[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fA8gHkV2QaZtJn9QMmMaGtiZqszfkUzK3ZBHD8VVDElk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},174,"Sylvi; Kovan onnen lapsia","Canth, Minna",1844,1897,"174-canth-minna-sylvi-kovan-onnen-lapsia","174__Canth_Minna__Sylvi;_Kovan_onnen_lapsia",null,"naytelma",[],[],"fi",1888,39093,218473,false,13174,[22],"Finnish drama",[24],"Plays/Films/Dramas","\"Sylvi; Kovan onnen lapsia\" by Minna Canth is a play written in 1893. Based on a true story, it follows young Sylvi, who marries her much older guardian Aksel Vahl. When she reunites with her childhood friend Viktor and falls in love, her husband refuses divorce. Driven by passion and desperation, Sylvi makes a tragic choice that leads to devastating consequences for everyone involved. (This is an automatically generated summary.)",[],469,"Kaksi yhteiskunnallista näytelmää. Sylvi on murhenäytelmä nuoresta naisesta, joka päätyy epätoivoiseen tekoon onnettomassa avioliitossa. Kovan onnen lapsia puolestaan kuvaa työväestön kurjia oloja ja yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta.","Minna Canthin 'Sylvi'; 'Kovan onnen lapsia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 174. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SYLVI; KOVAN ONNEN LAPSIA\n\nKirj.\n\nMinna Canth\n\n\nOtava, Helsinki, 1920 (1888-1893).\n\n\n\n\n\n\nSYLVI\n\nNäytelmä neljässä näytöksessä\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nAKSEL VAHL, notario.\nSYLVI, hänen vaimonsa.\nVIKTOR HOVING, arkkitehti.\nALMA HOVING, hänen sisarensa.\nKARIN LÖFBERG,  |\nANNI VIDGREN,   | Sylvin entisiä koulutoveria.\nELIN GRÖNKVIST, |\nROUVA HAKE, naisvankien hoitaja.\nVANKILAN TIREHTÖÖRI.\nSOHLMAN, pastori.\nSANDELL, metsäherra.\nHARLIN,  |\nIDESTAM, | luutnantteja.\nTUNEBERG, lääkäri.\nBRUN, tullinhoitaja.\nMARI, palvelustyttö.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\n(Suuri, hyvin sisustettu huone. Takana kaksi ovea, joista\noikeanpuolinen, raskailla, avatuilla esiripuilla varustettu, vie\neteiseen, ja toinen, jonka esiriput ovat alhaalla, makuuhuoneesen. Ovien\nvälissä on alkoovi, jonka uutimet myöskin ovat alhaalla. Vasemmalla\nsivuseinällä ovi ruokasaliin, oikealla seinällä suuri peili. Etehisessä\nnäkyy oikealla ovi, joka vie ulos porstuaan, sekä perällä ikkuna, jossa\non valkoiset uutimet ja jonka edessä on ruukkukasveja.\n\nEtualalla on pyöreä pöytä, ympärillä tuolia sekä kiikkutuoli vasemmalla.\nNurkassa oikeaan on suuri kirjoituspöytä. Vastaisessa nurkassa sohva ja\npieni pyöreä pöytä.)\n\nAKSEL (istuu kirjoituspöydän ääressä ja kirjoittaa).\n\nSYLVI (pistää päänsä makuuhuoneen oviverhojen välistä).\n\nAKSEL. Kuka siellä?\n\nSYLVI. Arvaapas!\n\nAKSEL (keskeyttämättä työtään). Eihän se vaan liene minun pikku\nkissimirrini?\n\nSYLVI. Se se on.\n\nAKSEL. Katsos vaan! Mitähän kissimirri sitten tahtoisi?\n\nSYLVI. Saako tulla sisään?\n\nAKSEL. Ei millään ehdolla. Ei ole aikaa.\n\nSYLVI. Pikkuruisen vaan. Hiukan verran, Aksel. Minulla olisi vähän\nasiaa.\n\nAKSEL. Mitä asiaa? Jotakin hirveän tärkeätä, varmaan.\n\nSYLVI. Hirveän tärkeätä.\n\nAKSEL. Ihanko todella? (Kääntyy.) No, pitänee hänet nyt sitten päästää\nsilmänräpäykseksi. Ei -- odotapas. Lupaako pulmunen olla kiltti?\n\nSYLVI. Kyllä, hyvin, hyvin kiltti.\n\nAKSEL. Lupaako hän myöskin mennä tiehensä kahden minuutin kuluttua?\n\nSYLVI. Ihan varmaan.\n\nAKSEL. Ehkäpä hän sitten saa tulla. Ei, ei, -- seis! Katsotaan ensin\nkelloa. No -- jahka minä nyt luen kolmeen, sitten vasta saat juosta\nsisään. Yks'! -- -- ei vielä -- -- kaks' -- -- pysy paikoillasi, kuule\n-- -- no, no, ei askeltakaan, sanon minä -- -- kolme!\n\nSYLVI (juoksee hänen syliinsä).\n\nAKSEL. Vai niin! Vai on minun pikku lintusellani niin tärkeätä\nsanottavaa? No, annapas kuulla! Mitähän tuo lienee?\n\nSYLVI. Sinun pitäisi luvata minulle yksi asia, Aksel.\n\nAKSEL. Yksikö vaan? Eikö mitä, se on kovin vähän. Minä lupaan sinulle\nseitsemänkymmentä ja seitsemän asiaa.\n\nSYLVI. Hyvä! Mutta pidäkin sanasi.\n\nAKSEL. Tietysti.\n\nSYLVI. Kunniasi kautta?\n\nAKSEL. Kunniani kautta.\n\nSYLVI (heiluttelee jalkojansa ja heittäytyy taaksepäin). Voi, kuinka\nihanata -- kuinka sanomattoman ihanata!\n\nAKSEL. Varo, varo, kissimirri, sinä putoat.\n\nSYLVI. Voi herra, kuinka hauskaa! Nyt sinä olet helisemässä,\nholhoja-setä.\n\nAKSEL. Joko taas --!\n\nSYLVI. Anna anteeksi -- oma puoliskoni, minä tarkoitin. Nyt saan siis\npyytää sinulta seitsemänkymmentä ja seitsemän asiata. Ajatteles --\nennenkuin olen ne kaikki keksinyt.\n\nAKSEL. Mutta yksi ehto minun kumminkin täytyy siihen panna.\n\nSYLVI. Ei mitään ehtoja! Rakkahin Aksel, ei mitään ehtoja!\n\nAKSEL. No, totta kai! Yksi ainoa pieni ehto sinun toki pitää täyttää.\n\nSYLVI. No sanopa sitten, mikä se ehto olisi?\n\nAKSEL. Pieni, joutava vaan --\n\nSYLVI. Sano pian!\n\nAKSEL. Ei ole kiirettä kirkkoon.\n\nSYLVI. Ala joutua, holhoja-setä, taikka -- minä nipistän sinua korvasta.\n\nAKSEL. Vai niin, vai rupeet sinä häijyksi, pikku pulmunen. Entäpä jos\nsaatkin mennä tiehesi.\n\nSYLVI. Ei toki, eihän? Ehto? Rakas, kulta Aksel, muista, että minulla on\nvaan kaksi minuuttia.\n\nAKSEL. Niin, se on totta, se.\n\nSYLVI. Ellet sinä pitentäisi aikaa?\n\nAKSEL. Ei -- kuule --\n\nSYLVI. Elä sitten edes vitkastele niin kauheasti, Aksel. No, mikä se\nehto oli?\n\nAKSEL. Se vaan, että minä ensin saan tutkia kaikki nuo seitsemänkymmentä\nja seitsemän asiaa, ennenkuin hyväksyn.\n\nSYLVI. Ehei, kas siihenpä minä en suostu.\n\nAKSEL. Kuule mokomaa! Vai et sinä suostu siihen?\n\nSYLVI. En.\n\nAKSEL. Onko se täyttä totta?\n\nSYLVI. Täyttä totta.\n\nAKSEL. Tjah -- sitten sitä ei voi auttaa. Minun täytyy ottaa sanani\ntakaisin.\n\nSYLVI. Ei, Aksel -- anna nyt myöten. Minä lupaan olla kiltti. En pyydä\nmitään mahdottomia, paljaita pikku asioita vaan.\n\nAKSEL. Siinä tapauksessa minä ne kyllä hyväksyn, eikähän minun ehdostani\nsilloin ole sinulle mitään haittaa.\n\nSYLVI. Niin -- mutta kuitenkin, Aksel! Olisi niin paljon, niin äärettömän\npaljon hauskempaa, jos minä ihan vapaasti saisin ajatella kaikki nuo\nseitsemänkymmentä ja seitsemän asiaa, enkä tarvitseisi pelätä kieltoa.\nRakas pikku Aksel!\n\nAKSEL. Rakas pikku Sylvi, minä pysyn sanassani.\n\nSYLVI. Niin, semmoinen sinä olet, holhoja-setä. Minä en sano sinua enää\nkoskaan muuksi, sillä se sinä olet aina ollut ja siksi sinä jäät\nikipäiviksi.\n\nAKSEL. Kas niin, nuo kaksi minuuttia ovat tuossa paikassa kuluneet.\nAnnapa nyt kuulla ensimmäinen pyyntösi.\n\nSYLVI. Enkä anna. En pyydä enää mitään.\n\nAKSEL. Siinä ollaan! Nyt on pikku sirkku taas allapäin, pahoilla mielin.\n\nSYLVI. Olisit sinä nyt yhden ainoan kerran saattanut tehdä minulle\nmieliksi, Aksel.\n\nAKSEL. Kultaseni -- tuohan kuuluu ihan siltä, kuin en milloinkaan ennen\nolisi sitä tehnyt.\n\nSYLVI. Et olekaan. Tahdotko, että luettelen, mitä kaikkia sinä olet\nminulta kieltänyt, vai?\n\nAKSEL. Niin, kun sinä pyydät pelkkiä mahdottomia, hyvä lapsi.\n\nSYLVI. Kuinka saatat sanoa --\n\nAKSEL. No, esimerkiksi, että minun pitäisi istua ja leikkiä sinun\nkanssasi.\n\nSYLVI. Leikkiä! Koska olen pyytänyt sinua leikkimään?\n\nAKSEL. Istua ja lellitellä sinua sitten.\n\nSYLVI. Sanotko sinä sitä leikkimiseksi?\n\nAKSEL. Melkein.\n\nSYLVI. Ja se on sinun mielestäsi mahdotonta. Niin, sitten en suinkaan\ntahdo enää vaivata. (Liukuu alas, kääntyy selin Akseliin ja hypistelee\npöydällä olevia kapineita.)\n\nAKSEL. Ei, pikku lemmikkini, et sinä saa suuttua. Enhän minä sitä\ntarkoittanut. Sitä vaan, että kaikella pitää olla rajansa, ymmärrätkös.\nSylvi, muruseni, tule nyt taas tänne polvelleni.\n\nSYLVI. Eivätköhän nuo kaksi minuuttia jo olekin lopussa?\n\nAKSEL. Aikoja sitten, mutta se ei tee mitään. Minä en päästä sinua,\nennenkuin tulet hyvälle mielelle taas, sirkkuseni.\n\nSYLVI. Aksel -- mitä sinulla tässä on, -- tässä laatikossa, kuules?\n\nAKSEL. Ai, elä koske siihen. Se on hyvin vaarallista.\n\nSYLVI. Vaarallista? Mitä se sitten on?\n\nAKSEL. Ketunmyrkkyä. Strykniiniä. Anna tänne, et saa koskea.\n\nSYLVI. Ei, minä vaan vähän katson. Kapseleissa? Kuoleeko kettu\ntuommoisesta pienestä kapselista?\n\nAKSEL. Kuolee.\n\nSYLVI. Mutta ihmistä se ei mahtaisi tappaa?\n\nAKSEL. Tappaisi kyllä.\n\nSYLVI. Tuommoinen pieni kapseli? Sepä vasta kummaa. Jos minä nyt\nnielisin yhden --\n\nAKSEL. -- Niin kuolisit kuin kärpänen. -- Kas niin, nyt panemme sen pois.\n(Panee sen pöytälaatikkoon.) No, pikku kissimirri, -- jos minä nyt\nkumminkin tämän yhden kerran --\n\nSYLVI. Mitä niin, Aksel?\n\nAKSEL. Suostuisin pyyntöösi, ilman että tutkin sitä edeltäpäin.\n\nSYLVI. Tee se, niin olet kiltti.\n\nAKSEL. Olkoon menneeksi. -- No, anna kuulla. Mitä pikku pulmunen aikoi\nminulta pyytää?\n\nSYLVI. Niin, Aksel, se oli vaan sitä, että sinä jättäisit kaikki työsi\nyhdeksi viikoksi.\n\nAKSEL. Mutta rakkahin Sylvi!\n\nSYLVI. Yhdeksi ainoaksi viikoksi, Aksel!\n\nAKSEL. No, mutta ole toki järkevä, hyvä lapsi. Enhän minä voi\nlaiminlyödä virkaani.\n\nSYLVI. Joku toinen voisi hoitaa sitä sen aikaa.\n\nAKSEL. Mitä sanot, -- ei, sinä olet tosiaankin kovin lapsellinen, Sylvi\nkulta. Minun pitäisi yks' kaksi jättää kaikki tyyni ja istua kädet\nristissä -- tehdäkseni pikku vaimolleni mieliksi. Ei, se ei käy päinsä,\nlapseni.\n\nSYLVI. Menethän sinä usein metsästämään, esimerkiksi, ja viivyt siellä\npäiväkausia.\n\nAKSEL. No niin, sehän on ihan toista, tiedämmä. Enkähän minä kovin usein\nole sielläkään ollut.\n\nSYLVI. Sinä et siis aijo pysyä sanassasi?\n\nAKSEL. Maltapas -- jos sovittelisimme muulla tavalla vai mitä arvelet?\nEnsi kesänä voisin ehkä ottaa virkavapautta viikoksi tai pariksi.\n\nSYLVI (nyreissään). Kesään on niin pitkä aika.\n\nAKSEL. Mutta, rakas pikku Sylvi, minkätähden minun sitten pitäisi\nheittää työni?\n\nSYLVI. Kyllähän sinä sen tiedät. Siksi että minulla on niin ikävä olla\nyksin, kun sinä alituisesti joko olet ulkona taikka istut\nkirjoituspöytäsi ääressä.\n\nAKSEL. Entä kun me nyt keksisimme jotain oikein hauskaa pikku\nkissimirrille, suostuisitko sitten siirtämään tuon laiskuriviikon ensi\nkesään?\n\nSYLVI. Niin no -- ehkäpä. Jos sinä tosiaankin keksit jotain erinomaisen\nhauskaa.\n\nAKSEL. Annapas kun ajattelen --. Kuules nyt. Minä menen kirjakauppaan ja\netsin sinulle sieltä jonkun hyvin huvittavan kirjan.\n\nSYLVI. Ush -- ei! Minä olen ihan kyllästynyt kirjoihin.\n\nAKSEL. Joitakuita uusia soittokappaleita sitten?\n\nSYLVI. En minä välitä soitostakaan.\n\nAKSEL. Nytpä minä tiedän. Sinä lähetät kutsumaan vieraita.\n\nSYLVI. Niin -- mutta ketä?\n\nAKSEL. Ketä vaan itse tahdot. Anni Vidgreniä, esimerkiksi.\n\nSYLVI. Huh -- häntä! Joka on ikävin olento koko tässä maailmassa.\n(Jäljittelee.) _Minä_ en hyväksy semmoista, sillä _minusta_ se ei\nole sopivata, _minä_ teen aina omien periaatteideni mukaan. -- Ei,\nkiitoksia, pysyköön Anni Vidgren täältä seitsemän peninkulman päässä.\n\nAKSEL. No, entä Elin Grönkvist, mitäs hänestä sanot?\n\nSYLVI. Hän taas on niin kauhean tyhmä. Hyväluontoinen, mutta tyhmä. Ei\nkelpaa.\n\nAKSEL. Mutta Karin Löfberg sitten?\n\nSYLVI. Hän -- paras! Joka on niin koketti ja inhoittava, että häntä tuskin\nviitsii katsoa. Ei, häntä minä toki suvaitsen kaikkian vähimmän.\n\nAKSEL. No, sano sitten itse.\n\nSYLVI. Kyllä minä tiedän yhden, josta pidän enemmän kuin kestään muusta.\nMutta se on eräs herra.\n\nAKSEL. Herra -_?\n\nSYLVI. Viktor Hoving, arkkitehti. Kyllä sinä hänet tunnet.\n\nAKSEL. Enpä oikein. Hän kun vasta nykyjään on tullut paikkakunnalle.\nMutta olen minä hänet nähnyt yhtä kaikki.\n\nSYLVI. Se kelvoton kapine ei vieläkään ole käynyt täällä. Ja me kun\nolimme niin hirveän hyviä ystäviä lapsina.\n\nAKSEL. Olettehan te hyviä ystäviä hänen sisarensa, Almankin kanssa.\n\nSYLVI. Ooja, mukiin menee. Kauhean hurskas ja siveellinen, -- mutta hän on\nkumminkin Viktorin sisar, ja minä pidän hänestä aika paljon.\n\nAKSEL. No, mitäs muuta. Sinä kutsut heitä telefoonilla tänne molempia.\n\nSYLVI. Nytkö heti?\n\nAKSEL. Miten vaan tahdot.\n\nSYLVI. Mutta jos me sitten häiritsemme sinua?\n\nAKSEL. Ei hätää mitään. Kohtahan kello on yksitoista. Minun täytyy\ntuossa paikassa mennä virastoon.\n\nSYLVI. Se on totta, se! Kuinka sinä kumminkin olet kiltti,\nholhooja-setä. Nyt saat kernaasti lykätä laiskuri-viikkosi ensi kesään.\n(juoksee telefoonin luo.)\n\nAKSEL. Kiitoksia! (Kumartuu kirjoittamaan.)\n\nSYLVI (soittaa). Olkaa hyvä ja yhdistäkää Hovingin kanssa. Kiitos!\n(Soittaa taas.) Onko se Alma? -- Hyvä. Arvaatko, kuka minä olen? -- Vai\nniin, vai tunsit sinä heti äänestä. Kuule, Alma hyvä, onko veljesi\nkotona? -- Mitäkö minä hänestä? Niin, minä aijoin pyytää teitä molempia\ntänne, kun minulla on niin ikävä. -- Mitä sanot? -- Kyllä, kyllä Aksel on\nkotona, mutta hän istuu ja kirjoittaa. Ei hänellä ole aikaa minun\nkanssani. Ja kohta hän menee pois. Ota työtä mukaasi, muuten sinä et\nvarmaankaan malta viipyä. Mitä? -- -- Etkö jouda vielä? Miks'et? -- Vai\nniin. -- Vai pitää sinun kirjoittaa kirjeitä? Entäs Viktor? -- Ei,\nmutta -- mitä ihmettä, nukkuu vielä! Se laiskajaakko. Aja hänet ylös heti\npaikalla ja käske tänne.\n\nAKSEL. Mutta lopeta nyt jo, rakas Sylvi. Minä en voi pitää ajatuksiani\nkoossa.\n\nSYLVI. Silmänräpäys vaan, Aksel. Minä vähän kiusaan häntä ensin. -- Hyvää\nhuomenta, unikeko. Tiedätkös, mitä kello on? Nyt nukuit ohi aamiaisen,\npoloinen. Vai luuletko saavasi ruokaa vielä? Eikös mitä -- Alma ei anna\nleivän muruakaan. -- -- Mitä? Kaksi tuntia? Kyllä kai! Sitä ei usko\nkukaan ihminen. Vai näit unta? Mitä sitten? Kerropas.\n\nAKSEL. Minun on ihan mahdoton kirjoittaa.\n\nSYLVI. Ole vaiti, sinä siellä --! -- -- Ei, mutta sehän oli hassua.\n-- -- Entä sitten? Eikö mitään muuta? -- Mitähän se merkitsee? -- --\nNiin, jotakin hyvin, hyvin kummallista, niin minäkin luulen.\n\nAKSEL. Ettekö te koskaan saa kylliksenne tuosta lörpöttelemisestä? Nyt\nolen kahdesti kirjoittanut päin honkaan teidän tähtenne.\n\nSYLVI. Ush, mikä jöröjaakko sinä olet. Kuule, Viktor, meidän täytyy\nlopettaa. Herra puoliskoni kirjoittaa päin honkaan meidän tähtemme.\nTulethan sinä sitten tänne? Ihan tuossa tuokiossa? -- Äsh, jätä sinä Alma\nsinne kirjoittamaan kirjeitään niin kauvaksi. -- Ja ala joutua. Elä\nviivyttele. Hyvästi, hyvästi. (Soittaa.) Ajattelepas, Aksel, hän oli\nnähnyt unta --\n\nAKSEL. Minä vähät hänen unistaan.\n\nSYLVI (järjestelee huonetta). Hyi, kuinka sinä olet epäkohtelias. Ethän\nsinä siitä pahene, vaikka kuuntelisitkin. Hän oli nähnyt unta, että me\nleikimme yhdessä sokkosilla, hän ja minä, jota me muuten teimmekin\nalituisesti, kun olimme lapsia. Mutta että hänen juuri nyt piti uneksia\nsitä, nyt, vähää ennen kuin heräsi. Eikö se ollut omituista?\n\nAKSEL. Hyvin omituista.\n\nSYLVI. Se tulee käymään toteen hyvin pian. Jos se muuten ollenkaan käy\ntoteen. Vai mitä sinä arvelet, Aksel?\n\nAKSEL (kokoo paperinsa). En osaa sanoa. En ole oikein perehtynyt niihin\nasioihin.\n\nSYLVI. Joko sinä nyt menet, Aksel?\n\nAKSEL. Täytyy.\n\nSYLVI. Sinä taidat olla vähän pahalla päällä, vai kuinka? Juuri kun minä\nrupean hiukan virkistymään.\n\nAKSEL (kietoo kätensä hänen vyötäisilleen). Ei, pikku kissimirrini, en\nminä ole pahalla päällä. Päinvastoin minä kernaasti suon sinulle hauskan\naamupäivän.\n\nSYLVI. Niin, sitähän minä aina olen sanonut! Sinä olet sittenkin\nkaikkein paras, oivallisin holhooja-setä, mitä ajatella saattaa. Ja\ntiedätkös mitä? Nyt saat varsin hyvin viipyä poissa vaikka koko päivän,\njos tahdot.\n\nAKSEL. Vai niin? Sinä et siis kaipaisi minua?\n\nSYLVI. En vähääkään. Minä pitäisin heidät siinä tapauksessa täällä\npäivällisillä.\n\nAKSEL. Totta tosiaan! Vai sen verran sinä minusta välitätkin? Sitäpä en\nolisi uskonut.\n\nSYLVI. Hyvä, rakas holhooja-setä, enhän minä sitä tarkoittanut. Anna\nkaikin mokomin anteeksi. Suutuitko sinä minuun, mitä?\n\nAKSEL. Ei, pikku pulmunen, ole huoleti. En minä turhista suutu.\nHyvästi nyt niin kauvaksi. Kyllä minä kuitenkin tulen kotiin\npäivälliselle.\n\nSYLVI. Niin, tee se. Hyvästi, hyvästi!\n\nAKSEL (etehisestä). Etkö sinä tulekaan saattamaan minua portaille\nniinkuin tavallisesti?\n\nSYLVI (puuhailee ympäri huonetta). Ei, tiedätkös, nyt minä en jouda.\nTäytyy vähän siistiä ja järjestää, ne saattavat olla täällä tuossa\npaikassa.\n\nAKSEL. Hyvästi sitten! (Menee etehisestä oikealle.)\n\nSYLVI. Hyvästi, holhooja-setä! (Hyräilee, menee kirjoituspöydän luo,\njärjestää kirjoja ja paperia. Avaa pöytälaatikon. Saa käsiinsä\nstrykniinilaatikon ja lakkaa äkkiä hyräilemästä. Ottaa yhden kapselin ja\nkatselee sitä kauvan, vie sen suuhunsa, panee sitten nopeasti pois,\nheittää laatikon paikoilleen ja työntää pöytälaatikon kiinni. Sitten hän\ntaas hyräilee, järjestää vielä jotakin pöydällä, kävelee ympäri huonetta\nja pysähtyy viimein peilin eteen, nauraa kuvalleen, vehkeilee, kumartaa\nja viittailee käsillään.)\n\nVIKTOR (tulee oikealta etehiseen).\n\nSYLVI (säpsähtää). Taivas, kuinka sinä säikytit minua!\n\nVIKTOR. Elä? Minähän tulin niin hiljaa.\n\nSYLVI. Siksipä juuri. Näitkö, mitä minä tein?\n\nVIKTOR. En, pahaksi onneksi.\n\nSYLVI. Sepä toki hyvä. -- Käy sisään nyt, ja ole tervetullut!\n\nVIKTOR. Kiitos! Mutta saako tietää, mitä sinä sitten teit? Tulin\nuteliaaksi.\n\nSYLVI.. Ahaa, -- luuletko minua niin tyhmäksi, että sanon?\n\nVIKTOR. Sano pois! Minä pyydän niin kauniisti.\n\nSYLVI. Kuinka kauniisti?\n\nVIKTOR. Pitääkö minun langeta polvilleni?\n\nSYLVI. Hyi, ei! Se ei olisi ollenkaan sinun tapaistasi. Niin et tehnyt\nennenkään.\n\nVIKTOR. Eipä minun ennen tarvinnutkaan pyytää mitään kahta kertaa.\n\nSYLVI. Etkä tarvitse nytkään. Istuhan ensin, tuonne keinutuoliin, tai\nmihin tahdot, niin minä heti paikalla --\n\nVIKTOR (istuu). No -_?\n\nSYLVI. Maltahan nyt, -- pitää minunkin saada istua. (Istuu lattialle.)\n\nVIKTOR. Mitä maailmassa? Yhäkö sinulla vielä on vanhat tapasi?\n\nSYLVI. Niinkuin näet.\n\nVIKTOR. Vaikka jo olet aikaihminen?\n\nSYLVI. Aikaihminen? Kapas tätä, -- kahdeksantoista vuotias vasta!\n\nVIKTOR. Mutta rouva kumminkin.\n\nSYLVI. Niin, en minä siltä ole sen vanhempi. Ja kun minua nyt kerran\nhuvittaa, niin --\n\nVIKTOR. Kernaasti minun puolestani. Mutta annapas jo vihdoinkin kuulla\ntuo salaisuus.\n\nSYLVI. Salaisuus ei ollut sen suurempi, kuin että minä leikin kuvani\nkanssa peilin ääressä äsken, kun tulit sisään.\n\nVIKTOR. Vahinko, ett'en sattunut näkemään. Jos olisin sen tiennyt, niin\nolisin hiipinyt etehiseen ihan hiljaa.\n\nSYLVI (hyppää ylös). Ah, kuinka minä olen tyhmä. Tahdotko tupakkaa,\nmitä?\n\nVIKTOR. Jos suvaitset?\n\nSYLVI. Kyllä, kyllä minä suvaitsen. (Tuo papyrosseja ja tulitikkuja\nkirjoituspöydältä.) Ole niin hyvä! Ei, anna minun sytyttää. Kas noin. --\nJa nyt pidämme oikein hauskaa. Yhtä hauskaa kuin ennen aikaan, kuusi\nvuotta takaperin. Muistatko?\n\nVIKTOR. Tottahan nyt.\n\nSYLVI. Kun leikimme sokkosilla välistä koko päivän. Jestapoo, kuinka\nmeillä saattoi olla hauska!\n\nVIKTOR. Olihan niitä muitakin leikkiä. Viides pyörä vaunun alla, vedä\nverkaa, ja mitä ne kaikki lienevät olleet.\n\nSYLVI. Ja pallosilla ja muorinpataa ja piilosilla. Tuskinpa vaan muilla\nlapsilla olikaan niin hauskaa kuin meillä.\n\nVIKTOR. Varsinkin pyhinä ja lupapäivinä.\n\nSYLVI. Entäs loma-aikoina sitten?\n\nVIKTOR. Niin, loma-aikoina!\n\nSYLVI. Mutta sitten sinä matkustit pois ja kaikki sai surkean lopun.\nMikä lieneekin pistänyt vanhempiesi päähän -- mennä ja muuttaa Viipuriin\njuuri silloin!\n\nVIKTOR. Isä sai siellä paremman paikan joksikin aikaa. Ja minun taas\ntäytyi mennä polyteknikoon.\n\nSYLVI. Et usko, kuinka minulla oli ikävä ensimmältä. Sinua minä\nvarsinkin kaipasin; tiedätkös, minä olin pitkät ajat ihan kuin kipeä.\n\nVIKTOR. Oho, -- oikeinko totta?\n\nSYLVI. Luulin jo, ett'en koskaan voisi sinua unhottaa.\n\nVIKTOR. Mutta sen kumminkin teit, Sylvi?\n\nSYLVI. Niin, sitten vihdoin ja viimein, vuosikausien perästä. Ei, en\nminä silloinkaan unhottanut sinua, mutta sitten tuli niin paljon muita\nhuolia. Vanhempani kuolivat --\n\nVIKTOR. Niin, Sylvi raukka, minä muistan sen.\n\nSYLVI. Isä ja äiti kuolivat melkein yht'aikaa. Minä jäin ihan yksin\nmaailmaan ja tunsin itseni niin sanomattoman turvattomaksi. Ne olivat\nsurullisia aikoja, sen saat uskoa.\n\nVIKTOR. Kuinka sinä, pikkuinen, jaksoit ne kestää?\n\nSYLVI. Minä sain Akselin holhoojakseni ja hän oli minulle kovasti\nhyvä, -- aivan kuin toinen isä. Hän otti minut sitten elämän ijäksi\nhuostaansa.\n\nVIKTOR. Miehesi mahtaa olla sinua paljon vanhempi?\n\nSYLVI. Kahdeksantoista vuotta. Senpätähden hän onkin kauhean viisas ja\njärkevä. Mutta kuule nyt, Viktor, miks'et sinä koskaan kirjoittanut\nminulle, vaikka lupasit niin varmaan?\n\nVIKTOR. Niin, tiedätkös, eihän minulta tullut kirjoitetuksi. Kyllä minä\naina ajattelin, -- silloinkin, kun kuulin vanhempiesi kuolemasta, mutta\nsiihen se vaan jäi.\n\nSYLVI. Kelvoton! Et suinkaan sinä koskaan ikävöinytkään minua?\n\nVIKTOR. Ikävöin kyllä, välistä. Mutta minä tulin outoon paikkaan,\nnäetkös, sain uusia toveria ja niin pois päin --\n\nSYLVI. Etkä silloin enää huolinut muistella vanhoja. Minä raukka kuljin\ntäällä sillä aikaa ja ajattelin sinua niin uskollisesti.\n\nVIKTOR. Vai teit sinä niin, Sylvi?\n\nSYLVI. Ihan totta. Sinähän olit minun paras ystäväni. Mutta sinä et\nvarmaan ole koskaan pitänyt niin paljon minusta kuin minä sinusta.\n\nVIKTOR. Kyllä, tiedätkös, kyllä minä kummiakin pidin sinusta.\n\nSYLVI. Ei, elä koeta pettää minua. Sinä olit niin kylmä minua kohtaan\nviimeinkin, kun tavattiin Löfbergissä. Puhuit kokoillan vaan Karin\nLöfbergin kanssa etkä ollut minua näkevinäsikään.\n\nVIKTOR. Kuinka saatat sanoa. -- Tervehdinhän minä sinua ja --\n\nSYLVI. Hädin tuskin. Hirveällä kiireellä riensit heti takaisin Karin\nkaunottaren luo.\n\nVIKTOR. Rakas Sylvi kulta, minähän olin enemmän tuttu hänen kanssaan, me\nkun tapasimme toisiamme niin usein viime aikoina Helsingissä. Mutta\nsinua en ollut nähnyt kuuteen, seitsemään vuoteen. Olihan ihan\nluonnollista, että tunsin itseni vähän vieraaksi ja että olin hiukan\nhämilläni ensi alussa. Muistin sinut pienenä tyttönä lyhyissä hameissa\nja nyt sinä olit täysikasvuinen nainen. Naimisissa vielä kaiken lisäksi.\n\nSYLVI. Niin, se todistaa vaan kaikki, kuinka vähän sinä olet minua\nkaivannut. Kokonaisen viikon olet sitäpaitsi ollut kaupungissa, ilman\nettä olet tullut minua tervehtimään. Ei, sinä et ole enää sama kuin\nennen.\n\nVIKTOR. Ihan sama!\n\nSYLVI. Elä väitäkään. Minä _tiedän_ ettet sinä ole sama.\n\nVIKTOR. Ja minä _tiedän_, että olen juuri sama.\n\nSYLVI. Entä kun näytän sinulle heti paikalla --. Lyömmekö vetoa?\n(Ojentaa kätensä.)\n\nVIKTOR. Lyödään vaan.\n\nSYLVI. Minkä päältä?\n\nVIKTOR. Konvehti-naulan.\n\nSYLVI. Topp! (Erottaa toisella kädellään.) Nyt panen sinut koetukselle!\n(Ottaa juhlallisen asennon.) Ylös, Viktor Hoving, me rupeamme\nsokkosille.\n\nVIKTOR. Mutta -- mitä sinä ajattelet?\n\nSYLVI. No? -- Oletko sinä ihan sama kuin ennen, vai etkö ole?\n\nVIKTOR. Sylvi kulta, onko tuo nyt täyttä totta?\n\nSYLVI. Tietysti. Kas niin, Viktor, joudu, joudu! Elä anna minun odottaa.\nNaula konvehtia -- muista!\n\nVIKTOR. Sinä olet mieletön. -- Ajattele, jos joku sattuisi tulemaan.\n\nSYLVI. Mitä se tekee? Ja voimmehan vaikka lukita ovet. (Lukitsee\nvasemmanpuolisen oven sekä sen, joka vie etehisestä portaille.) Kas\nniin. Nyt voit olla huoleti siitä asiasta. (Ottaa huivin etehisestä.)\nTule tänne nyt! Kuka meistä ensin rupeaa sokoksi? Minäkö?\n\nVIKTOR. Kernaasti minun puolestani.\n\nSYLVI. No, sido sitten huivi, ole niin hyvä!\n\nVIKTOR. Vedänkö liian kovaan?\n\nSYLVI. Eikös, vain! Luuletko, että minä näen, vai -_?\n\nVIKTOR. Jahka koetetaan. Onko sormi suorassa vai väärässä?\n\nSYLVI. Suorassa.\n\nVIKTOR. Eipäs ollutkaan. -- Onko sormi suorassa vai väärässä?\n\nSYLVI. Väärässä.\n\nVIKTOR. Jo riittää! Kyllä uskon jo.\n\nSYLVI. Pyöritä minua nyt niin paljon kuin tahdot.\n\nVIKTOR. Heti paikalla. No -- eiköhän jo riitä?\n\nSYLVI. Kyllä, minä olen ihan pyörryksissä.\n\nVIKTOR. Elä vaan satuta itseäsi!\n\nSYLVI. Pakene, taikka olet heti kiinni.\n\nVIKTOR. Polttaa, polttaa.\n\nSYLVI. Elä pelkää.\n\nVIKTOR (hiipii hiljaa hänen taaksensa ja lyö häntä selkään).\n\nSYLVI. Ahaa, veijari! Äännäpäs!\n\nVIKTOR. Huh -- huu!\n\nSYLVI. Niin ja sitten sinä heti juokset tiehesi.\n\nVIKTOR. Huh -- huu!\n\nSYLVI. Maltapas, mokoma käen-poika!\n\nVIKTOR. Huh -- huu!\n\nSYLVI. Sepä nyt on merkillistä. Enkö minä saa sinua kiinni? (Jatkavat\nleikkiä nauraen ja riemuiten. Innostuvat yhä enemmän, kunnes Sylvi\nviimein saa hänet kiinni.)\n\nSYLVI (pitää hänestä kiinni ja vetää huivin silmiltään, hengästyneenä).\nSainpas -- viimeinkin. -- Oletpa sinä koko mestari juoksemaan. Mutta\nmaltahan nyt on minun vuoroni.\n\nVIKTOR. Vieläkö jatkamme?\n\nSYLVI. Tietysti. Eikö tämä sitten ole hauskaa?\n\nVIKTOR. Kyllä -- mutta --\n\nSYLVI. Ei mitään \"muttaa\". Kas niin, anna minun nyt sitoa huivi\nsilmillesi. Taivuta vähän polviasi, että yletän. Kas noin. Näetköhän\nsinä nyt myöskin, vai --?\n\nVIKTOR. En pikkuistakaan.\n\nSYLVI. Kuulepas, veitikka, sinä näet ihan varmaan tuolta alta?\n\nVIKTOR. Minä vakuutan.\n\nSYLVI. Vedetään kuitenkin huivia alemma varmuuden vuoksi. No -- ja nyt\npyöritään vähän.\n\nVIKTOR. Tehdään niin. (Tarttuu molemmin käsin hänen vyötäisiinsä ja\npyörii ympäri.)\n\nSYLVI. Jo riittää -- ei enää -- Viktor, kuuletko -- päästä minut irti!\n\nVIKTOR. Ei vielä!\n\nSYLVI. Herra varjele, -- Viktor, mitä sinä ajattelet?\n\nVIKTOR. Tanssitaanko polkkaa?\n\nSYLVI. Osaatko sinä viedä minua huivi silmillä?\n\nVIKTOR. Koetetaan. Laulapas vähän.\n\nSYLVI. Trall-lall-lalala, trall-lalla, trall-lall-laa -- Ei, tiedätkös\nViktor, näin hauskaa ei minulla ole ollut vielä elämässäni. -- Taivas,\nnyt sinä olit vähällä kaataa pöydän nurin. -- Trall-la-la-lall-lall-laa --\n\n(Etehisessä soitetaan.)\n\nSYLVI. Herra jumala!\n\nVIKTOR (tempaa huivin silmiltään). Miehesi -_?\n\nSYLVI. Istu keinutuoliin -- pian! (Suorii pöytäliinaa, järjestää kiireesti\ntuolia.) (Soitetaan toinen kerta.)\n\nSYLVI. Minä tulen -- minä tulen!\n\nVIKTOR. Sinähän olet ihan hengästynyt.\n\nSYLVI. Entäs itse. Kas tuossa, ota tupakkaa. (Soitetaan kolmas kerta.)\n\nVIKTOR. Avaa, herran nimessä!\n\nSYLVI (juoksee etehiseen ja avaa oven). Oh, Viktor, ei mitään hätää, se\non vaan Alma!\n\nALMA (tulee sisään). Niin, kukas sitten?\n\nSYLVI. Luulimme sinua Akseliksi. Istu, Alma kulta. Ja ota työ\nesille. -- Taivas, kuinka sydämmeni läpättää. Säikähdin niin -- että --\n\nALMA (ottaa käsityön laukustaan). Mitä sinä sitten säikähdit?\n\nSYLVI. Oh, en mitään, en kerrassaan mitään. (Nykäsee salaa Viktoria ja\nistuu tuolille häntä lähelle.) Kaunis ilma tänäin.\n\nALMA. Päinvastoin, siellähän sataa lunta.\n\nSYLVI. Vai niin -_? Sitä minä en tiennytkään. -- Mutta eilen ainakin oli\nkaunis ilma.\n\nALMA. Niin, eilen kyllä oli kaunis ilma.\n\nSYLVI. Ja huomenna on luultavasti myöskin. Baromeetteri nousee!\n\nALMA. Nouseeko se?\n\nSYLVI. Niin, en minä tiedä, jos se nousee, minä vaan niin arvelen.\n\nALMA. No, joko te olette uudistaneet tuttavuuttanne Viktorin kanssa?\n\nVIKTOR. Luonnollisesti, koska kerran istun täällä.\n\nALMA. Minä tarkoitan noin -- lähemmin. Vanhan ystävyyden nojalla,\nlapsuuden ajoilta.\n\nSYLVI. Arkkitehti Hoving ei näy niitä enää muistavan.\n\nALMA. \"Arkkitehti Hoving\"? -- Minusta sinä äsken sanoit häntä Viktoriksi.\n\nSYLVI (nauraen). Sanoinko? Siinä oli! Niin minulle aina käy, kun koetan\nteeskennellä.\n\nALMA. Minkätähden sinä teeskentelisit, Sylvi?\n\nSYLVI. Niin, sanopa muuta! Minkätähden sitä tekisin! -- Asia on, näetkös,\nsemmoinen, että minusta tuntuu ihan siltä, kuin olisin taas kahdentoista\nvanha. Ja kun hän tuossa olisi kuudentoista.\n\nALMA. Kuinka se on mahdollista?\n\nSYLVI. Niin, sitä en itsekään ymmärrä. Mutta nyt esimerkiksi en\nmitenkään voi istua hiljaa ja puhella säädyllisesti, niinkuin\ntäysikäisillä on tapana tehdä. Minun oikein sormiani kutkuttaa, kun näen\nViktorin istuvan tuossa noin joutilaana. Kuule, (vetää tuolinsa\nvastapäätä Viktorin tuolia) vieläkö sinä osaat taputusleikkiä, mitä?\nPane kätesi noin ikään, -- joudu, ja sitten: yks' kaks' -- yks' kaks' -- yks'\nkaks' -- ei, sinähän vasta olet kömpelö. -- Aletaanpa alusta, no yks'\nkaks' -- yks' --\n\nALMA. Minä en tosiaankaan käsitä, kuinka aikuiset ihmiset voivat olla\ntuommoisesta huvitetut.\n\nSYLVI. Yks' kaks' yks' kaks' -- yks' kaks' yks' kaks' -- yks' kaks' -- yks'\nkaks' -- koettaisitpa sinäkin, Alma, yks' kaks' -- yks' kaks' -- yks' kaks'.\n\nALMA. Ja Viktorkin -- aika mies --\n\nVIKTOR. Lopetetaan nyt jo. (Lopettaa leikin.)\n\nSYLVI. Ei hyi! -- kas vaan. Alma tuntuu olevan sinun holhoojasi, niinkuin\nAksel minun.\n\nVIKTOR. Minun holhoojani?\n\nALMA. Jos Viktor luottaa minun arvostelukykyyni ja mielellään seuraa\nminun neuvojani, jota hänen ei vielä koskaan ole tarvinnut katua --\n\nSYLVI. Ei -- kukas sitä tahtoo väittää? Sinähän aina olet niin viisas ja\njärkevä, että oikein tuntuu kamalalta.\n\nALMA (hymyillen). Elä keskeytä minua. Jos Viktor niinkuin sanoin,\nvanhasta kokemuksesta luottaa minuun, niin pitääkö minua siltä\nsanottaman hänen holhoojakseen?\n\nSYLVI. Sama se on, sanotaanko sinua siksi tai ei, se sinä kumminkin\nolet; sillä sinä olet yksi noita täydellisiä, vanhurskaita ja siveitä\nihmisiä, jotka eivät koskaan erehdy, eivät koskaan tee mitään\ntyhmyyksiä, ja jotka eivät milloinkaan maailmassa ole olleet lapsina --\n\nVIKTOR. No -- no --\n\nSYLVI. Ei, sillä he ovat syntymästään saakka ymmärtäväisiä ja vakavia ja\nmallikelpoisia kaikessa, ja Jumala on varmaankin luonut heidät varta\nvasten holhoojiksi meille syntisparoille.\n\nALMA. Toisin sanoen, meidän tehtävämme on vartioida teitä ja estää teitä\ntekemästä tyhmyyksiä.\n\nSYLVI. Niin, jos me vaan _annamme_ teidän alituisesti komentaa\nitseämme. Mutta minäpä sanon, että se välistä saattaa ärsyttää minua\nniin, että joudun ihan raivoon -- ja olisin valmis tekemään mitä\ntahansa -- kun vaan pääsisin tuosta kauheasta vartioimisesta, -- vaikka\nsuurimman hurjuuden, jos niiksi tulee.\n\nALMA. Sylvi kulta, aina sinä kiivastut niin kauheasti.\n\nSYLVI. Ja sinä sinä et kiivastu koskaan!\n\nVIKTOR. No, no, ei riidellä. Puhutaan ennen jostakin muusta. -- Tuletko\nsinä tanssiaisiin tänä iltana, Sylvi?\n\nSYLVI (allapäin). En suinkaan.\n\nVIKTOR. Miksi et?\n\nSYLVI. Aksel ei varmaankaan anna itselleen aikaa. Eikä häntä\nluultavasti halutakaan.\n\nVIKTOR. Mutta: voisithan sinä siltä tulla?\n\nSYLVI. Menettekö te sinne?\n\nVIKTOR. Kyllä. Me menemme molemmat, sekä Alma että minä. Tule nyt\nmukaan, minä pyydän sinut ensimmäiseen franseessiin.\n\nSYLVI. Kyllähän. se olisi kovasti hauskaa, mutta --\n\nVIKTOR. Jos sinä nimi vain tahdot tanssia kanssani.\n\nSYLVI. Oh, -- kaikkein ennemmin sinun kanssasi, tietysti.\n\nVIKTOR. Ja minä kyllä saatan sinut kotiin, jos niin ettei miehesi tule.\n\nSYLVI. Ja Alma varmaankin -- Alma kulta, suutuitko sinä minuun? Anna\nanteeksi, enhän minä niin pahaa tarkoittanut.\n\nALMA (hymyillen). Mitäpä se hyödyttäisi, jos sinuun suuttuisikin? Sinä\nolet nyt kerran semmoinen -- kuin olet.\n\nSYLVI. Niin, siinä olet oikeassa. Minä olen juuri semmoinen kuin olen.\nNiin ett'ei maksa vaivaa välittää pikku asioista. -- No niin -- (Rukoillen.)\nOttaisithan sinäkin pitääksesi huolta minusta, Alma kulta, että Aksel\nvoisi olla rauhoitettu siinä suhteessa?\n\nALMA. Mielelläni.\n\nSYLVI. Kiitoksia, Alma rakas. -- (Hyppää ylös ja puristaa häntä kaulasta.)\nNiin, sinä olet kumminkin aina hyvä ja kiltti. -- Topp, Viktor? Me\ntanssimme yhdessä ensimmäisen franseessin tänä iltana?\n\nVIKTOR. Sen teemme!\n\nSYLVI. Ja muita tanssia vähän väliä. Sinun pitää hakata minua hirveästi,\nkuules!\n\nVIKTOR. Ahkeruus on ilomme, herra katteini!\n\nSYLVI. Oi, kuinka siellä tulee hauska! Niin jumalattoman hauska! -- Minä\notan morsiuspukuni -- niin, tiedätkös, morsiuspukuni -- se kuuluu sopivan\nminulle erinomattain. -- Hyvä, rakas Viktor, näin iloinen en minä ole\nollut sitten kun sinä viimeksi olit täällä, kuusi vuotta takaperin.\nUskotko?\n\nVIKTOR. Enpä oikein.\n\nSYLVI. Maltapas -- kyllä minä opetan sinut epäilemään.\n\n(Aksel tulee etehiseen.)\n\nSYLVI. Kas, tuolla on Aksel -- sinä tulet kuin kutsuttu, holhooja-setä.\n\nAKSEL (tervehtii vieraita). Sepä hauskaa. -- Mitä kuuluu, neiti?\n\nSYLVI. Niin, tiedätkös, mistä täällä on kysymys?\n\nAKSEL (hymyillen). Ei, minulla ei ole aavistustakaan.\n\nSYLVI. Että me menemme tänä iltana tanssiaisiin.\n\nAKSEL (laskee paperit kädestään pöydälle).\n\nSYLVI. Mitäs sinä siitä sanot, Aksel?\n\nAKSEL. Vai niin, vai \"menemme me tanssiaisiin?\" Ketkä me?\n\nSYLVI. Me kaikki tyyni. Sinä myöskin.\n\nAKSEL. Jopa jo! Mitä minä siellä tekisin! Enhän minä edes tanssi.\n\nSYLVI. Sinä katselet. Ja sitten sinä puhelet vanhempien herrojen kanssa,\nja viet minua puhvettiin tanssien välillä.\n\nAKSEL. Hyvä ystävä --\n\nSYLVI. Aksel kulta, elä nyt kiellä! Minulla kun on niin kova halu.\n\nAKSEL. Mutta minullapa ei siihen ole halua ollenkaan, pikku kissimirri.\nJa sitä paitsi -- minä en mitenkään jouda.\n\nSYLVI. Niin, sitten en tiedä muuta neuvoa, kuin että annat minun mennä\nAlman ja Viktorin kanssa. Sillä täytyy minun kumminkin päästä sinne.\nAjatteles, enhän ole vielä milloinkaan ollut kunnollisissa\ntanssiaisissa.\n\nAKSEL. Mitä niissä oikeastaan tehdään, noissa tilaisuuksissa? Tuskin\nmuuta kuin tanssitaan, vai kuinka?\n\nALMA. Eipä juuri. -- Joskus tarjotaan vähän laulua ja soittoa.\n\nAKSEL. Jos siellä edes tapaisi tuttaviaan. Mutta arvaan, ettei sinne\nvanhempia herroja tule ketään.\n\nALMA. Kyllä minä kumminkin olen nähnyt muutamia joka kerta. Kuuluvatpa\npelaavan vistiäkin jossain siellä herrojen puolella.\n\nVIKTOR. Niin minäkin olen kuullut kerrottavan.\n\nAKSEL. Se on muuten yhdentekevä. Minä puolestani en juuri erittäin\nvälitä korttipelistäkään. Mutta jos tuota nyt kerran kumminkin tekisi\npikku vaimolleen mieliksi ja menisi sinne.\n\nSYLVI. Niin, tiedätkös, niin minäkin arvelen. Kerran kumminkin täytyy\ntehdä pikku vaimolleen mieliksi.\n\nAKSEL. Sillä muuten hän arvattavasti on nyrpeillään --\n\nSYLVI. Siitä saat olla varma.\n\nAKSEL. No niin, mikäpä siinä sitten auttaa. Täytyy antaa vaan kauniisti\nmyöten.\n\nSYLVI. Näettekös, kuinka kiltti hän on yhtä kaikki, tuo minun rakas\nherrani ja mieheni! Aina hän ensin mutisee vastaan, mutta kun kaikki\nympäri käy, pääsen minä kumminkin lopulta tahtoni perille.\n\nAKSEL. Elähän siinä kovin kerskaile, pikku sirkkunen. Saattaa helposti\ntapahtua, että rupean vastakynteen.\n\nSYLVI. Sen jätät kauniisti tekemättä, holhooja-setä.\n\nAKSEL. Jaa, jaa. Ei ole takeita. -- Kuinkas muuten on, -- antaako emäntämme\nmeille kahvia tänäin?\n\nSYLVI. Kyllä -- heti paikalla. Saatte oikein hyvää kahvia ja pieniä\nleivoksia senkin seitsemää lajia. (Juoksee vasemmanpuoliselle ovelle ja\nkoettaa työntää sitä auki.) Ei, mutta mikäs ovella on? Ah -- niin, hyvänen\naika, sehän on lukossa. En muistanutkaan. (Katsoo Viktoriin, hymyilee ja\npudistaa päätään.) Viktor!\n\nAKSEL. Minkätähden se oli lukossa?\n\nSYLVI. Kysy Viktorilta?\n\nVIKTOR. Minultako?\n\nSYLVI. Kuinka hän näyttää viattomalta! (Uhkaa sormellaan.) Voi, sinua\nveitikka! (Menee vasemmalle.)\n\nVIKTOR. Sylvi laskee leikkiä.\n\nAKSEL. Hän on aika hulivili toisinaan.\n\nALMA. Semmoinen hän on ollut kaiken ikänsä. Koulussa olivat opettajat\nusein pahemmassa kuin pulassa eivätkä tienneet, mitä hänelle tekisivät.\nEi kukaan ollut niin vallaton kuin Sylvi.\n\nVIKTOR. Eikä kukaan niin viehättävä kuin hän.\n\nALMA. Nyt puhut itsesi pussiin, Viktor. Niin, herra Vahl -- ei auta muu\nkuin tunnustaa totuus. Veljeni tässä oli siihen aikaan kovasti ihastunut\nSylviin.\n\nAKSEL. Sen kyllä uskon.\n\nVIKTOR. Oh -- mitäs niistä. Mehän olimme silloin lapsia vielä.\n\nAKSEL. No niin --.\n\nSYLVI (tulee vasemmalta). Hyvät naiset ja herrat, kahvipöytä odottaa.\nTarjoo käsivartesi Almalle, Aksel.\n\nAKSEL. Saanko luvan, neiti? (Menevät ruokasaliin vasemmalle.)\n\nSYLVI (työntää ruokasalin oven kiinni). Viktor, oletko sinä nyt vihainen?\n\nVIKTOR (tarjoo hänelle käsivartensa). Sietäisipä melkein olla.\n\nSYLVI. Mutta et henno kumminkaan, vai mitä?\n\nVIKTOR. En -- en minä henno!\n\nSYLVI. Kuinka herttaisen hyvä sinä olet! Minä pidän sinusta niin\nkovasti.\n\nVIKTOR. Pidätkö tosiaankin, Sylvi? Onko se ihan täyttä totta?\n\nSYLVI. Tietysti! Mutta sinä, paha poika, et taida välittää minusta tuon\ntaivaallista?\n\nVIKTOR. Mistä sen tiedät?\n\nSYLVI. Noo -- minä vaan arvaan.\n\nVIKTOR. Toisen käsityksen sinulle antaisin, jos vaan uskaltaisin.\n\nSYLVI. Uskaltaisit? Minkätähden sinä et uskaltaisi?\n\nVIKTOR. Sylvi -- pahoin pelkään, että --\n\nSYLVI. Että mitä -_? Sinähän vasta olet soma --\n\nVIKTOR. Että olen kohta yhtä pikiintynyt sinuun, kuin ennen pikku\npoikana.\n\nSYLVI. Oho -- nyt narraat.\n\nVIKTOR. Vielä pahemmin -- kymmentä vertaa pahemmin.\n\nSYLVI. Narraat -- ihan varmaan. -- Voitko katsoa minua suoraan silmiin?\n\nVIKTOR. Voin kyllä.\n\nSYLVI (katsoo vähän aikaa häntä silmiin, peräytyy vavisten,\npunastuu, -- hämillään. Kätkee kasvonsa toiseen käsivarteensa, kuiskaa).\nViktor -- minkä tähden sinä -- Viktor --!\n\nVIKTOR. Mitä niin, Sylvi?\n\nSYLVI. Minkätähden sinä katsoit minuun sillä tavalla -_?\n\nVIKTOR. Sylvi -- vieläkö epäilet? Mitä -_?\n\nSYLVI. En.\n\nVIKTOR (matalalla äänellä.) Sylvi -_?\n\nSYLVI (kääntyy pois yhä käsivarsi silmillä). Ole vaiti --!\n\nVIKTOR. Sylvi -- suutuitko sinä?\n\nSYLVI. En. (Ojentaa hänelle toisen kätensä.)\n\nVIKTOR (suutelee sitä). Sylvi'\n\nAKSEL (ruokasalista). Minnekä te jäitte? Kahvi jäähtyy.\n\nVIKTOR. Sylvi -- taivaan nimessä -- sinä olet niin tulipunainen ja\nkiihtynyt --\n\nSYLVI (läähättäen). Tuntui niin -- kummalta katsoa sinua silmiin, Viktor.\n\nAKSEL (niinkuin ennen). Kuuletteko siellä?\n\nVIKTOR. Kyllä. Me tulemme tuossa paikassa. -- Sylvi, joudu --!\n\nSYLVI. Mene edeltä. -- Minä tulen sitten vähän ajan päästä.\n\nVIKTOR (tekeytyy tyyneksi, välinpitämättömäksi, menee sisään).\n\nSYLVI. Hän pitää minusta! Hän pitää minusta! -- Oi, kuinka minä olen\näärettömän onnellinen!\n\nVIKTOR (ruokasalin ovelta). Sylvi! Sylvi! Kahvi on jo kaadettu kuppiin.\n\nSYLVI (rientää loistavan iloisena häntä vastaan). Minä tulen,\nminä tulen!\n\n(Esirippu laskee.)\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\n(Tanssiaiset. Näyttämö kuvaa sivuhuonetta, jonka peräovet ovat auki\ntanssisaliin, missä parhaillaan tanssitaan franseessia. Vasemmalla ovi\nvirvoitushuoneesen. Sohvia, lepotuolia, istuimia, pöytiä sekä korkeita\nkasvia huoneen sivuilla. Oikealla sisäänkäytävä etehisestä.\n\nMetsäherra Sandell sekä luutnantit Harlin ja Idestam seisovat muutamien\nmuiden herrojen kanssa ja katsovat tanssia.)\n\nHARLIN. Suloinen! Viehättävä!\n\nIDESTAM. Ken on hän? En muista koskaan nähneeni häntä ennen.\n\nHARLIN. Vasta puhjennut ruusun-nuppu. Lyön veikkaa, että hän on\nensimmäisissä tanssiaisissaan.\n\nIDESTAM. Sandell, tulepas vähän tänne. -- Sinä varmaankin tunnet tuon\nnaisen tuolla, vaikeassa harsopuvussa?\n\nSANDELL. Kyllä. -- Mitä hänestä?\n\nIDESTAM. Toveri tässä on tulessa ja liekissä.\n\nHARLIN. Uusi tähti taivaalla, joka loistollaan voittaa kaikki muut.\n\nSANDELL. Jäähdytä mieltäsi, veli hyvä. Se tähti on liian korkealla.\nEi sinun auta häntä tavotella.\n\nHARLIN. Saanenhan kumminkin tietää hänen nimensä?\n\nSANDELL. Saat kernaasti. Voinpa vaikka esitellä sinut hänen\nmiehelleenkin, joka istuu tuolla virvoitushuoneessa, jos niin tahdot.\n\nHARLIN. Mitä sanot? Onko hän naimisissa?\n\nSANDELL. Pahaksi onneksi!\n\nIDESTAM. Ei, kuule, tuota sinä et voi meihin puijata. Mutta sinulla on\nehkä itselläsi aikeita tytön suhteen, jos oikein arvaan.\n\nSANDELL. Johan nyt oli! -- Kysykää muilta, ellette minua usko.\n\nHARLIN. Tai ehk'et tiedä, ketä me tarkoitamme --\n\nSANDELL. Tiedän kyllä, eihän siellä ole ketään muuta valkoisessa\nharsopuvussa, kuin rouva Vahl.\n\nIDESTAM. Hän, joka nyt menee tuolla oikealla!\n\nSANDELL. Juuri sama.\n\nHARLIN. Ja rouva jo! Perhana! Kuinka se on mahdollista? Hän näyttää\nvielä niin nuorelta. On aivan kuin pieni koulutyttö.\n\nSANDELL. Niin, ei hän vielä ollut lapsenkenkiään kuluttanut, kun meni\nnaimisiin holhoojansa kanssa.\n\nHARLIN. Vai niin, vai holhooja se hänet kaappasi itselleen, ennenkuin\nmuut vielä tiesivät hänestä mitään. Mokoma kettu.\n\nIDESTAM. Häntä sietäisi vähän rangaista, eikö totta?\n\nHARLIN. Me hakkaamme hirveästi hänen kaunista rouvaansa tänä iltana.\nKiusallakin!\n\nSANDELL. Sh --! Hän tulee. (Tohtori Tuneberg, tullinhoitaja Brun ja Aksel\ntulevat virvoitushuoneesta.)\n\nBRUN. Olet aivan oikeassa, hyvä veli. Piru näissä iloissa kulkekoon.\nMutta minkäs sille tekee? Isänä ja aviomiehenä täytyy vaan olla mukana,\njoko sitten tahtoo, tai on tahtomatta.\n\nTUNEBERG. Miksi mennä naimisiin? Miksei pysyä ennemmin vanhana poikana\nniinkuin minä, ja säilyttää kultainen vapautensa?\n\nAKSEL. Mutta tulethan sinäkin tanssiaisiin tuon \"kultaisen vapautesi\"\nkanssa, vaikka et tanssi. Vai onko sinusta niin hauska katsoa muiden\niloa?\n\nTUNEBERG. Ei, hiisi vieköön, olekaan. Mutta jossakin sitä täytyy\niltaansa kuluttaa.\n\nBRUN. Puhu sitten vielä \"kultaisesta vapaudesta\"! Sinulla on ikävä --\net tiedä miten iltaasi kuluttaisit. Ei, toista on sittenkin olla\nperheenisänä.\n\nSANDELL. Aksel, tulepas katsomaan, kuinka nuoret herrat täällä hakkaavat\nsinun kaunista rouvaasi.\n\nAKSEL. Anna sinä heidän hakata. Ei se minua haittaa.\n\nSANDELL. Hoving varsinkin näkyy olevan pahasti pikiintynyt.\n\nAKSEL. Hupaista kuulla.\n\nSANDELL. Elä, helkkarissa? Onko se sinusta hupaista kuulla? Etkö ole\nollenkaan mustasukkainen?\n\nAKSEL. En tunne mitään oireita.\n\nTUNEBERG. Ohoo, -- sinä vaan teeskentelet. Niinkö luulet, ettei sitä\nhuomata?\n\nBRUN. Tunnusta pataa, velikulta. Lääkärin terävä silmä on jo huomannut\nvaivasi.\n\nAKSEL. Olkaa löpisemättä! Mitä se minuun koskee, vaikka koko maailma\nolisi rakastunut vaimooni, kun hän vaan pysyy uskollisena.\n\nSANDELL. Mutta entäpä jos hän nyt sattuisi ihastumaan johonkuhun noista\nihailijoistaan?\n\nAKSEL. Ei hätää mitään. Siihen hän on liian lapsellinen ja viaton.\n\nTUNEBERG. Hoh -- hoo, veli hyvä! Luuletko sinä että lapsellisuus ja\nviattomuus voivat varjella ihmistä intohimoista? Suuri erehdys! Senkö\nverran sinä tunnet ihmisluontoa?\n\nAKSEL. Ainakaan ne eivät yllytä niitä.\n\nTUNEBERG. Siitä voi olla eri mieltä. Nuoruus on vaikutuksille altis, ja\nviattomuus puuttuu kokemusta, muistapas se.\n\nBRUN. Jo riittää filosofiia, hyvät herrat. Franseessi on lopussa,\nnaiset tulvaavat kohta tänne vilvoittelemaan. Parasta kun korjaamme\najoissa luumme heidän tieltänsä.\n\nTUNEBERG. Pitänee sitten mennä takaisin tuonne tupakansavuun.\n\nBRUN. Minäpä taidan antaa hyvän päivän koko ilolle ja karata tiehen.\n\nAKSEL. Ja minä kysyn Sylviltä, eikö hän jo ole saanut tarpeekseen tästä\nhuvista.\n\nSANDELL. Ei, kuule, et suinkaan sinä vielä vie rouvaasi pois? Täällä on\nkaksi nuorta luutnanttia, jotka joutuisivat epätoivoon. Ikään juuri\npyysivät, että esittäisin heidät hänelle ensimmäisessä sopivassa\ntilaisuudessa.\n\nAKSEL. Erittäin suuri kunnia. Mutta minulla ei ole hituistakaan halua\nkiusata itseäni kuoliaaksi luutnanttien tähden.\n\nSANDELL. Kyllä rouvasikin haluaa jäädä, sen näkee. Hän huvittelee oikein\nsydämmensä pohjasta, katsopa tuonne. Olisihan sääli häiritä hänen\niloansa.\n\nTUNEBERG. Sääli on Akseliakin. Toiset liehakoivat hänen kaunista\nrouvaansa, itse saa hän kävellä täällä nolona, miesparka -- ymmärrättehän,\nettei se voi olla kovinkaan hauskaa.\n\nAKSEL. Vähät siitä. Mutta minun täytyy nousta aikaisin ylös\nhuomisaamuna. Minulla on työtä --\n\nTUNEBERG. Syytä sinä työtä.\n\nBRUN. Ole kärsivällinen, veli kulta, ja jää siivosti tänne. Minun täytyy\ntehdä samoin -- kun kaikki ympäri käy. Tule, niin otamme pullon viiniä\ntuolla!\n\n(Brun, Tuneberg ja Aksel menevät vasempaan. Soitto laukoo salissa.\nSeuraavan kohtauksen aikana kulkee naisia ja herroja edestakaisin\nhuoneessa.\n\nKarin Löfberg, Anni Vidgren, Elin Grönkvist ja Alma Hoving tulevat\nsisään.)\n\nANNI. Emmekö istu tänne vähäksi aikaa?\n\nALMA. Istutaan vaan. Täällähän on viileätä.\n\nKARIN. Uh, kuinka minusta on ikävää tänä iltana.\n\nANNI. Ikävää? Kuinka niin? Minusta täällä päinvastoin on aika vilkasta.\n\nELIN. Sinähän olet myötäänsä lattialla, Karin. Saat tanssia niin paljon\nkuin ikinä tahdot. Miekkonen! Olisinpa minä sinun sijassasi --!\n\nANNI. Sylvi on tavattoman sievä valkoisessa harsossaan, eikös ole?\n\nKARIN. Sievä? Kaikkea muuta!\n\nALMA. On kyllä, Karin. Minä en ole vielä koskaan nähnyt häntä niin\nkauniina. Tuo morsiuspuku sopii hänelle mainiosti.\n\nKARIN. Päinvastoin! Se ei sovi hänelle ollenkaan. Ja kauhean ruma on\nhänen pukunsa sitäpaitsi, se täytyy teidän myöntää.\n\nANNI. Minusta se on erinomaisen hieno ja komea.\n\nELIN. Karinin pukuun sitä ei kumminkaan voi verrata, ei likimainkaan.\nEikä hän muutenkaan ole niin kaunis kuin Karin.\n\nKARIN. Ja oletteko huomanneet, kuinka hän käyttäytyy tänä iltana?\n\nANNI. Niin, hän näkyy olevan kovasti ihastunut sinun veljeesi, Alma.\n\nKARIN. Oikein se hävettää. Kaikki ihmiset katsoivat heihin viime\nfranseessissa.\n\nANNI. Minä en ole koskaan hyväksynyt sitä tapaa, jolla Sylvi kohtelee\nnuoria herroja. Hän on liian vapaa ja tuttavallinen heidän suhteensa.\nEikä se sovi nuorelle rouvalle. Minun mielestäni heidän varsinkin\npitäisi olla arkoja arvostaan. Ei koskaan alentua liehakoimisiin, eikä\nantaa mielistellä itseään. Semmoisesta helposti saattaisi syntyä pahoja\npuheita.\n\nALMA. Niin, kyllä sinä olet oikeassa, Anni. Mutta voiko nyt sanoa, että\nSylvi --\n\nKARIN. Minä vaan ihmettelen sinun veljeäsi, Alma. Hän, joka on niin\nvakava ja järkevä -- kuinka hän voi olla huvitettu semmoisen harakan\nseurasta, kuin Sylvi on? Eikö hän huomaa sitä pintapuolista ja\nturhamaista luonnetta, joka hänessä niin selvästi pistää esille? Minä\nluulin tosiaankin, että herra Hovingilla olisi enemmän arvostelukykyä.\n\nANNI. Herrat ihastuvat aina pintapuolisiin ja turhamaisiin naisiin.\nSehän on tunnettu asia.\n\nALMA. Elä sano. Viktor ainakaan ei välitä semmoisista, sen tiedän. Mutta\nhe ovat vanhoja lapsuudenystäviä Sylvin kanssa; pieninä jo leikkivät\nyhdessä joka päivä --\n\nANNI. Entä sitten? Vanha lapsuudenystävä hän on minunkin kanssani.\nMutta emme me siltä ole noin hirveän hyvää.\n\nALMA. Niin, sinä kun pidät kaikki herrat niin kaukana luotasi kuin\nmahdollista.\n\nANNI. Muu ei sovellu nuorelle naiselle. Semmoinen on minun ajatukseni.\n\nALMA. En minä suinkaan tahdo puolustaa Sylviä, mutta kyllä te kumminkin\ntuomitsette häntä liian ankarasti. Hän on oikeastaan vaan lapsi vielä.\n\nKARIN. Kyllä kai! Keikailija hän on, ei muuta mitään. -- Ja noin\ntuttavallinen suhde vanhan ystävyyden nojalla saattaa vielä helposti\nkehittyä joksikin muuksi. Sylvi ja herra Hoving saisivat olla\nvaruillaan --\n\nALMA. Ei, hyvä Karin! Kuinka voit tuonlaista ajatellakaan!\n\nKARIN. On sitä nähty ennenkin.\n\nALMA. Viktor rakastuisi toisen miehen vaimoon? Ei ikinä! Luulin toki,\nettä tuntisit hänet paremmin.\n\nKARIN. Oletko tarkastanut häntä tänä iltana?\n\nELIN. Sinuunhan herra Hoving on rakastunut, Karin. Etkö muka tiedä?\n\nANNI. Sh --! Elkää puhuko niin kovaa. (Sylvi ja Viktor tulevat käsi\nkädessä salista.)\n\nVIKTOR. Säästät siis kotiljongin minulle, Sylvi?\n\nSYLVI. Sekä sen että kaikki franseessit lisäksi, jos niin tahdot.\n(Heittäytyy nojatuoliin vasemmalle.)\n\nVIKTOR. Oi, kuinka mielelläni minä tahtoisin! Mutta pahaksi onneksi se\nei käy päinsä.\n\nSYLVI. Minkätähden ei?\n\nVIKTOR. Sylvi kulta, ihmiset moittisivat meitä siitä.\n\nSYLVI. Ja mitä he sitten osaisivat sanoa? Että me molemmat tanssimme\nkernaimmin yhdessä? Sehän olisi vaan puhdas totuus, tiedämmä.\n\nVIKTOR. Niin, mutta sitä pidettäisiin pahana, hyvä ystävä.\n\nSYLVI. Mistä syystä?\n\nVIKTOR. Siitä syystä, että se olisi vastoin yleistä tapaa. Eihän kukaan\ntanssi koko iltaa saman henkilön kanssa.\n\nSYLVI. Ei, sillä kaikki tahtovat kernaammin vaihtaa tanssitoveria. Niin\nolen minäkin tehnyt ennen. Mutta tästä lähtein minä tahdon tanssia vaan\nsinun kanssasi -- enkä kenenkään muun.\n\nVIKTOR. Sylvi, Sanonkohan sinulle nyt jotain?\n\nSYLVI. Sano!\n\nVIKTOR. Sinä olet niin viehättävän kaunis tänä iltana.\n\nSYLVI. Elä? Oikeinko totta?\n\nVIKTOR. Oikein totta.\n\nSYLVI. Mutta sinä sanot muille samaa. Karin Löfbergille esimerkiksi?\n\nVIKTOR. En, kuolemani kautta. Häntä ei voi likimainkaan verrata sinuun.\nEi häntä eikä ketään muuta. Sinä lyöt heidät kaikki laudalta.\n\nSYLVI. Voi -- sinä olet kovasti hyvä, kun pidät minusta. Minäkin pidän\nsinusta niin -- niin -- niin -- äärettömästi. Enemmän kuin kenestäkään muusta\nihmisestä maan päällä.\n\nVIKTOR. Sylvi, -- ole varuillasi -- sinä teet minut ihan hulluksi. Etkö jo\nhuomaa, kuinka minun on laitani?\n\nSYLVI. Kuinka sinun on laitasi?\n\nVIKTOR. Elä leiki tulen kanssa!\n\nSYLVI. Mitä sinä tarkoitat? En totisesti ymmärrä, en luotua sanaa.\n\nVIKTOR. Etkö ymmärrä? No hyvä! En minäkään tahdo häiritä sinun rauhaasi.\nTaivas varjelkoon!\n\nSYLVI. Vai niin! Sinä aijot ruveta tässä salaperäiseksi!\n\nVIKTOR. Ei, ei, -- ei se ollut mitään. Ei kerrassa mitään. Minä -- minä\ntahdoin vaan tehdä sinut uteliaaksi.\n\nSYLVI. Eläpäs valhettele, kuule! Sinä ihan varmaan tarkoitit jotain.\n\nVIKTOR. Minä vakuutan --\n\nSYLVI. Tunnusta vaan pois. Ja tee se heti paikalla. Muuten en lepy\nsinuun ikinä --\n\nVIKTOR. Ei, Sylvi, minä vaikenen, niin kauvan kuin minulla vielä on\nvähänkään järkeä jäljellä.\n\nSYLVI. Vai niin! Hyvä juttu! Tiedätkös mikä siitä seuraa?\n\nVIKTOR. En -_?\n\nSYLVI. Ett'en tanssi enää askeltakaan sinun kanssasi tänä iltana. Niin\nettä menettele nyt sen mukaan.\n\nVIKTOR. Se ehkä olisikin parasta. -- Ankarasti sinä rankaiset minua,\nSylvi, mutta minä koetan tyytyä kohtalooni ja olla luja.\n\nSYLVI. Ei, Viktor, leikkiä se vaan oli. Päinvastoin -- minä en tanssi\nkenenkään muun kanssa, kuin sinun. Niinkuin äsken jo sanoin.\n\nVIKTOR. Mutta sehän se juuri on vaarallista, Sylvi.\n\nSYLVI. Sinähän vasta olet --. Mitä vaaraa siinä olisi?\n\nVIKTOR. Elä kysy enää mitään.\n\nSYLVI. Viktor, -- minkätähden sinä olet noin paha? Ennen kerroimme ihan\nkaikki toisillemme -- miksi emme nyt voisi tehdä samoin?\n\nVIKTOR. Ei, ei --!\n\nSYLVI. Hyvä, rakas Viktor --!\n\nVIKTOR. Sylvi -- elä katso minuun tuolla lailla. Muuten -- menetän kohta\nkaiken malttini.\n\nSYLVI. Kuinka kauvan sinä kiusaat minua?\n\nVIKTOR. Oh -- mikä heikko raukka minä olen. Minun pitäisi paeta tieheni\neikä koskaan enää näyttää sinulle silmiäni.\n\nSYLVI. Kas sepä olisi kaunista!\n\nVIKTOR. Enhän minä sitä voikaan. Ei, minä en voi! -- Oo Sylvi, kuinka\nhurmaavan kaunis sinä olet!\n\nSYLVI. Sinä et vastaa mitään kysymykseeni, Viktor.\n\nVIKTOR. No, olkoon menneeksi! Minä tunnustan sinulle kaikki suoraan. --\nMutta ei nyt -- toisen kerran, kun olemme kahdenkesken.\n\nSYLVI. Ei kukaan kuule. Näetkös, he puhelevat kaikki keskenään.\n\nVIKTOR. Joku voisi kumminkin tarkastaa meitä.\n\nSYLVI. Se on totta se. Alman silmät ovat juuri nyt tänne päin.\n\nALMA. Minkätähden te istutte siellä niin kaukana? Ettekö tahdo tulla\ntänne meidän luoksemme? Kyllä täällä on sijaa.\n\nSYLVI. Ei kiitoksia, meillä on niin hyvä täällä.\n\nKARIN. Elä häiritse heitä, Alma. Näethän, että he tahtovat olla\nkahdenkesken, erillään muista.\n\nVIKTOR. Mitä sillä tarkoitatte, neiti Löfberg? Selittäkää, minä pyydän.\n\nKARIN. Ettekö ymmärrä yksinkertaisia, selviä sanoja?\n\nVIKTOR. Olin huomaavinani, että niillä oli erityinen merkitys. Mutta\nsamapa se. -- Sylvi, näytämmekö neiti Löfbergille, että hän erehtyy?\n\nSYLVI. Kun luulee, että me kernaimmin tahdomme olla kahdenkesken? Ei, ei\nsuinkaan se mikään erehdys ole.\n\nKARIN (nauraa pakollisesti). Sylvi on toki rehellinen.\n\nANNI. Ja sen hän sanoo kaikkien kuullen. Hyvänen aika sitä Sylviä,\nkuinka hän on hirveästi varomaton! Siitähän voi syntyä vaikka\nminkälaisia juttuja!\n\nALMA (levottomana). Viktorissa ei ollut syytä. Hän kyllä olisi tullut\nmielellään, kuulittehan sen.\n\nKARIN. Oh, eipä hänellä näytä olevan ikävä siellä Sylvinkään luona.\n\nELIN. Oletko sinä mustasukkainen, Karin?\n\nKARIN. Ush, kuinka sinä olet tyhmä, Elin. Minä mustasukkainen!\n\nELIN. No, johan minä ajattelinkin!\n\nSYLVI. Kas niin, nyt soitetaan polkkaa. Emmekö tanssi taas vähän?\n\nVIKTOR. Niinkuin tahdot. (Menevät käsikädessä saliin.)\n\nKARIN. Näettekö, kuinka hempeästi he nojaantuvat toisiinsa? Aivan kuin\njoku vasta kihlattu pari.\n\nALMA. Sinä liioittelet, Karin. Tuohan on ihan tavallinen asento, kun\nkäydään käsikädessä.\n\nANNI. Herra Vahl saattaisi juuri pitää parempaa huolta rouvastaan eikä\njättää häntä noin omille hoteilleen, kosk'ei hän kumminkaan osaa\nkäyttäytyä niinkuin pitäisi.\n\nALMA. Hän onkin oikeastaan vasta ensi kertaa tänlaisissa tanssiaisissa.\nMuistattehan, että hän kantoi surua vanhempiensa jälkeen aina siitä\nsaakka, kun tuli täysikasvuiseksi.\n\nANNI. Se on totta se. Ja siitä syystä häntä ehkä pitäisikin varoittaa\nja oikaista. Sinun tehtäväsi se on etupäässä, Alma, varsinkin kun asia\nkoskee veljeäsi myös.\n\nALMA. Niin, minä lupaan puhutella heitä molempia, ja Viktor malttaa\nkyllä mielensä, sen saatte nähdä.\n\nKARIN. Olisin suuresti erehtynyt hänen suhteensa, ellei hän sitä tekisi.\n\n(Useita herroja tulee sisään ja pyytävät naisia tanssiin. Näyttämö\ntyhjenee, ainoastaan salin ovelle jää muutamia herroja katsomaan tanssia.\n\nSylvi ja Viktor tulevat sisään.)\n\nVIKTOR. Sinä tanssit kuin enkeli.\n\nSYLVI. Ja sinä viet kuin jumala. -- Viktor, katso, kaikki ovat menneet\ntiehensä. Nyt saamme olla melkein kahdenkesken. -- Mitä jos istuisimme\ntuonne kasvien taakse?\n\nVIKTOR. Mainiota! Täällähän olemme suojassa syrjäisten silmiltä.\n\nSYLVI. Istu sinä tähän.\n\nVIKTOR. Niin lähelle? Uskallanko?\n\nSYLVI. Uskallat, tietysti.\n\nVIKTOR (tarttuu hänen käteensä). Sinulla on niin pieni, sievä käsi.\n(Suutelee sitä.)\n\nSYLVI (tempaa sen sukkelasti pois, punastuen ja hämillään). Minkätähden\nsinä teet noin, tuolla tavalla?\n\nVIKTOR. Kun en malttanut olla sitä tekemättä. -- Sylvi -- oliko se sitten\nniin väärin?\n\nSYLVI. Ei -- en minä tiedä.\n\nVIKTOR. Niinpä anna minun suudella sitä vielä kerran.\n\nSYLVI. Viktor -- nyt sinulla taas on tuo sama katse.\n\nVIKTOR. Mikä katse, Sylvi?\n\nSYLVI. Tuo, joka on niin kummallinen. Joka polttaa kuin tuli, ja panee\nminut vapisemaan.\n\nVIKTOR. Minkätähden käännät pääsi pois? Peloittaako se sinua?\n\nSYLVI. Peloittaa, ja tekee onnelliseksi samalla.\n\nVIKTOR. Sylvi, saanko suudella sinun kättäsi? Ei kukaan näe.\n\nSYLVI. Minkätähden tahdot sitä suudella?\n\nVIKTOR. Sentähden, että minä -- rakastan sinua. -- Siinä nyt on tuo\nsalaisuus, jota äsken tahdoit tietää. Minä rakastan sinua niin\nkiihkeästi, niin tulisesti, ett'en enää voi itseäni hillitä. -- Elä\ntuomitse minua liian ankarasti, Sylvi.\n\nSYLVI. Oh -- Viktor --!\n\nVIKTOR. Tiedän kyllä, että minun olisi pitänyt vaieta. Ei ilmaista\ntunteitani, vaan tukahduttaa ne väkipakolla. Mutta minä en voinut -- ne\nsaivat minusta vallan. -- Sylvi -- nyt tiedät, kuinka minun on laitani. Tee\nminulle, mitä tahdot. Määrää mikä rangaistus tahansa, -- minä alistun\nkaikkeen. Tahdotko että matkustan pois -- ehkä jo huomispäivänä, sano?\n\nSYLVI. Matkustat pois? Ei, Viktor, sitä et saa tehdä. -- Et saa lähteä\npois, minä surisin itseni kuoliaaksi.\n\nVIKTOR. Sylvi --! Uskallanko ajatellakaan? Sinä -_?\n\nSYLVI. Nyt putoo kuin suomukset silmistäni. Olenhan minä rakastanut\nsinua aina lapsuudesta saakka, Viktor.\n\nVIKTOR. Ilman että olet sitä tiennyt?\n\nSYLVI. Ilman että koskaan olen sitä tiennyt. Ajattele, kuinka hirmuisen\ntyhmä minä olin. Itkin sinua pitkät ajat, kannoin valokuvaasi povellani,\nsuutelin sitä päiväkaudet, ja kun nukuin illalla, jäi se käteeni -- enkä\nsittenkään ymmärtänyt, että tuo kaikki oli rakkautta. Kylläpä olin koko\nhupakko! Totta tosiaan!\n\nVIKTOR. Jos silloin jäin tänne, olisimme nyt varmaankin naimisissa -- tai\nainakin kihloissa. Ja sinä olisit minun -- minun ikiomani! Ihan huimaa\npäätäni sitä ajatellessa! Nyt siihen sijaan -- kuolema ja kirous --\n\nSYLVI. Mitä nyt -_?\n\nVIKTOR. Nyt toinen saa puristaa sinua syliinsä, suudella ja hyväillä\nsinua -- ja omistaa sinut kokonaan, eikä minulla ole mitään oikeuksia.\nSinä olet toisen oma --\n\nSYLVI. Ei, Viktor, tästä päivästä alkaen olen ainoastaan sinun omasi.\n\nVIKTOR. Elä laske leikkiä. Tiedänhän varsin hyvin, ettei minulla ole\nmitään toivoa.\n\nSYLVI. Minäpä tahdon olla sinun. Kuule, Viktor, kunnian kautta lupaan,\nett'ei tästä lähtein kukaan muu saa suudella eikä hyväillä minua.\n\nVIKTOR. Rakas, pikku Sylvi -- sinä olet toisen miehen vaimo. -- Sinä et ole\nenää vapaa.\n\nSYLVI. Mutta minä en rakasta Akselia, minä rakastan ainoastaan sinua. En\ntiennyt mitä rakkaus oli, kun menin naimisiin hänen kanssansa. Ja sen\nilmoitan hänelle vielä tänä päivänä, heti paikalla --\n\nVIKTOR. Ei, Sylvi, Jumalan tähden, sitä et saa tehdä. Et ainakaan\nvielä --\n\nSYLVI. Miks'en?\n\nVIKTOR. Hän erottaisi meidät ijäksi päiviksi, emme saisi enää koskaan\ntavata toisiamme.\n\nSYLVI. Emme koskaan edes tavata toisiamme? Hän estäisi -_? Ei, Viktor,\nsinä erehdyt, sinä et tunne Akselia --\n\nVIKTOR. Aksel on siinä suhteessa niinkuin muutkin miehet. Hän nostaisi\nmetelin, kieltäisi minun käymästä talossaan ja sulkisi sinut lukon\ntaakse.\n\nSYLVI. Mitäs sitten teemme, Viktor?\n\nVIKTOR. Meidän täytyy olla varuillamme ensi aluksi. Ei antaa kenenkään\naavistaa mitään.\n\nSYLVI. Entä sitten -_?\n\nVIKTOR. Miettiä ja tuumailla. Ehkä keksimme jonkun keinon --\n\nSYLVI. Oh, tiedätkös, toivotaan parasta! Kyllä kaikki pian selviää.\n\nVIKTOR. Kenties selviää. Mutta vielä en ainakaan tiedä, millä tavalla --\n\nSYLVI. En minäkään. Mutta täytyyhän meidän jollakin lailla päästä siitä\npulasta. Emme huoli surra suotta, ennen aikojaan.\n\nVIKTOR. Oikein puhuttu! Täksi illaksi unohdamme kaikki ikävät asiat. Ja\nnautimme vaan. Olemme onnellisia ja iloisia. Minä kuvittelen, että sinä\nolet minun morsiameni, -- minun suloinen morsiameni -- minun kaunis,\nloistava morsiamen.\n\nSYLVI. Oh, Viktor, kuinka elämä kumminkin on ihanaa! Luuletko, että\nenkeleillä taivaassa on niin suurta iloa kuin meillä? En usko, en\nvaikka!\n\nVIKTOR. Sinä rakastat minua? Sano se vielä kerran.\n\nSYLVI. Minä rakastan sinua! Viktor, -- minä rakastan sinua!\n\nVIKTOR. Mun armas morsiameni! Oma Sylvini! Ajattele, jos tämä olisi\nmeidän hääiltamme. Ja minä saisin viedä sinut kotiini -- meidän uuteen,\nyhteiseen kotiimme. Ja sinne jäisimme sitten kahden -- minä saisin ottaa\nsinut syliini -- ja suudella noita mansikkahuuliasi, noita hempeitä\nposkiasi ja tuota hohtavan valkoista kaulaasi, -- ja sinä olisit minun --\nminun ikiomani! Oi, -- mikä autuus se olisi. -- Sylvi -- sano, seuraisitko\nminua mielelläsi?\n\nSYLVI. Sitä kysyt! -- Armas, vie minut minne tahdot! Minä seuraan sinua\nheti paikalla. Oh -- olenhan minä sinun -- ainoastaan sinun omasi tämän\njälkeen.\n\nVIKTOR. Kunpa ei koko maailmassa olisi muita ihmisiä, kuin sinä ja minä!\n\nSYLVI. Milloin se kaikki toteutuu, Viktor? Milloin sinä viet minut pois\nmorsiamenasi? Sano!\n\nVIKTOR. Niin milloin, -- milloin? Jos sen vain tietäisin!\n\nSYLVI. Eihän siihen ole pitkältä, eihän? Et usko, kuinka palavalla\nhalulla sitä aikaa odotan.\n\nVIKTOR. Entäs minä sitten -_? Sylvi -- luuletko että minun haluni on\nvähemmän palava? Olisin valmis ryöstämään sinut tällä hetkellä --\n\nSYLVI. Tee se, Viktor, tee se!\n\nVIKTOR (tarttuu päähänsä). Ei, ei, Sylvi, se olisi sulaa hulluutta.\nMeidän tulee malttaa mieltämme vielä. Emme saa hätäillä --\n\nSYLVI. Mutta olenhan minä sinun omasi kumminkin? Eikö niin, Viktor?\n\nVIKTOR. Olet, sinä olet minun omani. Minä otan sinut väkisin, ellei\nmuu auta.\n\nSYLVI. Kuinka tämä tuntuu suloiselta, Viktor. Ja kuinka äärettömän\nonnellisiksi me tulemme! Kokonaan sinun omanasi -- sinun luonasi, uudessa\nyhteisessä kodissa -- oh, minua ihan huimaa, kun sitä kuvittelen.\n\nVIKTOR. Mitä sitten, kun nämä kuvitukset muuttuvat todellisuudeksi,\nSylvi? -- Kestämmeköhän niin suurta onnea, sano?\n\nSYLVI. Kestämme, sen lupaan.\n\nALMA (tulee salista). Täällähän teidät vihdoinkin löydän! Olen etsinyt\nteitä joka paikasta.\n\nVIKTOR. Mitä nyt? -- Minkätähden olet meitä etsinyt?\n\nALMA. Kuinka te pysyttelette erillänne kaikista muista koko illan? Ja\nsitten istutte vielä täällä kätkössä, ettei teitä kukaan näe.\n\nVIKTOR. Entä sitten? Meillä on luullakseni valta tehdä niinkuin\ntahdomme.\n\nALMA. Te tanssitte vaan toistenne kanssa, ette kenenkään muun, ja\ntanssien välillä te kuiskailette ja puhelette niin tuttavallisesti, että\nkaikki ihmiset sen huomaavat. Mitä te ajattelette? Tällä tavoin tulette\nyleiseksi puheenaineeksi kaupungissa.\n\nVIKTOR. Oh -- lieneekö tuo niin vaarallista sentään! Mitä he sitäpaitsi\nosaavat sanoa? Että me, vanhat lapsuuden ystävät, olemme seurustelleet\nyhdessä tämän iltaa -- kun pitkästä ajasta taas kerran saimme tavata\ntoisiamme. Kas tätä nyt! Onko se sinusta niin kauheata -_?\n\nALMA. Viktor, minä tahtoisin puhua sinulle pari sanaa.\n\nVIKTOR. Sen voit tehdä kotona sitten. Huomenna tai ylihuomenna.\n\nALMA. Ei, nyt heti. Tule vähän tänne syrjään.\n\nVIKTOR. Mitä siellä? Minä sanon sinulle, Alma, että --\n\nALMA. Että -_?\n\nVIKTOR. Että minä en enää tarvitse hoitajaa. Olen nyt vihdoin ja viimein\nsiksi vanha, että voin tulla omin neuvoin toimeen.\n\nALMA (lempeästi nuhdellen). Viktor --! Noin et ole vielä koskaan\npuhutellut minua.\n\nVIKTOR. Anna anteeksi, Alma. Mutta minä pyydän, mene pois. Minkätähden\nsinä häiritset meitä, vaikka näet, että mieluummin olemme täällä kahden?\n\nALMA. Oikein todella, Viktor, se ei käy laatuun. Kaikki sitä jo\npaheksivat, ja useat ovat pyytäneet minua varoittamaan teitä molempia.\n\nVIKTOR. Vai niin -_? Vaikka mitäpä sitä ihmettelen. -- Ihmiset ovat\nsamanlaisia joka paikassa. Aina valmiit juoruamaan, kun vaan saavat\nvähänkään aihetta.\n\nSYLVI. Emme välitä heistä, Viktor.\n\nALMA. Sylvi kulta, se saattaisi tulla Akselin korville. Ja hän varmaan\nsiitä närkästyisi. -- Enkä minä sitäpaitsi ihmisten tähden ainoastaan\ntahdo teitä eroittaa, ymmärrättehän sen --\n\nVIKTOR. Vaan minkätähden sitten?\n\nALMA. Viktor -- tule nyt tänne vähäisen.\n\nSYLVI. Enkö minä saa sitä kuulla?\n\nALMA. Kyllä sanon sen sinullekin, Sylvi, sitten toisen kerran. Ei\nvielä --. (Vie Viktorin syrjään.) Ole varuillasi, Viktor! Hän on nuori\nja kokematon ja pitää sinusta ehkä enemmän kuin hänelle toisen miehen\nvaimona olisi luvallista. Eikä hän ole tottunut hillitsemään tunteitaan,\nsen sinä tiedät vanhastaan. Sinun tulee olla järkevä teidän molempien\npuolesta.\n\nVIKTOR. Elä pelkää kyllä minä vastaan töistäni.\n\nALMA. Olen koko illan ollut niin levoton teidän tähtenne. Herkiä ajoissa\ntästä, Viktor, minä pyydän sinua vielä kerran. Ennenkuin tiedät\nasiastakaan, on teidän suhteenne saattanut muodostua semmoiseksi, joksi\net nyt voi sitä ajatellakaan. Vetäänny erillesi! Sitä et kadu. Usko\nminua.\n\nVIKTOR. Alma kulta -- sinä näet aaveita keskellä kirkasta päivää.\n\nALMA. Elä koeta kierrellä, Viktor. Huomasinhan äsken selvään, että\nteillä jo oli jotakin välillänne.\n\nVIKTOR. Loruja! Mitä se olisi ollut?\n\nALMA. Jotakin, jota sinä tahdoit peittää. Viktor, Viktor, sinulla on\npaha omatunto --\n\nVIKTOR. Vielä vain! Mutta sinä olet aina niin turhantarkka. Teet\nkissasta karhun ja säikähdytät itsesi aivan hukkaan, tyhjänpäiten. Mitä\nnyt sitten oikeastaan on tapahtunut? Sylvi ja minä olemme puhelleet\ntoistemme kanssa -- siinä kaikki.\n\nALMA. Sinä olet sanonut hänelle asioita, joista et voi vastata. Ja\ntiedät kumminkin varsin hyvin, että Sylvi on vaan kokematon lapsi.\nSentähden sinä oletkin kaksinkertaisesti moitittava. Ja jos sinä viet\nhänet harhateille, Viktor, niin sanon minä -- että sinä olet tunnoton\nmies, ilman rehellisyyttä, ilman kunniantuntoa --\n\nVIKTOR. Alma --!\n\nALMA. -- kevytmielinen hupakko, jolla ei ole järkeä rahtuisen vertaa.\n\nVIKTOR. Lopeta!\n\nALMA. Etkö ymmärrä, että tällä tavoin syökset sekä hänet että itsesi\nturmioon! Ohimenevää, rikoksellista nautintoa sinä haluat ja panet koko\ntulevaisuutesi alttiiksi. Ja ajattele, minkä surun se tuottaisi\nvanhemmillekin ja meille kaikille --\n\nVIKTOR. Taidat olla oikeassa, Alma, -- saattaisi ehkä niin käydä --\n\nALMA. Usko minua, Viktor, helpointa on heti alussa kääntyä takaisin\nhuonolta tieltä.\n\nVIKTOR. Niin, niin, sinä olet oikeassa. Oikeassa nyt niinkuin aina\nennenkin. -- Kiitos, Alma, kiitos varoituksesta, se tuli kreivin aikaan.\n\nALMA. Kiitos itsellesi! Nyt tunnen sinut taas omaksi veljekseni. Ja nyt\nhengitän taas helpommin.\n\nVIKTOR. Lähdemmekö pois?\n\nALMA. Voinhan luottaa sinuun? Lupaatko tehdä asiat selväksi ja saattaa\nkaikki oikealle tolalle jälleen?\n\nVIKTOR. Mutta mitä sanoo Sylvi?\n\nALMA. Tulevaisuudessa hän sinua siitä kiittää. Ja pitää sinua\nrehellisenä ja kelpo miehenä. Hänelle on parempi tuntea muutaman\npäivän tuskaa, kuin tulla ijäti onnettomaksi.\n\nVIKTOR. Saattaa niin olla. -- Alma, minä tahtoisin kernaimmin mennä täältä\ntieheni nyt.\n\nALMA. Ei, jää tänne ihmisten tähden. Ajattele Sylvin mainetta. Heittäydy\niloiseksi -- tanssi ja huvittele. Se on välttämätöntä.\n\nVIKTOR. Niinkö arvelet? No hyvä -- tahdon koettaa! Olkoon menneeksi --\n\nALMA. Kas niin, Sylvi, nyt meillä on kaikki selvillä.\n\nSYLVI. Viimeinkin. Minä jo luulin, ettei teidän keskustelustanne\nloppua tulisikaan.\n\nALMA. Niin, näetkös, asia oli tärkeätä laatua.\n\nSYLVI. Koskiko se minua?\n\nALMA. Osaksi sinuakin.\n\nSYLVI. Mitä se oli, Alma? Sano minulle kaikki, sano nyt heti.\n\nALMA. Ei, ei vielä tänä iltana. Mutta minä tulen luoksesi jonakin\npäivänä. Ehkä jo huomenna.\n\nSYLVI. Istu tänne, Viktor, entiselle paikallesi.\n\nVIKTOR. Sylvi elä pyydä.\n\nSYLVI. Sinä näytät niin masentuneelta. Viktor, mikä sinun on? Mitä Alma\nsanoi? Te salaatte jotain.\n\nVIKTOR. Ole huoletta, Sylvi, sinä saat tietää kaikki. Huomenna tulen\nluoksesi, aamusta päivin, kello yksitoista. Mutta nyt -- niin, nyt emme\nuskalla enää olla yhdessä tänä iltana, koska kuuluvat pitävän meitä\nsilmällä täällä.\n\nSYLVI. Emmekö uskalla?\n\nALMA. Ette mitenkään. Te olette jo herättäneet liian suurta huomiota.\n\nSYLVI. Eihän se meitä haittaa vähääkään. Viktor, tule pois istumaan.\nMinä olen niin levoton. Almakin ihan peloittaa minua, hän näyttää niin\nvakavalta.\n\nALMA. Peloittaa? Rakas, pikku Sylvi --. (Istuu hänen viereensä.)\nPyysithän itse tänäin aamupäivällä, että pitäisin sinusta huolta,\netkö muista?\n\nSYLVI. Kyllä, mutta --\n\nALMA. Ja minä lupasin sen tehdä. Mutta sinun pitää myöskin luottaa\nminuun. Eikö totta? -- Kas niin, elä ole milläsikään. Niinhän sinä olet\nallapäin, pahoilla mielin, kuin siipeen ammuttu pikku lintu.\n\nSYLVI. Viktor, sinä et virka sanaakaan?\n\nVIKTOR. En voi sille mitään, Sylvi. Meidän täytyy mukaantua. -- Sielua\nkirvelee, -- mutta -- rohkaise mieltäsi kumminkin. Pure hammasta, niinkuin\nminä. Meidän täytyy heittäytyä iloisiksi, sanoo Alma. Kumpikin omalla\ntahollaan, tietysti.\n\nALMA. Pyydä Karin Löfbergiä tanssiin, Viktor. Sinä et ole lähestynyt\nhäntä koko iltana. Hän varmaankin tuntee itsensä hyvin loukatuksi.\n\nVIKTOR. Taivasten tekijä! Hän, kaunotar? Jonka ympärillä koko joukko\npalvelevia kavaljeeria häärii tuolla salissa. Kaipaisiko hän minua?\n\nALMA. Niin luulen. Voithan siitä muuten itse ottaa selvää.\n\nVIKTOR. Sen tietysti teen. Heti paikalla!\n\nSYLVI. Elä mene, Viktor. Jää tänne vielä vähäksi aikaa.\n\nVIKTOR. Pure hammasta ja heittäydy iloiseksi. Koetetaan, kumpi meistä\nonnistuu paremmin. -- Hei vaan -- nyt huimasti riemutaan! Me olemme\ntanssiaisissa, Sylvi --\n\nALMA. Joudu, ennenkuin soitto loppuu.\n\nVIKTOR. Ahaa! Vai niin! Sanoitko, että neiti Löfberg on kaivannut minua?\nNiinpä lähden häntä nyt oikein liehakoimaan. Sitten mahtavat ihmisetkin\nrauhoittua. (Menee saliin.)\n\nSYLVI. Viktor --!\n\nALMA. Anna hänen mennä, Sylvi. Usko minua, se on parasta.\n\nSYLVI. Sydäntäni pakottaa niin hirmuisesti. Voi, jos saisin itkeä.\nViskautua suulleni tuohon lattialle ja huutaa ja valittaa ja itkeä!\n\nALMA. Rakas, pikku Sylvi, mitä se hyödyttäisi.\n\nSYLVI. Sillä tavoin tein usein isän ja äidin kuoltua. Varsinkin iltasin.\nJa kun olin itkenyt itseni nukuksiin, tuntui minusta ikäänkuin\nhelpommalta sitten seuraavana aamuna. -- Mutta ehkäpä siitäkään ei olisi\napua tässä surussa.\n\nALMA. Mitä surua sinulla olisi, pikku Sylvi? Tänäin aamupäivällä olit\nvielä iloinen kuin taivaan lintu.\n\nSYLVI. Tänäin aamupäivällä? Ah niin -- siitä ei ole sen kauvempaa. En\ntahtoisi uskoa itseäni samaksi ihmiseksi enää. Niin on kaikki\nmuuttunutta.\n\nALMA. Oh, hyvä ystävä, se on vaan paljasta kuvittelua. Huomenna, kun\nolet maannut yösi rauhassa, naurat koko jutulle. Näin myöhään illalla on\nmielikuvitus kiihtynyt ja silloin näkee usein asiat ja olot ihan\nväärässä valossa. Kaikki muuttunutta, sanot? Päinvastoin! Kaikki on\naivan entisellään. Sinä olet naimisissa, sinulla on kunnollisin,\noivallisin mies maailmassa, mies, joka pitää sinusta, joka sanalla\nsanoen kantaa sinua käsillään. Ei olekaan monella elämä niin hyvällä\nkannalla kuin sinulla. Ja kovin olisit kiittämätön, ellet tuntisi\nitseäsi onnelliseksi ja tyytyväiseksi.\n\nSYLVI. Aksel pitää minusta, sanot? Mutta kun jostakin ihmisestä pitää,\nniin tahtoo myöskin tehdä hänelle mieliksi. Semmoista en voi toivoakaan\nAkselin suhteen. Tiedän varmaan, että -- vaikka polvillani rukoilisin\nhäneltä sitä, jota nyt haluan, ei hän ikipäivinä siihen suostuisi. Oi,\nei, hän voi olla kivikova välistä, sen olen jo tarpeeksi asti saanut\nkokea.\n\nALMA. Niin, silloin ehkä, kun pyydät häneltä jotain järjetöntä. Ehkä se,\njota nyt haluat, juuri on senlaatuista.\n\nSYLVI. Järjellistä tai järjetöntä -- sama se, kun elämäni onni siitä\nriippuu.\n\nALMA. Tuota minä en usko, Sylvi kulta? Mutta emme huoli väitellä niistä\nasioista. Jätämme nuo kaikki huomiseen. Tänä iltana tanssimme vaan ja\nhuvittelemme. Emme välitä mistään muusta. Kas niin, tule pois nyt. Tästä\nlehtimajasta ei meitä löydä kukaan.\n\nSYLVI. Mene sinä, ei minulla ole halua.\n\nALMA. Maltapas, tuolla tulee kumminkin joitakuita.\n\n(Luutnantti Harlin ja metsäherra Sandell tulevat salista.)\n\nALMA. Ketä etsitte, hyvät herrat? Rouva Vahlia varmaan? -- Siinä\ntapauksessa voin kaikessa hiljaisuudessa kertoa teille, että hän on\npiiloutunut tuonne kasvien taakse.\n\nHARLIN. Kiitoksia! Olen tosiaankin koko illan halunnut tilaisuutta --\n\nALMA. Näettekö, kuinka hyvä minä olen arvaamaan asioita. (Menee.)\n\nSANDELL. Rouva Vahl -- saanko kunnian esitellä teille luutnantti\nHarlinin? (Vetäytyy takaisin.)\n\nHARLIN. Erittäin hauskaa, että viimeinkin saan tutustua teihin, rouva\nVahl. Olette aina tähän asti ollut niin kiinni, ett'en ole uskaltanut\nlähestyä. Ja saanko kysyä, miksi olette niin uskollisesti pysytellyt\nsalista poissa tänä iltana? Ettehän toki ole mennyt tanssia pakoon?\n\nSYLVI. Osaksi sitäkin.\n\nHARLIN. Onko mahdollista? Te niinmuodoin ette pidä tanssista, rouva\nVahl?\n\nSYLVI. En nyt. En tänä iltana. Muuten kyllä.\n\nHARLIN. Mutta suonettehan minulle kuitenkin edes yhden ainoan tanssin?\nTekisitte minut sen kautta sanomattoman onnelliseksi, rouva Vahl.\n\nSYLVI. Ellette pane pahaksenne, olen kernaammin tanssimatta tänä iltana.\n\nHARLIN. Lupaatteko sitten vastedes -- ensi tilaisuudessa -_? Ettehän riistä\nminulta sitä toivoa?\n\nSYLVI. Niin -- vastedes -- ehkä.\n\nHARLIN. Siis ensi huvi-iltamassa, tai tanssiaisissa -_?\n\nSYLVI. Ei, ei, en minä enää koskaan tule tanssiaisiin.\n\nHARLIN. Rouva Vahl --! Tekö ette tulisi enää koskaan tanssiaisiin? Kuinka\nvoitte semmoista ajatellakaan? Siinä tekisitte suorastaan väärin.\n\nSYLVI. Väärin? Lieneehän toki vapaassa tahdossani tulla tai olla\ntulematta. (Viktor ja Karin tulevat sisään. Sylvi kuuntelee levottomana\nheidän keskusteluaan.)\n\nHARLIN. Vapaassa tahdossanne tosin, mutta kahdenkertaisesti tekisitte\nkuitenkin väärin, ellette tulisi, rouva Vahl. Väärin ensiksikin\nseuraelämää kohtaan, jota teidän läsnäolonne sulostuttaa ja kaunistaa.\nja -- väärin toiseksi teitä itseänne kohtaan, koska sen kautta tulisitte\nviettämään ikävää ja yksitoikkoista elämää. -- Ja tekö hautaisitte\nnuoruutenne ja kauneutenne omien suojienne kätköön, te, joka\nsuloudellanne voisitte hurmata koko maailman? Ei, teidän kutsumuksenne\non vallan toinen ja suuresti erehtyisin, ellette sydämmessänne haluaisi\niloa ja onnea, tekin -- ellette tuntisi itsessänne halua ja voimaa täysin\nmäärin nauttimaan elämästä --\n\nKARIN. Ah, kuinka te osaatte valhetella, herra Hoving! Teillä olisi\nmuka ollut aikaa tarkastaa minua ja minun ihailijoitani, kun koko illan\nolette niin uskollisesti pysytellyt kiinni vallan toisella taholla --\n\nVIKTOR. Ettekö tiedä, että usein on olevinaan toisaalla kiinni vaan\nsentähden, että paremmin voisi tarkastaa sitä, johon mieli todellisesti\nhehkuu ja palaa.\n\nKARIN. Vai niin -_? Vai semmoinen poliitikko te olette, herra Hoving?\nKuka olisi voinut aavistaa! -- Teidän pitäisi välttämättä muuttaa uraa,\nja ruveta juristiksi, koska teillä näyttää olevan niin mainion\nvaltioviisaita taipumuksia.\n\nVIKTOR. Sanonko teille vielä yhden asian?\n\nKARIN. Sanokaa kaiken mokomin.\n\nVIKTOR. Kun olen oikein ihastunut johonkin naiseen, niin sattuu usein,\nettä juuri silloin hakkaan hurjasti jotakin toista --\n\nKARIN. Voi, mikä kavaltaja! -- Entäpä jos nyt kielisin tuon eräälle\nnuorelle rouvalle -- niin, silloinpa joutuisitte pahempaan kuin pulaan.\n\nSYLVI. Oo, kuinka hän on inhottava!\n\nHARLIN. Myöntäkää, rouva Vahl, että olen oikeassa.\n\nSYLVI. Suokaa anteeksi, minä en kuullut.\n\nHARLIN. Kysyin, ettekö kaipaa iloa ja onnea, te niinkuin muutkin, ettekö\ntunne sydämmessänne halua ja voimaa täysin määrin nauttimaan elämästä?\nVai tahdotteko tosiaan vapaaehtoisesti uhrata nuoruutenne -- ja tuomita\nitsenne ikävään ja yksitoikkoiseen elämään?\n\nSYLVI. En ikinä. Minä tahdon tulla onnelliseksi ja minä tahdon --\n\nHARLIN. Sanokaa suoraan! -- Mitä te tahdotte?\n\nSYLVI. Minä tahdon rakastaa ja olla rakastettu.\n\nHARLIN. Oi, mikä herttainen avomielisyys! Te olette ensimmäinen nainen,\njolla on uskallusta tehdä suora tunnustus. Minä ihailen teitä\nsanomattomasti. Polvillani haluaisin kiittää teitä siitä vastauksesta.\nNiin, teitä tullaan rakastamaan ja jumaloimaan enemmän kuin ketään\nmuuta. Onnellinen hän, joka teidän suosionne voittaa. Tai -- sallikaa\nminun kysyä -- kenties ei sydämmenne enää olekaan vapaa, kenties olette jo\nvalinnut -_?\n\nSYLVI (tarkastaa Viktoria ja Karinia, ei kuule häntä).\n\nVIKTOR. Saatte kernaasti panna minua koetukselle. En pyydä parempaa.\nHalusta olen koko illan teidän nöyrin palvelijanne, ja pidän itseäni\nonnellisena, jos suvaitsette antaa minulle käskyjä. Mitä ruhtinattareni\nsiis määrää ensi tehtäväkseni?\n\nKARIN. Että tanssitte kotiljongin minun kanssani tänä iltana.\n\nVIKTOR. Kotiljongin -_?\n\nKARIN. Te epäilette? Ehkä olette jo pyytänyt toista?\n\nVIKTOR. En, -- en suinkaan.\n\nSYLVI. Luutnantti Harlin -- tahdotteko tehdä minulle suuren palveluksen?\n\nHARLIN. Oi, niin mielelläni! Sanokaa, mitä haluatte, rouva. Minä\nmenehdyn halusta saada osoittaa teille ihailuani.\n\nSYLVI. Pyytäkää neiti Löfbergiä polkkaan, tanssittakaa häntä kauvan, --\njääkää sitten salin toiselle puolelle ja pidättäkää häntä siellä.\n\nHARLIN. Te lähetätte minut pois?\n\nSYLVI. Minä rukoilen teitä, luutnantti Harlin. Ja lupaan olla teille\nniin erinomaisen kiitollinen.\n\nHARLIN. Jos tietäisitte, kuinka tämä on vaikeata. Mutta -- minä tottelen\nteitä! (Kumartaa Karinille ja vie hänet saliin.)\n\nSYLVI. Viktor -- mitä kuulen? Sinä tanssit kotiljongin hänen kanssansa?\n\nVIKTOR. Kun en saa tanssia sitä sinun kanssasi, Sylvi!\n\nSYLVI. Mutta minkätähden otat juuri hänet minun sijaani? Ota ennemmin\njoku toinen. Anni Vidgren esimerkiksi? Ja sitten sinä olet niin\niloinen --\n\nVIKTOR. Minä iloinen? -- Sylvi, meidänhän täytyy heittää heille sumua\nsilmiin.\n\nSYLVI. Ei, sinä pidät hänestä, näenhän sen selvään. Ja sitten, -- mitä\nkaikkea puhuitkaan hänelle. Voi, Viktor, minä kuulin joka sanan!\n\nVIKTOR. Sylvi kulta -- sehän oli paljasta liehakoimista, tyhjää\nkorupuhetta, joka ei merkitse yhtään mitään. Jos olisit enemmän ollut\nulkona maailmassa, ja jos olisit vanhempi, niin kyllä tietäisit, mistä\narvosta tuo kaikki on. Tavallista seurapuhetta, ei muuta mitään. Elä ole\nsiitä milläsikään -- ei maksa vaivaa olla pahoillaan mokomasta roskasta.\n\nSYLVI. Voi, minulla on niin pahoja aavistuksia. Tunnen sydämmessäni,\nettä hän tahtoo sinut riistää minulta pois. Sekä hän, että Alma -- ja\nkaikki muut myöskin. -- Rakas Viktor -- tanssi kotiljongi minun tai jonkun\nmuun kanssa, mutta ei hänen.\n\nVIKTOR. Sylvi, pikkuinen, ei se käy laatuun, kun me jo sovimme siitä.\n\nSYLVI. Mutta mehän olimme sopineet siitä vielä ennemmin.\n\nVIKTOR. Ole nyt järkevä, rakas Sylvi, meidän täytyy kumminkin mukaantua\nkohtaloomme. Ei auta potkia tutkainta vastaan.\n\nSYLVI. Ei kukaan ihminen voi estää meitä tanssimasta yhdessä.\n\nVIKTOR. Se antaisi uutta aihetta juoruttelijoille. -- Kärsivällisyyttä,\npikku Sylvi! Huomenna, kello yksitoista, kun Aksel on mennyt virastoon,\ntulen minä luoksesi. Siellä saamme olla rauhassa, kahdenkesken. Minulla\non niin paljon puhumista sinulle, meidän täytyy saada kaikki\nselväksi. -- Ole iloinen ja huvittele sydämmesi pohjasta niin kauvan.\nNämähän ovat sinun ensimmäiset tanssiaisesi. Mihin tuo äskeinen\nluutnanttisi hävisi?\n\nSYLVI. Jos vaan voisin olla varma siitä, ettet sinä rupea pitämään\nKarinista enemmän kuin minusta.\n\nVIKTOR. Sylvi --! Etkö sinä sitten tiedä, kuinka mieleni kuohuu, kun\ntäytyy -- Ei, ei, nyt unohdan taaskin itseni. -- Ole iloinen, Sylvi, hurjan\niloinen. Mihin tuo luutnanttisi hävisi?\n\nSYLVI. Ei, -- minun täytyy päästä pois -- en voi enää olla täällä. En\nkatsoa, kun sinä tanssit hänen kanssansa.\n\nVIKTOR. Elä anna surulle valtaa, Sylvi. Nämähän ovat sinun ensimmäiset\ntanssiaisesi. Huvittele tänä iltana mielin määrin. Huolet kyllä tulevat\naikanaan.\n\nSYLVI. Ei minua haluta jäädä. Minä olen väsynyt ja tahdon kotiin.\n\nVIKTOR. Oletko väsynyt? -- Se on toinen asia.\n\nSYLVI. Mene sanomaan Akselille -- ole niin hyvä. (Viktor menee vasemmalle.\nKarin, Alma, Anni Vidgren ja Elin Grönkvist tulevat sisään.)\n\nANNI. Erinomaisen hauska ilta!\n\nELIN. Taivas, kuinka tuo Sandell osaa olla miellyttävä. Hän tanssi\nainakin viisi kertaa minun kanssani viime polkassa.\n\nANNI. Se ei oikeastaan ole _comme il faut_. Osoittaa suurta\nhienouden puutetta.\n\nELIN. Eikö mitä!\n\nALMA. Sinä olet täällä yksinäsi, Sylvi!\n\nANNI. Mihin tuo uskollinen ritari on kadonnut?\n\nKARIN. Elä sano häntä uskolliseksi, koska hän kerran on hyljännyt\nhallitsijattarensa.\n\nELIN. Hoving, niin? Senhän saattoi arvata jo edeltäpäin. Mitäs hän\njaksaisi koko iltaa hakata Sylviä, kun hän kumminkin on pikiintynyt\nKariniin.\n\nSYLVI. Se on valhe! Hän ei ole \"pikiintynyt\" Kariniin.\n\nALMA. Sylvi kulta, Elin laskee vaan leikkiä\n\nKARIN. Elä ilmaise itseäsi, Sylvi. Ja pidä kaikin mokomin mielessäsi,\nettä olet rouva Vahl.\n\nSYLVI. Mitä tarkoitat?\n\nKARIN. Saat itse arvata.\n\nSYLVI. Jotain ilkeätä, -- sen tiedän, sen näen jo silmistäsikin. Sinulla\nei ole mikään hyvä sydän, niin kaunis ja komea kuin oletkin. Etkö luule,\nettä tänäkin iltana olen huomannut, mitä sinulla on mielessä? Ja mitä\nvehkeitä sinä pidät --\n\nALMA. Sylvi, rauhoitu, taivaan tähden --\n\nSYLVI. En virkakaan enää mitään. Kylläpähän itse tietää aikomuksena.\nMutta sinä et onnistu, sen sanon. Ei, sinä et onnistu!\n\nALMA. Tule minun kanssani, Sylvi. Lähdetään miehesi luokse --\n\nSYLVI. Ei, minä en tule sinun kanssasi. Et sinäkään ole minun ystäväni,\nsinä olet minua vastaan, sinä myös -- ja te kaikki, te suotte minulle vaan\npahaa. -- Hyvästi -- minä en kärsi nähdä teitä enää, (Menee kiivaasti\noikealle.)\n\nALMA. Minne nyt? Sylvi, kuule mitä sinä ajattelet -_? (Rientää hänen\njälkeensä.)\n\nKARIN. Oh, Herra siunaa ja varjele! Tämähän alkaa tulla oikein\njännittäväksi.\n\nANNI. Minä olen mykkänä sulasta hämmästyksestä. Onni, ettei ketään\nsattunut tulemaan. Tämähän on suorastaan häpeällistä.\n\nELIN. Mikä hänelle tuli?\n\nKARIN. Etkö ymmärtänyt? Hänhän oikein kiehui mustasukkaisuudesta.\n\nELIN. Eikö mitä? Hyi, nyt suotta panettelette Sylviä. (Aksel ja Viktor\ntulevat vasemmalta.)\n\nAKSEL. Missä hän sitten on?\n\nVIKTOR. En tiedä. Tänne minä hänet jätin.\n\nKARIN. Sylviäkö etsitte? Hän karkasi tiehensä.\n\nALMA (tulee oikealta). Häntä ei voinut millään ehdolla pidättää.\n\nANNI. Menikö hän yksinään ulos pimeään yöhön?\n\nAKSEL. Mitä sanotte? Sylvikö kotiin? Eikä odottanut minua.\n\nALMA. Joutukaa jälkeen. Ehkä saatte hänet vielä kiinni.\n\nAKSEL. Kuinka hän on ajattelematon. -- (Rientää oikealle.)\n\n(Soitetaan valssia.)\n\nELIN. Kotiljongi alkaa. Kenen kanssa sinä tanssit, Karin?\n\nKARIN. Herra Hovingin.\n\nVIKTOR (tarjoo hänelle käsivartensa). Saanko luvan?\n\nKARIN. Te näytätte niin hämmästyneeltä, herra Hoving.\n\nVIKTOR. Minäkö? En suinkaan! (Menevät käsikädessä saliin.)\n\n(Esirippu laskee.)\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\n(Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Aksel istuu ja kirjoittaa.\nSylvi tulee hiljaa sisään, kalpeana, arkana, hermostuneena. Kuljeskelee\nhiljaa ympäri, koettaen hillitä levottomuuttaan, seisahtuu välistä,\nheittää aran, epävarman katseen Akseliin päin ja asettuu viimein erään\ntuolin taakse, jonka karmiin hän nojautuu käsillään.)\n\nSYLVI. Aksel, minä tahtoisin kysyä sinulta jotakin.\n\nAKSEL (kääntämättä päätänsä). Tee se, pikku sirkkuseni.\n\nSYLVI (etsii turhaan sanoja).\n\nAKSEL. No, mitä koskee asia?\n\nSYLVI (epäröiden). Ottavathan naineet ihmiset välistä avioeron?\n\nAKSEL. Sattuuhan sitä semmoista. Hyvin harvoin meillä, kaikeksi onneksi.\n\nSYLVI (miettiväisenä, hetken kuluttua). Laki sallii sen siis?\n\nAKSEL (kirjoittaa yhä). Sallii joskus. -- Kun asianhaarat niin vaativat.\n\nSYLVI. Esimerkiksi?\n\nAKSEL. Esimerkiksi, kun toinen puolisoista on tehnyt itsensä syylliseksi\nuskottomuuteen.\n\nSYLVI (vilkkaammin). Eikö siihen enempää tarvita?\n\nAKSEL. Ja kun viaton puoliso semmoisessa tapauksessa pyytää eroa.\n\nSYLVI (seisoo vähän aikaa äänettömänä, epäröivänä. Menee toiselle\npuolelle huonetta, tulee takaisin, seisahtuu samalle paikalle).\nPyytäisitkö sinä eroa, jos minä olisin sinulle uskoton?\n\nAKSEL (nauraen). Mitä hullua? Sinä uskoton? Ei, kissimirri, siitä ei\npelkoa.\n\nSYLVI. Vaan jospa minä -- rakastaisin toista?\n\nAKSEL (hymyillen). Jos senlaisia juonia pistää päähäsi, niin -- otan minä\nne sieltä pois, ilman muita mutkia. -- Ja sillä välin pidän huolta siitä,\nettä sinä kumminkin pysyt minulle uskollisena.\n\nSYLVI. Mutta voisinhan minä yhtäkaikki -- sinun poissa ollessasi --\n\nAKSEL. Olla minulle uskoton? -- Sylvi, pikkuinen, kuinka voit leikilläkään\npuhua tuommoista?\n\nSYLVI. Mitä silloin tekisit?\n\nAKSEL. Mitäkö tekisin? No, jos välttämättä tahdot sen tietää,\nniin -- Tjah! Mitäpä minä muuta voisin, kuin rangaista sinua oikein\nkovasti. Ja viettelijääsi vieläkin kovemmin. Ja sitten erottaisin\nteidät, tietysti.\n\nSYLVI. Mutta vapaaksi et minua päästäisi?\n\nAKSEL. En suinkaan. Päinvastoin. Silloinhan vasta sulkisinkin pikku\nsirkkuni oikein häkkiin. Kas niin, ole nyt vaiti, kissimirri, ja anna\nminun kirjoittaa.\n\nSYLVI (on vaiti, vaipuu ajatuksiinsa).\n\nAKSEL (lopettaa vähän ajan kuluttua, panee pois kynänsä, sytyttää\npapyrossin). Jaha -- nyt saat kernaasti jatkaa, kun et vaan puhele\ntuonlaisia tyhmyyksiä, sillä niitä en totisesti tahdo kuunnella.\n\nSYLVI (on vaiti).\n\nAKSEL. No -_? (Katselee häntä tarkemmin). Mikä sinulla on, Sylvi?\nEilisestä illasta saakka olet ollut niin kummallinen -- Avioero? Kaikkea\nsinulle pistääkin päähäsi -- Mistä nämä ajatukset nyt tulivat? -- Vai\ntanssiko on pannut aivosi pyörälle? -- Sinä et vastaa? Totta tosiaan,\nenhän minä enää tunne sinua entiseksi Sylvikseni...\n\nTjah! Tuommoiset tanssiaiset eivät näy olevan sinulle terveellisiä.\nMitäs muuta -- ei mennä niihin enää.\n\nJa koska me nyt kerran puhumme oikein vakavasti, niin sanon samalla\njotakin, joka jo kauvan on pyörinyt kielelläni...\n\nSaisit mielestäni alkaa vähitellen ryhtyä talouden toimiin. Opetella\nlaittamaan ruokia, leipomaan, panemaan kaljaa ja niin poispäin. Silloin\nei aika käy sinulle pitkäksi. Ja minun pikku kissimirristäni tulisi oiva\nemäntä. Eikös olisi hauskaa, vai mitä?...\n\nNo, sirkkuseni, yhäkö sinä vaan jörötät? Elä ole milläsikään. Tämmöiset\npienet kahakat eivät merkitse mitään. Emmehän me siltä ole pahassa\nsovussa. Enkähän minä ankara ole sinua kohtaan, vaikka välistä saattaa\nsiltä näyttää. Jos ei aina käykään mieltäsi myöten, niin on se sinulle\nvaan hyväksi. Sen kyllä opit aikaa myöten ymmärtämään.\n\nKas niin, Sylvi, elä nyt nökötä enää. Aika rientää. Tule istumaan tänne\nsyliini, tule, tule, pikku pulmunen, että saan hyväillä sinua ja\nsuudella pois tuon happaman näön kasvoiltasi. No? Joudupas nyt\nvälehen!...\n\nVai niin, sinä et tahdo? Eroammeko sitten näin pahassa sovussa? Sillä\nnyt minun täytyy lähteä, kello on yksitoista...\n\nNo niin, -- sitä ei näy voivan auttaa... Hyvästi sitten! -- Mieti nyt täällä\nkäytöstäsi sillä aikaa, niin huomaat, luulen, kumpi meistä on ollut\nväärässä. Ja sitten varmaankin olet kiltti ja ystävällinen taas, kun\ntulen takaisin. (Menee etehiseen.) (Soitetaan. Aksel avaa oven.\nAlma tulee.)\n\nAKSEL. Ahaa, neiti Hoving! Sehän sopi oikein hyvin. Tervetultua,\ntervetultua! (Leikillisesti.) Niin, tiedättekö, neiti, tanssi ei ollut\nollenkaan terveellistä meidän pikku Sylvillemme. Hän on kovin pahalla\npäällä tänäin. Saatte itse nähdä. Niin, niin, neiti Hoving, -- te häntä\nsinne houkuttelitte -- yksissä tuumin veljenne kanssa -- laittakaa nyt\nmyöskin, että kaikki tulee taas entiselleen. Teille se saattaa onnistua\nparemmin. Te olette nainen ja ymmärrätte paremmin muita naisia. Ja sitä\npaitse te vielä olette niin \"kauhean viisas ja järkevä\", niinkuin Sylvi\nsanoo.\n\nALMA (hymyillen). Niin, kyllähän Sylvi minua aina moittii niistä\nominaisuuksista -- syystäkö sitten tai syyttä, sitä en mene päättämään.\n\nAKSEL. Jätän nyt kumminkin täydellä luottamuksella pienen pulmuseni\nteidän huostaanne niin kauvaksi.\n\nALMA. Kiitoksia! Lupaan koettaa parastani. (Aksel menee.)\n\nALMA (tulee sisään). Hyvää päivää, Sylvi! Minä pidän sanani, niinkuin\nnäet.\n\nSYLVI. Minne Viktor jäi? Eikö hän tulekaan?\n\nALMA. Tulee kyllä. Vähän ajan päästä.\n\nSYLVI. Hän lupasi olla täällä heti yhdeltätoista.\n\nALMA. Viktor pyysi, että minä ensin puhuisin kanssasi.\n\nSYLVI. Sinä? Pyysikö hän, että sinä puhuisit minun kanssani? Mistä\nasiasta?\n\nALMA. Emmekö istu nyt ensi aluksi? -- Sitten sinun täytyy malttaa\nmieltäsi, Sylvi hyvä, että voimme jutella oikein levossa ja rauhassa.\n\nSYLVI. Niin, istu sinä vaan. Tuonne sohvaan, tai mihin tahdot. Minä\nseison ennemmin. -- Ja anna sitten kuulla, mitä sinulla on sanottavaa.\n\nALMA. Koettaisit ensin vähän rauhoittua, Sylvi. Muuten emme pääse sen\npitemmälle.\n\nSYLVI. Aloita vaan. Kyllä kuulen.\n\nALMA. Ei pelkkä kuuleminen riitä, rakas Sylvi. Sinun täytyy myöskin\npunnita ja tarkkaan miettiä sanojani, ja siihen vaaditaan, että kokoot\najatuksesi.\n\nSYLVI. Sano suoraan. Ei mitään esipuheita. Mitä varten hän lähetti sinut\ntänne?\n\nALMA (katsoo häneen pitkään ja vakavasti). Sylvi --!\n\nSYLVI. No, niin?\n\nALMA. Minä tulin sen johdosta, mitä eilen illalla tapahtui teidän\nvälillänne.\n\nSYLVI. Johan sen arvasin. -- Jatka!\n\nALMA. Niinkuin näit, vaihdoimme jo tanssiaisissa muutamia vakavia sanoja\nkeskenämme, Viktor ja minä.\n\nSYLVI. Niin, näinhän minä.\n\nALMA. Sitten kun tulimme kotiin, istuimme vielä hyvän aikaa ylhäällä ja\npuhelimme samasta asiasta. Viktor myönsi viimein, että minä olin\noikeassa --\n\nSYLVI (ivallisesti). Tietysti! Mitäs hän muuta olisi voinut. Sinähän\nolet aina oikeassa.\n\nALMA. -- ja sitten hän pyysi, että minä tulisin ja selittäisin sinullekin\najatukseni.\n\nSYLVI. Aivan kernaasti! Mutta sen sanon jo edeltäpäin: Minua et taivuta\nyhtä helposti, sillä minä olen hiukan kovempaa ainesta kuin Viktor.\nJaha, jatka nyt!\n\nALMA. Viktor oli ajattelemattomuudessaan sanonut sinulle eilen semmoisia\nasioita, joita hänen ei koskaan olisi pitänyt päästää huuliltaan.\n\nSYLVI. Niin -- hän sanoi, että hän rakastaa minua.\n\nALMA. Siinä juuri hän teki kovin kevytmielisesti. Hän käsittää sen nyt,\nja katuu sitä.\n\nSYLVI. Toisin sanoen: sinä olet saanut hänet siihen.\n\nALMA. Elä keskeytä minua. -- Viktor ei tanssin huumeessa muistanut\nseurauksia, vaan antoi hetken vaikutuksille vallan. Ja nyt hän pyytää,\nettä sinä unohtaisit kaikki ja soisit hänelle anteeksi.\n\nSYLVI. Unohtaisin, että hän rakastaa minua! En ikinä!\n\nALMA. Ohimenevä, haihtuva tunne. Elä pane sille kovin suurta arvoa.\n\nSYLVI. Ohimenevä, haihtuva tunne! Se ei ole totta! Se ei ole ohimenevä\neikä haihtuva. Näinhän sen hänen katseestaankin. Hänen lämpimästä,\nhehkuvasta katseestaan -- oi, se hurmaa minua vieläkin. Kun vaan ummistan\nsilmäni, näen sen kohta edessäni, tunnen sen vaikutuksen koko\nolennossani.\n\nALMA. Voi, sitä Viktoria! Sinun olisi pitänyt nuhdella häntä ankarasti,\nSylvi. Niin, se sinun olisi pitänyt tehdä.\n\nSYLVI. Nuhdella? Siitäkö, että hän teki minut onnelliseksi? Ei, Alma, se\nei tapahdu koskaan. Ei, vaikka koko maailma tahtoisi minua pakoittaa. Me\nrakastamme toisiamme ja tulemme vast'edes aina rakastamaan toisiamme.\nSiinä ei auta mikään, minun päätökseni pysyy lujana. Minä tahdon olla\nhänen, eilisestä asti olen ainoastaan hänen omansa, enkä kenenkään muun.\n\nALMA. Hyvä Jumala, kuinka sinä puhut! Unohdatko sitten kokonaan, että\nolet naimisissa, että sinulla on velvollisuuksia miestäsi kohtaan?\n\nSYLVI. Viktoria olen rakastanut aina lapsesta saakka. En ole koskaan\nrakastanut Akselia, vaikka ymmärtämättömyydessäni menin hänelle\nvaimoksi. Ja siinä juuri tein väärin, näetkös, -- kauheasti väärin. Mutta\ntottahan sen jollakin tavalla voi korjata. Sillä korjata se täytyy.\n\nALMA. Ja minä sanon sinulle: sitä ei voi korjata! Avioliitto on pyhä\nliitto, joka kestää läpi koko elämän. Sitä ei saa purkaa noin vaan\nmieltä myöten. Viktor sen kyllä tietää. Hän ei rakenna mitään\ntuulentupia siinä suhteessa. Minä pyydän sinua, Sylvi, -- itsesi tähden,\nole järkevä ja jätä kaikki semmoiset ajatukset. Minä vakuutan sinulle,\nne vievät sulaan onnettomuuteen. Ajattele miestäsikin, joka on niin\nhellä ja hyvä sinulle, voisitko niin pahasti palkita hänen rakkautensa?\n\nSYLVI. Jos hän on hyvä ja hellä minulle, niin osoittakoon sen myöskin.\nAntakoon hän minun nauttia elämästäni ja päästäköön minut vapaaksi.\nMutta kas, sitäpä hän ei tee.\n\nALMA. Ei, sillä se olisi suurinta hulluutta. Ja ymmärräthän, Sylvi\nkulta, ettei sitä lakikaan sallisi.\n\nSYLVI. Siinä tapauksessa sanon minä, että laki on päin mäntyyn.\nMutta -- oletko myöskin ihan varma asiasta?\n\nALMA. Aivan varma. Kun teidät kerran on vihitty yhteen, ei voi muu kuin\nkuolema teitä eroittaa.\n\nSYLVI.. Kuolema -_?\n\nALMA. Niin, Sylvi, kuolema ainoastaan. -- Miehesi oma sinä olet niin\nkauvan kuin elät, häntä sinun tulee rakastaa, ja hänelle pysyä\nuskollisena. Sinun tunteesi Viktoria kohtaan on luvaton, sinun täytyy se\ntukahuttaa. Viktor puolestaan on jo täydellisesti kylmennyt.\n\nSYLVI. Se ei ole totta. Viktor ei ole kylmennyt minua kohtaan. Sinä\nvalhettelet.\n\nALMA. Saat kuulla sen häneltä itseltään. Viktor ottaa asian järkevästi.\nHän ei ole enää mikään lapsi. Hän tuntee elämää ja tietää, ett'ei\ntuommoisiin hetkellisiin mielialoihin ole luottamista. Ne katoovat pian\nja jättävät jälkeensä pelkkää inhoa ja katumusta.\n\nSYLVI. Oi, kuinka sinä olet viisas!\n\nALMA. Aviollinen yhdyselämä uskollisuudessa ja rakkaudessa on ainoa\nterve ja luonnollinen suhde miehen ja naisen välillä. Kaikki muunlaiset\nyhteydet tuottavat vaan harmia ja häpeätä. Viktor tahtoo pysyä\nrehellisenä miehenä, Sylvi, miehenä, joka suoraan ja vapaasti uskaltaa\nkatsoa muita ihmisiä silmiin. Hän ei tule koskaan pitämään luvatonta\nyhteyttä toisen miehen vaimon kanssa. (Nousee.)\n\nSYLVI. Oh, jatka pois vaan. Ethän sinä vielä kaikkia sanonut.\n\nALMA. Mitä luulet, että minulla vielä olisi lisättävää?\n\nSYLVI. Vai niin, sinä et ole sitä tietävinäsi. Pitääkö minun ehkä\nselvittää ajatuksiasi? -- No hyvä, kuule sitten? Viktor ei saa rakastaa\nminua, hänen pitää rakastaa toista. Hänen pitää mennä naimisiin. Ja\nelää \"aviollista yhdyselämää uskollisuudessa ja rakkaudessa\" -- Karin\nLöfbergin kanssa. Niinkö luulet, etten ymmärrä. Siihen sinä pyrit\nkaikessa siveydessäsi ja täydellisyydessäsi. Karin Löfberg on vapaa,\nhän on rikas, hyvästä perheestä, -- erinomaisen \"sopiva\" aviosiippa\nnuorelle miehelle. -- Oh, sinä olet niin viisas, niin järkevä ja\nerehtymätön, että voisin -- vihata sinua.\n\nALMA. Ja sinä taas olet nyt niin ärtynyt, ettet tiedä mitä sanot.\n\nSYLVI. Kyllä olitte valmiiksi tuumanneet kaikki jo eilen illalla. Karin\nLöfberg ja Anni Vidgren ja sinä. Te olette jokaikinen liitossa minua\nvastaan. Ja Viktor, Viktor --! Oi kuinka minä olen äärettömän onneton!\n(Itkee.)\n\nALMA. Näin ensi alussa se tuntuu katkeralta. Mutta usko minua, Sylvi:\nkaikki kääntyy vielä hyväksesi. Tämä suru haihtuu pian, ja sitten kyllä\nhuomaat, että koko juttu oli vaan lapsellista hulluutta. Ei muuta\nmitään.\n\nSYLVI. Ole vaiti! Minä en kärsi kuulla enää yhtä sanaa.\n\nVIKTOR (tulee etehiseen).\n\nSYLVI. Viimeinkin! -- Viktor, kuinka sinä saatoit --! Minkätähden lähetit\nAlman? Miks'et tullut itse, niinkuin lupasit? Musertunut olin jo\ntarpeeksi asti ennestään ja nyt --! Oi, kuinka te kaikki olette pahoja\nminulle!\n\nVIKTOR. Sylvi kulta, -- elä itke! -- Alma, saanko pyytää sinua --\n\nALMA. Jättämään teidät? Niin, sen juuri aijoin tehdäkin. -- Viktor,\nvoinhan luottaa sinuun!\n\nVIKTOR. Olen antanut sinulle sanani.\n\nALMA. Niin, olet kyllä. Mutta jos -_?\n\nVIKTOR. Mitä minusta ajattelet?\n\nALMA. No niin, -- minä menen sitten. Hyvästi, Sylvi! Anna anteeksi, jos\nolen pahoittanut mielesi. Sitä ei voinut välttää. Ehkä kuitenkin\ntulevaisuudessa vielä kiität minua siitä.\n\nSYLVI. En koskaan! (Alma menee.)\n\nSYLVI. Ja nyt minä katson, ett'ei kukaan meitä häiritse. (Lukitsee\netehisen oven.)\n\nVIKTOR (seisoo ajatuksiin vaipuneena).\n\nSYLVI. Viktor, eihän se ole totta -- eihän? Eihän se ole totta, Viktor,\nsano?\n\nVIKTOR. Mikä niin?\n\nSYLVI. Että sinä jo olet kylmennyt minulle? Että se vaati oli haihtuva,\nohimenevä tunne? Sano, Viktor, eihän se ole totta? Alma koetti vaan\nuskotella minua. Olethan sinä pitänyt minusta yhtä kauvan kuin minäkin\nolen pitänyt sinusta. Etkö muista? Jo kouluajoista asti. Kuinka se\nsitten voisi mennä ohitse? Ja jättää katumusta ja inhoa jälkeensä,\nniinkuin Alma väittää. Viktor, kuule! Minkätähden sinä et vastaa?\nViktor, mitävarten seisot siinä niin hirveän vakavana?\n\nVIKTOR. Tulin niin alakuloiseksi, kun näin sinun itkevän, Sylvi.\n\nSYLVI. Mutta enhän minä enää itkekään. Jos sinä vaan olet kiltti ja\nystävällinen minulle niinkuin eilen, niin saat kohta nähdä minut oikein\niloisena taas. Ja olethan sinä, Viktor, vai mitä? Tietysti sinä olet,\nkuinkas muuten -- Viktor, et saa koskaan enää lähettää Almaa luokseni, hän\noli niin kovin, kovin häijy --. Et usko, kuinka häijy hän oli. -- Mutta\njääköön se kaikki mielestä pois nyt, -- en tahdo kantaa hänelle vihaa,\nsillä hän on kumminkin sinun sisaresi. Ja minä pidän sinusta niin, minä\npidän sinusta niin äärettömän, äärettömän paljon.\n\nVIKTOR. Ole vaiti, Sylvi, ole vaiti, -- elä puhu semmoisia --\n\nSYLVI. Miksi ei?\n\nVIKTOR. Kyllä selitän kohta -- (Vaipua tuolille istumaan.)\n\nSYLVI. Oletko sairas, Viktor, -- sinä näytät niin kalpealta.\n\nVIKTOR. Kuule, mitä sanon, Sylvi! Sinä olit ennen uljas ja rohkea pikku\ntyttö.\n\nSYLVI (istuu lattialle, häntä lähelle). Vai muistat sinä sen?\n\nVIKTOR. Kerran heitin vahingossa sinua kivellä, ja se koski kovasti,\nmutta sinä et itkenyt.\n\nSYLVI. En, -- minä vaan nielin ja nielin.\n\nVIKTOR. Oletko vieläkin yhtä uljas?\n\nSYLVI. Olen kyllä! Tahdotko koettaa?\n\nVIKTOR (katselee häntä hellästi ja surullisesti). Pikku Sylvi raukka!\n\nSYLVI. No, Viktor, -- aijotko heittää minua kivellä?\n\nVIKTOR. Kivellä? Ei, sitä en tee.\n\nSYLVI. Mihinkä sinä sitten vaadit minulta rohkeutta?\n\nVIKTOR. Kokonaan toiseen asiaan.\n\nSYLVI (nostaa käsivartensa hänen polvilleen). Jopa arvaan! -- Sinä tahdot\ntietää, uskallanko rakastaa sinua ja tulla sinun omaksesi.\n\nVIKTOR. Ei, ei, kuinka voit semmoisia ajatellakaan? Emmehän me saa\nrakastaa toisiamme.\n\nSYLVI. Saa? Oletpa taaskin soma. Luuletko, että siihen koskaan kysytään\nlupaa? -- Hyi, Viktor, kuinka saatat antaa Alman säikyttää itseäsi noin\ntyhmästi.\n\nVIKTOR. Alma ei olisi voinut mitään, ellei järki ja oikeudentunto\npuhuisi minulle samaa kieltä. Sylvi kulta, näytä nyt, että olet yhtä\nuljas ja rohkea kuin ennen. Ett'et vuodata kyyneltäkään, vaikka meidän\ntäytyy erota.\n\nSYLVI. Joutavia! Ei meidän ollenkaan tarvitse erota. Se on vaan Alman\nkeksintöjä. Ja mitä puhut järjestä ja oikeudentunnosta? Mokomia ikäviä\nsanoja. Ne sinä olet myöskin saanut Almalta. Anna sinä hänen pitää\njärkensä ja oikeudentuntonsa itsellään, mitä ne meihin kuuluvat. Alma ei\nkäsitä tuon taivaallista meidän tunteistamme, hän kun ei milloinkaan\nmaailmassa vielä ole ketään rakastanut. Hyvä hänen on puhua järjestä ja\noikeudentunnosta ja sen semmoisesta. Viktor, elä ajattele häntä, elä\nanna hänen vaikuttaa itseesi. Hän vaan häiritsee meidän onneamme ja\nmeidän rakkauttamme --\n\nVIKTOR. Sehän meidän kumminkin täytyy tukahuttaa. Unohtaa kaikki tyyni\nja olla niinkuin ei mitään sentapaista olisi koskaan ollut välillämme.\n\nSYLVI (käy yhä levottomämmaksi.) Täytyy, täytyy! Aina sinä sanot:\ntäytyy. Mitä varten täytyy?\n\nVIKTOR. Olosuhteet pakoittavat meitä. Emme voi sille mitään.\n\nSYLVI. Oh, kuinka me voimme! Luota minuun, Viktor, kyllä keksin jonkun\nneuvon. Me emme _anna_ pakoittaa itseämme, emme olojen emmekä ihmisten\nemmekä minkään voiman maailmassa. Me voitamme kaikki esteet. -- Viktor,\nminä en pelkää mitään. Nyt kun sinä olet luonani, tunnen itseni\nreippaaksi taas. Niin reippaaksi, että voisin vastustaa koko maailmaa,\njos niiksi tulee.\n\nVIKTOR. Rakas -- etkö pelkää? Sinähän ihan vapiset.\n\nSYLVI. Niin, sentähden vaan, että olet noin vastahakoinen. En minkään\nmuun tähden.\n\nVIKTOR. Ei, Sylvi, jätä nyt nuo ajatukset mielestäsi. Ole järkevä. Usko\nminua, se on välttämätöntä.\n\nSYLVI. Se ei ole ollenkaan välttämätöntä. Voimme tällä hetkellä olla\nonnellisia ja rakastaa toisiamme niinkuin eilen tanssiaisissa, siitä ei\nkukaan ihminen meitä estä. Viktor, etkö muista, kuinka suloista ja\nihanaa meillä oli illalla silloin, ennenkuin Alma tuli meitä\nhäiritsemään. Kun kuvittelimme, että vietettiin meidän häitämme, että\nsinä sitten myöhempään veisit minut morsiamenasi meidän yhteiseen\nkotiimme, ja -- sinä ottaisit minut syliisi --\n\nVIKTOR. Vaiti, Sylvi, vaiti, taivaan nimessä! -- Elä puhu enää sanaakaan\nniistä! Minä kurja -- kun herätin sinussa tunteita, jotka -- Sylvi, minä\npyydän vakavasti, lopeta! Unohda kaikki. Anna minulle anteeksi, eläkä\nmuistele niitä enää. Onhan tämä jo muutenkin kyllin katkeraa, elä tee\nsitä enää katkerammaksi --\n\nSYLVI. -- sinä ottaisit minut syliisi ja painaisit minua rintaasi vasten\nja suutelisit minua -- ja minä olisin kokonaan sinun omasi elämän loppuun\nsaakka --\n\nVIKTOR (tahtoo nousta). Jos vielä jatkat, niin lähden pois. Minä en\nkestä enää --\n\nSYLVI (tarttuu häneen). Ei, Viktor, sinä et saa mennä, sinä et saa\njättää minua. Kuinka sinulla voi olla sydäntä työntää minua luotasi?\nViktor, minä rakastan sinua ja minä olen sinun omasi. Mitä tulee minun\ntehdä, sano? Minä tottelen sinua kaikessa, mutta unohtaa sinua, unohtaa\nmeidän rakkauttamme, sitä en voi. Viktor, etkö näe, että se on\nmahdotonta. Minä en voi elää ilman sinua. Minä tahdon olla sinun, minä\nriipun sinussa kiinni, enkä päästä sinua -- minä seuraan sinua vaikka\nkadotukseen, jos niin on. Viktor, elä ole kova -- rakastathan sinä minua?\n\nVIKTOR. Laske minut irti -- sinä olet toisen vaimo.\n\nSYLVI. Sinun vaimosi minä olen, sinun, enkä kenenkään muun. Viktor,\nsano, rakastathan sinä minua, tahdothan sinä ottaa minut omaksesi?\n\nVIKTOR. Ajattele toki -- sinä et tiedä, mitä teet. Sylvi, elä kiusaa\nminua. Minä olen pyhästi päättänyt pysyä rehellisenä miehenä. Minä en\ntahdo vietellä sinua, en houkutella sinua aviorikokseen -- en tehdä sinua\nonnettomaksi.\n\nSYLVI. Viktor, minkätähden noin kylmä ja kova? Katso minuun taas samalla\nhehkuvalla, polttavalla katseella kuin eilenkin. Ja vastaa viimeinkin\nkysymykseeni. Viktor, vielä kerran: rakastatko sinä minua?\n\nVIKTOR (vaikeasti). En.\n\nSYLVI. Et -_? (Päästää hänet irti, nousee seisomaan.) Et -_?\n\nVIKTOR. Se oli vaan haihtuva, ohimenevä -- huumaus --\n\nSYLVI. Alma oli siis oikeassa?\n\nVIKTOR. Hän oli oikeassa.\n\nSYLVI. Ah, -- nyt minulle valkenee! -- Sinä tanssit kotiljongin hänen -- Karin\nLöfbergin kanssa -- sen jälkeen kun minä olin lähtenyt. Hän heitti\nverkkonsa sinun eteesi -- ja sinä tartuit ansaan. Olit heti valmis\npettämään minut.\n\nVIKTOR. Hyvästi, Sylvi --! Minun täytyy lähteä nyt.\n\nSYLVI. Eikö sinulla ole mitään muuta minulle sanottavaa?\n\nVIKTOR. Ei. nyt. Sitten -- kun kumpikin olemme levollisempia. -- Ei, ei,\nsittenkään, ei niin sanaa milloinkaan tästä (Menee etehiseen.)\n\nSYLVI. Niin -- sitten minäkin tiedän, mikä minulla on edessä. (Menee\nkirjoituspöydän luo, ottaa strykniinilaatikon ja aikoo panna yhden\nkapselin suuhunsa.)\n\nVIKTOR. Mitä teet, Sylvi? Mitä siinä kapselissa on?\n\nSYLVI. Strykniiniä.\n\nVIKTOR (juoksee esiin). Strykniiniä? Oletko järjeltäsi?\n\nSYLVI. Rakastatko minua, vai etkö rakasta?\n\nVIKTOR. Anna pois tuo, Sylvi! (Ottaa häneltä kapselin.) Kas noin --. Tule\nnyt tänne, -- ja katso että jätät kaikki tuommoiset tuumat mielestäsi\nvastedes.\n\nSYLVI. Tällä kertaa voit minua siitä estää. Mutta ei se pitkältä auta.\nMinä kumminkin murhaan itseni -- koska sinä minut hylkäät.\n\nVIKTOR. Pikku hupakko, mikä oletkin! Herra antakoon minulle anteeksi,\nmutta nyt ovat voimani lopussa. En voi enää vastustaa. Ei, minä en voi!\n(Syleilee häntä ja katsoo häneen hellästi.)\n\nSYLVI. Viktor -_?\n\nVIKTOR. Tietysti minä sinua rakastan, sinä armas, ajattelematon lapsi,\ntietysti minä sinua rakastan -- rakastan aina hulluuteen asti. Koetin\nvastustaa tunteitani, koetin ne tukahduttaa -- mutta se ei onnistunut.\nTurha vaiva! Sinä olet voittanut, Sylvi! Minä antaannun, -- ja otan\nsinut omakseni. (Suutelee häntä.)\n\nSYLVI. Näetkös, näetkös! Tiesinhän sen. Mutta mitä varten rupeat sitten\nhäijyksi ja puhut semmoisia -- sinä paha, paha poika!\n\nVIKTOR. Anna anteeksi! Annathan? En tee sitä koskaan enää. Tule\nsyliini -- istutaan tähän. -- Kuinka suloinen sinä olet, -- eilen vielä lapsi,\ntänäin hempeä, rakastava nainen --\n\nSYLVI. Vieläkö nyt karkaat minulta, sano?\n\nVIKTOR. En, en --! Elä pelkää! En minä karkaa --\n\nSYLVI. Mahtaisi ollakin vähän vaikeata, sillä, näes, nyt minä pidän\nsinusta kiinni ja kiedon käsivarteni niin kovaan sinun kaulaasi, ett'et\npääse ikinä irti.\n\nVIKTOR. Tee se! Tee se, rakkaani, oma Sylvini... Mun morsiameni, mun\nsuloinen, ihana morsiameni. -- (Suutelee ja syleilee häntä tulisesti.)\nMinun sinä olet, minun ... tässä elämässä ja tulevaisessa... Tämmöinen\nhetki kuin tämä, -- on enemmän kuin kaikki taivaan ihanuus... Oletko sinä\nnyt onnellinen, Sylvini?\n\nSYLVI. Oi, olen, olen, olen --! Sanomattoman onnellinen!\n\nVIKTOR. Rakkaani -- minä olisin valmis pusertamaan ja tukahduttamaan sinut\nkuoliaaksi suuteloillani... Olethan sinä minun? Minun omani?... Eikö\nniin?\n\nSYLVI (kuiskaa). Sinun -- sinun iki omasi, Viktor! (Viktor pusertaa häntä\nrintaansa vasten, suutelee häntä yhä kiihkeämmin ja kuiskaa hänelle\npuoleksi tukahdutettuja hyväilysanoja. Sylvi lepää melkein tiedotonna\nhänen sylissään, kun etehisen kello äkkiä soi.)\n\nSYLVI (vavahtaa). Mikä se oli?\n\nVIKTOR. Joku tulee. -- Aksel?\n\nSYLVI. Ei, -- ei se ollut hänen soittoaan.\n\nVIKTOR. Kai meidän täytyy avata?\n\nSYLVI. Eikö mitä. (Soitetaan uudestaan.)\n\nSYLVI. Antaa soittaa muutamia kertoja. Tottapahan viimein menee\ntiehensä.\n\nVIKTOR. Kukahan se lienee?\n\nSYLVI. Odota, minä katson avaimen reijästä. (Juoksee etehiseen.)\n\nVIKTOR. Varo, ett'eivät kuule askeleitasi.\n\nSYLVI (seisoo vähän aikaa ja kuuntelee). Kuule -- siellä on Karin Löfberg\nja Elin Grönkvist. Tunnen heidät äänestä. Ja nyt he aikovat tulla\nkyökin kautta. Mitä teemme? Lukitsemmeko oven sielläkin?\n\nVIKTOR. Ei millään ehdolla. Palvelusväki rupeisi epäilemään.\n\nSYLVI. Kuinkas sitten?\n\nVIKTOR. Minä menen pois ja sinä otat heidät vastaan. Keksi joku\nsyy -- sinä nukuit, et kuullut soittoa, tai jotain muuta sen tapaista. --\nHyvästi, armaani! Yksi suutelo vielä! (Syleilee häntä taas ja painaa\npitkän suutelon hänen huulilleen.)\n\nKuule, -- minä tulen takaisin tunnin päästä, koeta saada heidät tiehensä\nsiksi. Onhan meillä sitten vielä aikaa, vai kuinka? Ei suinkaan hän\ntule kotiin virastosta, ennenkuin kolmelta?\n\nSYLVI. Ei ennenkuin kolmelta. -- Tule takaisin, tule, rakas!\n\nVIKTOR. Sen teen. Täsmälleen tunnin päästä. Hyvästi, rakas, oma Sylvini!\n(Suutelee häntä vielä useita kertoja ja rientää pois.)\n\nSYLVI (seisoo huokuvin rinnoin ja hohtavin poskin). Hän tulee takaisin!\nTunnin päästä on hän täällä taas. Oi, kuinka minä häntä rakastan! (Karin\nLöfberg ja Elin Grönkvist tulevat vasemmalta.)\n\nKARIN. Katsos nyt, täällä hän vaan kävelee kaikessa rauhassa.\nMinkätähden et avannut ovea äsken, kun soitimme?\n\nSYLVI. Minä -- en kuullut.\n\nKARIN. Etkö kuullut? Sepä kummallista. Mehän soitimme kuin hurjat.\n\nSYLVI. Niin -- mutta minä nukuin.\n\nKARIN. No -- sittenpä sen voi käsittää. Olit ehkä väsyksissä eilisen\ntanssin jälkeen ja nukuit sentähden raskaasti.\n\nELIN. En minäkään tahtonut jaksaa nousta ylös tänä aamuna. Mamman\ntäytyi vähän päästä tulla minua pudistelemaan.\n\nKARIN. Ja Sylvi varmaan ei saanut unta koko yönä, vai kuinka?\n\nSYLVI. En saanutkaan. Mutta mistä sinä sen tiesit?\n\nKARIN. No -- arvasin siitä, kun olit niin suuttunut sieltä lähtiessäsi.\nJuoksit ulos pimeään yöhön, etkä malttanut edes odottaa miestäsi.\n\nELIN. Niin, kuule, siitä syntyi hirmuinen melu. Kaikki ihmiset puhuivat\nsinusta ja muutamat luulivat, -- mutta elä vaan pahastu --\n\nSYLVI. Mitä ne luulivat? Vaikka samapa se! Luulkoot mitä tahansa.\n\nELIN. Minä kyllä koetin puolustaa sinua, sillä minä en sitä uskonut.\nHyi, minä en voisi koskaan uskoa sinusta niin pahaa.\n\nKARIN. Oikeastaan tulimmekin tänne juuri sen johdosta. Minä en, näes,\nvoi ymmärtää, mistä sinä niin raivostuit minuun eilen. Mitä olin sinulle\ntehnyt? Tahdotko olla hyvä ja selittää?\n\nSYLVI. Oh, eihän se ollut mitään. Ei kerrassa mitään.\n\nKARIN. Mutta kuinka voi ilman syytä hyökätä ihmisiä vastaan sillä\nlailla? Ja käyttää vielä niin loukkaavia sanoja? Muistat kai itsekin,\nkuinka hirveästi minua sätit siellä kaikkein kuullen.\n\nSYLVI. Joutavia! En minä enää ole sinulle vihainen. En sinulle enkä\nAlmalle enkä kenellekään.\n\nKARIN. Mutta minulla on oikeus vaatia selitystä. Sen mahdat toki\nymmärtää.\n\nSYLVI. Elä vaivaa itseäsi suotta. Et sinä kumminkaan mitään selitystä\nsaa. Minä en sano yhtään sanaa. Paitsi sitä -- kyllähän sen itsekin\ntiedät.\n\nKARIN. No, Elin, mitäs arvelet? Nyt sen kuulet. Sylvi ei uskalla\ntunnustaa suoraan, mistä syystä hän sillä tavalla käyttääntyi.\n\nSYLVI. Uskalla? Kuka on sanonut, ett'en minä uskalla?\n\nELIN. Tekisit sen sitten, Sylvi. Välttämättä! Muuten he saavat vettä\nmyllyynsä. Sillä, näetkös, minä sanon sen kumminkin, että tiedät olla\nvaruillasi -- kerrotaan, että sinä olisit kovasti rakastunut arkkitehti\nHovingiin.\n\nSYLVI. Kas, kuinka ovat tarkkanäköisiä!\n\nELIN. Ja että sinä pelkästä mustasukkaisuudesta kiivastuit Karinia\nkohtaan.\n\nSYLVI. Rauhoittukoot, sillä nyt en ole enää vähääkään mustasukkainen.\n\nELIN. Olitko sitä sitten eilen?\n\nSYLVI. Mahdollista kyllä.\n\nELIN. Mitä hullua!\n\nKARIN. Jos eilen olit minulle mustasukkainen, niin olet varmaan\ntänäinkin vielä.\n\nSYLVI. Enpäs olekaan! -- Sillä tänäin minä tiedän, että\n\nKARIN. Sano pois vaan! Mitä sinä tänäin tiedät?\n\nSYLVI. Sama se! Eihän minun tarvitse ilmoittaa kenellekään, mitä tiedän.\n\nKARIN. Jatkanko minä -_? Sinä tiedät, ett'ei tässä mustasukkaisuus\nmihinkään auta. Sentähden käännät takkisi tuulta myöten ja tyydyt\nkoreasti kohtaloosi. Ja siinä todella teetkin viisaimmin.\n\nSYLVI (hermostuneesti). Ohoh! Suuri erehdys! Ei, minä tarkoitin kokonaan\ntoista. Ja koska sen niin välttämättä tahdot tietää, niin à la bonheur!\nVoinhan sen sanoakin. Minä tiedän nyt ett'ei Viktor olekaan rakastunut\nsinuun.\n\nELIN. Voi, voi, Sylvi, olisitpa nähnyt, kuinka ihastunut hän oli\nKariniin, sitten kuin sinä läksit. Ja tiedätkös mitä? -- Saanhan kertoa\nsen Sylville, Karin?\n\nKARIN. Ei, elä viitsi!\n\nELIN. Kyllä minä kumminkin kerron. Ei Sylvi sitä etemmäksi vie. --\nTiedätkös, hän melkein teki rakkauden tunnustuksen Karinille, siinä\nkun he kotiljongia tanssivat.\n\nSYLVI: Loruja!\n\nELIN. Ei, ihan totta -- saat uskoa minua. Hän teki Karinille rakkauden\ntunnustuksen. Ei aivan täydellisesti vielä, mutta jotakuinkin selvään\nyhtäkaikki.\n\nSYLVI. Karin on ymmärtänyt hänet kokonaan väärin. Se oli tietysti\npelkkää liehakoimista, tyhjää korupuhetta, jolla ei ole minkäänlaista\nmerkitystä. Tavallista seurakeskustelua, ei mitään muuta. Suuressa\nmaailmassa pidetään semmoista ihan luonnollisena. Ihmettä, ett'et sinä\nsitä tiedä, Karin?\n\nKARIN. Saanko luvan kysyä: kuka sinulle nuo tiedot on antanut?\n\nSYLVI. Viktor itse. -- Eilen illalla jo.\n\nKARIN. Suo anteeksi! Sinä menit pois ennen kotiljongia.\n\nSYLVI. Niin, mutta tänäin hän taas puhui samaan suuntaan.\n\nELIN. Joko sinä olet tavannut häntä tänäin?\n\nSYLVI (epäröi ensin vähän). Jo.\n\nELIN. Onko hän sitten ollut täällä?\n\nSYLVI. Onpa saattanut olla.\n\nELIN. Koska sitten?\n\nSYLVI. Sitä en sano.\n\nKARIN. Vai niin -_? Vai et sano? Sitten kai saa itse arvata lopun. -- Hän\noli täällä äsken, kun me soitimme, eikö niin? Vai aijotko kieltää?\n\nSYLVI. Entä sitten? Mitä se tekee, jos olikin? Ja mitä se teitä\nliikuttaa?\n\nKARIN. Jos sinä, naimisissa oleva nainen, salaa seurustelet nuorten\nmiesten kanssa? Ei, luonnollisesti ei se asia meitä liikuta. Sillä\nminkäpä sille voi, että on ollut koulutoveri -- kaikenlaisten ihmisten\nkanssa. Mutta nyt, Elin, saammekin laittaa itsemme täältä pois, mitä\npikimmin. Meidän ei sovi käydä semmoisten rouvien luona, jotka\nihailevat muita miehiä. No Elin -_?\n\nELIN. Kyllä, odota, minä tulen heti. Ei, mutta kuinka voi tätä ymmärtää?\nKun hän kumminkin oli niin silmiä ja korvia myöten rakastunut Kariniin!\n\nKARIN (etehisestä). Eihän se estä Sylviä olemasta silmiä ja korvia\nmyöten rakastunut häneen. Joudu nyt, Elin!\n\nELIN. Hyvästi, Sylvi! Tämä oli hirmuisen ikävää. (Menee etehiseen.)\n\nKARIN (avaa etehisen oven oikealla). Näetkös -- nyt se ei ole lukossa.\n\nELIN. Eipä tosiaan. -- Voi, voi, kuka olisi voinut uskoa! (Menevät\nmolemmat.)\n\nSYLVI. Rakastunut Kariniin? -- Te valhettelette! Niin, kautta taivaan,\nte valhettelette! (Menee toiselle puolelle huonetta.) \"Silmiä ja korvia\nmyöten rakastunut Kariniin\"? Ei, ei miksi pelkään suotta...\n\nAKSEL (tulee etehiseen).\n\nSYLVI (vavahtaa ilosta, rientää vilkkaasti yli lattian etehiseen päin).\nJumalan kiitos! Johan sinä tulit takaisin?\n\nAKSEL. Jo tulin, pikku kissimirri! (Tulee sisään sanomalehtiä kädessä.)\nNo, mitä sinulle nyt kuuluu? Joko olet hyvällä tuulella taas?\n\nSYLVI. Sinä? Sinäkö se olet?\n\nAKSEL. Tietysti. Kukas minä sitten olisin?\n\nSYLVI. Kuinka sinä tulit näin aikaiseen?\n\nAKSEL. Olin niin väsyksissä ja pujahdin sieltä tieheni. -- Ei tuo yön\nvalvominen sovi sille, jonka pitää tehdä työtä. (Heittäytyy sohvan\nnurkkaan.) Sitten on päivällä niin uninen ja väsynyt, ettei kelpaa\nmihinkään. (Haukoittelee, levittää sanomalehden ja silmäilee sitä.)\nPikku sirkku, sinä olet niin hiljainen. Mikä sinua vaivaa? Tulepas vähän\nlikemmäksi, niin saan sinua katsella. No -_?\n\nSYLVI (epäröi, ottaa pari askelta, pysähtyy).\n\nAKSEL. Joudu, joudu! Onko sirkkunen kadottanut siipensä?\n\nSYLVI. Mitä tahdot?\n\nAKSEL. Mitäkö tahdon? Hyväillä sinua vähän. En muuta mitään. Enhän ole\nsaanut sinulta yhtä ainoata suukkosta koko päivänä. Ajatteles, en yhtä\nainoata! Enkä eilen illallakaan. Sinä olit niin läpi väsynyt, etten\nraskinut sinua häiritä. Mutta tänäinpä minä vaadinkin vahingon\nkorvausta. (Katsoo häneen.) Oma pikku vaimoni! Tiedätkös, -- sinä olit\nniin ihmeen suloinen eilen tanssiaisissa. Eipä kumma, että herrat\ntulivat vähän päästä pyörälle. Tuneberg ja Brun koettivat saada minua\nmustasukkaiseksi, mutta kas, siinäpä he eivät onnistuneet -- ei vähän\nvähääkään. Antaa heidän liehakoida, arvelin minä, mitäs se minua\nliikuttaa. Ihailkoot vaan minun pikku sirkkustani niin paljon kuin\ntahtovat, minun hän on kumminkin ja minun omanani hän pysyy kaikissa\ntapauksissa.\n\nMutta on se yhtäkaikki vähän hauskaa, tiedätkös, kun on saanut\ntuommoisen suloisen pikku vaimon, josta muutkin pitävät. Ja jota nuoret\nherrat kadehtivat, kun eivät saa omakseen. Tuo tieto juuri, että sinä\nkuulut ainoastaan minulle, ettei kellään muulla ole vähintäkään oikeutta\nsinuun, huokailkoot sitten vaikka kuinka -- niin kissa vieköön -- se se\njuuri tekee ihmisen ylpeäksi ja tyytyväiseksi... Pikku Sylvi! Suloinen\nsinä olet, sen tiedän vaan. Helkkarin suloinen! Kas niin, kissimirri,\nhyppää nyt tänne polvelleni, niin saan sinua hieman puristaa. Sitten\nmenen vielä vähäisen nukkumaan ennen päivällistä. No -_?\n\nSYLVI (vetäytyy takaisin). En tule.\n\nAKSEL. Mitä ihmettä? Et tule? Kuinka se on selitettävä? Minkätähden et\ntule?\n\nSYLVI. Sentähden että -- että ... minä en tule.\n\nAKSEL. Ihanko todella? -- Sinä et tule?\n\nSYLVI. En.\n\nAKSEL. Ahaa -- minä jo ymmärrän. Sirkkunen ei ole vielä unohtanut meidän\naamullista pientä kiistaamme. Sinä taidat olla äkeissäsi yhä, vai\nkuinka? Oikein suuttunut, ehkä? Niin, niin -- kyllä huomaan nyt --\n\nEnköstä siis peri perältäkään saa suukkosta, vai -_?\n\nSYLVI. Et!\n\nAKSEL. Suloinen pikku hallitsijattareni, ole armollinen, anna vihasi\nlauhtua. Yksi ainoa pieni suukkonen! Minä pyydän niin kauniisti. Yksi\nainoa vaan. Ethän sinä toki voi olla niin kova, että hennot sen minulta\nkieltää?\n\nKas niin, pikku sirkku. Elä oikkuile enää suotta. Kärsivällisyyteni\nkohtsillään loppuu. Tule nyt kauniisti suutelemaan minua, -- no, pian,\npian -- en jaksa odottaa enää. Juokse tänne, juokse!\n\nSYLVI. Anna minun olla. Minä en kumminkaan suutele sinua enää koskaan.\n\nAKSEL. Et koskaan? Kuulinko oikein? Vai uhkaatko sinä tosiaankin, ett'et\nenää koskaan suutele minua?\n\nTästähän näyttää tulevan pahempi jupakka kuin luulinkaan.\n\nNo, Sylvi pikkuinen, nyt tämä leikki jo alkaa riittää. Tuletko sinä, vai\netkö tule?\n\nSYLVI. En tule, en! Johan sen kuulit. Kuinka monta kertaa sinulle pitää\nsanoa samaa asiaa? Minä en suutele sinua enää koskaan. Saat olla varma\nsiitä. En koskaan.\n\nAKSEL. Vai niin, -- vai on sinulla niin jäykkä luonto? Sitä en olisi\nuskonut. No, -- mitäs muuta, -- se täytyy taivuttaa ajoissa. Kova kovaa\nvastaan, jos niiksi tulee. Muistatko, pikku ystävä, kuinka äkäpussi\nkesytetään? Varo itseäsi --! Minä ehkä tulen käyttämään samaa keinoa,\nellei muu auta...\n\nEi ei, elä pelästy, sirkkuseni. Niinhän sinä seisot siinä, kuin\nsäikytetty pikku kyyhkynen. En minä niin äkkiä ankaraksi rupea, vaikka\nsuotta peloittelen. Minä päinvastoin olen heti valmis sovintoon, kun\nvaan teet niinkuin pyydän. Näytä nyt, että osaat olla kiltti.\n\nSYLVI. Elä kiusaa minua. Minä pysyn siinä, mitä olen sanonut.\n\nAKSEL. Vai niin? -- Mutta kuule sitten myöskin, mitä minä sanon. Ellet\nsinä hyvällä anna minulle suukkosta, niin otan sen väkisen. Ja silloin\nen tyydykään yhteen enkä kahteen, vaan suutelen sinua siksi, että tulet\nlauhkeaksi kuin lammas.\n\nSYLVI (vetäytyy taakse päin). Uskallapas vaan --\n\nAKSEL. Kyllä -- olenpa tosiaankin niin rohkea, että uskallan suudella\nvaimoani ... ja teen sen ilman muita mutkia... Kas niin, Sylvi, herkiä\npois nyt kiusaamasta minua -- eihän se auta, minä suutelen sinua\nkumminkin. (Syleilee ja suutelee häntä useita kertoja.)\n\nSYLVI. Aksel pois -- minä en tahdo. Kuuletko -- minä en tahdo!\n\nAKSEL. Elä huuda -- Mari kuulee kyökkiin ja luulee vielä, että minä\ntoden teolla teen sinulle pahaa -- (Suutelee häntä yhä.)\n\nSYLVI. Se on hävytöntä --\n\nAKSEL. Hävytöntä? Sekö, että suutelen vaimoani? Että pidän hänestä?\n\nSYLVI (tempautuu irti, vavisten vihasta). Mutta kun minä en tahdo,\nkuuletko. Minä en ole sinun vaimosi enää, minä en rakasta sinua, enkä\nole koskaan rakastanut.\n\nAKSEL. No, mutta Sylvi, oletko sinä hullu? Kuinka voit käyttäytyä tuolla\nlailla?\n\nSYLVI. Minä en tahdo olla sinun vaimosi, minä rakastan Viktoria enkä\nsinua, ja hänen omansa minä olen --\n\nAKSEL. Nyt riittää! Ei sanaakaan enää! Onneton --! Aivanhan sinä olet\njärkesi menettänyt! Varo itseäsi, jos vielä kerran puhut tuommoisia\ntyperyyksiä. Se tulee sinulle kalliiksi, kuuletko. Sillä nyt on\nkärsivällisyyteni tykkänään lopussa. Minä varoitan sinua ajoissa. Elä\närsytä minua enää. Siitä saattaa olla pahempia seurauksia, kuin voit\naavistaakaan. Vai niin --! Se junkkari kulkee täällä ja panee mokomia\nhullutuksia sinun päähäsi. Kyllä minä hänet opetan --! Hän tulee\ntietämään, mitä hänen rauhaansa sopii, sen lupaan.\n\nKuule, Sylvi! Arkkitehti Hoving ei avaa enää meidän oviamme. Etkä sinä\nliioin käy heidän luonaan. Se seurustelu on nyt lopussa. Minä tulen\nsen ilmoittamaan heille. Ja sinä sillä välin noudatat minun tahtoani\ntarkalleen kaikessa. Pane se mieleesi.\n\nSYLVI. Mutta minä en suostu. Minä tahdon eroa, minä --\n\nAKSEL. Vait'! -- Sinun täytyy. Ja sillä hyvä. (Kävelee muutamia kertoja\nedestakaisin huoneessa.)\n\nHuh, kuinka ihminen saattaa hermostua!... Mutta eihän tuo kumma olekaan.\nEnsin yön valvominen, ja sitten -- tämä juttu. Vähemmästäkin jo voi\ntuskastua... (Menee vasemmanpuoliselle ovelle.) Mari! Onko Mari siellä?\n\nMARI (ruokasalista). Täällä on.\n\nAKSEL. Olkaa hyvä ja tuokaa juomavettä... Ja sitten menen tunniksi maata\ntuonne alkooviin. Siksi sinä toivoakseni olet tullut järkeesi taas. Minä\npuolestani koetan myöskin rauhoittua. (Menee alkooviin.)\n\n(Sylvi on mielenliikutuksesta puoleksi tajuttomana; silmät harhailevat\nympäri ja pysähtyvät viimein strykniinilaatikkoon. Vaistomaisesti\ntarttuu hän siihen.\n\nMari tuo juomavettä, panee tarjottimen kirjoituspöydälle ja menee. Sylvi\npusertaa kaksi kapselia lasiin ja täyttää sen sitten vedellä.)\n\nAKSEL. Toiko hän vettä? (Tulee alkoovista.)\n\nSYLVI (ojentaa hänelle lasin).\n\nAKSEL (tyhjentää sen). Kiitos! Herätätkö minut noin puolen tunnin\npäästä?\n\nSYLVI. Herätän.\n\nAKSEL. Sitten teemme kaikki hyväksi jälleen. Jos sinä olet yhtä mieltä\nminun kanssani, niin emme puhu enää sanaakaan koko jutusta, vaan\nunohdamme pois kaikki tyyni, ijäksi päiviksi. Ja nyt hyvästi niin\nkauvaksi!\n\nSYLVI (seuraa häntä jäykästi silmillään. Jää tuijottamaan hänen\njälkeensä). Hyvästi!\n\n(Aksel menee takaisin alkooviin. Vähän aikaa on kaikki hiljaa. Sitten\nkuuluu hiljainen valitus, joka vähitellen kovenee. Eroitetaan sanat:\nSylvi -- auta --. Sylvi pakenee huoneen etäisimpään osaan, painautuu\nseinään, katse kauhusta jähmettyneenä kiintyy alkooviin. Valitushuudot\nlakkaavat. Viktor tulee etehisen kautta, pysähtyy, katsoo ympärilleen ja\nhuomaa Sylvin.)\n\nVIKTOR. Sylvi --! Mikä sinulla on? Mitä sinä siellä makaat?\n\nSYLVI. Sh --!... Ole hiljaa!...\n\nVIKTOR. Nouse ylös ja sano, mitä on tapahtunut?\n\nSYLVI. Hän -- hyvä jumala -- -- Aksel -- -- Viktor, auta!\n\nVIKTOR. Oletko sairas? (Aikoo nostaa hänet ylös.)\n\nSYLVI. Ei, ei --! Kuule --! (Tuijottaa alkooviin arkana, pelästyneenä,\nvavisten.) Kuulitko -_?\n\nVIKTOR. Onko siellä joku alkoovissa?\n\nSYLVI. On --\n\nVIKTOR (hiljaa). Kuka sitten? Sinä olet niin pelästynyt. Kuka siellä on?\n\nSYLVI. Hän -- Aksel -- Jumala, Jumala, anna minun kuolla -- minun myöskin.\n\nVIKTOR. Aksel?... Minä en ymmärrä yhtään mitään.\n\nSYLVI. Hän on kuollut!\n\nVIKTOR. Kuollut -_? Aksel -_? Sinä hourit. (Menee alkoovin luo,\nnostaa verhoa.)\n\n(Aksel makaa hengettömänä, kasvot vääntyneinä sohvalla.)\n\nSYLVI (laahaa itseään polvillaan eteenpäin, kunnes näkee Akselin,\njolloin hän puoleksi tukahdetulla huudolla vaipuu alas).\n\nVIKTOR. Ei -- eihän se voi olla mahdollista? (Syöksee sisään, tulee\ntakaisin.) Sylvi, nouse ylös! Rauhoitu! Minä juoksen hakemaan lääkäriä.\n\nSYLVI. Elä jätä minua ... minä niin pelkään ... Jumalan tähden, -- elä\njätä minua.\n\nVIKTOR. Niin äkkiä! Kuinka se tapahtui? Selitä!\n\nSYLVI. Elä kysy... (Valittaa hiljaa.) Ei, elä kysy...\n\nVIKTOR. Sielläkö hän sairastui? Virastossa?\n\nSYLVI. Ei, ei...\n\nVIKTOR. Täällä kotona siis?\n\nSYLVI. Minä ... annoin hänelle ... voi Jumala!\n\nVIKTOR. Sano, sano!\n\nSYLVI. Minä en voi... Ei, ei, minä en voi...\n\nVIKTOR. Sano pois, Sylvi. Mitä sinä annoit hänelle?\n\nSYLVI. Strykniiniä.\n\nVIKTOR. Myrkkyä!? Herra armahtakoon myrkkyä!? (Syöksee pöydän luo,\ntarttuu strykniinilaatikkoon.) Onneton mitä olet sinä tehnyt?\n\nSYLVI. Viktor vie minut pois täältä!\n\nVIKTOR. Herra taivaassa! -- mitä olet sinä tehnyt?\n\nSYLVI. Armahda! Vie minut pois!\n\nVIKTOR. Jos voisi hänet vielä pelastaa --! (Pistää laatikon povitaskuunsa\nja rientää ulos etehiseen.) Minä haen lääkäriä. (Menee ulos.)\n\nSYLVI. Viktor -- elä jätä minua yksin Viktor! (Vaipuu lattialle.)\n\n(Esirippu laskee.)\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\n(Tilava seurusteluhuone vankilassa. Takana iso ristikko-ovi, jonka läpi\nnäkyy porraskäytävä. Oikeanpuolisella seinällä yksinkertainen\npuusohva, vasemmalla suuri ikkuna, jonka alla on pöytä. Muutamia tuolia\nsiellä täällä.\n\nSylvi tulee sisään. Hän on vangin puvussa ja hyvin väsynyt. Rouva Hake\ntukee häntä ja vie hänet tuolin luo, jolle hän vaipuu puoleksi makaavaan\nasentoon.)\n\nROUVA HAKE. Kas niin, nyt on kaikki ohitse. Ei hätäpäivää enää. Saatte\nolla ihan rauhassa, Tutkinto on päättynyt, eikä teitä enää milloinkaan\nviedä oikeuteen.\n\nSYLVI. Poltetaan roviolla? He sanoivat, että minut poltetaan roviolla?\n\nROUVA HAKE. Eihän toki. Ei tule kysymykseenkään. Sataan vuoteen ei tässä\nmaassa ole poltettu yhtään ihmistä roviolla. Tuomitsevathan ne useinkin\nmilloin poltettavaksi, milloin mestattavaksi, mutta ei siitä ole lukua\nensinkään. Molemmat muutetaan heti kohta elinkautiseksi vankeudeksi.\nNiin ett'ei teidän ollenkaan tarvitse pelätä, ei välittää hölyn pölyä\nkoko tuomiosta. Eikä tiedä, tuleeko siitä elinkautista vankeuttakaan.\nHovissa ja senaatissa tavallisesti lievennetään koko lailla näitten\nalempien oikeuksien määräämiä rangaistuksia. Mutta emme nyt huoli\najatella ensinkään niitä asioita, emme hiisi vieköön huolikaan, koska\nmeillä kerran on parempiakin tuumittavana. Niinkuin esimerkiksi tämä\nkoppi. Sanokaas, eikö tämä ole hauska ja mukava, vai mitä? Sitten kun\njaksatte, niin tulette tänne ikkunaan katsomaan näköalaa. Ihmettä,\nkuinka kauvaksi tästä näkeekin jäälle! Ei sille ole mittaa eikä määrää!\n-- Oli se tirehtööri kuitenkin hyväluontoinen, kun antoi teidän muuttaa\ntänne päiviksi, eikös ollut sitten? Ja näettekös vielä -- kääntäkääpä\nsilmiänne tännekin päin. Näettekös -- oven läpi voitte milloin tahansa\nkurkkia tuonne käytävään, jossa myötäänsä liikkuu ihmisiä. Vahti ainakin\nseisoo alituisesti jossain lähellä. Niin ett'ei teidän enää tarvitse\npelätä näkyjä eikä muuta semmoista joutavan. Ei totisesti! Huutakaa vaan\npaikalla apua, jos ne heittiöt vielä uskaltavat tulla hätyyttämään.\n\nSYLVI. Hän oli siellä -- hänkin.\n\nROUVA HAKE. Kuka niin?\n\nSYLVI. Hän -- Viktor.\n\nROUVA HAKE. Jaa, niin -- oikeudessa, näet. Herra Hoving oli siellä\nvieraanamiehenä.\n\nSYLVI. Hän käänsi aina päänsä pois. Ei katsonut minuun, ei kertaakaan.\n\nROUVA HAKE. Eikö katsonut!\n\nSYLVI. Ei kertaakaan koko aikana. Ei yhtä ainoata kertaa.\n\nROUVA HAKE. Ei voinut, arvaamma. Teidän onnettomuutenne on mahtanut\npahasti koskea häneen.\n\nSYLVI. Olisin niin mielelläni tahtonut katsoa häntä silmiin. Noihin\nherttaisiin silmiin!... Ja sitten luulin, että hän odottaisi minua\nkadulla... Mutta ei hän tehnyt sitäkään --\n\nROUVA HAKE. Ei -- ei häntä näkynyt. Mutta kyllä minä kumminkin uskon, että\nhän on kovasti kärsinyt teidän tähtenne näinä aikoina.\n\nSYLVI. Miksi hän ei sitten tule luokseni?\n\nROUVA HAKE. Niin, nähkääs, sitä nyt on vaikea sanoa, kun ei tiedä.\n\nSYLVI. Jos vain saisin tavata häntä jonakin päivänä... Voi, rouva Hake,\njos hän kumminkin tulisi kohta.\n\nROUVA HAKE. Kyllä kai hän tuleekin.\n\nSYLVI. Luuletteko? -- Luuletteko, että hän tulee jo tänäin? Luuletteko\nihan varmaan?\n\nROUVA HAKE. Ehkäpä jo tänäinkin. Toivotaan häntä.\n\nSYLVI. Silloin minä unohtaisin kaikki, kaikki pahat. Sekä oikeudet\nettä -- muut kauheat asiat.\n\nROUVA HAKE. Ettäkö tosiaan unohtaisitte?\n\nSYLVI. Unohtaisin, tietysti! En välittäisi enää mistään. Kaikki\nmuuttuisi hyväksi, kun vaan saisin häntä nähdä.\n\nROUVA HAKE. No, totisesti, me toimitamme hänet tänne. Tavalla tai\ntoisella. Antakaahan olla, jahka tästä vaan joudun, niin tuumaillaanpa\nasiaa.\n\nSYLVI. Minkätähden hän ei ole vastannut mitään kirjeisiini? Ei\nkirjoittanut yhtä riviä, ei lähettänyt edes terveisiä: Ja minkätähden\nhän äsken niin vältti katsoa minua silmiin!\n\nROUVA HAKE. Eihän sitä tiedä. Hänellä mahtaa olla omat syynsä.\n\nSYLVI. Entä kun hän ei ole niitä saanutkaan! Kirjeitä, tarkoitan?\n\nROUVA HAKE. Tietysti hän ne on saanut. Kuinkas muuten.\n\nSYLVI. Jospa viejä on ne hävittänyt? Tai jättänyt vääriin käsiin? Niin,\nvoi, ajatelkaapas tosiaan! Jos viejä on jättänyt ne vääriin käsiin?\n\nROUVA HAKE. Ei, en minä sitä luulisi.\n\nSYLVI. Mutta voisihan se kumminkin olla mahdollista. Oh -- minä uskon ihan\nvarmaan, ett'ei hän ole saanut ainoatakaan kirjettä. Sillä muuten hän\nolisi heti, siinä paikassa rientänyt tänne.\n\nROUVA HAKE. Ikävöittekö te häntä niin kauheasti?\n\nSYLVI. Hyvä rouva Hake -- vieläkö epäilette? Enhän voi muuta ajatellakaan.\nHän on alituisesti mielessäni, yöllä ja päivällä. Hän, ja -- niin\ntiedättehän tuo hirveä kummitus. Ja minä kerron teille jotain, rouva\nHake, minä kerron teille...\n\nROUVA HAKE. Mitä sitten, hyvä ystävä? Nyt olette taas niin levoton.\n(Silittää hänen päätänsä.) Levätkää te vaan rauhassa. Melkeinpä\ntahtoisin tuoda teille oman nojatuolini, jos tarkastaja vaan sallii --\n\nSYLVI. Minä kerron teille jotain, rouva Hake --\n\nROUVA HAKE. No, kertokaa sitten, kertokaa, -- niin saamme kuulla, eikö tuo\ntaaskin ole pelkkää hourailua.\n\nSYLVI. Ell'ei Viktor tule -- ell'ei hän enää koskaan tule luokseni, --\nsilloin vie kummitus minut mukanaan.\n\nROUVA HAKE. Kaikkia vielä! Pelkkää hourailua, johan sen näin\nsilmistännekin. Ei, lapsi kulta, siitä saatte olla ihan huoleti. Ei\nteitä anneta kummituksille eikä muille. Ei, kissa vie, annetakaan. Kas\nniin, olkaa nyt rauhassa, elkää ajatelko enää koko moskaa.\n\nSYLVI. Kyllä hän vie. Saattepa nähdä. Ei, minä en kestä tätä enää. En\njaksa ponnistella vastaan -- minun täytyy antautua sen valtaan -- voimani\novat lopussa.\n\nROUVA HAKE. Luuletteko sitten, että olisi helpoitukseksi teille, jos\nsaisitte tavata herra Hovingia? Eiköhän se vaan tuntuisi kahta\nvaikeammalta sitten jäljestä päin, kun hän taas on mennyt pois?\n\nSYLVI. Ei, ei -- minä elän sitten siitä, siksi kuin hän tulee takaisin. Ja\nkirjeitä hän saa lähettää minulle, niin lohduttelen itseäni niilläkin\nsen aikaa kuin hän on poissa.\n\nROUVA HAKE. Ajattelin tässä -- mutta en oikein tiedä, kävisikö tuo\nlaatuun --\n\nSYLVI. Mitä ajattelitte? Hyvä rouva Hake, sanokaa, mitä ajattelitte?\n\nROUVA HAKE. Ajattelin vaan, että jos menisin itse häntä puhuttelemaan --\n\nSYLVI. Voi, jos sen tekisitte? Hyvä, rakas rouva Hake, minä kiittäisin\nteitä polvillani. Voi, jos sen tekisitte!\n\nROUVA HAKE. No, totta maar! Minä menen ihan varmaan.\n\nSYLVI. Kuinka hyvä te olette! Ja kuinka minä pidän teistä! Kiitoksia,\nrakas, rakas rouva Hake! (Suutelee hänen käsiään.) Kiitoksia, tuhansia\nkiitoksia!\n\nROUVA HAKE. Ei, herra siunaa, mitä te nyt -_? Minun karkeita, ryppyisiä\nkäsiäni -- no, eipä totta vie, tuota ihmettä ole minulle vielä elämässäni\ntapahtunut.\n\nSYLVI. Menettekö nyt heti, sanokaa? Ja tuotteko hänet jo mukananne,\nmitä?\n\nROUVA HAKE. Eikö olisi parasta, että lepäisitte ensin pikkuisen aikaa?\nVoisin mennä sitten illalla tai ehkä paremmin huomenna heti aamiaisen\njälkeen --\n\nSYLVI. Ei, hyvä, rakas rouva Hake, menkää nyt jo. Minä en voi nukkua\nhetkeäkään sitä ennen. Menkää nyt --!\n\nROUVA HAKE. Odottakaa -- ääniä kuuluu tuolta alhaalta --. Ehkä siellä on\njoku, joka aikoo tänne?\n\nSYLVI. Viktor -_?\n\nROUVA HAKE. Ei -- tarkastaja ja kaksi naista -- en voi vielä nähdä heidän\nkasvojaan. Nousevat parast'aikaa portaita ylös. Nyt kääntyvät tänne\npäin. Oikein! Samat naiset, jotka oikeussalissa istuivat vastapäätä\nteitä, kuulijain joukossa. (Vetäytyy ovelta pois.)\n\n(Tarkastaja avaa oven Almalle ja Karinille.)\n\nTARKASTAJA. Jaha -- rouva Hake näkyy olevan täällä. Sitten saan ehkä\njättää herrasväen ja vetäytyä takaisin.\n\nALMA. Suokaa anteeksi, että olemme vaivanneet teitä.\n\nTARKASTAJA. Ei se mitään. (Kumartaa jäähyväisiksi ja menee.)\n\nALMA. Hyvää päivää, Sylvi. Tulimme sinua tervehtimään, kun kuulimme,\nettä olet kaivannut vanhoja tuttavia.\n\nSYLVI. Minäkö? -- Ei, se on erehdys. En minä ole kaivannut vanhoja\ntuttavia. Viktoria vaan -- en ketään muuta, en niin kertaakaan ketään\nmuuta.\n\nKARIN. Sallithan meidän kumminkin tulla luoksesi, vai -- täytyykö lähteä\npois heti?\n\nSYLVI. Ei, kyllä saatte olla vähän aikaa, jos tahdotte minun puolestani.\n\nALMA. Me, näetkös, ajattelimme, että se ehkä vähäisen virkistäisi sinua.\n\nSYLVI. Niinkö ajattelitte? Ja senkötähden -_? Voi, sittenhän te olettekin\noikein ystävällisiä. Ja sinä myös, Karin? Senkötähden sinäkin tulit?\n\nKARIN. Niin. Ja oli minulla vielä toinenkin asia. -- Tulin lausuneeksi\nsinulle kovia sanoja viimein. Voisitko antaa ne anteeksi, ja unohtaa\npois kaikki?\n\nSYLVI. Oi, niin mielelläni! Niin kovin mielelläni. En niitä ole\nmuistanutkaan sen koomin. Minullahan nykyään on ollut niin paljon muuta\najateltavaa.\n\nALMA. Sylvi raukka, sinä olet niin laihtunut näinä aikoina.\n\nSYLVI. Olenko? -- En ole kaukaan aikaan katsonut peiliin. En tiedä\nollenkaan, minkä näköinen nyt olen.\n\nALMA. Kuinka olet muuten voinut? Oletko ollut tervennä?\n\nSYLVI. Kiitos, kyllä olen. -- Kuule, miksi ei Viktor ole käynyt minua\nkatsomassa? -- Eikö hän ole saanut kirjeitäni?\n\nALMA. Kyllä, -- kyllä hän on ne saanut. Mutta näetkös, -- me arvelimme\nsiellä kaikki, ett'ei hänen pitäisi tulla, -- ett'ei se olisi hyvä\nsinullekaan.\n\nSYLVI. Minulle? Oi, kuinka te erehdytte!\n\nALMA. Ei, Sylvi kulta, emme me erehdy. Se vaikuttaisi sinussa\nmielenliikutusta, ja semmoista sinulla on muutenkin ollut tarpeeksi\nasti. Ja sitä paitsi -- on siihen vielä muitakin syitä. Voinet kai arvata\nettä kaupungilla on liikkunut kaikenlaisia huhuja -- ne tietysti sen\nkautta saisivat uutta yllykettä ja Viktor menettäisi helposti koko\ntulevaisuutensa. Sitä et soisi sinäkään, siitä olen varma.\n\nSYLVI. Mutta tietäväthän kaikki, että hän on viaton -- ett'ei hänellä\nollut aavistustakaan --\n\nALMA. Tietävät kyllä. Mutta häntä on kumminkin tahdottu sekoittaa tähän\njuttuun toisella tavalla. Ei, Sylvi, -- kaikin puolin on parasta,\nett'ette tapaa toisianne vielä pitkiin aikoihin. Sitten vast'edes\njoskus --\n\nSYLVI. Minä en voi elää, ellen saa häntä tavata. Usko minua, Alma, minä\nen voi elää. -- Rakas Alma, toimita niin, että Viktor tulee. Se riippuu\nkokonaan sinusta, hän kyllä tulee, jos sinä vaan häntä kehoitat siihen.\nMinä tiedän sen, hän seuraa sinun neuvojasi kaikessa, -- varsinkin nyt.\nAlma, elä ole kova minulle, anna hänen tulla. Minä rukoilemalla rukoilee\nsinua: anna hänen tulla!\n\nALMA. Sylvi kulta ... sinä et olisi noin itsepäinen, jos tietäisit --\n\nSYLVI. Tietäisin -- mitä?\n\nALMA. -- tarkoitan -- jos sinulla olisi teidän molempien asema selvillä. Ei,\nsilloin et olisi itsepäinen, vaan kiittäisit ennemmin Jumalaa, ett'et\ntarvitse häntä tavata.\n\nSYLVI. Sinä et ymmärrä minun tuskiani sinä, sillä sinä et koskaan ole\nrakastanut. Et tiedä, kuinka olen menehtymäisilläni pelkästä ikävästä ja\nkaihosta -- sen vuoksi hennot olla noin kova. Alma, -- minä ehkä pian kuolen\ntai sorrun muulla tavalla -- silloin sinun on myöhäistä katua, ettet\nsuonut minulle ajoissa lohdutusta. Tee minulle mieliksi, Alma, tämä\nainoa kerta. Pyydä häntä tulemaan, salli minulle se ilo -- olenhan saanut\nkärsiä niin paljon näinä aikoina. Alma kulta, anna sydämmesi heltyä!\n\nALMA. Sinä et aavista, kuinka vaikeata tämä on. Lohdutusta ja iloa\nsinulle kyllä soisin kaikesta sydämmestäni, mutta --. Ei, minä en voi\nottaa sitä omalletunnolleni. -- Usko minua, Sylvi, sinä tulisit taaskin\npetetyksi toiveissasi. Surua sinulle tuottaisi Viktorin tapaaminen -- ei\niloa.\n\nSYLVI. Ellet tahdo kehoittaa häntä, niin lupaa sitten ainakin, ett'et\nestä, kun rouva Hake tulee häntä hakemaan.\n\nALMA. Rouva Hake? Aikooko rouva Hake tulla hakemaan veljeäni tänne?\n\nROUVA RAKE. Niin -- nähkääs, minun täytyi viimein myöntyä, kun hän\nalituisesti niin ahdisteli. Ja -- pahemmaksi ei missään tapauksessa voi\nasiat kääntyä, kuin mitä ne ovat olleet. (Syrjään Almalle.) Tiedättekö,\nneiti, täällä jo pelättiin, että hän menettäisi järkensä, niin huonosti\nhänen oli laitansa. Sen tähden hänet muutettiinkin tähän valoisaan ja\nhauskaan koppiin joksikin aikaa. Semmoiset vangit, jotka tulevat\nsynkkämielisiksi, saavat välistä olla täällä päivillä, sillä, nähkääs,\nhe eivät muuten kestäisi.\n\nALMA. Minä ymmärrän. Niin, -- sitten en enää tiedä, mitä sanoa. Kuinka\narvelet, Karin? Uskaltaisimmeko -_?\n\nKARIN. Viktor voisi mielestäni tehdä niinkuin hän itse parhaaksi näkee.\n\nSYLVI. Niin minustakin. Lupaa vaan, ettet sano yhtään sanaa, et myötä\netkä vastaan. Lupaatko sen Alma?\n\nALMA. No niin, sen voin luvata. Vaikka minua kovin peloittaa.\n\nSYLVI. Kiitoksia, Alma kulta. Nyt olen rauhassa, sillä nyt tiedän, että\nhän tulee.\n\nALMA. Ei hän kumminkaan saa viipyä kovin kauvan --\n\nSYLVI. Ei, enhän minä sitä vaadikaan. Minä tyydyn niin vähään. Kunhan\nvaan saan nähdä häntä ja puhua hänen kanssaan hetken verran -- oi, en\npyydä sen enempää. Kuinka kovasti hyviä te olette minulle. Sinäkin,\nKarin. Kiitos siitä, kiitos, kiitos! Ette voi uskoa, kuinka pelkkä toivo\njo tekee minut onnelliseksi.\n\nALMA. Lepää nyt vähän aikaa, sinä näytät niin väsyneeltä.\n\nROUVA HAKE. Hän on, raukka, käynyt niin kalpeaksi ja laihaksi, kun ei\nhänellä ole yhtään ruokahalua, eikä hän juuri saa untakaan öisin --\n\nSYLVI. Niin -- se on kaikki ollut kovin surkeata. Mutta jahka saan tavata\nViktoria, -- niin sitten, kyllä voin sekä syödä että nukkua, ja sitten\nvarmaan tulee taas punaakin poskilleni. Oi, silloin kaikki muuttuu\nhyväksi jälleen.\n\nKARIN. Voisimmeko muuten tehdä jotain sinun hyväksesi, Sylvi? Jos\nlähettäisimme sinulle kirjoja?\n\nSYLVI. Ei, kiitos, en niitä jaksa lukea kumminkaan. -- Sinulla on niin\nihmeen kaunis puku, Karin. Ja, mitä näen -_? Onhan sinulla sormuskin?\n\nKARIN. No kaikki sinä huomaat.\n\nSYLVI. Ja sitten sinä olet niin terveen ja pulskan näköinen. Kauniimpi\nkuin koskaan ennen. Enköhän minä siihen sijaan ole rumennut, sanokaapas?\nJa tämä vanginpuku, -- niin, sekin minut varmaan tekee epämiellyttäväksi,\neikö totta? Ehkä olikin sentähden, kun Viktor käänsi silmänsä pois\nminusta siellä oikeudessa.\n\nALMA. Vielä vain. Sentähden hän sitä ei tehnyt. -- elä luulekaan. Toiset\nsyyt hänellä oli. Mutta -- eiköhän meidän jo pidä lähteä, Karin? Sylvi\ntarvitsee hiljaisuutta arvatenkin --\n\nKARIN. Niin, jätetään hänet nyt rauhaan. Hyvästi, Sylvi! Tahdotko, että\ntulemme toisenkin kerran sinua tervehtimään?\n\nSYLVI. Tulkaa vaan.\n\nALMA. Hyvästi! Jumala antakoon sinulle terveyttä ja voimia.\n\nSYLVI. Hyvästi, hyvästi! Ja kiitos siitä, että olitte niin ystävällisiä.\n-- Minä olen usein ollut ilkeä teille. Sinulle varsinkin, Karin. Mutta\nelä siitä välitä. Unohdetaan pois kaikki pahat! Alma, -- sinä pidät\nlupauksesi -- eikö niin? (Alma ja Karin menevät.)\n\nSYLVI. Kunhan minä en vaan olisi ruma ja vastenmielinen -_?\n\nROUVA HAKE. Eikö mitä! Vai ruma ja vastenmielinen! Johan nyt. Olkaa sen\npuolesta ihan rauhassa.\n\nSYLVI. Mutta tämä vanginpuku? Eikö se ole kauhea?\n\nROUVA HAKE. Ei ainakaan minun mielestäni.\n\nSYLVI. Karin oli niin hieno ja kaunis. -- Näettekös, rouva Hake, enhän\nsiitä, tietysti, muuten välittäisi, mutta peloittaa, että Viktor ehkä\nkylmenee minulle, kun olen ruma.\n\nROUVA HAKE. Elkää nyt hätäilkö suotta. Ei hän toki voi olla niin\nsydämmetön.\n\nSYLVI. Niinkö luulette? -- Ei, en minäkään usko, että hän voi olla niin\nsydämmetön. Turhia vaan pelkään. Jos hän istuisi vankina ja olisi kalpea\nja laihtunut -- oi, minä rakastaisin häntä vaan sitä innokkaammin. Rakas\nrouva Hake -- milloin te menette?\n\nROUVA HAKE. Vaikka paikalla. Mutta lupaatteko myöskin olla oikein kiltti\nsillä aikaa? Istukaa tuonne ikkunan ääreen katselemaan näköalaa. En minä\nkauvan viivy.\n\nSYLVI. Tuottehan hänet sitten varmaan mukananne? (Istuu ikkunan ääreen.)\n\nROUVA HAKE. Ihan varmaan. Hyvästi nyt siksi! (Menee, mutta tulee heti\ntakaisin.) Sepä sattui hyvästi. Pastori on täällä ja pyytää päästä\npuheillenne. Teidän ei tarvitsekaan jäädä tänne yksinänne.\n\nSYLVI. Pastori? Olihan hän täällä aivan hiljan. Minkätähden hän nyt taas\ntulee?\n\nROUVA HAKE. Pastori tahtoo teitä lohduttaa ja rauhoittaa. Hän pitää\nteistä aina niin hyvää huolta. Saanhan päästää hänet sisään, vai kuinka?\n\nSYLVI. Mutta meneekö hän sitten pois, ennenkuin Viktor tulee?\n\nROUVA HAKE. Sh -- herran nimessä! Hän seisoo tuolla ja kuulee. -- Antakaa\nhänen tulla sisään kaiken mokomin -- hän kun on teille niin ystävällinen.\n\nSYLVI. Niin, tiedän kyllä, että hän on ystävällinen ja suo minulle\nhyvää. Mutta nyt en tahtoisi häntä tänne -- en tällä hetkellä --\n\nROUVA HAKE. Sitä ei voi estää millään tavalla -- kun hän kerran on tullut.\n\nSYLVI. No niin, käskekää hänet sitten sisään.\n\nROUVA HAKE. Pastori on niin hyvä! (Menee.)\n\nPASTORI (ojentaa Sylville kättä). Teillä on ollut vaikea päivä tänäin,\nlapsi parka. Kuinka voitte nyt?\n\nSYLVI. Kiitoksia, hyvin. -- Minä toivon, että kaikki kohta muuttuu\nparempaan päin.\n\nPASTORI. Todellakin? Sepä hauskaa. Erinomaisen hauskaa. Huomaatteko jo\nitsekin, että Herra kyllä auttaa aikanaan. Hän ei ijankaikkisesti vihaa.\nHerran rankaiseva käsi on teitä ankarasti ruoskinut, mutta hän on sillä\ntarkoittanut ainoastaan teidän todellista hyväänne.\n\nSYLVI. Tahtoisin niin mielelläni uskoa teitä, vaikka on niin vaikea sitä\nkäsittää. -- Nuo kamalat näyt, esimerkiksi -- mitä ne hyödyttävät -- mitä\ntodellista hyvää minulla niistä on?!\n\nPASTORI. Yhäkö ne teitä vaivaavat, lapsikulta?\n\nSYLVI. Voi, pastori Sohlman, ette voi aavistaa, kuinka kauheita öitä\nminulla taas on ollut. Joudun vielä päivilläkin aivan suunniltani pois,\nkun niitä ajattelen.\n\nPASTORI. Ei puhuta niistä sitten ollenkaan.\n\nSYLVI. Minne vaan silmäni käänsin, oli hän -- tiedätte kai ketä tarkoitan?\nniin, hän oli aina edessäni semmoisena, kuin hän silloin makasi\nsohvalla -- kasvot kamalasti vääntyneinä. Oh -- kuinka minä kärsin, kuinka\nminä huusin tuskissani ja viskelin itseäni! Pakenin välistä sänkyynkin,\ntyynyn ja matrassin alle mutta silloin tunsin, kuinka hän koko\npainollaan heittäytyi ylitseni. Oh -- Herra Jumala taivaassa -- että voin\nvielä olla hengissä kaiken sen jälkeen, mitä olen saanut kokea.\n\nPASTORI. Ettekö kääntynyt vapahtajanne Herran Jesuksen puoleen, ja\nrukoillut häntä avuksenne?\n\nSYLVI. En rukoillut. Sillä luulin varmasti, että hän oli minut hyljännyt\n-- hän, niinkuin kaikki muutkin. Ja paitsi sitä eihän minulla ollut\nainoata selvää ajatusta niinä öinä.\n\nPASTORI. Lapsi raukka! Kovat koetukset on teidän täytynyt kestää näinä\naikoina.\n\nSYLVI. En voi mitenkään ymmärtää, että Jumala semmoisilla\nhirmuisuuksilla tarkoittaisi minun todellista hyvääni, niinkuin te\nsanotte, pastori Sohlman.\n\nPASTORI. Ja sen hän kumminkin tekee, ystäväni, olkaa varma siitä. Hän\nnäyttää teille niiden kautta, kuinka kauhistava teidän rikoksenne oli --\n\nSYLVI. Mutta senhän jo käsitin itsekin, heti kohta kun olin sen tehnyt.\n\nPASTORI. -- kuinka kauhistava teidän rikoksenne oli, saattaakseen teitä\nkatumukseen ja synnin suruun. Kun sitten nöyränä ja murtuneena vaivutte\nhänen jalkojensa juureen, avaa hän teille isänsylin ja antaa armonsa\nauringon jälleen paistaa.\n\nSYLVI. Nöyränä ja murtuneena? Enkö ole jo ollut kylläksi nöyrä ja\nmurtunut? Voiko enää olla enemmän? Ja -- hänen jalkojensa juuressa olen\nmyöskin maannut. Monta monituista kertaa olen langennut polvilleni\ntuolla kopissa ja kerjännyt häneltä armoa.\n\nPASTORI. Vahvasti uskoen, että hän sekä voi että tahtoo auttaa teitä?\n\nSYLVI. Pastori Sohlman -- olettehan sanonut, että Jumala kuulee\nrukouksemme ja antaa kaikkea, mitä häneltä pyydämme, kun vaan uskomme\nja luotamme häneen?\n\nPASTORI. \"Mitä ikänä te anotte isältä minun nimeeni, sen hän antaa\nteille\", seisoo raamatussa.\n\nSYLVI. Se se juuri on herättänyt minussa niin hyvää toivoa.\nKertoisinkohan teille jotain, pastori Sohlman?\n\nPASTORI. Kertokaa vaan, jos haluatte.\n\nSYLVI. Tiedätte kai, että minä koko ajan täällä vankeudessa olen niin\nsanomattomasti kaivannut Viktor Hovingia?\n\nPASTORI. Niin, olettehan usein puhunut siitä.\n\nSYLVI. Ja että minä tuon tuostakin olen lähettänyt hänelle kirjeitä, ja\npyytänyt häntä luokseni, mutta kaikki turhaan.\n\nPASTORI. Senkin olette sanonut.\n\nSYLVI. Eikä kumminkaan juohtunut minulle mieleen, että Jumala ehkä voisi\nauttaa minua, ennenkuin vasta tänä aamuna. Ajatelkaa, vasta tänä aamuna!\nVaikka te niin usein olette kehoittanut minua huutamaan häntä avukseni\nkaikessa.\n\nPASTORI. Rakas ystäväni, en tarkoittanut tämmöisiä asioita --\n\nSYLVI. \"Heittäkää kaikki huolenne Herran päälle\", ne olivat sananne. Ja\nsitä neuvoa nyt viimeinkin seurasin. Miksi en sitä tehnyt aikoja ennen!\n\nPASTORI. Lapsi raukka, te olette joutunut suureen erehdykseen.\nSemmoisilla rukouksilla ei teidän koskaan pidä lähestyä Kaikkivaltiasta.\n\nSYLVI. Minäpä sen jo tein. -- Ja tahdotteko kuulla? Hän tulee luokseni --\ntuossa paikassa. Rouva Hake on parast'aikaa häntä hakemassa. Siitä\nsyystähän minä olen niin iloinen ja onnellinen tällä hetkellä. Ja niin\ntäynnä toivoa -- sillä eihän minulla nyt enää ole mitään hätää, kun näen,\nettä Jumala minua auttaa.\n\nPASTORI. Ei, rakas ystävä, elkää antako virvatulien houkutella\nitseänne. Ne pian katoovat ja silloin harhailette taas yhtä pimeässä\nkuin ennenkin.\n\nSYLVI. Mitä tarkoitatte, pastori Sohlman? Te säikytätte minua.\n\nPASTORI. Ei, minä vaan varoitan. Sillä se on juuri tuo onneton\nmieltymyksenne Hovingiin, joka sulkee sydämmenne Herralta ja pitää\nteidät kaukana hänestä. Teidän täytyy päästä siitä, temmata se pois\njuurineen.\n\nSYLVI. Rakkauteni Viktoriin? -- Mahdotonta!\n\nPASTORI. Se pois -- jos tahdotte saada armoa Herran edessä.\n\nSYLVI. Ja sentähden minun täytyisi luopua Viktorista? Ei -- pastori\nSohlman -- sitä en ikinä tee. Ennemmin luovun armosta --\n\nPASTORI. Herra varjelkoon, teidän syntistä puhettanne! Nyt näen yhä\nselvemmin, että teidän mielenne vielä kokonaan riippuu kiinni\nmaallisissa asioissa. Te polvistutte Kaikkivaltiaan eteen ainoastaan\nsenvuoksi, että toivotte hänen kauttaan saavanne maalliset halunne\ntyydytetyiksi.\n\nSYLVI. Elkää olko ankara, pastori Sohlman, te saatte minut taaskin\npelkäämään ja vapisemaan.\n\nPASTORI. Minun täytyy ilmoittaa teille totuus. Ei Jumala anna itseään\npilkata. Hän on järkähtämätön vanhurskaudessaan ja yhä edelleen hän on\ntyhjentävä vihansa maljat ylitsenne, sillä ei teidän mielenne ole vielä\nläheskään parannukseen valmistunut.\n\nSYLVI. Millä tavalla voisin sen sitten valmistaa? Pastori Sohlman,\nsanokaa. Mitä tulee minun tehdä, että mieleni valmistuisi parannukselle?\nNeuvokaa minua.\n\nPASTORI. Teidän tulee ensiksikin tukahduttaa syntiset tunteenne\narkkitehti Hovingiin.\n\nSYLVI. Minä en voi. Se on vallan mahdotonta.\n\nPASTORI. Sanokaa ennemmin: te ette tahdo.\n\nSYLVI. Ei, en minä tahdokaan. Sillä silloin ei minulle jäisi mitään. --\nEi niin mitään koko avarassa maailmassa! -- Ja minkätähden minun yksin\npitäisi luopua kaikesta? Enkö minä saisi nauttia hiukan onnea, minä,\nniinkuin muutkin? Eihän ole synti, että muut ihmiset rakastavat ja että\nheitä rakastetaan, -- minkätähden se sitten tulisi synniksi minulle? Ja\nminä kun kumminkin tyydyn niin vähään, -- niin tuiki vähään. Kun vaan\njonkun kerran saan nähdä ja puhutella häntä, enempää en pyydäkään. Eihän\nse toki liene liikaa. Vankeudessa täytyy minun istua koko elämänikäni,\nilman kotia ja ilman ystäviä, eikä sittenkään minulle suotaisi sitä\nainoata lohdutusta, jota kerjään ja rukoilen.\n\nPASTORI. Minä sanon vaan: jos tahdotte tulla pelastetuksi, niin täytyy\nteidän ehdottomasti irroittaa sydämmenne maallisista asioista,\nvoidaksenne antautua kokonaan Herran omaksi.\n\nSYLVI. Mutta kun minä en voi enkä tahdo -_?! Kun minä en tee sitä, en\nmillään ehdolla!\n\nPASTORI. Niinpä on Herra kurittava teitä vielä kovemmin, siksi kuin tuo\nvastahakoinen mielenne vihdoinkin taipuu.\n\nSYLVI. Jumala on paha ja ilkeä -- ei hän ole lempeä, eikä rakkautta\ntäynnä -- ei mikään armahtavainen isä minua kohtaan vaikka te niin\nväitätte --\n\nPASTORI. Lopettakaa! Minä lähden nyt. En tahdo enää kuunnella teidän\nherjaavia sanojanne.\n\nSYLVI. Pastori Sohlman -- oletteko minulle vihainen?\n\nPASTORI. En vihainen, syvästi vaan surettaa ja huolettaa minua teidän\npaatunut tilanne. (Menee.)\n\nSYLVI (seisoo vähän aikaa liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena.)\nOlenko minä sitten niin huono? -- Hyvä Jumala taivaassa olenko minä sitten\nniin kauhean huono?... (Viktor ja Rouva Hake näkyvät ristikon takana\nperällä. Rouva Hake avaa oven Viktorille, jonka jälkeen hän katoo.)\n\nSYLVI (aikoo juosta hänen syliinsä). Viktor!\n\nVIKTOR. Ei niin, Sylvi -- ei niin.\n\nSYLVI. Tulitpa sentään vihdoin ja viimein! Et voi uskoa, kuinka kipeästi\nolen sinua kaivannut. Miksi et tullut ennen, sinä paha, ilkiö, ei sinä\nijäti rakastettu, miksi et tullut ennen? Tiedätkös, minä olin jo vähällä\nkuolla suruun ja ikävään. Kuinka sinulla oli sydäntä viipyä niin kauvan\npoissa, sano!\n\nVIKTOR. Kysy ennemmin, kuinka minulla oli voimaa tulla nyt jo. -- Tämä on\nollut kauhea aika meille molemmille, Sylvi.\n\nSYLVI. Sinullekin, Viktor?\n\nVIKTOR. Minulle myöskin. Siitä hetkestä saakka en ole saanut lepoa enkä\nrauhaa. Ilman Almaa en tiedä kuinka olisi käynyt.\n\nSYLVI. Ja se on kaikki minun syyni!\n\nVIKTOR. No niin -- olethan saanut itsekin kärsiä -- kauheasti vallan. Ja kun\najattelen, että sinun kaiken lisäksi täytyy istua vankina koko\nelämänikäsi. Se se juuri saattaa minut aivan epätoivoon.\n\nSYLVI. Elä sure minun tähteni, Viktor. Tiedätkös, minä kyllä siihen\ntotun. Nyt kun sinä olet luonani, ei se minusta tunnu enää miltään.\n\nVIKTOR. Elä sano! Koko pitkä ikä ilman vapautta, kuolettavassa\nyksitoikkoisuudessa -- oh, voiko enää ajatella tuskallisempaa! Kuinka\nvoit, pikku raukka, sitä kestää?\n\nSYLVI. Ei se peloita minua ollenkaan, kun vaan tiedän, että sinä olet\nminulle hyvä. Ja olethan sinä, Viktor? Ethän minua unohda, vaikka\nistunkin täällä vankeudessa?\n\nVIKTOR. En minä sinua ikänäni unohda -- en sinua enkä sinun kovaa\nkohtaloasi. Se tulee tästä lähtein aina painamaan minua. Enkä luule,\nettä koskaan tulen tuntemaan itseäni onnelliseksi minäkään, muodostukoon\nsitten tulevaisuus kuinka edulliseksi tahansa. Niin syvästi on tämä\nminuun käynyt.\n\nSYLVI. Rakas, armas Viktor sinä pidät minusta vielä? Voitko aavistaa,\nkuinka tuo on suloista kuulla. Sain täällä jo kaikenlaisia kummia\najatuksia. Ei, miksi seisomme suotta? Tule istumaan tuohon tuolille.\nKas noin ja minä rupean tähän lattialle, sinun jalkojesi juureen.\n\nVIKTOR. Ei, Sylvi hyvä -- ei siihen. Istu oikein tuolille sinäkin.\n\nSYLVI. Minkätähden? Ei meitä kukaan tarkasta. Voimme huoleti luottaa\nrouva Hakeen.\n\nVIKTOR. Mutta kumminkin.\n\nSYLVI. Anna minun olla näin vähän aikaa edes. Se niin muistuttaa\nmenneitä aikoja.\n\nVIKTOR. No niin no, jospahan sitten istuisit hetken verran. Mutta ei\nkauvan --\n\nSYLVI. Sinä olet semmoinen pelkuri, Viktor. Semmoinen suuri pelkuri.\nMinkätähden tahdot pakoittaa minua istumaan jäykkänä ja suorana\ntuolilla, kun minulla on paljon parempi tässä? -- Nyt olen niin tyyni ja\nrauhallinen, ja niin sanomattoman onnellinen. Oi, jos saisin istua näin\nkoko ikäni -- ja katsella sinua, -- ei muuta kuin katsella sinua, ja painaa\nvälistä pääni tuohon polvellesi -- noinikään!\n\nVIKTOR. Sylvi, kuule -- tämä ei totisesti käy päinsä.\n\nSYLVI. Joutavia! Luuletko, että kukaan tulee meitä kieltämään?\n\nVIKTOR (levottomana). Nouse ylös -- nouse tuolille istumaan, niin puhumme\njärkevästi.\n\nSYLVI. Rakas -- puhu sinä, minä kuuntelen. Annan äänesi hyväillä\nkorviani, -- mutta en takaa, että ymmärrän ainoatakaan sanaa.\n\nVIKTOR. Tee niinkuin pyydän, Sylvi, -- nouse ylös.\n\nSYLVI. Enpäs.\n\nVIKTOR. Minä pyydän. -- Sylvi, ei meidän nyt sovi leikitellä.\n\nSYLVI. Tahdotko, että kapuan syliisi, vai? Siihen olen heti valmis.\n\nVIKTOR. Ei, Sylvi, ei! -- Taivaan nimessä, mitä sinä ajattelet?\n\nSYLVI. Viktor --! Ethän sinä ole suudellut minua vielä kertaakaan -_? Etkä\nhyväillyt etkä puristanut minua syliisi. Mikä sinua vaivaa, sano? Vai\npelkäätkö tuota ristikko-ovea tuolla? Saat olla ihan rauhassa. Ei meitä\nkukaan näe. Ja jos joku tuleekin tännepäin, niin sen kyllä kuulemme.\nNo -- sinä jääpalikka -- mitä arvelet?\n\nVIKTOR. Lopeta, Sylvi. Minä pyydän sinua vielä kerran -- ja oikein\nvakavasti.\n\nSYLVI (rukoillen). Viktor -- kuinka hennot olla noin kylmä ja\nvälinpitämätön -_?\n\nVIKTOR. Sinä et tiedä, Sylvi, kuinka tämä minua kiusaa...\n\nSYLVI. Kiusaa? -- Armas, mikä sinua kiusaa?\n\nVIKTOR. Etkö sitten ymmärrä, että me nyt -- ja vast'edes aina olemme\nkauvempana toisistamme kuin koskaan ennen?\n\nSYLVI. Ei, sitä en tosiaankaan ymmärrä. -- Enhän ole enää toisen vaimo -- en\nedes nimeksi.\n\nVIKTOR. Ja kumminkin on meidän mahdoton yhtyä tästä lähtein vaikka\npääsisit vapaaksikin muutamien vuosien kuluttua --.\n\nSYLVI. Mahdoton yhtyä -_? Avioliitossa tarkoitat? No niin, antaa olla.\nMeitä ei vihitä -- mutta minä olen sinun omasi kumminkin. Me rakastamme\ntoisiamme, sinä rakastat minua ja minä sinua, ja sinä käyt minun luonani\ntäällä vankilassa.\n\nVIKTOR. Ei, Sylvi, ei! Semmoista suhdetta ei voi -- ei saa olla meidän\nvälillämme. Jokainoa sana rakkaudesta kutsuisi Akselin haamun esiin --\n\nSYLVI. Sh! -- Elä puhu siitä! Elä mainitse sitä nimeä milloinkaan. -- Sinä\net tiedä, Viktor, kuinka se on minua vainonnut --\n\nEi, se ei ole totta! Niin kauvan kuin sinä olet luonani, ei se uskalla\ntulla esiin. Ja kun lähdet pois --\n\nViktor, minä tiedän! Anna minulle joku esine, sormus tai mikä tahansa,\njonka voin ripustaa kaulaani ja kantaa povellani taikakaluna --\n\nVIKTOR. Mitä sillä tekisit, Sylvi hyvä?\n\nSYLVI. Se jättää minut sitten rauhaan silloinkin, kun sinä olet poissa.\nSinun antamasi muisto varmaankin auttaisi minua kaikesta pahasta.\nKummitukset pysyisivät etäällä, eivät uskaltaisi tulla.\n\nVIKTOR. Ei, ei! Sinulla ei saa olla mitään, joka muistuttaa minusta.\nSinun täytyy unohtaa minut, Sylvi, taikka ajatella minua kuin vierasta\nainakin.\n\nSYLVI. Unohtaa? Sinä tahdot, että unohtaisin sinut -- ajattelisin sinua\nkuin vierasta? Ei, tuo ei voi olla täyttä totta, Viktor.\n\nVIKTOR. On. Sylvi, täyttä totta se on. Unohda minut, unohda rakkautesi,\n-- onhan se jo tuottanut sinulle yltäkyllin onnettomuutta.\n\nSYLVI. Armas -- eihän meidän rakkautemme ollut syynä onnettomuuteen --\nkuinka voit semmoista sanoa? Päinvastoin. Rakkaus sinuun auttaa minua\njuuri kantamaan kaikki kärsimykset, se on ainoa lohdutukseni -- ainoa\niloni -- elä luule, että siitä koskaan luovun. Innokkaammaksi se vaan on\nkäynyt näinä aikoina.\n\nVIKTOR. Minuun on tämä kaikki vaikuttanut vallan toisella tavalla.\n\nSYLVI. Kuinka sitten? Selitä!\n\nVIKTOR. Onko se niin välttämätöntä, Sylvi? Emmekö ennemmin jättäisi nämä\nasiat sikseen?\n\nSYLVI. Ei, minä tahdon tietää kaikki. Sinä et saa salata mitään. Mitä on\ntämä kaikki sinuun vaikuttanut? Sano?\n\nVIKTOR. Se on niin vaikeata. -- Minä tulen loukkaamaan sinua.\n\nSYLVI. Elä huoli siitä. Viktor -- mitä olet sinä tuntenut?\n\nVIKTOR. -- En minä voi. -- Sylvi, anna minun mennä!\n\nSYLVI (nousee, nojautuu tuolin selkään). Ei, ennenkuin olet sen minulle\nselittänyt.\n\nVIKTOR. Sinä vaadit?\n\nSYLVI. Vaadin.\n\nVIKTOR. Jos sinä edes voisit minua ymmärtää, Sylvi. Jos voisit asettua\nminun sijaani --\n\nSYLVI. Minä koetan. -- Ala nyt.\n\nVIKTOR. Niin -- sitä ei voine välttää.\n\nSYLVI. Ei, sitä ei voi välttää. Tahdon tietää kaikki.\n\nVIKTOR. Näetkös -- tämä onneton tapaus vaikutti minuun kuin ukkosen\nisku. Tunteissani tapahtui täydellinen muutos --\n\nSYLVI. Jatka.\n\nVIKTOR. Ehkä ihmisten puheetkin tekivät tehtävänsä -- ja Alman\npaheksuminen --\n\nSYLVI (hengittää vaikeasti). Niin, jatka vaan.\n\nVIKTOR. Mutta enin siihen kumminkin vaikutti omat, ankarat tunnonvaivat.\nMinusta tuntui melkein siltä, kuin olisin yksin ollut syynä\nonnettomuuteen. --\n\nSYLVI. No niin -_?\n\nVIKTOR. Niin -- meidän suhteemme tuntui minusta siitä hetkestä alkain\ninhottavalta. Intohimoni oli kokonaan sammunut, tuskin saatoin sitä\najatella enää. Halusin päästä vapaaksi kaikesta -- niin pian kuin\nmahdollista -- ja sitten --\n\nSYLVI. Sitten -_?\n\nVIKTOR. Sitten tein nopean päätöksen ja -- (hiljaa ja vakavasti) Niin,\nSylvi, minä menin kihloihin Karinin kanssa.\n\nSYLVI (huokuu raskaasti, ojentaa itsensä suoraksi ja menee vastaiselle\npuolelle huonetta. Pysähtyy ja seisoo liikkumattomana).\n\nVIKTOR. Elä ota sitä noin vaikeasti, Sylvi... Täytyihän niin käydä --\nennemmin tai myöhemmin -- sen itsekin huomaat -- Meidän välillämme oli\nkaikki lopussa -- muu ei ollut mahdollista. Akselin ruumiin ylitse\nemme koskaan olisi voineet ojentaa kättä toisillemme --\n\nSYLVI (on vaiti; väristys käy läpi hänen ruumiinsa).\n\nVIKTOR. Kyllähän minä vieläkin pidän sinusta..., vaikka en sillä\ntavalla. Mutta ystävyyttäni ja osanottoani ei tarvitse sinun koskaan\nepäillä... Jos voisin jollain lailla helpoittaa sinun kärsimyksiäsi,\nniin olisin valmis mihin uhrauksiin hyvänsä... Sylvi, sano jotain...\nMinkätähden seisot siinä noin mykkänä -_? Sääli minua, -- tämä on niin\nkauhean vaikeata --. Sylvi, elä rankaise minua näin kovasti... (Menee\nhänen luoksensa.) Sylvi, anna minulle anteeksi!\n\nSYLVI. Pois!\n\nVIKTOR. Sylvi -- elä ole leppymätön!.. Sylvi, minä en voi mennä, ennenkuin\nolet antanut minulle anteeksi.\n\nSYLVI. Pois!\n\nVIKTOR. Tämä on kenties viimeinen kerta... Anna minulle edes kättä\njäähyväisiksi... Vai pitääkö meidän erota näin?\n\nSYLVI. Pois!\n\nVIKTOR. No -- koska niin tahdot -- (Menee ovelle, pysähtyy, katsoo\ntaakseen.) Sylvi -_?\n\nSYLVI (hiljaa, kiiltävin, tuijottavin silmin). Odota, Aksel -- minä se\nolen -- pikku kissimirri, etkö tunne...\n\nROUVA HAKE (tulee sisään, ottaa muutamia askeleita Sylviä kohti,\npysähtyy hämmästyneenä.)\n\nVIKTOR (nojautuu masentuneena oveen).\n\nSYLVI (kovemmalla äänellä). Holhooja-setä -- ota pikku sirkkunen\nsyliin. Ja varo, -- varo, varo, ettei hän putoo! (Kiihkeämmin.) Aksel,\nholhooja-setä, etkö kuule -- minä se olen, pikku kissimirri -- Aksel,\nota sirkkunen syliin! (Putoo tiedottomana maahan.)\n\n(Esirippu laskee.)\n\n[1893.]\n\n\n\n\n\n\nKOVAN ONNEN LAPSIA\n\nNäytelmä kolmessa näytöksessä\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nANTTI VAARANEN, työmies.\nSILJA, hänen vaimonsa.\nMAIJU,   |  heidän lapsiaan.\nVILLE,   |\nMATLENA MEHTOLA, nuori nainen.\nMIKKO MEHTOLA, hänen veljensä, työmies.\nTOPRA-HEIKKI, työmies Pohjanmaalta.\nKUNNARI,   |  työmiehiä.\nJAARA,     |\nOTTO, noin 14-vuotias poika.\nHEIKURA,     |  poliiseja.\nTIRKKONEN,   |\nVALLESMANNI.\nSILTAVOUTI.\nJAHTIVOUTI.\nKAKSI RENKIÄ.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\n(Vaarasen tupa. Perällä ovi; siitä oikeaan uuni. Toisella seinällä\nikkuna, jonka alla penkki ja hiukan etempänä pöytä. Suuren, kauvas\nlattialle ulottuvan uunin kupeella vuode, sivulla penkki ja\netunäyttämöllä vasempaan kätkyt.)\n\n(Silja tuudittaa lasta; Maiju istuu kyyrysillään uunin luona, Ville\nvoihkaa sängyssä.)\n\nSILJA (hyräelee). Hs-ss-ss-ss. Aa-aa-aa-aa, hs-aa-aa-aa. -- Käypä Maiju\nkatsomassa, eikö isää jo näy. -- Hs-ss-ss-ss, hss-ss-ss-ss. \"Nuku, nuku,\nnurmilintu, Väsy, väsy, västäräkki, Tee pellolle pesäsi, Kalliolle\nkartanosi.\"\n\nMAIJU (käytyään ulkona). Eihän siellä näy mitään, kun on pilkkoisten\npimeä.\n\nSILJA. Olisit huutanut. -- Hs-ss-ss-ss. Hs-ss-ss-ss. -- Koskeeko sinuun,\nVille?\n\nVILLE. Koskee. -- Oi, oi, oi --\n\nSILJA. Voi, raukkani. Hs-ss-ss-ss.\n\nMAIJU (ulkona). Isä hooi! I-sää!\n\nSILJA. \"Nuku, nuku, nurmilintu, Väsy, väsy, västäräkki -- \"\n\nMAIJU (palajaa). Ei kuulu vastausta.\n\nSILJA. Hyvä Jumala, missähän se viipyy näin kauvan? Ja tuo Ville raukka,\nkun taas on semmoisessa tuskassa. Tulepa sinä soudattamaan, että pääsen\nsitä hieromaan edes. Heiluta vaan tasaisesti, noinikään, kyllä se nukkuu\nsiihen. -- Näytäpäs, lapseni, mistä sinua nyt ottaa? Tuostako sydänalasta?\n\nVILLE. Eikä, kun päästä.\n\nSILJA. Kuinka se on tulinen! Ihan kättä polttaa. Käänny vähän enemmän\nkyljellesi, minä koetteeksi hieron noita valtasuonia. Ehkä siitä olisi\napua.\n\nVILLE. Elkää kovasti.\n\nSILJA. Ei kovasti. Hiljaa vaan, ettei tee kipeätä. Näin, tällä tavalla.\nTuntuuko hyvältä?\n\nVILLE. Tuntuu.\n\nMAIJU. Äiti, minä näin Villestä unta äsken, kun nukuin tuolla penkillä.\n\nSILJA. Vai näit sinä. Minkälaista sitten?\n\nMAIJU. Niin somaa. Kun se oli olevinaan enkelinä kirkon alttaritaulussa,\nja minä huutamaan, että; \"Ville, mitä sinä siellä, tule pois\nkotiin\". -- Mutta tämä vaan nauraa eikä ole millänsäkään. -- Eikös ollut\nkummallinen uni, äiti?\n\nSILJA. Oli tosiaankin.\n\nMAIJU. Mitä tuo tietänee?\n\nSILJA. Eihän unista ole taikaa.\n\nMAIJU. Miks'ei ole? Useinpa käyvät toteen teidänkin unet.\n\nSILJA. Sattuu nyt joskus.\n\nMAIJU. Hyväksiköhän se olisi vai pahaksi? Sanokaas, äiti.\n\nSILJA. Kukapa tuon arvannee. Kirkko on lohdutukseksi minun unissani.\n\nMAIJU. Äiti! Ville ehkä paranee!\n\nSILJA. Suokoon Jumala! -- Mikä sinun on, lapseni?\n\nVILLE. Janottaa.\n\nSILJA. Janottaako taas? Eikä ole edes maitopisaraa antaa. Ei muuta kuin\ntuota ikuista raakaa vettä, joka ihan turmelee sen poloisen sisukset.\nVoi, yhtäkaikki tätä elämää. -- Juohan nyt sitten, mutta vähän vaan, siksi\nettä suusi kastuu.\n\nVILLE (vaipuu juotuaan takaisin vuoteelle). Kun isä tulisi!\n\nSILJA. Mitä sinä tahtoisit isästä, lapseni?\n\nVILLE. Rohtoja eikös sen pitänyt tuoda?\n\nSILJA. Niin, lupasihan isä tuoda sinulle rohtoja. Ja kyllä se niitä\ntuokin. Tuo varmaan. Sitten meidän poikamme paranee taas. Pääsee\njuoksemaan tuonne ulos, ja lukemaan, ja tekemään jos mitä. Eikös ole\nhauskaa?\n\nVILLE. On.\n\nSILJA. Vieläkö kivistää päätä?\n\nVILLE. Vielä.\n\nSILJA. Ihme kumma, ettei jo herkiä, vaikka minä niin uskoa hieron.\n\nVILLE. Ja muutenkin on niin vaikeata.\n\nSILJA. Koeta nukkua. Paina silmät kiinni.\n\nMAIJU. Nyt kuuluu askeleita ulkoa.\n\nSILJA. Onko Antti? Ei, Matlena. Näin myöhään?\n\nMATLENA. Sanos muuta! (Pudistelee vaatteitaan.) Sitä Jumalan ilmaa,\nkun siellä on. Tuulee ja sataa. Hyvää iltaa, mitäs tänne kuuluu?\n\nSILJA. Vanhaa huonoutta vaan. Hyvää iltaa.\n\nMATLENA. Eikö Ville ole yhtään parempi?\n\nSILJA. Ei se parempi ole.\n\nMATLENA. Poika parka, kun saa kärsiä niin kauvan.\n\nSILJA. Käy istumaan!\n\nMATLENA. Jahka ensin kuivaan vaatteitani täällä uunin edessä. Tokko\nAntti vielä onkaan kotona?\n\nSILJA. Eihän sitä ole kuulunut, kumma kyllä.\n\nMATLENA. Olisin kysynyt, jos hän tietää mitään Mikosta. -- Uh, uh, kun\nkastuin aivan läpimäräksi!\n\nSILJA. Odota vähän aikaa. Kai hän tulee pian.\n\nMATLENA. Kunpa tulisi. Kunpa, kunpa tulisi.\n\nSILJA. Onko jotain tapahtunut?\n\nMATLENA. Rautatiellä sanotaan olleen kovia kahakoita työmiesten ja\nherrain välillä.\n\nSILJA. Nyt taas. Voi sentään, etteivät koeta malttaa mieltänsä nekään\nmiehet. Mitä niistä lähtee, noista alituisista vihanpurkauksista.\n\nMATLENA. Mitäs muuta kuin ikävyyttä. Ei suinkaan iloa eikä hyötyä, se on\nvarma. Mutta sitäkö ne kysyvät.\n\nSILJA. Kunhan ei Antti vaan olisi mukana.\n\nMATLENA. Antti! Joka on niin tasaluontoinen ja rauhallinen aina. -- Ei\nhän semmoisiin sekaannu.\n\nSILJA. Elä sano. Tyyneessä vedessä kalat kutevat. Antti kun pääsee\nsuuttumaan, niin herra varjele! Silloin on leikki kaukana.\n\nMATLENA. Oikeinko totta? Sitä nyt ei kukaan uskoisi.\n\nSILJA. Eikä hän anna perään, vaikka kuolisi siihen paikkaan. Jäyhempää\nihmistä en tiedä toista.\n\nMATLENA. Sitten ovat ehkä kaikki yhdessä myllyssä.\n\nSILJA. Pahaa pelkään.\n\nMATLENA. Topra-Heikki tietysti etupäässä. Kuinkas muuten. Ja Mikko taas\nseuraa häntä vaikka tuleen.\n\nSILJA. Sinä Mikon sijassa tekisit juuri samoin.\n\nMATLENA (naurahtaen). Niinkö luulet? Mahdollista kyllä.\n\nMAIJU. Äiti.\n\nSILJA. Mikä on? Tuudi, tuudi!\n\nMAIJU. Se jo nukkuu.\n\nSILJA. Mutta herää ehkä, kun tässä puhutaan.\n\nMAIJU. Äiti, minua niin pelottaa.\n\nSILJA. Mikä sinua pelottaa?\n\nMAIJU. Että jos ne ovat tappaneet isän.\n\nSILJA. Herra siunaa, mistä sinä semmoisia päähäsi saat?\n\nMATLENA. Elä hupsuttele joutavia.\n\nMAIJU. Koskapa ovat olleet kahakassa.\n\nSILJA. Ketkä?\n\nMAIJU. Rautatiellä. Kertoihan Matlena.\n\nMATLENA. Kerroin minä tyhjää. Noiden kuullen ei pitäisi suutansa avata.\n\nSILJA. Eihän Matlena isästä mitään puhunut.\n\nMAIJU. Mutta missä isä sitten viipyy?\n\nSILJA. Missä hyvänsä. Sattuuhan esteitä.\n\nMATLENA. Eikä siinä henkeä sentään niin pian oteta, kun herrain kanssa\nriita syntyy. Ennemmin sitten --\n\nMAIJU. Mitä ennemmin?\n\nMATLENA. Ei mitään.\n\nSILJA. Mene sinä maata, eläkä utele kaikkia.\n\nMATLENA. Niin, mene maata, laps'raukka, kyllä minä liikutan kätkyttä.\nOletko jo syönyt illallisen?\n\nSILJA. Elä, hyvä ihminen, edes muistuta. Meillä ei tällä haavaa ole\nleivänmuruakaan kotona.\n\nMATLENA. Oho? Tuon kun olisin tiennyt lähteissäni.\n\nSILJA. Antin piti tuoman meille evästä tänä iltana tullessaan. Mutta\ntaitaapa saada odottaa. Niin, rupea vaan sinne penkille, Maiju,\npitkällesi, ehkäpä se nälkä haihtuu, kun ei ajattele.\n\nMAIJU. Herätättekös sitten, kun isä tulee?\n\nMATLENA. Kyllä herätämme, makaa huoletta.\n\nSILJA. Niin -- mitä sinä ajattelit sanoa äsken? Että ennemmin -_?\n\nMATLENA. Että ennemmin joutuu linnaan.\n\nSILJA. Taikka pannaan ainakii työstä pois. Hyvä isä, sentään! Sitten\nvasta tietäisi elävänsä.\n\nMATLENA. Topra-Heikki ja Mikko, ne ne vielä istuvat raudoissa jonakin\nkauniina päivänä, saadaanpas nähdä.\n\nSILJA. Elä, Matlena kulta, semmoisia ennustele. Minulle jo oikein tekee\npahaa. No, mikä nyt?\n\nMATLENA. Hss --!\n\nSILJA. Kuuluuko jotain?\n\nMATLENA. Hätähuutoa. Aivan selvään.\n\nSILJA. Kumma, kun ei minun korviini ota.\n\nMATLENA. Hss-hss!\n\nSILJA. Yhäkö sitä jatkuu?\n\nMATLENA. Nyt lakkasi. Herra ihme, kuinka rupesi sydäntäni takomaan. --\nMikähän se oli?\n\nSILJA. Kun hirviäisi mennä katsomaan.\n\nMATLENA. Ei mennä, ei mennä.\n\nSILJA. Mutta jos siellä on joku vaarassa?\n\nMATLENA. Mitä vielä! Ei nuo ihmisääniä olleet. Aaveet näin myöhällä\nliikkuvat, kun jotain pahaa on tulossa. Hyi, kuinka kamottaa.\n\nSILJA. Hirveä on tämä yö; mutta turvataan Jumalaan, eikä hätäillä ennen\naikojaan.\n\nMATLENA. Ehkä oli Villen kuolemaksi tuo huuto. -- Kovin hän onkin käynyt\nhuonon-näköiseksi siitä, kun viimeksi täällä kävin, vaikka ei ole monta\npäivää kulunut. Nyt sen vasta huomaan.\n\nSILJA. Sairaat ovat aina iltasilla heikompia.\n\nMATLENA. Mutta hän on laihtunut ja käynyt niin kalmankarvaiseksi. Kuule,\nei tuo poika enää elämään virkoa.\n\nSILJA. Niinkö luulet? Voi, en minä antaisi hänen kuolla. En millään\nehdolla. Ville, joka on ollut meidän silmäterämme. Josta olemme\ntoivoneet vanhanpäivän varaa, ja tukea meille kaikille. Ei Jumala voi\nolla niin kova, että ottaisi meiltä pois ainoan ilomme.\n\nMATLENA. No, elähän sure vielä. Ehk'ei otakaan. Ehkä ennustivat aaveet\nvaan muuta onnettomuutta. Eihän sitä tiedä.\n\nMAIJU. Äiti, en minä saa unta.\n\nSILJA. Koeta kumminkin. Pane kädet ristiin ja siunaa.\n\nMAIJU. Olen jo moneen kertaan lukenut \"Isä-meidän\" ja \"Herra siunaa\nmeit' ja auta\".\n\nSILJA. Vedä sitten peite korviesi yli ja makaa hiljaa, niin uni kyllä\ntulee. Näes, kun Villekin jo nukkuu.\n\nMAIJU. Enkö minä mahtuisi sinne Villen sänkyyn? Jalkopäähän?\n\nSILJA. Ethän sinä, hyvä lapsi, tähän mitenkään mahdu. Herättäisit vielä\ntuon kipeän raukan.\n\nMAIJU. Sinne karsinapenkille sitten; että olisin teitä lähempänä.\n\nMATLENA. Ja kuuntelisit meidän puheitamme. Sittenhän sinä et nukkuisi\nsemminkään.\n\nSILJA. Pysy siellä vaan, eläkä puhele enää. Muuten et pääse uneen koko\nyönä.\n\nMATLENA. Nyt talee joku. No, luojan lykky, tuossahan se Antti viimeinkin\non.\n\nMAIJU (juoksee ylös ja tarttuu isään kiinni). Isä, isä! Hyvää iltaa,\nisä. Voi, kuinka viivyitte kauvan.\n\nANTTI (panee lakkinsa naulaan). Iltaa, iltaa!\n\nSILJA. Me kun olemme sinua odottaneet täällä. Aivan kuin auringon\nnousua.\n\nMAIJU. Ja ikävöineet, isä! Niin hirveästi!\n\nANTTI. Kyllä sen arvaan. Mutta päästäpäs irti nyt.\n\nMATLENA. Mihin toiset jäivät?\n\nANTTI. Niinkö Mikko ja Topra-Heikki? Ne tuossa paikassa tulevat.\n\nMATLENA. Poikkesivat vissiinkin Mäki-Mattiin?\n\nANTTI (antaa nyytin Siljalle). Siinä on.\n\nSILJA. Leipää, Jumalan kiitos. Maiju, tule saamaan.\n\nANTTI. Niin, Mäki-Mattiin ne poikkesivat Kunnarin ja Jaaran kanssa.\nMutta pikipäin vaan. Heti kohta ne jo ovat täällä.\n\nMATLENA. Mitä uutta muuten rautatielle? Onhan siellä ollut kovia\nriitoja herrojen ja työmiesten välillä?\n\nANTTI. Kuinka te sen jo tiedätte?\n\nMATLENA. Ainahan niitä kuulee. Herroissa kaiketi syy taaskin? Eikös\nniin?\n\nANTTI. Mitenkä on Villen laita?\n\nSILJA. Nukkuu tuo nyt, kun olen tässä hiljaa hieroellut päätä. -- Kävitkö\nsinä lääkärissä?\n\nANTTI. Kävin.\n\nSILJA. Nooh -_? Ja hän sanoi -_?\n\nANTTI. Tuossa on resetti. Markka siitä meni.\n\nSILJA (katselee reseptiä). Mutta -_? Rohtojahan tällä olisi pitänyt\nottaa.\n\nANTTI. Milläs niitä otti. Kun olisivat maksaneet kuudetta markkaa.\n\nSILJA. Sinä kysyit apteikissa?\n\nANTTI. Kysyin.\n\nSILJA (katselee reseptiä yhä). Hyvänen aika, vai kuudetta markkaa. Eihän\nniitä sitten mikään jaksa lunastaa.\n\nANTTI. Jos tuo nyt paranisi ilmankin. Kuinka luulet?\n\nSILJA. En ymmärrä. -- Ville raukka, kun niin toivoi saavansa rohtoja. Mitä\nse nyt sanookaan aamulla, jahka herää!\n\nANTTI. On tietysti pahoillaan. Saakeli sentään, ettei sekään tohtori\nvoinut huokeampia kirjoittaa. Milloinka työmiehen kukkarossa on viittä,\nkuutta markkaa yhtaikaa; olisi hänen tuo pitänyt tietää.\n\nMATLENA. Kertokaas nyt, Antti. Ketkä ne alkoivat riidan, työmiehet vai\nherrat?\n\nANTTI. Kuinka tahtoo selittää. Yhden mielestä työmiehet, toisen mielestä\nherrat.\n\nMATLENA. Ja millä tavalla se päättyi?\n\nANTTI. Lieneekö tuo vielä lopullisesti päättynytkään.\n\nSILJA. Antti, sinulle on käynyt pahasti. Näen sen päältäsi.\n\nANTTI. Ei pahemmin kuin muillekaan. Kaikkia meitä kohtasi sama isku.\n\nSILJA. Mikä isku? Sano pois, täytyy sen tulla ilmi kuitenkin.\n\nANTTI. Työt lakkautettiin ja miehet jäivät joutilaiksi.\n\nSILJA (painaa kätensä ristiin). Herra siunaa!\n\nMATLENA. Lakkautettiin. Ihanko tykkänään?\n\nANTTI. Talven ajaksi kumminkin.\n\nMATLENA. Mutta, hyvä Jumala, millä ihmiset elävät talven yli? Nälkäänhän\nne kuolevat.\n\nANTTI. Kukas siitä välittää. Syntyypä toisia sijaan.\n\nMATLENA. Ja minkätähden näin äkkiä? Juuri syksyllä myöhään, ettei enää\nsaa työtä maallakaan. Silja, sinä et virka mitään?\n\nSILJA. Minulla ei tällä haavaa ole selvää ajatusta. Pääni menee vallan\nympäri ja maailma mustenee silmissä.\n\nMATLENA. Vähemmästäkin. Tuossa se nyt oli! Tuota ne aaveet ennustivat.\nHerra ihme yhtäkaikki. Ei kumma, että miehet suuttuivat. Olisivat\nnostaneet semmoisen kahakan, että kyllä.\n\nANTTI. Nostivathan ne. Vimmassa olivat jok'ikinen ja Topra-Heikki\nvarsinkin. Otti insinyöriä niskasta ja paiskasi lattiaan, että jymähti.\n\nMATLENA. Ähä, kutti! Se oli paraiksi.\n\nANTTI. Mutta siinä yritti käymään hullusti.\n\nMATLENA. Noo? Antaapas kuulla!\n\nANTTI. Poliisit, peevelit, tulivat hätään, ja kaappasivat Topra-Heikin\nkiinni!\n\nMATLENA. Jumaliste! Entä sitten?\n\nANTTI. Olihan siinä miehiä, ei kahta poliisia pahasti säikähdetty.\nSiepattiin vaan Topra kynsistä pois, ja lähdettiin karkuun.\n\nMATLENA. Kas, niin vaan! Mutta entä kun nyt ajavat teitä jäljestä?\n\nANTTI. Tokkohan sentään? Tänne asti eivät ainakaan löydä.\n\nMATLENA. Vaanpa Mäki-Mattiin? Jossa ruununmiehet tuon tuostakin käyvät\nnuuskimassa. Voi, että menivätkään sinne -- Kun uskaltaisi lähteä\nhakemaan.\n\nANTTI. Tämmöisellä ilmalla? Kylläpä käskisi. Tulevat ne sieltä\nmuutenkin. -- Silja! -- Mitä sinä mietit?\n\nSILJA (herää, pyyhkii hiukset otsalta ylös). En mitään.\n\nANTTI. Sano nyt! Jotain sinä kumminkin mielessäsi haudot.\n\nSILJA. Puhumisestako se paranee?\n\nMATLENA. Paranee, tai ei, mutta anna kuulla nyt! Ja paikalla.\n\nSILJA. En minä osaa muuta ajatella, kuin että Jumala on mahtanut meidät\nhyljätä tykkänään.\n\nMATLENA. Jumalako hyljännyt? Vielä vain. Herrat ne meitä hylkivät ja\nahdistelevat, ei Jumala.\n\nSILJA. Sepä tapahtuu hänen tahdostaan. Ei putoisi hiuskarvaa päästämme,\nellei hän sallisi.\n\nMATLENA. Elä joutavia! Mitä varten Jumala meitä vihaisi enemmän kuin\nmuitakaan. Ollaanko me suurimpia syntisiä, ollaanko vaan?\n\nMAIJU. Kuulkaapas, äiti!\n\nSILJA. Leipääkö tahdot?\n\nMAIJU. Ei, mutta kuulkaahan, kun sanon. -- Jos ottaisivat minut\nkäskyläistytöksi Yrjölään ja antaisivat pestiä ensin ja sitten palkkaa\nja juomarahaa aina väliin, kun oikein vikkelästi toimitan asioita.\n\nSILJA. Ole vaiti, Maiju rukka, ei ne sinusta kumminkaan huoli.\n\nMAIJU. Elleivät huoli, niin tiedänpä minä vielä toisenkin keinon.\nKuljettaisin kaupunkiin kataita ja havuja. Sitten toisin joka ilta\nkotiin pussillisen leipää ja makuluuta, että syntyy meidän vain elää.\n\nSILJA. Mene sinä maata, lapseni, ja anna meidän tuumailla. Rupea vaikka\nkarsina-penkille tuohon, jos siinä mielestäsi on parempi.\n\nMAIJU (laskeutuu pitkälleen). Jopa minua alkaa nukuttaakin.\n\nMATLENA. Ei, kyllä minä lähden tästä Mäki-Mattiin, muuten en saa rauhaa.\n\nANTTI. Yksinäsikö pimeässä? Ja sinne saakka.\n\nMATLENA. Eihän tuolla sudet kumminkaan syöne.\n\nANTTI. Odota nyt edes vähän aikaa vielä.\n\nMATLENA (istuu takaisin ja huokaa). Käy niin pitkäksi tämä odottaminen.\nKuka tietää, kuinka kauvan siellä viivyttelevät.\n\nMAIJU (nousee istumaan). Matlena, muistatteko sitä satua, kun tyttö\nkävelee metsässä, niin kaikki tähdet putoavat alas taivaalta ja sitten\nne taas kohoavat ylös, ja kun tyttö katselee ympärilleen, on koko metsä\ntäynnä hopea- ja kultarahoja. -- Muistatteko?\n\nMATLENA. Semmoista tapahtuu vaan saduissa.\n\nMAIJU. Niin, vaan minäpä olen lukenut sen oikein kirjasta.\n\nMATLENA. Tosiako ne sitten kaikki ovat, mitä kirjoissa luetaan. -- Eikä\nkuulu niitä miehiä. Hyvä Jumala, kuinka tämä alkaa jo harmittaa. Tuskin\nne tulevatkaan.\n\nANTTI. Tulevat, tulevat, ihan varmaan. Ja ellen pety, niin ovat jo\nporstuassa (aukaisee ovea). Aivan oikein.\n\nMATLENA. No viimeinkin.\n\nTOPRA-HEIKKI (laulaa). Kluhman jelu, jelu, Kluhman, jelu, jelu, Pulieli\nluk, luk, hosmak lui. Kluhman, jelu, jelu, Kluhman jelu, jelu, Pulieli\nluk, luk, hosmak lui!\n\nMATLENA. Hiljaa, herran tähden, ettei lapset herää.\n\nTOPRA-HEIKKI. Hospodipomiloi! Täällähän se on hempukkakin.\n\nMATLENA. Taas on teidän tähtenne saanut istua sydän kurkussa.\n\nMIKKO. Kuka käski?\n\nMATLENA. Niin, kuka käski. Kysy vielä. Kuka käskee teitä aina\ntappelemaan.\n\nMIKKO. Sen verran! Siitä ei kannata puhua. Vai kuinka, Topra?\n\nTOPRA-HEIKKI. Vasta se oli alku tanssiin. Mutta semmoiseksi hyvä. Oletko\njo kuullut tarkemmin?\n\nMATLENA. Eihän tuota Antti vielä oikein kertonut.\n\nTOPRA-HEIKKI. No, minä sen teen, ja heti paikalla. Vai -- heitetäänkö\ntuonnemmaksi?\n\nMATLENA. Ei, ei! Kerro nyt jo.\n\nTOPRA-HEIKKI. Kuulkaahan sitten! Kun alkaa miesten kesken tänaamuna\nlevitä huhu, että parin viikon päästä työt lakkautetaan. \"Mitä hullua\",\nminä sanoin, \"lähtäänpäs konttuorille\". Mestari riitelemään, että ei saa\nkeskeyttää työtä.\n\nMIKKO. \"Sakkoa saatte ja työstä pois\", huusi mestari.\n\nTOPRA-HEIKKI. \"Suus kiinni, taikka korvalle tulee\", ärjäsin minä, eikä\nauttanut mestarin mitään. Ja sitten me lähdettiin. Noin parikymmentä\npotraa poikaa liittyi matkaan.\n\nMIKKO. Minä etupäässä ja Kunnari. Antti se arveli ensin ja kynsi\nkorvallistaan.\n\nSILJA. Mutta seurasi yhtäkaikki?\n\nMIKKO. Tiettyä se! Kun minä sieppasin nutunliepeestä ja vedin vähän\nmatkaa perässäni.\n\nMATLENA. Entä sitten?\n\nTOPRA-HEIKKI. Niin, sitten tultiin konttuorille. Ovi paiskattiin auki ja\nsisään mentiin, eikä lupaa kysytty.\n\nMIKKO. Kies' avita sitä hetkeä. Insinyöri vaaleni kuin palttina. Arvasi\nkait, että nyt ei ole hyvä merrassa.\n\nTOPRA-HEIKKI. \"Onko totta, että työt lakkautetaan?\" minä kysyin. \"Vasta\nkahden viikon päästä\", vastasi insinyöri. \"Milläs me sitten elämme?\"\nminä taas kysyin. \"Keväällä ne taas alkavat\", hän soperteli. \"Ja\nhirteenkö menemme siksi aikaa? Tekö meihin hengen puhallatte, sitten kun\nmeitä taas tarvitsette?\"\n\nMATLENA. Ähä, se oli oikein. Mitäs osasi insinyöri siihen sanoa?\n\nTOPRA-HEIKKI. Rupesi viekastelemaan. \"Hyvä ystävä, emmehän me siihen\nmitä voi. Ymmärräthän sen itsekin, rahat ovat loppuneet, täytyy\nodottaa siksi kuin saadaan.\" -- \"Vai niin\", minä taas vastaan, \"eikös\nherroillekaan nyt talven-aikana sitten palkkoja makseta?\"\n\nMATLENA. Jumaliste, tuota Topraa, mutta äijän se uskaltaakin.\n\nMIKKO. Ei tämä vielä mitään. Odotahan, saat kuulla!\n\nMATLENA. Noo, Topra! Jatka, jatka!\n\nTOPRA-HEIKKI. Insinyöri koettaa olla mahtava. \"Pois paikalla, koska\nolette noin hävyttömiä\", hän ärjyy. \"Ei mennä\", vastaan minä ja astun\nlähemmäksi. Insinyöri hyppää piironkinsa luokse. \"Täytyykö minun ottaa\nrevolveri?\" hän kysyy ja avaa laatikkoa \"Sopiihan koettaa\", tuumailen\nminä.\n\nMIKKO. Mutta silloin ne jo pakenivat pellolle muut. Kunnari ja Antti ja\nminä vaan jäimme.\n\nMATLENA. Elä keskeytä, anna Topran kertoa.\n\nTOPRA-HEIKKI. Insinyöri työntää laatikkonsa kiinni taas. \"Nooh?\" ilkuin\nminä, \"eipäs siellä tainnut revolveria ollakaan\".\n\nMIKKO. Ja me kaikki nauramaan siellä takana, täyttä suuta.\n\nTOPRA-HEIKKI. Mutta sitten, se peeveli, viskasi ikkunan auki ja alkoi\nhuutaa kadulle: \"Poliis, poliis!\" -- \"Nyt herkiä hyvällä\", minä varoitin.\nVaan ei pahuus totellut. Silloin minä sieppaan miestä niskasta, ja\nkerrassa se meni permannolle, että jymähti. Vasara sattui olemaan\nkädessäni, eikä siinä olisi arveltu, ennenkuin olisi kuoliaaksi\npaiskattu. Mutta nämä toki ajoissa tarttuivat minuun kiinni.\n\nMIKKO. Kyllä olit julman-näköinen sillä hetkellä. Muistatkos, Antti?\nSilmät punaiset ja hiukset pystyssä. Jo minua kamotti.\n\nMATLENA. Kuinkas sitten kävi?\n\nTOPRA-HEIKKI. No, minä hänet heitin irti. Mutta kovasti miehen housut\ntutisivat vielä jälkeenkin päin, kun oli kömpinyt siitä ylös.\n\nMIKKO. Sitten poliisit ryntäsivät kimppuun ja olivat ne vähällä viedä\nTopran putkaan.\n\nTOPRA-HEIKKI. Oho! Ei toki milloinkaan.\n\nMIKKO. Pääsit erillesi, kun me tulimme avuksi.\n\nTOPRA-HEIKKI. Minä niistä olisin suoriutunut yksinkin. Vaikka hyvähän\ntuo oli että pysyitte luona, ettekä heittäneet minua yksin. Siitä teitä\nkiitän.\n\nMATLENA. Entäs nyt, Topra?\n\nTOPRA-HEIKKI. Niin nytkö? -- Nyt ollaan työstä pois. Paria viikkoa ennen\ntai jälkeen, sama se.\n\nMATLENA. Mutta mikä teille tulee eteen, kun ei ole työtä, eikä ruokaa?\n\nMIKKO. Siinäpä se on. Kyllähän me yksinäiset aina jonkun neuvon\nkeksimme, vaan joukollisten on hankalampi. Anttia minun varsinkin käy\nsääli.\n\nMATLENA. Sanos muuta! Tuossa makaa Ville sairaana, Silja istuu resetti\nkädessä, eikä rahaa sen verran että saisi sillä apteikista rohtoja. Ja\nsitten vielä nuo toiset raukat ympärillä nälkäänsä valittamassa. Jo se\non kauheata.\n\nSILJA (itkien). Ei suinkaan meillä ole tässä muu kuin kuolema edessä,\njoka-ikisellä.\n\nTOPRA-HEIKKI. Elkäähän itkekö, Silja, elkää itkekö! Kuuletteko: ei saa\nitkeä eikä herjetä epätoivoon. Herran tähden, onhan meitä tässä miehiä,\nterveitä ja jykeviä. Ei suinkaan voimia puutu, vaikka pantakoon vuoria\nlohkomaan. Ja mekö antaisimme teidän puutetta nähdä? Tämmöiset\nkäsivarret kun meillä on! Ei kuuna päivänä!\n\nANTTI. Mutta mitä taivaan nimessä me näillä käsivarsilla teemme? Sano!\nTyötä ei saa, vaikka polvillaan rukoilisi.\n\nTOPRA-HEIKKI. Kuule sinä, Antti! Nämä miehet eivät polviaan ryvetä\nkenenkään edessä, ei, Jumal'aut'! Käy kuinka hyvänsä, mutta polvea ei\nnotkisteta, eikä päätä kumarreta, muista se!\n\nANTTI. Kun vaan olisi muuta neuvoa.\n\nTOPRA-HEIKKI. Olkoon tai ei, mutta sitä keinoa emme käytä, vaikka\nhenki menköön. Sillä tavoin ne juuri ovat oppineet, herrat,\nmenettelemään köyhän kanssa aivan kuin itse tahtovat. Vaan nytpäs\nnäytetään, ettei se enää käy. Sanotaan: topp! entinen leikki on lopussa\nja toinen leikki alkaa! -- Antaahan olla, ajan kulua! Tässä ehkä viimeiset\ntulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi. Niin on käynyt\nmaailmassa ennenkin.\n\nMIKKO. Sitä on Topra! Nyt kuulet, Matlena, olenko minä suotta kehunut\nmiestä.\n\nMATLENA. Enhän minä veikkonen sitä väitäkään.\n\nTOPRA-HEIKKI. Mitä varten tekivät meille semmoista vääryyttä! Kaiken\nkesää tuolla pusersimme hikeä maata harratessa, kiveä kolkuttaessa. Ja\nkun tuli syksy, niin työstä pois. Eikä armoa ollenkaan, vaikka nälkään\nnääntyisi joka kynsi. Onko se oikeata tekoa, semmoinen? Minä kysyn, että\nonko se oikeata tekoa, semmoinen.\n\nANTTI. Ei olekaan. Mutta sanopas se heille, niin kummat tulee. Äskenhän\njuuri näimme.\n\nTOPRA-HEIKKI. Emme sitä vielä säikähdä. Ei se ollut muuta kuin tulta\ntappuroihin. Kauvan olemme kestäneet, nyt emme hellitäkään, ennenkuin\nherrojen pää on tuolla meidän polviemme tasalla. Saavat ne kohta\nhuhailla toisiaan ja kysyä, että onko meitä monta.\n\nSILJA. Ei vihaa eikä vainoa, Topra! Siitä ei hyvä seuraa!\n\nTOPRA-HEIKKI. Mikä on vihaa ja vainoa? Sekö, että pidämme puoliamme?\nEttemme anna pakottaa itseämme hirteen? Että tahdomme elää? Eikö se ole\njoka ihmisen oikeus? Ja emmekö me ole ihmisiä? Mitä?\n\nSILJA. Tottakai. Kukas sen kieltää. Mutta väkivallalla ei mitään\nvoiteta. Joka miekkaan rupee, se miekkaan sortuu.\n\nTOPRA-HEIKKI. Kun sortuu, niin sortukoon. Parempi kuolema kuin kituva\nelämä. \"Emme mitään voita\", päättää Silja? Olkoon! Yks' hävinneen kaikki.\nJos menetämme, niin sanokaapa, mitä menetämme.\n\nANTTI. Vapautemme, hyvästä lykystä. Ei paljon tarvita ennenkuin pannaan\nrautoihin ja paiskataan linnaan.\n\nTOPRA-HEIKKI. Niin, se on totta! Sen ne pakanat vielä voivat tehdä.\nEipähän niitä lemmon sikiöitä omatunto haittaa. -- Mutta pankoot! Viis'\nsiitä! Kunhan saamme heitä kurittaa hiukan, muusta en välitä. Sillä\nloppu tästä kurjuudesta tuleman pitää, tavalla tai toisella, niin totta\nkuin nimeni on Topra-Heikki.\n\nMATLENA. Ethän kumminkaan nouse lakia ja yleistä järjestystä vastaan,\nTopra?\n\nTOPRA-HEIKKI. Semmoinen laki ja semmoinen järjestys! Rikkaita nostetaan,\nköyhiä poljetaan, laitetaan pauloja eteen joka haaralle. Rikkaita laki\nsuojelee, mutta meitä se vainoo. Ja meidän pitäisi vaan olla nöyriä ja\ntotella. Ei, aikansa sitä kestää, mutta viimein mieli kumminkin myrtyy.\n\nANTTI. Kyllä se niin on kuin Topra sanoo.\n\nSILJA. Mutta, hyvät ystävät, ettekö te Jumalaan enää ollenkaan luota?\nNiin kauvan kun häneen uskomme ja turvaamme, ei meidän tarvitse peljätä\nkuolemaa eikä mitään vaaraa, vaan jos hänestä luovumme, mistä silloin\navun löydämme? Omin voimin emme pitkälle pääse.\n\nTOPRA-HEIKKI. Jos ristissä käsin istumme, niin Jumala ei leipäpalaa\nsuuhun pistä, se on varma. Eikä hän liioin tuota paperilappua kädessänne\nrohdoiksi muuta, rukoilla saatte, vaikka yötä päivää.\n\nSILJA. Jumala välistä peittää kasvonsa, koetellakseen uskoamme. Mutta\nmeidän tulee kärsivällisinä odottaa, kunnes armo jälleen palajaa, eikä\nlangeta epätoivoon, niinkuin minä äsken, ensi hetken heikkoudesta tein.\n\nTOPRA-HEIKKI. Entä kun armo viipyy? Entä kun kurki kuolee, ennenkuin suo\nsulaa?\n\nSILJA. Se on silloin niin sallittu. Minä tyydyn Jumalan tahtoon, ja otan\nkiitollisuudella vastaan hänen kädestään niin surun kuin ilonkin.\n\nTOPRA-HEIKKI. Mutta ehkä nyt onkin Jumalan tahto, että köyhä väki nousee\nrikkaita vastaan? Ehkä heidän mittansa on täysi ja rangaistuksen hetki\ntullut? Ehkä Jumala aikoo jo lopettaa heidän hekumallisen elämänsä ja\nkostaa heille kaikki vääryydet. Mitä siihen sanotte, Silja?\n\nSILJA. Voi näitä aikoja, näitä aikoja!\n\nANTTI. Sinulta ei puutu älyä, eikä rohkeutta Topra.\n\nMIKKO. Senhän tiedämme entuudeltakin.\n\nTOPRA-HEIKKI. No, Matlena! Mikä sinut niin totiseksi teki? -- Sano jotakin!\nSano, sano, eläkä arvele.\n\nMATLENA. Minua pelottaa.\n\nTOPRA-HEIKKI (laskee kätensä hänen kaulalleen). Pelottaa? Vaikka minä\nolen tässä?\n\nMATLENA (nousee). Elä, Topra! Ei minua haluta leikki tällä hetkellä.\n\nTOPRA-HEIKKI. Miks' ei haluta?\n\nMATLENA (väistyy). Kun olen niin levoton. Sinä syökset itsesi\nonnettomuuteen, Topra, ja viet nuo toiset mukanasi --\n\nTOPRA-HEIKKI. Sitäkö sinä hätäilet? Ooh, mitä vielä! Ei tässä vaaraa\nole, tuskin tuleekaan. Pakenetko sinä minua? Kuule, tyttö! Jos sinä\nkauvan vehkeilet, niin sieppaan sinut syliini.\n\nMATLENA. Mene pois! Kuinka voit ruveta ilveilemään heti samassa kuin\npuhut niin tärkeistä asioista. Mene, ja anna minun olla.\n\nTOPRA-HEIKKI. Eikös tämä sitten ole tärkeätä? Aivan yhtä tärkeätä, ei,\nluojan nimessä, vielä tärkeämpääkin. Tärkeintä kaikesta, mitä maailmassa\non. -- Jumaliste, kuinka kaunis sinä olet, Matlena. Niin kaunis, että\noikein päätä huimaa.\n\nMATLENA. Kaikki tytöthän sinun mielestäsi kauniita ovat.\n\nTOPRA-HEIKKI. Ei ne kaikki sentään, ei likimainkaan kaikki. Eikä kukaan\nniinkuin sinä.\n\nMATLENA. No, ei vaan. Olet hulluna aina siihen, jonka viimeksi näet. --\nNo, Topra, suonutko tiehesi. Topra, lapset heräävät, hyi, sinua, Topra!\n\nTOPRA-HEIKKI (nostaa ja pitää häntä käsiensä varassa korkealla). Hoikka\nja kevyt kuin linnun poika (laulaa). Kluhman jelu, jelu, Kluhman jelu,\njelu, Pulieli luk, luk, hosmak lui. Kluhman jelu, jelu...\n\nMATLENA. Laske alas, Topra, taikka minä suutun.\n\nTOPRA-HEIKKI. Kluhman jelu, jelu, Kluhman jelu, jelu, Pulieli luk, luk,\nhosmak lui. Etpäs suutu! Etpäs, etpäs.\n\nMATLENA. Suutun, totta. Saat nähdä että suutun. Enkä lepy ikänä.\n\nTOPRA-HEIKKI. Jos suutut, niin pidän sinut sylissäni koko yön. Ja\nhalailen aamuun saakka.\n\nMATLENA. Mikko, tule avuksi!\n\nMIKKO. En sekaannu! Kahden asia, kolmannen korvapuusti.\n\nOTTO (juoksee sisään). Poliisit, poliisit!\n\nMIKKO. Missä?\n\nANTTI. Tulevatko tänne?\n\nTOPRA-HEIKKI (laskee Matlenan alas). Perhana!\n\nOTTO. Ajoivat kartanolle jo. Nyt olette helisemässä.\n\nTOPRA-HEIKKI. Porstuaan vastaan! Paiskataan maahan.\n\nOTTO. Niillä on revolverit mukana ja sapelit.\n\nTOPRA-HEIKKI. Ja meillä vaan puukot. Saakuri!\n\nANTTI. Mitä tehdään? Sano pian.\n\nMATLENA. Uunille nouskaa. Uunille, heti!\n\nTOPRA-HEIKKI. Se on paras neuvo.\n\nOTTO. Topraa ne vaan kysyivät ja Mikkoa.\n\nANTTI. Eikö minua?\n\nOTTO. Eivät kuulu teistä välittävän.\n\nTOPRA-HEIKKI. No, hyvä! Sitten jäät sinä Antti heitä puhuttelemaan.\nVedä, peijakkaita, nenästä, minkä kerkiät (kiipee uunille).\n\nANTTI. Koetan parastani.\n\nMIKKO (Topran jäljessä). Kun nuo naiset vaan osaisivat pitää suunsa.\nEtteivät tuhmuudessaan antaisi meitä ilmi.\n\nMATLENA. Ole huoletta!\n\nANTTI. Punnitse sanojasi, Silja.\n\nSILJA. Valehtelemaan en rupea.\n\nANTTI. Ei tarvitsekaan. Kunhan olet vaiti.\n\nOTTO (katsoo oven raosta). Tulevat! Voi, taivasten tekijä (sulkee oven\nja pitelee siitä kiinni). Avuksi tänne. Ei päästetä sisään.\n\nANTTI. Joko olette valmiina siellä ylhäällä?\n\nMIKKO (vetää tikapuut jäljessään ylös). Jo!\n\nANTTI. Pois, Otto, ovesta! (Tirkkonen ja Heikura tulevat sisään.)\n\nTIRKKONEN. Hyv' iltaa.\n\nANTTI. Iltaa, iltaa, vaikka yö tuo piammastaan lieneekin. Mitäs vieraat\nnäin myöhään hakevat?\n\nTIRKKONEN. Kahta roistoa ajamme takaa. -- Olisiko noita näkynyt täällä?\n\nANTTI. Vai roistoja ajatte takaa. Oho! Näin yösydännä sateessa ja\ntuulessa. Ei mahda olla hauskaa.\n\nHEIKURA. Sano vaan lyhyesti, missä ovat. Ei tässä auta mutkisteleminen.\n\nANTTI. Niin, että missäkö ovat? Jospa sen tietäisin, niin sanoisin\nheti. -- Ja saisin varmaan tupakat palkakseni, ehkä juomarahaa vielä\nlisäksi, vai kuinka?\n\nTIRKKONEN. Kuule, toveri, elä sinä kovin viisastele. Muistatko, mikä\nedesvastaus siitä on, jos pahantekijöitä hyysäät? Tunnet kaiketi lakia\nsen verran?\n\nANTTI. Kyllä, herra poliisi.\n\nTIRKKONEN. Niinpä anna ilmi, eläkä laita itseäsi suotta välikäteen.\nTäällä ne kumminkin ovat nurkissasi, tiedetäänhän me.\n\nANTTI. Tiedättekö? Vai niin! No, tehkää sitten hyvin ja etsikää, herra\npoliisi.\n\nOTTO. Sängyn alta, esimerkiksi, ja sitten tuolta uunin päältä.\nEivätköhän, paholaiset, vaan olekin kiivenneet sinne?\n\nHEIKURA. Tuon pojan minä varmaan näin äsken Mäki-Matissa.\n\nOTTO. Minut? Taisipa tulla nyt pieni erehdys. Mäki-Matissa en ole käynyt\nmoneen päivään. Olenkos sitten, sanokaa muutkin.\n\nMATLENA. Kukapa sinun retkiäsi aina tietää, hunsvotti. Missä milloinkin\nkuljeksit.\n\nHEIKURA. Ulkoa sinä kumminkin hiljan olet tullut, koska vaatteesi ovat\nmärät.\n\nOTTO. Ka, hiidessä, märät ne tosiaankin ovat.\n\nHEIKURA. Tunnusta pois hyvällä: sinä olit Mäki-Matissa äsken?\n\nOTTO. No, olinhan minä, olin, olin. Koska välttämättä niin tahdotte.\nYhtaikaa läksimme pihasta, ettekö sitä nähnyt? Mutta huono teillä on\nhevonen, kun minä jalkapatikassa pääsin ennemmin perille.\n\nHEIKURA. Tänne on vissiinkin oikotie sieltä? -- Eikös ole?\n\nANTTI. En suinkaan tiedä.\n\nTIRKKONEN. Et tiedä, et tiedä! Sinä et tiedä mitään. Mutta jospa\nme sinua opetamme tietämään, lurjus. Annan sinulle kohta tästä\nsapelistani --\n\nMAIJU (puhuu ja kävelee unissaan). Putosivat alas ... putosivat ... nyt\nkohosivat ... ja rahoja, kultarahoja, hopearahoja ... voi, kuinka paljon\n... kun ... pääsisin luokse...\n\nSILJA. Maiju, Maiju, mihin menet? Pois maata!\n\nMAIJU. En yhytä kiinni ... ne pakenevat ... auttakaa ... ne pakenevat...\n\nMATLENA. Mitkä pakenevat?\n\nMAIJU. Rahat, rahat ... voi, voi ... ne ovat niin kaukana jo...\n\nMATLENA. Se näkee unta, raukka, äskeisestä sadustaan (ottaa häntä\nkädestä ja vie takaisin penkille). Anna rahojen olla, lapsi, ja nuku\nrauhassa.\n\nMAIJU (pyrkii vielä ylös). Äidille ... rahoja...\n\nMATLENA. Ei, elä nouse. Niistä rahoista ei äitisi kumminkaan kostu.\n\nHEIKURA. Mistä se on tuo tyttö?\n\nMATLENA. Minäkö?\n\nHEIKURA. Niin, ettehän te, tiedämmä, tähän joukkoon kuulu?\n\nMATLENA. Ei, tuolta minä olen Muonan mökiltä, Kehvon sahalle päin.\n\nHEIKURA. Näytätte niin rehelliseltä. Teiltä varmaan saa oikeita\nvastauksia kysymyksiinsä. Tunnetteko erästä miestä, jota sanotaan\nTopra-Heikiksi, ja toista, jonka nimi on Mehtola, Mikko Mehtola?\n\nMATLENA. Tunnen molemmat, vallan hyviä.\n\nHEIKURA. Ette ole niitä nähnyt tän'iltana?\n\nMATLENA. Kaksi miestä kulki minun ohitseni äsken, kun tulin tänne.\nOlisivatko hyvinkin olleet niitä, en osaa sanoa. Kukapa heitä pimeässä\ntunsi. Pelkäsin ja poikkesin tienviereen, etteivät minua älyäisi. Ja\nhumalassa nuo lienevät olleetkin, koska pitivät niin suurta ääntä.\n\nHEIKURA. Kuulitteko, mitä he puhuivat?\n\nMATLENA. Toinen kehui, että oli ottanut jotakuta kauluksesta kiinni ja\npaiskannut lattiaan.\n\nTIRKKONEN. Ne ne olivat.\n\nHEIKURA. Mihinkä suuntaan menivät?\n\nMATLENA. Sinne Kehvon sahalle päin, jossa ne enimmiten aina\noleskelevatkin, tuommoiset ihmiset.\n\nHEIKURA. Nyt hyvää kyytiä jäljessä.\n\nTIRKKONEN. Odotahan, yhtäkaikki.\n\nHEIKURA. Mitä varten? Hullua, että teimmekään tämän kierroksen.\n\nTIRKKONEN. Elähän vielä hätäile. Saisimmekos tuota lyhtyä vähän\nlainaksi?\n\nANTTI. Kyllä.\n\nHEIKURA. Sinä aiot -_?\n\nTIRKKONEN. Syynätä paikkoja, ennenkuin tästä lähden. Varmuuden vuoksi.\n\nOTTO. Niin, tehkää se kaikin mokomin. Tuo uunin päällystä varsinkin.\nMutta varokaa, Jumalan nimessä, ettei hyppää sieltä mörkö silmillenne.\n\nTIRKKONEN. Suus' kiinni, nulikka!\n\nOTTO (nostaa kaksi sormea lakilleen). Käskynne mukaan, herra poliis!\n\nTIRKKONEN. Onhan teillä navetta tuolla pihanpäässä?\n\nANTTI. Navetta siellä on vanhoista ajoista, vaikka me sitä olemme\nkäyttäneet liiterin tapaisena, meillä kun, näet, ei ole lehmää eikä\nmuuta elukkata.\n\nTIRKKONEN. Ja sen takana on sauna?\n\nANTTI. Aivan oikein. Mutta suotta te kulutatte aikaanne. --\n\nTIRKKONEN. Huoli siitä. Tule Heikura!\n\nOTTO. Jos minä saisin luvan kulkea edellä lyhdyn kanssa ja näyttää\nherroille tietä.\n\nTIRKKONEN. Ei tarvitse. (Menevät.)\n\nOTTO. No, sitten juoksen jäljessä, sillä mukana minun olla pitää.\nMissäs harakka ellei sian tappajaisissa (kääntyy ovessa). Ajöös nu,\najöös nu, solänge. Kuuletteko, te möröt, siellä uunilla! Ajöös, ajöös!\n\nANTTI. Poika sinä, nyt ala lipata.\n\nOTTO. Kommer straks. (Menee, kurkistaa vielä oven raosta.) Hyvää yötä,\nmöröt! Makeata unta!\n\nMATLENA. Entäs nyt? Mitä tehdä?\n\nANTTI. Ei mitään, ymmärtääkseni.\n\nMATLENA. Nepä tulevat ja syynäävät uuninpäällystän.\n\n(Mikko ja Topra-Heikki tulevat alas.)\n\nTOPRA-HEIKKI. Sukkelaan, sanoi Rusiini, kun sauna paloi.\n\nANTTI. Mitä, mitä? Oletteko hulluna? Palaavathan ne takaisin tuossa\npaikassa.\n\nMATLENA. Pysykää, herran tähden, siellä.\n\nTOPRA-HEIKKI. Heitäkö odottamassa? Kylläpä käskisi. Me sieppaamme sillä\nvälin hevosen ja lähdemme lietsuun.\n\nMATLENA. Siunaa ja varjele! Heidän hevosensa?\n\nANTTI. Liiaksi uskallettua.\n\nMIKKO. Kun huomaisi Otto pönkittää heidät saunaan.\n\nTOPRA-HEIKKI. Kiitos, Matlena, sinä puhuit kuin enkeli.\n\nANTTI. Jos lähteä aiotte, niin elkää viivytelkö.\n\nMIKKO (katsoo ikkunasta). Topra, hemmetissä, ne jo palaavat saunasta.\n\nTOPRA-HEIKKI. Matlena, lähde mukaan!\n\nMATLENA. Mihinkä?\n\nTOPRA-HEIKKI. Maa suur' ja avara. Totta siellä jonkun kolkan löydämme.\n\nMATLENA. Ja poliisein hevosella. En, en vaikka!\n\nTOPRA-HEIKKI. Hyvästi sitten!\n\nMATLENA. Topra! Mikko, veljeni! Missä ja milloin teitä ensi kertan näen.\n\nMIKKO. Se on tietymätöntä. Ehkä hirsipuussa.\n\nTOPRA-HEIKKI. Mitä höpiset? Hirsipuussa? Kissa siellä keikkukoon, ei\nmies. -- Hyvästi, Silja! Jumalan haltuun! Villelle toimitan rohtoja,\nvaikka pääni menköön. Hyvästi! (Ryntäävät ulos.)\n\nSILJA. Voi, hyvä Topra, jos sen tekisitte! Kiittäisin ikäni ja aikani.\n\nMATLENA. Mutta mikä siitä seuraa, kun he vievät poliisein hevosen? Herra\nJumala! (Juoksee ovelle.) Mikko, Topra, elkää menkö! Tulkaa takaisin!\n\nANTTI. Hiljaa, Matlena, hiiden kattilassa. Paikoillesi pian, niinkuin ei\nmitään olisi tapahtunut.\n\nMATLENA (polvilleen Siljan eteen). Silja kulta, Silja kulta! He joutuvat\nkiinni. He tulevat onnettomiksi.\n\nANTTI (ikkunassa). Eivät aavista vielä mitään. Hiljakseen vaan astuvat\nylös saunalta. Mutta nyt? Ka, ka, jopa tuli kiire. Juoksevat jäljestä.\nKyllähän niitä tavoitatte enää. Peijakkaat, kuinka huutavat. Ehkä täytyy\ntästä minunkin lähteä katsomaan, mikä siellä on hätänä.\n\nOTTO (hyppää sisään, nauraa, huhtoo käsillään). No, nyt se vasta hyvin\nkävi, ha, ha, ha! Ei tässä maailmassa! Saivat ne kerran pitkän nenän.\n\nANTTI. Hs, poika, elä naura ennen aikojaan (Menee ulos, huutaa.) Mikä\ntuli? Karkasiko hevonen?\n\nEsirippu alas.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\n(Metsäinen seutu. Oikeaan kallio; perällä, puiden takana, järvi. Mikko\nja Kunnari lyövät korttia valkean ääressä. Jaara venyy pitkällään\nsyrjässä.)\n\nKUNNARI (laulaa).\n\n    \"Mamma se läksi maanantaina, maanantaina, maanantaina.\n    Koko viikon reisulle,\n    Riti rati, riti rati rallallalalilai,\n    Riti rati, riti rati rallallalalilai,\n    Rallallalalilali rallallaa.\n\n    Varoitteli tyttöänsä, tyttöänsä, tyttöänsä,\n    Ettei ne koijarit narrata saa.\n    Riti rati, riti rati, rallallalalilai,\n    Riti rati, riti rati, rallallalalilai,\n    Rallallalalilai rallallaa.\"\n\nPata valttia ja tuossa sotamies!\n\nMIKKO. Sen kuningas kaataa.\n\nKUNNARI. Perhana, kun en muistanut koko kuningasta. Luulin sen jo\nmenneeksi.\n\nMIKKO. Vielähän tässä on risti-akkakin.\n\nKUNNARI. Pieni kuin potatti.\n\nMIKKO. Mutta veipä sinulta ässän.\n\nKUNNARI. Soromnoo! (Laulaa.)\n\n    \"Tiistaiaamuna kello kuus', kello kuus' ja kello kuus'.\n    Tiistaiaamuna kello kuus',\n    Olin minä ovensa takana.\n    Riti rati, riti rati, rallallalilai,\n    Riti rati, riti rati, rallallalilai,\n    Rallallalilali, rallallaa.\n\n    Se oli Annille vallan uus', vallan uus' ja vallan uus',\n    Se oli oli Annille vallan uus',\n    Rakkauden sattuma.\n    Riti rati, riti rati, rallallalilai,\n    Riti rati, riti rati rallallalilai,\n    Rallallalilali, rallallaa.\"\n\nMIKKO. Myrkky!\n\nKUNNARI. Tappasitko taas? Hva saaja? Ethän sinä minua voita.\n\nMIKKO. Kun tulee niin huonot kortit aina.\n\nKUNNARI. Sep'senon. Pannaanpas uudestaan.\n\nMIKKO. Eikä panna. Kylmä on ja nälkä.\n\nKUNNARI. Niinpä otetaan ryyppy, totta lämpenee (sieppaa pullon\ntakaansa). Hoo, se on vielä puolillaan (ryyppää ja tarjoo Mikolle).\nSka de vara? Anna Jaaralle myös. Mitä se mies siellä mököttää taas\nitsekseen?\n\nMIKKO. Unia näkee.\n\nKUNNARI. Eikä ole kuulevinaan, vaikka hänestä puhutaan. -- Jaara!\n\nJAARA. Mitä te minusta? Antakaa mun olla rauhassa.\n\nKUNNARI. Ota ryyppy!\n\nJAARA. En huoli.\n\nKUNNARI. Mikä sinua vaivaa mies? Sano meillekin. Puhu suusi puhtaaksi.\n\nJAARA. Te vaan nauratte ja pilkkaatte, jos puhun.\n\nKUNNARI. Paljon mahdollista, mutta elä siitä välitä. Puhu sentään. Noo,\njoutuun, joutuun!\n\nJAARA (nousee istualleen). Tämä meidän elämämme alkaa minua niin\narveluttaa.\n\nKUNNARI. Mitä varten? Eikö tämä ole iloista ja hauskaa? Emmekö ole\nvapaita kuin taivaan linnut? Saamme tulla ja mennä milloin tahdomme,\nmihin tahdomme. Maata kun nukuttaa, valvoa kun haluttaa. Lyödä korttia,\nryypätä viinaa, hei vaan näitä metsäpoikain päiviä! Kuningas\nkultalinnassaan ei ole onnellisempi. -- Nälkä tosin välistä kiusaa ja\nvälistä vilu, -- mutta kaks' niistä, ei ne haittaa. Jos tinka tulee,\nmenemme kyliin, soitamme; laulamme, tanssimme ja juttelemme kaskuja.\nMielellään antavat meille silloin ruokaa ja suojaa; evästävät ja\nsaunoittavat että kyllä kestämme taas joitakuita aikoja. Eikös niin,\nMikko, toista tämä, kuin työjuhtain elämä.\n\nMIKKO. Rautatiellä kun olimme, niin kärsimmehän silloinkin vilua ja\nnälkää. Rasitusta sitten vielä lisäksi.\n\nJAARA. Mutta elimme ja olimme kumminkin muitten ihmisten tapaan.\n\nKUNNARI. Vaan nyt elämme omalla tavallamme, siinä koko ero. Pahempia\nemme siltä ole lainkaan. Juomme kun sattuu, mutta sen tekevät kaikki.\nTänne pullo. Tänne omaan käteeni! Kas noin. Noin! Noin minä kastelen\nkaulaa, että voin teille taasenkin laulaa. -- Kuulkaahan:\n\n    \"Jos tahdot iloa nauttia, niin juo!\n    Jos tahdot välttää tautia, niin juo!\n    Sill' viinapa iloiseks' tekee sun mieles,\n    Niin kauvan kun liikkuu suussa sun kieles,\n    Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!\n\n    Jos olet isältäs talon saanut, niin juo!\n    Jos naapurit ovat sen taanneet, niin juo,\n    Sill' viinan vilja kun pellosta kasvaa.\n    Niin viinasta ei tarvitse rahoja maksaa,\n    Vaan juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!\n\n    Sill' pappi se uskosta saarnaa ja juo.\n    Saaliins' hän pitäjältä kokoo ja juo.\n    Juustot ja pellavat rouvalleen kantaa,\n    Sielun autuuden sairaille antaa\n    Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!\n\n    Vallesmann' rästiä kantaa ja juo.\n    Lehmäin korvia leikkaa ja juo.\n    Välistä antaa hän viikon aikaa,\n    Sitten hän laittaa ett' vasarat paukkaa.\n    Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!\"\n\nJAARA. Elä tuossa edes loilottele alituiseen, eläkä huuda.\n\nKUNNARI. Kuka estää? Maailmassa tuolla saa ääntää vaan veroäyrin mukaan,\nmutta täällä sopii huutaa niin paljon kuin jaksaa. Ei kiellä laki eikä\nasetus.\n\nMIKKO. Missä hiidessä se Topra viipyy? Evästä sanoi lähtevänsä\nhankkimaan, mutta jo tuota nyt olisi ennättänyt tuoda sen seitsemän\nlertaa.\n\nKUNNARI. Tottapa hän tulee kun joutuu. Odotetaan, ei hätäillä. Ties mitä\nhyvää se sieltä tuo mukanaan.\n\nJAARA (nousee taas istualleen). Lähtään pois.\n\nKUNNARI. Mihinkä pois?\n\nJAARA. Mihin tahansa. Kun vaan pääsemme pois täältä metsästä.\n\nMIKKO. Pelottaako sinua?\n\nJAARA. Pelottaa. Pelottaa niin kamalasti.\n\nKUNNARI. Ha, ha, ha! Ole nyt. Pelottaa, -- aika miestä? Ota, velikulta,\nryyppy.\n\nJAARA. Elä naura. Minä viime yönä näin semmoisen näyn, että pöyristää\nteitäkin, jos vaan kerron.\n\nMIKKO. No, miksi et ole sitä jo tehnyt?\n\nJAARA. Kun koetin unohtaa. Saada mielestäni tykkänään karkoitetuksi\nkoko asian. Mutta se ei lähde. Ei vaikka kummia tekisi. Piintyy vaan\nja kasvaa ja menee syvemmälle. Olen aivan onneton.\n\nKUNNARI. Kuule, peikkojako sinä näit?\n\nJAARA. Ei, ei! Ne olivat ihan ilmeisiä piruja. Tuosta tulivat kallion\njuuresta, hyppivät ja keikkuivat meidän ympärillämme ja ilkkuivat\ntoisilleen, että, \"ähä, nuo ne ovat meidän poikia\". Hyi! Kuka sen\ntietää, vaikka tällä hetkellä meitä kietoilisivat pauloihinsa.\nKuolevaiset silmämme eivät vaan kykene niitä näkemään. Lienee ollut\nerinomainen Jumalan varoitus minulle viime yönä, että hän hetkeksi ne\navasi, ja antoi nähdä semmoista, jota muut eivät näe.\n\nMIKKO. Nyt sinä herkiä, Jaara! Iltahämärässä, yötä vasten ei noita\npuheita mikään kuuntele. Aamulla olisit kertonut, taikka jättänyt\njärkiään kertomatta, mokomat näyt. Mitä niistä kostuu? Saat meidät vaan\nkaikki pahalle päälle. -- Voi, kun Topra jo tulisi.\n\nJAARA. Varoitus se oli minulle. Että kääntyisin pahalta tieltä, niin\nkauvan kuin vielä armon aika on.\n\nKUNNARI. Kuka osaa sanoa, onko susi suorassa vaiko karhu väärässä. Jos\nme vaellamme sitä leveätä tietä, joka kadotukseen vie, niin samaa\nvaeltavat muutkin. Rikkaat, esimerkiksi, jotka elävät hekumassa ja\nnautinnoissa, luuletkos heidän olevan kaitaisemmalla polulla?\n\nMIKKO. Niin kyllä! Ja olemmeko sitä paitsi omasta vapaasta tahdostamme\ntähän tämmöiseen virkaan ruvenneet? Eikö meitä suorastaan pakoitettu\nlaiskoiksi ja maankulkijoiksi, kun ei annettu työtä? Herrojen syy.\nSaavat vastata meidän synneistämme.\n\nKUNNARI. Jos tulee tehdyksi, niin! Mutta ei näitä vielä ole niskoillemme\npahasti karttunutkaan. Suotta ne pirut vaan Jaaraa säikyttelevät.\n\nJAARA. Ei ne suotta eikä ilman aikojaan. Sanokaa mitä sanotte.\n\nMIKKO. Laula, Kunnari, taas jotain iloista ja kaunista, että saamme\nkaikki synkät ajatukset mielestä pois.\n\nKUNNARI. Mitäs nyt laulaisin? Ehkä Orpopojasta?\n\nMIKKO. No, vaikkapa siitä.\n\nKUNNARI (laulaa).\n\n    Voi minua poika parkaa, kuin olen turvaton,\n    Ikäänkuin taivaan lintu, mi lentoon luotu on.\n\n    Lepääpä lintunenkin omalla oksallaan,\n    Vaan mull' ei maailmassa oo turvaa missäkään --\n\n    Emänsä linnun poikaa siivillään suojelee,\n    Lumillaan talven tuisku vaan minua peittelee.\n\nMIKKO. Tuossapa Topra tulee, Jumalan kiitos.\n\nTOPRA-HEIKKI. Te huudatte täällä niin että kuuluu kuinka ja kauvas.\n\nKUNNARI. Onko sinulla meille ruokaa? -- On! On! Nyt ei hätää enää. Ja\nvieläpä pannurieskaa! No, ei vaan! Mistä sinä tätä olet hankkinut?\n\nTOPRA-HEIKKI. Syökäähän pois, sitte kerron.\n\nKUNNARI. Tuossa on sinullekin, Jaara. Maistapas, kuinka hyvää! Olla\nvaan joka päivä tämmöistä herkkua! Syntyisi silloin elää.\n\nMIKKO. Näin makeata pannurieskaa en vielä ikänäni ole syönyt. Kuka\nlieneekään paistanut?\n\nKUNNARI. Minä arvaan, minä arvaan! Joku rikas talontyttö sen on tehnyt.\nTopra, veitikka, tunnusta heti. Sinä sait taas yhden hempukan mieltymään\nitseesi. Kummako se! Tuommoinen komea poika kuin hän on. Sieppaa kenen\nhyvänsä. Miekkonen! Olisinpas minä sinun sijassasi, kyllä tietäisin,\nmitä tekisin. (Laulaa.)\n\n    \"Riiasin rikkaita, riiasin köyhiä, riiasin molempia.\n    Ja tuosta ma tulin tuntemaan, että rikkaat on rakkaampia.\"\n\nTOPRA-HEIKKI. Ole vai, semmoisiinko minä olisin joutunut. Eikö meillä\nole tässä tosi edessä, taikka saamme panna hampaat naulaan.\n\nKUNNARI. No, heikkari, elähän suutu. Minä olen jo totinen kuin\nvastarannan kiiski.\n\nTOPRA-HEIKKI. Joko olette ensimmäisen nälkänne sammuttaneet?\n\nMIKKO. Sen verran ainakin, että kuunnella saatamme.\n\nTOPRA-HEIKKI. Niinpä minä teille nyt sanon, ettei tämä vetelehtiminen\nenää kelpaa. Meidän tulee ryhtyä toimeen, jos mieli jotakin aikaan\nsaada.\n\nKUNNARI. Hyvä juttu! Minä olen mukana vaikka paikalla.\n\nMIKKO. Minä myös. Kun vaan ilmoitat mitä on tehtävä.\n\nTOPRA-HEIKKI. Joka haaralla rikkaat ahdistavat köyhiä. Ja köyhät\nseisovat vaan ristissä käsin ja pusertavat itkua. Ei kukaan auta, eikä\nneuvo. Onko tämä laitaa? -- Meitäkin tässä neljä tukevaa miestä, luulisi\nmeidän johonkin pystyvän. Mutta eläs vielä! Hyppisiä nuolemme, metsiä\nkierrämme ja päivät menevät hukkaan.\n\nMIKKO. Tuota samaa olen minä ajatellut.\n\nKUNNARI. Mutta kenenkäs on syy? Sinustahan se parhaiten riippuu, Topra,\nsillä olethan sinä niinkuin päällikkönä tässä komppaniiassa.\n\nMIKKO. Niin, sinusta se riippuu.\n\nTOPRA-HEIKKI. Tulen nyt viimeksi tuolta Santalan mökistä, joka kuuluu\nrikkaan Ruohomäen alle.\n\nKUNNARI. Siellä Ruohomäessä ei ole tyttäriä eikä poikia. Ei nuorta väkeä\nollenkaan.\n\nMIKKO. Mutta isäntä eikös ole tunnettu oikein ahneudestaan ja\nilkeydestään?\n\nTOPRA-HEIKKI. Vanha pakana, koron-kiskuri, mikä lienee. Nyt hän on\nsanonut ylös Santalaiset mökistään. Ei armoa eikä sääliä, vaikka\npoloisilla on viisi lasta, kuudes kohta tulossa. Jaakko parka! Kyllä\ntietää elävänsä, kun semmoisen joukon kanssa saa lähteä mieron tietä\nvaeltamaan.\n\nKUNNARI. Kyllä tosiaankin. Syysilmoissa vielä lisäksi.\n\nTOPRA-HEIKKI. Ja varsinkin kun hän itse on tupansa rakentanut, itse\npellot kaivanut kylmään korpeen, mustaan metsään. Kymmenen vuotta on\nmies työtä tehnyt ja petäjän kuorta järsinyt, saadakseen mökkiään\nkuntoon. Nyt kun tuo alkaisi häntä palkita, sanoo isäntä: \"kontrahti on\nlopussa, mökki on minun, lähde tiehesi!\" Eikä ole Jaakolla muuta neuvoa,\nkuin pussi selkään, keppi käteen ja pois.\n\nMIKKO. Jo se on kovaa, tuo. Kymmenen vuoden hiet ja vaivat! Voi, yhtä\nhyvin. Mutta semmoista minä olen kuullut Ruohomäen pohatasta ennenkin.\n\nKUNNARI. Miksi antaa omansa käsistään? Veisi käräjiin, mokoman.\n\nTOPRA-HEIKKI. Isännällä on laki puolellaan. Kontrahdin aika on mennyt,\nhän saa tehdä niinkuin tahtoo. Semmoiset ne ovat asetukset meillä.\nVarallisten omaisuutta kyllä suojelevat, köyhän työtä ne eivät suojele.\n\nMIKKO. Sietäisi kerran rangaista sitä Ruohomäen haltijaa. Rangaista niin\nettä muistaisi vaan ahdistaneensa köyhää ja onnetonta.\n\nKUNNARI. Viskataan ruojaa kivellä päähän.\n\nTOPRA-HEIKKI. Mitäs hyötyä siitä? -- Paremman neuvon minä tiedän.\n\nMIKKO. No, sanopas!\n\nTOPRA-HEIKKI. Otetaan häneltä liiat varat pois ja annetaan niille, jotka\ntarvitsevat.\n\nMIKKO. Mutta kuinkas se käy?\n\nTOPRA-HEIKKI. Minä jo äsken mietin asian valmiiksi.\n\nKUNNARI. Annahan kuulla.\n\nTOPRA-HEIKKI. Kuka teistä on käynyt Ruohomäessä.\n\nKUNNARI. En minä suinkaan.\n\nMIKKO. Enkä minä. Mutta Jaara, joka on tänpuolen miehiä?\n\nJAARA. Olen käynyt.\n\nTOPRA-HEIKKI. Tunnet väen ja paikat?\n\nJAARA. Kyllä.\n\nTOPRA-HEIKKI. Vierashuoneet erikseen oikeanpuolisessa rakennuksessa,\njossa asuu vaan isäntä ja emäntä?\n\nJAARA. Niin on. Mutta mitä aiot?\n\nTOPRA-HEIKKI. Kamarissa salin takana ikkuna järvelle päin?\n\nJAARA. Topra, muista kuolematonta sieluasi! Muista ijankaikkista\nkadotusta!\n\nTOPRA-HEIKKI. Joutavia. Kun vaan ihmisille pidämme ajassa puoliamme,\nkyllä sitten helvetissä pirutkin voitamme.\n\nJAARA. Voi, kauhistusta! Tuossa sen nyt näette. Eikö käy uneni toteen?\nTopra, Topra, pahat henget sinua kahleihinsa kietovat.\n\nTOPRA-HEIKKI. Elä minua pelkää. Itse olet katkismuksen kahleissa.\nPaiskaa se kiinni ja pistä housusi taskuun, että pääset vapaaksi.\n\nJAARA. Kriste armahda sen puheita.\n\nKUNNARI. Niin, mitä sinä oikeastaan ajattelit ehdotella, Topra?\n\nMIKKO. Ettei sinulla vaan olisi jotain kummaa mielessä.\n\nTOPRA-HEIKKI. Vaarallinen yritys, sen myönnän. Mutta rohkea rokan\nsärpii, nahjukset nuolevat hyppisiään. Eikö totta?\n\nKUNNARI. No niin?\n\nTOPRA-HEIKKI. Sanoithan, Kunnari, että minä olen niinkuin päällikkönä\ntässä kompaniiassa?\n\nKUNNARI. Sanoin.\n\nTOPRA-HEIKKI. Hyvä. Minulla on silloin valta määrätä ja käskeä. Niinpä\nkuulkaa. Sinä, Kunnari, menet ja pistät riihen tuleen, lahdenpohjassa\ntuolla. Sitten juokset ylös taloon ja huudat: \"valkea on irti!\" Mutta\nvaro, etteivät sinua näe. Piilottelet metsässä jossain likellä siksi\nkuin me muut joudumme paikalle.\n\nKUNNARI. Ettäkö -_?\n\nTOPRA-HEIKKI. Sillä välin kun joukko on riihtä sammuttamassa, teemme\ntyhjää talossa. Me Mikon kanssa menemme sisään, Jaara ja sinä jäätte\nulos vahtimaan.\n\nKUNNARI. Mutta tuohan on -- murhapolttoa ja varkautta.\n\nTOPRA-HEIKKI. Sano sitä millä nimellä hyvänsä. Itsessään ei se ole muuta\nkuin hyvin ansaittua kuritusta Ruohomäen pohatalle.\n\nMIKKO. Elä hiidessä, Topra! Murhapolttoa ja varkautta -- ei tok' ruveta\nsemmoiseen. Ei ruveta, ei.\n\nJAARA. Arveluttaako teitäkin viimein?\n\nTOPRA-HEIKKI. Te olette hassuja suorastaan. Lopen hassuja. Ei teillä ole\nymmärrystä vähääkään. Eikä rohkeutta. Onnettomia nahjuksia, pölkkypäitä.\nKuolkaa nälkään, mokomat, ette te parempaa ansaitsekaan. Tai ottakaa\npussi selkäänne ja menkää kerjäämään, muuhun te ruojat ette kumminkaan\nkelpaa. Minä kyllä löydän parempiakin toveria, tai jos en löydä, niin\nmenen yksin. En heitä hyvin kaipaakaan. Ja sen teen vaikka paikalla.\nJääkää te rahjukset tänne. Maatkaa kyljellänne, maatkaa ja kuorsnatkaa\nja venytelkää luitanne. Ja odottakaa, milloin paistetut varpuset\nsuuhunne lentäisivät. Odottakaa, elkää pitkästykö.\n\nMIKKO. Topra, hupsu, elä mene! Sitä on tuittupää. Tule takaisin,\npuhutaan järkevästi asiasta. Oli sinulla muka syytä, noin silmittömästi\nsuuttua. Emmehän vielä edes jyrkästi kieltäneetkään.\n\nKUNNARI. Semmoisen elämän kuin mies nostaa. Haukkuu suut, silmät, korvat\ntäyteen, että oikein tuota jo säikähtää.\n\nTOPRA-HEIKKI. Mitäs te sitten jankkaatte joutavia.\n\nKUNNARI. Kun sinä ehdottelet niin kamalia. Ajatteleppas, Topra --\n\nTOPRA-HEIKKI. Se ei enää ajattelemisista parane. Eikä pitkistä tuumista.\nPäivän selvä asia. Rikkaat meitä ahdistavat, me ahdistamme heitä\nvastaan. Syntyy vaan tavallinen sota, ja sotaa ovat ihmiset ennenkin\nkäyneet, maailman alusta saakka. Tämä ei ole sen kummempaa. Sodassa\nryövätään, poltetaan, murhataan -- suuremmassa määrässä kuin me vähillä\nvoimillamme vielä kykenemmekään. Luvallista kaikki. Voitteko kieltää?\n\nJAARA. Sinä onneton et ymmärrä enää mitään. Paha henki sekoittaa\njärkesi. Sinä Jumalan hylkäsit, nyt Jumala hylkää sinut ja jättää sinut\nperkeleen valtaan. Rukoile, rukoile poloinen!\n\nTOPRA-HEIKKI. Rukoile itse! Mutta rukoile aseillemme siunausta ja että\nsotavoimamme kasvaisi sekä maalla että merellä.\n\nJAARA. Lopeta. Sinä Jumalaa pilkkaat.\n\nTOPRA-HEIKKI. Saisimme vaan köyhän väen kokoon, ei enempää tarvittaisi.\nSe olisi silloin jo valmis. Viha niissä kytee kaikissa. Kipinän kun\nheittää, niin tuli syttyy, leimahtaa ja leviää kuin kulovalkea joka\nhaaralle yhtaikaa. -- No niin, kuinkas käy? Suostutteko tuumaan, vai\nmenenkö yksin? Päättäkää sukkelaan!\n\nKUNNARI. Mitä sanot sinä, Mikko?\n\nMIKKO. Minä -- minä suostun.\n\nKUNNARI. Minä myös. Oli menneeksi, syteen taikka saveen!\n\nJAARA. Siinä ollaan! Ensin maankiertäjiä, sitten murhapolttajia ja\nrosvoja. Antaa pahalle sormen, pian se valtaa kädenkin ja viimein koko\nruumiin.\n\nTOPRA-HEIKKI. Suus' kiinni, elä mökötä turhia. Me kumminkin panemme\nasian alkuun, siinä ei auta mikään. Ja tämä ensimmäinen yritys kun\nonnistuu, sitten jatkamme yhä suuremmalla voimalla. Mutta nyt toimeen,\nKunnari!\n\nKUNNARI (säpsähtäen). Niin minäkö? Entäs te muut?\n\nTOPRA-HEIKKI. Me tulemme sitten perässä, kun sinä olet sytyttänyt. Riihi\ntuolla kaukana, siinä ei mitään vaaraa. Sivumennen pistäännyt kuitenkin\nkartanolla ensin katsomassa, jos nukkuvat kaikki.\n\nKUNNARI. Lähdettiin, sanoi poika-Jussi. Mutta ryyppy ensin ja se\nkunnollinen. (Ryyppää ja menee.)\n\nTOPRA-HEIKKI. Otetaas mekin, ei tee pahaa (Ryyppää ja antaa Mikolle.)\nNo, mikäs Jaaraa vaivaa, kun on pudonnut noin läjään.\n\nMIKKO (laskee pullon pois). Se rukoilee.\n\nTOPRA-HEIKKI. Ryyppy, Jaara, ja pystyyn sitten. Ole mies!\n\nJAARA. Jättäkää minut tänne, kun menette. -- Taikka ei tänne, ei tänne.\nTuossahan ne juuri asuvat, tuossa kalliossa. Voi, minua onnetonta, kun\njouduin teidän pariinne.\n\nTOPRA-HEIKKI. Houritko sinä, vai -_? Ketkä asuvat tuossa kalliossa?\n\nJAARA. Ne, ne -- en uskalla sanoa.\n\nMIKKO. Ne pirut, joista hän viime yönä näki unta ja joita hän sitten\nkaiken päivää on hautonut mielessään.\n\nTOPRA-HEIKKI. Heitä hiiteen, elä ole lapsellinen. Aika mies!\n\nJAARA. Minä käännyn pois, teen parannusta, armahda laupias Jumala, sinä\nristiinnaulittu. Päästäkää minua, päästäkää! Päästäkää Kristuksen\ntähden.\n\nTOPRA-HEIKKI. Niin mekö? Mene herran nimeen. Emmehän me sinusta kiinni\npidä.\n\nJAARA. \"Ah, kunne kulkenen,\n       Kosk' tuskaa tuntenen,\n       Mun syntein suurten tähden?\n       Ah, kusta avun löydän?\n       Ei taida kaikki maailma\n       Mult' huojentaa tät' vaivaa.\"\n\nTOPRA-HEIKKI. Niinpä sinä rohkaiset itseäsi ja seuraat meitä. Etkä\nrasita mieltäsi turhilla. Niistä ei kumminkaan mitään hyötyä ole.\nPäinvastoin pikemmin. (Pudistelee Jaaraa.) No, Jaara, kuuletko sinä.\nYlös nyt!\n\nJAARA. Minä nousen, minä nousen. Mutta antakaa mun mennä omia teitäni.\n\nTOPRA-HEIKKI. Minnekä?\n\nJAARA. Kirkon ovelle menen polvilleni. Jos sieltä vielä armon löytäisin.\nLöytäisin, löytäisin! Voi, kurjaa minua, voi!\n\nTOPRA-HEIKKI. Tuhat tulimmainen! Tuo se kärsimystä koettelee. Mene\nsitten, sen vietävä. Mene, mene! Mene paikalla. Ja kiiruusti nyt, että\npääsen sinua näkemästä.\n\nJAARA. \"Ah, kunne kulkenen,\n       Kosk' tuskan tuntenen\n       Mun syntein suurten tähden.\n       Ah, kusta avun löydän\" -- -- (menee).\n\nTOPRA-HEIKKI. Jos se pakana menee ja hukuttaa itsensä? Seis Jaara! Tule\ntakaisin, kuuletkos. Tule, minä puhun sinulle. Mihinkä se joutui?\n\nMIKKO. Tuoltapäin kuuluu ääni.\n\nJAARA (ulkopuolella). \"Jos joukko saatanan on mua vastahan.\"\n\nMIKKO. Anna mokoman mennä, että pääsemme hänestä.\n\nTOPRA-HEIKKI. Mutta hän on päästään vialla, miesparka. En minä laske\nhäntä yksin vaeltamaan.\n\nMIKKO. Topra, kuulitko vihellystä?\n\nTOPRA-HEIKKI. Kunnari! Palaako hän takaisin? Mitä hittoa!\n\nMIKKO. Ja ketä hän siellä tuo mukanaan? Matlena ja Antti. No, totta\ntosiaan. (Kunnari, Antti ja Matlena tulevat.)\n\nKUNNARI. Nämä tapasin maantiellä, täytyi lähteä heitä tuomaan teidän\nluoksenne.\n\nTOPRA-HEIKKI. Mutta nyt samaa päätä sinne, johon oli puhe.\n\nKUNNARI. Eikö jätetä vielä toiseen kertaan?\n\nTOPRA-HEIKKI. Ei missään tapauksessa.\n\nKUNNARI. No noh, minä menen (lähtee). Tänne, tänne, tokko te sieltä\npääsettekään.\n\nMATLENA. Tullaanhan me, jahka joudutaan. Mutta kun on risuja ja kiviä\nniin paljon. Hyvä isä siunaa! Tämäpä vasta metsää. Repii kasvot ja kädet\nihan veriin. Luojan lykky! Tuossa ne nyt arvon ovat.\n\nMIKKO. Meitäkö te etsitte?\n\nANTTI. No, teitä. Matlena ei antanut pahaakaan rauhaa, ennenkuin sai\nminut mukaansa. Olemme kulkeneet paikasta paikkaan ylt'ympäri, eikä\npienintäkään jälkeä. Luulimme teidän jo tykkänään paenneen näiltä\nmailta.\n\nMATLENA. Yhytimme sitten viimein Kunnarin juur'ikään tuolla tiellä ja\nrupesimme häneltä kuulustelemaan. Ette usko, missä tuskassa olen ollut\nteidän tähtenne, kelvottomat.\n\nTOPRA-HEIKKI. Tuskassa meidän tähtemme? Sinä, Matlena? Ja miksi et\ntullut sitten mukaan kun pyysin? Miksi, sanopas. Kummallisia, nuo tytöt.\nVai tuskassa meidän tähtemme. No, käykäähän istumaan tänne valkean\nluokse, niin saamme rauhassa jutella vähän aikaa. Kas noin! Kertokaapa\nnyt, mitä teille kuuluu? Kuinka Silja jaksaa ja lapset? Onko Ville\nparantunut?\n\nANTTI. Eikä ole, huonompi vaan yhä.\n\nTOPRA-HEIKKI. Ohho! Sepä ikävää.\n\nMATLENA. On se niin ikävää ja surkeata, ettei sanoa voi. Kesästä saakka\nkun raukka on kitunut vuoteen omana. Ja on niin laiha, niin laiha, ettei\nsiinä enää ole muuta kuin luut ja nahka. Suuret silmät sitten, jotka\npalavat päässä kuin tulikekäleet. Entä Silja parka! Häntä käy vielä\nenemmän sääli. Ville tuskin enää niin paljon vaivojaan tuntee, mutta\näidin sydämelle se käy kipeästi, kun näkee lapsensa tuossa edessään\nhiutuvan ja huononevan eikä voi auttaa. Ei millään mahdilla.\n\nMIKKO. Etkö sinä ole kääntynyt vaivaishoitoon, Antti?\n\nANTTI. Koetin minä jo sitäkin.\n\nTOPRA-HEIKKI. No, ja mitä he?\n\nANTTI. Haukkuivat ja ajoivat pois. \"Vanhemmat parhaassa ijässä\",\nsanoivat, \"eikä kuin kolme lasta. Tehkööt työtä.\"\n\nTOPRA-HEIKKI. Pöllöt! Olisit ärjässyt heille, että \"antakaa työtä!\"\n\nANTTI. Enhän minä. Kiukuissaan nuo olivat ilmankin.\n\nTOPRA-HEIKKI. Tietäähän niiden, möhömahojen. Tyhmiä, että pää kolisee.\n\nMATLENA. Mitä työtä Silja sitten voisi tehdä, jos saisikin. Toinen\nlapsi kätkyessä, toinen sairaana. Itse huojuu siinä niiden väliä kuin\nvarjo. Nääntymäisillään valvomisesta ja nälästä.\n\nTOPRA-HEIKKI. Ja minä kun niin lupasin toimittaa apua. Rahaa sekä\nrohtoon että ruokaan. Eikö Silja sanonut, että: \"sen verran oli\nsiihenkin luottamista\".\n\nANTTI. Voi veikkonen! Ymmärtäähän Silja, ettei sinulla ole, mistä\nlaitat.\n\nTOPRA-HEIKKI. Minäpä toimitan; minä hankin vaikka kiven kolosta.\nOdotahan siunaama hetki vaan. Ville saa rohtoja, ja leipää saatte\nkaikki. Sinulle, Matlena, ostan uuden, kauniin huivin. Silkkisen\nsemmoisen, pitkillä ranssuilla. Kuinka sanoitkaan äsken? Että olit\ntuskassa meidän tähtemme? Minunkin, niinkö? Ei Mikon ainoastaan?\n\nMATLENA. Molempain, tietysti, koska olitte yhdessä matkassa.\n\nTOPRA-HEIKKI. Surettaisiko sinua, Matlena, jos minulle pahoin kävisi?\nVastaapas oikein rehellisesti.\n\nMATLENA. Surettaisi kyllä. Hyvinkin.\n\nTOPRA-HEIKKI. Sinä pidät minusta sitten? Pidäthän? Kuule, pidäthän\npikkuisen edes?\n\nMATLENA. Kaikkia sinä tahdot tietää.\n\nTOPRA-HEIKKI. Tämän vaan. En enempää. En mitään sen enempää. Pidätkö\nsinä minusta?\n\nMATLENA. No, pidän, pidän, pidän! Tyydytkös nyt?\n\nTOPRA-HEIKKI. Tyydyn! Tyydyn! -- Mutta sano se vielä kerran!\n\nMATLENA. Kuurolle ei kahta saarnaa saarnata.\n\nTOPRA-HEIKKI. \"Pidän, pidän, pidän!\" Niinhän se oli? \"Pidän, pidän,\npidän!\" Voi, kuinka se tuntuu hyvältä. Annan palttua koko maailmalle.\nMatlena, tule istumaan tänne polvelleni. Tule, että on lämpöisempi.\n\nMATLENA. Johan tuli. Lämmin minulla sitä pait on liiaksikin.\n\nANTTI. Ei se ole Matlena tuntenut vilua eikä nälkää tällä matkalla.\n\nMATLENA. Kun en ole nukkunutkaan yhtä ainoata yötä siitä saakka, kuin\nnämä karkuun läksivät.\n\nTOPRA-HEIKKI. Kuuletkos, Mikko, hän ei ole nukkunut yhtä ainoata yötä\nmeidän tähtemme. Etkö sinä ole onnellinen, mies? Lurjus, kun pidetään\nsinusta niin suurta huolta. Sinusta ja minusta näes. Mitäs enempää vielä\npyydät?\n\nMIKKO. Hm --\n\nTOPRA-HEIKKI. Hm -- hm! Mitä hm?\n\nMIKKO. Arvelen, ettei sillä elä.\n\nMATLENA (naurahtaen). Siinä olet oikeassa, Mikko.\n\nTOPRA-HEIKKI. Sillä elää! Minä sanon, että sillä elää! Annan palttua\nkoko maailmalle enkä välitä mistään muusta kuin sinusta, Matlena.\n\"Pidän, pidän pidän!\" -- Niin, sanopas se vielä kerran, Matlena. Yhden\nainoan kerran vaan. Kuiskase tuohon korvaan.\n\nMATLENA. Sinä olet hassu. Ihan vissiin sinä olet hassu.\n\nTOPRA-HEIKKI. Olenko minä? Niin, ehkä olen, ehkä tosiaankin olen. Mutta\nmitäs pahaa siinä? Kun sinä minusta vaan pidät, Matlena, vähät\nmuusta. -- Anna, että panen pääni tuohon polvellesi, tuohon noin.\nAnnathan, hyvä, rakas tyttöseni, annathan sinä? Pikkuruikkuseksi ajaksi\nedes. Enhän minä kauvaksi pyydäkään. No, Matlena, elä väisty pois.\nRaskitko kieltää? Sen verran tuota voinet minulle mieliksi tehdä, minä\nkun sinun tähtesi menisin vaikka tuleen. No niin, no niin! Sillä lailla!\nVoi, sinä korkea kuningasten kuningas! Lieköhän taivaassa autuaitten\nsieluilla niin suurta onnea, kuin minulla, syntisellä tässä nyt. Arvaas,\nkuinka paljon minä sinua rakastan, Matlena? Arvaas.\n\nMATLENA. Ehkä niin paljon, että tekisit minut onnettomaksi. Sehän se\ntavallista. Poikain rakkaus johtaa tytöille Hämeenlinnaan tien.\n\nTOPRA-HEIKKI. Oho! Kautta taivaan ja maan! --\n\nMATLENA. Mutta olepas, hyvä Topra, jo hiljaa. Minullakin olisi\npuhumista, mutta sinä et anna suunvuoroa etkä malta kuunnella.\n\nTOPRA-HEIKKI. Puhu, armas! Nyt kuuntelen vaikka tuomiopäivään asti.\n\nMATLENA. No, saadaanpas nähdä. Mikko, kuuntele sinäkin, eläkä vilkuile\nsinne taaksesi alinomaa. Asia koskee sinua yhtä paljon.\n\nMIKKO. Minua? Tulenpa sitten likemmäksi. Kas niin! Ala jutella, minä\nolen valmis.\n\nMATLENA. Sitä ajattelin vaan sanoa, että mitä hyvää teille lähtee tästä\nkuljeksimisesta. Asettuisitte yhteen kohti, eläisitte ihmisiksi ja\nherkiäisitte pois maita, metsiä kiertelemästä.\n\nTOPRA-HEIKKI (laulaa).\n\n    \"Kirjeen mä kirjoitin kullalleni ja toisen tuomarille,\n    Kirjeen mä kirjoitin kullalleni ja toisen tuomarille.\n    Että tahdotkos sa neiti tulla tälle juomarille.\"\n\nMATLENA. Tuossa oli! Etpäs voinutkaan talttua kuuntelemaan.\n\nTOPRA-HEIKKI. Siunaa ja varjele! En muistanut. Mutta nyt! Nyt vaikenen\nkuin muuri.\n\nMATLENA. Niin, herkiätte pois maita, metsiä kiertelemästä ja tulette\nmeidän mukanamme sinne, omalle puolelle. Antin tuvassa on kyllä sijaa\nteille molemmille.\n\nMIKKO. Ja mitä me siellä tekisimme? Istuisimme nurkassa, kädet ristissä\nja kiristäisimme suolivyötä, niinkö? Kiitoksia paljon!\n\nMATLENA. Ei teille siellä pahemmin nälkä tulisi kuin täällä\nmetsässäkään. Ja olisihan lämmintä ja suojaa yhtäkaikki.\n\nMIKKO. Mutta avarassa maailmassa jotain hommaa. Ellei yksi neuvo auta,\nniin totta toinen.\n\nANTTI. Sitä minä jo Matlenalle sanoin. Kuka nuoren miehen sijasta\nviitsii yhteen kohti asettua ilman työtä ja ruokaa. Joukollisen on eri\nasia.\n\nMATLENA. Vaan paleltuvathan ne, kun tulee talvipakkaset ja tuiskut.\n\nTOPRA-HEIKKI. \"Pidän, pidän, pidän!\" Ei, minä en osaa sanoa sitä niin\nsuloisesti kuin Matlena. En vaikka. \"Pidän, pidän, pidän --!\"\n\nMATLENA. Varsinko sinä tahallasi teet kiusaa, Topra? Tuon kun olisin\narvannut, niin --\n\nTOPRA-HEIKKI. Mitä niin -_?\n\nMATLENA. Niin en sitä sanaa olisi suustani päästänytkään.\n\nTOPRA-HEIKKI. En virka enää mitäkään. En tuon koomin. Pane kätesi\nhuulilleni, että pysyvät varmemmin kiinni. Missä sinun kätesi on? Tänne,\nlaps' kulta. Herran terttu, kuinka se on kylmä. Anna kun lämmitän.\n\nMATLENA. Mitä sinä, Topra, arvelet? Eikö ole parasta seurata minun\nneuvoani?\n\nTOPRA-HEIKKI. Parasta, tietysti, parasta. Vaikka en minä, totta puhuen,\nkuunnellut äsken niin tarkkaan, että oikein tietäisin --\n\nMATLENA. Tuommoinen sinä olet. Et välitä pyynnöstäni ollenkaan.\n\nTOPRA-HEIKKI. Enhän minä voinut, kun olin niin onnellinen tässä\npolvellasi. Sitä vaan ajattelen, että kuinka paljon sinä minusta pidät,\nMatlena. Pidätkö yhtä paljon kuin veljestäsi, Mikosta? Vai pidätkö\nenemmän?\n\nMIKKO. Topra! Ylös! Pian!\n\nTOPRA-HEIKKI (kavahtaa istualleen). Hei, mikä hätänä? (huomaa valkean).\nAh --!\n\nMATLENA. Tulipalo!\n\nANTTI. Mikähän siellä palaa?\n\nMATLENA. Kuinka se kiihtyy! Tuota, tuota! Näettekö noita tulikieliä,\nkuinka korkealle ne nousevat? Ja semmoista paksua savua! Tuntuu niin\nkamalalta, että oikein vapisuttaa. Topra, tule katsomaan!\n\nTOPRA-HEIKKI. Mitäs siinä katsomista. Riihi se vaan on.\n\nANTTI. Vahinkoa parhaiksi. Varsinkin jos sattuu olemaan eloa sisässä.\n\nMIKKO. No, Topra -_?\n\nTOPRA-HEIKKI. Odota! Vielähän tässä on aikaa.\n\nMIKKO. Ei niinkään. Kuule, ei niinkään.\n\nANTTI. Ettäkö mentäisi sammuttamaan? Mahtaisi siellä apu olla tarpeen.\n\nMIKKO. Mies hoi, mitä sinä ajattelet?\n\nTOPRA-HEIKKI. Suus' kiinni! Ja anna minun olla rauhassa.\n\nMIKKO. Jopa sinä olet kummallinen ihminen... Jätetäänkö sitten kaikki\nsikseen? Niinkö tahdot?\n\nMATLENA. Mikä sinua vaivaa, Topra? Oletko kipeä?\n\nTOPRA-HEIKKI. On niin kurjaa tämä elämä. Niin kurjan kurjaa! Ja me\nihmiset olemme kuin petoja. Raatelevia, verenhimoisia petoja. Susia,\ntiikeriä, lohikäärmeitä, hyi! Toinen väijyy toistaan, ryövää ja ryöstää.\nEi aikaa, eikä armoa, vaikka henki menköön. Semmoisia me olemme. Ja\nsemmoista on elämä. Mitä varten tänne lienemme syntyneetkään? Mitä\nvarten olen minä maailmaan tullut? Onko hyötyä minusta yhdellekään\nihmiselle? Ja kaipaisiko kukaan jos pois olisin jäänyt?\n\nMIKKO. Nyt siellä jo on joukkoa, koska kuuluu huutoa tänne saakka.\n\nTOPRA-HEIKKI. Niin, sanokaapa se. Kuka kaipaisi? Kenellekä olen\nhyödyksi? Nimittäkää yksi ainoa ihminen, jolle olisin jotain hyvää\ntehnyt.\n\nMATLENA. Mistä nuo ajatukset juuri tällä hetkellä?\n\nANTTI. Eihän, velikulta, ole sinun syysi. Halua sinulla kumminkin olisi\nauttaa, jos kellä. Sen tiedän.\n\nTOPRA-HEIKKI. Onko minulla edes sitäkään?\n\nMIKKO. Ei nyt enää. Ennen kyllä.\n\nTOPRA-HEIKKI (hyppää ylös). Ettäkö olisi mennyttä? Valehtelet, ruoja!\nMinä näytän, että on jäljellä sekä halua että kykyä. Siljan pelastan ja\nlapset. Ei kuole Ville, jos rohdoista apu lienee. Eikä Santalan joukko\nmaantielle jää, vaikka ajettaisiinkin heidät mökistään. Saavat toisen\nsijaan ja paremman. Nyt tule, Mikko, jos tulet. Ellet tule, niin jää\ntänne.\n\nMIKKO. Minäkö en tulisi. Kun aikoja sitten tahdoin sinua lähtemään.\nEmmekö tuota lienekin jo myöhästyneet.\n\nANTTI. Sammuttamaanko menette? Jos lähtisin minä mukaan? Kai siellä\nmiehiä kysytään?\n\nTOPRA-HEIKKI. Ei, -- ole Antti täällä Matlenalla toverina. Me emme kauvan\nviivy. Tuota pikaa tulemme takaisin.\n\nMATLENA. Niin minulla toverina, kaiken mokomin. Enhän minä toki hirviä\ntäällä yksin olla, pimeässä metsässä.\n\nANTTI. No, yhden tekevä. Olen sitten pitkälläni sen aikaa! Ahhah! Hyvää\nse tekeekin. Väsyttää minua nyt oikein kovasti.\n\nTOPRA-HEIKKI. Hyvästi, Matlena, anna minulle kättä!\n\nMATLENA. Hyvästi.\n\nMIKKO (kulissien takana). Ala joutua, Topra!\n\nTOPRA-HEIKKI (puristaa Matlenan käsiä). Sinun tähtesi. Ja Siljan ja\nVillen tähden. Heidän tähtensä, siellä Santalassa. Kaikkien kärsivien\ntähden.\n\nMATLENA. Mitä puhut?\n\nTOPRA-HEIKKI. En mitään. Hyvästi! (Menee Mikon jäljessä.)\n\nMATLENA. Aina se on niin kummallinen. \"Sinun tähtesi. Ja Siljan ja Villen\ntähden. Heidän tähtensä, siellä Santalassa. Kaikkien kärsivien tähden!\"\nHm. Ota siitä selvä. -- Ei, mutta tulkaapas katsomaan, Antti, kuinka\nhirveästi se nyt leimuaa. Koko taivas on punaisena. Tulkaa nyt tänne!\n\nANTTI (pitkollaan). Johan minä äsken näin.\n\nMATLENA. Äsken se ei vielä likimainkaan ollut tuollaisessa voimassa.\nKuuletteko sitä huminaa ja paukkinaa? Ja ihmiset kun riehuvat aivan\ntulen keskessä. Niillä on hätä, raukoilla. Jos olisimme sentään menneet\napuun mekin. Mitä, Antti! Vielähän ennättäisimme.\n\nANTTI. Pysytään paikoillamme, kun kerran jäimme. Pelastaa siellä ei\nkumminkaan enää voi, eikä se liioin sammu, ennenkuin on palanut poroksi.\n\nMATLENA. Minuapa alkaa niin pelottaa.\n\nANTTI. Mikä sitten? Tuoko tulipalo?\n\nMATLENA. Ei, vaan kun olemme näin kahden täällä synkässä metsässä.\n\nANTTI. Entäs tätä. Olet kai sinä usein ollut metsässä yksinäsikin,\nsaatikka sitten toisen kanssa.\n\nMATLENA. Niin, kotipuolella, jossa tuntee joka kiven ja kannon. Mutta\nnyt! Vieraassa paikassa, pilkkoisten pimeässä. Onko kumma, jos kamottaa.\n\nANTTI. Rupea maata, niinkuin minä. Luulisihan sinuakin jo raukaisevan.\n(Haukottelee ja vetää hattunsa kasvoilleen.)\n\nMATLENA. Hyvänen aika! Minäkö tällä haavaa malttaisin olla pitkälläni ja\nummistaa silmiäni (menee perälle). Se vaan suurenee yhä. Voi, kauheata!\nKipinöitä lentää kauvas tuonne, järven toiselle puolelle. (Kääntyy ja\ntulee takaisin.) Sanoivatko ne, Antti, kenenkä tuo riihi on? -- Antti! --\nKas niin, hän nukkuu... Ei tiedä enää maailmasta mitään... Ei enemmän\nkuin pölkky tuossa... Nyt olen aivan yksin... Ja yö lähestyy ...\nsydän-yö... Täällä alhaalla pimenee pimenemistään, vaikka taivaalla\nkajastaa tuli... Pelottaa ... pelottaa niin kamalasti ... voi, kun\ntulisivat takaisin, Mikko ja Topra. -- Ei, mitä hätäilen suotta. Eihän\ntämä ole sen kummempaa. Mikko ja Topra tulipaloa sammuttamassa, me Antin\nkanssa sill'aikaa metsässä likellä. Vähän ajan päästä päivä valkenee,\nsiksi tulipalokin sammuu ja he tulevat takaisin... Ei tässä ole hätää\nminkäänlaista. Hupsu, kun pelkään suotta... Ei hätää minkäänlaista...\nKun en vaan kuuntele enkä katsele... Parasta tosiaankin, että seuraan\nAntin neuvoa ja koetan levähtää...\n\nJAARA (tulee juosten; sieppaa palavan kekäleen ja katselee ympärilleen).\nOnko siellä ketään?\n\nMATLENA (parkaisee). Kuka se on?\n\nJAARA. Matlena, tekö täällä? Missä Topra ja Mikko ja Kunnari?\n\nMATLENA. Herra ihme, kuinka te minua säikytitte, Jaara. Mutta hyvä, että\ntulitte. Minua niin pelotti, kun Antti nukkui, eikä ristittyä ihmistä\nollut koko metsässä paitsi minua. Käykää tänne istumaan niin kauvaksi.\nKai ne kohta palaavat.\n\nJAARA. Se polttaa tuo kekäle. Polttaa, polttaa.\n\nMATLENA. Pankaa pois. Mitä pitelette sitä kädessänne?\n\nJAARA. Helvetissä polttaa kauheammin. Paljon kauheammin. Ja ikuisesti.\nEi sammu tuli koskaan. Siellä ritisee ja ratisee, ja poukat lentelevät,\nkun piru sieluparkoja sinne viskelee. Ooh sitä itkua ja valitusta, sitä\nhammasten kiristystä. -- Matlena, koetelkaas tuota paikkaa sormellanne.\nTuota noin!\n\nMATLENA. Koetelkaa itse. En minä halua sormeani kärventää.\n\nJAARA. Polttaa, polttaa! Ooh!\n\nMATLENA. Mutta johan te olette hullu. Patahullu suorastaan. Heittäkää\nmenemään se kekäle. Taikka antakaa tänne. Noh, nyt ei polta enää.\n\nJAARA. Nepä vetävät meitä köysillä, kiskovat ja repivät. Ja vievät\nsinne, ikuiseen tuleen.\n\nMATLENA. Ketä vetävät? Ja ketkä vetävät?\n\nJAARA. Pahat henget vetävät. Ei teitä. Mutta Mikkoa ja Topraa ja\nKunnaria ja minua. Minua varsinkin. Eivät jättäneet kirkon\nportaillakaan rauhaan, vaikka polvillani rukoilin, itkin ja luin\nvirsiä.\n\nMATLENA. Heretkää! Mitä puhetta tuo on? Rupean jo pelkäämään teitä.\n\nJAARA. Papin luokse olisin mennyt, mutta hän asuu kaukana, järvien\ntakana. Eikä ole venettä.\n\nMATLENA. Hyvä Jaara, te olette varmaankin sairas. Te houritte.\n\nJAARA. Mutta vallesmanniin? -- Miksi en sitä ennen älynnyt?\n\nMATLENA. Sielullenneko luulette vallesmannin rauhaa antavan?\n\nJAARA. Kun kiusattaisiin ajassa. Ruoskittaisiin. Pidettäisiin vedellä ja\nleivällä. Vankina, rautakahleissa. Eikö sillä syntivelkaansa maksaisi\nettä saisi sitten armoa haudan tuolla puolen? Matlena, sanokaa? Kun\nkituisi, kärsisi aina kuolemaan saakka, eikö viimein jo lauhtuisi\nkaikkivaltiaan viha?\n\nMATLENA. Menkää johonkin taloon, Jaara. Pyytäkää yösijaa ja ruvetkaa\nlevolle. Onko likellä semmoista sopivaa?\n\nJAARA. Ettei kadotukseen joutuisi, vaan saisi armon...\n\nMATLENA. Ruumiinne vapisee. Te olette kovin kipeä. Menkää, hyvä Jaara,\njos suinkin vielä jaksatte. Menkää!\n\nJAARA. Minä menen, minä menen. Annan ilmi kaikki ja pyydän rangaistusta.\nNiin minä teen. Hyvästi!\n\nMATLENA. Ei hänen laitansa ollut oikein. Saattaa häntä ehkä pitäisi.\nAntti, nouskaa ylös. Antti, kuuletteko, Antti! Suuri luoja, eikö hänessä\nenää ole henkeä (pudistaa ja kiskoo häntä). Antti, hoi, Antti!\n\nANTTI. Ota pois lapset, Silja. Ne jäivät sinne tuleen. Juokse, juokse!\n\nMATLENA. Herätkää, Antti!\n\nANTTI. Tupa ilmivalkeassa ja lapset sisässä, kaikki kolme.\n\nMATLENA. Antti, Antti! Voi, että hänen pitää nukkua noin sikeässä.\n\nANTTI. Silja makaa kuin kuollut. Eikä nouse auttamaan. Ooh, tuo hirsi\npainaa ... en pääse ylös... Mitä nyt? Mitä, mitä?\n\nMATLENA. Joko nyt viimeinkin selviätte unestanne?\n\nANTTI. Ku-ku-kuka se on?\n\nMATLENA. Minä, -- Matlena. Ettekö enää tunne?\n\nANTTI. Jaha! Jaa, Matlena. Niin, niin, jo minä. Mehän olemme matkalla.\n\nMATLENA. Oletteko nyt ihan valveilla? Ymmärrättekö, mitä puhun?\n\nANTTI. Kyllä. Puhukaa vaan.\n\nMATLENA. Jaara hoippuroitteli tässä äsken niin sairaana, että hourasi.\nKäskin häntä yösijaa hakemaan jostain talosta. Mutta nythän te nukutte\ntaas, -- ettekä kuule mitään. Antti!\n\nANTTI (torkkuen). Kyllä, kyllä... Yösijaa talosta... Niin ... hyvähän se\noli...\n\nMATLENA. Meidän pitäisi mennä viemään häntä, jos saisimme hänet kiinni,\nhän oli niin huono. Mitä arvelette? Antti, vastatkaa!\n\nANTTI. Mitäkö arvelen? En mitään. En yhtikäs mitään.\n\nMATLENA. Niin, te ette tiedä, mistä on kysymyskään. Sama jos puhuisin\nkalliolle tuossa.\n\nANTTI. Sanokaas uudestaan.\n\nMATLENA. Olkoon. Ennenkuin teitä saisin liikkeelle, on hän ehtinyt niin\nkauvas, ettemme häntä enää löytäisi kumminkaan.\n\nANTTI. Eikös ole tulipalo jo vähenemään päin, vai kuinka?\n\nMATLENA. On, luulemma, kosk'ei kajasta taivas niinkuin äsken. Lähtäänkö\nrannalle päin katsomaan?\n\nANTTI. Ei häntä viitsitä. -- Surma, kuinka minua yhä nukuttaa (pitkälleen).\n\nMATLENA. Elkää ruvetko maata. Valvotaan yhdessä ja odotetaan... Siellä\nrisahtelee, kuuletteko?... Topra!... Hyvä, että tulit. Nyt en pelkää\nenää.\n\nTOPRA-HEIKKI (tulee kiireesti). Missä Antti?\n\nANTTI. Täällä.\n\nTOPRA-HEIKKI. Joutuun kotiapäin. Tässä lompakko. Osta rohtoja, ruokaa\nniin paljon kuin tahdot. Ei -- rahat vaan sinulle, lompakko pois (heittää\nsen metsään). Tuonne menköön! Nyt pistät povitaskuusi nämä.\n\nANTTI. Rahoja -_? Noin paljon? Kuule, minä en ymmärrä --\n\nTOPRA-HEIKKI (kiukkuisesti). Pistä povitaskuusi, minä sanon. Tuhannen\ntuhatta, mitä sinun pitäisi ymmärtää sitten?\n\nANTTI. No noh! Herra siunaa, saanhan ne sinne vähemmälläkin.\n\nTOPRA-HEIKKI (tyyneemmin). Ja nyt luista tielle. Niinkuin olisit jo.\n\nANTTI. Entä Matlena? Ja Mikko ja sinä?\n\nTOPRA-HEIKKI. Me tulemme sinne myöskin, päivän päästä tai parin. Mene\nsuoraan kotia, elä poikkea mihinkään.\n\nANTTI. En, en. Mutta olisin minä yhtäkaikki halunnut tietää...\n\nTOPRA-HEIKKI (tekee kärsimättömän liikkeen).\n\nANTTI. No, sama se. Olkoon, siksi kuin tapaamme. Hyvästi, niin kauvaksi.\n\nTOPRA-HEIKKI (jää katsomaan hänen jälkeensä).\n\nMATLENA (tukehtuneella äänellä). Topra!\n\nTOPRA-HEIKKI (ei kuule).\n\nMATLENA (kovemmin, tuskallisesti). Topra!\n\nTOPRA-HEIKKI (kääntyy äkkiä). Matlena!... Niin, olethan sinä täällä...\nSinä olit levoton meidän tähtemme ... et saanut unta, läksit hakemaan...\nIstutaan tänne, Matlena, elä pelkää, en minä tee sinulle mitään pahaa.\nEn tule varsin likellekään: täällä kauvempana istun täällä näin...\nKatselen sinua ja lepään ja unohdan koko maailman ... jätän mielestäni\npois kaikki... Matlena, uskotko että Ville nyt paranee, kun saa rohtoja?\nJa uskotko että Silja tulee iloiseksi?... Eikö se pikku Maijukin ole\nkipeä? Laiha hän ainakin on ja nälkiintynyt, raukka, mutta nyt hän saa\nruokaa, saa syödä vatsansa täyteen ... ehkä ensi kerran elämässä. Eikö se\nole onnellista, Matlena? Etkö sinäkin ole siitä iloinen? Sinä et vastaa\nmitään. Mikä sinun on, kun sinä et vastaa mitään?\n\nMATLENA. En tiedä. Tulin äkkiä niin kauhean levottomaksi... Tämä pimeys\nja tämä yksinäisyys täällä metsässä... Emmekö lähde pois?... Etsitään\nylös ihmisiä ja taloja, mistä vaan löydämme.\n\nTOPRA-HEIKKI. Ihmisiä, taloja? Vai niihin sinun mielesi palaa. No, mene\nsitten. Mene, mene. Mene sukkelasti, juokse! Mitä sinä viivyttelet?\n\nMATLENA. Topra, kuinka voit äyskiä noin? Enhän minä sinua jätä.\n\nTOPRA-HEIKKI. Ooh, jätät kyllä. Vallan halusta. Noin siivo ja sävyisä\ntyttö, mitä se välittää tämmöisestä rutjusta, maankulkijasta, roistosta.\nPois hän haluaa, oikeitten ihmisten luokse. Elää ja olla niinkuin\nmuutkin lämpöisessä kammarissa... Rehellisellä tavalla hankkia\nelatuksensa. Esimerkiksi sillä tavalla, että koettaa päästä rikkaasen\nnaimiseen. Panee sitten köyhän tekemään työtä, mutta itselleen ottaa\nansion ja sylkee työntekijää vasten silmiä. Niin tekee siivo ja\nrehellinen ihminen. Mutta tämmöiselle miehelle kuin minä, hän nyrpistää\nnenäänsä ja sanoo: pois tieltä. No niin, hyvä fröökinä, mitä te\nodotatte? Enhän minä ole tiellänne, nouskaa vaan ylös ja menkää suoraan\ntuohon suuntaan, niin maantielle pääsette vallan pikaa. Tulisin\nsaattamaan, mutta ettehän te tämmöisen kanssa ilkiä pimeässäkään\nkulkea...\n\nMATLENA. Mitä varten minua noin kiusaat, Topra? -- Ehkä sinut todenperään\njätänkin, koska noin häijyksi rupeat.\n\nTOPRA-HEIKKI. Siitäkö syystä muka jätät, että olen häijy? E-ei! Elä\nuskottele semmoisia. Sinä tahdot vaan päästä minusta, siinä koko asia.\nMutta vika, tietysti, kumminkin on minussa. Ymmärrän, ymmärrän! Sinä\nolet itse viattomuus, eikö niin? Noh, mitä siinä viivyttelet vielä?\nPelkäätkö, että tulee minulle ikävä? E-ooho! Ei ikävä, ei pikkuistakaan.\nTuommoisia tyttöjä on maailmassa yltäkyllin minun varaltani, riittää\nvielä toisillekin antaa... Matlena ... itketkö sinä?... Kuule,\nMatlena... Niinkö olen pahoittanut sinun mielesi?\n\nMATLENA (hiljaa). Mitäpä sinä siitä välität.\n\nTOPRA-HEIKKI. Voi, mikä kelvoton ihminen minä olen. Ilkeä, pahasisuinen,\nsemmoinen. Anna anteeksi, Matlena, anna anteeksi. Minä teen, mitä\ntahdot, saatan sinut taloon, muiden ihmisten luokse, käännyn sitten\ntakaisin.\n\nMATLENA. Ei, ollaan täällä. En minä sinne mene, ilman sinua, sanoinhan\nsen jo.\n\nTOPRA-HEIKKI. Miks'et menisi, Matlena? Parempi on sinulle, kun eroat\nminusta ajoissa. Jätät minut oman onneni nojaan. Sanon sen suoraan.\nNäes, minä olen tuommoinen rauhaton tuittupää. Voi, jospa olisi siinä\nkaikki. Mutta minä olen ehkä vaarallinen ihminen, pahantekijä, jota\njahdataan korvesta korpeen kuin sutta ikään. Minä vetäisin sinutkin\nonnettomuuteen, Matlena. Ei, ennemmin kärsin yksin -- tulkoon mitä tuli!\nLähde nyt, minä vien sinut lähimpään taloon.\n\nMATLENA. En lähde, en jätä sinua, sanon sen vielä kolmannen kerran. Jos\nolet onneton, silloin juuri ystävää tarvitsetkin. Minä seuraan sinua,\nTopra, minne menet, eipähän minua mikä sido. Se on päätetty! Nyt en\nsinusta erkane, paitsi jos väkisin ajat minut luotasi.\n\nTOPRA-HEIKKI. Matlena, sinä et tiedä, mitä puhut. Seuraat minua, sanot!\nEt erkane minusta? Ja se on luja päätöksesi? Ei, minä vallan hämmennyn.\nMissä minä olen? Ja mikä minä olen? Sanoitko sinä, Matlena, että\nrakastat minua? Että tahdot tulla minulle? Minulle? Ikuiseksi toveriksi?\n\nMATLENA. Niin, jos huolit.\n\nTOPRA-HEIKKI. Jos huolin? Siitäkö se vaan riippuu? -- Ei muusta? Sinä\ntulisit minulle, vaikka olen niin köyhä, ettei ole muuta kuin kaksi\ntyhjää kättä? Ja vaikka olen tämmöisenä hylkynä, tarpeettomana miehenä\nmaailmassa?\n\nMATLENA. Mitä minä siitä välitän. Eihän se ole sinun syysi.\n\nTOPRA-HEIKKI. Ei tosin olekaan. Tiedäthän sinä että olin kova\ntyöntekijä. Etten säästänyt voimiani, enkä laiskotellut.\n\nMATLENA. Ja että kykenit mihin toimeen hyvänsä. Sen sanoivat kaikki\nyhdestä suusta. Enkö sitä tietäisi! Ennenkuin tunsinkaan ja ennenkuin\nmeidän paikkakunnalle tulitkaan, kuulin sinua jo mainittavan\nparhaimmaksi työmieheksi koko maassa.\n\nTOPRA-HEIKKI. Eikä suotta, sen uskallan sanoa. Näillä käsillä on tehty\ntyötä. Ja ne vielä työhön pystyvät. Ellei niitä Suomessa tarvita, niin\ntarvitaan ehkä muualla. Matlena, tiedätkös mitä? Me lähdemme Amerikkaan.\nSen teemme. Kuinka tyhmä olen ollut, kun en sitä ennen tullut\najatelleeksi. Niin, Amerikkaan me lähdemme. Siellä ei puutu työtä, eikä\nsiellä tekevä käsi tyhjäksi jää. Matlena, kevättalvella me jo lähdemme.\nKärsitäänhän sinne asti. Eikö niin? Kevättalvella me lähdemme?\n\nMATLENA. Amerikkaan? Vieraalle maalle? Kauvas pois ystävistä ja\ntutuista. Voi, Topra, mistä nyt tuo pisti päähäsi?\n\nTOPRA-HEIKKI. Mitä pahempi se on vieras maa kuin kotoinenkaan? Paistaa\nsiellä Jumalan päivä ehkä lämpöisemmin kuin täällä. Ja siellä pääsemme\nelämään, ajattele sitä. Minä sinulle vielä näytän, että onko minussa\nkuntoa, vai ei. Ja onko minussa miestä vaimoani elättämään. Totta vie!\nNälkää hänen ei pidä näkemän, niinkauvan kuin noissa käsivarsissa voimaa\nlienee. Mutta pois täältä! Pois maasta, jossa työntekijä on kuin\nkoira, -- ei, mitä sanon, pahempi kuin koira, sillä koirallekin jo\nannetaan enemmän arvoa. Koetellaan, minkälainen on muualla maailma.\n\nMATLENA. Mutta matkarahaa? Mistä sitä saisit?\n\nTOPRA-HEIKKI. Niin, matkarahaa?... Minulla jo on.\n\nMATLENA (vetäantyy vähän kauvemmaksi). Sinulla jo on?... Kuinka?\n\nTOPRA-HEIKKI. Niistä, joita Antille annoin, riittää hyvin meillekin.\n\nMATLENA (hiljaa, tuhahdetulla tuskalla). Oliko niitä niin paljon?\n\nTOPRA-HEIKKI. Oli.\n\nMATLENA. Ja ne... Elä suutu, Topra, minä tiedän, että sinä olet\nrehellinen mies... Mutta ... olivatko ne oikeita rahoja? -- Tarkoitan,\nolivatko ne ... oikealla tavalla ansaittuja?\n\nTOPRA-HEIKKI. Tiliäkö vaadit?\n\nMATLENA. Ei, en minä vaadi mitään... Minä vaan kysyn. Ellet tahdo sanoa,\ntyydyn siihen. Tiedänhän, että sinä olet rehellinen mies ... että sinulla\non oikeuden tunto selvempi ja varmempi kuin kellään...\n\nTOPRA-HEIKKI. Ole vaiti, sinä kiusaat minua. Mikä on oikeata, mikä\nväärää? Mikä rehellistä, mikä epärehellistä? Sano se, jos voit.\n\nMATLENA. Eikös Jumalan sanassa -_?\n\nTOPRA-HEIKKI. Sotaa ei kielletä Jumalan sanassa. Ja sodassa on\nluvallista, mikä muuten katsotaan vääräksi.\n\nMATLENA. Nytpä ei ole sota.\n\nTOPRA-HEIKKI. Eikö ole sota rikkaitten ja köyhäin välillä? Eikö siinä\nmeikäläinen taistele henkensä edestä?\n\nMATLENA. Topra ... mitä tällä kaikella tarkoitat?\n\nTOPRA-HEIKKI. Minä selitän sinulle ... tulee sinun se tietää\nkumminkin... Mutta ole järkevä, Matlena. Ota asia siltä kannalta kuin\nse on otettava.\n\nMATLENA. Minä koetan.\n\nTOPRA-HEIKKI. Äskeinen tulipalo...\n\nMATLENA. Jota olitte sammuttamassa --\n\nTOPRA-HEIKKI. Jota emme olleet sammuttamassa. Mutta se ei kuulu tähän.\nSitä tahdoin vaan sanoa, että se oli sytytetty.\n\nMATLENA. Sytytetty -_?\n\nTOPRA-HEIKKI. Tahallaan sytytetty. Se oli murhapoltto, niinkuin\nsanotaan. Ja tiedätkö, ketkä sen tekivät?\n\nMATLENA. En -_?\n\nTOPRA-HEIKKI. Me kolme: Kunnari, Mikko ja minä. -- Minä siihen oikeastaan\nolen alkuna ja juurena.\n\nMATLENA. Herra Jumala!... Mitä varten? Herra Jumala, mitä varten?\n\nTOPRA-HEIKKI. Saadaksemme asuinhuoneesta siepata rahoja, sillä välin\nkuin väki oli sammuttamassa.\n\nMATLENA. Ooh, teitä onnettomia! Ja noin tyyneesti sitä kerrot ...\nikäänkuin ei se mikään ... rikos ... olisikaan.\n\nTOPRA-HEIKKI. Rikos -_? Että ottaa yhdeltä liikoja varoja pois ja antaa\nhätääntyneelle?... Se ei ole mikään rikos.\n\nMATLENA. Hyvä Jumala, onhan se kumminkin rikos... Elä kiellä, se on\nrikos. Rikos sitä kohtaan, jolta otitte.\n\nTOPRA-HEIKKI. Ole huoletta. Hänellä on vielä paljon omaisuutta jäljellä.\nEi hän nälkään kuole.\n\nMATLENA. Taivaan nimessä, kuinka tämä kaikki on mahdollista! -- Semmoisen\ntyön he tekevät eivätkä pidä sitä pahana. Ja te olette kuitenkin\nrehellisiä, hyviä ihmisiä. Mutta hyvätkin erehtyvät joskus. Me erehdymme\nkaikki, kun järkemme on pimitetty. Armollinen Jumala, anna heille\nanteeksi. Auta heitä oikealle tielle jälleen!\n\nTOPRA-HEIKKI. Sinä olet herttainen tyttö, Matlena. Rakastan sinua\nenemmän kuin omaa henkeäni.\n\nMATLENA. Mitäs teemme nyt, Topra? Ne ottavat teidät kiinni, ja panevat\nteidät vankeuteen. Moneksi vuotta, ehkä ijäksi?\n\nTOPRA-HEIKKI. Vankeuteen?... Linnaan muurien sisään ja vahvojen\nlukkojen taakse?... Ei! Siihen kiusaukseen minä en lähde. Pannaan kova\nkovaa vastaan, viekkaus viekkautta vastaan. Vai linnaan! Kivisten\nmuurien, rautakiskojen ja lukkojen sulkuun? Minua?... Ei ikinä!\n\nMATLENA. Niin, eihän tehtyä sillä tekemättömäksi saa. Mutta kuinka\nvoimme sitä välttää?... Amerikkaan? Paetaan Amerikkaan, nyt heti. Miksi\nkevättalvella vasta? Mennään heti! Mennään kaikki kolme, Mikko, sinä ja\nminä --\n\nTOPRA-HEIKKI. Ja Kunnari.\n\nMATLENA. Hän myöskin. Mennään kaikki. Ja siellä alamme uutta elämää.\nHeitämme mielestä pois nämä asiat. Emme puhu niistä, emmekä muistele.\nTeemme vaan kovasti työtä...\n\nTOPRA-HEIKKI. Kuule!... Tänne tulee joku. Piiloon, puiden taakse!\nSukkelaan!\n\nMATLENA. Elä hätäile. Se on Jaara. (Jaara tulee.)\n\nTOPRA-HEIKKI. Tuhat tulimmainen! Hittoako sinä siellä kuhnustelet ja\nsäikyttelet ihmisiä suotta? Sen vietävä!\n\nJAARA. Tule, Topra! Parin tunnin kuluttua pääsemme vallesmannin\npuheille.\n\nTOPRA-HEIKKI. Vouhka! Mitä tekemistä siellä? Sinä pässi!\n\nJAARA. Tunnustamaan ja saamaan rangaistusta. -- Ottakaamme ristin kuorma\npäällemme ja vaeltakaamme sitä kaitaista tietä, joka ijankaikkiseen\nelämään vie. Tule, Topra! Päivän valetessa hän nousee, sanoivat rengit.\n\nMATLENA. Voi, sitäkö se olikin. Nyt minä vasta käsitän.\n\nTOPRA-HEIKKI. Hän on hullu! Ja hän tekee meidät onnettomiksi. Millä\ntavalla voimme sen estää? Matlena, sano, neuvo. -- Kuule, Jaara, toveri,\nkäytä järkeäsi. Meidät pannaan kiinni, vankeuteen, jos menet puhumaan\nsanaakaan. Etkö sitä ymmärrä?\n\nJAARA. Vankeuteen? Niin, vankeuteen! Kahleisin! \"Niin kurit' tääll',\nVaan säästä siell' -- \"\n\nTOPRA-HEIKKI. Kiusa ja kuolema! Minä olen hukassa hänen kanssaan\n(pudistelee häntä). Pöllö, rahjus, kutale, sinä! Ijänikuinen hölmö!\nKoetapas mennä meistä jaarittelemaan. Koetapas! Minä sinut tapan. Totta\ntotisesti, minä ammun sinut kuoliaaksi --\n\nMATLENA. Topra --!\n\nTOPRA-HEIKKI. Niinkö luulet, etten saa sinua tottelemaan? Sinua? Matoa,\ntomuläjää --\n\nJAARA (hiljaa veisaillen).\n\n    \"En pelkää vaikka piirittäis'\n    Monta sataa tuhatta miestä -- \"\n\nTOPRA-HEIKKI. Tuki suusi, minä sanon. Tuki suusi! Tee se ajoissa!\nMuuten käy hullusti.\n\nJAARA. \"Ja verkkons' kaikki virittäis',\n       Sillä herra päästää heistä -- \"\n\nTOPRA-HEIKKI. Saatana, kyllä minä opetan sinua --! (Ottaa revolverin\ntaskustaan ja ampuu.)\n\nMATLENA. Topra! Onneton, mitä teit? Herra, taivaan' luoja, hän on\nkuollut! -- Topra, Topra! Hän on kuollut!\n\nTOPRA-HEIKKI (viskaa revolverin kädestään).\n\nMATLENA. Topra, mihin joudumme nyt, poloiset?... Miksi et virka mitään?\nPuhu edes. Topra, kuule, sano jotain. Sinä tuijotat niin pahasti. Voi,\narmaani, elä anna järkesi hämmentyä. Katso minuun. Kuuletko, Topra --\n\nTOPRA-HEIKKI. Missä olet, Matlena?\n\nMATLENA. Tässä, luonasi aivan. Sinussa kiinni. Etkös näe minua, ystäväni.\n\nTOPRA-HEIKKI. Elä minua jätä.\n\nMATLENA En jätä, en. Ole huoletta, en jätä. Voi, omani, kuinka olet\nonneton. Kuinka kauheasti onneton!... En jätä, elä pelkää. Mutta pois\ntäältä, Topra. Täällä on niin jylhää. Puut ja kivet meitä syyttävät.\nPois pian. Rakas, onneton toverini -- minä seuraan sinua vaikka kuolemaan,\nelä sure! (Vie häntä pois.)\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\n(Entinen tupa. Ville makaa vuoteella. Silja laulaa virsikirjasta. Maiju\ntuudittaa hiljaa lasta.)\n\nSILJA (laulaa).\n\n    \"Pois makia maailma jää.\n    Mun sielun päänänsä\n    Täält' pyrkii ylös vielä.\n    Kanss' mielen etsii siellä\n    Ain' ijäist' menoo taivaass'\n    Juur' Herran pyhäin seurass'!\"\n\n    \"Taivaass' on kunnia\n    Mull' valmis korkia,\n    Sin' kirjaan elävitten\n    On nimen pantu, tiedän,\n    Siell' iloss' parhaass' pauhaan\n    Ja Herrall' kiitost' laulan.\"\n\nVILLE. Äiti, minä näen Jesuksen.\n\nSILJA (painaa kätensä ristiin ja katsoo hartaasti samaan suuntaan kuin\nVillekin). Rakas lapseni!\n\nVILLE. Hän tulee minua noutamaan... Pyytää syliin... Elä itke, äiti...\nTaivaassa on hyvä olla.\n\nSILJA. Tiedän sen.\n\nVILLE. Tulen, tulen... Auta Jesu, en pääse ... en jaksa ... voi äiti,\näiti, äiti, hän katosi ... en näe enää mitään.\n\nSILJA. Hän palajaa jälleen. Odota vähän aika vielä. Ei hän kauvan viivy.\n\nVILLE. Äiti, äiti!... Mihinkä äiti meni?\n\nSILJA. Tässähän minä olen, lapsi. Mitä tahtoisit?\n\nVILLE. Pitele kiinni, äiti.\n\nSILJA. Joko tuskat alkavat taas?\n\nVILLE (valittaa ja huhtoo käsillään).\n\nSILJA. Lapsi raukkani, kun täytyy kärsiä noin paljon. Rakas, laupias\nisä, huojenna kipua, anna loppua pikemmin... Maiju, tuo vettä, että saan\nkostuttaa huulia edes... Voi, raukkani! Näin kovia vaivoja ei hänellä\nole vielä ollutkaan... Koeta panna lusikalla suuhun, minun täytyy\npidellä käsiä, muuten hän hakkaa niitä sängynlaitaan...\n\nMAIJU. Ei niele; se jää kurkkuun korisemaan.\n\nSILJA. Eikö niele?... Silloin on loppu lähellä.\n\nMAIJU. Äiti, elkää antako Villen kuolla. Elkää äiti. Minulle tulee niin\nikävä.\n\nSILJA. Hyvä lapsi, onko se minun vallassani.\n\nMAIJU. Minä juoksen Mäki-Mattiin hakemaan apua. Ehkä saisimme sieltä\nrohtoja.\n\nSILJA. Ei hän enää rohtoja tarvitse. Aikaisemmin olisivat ehkä avun\ntehneet.\n\nMAIJU. Olipahan yksikin sairas parantunut, vaikka ihan jo kuoletettiin.\nEttekös muista äiti, kun Matlena siitä kertoi.\n\nSILJA. Mene, Maiju kulta, heiluttamaan kätkyttä, ettei Anna edes herää.\n\nVILLE. Ajakaa pois, ne tekevät minulle pahaa.\n\nSILJA. Elä pelkää, lapseni, ei tässä ole kuin äiti vaan... Oma, rakas\nVille poikani... Kun voisi sinua auttaa. Sydänvereni antaisin...\n\nMAIJU (polvillaan, rukoilee ensin hiljaa, sitten ääneen). Hyvä, rakas\nJumala taivaassa. Että Ville eläisi ja tulisi terveeksi. Että hän\njaksaisi kävellä ja leikkiä niinkuin ennenkin...\n\nSILJA. Sillä lailla ei saa rukoilla lapseni... Herran tahto tapahtukoon.\n\nMAIJU. Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa. Mutta elä\nota häntä pois, minä niin itken jos Ville kuolee ja äitikin itkee eikä\nmeillä sitten enää ole yhtään iloa...\n\nSILJA. Hiljaa, Maiju, hän menee uneen. Jumalan kiitos, että viimein\nkumminkin helpoitti. -- Tules katsomaan, kuinka hiljaa ja rauhallisesti\nhän nyt makaa.\n\nMAIJU. Hän ihan varmaan rupeaa paranemaan, äiti, Jumala kuuli minun\nrukoukseni. Siinä näette, äiti, osasinpas rukoilla oikein.\n\nSILJA. Kun hymyileekin unissaan.\n\nMAIJU (tarttuu molemmin käsin äidin kaulaan). Äiti kulta, hän paranee,\nhän paranee. Ja meille tulee taas niin hauska. -- Äiti, kuulkaa, ei Villen\nkoskaan tarvitse hoitaa Annaa, ei koskaan kantaa puita, eikä lattiaa\nlakaista, kyllä minä teen kaikki. Ja annan leipäosastani hänelle aina\npuolet, enemmänkin kuin puolet, että pääsee, raukka, voimiinsa, eikös\nniin, äiti? Mutta mistä saisimme hänelle vehnästä, edes jonkun kerran,\nmistä äiti? Sanokaa!\n\nSILJA. Elä, hyvä lapsi, kurista minua. Menisit nyt tuutimaan pikku\nAnnaa, niinkuin äsken jo pyysin.\n\nMAIJU. Kyllä, kyllä, jahka vähäisen vielä katson Villeä. No, nyt! Minä\ntuudin oikein kahden käden, ettei herää. Näinikään. Näettekö, äiti,\nnäinikään.\n\nSILJA. Hyvä, hyvä. Ei, elä laula, että Ville saa nukkua. -- Ohho, nytpä\nhän jo aukaiseekin silmänsä taas.\n\nVILLE. Äiti!\n\nSILJA. Mikä on, lapseni?\n\nVILLE. Ei koske enää mihinkään.\n\nSILJA. Eikö koske? Rakas, oma poikani, olisiko se mahdollista. Jumala\nehkä auttaa sinua terveeksi vielä... Voisitkohan syödä vähäisen? Että\nvahvistuisit.\n\nMAIJU. Minulla on sokeripala taskussa. Ville, tahdotko?\n\nSILJA. Kuuletko, lapsi, mitä Maiju sinulle antaa? Semmoista makeata kun\nhän on säästänyt Ville pojalle.\n\nMAIJU. Ja siitä asti, kun viimeksi kävin Mäki-Matissa. Edes kaksi\nviikkoa, taikka enemmänkin. Iitan kanssa leikittiin silloin\nvieraisilla... Siinä on, ota, Ville!\n\nSILJA. Annapas olla, mitä hän katsoo taas noin kummasti? Mene, mene,\nlapseni, vie pois sokurisi, näethän sinä, ettei se meistä enää tiedä\nlaisinkaan. Ville, rakas poikani, osaatko puhua vielä? Tunnetko äitiä?\n\nVILLE. Siellä on ... niin kirkasta ... ja kaunista...\n\nSILJA. Missä, armaani?\n\nVILLE. Taivaassa... Enkelit laulavat ... palmut kädessä...\nJa urut ... soivat...\n\nMAIJU (vavisten). Äiti!\n\nSILJA. Hiljaa, hiljaa.\n\nMAIJU (kuiskaa). Kuoleeko hän, äiti?\n\nSILJA. Kuolee.\n\nVILLE. Tulen ... äiti ... auta... Jeesu... (Hengittää harvaan ja\nraskaasti. Kuolee.)\n\nSILJA (nousee). Hän on päättänyt. Herra antoi, Herra otti, Herran nimi\nkiitetty olkoon. (Painaa kuolleen silmät kiinni ja kädet ristiin\nrinnalle.)\n\nMAIJU (heittäytyy itkien lattiaan).\n\nSILJA (kääntyy häneen vitkalleen). Elä itke, Maiju. Emme saa kadehtia\nhänen onneaan. Nouse ylös, lapseni, ja tule katsomaan. Niin kauniina ja\nhiljaisena hän nyt lepää tuossa... Päässyt on, Ville, maailman vaivoista\nijäiseen iloon taivaassa... Ei tunne kipua eikä tuskaa enää... Hänen\ntähtensä ei surra tarvitse...\n\nMAIJU. Mutta kun hän viedään pois ... kirkon multaan ... sitähän minä\nitken ... kun ei milloinkaan enää saa häntä nähdä ... ei milloinkaan\n... vaikka eläisi kuinka kauvan...\n\nSILJA. Elä itke, elä itke!\n\nMAIJU. Miks' pannaan hautaan, äiti?... Kylmään, pimeään hautaan ...\njossa paleltaa ja pelottaa...\n\nSILJA. Hyvä lapsi, ruumis sinne vaan pannaan. Ville on itse\ntaivaassa... kirkastetulla ruumiilla. Jos tulet Jumalan lapseksi,\nniin tapaatte kerran toisianne Jesuksen luona.\n\nMAIJU (pyyhkii silmiään ja katsoo äitiin). Minä koetan, äiti. Luen\nrukouksia joka aamu ja ilta, enkä ole koskaan tottelematon. Ottaako\nJumala minua sitten samaan taivaasen, johon Villenkin? Ottaako, äiti?\n\nSILJA. Ottaa, lapseni, ottaa, ottaa...\n\nMAIJU. Ihanko heti sitten kun kuolen?\n\nSILJA. Ihan heti.\n\nMAIJU. Ja antaako semmoisen kirkastetun ruumiin?\n\nSILJA. Antaa.\n\nMAIJU. Mutta eipäs antanut Villellekään. Enpäs minä nähnyt. Näittekö te,\näiti?\n\nSILJA. Eihän sitä kuolevaiset silmät -- Ole nyt rupattamatta, hyvä lapsi,\nen minä jaksa kuunnella... Juoksisit ennemmin Mäki-Mattiin sanomaan,\nettä Ville on kuollut. Ja kysy, jos emäntä voisi tulla minua vähän\nauttamaan. Pitäisi käydä ilmoittamassa papille ja toimittaa hautaan.\nEnkä minä pääse täältä mihinkään, kun ei isä ole kotona.\n\nMAIJU. Sanonko minä, että Villeltä terveisiä?\n\nSILJA. Sano vaan. Mutta elä viivy, muista tulla takaisin samaa päätä.\n\nMAIJU. Kyllä, kyllä. (Menee, kääntyy porstuasta takaisin.) Äiti, minua\npelottaa.\n\nSILJA. Mikä sinua pelottaa, lapsi?\n\nMAIJU. Että jos siellä kummittelee, metsässä.\n\nSILJA. Ole nyt joutavia. Keskellä päivää.\n\nMAIJU. Mutta kuolleet eivätkös näyttäänny välistä?\n\nSILJA. Eivätkä näyttäänny. Ja Villekö sinulle sitten pahaa tekisi?\n\nMAIJU. Jos panisin katkismuksen povelleni. Mitä, äiti?\n\nSILJA. Pane, pane. Voi, kuinka olet lapsellinen.\n\nMAIJU (pistää kirjan poveensa). Nyt varmaankaan ei pysty mikään (menee).\n\nSILJA (nojautuu sängyn laitaan, katselee ruumista). Ei tuskaa ... ei\nkipua ... ei synti eikä vaiva nyt rauhaasi häiritse... Tallella olet ...\nrakas poikani ... sydänkäpyni ... en sinua takaisin pyydä ... taivaassa\nsinulla on loppumaton ilo ... en pyydä takaisin, vaikka itken ... kun\njäi niin tyhjäksi ja kolkoksi tupa ... (peittää ruumiin valkoisella\nvaatteella). Lepää rauhassa, armas lapseni, lepää rauhassa. Jeesus\nKristus sinut viimeisenä päivänä jälleen herättää ... silloin, jos\nJumala suo, näemme toisemme ... silmästä silmään. (Istuu jonkun maikan\npäähän karttaamaan villoja, laulaa.)\n\n    \"Pois makia maailma jää!\n    Mun sielun päänänsä\n    Täält' pyrkii ylös vielä,\n    Kanss' mielen etsii siellä\n    Ain' ijäist' menoo taivaass'\n    Juur' Herran pyhäin seurass'.\"\n\n(Antti ja Mikko tulevat.)\n\nANTTI. Hyvää päivää, tässä sitä ollaan taas. Terveisiä matkalta.\n\nMIKKO. Ja nyt, Silja, ei meillä enää ole mitään hätää. Päästään elämään\nuudelleen ja toisella lailla kuin ennen milloinkaan. Niin, niin, totta\nse on, elkää yhtään katselko. Ha, ha, ha, Siljan silmät kun repesivät\nsuuriksi. Ei se usko minua. Antti, sano sinä, onko valhetta.\n\nANTTI. Siinä ei sanoja tarvita, kun lyödään rahat pöytään. Noin!\nTulepas, eukko, tänne nyt! Joudu, mitä sinä kuhnustelet? Tokkohan lienet\nvielä elämässäsi nähnyt näin paljon rahaa yhtaikaa.\n\nMIKKO. Siinä on jos jonkinlaisia seteliä. Harmaalaitasia, sinilaitasia,\npunalaitasia. -- Kelpaa meidän, miekkoisten! Ei pakkoa työhön eikä\nmihinkään. Syödä vaan ja maata kellotella pitkin päivää, jos niin\ntahtoo.\n\nANTTI. Ja kuinka se rohkaisee mielen, tuo raha. Ei uskoisi. Mutta vallan\nminä olen toinen ihminen siitä saakka, kuin nuo sain povelleni. Tunteepa\nmelkein, että nyt sitä on maailman herra.\n\nMIKKO. Eikös ole sitten? Pieniä kapineita nuo ja ohkaisia, mutta paljon\npainavat yhtäkaikki. Panepas niitä vaakaan vaan, niin hetikohta on\ntoisessa vaa'asa maita ja tiluksia, ääntövaltaa, arvoa ja mitä hyvää\nikinä ajatella voi.\n\nANTTI. On se somaa. No, Silja, sinä vaan töllistelet. Luulet varmaan\nnäkeväsi unta. Et usko omia silmiäsi, niinkö? Otapas käteesi tuosta\nharmaalaitanen ja koettele.\n\nSILJA (työntää hänen kättään pois). Mistä sinulla on nuo rahat, Antti?\n\nANTTI. Huoli siitä. Pääasia vaan, että on. Noo? Otatko, vai -_?\n\nSILJA. En ota, ennenkuin saan kuulla, mistä ne ovat tulleet.\n\nANTTI. Mistä ovat tulleet, mistä ovat tulleet, Ulkoa maailmasta,\ntietysti, meille niinkuin muille. Ei suinkaan niitä taivaasta\nkenellekään sada.\n\nSILJA. Antti, Antti, mitä olet sinä tehnyt? Voitko vastata Jumalan ja\nomantuntosi edessä?\n\nANTTI. Ole vaiti. Minä nyt sanon, että Topra nämä antoi ja lähetti\nsinulle vielä paljon terveisiä, että ostaisit rohtoja Villelle ja ruokaa\nkoko joukolle.\n\nSILJA. Mutta millä tavalla oli Topra ne saanut?\n\nANTTI. Sitä en tiedä, eikä se minua liikuta.\n\nMIKKO. Tavalla millä hyvään. Itse hän siitä vastaa. Olkaa te vaan\nhuoletta.\n\nSILJA. Laske pois kädestäsi, Antti, rahat kaikki. Siunaa itsesi, mies,\nja pakene noita kuin saastaisia henkiä.\n\nANTTI. Oletkos hassu? Toinen hyvästä tahdostaan antaa ja minä\nkieltäytyisin ottamasta. Jopa olisin tyhmä. Hölmö kerrassaan.\n\nMIKKO. Ja mitä Topra sanoisi? Joka parhaasta päästä juuri Villeä ja\nSiljaa varten ne hankkikin.\n\nSILJA. Ville ei niitä enää tarvitse enkä minä liioin. Varjele suuri\nluoja syömästä noilla rahoilla ansaittua leipää. Vaikka nääntyisimme\nnälkään ennemmin.\n\nANTTI. Mikä niitä rahoja vaivaa sitten, jos saan luvan kysyä?\n\nSILJA. Sen tiedät kyllä, jos tahdot olla rehellinen. Oman käden\noikeudella ne Topra on ottanut. Ei mitenkään muuten.\n\nMIKKO. Oman käden oikeutta täällä, Silja hyvä, harjoittaa itsekukin.\nEroitus on vaan siinä, että toisia laki suojelee, toisia se vainoo.\n\nSILJA. Elä kuuntele, Antti, elä kuuntele tuommoista puhetta. Mene\nomaantuntoosi ja ajattele tarkkaan, ennenkuin kosketat väärin saatuja\nrahoja.\n\nANTTI. Ajattele, ajattele! Minä en ajattele mitään. Ostan ruokaa ja syön\nmahani täyteen. Katsele sinä päältä ja ime sormiasi, jos niin lystäät.\nSama se.\n\nSILJA. Ostat leipää noilla? Vaikka olisivat -- varastettuja?\n\nANTTI. Vaikkapa olisivat. Mitä se minuun kuuluu. Minä en kumminkaan ole\nniitä varastanut.\n\nMIKKO. Te olette liian arka, Silja. Maailmassa pitää elää maailman\nmukaan.\n\nSILJA. Tähän asti olemme eläneet rauhassa ja sovinnossa. Mutta nyt --\n\nANTTI. Syytön olen minä, sillä minä en riitaa rakenna.\n\nSILJA. Minulla ei sitten ole muuta neuvoa, kuin ilmoittaa asia\nvallesmannille.\n\nANTTI. Koetapas semmoista tehdä. Koetapas, sanon minä! Tuhat tulimmaista!\nSilloin ei kunnian kukko laula.\n\nSILJA. Itsehän minua pakoitat. Kun et muuten luovu aikeistasi.\n\nANTTI. Mutta sinä et hiisku näistä rahoista sanaakaan. Muista se! Sinä\net suutasi aukaise.\n\nSILJA. Tulee kuulla enemmän Jumalaa kuin ihmisiä.\n\nANTTI. Enkö minä saa sinua tottelemaan? Sepä kumma. Sinäkö tässä olet\nhaltijana, vai minä? (Puristaa häntä käsivarresta.)\n\nSILJA. Lyötkö sinä minua siitä syystä, etten anna sinun sielullesi\nvahinkoa tehdä? Että varoitan ja huudan takaisin, kun näen sinun\nkääntyvän pahalle tielle.\n\nANTTI. Nyt vaikene ajoissa.\n\nSILJA. En vaikene silloin kuin tiedän olevani oikean asian puolella.\n\nANTTI. Kuule, minä lyön.\n\nMIKKO. Elä huoli, Antti. Lähdetään matkaamme ennen. Antti!\n\nANTTI. Kuritan häntä ensin.\n\nSILJA. No, lyö vaan! Lyö tässä lapsemme ruumiin ääressä. (Heittää\npeitteen Villen kasvoilta pois.)\n\nANTTI (jäykistyy). Ville kuollut!\n\nSILJA. Kuollut. Päässyt pois synnistä ja murheesta. Sieltä hän nyt\nautuudestaan katselee meitä, jotka riehumme täällä ja intoilemme emmekä\nanna hänen tomulleenkaan rauhaa.\n\nANTTI (vaipuu penkille). Meidän ainoa poikamme!\n\nSILJA. Noin hiljainen ja tyven on kuolema. Elämässä surraan ja\nmurehditaan. Mitä varten? Turhaa kaikki. Tänne kuin ehtii, niin lepoon\nasettuu sekä ilot että tuskat.\n\nMIKKO. Ville parka! Olispa hän yhtähyvin saattanut vielä elääkin.\n\nSILJA. Mitäpä onnea hänelle täällä oli tarjottavana. Parempi, että Herra\nhänet korjasi, ennenkuin ehti kovettua ja paatua.\n\nANTTI. Hän oli niin terävä ja vilkas... Erinomaisen kaunis poika, siksi\nkuin rupesi sairastelemaan.\n\nMIKKO. Niin oli, minäkin muistan. Oikein täytyi ihmetellä hänen\njärkeään.\n\nANTTI. Ja semmoinen pää kun sillä oli oppimaan kaikkea. Luki jo kuin\nvettä mitä kirjaa tahansa. Olisi hänestä tullut vaikka pappi, kun olisi\nmeillä ollut varoja häntä kouluttaa.\n\nSILJA. Herra antoi, Herra otti, Herran nimi kiitetty olkoon! (Peittää\nruumiin jälleen.)\n\nANTTI. Mikä varjo siellä liikkuu?\n\nSILJA. Joku on ikkunan takana.\n\nMIKKO. Kuka perhana -_? Antti, joudu! Pian pois nämä (viskaa lakkinsa\nrahojen päälle ja painaa käsillään). Jokohan ennätti nähdä?\n\nANTTI. Odotas -- se taitaa olla Matlena.\n\nMIKKO. Niin onkin. -- Hyi, kuinka säikähdin. -- Mitähän siellä\nkurkistelee... Kuunnellaanpas ... hän puhuu jotain (menee ikkunaan).\nEi! Ei ketään. Käy sisään vaan.\n\nANTTI. Mitä hän kysyy?\n\nMIKKO. Jos täällä on vierasta tuvassa.\n\nMATLENA (aukaisee oven ja katselee ympärilleen). Ei muita paitsi te?\nEikö uunilla liioin?\n\nSILJA. Ei siellä ole yhtäkään ihmistä.\n\nMATLENA (puhuu ulos). Tule, Topra.\n\nMIKKO. Ahaa! Onko Topra matkassa?\n\n(Matlena ja Topra tulevat sisään.)\n\nMIKKO. Nythän olemme taas vähitellen koossa kaikki. Kunnari kun vaan\nsaapuisi vielä.\n\nTOPRA-HEIKKI. Ovatko liikkuneet täälläpäin?\n\nMIKKO. Ketkä?\n\nTOPRA-HEIKKI. Kruununmiehet.\n\nMIKKO. Ei, minun tietääkseni. -- Ettäkö ajaisivat meitä takaa? -- Ole\nhiidessä --!\n\nTOPRA-HEIKKI. Ehk'eivät ole jäljillä vielä. Mutta varoa saamme.\n\nANTTI. Kuinka niin?\n\nMATLENA. Ei ne ole jäljillä, eikä meillä ole mitään vaaraa. Heitä vaan\nmielestäsi pois kaikki ja istu tänne lepäämään. Tänne pöydän päähän,\nnäin. Ja sitten panen minä eteesi ruokaa, että saat syödä. Enkä anna\nsinulle rauhaa, ellet syö oikein vahvasti. Tulkaa toisetkin, jos teitä\nmaittaa. Poikkesin Mäki-Mattiin sivumennen ja ostin mitä sain. Tulkaa,\ntulkaa!\n\nANTTI. Minua ei nyt maita.\n\nMATLENA. Tuossa leikkaan sinulle hyvän palasen palvattua lihaa, Topra.\nPistä suuhusi ja pure. Eläkä ajattele mitään, kuuletkos, elä yhtään\nmitään. Syö ja ole ihan huoleton. Sitten rupeat levolle, etkä muistele\nkruununmiehiä ollenkaan. Minä vaikka olen vahdissa tuolla ulkona sen\naikaa kuin nukut. Eikös niin?\n\nTOPRA-HEIKKI. Mitä sinä väkisen työnnät minulle ruokaa, kun minua ei\nkumminkaan maita. Olenhan sen sanonut jo tuhannen kertaa.\n\nMATLENA. Ei ihminen elä syömättä. Ota, hyvä Topra, niele väkisen. Usko\nminua, sinä sairastut muuten.\n\nTOPRA-HEIKKI. Se on mahdotonta. Minä en saa menemään alas. Veisit pois.\nTekee pahaa sitä katsellakin.\n\nMATLENA. Rupeatkos maata sitten?\n\nTOPRA-HEIKKI. Ei nukuta.\n\nMIKKO. Anna sinä Topran olla. Mitä hiivattia --\n\nMATLENA. Elä puhu, kun et tiedä kumminkaan. Topra ei ole syönyt eikä\nnukkunut, ollut vaan yhtämittaisessa tuskassa ja hädässä. Sitä ei\nihminen kestä, tulee viimein höperöksi.\n\nMIKKO. Ole vaiti. Tuommoisesta alituisesta hopotuksesta luulet hänen\nsitten paranevan. Heitä hiiteen. Minulla on keino, joka tepsii (ottaa\nlakin rahojen päältä). Katsopas tänne, Topra! Tokko muuttuu iloiseksi\nmielesi?\n\nTOPRA-HEIKKI. Tuossako te niitä pidätte? Päättömät kollot! Eikö teillä\nole järkeä sen verran että hakisitte niille piilopaikan. Millä hetkellä\nhyvänsä tulee vallesmanni sisään ja saa ne silmiinsä. Silloin olemme\nkiinni joka kynsi.\n\nMIKKO. Niin, tosiaankin. Kyllä nämä täytyy kätkeä. Mutta mihinkä? Sano\nsinä, Antti, joka paremmin tunnet paikat.\n\nANTTI. Miettikäähän nyt te. En minä kykene tällä haavaa.\n\nMIKKO. Uunille.\n\nTOPRA-HEIKKI. Josta ensimmäinen kerjäläinen ne kaappasee.\n\nMIKKO. Porstuan-nurkkaan sitten? Taikka navettaan.\n\nTOPRA-HEIKKI. Porstuan ne syynäävät ja navetan, jos kerran tulevat.\n\nMIKKO. No, neuvo sinä. En minä enää tiedä.\n\nTOPRA-HEIKKI. Pannaan kätkyeen -- ei, pannaan Villen sänkyyn, vaatteitten\nalle. Niin, sinne juuri, Villen sänkyyn! Villen hyvä haltija ne ottakoon\nhuostaansa.\n\nSILJA. Ei tänne!\n\nTOPRA-HEIKKI. Minkätähden ei? Villen omat ne ovat. Ei kenenkään muun.\nTulkoonpas kukaan niitä ryöstämään häneltä.\n\nANTTI. Sinä et vielä tiedä, Topra, mitä täällä on tapahtunut. -- Ville on\neronnut meistä.\n\nTOPRA-HEIKKI. Eronnut -_?\n\nANTTI. Ville on kuollut. Kylmä ruumis tuossa vaan on jäljellä.\n\nMATLENA. Kaikki surut yhtaikaa!\n\nTOPRA-HEIKKI. Kylmä ruumisko vuoteella, tuossa?\n\nMATLENA. Niin, Villen ruumis.\n\nTOPRA-HEIKKI (hiljaa itsekseen). Toinen metsässä.\n\nANTTI. Tahdotteko katsoa? (Nostaa peitettä.)\n\nSILJA (hiljaisella äänellä). Elkää peljätkö. Ei hän tee pahaa\nkenellekään.\n\nMATLENA. Autuas hän on, jos ken.\n\nTOPRA-HEIKKI. Peittäkää pois! -- Mitä siinä on katsottavaa. -- Ja mitä\nvarten pidetään kuollutta täällä sisässä? Viekää ulos. Elävät elävien\nkanssa, kuolleet erilleen. Antti ja Mikko, toimittakaa ruumis muualle.\nNiin kauvas kuin suinkin. Joutuun nyt.\n\nSILJA. Ei vielä. Antakaa olla aamuun. Hän hiljan vasta kuoli; on tuskin\nehtinyt kylmetä.\n\nTOPRA-HEIKKI. No, niin! Minun puolestani olkoon siinä, vaikka\ntuomiopäivään asti. Luuletteko että pelkään ruumiita? Oho! Mies olen.\nEnkä kalpene, vaikka tulisi se kävellen vastaani. Ruumiita ei pelkää\nmuut kuin lapset ja naiset. Hupakot! Kun säikkyvät turhia. Ruumis on\nkuin lakastunut ruoho, taikka kuin tuo halko tuolla nurkassa. Ei tiedä\neikä tunne sen enempää. Ei liiku, eikä kävele, ei hievahda paikastaan.\nJa vähitellen se mätänee, madot syövät ja kaikki katoo, niin ettei\njälkeä jää -- Semmoista on elämä ja semmoinen on maailman meno. Ei kannata\nsurra eikä huolia. Tänne tulkaa, Antti jo! Mikko, tänne pöydän luokse.\nMe juttelemme ja pieksemme suuta. Annamme palttua koko maailmalle.\nOletteko hankkineet edes viinaa meille?\n\nMIKKO. Kuinkas sitten! Täällä on pullo taskussa.\n\nTOPRA-HEIKKI. Hyvä! Tuo tänne. Ja pikari myös tai muu sen tapainen, että\njuomme kerran oikein ihmisiksi.\n\nMATLENA. Luojan lykky. Nyt hän taas on entisellään (istuu Siljan\nviereen).\n\nANTTI (tuo pikarin). Sietääpä tosiaankin saada vähän virkistystä\nnyt. -- Kovin minuun koski tuo pojan kuolema.\n\nTOPRA-HEIKKI. Viina huhtokoon mielestämme pois kaikki pahat. Siinä!\nRyypätkää miehet! Mitä te pelkäätte ja vapisette? Ruumistako? Vai noita\nrahoja tuossa? Pistä ne poveesi takaisin, Antti, siksi kuin mietimme\nniille hyvän piilopaikan. Pohjaan saakka, Mikko! Pohjaan saakka. Elä\nkihnustele, aika mies. Ja rohkaise mieltäsi. Luulenpa että housusi\ntärisevät.\n\nMIKKO. Se on pitkä valhe. Minä en tähän saakka ole tiennyt pelvosta\nmitään. Olenkosta, Antti?\n\nTOPRA-HEIKKI. Alku, näetkös, on aina vaikeinta. Tottumusta puuttuu,\nsiinä se vaan on. Mielemme horjuu samoin kuin lapsen jalat ensimmäisiä\naskeleita ottaessa. Rautaa me tarvitsemme suoniin. Terästä ja rautaa,\nettä pysyy veri alallaan. Se muuten hakkaa kuin vasaralla ja huumaa\npään. Noo, ei se mitään! Pysytään me pystyssä siltä. Eikä silmää\nräpäytetä itse paholaisenkaan edessä. Otetaanpas toinen ryyppy. Terve!\n\nANTTI. Niin, otetaan vaan. Turhaa on surra. Ei herää Ville eloon, vaikka\nhuolisin niin, että sydän halkiaisi.\n\nTOPRA-HEIKKI. Apu tuli liian myöhään. Ennemmin olisi meidän pitänyt\nryhtyä toimeen. Nyt olisimme päässeet jo paljon pitemmälle. Emme enää\nkärsisi näitä vasta-alkavan tuskia. Ville olisi jäänyt eloon,\nvoimistunut ja kasvanut. Kuka tietää minkälainen mies hänestä olisi\nmaailmaan varttunut. Meillä siitä olisi ollut ilo. Epäilykset olisivat\nhaihtuneet häntä katsellessa. Mutta nyt -- Eih! Mihin sotkeentuvat\naatokseni taas? Kolmas ryyppy! Juodaan, miehet, niin kauvan kuin\npullossa riittää.\n\nMIKKO. En ole tuntenut epäilystä minkäänlaista, enkä tuskaa liioin.\nSinua ne vaan vaivaavat, Topra. -- Kunnari kun tulisi pitämään meille\niloa. Äkin ne hälvenisivät.\n\nTOPRA-HEIKKI. Minullako epäilyksiä? Ettäkö minä olisin teitä arempi?\nHäpiä vähän! Olisiko teissä ollut kuntoa ryhtyä koko toimeen ilman\nminua?\n\nMIKKO. No, enhän minä sitä väitäkään. Mitä sinä nyt taas semmoisia?\nNostat riitaa aivan suotta.\n\nTOPRA-HEIKKI. Ja mitä varten minulla tunnonvaivoja olisi? Mitä varten,\nminä kysyn?\n\nMIKKO. Herra Jumala, eihän tässä ole tunnonvaivoista puhuttukaan.\nOnkosta, Antti?\n\nTOPRA-HEIKKI. Minä kysyn teiltä, mitä varten minulla olisi\ntunnonvaivoja? Mitä pahaa olen tehnyt, jota pitäisi minun katua? Vai\nsekö, mielestänne, olisi niin suuri synti, että tahdoin auttaa köyhiä ja\nkurjia? Niitä, jotka kärsivät vääryyttä, joita maan mahtavat ahdistavat\nja polkevat. Oliko se synti, minä kysyn? Vastatkaa!\n\nANTTI. Ei suinkaan sitä voitane synniksi lukea. Ei millään tavalla.\n\nTOPRA-HEIKKI. Meillä on sota, ymmärrättekö? Oikea rehellinen sota,\nniinkuin sen olen teille tuhannen kertaa selittänyt. Niin kauvan ei\nvielä sotaa ole kuin yhdeltä puolen vaan tapellaan, mutta kun toiset\nrupeavat puolustamaan itseänsä ja lyövät takaisin, silloin on sota\nsyttynyt. Vaan ne ensimmäiset sodan alkoivat, eikä jälkimmäiset,\nymmärrättekös nyt?\n\nMIKKO. Niin, ensimmäiset, tietysti. Rikkaat ja mahtavat.\n\nTOPRA-HEIKKI. Mitä syytä meillä sitten olis tunnonvaivoihin, hölmöt?\nHuomaatteko jo, kuinka lapsellisia te vielä olette? Ei uskoisi,\naikamiehistä. Oikein naurattaa. -- Ja maistetaanpas sen päälle.\n\nMIKKO. Vieläkö sieltä tulee?\n\nTOPRA-HEIKKI. Kun meiltä riistetään hikemme ja vaivamme hedelmät, niin\notamme ne koreasti takaisin. Se on oikeus ja kohtuus. Kun meitä lyödään,\nniin lyömme takaisin. Ja kun vaara uhkaa, niin annamme tulta. --\n\nSILJA. Toisin neuvotaan Jumalan sanassa. \"Rakastakaa vihollisianne,\nsiunatkaa niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka\nteitä vihaavat. Ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja\nvahingoittavat.\"\n\nTOPRA-HEIKKI. Tuo ei kuulu tähän. Ei ensinkään. Mutta toisen kohdan minä\ntiedän raamatusta joka meille sopii: \"Silmä silmästä, hammas hampaasta,\nveri verestä!\"\n\nÄÄNI. \"Silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä!\"\n\nANTTI. Mikä sinua vaivaa, Topra?\n\nTOPRA-HEIKKI. Se oli Jaaran ääni.\n\nMIKKO. En kuullut minä.\n\nMATLENA. Korvasi pettivät, suotta säikyt.\n\nTOPRA-HEIKKI. Jaaran ääni, niin totta kuin tässä istun. Jaaran ääni.\nKolkkona ja kumeana kuin haudan syvyydestä, mutta Jaaran ääni.\n\nMATLENA. Ja minä sinulle vakuutan, että korvasi pettivät. Elä tarkkaa\nnoin, mielesi siitä alkaa harhaella.\n\nMIKKO. Mutta jos hän hyvinkin on tuolla ulkona? Minä menen katsomaan --\n\nMATLENA. Voi, elä mene. Ei siellä ole mitään. Puhellaan muista asioista,\nettä unohtuu pois.\n\nÄÄNI. \"Silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä!\"\n\nTOPRA-HEIKKI. Hiljaa! Vaiti! -- Ovatko helvetin portit jääneet auki, kun\nkuolleet pääsevät meitä kiusaamaan?\n\nSILJA. Kriste armahda!\n\nÄÄNI. \"Silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä!\"\n\nTOPRA-HEIKKI. Pysy siellä, jossa olet, jätä elävät rauhaan! Mitä sinä\nmeistä? Eikö siinä kylläksi, että maailma meitä ahdistaa? Vieläkö\nkuolleetkin nousevat yhteen liittoon?\n\nANTTI. Viina on mennyt hänen päähänsä.\n\nMATLENA. Topra, rakas ystäväni, rauhoitu. Usko minua, tuo on vaan\nsairautta, tyhjää hourausta. Ei kuulu mitään ääniä, turhaa luuloa se\nvaan on. Näes, me olemme kaikki täällä, Mikko, Antti, Silja, minä.\nTunnethan sinä meidät?\n\nTOPRA-HEIKKI. Tunnen. Mutta ettekös te kuulleet mitään?\n\nMATLENA. Emme yhtikäs mitään. Kun rauhoitut, niin ne katoovat sinunkin\nkorvistasi.\n\nMIKKO. Otit niin monta ryyppyä syömättömään ruumiisen, siitä se tuli.\n\nMATLENA. Ja valvomisesta. Kun ei ole nukkunut moneen yöhön.\n\nÄÄNI. \"Silmä silmästä, hammas hampaasta ja veri verestä!\"\n\nTOPRA-HEIKKI. Taas se kuuluu, taas!\n\nÄÄNI. \"Veri verestä, henki hengestä!\"\n\nTOPRA-HEIKKI. Tule esiin sitten. Asetta, kirves tänne! En pelkää,\ntappelen vaikka viimeiseen veripisaraan asti. Ota avuksesi hornan pedot\nja itse pääperkeleet lisäksi. En pelkää sittenkään. Kirves, kirves\ntänne!\n\nMATLENA. Voi, taivaan vallat! Topra!\n\nTOPRA-HEIKKI. Odotas! Se säikähtikö nyt ja läksi pakoon?\n\nMATLENA. Läksi. Pakoon läksi. Ei ole mitään enää. Nyt pääsit rauhaan.\nTule levolle. Tänne penkille. Silja antaa tyynyn. Tule! Ei ole mitään\nenää. Se pakeni pois.\n\nTOPRA-HEIKKI. Lieneekö ollutkaan. Mielenhouretta vaan. Henget eivät\npuhu. Eivätkä ne täällä meidän keskellämme liiku. Ei ole mitään\nluonnotonta, vaikka jotkut niin luulevat. Taika-uskoa se vaan on. Taikka\nmielenhouretta niinkuin minulla. Ei henget meitä vihaa eikä härnää.\nToisessa maailmassa ne ovat. -- Juopa syvä välillä. Ei voi tulla sieltä\ntänne.\n\nMIKKO. Nyt hän puhuu järkevästi. Jumalan kiitos, että meni ohitse.\nRupesi tekemään jo pahaa minullekin.\n\nANTTI. Ehkä on parasta että seuraat Matlenan neuvoa ja menet levolle\n\nMATLENA. Kas tässä sinun kelpaa maata. Nuttuni panin alle, että on\npehmoisempi. Tule nyt Topra!\n\nTOPRA-HEIKKI. Istutko sinä luonani, Matlena? (Laskeutuu pitkälleen.)\n\nMATLENA. Istun toki (asettuu jakkaralle). Tässä näin, ihan likellä, Enkä\npaikaltani hievahda. Ole vaan rauhassa,\n\nTOPRA-HEIKKI. Laske kätesi tänne korvalleni. Noin, nyt on hyvä. Nyt ei\nkuulu mitään. -- Kumma että löi niin heikoksi miehen. Että kuulee\nolemattomia ääniä. Ei se muuta ollut kuin heikkoutta, luonnon\nheikkoutta.\n\nANTTI. Niin, eihän sitä ihmetellä sovi. Mieskin on ihminen, vaikka\nolkoon kuinka väkevä.\n\nTOPRA-HEIKKI. Tähän saakka en vielä ole säikkynyt enkä pelkoa tuntenut.\nMutta jopa nousivat ihokarvat yksin pystyyn ja kylmä hiki vieläkin valuu\npitkin ruumista... Oli niin outoa ja luonnotonta, sehän sen teki.\n\nMATLENA. Niin, sehän sen teki.\n\nANTTI. Elä puhele enää, vaan koeta nukkua. -- Ollaan kaikki hiljaa, että\nhän saa unta (muuttaa Siljan luokse).\n\nMIKKO. Parasta kun rupehimme maata jokaikinen.\n\nTOPRA-HEIKKI. Siitä minulla vaan on paha mieli, että ennätti Ville\nkuolla. Se meni nyt niinkuin turhaan kaikki. Vaikka onhan niitä muita\njäljellä. Paljonkin muita.\n\nMATLENA. Nuku nyt, nuku! Heitä pois mielestäsi nuo asiat. Meillä on\naikaa miettiä niitä sittenkin taas, kun heräät.\n\nTOPRA-HEIKKI. Sinä, Matlena! Oma tyttöni! -- Kultanuppuni! -- Pidätkö sinä\nminusta nytkin vielä? Vaikka olen tänlainen -- pahantekijä.\n\nMATLENA. Minun silmissäni olet kuitenkin hyvä, parhain kaikista. Mutta\nnyt et saa virkkaa enää mitään. Et ainoata sanaa.\n\nTOPRA-HEIKKI. En, en. -- Minä tottelen sinua ja nukun.\n\nSILJA (puoliääneen Antille). Eiväthän kaikki voi olla rikkaita, toisten\ntäytyy olla köyhiä, sen on Jumala viisaudessaan niin määrännyt... Ja\nitsekunkin tulee kantaa ristinsä kärsivällisyydellä, eikä soimata Herran\ntöitä, jos kohta niitä ei ymmärräkään. Ollaan uskolliset kuolemaan\nsaakka, kyllä ne sitten aikanaan kaikki selviävät.\n\nANTTI (samoin puoliääneen). Ei köyhyys taivaasen auta. Sen ainakin\nkokemus näyttää.\n\nSILJA. Sitä et tiedä. Muista vertausta rikkaasta miehestä ja\nLatsaruksesta.\n\nANTTI. Se nyt oli se yksi tapaus. Sopineeko sama vertaus kaikille.\n\nSILJA. Kyllä, kun vaan iloisella ja nöyrällä mielellä taipuu kärsimisen\nalle. Luulen että silloin jo täälläkin annetaan joskus tuntea taivaan\nesimakua.\n\nMIKKO (Matlenalle puoliääneen). Matlena, kuulehan?\n\nMATLENA. Mitä sitten? Puhu hiljaa.\n\nMIKKO. Kuinka oli Topra saanut päähänsä, että ... että Jaara on kuollut?\n\nMATLENA. Elä kysele.\n\nMIKKO. Mielenhourettako kaikki?\n\nMATLENA. Ole vaiti, ettei hän herää... Kylläpähän sitten kuulet --\n\nMIKKO. Voisit tuota kumminkin sanoa. Minulle tahtoo nousta niin pahoja\naavistuksia...\n\nMATLENA. Hiljaa --! Siellä tulee joku.\n\nMAIJU (tulee juosten sisään). Äiti, äiti! Kiiltonappisia herroja!\nKahdella hevosella. Ajavat täyttä laukkaa tänne... Kas, johan ne ovat\nkaikki täällä...\n\nMIKKO. Kiiltonappisia herroja? Vie sinun perhana!\n\nANTTI. Pakoon! Kiiruusti!\n\nMATLENA. Voi, Jumala!... Ennätämmekö?\n\nTOPRA-HEIKKI. Mikä on?\n\nMATLENA. Elä säikähdä. Meidän täytyy joutua pois metsään. Nouse pian\nylös.\n\nMIKKO. Kruununmiehet meitä ajavat takaa. Helkkuna, nyt ne ovat jo\npihassa.\n\nANTTI. Porstuan ovi kiinni! Säppiin!\n\nTOPRA-HEIKKI. Ei! Antaa heidän tulla.\n\nMATLENA. Mitä aiot? Topra -_?\n\nTOPRA-HEIKKI. Levollisia kaikki! Ei mitään hätää. Jättäkää minun\nhuostaani. Suut kiinni, te muut. Mikko, muista! (Vallesmanni,\nsiltavouti, jahtivouti ja kaksi renkiä tulevat. Rengit pysähtyvät\novelle.)\n\nMAIJU. Isä, tekevätkö ne meille pahaa, nuo?\n\nANTTI. Elä pelkää. Mene äidin luokse.\n\nVALLESMANNI. Hyvää iltaa!\n\nTOPRA-HEIKKI. Jumal'antakoon hyvää iltaa, Herrat kun ovat lähteneet\noikein miehissä liikkeelle. Susiako ajetaan, koska jahtivouti on\nmatkassa?... Istukaa, hyvät herrat, istukaa! Sohvat tässä talossa ovat\nvähän kovia, ei ole pantu resooria, mutta ehkä nuilla passaa pikkuisen\nlevähtää yhtä kaikki... Ellette pelkää, että tarttuu täitä vaatteihinne?\n\nVALLESMANNI. Tekö olette haltijana tässä?\n\nTOPRA-HEIKKI. Haltijana? Minä? Kas, kuinka herra vallesmanni on\nleikkisä. Tuommoiset kauniit, kiiltävät napit nutussa ja kysyy sentään,\njos minä olen hänen haltijansa... Vai liekö minua tosiaan niin ylennetty\nvirassa? Mitä?... Ei tuo suotta olisi. Kyllä reuhkasin valtion työssä\nkaiken kevättä ja kesää, että kannattaisi vainen. Vaatteenikin kulutin,\nettei ole kuin ryysyt jäljellä. Nähkääs tätä! Siinä riekale riekaletta\nkorville lyö... On se vähän kummallista sittekin. Saman isännän\npalveluksessa toisen nuttu noin kaunistuu, toisen käy tämmöiseksi...\nKuka osaa selittää syyn? Minun järkeni ei pysty.\n\nSILTAVOUTI. Osaatkos selittää, miksi toiset nousevat mäkeä ylös, toiset\ntaas laskevat mäkeä alas että hurajaa?\n\nVALLESMANNI. Emme ole tulleet tänne suuta pieksämään, vaan viran\npuolesta, niinkuin tiedätte. Siltavouti ottaa paperit esille ja pitää\nprotokollaa. Toimitus alkaa. Muistutan kaikkia läsnä-olevia vastaamaan\nkysymyksiini suoraan ja kiertelemättä. Ilveilyt jättäkää sikseen, ne\neivät teitä pitkälle auta.\n\nTOPRA-HEIKKI. Siis kysyttiin meiltä jo aluksi, kuka tässä on haltijana.\nVastaus: köyhän majassa on haltijana ensimmäinen paras herra, joka\nsisään astuu. Pöydän luokse hän marssii kohta suoraa päätä ja on sitten\nkuin isäntä ainakin. Mutta köyhä kun tulee herrastaloon, niin huutia\ntietäköön. Alimmalle portaalle saa pysähtyä, taikka huoneesen jos\nlasketaan, niin tuonne kynnyksen eteen --\n\nJAHTIVOUTI. Suus' kiinni nyt!\n\nVALLESMANNI. Ketkä teistä asuvat tässä tuvassa?\n\nSILJA (hiljaa.) Vastaa, Antti.\n\nANTTI. Minähän tämän olen hyyrännyt.\n\nVALLESMANNI. Nimi?\n\nANTTI. Vaaranen, Antti Vaaranen, työmies.\n\nTOPRA-HEIKKI. Ilman työtä ja ruokaa.\n\nVALLESMANNI. Vaimonne?\n\nSILJA. Silja Korpela.\n\nVALLESMANNI. Ja nämä muut?\n\nMATLENA. Matlena minä olen. Mehtolan Matlena, Savion kylästä, Kuopion\npitäjää. Tuo, joka uunin luona seisoo, on veljeni, Mikko. Ja tämä tässä\non Topra-Heikki, Pohjanmaalta. Tuli viime talvena tänne rautatientyöhön\nja on kerrassa mies semmoinen, ettei hänen vertaistaan monta olekaan.\nAntaisi toiselle vaikka silmän päästään. Kysykää keneltä hyvänsä, niin\nsaatte kuulla.\n\nSILTAVOUTI. Omansa kunkin hyvä, sammakonkin nuijapää.\n\nVALLESMANNI. Vaiti! -- Missä olette --\n\nMATLENA. Työhönkin pystyy, jos mihin. Eikä surkeile voimiaan, on aina\nensimmäinen ja viimeinen. Siinä häntä mainitaan vallan ihmeenä, ja sen\nvuoksi kait' hänelle on annettukin nimi Topra-Heikki, ei hän Topra ole,\npapinkirjassa --\n\nVALLESMANNI. Missä olette viettäneet nämä viimeiset päivät? Vastatkaa\nensin te, Vaaranen.\n\nSILJA (hiljaa). Tunnusta kaikki rehellisesti. Elä salaa mitään.\n\nANTTI. Keskiviikkona läksimme Matlenan kanssa näitä hakemaan, Mikkoa ja\nTopraa. Lauvantai-iltana ne löysimme Suonenjoelta.\n\nVALLESMANNI. Metsästä jonkun matkaa Ruohomäen talosta?\n\nTOPRA-HEIKKI. Kotkakallion juurelta, valkean äärestä. Vieläkö pitää\ntarkemmin selittää?\n\nANTTI. Lienee ollut likellä Ruohomäen taloa, en tunne niitä paikkoja.\n\nVALLESMANNI. Olitteko metsässä koko sen yön?\n\nTOPRA-HEIKKI. Yhtä varmaan kuin te haudoitte itseänne lämpimässä\nsängyssä höyhentyynyillä.\n\nJAHTIVOUTI. Ole ääneti, kun ei sinulta kysytä.\n\nTOPRA-HEIKKI. Lupa puhua, koska minulla on yhtä hyvä suu kuin\nsinullakin.\n\nMATLENA (puoliääneen). Topra, malta mieltäsi, onneton!\n\nTOPRA-HEIKKI. Saako tietää, mitä tämä tutkiminen oikeastaan merkitsee?\nMistä meitä epäillään? Mistä syytetään? Sanoo hänet kerrassaan suoraan,\nilman verukkeita ja kiertelemisiä.\n\nVALLESMANNI. Teitä epäillään syyllisiksi murhapolttoon, varkauteen ja\nmurhaan.\n\nSILJA. Voi armollinen Jumala!\n\nMIKKO. Murhaan --!\n\nTOPRA-HEIKKI. Todistuksia! Todistuksia vaaditaan, ennenkuin miestä\nvangitaan. Tunnetaan mekin tapojanne sen verran. Noh, joutuun, te\nlainvalvojat ja hyvän järjestyksen ylläpitäjät! Millä näytätte toteen,\nettä olemme tehneet kaiken tuon?\n\nVALLESMANNI. Mies, joka löydettiin murhattuna, kävi yöllä minua\ntavoittamassa. Rengit, tomppelit eivät tulleet minulle ilmoittamaan,\nmutta --.\n\nTOPRA-HEIKKI. Antoivat teidän nukkua rauhassa peittojen alla. Siinä\ntekivät pahasti. Nyt jäi koko asia peittoon.\n\nVALLESMANNI. Eipähän jäänyt. Elä ilku vielä! Hän oli puhunut tuvassa\nsiksi paljon, että sinut otamme kiinni kaikessa tapauksessa.\nYmmärrätkös? Vai pitääkö yhä selvemmästi puhua?\n\nMATLENA. Armoa, herra vallesmanni, elkää tehkö häntä onnettomaksi.\nAntakaa hänen olla vapaana, me lähdemme Amerikkaan yhdessä, ijäksi\npäiviksi pois koko maasta, ei tarvise peljätä, meistä ei ole haittaa\nkenellekään. Kuulkaa minua, hyvät herrat! Mitä hyötyä siitä on, jos\npanette hänet linnaan, ei hän muuta kuin paatuu siellä ja kovettuu, ja\nsitten kun pääsee vapaaksi, hän ehkä todenperästä on paha, jota hän ei\nnyt ole, jos häntä oikein tuntisitte --\n\nVALLESMANNI. Jo riittää --\n\nMATLENA. Vaikka hän kyllä on rajuluontoinen ja kiivas, varsinkin nyt,\nkun rautatiellä työt lopetettiin ja miehet jäivät leivättömiksi eikä\nminkäänlaista ansion toivoa koko talvena. Onko kumma, jos silloin\nmeneekin sekaisin pää, ettei enää voi hillitä luontoansa. Menkää\nitseenne, hyvä herra, jos teiltä äkkiä otettaisiin virka pois ja te\njoutuisitte mieron tielle, eiköhän kävisi mieli karvaaksi. Tulee silloin\nsanoneeksi ja tehneeksi, jota ei ajattelekaan ja jota jäljestäpäin kyllä\nkatuu --\n\nSILTAVOUTI. Sen kieli kun laulaa.\n\nMATLENA. Täytyyhän ihmisten antaa anteeksi toisilleen, antaa Jumalakin\nanteeksi ja armahtaa ja auttaa, ei pane kuormaa kuorman päälle eikä\npaina yhä alemmaksi. Mitä suurempi syntinen, sitä enemmän Jumala\nrakastaa ja holhoo ja hoitaa, tehkää samoin, hyvä herra, sen Jumala\nteille palkitsee viimeisenä tuomiopäivänä, ellei ennen --\n\nVALLESMANNI. Jo riittää, jo riittää, minä sanon! Ihme, kumma, ettei pidä\nsaaman tottelemaan.\n\nTOPRA-HEIKKI. Puhu seinälle tuossa! Siitä ehkä ennemmin löydät sydäntä,\nkuin tuommoisen virkanutun alta.\n\nVALLESMANNI. Tämän lompakon löysimme metsästä. Mihinkä on joutunut\nsisältö?\n\nTOPRA-HEIKKI. Mitä se sisälsi? Sanokaapa sekin.\n\nVALLESMANNI. Ruohomäen isännän rahat.\n\nTOPRA-HEIKKI. Erehdys. Se ei sisältänyt Ruohomäen isännän rahoja.\n\nVALLESMANNI. Vaan mitäs sitten? Ilmoita, koska tiedät paremmin.\n\nTOPRA-HEIKKI. Köyhän väen hikipisarat siinä oli kultamarkoiksi\nmuutettuina.\n\nVALLESMANNI. Reuhaa nyt oikein uhalla. Kyllä tukitaan suusi pian.\n\nJAHTIVOUTI. Emmeköhän saisi noita käsiä edes pysymään alallaan?\n\nVALLESMANNI. Panee heidät rautoihin.\n\nTOPRA-HEIKKI. Tehkää hyvin! Tässä molemmat ketarani. Asettakaa\nvihkisormukset paikoilleen. Missä pappi, että lukisi siunauksen.\n\nSILTAVOUTI. Kyllä me sinut papittelemme. -- Mutta sitä on huikari,\nyhtäkaikki. En mokomaa ole ennen tavannut.\n\nMATLENA. Minut kiinni myös! Raudat käsiin niinkuin hänellekin.\nKuuletteko! Minä tahdon seurata häntä. Viekää meidät molemmat. Hän on\nmieheni, Jumalan edessä. Jotka Jumala on yhteen luonut, ei niitä pidä\nihmisten eroittaa. Onhan teillä rautoja vielä? Tuokaa! Tuokaa pian!\n\nVALLESMANNI. Tunnustatteko itsenne syylliseksi samoihin rikoksiin?\nMurhaan, murhapolttoon, varkauteen?\n\nTOPRA-HEIKKI. Häpiä! Sun musta sielusi niitä tekee, ei hän.\n\nVALLESMANNI. Muuten en voi teitä vangita.\n\nMATLENA. Miks'ette voi? Yhtä hyvin kuin hänenkin. Sanoinhan teille jo,\nettä olen hänen vaimonsa, samaa sielua, samaa ruumista. Ettekö tiedä,\nmeidän tulee jakaa kaikki, surut ja murheet, vaivat ja vastukset --\n\nTOPRA-HEIKKI. Elä heitä rukoile, turhaa se on. Tule tänne, että saamme\npuhella vielä viimeisen kerran, -- istumme tähän -- kirjoitelkaa sitä\nrotokollaanne siellä sen aikaa.\n\nVALLESMANNI. Ilmoittaako Vaaranen, mihinkä Ruohomäen rahat ovat\njoutuneet?\n\nSILJA (hiljaa). Pysy totuudessa, Antti, käyköön kuinka hyvänsä!\n\nVALLESMANNI. Antakaa suora vastaus. Kieltäminen ei teitä hyödytä,\nasiasta otetaan selvä kumminkin.\n\nMIKKO. Elä hämmenny, ajattele ennenkuin vastaat.\n\nVALLESMANNI. Vaiti siksi kuin teiltä kysytään. -- Antti Vaaranen, missä\novat Ruohomäen isännän rahat?\n\nANTTI. Tässä.\n\nVALLESMANNI. Ovatko siinä kaikki?\n\nANTTI. Niin luulen.\n\nVALLESMANNI. Tekö ne otitte?\n\nANTTI. En.\n\nVALLESMANNI. Mukana olitte kumminkin?\n\nANTTI. En.\n\nVALLESMANNI. Kuka teistä sen teki?\n\nANTTI. Sitä en tiedä.\n\nVALLESMANNI. Miettikää tarkkaan.\n\nANTTI. En tiedä.\n\nVALLESMANNI. Mutta sen tiesitte, että varastettuja ne olivat?\n\nMIKKO. Kuuntele, Topra!\n\nTOPRA-HEIKKI. Mitä, mitä? -- Josko Antti tiesi? Miks'et vastaa, pöllö?\nEihän sinulla ollut aavistustakaan. Minä ne pistin hänen taskuunsa, enkä\ntehnyt selkoa, ajoin hänet tiehensä, kun rupesi ällistelemään ja\nutelemaan. Sinä olit läsnä, Matlena. Eikö ole asia niinkuin kerroin?\n\nMATLENA. Aivan niin, Antti on syytön. Metsässä olimme yhdessä koko ajan,\nja luulimme näiden olevan tulipaloa sammuttamassa. Eikä hän olisi\nlähtenyt koko matkalle ilman minun houkutuksiani.\n\nVALLESMANNI. Mitä sanoo Vaaranen itse?\n\nSILJA (hiljaa). Mutta arvasit sinä sen kumminkin. Puhu totuutta, elä\nkiertele.\n\nANTTI. Silloinpa viedään minut linnaan.\n\nSILJA. Kärsitään mitä olemme ansainneet.\n\nANTTI. Kuinka käy sinun ja noiden lasten?\n\nSILJA. Se on Jumalan tahdossa.\n\nTOPRA-HEIKKI. Mitä ne siellä supattavat. Eihän siinä ole arvelemista.\nSelvä asia.\n\nANTTI. Kyllä minä tiesin, että ne olivat varastettuja.\n\nTOPRA-HEIKKI. Sen valehtelet, ruoja. Oletko sekaisin päästäsi, vai mikä\nsinut huilaa? Kun tapotahallaan menee tekemään itsensä onnettomaksi. Ja\nvallan suotta. Mieletön sinä olet, järkiään. En osaa muuta sanoa. Pöllö!\nEthän sinä tiennyt mitään. Et, saakeli vie, tiennytkään. Mitä höpöttelet\nturhia? Mokoma vehnänen!\n\nMIKKO. Siljan työtä tuo.\n\nTOPRA-HEIKKI. Onko totta? Te häntä kehoititte siihen? Herra tule ja\npuserra! Sielullenneko luulitte sillä autuuden voittavanne?\n\nMATLENA. Voi Silja, minkä teitte. Parhain keino saada häntä todenperästä\npahantekijäksi.\n\nTOPRA-HEIKKI. Ettekö ymmärrä sen vertaa? Minä kysyn, ettekö ymmärrä,\nmissä tilassa hän on, kun sieltä palajaa. Kuka huolii vankina ollutta\ntyöhönsä semminkään? Kuka ottaa häntä huoneihinsa asumaan? Kuka pitää\nhäntä enää ihmisenä? Kuka uskaltaa tulla likelle? Ettekö ymmärrä tätä\nkaikkea, ettekö --\n\nANTTI. Elä Siljalle intoile, itsehän minä tunnustin.\n\nTOPRA-HEIKKI. Ota sanasi takaisin. Kiellä! Sinä olit säikähdyksestä\nsekaisin --\n\nANTTI. En ollut. -- Minä tiesin, että rahat olivat varastetut.\n\nTOPRA-HEIKKI. Ja minä tiedän että sinä olet pöllö.\n\nVALLESMANNI (katseltuaan protokollaa). Hyvä on! -- Ja nyt olemme sitten\nvalmiit. Lähtekääpä matkaan kaikki kolme.\n\nMIKKO. Kuka kolmas?\n\nSILTAVOUTI. Vielä häntä kysyy. -- Sinä tietysti, kukas muu.\n\nMIKKO. Eipä minua ole tutkittukaan.\n\nVALLESMANNI. Sinun ansioitasi tunnetaan sen verran ilman tutkimattakin.\nSamoin kuin tämänkin miehen.\n\nTOPRA-HEIKKI. Minun tähteni he vangitaan. Minä, kurja, olen heidät\nonnettomiksi tehnyt. Voi, ettei maa minua niellyt sitä ennen! Ettei\nsalama iskenyt kuoliaaksi! Etten sitä aavistanut! Kovimman kosken\nolisin hakenut ja sinne hypännyt. Voi, kurjaa matoa, mikä olen!\n\nMATLENA. Topra, rakas ystävä --\n\nTOPRA-HEIKKI. Mene pois! Elä tule likelle kirottua miestä! Pois, ettei\nonnettomuus sinuakin tapaa --\n\nMATLENA. Syöksetkö minut luotasi nyt, viimeisellä hetkellä? -- Semmoisetko\njäähyväiset sinulta saan -_?\n\nTOPRA-HEIKKI. Mitäs välität minusta, jonka taivaskin on hyljännyt? --\nLähtekää, elkää viivytelkö enää!\n\nMATLENA. Jumalan haltuun, Topra! Vielä yhdymme kerran. Ellei täällä,\nniin toisessa elämässä. Siellä ei eroiteta. Jumalan haltuun, Topra! Voi\nhyvin! Jumalan haltuun!\n\nMIKKO. Hyvästi, Matlena!\n\nMATLENA. Hyvästi, veljeni! Lohduta Topraa. Pysykää yhdessä (vaipuu\npenkille).\n\n(Menevät; Jahtivouti ja Topra edellä, Mikko ja rengit jäljessä.)\n\nVALLESMANNI. Nouskaapa ylös, Vaaranen! Ne meidät jättävät muuten.\n\nMAIJU. Vievätkö ne isän meiltä pois, äiti?\n\nSILJA. Pääsetköhän sinä milloin vapaaksi?\n\nANTTI. Kukapa sen edeltäpäin osaa sanoa. Ehkä vallesmanni voisi tietää?\n\nVALLESMANNI. Miksi oikeus hänet katsoo. Aikaa ei voi niin määrätä, mutta\nvankeutta siitä teille tulee, ja Mehtolalle samoin. Topra-Heikki\nluultavasti tulee saamaan kuolemanrangaistuksen.\n\nMATLENA. Taivaan vallat! -- Kuolemanrangaistuksen!\n\nANTTI. Hyvästi, Silja! Eipähän tässä auttane muu kuin lähteminen.\n\nSILJA. Eläs vielä. Minua niin pyörryttää. Ajatukset hämmentyvät. Eläs\nmene, Antti.\n\nANTTI. Täytyyhän mun.\n\nMAIJU. Elkää jättäkö meitä, isä, meille tulee niin kovasti ikävä.\nKuuletteko, elkää jättäkö!\n\nANTTI. Ehkä hyvät ihmiset auttavat, että saat tuon ruumiin maahan.\n\nSILJA. Unta? Pahaa unta taikka hourausta?... Minä kun valvoin niin\npaljon Villen kanssa. Enkä ole syönyt moneen aikaan ... niin kummako,\njos heikkoudesta menee sekaisin... Kun pääsisin selviämään taas... On\nniin vaikeata tämä. Niin kovin vaikeata.\n\nANTTI. Se tuli liian äkkiä. Et saa sitä vielä tajuntaasi.\n\nSILJA. Ettäkö sinua viedään linnaan? Vangiksi?\n\nMAIJU. Isääkö linnaan? Äiti, isääkö linnaan? (Itkee.) En minä anna, en,\nen!... Voi, en minä anna... Nuoko herrat ne vievät?... Mitä varten?...\nViekää muita, elkää isää. Hyvä, rakas herra, elkää viekö isää... Minä\npoimin teille marjoja ensi kesänä (polvilleen). Rakas Jumala taivaassa!\nSano heille, etteivät saa viedä isää linnaan! Lähetä enkelit meitä\nsuojelemaan. Rakas Jumala taivaassa, opeta minua rukoilemaan, että\nkuulisit ääntäni, etteivät veisi isää linnaan...\n\nVALLESMANNI. Oletko valmis?\n\nANTTI. Olen.\n\nVALLESMANNI. Sitten lähdemme.\n\nMATLENA. Kuolemanrangaistuksen? Niinkö sanoitte?\n\nVALLESMANNI. Sehän se tulee tahallisesta murhasta. Muita suuria rikoksia\nkun vielä on lisäksi.\n\nMATLENA. Nuori hän on, parhaassa voimassaan ja nyt jo päivät lopetetaan.\nEi ole ihmisillä enää sääliä eikä Jumalalla armoa.\n\nVALLESMANNI. Tulettekos, Vaaranen?\n\nANTTI. Hyvästi jääkää!\n\nMAIJU (tarttuu häneen kiinni). Minä en laske teitä, isä, en laske --\n\nANTTI. Päästä irti, lapseni, ei se siitä parane kuitenkaan (irroittaa\nitsensä ja menee vallesmannin ia siltavoudin seurassa).\n\nMAIJU (juoksee jonkun askeleen ovea kohti). Isä! Isä --! (Ovi paiskataan\nkiinni. Maiju saa vetotaudin ja kaatuu lattiaan.)\n\nSILJA. Taivaallinen isä! Maiju, lapseni, mikä sinun on? (Kumartuu hänen\nylitsensä.) Matlena, avuksi, hän kuolee.\n\nMATLENA. Vieläkö täytyy teidän tätäkin kestää?\n\nSILJA. Herra, Herra, Herra! Minä uskon, auta epäuskoani!\n\n(Esirippu laskee.)\n\n[1888.]\n\n\n\n"]