rasian säilystettyä häränlihaa ja kaksi rasiaa säilystettyjä tomaatteja. Näytti siltä, kuin ruokatavaroista tulisi ainakin väliaikaisesti olemaan puutetta, ja kiitin onneani, kun olin saanut hankituksi niin mainioita varastoja.
Seuraavana aamuna sain kahvini sänkyyn, niinkuin ennenkin, ja kaipasin sanomalehteä enemmän kuin kermaa. Olla tietämättä, mitä muualla maailmassa tapahtui, se oli minusta vaikeinta. Klubissa sai kuulla hyvin vähän uutta. Rider oli tullut parkaasillaan Oaklandista, ja Halstead oli käynyt autollaan San Joséssa. He kertoivat, että kummallakin seudulla vallitsi sama tilanne kuin San Franciscossa. Kaikki oli lakon vuoksi pysähdyksissä. Yläluokka oli tyhjentänyt kaikkien pikku kauppojen varastot, ja täydellinen järjestys vallitsi. Mutta mitä mahtoi tapahtua maan muissa osissa? Chicagossa? Newyorkissa? Washingtonissa? Arvatenkin aivan samaa, mitä täälläkin, arvelimme – mutta oli kiusallista, ettemme tietäneet sitä varmasti.
Kenraali Folsomilla oli kuitenkin jotakin uutta kerrottavana. Oli yritetty sijoittaa armeijan lennättimiä lennätinasemille, mutta langat oli joka suunnalta katkottu. Se oli ainoa laiton teko, minkä lakkolaiset siihen mennessä olivat tehneet, ja hän oli vakuutettu siitä, että se oli toimeenpantu keskinäisestä sopimuksesta. Hän oli langattomalla lennättimellä päässyt yhteyteen Beniciassa sijaitsevan armeijaosaston kanssa, ja Sacramentoon vievän tien varrella olevat johdot oli heti asetettu vartioinnin alaisiksi. Kerran oli myöskin joiksikin silmänräpäyksiksi onnistuttu pääsemään Sacramentoon asti, mutta sitten oli johdot jälleen katkaistu. Kenraali Folsom arveli, että tuollaisia yhdistämisyrityksiä olivat viranomaiset tehneet kaikkialla, mutta hän varoi ilmaisemasta, uskoiko hän niiden onnistuvan vai ei. Eniten häntä huolestutti johtojen katkaiseminen – hänen oli pakko uskoa, että se muodosti tärkeän osan jostakin työläisten syvällekäyvästä salahankkeesta. Häntä harmitti myöskin se, ettei hallitus jo kauan sitten ollut toteuttanut ehdotusta, että maahan järjestettäisiin ketju radioasemia.
Päivät tulivat ja menivät, ja jonkin aikaa ne olivat hyvin pitkäveteisiä. Ei tapahtunut mitään. Jännitys oli laimennut. Kadut eivät enää olleet niin täynnä väkeä. Työväenluokka ei enää viitsinyt tulla kaupunkiin katsomaan, kuinka me suhtauduimme lakkoon. Eikä enää myöskään näkynyt niin paljon autoja. Kaikki korjaamot ja tallit olivat suljetut, ja kun auto vahingoittui, ei sitä enää voitu käyttää. Omastani meni yhdistäjä rikki, enkä millään keinolla voinut saada sitä korjatuksi, en rahalla enkä hyvillä sanoilla. Minun täytyi liikkua jalan, minun niinkuin muidenkin. San Francisco oli kuin kuollut, emmekä me tietäneet lainkaan, mitä tapahtui maan muissa osissa. Mutta juuri sillä perusteella, ettemme tietäneet siitä mitään, saatoimme vetää sen johtopäätöksen, että maan muut osat olivat yhtä kuolleita kuin San Francisco. Alituisesti oli kaupunki täynnä työväenliiton julistuksia. Nuo julistukset oli painettu kuukausia aikaisemmin ja todistivat, kuinka huolellisesti I.L.W. oli valmistautunut lakkoon. Jokainen yksityiskohta oli viimeistelty kauan ennen lakon puhkeamista. Vielä ei ollut sattunut mitään väkivaltaisuuksia, paitsi että sotilaat olivat ampuneet muutamia johdonkatkaisijoita, mutta köyhäinkorttelien asukkaat näkivät nälkää ja alkoivat käydä pahanenteisen levottomiksi.
Liikemiehet, miljonäärit ja sivistyneistön edustajat pitivät kokouksia, ja päätöksiä tehtiin, mutta ei ollut mitään mahdollisuutta saattaa niitä yleisön tietoon. He eivät voineet saada niitä edes painetuiksi. Tuloksena kokouksista oli kuitenkin, että kenraali Folsom saatiin taivutetuksi takavarikoimaan kaikki tukkuliikkeet ja kaikki jauho-, ryyni- ja ruokatavaravarastot. Olikin jo aika tehdä se, sillä elintarpeiden puute alkoi olla tuntuva rikkaiden kodeissa ja oli välttämätöntä järjestää ruokatavaroiden jakelua. Minä tiesin, että palvelijani alkoivat näyttää tyytymättömiltä – ja oli hämmästyttävää, millaisia aukkoja he tekivät varastoihini. Jälkeenpäin huomasin, että he olivat kaikki varastaneet minulta, ja kukin oli kätkenyt hyvän joukon muonaa omaan laskuunsa.
Mutta jakelu toi uusia huolia. San Franciscossa oli vain niin ja niin paljon elintarpeita varastossa, eivätkä ne parhaassakaan tapauksessa voineet kestää kauan. Työväenliitto oli järjestänyt itselleen erikoisen muonantuonnin, sen tiesimme, mutta koko työväenluokka tuli siitä huolimatta mukaan jakeluun. Seurauksena oli, että kenraali Folsomin takavarikoimat varastot hupenivat peloittavan nopeasti. Kuinka saattoivat sotilaat erottaa I.L.W:n jäsenen tavallisesta nukkavierusta keski-ikäisestä miehestä tai köyhäinkorttelin asukkaasta? Kahteen viimeksimainittuun luokkaan kuuluvien tuli saada ruokaa, mutta sotilaat eivät tunteneet kaikkia kaupungissa asuvia I.L.W:n jäseniä ja vielä vähemmän heidän vaimojaan, poikiaan ja tyttäriään. Työnantajat otettiin avuksi, ja osa tunnettuja Ammattiyhdistyksen jäseniä jätettiin annoksitta, mutta se ei merkinnyt paljoa. Vaikeammaksi teki tilanteen se seikka, että hallituksen hinaaja-alukset, jotka olivat kuljettaneet elintarpeita armeijan varastoista Mare Islandista Angel Islandiin, pian havaitsivat, ettei siellä enää ollut mitään kuljetettavaa. Sotilaiden täytyi nyt saada osuutensa takavarikoiduista varastoista, ja heille jaettiin aina ensin.
Lopun alku oli näkyvissä. Väkivaltaa alkoi esiintyä. Lakia ja järjestystä alettiin rikkoa, ja minun täytyy myöntää, että sitä tapahtui ensin köyhäinkorttelien ja ylempien luokkien keskuudessa. Työväenliitto ei tässä suhteessa tehnyt itseään mihinkään vikapääksi. Ja sehän saattoikin erinomaisen hyvin pysyä järjestyksessä – sillä oli kylliksi syötävää. Muistan sen iltapäivän klubissa, jolloin tapasin Halsteadin ja Brentwoodin kuiskailemassa keskenään eräässä nurkassa. He ottivat minut mukaan yritykseen. Brentwoodin auto oli vielä täydessä kunnossa, ja he aikoivat lähteä maaseudulle varastamaan eläimiä. Halsteadilla oli pitkä teurastusveitsi ja lihakirves. Matkasimme syrjäkaupungin ulkopuolelle. Siellä täällä oli lehmiä laitumella, mutta omistajat olivat aina niitä vartioimassa. Jatkoimme tiedusteluretkeämme pitkin kaupungin aluetta itään päin ja Hunter's Pointin lähellä olevilla kukkuloilla tapasimme lehmän, jota vartioi pieni tyttö. Lehmän jäljessä kulki vasikka. Emme tuhlanneet aikaa mihinkään alkuvalmisteluihin. Pikku tyttö juoksi kirkuen tiehensä, sillä välin kuin me teurastimme lehmän. Jätän yksityiskohdat kertomatta, sillä ne eivät olleet missään suhteessa miellyttäviä – olimme tottumattomia moiseen työhön ja teimme sen kuin poropeukalot.
Mutta parhaillaan työskennellessämme pelon antamalla ripeydellä kuulimme huutoja ja näimme joukon miehiä tulevan juosten meitä kohti. Jätimme saaliimme paikalle ja otimme jalat allemme. Hämmästykseksemme ei meitä ajettu takaa. Kun katsoimme taaksemme, näimme vastatulleiden leikkelevän kiireisesti lehmää. He olivat olleet samoilla asioilla kuin mekin. Nyt laskimme, että saalis saattoi riittää meille kaikille, ja ryntäsimme heti takaisin. Se, mitä seurasi, ei ole sanoin kuvattavissa. Me tappelimme lihapaloista kuin villit. Muistan, että Brentwood osoitti olevansa oikea peto – hän sähisi ja haukkui ja uhkasi, että voisi tapahtua murha, ellemme me saisi osuuttamme saaliista.
Ja me olimme juuri saamaisillamme sen, kun meidät yllätti uusi väkivaltainen keskeytys. Tällä kertaa meitä häiritsivät I.L.W:n pelätyt järjestysmiehet. Pikku tyttö oli hakenut heidät. Siinä oli parisenkymmentä piiskoilla ja kalikoilla varustettua miestä. Ja tyttö hyppi kiukuissaan ylös alas ja kirkui kyynelten virratessa poskia pitkin:
"Antakaa niille! Pehmittäkää ne! Tuo silmälasillinen rumilus – se sen teki! Iskekää sitä kuonoon! Rusentakaa se perin pohjin!"
"Silmälasillinen rumilus" olin minä, ja kyllä minä sainkin erinäisiä iskuja "kuonooni", mutta minulla oli sen verran mielenmalttia, että pistin ensi-töikseni silmälasit taskuun. Täytyy myöntää, että saimme kelpo selkäsaunan, ennenkuin hajaannuimme eri suuntiin. Brentwood, Halstead ja minä aloimme laputtaa autoa kohti. Brentwoodin nenästä vuoti verta, ja pitkin Halsteadin toista poskea kulki tulipunainen piiskanjälki.
Ja katso – kun takaa-ajo oli päättynyt ja me olimme ehtineet autolle, seisoi pelästynyt vasikka piilossa sen takana. Brentwood viittasi meitä olemaan varuillamme ja hiipi sen kimppuun kuin susi tai tiikeri. Veitsi ja lihakirves olivat jääneet tappelupaikalle, mutta Brentwoodillahan oli aina kätensä, ja hän teki monta pyörähdystä pikku vasikka raukan kanssa, ennenkuin hänen onnistui kuristaa se. Heitimme raadon autoon, peitimme sen viltillä ja suuntasimme kulkumme kotia kohti. Mutta onnettomuutemme olivat vasta alussaan. Yhdestä pyörästä puhkesi kumi. Ei ollut mitään mahdollisuutta korjata sitä, ja alkoi jo hämärtyä. Jätimme auton oman onnensa nojaan, ja Brentwood käveli puhkuen ja horjahdellen edellämme vilttiin kiedottu vasikka olallaan. Meidän täytyi kantaa vasikkaa vuorotellen, ja se oli vähällä viedä henkemme. Sitten havaitsimme, että olimme kulkeneet harhaan. Useiden tuntien vaivalloisen vaelluksen jälkeen tapasimme joukon kulkureita. He eivät kuuluneet I.L.W:hen, ja luulen, että he olivat yhtä nälkäisiä kuin mekin. Joka tapauksessa he ottivat vasikan ja kestitsivät meitä sensijaan selkäsaunalla. Brentwood kiroili kuin hullu koko jäljellä olevan kotimatkan, ja hullulta hän näyttikin rikkirevittyine vaatteineen, turvonneine nenineen ja miltei umpeenmuurattuine silmineen.
Tämän jälkeen ei enää tapahtunut karjavarkauksia. Kenraali Folsom lähetti sotaväkensä takavarikoimaan kaikki lehmät, ja hänen sotaväkensä pisti poskeensa enimmät lihat miliisin avustuksella. Siitä ei kenraali Folsomia voi moittia. Hänen velvollisuutensa oli ylläpitää lakia ja järjestystä, ja hän teki sen käyttämällä sotilaita, minkä vuoksi hänen luonnollisesti oli pakko antaa ensisijassa heille se, minkä he tarvitsivat elääkseen.
Näihin aikoihin ihmiset valtasi suuri kauhu. Omistavat luokat lähtivät kiireesti pakoon kaupungista; esimerkki tarttui köyhimpiin, ja he ryntäsivät hurjan pelon vallassa maaseudulle. Kenraali Folsom oli tyytyväinen. Laskettiin vähintään 200,000 ihmisen lähteneen San Franciscosta, ja siten kävi jäljelle jääneiden ylläpitopulma huomattavasti helpommaksi. Muistan hyvin tuon päivän. Aamulla olin syönyt leivän-kannikan. Puolen iltapäivää olin seisonut jonossa ja odottanut jako-osuuttani ja pimeän tultua palasin kotiin väsyneenä ja haluttomana, mukanani neljännesnaula riisiä ja silavakimpale. Sisään astuessani kohtasin Brownin. Hänen kasvoissaan oli syviä ryppyjä, ja hän näytti hyvin pelästyneeltä. Koko muu palvelusväki oli karannut, kertoi hän. Hän yksin oli jäljellä. Hänen uskollisuutensa liikutti minua, ja kun kuulin, ettei hän ollut syönyt mitään koko päivänä, jaoin ruokani hänen kanssaan. Keitimme puolet riisiryyneistä ja silavakimpaleesta, jaoimme keiton kahteen yhtä suureen osaan ja säästimme loput seuraavaksi päiväksi. Menin nälkäisenä makuulle ja heittelehdin koko yön levottomana sängyssäni. Aamulla havaitsin, että Brownkin oli nyt hylännyt minut, ja – mikä oli vielä pahempaa – hän oli varastanut loput silavasta ja riisiryyneistä.
Siinä kourallisessa miehiä, joka tuona aamupäivänä kokoontui klubiin, olivat kaikki synkän näköisiä. Siellä ei ollut lainkaan tarjoilua. Viimeinenkin palvelija oli kadonnut. Panin myöskin merkille, että kaikki hopeat olivat poissa, ja sain tietää, minne ne olivat hävinneet. Palvelijat eivät olleet niitä ottaneet, luullakseni sen tähden että klubin jäsenet olivat ehtineet ennen. Heidän myyntitapansa oli hyvin yksinkertainen. Market Streetin eteläpuolella, jossa I.L.W:n asumukset olivat, sai perheenäideiltä hopeaesineillä mainioita aterioita. Menin takaisin kotiin. Niin – minunkin hopeani olivat kadonneet – kaikki lukuunottamatta erästä isokokoista pikaria. Käärin sen pakettiin ja vein sen sinne Market Streetin eteläpuolelle.
Syötyäni tunsin oloni paremmaksi ja palasin klubiin kuullakseni, tiedettiinkö mitään uutta tilanteesta. Hanover, Collins ja Dakon olivat juuri poislähdössä, kun tulin. Sisällä ei enää ollut ketään, kertoivat he ja kysyivät, tahtoisinko tehdä heille seuraa. He aikoivat lähteä kaupungista, sanoivat he, Dakonin hevosilla, ja minuakin varten oli hevonen. Dakonilla oli näet neljä komeata vaunuhevosta, jotka hän tahtoi pelastaa, ja kenraali Folsom oli vihjannut hänelle, että seuraavana aamuna takavarikoitaisiin kaikki hevoset, jotka vielä olivat jäljellä kaupungissa. Niitä ei ollut monta, koska kymmeniätuhansia oli päästetty irralleen maalle jo ensimmäisinä päivinä, kun heinästä ja kaurasta alkoi tulla puute. Muistan erikoisesti, että Brindall, jolla oli suuri kuljetusliike, oli silloin päästänyt irralleen kolmesataa vetohevosta. Jos laskee näiden eläinten arvon keskimäärin viideksisadaksi dollariksi, vastasivat ne 150,000 dollaria. Aluksi hän oli toivonut voivansa lakon päätyttyä saada takaisin suurimman osan niistä, mutta loppujen lopuksi hän ei saanut ainoatakaan. San Franciscosta lähteneet pakolaiset surmasivat ja söivät kaikki. Myöskin armeijan muuleja ja hevosia oli jo alettu teurastaa ihmisravinnoksi.
Dakonilla oli hyväksi onneksi ollut tallirakennuksessaan runsas heinä- ja kauravarasto. Saimme hankituksi neljä satulaa ja havaitsimme hevoset vilkkaiksi ja hyväkuntoisiksi, mutta oikeastaan tottumattomiksi ratsastajien kantamiseen. Muistin, miltä San Francisco näytti, kun kuljimme katuja pitkin maanjäristyksen jälkeen, mutta nykyinen San Francisco oli äärettömän paljon kurjempi. Eikä sitä ollut aiheuttanut mikään luonnonmullistus, vaan työväenyhdistysten harjoittama hirmuvalta. Kadut olivat autiot. Siellä täällä oli auto jätettynä sille paikalle, missä se oli mennyt rikki tai missä bensiini oli loppunut. Ainoatakaan elonmerkkiä ei näkynyt lukuunottamatta joitakin poliisikonstaapeleja ja sotilaita, jotka olivat vahdissa pankkien ja julkisten rakennusten edustalla. Kerran tapasimme erään I.L.W:n jäsenen, joka liimasi seinälle heidän viime julistustaan. Ja me pysähdyimme lukemaan.
"Me olemme lakkomme aikana noudattaneet täydellistä järjestystä", sanottiin julistuksessa, "ja me tulemme noudattamaan sitä loppuun saakka. Tämä loppu tulee, kun vaatimuksemme hyväksytään, ja ne hyväksytään, kun olemme nälällä pakottaneet työnantajamme taipumaan, niinkuin meidät on ennen usein pakotettu nälällä taipumaan."
"Aivan niinkuin Messener sanoi", virkkoi Collins. "Ja minä puolestani olen valmis antautumaan milloin hyvänsä, jos he vain suovat minulle tilaisuuden siihen. Siitä on jo ikuisuus, kun viimeksi söin kunnollisen aterian! Mietin juuri, miltä hevosenliha mahtaa maistua."
Hetken kuluttua pysähdyimme lukemaan toista julistusta.
"Kun otaksumme, että työnantajamme ovat valmiit antautumaan, tullaan lennätinlinjat jälleen avaamaan ja asettamaan yhteyteen Yhdysvaltojen Työnantajaliiton kanssa. Mutta vain rauhanehtoja koskevia tiedonantoja toimitetaan perille."
Jatkoimme Market Streetin poikki ja matkasimme sitten työväenluokan alueen läpi. Siellä eivät kadut suinkaan olleet autioita. Siellä seisoi I.L.W:n jäseniä ryhmissä ulkona kadulla tai aitoihin nojaten. Iloisia, hyvinruokittuja lapsia leikki kaikkialla, ja lihavia perheenäitejä istui juttelemassa ulkoportailla. Kaikki katselivat meitä huvitetun näköisinä. Pikkulapsia kulki jäljessämme kirkuen: "Hei, hei – olettekos nälkäisiä nyt?" Ja muuan nainen, joka istui rintalapsi sylissään, huusi Dakonille: "Kuulkaahan, Paksuliini – minulta voitte saada hyvän aterian noista luistimistanne – lampaanpaistia ja perunoita, viinimarjahyytelöä, valkeata leipää, säilystettyä voita ja pari kuppia kahvia."
"Oletteko viime päivinä huomannut", sanoi Hanover minun puoleeni kääntyen, "ettei kaduilla ole näkynyt ainoatakaan koiraa?"
Olin pannut sen merkille, mutta en aikaisemmin ollut sen enempää seikkaa miettinyt. Oli jo tosiaankin aika lähteä onnettomasta kaupungista. Lopulta onnistui meidän päästä San Bruno Roadille, ja jatkoimme sitten matkaamme etelään päin. Minä omistin maatalon Menlon läheisyydessä, ja sinne oli aikomukseni mennä. Mutta pian teimme sen havainnon, että maaseudulla olot olivat paljon kurjemmat ja vaarallisemmat kuin kaupungissa. San Franciscossa ylläpitivät järjestystä sotilaat ja I.L.W., mutta maalla vallitsi täydellinen anarkia. Kaksisataatuhatta ihmistä oli paennut San Franciscosta, ja näimme lukemattomia todistuksia siitä, että he olivat vaeltaneet kuin heinäsirkkaparvi. He olivat lakaisseet jälkensä aivan puhtaiksi. Ja mennessään he olivat ryöstäneet ja murhanneet. Siellä täällä oli tienvieressä ruumiita, ja maataloista oli usein vain mustuneet rauniot jäljellä. Aidat oli rikottu, ja kasvavan laihon olivat tuhannet jalat tallanneet. Nälkiintyneet joukot olivat tuhonneet kaikki vihannesmaat. Kaikki kanat ja kotieläimet olivat saaneet heittää henkensä. Ja sama näky kohtasi kaikkien San Franciscoon johtavien teiden varsilla. Kauempana teistä olivat maamiehet suojelleet omaisuuttaan pyssyin ja revolverein ja tekivät niin edelleenkin. He varoittivat meitä tulemasta lähelle ja kieltäytyivät ryhtymästä mihinkään neuvotteluihin kanssamme. Kaiken hävityksen ja kaikki pahanteot olivat aikaansaaneet köyhäinkorttelien asukkaat ja yläluokka. I.L.W:n jäsenillä oli kaikkea, mitä he tarvitsivat tullakseen toimeen, ja he jäivät aivan levollisesti koteihinsa kaupunkiin.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin saimme kouraantuntuvan todistuksen siitä, kuinka epätoivoinen tilanne oli. Oikealta puoleltamme kuulimme huutoa ja kiväärinlaukauksia. Kuulat lentää vihelsivät vaarallisen läheltä. Sitten kuului metsiköstä rusketta, ja komea, musta hevonen syöksyi editsemme suoraan tien poikki ja katosi. Ehdimme töin tuskin panna merkille, että se ontui ja että siitä vuoti verta. Kolme sotilasta seurasi sitä, ja ajojahti jatkui edelleen vasemmalla puolella olevien puiden seassa. Kuulimme sotilaiden huudot toisilleen. Oikealta puolelta tuli nyt nilkuttaen tielle neljäs sotilas, istuutui isolle kivelle ja pyyhki hikeä kasvoiltaan.
"He kuuluvat miliisiin", kuiskasi Dakon. "Ovat varmaankin karanneet."
Mies irvisti tyytyväisesti nähdessään meidät ja pyysi tulitikkua. Kun Dakon kysyi tunnussanaa, vastasi hän, että miliisijoukot olivat karanneet. "Ei saatu ruokaa", selitti hän. "Kaikki menee vakinaisille." Hän kertoi myöskin, että kaikki sotilasvangit oli Alcatraz Islandissa vapautettu, syystä että heitä ei enää voitu ruokkia.
Milloinkaan en unohda näkyä, jonka sitten näimme. Kohtasimme sen yht'äkkiä eräässä tienmutkassa. Puunoksat muodostivat holvikaaren päämme päälle. Päivänpaiste pilkisti lehvien lomitse, perhosia liiteli ympärillä, ja kentiltä kuului leivosten laulua. Kiersimme mutkan – ja edessämme oli iso pitkänmatkanautomobiili. Siinä ja sen ympärillä lojui kuolleita. Näky kertoi kyllin selvästi tarinansa. Matkustajat olivat olleet pakoretkellä kaupungista, ja heidän kimppuunsa oli hyökännyt joukko köyhäinkorttelien maankiertäjiä. Se oli varmasti tapahtunut edellisenä vuorokautena. Sinne tänne sirotellut, äskettäin avatut säilykerasiat, jotka olivat sisältäneet lihaa tai hedelmiä, antoivat selityksen siihen, miksi matkustajien kimppuun oli hyökätty. Dakon katsoi kuolleita.
"Sitä jo aavistinkin", hän sanoi. "Tunsin heti vaunun. Perritonit – koko perhe. Tästä lähtien saamme olla varuillamme."
"Mutta meillähän ei ole elintarpeita, jotka voisivat houkutella roistoja kimppuumme", huomautin.
Dakon osoitti hevosta, jolla ratsastin, ja minä ymmärsin.
Aikaisin aamulla oli Dakonin hevoselta pudonnut kenkä. Eläimen arka kavio oli vahingoittunut, ja puolenpäivän seuduissa hevonen alkoi ontua. Dakon ei tahtonut enää ratsastaa sillä eikä myöskään tahtonut jättää sitä. Hänen hartaasta kehoituksestaan jatkoimme matkaa ilman häntä. Hän aikoi taivaltaa jalan hevosta taluttaen ja saavuttaa meidät aikaa voittaen jossakin etempänä. Emme nähneet häntä koskaan enää emmekä koskaan saaneet tietää, mikä hänen kohtalokseen tuli.
Kello yhden ajoissa saavuimme Menlon kaupunkiin tai oikeammin sille paikalle, missä Menlo oli ollut, sillä nyt siellä oli vain raunioita. Kaikkialla näki ruumiita. Liikekeskuksen ja osan parhaiden katujen rakennuksista oli tuli tuhonnut. Siellä täällä oli jokunen asumus pelastunut hävitykseltä, mutta ei ollut vähäisintäkään mahdollisuutta päästä niiden lähelle. Kun lähestyimme, meitä ammuttiin. Kohtasimme naisen, joka osoitti teräväpäisellä sauvallaan mökkinsä savuavia raunioita. Hän sanoi, että ensimmäinen hyökkäys oli tarkoittanut hänen ruokavarastoaan, ja kun hän kertoi siitä, saatoimme hyvin kuvitella mielessämme, kuinka raivoisa, karjuva ja nälkiintynyt roskaväki oli syöksynyt harvalukuisten kaupunkilaisten kimppuun. Kerjäläiset ja miljonäärit olivat rinnan taistelleet ruoasta ja sen käsiinsä saatuaan tapelleet keskenään. Kuulimme, että Palo Alton kaupunki ja Stanfordin yliopisto oli ryöstetty samalla tavalla. Edessämme oli hävitetty erämaa, ja katsoimme viisaimmaksi suunnata kulkumme minun maatalolleni. Se sijaitsi kolmen mailin päässä lännessä, ensimmäisten kukkuloiden kohdalla.
Matkatessamme eteenpäin havaitsimme, että hävitys ei ollut rajoittunut suurten kulkuteiden lähiseuduille. Pakolaisten etujoukot olivat pysytelleet noilla teillä ja ryöstäneet pikkukaupungit, mutta seuraavat joukot olivat levittäytyneet ja lakaisseet koko maaseudun kuin suunnattoman iso luuta. Taloni oli rakennettu betonista, laastista ja tiilistä ja oli siitä syystä pelastunut poltolta, mutta sisältä se oli ryöstetty putipuhtaaksi. Puutarhurin ruumiin löysimme puuvajasta; sen ympärillä oli joukko tyhjiä patruunanhylsyjä. Hän oli ilmeisesti käynyt ankaran taistelun. Mutta molemmista italialaisista puutarhatyöläisistä emme nähneet jälkeäkään emmekä myöskään taloudenhoitajattaresta ja hänen miehestään. Siellä ei ollut ainoatakaan elollista olentoa. Vasikat, varsat, mainio kanala ja rotueläimet – kaikki olivat poissa. Keittiössä ja tulisijoilla, joilla roskaväki oli paistanut ja keittänyt, oli hirveä siivo, ja leiritulien jäljet rakennuksen ulkopuolella ilmaisivat, että suuret ihmisjoukot olivat syöneet ja viettäneet yönsä paikalla. Ja mitä eivät olleet syöneet, sen ne olivat vieneet mukanaan. Meille siellä ei ollut säilynyt muruakaan ruokaa.
Ilta kului Dakonia odoteltaessa, ja aamulla karkoitimme revolvereillamme puolikymmentä ryöväriä. Sitten teurastimme yhden Dakonin hevosista ja kätkimme tulevia tarpeita varten kaiken, mitä emme heti jaksaneet syödä. Iltapäivällä Collins lähti tiedusteluretkelle, mutta ei tullut takaisin. Nyt oli Hanoverin malja täysi. Hän tahtoi heti paikalla lähteä tiehensä, ja töin tuskin sain hänet odottamaan päivän valkenemista. Omalta kohdaltani olin vakuutettu siitä, että suurlakko pian päättyisi, ja päätin palata San Franciscoon. Erosimme siis aamulla. Hanover ratsasti etelään päin viisikymmentä naulaa hevosenlihaa satulannastaan köytettynä, ja minä suuntasin kulkuni pohjoiseen samalla tavoin kuormitettuna. Pikku Hanover pääsi todellakin ehjin nahoin perille, ja tiedän, että hän läpi elämänsä tulee ikävystyttämään kaikki ihmiset kertoilemalla seikkailuja, joihin hän tuolla matkallaan joutui.
Olin paluumatkallani ehtinyt Belmontiin saakka, kun kolme miliisiin kuuluvaa miestä ryösti loput hevosenlihastani. Tilanteessa ei ollut tapahtunut mitään muutosta, he kertoivat, paitsi että se kävi yhä vaikeammaksi. I.L.W:llä oli runsaasti elintarpeita kätkössä, ja se saattoi pitää puoliansa kuukausimäärin. Jatkoin matkaani ja tulin Badeniin, mutta siellä otti joukko miehiä minulta hevosen. Kaksi heistä oli San Franciscon poliiseja, ja muut kuuluivat vakinaiseen armeijaan. Tämä tiesi pahaa. Tilanne oli varmasti erittäin vaikea, koska vakinaisenkin armeijan sotilaat olivat alkaneet karata. Kun lähdin sieltä jalkapatikassa, he olivat jo tehneet tulen, ja viimeinen Dakonin hevonen lojui teurastettuna maassa.
Sitten satuin loukkaamaan toisen jalkani enkä kyennyt kävelemään pitemmälle kuin San Franciscon etelälaitaan. Sen yön nukuin eräässä ulkorakennuksessa. Värisin kylmästä, samalla kuin paloin kuumeesta. Kaksi päivää siinä makasin, liian kipeänä kyetäkseni liikkumaan, ja kolmantena päivänä horjuin uupuneena ja päästäni pyörällä tilapäiseen kainalosauvaan nojaten San Franciscoa kohti. Olin hyvin heikko, sillä kolmeen päivään en ollut maistanutkaan ruokaa. Sen päivän vaellus säilyy muistissani kiusallisen painajaisen kaltaisena. Kuin sumussa näin satojen sotilaiden marssivan vastakkaiseen suuntaan, niinikään koko joukon poliiseja perheineen; he olivat liittyneet suuriksi ryhmiksi keskinäisen turvallisuuden vuoksi.
Kun tulin kaupunkiin, muistui mieleeni työläiskoti, josta olin ostanut ruokaa hopeapikarillani, ja nälkä ajoi minua siihen suuntaan, missä talo oli. Alkoi hämärtää, kun saavuin sinne. Kiersin nurkkauksen ja kompuroin keittiön portaille, mutta siinä kaaduin. Minun onnistui ojentaa kainalosauvani ja kolkuttaa sillä ovelle. Sitten olin varmaankin kadottanut tajuntana, sillä kun jälleen selvisin, olin sisällä keittiössä, kasvoni olivat aivan märät vedestä, ja joku kaatoi minuun whiskyä, niin että olin mielestäni vähällä tukehtua. Syljin ja vastustin ja koetin puhua ja aloin selittää jotakin sellaista, ettei minulla enää ollut hopeapikareita, mutta että minä korvaisin heille myöhemmin, jos he tahtoisivat antaa minulle jotakin syötävää. Emäntä keskeytti minut.
"Oh – mutta ettekö sitten tiedä sitä, mies parka!" hän huudahti. "Ettekö ole kuullut sitä? Lakko on iltapäivällä julistettu päättyneeksi. Tietysti annamme teille ruokaa."
Hän alkoi innokkaasti puuhailla keittiössään, avasi kinkkua sisältävän säilykerasian ja valmistautui paistamaan sen sisältöä.
"Ah, olkaa hyvä ja antakaa sitä minulle hiukan sellaisenaan", pyysin minä. Ja sillä välin kuin minä söin raakaa silavaa ja leipää, kertoi perheen pää minulle, että I.L.W. oli saanut vaatimuksensa täytetyiksi. Lennätinlinjat oli avattu aikaisin iltapäivällä, ja Työnantajaliitto oli peräytynyt joka taholla. San Franciscossa ei enää ollut ainoatakaan työnantajaa, mutta kenraali Folsom oli edustanut heitä. Juna- ja laivaliikenteen piti alkaa uudelleen seuraavana päivänä, ja kaikki aiottiin mahdollisimman pian saattaa järjestykseen.
Ja niin suurlakko päättyi. En tahdo millään ehdolla olla mukana toisessa sellaisessa. Se on pahempaa kuin sota.
Harrison on edelleen autonajajani. I.L.W:n ehtoihin sisältyi, että kaikki sen jäsenet saisivat pitää entiset toimensa. Brown ei milloinkaan palannut, mutta toiset palvelijat tulivat. Minä en hennonut erottaa heitä – mies parkoja, he olivat tosiaankin kovasti nälkiintyneitä, kun he pakenivat hopeoineni ja ruokavaroineni. Ja nyt en voi erottaa heitä. He ovat kaikki liittyneet I.L.W:hen.
GOLIATH
Tämän merkillisen kirjoitelman on sepittänyt ylioppilas Harry
Beckwith, San Franciscon Lowell-korkeakoulun oppilas, ja se
esitetään tässä pääasiallisesti tekijän nuoruuden vuoksi. Meistä
on kaukana halu vaivata lukijoitamme vanhoilla tarinoilla; mutta
kun ilmoitamme, että Harry Beckwith oli vain viisitoistavuotias
tämän kirjoittaessaan, lukijat käsittänevät vaikuttimemme.
"Goliath" sai palkinnon korkeakoulun ainekirjoituskilpailussa
vuonna 2284, ja viime vuonna Harry Beckwith saatuaan siten
tilaisuuden vietti kuusi kuukautta Asgardissa. Historiallisten
yksityisseikkain rikkaus, ajankuvauksen värikkyys ja tyylin
kypsyys ansaitsevat erikoista huomiota tässä niin nuoren henkilön
tuotteessa.Kun San Francisco heräsi tammikuun 3:nnnen päivän aamuna vuonna 1954, se sai eräästä sanomalehdestään lukea merkillisen kirjeen, mikä oli saapunut Walter Bassetille ja ilmeisesti oli jonkun mielipuolen laatima. Walter Basset oli suurin teollisuusmahtimies Kalliovuorten länsipuolella ja kuului pieneen ryhmään, mikä hallitsi maata kaikissa muissa suhteissa paitsi nimellisesti. Kun hän oli moinen mies, hän sai ottaa vastaan mielenpurkauksia lukemattomilta hulluilta, mutta tämä kyseellinen mielenpurkaus erosi niin paljon kaikista muista, että hän oli lähettänyt sen eräälle sanomalehtimiehelle sen sijasta, että olisi pannut sen paperikoriin. Siinä oli allekirjoituksena "Goliath", ja kirjoituspalkaksi oli merkitty "Palgrave-saari". Kirje kuului seuraavasti:
"Mr Walter Basset. Kutsun Teidät ja yhdeksän muuta maan
mahtavinta teollisuusruhtinasta tänne saarelleni neuvottelemaan
kanssani keinoista, joilla yhteiskunnan perustukset voidaan
muuttaa nykyisiä järjellisemmiksi. Tähän asti sosiaalinen
kehitys on ollut varsin sokeata, päämäärätöntä ja horjuvaa. On
aika kääntyä uusille urille. Ihminen on kehittynyt alkumeren
elollisesta limasta aineen herraksi, mutta ei ole vielä
päässyt yhteiskunnan valtiaaksi. Meidän päivinämme ihminen
on yhtä suuressa määrässä joukkotuhmuutensa orjana kuin hän
satojatuhansia sukupolvia sitten oli aineen orjana.
On olemassa kaksi teoriaa siitä, miten ihminen voi kohota
yhteiskunnan herraksi ja tehdä yhteiskunnan järjelliseksi
ja voimakkaaksi laitokseksi, mikä edistää ja luo onnea ja
iloa. Toinen teoria edustaa katsantokantaa, että hallitus ei
milloinkaan saata olla viisaampi tai parempi kuin ihmiset,
jotka muodostavat samaisen hallituksen; että uudistusten ja
kehityksen on saatava alkunsa yksilöistä; että yksilöiden
hallitus viisastuu ja parantuu sikäli kuin yksilöt viisastuvat
ja parantuvat; sanalla sanoen, että yksilöjen enemmistön täytyy
viisastua ja parantua ennen kuin heidän hallituksensa viisastuu
ja parantuu. Kansanjoukot, kansankokoukset, kaikkien niiden
pohjaton raakuus ja tuhma taitamattomuus osoittavat tämän teorian
paikkansapitämättömyyden. Väkijoukon kokonaisäly ja -hyvyys
on sama kuin sen älyttömimpäin ja raaimpain jäsenten äly ja
hyvyys. Toisaalta taas tuhannet matkustajat turvaavat kapteeninsa
viisauteen ja ratkaisuun, kun alus joutuu merellä myrskyn
kouriin. Tällöin hän on viisain ja kokenein heidän joukossaan.
Toinen teoria väittää, ettei kansan enemmistö ole uranuurtajia,
että sitä kahlitsee edellisten sukupolvien perintö; että
enemmistön hallitus edustaa vain sen heikkoutta, kehnoutta ja
raakuutta; että se sokea kapine, mitä nimitetään hallitukseksi,
ei ole enemmistön tahdon orja, vaan että enemmistö on sen
orja; kaiken kaikkiaan – väite pitää aina paikkansa suureen
laumaan nähden – että enemmistö ei muovaile hallitusta, vaan
että hallitus muovailee enemmistöä, ja että hallitus on ja on
ollut typerä ja kamala hirviö, epäsikiö, jonka tylsän lauman
älynvälähdykset ovat synnyttäneet.
Henkilökohtaisesti kallistun jälkimmäisen teorian puolelle. Siksi
olenkin kärsimätön. Kautta satatuhantisten sukupolvien sarjan,
villien esi-isiemme ensimmäisten sosiaalisten ryhmien ajoista
alkaen hallitus on ollut hirviö. Nykypäivinä tylsällä laumalla
on vielä vähemmän iloa kuin milloinkaan ennen. Vaikka ihminen
on aineen herrana, kaunista maailmaamme kuitenkin rumentaa
inhimillinen kärsimys, kurjuus ja alennustila.
Sen tähden olen päättänyt ryhtyä Maailma-aluksen kapteeniksi
joksikin aikaa. Minulla on kokeneen ammattimiehen äly ja
kaukonäköisyys. Minulla on myöskin palveluksessani voima. Minua
tullaan tottelemaan. Koko maailman ihmiset tulevat toteuttamaan
käskyjäni ja muuttamaan hallitukset sellaisiksi, että ne
luovat iloa. Tarkoittamani ihannehallitukset eivät tee ihmisiä
onnellisiksi, älykkäiksi ja jaloiksi komennuksellaan, vaan ne
antavat ihmisille tilaisuuden tulla onnellisiksi, älykkäiksi ja
jaloiksi.
Minä olen puhunut. Olen pyytänyt Teitä ja yhdeksää toimiveljeänne
neuvottelemaan kanssani. Maaliskuun 3:ntena päivänä jahtini
Energon lähtee San Franciscosta. Teitä kehoitetaan saapumaan
edellisenä iltana alukselle. Tosi on kysymyksessä. Voimakkaan
käden on jonkin aikaa hoidettava maailman asioita. Se voimakas
käsi on minun. Ellette tottele kehoitustani, kuolette. Suoraan
sanoen en luule teidän tottelevan. Mutta se, että kuolette
tottelemattomuutenne vuoksi, herättää kuuliaisuutta niissä,
joita sitten käsken. Silloin olette täyttäneet tehtävänne. Ja
ottakaa ystävällisesti huomioon, etten mittaa minkäänlaisella
epätieteellisellä hentomielisyydellä ihmiselämän arvoa.
Tietoisuudessani ovat aina etusijalla ne lukemattomat biljoonat
elämät, jotka tulevaisuudessa iloitsevat ja ovat onnellisia
maailmassamme.
Goliath.
Työtoverinne yhteiskunnan uudistamisessa."Tämän kirjeen julkaiseminen ei herättänyt edes ohimenevää hilpeyttä. Saatettiin hiukan hymähtää sitä lukiessa, mutta se oli niin selvästi mielipuolen käsialaa, ettei siitä kannattanut keskustella. Yleinen mielenkiinto heräsi vasta seuraavana aamuna. Itävaltioista oli saapunut Associated-Press-sähkösanoma varustettuna puuhakkaiden reportterien laatimalla haastattelulla, ja se ilmoitti niiden yhdeksän muun teollisuusruhtinaan nimet, jotka olivat saaneet samanlaisen kirjeen, mutta eivät olleet pitäneet juttua julkaisemisen arvoisena. Mutta herännyt mielenkiinto oli laimeata, ja se olisi kohta sammunut, ellei Gabberton olisi piirtänyt "Goliathia" esittävää pilakuvaa eräästä ikuisesta presidentinarvon onkijasta. Siitä syntyi hupaisa viisu, mitä laulettiin kautta koko maan: "Varo, ettet Goliathin kouriin jää!"
Viikot vierivät, ja tapahtuma oli unohtunut. Myös Walter Basset oli sen unohtanut. Mutta helmikuun 22:nnen päivän iltana satamapäällikkö soitti hänelle puhelimella, "Tahdon vain ilmoittaa teille", sanoi virkamies, "että Energon-jahti on saapunut ja ankkuroinut seitsemännen aallonmurtajan luo."
Siitä, mitä seuraavana yönä tapahtui, Walter Basset ole milloinkaan puhunut. Mutta tiedetään, että hän ajoi satamaan autollaan, vuokrasi Erovleyn höyrypurren ja meni vieraalle alukselle. Myös tiedetään, että kun hän kolmen tunnin kuluttua palasi maihin, hän lähetti heti kimpun sähkösanomia: niille yhdeksälle teollisuusmahtimiehelle, jotka olivat saaneet kirjeen Goliathilta. Sähkösanomat olivat samanlaisia ja kuuluivat: "Energon-jahti on saapunut. Täällä on tehtävää. Neuvon teitä tulemaan."
Bassetille naurettiin silmät korvat täyteen vaivasta. Se nauru oli ylen kaikuisaa, sillä hänen sähkösanomansa julkaistiin, ja Goliathviisu heräsi taas eloon ja tuli entistään suositummaksi. Goliathista ja Bassetista piirrettiin irvikuvia ja laskettiin säälimättömästi pilaa – edellinen esitettiin meripeikkona, joka ratsasti jälkimmäisen selässä. Nauru hihitti klubeissa ja salongeissa, oli hillityn hilpeä sanomalehtien palstoilla ja pyrskähteli täyttä kurkkua pilalehdistössä. Mutta asialla oli muuan vakavakin puoli: monet, varsinkin Bassetin ystävät, pelkäsivät, että häneltä oli irtaantunut jokin pään ruuvi.
Basset oli aina ollut kuumaverinen, ja sen jälkeen kuin hän oli lähettänyt liiketovereilleen toisen nipun sähkösanomia ja jälleen joutunut naurun esineeksi, hän sulki suunsa. Uusissa sähkösanomissaan hän oli sanonut: "Tulkaa Herran nimessä. Tulkaa, jos henkenne on teille rakas." Hän järjesti kaikki asiansa poissaolonsa ajaksi, ja maaliskuun 2:sen päivän iltana hän meni Energonille. Jahti lähti merelle seuraavana aamuna. Ja sitä seuraavana aamuna kaikki lehdet jok'ainoassa kaupungissa ja kauppalassa möivät lisälehteä.
Goliath oli, kuten hänestä tehdyssä viisussa sanottiin, "suorittanut tilauksensa". Ne yhdeksän teollisuusruhtinasta, jotka olivat jättäneet hänen kehoituksensa noudattamatta, olivat kuolleet. Miljonäärivainajain ruumiintarkastuspöytäkirjat mainitsivat jostakin rajusta kudosten murtumisesta, mutta lääkärit ja kirurgit – maan mainioimmat, jotka oli kutsuttu tutkimusta toimittamaan – eivät tahtoneet lausua mielipiteekseen, että miehet oli murhattu. Vielä vähemmän he uskalsivat väittää, että miljonäärit olisi murhannut "tuntematon rikollinen". Kaikki oli liian salaperäistä. He olivat neuvottomia. Heidän tieteelliset teoriansa olivat voimattomia. Koko tieteen alalta he eivät keksineet minkäänlaista tukea käsitykselle, että joku outo palgrave-saarelainen olisi surmannut herra poloiset.
Mutta muuan seikka saatiin pian selville, nimittäin että Palgrave-saari ei ollut satua. Se oli merkitty kartalle, ja kaikki merenkulkijat tunsivat sen hyvin; se sijaitsi 160:nnellä läntisellä pituusasteella aivan siinä, missä 10:s pohjoinen leveysaste leikkasi sanotun pituuden, ja vain muutaman peninkulman päässä Diana Shoalista. Kuten Midway- ja Fanning-saaret se oli tuliperäinen ja koralliriuttojen muodostama. Sen piti olla asumaton. Eräs merenmittausalus oli vuonna 1887 käynyt paikalla ja ilmoittanut, että siellä oli runsaasti lähteitä ja mainio satama, mitä oli hyvin vaarallinen lähestyä. Siinä oli kaikki, mitä tiedettiin tästä pienestä maatäplästä, johon koko maailman kauhistunut huomio pian kohdistuisi.
Goliath pysyi mykkänä maaliskuun 24:nteen päivään saakka. Mainitun päivän aamuna sanomalehdet julkaisivat hänen toisen kirjeensä, mistä kymmenen Yhdysvaltain huomattavinta poliitikkoa oli saanut kukin kappaleen – kymmenen poliittisen maailman johtajaa, jollaisia on tullut tavaksi nimittää "valtiomiehiksi". Kirje, mikä oli merkitty lähetetyksi samasta paikasta kuin edellinen, kuului seuraavasti:
"Parahin herra. Minä en ole puhunut epämääräisesti. Minua on
toteltava. Voitte pitää tätä kutsuna tai käskynä, mutta jos
haluatte iloksenne edelleen vaeltaa maailmassa, Teidän on oltava
Energon jahdilla San Franciscon satamassa viimeistään huhtikuun
5:nnen päivän iltana. Toivon ja tahdon, että saavutte luokseni
tänne Palgrave-saarelle neuvottelemaan yhteiskunnan muuttamisesta
perustuksiltaan järjelliseksi.
Älkää ymmärtäkö minua väärin, kun sanon Teille olevani mies,
jolla on eräs teoria. Minä tahdon nähdä teoriani toteutettuna
ja sen tähden pyydän Teidän myötävaikutustanne. Teoriani mukaan
ihmiselämä ei ole shakki-talonpoikaa arvokkaampi; minä käsittelen
elämää suurissa määrissä. Tahdon luoda iloa, ja niiden, jotka
ovat ilon esteinä, on tuhouduttava. Pelaan suurta peliä; Nyt on
ainakin tuhatseitsemänsataa miljoonaa ihmiselämää tähdellämme.
Mitä merkitsee Teidän yksi ainoa elämänne niiden rinnalla? Se
ei ole mitään minun teoriani mukaan. Ja muistakaa, että minä
omistan vallan. Muistakaa, että olen tiedemies ja että yksi
elämä tai miljoona elämää eivät merkitse minulle mitään tulevien
sukupolvien lukemattomien biljoonain biljoonain elämäin rinnalla.
Heidän vuoksensa minä nyt koetan uudistaa yhteiskunnan, ja heidän
rinnallaan Teidän pikku elämänne on totisesti ylen mitätön.
Se, jolla on valta, voi komentaa kanssaihmisiään.
Falangi-nimisellä taistelujärjestelmällä Aleksanteri valloitti
pienen alueensa maailmaa. Ruuti-nimisellä kemiallisella
keksinnöllä Cortés muutaman sadan ryövärin avustamana valloitti
Montezuman valtakunnan. Minulla on nyt hallussani keksintö, mikä
on kokonaan omani. Sadan viime vuoden kuluessa on tehty vain
puolikymmentä suurta keksintöä. Minä olen tehnyt sellaisen. Se
keksintöni tekee minut maailman herraksi. Minä en aio käyttää
keksintöäni kauppatulojen kartuttajaksi, vaan ihmiskunnan
parhaaksi. Tätä päämäärääni varten tarvitsen apua – alttiita
edustajia, kuuliaisia palvelijoita, ja minä olen kyllin voimakas
pakottaakseni kenet tahansa palvelijakseni. Kuljen suorinta
tietä, vaikk'ei minulla ole minkäänlaista kiirettä.
Aineellisen voiton kiihoike on kehittänyt ihmisen villistä siksi
puolibarbaariksi, mikä hän on tänä päivänä. Se kiihoike on ollut
tärkeä inhimillisen kehityksen keino; mutta se on nyt täyttänyt
tehtävänsä ja joutaa tunkiolle, kuten sellaiset surkastumisilmiöt
kuin kidukset ja usko Jumalan armosta olevaan kuningasvaltaan.
Tämä ei luonnollisesti ole Teidän katsantokantanne mukaista,
mutta minä en käsitä, että se seikka voi estää Teitä auttamasta
minua heittämään kaikkea vanhentunutta tunkiolle. Sillä minä
sanon Teille, että nyt on koittanut aika, jolloin ravinnon,
asuinhuoneet ja muut samantapaiset mitättömyydet voi saada
automaattisesti, yhtä maksuttomasti ja helposti kuin ilman,
mitä hengitämme. Minä teen ne automaattisiksi keksintöni ja sen
vallan nojalla, minkä keksintöni minulle antaa. Ja kun ravinto
ja asuinhuoneet muuttuvat automaattisiksi, katoaa aineellisen
voiton kiihoike ikuisiksi ajoiksi maailmasta. Kun ravinto ja
asuinhuoneet muuttuvat automaattisiksi, pääsevät korkeammat
kiihoikkeet vallitsemaan kaikkea – henkiset, esteettiset
ja älylliset kiihoikkeet, mitkä pyrkivät kehittämään ja
jalostamaan ruumiin, sielun ja hengen kauneutta. Silloin tulee
koko maailmassa vallitsemaan onni ja ilo. Silloin astuu valtaan
yleisen ilon hallitus.
Sen päivän luoja,
Goliath."Mutta kuitenkaan maailma ei tahtonut uskoa. Kyseelliset kymmenen poliitikkoa olivat Washingtonissa, niin ettei heillä ollut tilaisuutta tulla vakuutetuiksi asiasta kuten Basset oli tullut, eikä ainoakaan heistä vaivautunut mantereen poikki San Franciscoon sitä varten. Goliathia sanomalehdet nimittivät uudeksi Tom Lawsoniksi, "yleislääkkeen keksijäksi", ja oli mielisairauksien erikoistuntijoita, jotka Goliathin kirjeiden erittelyllä selvästi ja vääjäämättömästi osoittivat, että mies oli mielipuoli.
Energon-jahti saapui San Franciscon satamaan iltapuolella huhtikuun 5:ttä päivää, ja Basset nousi maihin. Energon ei kuitenkaan poistunut seuraavana päivänä, sillä ainoakaan kehoituksen saaneista poliitikoista ei ollut päättänyt matkustaa Palgrave-saarelle. Mutta sanomalehtipojat huusivat sinä päivänä lisälehtiä kaupaksi kaikissa kaupungeissa. Ne kymmenen poliitikkoa olivat kuolleet. Jahti, mikä aivan rauhallisesti oli satamassa ankkurissa, joutui mitä kiihkeimmän mielenkiinnon esineeksi. Sen ympäröi kokonainen laivasto höyrypursia ja veneitä, ja lukuisat hinaajat ja höyrylaivat tekivät "huviretkiä" sen luo. Väkijoukko pidettiin loitolla, mutta viranomaiset ja sanomalehtimiehetkin pääsivät alukselle. San Franciscon pormestari ja poliisipäällikkö ilmoittivat, ettei sillä voitu havaita mitään epäiltävää, ja satamaviranomaiset selittivät, että sen paperit olivat oikeat ja pienimpiä yksityiskohtia myöten kunnossa. Sanomalehdissä oli paljon valokuvia ja palstamäärin kuvauksia. Miehistönä väitettiin pääasiallisesti olevan skandinaaveja – vaaleahiuksisia, sinisilmäisiä ruotsalaisia, norjalaisia ja suomalaisia, kaikki raskasmielisiä ja juroja – sekä joitakuita amerikkalaisia ja englantilaisia. Pantiin merkille, ettei heissä ollut mitään puoskarimaista ja intoilevaa. He tuntuivat olevan vakavia ihmisiä, synkän ja tylsän rehellisiä kuin kuormajuhdat. Järkähtämätön totisuus ja tavaton varmuus oli kaikille ominaista. He vaikuttivat miehiltä, joilla ei ole lainkaan hermoja ja jotka eivät pelkää mitään, ikäänkuin heitä olisi tukenut ääretön voima, jokin yli-inhimillinen käsi. Kapteeni, amerikkalainen, jolla oli surumieliset silmät ja tarmokkaat piirteet, kuvattiin lehdissä "Lessna Gusiksi" – pilaosaston pessimistiseksi sankariksi.
Muuan merikapteeni tunsi Energonin Stormsky-jahdiksi, minkä oli ennen omistanut Merrivale-niminen New Yorkin purjehdusseuran jäsen. Tämän tiedon nojalla päästiin pian selville siitä, että Stormsky oli kadonnut useita vuosia sitten. Asiamies, joka oli välittänyt kaupan, oli ilmoittanut, että ostaja oli vain toinen asiamies, henkilö, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Jahti oli korjattu ja uudistettu Duffeyn telakalla New Jerseyssä. Nimi oli muutettu samalla kertaa ja laillisesti rekisteröity. Sitten Energon oli häipynyt salaperäisyyden hämärään.
Basset oli samoihin aikoihin tulemassa hulluksi – ainakin hänen tuttunsa ja liikeystävänsä sanoivat niin. Hän vetäytyi syrjään suurista liikeyrityksistään ja sanoi, että hänen oli pysyttävä hiljaa siksi, kunnes maailman muut mahtimiehet ryhtyisivät hänen kanssaan yhteiskuntaa uudistamaan – kieltämätön todiste siitä, että Goliathin aate oli täyttänyt hänen aivonsa. Haastattelijoille hänellä oli vähän puhumista. Hänellä ei ollut oikeutta kertoa mitä oli nähnyt Palgrave-saarella, sanoi hän, mutta hän saattoi vakuuttaa heille, että asia oli vakava, vakavin kaikkien aikojen asioista. Hänen viimeinen sanansa oli, että maailma oli suuren käänteen edessä, hyvänkö vai pahanko, sitä hän ei tietänyt, mutta kävipä kummin tahansa, hän oli aivan varma siitä, että käänne tapahtuisi. Liikeasioille hän antoi palttua. Hän oli nähnyt yhtä ja toista – ja se riitti.
Niinä päivinä San Franciscon paikallisviranomaiset ja Washingtonin hallitus- ja sotadepardementti vaihtoivat ahkerasti sähkösanomia. Kerran iltapuolella tehtiin salainen yritys vallata Energon ja vangita sen kapteeni – sen jälkeen kuin yliprokuraattori oli lausunut olevansa sitä mieltä, että kapteenia saatettiin syyttää kymmenen "valtiomiehen" murhasta. Hallituksen parkaasin nähtiin lähtevän Meiggin sillasta ja suuntaavan matkansa Energonia kohden – ja parkaasi ja sen miehistö nähtiin silloin viimeisen kerran. Hallitus koetti salata asian, mutta kadonneiden miesten perheet eivät tehneet niin, ja sanomalehdet olivat täynnä kummitusjuttuja tapahtumasta.
Hallitus ryhtyi nyt äärimmäisiin toimenpiteihin. Taistelulaiva Alaska komennettiin valtaamaan outo jahti tahi hätätilassa upottamaan se. Valmistelut pidettiin salassa, mutta tuhannet silmät näkivät rantakaduilta ja satamassa olevista aluksista mitä sinä iltapäivänä tapahtui. Taistelulaiva lähti liikkeelle ja höyrysi hitaasti Energonia kohden. Puolen peninkulman päässä taistelulaiva räjähti ilmaan – aivan yksinkertaisesti räjähti ilmaan, sen murskaantunut runko vajosi pohjaan, ja pinnalla näkyi vain pirstaleita ja jokunen pelastunut merimies. Näiden henkiin jääneiden joukossa oli nuori luutnantti, joka oli hoitanut Alaskan langatonta lennätintä. Reportterit saivat hänet käsiinsä, ja hän kertoi. Tuskin Alaska oli liikahtanut paikaltaan, kun Energonilta saapui kipinäsanoma. Se oli laadittu kansainvälisellä merkkikielellä ja varoitti Alaskaa tulemasta puolta meripeninkulmaa lähemmäksi. Hän oli heti tiedoittanut puhetorvea myöten ilmoituksen kapteenille. Muuta hän ei tietänyt, paitsi että Energon toisti kahdesti varoituksensa ja että räjähdys tapahtui viisi minuuttia myöhemmin. Alaskan kapteeni oli hukkunut laivoineen, eikä lisätietoja voitu saada.
Energon nosti heti ankkurinsa ja poistui merelle.
Sanomalehdet pitivät hirveätä meteliä, hallitusta syytettiin ankarasti – se oli ollut heikko ja päättämätön toimenpiteissään pientä huvipurtta ja Goliathiksi itseään nimittävää mielipuolta vastaan, ja vaadittiin heti voimakasta asiaan puuttumista. Myös puhuttiin suurenmoisesti ihmishenkien hukasta ja varsinkin kymmenen "valtiomiehen" järjettömästä murhasta. Goliath vastasi kohta. Hänen vastauksensa saapui niin pian, että langattoman lennättämisen asiantuntijat selittivät mahdottomaksi lähettää langattomia sähkösanomia niin kaukaa kuin Palgrave-saarelta: Goliath ei siis ollut siellä, vaan aivan heidän keskuudessaan. Goliathin kirjeen jätti Associated Pressille muuan kaupunginlähetti, joka oli saanut tehtävän toimitettavakseen kadulla. Se kuului näin:
"Mitä merkitsevät muutamat mitättömät ihmishenget? Mielettömissä
sodissanne tuhoatte miljoonia henkiä sitä lainkaan ajattelematta.
Velisurmaisissa kauppataisteluissanne murhaatte lukemattomia
lapsia, naisia ja miehiä, ja sellaista verilöylyänne nimitätte
ylvästellen 'individualismiksi'. Minä sanon sitä anarkiaksi. Minä
aion tehdä lopun inhimillisten olentojen joukkohävityksestänne.
Minä tahdon iloa, en hurmevirtoja. Ne teistä, jotka asettuvat
ilon tielle, hukkuvat hurmevirtoihin. Hallituksenne koettaa
uskotella teille, että Alaskan tuhoutuminen oli sattuma. Siis
tietäkää, että minun käskystäni Alaska tuhottiin. Muutamassa
lyhyessä kuukaudessa tullaan kaikki taistelulaivat kaikilla
merillä hävittämään tahi heittämään romukasaan ja kaikki kansat
riisutaan aseista, linnoitukset revitään, armeijat hajoitetaan
ja sota karkoitetaan koko maalimasta. Minulla on valta. Minä
olen Jumalan tahto. Koko maailmasta on tuleva minun alamaiseni,
mutta se alamaisuus merkitsee rauhaa.
Goliath.""Palgrave-saari on räjäytettävä ilmaan!" oli otsakkeena sanomalehdistön vastauksessa. Hallitus oli samaa mieltä, ja laivastoja ruvettiin keskittämään. Walter Basset esitti turhaan vastalauseitaan ja pakotettiin pian vaikenemaan: häntä uhattiin hullujenhuoneella. Goliath oli mykkänä. Palgrave-saarta vastaan lähetettiin neljä suurta laivastoa – Aasian eskaaderi, Eteläisen Tyynen meren eskaaderi, Pohjoisen Tyynen meren eskaaderi, Karaibin meren eskaaderi ja puolet Pohjois-Atlantin eskaaderia; kumpikin viimeksimainittu kulki Panaman kanavan läpi.
"Minulla on kunnia ilmoittaa, että saimme Palgrave-saaren näkyviimme huhtikuun 29:nnen päivän iltana", alkoi taistelulaiva North Dakotan kapteenin, Johnssonin, virkakirjelmä laivaston sihteerille. Aasian eskaaderi viivästyi ja saapui vasta aamulla huhtikuun 30:ntena päivänä. Amiraalineuvosto päätti, että hyökkäys suoritettaisiin aikaisin seuraavana aamuna. Hävittäjä Swift VII teki salaisen tiedustelumatkan ja ilmoitti, ettei saarella oltu ryhdytty minkäänlaisiin taistelutoimenpiteihin. Se näki useita pieniä kauppalaivoja satamassa ja sen rannalla piskuisen kylän, mikä oli toivottoman alttiina tulellemme.
"Oli päätetty, että taistelulaivojen oli hajarivistössä hyökättävä saarta vastaan, avattava tuli kolmen peninkulman päästä, jatkettava matkaa koralliriutan rajaan saakka ja siinä suljettava rivistöt sekä suoritettava taistelu. Palgrave-saari varoitti meitä lukuisia kertoja langattomalla lennättimellä kansainvälisellä merkkikielellä, kehoittaen meitä pysymään kymmenen peninkulman rajan ulkopuolella; mutta siihen ei kiinnitetty lainkaan huomiota.
"North Dakota ei ottanut osaa hyökkäysliikkeihin toukokuun 1:sen päivän aamuna. Se johtui siitä, että koneistomme edellisenä yönä joutui tilapäisesti epäkuntoon. Toukokuun 1:sen päivän aamu valkeni kirkkaana ja tyynenä. Kävi heikko lounaistuuli, mikä talttui pian täydellisesti. North Dakota oli kahdentoista peninkulman päässä saaresta. Kohta kun sovittu merkki oli annettu, eskaaderit alkoivat täydellä höyryllä lähestyä saarta joka taholta. Langaton lennättimemme nakutti lakkaamatta saarelta tulevia varoituksia. Kymmenen peninkulman raja oli sivuutettu, eikä mitään tapahtunut. Tein huomioita kiikarillani. Viiden peninkulman päässä ei tapahtunut mitään, neljän peninkulman päässä ei tapahtunut mitään, kolmen peninkulman päästä New York, joka oli johtajana meidän puolellamme saarta, avasi tulen. Se ampui vain yhden ainoan laukauksen. Sitten se räjähti ilmaan. Muut laivat eivät ampuneet ainoatakaan laukausta. Niitä rupesi räjähtelemään ilmaan kaikkialla, aivan silmäimme edessä. Jotkut kääntyivät ja koettivat perääntyä, mutta se ei onnistunut. Hävittäjä Dar XXX oli jo melkein kymmenen peninkulman rajalla, kun se räjähti ilmaan. Se oli viimeinen jäljellä olleista. North Dakotalle ei tullut mitään vaurioita, ja illalla, kun koneemme oli saatu korjatuksi, annoin käskyn palata San Franciscoon."
Jos sanoo Yhdysvaltain ällistyneen, sanoo aivan liian vähän. Koko maailma ällistyi. Sillä oli edessään siihen asti verraton esimerkki ihmisaivojen kyvystä keksiä hävityskeinoja. Kaikki inhimilliset ponnistukset olivat ilveilyä, ääretöntä turhuutta, kun yksinäisellä saarella asuva mielipuoli, jolla oli huvipursi ja suojattomalla paikalla sijaitseva kylä, saattoi tuhota viisi kristikunnan ylväintä laivastoa. Entä kuinka hän oli sen tehnyt? Kukaan ei tietänyt. Tiedemiehet heittäytyivät tomuun ja valittivat ja voivottivat. He eivät tietäneet mitään. Kymmenet sotilasammattimiehet tekivät itsemurhan. Mahtava taistelukoneisto, minkä he olivat luoneet, oli pelkkää hämähäkinseittiä, minkä muuan katala hullu oli repinyt siekaleiksi. He eivät jaksaneet sitä sietää. Ainoakaan ihmismieli ei kyennyt kestämään tätä iskua. Niinkuin poppamiehen noitatemput tuhoavat villin, niin oli Goliathin taikavoima musertanut maailman. Miten hän menetteli? Maailma tuijotti Tuntemattoman kauhistuttaviin kasvoihin ja unohti silloin suurimmatkin mainetekonsa.
Mutta koko maailma ei ollut lamassa. Oli olemassa vanha tavallinen poikkeus – Japanin saarivaltakunta. Humaltuneena menestyksen viinistä, mitä se oli syvin siemauksin juonut, luottamatta mihinkään muuhun kuin nousevaan tähteensä, nauraen tieteen tappiolle ja mielettömänä rotuylpeydestä se lähti sotapolulle. Amerikan laivastot olivat tuhotut. Pilvien palteilta katselivat Japanin lukemattomat esi-isäin haamut poikiaan. Jumalten suoma hetki oli lyönyt. Mikado oli totisesti taivahisten veli.
Japanin sotahirviöt päästettiin irroilleen mahtavina laivastoeskaadereina. Filippiinit otettiin kuin lapsi ottaa kukan maasta. Sotalaivojen matka Hawaiille, Panamalle ja Tyynen meren rannikolle kesti kauemmin. Yhdysvallat oli lyönyt kauhu, ja nyt siellä nousi esille pilkatun rauhan mahtava puolue. Kesken hälinää ja melua Energon tuli San Franciscon lahdelle, ja Goliath puhui jälleen. Hirmumyrsky tuntui käyvän Energonin saapuessa, ja useita räjähdyksiä tapahtui täynnä puolustustunneleita olevilla rannikoilla. Golden Gaten vedenalaisten miinojen räjähtäminen oli myöskin suurenmoinen näytelmä. Goliathin san-franciscolaisille osoittama tiedonanto, mikä kuten tavallisesti oli päivätty Palgrave-saarella, julkaistiin sanomalehdissä. Se kuului:
"Rauhaako? Rauha teille. Saatte rauhan. Olen puhunut teille
ennenkin tässä tarkoituksessa. Ja antakaa nyt myös minulle
rauha. Antakaa Energon-jahtini olla rauhassa. Tehkää yksi ainoa
vihamielinen yritys sitä vastaan, ja kiveä ei jää kiven päälle
San Franciscosta.
Kaikkien kunnon kansalaisten on huomisaamuna kokoonnuttava
rantakukkulain mereen viettäville rinteille. Ottakaa musiikkia
mukaan ja naurakaa ja koristakaa itsenne kukkaseppeleillä.
Valmistautukaa uuden ajan aamujuhlaan. Riemuitkaa kuin lapset
omilla kukkuloillanne ja olkaa todistamassa, miten sodasta
tehdään loppu. Älkää lyökö laimin tilaisuutta. Teillä on
viimeinen tilaisuus nähdä sellaista, mitä teidän myöhemmin täytyy
etsiä muinaismuistomuseoista. Minä lupaan teille iloisen päivän.
Goliath."Ilmassa oli järjetöntä taikaa. Kansasta tuntui siltä, kuin kaikki sen jumalat olisivat kukistuneet ja taivas olisi ollut mykkänä. Maailmankaikkeuden järjestys ja lait olivat kadonneet, mutta vielä paistoi aurinko, vielä puhalsi tuuli, vielä kukoistivat kukkaset – se oli hämmästyttävää. Oli ihme, että vesi yhä virtasi vuorenrinteitä alas. Ihmissielujen ja ihmisten tekojen kaikki tuet olivat luhistumassa. Jäljellä oli ainoastaan Goliath, valtameren-saaren mielipuoli. Ja niin tapahtui, että koko San Franciscon väestö vaelsi seuraavana aamuna jättiläisjuhlaan rantakukkuloille. Orkesterit soittivat, ja liput liehuivat, olutkuormia kuljetettiin, ja pyhäkoululapset kantoivat eväskorejaan – kulkueessa kuhisi koko suurkaupungin ihmeellinen, kirjava elämä.
Taivaanrannalta kohosi sadoittain savuja: vihollislaivasta lähestyi avutonta, puolustamatonta Golden Gatea. Mutta ei aivan puolustamatonta, sillä "Kultaisen portin" läpi liukui merelle Energon, piskuinen valkea lelu, mikä keikkui kuin kaarnavenonen laskuvettä vasten puskevan kesäisen merituulen nostamilla mainingeilla. Mutta japanilaiset olivat varovaisia. Heidän kolme-neljäkymmentuhattonniset taistelulaivansa pysyttelivät puolenkymmenen peninkulman päässä rannikosta raskaasti liikehtien, samalla kuin pienet tiedustelualukset – kuudella savupiipulla varustetut nopealiikkeiset hävittäjät – kiitivät satamaa kohden, piirtäen kuin hait mustia viiruja välkkyvään veteen. Mutta Energonin rinnalla nekin olivat jättiläisiä. Niihin verrattuna Energon oli kuin arkkienkeli Mikaelin miekka, ja ne olivat kuin helvetin laumojen etujoukkoja.
Mutta kukkuloilleen kokoontuneet kunnon san-franciscolaiset eivät havainneet sen miekan kertaakaan salamoivan. Salaperäisesti, näkymättömästi se leikkasi ilmaa ja iski maailman kaikkien aikojen vakavimmat iskut. Kunnon san-franciscolaiset näkivät vähän ja käsittivät vielä vähemmän. He näkivät vain, miten puolitoista miljoonaa merivesi-tonnia halkaisevat, tulta suitsevat laivat linkoutuivat taivasta kohden, putosivat pirstaleina pinnalle ja vajosivat syvyyteen. Kaikki oli ohi viiden minuutin kuluttua. Meren avaralla ulapalla näkyi ainoastaan Energon, joka keinahteli mainingeilla kuin valkoinen lelu.
Goliath puhui mikadolle ja tämän valtiomiehille. Puhe oli vain tavallinen kaapelisähkösanoma, minkä Energonin kapteeni lähetti San Franciscosta, mutta se riitti saamaan aikaan sen, että Japani vetäytyi heti pois Filippiineiltä ja kutsui jäljelle jääneet laivansa mereltä. Epäuskoinen Japani teki kääntymyksen. Se oli tuntenut Goliathin käsivarren voiman. Ja se totteli nöyrästi, kun Goliath käski sen särkeä sotalaivansa ja muuttaa niiden metallin rauhan työkaluiksi. Japanin kaikissa satamissa, laivatelakoissa, konetehtaissa ja valimoissa kymmenettuhannet tummaihoiset työmiehet valmistivat sotahirviöistä myriadeittain hyödyllisiä esineitä, esimerkiksi aurankärkiä. – Goliath suositteli erikoisesti aurankärkiä –, gasoliinikoneita, siltakaaria, puhelin- ja lennätinlankaa, teräskiskoja, vetureita ja rautatievaunuja. Se oli jättiläis-parannuksentekoa, ja se jätti surkeasti varjoon vanhan katumustarinan muinaisesta keisarista, joka vaelsi paljasjaloin lumessa paavin luo sen tähden, että oli rohjennut koskea paavin maalliseen mahtiin.
Goliathin seuraava kehoitus oli osoitettu kymmenelle Yhdysvaltojen huomattavimmalle tiedemiehelle. Tällä kertaa kukaan ei hangoitellut vastaan. Oppineet miehet olivat naurettavan nöyriä, muutamat heistä odottivat viikkokausia San Franciscossa, jotteivät millään muotoa myöhästyisi. He lähtivät sieltä Energonilla. kesäkuun 15:ntenä päivänä, ja he palasivat Palgrave-saarelta heinäkuun 6:ntena päivänä. Lukuisat poliisijoukot suojelivat tiedemiehiä reporttereilta. Ei, he eivät olleet nähneet Goliathia, sanoivat he siinä ainoassa yleishaastattelussa, mikä suotiin, mutta he olivat keskustelleet hänen kanssaan, ja he olivat nähneet yhtä ja toista. He eivät saaneet ilmoittaa, mitä olivat nähneet ja kuulleet, mutta he saattoivat sanoa, että maailma oli kääntymässä ylösalaisin. Goliathilla oli hallussaan hirvittävä keksintö, mikä antoi koko maailman hänen käsiinsä, ja maailma sai kiittää onneaan siitä, että Goliath oli armelias. Tiedemiehet matkustivat ylimääräisellä junalla suoraa päätä Washingtoniin, ja siellä he viettivät useita päiviä hallituksen johtajien seurassa suljettujen ovien takana, kansakunnan henkeään pidätellen odotellessa seurauksia.
Seuraukset ilmenivätkin hyvin pian. Presidentti lähetti Washingtonista käskyjään kansakunnan johtomiehille. Kaikki oli salaista. Joka päivä saapui pankkimiesten, rautatieruhtinasten, teollisuuskuninkaiden ja korkeimman tuomioistuimen edustajia, ja kaikki saapuneet jäivät pääkaupunkiin. Viikot vierivät, ja elokuun 25:ntenä päivänä alkoi julistusten julkaiseminen. Kongressi ja senaatti laativat niitä presidentin kanssa, korkeimman tuomioistuimen jäsenet antoivat siunauksensa ja raharuhtinaat ja teollisuuskenraalit suostumuksensa. Sota julistettiin kansakunnan kapitalistisia tyranneja vastaan. Koko Yhdysvallat asetettiin sotatilaan. Rajaton valta annettiin presidentille.
Yhtenä ainoana päivänä lakkautettiin lasten työ kautta maan. Se tapahtui virallisella asetuksella. Samana päivänä lähetettiin kaikki tehdastyöntekijättäret koteihinsa ja kaikki hikipajat suljettiin. "Meiltähän menee kaikki ansiot!" ruikuttivat pikkukapitalistit. – "Pölkkypäät!" vastasi Goliath. "Ikäänkuin ansaitseminen olisi elämän päämäärä! Lopettakaa liikkeenne ja voitonkeinottelunne." – "Eihän kukaan osta liikkeitämme!" vikisivät he. – "Osta, osta – onko elämänne ainoa tarkoitus myyminen?" vastasi Goliath. "Teillä ei ole mitään myytävää. Luovuttakaa liikkeenne, mitkä teidän käsissänne ovat anarkistisia murha-aseita, valtiolle, niin se muuttaa ja järjestää ne järjellisiksi." Ja seuraavana päivänä hallitus antoi asetuksen ja ryhtyi takavarikoimaan kaikki tehtaat, työpajat, kaivokset, alukset, rautatiet ja viljelysmaat.
Tuotantovälineiden ja yksityisalueiden yhteiskunnallistuttaminen sujui rauhallisesti. Siellä täällä oli sentään epäuskoisia kapitalistisia neropatteja. Ne pidätettiin ja vietiin Palgrave-saarelle, ja palattuaan he aina hyväksyivät valtion toimenpiteet. Vähän myöhemmin matka Palgrave-saarelle kävi tarpeettomaksi. Tenäntekoa yrittäville viranomaiset vastasivat: "Goliath on puhunut" – mikä merkitsi samaa kuin: "Häntä on toteltava!"
Teollisuusruhtinaista tehtiin osastopäälliköitä. Havaittiin, että esim. siviili-insinöörit työskentelivät yhtä hyvin valtion palveluksessa kuin olivat työskennelleet ennen yksityistehtävissään. Nähtiin, etteivät suuren toimintakyvyn omaavat miehet päässeet mihinkään luonnoltaan. He saattoivat yhtä huonosti olla käyttämättä toimintataitoaan kuin krapu saattaa olla ryömimättä tai lintu lentämättä. Ja niin tapahtui, että kaikkien ennen pelkästään omaksi hyväkseen työskennelleiden miesten erinomaiset kyvyt pantiin palvelemaan yhteiskunnan parasta. Puolikymmentä suurta rautatien johtajaa järjesti yhdessä kansallisen rautatielaitoksen, mikä toimi hämmästyttävän hyvin. Milloinkaan ei enää ollut vaunujen puutetta. Nämä johtajat eivät olleet Wall Streetin rautatieruhtinaita; miehet olivat niitä, jotka ennen olivat suorittaneet rautateillä todellisen työn ollessaan Wall Streetin mahtimiesten palveluksessa.
Wall street oli kuollut. Ei ollut enää ostajia ja myyjiä ja keinottelijoita. Kenelläkään ei ollut mitään ostamisia ja myymisiä. Ei ollut mitään millä keinotella. "Pankaa pörssipelaajat työhön", sanoi Goliath, "antakaa sellaisille, jotka ovat nuoria ja halukkaita, tilaisuus oppia hyödyllistä työtä". – "Pankaa kaupustelijat, reklaamimestarit, ilmoitusasiamiehet ja tonttikeinottelijat työhön", sanoi Goliath, ja sadattuhannet siihen asti hyödyttömät välikädet ja loiset tarttuivat hyödyllisiin askareihin. Myös ne neljäsataatuhatta laiskaa maalaisherraa, jotka olivat elelleet tuloillaan, pantiin työhön. Lisäksi erotettiin joukko kelvottomia henkilöitä korkeista viroistaan, ja merkillistä oli, että omat toverit erottivat heidät. Siihen luokkaan kuuluivat ammattipoliitikot, jotka eivät kyenneet muuhun kuin hoitamaan teollisuussalahankkeita ja hyötymään lahjuksista. Ei ollut enää olemassa lahjomisjärjestelmää. Kun yksityisten ei enää tarvinnut ostaa erikoisia etuoikeuksia, ei lainsäätäjiä enää koetettu lahjoa, ja lainsäätäjät säätivät ensimmäisen kerran lakeja kansan hyväksi. Seurauksena oli, että lakiasäätäviin kokouksiin eivät enää päässeet taitavat lahjojat, vaan taitavat johtajat.
Tällä yhteiskunnan järjellisellä järjestyksellä oli hämmästyttävät seuraukset. Kansallinen työpäivä oli kahdeksan tunnin pituinen, ja kuitenkin tuotanto lisääntyi. Huolimatta suurista, hellittämättömistä parannuksista ja siitä tavattomasta tarmon kulutuksesta, minkä yhteiskunnan kilpailusekasorron järjestykseen saattaminen vaati, tuotanto kaksin- ja kolminkertaistui itsestään. Elämänolojen perustasoa parannettiin, mutta sittenkään kulutus ei pysynyt tuotannon tasalla. Korkein työntekoikä alennettiin viideksikymmeneksi vuodeksi, neljäksikymmeneksiyhdeksäksi vuodeksi, neljäksikymmeneksikahdeksaksi vuodeksi. Työiän alaraja nousi kuudestatoista vuodesta kahdeksaantoista vuoteen. Kahdeksan tunnin päivä muuttui seitsemän tunnin päiväksi, ja muutaman kuukauden kuluttua kansallinen työpäivä oli viisi tuntia pitkä.
Aikaa myöten oli saatu aavistus – ei siitä, kuka Goliath oli, vaan siitä, miten hän oli menetellyt valmistautuessaan maailmanvalloitukseensa. Pikkutietoja tipahteli sieltä täältä, jälkiä seurattiin, näennäisen erillisiä seikkoja yhdistettiin. Muistuteltiin merkillisiä tarinoita mustista, joita oli viety Afrikasta, kiinalaisista ja japanilaisista kuleista, jotka olivat kadonneet salaperäisellä tavalla, yksinäisistä Etelämeren saarista, jotka oli ryöstetty ja joilta viety asukkaat, tarinoita jahdeista ja kauppalaivoista, jotka oli ostettu salaisesti ja kadonneet – niistä annetut kuvaukset sopivat jossakin määrin niihin aluksiin, mitkä olivat vieneet teille tietymättömille aasialaiset, afrikkalaiset ja saaristolaiset. Miten Goliath oli saanut pääoman menoihinsa? kysyttiin. Ja oletteleva vastaus kuului: Ryöstettyjen työläisten työllä. Ne ne asuivat Palgrave-saaren pienessä, vaarallisella paikalla sijaitsevassa kylässä. Heidän työnsä tuloksilla hän oli ostanut jahtinsa ja kauppalaivansa, ja niiden nojassa Goliathin asiamiehet kykenivät tunkeutumaan yhteiskuntaan hänen tahtoansa toteuttamaan. Ja mitä oli heidän työnsä tuote, työnsä, mistä Goliath oli saanut suunnitelmiaan varten tarvitsemansa pääoman? Radiumia, selittivät lehdet, ja radiyyttia, radiosolia, argatiumia, argyyttia ja salaperäistä golyyttia.
Sitä hedelmähöyrylaivastoa, mikä kulki Hawaiin ja San Franciscon väliä, väitettiin Goliathin omaksi. Niin arvailtiin, sillä ketään muuta omistajaa ei voitu saada selville ja asiamiehet, jotka huolehtivat hedelmäalusten purkamisesta ja lastauksesta, olivat ainoastaan asiamiehiä. Koska hedelmähöyryt eivät olleet kenenkään muun, ne olivat varmasti Goliathin. Pääasia oli: selveni selvenemistään, että maailman suurimmat varastot näitä kallisarvoisia tavaroita tulivat San Franciscoon mainituilla hedelmälaivoilla. Nämä arvailut osoittautuivat kauttaaltaan oikeiksi myöhemmin, kun Goliathin orjat vapautettiin ja maailman kansainväliset johtomiehet antoivat heille runsaan elinkautisen eläkkeen. Silloin irroitettiin salvat hänen asiamiestensä ja lähimpäin uskottujensa suusta, ja ne, jotka halusivat, perehtyivät moniin Goliathin toimenpiteiden ja järjestelmien salaisuuksiin. Mutta hänen surmanenkelinsä olivat ainaiseksi mykistyneet. Keitä olivat miehet, jotka hänen käskystään surmasivat ylenkatsojat, jää ikuisiksi ajoiksi tietymättömiin – sillä he surmasivat oudolla ja salaperäisellä voimalla, minkä Goliath oli keksinyt ja ristinyt "energoniksi".
Siihen aikaan energon, pikku jättiläinen, joka oli määrätty suorittamaan maailman työ, vielä oli tuntematon; ei aavistettu sen olemassaoloa. Ainoastaan Goliath tunsi sen, ja hän säilytti salaisuutensa. Eivät edes hänen apulaisensa, joilla se oli aseena ja jotka Energon-jahdista käsin tuhosivat mahtavan taistelulaivaston, tietäneet, mitä se ääretön ja salaperäinen voima oli ja mistä sitä saatiin. He osasivat vain käyttää sitä yhdellä tavalla, minkä Goliath oli heille opettanut. Nykyisinhän on yleisesti tunnettua, että Goliath sai energonia auringonvalosta ja sivutuotteina radiumia, radiyyttia, radiosolia ja muita sellaisia aineita, mutta siihen aikaan ei kukaan toinen tietänyt mitä energon oli, ja Goliath piti jatkuvasti maailman pelon vallassa.
Eräänä energonin toimikenttänä oli langaton lennätin. Energon-lennättimellään Goliath saattoi olla yhteydessä asiamiestensä kanssa kautta koko maailman. Joulukuussa 1954 hän lähetti kuuluisan "joulukirjeensä", mistä seuraava ote on peräisin:
"Olen tähän asti omistautunut erikoisesti Yhdysvalloille.
Mutta minä en ole antanut Yhdysvaltain kansalle järjenmukaista
yhteiskuntajärjestystä. Olen vain pakottanut sen itsensä luomaan
järjestyksensä. Yhdysvalloissa on enemmän kuin ennen iloa meidän
päivinämme ja enemmän järkeä. Ravintoa ja asuntoja ei enää
hankita n.s. individualismin anarkistisilla keinoilla, vaan ne
ovat melkein automaattisia. Ja parhainta on, että Yhdysvaltain
väestö on saavuttanut kaiken sen omin neuvoin. Minä en ole
tehnyt mitään heidän edestään. Sanon vielä kerran, että he
ovat tehneet sen itse. Minun koko toimintani supistui siihen,
että olen saattanut kuolemanpelkoon ne harvat, jotka istuivat
ylimmillä sijoilla ja estivät järkeä ja iloa pääsemästä valtaan.
Kuolemanpelko karkoitti heidät korkeista asemistaan, siinä
kaikki, ja päästi ihmisen älyn vaikuttamaan yhteiskunnassa.
Nyt pian alkavana vuonna omistaudun muulle maailmalle. Saatan
kuolemanpelkoon kaikkien kansojen nykyiset mahtimiehet. Ja he
tulevat tekemään niinkuin Yhdysvalloissa on tehty – laskeutumaan
korkeuksistaan ja päästämään ihmisen älyn luomaan järjellistä
yhteiskuntaa. Kaikki kansat tulevat astumaan samalle tielle, mitä
Yhdysvallat nyt vaeltavat. Ja kun kaikki kansat ovat ennättäneet
riittävän pitkälle sillä tiellä, on minulla annettavana heille
jotakin uutta. Mutta ensin heidän on vaellettava omin päin
sitä tietä. Heidän on osoitettava, että nykyisen ihmispolven
äly, kun sillä nyt on luonnonvoimat palveluksessaan, kykenee
järjestämään yhteiskunnan sellaiseksi, että ravinto ja asunnot
muuttuvat automaattisiksi, työ vähenee kolmeen tuntiin päivässä
ja ilo ja nauru tulevat yleisiksi. Ja kun se on saatu aikaan,
ei minun toimestani, vaan ihmissuvun älyllä, minä lahjoitan
maailmalle uuden luonnonvoiman. Se on minun keksintöni. Energon
on yksinkertaisesti auringonsäteissä oleva voima. Kun ihmissuku
on saanut sen palvelukseensa, se suorittaa koko maailman
työn. Ei ole enää olemassa kaivostyöläisten laumoja, jotka
ahertavat koko elämänsä maan uumenissa, ei nokisia lämmittäjiä
eikä rasvaantuneita koneenkäyttäjiä. Kaikki saattavat olla
silloin valkeissa vaatteissa, jos haluavat. Leipätyö muuttuu
leikiksi, ja nuoret ja vanhat ovat ilon lapsia, elämän taakat
vaihtuvat iloksi, ja he kilvoittelevat eetillisten aatteiden
toteuttamisesta ja hengen kukkuloiden valloittamisesta,
luovat taideteoksia ja runoja ja kertomuksia, kilpailevat
valtioviisaudesta ja urheilijan ponnistukset kruunaavasta
laakeriseppeleestä – kaikki kilvoittelevat, eivät likaisista
rahoista ja alhaisista taloudellisista eduista, vaan ilosta, mikä
tulee heidän osakseen heidän älynsä kehityksen ja joustavuuden
sekä heidän lihastensa kehityksen ja voiman palkinnoksi. Kaikkien
on tultava ilon sepiksi, ja heidän tehtävänään on oleva takoa
iloa ilmi elämän helisevästä teräksestä.
Ja nyt sananen lähimmästä tulevaisuudesta. Uuden vuoden päivänä
kaikki kansat luopuvat aseista, kaikki linnoitukset ja sotalaivat
hävitetään ja kaikki armeijat hajoitetaan,
Goliath."Uuden vuoden päivänä koko maailma riisui aseensa. Miljoonat vakituisten armeijain, laivastojen ja varusvarikkojen, konepajojen ja sotatarvetehtaiden sotilaat ja matruusit ja työmiehet lähetettiin kotiin. Nämä monet miljoonat ihmiset ja heidän kalliit sotakoneistonsa oli siihen asti pidetty yllä työn kustannuksella. He ryhtyivät nyt hyödylliseen toimintaan, ja taakastaan vapautunut työ-jättiläinen huoahti helpotuksesta. Koko maailman poliisivalvonta annettiin rauhan miesten huoleksi, ja se hyödytti yhteiskuntaa sen sijaan että sota oli vahingoittanut.
Yhdeksänkymmentä prosenttia yhteiskuntaa vastaan tehdyistä rikoksista oli kohdistunut yksityisomaisuuteen. Kun yksityisomaisuus katosi, ainakin olemasta kauppatavarana, sen jälkeen kuin teollisuuden järjestäminen oli antanut jok'ainoalle ihmiselle tilaisuuden hyvään toimeentuloon, ei yksityisomaisuutta loukkaavilla rikoksilla ollut enää todellisuuspohjaa. Poliisivoimaa vähennettiin vähentämistään kaikkialla, kerran toisensa perästä. Melkein kaikki tilapäisvarkaat ja ammattivarkaatkin luopuivat vapaaehtoisesti rosvoilusta. Heidän ei enää tarvinnut tehdä rikoksia. He muuttuivat samalla kuin olosuhteet muuttuivat. Osa rikoksellisia toimitettiin sairaaloihin hoitoa saamaan. Parantumattomat ja rappeutuneet eristettiin. Myös tuomioistuinten lukumäärä supistui kaikissa maissa. Yhdeksänkymmentäviisi prosenttia kaikista siviilioikeusjutuista oli koskenut omaisuusriitoja, velanperimisiä, testamenttivalituksia, sopimuksenrikkomisia, pankkikavalluksia ja sen semmoisia. Kun yksityisomaisuus katosi, katosivat myöskin ne yhdeksänkymmentä viisi prosenttia siviilioikeusjuttuja, mitkä olivat olleet tuomioistuinten taakkana. Nämä jäivät himmeiksi varjoikseen, surkastumamuistoiksi Goliathin esiintymistä edeltäneiltä ajoilta.
Vuosi 1955 oli hyvin rikas maailmanhistoriallisista tapahtumista. Goliath hallitsi maailmaa voimakkaalla kädellä. Kuninkaat ja ruhtinaat kävivät katumusretkillä Palgrave-saarella, näkivät energonin ihmeen ja palasivat kotiin kuolemanpelko sydämessään, luovuttamaan valtaistuimiaan ja kruunujaan ja perinnöllisiä etuoikeuksiaan. Kun Goliath puhui poliitikoille – n.s. "valtiomiehille" – nämä tottelivat... tahi kuolivat. Hän sääti yleisuudistuksia, hajoitti niskoittelevat parlamentit, ja kapinallisten rahamiesten ja teollisuusporhojen suuret salaliitot hän tuhosi surmanenkeleillään. "Mielettömyyksien aika on lopussa", sanoi hän heille. "Te olette jäljellä ajastanne. Te olette ihmiskunnan jarruina. Romukasaan!" Vastaan inttäjille, ja sellaisia oli paljon, hän sanoi: "Tässä ei ole aikaa sananpieksäntään. Te osaatte soittaa suutanne vaikka vuosisadat. Muuta ette ole milloinkaan tehneetkään. Minulla ei ole aikaa väitellä. Tieltä pois!"
Goliath ei tehnyt mitään muuta kuin lopun sodista ja julisti suuria yleissuunnitelmia. Saattamalla kuolemanpelkoon ne, jotka ruhtinoivat korkeissa asemissa ja olivat edistyksen esteinä, hän päästi maailman yhteiskunta-ajattelijain älyn toimimaan todellisuudessa. Hän jätti uudistusten moninaiset yksityiskohdat näiden ajattelijain huoleksi. Hän tahtoi, että heidän oli osoitettava kykenevänsä siihen, ja he osoittivat. Heidän aloitteestaan tapahtui valkoisen ruton hävittäminen maailmasta. Hentomielisten lukuisista vastalauseista huolimatta he eristyttivät kaikki perinnöllisesti vialliset ja vaaralliset ja kielsivät näiltä avioliiton.
Goliathin ei tarvinnut panna rikkaa ristiin keksimisakatemiain perustamiseksi. Se ajatus heräsi yhtaikaisesti tuhansien sosiaalisten ajattelijain aivoissa. Aika oli kypsä ajatuksen toteuttamiseen, ja kaikkialla syntyi suurenmoisia keksimislaitoksia. Ensimmäisen kerran ihmisen äly kohdisti voimansa elämän helpottamisen ongelmaan rahanansaitsemissuunnitelmien asemesta. Arkiaskaret, esim. puhtaanapito, astiain ja ikkunain pesu, tomutus, lakaisu ja liinavaatteiden pesu sekä kaikki muut samantapaiset alituiset, välttämättömät epäsiistit tehtävät yksinkertaistutettiin keksinnöillä lopulta aivan automaattisiksi. Me nykyajan ihmiset emme osaa kuvitellakaan sellaista barbaarista siivottomuutta ja sellaisia orjaoloja, joissa ihmiset ennen vuotta 1955:ttä elivät.
Maailman kansainvälinen hallitus oli toinen aate, mikä samanaikaisesti syntyi tuhansissa aivoissa. Tämän aatteen onnellinen toteutuminen oli monelle yllätys, mutta se yllätys ei ollut mitään sen rinnalla, mitä arasti vastaan inttävät sosiologit ja biologit tunsivat, kun todellisuus kumosi Malthuksen opin. Kun maailma sai iloa ja vapaa-aikaa, kun sen elintaso nousi tavattomasti, kun oli rajattomasti tilaisuutta hyvinvointiin, kehittymiseen ja kauneuden luomiseen, jalostumiseen ja korkeihin kulttuuriharrastuksiin, teki oppi lasten luvun rajoittamisesta hämmästyttävän surkean vararikon. Ihmiset lakkasivat "määräämästä" lapsiaan kuin kotieläimiä. Ja heti saatiin nähdä syntyväisyyden lisääntyvän. Malthuksen oppi pantiin nurkkaan – eli heitettiin romukasaan, kuten Goliath olisi sanonut.
Kaikki Goliathin ennustukset siitä, mitä inhimillinen äly kykenisi tekemään päästyänsä luonnonvoimia vallitsemaan, toteutuivat. Ihmisten tyytymättömyys katosi melkein tykkänään. Vanhat nurisivat pahimmin, mutta useimmat heistäkin lopettivat laulunsa, kun valtio, sen jälkeen kuin he olivat sivuuttaneet työiän ylärajan, antoi heille kunnollisen eläkkeen. Heillä oli paljon paremmat olot toimettomina vanhuudenpäivinään uuden hallituksen aikana, tavattoman paljon enemmän iloa ja mukavuutta kuin heillä oli ollut työn raskauttamassa nuoruudessaan entisen hallituksen vallitessa. Nuori polvi mukautui helposti uuteen järjestykseen, ja nuorimmat eivät tietäneetkään muusta. Inhimillisen onnen yhteismäärä oli kasvanut äärettömästi. Maailma oli tullut iloiseksi ja terveeksi. Vanhat muumiotkaan, yhteiskuntaopin professorit, jotka kynsin hampain olivat haranneet uutta hallitusta vastaan, eivät valittaneet. He saivat kaksikymmentä kertaa paremmat palkat kuin entisaikoina, eikä heidän tarvinnut tehdä likikään niin paljoa työtä. Lisäksi he innokkaasti tarkistivat sosiologiaa ja laativat uusia oppikirjoja tieteestään. Siellä täällä tosin esiintyi atavistisia ilmiöitä, miehiä, jotka kaipasivat vanhan ammoisen "individualismin" lihapatoja ja kannibaalijuhlia, olentoja joilla oli pitkät käsivarret ja kynnet ja jotka halusivat riistää kanssaihmisiään; mutta heitä pidettiin sairaalloisina ja hoidettiin parantoloissa. Pieni määrä osoittautui kuitenkin parantumattomiksi, ja sellaiset eristettiin hoitoloihin ja estettiin saamasta jälkeläisiä, niin etteivät heidän atavistiset taipumuksensa päässeet periytymään.
Vuosien vieriessä Goliath vetäytyi syrjään maailman hallinnasta. Hänen ei tarvinnut hallita. Maailma hallitsi itse itsensä ja tekikin sen erinomaisesti. Vuonna 1967 Goliath lahjoitti maailmalle kauan sitten lupaamansa energonin. Hän oli suunnitellut tuhansia tapoja, joilla pikku jättiläistä voitiin käyttää maailman työn suorittajana, ja kaikki ne hän esitti samalla kertaa. Mutta keksimisakatemiat ottivat heti energonin haltuunsa ja käyttivät sitä vielä sadallatuhannella uudella tavalla. Tosiaankin akatemiat selvittivät, kuten Goliath tunnusti maaliskuussa 1968 julkaisemassaan kirjeessä, useita energon-ongelmia, joilla hän edellisinä vuosina oli turhaan vaivannut päätänsä. Energonin käytäntöön tulo lyhensi voimassa olleen kahden tunnin työajan melkein olemattomaksi. Kuten Goliath oli ennustanut työ todella muuttui leikiksi. Ja niin äärettömäksi teki energon ja sen järjenmukainen sosiaalinen käyttäminen ihmisen tuotantokyvyn, että vähäpätöisinkin kansalainen saattoi luoda itselleen tavattoman paljon paremmat elämänolot kuin onnekkaimmatkaan olivat saattaneet luoda itselleen vanhan anarkistisen järjestelmän vallitessa.
Kukaan ei ollut milloinkaan nähnyt Goliathia, ja kaikki kansat alkoivat huutaa pelastajaansa esille. Maailma ei suinkaan väheksynyt hänen energonkeksintöään, mutta oltiin yleisesti sitä mieltä, että vielä ihmeellisempi oli hänen yhteiskunnallinen kaukonäköisyytensä. Hän oli yli-ihminen, tieteen yli-ihminen, ja maailman uteliaisuus saada nähdä hänet oli kiihtynyt melkein sietämättömäksi. Vuonna 1971 hän kauan epäröityään vihdoin ilmestyi Palgrave-saareltaan. Hän saapui San Franciscoon kesäkuun 6:ntena päivänä, ja maailma sai nähdä hänen kasvonsa. Ja maailma pettyi. Sen mielikuvitus oli herännyt toimintaan. Goliathista oli tehty jättiläisolento. Hän oli mies tai paremminkin puolijumala, joka oli luonut maailman uudestaan. Aleksanterin, Caesarin, Tshingis-kaanin ja Napoleonin maineteot olivat lastenleikkiä hänen mainetekojensa rinnalla.
San Franciscossa nousi maihin ja sen katuja vaelsi ja ajoi pieni kuusikymmentäviisivuotinen hyvin säilynyt ukko, jolla oli helakka vaalea iho ja omenan kokoinen kalju päälaella. Hän oli likinäköinen ja käytti silmälaseja. Mutta lasien takaa hymyilivät veitikkamaiset siniset silmät, jotka näyttivät lapsen lailla kummastelevan maailmaa. Hänellä oli myös tapana siristellä silmiänsä ja väräytellä kasvojaan, ikäänkuin hän olisi nauranut sille jättiläiskujeelle, minkä oli tehnyt maailmalle, kun oli puijannut sen vasten tahtoaan onnen ja ilon tielle.
Tieteen yli-ihmiseksi ja maailman tyranniksi hänellä oli merkillisiä heikkouksia. Hän piti makeisista ja oli tavattoman ihastunut suolattuihin manteleihin ja suolattuihin hickory-pähkinöihin, varsinkin viimeksimainittuihin. Hänellä oli aina sellaisia sisältävä paperipussi taskussa, ja hänellä oli tapana usein sanoa, että hänen ruumiinsa kemia vaati niitä. Mutta kenties merkillisintä oli hänen suhtautumisensa kissoihin. Hän tunsi uskomatonta vastenmielisyyttä näitä kotieläimiä kohtaan. Milloinkaan ei unohdu, että hän pitäessään esitelmää Veljeydenpalatsissa pyörtyi kauhusta, kun portinvartijan kissa hypähti korokkeelle ja hieroi kylkeään hänen jalkaansa vasten.
Mutta tuskin hän oli astunut maailman eteen, kun hänen henkilöllisyytensä jo saatiin selville. Vanhat ystävät tunsivat hänet helposti Percival Stultziksi, saksalais-amerikkalaiseksi, joka vuonna 1928 oli työskennellyt "Yhdistyneiden rautatehtaiden" työpajalla San Franciscossa ja joka kaksi vuotta oli ollut "Konetyöntekijäin kansainvälisen liiton" 369:nnen haaraosaston sihteerinä. Vuonna 1931 hän, kaksikymmentäviisi-vuotiaana, oli harjoittanut tieteellisiä erikoisopintoja Kalifornia-yliopistossa, ja samana vuonna hän oli ottanut niinsanotun "henkivakuutuksen", jollaisia niihin aikoihin käytettiin. Yliopisto muisti hänet vielä ylioppilaskaudelta, eivätkä ne muistot olleet kehuttavia. Hän oli erikoisen hajamielinen, kertoivat professorit. Epäilemättä hänelle jo silloin alkoi kangastella suuria näkyjä, joista sittemmin kehkeytyi hänen elämäntyönsä.
Se, että hän nimitti itseänsä "Goliathiksi" ja kätkeytyi salaperäisyyden hämärään, oli pientä pilaa, selitti hän myöhemmin. Goliathina tai jonakin sentapaisena hän saattoi virittää maailman mielikuvituksen toimintaan ja kääntää tähtemme ylösalaisin; mutta Percival Stultzina, jolla oli poskiparta ja silmälasit ja joka painoi 51 kiloa, hän ei olisi kyennyt kääntämään ylösalaisin hickory-pähkinääkään – "ei edes suolattua hickory-pähkinääkään".
Mutta maailma voitti pian hänen ulkonäöstään ja menneisyydestään johtuneen pettymyksensä. Se tunsi hänet kaikkien aikojen suurimmaksi luonteeksi ja kunnioitti häntä sellaisena, ja se rakasti häntä hänen itsensä tähden, hänen veitikkamaisten, likinäköisten silmiensä tähden ja sen jäljittelemättömän tavan tähden, jolla hän väräytteli kasvojaan, kun hän nauroi: se rakasti häntä hänen koruttomuutensa vuoksi, hänen toverillisuutensa ja lämminsydämisen humaanisuutensa vuoksi ja hänen suolattuja hickory-pähkinöitä kohtaan tuntemansa ihastuksen ja hänen kissainkammonsa vuoksi. Ja meidän päivinämme on Asgardin ihmekaupungissa hänen valtaavan kaunis muistomerkkinsä, minkä rinnalla kaikki muinaisajan pyramiidit ja muut barbaariset, verenvihmomat muistomerkit ovat kääpiömäisen pieniä. Ja sen muistomerkin katoamattomaan pronssiin on, kuten kaikki tietävät, piirretty hänen nyt toteutunut profeetansanansa: "Kaikkien on tultava ilon sepiksi, ja heidän tehtävänään on oleva takoa iloa ilmi elämän helisevästä teräksestä."