Historiallinen romaani sijoittuu 1400-luvun taitteeseen ja kuvaa Puolan ja Liettuan kamppailua Saksalaista ritarikuntaa vastaan. Tarina seuraa nuoren ritarin vaiheita sekä Jurand Spychowlaisen tytärtään kohtaan osoittamaa uhrautuvuutta ristiritarien juonittelujen ja väkivallan keskellä.
Henryk Sienkiewiczin 'Ristiritarit' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1740. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
RISTIRITARIT
Yhdeksänosainen historiallinen romaani
Kirj.
HENRYK SIENKIEWICZ
Puolankielestä suomentanut
Reino Silvanto
Porvoossa, WSOY, 1936.
PUOLALAISISSA NIMISSÄ ÄÄNNETÄÄN:
(Suunnilleen) c kuin suomen ts, siis esim. Macko, lue: Matsko, tai Olesnica-Oljesnitsa, Bogdaniec-Bogdanjets; ch kuin voimakas h (= saksan ch sanassa Fracht), esim. Spychow, lue: Spyyhhoff; cz kuin tsh, saksan tsch, esim. Sienkiewicz, lue: Sjenkjeevitsh, tai Cztan, lue: Tshtan; rz k:n, p:n ja t:n jäljessä kuin sh, saksan sch, mutta muuten kuin zh, ranskan j tai venäjän zh, esim. Krzemien, lue: Kshemjen, mutta Zgorzelice, lue: Sgorzhelitse; sz kuin sh, saksan sch, esim. Janusz, lue: Jaanush, tai Maszkow, lue Mashkoff; z kuin soinnillinen s-äänne (saksan s sanassa Rose tai venäjän z) esim. Zbyszko, lue: Sbyshko, tai Zych, lue: Syhh (soinillinen S). Käytännöllisistä syistä on pehmennys- ym. merkit jätetty pois nimistä ja puolan a (piste alla) kirjoitettu on (om) sekä puolan e (piste alla) merkitty en (em). Kirjain i vokaalin edessä ääntyy kuin j, esim. Jagienka, lue: Jagjenkka, tai Jagiello, lue: Jagjello. Puolalaisissa nimissä on korko aina viimeistä edellisellä tavulla ja se pidentää tavun, jos tämä on avonainen.
ALKUSANANEN.
Tämän nyt suomennetun Henryk Sienkiewiczin maineikkaan romaanin pohjana ja taustana ovat Saksalaisen ritarikunnan, s.o. ristiritarien sekä puolalaisten ja liettualaisten väliset suhteet noin vuoden 1400 vaiheilla. Tapahtumain paikka on Itämeren kaakkoispuolella laajalla Slesian ja Liettuan välisellä alueella. Mainittu ritarikunta on nuorin niistä kolmesta suuresta hengellisestä ritarikunnasta (kaksi muuta: johanniitat ja temppeliherrat), jotka Palestiinassa perustettiin Jerusalemin pyhiinvaeltajien suojaksi muhamettilaisia ja rosvoja vastaan sekä sairaiden hoitamiseksi. Ristiritarikunnan tunnuksena oli pyhä risti, jonka puolesta se siis taisteli, ja siitä se sai nimensäkin, varsinkin kun ristiritarin valkoisessa viitassa oli kuvattuna musta risti. Tämän ritarikunnan perustajat olivat pääasiallisesti Lyypekistä ja Bremenistä Pyhään maahan saapuneita kauppiaita, jotka antoivat ritarikunnalle sen saksalaisen leiman. Kun järjestö oli toiminut lähes kymmenen vuotta, se järjestettiin uudelleen temppeliherroin ja johanniittain tapaan ja paavi Innocentius III julisti sen itsenäiseksi v. 1199. Nyt ritarikunta alkoi taistella Itämaiden uskottomia vastaan, saaden maallisilta hallitsijoilta kannatusta ja kohoten läänitysten ja lahjoitusten ansiosta huomattavaan rikkauteen.
Ristiritarien toimintaan kuului siis luonnostaan kristinuskon levittäminenkin, ja tästä syystä saksalaisten ristiritarien neljäs suurmestari Hermann von Salza lähetti v. 1230 Saksan keisarin pyynnöstä yhden osaston Preussiin, jonka keisari lupasi ristiritareille, jos nämä kääntävät pakanallisen Preussin kristinuskoon. Vasta 50-vuotisen kiihkeän taistelun jälkeen balttilaiseen rotuun kuuluvat muinaispreussilaiset kukistettiin ja saksalaistettiin. Mutta jo sitä ennen oli Liivinmaalla perustettu Kalpaveljesten ritarikunta yhtynyt siihen v. 1237, jolloin Saksalainen ritarikunta sai haltuunsa Kuurin- ja Liivinmaan; Viron ym. pienempiä alueita se sai 1346.
Kun viimeinenkin osa Pyhää maata oli v. 1291 joutunut muhamettilaisten käsiin, ristiritarikunta siirsi istuimensa Palestiinan rannalta, syntymäseudultaan, ensin Venetsiaan ja pian sen jälkeen, nimittäin v. 1309 siihen maahan, joka jo oli tullut sen toiminnan pääpaikaksi, Preussiin, ja määräsi Marienburgin lujan linnan Veikselin itäisen suuhaaran Nogatin varrella suurmestarinsa asunnoksi. Näin tämä etelässä syntynyt soturiseura ja veljeskunta siirtyi kokonaan Itämeren kaakkoiskulmaan, jossa se saavutti huomattavan historiallisen merkityksen ja eli varsinaisen satavuotisen kukoistuskautensa (1309-1410), jolloin ristiritarien huomattavimmat suurmestarit Winrich von Kniprode ja Konrad von Jungingen johtivat veljeskuntaa saavuttaen ulkonaista menestystä.
Mutta laajentaessaan valtaansa Itämeren rannoilta sisämaahan ja lännestä itään ristiritarikunta sai vastaansa Liettuan ja Puolan. Varsinkin Liettuaa vastaan oli sotia (Heidenfahrten) koko 1300-luvun aikana, sillä tämä maa oli vielä kääntämättä kristinuskoon. Mutta juuri kristinuskon levittämisen varjolla ristiritarit saattoivat levittää myös valtaansa, harjoittaa ryöstelyä ja hävittää maita ja mantuja. Vihdoin läntinen Liettua eli Samogitia (Zmudz) joutui ristiritarien valtaan v. 1380. Gotlanti joutui heille kymmeneksi vuodeksi v. 1398, Neumark v. 1402, olipa Albrekt Mecklenburgilaisen aikana, joka oli Ruotsin ja Suomen kuninkaana 1364-89, puhe Ahvenanmaan panttaamisesta ristiritarikunnalle, mutta siitä ei kuitenkaan tullut mitään.
Valtaannousu kasvatti ristiritarikunnassa ylimielisyyttä ja halveksuntaa, eikä valtiollisissa asioissa näin ollen noudatettu aina sitä viisautta, mikä olisi ollut vaaranalaisessa asemassa olevalle ritarikunnalle välttämätöntä. Varsinkin kävi asema uhkaavaksi sen jälkeen, kun Puola ja Liettua yhdistyivät, mikä suureksi osaksi tapahtui juuri ristiritarien peloittavasti kasvavan vallan johdosta, ja Liettuan suuriruhtinas Jagello nousi Puolan valtaistuimelle v. 1386, jolloin ristiritarikunta liettualaisten kristinuskoon kääntymisen johdosta menetti olemassaolonsa tärkeimmän edellytyksen. Siitä huolimatta ristiritarikunta muka kristinuskon levittämisen varjolla ahdisteli puolalaisia ja liettualaisia, kunnes suhteet kärjistyivät äärimmilleen ja suurmestari Ulrich von Jungingen veljensä ja edeltäjänsä kuoltua uhkarohkeasti antautui avoimeen taisteluun Puolaa vastaan menettäen Tannenbergin suuressa taistelussa v. 1410 henkensä, jolloin myös ristiritarikunnan valta-asema päättyi. Saksalaisten suuri hyöky puolalaisia ja liettualaisia vastaan, sen voimakas "Drang nach Osten" oli kärsinyt musertavan tappion, ja kului pitkä aika, ennen kuin se taas nousi uhkaavaksi, mutta silloin jo toisenlaisten valtiollisten olosuhteiden vallitessa. Nyt alkoi tämä omaperäinen ja ainoalaatuinen valtiolaitos, tämä peloittava ristiritarien sotilaallinen veljeskunta sortua ja menetti Thornin rauhoissa 1411 ja 1466 lopulta kaikki muut alueensa paitsi Itä-Preussin. Kun uskonpuhdistus oli levinnyt Preussiin, muutti ristiritarikunnan viimeinen suurmestari Albrekt von Brandenburg Martti Lutherin kehoituksesta viimeisen alueensa Itä-Preussin perittäväksi, Puolan yliherruuden alaiseksi herttuakunnaksi v. 1525. Näin päättyivät ristiritarien veljeskunnan vaiheet.
Suomentaja.
ENSIMMÄINEN OSA.
I.
Tyniecissä, "Villihärän" ravintolassa, joka oli apottiluostarin oma, istui muutamia miehiä kuunnellen erään kaukaisilta mailta tulleen soturin juttuja seikkailuista, joita hän oli kokenut sodassa ja matkalla.
Mies oli parrakas, parhaissa voimissaan, hartiakas, pitkäkasvuinen, mutta laiha. Hänen hiuksensa olivat lasihelmillä koristetussa verkossa. Yllä oli hänellä nahkahaarniska ja vyötäisillä messinkirenkainen vyö, josta riippui veitsi luisessa tupessa ja lyhyt miekka.
Hänen vieressään saman pöydän ääressä istui pitkätukkainen, iloinen nuorukainen. Tämä oli nähtävästi hänen toverinsa tai ehkä asepoikansa, sillä hän oli myöskin matkatamineissa ja hänen haarniskansa oli aivan samanlainen. Muita henkilöitä tässä seurassa oli kaksi maanviljelijää Krakovan seuduilta ja kolme kaupunkilaista, päässä punaiset lakit, joiden suipot kärjet riippuivat sivulla lähes kyynärpäihin saakka.
Isäntä, joka oli saksalainen, oli pukeutunut kellastuneeseen kauhtanaan hampaallisine kauluksineen. Hän kaateli heille voimakasta olutta savituoppeihin kuunnellen uteliaana sotaseikkailuja.
Mutta vielä uteliaampia olivat kaupunkilaiset. Näihin aikoihin oli viha, joka oli jakanut kaupungin ja maataomistavan ritariston eri leireihin, huomattavasti sammuksissa, ja kaupunkilaiset nostivat päänsä pystympään kuin myöhempinä aikoina, sillä heidän valmiuttaan "ad concessionem pecuniarum" pidettiin vielä arvossa. Sen tähden saattoi ravintoloissa nähdä kauppiaita, jotka maistelivat maljoja aatelisten kanssa, ja heitä pidettiinkin mieluisina vieraina, sillä heillä oli raha helpommassa ja he maksoivat tavallisesti vaakunallistenkin puolesta.
Niinpä nytkin istuttiin ja juteltiin ja annettiin aika ajoin viittaus isännälle, että tämä täyttäisi tuopit.
– Jalosukuinen ritari, te olette siis nähnyt aimo alan maailmaa? – sanoi eräs kauppiaista.
– Enemmän kuin monet niistä, jotka nyt eri puolilta ovat matkalla Krakovaan, – ritari vastasi.
– Ja niitä onkin paljon, – jatkoi kaupungin porvari. – Suuria juhlia ja suuri onni kuningaskunnalle! Sanotaan, että kuningas on käskenyt koristamaan kuningattaren makuuhuoneen kultaompeluksilla ja korukatoksella. Huveja tulee ja sellaisia turnajaisia, ettei maailma ole vielä mokomia nähnyt.
– Älkäähän keskeyttäkö ritaria, veli Gamroth, – huomautti eräs toinen kauppias.
– En minä keskeytä, veli Eyertreter, mutta arvelen, että hän mielellään kuuntelee, mitä puhutaan, sillä hän lienee itsekin matkalla Krakovaan. Mehän emme lähde tänä iltana takaisin kaupunkiin, koska siellä portit suljetaan ennen kuin perille ennättäisimme, emmekä saisi täälläkään nukutuksi, joten aikaa on kaikkeen.
– Tehän vastaatte yhteen sanaan kahdellakymmenellä. Taidatte jo tulla vanhaksi, veli Gamroth!
– Mutta kostean kangaspakan minä kannan vielä kainalossani.
– Oho! No se on sitten sellainen, että päivä paistaa sen läpi kuin seulan.
Tämän kinastelun keskeytti matkustava soturi sanoen:
– Niin, jäänhän minä Krakovaan, sillä olen kuullut turnajaisista ja tahtoisin mitellä voimiani areenalla... ja tämä minun veljenpoikani myös, vaikka onkin vielä nuori ja parraton, sillä hän on jo monta panssaria nähnyt maassa edessään.
Vieraat katselivat nuorukaista, joka hymyili, työntäisi pitkät hiuksensa korvien taakse ja nosti sitten oluttuopin huulilleen.
Mutta vanha ritari jatkoi:
– Sitä paitsi, jos tahtoisimmekin palata takaisin, ei meillä ole minne mennä.
– Kuinka niin? – kysyi muuan aatelinen. – Mistä olette ja mikä on nimenne?
– Minä olen Macko Bogdaniecista, ja tämän minun veljenpoikani nimi on Zbyszko. Vaakunamerkkimme on hevosenkenkä ja sotahuutomme: rakeet.
– Missä Bogdaniec sijaitsee?
– Kysykää mieluummin, missä se oli, sillä sitä ei ole enää olemassa.
Jo Grzymaltien ja Nalenczien [Puolalaisia sukuja, jotka 1382-84 kävivät
taisteluja keskenään] välisten vihollisuuksien aikana poltettiin
Bogdaniec perustuksia myöten ja mikä jäi, se ryöstettiin. Palvelusväki
karkasi talosta, ja talonpojat muuttivat lähistöltä erämaihin. Veljeni,
nimittäin tämän pojan isän kanssa rakensimme talon uudelleen, mutta
jo seuraavana vuonna ankara tulva sen hävitti. Sitten veljeni kuoli,
ja minä jäin yksin orvon kanssa. Ajattelin, että tänne en jää. Siihen
aikaan puhuttiin paljon sodasta ja siitä, että Jasko Olesnicalainen,
jonka kuningas Wladyslaw oli lähettänyt Wilnoon, tahtoi puolalaisia
ritareja palvelukseensa. Minä panttasin tilan eräälle sukulaiselleni,
arvoisalle apotille Janko Tulczalaiselle, ja rahoilla ostin hevosia ja
aseita. Varustauduin vahvasti kuin sotaan ainakin, otin tämän, silloin
12-vuotiaan pojan mukaani, ja niin me ajoimme Jasko Olesnicalaisen luo.– Pojan kanssa?
– Niin. Vaikka hän oli vielä nuoren pojan iässä, niin hän oli vahva, laski jousen maahan, kävi sen päälle vatsalleen ja jännitti sen...
– Vai niin vahva oli?
– Hän kantoi minulle kypäriä ja sitten 13-vuotiaana jo kilpeäkin.
– Eikä siellä ollut puutetta taisteluista?
– Eipä ollut, sillä Liettuan ruhtinas Witold piti siitä huolen ahdistaen ristiritareja, jotka joka vuosi hyökkäsivät Liettuaan. Heidän joukossaan oli kansaa kaikenlaista: saksalaisia, ranskalaisia, englantilaisia, jotka ovat mitä parhaimpia jousimiehiä, tshekkiläisiä, sveitsiläisiä ja burgundilaisia. He tunkeutuivat metsien läpi ja rakensivat linnoituksia hävittäen tulella ja miekalla Liettuaa niin pahasti, että koko se kansa, joka tätä maata asuu, tahtoi jo heittää kotinsa ja kontunsa ja siirtyä muualle, vaikkapa maailman ääriin ja mahdollisimman kauas saksalaisista ristiritareista.
– Täälläkin sai kuulla, että kaikki liettualaiset olisivat muuttaneet vaimoineen ja lapsineen pois, mutta me emme sitä uskoneet todeksi.
– Kyllä minä sitä menoa katselin. Jollemme Mikolaj ja Jasko ja – suoraan sanoen – me itse olisi olleet mukana siinä pelissä, niin Wilnoa ei nyt olisi olemassakaan.
– Niin, se tiedetään kyllä. Te ette heittäneet linnaa.
– Emme heittäneet sitä käsistämme. Mutta kuunnelkaa nyt tarkasti, mitä sanon, sillä olen sotia kokenut. Jo ukot sanoivat aikanaan maata "raivoisaksi Liettuaksi" – ja se on totta! He taistelevat urhoollisesti, mutta ritaristolle he eivät vedä vertoja avonaisessa taistelussa. Kun saksalaisten hevoset istuvat kiinni soihin tai takertuvat sakeaan metsään, silloin on asian laita toinen.
– Saksalaiset ovat oivallisia sotureja! – huudahtivat kaupunkilaiset.
– He seisovat kuin muuri mies miehen rinnalla rautaisissa varusteissaan, jotta silmiä tuskin näkyy, ja kulkevat vyörynä eteenpäin. Kyllä siinä Liettua joko hajoaa kuin hiekka tai sortuu jalkoihin. Mutta he eivät ole yksistään saksalaisia, vaan kaiken maailman kansoista on ristiritarien joukkoon tullut väkeä. Ja urhoollisia ovat hekin! Toisinaan nojautuu ritari satulassaan eteenpäin, laskee keihäänsä ja hyökkää yksinään jo ennen ottelun alkua koko armeijan kimppuun kuin haukka kanalaumaan.
– Siunatkoon! – huudahti Gamroth, – mutta kutka ovat heistä parhaat?
– Kutka mitenkin. Englantilainen on etevä ampumaan jousella ja lävistää panssarin nuolella tai tapaa kyyhkysen sadan askelen päästä. Tshekkiläiset hakkaavat hurjasti kirveillään, saksalaiset ovat parhaita kahdenkäden säilän käyttäjiä ja sveitsiläiset murskaavat kypärin rautaisella nuijallaan. Mutta parhaat ritarit ovat sentään ranskalaisia, jotka voittavat sinut sekä ratsain että jalan. Samalla he juttelevat sinulle sankarillisia sanoja, joita et lainkaan ymmärrä, sillä heidän puheensa helisee kuin löisi tinatuoppeja yhteen. Mutta jumalaapelkäävää kansaa he ovat. Sen tähden he ovatkin moittineet meitä siitä, että me puolustamme pakanoita ja saraseeneja ristiä vastaan, ja ovat luvanneet ritarillisessa kaksintaistelussa todistaa sen. Jumalainen tuomio tullaan suorittamaan neljän heikäläisen ja neljän meikäläisen ritarin välillä, ja tavantopaikaksi on määrätty Waclaw-kuninkaan linna.
Nyt kauppiaitten ja tilanomistajain uteliaisuus kasvoi kovasti, ja he kurkottelivat kaulojaan oluttuoppien yli kysyen:
– Entä kutka tulevat meidän puoleltamme?... Sanokaa pian!
Macko joi ja vastasi sitten:
– Olkaa rauhassa. Wloszczowin Jan, linnanpäällikkö Dobrzynski, Waszmuntowin Mikolaj, Zdakowin Jasko ja Czechowin Jarosz – siinä on oivallisia ritareja ja potria poikia, jotka käyttelevät yhtä taitavasti sekä keihästä, miekkaa että sotakirvestä. Siitä tulee näkemisen ja kuulemisen arvoista, sillä jos astut jalallasi ranskalaisen kurkulle, niin kyllä sieltä lähtee kauniita sanoja. Jumala ja pyhä risti suokoot, että he saavat pitää puheensa ja me voiton.
– Jospa Jumala vain siunaisi tämän kunniakkaan kamppailun! – huudahti joku aatelisista.
– Ja pyhä Stanislaw myös! – lisäsi toinen. – Mutta kertokaahan enemmän. Olette kehunut saksalaisia ja muita ritareja ja sanonut, että ovat urhoollisia ja voittavat helposti liettualaiset, mutta eikö heidän ollut vaikeampi tehdä teistä selvää? Kävivätkö he yhtä halukkaasti teidänkin kimppuunne? Kehukaa nyt meidänkin miehiä!
Mutta Bogdaniecin Macko ei ollut mikään kerskaaja, vaan virkkoi vaatimattomasti:
– Ne, jotka äskettäin tulivat vieraista maista, kävivät kyllä
halukkaasti kimppuumme, mutta kun olivat yrittäneet pari kertaa,
niin alkoi mieliteko mennä. Kansamme on uppiniskaista, kuten usein
olemme saaneet kuulla. "Te halveksitte kuolemaa", sanovat he, "mutta
autatte saraseeneja, mistä teitä rangaistaan". Tämä tällainen puhe
vain yllytti meidän kiihtymystämme, sillä se ei ollut totta! Liettua
on kristitty, ja jokainen tunnustaa Kristuksen oppia, vaikk'ei
aina osaisikaan. Mutta kaikki tietävät, että armollinen herramme,
kun paholainen ilmaantui Plockin tuomiokirkkoon, käski asettamaan
kynttilänpätkän hänelle ulos – ja pappien täytyi hänelle selittää,
että se ei käy päinsä. Mitäpä silloin itse rahvas tekisikään! Moni
sanoo: "Ruhtinas on käskenyt ottamaan kasteen, ja sen olen tehnyt,
hän on käskenyt kumartamaan Kristusta, ja minä kumarran, mutta minkä
tähden minä kieltäisin vanhoilta pakanallisilta paholaisilta murusia
juustostani tai paistettua naurista tai vaahtoa oluesta ohraisesta?
Jollen sitä tekisi, kuolisivat hevoseni, lehmät ehtyisivät ja sato
saattaisi vahingoittua." Ja monet menettelevätkin vielä näin, mistä
syystä heitä epäillään pakanoiksi. Mutta he tekevät sen tietämättään ja
paholaisia peläten. Ennen vanhaan oli noilla paholaisilla hyvä. Niillä
oli omat lehtonsa, tilavat tupansa, hevoset ajettavaksi ja kymmenykset
syötäväksi. Mutta nyt on lehdot kaadettu, ei ole syötävää, kirkonkellot
kumahtavat kaupungeissa – ja nuo vanhat paholaiset ovat painuneet
metsien tiheikköihin, missä nyt ikävissään itkeä ulisevat. Jos sinne
nykyään liettualainen joutuu, niin turkinliepeestä repivät ja sanovat:
"Anna jotakin!" Jotkut antavat, mutta onpa sellaisiakin rohkeita
miehiä, jotka eivät anna mitään, vaan ottavat kiinni. Kerran, kun eräs
talonpoika kaatoi kuivia herneitä nahkasäkkiin, livahti siihen samassa
kolmetoista paholaista. Hän sitoi säkin suun ja meni sitä myymään
Wilnoon fransiskaanimunkeille, jotka maksoivat säkistä mielellään 20
skoitsia [vanha puolalainen raha Piastien hallitsijasuvun ajoilta].
Olen itse nähnyt säkin, josta levisi ilkeätä hajua kauas, sillä niin
riivatusti vaikutti pyhä vesi saastaisiin henkiin...– Mutta kuka laski, että niitä oli kolmetoista? – kysyi kauppias Gamroth.
– Liettualainen näki, kun ne pujahtivat säkkiin, ja sen, että ne siellä olivat, saattoi päättää jo siitä kamalasta hajusta, jonka tähden kukaan ei tahtonut säkkiä avata.
– Ihmeellinen asia! – huudahti eräs aatelismies.
– Olen nähnyt ihmeitä ja kummia jos jonkinlaisia. Liettualaiset ovat kelpo väkeä, mutta heillä on omat tapansa. Heidän tukkansa on pitkä ja pörröinen, ja vain joku harva ruhtinas tapaa sitä sukia. Paistettu nauris on heidän mieluisin ruokansa, sillä sanovat urhoollisuuden siitä kasvavan. He asuvat yhdessä karjan ja tarhakäärmeiden kanssa, jotka merkitsevät onnea, mutta ovat juomassa ja ruoassa kohtuuttomia. Naimisissa olevia naisia he eivät pidä missään arvossa, mutta neitosia kunnioittavat arvellen näissä piilevän suuren voiman. Jos joku tyttö hieroo potevan vatsaa kuivatuilla yrteillä, niin kyllä miehestä kipu lähtee, sanovat.
– Kyllähän tuota kipua silloin sietäisikin, jos tytöt ovat kauniita! – huudahti kuoma Eyertreter.
– Kysykää sitä asiaa Zbyszkolta, – sanoi Macko.
Zbyszko alkoi nauraa, että rahi hänen allaan tutisi.
– Kyllä kauniitakin on! – virkkoi tämä. – Eikö Ryngalla ollut kerrassaan ihana?
– Ryngalla? Kuka se on?
– Mitä? Ettekö ole kuulleet puhuttavan Ryngallasta? – kysyi Macko.
– En sanaakaan.
– Hänhän on ruhtinas Witoldin sisar ja ruhtinas Henryk Masovialaisen puoliso.
– Mitä sanotte? Minkä Henryk ruhtinaan? Eräs samanniminen masovialainen ruhtinas oli piispana Plockissa, mutta kuoli.
– Juuri sama mies. Hän oli jo saamassa erivapautuksen Roomasta, mutta kuolema vapauttikin hänet, aikaisemmin, sillä Jumala nähtävästi ei ollut tyytyväinen hänen menettelyynsä. Olin tuomassa kirjettä Jasko Olesnicalaiselta ruhtinas Witoldille, kun ruhtinas Henryk, tuo valitsijamies Plockista, saapui Ryterswerderiin Witoldin luo. Tämä oli silloin kyllästynyt sotaan, sillä hän ei voinut valloittaa Wilnoa, ja kuningas oli saanut tarpeekseen veljistään ja näiden hillittömästä elämästä. Kun kuningas huomasi, että Witold oli sukulaisiaan ovelampi ja viisaampi, niin hän lähetti piispan kehoittamaan tätä luopumaan saksalaisista ristiritareista ja kääntymään kuuliaiseksi alamaiseksi, mistä palkkioksi hän saisi haltuunsa Liettuan hallinnon. Witold, joka pitää vaihteluista, suostui lähetystön esittämään toivomukseen. Sitten vietettiin juhlia ja turnajaisia. Ruhtinaspiispa nousi ratsulle, vaikka toiset piispat eivät sitä hyväksyneet, ja näytti aitauksessa ritariuljuuttaan. Kaikki Masovian ruhtinaat ovat voimakkaita, sehän on tunnettua, vieläpä sen suvun neitosetkin vääntävät käsissään hevosenkenkiä suoriksi. Kerran ruhtinas heitti satulasta kolme ritaria, erään toisen kerran viisi, minutkin ja Zbyszkon, jonka hevonen istahti takajaloilleen. Sitten hän vastaanotti kaikki palkinnot ihanan Ryngallan kädestä, jonka eteen hän polvistui täysissä varusteissaan. Silloin leimahti näiden välillä sellainen rakkaus, että juhlissa hänen seurueessaan olleiden pappien täytyi vetää häntä hihasta kauemmaksi neitosesta, jota Witold puolestaan myös koetti hillitä. Vihdoin virkkoi ruhtinas: "Minä annan erivapautuksen itse itselleni, ja jollei Rooman paavi sitä vahvista, niin kyllä Avignonin paavi sen tekee, ja häät on vietettävä heti, muuten minä palan." Se oli suuri synti Jumalaa vastaan, mutta Witold ei tahtonut estellä asian menoa, jottei vihastuttaisi kuninkaan lähettilästä – ja häät vietettiin. Sitten he matkustivat Suraziin ja Sluckiin Zbyszkon suureksi suruksi, sillä tämä oli saksalaisen tavan mukaan valinnut Ryngallan sydämensä naiseksi ja vannonut hänelle uskollisuutta...
– Heh! – keskeytti Zbyszko samassa, – se on totta! Mutta sitten kerrottiin, että Ryngalla piti sopimattomana olla naimisissa piispan kanssa (sillä tämä ei tahtonut luopua hengellisestä arvostaan, vaikka olikin mennyt naimisiin). Jumalan siunaus ei voinut seurata sellaista avioliittoa, ja Ryngalla myrkytti miehensä. Kun minä sain tästä tiedon, niin pyysin erästä pyhää erakkoa Lublinin läheisyydessä vapauttamaan minut lupauksestani.
– Erakko hän oli kyllä, – nauroi Macko, – mutta tuskin hän sentään niinkään pyhä oli, koska näimme hänen perjantaipäivänä hakkaavan kirveellä metsässä karhunluita ja imevän niistä ydintä, että kurkussaan kulisi.
– Mutta hänhän selitti, että ydin ei ole lihaa ja että hän sitä paitsi on pyytänyt lupaa siihen, sillä hän, syötyään ydintä, näkee tavallisesti näkyjä ja voi seuraavana päivänä ennustella keskipäivään saakka.
– No niin! – vastasi Macko. – Mutta nyt on ihana Ryngalla leski ja voi kutsua sinut palvelukseensa.
– Turhaan saisi kutsua, sillä valitsen itselleni toisen naisen, jota tulen palvelemaan kuolemaan saakka. Ja vaimon otan sitten myöskin.
– Hanki ensin ritarivyö itsellesi.
– Kyllä kuningattaren synnytyksen jälkeen tulee turnajaisia. Silloin kuningas lyö uusia ritareja. Minä kamppailen kenen kanssa hyvänsä. Masovialainen ruhtinas ei olisi saanut minua satulasta, jollei ratsuni olisi istahtanut takajaloilleen.
– Sinua parempia tulee kyllä olemaan.
Siihen huusivat jotkut tilanomistajat Krakovan kulmalta:
– Hyvä Jumala! Siellä meillä päin on sellaisia, joita kukaan ei ole voittanut Böömin eikä Unkarin hovissa, – ja he luettelivat muutamia kuuluisia ritareja. – Vai luulet sinä olevasi heitä parempi? Vanhako olet?
– Kahdeksantoista vuotta, – vastasi Zbyszko.
– Silloin heistä jokainen vääntää kahdella sormella sinulta niskat nurin.
– Saadaanpa nähdä.
– Olen kuullut, – puuttui Macko puheeseen, – että kuningas palkitsee runsaasti Liettuan sodasta palaavia ritareja. Sanokaa, onko se totta?
– Kyllä se totta on! – vastasi eräs aatelisista. – Kuningas on tunnettu anteliaisuudestaan. Mutta nyt lienee vaikea tavata häntä, sillä Krakova aivan kuhisee vieraista, jotka ovat tulleet sinne ristiäisiin. Unkarin kuningas ja Rooman keisari ovat tulossa, kerrotaan, ja joukko ruhtinaita ja muita ylhäisiä ja ritareja kuin heinää, sillä kaikki toivovat, ettei kylästä tarvitse palata tyhjin käsin. Odotetaanpa itse paavi Bonifaciustakin, joka tarvitsee meidän armollisen herramme apua Avignonissa istuvaa kilpailijapaavia vastaan. Sellaisessa vilinässä ei ole helppo päästä puheille, mutta jos ken onnistuu, niin kyllä hän myös runsaasti palkitsee sen, joka on ansainnut hänen armonsa.
– Kyllä koetan pitää puoliani, sillä olen palvellut häntä uskollisesti, ja jos sota taas syttyy, niin mukaan lähden minäkin. Olemmehan ottaneet saalista mekin ja ruhtinas Witold antoi myös runsaanpuoleisesti, joten tässä ei vielä hätäpäivää ole, mutta kun ikäni ilta painuu painumistaan ja vanhuudessa voimat heittävät miehen, niin mielelläni silloin omistaisi oman rauhallisen nurkkansa.
– Kuningas on mielellään nähnyt luonaan kaikki Liettuasta palaavat soturit, joiden on nyt hyvä ollakseen.
– No siinä nyt näette! Mutta minä palaan nyt vasta, sillä olen käynyt sotaa edelleen. Muistakaa, että sovinto kuninkaan ja ruhtinas Witoldin välillä kävi saksalaisten kustannuksella. Ruhtinas sai ensin panttivangit viekkaudella vapaiksi ja iski sitten saksalaisiin vimmatusti, hävitti linnoja, poltti, surmasi ritareja ja kansaa. Saksalaiset tahtoivat kostaa ja samosivat suurmestari Kondradin johdolla valloittamaan Wilnoa käyttäen viekkautta, mutta eivät onnistuneet. Paluumatkalla kaatui heiltä niin paljon, etteivät edes puoletkaan päässeet takaisin. Kun sitten karkoitimme vielä suurmestarin veljen, Sambian voudin, niin rauha alkoi palata ja kaupunki nousta tuhasta. Muuan pyhä munkki, joka uskaltaa kulkea paljain jaloin tulikuumalla raudalla, on ennustanut, ettei saksalainen enää sinä ilmoisna ikänä tule näyttäytymään Wilnon muurien ulkopuolella. Jos niin on asian laita, niin kenenkä kätten töitä se on?
Sen sanottuaan Bogdaniecin Macko levitti leveät, voimakkaat kämmenensä, ja muut alkoivat nyökäyttää päätään ja myöntää:
– Niin, niin! Totta puhutte! Niin juuri!
Heidän juttelunsa keskeytti sorina ja kolina, joka tunkeutui avoimesta ikkunasta sisään, sillä nahankalvoiset ruudut oli nostettu pois, kun yö oli lämmin ja kaunis. Kuului aseitten räminää, ihmisääniä, laulua ja hevosten pärskyntää. Se hämmästytti, sillä oli jo myöhä, ja kuu kumotti korkealla. Isäntä juoksi ulos, mutta juttelijat eivät ennättäneet tyhjentää tuoppejaan, kun hän jo riensi takaisin huutaen:
– Siellä on jokin hovi tulossa!
Pian ilmaantuikin oveen sinitakkinen hovipoika, jolla oli punainen lakki päässä. Hän pysähtyi, katseli ympärilleen, huomasi isännän ja virkkoi:
– Pöydät on pyyhittävä ja kynttilät niistettävä! Ruhtinatar Anna Danuta pysähtyy tänne levähtämään.
Hovipoika katosi. Ravintolassa nousi aika mökä. Isäntä huuteli palvelijoita, ja vieraat tuijottivat toisiinsa.
– Ruhtinatar Anna Danuta! – sanoi muuan kaupunkilaisista. – Keistutin tytär ja ruhtinas Janusz Masovialaisen puoliso! Pari viikkoa sitten hän saapui Krakovaan, josta lähti ruhtinas Waclawin luo Zatoriin kyläilemään. Nyt hän varmaankin on paluumatkalla.
– Kuomaseni, veli Gamroth, – sanoi toinen porvareista. – Menkäämme heinälatoon nukkumaan, sillä tulijat ovat meille liian korkeata seuraa.
– Eipä kumma, jos yöllä matkustavatkin, – virkkoi Macko, – sillä päivällä on kovin kuuma. Mutta minkä tähden he pysähtyivät tänne, kun tuolla aivan vieressä on luostari?
Samassa Macko kääntyi Zbyszkon puoleen jatkaen:
– Ruhtinatar Anna Danuta on ihanan Ryngallan sisar. Ymmärrätkö?
Siihen Zbyszko vastasi iloisesti:
– Hänellä on kaiketi paljon masovialaisia neitosia seurassaan. Sepä hauskaa! Hei!
II.
Samassa astui ruhtinatar, joka oli keski-ikäinen nainen, hymyillen ovesta sisään. Hänen yllään oli punainen viitta, vihreä, ahdas puku ja kullanvärinen vyö, joka kulki lanteitten yli. Hänen jäljessään tuli hovineitejä, sekä vanhempia että aivan nuoria, ruusu- ja liljaseppeleet päässä ja useimmilla luutut kädessä. Monella oli suuri, tuore, nähtävästi matkalla poimittu kukkavihko käsivarrella. Viimeisenä astui sisään hovimiehiä ja nuoria poikia. Kaikki olivat iloisen näköisiä, keskustelivat tai laulelivat. Tulijain joukossa oli kaksi soittoniekkaa. Muuan enemmän kuin kymmenen vuoden vanha tyttönen, joka kulki ruhtinattaren jäljessä, kantoi luuttua.
– Kiitetty olkoon Jeesus Kristus! – tervehti ruhtinatar pysähtyen keskelle huonetta.
– Iankaikkisesti, amen! – vastasivat läsnäolijat kumartaen syvään.
– Missä isäntä on? Saksalainen astui esiin ja polvistui.
– Olemme pysähtyneet tänne levähtämään ja syömään, – sanoi ruhtinatar. – Nyt sukkelaan jotakin ruokaa, sillä olemme nälkäisiä.
Kauppiaat olivat jo poistuneet. Macko ja Zbyszko kumarsivat toistamiseen syvään lähteäkseen pois, mutta ruhtinatar pidätti heidät.
– Tehän olette aatelisia ja voitte jäädä. Tehkää tuttavuutta hovilaisten kanssa. Mistä olette?
He sanoivat nimensä, vaakunamerkkinsä ja kotikylänsä. Kun ruhtinatar kuuli, että Macko tuli Liettuasta, hän löi kämmenensä yhteen ja huudahti:
– Olipa onni! Kertokaa meille Wilnosta, minun veljestäni ja sisarestani. Lähteekö ruhtinas Witold tänne ristiäisiin?
– Kyllä hän mielellään lähtisi, mutta ei tiedä, voiko. Siksi hän onkin lähettänyt pajarien mukana lahjaksi kuningattarelle hopeisen kätkyen, jota minä ja tämä veljenpoikani olimme matkalla vartioimassa.
– Onko kätkyt täällä? Tahtoisin nähdä sen. Kokonaanko se on hopeasta?
– Kokonaan. Mutta se ei ole täällä, vaan Krakovassa.
– Entä mitä te teette täällä Tyniecissä?
– Jätimme täällä sukulaisemme luostariprokuraattorin hoitoon sen, mitä sodasta ja ruhtinaalta olemme saaneet.
– Jumala on antanut teille onnea. Saalis oli kai hyvä? Mutta sanokaa, miksi veljeni on epävarma tulostaan?
– Hän varustautuu tataareja vastaan.
– Niin, mutta siitä olen huolissani, sillä kuningatar ei ole ennustanut hänelle onnea, ja hänen ennustuksensa käyvät aina toteen.
Macko hymyili.
– Armollinen rouvamme on pyhä nainen, mutta Witoldin mukana on niin urhoollisia ritareja, ettei heille mitään mahda.
– Mutta te ette lähde mukaan?
– En lähde, sillä minut lähetettiin kätkyttä tuomaan, enkä sitä paitsi ole viiteen vuoteen heittänyt haarniskaani, – vastasi Macko osoittaen merkkejä haarniskanahassa. – Mutta kun olen levännyt, niin lähden taas tanterille tai jätän tämän veljenpoikani Zbyszkon joukkoon, jossa kaikki meidän ritarimme ovat.
Ruhtinatar Danuta silmäili Zbyszkon kookasta vartaloa, mutta ei ennättänyt vielä sanoa mitään, kun luostarista tuli munkki nöyrästi valittamaan, ettei ruhtinatar ollut lähettänyt kuriiria ilmoittamaan tulostaan eikä asettunut luostariin, vaan yksinkertaiseen majataloon, joka ei ollut hänelle kyllin arvokas. Kun luostarissa saavat tavallisetkin kulkijat suojan, niin sitä suuremmalla syyllä ruhtinaallinen henkilö, jonka esi-isiltä ja sukulaisilta luostari on saanut niin paljon lahjoja.
Mutta ruhtinatar vastasi iloisesti:
– Me olemme täällä vain lepuuttamassa jalkojamme ja jatkamme aamulla varhain matkaa Krakovaan. Me nukumme päivällä ja matkustamme yöllä, jolloin on viileämpää. Kun kukot kiekuivat vielä, niin en tahtonut herättää hurskaita jumalanpalvelijoita niin varhain, varsinkin, kun kuljen sellaisen seuran mukana, joka ajattelee enemmän laulua ja karkeloa kuin lepoa.
Mutta kun munkki oli itsepäinen, niin lisäsi ruhtinatar:
– Ei, tänne me jäämme. Mutta huomenna tulemme kirkkoon.
– Sekä armollisen ruhtinaan että armollisen ruhtinattaren menestykseksi tulee olemaan messu, – sanoi munkki.
– Minun puolisoni ruhtinas saapuu vasta neljän tai viiden päivän kuluttua.
– Kyllä Jumala voi lähettää hänelle siunauksensa kaukaakin... Mutta sallittakoon meidän köyhien veljien tuoda edes viiniä luostarista.
– Kiitämme, – virkkoi ruhtinatar. Kun munkki oli mennyt, hän huusi:
– Danusia, hoi! Danusia! Nouse penkille ja ilahduta sydämiämme sillä laululla, jota Zatorissa lauloit.
Kuultuaan kehoituksen hovilaiset kantoivat heti penkin keskelle lattiaa. Soittoniekat asettuivat penkin päihin ja heidän välilleen se nuori tyttö, joka oli kantanut ruhtinattaren jäljessä kuparisilla nauloilla koristettua luuttua. Tyttö oli ihana kuin keijukainen seistessään penkillä seppele päässä, hiukset hajalla, sininen puku yllä ja pitkäkärkiset, punaiset kengät jalassa. Nähtävästi hän ei laulanut ensi kertaa ruhtinattarelle, sillä hän ei ollut lainkaan hämillään.
– Alahan nyt, Danusia! – huudahtelivat hovin neitoset. Tyttö nosti luuttua, kohotti päätään ja lauloi hopeankirkkaalla äänellä soittajien myötäillessä:
Jospa linnun siivet
minulla nyt ois,
heti lentäisin ma
Jaskon luokse pois.Ruhtinatar, joka piti laulusta enemmän kuin mistään muusta, alkoi huojuttaa päätään, ja tyttö jatkoi heleällä, hennolla äänellä:
Siellä istahtaisin
hänen aidalleen
laulain: Katso, Jasko,
orvon sydämeen!Nuori Zbyszko, joka oli lapsuudestaan saakka tottunut sotaan ja sen ankariin menoihin eikä ollut milloinkaan nähnyt mitään tällaista, tökkäsi vieressään seisovaa masovialaista kylkeen kysyen:
– Kuka tuo oikein on?
– Hän on ruhtinattaren hovineitosia. Meillä on kyllä soittoniekkoja, jotka huvittavat hovia, mutta tämä on ruhtinattaren suosikki.
– Eipä olekaan ihme. Luulin ensin näkeväni enkelin.
Mikä hänen nimensä on?
– Ettekö kuullut? Danusia. Hänen isänsä Jurand on Spychowin mahtavimpia ylhäisiä.
– Tuollaisia silmiä en ole vielä ihmisillä nähnyt.
– Kaikki ovat ihastuneet häneen laulunsa ja kauneutensa tähden.
– Entä kuka on hänen ritarinsa?
– Lapsihan tuo vielä on.
Laulu keskeytti keskustelun. Zbyszko katseli sivultapäin tytön vaaleita suortuvia, puoleksi suljettuja silmiä ja koko vartaloa, jota sekä vahakynttiläin liekit että kuutamo valaisivat, ja ihmetteli yhä enemmän. Hän arveli nähneensä tytön joskus ennen, mutta ei muistanut missä, unessako vai jossakin Krakovan kirkon ikkunassa.
Tökäten naapuriaan uudelleen kylkeen hän kysäisi hiljaa:
– Tyttö kuuluu siis hoviinne?
– Hänen äitinsä tuli Liettuasta ruhtinatar Anna Danutan mukana, joka naitti äidin kreivi Jurandille Spychowista. Äiti oli kaunis, jalosukuinen, ruhtinattaren suurissa suosiossa ja rakasti ruhtinatarta. Tästä syystä hän antoikin tyttärelleen sitten saman nimen: Anna Danuta eli Danusia. Mutta viisi vuotta sitten, kun saksalaiset kerran hyökkäsivät hovimme kimppuun, äiti kuoli kauhistuksesta, ja ruhtinatar otti tytön luokseen. Isä, kreivi Jurand, tulee usein vierailulle hoviin ja iloitsee nähdessään tyttärensä terveenä ja ruhtinattaren suosiossa. Mutta aina, kun hän tytärtään katselee, hän puolisoaan muistellen vuodattaa kyyneleitä ja lähtee sitten saksalaisia ahdistamaan kostaakseen heille. Jurand rakasti puolisoaan yli kaiken ja on hänen tähtensä kaatanut paljon saksalaisia.
Zbyszkon silmissä välähti tuli, ja verisuonet hänen otsallaan paisuivat.
– Saksalaiset ovat siis surmanneet hänen äitinsä? – kysyi hän.
– Surmasivat tai eivät, miten sen ottaa. Hän kuoli kauhistuksesta. Silloin, viisi vuotta sitten, vallitsi rauha, kukaan ei ajatellut sotaa, ja jokainen tunsi olevansa turvassa. Ruhtinas lähti Zlotoryjaan rakennuttamaan linnoitusta, lähti ilman asevoimia, ainoastaan hovinsa saattamana, kuten usein rauhan aikana. Silloin petolliset saksalaiset sotaa julistamatta hyökkäsivät hänen kimppuunsa ilman vähintäkään syytä... Sitoivat ruhtinaan hevosen selkään ja veivät pois unohtaen kaikki ne hyvät työt, jotka hänen esi-isänsä ovat tehneet saksalaisten hyväksi, ja surmaten hänen väkeään. Ruhtinas istui kauan heidän vankinaan, ja vasta sen jälkeen, kun kuningas Wladyslaw uhkasi saksalaisia sodalla, he päästivät hänet vapaaksi. Mutta silloin hyökkäyksen aikana Danusian äiti kuoli, kun hänen sydämensä nousi kurkkuun ja tukahdutti hänet.
– Entä olitteko mukana silloin? Mikä olikaan nimenne?
– Mikolaj Dlugolas. Olin kyllä mukana ja näinkin, kuinka muuan saksalainen, jolla oli riikinkukonsulkia kypärässä, oli sitomassa Danusian äitiä satulaan, jolloin tämä kalpeni ja kuoli. Sain silloin pertuskasta sellaisen iskun, että se vieläkin näkyy, – sanoi Mikolaj osoittaen syvää arpeutunutta haavaa otsallaan.
Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten Zbyszko alkoi taas katsella Danusiaa.
– Sanotte, ettei tytöllä ole ritaria? – hän kysyi saamatta kuitenkaan vastausta.
Yht'äkkiä laulu lakkasi. Toinen soittoniekoista, joka oli lihava mies, nousi seisomaan penkin päästä, joka samassa kohosi ilmaan. Danusia kieppui sinne tänne levittäen käsivarsiaan, mutta ennen kuin hän putosi, hyppäsi Zbyszko esille kuin villikissa ja koppasi tytön syliinsä.
Ruhtinatar, joka oli ensin säikähdyksestä kirkaissut, alkoi nauraa iloisesti ja huusi:
– Kas siinä Danusian ritari! Tulehan tänne, ritari, ja anna meille meidän rakas laululintumme!
– Kylläpä sieppasi sukkelasti! – kuului jonkun ääni hovilaisten joukosta.
Zbyszko astui ruhtinattaren luo kantaen käsivarsillaan Danusiaa, joka oli kiertänyt toisen käsivartensa ritarin kaulan ympäri ja toisella nostanut luutun ylös, jottei se vahingoittuisi. Tyttö näytti iloiselta, vaikka olikin vähän säikähdyksissä.
Zbyszko laski Danusian lattialle, polvistui, kohotti kasvonsa ja lausui hänen ikäisekseen rohkeasti:
– Olkoon niinkuin sanotte, armollinen ruhtinatar! Jo on aika tämän ihanan neitosen saada ritarinsa, ja aika minunkin ruveta palvelemaan sellaista naista, jonka kauneutta ja hyveitä voin julistaa. Teidän armollisella luvallanne tahdon vannoa tälle neitoselle uskollisuutta kuolemaan saakka ja ritarillisesta suojella häntä kaikissa vaaroissa.
Ruhtinattaren kasvoilla kuvastui ihmetys, ei Zbyszkon sanojen johdosta, vaan siksi, että kaikki oli mennyt niin nopeasti. Tapa vannoutua jonkun naisen ritariksi ei ollut tosin puolalaista alkuperää, mutta Masoviassa, joka oli Saksan rajalla ja jossa oli usein ulkolaisia ritareja vieraissa, oli se hyvin tunnettu. Ruhtinatar oli kuullut siitä puhuttavan jo aikoja sitten suuren isänsä hovissa, jossa kaikkia länsimaisia tapoja pidettiin arvossa, eikä hän sen tähden nähnyt Zbyszkon lupauksessa mitään sellaista, mikä olisi sopimatonta hänelle tai Danusialie. Päinvastoin, hän iloitsi siitä, että rakas tyttö alkoi viehättää ritarien sydämiä ja katseita.
Hymyillen hän kääntyi tytön puoleen.
– Danusia! Danusia! Tahdotko oman ritarisi?
Tyttö hypähti kolme kertaa ilosta ja kietoutui ruhtinattaren kaulaan huutaen niin iloisesti kuin hänelle olisi luvattu jotakin sellaista hauskaa, mikä on vain vanhemmille ihmisille luvallista:
– Tahdon, tahdon, tahdon!
Ruhtinatar nauroi, että kyyneleitä nousi hänen silmiinsä, ja koko hovi seurasi esimerkkiä. Kun hän oli vapautunut Danusian syleilystä, hän kääntyi Zbyszkon puoleen sanoen:
– Mutta millä tavalla tahdot osoittaa, että olet tämän naisen ritari?
Zbyszko oli naurun aikana tullut vakavaksi ja vastasi nyt juhlallisesti yhä edelleen polvistuneena:
– Lupaan hänelle, että Krakovassa ripustan siihen ravintolaan, johon asetun asumaan, kilpeni ja ilmoituksen, jossa tiedoitetaan, että neiti Danuta Jurandowna on kaikkien kuningaskuntain kaunein ja hyveellisin neito. Ken sitä ei myönnä, sen kanssa tulen kamppailemaan, kunnes jompikumpi kaatuu.
– Hyvä! Näen, että tunnet ritaritapoja. Entä vielä?
– Sitten, koska herra Mikolaj Dlugolas on nähnyt, että neiti Danuta Jurandownan äiti kuoli erään saksalaisen tähden, jolla oli riikinkukonsulkia kypärässä, niin minä lupaan tuoda muutamia sellaisia sulkia ja laskea ne neitini jalkain juureen.
Ruhtinatar kysyi nyt vakavasti:
– Lupaatko todellakin?
– Niin totisesti kuin Jumala ja pyhä risti minua auttakoot! – vastasi Zbyszko. – Ja olen valmis kirkossa papin edessä toistamaan lupaukseni.
– On kerrassaan kiitettävää taistella kansamme katkeraa vihollista vastaan, mutta minä säälin sinua, sillä olet nuori ja saatat kaatua.
Nyt astui Macko esille. Hän oli tähän saakka vain olkapäitään kohauttaen kuunnellut muitten puheita, mutta nyt täytyi hänenkin saada puhua.
– Mitä tähän asiaan tulee, armollinen ruhtinatar, niin älkää olko huolissanne, – sanoi hän. – Jokainen voi kaatua taistelussa, mutta aatelismiehelle, olkoon hän vanha tai nuori, se on kunniaksi. Vaikka tämä veljenpoikani on vielä nuori, hän on jo taistellut sekä jalan että ratsain, keihäin ja kirvein, lyhyin ja pitkin miekoin, haarniskassa ja ilman. Uusi tapa on sellainen, että ritari vannoo palvelevansa neitoa, joka miellyttää häntä, ja jos Zbyszko lupaa naiselleen riikinkukonsulkia, niin minä en suinkaan varoita häntä siitä. Hän on jo lyönyt merkkinsä moneen saksalaiseen ja lyököön edelleenkin, niin kunniaksipa tuo vain on hänelle.
– Kuulenpa, että Danusia on saanut oivallisen ritarin, – virkkoi ruhtinatar ja huomautti tytölle: – Istuhan nyt minun paikalleni, koska olet päähenkilö täällä, mutta älä naura, sillä se ei nyt sovi.
Danusia kävi ruhtinattaren paikalle istumaan. Hän yritti parhaansa ollakseen arvokkaan näköinen, mutta hänen siniset silmänsä hymyilivät polvistuneelle Zbyszkolle, eikä hän voinut olla liikuttamatta jalkojaan.
– Anna hänelle hansikkaasi, – sanoi ruhtinatar. Danusia ojensi hansikkaansa Zbyszkolle, joka otti ne kunnioittavasti ja painoi ne huulilleen sanoen:
– Minä kiinnitän ne kypärääni, ja huonosti käy sen, joka uskaltaa niitä tavoittaa.
Sitten hän suuteli Danusian käsiä ja jalkoja ja nousi seisoalleen. Mutta samassa hänen vakava arvokkuutensa katosi, sillä hän oli ylen onnellinen ajatellessaan olevansa täysi mies koko tämän hovin silmissä, ja hän heilutti Danusian hansikkaita huudahtaen iloisesti ja uhkaavasti:
– Varokoot nyt saksalaiset riikinkukonsulkiaan!
Silloin astui ravintolaan sama munkki, joka jo oli talossa käynyt, kahden vanhemman munkin seurassa. Luostarin palvelijat kantoivat sisään koreja, joissa oli viininassakoita ja muita kiireessä koottuja herkkuja. Kun kaksi lisäksi tullutta munkkia valitti, ettei ruhtinatar ollut asettunut luostariin, niin tämä toisti sen, minkä oli jo aikaisemmin sanonut. Sovittelujen jälkeen tuli päätetyksi, että ruhtinatar aamumessun jälkeen söisi aamiaisen luostarissa hovinsa kanssa. Kohteliaat munkit kutsuivat muutkin krakovalaiset aateliset ja Mackon, jolla muutenkin oli asiaa luostariin. Nuori Zbyszko oli kutsuja kuulematta juossut pihalle vaunujensa luo ja käskenyt erään vartijan tuomaan sieltä ravintolan väentupaan suuren vaatearkun. Siellä hän muutti ylleen toisen puvun voidakseen arvokkaammin esiintyä ruhtinattaren ja Danusian seurassa. Palmikoi hiuksensa hätäisesti vetäen niiden yli silkkiverkon, jossa oli merenvahakappaleita ja oikeita helmiä. Puki sitten ylleen valkoisen, kultaompeluksin koristetun silkkitakin, sitoi ympärilleen vyön ja pisti siihen tikarin, jossa oli hopeahelainen norsunluukahva. Kaikki oli uutta, hohtavaa ja vailla veritahroja, vaikkakin se oli sotasaalista ja saatu eräältä nuorelta friisiläiseltä, joka oli ristiritarien palveluksessa. Viimeksi Zbyszko veti jalkoihinsa kirjavat housut, joiden toinen haara oli vihreä- ja punaraitainen ja toinen punasinervän ja keltaisen kirjava sekä ylhäältä ruudukkaat kuin shakkipelin lauta. Kun vielä purppuranpunaiset, pitkänokkaiset kengät oli vedetty jalkoihin, niin nuori ritari lähti koreana ja komeana ravintolasaliin. Hänen tulonsa vaikutti voimakkaasti. Ruhtinatar iloitsi nähdessään, minkä komean ritarin hän oli valinnut Danusialle. Tyttö hypähti tulijaa vastaan, mutta joko ritarin kauneuden tai ihailevan hoviseurueen puheensorinan hämmentämänä hän pysähtyi puolitiehen, painoi katseensa alas, pani kätensä ristiin ja alkoi punastuneena ja hämillään liikutella peukaloitaan.
Nyt lähestyivät muutkin: ruhtinatar itse, hovilaiset, soittoniekat ja munkit. Masovialaiset neitoset katselivat ihastuneina Zbyszkoa harmitellen jokainen, ettei tämä ollut valinnut häntä ritarinaisekseen. Vanhemmat ihmettelivät Zbyszkon kallisarvoista pukua. Näin muodostui hänen ympärilleen piiri uteliaita, joiden keskessä Zbyszko seisoi tyytyväisesti hymyillen ja kääntyen hiukan paikallaan, jotta paremmin voisivat nähdä hänet.
– Kuka se on? – kysyi eräs munkeista.
– Se on eräs ritari, tuon aatelismiehen veljenpoika, – vastasi ruhtinatar osoittaen Mackoon. – Nuorukainen on juuri valinnut Danusian ritarinaisekseen.
Munkitkaan eivät ihmetelleet, sillä ylhäisissä suvuissa, joissa tämä länsimainen tapa oli tunnettu, oli melkein jokaisella naisella ritarinsa, olkoonpa, että nainen oli naimisissakin. Jos ritari valitsi neitosen, ei hänestä silti tullut sulhasta, vaan päinvastoin neitonen meni usein naimisiin jonkun muun kanssa, jolloin ritari edelleen palveli naista, jos tahtoi olla uskollinen.
Hiukan enemmän munkit ihmettelivät Danusian nuoruutta. Suuri kuningatar Jadwiga oli ollut 15-vuotias tullessaan Unkarista, ja 13-vuotiaatkin tytöt menivät toisinaan naimisiin. Muuten, nyt katseltiin enemmän Zbyszkoa kuin Danusiaa, ja kuunneltiin Mackoa, joka ylpeänä veljenpojastaan kertoi, kuinka tämä oli saanut niin kallisarvoisen puvun.
– Vuosi ja yhdeksän viikkoa sitten, – kertoi hän, – olimme kutsutut vieraisiin saksilaisten ritarien luo. Siellä oli muuan ritari kaukaisesta friisien maasta, joka on meren rannalla, ja hänen poikansa, joka oli kolme vuotta vanhempi Zbyszkoa. Kerran eräissä kutsuissa alkoi nuori friisiläinen moittia Zbyszkoa siitä, että tämä oli viiksetön ja parraton. Zbyszko suuttui, tarttui moittijan leukaan ja kiskaisi siitä parran putipuhtaaksi. Tämän johdosta me sitten ottelimme hurjan kaksintaistelun elämästä ja kuolemasta.
– Me? – kysyi Dlugolasin Mikolaj.
– Niin, isä asettui poikansa puolelle ja minä Zbyszkon. Neljä miestä siinä kamppaili vieraitten läsnäollessa tallatulla maalla. Sopimus oli sellainen, että voittaja saisi voitetun vaunut, hevoset ja palvelijat. Ja Jumala oli meidän puolellamme. Me löimme friisit, mutta suurella vaivalla, sillä he olivat urhoollisia ja voimakkaita. Saimme aimo saaliin: neljät vaunut kaksivaljakkoineen, neljä suurta orhia, yhdeksän palvelijaa ja kahdet sellaiset sotavarusteet, jollaisia meillä harvoin näkee. Kypärämme tosin ruhjoutuivat, mutta Jumala lohdutti meitä muulla tavaralla: eräs arkku oli nimittäin täynnä kallisarvoisia vaatteita. Tuo Zbyszkon pukukin oli siellä.
Kuulijat alkoivat nyt katsella Mackoa ja hänen veljenpoikaansa suuremmalla kunnioituksella, ja Mikolaj Dlugolas virkkoi:
– Aika poikia tosiaankin!
– Kyllä me nyt uskomme, että tuo nuorukainen tuo riikinkukonsulkia!
Macko nauroi, mutta hänen jäntereisillä kasvoillaan oli jotakin petomaista.
Sillä välin olivat luostarin palvelijat ottaneet koreista esille viiniä ja muita herkkuja, ja ravintolan piiat kantoivat sisälle höyryäviä suuria kulhoja, joilla oli munakokkelia ja savustettua makkaraa, mikä kaikki kiihotti kovasti ruokahalua. Vieraat tunsivat olevansa nälkäisiä ja kokoontuivat ruokapöydän ympärille.
Kukaan ei istuutunut ennen ruhtinatarta, joka asettui pitkän pöydän sivustalle osoittaen Zbyszkolle ja Danusialle paikan vastapäätä itseään. Sitten hän sanoi Zbyszkolle:
– Asiaan kuuluu, että syöt samalta lautaselta kuin Danusia, mutta älä astu hänen varpailleen pöydän alla, äläkä koskettele hänen polviaan, kuten muut ritarit usein tekevät, sillä tyttö on vielä niin nuori.
– Enhän minä, armollinen rouva, – vastasi Zbyszko, – ennen kuin ehkä parin kolmen vuoden kuluttua, kun olen ehtinyt täyttää lupaukseni ja kun tämä marja on kypsynyt. Mutta mitä hänen varpaisiinsa tulee, niin tuskinpa voisin niille astua, vaikka tahtoisinkin, sillä ne keikkuvat koko ajan ilmassa.
– Se on totta, – myönsi ruhtinatar. – Minua ilahduttaa kuulla, että tunnet hovitapoja.
Seurasi hiljaisuus, sillä kaikki alkoivat syödä. Zbyszko leikkasi mitä rasvaisimpia makkaranpaloja ja tarjosi Danusialle tai pisteli niitä suoraan tytön suuhun. Tämä oli iloissaan siitä, että niin komea ritari häntä palveli, ja hymyili sekä ritarilleen että ruhtinattarelle.
Kun ruokailu oli päättynyt, niin luostarinpalvelija alkoivat kaataa makeata ja tuoksuavaa viiniä maljoihin, miehille runsaammin, naisille vähemmän. Sitten tarjottiin pähkinöitä, sekä kotimaisia että italialaisia. Vieraat ottivat niitä halukkaasti, ja hetken kuluttua kuului joka puolelta pähkinänkuorten paukahtelua, kun niitä hampaissa murskattiin. Nyt Zbyszkon ritarillisuus pääsi oikein näkyviin, sillä hän ei ahnastellut ulkomaan herkkuja itselleen eikä pureskellut pähkinöitä rikki hampaissa, kuten muut, vaan murskasi niitä sormissaan ja poimi sydämen Danusialle. Sitten hän nosti kämmenensä suun eteen ja puhalsi kuoret kattoon niin voimakkaasti, että ne rapisivat. Danusia nauroi niin, että ruhtinatar pelkäsi hänen pakahtuvan ja sen tähden kielsi sitä leikkiä enää jatkamasta, mutta nähdessään, kuinka hauskaa tytöllä oli, hän kysyi:
– No, Danusia, onko hauskaa, kun on oma ritari?
– Oi – kyllä! – tyttö huudahti.
Ja sitten hän pisti esiin pienen, ruusunpunaisen sormensa, kosketti sillä Zbyszkon valkoista silkkitakkia, mutta veti sormen samassa takaisin kysyen:
– Onko hän huomennakin minun?
– Sekä huomenna että sunnuntaina, vieläpä kuolemaan saakka, – Zbyszko vastasi.
Kun vielä oli tarjottu rusinapiirakoita, tahtoivat toiset tanssia, toiset kuulla soittoa tai Danusian laulua. Mutta Danusia oli aterian lopulla alkanut nyökytellä päätään ja siristellä silmiään. Pari kertaa hän vielä katsoi ruhtinattareen ja Zbyszkoon, kunnes pää painui tuottavasti nuoren ritarin olkapäätä vasten, ja – tyttö nukahti.
– Nukkuuko hän? – ruhtinatar kysyi. – Kas siinä on nyt ritarinaisesi.
– Hän on minulle vielä rakkaampi unessa kuin joku muu tanssissa, – virkkoi Zbyszko istuen liikkumatta, jottei herättäisi tyttöä.
Mutta tyttö ei herännyt edes soittoon, vaikka jotkut polkivat tahtia tai helistivät astioita. Vasta kun kukot olivat kiekuneet ja kirkonkellot alkaneet, soida ja kaikki sen johdosta nousseet huutaen: "Messuun! Messuun!" Danusia heräsi.
– Jumalan kunniaksi menemme jalkaisin, – ruhtinatar sanoi, tarttui unisen Danusian käteen ja lähti ulos hovinsa saattamana.
Aamu sarasti idässä, mutta lännessä kuu vielä kalpeana kumotti. Maailma heräsi kasteisena, iloisena, levänneenä.
– Kaunista säätä Jumala meille suo, mutta helle tulee olemaan rasittava, – sanoi ruhtinatar hovilaisilleen.
– Eipä vahingoksi, – lohdutti Mikolaj Dlugolas. – Lepäämme luostarissa ja ajamme illaksi Krakovaan.
– Saapuaksemme parahiksi juhliin.
– Juhlia onkin siellä joka päivä...
– Saadaanpa nähdä, miten Danusian ritari käyttäytyy.
– Kelpo sotureja ovat!... Kuulitteko, mitä kertoivat siitä kaksintaistelusta?
– Ehkä liittyvät hoviimme, sillä heillä näytti olleen neuvottelua jostakin asiasta.
Macko, joka ei ollut tyytyväinen asiain menoon, oli tahallaan järjestänyt niin, että hän ja Zbyszko saivat kävellä muiden jäljessä voidakseen puhella keskenään. Hän sanoi:
– Sinulle ei todellakaan ole kaikesta tästä mitään hyötyä. Mutta minä koetan päästä kuninkaan puheille, vaikkapa tämän hovin kanssa, niin saamme ehkä jotakin. Ottaisin kovin mielelläni linnan tai kartanon. No, se nähdään. Bogdaniecin me lunastamme, sillä mitä isämme ovat omistaneet, se on meidänkin omistettava. Mutta mistä otamme talonpoikia? Mitä apotti on sinne vienyt, ne hän ottaa mukanaan pois. Kartano ilman talonpoikia ei ole mitään. Huomaa nyt, mitä sanon: sinä saat antaa neitosille lupauksia niin paljon kuin haluat, mutta lähde Mielsztynin herran johdolla ruhtinas Witoldin puolesta tataareja vastaan, sillä Witold on antelias ja tuntee sinut jo, joten voit haalia orjia ihan rajattomasti, sillä tataareja on maailmassa kuin muurahaisia.
Ja Macko, joka oli kärkäs maalle ja muulle omaisuudelle, alkoi haaveilla:
– Hyvä Jumala! Jospa olisi vähintään viisikymmentä raatajaa Bogdaniecissa! Kyllä erämaa silloin muuttuisi, ja me rikastuisimme.
Mutta Zbyszko ravisti päätään kieltävästi.
– Mitä ihmettä Bogdaniecissa tekisi sellaisilla villeillä, jotka syövät hevosenlihaa eivätkä tunne maanviljelystä!... Sitä paitsi olen vannonut ottavani kolme saksalaista kypärätöyhtöä. Mistä sellaisia saa tataarien joukosta?
– Olet vannonut, se oli typerää, mutta onkohan sellainen vala pidettävä pyhänä?
– Minun ritarikunniani on kysymyksessä!
– Mutta miten kävi Ryngallan asiassa?
– Ryngalla myrkytti ruhtinaansa, ja erakko vapautti minut valastani.
– Yhtä hyvin voi Tyniecin apotti vapauttaa sinut nyt. Onhan apotti enemmän kuin erakko, joka muuten näytti ihan rosvolta.
– Mutta minä en sitä tahdo.
Macko pysähtyi ja kysyi vihaisen näköisenä:
– No, miten sinä haluat sitten?
– Ajakaa itse Witoldin luo, mutta minä en lähde.
– Penikka! Kuka siinä tapauksessa kumartaisi kuninkaalle?... Etkö sääli minun vanhoja luitani?
– Kyllä teidän luunne kestävät, vaikka puu kaatuisi päällenne. Tunnen myötätuntoa teitä kohtaan, mutta Witoldin luo en halua.
– Mitä sitten aiot?... Haukkametsästäjäksi vai soittoniekaksi masovialaisen hoviin?
– Miksikäs ei? Koska mörisette, ettekä kuuntele, niin möriskää sitten.
– Minne sinä oikeastaan aiot? Eikö Bogdaniec merkitse sinulle mitään? Kynsilläkö kynnät sen peltoja?... Ilman työväkeä?...
– Ettekö ole kuullut, mitä rusiinit sanovat tataareista, että niitä ei saa kiinni arolla. Kuinka minä saksalaisilta ottamillamme raskasjalkaisilla hevosilla pääsisin heihin käsiksi? Ja millaista saalista saisin? Löyhkääviä turkiksia eikä mitään muuta.
Macko vaikeni, sillä Zbyszkon sanoissa oli paljon perää, mutta hetken kuluttua hän virkkoi:
– Kyllä ruhtinas Witold palkitsisi sinua.
– Ohhoh! Itse tiedätte: kenelle antaa runsaasti, kenelle taas ei mitään.
– Mutta minne sinä sitten aiot?
– Jurand Spychowilaisen luo.
Macko tiukkasi vihaisena nahkakauhtanansa vyötä ja sanoi:
– Näyt olevan sokaistu!
– Mutta kuulkaahan toki, – sanoi Zbyszko rauhallisesti. – Mikolaj Dlugolas kertoi, että Jurand etsii kostoa saksalaisille puolisonsa kuoleman tähden. Lähden auttamaan häntä. Olettehan itse sanonut, ettei tarvitse pelätä saksalaisia, kun tunnen heidän taistelutapansa. Sitä paitsi voin siellä rajamailla pikemmin hankkia ne luvatut riikinkukon sulat, jotka tulevat tuomaan minulle saalistakin. Lopuksi: saksalainen maaorja on tataaria monta vertaa parempi. Sellaisen kun asettaa metsämaalle asumaan, niin kyllä kelpaa. –
– Mutta oletko sinä aivan järkesi menettänyt, poika? Mehän olemme nyt saksalaisten kanssa rauhan kannalla, eikä sodasta ole tietoakaan.
– Hyvänen aika! Ovatko karhut nyt tehneet sovinnon lampaitten ja mehiläisten kanssa! Hahaa! Ettekö tiedä, että vaikka suuret sotajoukot eivät nyt sotia käy keskenään ja vaikka kuningas ja suurmestari ovat varustaneet pergamentille kirjoitetut sopimukset sineteillään, niin rajalla on kuitenkin kovin rauhatonta? Siellä saksalaiset varastavat karjaa, polttavat kyliä ja ahdistavat linnoja. Ryöstävätpä talonpoikia ja naisiakin. Entä kauppiaat majataloissa? Muistakaa vain, kuinka asiat olivat ennen omien sanojenne mukaan. Ettekö muista, kuinka Nalencz vangitsi 40 ritaria, jotka olivat matkalla ritarikunnan päämiehen luo, eikä vapauttanut heitä, ennenkuin suurmestari lähetti hänelle kuormallisen kultaa? Jurand Spychowilainen tekee samoin.
Hetken aikaa he astelivat vaieten. Sillä välin aamu valkeni kokonaan, ja auringon kirkkaat säteet valaisivat kallioita, joille luostari oli rakennettu.
– Jumala voi antaa menestystä kaikkialla, – virkkoi Macko vihdoin iloisemmin. – Rukoile siunausta Häneltä.
– Niin, varmaa on, että kaikki on Hänen armonsa ansiota.
– Ja ajattele Bogdaniecia, sillä minä epäilen, että sinä tuon hempukan tähden tahdot Jurandin luo.
– Älkää puhuko hänestä semmoista, muuten suutun. Minä mielelläni katselen tyttöä, sitä en kiellä, mutta ette tekään ole koskaan nähnyt suloisempaa neitoa?
– Minä viis siitä, miltä hän näyttää, mutta ota hänet, kun on tullut täysikasvuiseksi, jos hän todellakin on ylhäistä sukua.
Zbyszkon nuoret kasvot loistivat onnen hymyä.
– Ehkä. Voihan ritarin naisesta tulla ritarin puoliso! Kukapa tietää, vaikka vanhoilla päivillänne saisitte vielä keinutella pienokaisia polvillanne.
Nyt hymyili jo Mackokin ja aivan leppyneenä hän huudahti:
– Rakeita, rakeita!... tulkoon niitä kuin rakeita! Vanhuudessa iloa ja kuoleman jälkeen pelastus ja autuutta. Sen suokoon meille hyvä Jumala.
III.
Ruhtinatar Danuta, Macko ja Zbyszko olivat jo ennenkin olleet Tyniecissä, mutta moni hovilainen oli siellä nyt ensi kertaa ja ihmetteli kaunista luostaria ja sen hammasmaisesti rakennettuja muureja, jotka kohosivat jyrkänteiltä, sekä muita linnamaisia rakennuksia. Nämä ylpeät muurit ja rakennukset, puutarhat vuoren juurella ja hyvätuoksuiset pellot, jotka levisivät laajalti luostarin ympärillä, todistivat rikkautta, jollaiseen nämä vieraat köyhästä Masoviasta eivät olleet tottuneet ja jota he nyt sitä enemmän ihmettelivät. Maan muissakin osissa oli vanhoja, rikkaita benediktiläisiä luostareja, mutta yksikään niistä ei vetänyt vertoja Tyniecille, jonka maatilukset olivat laajemmat kuin monen ruhtinaskunnan ja jonka tulot saattoivat herättää kateutta monessa kuninkaassakin siihen aikaan.
Lyhentääkseen matkaa ruhtinatar pyysi erästä munkkia kertomaan vanhan ja kauhean Walgierzin tarinan, jonka hän oli kuullut jo Krakovassa, joskin vain osapuilleen.
Hovineidot kokoontuivat tiheäksi piiriksi ruhtinattaren ympärille ja astelivat verkalleen mäkeä ylös.
– Kertokoon veli Hidulf Walgierzista, joka juuri hänelle eräänä yönä näyttäytyi, – vastasi muuan munkki katsellen toista, harmaahapsista, kumaraa munkkia.
– Oletteko todellakin omin silmin hänet nähnyt? – ruhtinatar kysyi.
– Kyllä, – vastasi munkki synkästi, – sillä toisinaan hän Jumalan tahdon mukaisesti saa jättää helvetin ja ilmaantua maailmalle.
– Milloin?
Munkki katsoi tovereihinsa ja vaikeni, sillä tiedettiin kertoa, että Walgierzin henki ilmaantui ihmisille silloin, kun luostarin muurien sisäpuolella alkoi näkyä tapain turmelusta ja maailmallisuutta. Mutta kun väitettiin myös, että Walgierzin haamu tiesi sotaa ja muuta onnettomuutta, niin veli Hidulf vastasi jonkin aikaa vaiettuaan:
– Hänen ilmestymisensä ei tiedä hyvää.
– Minä en ainakaan tahtoisi häntä nähdä, – sanoi ruhtinatar tehden ristinmerkin. – Mutta miksi hän on helvetissä, koska hän, mikäli olen kuullut, vain kosti jonkin kärsimänsä vääryyden?
– Vaikka hän olisikin ollut hyveellinen koko elämänsä ajan, – vastasi munkki ankarasti, – hän olisi kuitenkin tullut tuomituksi, sillä hän eli pakanallisena aikana, eikä hänen perisyntinsä tullut siis kasteessa pestyksi pois.
Samassa tumma varjo kulki ruhtinattaren kasvojen yli, sillä hän muisti, että hänen suuri isänsä, jota hän rakasti kaikesta sydämestään, oli kuollut pakanuudessa ja joutui ikuisesti kärsimään.
– Kuunnelkaamme nyt! – sanoi hän hetken vaiettuaan.
Ja veli Hidulf alkoi kertoa:
Pakanuuden aikana eli mahtava kreivi, jota komeutensa tähden sanottiin Walgierz Kauniiksi. Koko tämä seutu oli hänen ja kaikki aateliset kartanot idässä aina Sandomierziin ja lännessä Opoleen saakka olivat hänen vasallejaan. Hänen karjalaumojaan ei kukaan voinut laskea, ja Tyniecissä hänellä oli torni täynnä rahoja, kuten saksalaisilla ristiritareilla on nykyään Marienburgissa.
– Niin on, se on totta! – keskeytti ruhtinatar.
– Ja hän oli suurikasvuinen kuin jättiläinen, – jatkoi munkki, – ja niin voimakas, että tempasi tammia juurineen maasta. Kauneudessa, luutunsoitossa ja laulussa ei kukaan vetänyt hänelle vertoja. Kerran, ollessaan vieraissa Ranskan kuninkaan hovissa, prinsessa Helgunda, joka juuri aikoi ruveta nunnaksi, rakastui häneen ja karkasi hänen kanssaan Tynieciin, jossa he elivät synnissä, sillä yksikään pappi ei tahtonut vihkiä heitä avioliittoon. Wislicassa hallitsi siihen aikaan Wislaw, Popielin kuningassukua. Tämä oli Walgierzin poissaollessa hävittänyt Tyniecin kreivikuntaa. Nyt Walgierz hyökkäsi Wislawin linnaan, voitti ja vei hänet vangiksi Tynieciin varomatta sitä, että mikä nainen hyvänsä, joka vain näki Wislawin, oli heti valmis pettämään isänsä, äitinsä ja puolisonsa. Niin teki myöskin Helgunda, joka petti miehensä, tuon voimakkaan jättiläisen, ja jätti hänet sidottuna Wislawin käsiin. Tämä vei hänet Wislicaan. Mutta Rynga, Wislawin sisar, joka kuuli Walgierzin laulavan maanalaisessa vankilassa, rakastui nyt vuorostaan Walgierziin ja vapautti hänet. Walgierz kuristi Wislawin ja Helgundan ja heitti heidän ruumiinsa korppien syötäväksi palaten itse Ryngan kanssa Tynieciin.
– Eikö hän tehnyt oikein? – kysyi ruhtinatar.
Mutta veli Hidulf sanoi:
– Jos hän olisi ottanut kasteen ja lahjoittanut jotakin Tyniecin benediktiläismunkeille, niin Jumala olisi ehkä antanut hänelle hänen syntinsä anteeksi, mutta koska hän ei sitä tehnyt, niin hänen täytyi nyt kärsiä helvetin tulessa.
– Mutta oliko benediktiläisiä munkkeja jo siihen aikaan kuningaskunnassa?
– Ei ollut, sillä täällä asui vain pakanoita.
– Kuinka hän olisi siinä tapauksessa voinut ottaa kasteen ja tehdä heille lahjoituksia?
– Hän ei voinutkaan, ja juuri sen tähden täytyy hänen nyt kärsiä helvetin tuskia, – vastasi munkki ankarasti.
– Niin! Se on oikein! – kuului ääniä.
Sillä välin ruhtinatar lähestyi luostarin pääporttia, jonka luona apotti odotti tulijoita munkkien ja eräiden aatelismiesten seurassa. Luostarissa oleskeli usein "ekonomeja", "advokaatteja", "prokuraattoreja" sekä muita luostarien virkamiehiä. Sitä paitsi oli Puolassa paljon sellaisia aatelismiehiä ja ritareja, jotka olivat ottaneet läänitykseksi luostarin maita, ja sellaisia oli nyt juuri Tyniecin luostarissa apotin luona vieraissa. He odottelivat Krakovan juhlallisuuksia, mutta kun pääkaupungissa oli ollut mahdoton saada asuntoa, niin he majailivat nyt täällä. Näin ollen saattoi "abbas centum villarum" tervehtiä ruhtinatarta tavallista suuremman seurueen kanssa.
Apotti oli pitkäkasvuinen mies, jolla oli kuivahkot, mutta viisaannäköiset kasvot, puhtaaksi ajeltu päälaki ja harmaa hiuskiehkura ohimoilla. Hänen otsallaan oli arpi, joka nähtävästi oli merkki sotaisista nuoruusvuosista. Hänen silmänsä katsoivat terävästi mustain kulmakarvain alta. Hänen yllään oli kaapu, kuten muillakin munkeilla, mutta kaulassa oli kultavitjat, joista riippui kultainen, jalokivillä koristettu risti, hänen arvoasemansa tunnusmerkki. Koko hänen olemuksensa todisti ylhäistä miestä, joka oli tottunut hallitsemaan ja luottamaan itseensä.
Mutta apotti tervehti kuitenkin ruhtinatarta hyväntahtoisesti, vieläpä nöyrästi, sillä hän muisti, että ruhtinattaren puoliso oli samaa ruhtinaallista masovialaista sukua kuin kuninkaat Wladyslaw ja Kazimierz sekä naispuolelta myös nykyinen hallitseva kuningatar, joka oli maailman ehkä suurimman valtakunnan hallitsijatar. Apotti kumarsi syvään, teki oikealla kädellään ristinmerkin ruhtinattarelle ja koko hoville ja lausui:
– Ole tervetullut, armollinen rouva, luostariveljien vaatimattomiin suojiin. Meidän suojeluspyhimyksemme, pyhä Benedictus Nursialainen, pyhä Maurus, pyhä Bonifacius ja pyhä Benedictus Anianelairen sekä myöskin Johannes Tolomealainen, antakoot sinulle terveyttä ja onnea ja siunatkoot sinua seitsemän kertaa päivässä elämäsi loppuun saakka!
– He olisivat varmaan kuuroja, jolleivät kuulisi niin suuriarvoisen apotin sanoja, – vastasi ruhtinatar kohteliaasti, – etenkin kun olemme tulleet tänne messuun ja sen aikana aiomme rukoilla heidän suojelustaan.
Näin sanoen ruhtinatar ojensi apotille kätensä, jota tämä hovitapojen mukaisesti suuteli notkistaen polveaan, ja sen jälkeen he astuivat yhdessä luostarin portista sisälle. Nähtävästi heitä oli jo odotettu, sillä samassa kellot alkoivat soida, torventoitottajat puhaltaa ja suuret kuparirummut jymistä huumaavasti. Ruhtinattareen, joka ei ollut syntynyt kristityn kansan keskuudessa, jokainen kirkko vaikutti voimakkaasti, varsinkin tämä Tyniecin, sillä harva kirkko saattoi kilpailla sen kanssa loistossa. Hämäryys täytti pyhäkön sisustan, mutta suuren alttarin luona näkyi valoa, joka yhtyi vahakynttiläin hohtoon valaisten kultaukset ja leikkaukset. Täydelliseen messuasuun pukeutunut munkki astui alttarin eteen, kumarsi ruhtinattarelle ja alkoi messun.
Runsaasti suitsutettu, tuoksuva pyhäsavu, joka kierteli hiljalleen papin ja alttarin ympäri pitkinä suikaleina, kohosi verkalleen ylös lisäten temppelin salaperäisyyttä ja juhlallisuutta. Anna Danuta kohotti päätään taaksepäin, pani kätensä ristiin ja alkoi rukoilla hartaasti. Mutta kun kirkoissa vielä siihen aikaan harvinaiset urut alkoivat soida, milloin mahtavasti kuin ukkonen, milloin pehmeästi kuin enkelien äänet, silloin ruhtinattaren katse kohosi korkeutta kohti, ja suloinen autuuden tunne täytti hänen mielensä, ikäänkuin taivaan ihana näky olisi avautunut hänen eteensä.
Yhtä hartaasti, vaikka vähemmällä vavistuksella rukoili koko hovi. Zbyszko polvistui muiden taakse ja uskoi itsensä Jumalan huostaan. Hän vilkaisi toisinaan Danusiaan, joka istui ruhtinattaren vieressä silmät ummessa. Nuori ritari ajatteli, että tyttö oli todella ritarin arvoinen, mutta että lupauskin sisälsi aika paljon. Nyt, kun olut ja viinit, joita ravintolassa oli juotu, olivat haihtuneet, hän alkoi hiukan huolissaan tuumia, millä tavalla saisi lupauksensa täytetyksi. Sotaa ei ollut. Rauhattomalta rajalta voisi luultavasti helpostikin löytää jonkun töyhtöpäisen saksalaisen, mutta siinä oli omakin pää kysymyksessä. Eikä niitä töyhtöjä ole jokaisen saksalaisen kypärässä, korkeintaan kreiveillä ja sen semmoisilla. Jollei sotaa tule, niin saattaa vuosia vierähtää, ennen kuin saa kokoon nuo kolme sulkaa. Kun ei ole ritarivyötä, niin saattaa kutsua kaksintaisteluun vain sellaisia, joilla ei tätä vyötä ole. Mutta Zbyszko toivoi saavansa vyön piakkoin turnajaisissa, joita kuningas tulisi pitämään ristiäisten aikana, sillä olihan hän jo aikoja sitten tullut siksi ansioituneeksi. Entä sitten? Hän lähtisi Jurandin luo kaatamaan nihtejä – siinä kaikki. Mutta ristiritarien nihdeillä ei ole riikinkukonsulkia päässä, kun eivät ole ritareja.
Nähdessään, ettei hän ilman Jumalan armollista apua voisi päästä pälkähästä, hän alkoi rukoilla:
"Anna, hyvä Jeesus, sodan syttyä ristiritarien ja saksalaisten kanssa, jotka ovat sinun kuningaskuntasi ja kaikkien niitten kansojen vihollisia, jotka eivät Sinun Pyhää Nimeäsi tunnusta. Siunaa meitä ja kukista heidät, jotka palvelevat pikemmin helvetin ruhtinasta kuin Sinua kantaen sydämessään vihaa meitä kohtaan suuttuneina enimmin siitä, että kuninkaamme ja kuningatar ovat kääntäneet Liettuan kristinuskoon, mikä estää heitä surmaamasta palvelijoitasi entiseen tapaan. Rankaise heitä pahuutensa tähden!
"Mutta minä, syntinen Zbyszko, lupaan tehdä parannuksen ja huudan armoasi viiden haavasi ääressä, että lähettäisit minulle kolme sellaista ylhäistä saksalaista, joilla on riikinkukonsulkia kypärässä, ja että antaisit minulle voiton heistä. Tämä siitä syystä, että olen ritarikunniani kautta luvannut ne sulat neiti Danusialle, Jurandin tyttärelle ja Sinun palvelijattarellesi.
"Siitä saaliista, joka tulee minun osakseni, minä annan rehellisesti kymmenennen osan pyhälle kirkolle, jotta Sinullakin, hyvä Jeesus, olisi hyötyä ja kunniaa minusta ja jotta tietäisit, että olen antanut lupaukseni Sinulle täydestä sydämestäni enkä tyhjin sanoin. Niinkuin tämä on totta, niin auta minua, amen!"
Sitä mukaa kuin hän rukoili, hänen sydämensä lämpeni yhä enemmän, ja hän lisäsi vielä sellaisen lupauksen, että sen jälkeen kuin Bogdaniec on tullut lunastetuksi takaisin, hän antaa kirkolle kaiken sen vahan, minkä mehiläiset kokoavat vuoden aikana pesiin. Hän toivoi, ettei Macko-setä tulisi tätä vastustamaan ja että Jeesus tulisi tästä vahasta iloiseksi ja auttaisi mitä pikimmin. Ajatus näytti hänestä niin onnistuneelta, että koko hänen sielunsa täyttyi ilosta. Hän oli jokseenkin varma siitä, että oli tullut kuulluksi ja että sota tulisi piakkoin alkamaan. Hänestä tuntui siltä kuin käsivarsien ja jalkojen voimat olisivat kasvaneet nyt niin suuriksi, että hän yksinään hoitelisi kokonaisen lippukunnan. Ajattelipa hän jo, että kun hän nyt oli tehnyt Jumalalle uusia lupauksia, niin hän voisi samalla lisätä Danusialle vielä kaksi saksalaista. Mutta viisaus vei voiton, ja hän pelkäsi sillä ehkä liiaksi koettelevansa Jumalan kärsivällisyyttä. Sitä paitsi hänen varovaisuutensa kasvoi, kun hän messun jälkeen kuunteli aamiaisella apotin ja Anna Danutan välistä keskustelua.
Ruhtinaiden ja kuninkaiden puolisot osoittivat ristiritareille suurta ystävyyttä osaksi hurskaudesta tai niiden runsaiden lahjojen tähden, joita ritarikunnan suurmestari heille antoi. Hurskas Jadwiga esteli eläessään mahtavan puolisonsa vihaa purkautumasta heitä vastaan, mutta Anna Danuta, joka oli heidän tähtensä joutunut kärsimään julmia perhesuruja, vihasi heitä sydämensä pohjasta. Kun apotti häneltä tiedusteli Masovian asioita, niin hän alkoi katkerasti valittaa ritarikuntaa:
– Mitäpä hyvää kuuluisi maasta, jolla on sellaisia naapureja? Rauha on olevinaan, lähettiläitä ja kirjelmiä vaihdetaan, mutta siitä huolimatta ei ole päivänkään rauhaa. Ken illalla käy rajan läheisyydessä nukkumaan, ei koskaan tiedä, herääkö kahleissa, miekan terä kurkulla vai palava katto päänsä päällä. Valat, sinetit ja pergamentit eivät estä petosta. Kuinka kävi Zlotoryjassa, josta ruhtinas raahattiin vankeuteen mitä syvimmän näennäisen rauhan aikana? Ristiritarit väittivät, että mainittu linna olisi voinut käydä heille vaaralliseksi. Mutta linnoja rakennetaan puolustukseksi eikä hyökkäyksiä varten, ja milläpä ruhtinaalla ei olisi oikeutta rakentaa linnoja omalle maalleen? Ristiritarit eivät siedä heikkoa eivätkä voimakastakaan, sillä heikkoa he halveksivat ja voimakkaan koettavat kaataa. Joka heille hyvää tekee, sen he pahalla palkitsevat. Onko maailmassa toista ritarikuntaa, joka olisi muissa kuningaskunnissa saanut osakseen sellaista hyväntahtoisuutta kuin puolalaisilta ruhtinailta – mutta miten he ovat palkinneet? Vain vihaa, ryöstöjä, petoksia, sotia on sieltä saatu. Ja turhaa olisi valittaa, sillä he eivät piittaa edes Rooman paavista. Nyt he ovat lähettäneet edustajiaan ristiäisiin, mutta vain siksi, että sillä lepyttäisivät mahtavan kuninkaan vihat, joita he ovat herättäneet ilkitöillään Liettuassa. Sydämessään he aina tulevat ajattelemaan kuningaskunnan ja koko Puolan kansan hävittämistä.
Apotti kuunteli tarkkaavasti, nyökäytteli päätään ja virkkoi vihdoin:
– Tiedän, että komttuuri Lichtenstein, jota pidetään suuressa arvossa ylhäisen sukuperänsä, rohkeutensa ja viisautensa tähden, on saapunut Krakovaan lähetystön johtajana. On mahdollista, että armollinen rouva saattaa piankin nähdä hänet, sillä hän lähetti minulle eilen tiedon tulostaan tänne Tynieciin.
Kuultuaan uutisen ruhtinatar alkoi uudelleen valittaa:
– Sanotaan, että suuri sota on tulossa – Jumala suokoon! – ja että siinä kuningaskunta ja kaikki, jotka puhuvat jotakin puolan sukukieltä, olisivat yhdellä ja kaikki saksalaiset ja ritarikunta toisella puolella. Tästä sodasta on kuulemma olemassa jonkun pyhimyksen ennustus...
– Birgitan... – keskeytti oppinut apotti. – Kahdeksan vuotta sitten hänet hyväksyttiin pyhimysten luetteloon.
Zbyszko alkoi vapista ilosta eikä voinut olla kysymättä:
– Tuleeko se piankin?
Mutta apotti joko ei kuullut tai ei ollut kuulevinaan kysymystä.
– Nuoret ritarimme iloitsevat tästä sodasta, – jatkoi ruhtinatar, – mutta vanhemmat ja ymmärtäväisemmät sanovat: Me emme pelkää saksalaisia, vaikka heidän voimansa ja mahtinsa onkin suuri, emmekä heidän keihäitään yhtä vähän kuin miekkojaan, mutta me pelkäämme ristiritarien pyhäinjäännöksiä, sillä niille ihmisen voima ei mahda mitään.
Nyt Anna Danuta katsoi levottomasti apottiin ja lisäsi sitten hiljaisella äänellä:
– Heillä kuulemma on palanen pyhän ristin puuta. Kuinka sellaisia vastaan voisi taistella menestyksellä?
– Ranskan kuningas on lähettänyt sitä heille, – vastasi apotti.
Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka Mikolaj Dlugolas, liikanimeltään Sotakirves, tuo viisas ja kokenut soturi keskeytti.
– Minä olen ollut ristiritarien vankina, – sanoi hän, – ja nähnyt mainittua pyhäinjäännöstä kannettavan kulkueissa. Mutta sitä paitsi on Olivan luostarissa muitakin tällaisia jäännöksiä, joita ilman ritarikunta ei olisi voinut kohota sellaiseen mahtavuuteen.
Benediktiläismunkit kurkottelivat päätään puhujaa kohti ja kysyivät uteliaasti:
– Kertokaa, mitä siellä on.
– Siellä on palanen Pyhän Neitsyen pukua, Maria Magdaleenan kulmahammas, oksa siitä palavasta pensaasta, jossa Jumala näyttäytyi Moosekselle, pyhän Liberiuksen käsi ja niin paljon muita pyhimysten luita, että niitä ei voisi edes laskea, vaikkapa ottaisi varpaat sormien avuksi.
– Niin, kuinka sellaisia vastaan voisi sotaa käydä? – toisti ruhtinatar huoahtaen.
Apotti rypisteli otsaansa ja vaipui ajatuksiinsa.
– Raskasta on heidän kanssaan sodankäynti, – hän sanoi vihdoin, – sillä he ovat munkkeja, joiden kauhtanassa on risti. Mutta jos he elävät kovin syntisesti, niin voi olo heidän luonaan käydä pyhimyksille vastenmieliseksi, ja silloin ne pikemmin vähentävät kuin lisäävät heidän voimiaan. Jumala säästäköön kristittyä verta, mutta jos tästä sota tulee, niin kyllä meidänkin maassamme on ihmeitä tekeviä pyhäinjäännöksiä, jotka taistelevat puolestamme. Ääni sanoo pyhän Birgitan kautta: "Minä tein heistä hyödyllisiä mehiläisiä ja asetin heidät asumaan kristittyjen maiden rajoille, mutta he ovat nousseet minua vastaan. Sillä he eivät välitä sieluista eivätkä sääli sitä kansaa, joka on pakanuudesta kääntynyt katoliseen uskoon ja minun puoleeni. He ovat tehneet ihmisistä orjia eivätkä opeta heille Jumalan käskyjä, vaan kieltävät sakramentteja nauttimasta tuottaen siten heille vielä suurempia tuskia kuin jos olisivat pysyneet pakanoina. Ja he käyvät sotia levittääkseen maallista valtaansa. Sen tähden on se aika vielä tuleva, jolloin hampaat kiskotaan heidän suustaan, oikea käsi heiltä hakataan pois ja oikea jalka halvaantuu, jotta he huomaisivat, mitä syntiä ovat tehneet."
– Jumala suokoon! – Zbyszko huusi.
Toistenkin ritarien ja munkkien luottamus kasvoi suuresti, kun he kuulivat nämä ennustuksen sanat. Apotti kääntyi ruhtinattaren puoleen ja lisäsi:
– Luottakaa siis Jumalaan, armollinen rouva, sillä heidän päivänsä ovat lasketut pikemmin kuin omanne, ja ottakaa nyt kiitollisen sydämen tunteilla vastaan tämä rasia, jossa on erään meidän suojeluspyhimyksemme, pyhän Ptolemeuksen varvas.
Ruhtinatar ojensi onnesta vapisevan kätensä, notkisti polveaan, vastaanotti rasian ja suuteli sitä. Koko hovi jakoi ilon hänen kanssaan, sillä jokainen oli varma siitä, että moinen lahja antaisi siunausta ja onnea heille kaikille, ehkäpä koko ruhtinaskunnallekin. Onnellinen oli Zbyszkokin, josta näytti, että sota oli alkava heti Krakovan juhlallisuuksien jälkeen.
IV.
Päivä oli jo kulunut hyvän matkaa iltapuolelle, kun ruhtinatar seurueensa kanssa lähti vieraanvaraisesta Tyniecista Krakovaan.
Usein ritarit siihen aikaan lähtiessään suurimpiin kaupunkeihin ja linnoihin tervehdykselle tuttaviensa luo pukeutuivat täysiin sotavarusteisiin. Tosin oli tapana riisua ne jo portin luona, jota paitsi isäntä sellaiselle ritarille sanoi juhlallisesti: "Riisukaa aseenne, jalo herra, koska olette tullut ystäviin", – mutta kuitenkin "sotainen" vieraisiintulo oli suuremmassa arvossa.
Tästä syystä sekä Macko että Zbyszko pukeutuivat komeisiin panssareihinsa, jotka olivat friisiläisiltä ritareilta saatua voitonsaalista. Mikolaj Dlugolas, joka oli nähnyt paljon maailmaa ja ritareja, tunsi heti, että varusteet olivat milanolaisten seppäin tekoa, maailman parhaita, ja maksoivat kukin joltisenkin maatilan verran. Siitä hän päätti, että nuo friisiläiset ritarit olivat olleet varakkaita ja ylhäisiä, ja hänen kunnioituksensa Mackoa ja Zbyszkoa kohtaan nousi suuresti.
Suhteettoman korkeista satuloistaan Macko ja Zbyszko katselivat ylpeästi hoviväkeen. Molemmilla oli keihäs kädessä, miekka vyöllä ja kirves satulassa. Kilpensä he olivat jättäneet mukavuuden vuoksi vaunuille, mutta ilman niitäkin he näyttivät siltä kuin olisivat matkalla sotaan eivätkä rauhalliseen kaupunkiin.
Molemmat pysyttelivät lähellä niitä vaunuja, joissa ruhtinatar ja Danusia ajoivat yhdessä komean hovinaisen Ofkan kanssa, joka oli jäänyt leskeksi. Danusia katseli erittäin innostuneesti rautapukuisia ritareja, ja ruhtinatar otti tuon tuostakin muistorasian poveltaan vieden sen huulilleen.
– Olen kovin utelias näkemään pyhäinjäännöstä, – sanoi hän vihdoin, – mutta minä en avaa rasiaa itse, sillä se saattaisi suututtaa pyhimystä. Krakovan piispa avatkoon rasian.
Siihen varovainen Mikolaj vastasi:
– Hm, paras on olla päästämättä sitä käsistä, sillä se on kovin herkullinen palanen.
– Totta puhutte, – virkkoi ruhtinatar hetken mietittyään ja lisäsi sitten: – Pitkään aikaan kukaan ei ole tehnyt minua niin iloiseksi kuin tuo hyvä apotti lahjallaan ja viisailla sanoillaan, joilla hän karkoitti minusta ristiritarien aiheuttaman pelon.
– Viisaasti hän puhui, – puuttui Macko puheeseen. – Wilnon edustalla ristiritareilla oli myös pyhäinjäännöksiä mukanaan. Mutta kuitenkin! Meidän miestemme tarvitsi vain sylkäistä kouraan ja heiluttaa kirvestä, niin kyllä kypärejä putoili ja päitä myös. Pyhimykset auttavat, mutta ainoastaan niitä oikeudenmukaisia ihmisiä, jotka taistelevat todella Jumalan nimen puolesta. Armollinen rouva, minä luulen, että jos sota syttyisi ja kaikki saksalaiset auttaisivat ristiritareja, niin me kuitenkin voittaisimme, sillä meidän kansamme on suurempi ja Jumala on antanut meille enemmän voimaa jäseniin. Ja mitä pyhäinjäännöksiin tulee, niin onhan meilläkin Swientokrzyzin luostarissa palanen pyhää ristiä.
– Se on totta, – myönsi ruhtinatar, – mutta meidän aarteemme pidetään luostarissa ja heidän kuljetetaan mukana taisteluissa.
– Se on aivan yhdentekevä, sillä Jumalalle ei etäisyys merkitse mitään.
– Niinkö? – kysyi ruhtinatar kääntyen viisaan Mikolajn puoleen, joka vastasi:
– Sen voi jokainen piispa todeta. Rooma on kaukana, mutta paavi hallitsee maailmaa, sitä suuremmalla syyllä siis Jumala.
Nämä sanat rauhoittivat ruhtinattaren kokonaan, ja hän johti keskustelun Tynieciin ja sen ihanuuksiin. Ei ihmetelty ainoastaan luostarin rikkautta, vaan yleensä koko seudun hyvinvointia ja hedelmällisyyttä. Kylät olivat tiheään asuttuja, hedelmäpuita oli runsaasti, oli lehmuskujia, puissa haikaranpesiä ja alempana olkikattoisia mehiläispesiä. Maantien kahden puolen oli monenlaisia viljavainioita. Kauempana näkyi havumetsää, paikoin tammistoja ja lepikköjä, mutta myös kosteita, matalia niittyjä vesilintuineen. Sitten oli taas kumpuja, kyliä, viljavainioita. Nähtävästi oli kansa ahkeraa ja maahenkistä. Minne katsoikin, näytti kuin maasta olisi maito ja hunaja vuotanut, rauha ja onni uhkunut.
– Täällä tahtoisin elää ja kuolla! – sanoi ruhtinatar.
– Itse Isä Jumala hymyilee sellaiselle maalle, – arveli Mikolaj Dlugolas, – ja siunaa sen kansaa. Mutta kuinka voisi muuten ollakaan, kun koko maassa ei ole sellaista kolkkaa, minne kirkonkellojen kumahdus ei kuuluisi! Onhan tunnettua, että pahat henget eivät voi sietää sitä ääntä, ja sen tähden niiden on täytynyt paeta suuriin metsiin ja Unkarin rajalle.
– Minä ihmettelen, – virkkoi rouva Ofka, – että Walgierz, josta munkit kertoivat, voi näyttäytyä Tyniecissa, missä kellot soivat seitsemän kertaa päivässä.
Tämä huomautus teki Mikolajn ensin sanattomaksi, mutta sitten tämä harkiten vastasi:
– On huomattava, että Jumalan työt ovat käsittämättömiä, ja sitä paitsi on muistettava, että hän saa joka kerta erikoisen luvan siihen.
– Joka tapauksessa olen iloinen, ettemme yöpyneet luostariin. Minä voisin kuolla pelosta, jos tuo jättiläinen näyttäytyisi minulle.
– Eipä tiedä, sillä sanotaan, että hän on julman kaunis.
– Vaikka hän olisi paljon kauniimpikin, niin minä en ainakaan tahtoisi suuteloa sellaiselta, jonka suusta lieskat lentävät.
– Mistä tiedätte, että hän tahtoisi suudella teitä? Ruhtinatar purskahti nauramaan, ja heti hänen jäljessään herra Mikolaj ja molemmat ritarit Bogdaniecista. Nauroipa Danusiakin, vaikkei hän tiennyt, miksi naurettiin. Mutta rouva Ofka kääntyi suuttuneen näköisenä Mikolajn puoleen sanoen:
– Mieluummin kuitenkin suutelo häneltä kuin teiltä.
– Varokaa kutsumasta sutta metsästä, – vastasi Mikolaj iloisesti, – sillä hän harhailee usein Krakovan ja Tyniecin välillä varsinkin iltaisin. Ajatelkaas, jos hän kuulisi sananne ja ilmaantuisi teille jättiläisen haamussa!
– Silloin minä tiuskaisisin! – vastasi Ofka.
Mutta samassa Bogdaniecin Macko, joka korkeasta satulastaan näki kauemmaksi kuin muut, pysähdytti ratsunsa ja huudahti:
– Hyvä Jumala, mikä tuo on?
– Mikä?
– Tuolta kummulta ajaa jättiläinen meitä vastaan!
– Sana muuttui lihaksi! – ihmetteli ruhtinatar. – Älkää puhuko mitään!
Mutta Zbyszko kohosi jalustimille ja virkkoi:
– Totisesti, jättiläinen, Walgierz, ei kukaan muu!
Ajaja pysähdytti peloissaan vaunut, teki ristinmerkkejä ja katseli kummulla jättiläismäistä ratsastajaa.
Ruhtinatar kohottautui vaunuissaan, mutta painui samassa kalpeana takaisin. Danusia kätki päänsä hänen pukunsa poimuihin. Hovimiehet ja -naiset, jotka olivat ratsastaneet vaunujen takana, pysähtyivät ryhmäksi niiden ympärille. Vaikka miehet ihmeissään naureskelivatkin vielä, olivat heidän katseensa levottomia, ja neitoset kalpeita. Mutta Mikolaj pysyi rauhallisena sanoen:
– Älkää pelätkö, armollinen rouva. Eihän aurinko ole vielä laskenut, ja vaikka olisikin jo yö, niin kyllä pyhä Ptolemeus on sentään toista kuin Walgierz.
Sillä välin seisoi tuntematon ratsastaja liikkumatta kummun harjalla. Laskevan auringon valossa saattoi aivan selvästi nähdä hänen tavattoman suuren vartalonsa. Etäisyys hänestä ruhtinattaren seurueeseen oli arviolta noin kolmesataa askelta.
– Miksikä se siellä seisoo? – kysyi soittaja.
– Koska mekin seisomme, – vastasi Macko.
– Nyt se katselee meihin kuin valitakseen jonkun meistä uhrikseen, – huomautti toinen soittaja. – Jospa tietäisin, että se on ihminen eikä mikään paholainen, niin ajaisin luo ja löisin luutullani kallon halki.
Naisten pelko oli kasvanut siihen määrään, että he alkoivat rukoilla ääneen. Mutta Zbyszko, joka tahtoi kunnostautua ruhtinattaren ja Danusian nähden, sanoi:
– Minä ajan sinne. Mitäpä minä Walgierzista!
Danusia alkoi puoleksi itkien huutaa: "Zbyszko! Zbyszko!" – mutta nuori ritari kannusti jo ratsuaan ja karahdutti pois päättäen, että vaikkapa se olisi itse Walgierz, niin hän lävistää ratsastajan keihäällä.
– Jättiläiseltä näyttää, kun seisoo kummulla, – huomautti tarkkasilmäinen Macko. – Kookas mies, mutta ihminen kuitenkin... Hm! Ajanpa minäkin sinne, jottei heidän välillään syntyisi turhaa jähinää.
Karahduttaessaan Zbyszko mietti, laskisiko samalla keihäänsä hyökkäykseen vai katsoisiko lähempää, miltä mies näyttää. Piti tarkastelemista viisaampana, sillä lähestyessään tuntematon ratsastaja kadotti yliluonnollisen suuret mittasuhteensa, vaikka olikin aika kookas, kuten hevosensakin. Sitä paitsi hänen yllään ei ollut sotisopaa, vaan valkoinen viitta ja sen alla vihreä nuttu sekä kellonmuotoinen samettilakki päässä. Hän oli aivan liikkumaton, pää kohotettuna ylöspäin, sillä hän rukoili nähtävästi iltarukoustaan.
– Mitäpä minä Walgierzista! – ajatteli Zbyszko. Tämä oli jo lähellä, kun rukoilija huomasi Zbyszkon loistavan sota-asun, hymyili ystävällisesti ja lausui:
– Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!
– Iankaikkisesti.
– Siellä lienee Masovian ruhtinatar seurueineen matkalla?
– Niin on.
– Tyniecistäkö tulette?
Mutta tähän kysymykseen tuntematon ei saanut vastausta, sillä Zbyszko oli hämmästynyt niin kovasti, ettei ollut edes kysymystä kuullut. Hän ei ollut uskoa silmiään nähdessään tuntemattoman takana kymmenkunta ratsumiestä, joiden etunenässä oli loistavaan sotisopaan, valkoiseen, mustalla ristillä koristettuun viittaan ja teräskypärään pukeutunut soturi huojuvine riikinkukonsulkineen.
– Ristiritari! – kuiskasi Zbyszko.
Ja hän ajatteli, että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa ja lähettänyt hänelle saksalaisen ritarin ja että tätä Jumalan armoa oli myös käytettävä. Ennen kuin hän oli ennättänyt tointua hämmästyksestään, hän kallistui satulassaan etunojaan, laski keihään ja huutaen sukunsa sotahuudon: rakeita! rakeita! hän karahdutti ristiritaria kohti.
Tämä oli myös hämmästynyt, pidätti hevostaan ja tuijotti Zbyszkoon laskematta keihästä, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt, että juuri hänestä oli kysymys.
– Keihäs alas! – ärjyi Zbyszko kannustaen ratsuaan. Välimatka heidän välillään lyheni. Kun ristiritari näki, että hyökkäys oli tähdätty häneen, niin hän laski keihäänsä. Zbyszkon keihään kärki oli jo aivan lähellä toisen rintaa, kun yht'äkkiä voimakas käsi taittoi keihään kuin ruo'on ja nykäisi sitten ohjaksista niin lujasti, että ratsun kaviot painuivat maahan ja hevonen pysähtyi kuin lyötynä siihen paikkaan.
– Hullu mies! Mitä teet? – kuului syvä, uhkaava ääni. – Sehän on lähettiläs!
Zbyszko katseli ympärilleen ja tunsi tuon kookkaan miehen, jota oli pidetty Walgierzina.
– Päästä! Kuka olet? – huusi hän tarttuen kirveeseen.
– Kirves pois! Jumalan nimessä, kirves pois, muuten heitän hevoselta! – huusi toinen yhä uhkaavammin. – Olet loukannut kuninkaallista majesteettia ja joudut oikeuteen.
Sitten tämä kääntyi niiden ratsumiesten puoleen, jotka ajoivat ristiritarin takana, ja huusi:
– Tänne!
Sillä välin ajoi Macko levottomana paikalle. Hänestäkin Zbyszko oli menetellyt niin typerästi, että juttu saattoi päättyä pahasti, mutta Macko oli kuitenkin valmis kamppailemaan, jos tarvittaisiin. Tuntemattoman ratsastajan ja ristiritarin koko joukkue käsitti tuskin enempää kuin viisitoista miestä, jotka olivat varustetut keihäin ja jousin, joten kaksi ritaria täysissä varusteissa saattoi ajatella taistelua menettämättä kokonaan toivoansa. Macko arveli, että jos lain rangaistus kohtaisi Zbyszkoa, niin olisi ehkä parasta taistella nyt näiden läpi ja painua piiloon, kunnes myrsky menisi ohi. Hänen kasvonsa vääntyivät kuin purevan suden, kun hän tunkeutui Zbyszkon ja tuntemattoman miehen väliin ja kysyi miekkansa kahvaa puristaen:
– Mitä miehiä olette? Millä oikeudella?...
– Oikeuteni on kuninkaalta, joka on käskenyt minua valvomaan järjestystä seudulla, – vastasi tuntematon, – ja minua sanotaan Powala Taczewalaiseksi.
Macko ja Zbyszko katsoivat hämmästyneinä ritariin, pistivät aseensa pois ja painoivat päänsä alas, ei pelosta, vaan siksi, että heidän edessään oli kuningaskunnan mitä kuuluisin ritari ja ylhäinen aatelismies, jota soittoniekatkin lauluissaan ylistivät ritarillisuuden ja miehuuden esikuvana. Nyt tuo ritari edusti sitä paitsi kuningasta, joten hyökkäys hänen kimppuunsa saattoi tuottaa kuolemanrangaistuksen.
Macko jäähtyi heti ja lausui kunnioittavasti:
– Kunnia ja kumarrus teille, kuuluisa ja miehuullinen ritari!
– Samoin teille, – vastasi Powala, – vaikka en olisi tahtonut tehdä tuttavuuttanne näin raskaissa oloissa.
– Kuinka niin? – kysyi Macko. Powala kääntyi Zbyszkoon päin.
– Mitä olet tehnyt, nuori mies? Hyökännyt yleisellä maantiellä lähettilään kimppuun! Tokko tiedät, mikä sellaisesta odottaa?
– Hyökkäsi lähettilään päälle, kun oli nuori ja typerä, mutta hänen on helpompi tehdä jotakin kuin harkita, – sanoi Macko. – Ei pitäisi häntä tuomita, ennen kuin kerron koko jutun.
– Minä en tuomitse, mutta minun asiani on vangita hänet...
– Mitä!? – huudahti Macko silmäillen synkästi joukkoa
– Kuninkaan käskyn mukaisesti. Seurasi hetken hiljaisuus.
– Hän on aatelismies, – virkkoi Macko vihdoin.
– Vannokoon sitten ritarikunniansa kautta, että kutsuttaessa menee tuomioistuimen eteen.
– Vannon kunniani kautta! – huudahti Zbyszko.
– Hyvä on. Mikä on nimenne?
Macko sanoi heidän nimensä ja vaakunamerkkinsä.
– Jos kuulutte ruhtinatar Januszowan hoviin, niin pyytäkää häntä puhumaan puolestanne kuninkaalle.
– Emme kuulu hoviin. Liettuasta, ruhtinas Witoldin luota tulemme. Jospa emme olisi koskaan tätä hovia tavanneet! Se aiheutti koko onnettomuuden.
Nyt Macko alkoi kertoa, mitä ravintolassa oli tapahtunut. Samassa hän kiivastui Zbyszkolle, jonka ajattelemattomuus oli syynä huoliin, ja tiuskaisi:
– Jospa olisit kaatunut Wilnon luona! Mitä ihmettä sinä ajattelit, senkin villisian porsas?
– Kun olin tehnyt lupaukseni, – sanoi Zbyszko siihen, – rukoilin Jumalaa lähettämään minulle muutamia saksalaisia. Ja kun nyt näin riikinkukonsulat ja mustaristisen viitan, niin ääni huusi minussa: "Iske saksalaista!..." Ja kukapa ei olisi sitä tehnyt?
– Kuulkaahan, – keskeytti Powala. – En soisi teille mitään pahaa, sillä näen selvästi, että nuori mies on ollut ajattelematon eikä pahansuopa. Mielelläni jättäisin hänen tekosensa silleen ja ajaisin eteenpäin, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta vain siinä tapauksessa, että komttuuri ei puhu kuninkaalle asiasta. Pyytäkää, ehkä hänkin säälii nuorukaista.
– Ennemmin astun tuomioistuimen eteen kuin rukoilen armoa ristiritarilta! – huudahti Zbyszko. – Sitä ei minun ritarikunniani salli.
Powala katsoi häneen tuimasti ja sanoi:
– Tyhmästi teet. Me vanhemmat tiedämme, mikä ritarille sopii, mikä ei. Minut tunnetaan, ja sanon, että jos olisin syynä sellaiseen tekoon, en kainostelisi pyytää anteeksi.
Zbyszko hämmentyi, mutta katseltuaan ympärilleen hän virkkoi:
– Tässä on tasainen paikka. Ennemmin ottelisin saksalaisen kanssa kaksintaistelun elämästä ja kuolemasta kuin pyytäisin tekoani anteeksi.
– Hölmö! – keskeytti Macko. – Kuinka sinä voisit otella lähettilään kanssa, kun hän ei halua tuollaisen nulikan seuraa!
Ja Powalan puoleen kääntyen hän lisäsi:
– Suokaa anteeksi, jalo herra. Poika on tullut sodassa aivan riivatuksi. Parempi on, ettei hän saa puhua saksalaisen kanssa, sillä hän voisi haukkua hänet pahanpäiväisesti. Mutta minä puhun, ja jos saksalainen lähettilästehtävästään vapauduttuaan suostuu kaksintaisteluun, niin olen minäkin valmis.
– Hän on ylhäinen ritari, joka ei suostu kenen kanssa hyvänsä, – vastasi Powala.
– Mitä? Onhan minullakin vyö ja kannukset, joten kelpaisin vaikka ruhtinaalle.
– Se on totta, mutta älkää puhuko hänelle siitä, jollei hän itse sano mitään, sillä pelkään, että hän suuttuisi teille. No niin, Jumalan haltuun nyt vain!
– Menenpä iskemään silmää puolestasi, – virkkoi Macko Zbyszkolle. – Odota niin kauan.
Ja Macko lähestyi ristiritaria, joka istui suuren ratsunsa selässä liikkumattomana kuin rautaan valettuna kuunnellen keskustelua. Macko oli pitkien sotavuosiensa aikana oppinut hieman saksaa ja alkoi nyt komttuurin omalla kielellä selittää, mitä oli tapahtunut, pyytäen anteeksi veljenpoikansa ajattelemattomuutta, kun poika oli luullut Jumalan lähettäneen hänelle saksalaisen ritarin riikinkukonsulkineen.
Mutta komttuurin kasvoissa ei näkynyt värähdystäkään. Suorana ja jäykkänä ja pää pystyssä hän katsoi Mackoon teräksenharmain silmin niin välinpitämättömästi ja samalla halveksivasti kuin hän ei olisi edes ritaria eikä ihmistäkään katsellut, vaan jotakin aidanseivästä. Macko huomasi sen kyllä, ja vaikka hän jatkoikin kohteliaisuuksiaan, hänen mielessään alkoi kiehua ja sanansa muuttua vakinaisemmiksi, samalla kun tumma puna nousi hänen ahavoituneille poskilleen. Nähtävästi hänen täytyi toisen kylmän ylimielisyyden rinnalla voittaa itsensä hammasta purren.
Hyväsydäminen Powala tuli silloin avuksi. Hänkin osasi saksaa, hän oli nuorena oleskellut Unkarin, Itävallan, Burgundin ja Böömin hoveissa, joissa oli tullut kuuluisaksi ritaritöistään. Hän puhutteli nyt Mackoa saksaksi ja leikilliseen sävyyn:
– Näettehän, että jalosukuinen komttuuri ei pidä koko juttua sanankaan arvoisena. Ei ainoastaan meidän kuningaskunnassamme, vaan kaikkialla nuorukaiset saattavat menetellä ajattelemattomasti, mutta sellainen ritari kuin herra komttuuri ei ottele lasten kanssa areenalla yhtä vähän kuin tuomioistuimenkaan edessä.
Siihen Lichtenstein kiersi punertavia viiksiään ja sanaakaan sanomatta karahti ratsullaan aivan Mackon ja Zbyszkon ohi, jotka siitä ilveestä niin suuttuivat, että hiukset nousivat kypärän alla ja ja käsi puristi miekankahvaa.
– Odotapa! – mutisi Macko hampaittensa välistä. – Kyllä minä sinut vielä löydän, kun et ole enää lähettiläänä.
Mutta Powala, jota asia myös harmitti, virkkoi:
– Se sitten. Mutta puhukoon ruhtinatar pojan puolesta, sillä muuten hänen voi käydä huonosti.
Ja Powala ajoi komttuuri Lichtensteinin jälkeen, hillitsi ja tyynnytteli häntä innokkaasti puhuen. Sitten hän palasi Mackon ja Zbyszkon luo ja sanoi:
– Olen koettanut puhua puolestanne, mutta hän on tunnoton. Sanoo heittävänsä valituksen, jos suostutte hänen vaatimukseensa...
– Ja mitä hän vaatii?
– Sanoi pysähtyvänsä Masovian ruhtinatarta tervehtimään. Jos te ajatte sinne, nousette hevoselta, paljastatte päänne ja pyydätte anteeksi, niin sanoi suostuvansa.
Powala katsoi Zbyszkoon tutkivasti ja lisäsi:
– Se on aateliselta paljon... ymmärrän, mutta minun täytyy sanoa, että jollet sitä tee, niin kuka tietää, vaikka pyövelin miekka sinua odottaisi.
Mackon ja Zbyszkon kasvot näyttivät kivettyvän. Seurasi hiljaisuus.
– No? – kysyi Powala vihdoin.
Mutta Zbyszko vastasi rauhallisesti ja niin vakavasti, kuin hän yht'äkkiä olisi tullut 20 vuotta vanhemmaksi.
– Ihmisen kohtalo on Jumalan kädessä!
– Mitä sillä tarkoitat?
– Sitä, että vaikka minulla olisi kaksi päätä, jotka pyöveli katkaisee, niin minulla on vain yksi kunnia, jota en voi tahria.
Powala kävi vakavaksi ja sanoi Mackoon päin kääntyen:
– Entä te? Mitä sanotte?
– Sanon, että olen kasvattanut tuon pojan lapsesta saakka... Meidän sukumme olemassaolo riippuu nyt hänestä, sillä minä olen jo vanha. Sillä tavalla hän ei voi pyytää anteeksi, vaikka mätänisi.
Mackon ankarannäköiset kasvot alkoivat värähdellä, ja yht'äkkiä hänen rakkautensa veljenpoikaan purkautui sellaisella voimalla, että hän kietoi rautaiset käsivartensa pojan ympäri ja huusi:
– Zbyszko! Zbyszko!
Nuori ritari hämmästyi, vastasi setänsä syleilyyn ja sanoi:
– Hyvänen aika! Enpä tiennyt, että pidätte minusta niin kovasti!
– Näen, että olette oikeita ritareja, – virkkoi Powala liikuttuneena. – Koska nuori mies on kunniasanalla vannonut, että hän kutsuttaessa tulee saapuville, niin minä en vangitse häntä. Teidän tapaisiin miehiin voi luottaa. Pysykää hyvällä mielellä! Saksalainen viipyy Tyniecissa jonkin päivän, joten minä näen kuninkaan ennen kuin hän ja esitän asian mahdollisimman lievässä muodossa. Mutta onni oli, että ennätin taittaa keihään! Suuri onni!
Siihen Zbyszko virkkoi:
– Jos minä todellakin menetän pääni, niin olisinhan voinut edes hetken lohduttaa itseäni sillä, että olen ristiritarin kylkiluita murskannut.
– Sinä ajattelet vain omaa kunniaasi, mutta et käsitä, että olisit häpäissyt kansaasi! – selitti Powala kärsimättömästi.
– Kyllä minä käsitän, – intti Zbyszko, – mutta vahinko se oli kuitenkin...
Powala kääntyi Mackon puoleen:
– Jos tuo nuorukainen jotenkin pelastaa nahkansa, niin teidän täytyy painaa suojus hänen päähänsä kuin haukalle, muuten hän ei kuole luonnollisella tavalla.
– Kyllä hän pelastuisi, jos ette kertoisi kuninkaalle, mitä täällä on tapahtunut.
– Entä mitä saksalaiselle teemme? Hänen kieltään et sido.
– Niin, se on totta!...
Näin keskustellen he lähestyivät ruhtinattaren hovia.
– Kyllä ristiritarin luonne on omituinen, – virkkoi Powala kuin itsekseen. – Jos hän joutuu vaikeaan asemaan, niin on armelias kuin fransiskaanimunkki, nöyrä kuin karitsa ja makea kuin hunaja, mutta annapa olla, kun hän tuntee pitelevän valtaa käsissään, niin ei sen ylpeämpää miestä eikä tunnottomampaa ritaria ole. Jumala näkyy antaneen heille kiven sydämen sijaan. Olen asunut usean kansan keskuudessa ja nähnyt, kuinka oikea ritari armahtaa heikompaansa sanoen: Minulle ei ole kunniaksi tallata lyötyä jalkojeni alle. Mutta ristiritari on juuri silloin mitä armottomin. Pidä kurkusta äläkä hellitä, muuten käy huonosti. Katsokaa nyt tuota lähettilästä! Hän ei vaatinut ainoastaan anteeksipyyntöjä, vaan oli heti valmis nöyryyttämään ja häpäisemään. Mutta minä iloitsen, jollei hän saa tahtoaan perille.
– Sitä hän saa odottaa! – huudahti Zbyszko.
– Olkaa nyt aivan rauhallisia, muuten hän iloitsee levottomuudestanne.
He olivat nyt ruhtinattaren seurueen luona. Ristiritari otti kopean, halveksivan ilmeen, mutta he eivät olleet häntä näkevinäänkään. Zbyszko ajoi Danusian luo ja kertoi, että kummulta saattoi selvästi nähdä aina Krakovaan saakka, ja Macko alkoi eräille soittajille jutella, minkä voimannäytöksen Powala antoi taittaessaan Zbyszkon keihään kuin kuivan oksan.
– Entä miksi hän sen taittoi? – uteli soittaja.
– Siksi, että poika sitä lystikseen kohotti saksalaista kohti. Mutta soittaja oli aatelismies ja tiesi, mikä sopii, mikä ei.
Hän piti moista pilaa sopimattomana, mutta kun Macko siitä pakisi niin kevyesti, niin hänkään ei sitä sydämelleen painanut. Sillä välin alkoi saksalainen harmitella, kun ei Zbyszko eikä Mackokaan laskeutunut hevoseltaan. Vihdoin hän ymmärsi, ettei heillä ollut aikomustakaan, vaan ovat tahallaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Saksalainen suuttui ja rupesi tekemään lähtöä.
Powala ei voinut olla huutamatta hänen jälkeensä:
– Ajakaa vain rauhassa, urhoollinen ritari! Maassa on rauha, eikä kukaan tule teitä hätyyttämään, jollei kukaties joku pojanviikari!...
– Vaikka tässä maassa onkin omituisia tapoja, niin minä en etsinyt teidän suojaanne, vaan seuraanne, – vastasi Lichtenstein. – Toivon, että vielä tavataan hovissa ja muuallakin...
Sanoissa oli uhkausta, ja siksi Powala vastasikin vakavasti:
– Jumala suokoon...
Näin sanoen hän kumarsi ja kääntyi kokonaan ympäri lisäten sitten puoliääneen:
– Kenkku! Minä nostaisin sinut keihään kärjellä satulasta ja pitäisin ilmassa vaikka kolmen kohtalaisen rukouksen ajan.
Sitten Powala alkoi keskustella ruhtinattaren kanssa, jonka hän hyvin tunsi. Anna Danuta tiedusteli, missä asioissa hän oli liikkeellä, ja Powala vastasi ajavansa ympäri kuninkaan käskystä ja pitävänsä silmällä järjestystä, koska Krakovaan oli niin paljon väkeä matkalla kaikilta puolilta, minkä johdosta helposti saattaisi jotakin tapahtua, kuten juuri täällä. Mutta kun hän arveli aikaa olevan pyytää toiste ruhtinatarta vaikuttamaan asian ratkaisuun, niin hän kertoi siitä nyt puolittain leikillään. Ruhtinatar alkoi nauraa, kun Zbyszko oli ollut niin kärkäs riikinkukonsulille, ja muut ilmaisivat ihmetyksensä, kun Powala yhdellä kädellä oli katkaissut keihään...
Kun Powala mielellään hiukan kehuskeli, niin hän alkoi kertoa niistä töistään, jotka olivat tehneet hänen nimensä niin kuuluisaksi Burgundin hovissa Filip Rohkean aikana. Kerran hän oli turnajaisissa ensin pirstonut vastustajansa keihään ja sitten heittänyt koko miehen satulasta ilmaan keihäänvarren korkeudelle, vaikka mies oli täysissä rautaisissa varusteissaan. Filip Rohkea lahjoitti hänelle siitä kultaiset vitjat ja ruhtinatar atlaskankaisen puolikengän, jota hän yhä vielä kantaa kypärässään.
Kaikki ihmettelivät kovasti, paitsi Mikolaj Dlugolas, joka virkkoi:
– Nykyään ei ole enää sellaisia miehiä kuin minun nuoruudessani eikä sellaisia kuin isäni kertomat. Jos aatelinen nykyään särkee panssarin, virittää jousen ilman kampia tai taivuttelee veitsen terää sormissaan, niin hän pitää itseään jo Goljatina. Mutta ennen tekivät tytötkin sellaisia temppuja.
– Minä en kiellä, että ihmiset ennen olivat vahvempia, – vastasi Powala, – mutta kyllä nykyäänkin on vahvoja miehiä. Minulle on Jumala suonut aika paljon voimaa, mutta en silti väitä, että olisin vahvin tässä kuningaskunnassa. Oletteko koskaan nähneet Zawiszaa Garbowista? Hän voittaisi minutkin.
– Kyllä minä olen hänet nähnyt. Hänellä on niin leveät hartiat kuin Krakovan tuomiokirkon kellon laidat.
– Entä Olesnican Dobko sitten? Eräissä ristiritarien turnajaisissa Torunin kaupungissa hän pyyhkäisi maahan kaksitoista ritaria suureksi kunniaksi itselleen ja meidän kansallemme...
– Mutta meidän Staszko Ciolek Masuriasta oli vahvempi kuin te, Zawisza
ja Dobko yhteensä. Kerrotaan, että hän puristi kourassaan tuoreesta
puupalasesta mehua. [Historiallisesti tosi. – Tekijän huomautus.]– Kyllä minäkin sen teen! – huusi Zbyszko.
Ja ilman, että kukaan pyysi häntä näyttämään, hän juoksi tien syrjään, taittoi oksan puusta ja puristi sitä niin lujasti, että siitä todellakin alkoi tippua mehua.
– Hyvänen aika! – huudahti Ofka-rouva. – Sitä miestä ei saa päästää sotaan, sillä mikä suuri vahinko olisikaan, jos hän kaatuisi ennen kuin on naimisissa.
– Niin, mikä vahinko! – toisti Macko.
Mutta Mikolaj alkoi nauraa ja ruhtinatar myös. Muut ylistivät Zbyszkon voimia, ja kun siihen aikaan voimaa pidettiin suuremmassa arvossa kuin mitään muuta, niin hovineitoset huusivat Danusialle: Iloitse! Tyttö iloitsikin, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä hyvää hänelle koituisi tuosta katkaistusta oksasta. Zbyszko, joka oli jo unohtanut ristiritarin, näytti niin tyytyväiseltä, että Mikolaj katsoi olevan syytä huomauttaa:
– Turhaan komeilet voimillasi, sillä on niitä sinua parempiakin. Minä en ole sitä nähnyt, mutta minun isäni on ollut todistajana sangen merkillisessä asiassa, mikä tapahtui Rooman keisarin Kaarlen hovissa. Meidän kuninkaamme Kazimierz tuli hänelle vieraisiin suuren seurueen saattamana, seurueen, jossa oli juuri tuo voimistaan kuuluisa Staszko Ciolek. Kerran keisari alkoi kerskua, että hänen väessään on sellainen mies, muuan tshekkiläinen, joka kiertää käsivartensa karhun ympäri ja tukahduttaa sen syleilyynsä. Järjestettiin esitys, ja tshekkiläinen tukahdutti todellakin kaksi karhua. Tämä huolestutti kuningastamme, joka pelkäsi joutuvansa lähtemään kotimatkalle häpeän merkeissä ja joka sanoi: "Mutta minun Ciolekia hän ei saata häpeään." Päätettiin, että kolmen päivän kuluttua miehet mittelisivät voimiaan. Joukko ylhäisiä herroja ja ritareja saapui katsomaan jännittävää ottelua linnan pihamaalla. Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä tuskin he olivat saaneet toisistaan otteen, kun Ciolek puristi tshekkiläisen selän poikki, murskasi kaikki kylkiluut ja kuninkaamme suureksi kunniaksi päästi vastustajansa hengettömänä käsistään. [Historiallisesti totta. – Tekijän huomautus.] Sama Ciolek sai siitä pitäen liikanimen Luittenmurskaaja. Sitten hän kerran aivan yksin kantoi ylös torniin suuren kellon, kun 20 miestä turhaan oli yrittänyt sitä tehdä. [Historiallisesti totta. – Tekijän huomautus.]
– Kuinka vanha hän oli? – kysyi Zbyszko.
– Nuorenpuoleinen.
Sillä välin Powala oli kertonut hiljaa ruhtinattarelle koko totuuden äsken sattuneesta tapahtumasta ja pyytänyt häntä puhumaan Zbyszkon puolesta, joka kukaties saisi raskaasti maksaa menettelynsä. Ruhtinatar, joka piti Zbyszkosta, huolestui kovasti.
– Krakovan piispa suhtautuu minuun ystävällisesti, – sanoi Powala, – ja minä ehkä pyydän häntä ja kuningatarta myöskin puhumaan pojan puolesta...
– Jos kuningatar suostuu, niin ei hiuskarvaakaan tule pojan päästä putoamaan, – sanoi Anna Danuta, – sillä kuningas kunnioittaa puolisoaan suuresti tämän jumalanpelon ja huomenlahjan tähden, varsinkin nyt, kun hedelmättömyyden häpeä on poissa. Mutta Krakovassahan on paraikaa kuninkaan rakastettu sisarkin, ruhtinatar Ziemowitowa. Kääntykää myös tämän puoleen. Minä teen kyllä voitavani.
– Ja kuningas pitää teistä kovasti, armollinen rouva.
– Ei kuitenkaan niin paljon kuin sisarestaan, – ruhtinatar vastasi. – Jos minä saan renkaan, niin hän koko ketjun, minä ketunnahan, hän soopelin. Kuningas ei rakasta omaisistaan ketään niin paljon kuin Aleksandra-sisartaan, joka tuskin koskaan poistuu linnasta tyhjin käsin...
Näin keskusteltiin ja tultiin lähemmäksi Krakovaa.
Maantie, jolla oli ollut vilkasta liikettä aina Tyniecista saakka, muuttui nyt suorastaan viliseväksi. Oli aatelisia tilanomistajia matkalla kaupunkiin, osaksi varuksiin, osaksi kesäpukuun ja olkihattuun pukeutuneena. Toiset ratsastivat, toiset ajoivat vaunuissa vaimoineen ja tyttärineen, jotka tahtoivat nähdä turnajaisia. Paikoin tie oli aivan ruuhkautunut kauppiaiden rattaista, joilla ei ollut oikeutta ajaa Krakovan sivu, jottei kaupunki menettäisi tullimaksujaan. Rattaissa oli suolaa, vahaa, viljaa, kalaa, vuotia, pellavaa, puita. Toiset tulivat kaupungista kuormanaan verkaa, olutta tynnyrittäin ja muita kaupunkilaistavaroita. Krakova näkyi jo aivan selvästi: kuninkaallinen linna, puutarhat kaupungin ympärillä, muurit ja kirkot. Jota lähemmäksi tultiin, sitä suuremmaksi liikenne kasvoi, ja muurinporttien luona oli varsin vaikea päästä tungoksen läpi.
– On siinä kaupunkia! Tuskin on toista sellaista koko maailmassa! – huudahti Macko.
– Täällä on aina kuin markkinoilla, – selitti eräs soittajista. – Koska olitte täällä viimeksi?
– On siitä jo aikaa. Mutta ihmettelen yhä uudelleen niinkuin ensi kertaa nähdessäni, sillä me tulemme erämaasta.
– Sanotaan, että Krakova on kasvanut aika lailla Jagiellon kuninkuuden aikana.
– Se on totta. Kun Liettuan suuriruhtinas astui Puolan valtaistuimelle, avautuivat laajat liettualaiset ja venäläiset maat Krakovan kaupalle, minkä jälkeen kaupungin väkiluku ja hyvinvointi ovat keskeytymättä kasvaneet. Krakova on nyt maailman huomattavimpia kaupunkeja.
– Ristiritarien kaupungit ovat myös huomattavia, – arveli lihava soittoniekka.
– Jospa niihin vain pääsisi käsiksi, – virkkoi Macko. – Kyllä silloin kelpaisi!...
Sillä välin Powala tuumi aivan muita asioita, nimittäin nuoren Zbyszkon juttua, joka kenties tulisessa ajattelemattomuudessaan voisi viedä nuoren miehen suden suuhun. Vaikka Powala olikin ankara taistelussa, niin hänen voimakkaassa rinnassaan oli todella kyyhkysen sydän.
– Minä harkitsen harkitsemistani, – sanoi hän ruhtinattarelle, – onko minun kerrottava kuningattarelle, mitä on tapahtunut. Jos ristiritari ei valita, niin koko juttu jää sikseen, mutta jos hän valittaa, niin olisi ehkä parempi, että kuningas tietäisi sen jo etukäteen, muuten hän voisi suuttua.
– Jos ristiritari voi jonkun tuhota, niin kyllä se sen tekee, – vastasi ruhtinatar. – Minä kehoitan Zbyszkoa liittymään meidän hoviimme. Ehkä kuningas ei rankaise hovilaista ankarasti...
Ja hän kutsui luokseen Zbyszkon, joka hyppäsi alas ratsultaan ja saatuaan kuulla asian, polvistui iloisena ruhtinattaren jalkain juureen, sillä nuori mies ei liittynyt seurueeseen niin paljon turvallisuuden tähden kuin siksi, että saisi olla Danusian läheisyydessä.
Sillä välin Powala kääntyi Mackon puoleen kysyen:
– Missä tulette asumaan?
– Majatalossa.
– Ne ovat jo aivan täynnä.
– Siinä tapauksessa menemme erään kauppias Amylejn luo, jonka tunnen. Ehkä hän antaa yösijan.
– Minä ehdottaisin asettumaan luokseni. Veljenpoikanne voisi asua ruhtinattaren hovimiesten kanssa, mutta parempi on, ettei hän ole kuninkaan käden ulottuvilla. Suuttumuksen ensimmäisessä kiihkossa hän voi tehdä sellaista, jota toisessa ei tee. Sitä paitsi teidän täytyisi jakaa vaunut, kuormat, palvelusväki, jos te asettuisitte erikseen, mikä olisi hankalaa. Mutta minun luonani teidän on hyvä ja olette turvassa.
Vaikka Macko oli hiukan levoton siitä, että Powala ajatteli niin paljon heidän turvallisuuttaan, niin hän suostui tarjoukseen erittäin kiitollisena. He ajoivat sisälle kaupunkiin, jossa huolet hetkeksi unohtuivat kaikenlaisia merkillisyyksiä katsellessa. Liettuassa ja sen rajamailla Macko ja Zbyszko olivat nähneet vain erinäisiä linnoja sekä huonosti rakennetun ja tulen tuhoaman Wilnon, mutta täällä kauppiaidenkin kivitalot olivat tavallisesti monta vertaa komeampia sikäläisiä linnoja. Osa Krakovan taloista oli tosin puusta, mutta nekin olivat suuria ja koristetut lyijytetyillä lasiruuduilla, jotka paraikaa heijastelivat laskevan auringon säteitä, että melkein näytti siltä kuin taloissa olisi riehunut tulipalo. Lähinnä toria olivat talot palatsimaisia, punatiilestä tai kivestä. Kuin sotamiehet ne seisoivat vierekkäin, toiset leveämpinä, toiset aivan kapeina, mutta korkeina. Usein oli Kristuksen tai Neitsyt Maarian kuva portin yläpuolella. Oli katuja, joiden varrella oli myymälä toisensa vieressä täynnä mitä merkillisimpiä tavaroita.
Mutta vielä suurempaa ihmettelyä herättivät julkiset rakennukset: Pyhän Maarian kirkko torin varrella, verkahalli, raatihuone ja sen suunnaton oluttupa, toiset kirkot, varastohuoneet, ulkomaalaisten kauppiaiden suuri "mercatorium", vaakahuone, parturit, kylpylät, kupari-, vaha-, kulta- ja hopeasulattimot, panimot, kokonainen vuori tynnyreitä Schrotamt nimisellä paikalla – sanalla sanoen rikkautta ja omaisuutta, jota oli vaikea edes uneksia...
Powala vei Mackon ja Zbyszkon taloonsa Pyhän Annan kadun varrella, antoi heidän käytettäväkseen suuren kamarin ja lähti itse linnaan, jossa viipyi yöhön saakka. Hänen mukanaan tuli muutamia ystäviä, joiden kanssa iloisesti syötiin ja juotiin. Mutta isäntä itse oli huolestuneen näköinen, ja kun vieraat vihdoinkin olivat poistuneet, niin hän sanoi Mackolle:
– Minä olen puhunut erään kaniikin kanssa, joka tuntee hyvin lakia, ja hän sanoi, että lähettilään loukkaaminen on kuolemalla rangaistava rikos. Rukoilkaa Jumalaa, että ristiritari ei valittaisi.
Vaikka molemmat ritarit olivat nauttineet runsaasti talon parasta, niin nämä sanat vaikuttivat heihin kuitenkin siihen määrään, että ilottomina kävivät nukkumaan. Macko ei saanut edes unta, ja kun hän oli jonkin aikaa valvonut, hän virkkoi veljenpojalleen:
– Zbyszko?
– Mitä?
– Kun nyt harkitsen kaikkea, niin pelkään, että lyövät sinulta pään pois.
– Niinkö luulette? – kysyi Zbyszko unisesti, sillä hän oli matkasta kovin väsynyt, kääntyi toiselle kyljelleen ja nukkui sikeästi.
Seuraavana päivänä molemmat bogdaniecilaiset ritarit ja Powala lähtivät aamumessuun tuomiokirkkoon, osaksi jumalanpalvelukseen, osaksi katsomaan hovia ja linnan vieraita. Jo matkalla Powala tapasi muutamia tuttaviaan, kuuluisia ritareja, joita nuori Zbyszko ihaillen katseli luvaten mielessään, että jos juttu Lichtensteinin kanssa ajautuu onnellisesti kuiville, niin hän koettaa miehuudessa ja muissa hyveissä kohota yhtä korkealle. Eräs näistä ritareista, Toporczyk, kertoi uutisen, että skolastikko Wojciech Jastrzembiec oli palannut Roomasta, jonne kuningas oli lähettänyt hänet viemään ristiäiskutsukirjettä paavi Bonifacius IX:lle. Paavi oli vastaanottanut kutsun, vaikka hän oli epäillyt, voisiko itse henkilökohtaisesti saapua, mutta joka tapauksessa hän oli antanut tälle erikoislähettiläälle tehtäväksi kantaa lapsen paavin nimessä kastettavaksi. Ja erikoisena suosionosoituksena kuningasparille tuli kehoitus antaa lapselle nimeksi Bonifacius tai jos se olisi tyttö, Bonifacia.
Puhuttiin myös Unkarin kuninkaan Sigismundin saapumisesta varmasti aivan ensi tilassa. Sigismund muuten saapui, olipa kutsuttu tai ei, aina juhliin ja turnajaisiin, sillä hänen suurimpana pyrkimyksenään oli olla kuuluisa hallitsija, laulaja ja ritari.
Mutta ruhtinas Witoldin saapuminen herätti kuitenkin kaikkein suurinta mielenkiintoa. Kaikki puhuivat siitä hopeisesta kätkyestä, jonka liettualaiset pajarit olivat jo tuoneet Krakovaan lahjaksi ruhtinas Witoldilta ja hänen puolisoltaan Annalta.
Kuten aina ennen jumalanpalveluksen alkua, niin nytkin muodostui
väkijoukkoon ryhmiä, jotka juttelivat uutisista. Eräässä sellaisessa
Macko kertoi kallisarvoisesta kätkyestä, mutta vielä enemmän siitä
valtavasta sotaretkestä, jota ruhtinas Witold varusteli tataareja
vastaan. Tavattomia joukkoja oli jo lähtenyt liikkeelle Liettuan
itäiselle rajalle, ja jos tämä retki menestyy, niin kuningas Jagellon
valta tulee käsittämään lähes puolet maailmasta, aina Aasian syvyyksiin
saakka. Macko, joka ennen oli ollut likellä Witoldia ja tunsi tämän
suunnitelmat, selitti niitä perusteellisesti ja niin kaunopuheisesti,
että hänen ympärilleen muodostui piiri uteliaita. Kysymyksessä
oli ristiretki, sanoi hän. Vaikka Witold kirjoitti arvonimekseen
"suuriruhtinas", hän oli kuitenkin vain Jagellon vallanpitäjä
Liettuassa, joten kunnia oli kuninkaan. Mutta miten kunniakasta
olisikaan äskettäin kristinuskoon kääntyneelle Liettualle ja koko
Puolan valtakunnalle, jos näiden yhtyneet sotajoukot pystyttäisivät
pyhän ristin kaukaisiin maihin, joihin puolalaisen ja liettualaisen
jalka tuskin koskaan ennen on astunut! Kun karkoitettu Tochtamysz
uudelleen nostettaisiin kaukaiselle valtaistuimelle puolalaisten ja
liettualaisten joukkojen avulla, niin hän tunnustaisi itsensä kuningas
Wladyslawin [Jagiello otti kristinuskoon kääntyessään nimen Wladyslaw]
"pojaksi" ja lupauksensa mukaisesti koko Kultaisen ordan kristityksi.Mackoa kuunneltiin innokkaasti, mutta monikaan ei tiennyt, mistä oli kysymys, ketä Witold auttaisi ja ketä vastaan sotisi. Sen tähden kysyttiin:
– Mutta sanokaa, ketä vastaan nyt sota syttyy?
– Ketäkö? No Timur Rampaa vastaan tietysti! – vastasi Macko.
Seurasi hetken hiljaisuus. Länsimaiset ritarit olivat kuulleet mainittavan sellaisia nimiä kuin Kultainen, Sininen tai Asovalainen orda, vieläpä muitakin, mutta tataarien sisäiset asiat ja kahakat eri ordain välillä olivat heille aivan tuntemattomia. Sitä vastoin silloisessa Euroopassa oli tuskin ainoatakaan ihmistä, joka ei olisi kuullut puhuttavan julmasta Timur Rammasta eli Tamerlanista, jonka nimi herätti samanlaista pelkoa kuin muinoin Attila. Mutta kyllä Tamerlan olikin "maailman herra" ja "aikain herra", joka oli valloittanut 27 valtakuntaa, sellaisia kuin Moskova, Venäjä, Siperia, Kiina, Bagdad, Ispahan, Aleppo ja Damaskus, – ihmissuvun hävittäjä, joka rakensi pyramideja ihmisten pääkalloista.
Hän oli asettanut Kultaisen ja Sinisen ordan valtaistuimelle Tochtamysz nimisen henkilön, joka tunnustettiin "pojaksi". Mutta kun "pojan" valta kasvoi Uralista Krimiin ja käytti jo useampia valtakuntia kuin muussa Euroopassa oli olemassakaan, niin hänen mielensä teki päästä riippumattomaksi hallitsijaksi. Silloin kauhistuttava isä valloitti "yhdellä sormella" valtaistuimen, ja "poika" pakeni Liettuaan pyytämään apua. Juuri tämän paenneen ruhtinaan Witold aikoo nostaa takaisin valtaistuimelle, mutta sitä ennen olisi miteltävä voimia Ramman kanssa.
Eipä ihme, että nimi vaikutti voimakkaasti kuulijoihin. Hetken kuluttua vanha ritari Wojciech Jaglowilainen virkkoi:
– Sinne ei ole hyvä pistää nokkaansa.
– Ja mitäpä se hyödyttäisikään? – arveli Mikolaj Dlugolas huolestuneesti. – Mitä se meitä liikuttaa, jos siellä maailman toisessa ääressä joku Tochtamysz tai vaikkapa Kutluk hallitsee Belialin poikia?
– Mutta Tochtamysz kääntyisi kristinuskoon, – selitti Macko.
– Kääntyisi! Voiko luottaa sellaisiin koiriin, jotka eivät tunnusta Kristusta?
Mutta Kristuksen nimen tähden kannattaa kaatua, – sanoi Powala siihen.
– Ja ritarikunnian tähden myöskin, – lisäsi Toporczyk.
– Meidän joukossa on kyllä sellaisia, jotka lähtevät. Melsztynin Spytko on jo matkalla ruhtinas Witoldin luo, vaikka hänellä on nuori ja rakastettava vaimo kotona.
– Eipä ihme, – virkkoi Jasko Naszanista. – Suurinkin synti annetaan varmasti anteeksi sellaisen sodan kävijälle.
Ja ikuinen kunnia, – lisäsi Powala Taczewilainen. – Sota on sota, ja jota voimakkaampi vihollinen on, sitä parempi.
– Timur on valloittanut maailmaa ja pitää nyt 27 kuningaskuntaa vallassaan. Ajatelkaa, mikä kunnia kansallemme, jos me hänet kukistaisimme!
– Miksemme kukistaisi? – innostui Toporczyk. – Vaikkapa hän hallitsisi sataa kuningaskuntaa, niin me emme häntä pelkää! Puhutte kuin mies! Kootkaamme kymmenentuhatta hyvää keihäsmiestä, ja maailma on meidän!
– Ja kenen tulisi kukistaa Tamerlan, jollei meidän?...
Näin haastelivat ritarit hartaasti, ja Zbyszko ihmetteli, ettei ollut koskaan ennen tuntenut halua lähteä Witoldin kanssa villeille aroille... Ollessaan Wilnossa hänen oli tehnyt mielensä saada nähdä Krakova ja hovi sekä ottaa osaa turnajaisiin, mutta nyt täällä odotti häntä ehkä häpeä ja tuomio, kun siellä pahimmassa tapauksessa kunniakas kuolema...
Mutta satavuotias Wojciech, jonka pää vanhuuttaan vapisi ja järki kokemustaan jakeli, kaatoi kylmää vettä ritarien innostukseen.
– Typerästi puhutte, – sanoi hän. – Ette ole kaiketi kuulleet, että Kristuksen kuva on puhunut kuningattarelle ja näyttänyt hänelle tulevia asioita...
Ukko hillitsi itseään ja lisäsi hetken kuluttua:
– Olen unohtanut, mitä näytti ja kertoi, mutta kyllä minä kohta taas muistan.
Hän muisteli toisten odottaessa jännityksellä, sillä yleisesti luultiin, että kuningatar näki tulevia asioita.
– Ahaa! Nyt muistan, – sanoi ukko vihdoin. – Kuningatar kertoi, että jos Puolan koko ritaristo lähtisi ruhtinas Witoldin kanssa Tamerlania vastaan, niin pakanuuden valta murskattaisiin. Mutta se on mahdotonta kristittyjen ruhtinaitten pahuuden tähden. Rajaa tshekkiläisiä, unkarilaisia ja ristiritareja vastaan on vartioitava, sillä niihin ei voi luottaa. Mutta jos vain pieni joukko puolalaisia lähtee Witoldin avuksi, niin Tamerlan ja hänen päällikkönsä voittavat, sillä heillä on lukemattoman paljon sotaväkeä...
– Mutta nythän on rauha, – arveli Toporczyk, – ja ristiritarit itse auttavat nähtävästi Witoldia. Sanotaan, että Kuno Lichtenstein ei ole tullut tänne ainoastaan ristiäisten tähden, vaan neuvotellakseen kuninkaan kanssa...
– Kas tuolla hän onkin! – huudahti Macko ihmeissään.
– Todellakin! – vahvisti Powala katseltuaan ympäri. – Kovin lyhyeen hän on viipynyt apotin luona ja lähtenyt Tyniecista jo samana päivänä.
– Kiire oli takaisin, – virkkoi Macko synkästi. Samassa Kuno Lichtenstein kulki heidän ohitseen. Hän ei tuntenut Mackoa eikä Zbyszkoa, kun oli aikaisemmin nähnyt heidät kypärässä, mutta nyökäytti Powalalle ja Toporczykille päätään astuen sitten nuorten asemiesten seuraamana arvokkain ja majesteetillisin askelin tuomiokirkon portaita ylös.
Kirkonkellot alkoivat soida peloittaen lentoon naakkoja ja kyyhkysiä, joilla oli pesänsä tornissa. Macko ja Zbyszko menivät muiden mukana kirkkoon levottomina Lichtensteinin nopean paluun tähden. Vanha ritari oli levottomampi kuin veljenpoikansa, joka tarkasteli kuninkaallista hovia, loistavaa kirkkoa ja seurakuntaa. Oikealla ja vasemmalla olivat valtakunnan etevimmät miehet, jotka olivat tulleet kuuluisiksi neuvotteluissa ja taisteluissa. Useat niistä, joiden viisaus oli aikaansaanut avioliiton Liettuan suuriruhtinaan ja Puolan nuoren ja kauniin kuningattaren välillä, olivat jo kuolleet, mutta jotkut olivat vielä elossa ja mitä syvimmän kunnioituksen kohteena. Nuori ritari ei voinut kylläkseen katsella Jasko Tenczyniläisen, Krakovan linnanpäällikön, komeata vartaloa, jossa oli sekä arvokkuutta että ankaruutta. Hän ihaili myös neuvosherrojen viisaannäköisiä päitä ja ritarien jaloja kasvonpiirteitä, joita reunustivat tasaisesti poikki leikattu otsatukka ja sivulle hartioille valuvat pitkät hiukset. Toisilla oli hiusverkot päässä, toisilla vain nauhat, joilla hiukset oli sidottu järjestykseen. Ulkomaalaiset vieraat, nimittäin Rooman, Böömin, Unkarin ja Itävallan lähettiläät, samoin kuin heidän seurueensa olivat mitä kallisarvoisimmissa puvuissa. Liettuan ruhtinailla ja pajareilla, jotka istuivat kuninkaan toisella puolella, oli vuodenajasta ja lämpimistä päivistä huolimatta yllään kalliit turkit. Venäläiset ruhtinaat leveissä, kankeissa pukimissaan kirkon seinustalla muistuttivat bysanttilaisia jumalankuvia.
Mutta mitä suurimmalla uteliaisuudella Zbyszko odotteli kuitenkin kuninkaan ja kuningattaren saapumista, ja hän tunkeutui eteenpäin niin pitkälle kuin pääsi nähden alttarin läheisyydessä kaksi punaista tyynyä, joilla kuninkaalliset aina polvistuneina kuuntelivat messua. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa. Kuningas tuli ensimmäisenä sakaristosta, ja ennen kuin hän ehti alttarin luo, saattoi häntä hyvin tarkastella. Hänen tukkansa oli musta ja pitkä, päälaelta hiukan harvempi, sivuilta työnnetty korvien taa, iho tumma, kasvot ajellut, nenä kaareva ja terävähkö, suun ympärillä ryppyjä, silmät pienet ja mustat. Hänen kasvoillaan oli hyväntahtoinen, mutta samalla tarkkaavainen ilme, kuten ihmisellä, jonka onni on nostanut odotustaan korkeammalle ja jonka täytyy alati ajatella sitä, vastaavatko hänen menettelynsä arvovaltaansa, ja pelätä ilkeämielisiä huomautuksia itsestään. Sen tähden hänen liikkeissään olikin jotakin kärsimätöntä. Saattoi helposti aavistaa, että hänen vihansa olisi äkkipikainen ja peloittava ja että hän yhä vielä oli sama ruhtinas, joka ristiritarien juonitteluista suuttuneena huusi kerran näiden lähettiläälle: "Sinä tuot minulle pergamentin, mutta minä tulen luoksesi keihäs kädessäni!"
Mutta tätä synnynnäistä kiivautta vaimensi nyt syvä ja totinen hurskaus. Eivät ainoastaan hiljattain kristinuskoon kääntyneet liettualaiset ruhtinaat, vaan myöskin puolalaiset ylhäiset nauttivat kuninkaan hartaudesta kirkossa. Kuningas työnsi usein tyynyn syrjään ja polvistui paljaille kiville, ja hän piti käsiään ojennettuina korkeutta kohti, kunnes ne väsyneinä vaipuivat alas. Hän kuunteli joka päivä vähintään kolme messua ja kuunteli melkein ahneesti. Kellojen soitto, mikä tiedoitti, että kalkki otettiin esille ja kohotettiin korkeuteen, täytti hänen sielunsa aina innostuksella, hartaudella, vavistuksella. Messun päätyttyä hän lähti kirkosta, ikäänkuin olisi herännyt unesta, rauhallisena, lempeänä, ja aatelismiehet olivat huomanneet, että silloin oli paras pyytää häneltä joko erehdystä anteeksi tai jotakin lahjaa.
Kun kuningatar Jadwiga astui sakaristosta kirkkoon, niin lähinnä olevat ritarit lankesivat polvilleen vasten tahtoaankin kunnioittaen häntä kuin pyhimystä. Niin teki Zbyszkokin. Koko seurakunnassa ei ollut ainoatakaan, joka olisi epäillyt kuningatarta muuksi kuin pyhimykseksi, jonka kuva tulee aikanaan koristamaan kirkkojen alttareja. Varsinkin viime vuosina oli Jadwigalle ruvettu osoittamaan uskonnollista kunnioitusta hänen kieltäytyvän elämänsä tähden. Sekä aatelisten että rahvaan keskuudessa kerrottiin kuningattaren tekemistä ihmeistä. Sanottiin hänen koskettamalla parantavan sairaita ja halvautuneiden saavan liikuntakykynsä, jos pukeutuivat hänen käyttämiinsä vaatteisiin. Luotettavat henkilöt todistivat omin korvin kuulleensa, kuinka Kristus puhui hänelle alttarilta. Ulkomaiden kuninkaat notkistivat hänelle polveaan, kunnioittipa ylpeä ristiritarikuntakin häntä pelkäävästi. Paavi Bonifacius IX sanoi häntä kirkon valituksi tyttäreksi. Muisteltiin, että tämä tytär oli Anjoun ja puolalaisten Piastien sukua, mahtavan Ludvigin tytär, joka oli kasvatettu maailman loistavimmassa hovissa sen neitosista kauneimpana, mutta että hän sitten oli luopunut onnestaan, luopunut ensilemmestään ja kuningattarena mennyt naimisiin Liettuan "villin" suuriruhtinaan kanssa viedäkseen hänet ja Euroopan viimeisen pakanallisen kansan pyhän ristin juurelle, siten yhdistäen Liettuan ja Puolan. Mitä kaikkien saksalaisten yhdistetyt voimat, ritarikunta, ristiretket ja vuodatettu verimeri eivät pystyneet tekemään, sen teki hän yhdellä ainoalla sanalla. Minstreelilaulajat Euroopan kaikissa hoveissa ylistivät häntä, ja Krakovaan tuli mitä kaukaisimmista maista ritareja, jotka tahtoivat nähdä "puolalaista kuningatarta". Kuin silmäterää varjeli häntä oma kansansakin, jonka mahtavuutta ja mainetta hän kohotti solmimalla avioliiton Jagiellon kanssa. Vain yksi suuri suru painosti häntä ja hänen kansaansa – Jumala ei ollut antanut valitulleen jälkeläistä.
Mutta kun vihdoin tämäkin onnettomuus oli sivuutettu, niin levisi siunattu tieto salamana Itämereltä aina Mustaan mereen ja Karpaateille saakka täyttäen suuren valtakunnan kaiken kansan mielen ilolla. Ulkomaiden hovit tervehtivät myös tapausta mieluisasti, mutta saksalaisen ritarikunnan pääkaupunki vaikeni. Roomassa laulettiin "Te Deum". Puolan maissa lujittui käsitys, että mitä "pyhä rouva" Jumalalta pyysi, se varmasti tapahtui.
Kuningattaren luo saapui sairaita pyytämään, että hän rukoilisi heille terveyttä, saapui lähettejä eri pitäjistä pyytämään, että hän rukoilisi myös sadetta, kaunista säätä, hyvää satoa, onnellista viljankorjuuta, runsaasti hunajaa, kaloja ja metsänriistaa. Villiintyneet rajaseutujen ritarit, jotka saksalaisten ristiritarien tavoin ryöstivät ja hävittivät toistensa maita, työnsivät miekan huotraan, kun kuningatar vain antoi viittauksen, päästivät vangit vapaiksi ilman lunnaita, palauttivat ryöstetyn karjan ja ojensivat toisilleen rauhan kättä. Köyhiä ja kurjia ihmisiä tunkeili Krakovan porteille. Mutta kuningatar Jadwigan puhdas henki hehkui kansan sydämessä, helpotti orjuutettujen kohtaloa, lievensi tuomarien ankaruutta ja ylhäisten ylimielisyyttä – se leijaili kuin onnen valo, kuin oikeuden ja rauhan enkeli yli koko maan.
Kaikki odottivat sykkivin sydämin siunattua päivää.
Ritarit silmäilivät tarkkaavasti kuningattaren vartaloa saadakseen tietää, kuinka kauan heidän vielä täytyisi odottaa tulevaa valtaistuimen perijää tai perijätärtä. Krakovan piispa Wysz, joka oli maan taitavin lääkäri, selitti, että kyllä vielä saataisiin odottaa, vaikka vanhan tavan mukaan oli jo alettu viettää juhlallisuuksia, joita tulisi jatkumaan viikkoja. Mutta kuningattaren vartalo oli verraten solakka, kuten ennenkin, tosin hieman etunojassa. Hänen yllään oli mitä yksinkertaisin puku.
Kasvaneena loistavassa hovissa ja kauneimpana kaikista aikaisistaan ruhtinattarista hän oli pitänyt kallisarvoisista kankaista ja koristeista, mutta nyt hän jo useita vuosia oli käyttänyt nunnan pukua, vieläpä peitti kasvonsakin pelosta, että hänen kauneutensa saattaisi herättää maallisia ajatuksia. Kun Jagiello oli saanut tiedon hänen siunatusta tilastaan, niin hän iloissaan tahtoi koristaa kuningattaren makuukamarin kultaompeluksin, hienoin liinavaattein ja jalokivin. Mutta Jadwiga vastasi luopuneensa jo aikoja sitten ulkonaisesta loistosta tahtoen hiljaisuudessa ja nöyryydessä ottaa vastaan Jumalan armon.
Kulta ja aarteet menivät sen sijaan akatemian hyväksi, ja niillä kustannettiin kristinuskoon kääntyneitä liettualaisia nuorukaisia ulkomaiden yliopistoihin.
Kuningatar myöntyi vain siihen, ettei hän sen jälkeen, kun hänen äitiytensä oli aivan varma, peittänyt enää kasvojaan... Näitä ihania kasvoja, joita kulta ja jalokivet eivät voineet himmentää, niitä kaikki nyt hellyydellä katselivat. Kuningatar lähestyi hiljaa alttaria katse kohotettuna korkeuksiin, toisessa kädessä rukouskirja, toisessa rukousnauha.
Zbyszko näki liljanvalkoiset kasvot, siniset silmät ja suorastaan enkelimäiset piirteet, jotka olivat täynnä rauhaa, hyvyyttä, armeliaisuutta – ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää kovasti. Hän tiesi, että Jumalan käskyjen mukaisesti hän oli velvollinen rakastamaan kuningasta ja kuningatarta, mutta nyt hänessä leimahti yht'äkkiä ikäänkuin jonkinlainen kunnioituksen ja uhrautuvaisuuden tuli. Zbyszko oli nuori ja innostuva, ja sen tähden hänet valtasi alamaisen ritarin voimakas halu tehdä jotakin kuningattarensa hyväksi, voittaa ja valloittaa jotakin uhraten elämänsä. "Lähden ruhtinas Witoldin kanssa sotaretkelle, – ajatteli hän, – sillä kuinka minä muuten voisin palvella pyhää rouvaa, kun missään lähempänä ei ole sotaa käynnissä?" Hänen mieleensä ei edes juolahtanut, että olisi voinut muulla tavoin kuin miekoin, keihäin ja kirvein palvella, mutta hän olikin valmis vaikka yksin lähtemään Tamerlanin koko sotavoimaa vastaan. Hän olisi tahtonut heti messun jälkeen nousta ratsulleen ja tehdä jotakin. Mutta mitä? – sitä hän ei tiennyt. Hän tunsi vain, kuinka mieltä poltti...
Hän oli unohtanut kokonaan sen vaaran, joka häntä Lichtensteinin taholta uhkasi. Toisinaan hän unohti Danusiankin, ja kun hän kuulemansa lapsikuoron johdosta taas muisti tytön, niin tuntui kuin "se olisi jotakin muuta". Hän oli vannonut Danusialle uskollisuutta ja kolme saksalaista ja aikoi myös pitää tämän valansa, mutta ajatellessaan, montako olisi kuningattaren kunniaksi kaadettava, hän näki edessään kokonaisen joukon panssareja ja kypärejä strutsin- ja riikinkukonsulkineen, mutta tunsi, että sekin olisi vielä vähän...
Katsellen kuningatarta hän harkitsi, minkä rukouksen hänelle lukisi, sillä hän arveli, ettei kuningattaren puolesta saisi rukoilla miten hyvänsä. Zbyszko osasi sanoa: "Pater noster, qui es in coelis, sanctificetur nomen Tuum", – minkä eräs fransiskaani oli Wilnossa hänelle opettanut, mutta joko munkki ei ollut osannut enempää tai oli Zbyszko unohtanut jatkon. Nyt hän kuitenkin alkoi hokea noita sanoja, jotka hänen mielessään saivat merkityksen: "Anna meidän rakastetulle kuningattarellemme terveyttä ja onnea ja ajattele enemmän häntä kuin kaikkia muita". Kun näin rukoili mies, jonka oma pää oli vaarassa, niin ei koko kirkossa kohonnut sen hartaampaa rukousta.
Zbyszko arveli messun jälkeen saavansa astua kuningattaren eteen, polvistua ja syleillä jalkoja, jonka jälkeen saisi tulla vaikka maailman loppu. Mutta ensimmäisen messun jälkeen seurasi toinen, sitten kolmas, ja vihdoin kuningatar meni huoneisiinsa. Usein kuningatar paastosi päivälliseen saakka ottamatta osaa hauskoihin aamiaisiin, joissa narrit ja ilveilijät huvittelivat kuningasta ja vieraita. Sen sijaan vanha ritari Mikolaj Dlugolas tuli Zbyszkon luo ja kutsui ruhtinattaren puheille:
– Sinun tulee aamiaisilla palvella minua ja Danusiaa kuin hoviherra ainakin, – sanoi ruhtinatar. – Ehkä sinun onnistuu miellyttää kuningasta jollakin sattuvalla sanalla tai kujeella. Jos Lichtenstein sinut tuntee, niin hänen ehkä ei tee mielensä valittaa, kun näkee sinun palvelevan minua kuninkaallisen pöydän ääressä.
Zbyszko suuteli ruhtinattaren kättä. Sitten hän kääntyi Danusian puoleen, ja vaikka hän olikin tottunut enemmän sotaan ja taisteluihin kuin hovitapoihin, niin hän näytti kuitenkin tietävän, mitä ritarin on tehtävä, kun hän aamulla näkee naisensa. Ja Zbyszko astui askelen taaksepäin, teki ristinmerkin ja huudahti hämmästyneenä:
– Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen!
Ja Danusia kysyi luoden häneen sinisten silmäinsä katseen:
– Miksi Zbyszko tekee ristinmerkin, kun messu on päättynyt?
– Siksi, kaunis neiti, että ihanuutesi on yön kuluessa kasvanut niin suuresti, että ihan ihmetyttää!
Mutta Mikolaj Dlugolas ei vanhana miehenä pitänyt tällaisista uudenaikaisista ulkolaisista ritaritavoista, kohautti olkapäitään ja virkkoi:
– Mitäs siinä tyhjän tähden keikailet! Penska tuo vielä on, tuskin maata korkeampi...
Zbyszko katsoi häneen julmasti.
– Varokaa sanomasta häntä penskaksi, – tiuskaisi nuori ritari vihasta kalveten. – Tietäkää, että jos olisitte nuorempi, niin antaisin heti tallata maata linnan luota, jossa toisen meistä surma saisi...
– Hiljaa, nulikka!... kyllä minäkin sinulle vielä antaisin!
– Hiljaa! – toisti ruhtinatar. – Sen sijaan, että ajattelisit omaa päätäsi, haastat riitaa. Kyllä Danusian olisi pitänyt saada vakavampi ritari. Mutta sen sanon, että täällä ei saa reuhtoa...
Zbyszko meni hämilleen ja alkoi pyytää käytöstään anteeksi. Vaikkei hän tuota "penska"-sanaa voinutkaan unohtaa, päätti hän kuitenkin olla kuninkaallisissa huoneissa hiljaa kuin pelkuri haastamatta ketään otteluun, jollei hänen ritarikunniansa sitä vaatisi...
Torventoitotus tiedoitti, että aamiainen oli valmis. Ruhtinatar Anna Danuta tarttui Danusian käteen ja lähti kuninkaallisiin huoneisiin, joiden sisäänkäytävän edessä seisoi arvohenkilöitä ja ritareja hänen tuloaan odottamassa. Ruhtinatar Ziemowitowa oli jo astunut sisään ja kuninkaan sisarena asettunut hyvin ylhäiselle paikalle. Salissa kuhisi ulkomaisia vieraita ja kaupungin arvohenkilöitä sekä ritareita. Kuningas istuutui pöydän yläpäähän, ja hänen viereensä Krakowan piispa sekä Wojciech Jastrzembiec, jolle paavin lähettiläänä tuli korkea paikka kuninkaan oikealla puolella. Molemmat ruhtinattaret istuivat sitä seuraavina. Anna Danutan vieressä istui Gnieznon entinen piispa Jan, joka oli syntyään Piastien ruhtinassukua. Zbyszko oli kuullut hänestä puhuttavan Witoldin hovissa ja tunsi hänet heti tuuheasta tukastaan. Hän oli iloinen ja kevytmielinen, oli joutunut riitaan kuninkaan kanssa ja menettänyt sen tähden piispanvirkansa, paennut sitten ristiritarien luo ja saanut heiltä Kamieniecin köyhän piispakunnan Pommerissa. Mutta sitten piispa oli huomannut paremmaksi elää sovussa mahtavan kuninkaan kanssa, pyytänyt anteeksi ja palannut takaisin synnyinmaahan, jossa hän nyt odotteli jonkin piispanistuimen vapautumista. Mutta vanha mieltymyksensä ristiritareihin ei ollut hänestä kokonaan kadonnut. Vieläpä täällä Jagiellon hovissa hän etsi Lichtensteinin seuraa ja saikin paikkansa tämän vieressä.
Zbyszko, joka seisoi ruhtinattaren tuolin takana, oli niin lähellä Lichtensteiniä, että hän olisi ulottunut kädellä koskettamaan häneen. Nuoren miehen sormia alkoi kutkuttaa ja kouristaa tahtomattaan, mutta hän piti itseään kuitenkin kurissa. Zbyszko tarkasteli Lichtensteinin päälaelta harvennutta tukkaa, kaulaa, hartioita ja käsivarsia, voidakseen päättää, olisiko ottelu hänen kanssaan kovinkin työlästä, jos joskus joutuisi joko sodassa tai kaksintaistelussa voimia mittelemään. Hän tuli sellaiseen johtopäätökseen, ettei Lichtensteinissä ollut paljon työtä, sillä hentoinen tuo näkyi kuitenkin olevan sellaisiin ritareihin verraten kuin Powala, Paszko Zlodziej, molemmat kuuluisat Sulimczykit, Krzon ja useat muut, jotka nyt istuivat siellä kuninkaallisen pöydän ääressä.
Zbyszko kiinnitti huomiotaan kuitenkin etupäässä kuninkaaseen, joka katseli eri puolille ja pyyhkieli sormillaan pitkää tukkaansa korvien taa, ikäänkuin olisi ollut kärsimätön siitä, ettei aamiainen vielä alkanut. Kuninkaan katse pysähtyi hetkeksi Zbyszkoon, joka tuli levottomaksi ajatellessaan, että hänen varmaankin täytyi piakkoin seistä tuon saman, mutta vihastuneen kuninkaallisen katseen edessä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän tosissaan ajatteli sitä syytöstä ja rangaistusta, mikä saattoi tulla hänen osakseen, sillä ennen oli kaikki näyttänyt niin kaukaiselta, epämääräiseltä.
Mutta saksalaisella ristiritarilla ei ollut aavistustakaan, että se ritari, joka oli ahdistanut häntä maantiellä, oli nyt niin lähellä. Aamiainen alkoi. Tuotiin viinikeittoa, joka oli niin vahvasti höystetty sellaisilla aineilla kuin sinnamoni, neilikka, inkivääri ja saframi, että tuoksu tuntui yli koko salin. Samaan aikaan hovinarri Ciaruszek, joka istui nojatuolissa oven luona, alkoi matkia satakielen laulua, mikä nähtävästi huvitti kuningasta. Eräs toinen narri kulki tarjoilevan palvelijan takana ja jäljitteli mehiläisen surinaa niin selvästi, että jotkut vieraat laskivat lusikkansa alas ja huiskaisivat kädellään. Silloin toiset räjähtivät nauramaan. Zbyszko palveli ahkerasti ruhtinatarta ja Danusiaa, mutta kun vihdoin Lichtensteinkin vei vaistomaisesti kätensä hiukan kaljulle päälaelleen mehiläistä hätyyttääkseen, niin Zbyszko unohti häntä uhkaavan vaaran ja alkoi nauraa, että kyynelet nousivat silmiin, jolloin lähellä seisova nuori liettualainen aatelismies Jamont yhtyi nauruun, että ruokaa tipahti lattialle.
Mutta Lichtenstein huomasi heti erehdyksensä, pisti kätensä kukkaroonsa ja kääntyi piispa Janin puoleen sanoen saksaksi muutaman sanan, jotka piispa heti käänsi puolaksi:
– Tämä jalosukuinen herra sanoo sinulle näin, – piispa virkkoi narrille. – Saat kaksi skoitsia, mutta älä suristele niin lähellä, sillä työmehiläiset ajetaan pois, mutta kuhnurimehiläiset tapetaan...
Narri pisti ristiritarilta saamansa rahat talteen ja käyttäen hyväkseen sitä vapautta, jota narrit nauttivat kaikissa hoveissa, hän virkkoi:
– Paljon on Dobrzynissa [Saksalainen ristiritarikunta valtasi Dobrzynin alueen Wladyslaw Opolskin kanssa tekemänsä laittoman sopimuksen perusteella. – Tekijän huom.] hunajaa. Siksi kuhnurit sen kaiketi valloittivatkin. Lyö ne, kuningas Wladyslaw!
– Tässä minultakin palkkio, sillä sattuvasti sanoit, – virkkoi piispa Jan. – Mutta muista, että jos pesätikkaat katkeavat, niin mehiläishoitaja voi taittaa niskansa. Niillä on pistimet, noilla marienburgilaisilla kuhnureilla, jotka ovat vallanneet Dobrzynin, ja sen tähden on vaarallista kiivetä heidän pesilleen.
– Ohoh! – huudahti krakovalainen soturi Zyndram. – Voihan ne savuttaa ulos pesistään!
– Millä?
– Ruudilla!
– Tai kaataa kirveellä pesäpuun! – sanoi suurikasvuinen Paszko Zlodziej.
Zbyszkon sydän alkoi pamppailla, sillä merkitsiväthän sellaiset sanat sotaa. Mutta myöskin Kuno Lichtenstein, joka oli kauan oleskellut puolalaisissa kaupungeissa oppien puolaa, ymmärsi hyvin, mistä oli kysymys, vaikka hän ylimielisyydestä ei tahtonut puolaa puhua. Zyndramin sanoista ärtyneenä hän iski häneen harmaiden silmäinsä katseen ja vastasi:
– Kyllä se vielä nähdään.
– Meidän isämme näkivät jo Plowcen luona ja me itse Wilnon edustalla, – sanoi Zyndram siihen.
– Pax vobiscum! – huudahti piispa Jan. – Pax! Pax! Kun Kurowan vanha piispa Mikolaj on edesmennyt ja armollinen kuningas nimittää minut seuraajaksi, niin kyllä minä pidän teille niin kauniita saarnoja kristittyjen kansojen keskinäisestä rakkaudesta, että tuntuu sielunne pohjaan saakka. Sillä mitä on viha muuta kuin ignis, vieläpä ignis infernalis, niin julma tuli, että vesi ei sille mitään mahda, vaan on siihen kaadettava viiniä. Antakaa viiniä! Juokaa viiniä ja eläkää sulassa sovussa keskenänne!
– Kuten tosikristittyjen tulee! – lisäsi Kuno Lichtenstein painostaen sanojaan.
– Mitä? – huudahti Krakovan piispa Wysz nostaen päätään. – Ettekö te ole sitten tosikristittyjen valtakunnassa? Eikö Krakovan kirkko ole vanhempi kuin Marienburgin?
– En tiedä, – vastasi ristiritari.
Kuningas oli erittäin arkatuntoinen, jos asia koski kristinoppia. Hän luuli, että Lichtenstein tarkoitti jollakin tavalla häntä. Kuninkaan poskipäihin nousi punaisia täpliä ja hänen silmänsä alkoivat säihkyä.
– Mitä? Enkö minä ole kristitty kuningas? – kuului ankara ääni.
– Valtakunta on kristitty, – vastasi saksalainen ristiritari kylmästi, – mutta siinä vallitsee pakanallisia tapoja...
Joukko julmia, kuuluisia, voittoisia ritareja karkasi pystyyn vihasta milloin hehkuen, milloin kalveten ja huutaen toisilleen.
– Tämä on surkeata! Hän on vieraana eikä sen tähden voi tulla haastetuksi kaksintaisteluun.
Ja Zawisza Sulimczyk, ritareista kuuluisin ja mallikelpoisin, kääntyi otsa rypyssä Lichtensteinin puoleen sanoen:
– En tosiaan tunne sinua, Kuno! Kuinka voit häpäistä kunniakasta kansaa, kun tiedät, että lähettiläänä ei mikään rangaistus sinua uhkaa?
Mutta Kuno Lichtenstein pysyi rauhallisena ja vastasi verkalleen, mutta iskevästi:
– Ennen kuin meidän ritarikuntamme tuli Preussiin, se taisteli Palestiinassa, mutta siellä saraseenitkin kunnioittivat lähettiläitä. Te yksin ette heitä kunnioita, ja sen tähden sanoin tapojanne pakanallisiksi.
Nyt seurasi vielä suurempi hälinä. Huudettiin taas:
– Surkeata! Surkeata!
Mutta kuningas, jonka kasvot olivat vääntyneet vihasta, löi liettualaiseen tapaan käsiään yhteen vaatien hiljaisuutta. Silloin Krakovan linnanpäällikkö, vanha ja kunnianarvoisa Jasko Topor, nousi seisomaan ja lausui:
– Jalosukuinen ritari Lichtenstein, jos joku on teitä lähettiläänä loukannut, niin sanokaa, sillä ankara oikeudenmukaisuus pannaan heti täytäntöön.
– Missään kristityssä maassa ei ole tullut osakseni sellaista kuin täällä, – vastasi Kuno. – Eilen Tyniecin maantiellä hyökkäsi kimppuuni muuan ritarinne, ja vaikka hän viitassani olevasta rististä helposti saattoi nähdä, kuka minä olen, niin hän uhkasi henkeäni.
Zbyszko kuunteli kalveten sanoja ja katsoi tahtomattaan kuninkaaseen, jonka kasvot olivat kauhean näköiset. Linnanpäällikkö hämmästyi:
– Onko se mahdollista? – ihmetteli hän.
– Kysykää Taczewin ritarilta, joka näki tapauksen. Kaikkien katseet kohdistuivat Powalaan, joka seisoi synkkänä katsoen alas ja virkkoi sitten:
– Niin on!...
Nyt alkoivat ritarit huutaa: "Mikä häpeä! Mikä häpeä! Nielköön maa sen miehen!" Muutamat löivät nyrkillä rintaansa, toiset rämistivät tinalautasia pöydällä tietämättä mitä tehdä.
– Mikset tappanut häntä? – jyrisi kuningas.
– Se on tuomioistuimen asia, – vastasi Powala.
– Te pidätitte hänet? – kysyi linnanpäällikkö.
– En, sillä kunniasanallaan hän lupasi tulla oikeuden eteen.
– Mutta jää tulematta! – huusi Kuno ilkkuen.
Silloin kuului Lichtensteinin selän takaa nuorukaisen surullinen ääni sanovan:
– Jumala suokoon, etten minä häpeätä pitäisi kuolemaa parempana. Minä sen tein: Zbyszko Bogdaniecista.
Ritarit olivat jo hyökkäämässä onnettoman Zbyszkon kimppuun, kun kuninkaan käskevä viittaus pidätti heitä. Tämä nousi seisomaan ja huusi vihasta sähisten:
– Mies on mestattava! Lähettäköön ristiritari hänen päänsä suurmestarille Marienburgiin!
Sitten kuningas käski liettualaista aatelismiestä Jamontia, joka seisoi siinä lähellä, pidättämään Zbyszkon. Kuninkaan vihasta säikähtyneenä Jamont laski kätensä nuoren ritarin hartioille, mutta tämä sanoi kalveten:
– Minä en pakene...
Krakovan harmaahapsinen linnanpäällikkö nosti kätensä merkiksi, että tahtoi puhua, ja lausui:
– Armollinen kuningas! Nähköön tämä komttuuri, että ei sinun kiivautesi, vaan meidän lakimme rankaisevat kuolemalla lähettilään kimppuun hyökännyttä henkilöä, muuten tämä lähettiläs voisi sanoa, ettei tässä kuningaskunnassa ole kristillisiä lakeja. Langetan itse tuomion!
Viimeiset sanat hän lausui korkeammalla äänellä ja sellaisella sävyllä, ettei mikään vastaväite voinut tulla kysymykseen. Lopuksi hän viittasi Jamontille ja sanoi:
– Vie hänet vankilaan!
Seurasi hetken hiljaisuus. Harmistuneita katseita suunnattiin ristiritariin.
Sillä välin Jamont vei Zbyszkon pois jättääkseen hänet jousimiesten haltuun, jotka seisoivat vartiossa linnan pihalla. Jamont oli myötätuntoinen Zbyszkolle, mutta oli liettualaisena tottunut tottelemaan käskyä, mikä vielä enemmän lisäsi hänenkin vihaansa saksalaisia ristiritareja kohtaan. Poistuessaan Jamont neuvoi ystävällisesti vankia:
– Tiedätkö, mitä sanon? Hirtä itsesi!... niin on paras. Kuningas on vihainen, ja muutenkin hakkaavat pääsi... Miksi et tekisi kuninkaalle sitä iloa? Ymmärrätkö, ystäväni, meillä on sellainen tapa?
Häpeän ja pelon valtaamana Zbyszko ei näyttänyt ensin näitä sanoja ymmärtävän, mutta pian hän tajusi:
– Mitä puhut!
– Hirtä itsesi, niin eivät voi langettaa tuomiota. Se olisi myöskin kuninkaan mieleen, – toisti Jamont.
– Hirtä itse itsesi! – huusi nuori ritari. – Olet muka kristitty, mutta nahkasi on paksu kuin pakanalla. Etkö tiedä, että se olisi suuri synti.
Jamont kohautti olkapäitään:
– Eihän se olisi vapaasta tahdosta, kun muutenkin pääsi vievät.
Zbyszkon mieleen johtui, että sellaisista sanoista olisi haastettava kaksintaisteluun, mutta sitten hän muisti asemansa, painoi päänsä ja salli antaa itsensä jousimiesten käsiin.
Sillä välin oli salissa yleinen huomio ohjautunut toisaalle. Kun Danusia näki, mitä tapahtui, hän ensin oli läkähtyä kauhusta. Hänen pienet kasvonsa kalpenivat ja silmänsä tuijottivat kuninkaaseen liikkumatta kuin vahakuvan. Mutta kun tyttö sitten kuuli, että hänen Zbyszkonsa menettäisi päänsä, ja kun syytetty sitten vietiin ulos, niin silloin ei mikään enää pidättänyt tyttöä valittamasta äänekkäästi ja itkemästä niin kovasti, että kuningas kysyi:
– Mitä se on?
– Armollinen kuningas! – ruhtinatar Anna Danuta valitti. – Tämä on ritari Jurand Spychowilaisen tytär ja tuon onnettoman nuorukaisen ritarinainen, jolle ritari oli luvannut kolme riikinkukon sulkaa. Kun hän sitten oli nähnyt tämän komttuurin kypärässä sellaisia sulkia, hän luuli, että Jumala itse oli niin tahtonut. Zbyszko ei hyökännyt pahuudesta, vaan ajattelemattomuudessaan, ja sen tähden me polvistuen rukoilemme armoa hänelle.
Sitten ruhtinatar nousi, tarttui Danusian käteen ja riensi kuninkaan luo. Tämä peräytyi, mutta naiset polvistuivat jo, ja Danusia kiersi hentoiset käsivartensa kuninkaan jalkojen ympäri huutaen:
– Armahda Zbyszkoa, kuningas, armahda Zbyszkoa!
Sekä epätoivosta että pelosta vavisten Danusia painoi pienen vaalean päänsä kuninkaan puvun laskoksiin ja suuteli hänen polviaan. Kuningas ei kuitenkaan työntänyt Danusiaa pois, vaan viittoili käsillään naisille huudahdellen:
– Jättäkää minut rauhaan! Hän on tehnyt rikoksen, häpäissyt kuningaskuntaa! Menettäköön päänsä!
Mutta Danusian hennot käsivarret puristuivat yhä lujemmin kuninkaan polvien ympäri ja lapsekas ääni valitti:
– Armahda Zbyszkoa, kuningas, armahda Zbyszkoa! Kuului jo ritarienkin ääniä:
– Vai Jurand Spychowilaisen, sen kuuluisan ritarin ja saksalaisten peloittajan tytär!
– Ja Zbyszko on kunnostautunut suurenmoisesti Wilnon luona! – lisäsi Powala.
Mutta kuningas vastusti, vaikka olikin varsinkin Danusian tähden liikuttunut.
– Jättäkää minut rauhaan! Ei hän ole minua vastaan rikkonut, enkä minä voi siis antaa anteeksi. Jos ristiritarikunnan lähettiläs suo anteeksi, niin minä teen samoin, mutta jollei, niin kuolemanrangaistus...
– Anna hänelle anteeksi, Kuno! – sanoi Zawisza Sulimczyk. – Siitä ei suurmestari tule sinua moittimaan.
– Antakaa hänelle anteeksi! – pyysivät molemmat ruhtinattaret.
– Antakaa hänelle anteeksi! – toistivat ritarit.
Kuno Lichtenstein sulki silmänsä ja istui pää hiukan takakenossa, ikäänkuin hän olisi nauttinut siitä, että kaksi ruhtinatarta ja niin monta kuuluisaa ritaria pyyteli häneltä anteeksiantoa. Mutta yht'äkkiä hän näytti muuttuvan: painoi päänsä alas, pani kätensä ristiin rinnalleen, otti nöyremmän ilmeen ja alkoi lempeällä äänellä:
– Kristus, meidän Vapahtajamme, antoi rosvoille ja vihamiehilleen anteeksi pyhällä ristillä...
– Niin puhuu oikeamielinen ritari! – keskeytti piispa Wysz.
– Aivan niin!
– Kuinka minä en antaisi anteeksi, – jatkoi Kuno, – minä, joka olen kristitty, mutta sitä paitsi munkki? Sen tähden minä Jumalan palvelijana ja munkkina annan hänelle anteeksi kaikesta sydämestäni!
– Kunnian mies! – hihkaisi Powala.
– Kunnian!... – kuului muidenkin suusta.
– Mutta, – jatkoi Lichtenstein, – minä olen tullut tänne lähettilään ominaisuudessa ja edustan koko ristiritaristoa, joka on Kristuksen ritarikuntaa. Ken on loukannut minua, on loukannut ritarikuntaa ja ken on loukannut ritarikuntaa, on loukannut Kristustakin, ja tästä syystä minä, yhtä vähän Jumalan kuin ihmisten tähden, en voi antaa anteeksi sitä loukkausta, minkä olen kärsinyt. Tietäkööt sen kaikki kristilliset hallitsijat, jos teidän lakinne eivät rankaise.
Kolkko hiljaisuus vallitsi jonkin aikaa. Sen kestäessä saattoi kuulla, kuinka hampaita puristui lujasti yhteen, kuinka hengitys melkein salpautui kiukun tähden ja kuinka Danusia nyyhkytti yhä...
Iltaan mennessä olivat kaikkien mielet kääntyneet jo Zbyszkon puolelle. Samat ritarit, jotka aamulla olisivat olleet valmiit kuninkaan ainoasta viittauksesta iskemään miekkansa syytettyyn, miettivät nyt, millä tavalla he voisivat auttaa Zbyszkoa. Ruhtinattaret päättivät kääntyä kuningattaren puoleen pyytäen vaikuttamaan Lichtensteiniin tai jos tarvittaisiin, kirjoittamaan ritarikunnan suurmestarille. Tämä menettely tuntui varmalta, sillä kuningatar Jadwiga oli niin suuressa arvossa, että suurmestari vetäisi päälleen paavin vihat ja kaikkien kristittyjen ruhtinaiden moitteet, jos hän ei suostuisi kuningattaren pyyntöön. Tämä näytti onnistuneelta siitäkin syystä, että suurmestari Konrad von Jungingen oli rauhaarakastava ja edeltäjiään sovinnollisempi. Mutta kovaksi onneksi Krakovan piispa Wysz, joka oli samalla kuninkaallinen ylilääkäri, kielsi sanallakaan puhumasta kuningattarelle koko asiasta. "Hän kärsii aina kuolemantuomioista", sanoi Wysz. "Ja vaikkapa olisi kysymyksessä vain yksinkertainen rikollinen, niin painostaisi se kuningattaren mieltä, sitä enemmän nyt, kun asia koskee nuorukaista, jonka pitäisi täydellä syyllä herättää kuningattaren myötätuntoa. Mutta kaikenlainen mielenliikutus voi helposti vahingoittaa kuningattaren terveyttä, ja se merkitsee koko valtakunnalle enemmän kuin kymmenen ritarin päätä." Lopuksi piispa selitti, että jos joku vastoin hänen kieltoaan uskaltaisi häiritä kuningatarta, niin siitä seuraisi kuninkaan vihat ja kirkon kirous.
Molemmat ruhtinattaret päättivät nyt olla puhumatta asiasta kuningattarelle, mutta sen sijaan pyytää kuningasta, kunnes tämä myöntyisi. Powala selitti, että hän tulisi kyllä todistajana puhumaan totta, mutta Zbyszkolle mahdollisimman edullisessa valossa.
Ritarien mielet olivat katkeroituneet Lichtensteiniä vastaan, ja moni ajatteli ääneen: "Hän on lähettiläs, ja sen tähden häntä ei voi haastaa kaksintaisteluun, mutta suokoon Jumala, että hän kuolisi kovaan tautiin, kun palaa pääkaupunkiinsa Marienburgiin". Kenenkään mieli ei ollut kuitenkaan niin katkera kuin Powalan, johon Danusian suru oli koskenut syvästi, sillä hänellä oli kotonaan Taczewissa samanikäinen tytär.
Jo samana päivänä kävi Powala Zbyszkon luona vankilassa, kehoitti vangittua pysymään hyvällä tuulella ja kertoi ruhtinattarien rukouksista ja Danusian epätoivosta. Kun Zbyszko sai kuulla, että tyttö oli heittäytynyt kuninkaan jalkoihin, hän heltyi ja pyyhkäisten silmiään käteensä lausui:
– Jumala siunatkoon sitä tyttöä ja antakoon minulle mahdollisimman pian tilaisuuden saada taistella hänen kunniakseen joko jalan tai ratsain! Liian vähän saksalaisia hänelle lupasin, sillä hänen olisi pitänyt saada yhtä monta kuin on vuosia ikää. Kun vain täältä pääsen, niin enpä säästä!...
Ja täynnä kiitollisuutta hän kohotti katseensa korkeuksiin.
– Lupaa ensiksi kirkolle jotakin, – neuvoi Powala, – sillä jos lupauksesi on Jumalalle otollinen, niin varmasti pääset vapaaksi. Kerronpa nyt, että setäsi on käynyt Lichtensteinin luona, ja niin aion minäkin tehdä. Ei sinulle ole häpeäksi pyytää anteeksi, sillä teet sen lähettiläälle. Eikö niin?
– Koska sellainen ritari kuin teidän jalosukuisuutenne kehoittaa, niin minä teen sen! Mutta jos Lichtenstein vaatii samanlaisia nöyryytyksiä kuin siellä Tyniecin tiellä, niin ennemmin annan pääni mennä. Kyllä setäni jää odottamaan hänen lähettilästoimensa päättymistä ja maksaa...
– Saadaanpa kuulla, mitä hän on Mackolle sanonut, – sanoi Powala.
Macko-setä kävi todellakin illalla Lichtensteinin luona, mutta tämä kohteli häntä ylimielisesti eikä antanut edes sytyttää kynttilää, vaan puhui pimeässä hänen kanssaan. Synkkänä kuin yö vanha ritari palasi komttuurin luota ja lähti kuninkaan puheille. Tämä otti Mackon hyväntahtoisesti vastaan, sillä hän oli rauhoittunut jo kokonaan. Kun Macko polvistui, niin kuningas kehoitti heti nousemaan ja kysyi asiaa.
– Armollinen herra, – vastasi Macko. – Rikos on tapahtunut, ja rangaistus on tuleva, sillä muuten ei maailmassa olisi oikeudenmukaisuutta. Mutta minäkin olen syyllinen, sillä en ole hillinnyt nuorukaisen synnynnäistä kiivautta, vaan päinvastoin innostuttanut häntä. Niin olen minä häntä kasvattanut, ja sellaiseksi on sota hänet kasvattanut. Mutta syy on minun, armollinen kuningas, sillä aina olen hänelle sanonut: iske ensin ja katso sitten, keneen sattui. Se käy hyvin päinsä sodassa, mutta ei hovissa. Mutta poika on kerrassaan kultainen, sukunsa viimeinen, ja minä säälin häntä kovasti.
– Hän on häpäissyt minua ja kuningaskuntaa, – vastasi kuningas, – kuinka voisin häntä hunajalla voidella?
Macko vaikeni, sillä Zbyszkoa muistellessaan sääli ihan nousi kurkkuun. Jonkin aikaa vaiettuaan hän liikuttuneena ja alakuloisena jatkoi:
– En itsekään tiennyt, että hän on minulle niin rakas. Sen näin vasta nyt, kun onnettomuus tuli. Mutta minä olen vanha, ja hän on sukunsa viimeinen. Kun häntä ei ole, ei meitäkään tule olemaan. Armollinen herra ja kuningas, armahda sukuamme!
Macko polvistui uudelleen ja jatkoi kyynelsilmin ojentaen sodan kovettamat kätensä:
– Yhdessä olemme puolustaneet Wilnoa, jossa Jumala antoi meille runsaan sotasaaliin. Mutta kenelle jätän sen nyt perinnöksi? Ristiritari vaatii hyvitystä. Saakoon hän sen, mutta minun pääni. Mitenkä minä voisin elää ilman Zbyszkoa! Hän on nuori, lunastakoon maatilamme ja kasvattakoon jälkeläisiä, niinkuin Jumala on käskenyt. Ristiritari ei kysy. kenen pää menee, kun vain menee. Siitä ei ole myöskään suvulle häpeää. Raskasta on ihmisen astua kuolemaan, mutta parempi on, että yksi mies menee kuin että koko suku sammuisi...
Ja Macko kiersi käsivartensa kuninkaan jalkojen ympäri. Tämä alkoi räpyttää silmiään, mikä merkitsi liikuttuneisuutta, ja vastasi vihdoin:
– Milloinkaan en antaisi mestata ritariksi vihittyä miestä, joka on viaton. En milloinkaan!
– Eikä se olisi oikeudenmukaistakaan, – lisäsi linnanpäällikkö, joka oli myös tullut saapuville. – Laki kyllä rankaisee rikollista, mutta laki ei ole mikään lohikäärme, joka ei kysy, kenen veri vuotaa. Mutta parempi kuitenkin olisi saada ristiritari luopumaan valituksesta.
– Olin jo hänen luonaan, – sanoi Macko.
– Mitä hän sanoi? – kysyi kuningas innostuneesti.
– Hän sanoi minulle näin: "Olisitte pyytäneet minulta anteeksi Tyniecin maantiellä, mutta silloin te ette tahtoneet, enkä minä tahdo nyt..."
– Miksette tahtoneet?
– Hän vaati nousemaan alas hevoselta ja pyytämään anteeksi maassa seisten.
Kuningas pyyhkäisi hiuksiaan korvain taa ja aikoi juuri sanoa jotakin, kun eräs hovimies astui sisään ilmoittaen, että ritari Lichtenstein pyytää kuninkaan puheille.
Kuultuaan ilmoituksen Jagiello loi ensin silmäyksen linnanpäällikköön ja sitten Mackoon käskien näitä jäämään ja toivoen ehkä voivansa kuninkaallisella vaikutusvallallaan sovittaa vastapuolet.
Lichtenstein astui sisään, kumarsi kuninkaalle ja sanoi:
– Armollinen herra! Tässä on kirjallinen valitus loukkauksesta, joka on minua kohdannut kuningaskunnassanne.
– Jättäkää hänelle, – vastasi kuningas osoittaen linnanpäällikköön.
Mutta ristiritari sanoi katsoen kuningasta syvälle silmiin:
– Minä en tunne teidän lakejanne enkä tuomioistuimianne. Minä tiedän vain, että ristiritarikunnan lähettiläs voi valittaa ainoastaan kuninkaalle.
Kuningas Jagiellon pienet silmät leimahtelivat kärsimättömästi. Hän ojensi kätensä, otti valituksen ja antoi sen linnanpäällikölle.
Tämä kääri sen auki ja alkoi lukea, mutta jota pitemmälle hän luki, sitä huolestuneemmaksi muuttui.
– Ritari Lichtenstein, – sanoi linnanpäällikkö vihdoin, – te vaaditte niin ankarasti nuorukaisen henkeä kuin olisi hän vaarallinen koko ritarikunnallenne. Joko ristiritarit ovat ruvenneet pelkäämään lapsiakin?
– Me ristiritarit emme pelkää ketään, – vastasi komttuuri kopeasti.
Ja vanha linnanpäällikkö lisäsi hiljaa:
– Varsinkaan ette Jumalaa.
Powala Taczewilainen teki seuraavana päivänä linnan tuomioistuimen edessä kaiken voitavansa vähentääkseen Zbyszkon syyllisyyttä. Mutta turhaan hän vetosi tämän nuoruuteen ja ajattelemattomuuteen, turhaan hän selitti, että vanhempikin mies, luvattuaan naiselleen kolme riikinkukonsulkaa ja rukoiltuaan Jumalaa auttamaan, olisi voinut luulla kaitselmuksen tuoneen nuo riikinkukonsulat eteensä. Sitä seikkaa ei oivallinen ritari saanut kielletyksi, että jollei hän olisi ennättänyt väliin, olisi Zbyszkon keihäs lävistänyt ristiritarin rinnan. Kuno Lichtenstein antoi tuomioistuimelle näyttää sitä haarniskaa, joka hänellä oli ollut silloin yllään, ja se näkyi olevan niin ohutta peltiä ja heikkoa juhlahaarniskatyötä, että Zbyszko olisi sen puhkaissut ja surmannut lähettilään.
Sitten kysyttiin Zbyszkolta, oliko hän aikonut tappaa ristiritarin, eikä hän sitä kieltänyt.
– Mutta minä huusin hänelle jo kaukaa, että hän painaisi keihäänsä alas, selitti Zbyszko, – sillä elävänä hän ei olisi antanut temmata kypärää päästään. Mutta jos hän silloin olisi huutanut, että on lähettiläs, niin minä olisin heti jättänyt hänet rauhaan.
Nämä sanat olivat ritarien mieleen. Heitä oli myötätunnosta Zbyszkoa kohtaan saapunut oikeuteen aika runsaasti, ja nyt kuultiinkin huudettavan: "Niin, miksei lähettiläs huutanut?" Mutta linnanpäällikön kasvot pysyivät ankarannäköisinä. Hän vaati hiljaisuutta, istui hetken ääneti, katsoi sitten tutkivasti Zbyszkoon ja kysyi:
– Voitko Kristuksen kärsimysten nimessä vannoa, että et nähnyt viittaa etkä ristiä?
– Sitä en voi! – vastasi Zbyszko. – Jos olisin nähnyt ristin, niin olisin luullut, että se on meidän ritareja, joita en ole koskaan ahdistanut.
– Mutta mitenkä olisi Krakovan seuduilla voinut olla muita ristiritareja kuin joku lähettiläs tai puolalaisen hoviseurueen jäsen?
Siihen ei Zbyszko vastannut mitään, eikä mitään vastattavaa ollutkaan. Kaikille oli selvä, että jollei Powalaa olisi ollut, niin ei oikeuden edessä olisi nyt ainoastaan haarniskaa, vaan itse lähettiläs rinta lävistettynä – Puolan kansan ikuiseksi häpeäksi. Nekin, jotka olivat myötätuntoisia Zbyszkolle, myönsivät, että tuomio tulisi olemaan raskas...
Hetken kuluttua linnanpäällikkö lausui:
– Kun innoissasi et ajatellut, kenen kimppuun hyökkäsit, etkä tehnyt sitä pahuudesta, niin Vapahtajamme antaa sinulle syntisi anteeksi, mutta usko itsesi Pyhän Neitsyen huomaan, sillä oikeus ei voi sinua vapauttaa...
Vaikka Zbyszko olikin odottanut tämäntapaista ratkaisua, niin hän hiukan kalpeni, ravisti sitten pitkiä hiuksiaan taaksepäin ja sanoi ristinmerkkiä tehden:
– Tapahtukoon Jumalan tahto!
Sitten hän kääntyi Mackoon päin, osoitti katsellaan, ettei Lichtensteiniä saisi unohtaa, minkä Macko heti ymmärsi, koska nyökäytti päätään. Mutta Lichtenstein näki myös vaihdetut katseet, ja vaikka hän oli rohkea mies, kulki kylmä väristys hänen lävitseen kiireestä kantapäähän. Hän ymmärsi, että tuo vanha ritari, jonka kasvoja kypärin alla ei kunnolla näkynyt, oli nyt hänen verivihollisensa, joka odotti lähettilästoimen päättymistä etsiäkseen hänet sitten ottelemaan elämästä ja kuolemasta vaikka itse Marienburgista.
Sillä välin oli linnanpäällikkö mennyt viereiseen huoneeseen, jossa hän sihteerilleen saneli tuomion. Useat ritarit lähestyivät Lichtensteiniä ja puhuivat hänelle:
– Olkoon Jumala sinulle armollinen viimeisellä tuomiolla! Oletko nyt tyytyväinen?
Mutta Lichtenstein ei välittänyt kenenkään muun kuin Zawisza Sulimczykin mielipiteestä, sillä tämä ritari oli laajalti kuuluisa ritarilakien tuntemisesta ja noudattamisesta. Hän sai sangen kaukaa ratkaistavakseen pulmallisia kunniakysymyksiä, sillä hän oli "kunnian kuvastin", kuten sanottiin.
Hänen luokseen meni Lichtensteinkin nyt ja sanoi, ikäänkuin puolustautuakseen:
– Ainoastaan suurmestari yhdessä kapitulin kanssa voisi hänet armahtaa – enkä minä...
– Teidän suurmestarillanne ei ole mitään tekemistä meidän lakiemme kanssa... Kuninkaalla yksin on tässä tapauksessa oikeus armahtaa, – vastasi Zawisza.
– Lähettiläänä olin velvollinen vaatimaan rangaistusta...
– Mutta olithan ritari ennen kuin tulit lähettilääksi.
– Arveletko, että olen rikkonut kunnian käskyjä vastaan?
– Tunnethan meidän ritarilakimrne, jotka kehoittavat ritareja olemaan kuin leijona ja karitsa. Kumpaako olet tässä asiassa ollut?
– Sinä et ole minun tuomarini...
– Mutta sinähän kysyit, ja sen tähden vastasin, mitä ajattelin.
– Pahasti vastasit, sillä sitä en voi niellä.
– Oma pahuutesi tarttuu kurkkuusi.
– Mutta Kristus on lukeva ansiokseni, että olen ajatellut enemmän ristiritarikuntamme parasta kuin sinun ylistystäsi.
– Hän on tuomitseva meitä kaikkia.
Heidän keskustelunsa keskeytyi linnanpäällikön ja hänen sihteerinsä tulon johdosta. Tiedettiin jo, että tuomio on oleva epäsuotuisa, mutta siitä huolimatta vallitsi kolkko hiljaisuus. Linnanpäällikkö asettui paikoilleen pöydän ääreen, otti ristiinnaulitun kuvan ja käski Zbyszkoa polvistumaan.
Sihteeri alkoi lukea ääneen latinankielistä tuomiota. Zbyszko yhtä vähän kuin muut ritarit eivät ymmärtäneet sitä, mutta kaikki arvasivat, että se on kuolemantuomio. Kun sihteeri oli lopettanut lukemisen, niin Zbyszko löi muutaman kerran nyrkillään rintaansa hokien: "Jumala, ole armollinen minulle syntiselle!"
Sitten hän nousi ja heittäytyi Mackon syliin. Setänsä suuteli häntä ääneti otsalle ja silmille.
Saman päivän iltana kuuluttaja tiedotti torin kussakin neljässä kulmassa torvea töräytellen ritareille, vieraille ja kaupungin porvareille, että aatelismies Zbyszko Bogdaniecista oli linnanoikeudessa tuomittu menettämään päänsä miekalla suoritettavalla mestauksella...
Mutta Macko anoi, ettei mestausta pantu heti täytäntöön, mikä järjestyi helposti, sillä siihen aikaan ihmiset olivat tottuneet yksityiskohtaisesti huolehtimaan omaisuutensa periytymisestä, mihin tuomituille annettiin runsaasti aikaa, samoin kuin sovinnontekoon Jumalan kanssa. Eipä edes Lichtenstein vaatinut tuomion nopeaa täytäntöönpanoa, sillä hän ymmärsi, että kun ristiritarikunnan loukkaus oli kerran tyydytetty, niin hänen ei sopinut enää painostaa mahtavaa hallitsijaa, jonka luo hänet oli lähetetty, ei ainoastaan osallistumaan ristiäisjuhlallisuuksiin, vaan käymään myöskin neuvotteluja Dobrzynin alueesta.
Tärkein tekijä tässä asiassa oli kuitenkin kuningattaren terveys. Piispa Wysz ei tahtonut edes kuulla puhuttavankaan mestauksesta ennen synnytystä tietäen hyvin, ettei sellainen tapaus pysyisi salassa, vaan vaikuttaisi sangen haitallisesti kuningattaren nykyiseen tilaan. Näin ollen Zbyszkolle jäi elinaikaa ehkä muutamia kuukausia asiain järjestelyyn ja ystäväin hyvästelyyn...
Macko kävi päivittäin hänen luonaan ja lohdutteli niin hyvin kuin taisi. He juttelivat murhemielin Zbyszkon kuolemasta ja vielä suuremmalla surulla suvun sammumisesta.
– Ei tässä auta enää mikään muu kuin se, että menette naimisiin, – sanoi Zbyszko kerran sedälleen.
– Silloin minä mieluummin etsin jonkun kaukaisemmankin sukulaisen, – vastasi Macko. – Luuletko, että minun tekee mieleni ajatella akkoja, kun sinulta kaula katkaistaan! Mutta jos minun sittenkin täytyisi akoittua, niin en sitä tee ennen kuin olen kostanut Lichtensteinille. Älä pelkää, että unohtaisin!...
– Jumala teitä palkitkoon! Onhan minulla nyt edes se lohdutus! Mutta tiesinhän minä muutenkin, että maksaisitte hänelle. Mitenkä aiotte menetellä?
– Heti, kun hänen lähettilästoimensa on lopussa, tulee tästä joko sota tai rauha, ymmärräthän? Jos sodaksi kääntyy, niin lähetän hänelle haasteen kaksintaisteluun ennen hyökkäystä, joko ratsain tai jalan, mutta ainoastaan kuolemasta, ei vankeudesta. Mutta jos tulee rauha, niin ajan Marienburgiin ja isken keihääni linnanporttiin antaen torvensoittajan kuuluttaa, että haastan hänet otteluun elämästä ja kuolemasta. Hän ei pääse käsistäni.
– Eipä suinkaan... Ja saa nähdä parempansa.
– Kaksi sellaista nitistäisin aivan kehumattakin. Olihan se friisiläinen ritari sentään toista maata. Mutta kun minä iskin ylhäältä kirveelläni, niin hampaisiin saakka meni, että kirahti. Muistatko?
Zbyszko huokasi kuin helpotuksesta ja virkkoi:
– Nyt on minun helpompi lähteä.
Ja molemmat huokailivat vielä kotvan, kunnes vanha setä alkoi liikuttuneella äänellä:
– Älä ole huolissasi. Sinun luittesi ei tarvitse etsiä toinen toistaan viimeisenä tuomiopäivänä. Olen tilannut sinulle sellaisen tammisen ruumisarkun, ettei Neitsyt Maarian kirkon kaniikeillakaan ole sen parempaa. Enkä minä anna heidän mestata sinua samalla vaatteella, jolla tavallisia kaupunkilaisia tapetaan. Minä olen jo puhunut kauppias Amylejlle, että hän hankkii aivan uuden ja niin kallisarvoisen, että kelpaisi vaikka kuninkaan pukukankaaksi. Sielunmessuja en tule myöskään säästämään, ole huoletta.
Zbyszko tuli iloisemmaksi, puristi setänsä kättä ja lausui:
– Jumala teitä palkitkoon!
Mutta toisinaan hän kaikesta huolimatta tuli kovin raskasmieliseksi ja kerran, kun Macko tuli tervehtimään, kysyi jo muuriin tehdyn rautaristikon läpi:
– Minkälainen sää siellä on ulkona?
– Kaunis on, ja aurinko lämmittää niin suloisesti koko maailmaa.
Zbyszko vei kätensä niskaan, taivutti päätään taaksepäin ja huudahti:
– Hyvä Jumala! Olisinpa nyt ratsun selässä ja saisin karahuttaa laajoille tasangoille! Kyllä on surkeata kuolla nuorena! Surkeata!
– Moni kuolee ratsun selkään! – vastasi Macko.
– Niin, mutta kuinka monta sitä ennen kaadetaan!...
Zbyszko alkoi kysellä, mitä tekevät, harjoittelevat ja millä huvittelevat ne ritarit, joita hän oli nähnyt kuninkaan linnassa. Macko kertoi, kuinka he aamuisin täysissä varusteissa hyppäävät hevosen yli, katkovat köysiä, miekkailevat, juhlivat ja laulavat. Zbyszko kuunteli halukkaasti ja olisi sydämestään suonut pääsevänsä ritarien seuraan, mutta kuultuaan, että Zawisza heti ristiäisten jälkeen lähtee etelä-Unkariin turkkilaisia vastaan, hän ei voinut olla huudahtamatta:
– Jospa minäkin pääsisin mukaan, jotta edes pakanoita vastaan taistellessani saisin kaatua!
Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, mutta sillä välin tapahtui jotakin muuta. Molemmat masovialaiset ruhtinattaret eivät olleet unohtaneet Zbyszkoa, jonka nuoruus ja kauneus heitä miellytti. Vihdoin ruhtinatar Aleksandra Ziemowitowa päätti lähettää kirjeen ristiritarien suurmestarille. Tämä ei tosin voinut kumota linnanpäällikön tuomiota, mutta saattoi sentään vaikuttaa armahduksen hyväksi kuninkaaseen, joka mielellään antaisi armon kulkea oikeuden edellä, varsinkin jos itse suurmestari sitä pyytäisi.
Ruhtinatar Aleksandra oli ristiritarien arvossa ja suosi heitä hienojen hovitapojensa vuoksi. Marienburgista hänelle lähetettiin usein lahjoja ja kirjeitä, joissa suurmestari sanoi häntä ritarikuntansa kunnioitetuksi ja hurskaaksi hyväntekijäksi ja puoltajaksi. Ruhtinattaren sana vaikuttaisi paljon ja nähtävästi hän ei ainakaan suoranaista kieltoa saisi vastaukseksi. Nyt oli vain hankittava pikalähetti, joka mahdollisimman pian tekisi matkan ja toisi vastauksen. Kun Macko sai kuulla asian, niin hän tarjoutui epäröimättä tehtävään.
Pyydettynä linnanpäällikkö määräsi ajan, jonka kuluessa Zbyszkon tuomiota ei saanut panna täytäntöön. Macko ryhtyi touhukkaana matkavalmistuksiin vielä samana päivänä ja pistäytyi sitten Zbyszkon luo kertomaan iloisesta uutisesta. Zbyszko riemastui heti, ikäänkuin vankilan portit olisivat hänelle jo avautuneet. Mutta sitten hän alkoi miettiä ja sanoi huolestuneesti:
– Saattaako saksalaisilta odottaa mitään hyvää! Lichtenstein olisi voinut pyytää kuningasta armahtamaan, mutta ei tahtonut...
– Hän on suutuksissa siitä, ettemme silloin heti maantiellä pyytäneet anteeksi. Suurmestari Kondradista ei puhuta pahaa. Emmekä me mitään voi menettää.
– Se on totta, – myönsi Zbyszko, – mutta älkää sentään kovin syvään kumartako.
– Mitäpä minä kumartamaan? Vien ruhtinatar Aleksandran kirjeen – siinä kaikki!
– Jumala teitä auttakoon... Mutta jos kuningas armahtaisi, niin muistakaa, että Lichtenstein on minun eikä teidän, – lisäsi Zbyszko katsoen setäänsä tuimasti.
– Pääsi ei vielä istu kovin lujassa, kun jo alat ajatella haasteita. Luulisin, että olisit saanut jo tarpeeksi noista typeristä lupauksista, – vastasi Macko suuttuneena.
Sitten he heittyivät syleilemään toisiaan, ja Zbyszko jäi yksikseen. Nuori ritari kärsi toivon ja epätoivon tuskia, mutta kun yö tuli ja sen mukana myrsky, kun ukkonen vavahutteli vankilan muureja ja salamat leimahtelivat pahaatietävästi rautaristikkoisen ikkunan takana, kun vihuri vinkuen sammutti vuoteen luona palavan heikon yölampun ja Zbyszkon vankikoppi vaipui pimeyteen, silloin hän menetti taas kaiken toivonsa eikä saanut koko yönä nukutuksi...
– En minä voi enää kuolemaa välttää, – ajatteli hän, – kun mikään ei auta.
Seuraavana päivänä hyväsydäminen ruhtinatar Anna Danuta tuli häntä tervehtimään tuoden mukanaan Danusian, jolla oli pieni luuttunsa vyöllä. Zbyszko heittäytyi heidän jalkainsa juureen, mutta niin masentunut ja onneton kuin hän olikin unettoman yön jälkeen, hän ei kuitenkaan unohtanut ritarin velvollisuuksia ja ihmetteli Danusian kauneutta. Mutta ruhtinatar katsoi häneen surullisesta ja sanoi: – Älä nyt ihmettele tyttöä, sillä jos Macko ei tuo hyvää vastausta tai ehkei palaa ensinkään, niin saat pian taivaassa ihmetellä parempia asioita.
Nuoren ritarin epävarmaa kohtaloa ajatellessa ruhtinatar purskahti itkemään, ja Danusia nyyhkytti myös katkerasti. Zbyszko heittäytyi uudelleen heidän jalkojensa juureen, sillä hänen sydämensä heltyi osanotosta kuin vaha lämpimästä. Hän ei rakastanut Danusiaa niin kuin mies rakastaa naista, mutta hän tunsi rakastavansa häntä koko sielullaan ja muuttuvansa tytön nähdessään ikäänkuin toiseksi ihmiseksi, vähemmän ankaraksi, vähemmän kiivaaksi, vähemmän sotaisaksi. Sanomaton sääli valtasi nuoren miehen hänen ajatellessaan, että tyttö on jätettävä ja lupaus samoin.
– Minä raukka en saa laskea jalkojesi juureen niitä riikinkukonsulkia, – sanoi Zbyszko. – Mutta jos tulen Jumalan kasvojen eteen, niin sanon näin: "Suo minulle syntini anteeksi, Herra, mutta mitä maan päällä on hyvää, anna se Danusia Jurandownalle äläkä kenellekään muulle."
Zbyszko alkoi muistella, mitä kaikkea Tyniecin majatalon ravintolassa oli tapahtunut ja tuli aivan liikuttuneeksi. Lopuksi hän pyysi Danusiaa laulamaan saman laulun, jonka tyttö oli esittänyt silloin, kun Zbyszko sieppasi hänet kaatuvalta penkiltä ja kantoi ruhtinattaren luo.
Vaikka Danusian mieliala ei nyt ollutkaan lauluun menevä, hän kohotti heti pientä päätään, sulki silmänsä kuin lintu ja alkoi:
Jospa linnun siivet
minulla nyt ois,
heti lentäisin ma
Jaskon luokse pois.
Siellä istahtaisin
hänen aidalleen
laulain: Katso, Jasko...Mutta samassa alkoi tytön suljettujen silmäluomien alta pursua niin runsaasti kyyneliä, ettei hän voinut laulaa enempää. Zbyszko nosti hänet käsivarsilleen, kuten silloin Tyniecissa, ja alkoi kantaa tyttöä edestakaisin toistaen innoissaan:
– Jollet sinä olisi löytänyt minua, niin minä olisin löytänyt sinut. Jos Jumala vain minua auttaisi... ja kasvaisit täysi-ikäiseksi... ja jos isäsi suostuisi... niin omakseni, tyttöseni sinut ottaisin!... Hei!...
Danusia kiersi käsivartensa Zbyszkon kaulaan ja kätki itkettyneet kasvonsa hänen rintaansa vasten. Mutta Zbyszkon suuri suru, joka kohosi slaavilaisen luonnon täydestä syvyydestä, puhkesi nyt hänen yksinkertaisessa sielussaan lakeuksien lauluksi:
– – – – –
Omakseni tyttöseni,
sinut ottaisin!...TOINEN OSA.
V.
Silloin sattui jotakin, jonka tähden kaikki muut asiat menettivät mielenkiintonsa ihmisten silmissä. Illalla kesäkuun 21:ntenä levisi Krakovan kuninkaallisessa linnassa Wawelissa tieto, että kuningatar oli äkkiä sairastunut. Kaikki lääkärit jäivät koko yöksi kuningattaren läheisyyteen, ja kamarineideiltä saatiin tietää, että pelättiin sairaan ennenaikaista synnytystä. Krakovan linnanpäällikkö Jasko Topor lähetti samana yönä pikalähetin poissaolevan kuninkaan luo. Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, tieto levisi kaupunkiin ja sen ympäristöön, ja kansa täytti kirkot, joissa rukoiltiin kuningattarelle terveyttä. Juhliin saapuneet ritarit, aateliset ja kauppiaiden sekä käsityöläisten edustajat lähtivät linnan luo. – Puolipäivästä saakka ympäröivät sankat väkijoukot Wawelin linnan, jossa kuninkaan jousimiehet pitivät järjestystä vaatien ehdotonta hiljaisuutta.
Vihdoin ilmaantuivat piispa Wysz ja linnanpäällikkö linnan suurelle portille tuomiokirkon kaniikkien ja kuninkaan neuvosherrain seuraamana. He levittäytyivät sitten muurien eteen, ja heidän kasvoistaan saattoi päättää, että heillä oli tärkeä uutinen sanottavana. Mutta ensiksi he antoivat ankaran käskyn, että huutoa ja melua ei saanut kuulua, koska se saattaisi vahingoittaa sairasta. Sitten he tiedoittivat, että kuningatar oli saanut tyttären.
Uutinen täytti sydämet ilolla, varsinkin kun äidin ja tyttären terveyttä mikään ei näyttänyt uhkaavan. Kansanjoukot alkoivat hajaantua, kun tahtoivat ilmaista iloaan, ja huutaminen linnan edustalla oli kielletty. Torille johtavat kadut alkoivat täyttyä, ja pian alkoi kuulua laulua ja huudahduksia. Kukaan ei näyttänyt pettyneen siitä, että maailmaan oli tullut tytär. "Eihän ollut vahingoksi, – sanottiin, – että kuningas Ludvigilla ei ollut poikia ja että kuningaskunta oli jäänyt Jadwigalle? Tämän avioliitto Jagiellon kanssa oli enentänyt valtakunnan voimia puolella. Niin tulee nytkin tapahtumaan. Mistä otat sellaisen perijättären kuin meidän prinsessamme, kun ei Rooman keisari eikä kukaan muukaan kuningas omista niin suurta valtakuntaa, niin laajoja maita, niin lukuisaa ritaristoa! Maailman mahtavimmat hallitsijat tulevat kilpailemaan hänen kädestään ja kokoontumaan Krakovaan, mikä on hyödyksi meille kauppiaille, puhumattakaan siitä, että Böömin tai Unkarin kuningaskunta saattaa yhtyä valtakuntaamme."
Näin kauppiaat juttelivat keskenään, ja riemu nousi. Juhlittiin sekä yksityisissä taloissa että ravintoloissa, ja pian loistivat lyhdyt ja soihdut torilla. Maalaisia saapui kaupunkiin yhä runsaammin asettuen leiriin rattaittensa suojaan. Juutalaiset kokoontuivat synagoogaan. Aina aamuun saakka oli torilla liikettä kuin markkinoiden aikana. Linnaan lähetettiin henkilöitä hakemaan uutisia, joita sitten kuunneltiin ryhmittäin.
Eniten levottomuutta herättävä oli se uutinen, joka tiesi, että piispa Piotr Wysz oli kastanut lapsen vielä samana yönä, mistä päätettiin, että tyttönen oli hintelä. Kokeneet porvarisvaimot kertoivat tapauksia, jolloin puolikuolleet lapset ovat saaneet voimia juuri kasteesta. Se rohkaisi mieliä. Sitä paitsi lapsen nimi antoi toiveita, sillä sanottiin, että mikään Bonifacius tai Bonifacia, kuten tämä, ei voinut kuolla niin pian, sillä sellaiset lapset, kuten nimikin sanoo, olivat määrätyt tekemään jotakin hyvää. Eihän lapsi ensimmäisinä elinvuosinaan voinut tehdä mitään hyvää, jos ei pahaakaan.
Mutta seuraavana päivänä linnasta tuli epäedullisia uutisia sekä äidistä että lapsesta, mikä herätti kaupungissa levottomuutta. Kirkossa oli koko päivän sellainen tungos kuin synninpäästön aikana. Kuningattaren ja prinsessan terveyden hyväksi annettiin paljon votumeja. Nähtiin köyhien maalaisten liikuttuneena uhraavan kirkolle viljaa, lihaa, kanoja, kuivattuja sieniä ja pähkinöitä. Huomattavampia lahjoja tuli ritareilta, kauppiailta ja käsityöläisiltä. Pikalähettejä lähetettiin ihmeitä tekevien pyhimysten luo. Tähtientutkijat kysyivät tähdiltä neuvoja. Itse Krakovassa järjestettiin komeita kulkueita ammatti- ja veljeskuntain toimesta. Liput liehuivat yli kaupungin. Oli lastenkin kulkueita, sillä arveltiin, että viattomat olennot voivat helpommin vaikuttaa Jumalan armon saantiin. Kaupungin porteille saapui yhä uusia joukkoja ympäristöstä.
Niin kului päivä toisensa jälkeen kirkonkellojen soidessa sekä jumalanpalvelusten ja kulkueiden jatkuessa. Kun viikko oli vierähtänyt korkeasti kunnioitetun sairaan ja lapsen yhä eläessä, niin toiveet alkoivat nousta. Ihmisistä tuntui uskomattomalta, että Jumala ennen aikojaan kutsuisi pois maan hallitsijattaren ja apostolittaren, joka elämänsä oman onnen uhraten oli johdattanut Euroopan viimeisen pakanallisen kansan ristin juurelle. Oppineet muistelivat, kuinka paljon kuningatar Jadwiga oli auttanut akatemiaa, hengelliset – kuinka paljon tehnyt Jumalan kunniaksi, valtiomiehet – kuinka paljon rauhan säilymiseksi kristittyjen hallitsijain kesken, tuomarit – kuinka paljon oikeuden ja totuuden hyväksi, köyhät – mitä heitä auttaakseen, eikä kukaan voinut ymmärtää, miksi kuningaskunnalle ja koko maailmalle niin hyödyllisen elämän täytyisi katketa ennen aikojaan.
Mutta heinäkuun 13:ntena surukellot tiedoittivat lapsen kuolleen. Kaupunki alkoi taas rauhattomana liikehtiä, ja Wawelin ulkopuolelle kokoontui suuria joukkoja, jotka tahtoivat tietää jotakin kuningattaren tilasta. Mutta nyt ei saatu hyviä uutisia. Linnasta tulleiden herrain kasvot olivat vakavan näköiset, ja päivä päivältä ne yhä enemmän synkkenivät. Kerrottiin, että pater Stanislaw Skarbimierzista, vapaiden taiteiden ja tieteiden opettaja Krakovassa, ei poistunut enää lainkaan kuningattaren luota, joka päivittäin nautti pyhää ehtoollista, minkä jälkeen kuningattaren huone joka kerta täyttyi taivaallisesta valosta. Jotkut olivat nähneet sen ikkunan läpi, mutta tämä näky oli pikemminkin peloittanut, sillä olihan se merkkinä siitä, että taivaallinen elämä oli jo alkanut.
Aikaisin aamulla perjantaina heinäkuun 17:ntenä levisi nopeasti tieto, että kuningatar oli kuolemaisillaan. Ken vain pääsi, riensi linnan edustalle. Kaupunki tyhjeni melkein kokonaan, sinne jäi vain raajarikkoja ja halvattuja, sillä sellaisetkin äidit, joilla oli vain muutaman viikon vanha lapsi, kiiruhtivat linnan porteille. Puodit suljettiin, ruokaa ei valmistettu. Työt pysähtyivät, mutta kuninkaallisen linnan, Wawelin, ulkopuolella oli kansaa kuin merta, levotonta, mutta vaikenevaa.
Heti puolenpäivän jälkeen alkoi tuomiokirkon iso kello soida. Ensin ei ymmärretty, mitä se merkitsi, mutta levottomuus valtasi kuitenkin mielet. Kaikki katseet kohdistuivat kirkontorniin, jossa kello heilahteli yhä pitemmin kaarin. Pian muidenkin kirkkojen kellot yhtyivät valittavaan soittoon...
Yht'äkkiä ilmaantui tornin huipulle musta lippu, jossa oli kuvattuna pääkallo ja sen alla ristikkäin kaksi sääriluuta. Kaikki epäilykset katosivat. Kuningatar oli antanut henkensä Jumalalle.
Linnan aukealta kuului sadantuhannen valitus ja itku, joka yhtyi kirkonkellojen synkkään soittoon. Jotkut heittäytyivät maahan tai repivät vaatteitaan ja kynsivät kasvojaan, toiset tuijottivat sanattomina muureihin tai ojensivat kätensä kirkontornia tai kuningattaren huonetta kohti rukoillen ihmettä ja armoa Jumalalta. Mutta kuului myös vihaisia ääniä, jotka manasivat mielettömästi, vieläpä pilkkasivatkin: "Miksi meiltä kuitenkin otettiin meidän rakkaampamme? Mitä hyötyä kulkueista ja rukouksista? Meidän lahjamme kullasta ja hopeasta otettiin kyllä, mutta mitä saimme sijaan?" Toiset hokivat itkien ja nyyhkyttäen: "Jeesus, Jeesus!..." Väkijoukot tahtoivat tunkeutua linnaan saadakseen vielä kerta nähdä rakastetun kuningattaren kasvot, mutta sinne ei päästetty, vaan luvattiin asettaa vainaja kaiken kansan nähtäväksi kirkkoon, jossa kukin saattaisi rukoilla hänen ruumiinsa ääressä. Illan tullen synkät väkijoukot palasivat kaupunkiin kertoillen kuningattaren viimeisistä hetkistä, lähestyvistä hautajaisista ja ihmeistä, joita tulisi tapahtumaan vainajan ruumiin ja haudan ääressä. Kerrottiin myös, että kuningatar kaiketi tulee heti kanonisoiduksi pyhimysten joukkoon, ja kun joku uskalsi sitä epäillä, suututtiin ja uhattiin lähettää Avignoniin...
Painostava suru peitti kaupungin ja maan, ja kaikista tuntui siltä kuin kuningattaren mukana olisi onnen tähti sammunut kuningaskunnan taivaalta. Olipa Krakovan herrain joukossa sellaisiakin, jotka näkivät tulevaisuuden synkkänä. Alettiin kysyä, onko Jagiello kuningattaren kuoleman jälkeen oikeutettu hallitsemaan kuningaskuntaa vai onko hänen palattava takaisin Liettuaan. Useat arvelivat – eikä syyttä, kuten sitten nähtiin –, että kuningas tahtoisi luopua kruunusta, josta näin ollen tulisi lohkoilemaan suuria maa-alueita, että Liettua silloin alkaisi vihollisuutensa uudelleen ja että saksalainen ristiritaristo, Rooman keisari ja Unkarin kuningas voimistuisivat huomattavasti, mutta Puolan kuningaskunta, joka nyt oli maailman mahtavimpia, joutuisi häpeään ja rappiolle.
Kauppiaat, joille laajat liettualaiset ja valkovenäläiset maat olivat olleet avoinna, antoivat Jagiellolle lahjoja ja lupauksia, jotta hän edelleenkin jäisi kuninkaaksi, vaikkakin tässä tapauksessa sota voisi syttyä saksalaisen ritarikunnan kanssa, sillä olihan kuningatar juuri tätä sotaa pitänyt loitolla. Nyt muisteltiin, kuinka Jadwiga kerran oli ristiritarien saaliinhimosta ja rosvoamisesta katkeroituneena sanonut heille: "Niin kauan kuin elän, niin minä tulen pidättämään mieheni kättä ja oikeutettua vihaa, mutta muistakaa, että minun kuolemani jälkeen teitä kohtaa rangaistus syntienne tähden."
Ylpeydessään ja sokeudessaan ristiritarit eivät pelänneet sotaa, sillä he tulisivat luultavasti saamaan tuhansittain sotureja Saksasta, Burgundista, Ranskasta ja kaukaisemmistakin maista, kun kuningattaren nauttima kunnioitus ei olisi enää estämässä vapaaehtoisten tuloa. Kuningatar Jadwigan kuolema oli niin tärkeä tapaus, että ristiritarien lähettiläs Lichtenstein lähti mitä pikimmin paluumatkalle Marienburgiin odottamatta edes poissaolevan kuninkaan tuloa kotiin.
Unkarin, Itävallan, Rooman keisarin ja Böömin lähettiläät rupesivat myös tekemään lähtöä tai lähettivät pikalähetin hallitsijansa luo tiedoittamaan asiasta. Kuningas Jagiello palasi Krakovaan syvän surun valtaamana. Ensi töikseen hän selitti hallitusherroille, että hän ei tahdo hallita ilman kuningatarta, vaan muuttaa synnyinmaahansa Liettuaan takaisin. Sitten hän lamautui surusta siihen määrään, ettei ryhtynyt mihinkään toimiin, ei edes vastannut kysymyksiin. Toisinaan hän suuttui itselleen kovasti siitä, että oli lähtenyt matkoille eikä ollut läsnä kuningattaren kuolinvuoteen ääressä sanomassa jäähyväisiä eikä kuulemassa hänen viimeisiä sanojaan ja neuvojaan. Eikä kuningas lohduttunut siitä, että vakuutettiin hänen ehtineen hyvissä ajoin kotiin, jos kaikki olisi mennyt säännöllisesti eikä äkillistä taudinkohtausta seurauksineen olisi tullut. "En ole kuningas ilman Jadwigaa", vastasi hän piispalle, "vaan ainoastaan katuva syntinen, joka ei mistään lohdutusta löydä." Sitten hän painoi katseensa maahan, eikä kukaan saanut häneltä enää sanaakaan vastaukseksi.
Sillä välin ajateltiin kuningattaren hautajaisia. Koko maasta saapui Krakovaan sekä ylhäisiä että köyhää kansaa, joka toivoi hautajaistilaisuudessa ja -juhlallisuuksissa saavansa runsaasti almuja. Kuningattaren ruumis asetettiin tuomiokirkossa korokkeelle, jossa hänen päänsä oli huomattavasti korkeammalla kuin jalat, jotta kansa paremmin näkisi kuningattaren kasvot. Tuomiokirkon messut jatkuivat yhtä mittaa. Korokkeen ympärillä paloi tuhansia kynttilöitä, joiden valossa ja kukkien ympäröimänä kuningatar Jadwiga nyt rauhallisena ja hymyilevänä kuin valkoinen, kalpea ruusu lepäsi siinä kädet asetettuina ristiin taivaansiniselle peitteelle. Hän oli jo kansan silmissä pyhimys, jonka luo tuotiin raajarikkoja, sairaita lapsia ym., ja toisinaan kohosi jonkun äidin rinnasta huudahdus, kun hänen sairaan lapsensa poskelle nousi terveyttä ennustava puna tai kun raajarikkorupesi kävelemään. Silloin kulki pyhä väristys ihmisten sydänten läpi, ja tieto ihmetyöstä levisi kirkkoon, linnaan, kaupunkiin vetäen tuomiokirkkoon yhä enemmän onnettomia, joita ainoastaan jokin ihme saattoi pelastaa.
Mutta Zbyszko unohdettiin kokonaan, sillä kukapa olisi niin suunnattoman surun aikana muistellut tavallista sotilaspoikaa linnan tyrmässä! Hän oli vartijoilta kuullut kuningattaren sairaudesta, ja kun kirkonkellot ja valitukset tiedoittivat kuningattaren kuolleen, niin hän omaa kohtaloaankin ajatellen polvistui itkemään ikävästä. Nuoresta ritarista tuntui, että vainajan mukana sammui häneltäkin jotakin.
Koko viikon ajan hän kuuli kaikua hautajaisista – kirkonkellojen soittoa, kulkueitten laulua, väkijoukkojen valitusta. Tämä synkensi hänen mieltään, huononsi ruokahalua ja turmeli unta, ja niinkuin villi peto hän asteli tyrmässään. Yksinäisyys painosti, ja oli päiviä, jolloin ei edes vartija tuonut ruokaa tai juomaa, kun kaikki olivat niin mukana hautajaishommissa. Kuningattaren kuolemasta saakka kukaan ei käynyt tervehtimässä vankia: ei ruhtinatar eikä Danusia, ei Powala Taczewilainen, joka oli ollut niin hyväntahtoinen hänelle, eikä kauppias Amylej, Mackon tuttava. Zbyszko ajatteli katkerasti, että kun Macko oli poissa, kaikki unohtivat hänet. Toisinaan hänen mieleensä johtui ajatus, että ehkä lakikin hänet unohtaa ja hänen täytyy menehtyä tässä tyrmässä. Silloin hän rukoili kuolemaa tuomaan vapautuksen.
Kun hiukan toista kuukautta oli kulunut kuningattaren hautajaisista, niin Zbyszko alkoi epäillä Mackon paluuta. Olihan setä luvannut kiiruhtaa säästämättä hevosta, eikä ollut Marienburgkaan maailman äärissä. Kaksitoista viikkoa riitti sellaiseen matkaan edestakaisin, varsinkin jos kiiruhti. "Mutta ehkei hän pidä kiirettä", ajatteli Zbyszko harmitellen, "vaan etsii nyt eukkoa itselleen, jottei suku kuolisi, ja minun täytyy täällä istua ikäni odotellen Jumalan armoa."
Vihdoin Zbyszko unohti ajan laskemisen ja herkesi puhumasta vartijan kanssa. Vain yhä tihenevistä hämähäkin verkoista ikkunan rautaristikossa saattoi huomata, että syksy oli jo tullut. Hän istui nyt tuntikausia vuoteensa laidalla nojaten kyynärpäillä polviinsa ja haroen sormilla tukkaansa, joka ulottui kauas hartioille. Puolihorroksissaan hän ei edes nostanut päätään, kun vartija toi hänelle ruokaa. Mutta eräänä päivänä narahtivat oven säpit, ja tuttu ääni huusi kynnykseltä yllättävästi:
– Zbyszko!
– Setä! – vastasi vanki hypähtäen vuoteeltaan.
Macko syleili ja suuteli veljenpoikaansa, joka oli pitkäaikaisesta surusta niin masennuksissa, että alkoi itkeä kuin pieni lapsi:
– Minä jo luulin, että ette enää palaisi takaisin.
– Eipä paljon puuttunut, – sanoi Macko.
– Mitä on tapahtunut? – huudahti Zbyszko nostaen päätään.
Macko kävi vuoteelle istumaan ja huoahti syvään.
– Mitäkö tapahtunut? – toisti hän. – Tuskin olin ajanut rajan yli, kun saksalaiset hyökkäsivät metsästä kimppuuni ampuen nuolilla. Vieläkin on raskas hengittää... Mutta Jumala lähetti minulle apua, eikä minua muuten nyt tässä olisikaan.
– Entä kuka pelasti?
– Jurand Spychowilainen, – vastasi Macko.
Seurasi hetken hiljaisuus.
– Saksalaiset hyökkäsivät kimppuuni, mutta puoli päivää myöhemmin hän vuorostaan heidän kimppuunsa niin nopeasti, että tuskin puolet pääsi hengissä pakoon. Minut hän otti mukaansa Spychowiin, jossa sitten kolmen viikon ajan kamppailin kuoleman kanssa. Jumala antoi minun elää, ja vaikka minun on vielä vaikea ollakseni, käännyin takaisin.
– Ette siis ollutkaan Marienburgissa?
– Mitäpä minä siellä? Minut ryöstettiin puti puhtaaksi, ja kirje meni samaa tietä. Käännyin takaisin pyytääkseni ruhtinatar Ziemowitowalta uutta kirjettä, mutta hän oli ajanut pois jotakin toista tietä... Saanko koskaan tavata häntä, en tiedä, sillä minun on tästä kai lähdettävä toiseen maailmaan.
Ja Macko sylki kouraansa näyttäen Zbyszkolle, että siinä oli silkkaa verta, ja sanoi:
– Näetkö?
Ja hetken kuluttua hän lisäsi:
– Nähtävästi Jumalan tahto.
He vaikenivat jonkin aikaa synkkiin ajatuksiin vaipuneina. Sitten Zbyszko kysyi:
– Syljettekö todellakin yhtenään verta?
– Mitäpä muutakaan voisin, sillä eräs nuolista upposi puoli kyynärää syvälle kylkiluitteni väliin? Verta sylkisit sinäkin, ole huoletta! Jurandin luona olin jo parempi, mutta nyt ovat asiat taas paljon huonommalla kannalla, sillä matka oli pitkä enkä suonut itselleni lepoa.
– Miksi niin kiiruhditte?
– Siksi, että tahdoin tavata ruhtinatar Aleksandraa saadakseni uuden kirjeen. Ja Jurand sanoi: "Menkää nyt sitten ja tuokaa se kirje tänne... Minulla on muutamia saksalaisia täällä lattian alla. Yhden niistä päästän vapaaksi kunniasanaansa vastaan viemään kirjettä suurmestarille." Jurand on puolisonsa kuoleman johdosta vihoissaan saksalaisille, joita hän nyt kostaakseen kurittaa pitäen aina muutamia kellarissa. Hän iloitsee kuullessaan, kuinka ne öisin valittavat ja rämistävät kahleitaan, sillä hän on kovasydäminen mies. Ymmärrätkö?
– Ymmärrän. Mutta ihmettelen, kuinka menetitte kirjeen, jos Jurand otti miehet kiinni, sillä heiltähän kirjeen olisi pitänyt löytyä.
– Hän ei saanut kaikkia pidätetyksi. Viisi livisti. Macko yskiä röhisteli, sylki taas verta ja ähkyi hiljakseen.
– Vaarallisesti taisivat haavoittaa, – virkkoi Zbyszko. – Mitenkä se tapahtui?
– Niin tiheästä vitikosta ampuivat, että askeltakaan et nähnyt eteesi. Ajoin ilman haarniskaa, sillä kauppiaat olivat sanoneet, että seutu on varmaa, oli näet kovin kuuma.
– Kuka johti rosvoja? Joku ristiritari?
– Ei, vaan eräs muu saksalainen Lentzistä, kuuluisa ryöstöistään ja hävityksistään.
– Miten hänen kävi?
– Kahleissa on Jurandin kellarissa. Mutta siellä on myös kaksi masurialaista aatelismiestä, jotka hän tahtoo käyttää vaihtoon.
Taas seurasi hiljaisuus.
– Hyvä Jumala, – sanoi Zbyszko vihdoin. – Taitaapa Lichtenstein jäädä henkiin ja se Lentziläinen myös, mutta meidän täytyy kuolla! Minä menetän pääni, ja tuskinpa te enää paranette.
– Minäkö? Tuskinpa talvea enää näen. Jospa vain jollakin tavalla saisin sinut pelastetuksi...
– Oletteko tavannut täällä ketään?
– Olin linnanpäällikön luona ja kuulin Lichtensteinin lähteneen pois. Arvelin jo, että nyt sinut vapautetaan.
– Vai on Lichtenstein lähtenyt?
– Heti kuningattaren kuoltua lähti takaisin Marienburgiin. Olin siis linnanpäällikön luona, mutta tämä sanoi näin: "Me emme katkaise veljenpoikanne kaulaa Lichtensteinin iloksi, vaan siksi, että tuomio on sellainen. Aivan yhdentekevää on, onko Lichtenstein täällä vai eikö. Vaikkapa Lichtenstein kuolisi, ei sekään muuttaisi asiaa, sillä laki on oikeudenmukainen eikä käännettävä, niinkuin mikäkin mekko. Kuningas", hän sanoi, "voi armahtaa, mutta ei kukaan muu". – Entä missä kuningas on?
– Hän matkusti hautajaisten jälkeen Valkovenäjälle.
– No, sitten ei ole pelastusta.
– Ei minkäänlaista. Linnanpäällikkö sanoi vielä: "Minä säälin kovasti sitä nuorta miestä, sillä ruhtinatar Annakin on pyytänyt vapauttamaan, mutta kun minä en voi, niin en voi..."
– Onko ruhtinatar Anna vielä täällä?
– Jumala häntä siunatkoon! Kerrassaan hyvä nainen! Hän on vielä täällä, sillä Jurandowna on sairastunut, ja ruhtinatar rakastaa tyttöä kuin omaansa.
– Hyvänen aika! Onko Danusia sairas? Mikä häntä vaivaa?
– Enpä tiedä... Ruhtinatar arvelee, että joku on lumonnut hänet.
– Varmaankin Lichtenstein! Ei kukaan muu!
– Ehkä. Mutta minkä hänelle mahdat?
– No, hänen sairautensa tähden kaikki minut unohtivat. Zbyszko alkoi astella lattiaa pitkin edestakaisin. Vihdoin hän tarttui Mackon käteen ja sanoi:
– Jumala teitä palkitkoon kaikesta, sillä minun tähteni te kuolette, mutta koska kerran ajoitte Preussiin saakka, niin tehkää minulle vielä yksi palvelus, ennen kuin pahemmin heikonnutte. Menkää linnanpäällikön luo ja pyytäkää, että hän päästäisi minut vapaaksi kahdeksitoista viikoksi. Sitten tulen takaisin ja annan lyödä pääni poikki. Olisihan häpeä, jos me kuolisimme kostamatta. Minä ajan Marienburgiin ja haastan Lichtensteinin taisteluun. Kuolkoon hän tai minä!
Macko alkoi hieroa otsaansa:
– Minä menen pyytämään, mutta luuletko linnanpäällikön suostuvan?
– Annan kunniasanani. Kaksitoista viikkoa, enempää ei ole tarvis...
– Niin, kaksitoista... Mutta jos haavoitut etkä palaa...
– Kyllä palaan vaikka kömpien. Olkaa huoletta! Ja nähkääs, kuningas voi sillä välin tulla kotiin, joten häneltä voisi sitten pyytää armahdusta.
– Se on totta, – myönsi Macko. Mutta hetken kuluttua hän lisäsi:
– Sitä paitsi linnanpäällikkö sanoi vielä: "Kuningattaren kuoleman johdosta on veljenpoikanne unohtunut, mutta nyt olisi tämä asia vietävä päätökseen."
– Kyllä hän suostuu, – sanoi Zbyszko lohdullisesti. – Hän tietää, että aatelismies pitää sanansa, ja onhan hänelle aivan yhdentekevää, katkaistaanko kaulani nyt vai Mikaelin päivänä.
– Menen vielä tänään.
– Ei, menkää tänään Amylejn luo, levätkää ja hoitakaa haavaanne, mutta huomenna linnanpäällikön puheille.
– No, Jumalan haltuun sitten!
– Jumalan haltuun!
He hyvästelivät syleillen, ja Macko meni ovelle. Mutta kynnykseltä hän kääntyi ympäri ja rypisti otsaansa kuin olisi muistanut jotakin.
– Mutta eihän sinulla ole vielä ritarivyötäkään, minkä perusteella Lichtenstein voi helposti kieltäytyä.
Zbyszko ällistyi, mutta vain hetkeksi, ja jatkoi:
– Saahan sodassakin taistella ketä vastaan haluttaa.
– Sota on sota, mutta kaksintaistelu on jotakin muuta.
– Niinhän se on... mutta... odottakaa... Täytyy miettiä. No niin, selvä on! Ruhtinas Janusz antaa minulle kyllä ritarivyön, jos ruhtinatar ja Danusia pyytävät. Ja matkalla minä haastan myös Mikolaj Dlugolasin pojan...
– Miksi niin?
– Siksi, että Mikolaj sanoi Danusiaa "penskaksi". Macko katsoi veljenpoikaansa ihmetellen, ja Zbyszko, joka tahtoi paremmin selittää asiaa, jatkoi:
– Sitä en voi antaa anteeksi enkä Mikolajn itsensä kanssa voi myöskään otella, sillä onhan hän jo noin 80-vuotias.
– Kuulepa, poika! Minä säälin pääsi menoa, mutta en järkeä, jos se on noin tyhmä kuin minkäkin pässin.
– Mutta miksi suututte?
Macko ei vastannut ja aikoi poistua, mutta Zbyszko hyppäsi hänen luokseen.
– Entä Danusia? Onko hän jo terve? Älkää suuttuko turhista. Onhan siitä pitkä aika, kun viimeksi kävitte täällä.
Ja hän suuteli setänsä kättä. Tämä kohautti olkapäitään ja sanoi lempeämmin:
– Danusia Jurandowna on terve taas, mutta ei saa mennä vielä ulos. Voi hyvin!
Zbyszko oli taas yksin, mutta sielultaan ja ruumiiltaan kuin uudestisyntynyt. Hänen oli mieluista ajatella, että hänen elämäänsä tulisi jatkettavaksi vielä kolmella kuukaudella, että saisi lähteä kaukaiseen maahan etsimään Lichtensteiniä ja otella hänen kanssaan oikein elämästä ja kuolemasta. Kuinka ihanaa onkaan saada istua ratsun selässä ainakin 3 kuukautta, ajaa pitkin avaraa maailmaa, taistella ja kostaa! Mutta sitten... niin, sitten saisi tapahtua mitä hyvänsä. Ehkä kuningas palattuaan kotiin armahtaa, ehkä sota, josta on niin paljon puhuttu, puhkeaa, ehkä linnanpäällikkö, kun hän kolmen kuukauden kuluttua saa nähdä ylpeän Lichtensteinin voittajan, sanoo: "Saat mennä!" Zbyszko tunsi selvästi, ettei kukaan, paitsi tuota ristiritaria, häntä vihannut ja että Krakovan ankara linnanpäällikkö vain pakosta oli tuominnut hänet kuolemaan.
Zbyszko oli toiveikas ja varma siitä, ettei häneltä noita kolmea kuukautta kielletä. Luulipa hän saavansa enemmänkin aikaa, sillä eihän vanha linnanpäällikkö voisi epäillä, ettei aatelismies pitäisi lupaustaan.
Kun Macko seuraavana päivänä hämärissä tuli tervehtimään, niin Zbyszko hyppäsi vastaan ja kysyi heti:
– Suostuiko?
Macko istuutui vuoteen reunalle, sillä hän oli niin heikko, ettei jaksanut seisoa. Hän hengitti raskaasti ja vastasi vasta hetken kuluttua:
– Linnanpäällikkö sanoi näin: "Jos teidän on jaettava maatila tai omaisuus, niin päästän veljenpoikanne vapaaksi ritarin kunniasanaa vastaan viikon tai parin ajaksi, mutta en kauemmaksi."
Zbyszko hämmästyi sanattomaksi.
– Pariksi viikoksi? – kysyi hän vihdoin. – Enhän minä ennätä edes rajalle yhdessä viikossa! Mitä tämä on?... Ettekö sanonut linnanpäällikölle, miksi aion Marienburgiin?
– En vain minä, vaan ruhtinatar Annakin puhui puolestasi.
– Entä miten kävi?
– Mitenkö? Ukko vastasi, ettei hän sinun päätäsi tahdo ja että säälii sinua. "Jospa löytäisin jonkin perusteen, – sanoi hän, – tai edes tekosyyn, niin päästäisin vaikka kokonaan vapaaksi, mutta kun en voi, niin en voi. Huonosti kävisi tässä valtakunnassa", sanoi, "jos ihmiset alkaisivat sulkea silmänsä oikeudelta ja seurata ystävyyden ääntä. Sellaista en tekisi edes veljelleni." Sitten hän vielä selitti: "Meidän ei pidä kursailla ristiritarien tähden, mutta emmehän saa häpäistä itseämme heidän silmissään. Mitä he ja heidän vieraansa sanoisivat, jos päästäisin kuolemaantuomitun aatelismiehen vapaaksi, jotta tämä saisi tilaisuuden kaksintaisteluun? Luulisivatko, että kuningaskunnassamme on lakia ja oikeutta? Ennemmin annan yhden pään pudota kuin kuninkaan ja valtakunnan kaatua." Siihen ruhtinatar sanoi, että merkillistä on sellainen oikeudenmukaisuus, joka ei ota huomioon edes kuninkaan sukulaisen pyyntöä, mutta linnanpäällikkö intti: "Kuningas itse voi armahtaa, mutta ei hänkään laittomasti." Sitten he alkoivat riidellä, sillä ruhtinatar suuttui ja sanoi lopuksi: "Te saatatte hänet menehtymään sinne tyrmään!" Mihin linnanpäällikkö vastasi: "Hyvä on! Huomenna käsken laittamaan mestauslavan torille." Ja niin he erosivat. Nyt sinua raukkaa ei voi kuin itse Isä Jumala pelastaa...
Seurasi kotvan aikaa synkkää hiljaisuutta...
– Mitä? – sanoi Zbyszko kolealla äänellä. – Niinkö pian?
– Kahden tai kolmen päivän kuluessa. Sille ei enää mahda mitään. Minä olen tehnyt, minkä olen voinut. Polvistuin linnanpäällikön eteen ja rukoilin, mutta hän sanoi samaan tapaan: "Sanokaa jokin peruste, syy..." Kuinka minä voisin sellaista löytää? Olin pater Stanislawin luona pyytämässä valmistamaan sinua kuolemaan. Sen kunnian ainakin saat, että ripin tulet tekemään samalle kuin kuningatarkin. Mutta minä en tavannut häntä kotoa, sillä hän oli ruhtinatar Annan luona.
– Ehkä Danusian tähden?
– Ei suinkaan, sillä tyttö on aivan terve. Menen hänen luokseen vielä huomenna. Sanotaan, että kun hän on ripittänyt, on pelastus niin varma kuin se olisi pussissa.
Zbyszko istuutui, nojautui kyynärpäillään polvia vasten ja antoi päänsä painua niin alas, että hiukset peittivät kasvot näkymättömiin. Vanha setä katsoi häneen jonkin aikaa ja kuiskasi sitten:
– Zbyszko!
Nuorukainen nosti päänsä ja näytti pikemmin harmistuneelta ja vihaiselta kuin surulliselta.
– No, mitä nyt?
– Kuulehan, minä olen keksinyt jotakin.
Macko asettui lähemmäksi ja alkoi kuiskaten puhua:
– Oletko kuullut kerrottavan, kuinka ruhtinas Witold, jonka meidän nykyinen kuninkaamme kerran, jo aikoja sitten, otti vangiksi, pakeni tyrmästä naiseksi pukeutuneena? Nyt tässä ei mikään nainen jäisi sinun sijaasi, mutta ota minun päällysnuttuni ja päähineeni ja painu pois, ymmärrätkö? Kukaan ei huomaa, kun ulkona on pimeä, eikä siellä sinun kasvojasi valaista. Eilen ei minua edes huomattu, kun minä poistuin täältä... Ole hiljaa ja kuuntele: Minut löydettäisiin täältä huomenna, mutta mitäpä siitä? Ehkä katkaisevat kaulani? Katkaiskoot, jos huvittaa, sillä en minä muutenkaan eläisi kuin pari kolme viikkoa. Kun tulet ulos, nouset hevosen selkään ja ajat suoraa päätä ruhtinas Witoldin luo. Kerrot hänelle itsestäsi, kumarrat, niin kyllä hän ottaa sinut hoteisiinsa, ja sinun tulee hänen luonaan hyvä ollaksesi. Täällä kerrotaan, että hänen joukkonsa olisivat saaneet selkäänsä tataareilta. Se on ehkä totta, ehkä ei, ainakin kuningatar vainaja sellaista ennusti. Jos se on totta, niin sitä paremmin ruhtinas tarvitsee ritareja. Ja pidä sitten hänestä kiinni, sillä parempaa palveluspaikkaa et voi tästä maailmasta löytää. Jos joku muu häviää sodan, niin loppu tuli, mutta ruhtinas Witold on niin taitava, että osaa tappion jälkeen esiintyä vielä voimakkaampana. Hän on runsaskätinen ja pitää meistä puolalaisista kovasti. Kerro hänelle kaikki, että olisit liittynyt häneen jo aikaisemmin, mutta olit pidätetty. Saat nähdä, että hän lahjoittaa sinulle maata ja maaorjia ja sitten hän lyö sinut täysivaltaiseksi ritariksi ja järjestää asiasi kuninkaan kanssa. Hänestä saat hyvän suosijan, eikö niin?
Zbyszko kuunteli vaieten, mutta Macko jatkoi:
– Sinä et kuole nuorena, vaan palaat Bogdanieciin. Ja kun tulet sinne takaisin, on sinun heti otettava vaimo itsellesi, jotta sukumme ei sammuisi. Vasta sitten, kun olet saanut lapsia, voit haastaa Lichtensteinin kanssasi taistelemaan, mutta sitä ennen ole hyvä äläkä ajattele kostoa, sillä jos sinun kävisi kuin minun Preussissa, niin siinä olisi koko juttu. Ota nyt tämä päällysnuttu ja päähine ja sitten Jumalan nimeen!
Näin puhuen Macko nousi ja alkoi riisuutua, mutta Zbyszko nousi myös ja pidätti häntä:
– En minä tee sitä, en suostu... Jumala minua auttakoon!
– Mikset? – kysyi Macko kuin ihmetellen. – No, kun en tee.
Macko kalpeni vihasta.
– Jumala suokoon, ettet olisi koskaan syntynyt.
– Olette jo kerran tarjonnut linnanpäällikölle oman päänne minun pääni sijaan.
– Mistä sen tiedät?
– Herra Powala kertoi.
– Entä sitten?
– Linnanpäällikkö oli sanonut, että häpeä kohtaisi minua ja koko sukuani. Eikö se olisi vielä suurempi häpeä, jos minä pakenisin täältä jättäen teidät lain kostoa kärsimään?
– Mitä kostoa? Mitäpä laki minulle, kun minun muutenkin täytyy pian kuolla? Ole nyt järkevä Jumalan nimessä!
– Te olette vanha ja sairas... siitä Jumala minua rankaisisi vielä enemmän. Ja mikä häpeä?
Hiljaisuus. Kuului vain Mackon raskasta, käheätä hengitystä ja jousimiesten huutoja vartiota vaihdettaessa. Ulkona vallitsi muuten jo syvä yö...
– Kuulehan, – virkkoi Macko vihdoin särkyneellä äänellä, – ei ruhtinas Witoldin pako ollut mikään häpeä eikä se ole häpeä sinullekaan...
– Ohhoh! – huokasi Zbyszko. – Witold on mahtava ruhtinas, jolla on maita ja rikkauksia, mutta minä olen köyhä pienaatelinen, jolla on vain kunniansa...
Hetken kuluttua hän huudahti melkein kuin vihoissaan:
– Ettekö ymmärrä, että minä niin teitä rakastan, etten voi uhrata henkeänne omani sijasta?
Macko nousi horjuville jaloilleen, ojensi käsivartensa ja vaikka senaikaisten ihmisten luonne oli kova kuin rauta, huokasi särkyneellä äänellä:
– Zbyszko!...
Seuraavana päivänä oikeudenpalvelijat alkoivat toimittaa torille rakennusaineksia, joista oli tehtävä mestauslava vastapäätä raatihuoneen suurta porttia.
Ruhtinatar jatkoi edelleen neuvotteluja lakeihin perehtyneiden ja oppineiden kanakkien kanssa. Linnanpäällikön sanat, että jos vain jokin "peruste tai tekosyy" voitaisiin löytää, niin hän ei viivyttelisi Zbyszkon vapauttamista. Neuvoteltiin kauan ja hartaasti, ja vaikka pater Stanislaw oli jo valmistanut Zbyszkoa kuolemaan ja antanut hänelle viimeisen sakramentin, niin hän kuitenkin palasi vielä neuvotteluun, joka jatkui melkein aamunsarastukseen saakka.
Mestauspäivä oli koittanut. Varhaisesta aamusta saakka saapui väkeä Krakovan torille, sillä aatelismiehen pää kiihotti uteliaisuutta enemmän kuin tavallisen rikollisen, ja sitä paitsi oli sääkin kaunis. Naiset tiesivät, että tuomittu oli harvinaisen kaunis nuorukainen, ja sen tähden heitä olikin kirjavanaan juhlapukimissa pitkin koko tietä linnasta saakka. Ikkunoissa torin laidoilla ja ulokkeilla näkyi myös korkeita naisten päähineitä ja vaaleakutrisia, ruusuilla ja liljoilla koristettuja tytönpäitä. Vaikkei asia oikeastaan koskenut kaupungin raatimiehiä, niin he olivat kuitenkin saapuneet paikalle ja asettuneet mestauslavan läheisyyteen, aivan ritarien taakse, jotka olivat myötätuntoaan nuorukaiselle osoittaakseen kokoontuneet miehissä mestauslavan ympärille. Hiukan taempana oli väkeä kirjavanaan, kuten kauppiaita ja käsityöläisiä ammattikuntien väreissä. Tungeskelevia poikia puikkelehti ympäri kuin kärpäsiä. Tämän tiiviinä joukkona leviävän ihmismeren yli kohosi mestauslava, joka oli verhottu uudella kankaalla. Lavalla oli kolme miestä: pyöveli, joka oli leveäharteinen ja julma saksalainen, yllään punainen nuttu ja punainen päähine ja kädessään raskas, kaksiteräinen miekka, sekä hänen kaksi apulaistaan paljain käsivarsin ja köydet vyöllä. Heidän vieressään oli mestaustukki ja vaatteella peitetty ruumisarkku.
Maarian kirkon kellot soivat surullisesti yli kaupungin. Kansa katseli milloin tielle linnaan päin, milloin mestauslavalle, milloin ritareihin, jotka aina herättivät porvarien uteliaisuutta. Yleistä huomiota herätti myös Macko, joka kalpeana nojasi kahteen ritariin. Enimmäkseen luultiin, että hän oli tuomitun isä.
Vielä suurempaa uteliaisuutta herätti kuitenkin Powala Taczewilainen, joka eturivissä seisten tuki Danusiaa voimakkaalla käsivarrellaan. Tytöllä oli yllään valkoinen puku ja vaaleilla suortuvillaan viheriä seppele. Ei tiedetty, mitä se merkitsi ja miksi tyttö oli lainkaan tullut katsomaan mestausta. Jotkut sanoivat, että hän oli nuoren tuomitun sisar, toiset, että se oli hänen ritarinaisensa, mutta kukaan ei osannut selittää sellaisen puvun eikä hänen läsnäolonsa tarpeellisuutta. Danusian ruusuiset, mutta itkettyneet kasvot herättivät myötätuntoa kaikkien sydämissä. Väkijoukosta kuului napinaa linnanpäällikön ankaruutta ja lain kovuutta vastaan, ja vihdoin uhattiin äänekkäästi hajoittaa koko mestauslava, jottei kuolemantuomiota voitaisi panna täytäntöön.
Kansa alkoi kiihtyä. Sanottiin, että jos kuningas olisi ollut kotona, niin hän olisi varmasti armahtanut nuorukaisen, joka oikeastaan ei ollut tehnyt mitään rikosta.
Mutta kaikki vaikenivat, kun kauempaa huudettiin, että kuninkaalliset jousimiehet olivat tulossa tuoden kuolemaantuomittua. Tulijat olivatkin pian torilla. Mustapukuiset hautausveljet avasivat tietä väkijoukon halki, joka kammoksui heitä ja vaikeni. Heidän jäljessään marssi kuninkaallisen henkivartion etujoukko kookkaita liettualaisia hirvennahkaisissa haarniskoissa ja jouset kädessä. Kulkueen lopussa oli pertuskoilla varustettuja vartijoita. Osastojen keskessä asteli Zbyszko vakavana tuomioistuimen sihteerin, jonka oli määrä lukea tuomio, ja ristiinnaulitun kuvaa kantavan pater Stanislawin välissä.
Kaikkien katseet kohdistuivat nyt tuomittuun, ja kaikista ikkunoista ja ulokkeista kurkisteli naisia. Zbyszkon yllä oli valkoinen, kullalla koristettu silkkitakki, jossa hän näytti ihan ruhtinaalta tai joltakin muulta ylhäiseltä. Hänen vartalonsa, voimakkaat hartiansa ja leveä rintansa olivat kuin täysikasvuisella soturilla, mutta hänen kasvonsa olivat lapsellisen nuorekkaat kullankellertävine, hartioille saakka ulottuville hiuksineen. Hän kulki tasaisin, joustavin askelin, mutta oli kalpea. Toisinaan hän katsoi väkijoukkoon kuin uneen, toisinaan tuomiokirkon kellotorniin, josta hänen viimeiset hetkensä kumahtaen tiedoitettiin maailmalle. Mutta joskus hänen kasvoilleen nousi omituinen ilme, ikäänkuin hän olisi ihmetellyt, että kellojen soitto, naisten nyyhkytys ja koko tämä juhlallisuus oli juuri hänen tähtensä. Vihdoin hän huomasi mestauslavan ja pyövelin punaisen muodon. Väristys kulki hänen ruumiinsa läpi. Hän teki ristinmerkin, ja pater Stanislaw ojensi samassa hänelle ristiinnaulitun kuvan suudeltavaksi. Muutaman askelen päästä heitti nuori talonpoikaistyttö kimpun ruiskaunokkeja hänen jaloilleen. Zbyszko kumartui, nosti kukat ja hymyili tytölle, joka hyrähti itkemään. Nuorukainen ajatteli nähtävästi, että kaiken tämän kansan ja kaikkien nenäliinaa huiskuttavien naisten nähden oli kuoltava arvokkaasti ja jätettävä muisto "uljaasta miehestä". Hän jännitti tahtonsa voimat, pyyhki tuimalla kädenliikkeellä hiukset takaraivolleen, nosti päänsä ja astui ylpeästi eteenpäin, kuin voittaja turnajaisten jälkeen palkintoa vastaanottamaan.
Kulkue liikkui hitaasti eteenpäin, sillä kansanjoukot olivat tiivistyneet ja väistyivät vaivoin. Turhaan liettualaiset jousimiehet huusivat: "Eyk szalin! Eyk szalin!" (Pois tieltä!) Näitä sanoja ei ymmärretty, ja sen tähden kulkueen oli yhä vaikeampi päästä perille. Vaikka Krakovan porvaristo siihen aikaan oli kahdelta kolmannekselta saksalaista, kuuli joka puolelta huudettavan uhkauksia saksalaisille ristiritareille: "Häpeällistä! Häpeällistä! Surmattava on sellaiset ristiritarit ja sudet, joiden tähden lastenkin täytyy menettää henkensä. Se on häpeäksi kuninkaalle ja koko valtakunnalle!" Vastustuksen innoittamina liettualaiset jousimiehet tähyilivät jo väkijoukkoa, mutta eivät kuitenkaan uskaltaneet ilman käskyä ruveta ampumaan. Kapteeni käski kuitenkin pertuskamiehiä menemään etupäähän, ja niin päästiin helpommin eteenpäin mestauslavan ympärillä neliössä seisovien ritarien luo.
Nämä väistyivät syrjään tekemättä vastarintaa. Ensin astuivat pertuskamiehet, sitten Zbyszko, pater Stanislaw, sihteeri ja jousimiehet mestauslavan viereen. Mutta sitten tapahtui jotakin aivan odottamatonta. Danusiaa kantaen kuuluisa ritari Powala astui esiin ja huusi: "Seis!" niin voimakkaalla äänellä, että koko kulkue pysähtyi kuin maahan lyötynä. Ei kapteeni eivätkä sotilaat tahtoneet vastustaa tunnettua ritaria, joka melkein joka päivä nähtiin linnassa, vieläpä usein hyvin luottamuksellisessa keskustelussa kuninkaan kanssa. Sitä paitsi alkoi nyt myös usea muukin yhtä huomattava ritari huutaa käskevästi: "Seis! Seis!"
Powala läheni Zbyszkoa ja ojensi hänelle valkopukuisen Danusian. Luullen, että oli kysymyksessä hyvästijättö, tuomittu kiersi kätensä tytön ympäri ja painoi hänet rintaansa vasten. Mutta Danusia, sen sijaan että olisi kiertänyt kätensä Zbyszkon kaulaan, veti päältään valkoisen hunnun ja kiersi sen tuomitun pään ympäri huutaen samalla niin kuuluvasti kuin hennolla, vapisevalla äänellään saattoi:
– Hän on minun! Hän on minun!
– Hän on neidon! – kuului ritarien voimakkaita ääniä. – Linnanpäällikön luo!
Ja kansa toisti hurjasti huutaen: "Linnanpäällikön luo!" Rippi-isä nosti katseensa korkeuksiin, tuomioistuimen sihteeri hämmentyi, kapteeni ja pertuskamiehet laskivat aseensa, sillä nyt kaikki ymmärsivät, mitä oli tapahtunut.
Oli näet vanha puolalainen ja slaavilainen tapa, yhtä luja kuin laki, että jos viaton tyttö heittää huntunsa kuolemaan tuomitun nuorukaisen yli merkiksi, että tahtoo mennä hänen kanssaan naimisiin, niin hän samalla vapauttaa hänet rangaistuksesta, kuolemasta. Ritarit tunsivat tämän tavan, samoin talonpojat ja porvarit, vieläpä ne saksalaiset, joiden suvutko miespolvia olivat asuneet Puolan kaupungeissa. Vanha Macko meni liikuttavasta näystä tainnoksiin, ja ritarit ympäröivät Zbyszkon ja Danusian. Kansa huusi: "Linnanpäällikön luo! Linnanpäällikön luo!"
Väkijoukko alkoi lainehtia kuin meri. Pyöveli ja hänen apulaisensa riensivät mestauslavalta alas. Syntyi sekasorto. Kaikille kävi varmaksi, että jos linnanpäällikkö asettuu tätä vanhaa tapaa vastustamaan, niin kaupungissa puhkeaa kapina. Väkijoukko painui ensimmäiseksi mestauslavalle ja hävitti sen niin perusteellisesti, että kotvan kuluttua siitä ei ollut jälkeäkään.
Mutta Zbyszko palasi linnaan kantaen Danusiaa käsivarsillaan. Hän kulki kuin voittaja maan kuuluisimpain ritarien saattaessa häntä iloissaan ja tuhansien naisten, miesten ja lasten laulaessa ja hoilatessa hänen edellään ja takanaan. Monen monet ojentelivat käsivarsiaan Danusiaa kohti ylistäen molempien rohkeutta ja kauneutta. Ikkunoista rikkaat kauppiaanrouvat taputtelivat heille valkoisia käsiään, ja kaikkialla näkyi ilonkyynelistä kimaltavia silmiä. Kukkia, nauhoja, vieläpä vöitä heitettiin onnellisen nuorukaisen jalkoihin, ja Zbyszko täynnä kiitollisuutta kohotti vähän väliä ilmaan valkoista neitostaan toisinaan ihastuneena suudellen tämän polvia. Tämä näky lämmitti porvaristyttöjä siihen määrään, että jotkut heittäytyivät valittujensa kaulaan vakuuttaen pelastavansa, jos näitä kuolemantuomio uhkaisi. Mutta Zbyszko ja Danusia olivat kaiken kansan lemmittyjä.
Vanha Macko oli vielä kuin poissa suunniltaan sulasta ilosta eikä voinut käsittää, ettei sellainen pelastuskeino ollut juolahtanut hänen mieleensä. Powala Taczewilainen kertoi kuuluvalla äänellään ritareille, kuinka tuo keino keksittiin tai oikeammin muistettiin neuvotteluissa ruhtinattaren luona, tuo vanha tapa, jota ei ollut käytetty kaupungissa monen moniin vuosiin.
Mutta kaikki riippui vielä linnanpäälliköstä.
Ritarit ja kansa suuntasivat kulkunsa kuninkaalliseen linnaan, jossa tämä asui kuninkaan poissaollessa, ja tuomioistuimen sihteeri, pater Stanislaw ja ritarit Powala, Zawisza, Farurej ja Zyndram menivät linnanpäällikön puheille todistamaan kyseellisen vanhan tavan sitovaisuutta ja voimaa sekä huomauttamaan hänen omista sanoistaan, että jos jokin "peruste tai syy" voitaisiin esittää, niin hän heti vapauttaisi tuomitun. Ja mikä saattoi olla sen parempi peruste kuin tämä vanha tapa, jota oli aina pidetty lain arvossa? Linnanpäällikkö Jasko Topor eli Tenczyniläinen vastasi tosin, että tapa olisi paremmin sovitettava yksinkertaiseen kansaan ja vuoriston rosvoihin kuin aatelismiehiin, mutta hän ei kuitenkaan kieltänyt sen sitovaa voimaa. Samalla hän hymyillen sormieli hopeanharmaata partaansa ja oli nähtävästi tyytyväinen asian käänteeseen. Vihdoin hän meni ruhtinatar Anna Danutan ja muutamien paterien ja ritarien seuraamana linnan parvekkeelle.
Kun Zbyszko huomasi linnanpäällikön, hän nosti taas Danusian ylös ja niin korkealle, että ukko ulottui laskemaan kurttuisen kätensä tytön kullankellertäville suortuville pitäen sitä siinä hetken aikaa ja nyökäyttäen sitten arvokkaasti ja ystävällisesti harmaata päätään.
Kaikki ymmärsivät heti tämän merkinannon, ja samassa linnan muurit ihan vapisivat hurjista ilonhuudoista. – "Jumala suokoon sinun kauan elää ja tuomita meitä!" – kuului joka puolelta. Sitten kohotettiin Danusialle ja Zbyszkolle onnittelevia huutoja, ja hetken kuluttua nousivat molemmat parvekkeelle ja lankesivat polvilleen hyväsydämisen ruhtinattaren Anna Danutan eteen, jota Zbyszko sai kiittää hengestään. Juuri ruhtinatar oli nimittäin yhdessä oppineiden kanssa keksinyt tämän pelastuskeinon ja opettanut Danusialle, miten on tehtävä.
– Eläköön nuori pari! – huusi Powala Taczewilainen nähdessään polvistuneet.
– Eläköön! – toistivat toiset.
Harmaapäinen linnanpäällikkö kääntyi nyt ruhtinattaren puoleen sanoen:
– Armollinen ruhtinatar, kihlaus on suoritettava viipymättä, sillä se kuuluu asiaan.
– Sen minä kyllä järjestän heti, vastasi ruhtinatar loistavin silmin, – mutta häitä en voi luvata ennen kuin tytön isä Jurand Spychowilainen on antanut suostumuksensa.
VI.
Kauppias Amylejn luona Macko ja Zbyszko neuvottelivat, mitä nyt olisi tehtävä. Vanha Macko arveli kuolemansa tulevan pian, ja kun fransiskaanimunkki Cybek, joka oli tuntija haava-asioissa, vahvisti häntä tässä uskossa, niin hän tahtoi palata Bogdanieciin tullakseen haudatuksi isiensä viereen Ostrowin hautausmaalle.
Mutta kaikki "isät" eivät kuitenkaan levänneet siellä. Hänen sukunsa oli kerran ollut sangen lukuisa. Sodassa he huusivat toisilleen: "Grady!" – ja vaakunassaan oli merkkinä tylsä hevosenkenkä. Vuoden 1331 suuressa taistelussa Plowcessa saksalaiset jousimiehet ampuivat 74 soturia Bogdaniecista hengettömäksi. Vain yksi jäi eloon, Wojciech, liikanimeltään Tur, jolle kuningas Wladyslaw Lokietek sitten saksalaisten tappion jälkeen antoi omistusoikeuden Bogdaniecin maihin. Plowcen kentillä lahosivat muiden luut, kun Wojciech oli yksin palannut kotoisille konnuilleen pelastaakseen sukunsa sammumasta.
Mutta samaan aikaan, kun Bogdaniecin miehet olivat kaatuneet saksalaisten nuolista, olivat Sleesiasta saapuneet rosvoritarit hyökänneet heidän taloihinsa Bogdanieciin, polttaneet ne perustuksiaan myöten ja surmanneet tai vieneet mukanaan väestön myydäkseen sen kaukaisiin saksalaisiin maihin. Wojciech jäi yksin asumaan vanhaan rakennukseen, joka oli kuin ihmeen kautta pelastunut tulelta, ja hänestä oli siis tullut laajojen, mutta autioiden maiden omistaja. Viisi vuotta myöhemmin hän meni naimisiin, sai kaksi poikaa, joiden nimet olivat Jasko ja Macko, mutta kuoli sittemmin villihärän sarviin eräällä metsästysretkellä.
Äiti Kachna kasvatti pojat ja teki kaksi veristä kostoretkeä Sleesiaan, mutta kolmannella hän kaatui. Kun Jasko oli tullut vuosiin, hän nai Mocarzewin tyttären Jagienkan, joka synnytti pojan, Zbyszkon. Mutta Macko jäi naimattomaksi ja huolehti omaisuudesta sekä pojasta, mikäli hänen sotaiset toimensa sallivat.
Mutta kun Grzymalitien ja Nalenczien välisen sisällissodan aikana Bogdaniec poltettiin toistamiseen ja maaorjat vietiin pois, niin yksinäinen Macko yritti turhaan saada asioita tolalleen. Sitten hän panttasi maat ja mannut eräälle sukulaiselleen, eräälle apotille, ja lähti Zbyszko-poika mukanaan Liettuaan taistelemaan liettualaisten kanssa saksalaisia vastaan.
Mutta Bogdaniecia hän ei koskaan unohtanut. Miksi hän oli lähtenyt Liettuaan, johtui siitä, että hän toivoi siellä saavansa runsaat sotasaaliit, joilla hän olisi voinut lunastaa Bogdaniecin takaisin, asuttaa maat vangeilla ja rakentaa uudet rakennukset. Tästä hän juuri nyt neuvotteli kuolemantuomiosta onnellisesti vapautetun Zbyszkon kanssa kauppias Amylejn luona.
Olihan heillä varoja. Sotasaaliit, useilta vangituilta ritareilta saadut lunastusrahat ja ruhtinas Witoldin lahjat olivat yhteensä melko suuri omaisuus. Varsin runsas oli friisiläisten ritarien kanssa käydyn kaksintaistelun tulos. Yksistään varusteet olivat hyvin arvokkaita, ja sitä paitsi he olivat ottaneet vaunuja, hevosia, palvelijoita, pukuja, rahaa ja kallisarvoisen asekokoelman. Suuren osan tästä sotasaaliista osti kauppias Amylej nyt, muun muassa kaksi pakkaa flanderilaista verkaa, jota varovaiset ja rikkaat friisiläiset ritarit olivat ottaneet mukaansa. Macko myi myöskin omat varusteensa, koska hän lähestyvän kuolemansa tähden piti niitä tarpeettomina. Aseseppä, joka ne osti, myi ne edelleen jo seuraavana päivänä suurella voitolla, sillä milanolaista haarniskaa pidettiin siihen aikaan mitä arvokkaimpana.
Zbyszko sääli kovasti sen haarniskan menetystä.
– Jos Jumala antaa teille terveytenne takaisin, – sanoi hän sedälleen, – niin mistä saatte toisen sellaisen?
– Sieltä mistä tämänkin... jonkun saksalaisen niskasta, – vastasi Macko. – Mutta enhän minä pääse pakoon kuolemalta. Rautainen nuolenkärki särkyi niin pahasti kylkiluutani vasten, että jokin siru on rinnassani vieläkin. Kun yritin sitä kiskoa sormin ulos, niin se painui vain syvemmälle. Nyt ei ole keinoa eikä neuvoakaan.
– Entä sulatettu karhunihra? Juokaa sitä!
– Niin! Isä Cybek sanoi myöskin, että se voisi työntää sirun ulos. Mutta mistä minä otan karhunihraa? Jos olisin nyt Bogdaniecissa, niin ottaisin kirveen ja menisin yöllä jonkin mehiläispesän luo!
– Siis Bogdanieciin on tästä lähdettävä. Mutta te ette saa kuolla matkalla.
Vanha Macko katsoi veljenpoikaansa liikuttuneena sanoen:
– Kyllä tiedän, minne mieluimmin lähtisit: joko ruhtinas Januszin hoviin tai Jurand Spychowilaisen kanssa saksalaisia kurittamaan.
– Sitä en kiellä. Mielelläni seuraisin ruhtinattaren hovia Varsovaan tai Ciechanowiin, jotta saisin mahdollisimman kauan olla Danusian kanssa. En voi olla hänettä enää, sillä tyttö ei ole ainoastaan ritarinaiseni, vaan rakkauteni. Kun häntä katselen, niin ihan värisyttää, mutta hänet löydän kyllä vaikka maailman äärestä. Nyt on ensin ajateltava teitä. Ette hylännyt minua, enkä minäkään nyt teitä. Bogdanieciin nyt lähdetään kuin lähdetäänkin!
– Kelpo poika! – huudahti Macko.
– Jumala rankaisisi minua, jos teille muu olisin. Kas, nyt siellä jo laitetaan kuormia kuntoon. Käskin laittamaan teille paljon heiniä. Amylejn emäntä on lahjoittanut meille suuren patjan, mutta en tiedä, tuleeko teidän liian lämmin maatessanne sillä. Tulemme ajamaan hiljalleen yhdessä ruhtinattaren ja hänen hovinsa kanssa, jotta teiltä ei puuttuisi hoitoa. Sitten he jatkavat matkaa Masoviaan, me kotiimme Bogdanieciin.
– Tahtoisin elää niin kauan, että pieni kotilinnamme tulisi taas kuntoon, – sanoi Macko, – sillä sinä et tule kuolemani jälkeen paljoakaan ajattelemaan Bogdaniecia.
– Miksen ajattelisi?
– Sinun päässäsi tulevat vain taistelut ja lemmen jumalattaret pyörimään.
– Entä itse? Ettekö ole sotia ajatellut? Olen jo suunnitellut, että ensin rakennamme lujasti tammesta päävarustuksen ja sitten vallihaudan uudelleen...
– Niinkö ajattelet? – kysyi Macko uteliaasti. – Entä sitten, kun rakennus on valmis?
– Sitten ajan ruhtinaan hoviin joko Warsovaan tai Ciechanowiin.
– Kuolemani jälkeen?
– Jos pian kuolette, niin sen jälkeen, mutta ensin toimitan teidät juhlallisesti hautaan. Jos sitä vastoin Jumala suo teidän parantua, niin jäätte Bogdanieciin. Ruhtinatar lupasi minulle, että saan ruhtinaalta ritarivyön. Muuten Lichtenstein ei suostu ottelemaan kanssani.
– Lähdetkö Marienburgiin sitten?
– Sinne tai maailman ääriin, kunhan vain saan Lichtensteinin käsiini.
– Siitä en sinua moiti. Kuolkoon se, joka on kuollakseen!
– Tuon hänen hansikkaansa ja vyönsä tuomisiksi teille Bogdanieciin.
– Mutta pidä varasi, etteivät petä.
– Pyydän ruhtinas Januszta toimittamaan mukaani suojeluskirjan suurmestarille. Nyt vallitsee rauha. Ajan suojeluskirja taskussani Marienburgiin, jossa on aina vierailevia ritareja ja – tiedättekö mitä? – ensin teen selvän Lichtensteinistä ja katson, kenellä heistä on riikinkukonsulkia kypärässä ja haastan sellaiset vuoron perään. Hyvä Jumala! Taitaapa lupaukseni silloin täyttyä.
Zbyszko hymyili omille ajatuksilleen. Hänen kasvojensa ilme oli kuin pojalla, joka kertoo, mitä sankaritöitä hän tulee tekemään, kun kasvaa suureksi.
– Jos lyöt kolme ylhäistä ritaria, – huudahti Macko nyökäyttäen päätään, – niin et ainoastaan täytä lupaustasi, vaan korjaat myös runsaat saaliit!
– Mitäpä noista kolmesta! – vastasi Zbyszko. – Jo tyrmässä lupasin itsekseni, etten kitsastele, kun Danusia on kysymyksessä. Eipä kolmesta, vaan niin monta kuin kädessä on sormia!
Macko kohautteli olkapäitään.
– Ehkä ihmettelette ettekä usko, – virkkoi Zbyszko, – mutta Marienburgista ajan Jurandin luo Spychowiin ja yhdessä hänen kanssaan lähden Kulmin saksalaisia vastaan. Olettehan sanonut, että sen suurempaa saksalaisten vihamiestä ei ole koko Masoviassa. Sitä paitsi, kuinka en kävisi häntä tervehtimässä, kun hän on Danusian isä?
– Mutta jollei hän anna Danusiaa sinulle?
– Miksei antaisi! Hän etsii kostoa, minä myös. Mistä paremman saisi? Ja jos kerran ruhtinatar on suostunut kihlaukseen, niin eihän hän vastustane.
– Minä huomaan, – sanoi Macko-setä, – että tulet ottamaan kaiken väen Bogdaniecista mukaasi, sillä täytyyhän sinulla olla seuruekin. Mutta silloin jäisi maatila ilman väkeä. Niin kauan kuin minä elän, en sitä tule sallimaan, mutta kuolemani jälkeen, kuten jo näen, viet kaikki.
– Kyllä Jumala pitää huolen seurueestani, ja voihan Tulczan Janko sukulaisena tulla minua auttamaan tarvitsematta hävetä...
Samassa ovi avautui ja ikäänkuin vastaukseksi siihen, että Jumala kyllä pitää huolen Zbyszkon seurueesta, astui kaksi ruskeaihoista, vankkarakenteista miestä sisään keltaisissa juutalaismaisissa kauhtanoissa, punaisissa päähineissä ja julman laveissa roimahousuissa. Miehet pysähtyivät ovensuuhun, painoivat toisen käden sormet otsalle, huulille ja rinnalle ja kumartelivat lattiaan saakka.
– Mitä hiton otuksia nuo ovat? – kysyi Macko. – Keitä olette?
– Teidän orjianne, – selittivät miehet huonolla puolankielellä.
– Mitä ihmettä? Mistä tulette? Kuka on lähettänyt?
– Herra Zawisza lähetti meidät lahjaksi nuorelle ritarille...
– Hyvänen aika! Kaksi lisää! – iloitsi Macko. – Mutta mitä miehiä olette muuten? Mitä kansaa?
– Me olemme turkkilaisia.
– Turkkilaisia! – toisti Zbyszko. – Saan kaksi turkkilaista seurueeseen. Oletteko koskaan nähnyt turkkilaisia?
Ja hän hyppäsi miesten luo, alkoi kädellään heitä tunnustella ja tutkia kuin mitäkin merentakaisia olentoja. Macko vastasi:
– Enpä juuri itse ole nähnyt, mutta olen kuullut, että Zawiszalla on palveluksessaan turkkilaisia, joita hän otti vangiksi Tonavan mailla taistellessaan siellä Rooman keisarin Sigismundin joukoissa. Oletteko pakanoita, lurjukset?
– Isäntämme antoi kastaa meidät, – vastasi toinen.
– Eikä teillä ollut varoja ostaa itseänne vapaaksi?
– Me olemme kaukaa, Aasian rannalta, Brussasta.
Zbyszko, joka aina niin mielellään kuunteli sotaseikkailuja, alkoi udella heidän vangiksijoutumistaan. Mutta orjilla ei ollut mitään erikoista kerrottavaa. Zbyszkon ja Mackon sydämet sykkivät ilosta heidän katsellessaan kallisarvoista lahjaa, sillä siihen aikaan oli puute maaorjista, ja ne olivat todellakin omaisuutta.
Jonkin ajan kuluttua ilmaantui itse Zawisza taloon Powalan ja Paszkon seurassa. He olivat kaikki nähneet vaivaa Zbyszkon vapauttamiseksi ja iloitsivat nyt, että hän oli vapaa. Kukin heistä antoi lahjan hyvästiksi ja muistoksi: Vieraanvarainen Powala antoi hänelle hevoshaarniskan ja Paszko unkarilaisen miekan. Myöhemmin sinne tuli vielä useita ritareja, kaikki lahjoja tuoden.
Zbyszko kiitti heitä kahdenkertaisesti onnellisena, sekä lahjoista että siitä, että kuningaskunnan kuuluisimmat ritarit osoittivat hänelle niin suurta ystävyyttä. He alkoivat tiedustella edessäolevaa matkaa ja Mackon terveyttä esittäen sitten tälle monenlaisia voiteita, joilla oli ihmeellinen voima parantaa haavoja.
Mutta Macko teki lähtöä toiseen maailmaan uskoen veljenpoikansa Zbyszkon heidän huomaansa. Kuka voisi elää raudantynkä kylkiluissa? Setä sylki yhtenään verta eikä voinut syödä. Kortteli kuorittuja pähkinöitä, pari makkaraa ja vadillinen munakokkelia, siinä kaikki, mitä hän päivittäin söi. Isä Cybek iski hänestä muutaman kerran suonta poistaakseen kuumeen ja antaakseen ruokahalua, mutta sekään ei auttanut.
Nyt Macko oli kuitenkin niin tyytyväinen ja iloinen veljenpojalleen annetuista lahjoista, että tunsi itsensä ihan terveemmäksi, ja kun kauppias Amylej käski tuoda tynnyrin viiniä saliin kuuluisain ritarien kunniaksi, niin Mackokin istuutui maljan ääreen. Juteltiin Zbyszkon merkillisestä pelastumisesta ja hänen kihlauksestaan Danusian kanssa. Ritarit eivät epäilleet Jurandin suostumusta avioliittoon, varsinkin jos Zbyszko pitäisi lupauksensa Jurandin puolison kuoleman kostamisesta ja riikinkukonsulkien hankkimisesta.
– Mutta mitä Lichtensteiniin tulee, – virkkoi Zawisza, – en tiedä, tuleeko tuo suostumaan haasteeseen, sillä hän on munkki ja sitä paitsi ristiritarikunnan korkeimpia virkamiehiä. Kerrottiinpa hänen seurueessaan, että hänestä tulee kaiketi vielä suurmestari.
– Jos hän kieltäytyy, niin menettää myös kunniansa, arveli Lis Targowilainen.
– Ei suinkaan, – vastasi Zawisza, – sillä hän ei ole maallinen ritari, mutta munkkikunnan jäsenellä ei ole oikeutta ottaa osaa kaksintaisteluun.
– Usein he kuitenkin taistelevat.
– Niin, kun munkkikunnan lakeja ei enää noudateta. He tekevät lupauksia ja rikkovat niitä minkä ehtivät. Mutta haastetta kaksintaisteluun ei ristiritari eikä ainakaan komttuuri voi vastaanottaa.
– Siinä tapauksessa on iskettävä yhteen sodassa.
– Mutta sanotaan, että sotaa ei tule, – virkkoi Zbyszko, – kun ristiritarit nyt pelkäävät meidän kansaamme.
– Ei tätä rauhaa kovin kauan kestä, – selitti Zyndram, – sillä suden kanssa ei voi olla rauhaa, kun se elää muiden kustannuksella.
– Sillä välin saamme kukaties painiskella Timur Ramman kanssa, – arveli Powala. – Ruhtinas Witold on joutunut tappiolle idässä, tiedetään jo varmasti.
– Niin, eikä voivodi Spytko ole palannut, – lisäsi Paszko.
– Ja liettualaisia ylimyksiä jäi taistelukentälle aika paljon.
– Niin kuningatar vainaja juuri ennusti, – sanoi Powala.
– No niin, ehkä on meidän lähdettävä Timuria vastaan. Keskustelu siirtyi nyt kokonaan liettualais-tataarilaisiin sotatoimiin. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, että ruhtinas Witold, joka oli pikemmin kiivas kuin kokenut sotapäällikkö, oli kärsinyt julman tappion Worsklan luona, jossa paljon liettualaisia ja valkovenäläisiä pajareja ja heihin liittyneitä puolalaisia ritareja oli kaatunut. Amylejn vieraat valittivat varsinkin nuoren Spytko Melsztyniläisen menetystä. Hän oli kuningaskunnan rikkain mies, joka oli lähtenyt sotaan vapaaehtoisesti, mutta taistelun jälkeen hänestä ei ole kuulunut mitään. Vielä ei varmasti tiedetty, oliko hän kaatunut vai joutunut vangiksi. Vankeudesta hänellä oli kyllä millä lunastaa itsensä vapaaksi, sillä hänen rikkautensa olivat lukemattomat, ja sitä paitsi oli kuningas Wladyslaw antanut hänelle koko Podolian läänitykseksi.
Liettualaisten tappio voisi käydä uhkaavaksi Jagiellon koko valtakunnalle, sillä kukapa tietää, vaikka tataarilaiset joukot Witoldin tappiosta innostuneina lähtisivät vielä muihin suuriruhtinaskuntaan kuuluviin maihin. Siinä tapauksessa kuningaskuntakin sotkeutuisi sotaan. Useat ritarit, kuten Zawisza, Farurej, Dobko, vieläpä Powala ja monet muut, jäivät Krakovaan saadakseen mahdollisesti tietää, mitä lähin tulevaisuus toisi mukanaan. Jos Tamerlan eli Timur Rampa, tuo 27 kuningaskunnan hallitsija, kehoittaisi koko mongolilaista maailmaa taisteluun, niin seuraukset voisivat olla kauheat. Oli ihmisiä, jotka ennustivat, että näin tulisi käymään.
– Jos tarvitaan, niin kyllä me ottelemme vaikka itse Rammankin kanssa. Meidän kansastamme hän ei tule selviämään yhtä helposti kuin niistä, jotka hän on kukistanut. Ja sitä paitsi tulevat muut kristityt ruhtinaat auttamaan meitä.
Siihen Zyndram, joka vihasi ristiritarikuntaa kovasti, virkkoi kiivaasti:
– Auttavatko ruhtinaat, sitä en tiedä, mutta ristiritarit ovat kyllä valmiit tekemään liiton tataarien kanssa ja hyökkäämään niskaamme toiselta puolelta.
– Kyllä siitä sota silloin tulee! – huudahti Zbyszko. – Ja minä ainakin lähden ristiritareja vastaan!
Mutta toiset ritarit alkoivat riidellä asiasta. Ristiritarit ajattelivat aina omaa etuaan, eivätkä paljoakaan välittäneet Jumalan kunniasta, mutta tuskinpa sentään auttaisivat pakanoita kristittyä kansaa vastaan. Sitä paitsi Timur Rampa kävi sotia jossakin kaukana Aasian sisäosissa, mutta hänen sotapäällikkönsä tataarilainen Edyga oli menettänyt niin paljon väkeä taisteluissa liettualaisia vastaan, että hän oli itsekin pelästynyt omaa voittoaan. Ruhtinas Witold on neuvokas ja rakensi varmaankin jo varustuksia, sillä joskaan liettualaisia ei tällä kertaa onnistanut, niin eipä kuitenkaan olisi uutta, jos he vielä antaisivat tataareille selkään.
– Ei tataareja, vaan saksalaisia vastaan on meidän taisteltava elämästä ja kuolemasta, – sanoi Zyndram. – Jos me emme kukista heitä, niin sieltä lopullinen häviö meitä kerran uhkaa.
Sitten hän kääntyi Zbyszkon puoleen: – Ja ensimmäisenä kukistuu Masovia. Siellä on sinulla työtä vaikka kuinka paljon!
Hei! Jospa setä olisi terve, niin heti painuisin sinne.
Jumala kanssasi! – lausui Powala kohottaen maljaansa.
– Sinun ja Danusian terveydeksi!
– Ja saksalaisille selkään! – lisäsi Zyndram.
Ritarit alkoivat hyvästellä. Samassa astui eräs ruhtinattaren hovimiehistä sisään ajohaukka kädellään. Hän kumarsi läsnäoleville ritareille ja kääntyi sitten hymyillen Zbyszkon puoleen sanoen:
– Ruhtinatar käskee tervehtimään ja sanomaan, että hän jää vielä yöksi Krakovaan ja lähtee matkalle huomisaamuna.
– Hyvä on, – virkkoi Zbyszko. – Mutta minkä tähden? Onko joku sairastunut?
– Ei, vaan ruhtinatar on saanut vieraan Masoviasta.
– Ruhtinas itsekö täällä?
– Ei, vaan Jurand Spychowista, – vastasi hovimies. Zbyszko hämmentyi, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää yhtä voimakkaasti kuin silloin, kun hänelle luettiin kuolemantuomiota.
VII.
Ruhtinatar Anna Danuta ei erikoisemmin kummastellut Jurandin tuloa Spychowista, sillä oli useasti sattunut, että kesken alituisten hyökkäysten ja kamppailujen naapureina asuvia saksalaisia ritareja vastaan kaipaus yht'äkkiä oli alkanut vetää Danusian luo. Silloin hän odottamatta ilmaantui Varsovaan, Ciechanowiin tai sinne, missä ruhtinas Janusz oli hovinsa kanssa. Nähdessään tyttärensä Jurand aina tunsi suurta surua, sillä Danusia tuli vuosi vuodelta yhä enemmän äiti vainajansa kaltaiseksi herättäen isänsä mielessä muistoja siltä ajalta, jolloin tämä oli ensi kerran nähnyt tulevan puolisonsa Varsovan hovissa. Luultiin, että tämä suru vihdoin murtaisi hänen rautaisen, kostonhimoisen luonteensa. Ruhtinatar Anna kehoitti häntä usein jättämään joksikin aikaa verisen Spychowin ja asettumaan hoviin Danusian luo. Itse ruhtinas Janusz, joka piti suuressa arvossa hänen urhoollisuuttaan, mutta tahtoi päästä kaikista huolista, joita alituiset rajakahakat aiheuttivat, tarjosi hänelle miekanhoitajan arvoa hovissaan. Kaikki oli turhaa. Ainoastaan Danusian näkeminen sulatti hänen sydämensä. Mutta hovissa hän tavallisesti menetti ruokahalunsa muutaman päivän kuluessa, tuli unettomaksi ja harvasanaiseksi. Silloin hänen mielensä nähtävästi kiihtyi ja hän palasi pian Spychowin suomaille upottaakseen sinne vereen surunsa ja vihansa. Pian alkoikin vieriä viestejä milloin ristiritarien luo matkalla olleiden muukalaisten vapaaehtoisten vangitsemisesta, milloin poltetuista kylistä tai verisistä hyökkäyksistä, joissa peloittava Jurand aina mainittiin voittajana.
Vieläpä silloin, kun masovialaisten ruhtinaitten ja ristiritarikunnan välillä vallitsi rauha, oli rajamailla aina rauhatonta. Talonpojat eivät menneet edes metsään puita hakkaamaan tai vainioille töihin varustautumatta jousin tai keihäin. Ihmiset elivät alituisessa epävarmuuden tilassa tietämättä, mitä huominen päivä tuo mukanaan. Oli kuin aina olisi varustauduttu sotaan. Kukaan ei enää tyytynyt vain puolustamaan itseään ja kotiaan, vaan ryöstö maksettiin ryöstöllä, tuhopoltto tuhopoltolla, hyökkäys hyökkäyksellä. Sattuipa niinkin, että kun saksalaiset hiljaa hiiviskelivät metsäpolkuja pitkin hävittääkseen jonkin kylän ja ryöstääkseen talonpoikia tai karjaa, niin toisella puolella rajaa oltiin samoissa hommissa. Silloin vastustajat toisinaan joutuivat ryöstöretkillä vastakkain ja taistelivat viimeiseen mieheen saakka tai johtajat ottelivat keskenään elämästä ja kuolemasta, jolloin voitetun seurue meni voittajan omaksi. Kun Varsovan hoviin saapui Jurandiin kohdistuvia valituksia, niin ruhtinas vastasi valittamalla saksalaisten ritarien muualla hyökkäävän vielä verisemmin. Tällä tavalla, kun molemmat puolet vaativat oikeudenmukaisuutta, mutta kumpikaan ei tahtonut eikä voinut sitä noudattaa, jäivät kaikki ryöstöt ja hävitykset kokonaan rankaisematta.
Mutta julma Jurand istui lujassa soisessa, vesiruohoa kasvavassa Spychowissa sammumatonta kostoa hehkuvana, ja hän kävi rajantakaisille naapureilleen lopulta niin raskaaksi, että näiden pelko vihdoin voitti katkeruuden. Spychowin maihin rajoittuvat pellot jäivät vähitellen viljelemättä, niityt pensastuivat ja metsäpolut kasvoivat umpeen villihumalaa. Moni saksalainen ritari, joka oli tottunut nyrkkivaltaan isänmaassaan, yritti asettua Spychowin naapuruuteen, mutta jokainen heitti jonkin ajan kuluttua läänityksensä tuon leppymättömän miehen takia. Usein saksalaiset ritarit sopivat yhteisesti hyökkäyksestä julman Jurandin kimppuun, mutta huonosti kävi aina. Koetettiin monenlaisia keinoja. Kerran tuotiin Mainista taistelemaan tallatulla maalla Jurandia vastaan voimistaan ja julmuudestaan kuuluisa ritari, joka oli kaikista kamppailuistaan selviytynyt voittajana. Mutta kun he olivat asettuneet aitauksen sisään, niin saksalaisen mieli murtui pelkästään vastustajansa näkemisestä ja hätääntyneenä hän käänsi hevosensa pakoon, jolloin Jurand iski keihäänsä mainilaisen suojattomaan selkään siten vieden tämän kunnian ja hengen. Tämän tapahtuman jälkeen naapurien pelko kasvoi kovasti, ja kun joku saksalainen edes matkan päästä näki Spychowin savun kohoavan ilmaan, niin heti hän teki ristinmerkin ja alkoi rukoilla suojeluspyhimystään, sillä yleisesti alettiin jo uskoa, että Jurand oli myynyt sielunsa paholaiselle kostaakseen tämän kanssa yhdessä saksalaisille.
Spychowista kerrottiin kauheita asioita. Tie sinne kulki soiden ja liejuisten lettojen halki ja oli niin kapea, ettei kaksi ratsumiestä voinut ajaa rinnakkain sitä pitkin. Tien molemmin puolin oli saksalaisten luita, ja öisin harhaili siellä haamuja voihkien, ulisten ja vetäen syvyyteen sekä ihmisiä että hevosia. Kerrottiin, että kartanon aitaus oli koristettu ihmisten pääkalloilla. Totta tässä kaikessa oli vain se, että linnan päärakennuksen lattian alla oli suuria kuoppia ja niissä vankeja.
Kun Zbyszko sai kuulla Jurandin tulosta, hän riensi rauhattomana heti tapaamaan vierasta, sillä olihan Jurand Danusian isä. Että Zbyszko oli valinnut Danusian ritarinaisekseen, siihen ei kenelläkään ollut mitään sanomista, mutta sitten ruhtinatar oli kihlannut heidät. Mitä Jurand sanoisi siihen? Suostuuko vai ei? Entä mitä sitten, jos Jurand ei suostu? Tällaisia kysymyksiä risteili Zbyszkon mielessä, sillä tyttö oli käynyt hänelle kovin rakkaaksi. Hänelle antoi rohkeutta vain se ajatus, että Jurand tulisi pitämään hyökkäystä Lichtensteinin kimppuun suurena ansiona, sillä olihan Zbyszko tehnyt sen kostaakseen Danusian äidin kuoleman, mikä oli melkeinpä maksanut hänen henkensä.
Hän alkoi kysellä asioita hovimieheltä, joka oli tullut kauppias Amylejn luo häntä hakemaan:
– Minne viette minua?... Linnaanko?
– Niin. Jurand on asettunut sinne asumaan.
– Sanokaahan, minkälainen hän oikein on?... jotta osaisin hänen kanssaan puhua...
– Hän on aivan toisenlainen kuin muut. Kerrotaan, että hän ennen oli iloinen, mutta sai sitten jotakin vereensä.
– Onko hän viisas mies?
– Ovela on, sillä hän hävittää ja ryöstää muita, mutta ei päästä ketään kimppuunsa. Hänellä on vain yksi silmä, sillä toisen saksalaiset ampuivat puhki, mutta sillä ainoalla silmällään hän katsoo vaikka ihmisen läpi. Kukaan ei tarkemmin tiedä hänen asioitaan... Ainoa, josta hän pitää, on meidän ruhtinatar, sillä hänen erään hovineitonsa hän otti vaimokseen, ja tytär on nyt kasvatettavana ruhtinattaren luona.
Zbyszko huoahti helpotuksesta. – Sanotte, että hän ei vastusta ruhtinattaren tahtoa?
– Ymmärrän, mitä tarkoitatte, ja kerron, mitä tiedän. Ruhtinatar on puhunut hänelle teidän kihlauksestanne, sillä eihän sitä olisi voinut pitää salassa. Mutta mitä Jurand on vastannut, sitä ei tiedetä.
Näin keskustellen he saapuivat linnan portin luo. Kuninkaallisten jousimiesten päällikkö, sama, joka äskettäin oli vienyt Zbyszkon mestauspaikalle, nyökäytti hänelle nyt ystävällisesti päätään, ja he kulkivat vartion ohi, tulivat linnan pihalle ja kääntyivät oikeanpuoleiseen sivurakennukseen päin, jossa ruhtinatar asusti.
Hovimies kysyi eräältä pojalta, jonka hän tapasi oven luona:
– Missä Jurand Spychowilainen on?
– Kaarihuoneessa tyttärensä kanssa.
– Siis täällä, – sanoi hovimies näyttäen erästä ovea. Zbyszko teki ristinmerkin, siirsi verhoa ja astui huoneeseen tykyttävin sydämin. Ensin hän ei nähnyt Jurandia eikä Danusiaa, sillä huone oli hämärä, mutta pian hän silmittyi ja huomasi Danusian istumassa isänsä polvella. Nämä eivät olleet huomanneet hänen tuloaan, ja sen tähden Zbyszko heti pysähtyi ja yskähti varovasti sanoen:
– Kiitetty olkoon!...
– Iankaikkisesti! – vastasi Jurand nousten seisomaan. Samassa Danusia juoksi nuoren ritarin luo ja alkoi huutaa tarttuen tämän käteen:
– Zbyszko! Zbyszko! Isä on tullut!
Zbyszko suuteli tytön käsiä, ojensi itseään, astui yhdessä hänen kanssaan Jurandin luo ja sanoi:
– Olen tullut kunnioituskäynnille luoksenne. Tiedättekö, kuka olen?
Zbyszko kumartui ikäänkuin polvistuakseen, mutta Jurand tarttui hänen käteensä, käänsi hänet valoon päin ja alkoi vaieten tarkastella.
Nuori ritari havahtui hämmennyksestään ja rupesi silmäilemään Jurandia. Tämä oli suurikasvuinen, vaaleatukkainen, rokonarpinen ja silmäpuoli. Zbyszkosta tuntui kuin tuo hänen ainoa teräksenharmaa silmänsä olisi katsonut hänen lävitseen, ja hän hämmentyi taas. Keskeyttääkseen kiusallisen vaitiolon hän jotakin sanoakseen kysyi vihdoin:
– Te olette siis Jurand Spychowilainen, Danusian isä? Mutta toinen viittasi vain viereensä istumaan tammiselle penkille ja sanaakaan sanomatta jatkoi tarkastelua. Vihdoin Zbyszko kävi kärsimättömäksi.
– Tiedättekö, – hän sanoi, – minun on noloa istua näin kuin syytetyn penkillä.
Silloin vasta Jurand virkkoi:
– Sinä siis aioit surmata Lichtensteinin?
– Minä! – vastasi Zbyszko.
Jurandin silmä välähti omituisesti ja hänen julmat kasvonsa kirkastuivat hiukan. Hän katsahti Danusiaan ja kysyi uudelleen:
– Tuon tytön tähden?
– Kenenkä sitten? Setäni on kai kertonut, että olen luvannut Danusialle riikinkukonsulkia saksalaisten ritarien päistä, mutta ei kolme, kuten ensin oli puhe, vaan yhtä monta kuin molemmissa käsissäni on sormia. Sillä tavalla minä samalla autan teitä kostamaan Danusian äidin kuolemaa.
– Surma saksalaisille! – pääsi Jurandilta.
Taas hiljaisuus. Zbyszko oli huomannut, että näyttämällä vihaansa saksalaisia vastaan hän kosketti Jurandin sydämeen, ja sanoi:
– Vähemmällä en päästä, vaikka olivat jo katkaista kaulani!
Sitten hän Danusiaan osoittaen lisäsi:
– Hän minut pelasti.
– Kyllä tiedän, – vastasi Jurand.
– Ettekä pane sitä pahaksenne?
– Koska kerran olet valinnut hänet ritarinaiseksesi, niin palvele kuten ritaritapa vaatii.
Zbyszko oli kahden vaiheilla, mutta hetken kuluttua hän sanoi rauhattomasti:
– Tiedätte kai, että Danusia peitti pääni hunnullaan?... Kaikki ritarit ja vieressäni ristiinnaulitun kuvaa pitävä fransiskaani kuulivat tyttärenne sanat: "Hän on minun!" Ja todellakin, niin kauan kuin elän, olenkin minä hänen.
Sen sanottuaan Zbyszko polvistui taas ja näyttääkseen ritarillisuuttaan suuteli nojatuolissa istuvan Danusian molempia jalkoja. Sitten nuori ritari nousi ja sanoi Jurandiin päin kääntyen:
– Oletteko koskaan nähnyt toista noin suloista olentoa?... Jurand nosti yht'äkkiä peloittavat kouransa otsalleen, sulki silmänsä ja vastasi synkällä äänellä:
– Olen kyllä, mutta saksalaiset tappoivat hänet!
– Kuulkaahan siis, – jatkoi Zbyszko innokkaasti. – Sama on kärsimämme vääryys, sama olkoon kostomme. Ne koirat ampuivat kerran minun sukulaisritarejani koko joukon Bogdaniecissa... Minua parempaa liittolaista ette löydä... Kysykää sedältäni. Keihäs tai kirves, lyhyt tai pitkä miekka – se on minulle yhdentekevä! Onko setäni kertonut friisiläisottelusta?... Kyllä minä nitistän teille saksalaisia kuin lampaita... Ja mitä Danusiaan tulee, niin vannon, että tulen hänen puolestaan taistelemaan vaikka itse helvetin päämiestä vastaan, enkä luovu neitosesta maitten tai karjan tähden, enpä sittenkään, vaikka minulle tarjottaisiin sellaisia linnoja, joissa on oikein lasista ikkunat... Linnatkin antaisin mennä, mutta tyttärenne jäljessä lähtisin vaikka maailman ääreen...
Jurand istui jonkin aikaa päätään pidellen, mutta sitten hän heräsi kuin unesta ja sanoi surullisesta:
– Minä pidän sinusta, nuori mies, mutta en voi antaa tytärtäni sinulle, sillä hän ei ole sinulle määrätty.
Zbyszko katseli hämmästyksen lyömänä suurin silmin Jurandiin saamatta sanaakaan suustaan.
Mutta Danusia tuli avuksi. Hän piti Zbyszkosta kovasti eikä tahtonut olla mikään "penska", vaan "kypsä neito". Tyttö piti sekä kihlauksesta että niistä makeisista, joita hänen ritarinsa päivittäin hänelle tarjosi. Kun Danusia nyt ymmärsi, että kaikki tämä tahdotaan häneltä ottaa pois, niin hän hyppäsi nojatuolin käsinojalta alas ja painoi päänsä isänsä polviin valittaen:
– Isä kulta! Isä kulta! Minä alan itkeä!...
Jurand laski lempeästi kätensä tytön pään päälle.
Sillä välin Zbyszko oli selvinnyt hämmästyksestään ja puuttui nyt puheeseen:
– Miten tämä on mahdollista? Aiotteko vastustaa Jumalan tahtoa?
– Jos se on Jumalan tahto, niin saat hänet, – vastasi Jurand, – mutta minä en voi antaa suostumustani. Mielelläni kyllä antaisin, mutta...
Jurand tarttui Danusian käteen ja lähti ovea kohti. Kun Zbyszko aikoi asettua hänen tielleen, niin hän pysähtyi hetkeksi ja sanoi:
Minä en kiellä sinua suorittamasta ritaripalvelusta tyttärelleni, mutta älä kysy enempää, sillä minä en kuitenkaan voisi sanoa mitään.
Ja hän poistui.
VIII.
Seuraavana päivänä Jurand ei vähääkään vältellyt Zbyszkoa eikä myöskään estellyt häntä matkalla suorittamasta Danusialle ritarin palveluksia. Päinvastoin, Zbyszko huomasi, että Spychowin synkkä isäntä katseli häntä ystävällisesti, melkeinpä osanottavasti, kun oli täytynyt antaa niin ikävä vastaus kosijalle. Useita kertoja nuori ritari lähestyi Jurandia koettaen saada keskustelua käyntiin, mikä ei ollutkaan vaikeata, sillä Krakovasta lähdettyä molemmat seurasivat ruhtinatarta ratsain. Vaikka Jurand tavallisesti olikin vaitelias, hän nyt kuitenkin vastaili mielellään kysymyksiin, mutta heti kun Zbyszko tahtoi tietää jotakin niistä esteistä, jotka erottivat hänet Danusiasta, keskustelu katkesi heti, ja Jurandin kasvot synkistyivät. Ehkä ruhtinatar tietää asiasta jotakin, arveli Zbyzko ja käytti tilaisuutta, mutta hänkään ei tiennyt juuri mitään.
– Se on salaisuus, – vastasi ruhtinatar. – Jurand itse sanoi niin minulle ja pyysi samalla, etten kysyisi sen enempää. Varmaankin jokin lupaus sitoo häntä. Mutta jos Jumala tahtoo, niin kyllä kaikki vielä selviää.
– Ilman Danusiaa olisin kuin koira kahleissa tai karhu kuopassa, – arveli Zbyszko. – Silloin ei olisi iloa eikä lohdutusta, vaan surua ja huokauksia vain. Ruhtinas Witoldin kanssa lähtisin tataareja vastaan ja ehkä kaatuisin. Mutta ensin minun täytyy saattaa setäni kotiin ja sitten hankkia ne riikinkukonsulat, jotka olen luvannut. Mieluummin silloin heittäisin henkeni kuin näkisin Danusian toisen omana.
Ruhtinatar katsoi häneen hyväntahtoisilla silmillään kuin ihmetellen:
– Sallisitko sellaista?
– Minäkö? En, niin kauan kuin minussa hiukankin henki kulkee ja jaksan kirvestä heiluttaa!
– Siinäpä!
– Mutta enhän voi ottaa tyttöä vastoin isän tahtoa?
– Hyvä Jumala, sellaistakin joskus sattuu, – sanoi ruhtinatar kuin itsekseen. Sitten hän lisäsi Zbyszkon puoleen kääntyen:
– Eikö Jumalan tahto ole isän tahtoa voimakkaampi? Ja näinhän Jurand sanoi: "Jos se on Jumalan tahto, niin hän saa tytön."
– Samaa hän sanoi minullekin! – innostui Zbyszko. – "Jos se on Jumalan tahto, niin saat hänet."
– Näetkö nyt?
– Se onkin, paitsi teidän suosiotanne, armollinen rouva, ainoa lohdutukseni.
– Minun suosioni sinulla on, ja Danusia tulee olemaan sinulle uskollinen. Eilen vielä kysyin häneltä: "Danusia, pysytkö Zbyszkolle uskollisena?" Ja tyttö vastasi: "Olen Zbyszkon enkä kenenkään muun!" Hän on vielä lapsi, mutta minkä lupaa, sen pitää, sillä hän on aatelista verta eikä mikään tyhjänpäiväinen tyttö. Hänen äitinsäkin oli kunnon ihminen.
– Jumala suokoon! – virkkoi Zbyszko.
– Mutta muista, että pysytkin hänelle uskollisena, sillä nuoret miehet ovat usein kevytmielisiä.
– Jumala rangaiskoon minua silloin! – huudahti Zbyszko.
– Muista siis. Kun olet saattanut setäsi kotiin, niin tule meille hoviin. Siellä voi tarjoutua tilaisuus ansaita kannukset. Sillä välin Danusia varttuu ja rakastuu kuin täysikasvuiset tytöt. Sitten ajat Spychowiin ja Jurandin kanssa saksalaisia vastaan, joten saanet tilaisuuksia kunnostautua ja palvella häntä, mikä saattaa taivuttaa hänet suosiolliseksi...
– Niin minäkin olen aikonut, armollinen rouva, mutta suostumuksellanne se käy helpommin.
Tämä keskustelu rohkaisi suuresti Zbyszkoa. Mutta seuraavassa levähdyspaikassa tuli vanha Macko niin sairaaksi, että täytyi pysähtyä odottamaan hänen voimistumistaan edes sen verran, että saattoi jatkaa matkaa. Hyväsydäminen ruhtinatar antoi hänelle kaikki lääkkeet, mitkä hänellä oli mukanaan, sillä hänen itsensä täytyi ajaa eteenpäin. Näin molemmat Bogdaniecin ritarit erosivat Anna Danutan hoviseurueesta. Hyvästellessään Zbyszko heittäytyi ensin ruhtinattaren ja sitten Danusian jalkoihin, vannoi jälkimmäiselle vielä ritarin uskollisuutta, lupasi ajaa pian Ciechanowiin tai Varsovaan, kiersi voimakkaat käsivartensa tytön ympäri ja nosti hänet ylös sanoen liikuttuneena:
– Muistele minua, suloinen kukka!...
Ja Danusia kiersi kuin nuorempi sisko kätensä Zbyszkon kaulaan, painoi pienen nenänsä toisen poskea vasten ja itki suuria kyyneleitä hokien:
– Minä en tahdo Ciechanowiin ilman Zbyszkoa, en tahdo Ciechanowiin.
Jurand näki kaiken, mutta ei pannut pahakseen. Hän päinvastoin hyvästeli ystävällisesti nuorukaista, ja kun jo oli noussut hevosen selkään, hän kääntyi vielä ympäri ja sanoi:
– Jumalan haltuun, äläkä ole minulle katkera.
– Kuinka minä voisin olla Danusian isälle katkera! – vastasi Zbyszko.
Jurand puristi vielä lujasti Zbyszkon kättä ja lisäsi:
– Suokoon Jumala sinulle onnea kaikessa!...
Jurand ajoi pois. Zbyszko ymmärsi, mikä suuri hyväntahtoisuus oli kätkettynä viimeisiin sanoihin, ja hän virkkoi Mackolle:
– Tiedättekö mitä? Kyllä hän tahtoisi suostua, mutta hänellä on jokin este. Kun te olette ollut Spychowissa ja olette sitä paitsi teräväpäinen, niin koettakaa selittää, mikä se este on.
Mutta Macko oli kovin sairas. Aamusta saakka rasittanut kuume oli illan tullen noussut, ja sen sijaan että olisi vastannut, hän katsoi ihmeissään Zbyszkoon ja kysyi:
– Mistä kirkonkellojen soitto kuuluu?
Zbyszko säikähti, sillä hänen mielessään vilahti ajatus, että kun sairas kuulee kirkonkellojen soittoa, niin se merkitsee kuolemaa. Hän pelkäsi myös sitä, että sairas voi kuolla ilman papin siunausta ja rippiä ja joutua, jollei juuri helvettiin, niin ainakin kiirastuleen pitkäksi aikaa. Sen tähden hän päätti jatkaa matkaa joutuakseen mahdollisimman pian johonkin kirkonkylään, jossa Macko voisi saada viimeisen sakramentin.
He ajoivat yötä pitkin. Zbyszko istui heinäkuormalla, jossa sairas makasi, ja hoiteli setäänsä aina valkenevaan aamuun saakka. Toisinaan hän antoi ukolle viiniä, jota kauppias Amylej oli heille matkalle varannut. Macko joi ahnaasti, sillä viini toi hänelle nähtävästi helpotusta. Toisen pikarin jälkeen sairas tuli tajuihinsa ja kolmannen jälkeen nukkui niin sikeästi, että Zbyszko tuon tuostakin kumartui katsomaan, ettei sairas vain olisi kuollut.
Zbyskossa heräsi surullisia ajatuksia. Ennen Krakovan tyrmässä oloaan hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka kovasti rakasti setäänsä, joka oli hänelle ollut sekä isä että äiti. Mutta nyt hän tunsi, kuinka yksin hän tulisi olemaan maailmassa setänsä kuoleman jälkeen, ilman sukulaisia – paitsi apottia, joka hoiteli Bogdaniecia – ilman ystäviä ja neuvonantajia. Hänen mieleensä painui myös ajatus, että jos Macko kuolee, niin siihen ovat syynä saksalaiset, jotka olivat viedä hänenkin henkensä ja jotka olivat surmanneet hänen esi-isänsä, Danusian äidin ja paljon tuttuja ihmisiä. "Tuskin on koko kuningaskunnassa" – ajatteli hän – "ainoatakaan ihmistä, joka ei olisi kärsinyt vääryyttä saksalaisten tähden ja joka ei tahtoisi heille kostaa?"
Päivä valkeni kirkkaana ja viileänä. Mackon oli nähtävästi parempi olla, koska hän hengitti tasaisemmin ja rauhallisemmin. Hän heräsi vasta, kun aurinko oli noussut jo melkoisen matkan, avasi silmänsä ja sanoi:
– Tuntuu helpottavan... Mutta missä nyt olemme?
– Olkusz on kohta edessämme. Tiedättehän?... missä kaivavat hopeaa maasta ja maksavat sillä verojakin.
– Kunpa omistaisi mitä maassa on! Silloin kelpaisi! Rakentaisimme Bogdaniecin hyvään kuntoon.
– Näytätte tosiaan olevan parempi, – nauroi Zbyszko.
– Kyllä on maassakin rikkautta!... vaikka linnan sillä rakentaisi... Mutta nyt on ajettava papin luo levähtämään ja ripille... Kaikki on Jumalan kädessä, mutta parasta on olla valmiina.
– Syntinen olen ja mielelläni sen tunnustan,-vastasi Macko. – Näin yöllä unta, että paholaiset kiskoivat saappaita jaloistani... Ne puhuivat keskenään saksaa... Mutta tuntuupa elämäni todella paremmalta. Oletko sinä lainkaan nukkunut?
– Enhän minä, kun hoitelin teitä.
– Heitähän nyt itsesi pitkällesi, kyllä minä herätän, kun tulemme perille.
– Eihän minusta ole nyt nukkumaan.
– No, mikä sinua vaivaa?
Zbyszko katsoi setäänsä lapsellisin silmin.
– Mikäpä muu kuin rakkaus? Huokauksista ihan kurkkuni kuivaa... Mutta nousen hevosen selkään hetkeksi, niin tuntuu paremmalta.
Ja hän laskeutui kuormalta ja nousi ratsulleen. Macko piteli hiukan kylkeään, mutta nähtävästi hän ajatteli muuta, koska päätään huojuttaen vihdoin virkkoi:
– Ihmettelenpä, kuinka sinä olet niin hanakka lemmiskelyyn, kun isäsi ei ollut sellainen enkä minäkään...
Mutta Zbyszko ei siihen vastannut mitään, vaan ojensihen itseään satulassa, pani kätensä puuskaan, nosti päänsä pystyyn ja alkoi laulaa täyttä rintaa:
Öin ja päivin surussani
ikävöin mä armastani,
muttei sekään helpottaisi,
jollen neittä nähdä saisi.
Hei!...Tämä "hei!" kiiri metsää pitkin, töykkäsi puita vasten, kuului sitten kaukaisena kaikuna ja painui vihdoin vitikkoihin.
Macko tunnusteli taas kylkeään, johon saksalaisen nuoli oli sattunut, ja sanoi hiljaa valittaen:
– Ennen vanhaan ihmiset olivat viisaampia, näetkö. Mutta sitten hän tuumi hetken aikaa nähtävästi vanhoja asioita ja lisäsi:
– Vaikka olihan niitä hölmöjä silloinkin.
He ajoivat ulos metsästä ja näkivät kaivantojen katoksia. Kauempana oli Olkusz hampaallisine muureineen, jotka kuningas Kazimierz oli rakentanut, ja ylinnä Wladyslaw Lokietekin pystyttämä kirkontorni.
IX.
Olkusz-kirkon kaniikki ripitti Mackon ja tarjosi vieraanvaraisesti yösijaa, joten he vasta seuraavana aamuna joutuivat jatkamaan matkaa ja kääntyivät Sleesiaan päin, jonka rajaa oli seurattava aina Suur-Puolaan saakka. Tie kulki suureksi osaksi autioitten metsäin halki, joissa auringon laskun jälkeen kuului villien metsähärkäin mylvintää, ja tiheiköissä öisin susien silmät kiiluivat. Petoja vaarallisempia olivat kuitenkin saksalaiset tai saksalaistuneet ritarit Sleesiasta, joiden linnoja kohosi paikoin rajan takana. Tosin puolalaiset olivat hävittäneet suuren osan näistä linnoista, mutta varuillaan oli kuitenkin oltava, eikä auringon laskun jälkeen saanut heittää asetta kädestä.
Nyt he saivat kuitenkin ajaa rauhassa. Zbyszko alkoi jo tuntea matkan ikäväksi. Mutta eräänä yönä noin päivän matkan päässä Bogdaniecistä kuului yht'äkkiä hevosten pärskyntää ja kavioitten kapsetta.
– Sieltä tulee joitakin jäljessämme, – virkkoi Zbyszko. Macko, joka ei nukkunut, katsoi tähtiin ja sanoi kokeneen miehen tavoin:
– Aamu on lähellä. Rosvot eivät hyökkäisi näin loppuyöstä, sillä pimeän aikana on niiden ehdittävä kotiin.
Zbyszko pysäytti kuitenkin vaunut, kokosi väkensä tulijoihin päin ja asettui itse etunenään odottamaan.
Jonkin ajan kuluttua hän näki hämärässä muutamia ratsumiehiä. Yksi ajoi muista hiukan edellä, mutta nähtävästi tahtomatta salata itseään, koska lauloi kuuluvasti. Zbyszko ei voinut erottaa sanoja, mutta kuuli jokaisen säkeen lopussa: "hoe! hoe!", jotka sattuivat hänen korvaansa iloisesti.
– Omia miehiä! – sanoi hän itsekseen, mutta huusi kuitenkin hetken kuluttua: "Seis!"
– Seiso itse! – kuului veikeä vastaus.
– Ketä olette oikeastaan?
– Entä te väärästään?
– Miksi ajatte päälle?
– Miksi suljet tien?
– Vastaa, jousi on jännitetty!
– Niinhän meilläkin.
– Vastaa ihmisiksi, muuten sinun käy huonosti.
Samassa kajahti vastaukseksi iloinen laulu.
Hätä kerran kera toisen
alkoi tanssin aikamoisen...
Hoc! hoc! hoc!
Miksikä he tanssiskelit?
Sydäntänsä keventelit...
Hoc! hoc! hoc!Zbyszko oli aivan neuvoton kuultuaan tuollaisen vastauksen. Mutta sitten laulu lakkasi, ja sama ääni kysyi:
– Mitenkä se vanha Macko siellä jaksaa? Vieläkö siinä on henkeä? Macko kohautti itseään heinissä ja virkkoi:
– Hyvänen aika! Omaa väkeä! Zbyszko karahdutti hevosellaan kysyjän luo:
– Kuka Mackoa kysyy?
– Hänen naapurinsa Zych Zgorzelicesta. Viikon verran olen ajanut teitä takaa saamatta kiinni ja kysellyt teitä jos jostakin.
– Setä! Zgorzelicen Zych on täällä! – huusi Zbyszko. Vaihdettiin herttaisia tervehdyksiä, sillä Zych oli todellakin heidän naapurinsa, josta hyvän sydämensä ja iloisen mielensä tähden kovasti pidettiin.
– No, mitenkä nyt jaksatte, hoe? – kysyi hän pudistaen Mackon kättä. – Hoc hyvin vai hoc huonosti?
– Hoc huonosti! Mutta ei sentään vallan pahasti! – vastasi Macko. Olipa hauska tavata teitä. Hei helkkarissa, onpa kuin olisimme jo kotona Bodaniecissa!
– Onko totta, että saksmanni pommitti rintavarusteenne vialle?
– Kyllä se raato pommitti! Nuolentynkä on vieläkin kylkiluussani...
– Hyvä Jumala, mitä sanotte? Ettekö ole koettanut juoda sulatettua karhunihraa?
– Nähkää nyt! – virkkoi Zbyszko. – Karhunihraa kaikki neuvovat. Heti kun tulemme Bogdanieciin, otan kirveen ja menen yöksi mehiläispesille karhua odottamaan.
– Kyllä kai meidän Jagienkallakin sitä on... Jollei, niin lähetän hakemaan.
– Mitä? Jagienka? – kysyi Macko. – Eikö emäntänne nimi ole Malgochna?
– Oi-joi! Pyhän Mikaelin päivänä tulee kolmas syksy siitä, kun Malgochna hautaan kannettiin. Oiva eukko, mutta huonosti kävi – olkoon Jumala hänen sielulleen armollinen! Mutta Jagienka on tyttäreni...
Laakson takaa kohoo vuori
siell' on tyttäreni nuori...
Hoc! hoc!– Kyllä minä Malgochnalle sanoin, – jatkoi Zych, – että älä kiipeä puuhun. Mutta hän kiipesi, oksa poikki ja – uh! Sanon teille, että ihan kuoppa tuli maahan... ja kolmen päivän päästä heitti henkensä.
– Rauha ja armo hänelle! – huoahti Macko. – Kyllä nyt muistan, kyllä muistan... Kun hän sille päälle tuli, niin rengitkin rapisivat mikä minnekin. Kyllä siinä oli emäntää! Ja puustako hän putosi, sanoitte?...
– Petäjästä lensi maahan kuin käpy talvella... Hyvä Jumala sitä surua ja murhetta! Tiedättekö, että heti hautajaisten jälkeen minä join surusta niin vahvasti, että kolmeen päivään ei minua saatu hereille... Luulivat, että minäkin olin jo mennyttä kalua. Mutta kyllä minä sitten itkin: kyyneleni eivät olisi mahtuneet mihinkään sankoon! Mutta Jagienka on myös erinomainen emäntä. Kaikki on nyt hänen hartioillaan.
– Tuskinpa edes muistan häntä tarkemmin enää. Kun lähdin maailmalle, oli hän ehkä kirvesvarren pituinen. Hevosen vatsan alitse hän muistaakseni käveli vapaasti pystypäin. Onpa siitä aikaa!... Tyttö on nyt kasvanut kovasti, tietystikin.
– Pyhän Agneksen päivänä hän täytti 15 vuotta, mutta minä en ole nähnyt häntä lähes vuoteen!
– Vai niin! No mistä te nyt tulette?
– Sodasta. Vai pitäisikö minun olla orjana kotona, kun olen vapaa.
Vaikka Macko oli huonoissa voimissa, iski tuo sana "sodasta" heti hänen mieleensä ja hän kysyi uteliaasti:
– Olitteko ehkä ruhtinas Witoldin kanssa Worsklassa?
– Olinpa tietenkin, – vastasi Zych iloisesti. – Siellä ei Isä Jumala meitä suosinut, vaan me saimme selkään Timur Ramman sotapäälliköltä, ovelalta Edygalta oikein julmasti. Ensin ne julmettuneet ampuivat hevoset altamme. Tataari ei koskaan hyökkää kimppuusi niinkuin kristitty sotilas, vaan ampuu nuolensa kaukaa. Jos karahdutat häntä kohti, niin pakoon painuu ja ampuu uudelleen jonkin matkan päästä. Siihen mieheen et pääse käsiksi. Olisittepa kuulleet, kuinka meidän sotajoukossamme ritarit kehuskelivat: "Eihän tuollaisten tähden viitsi laskea keihästä tai vetää miekkaa esille, vaan päälle ajamme ja annamme hevosten tallata ne maan tasalle." Näin rehentelivät, kunnes nuolia alkoi sataa, että ilma pimeni. Ja miltä näytti taistelun jälkeen? Tuskin jäi miehistämme yksi kymmenestä eloon. Uskotteko, että sinne jäi suurin osa sotajoukkoamme ja 70 liettualaista ja venäläistä ruhtinasta sekä pajareja ja erilaisia hovimiehiä niin paljon, että kahteen viikkoon et niitä olisi laskenut...
– Olen kuullut, – keskeytti Macko. – Ja useita meidän vapaaehtoisia ritarejamme kaatui myös.
– Niin, vieläpä yhdeksän ristiritaria. Mutta meidän omia miehiämme meni myös aika liuta, sillä tiedättehän, että missä toinen kääntää selkänsä, siellä meidän mies hyökkää päin. Suuriruhtinas luotti eniten meidän ritareihimme, jotka olivat hänen henkivartionaan tiiviisti hänen ympärillään. Näinpä heistä muutamia, jotka olivat niin täynnä nuolia kuin metsäsiilin selässä on piikkejä. Ihan nauratti katsella!
Ja hän nauroi todellakin kuin iloistakin asiaa, mutta alkoi sitten laulaa:
Kyllä muistan, tataaritkin
antoi selkään, että itkin!...– Entä sitten? – kysyi Zbyszko.
– Sitten suuriruhtinas pakeni, mutta rohkaistui pian ja alkoi tehdä tenää. Hän on kuin pähkinäpuun oksa: jota syvemmälle painat alas, sitä korkeammalle sinkoaa. Me riensimme heti Tawanin kahlauspaikalle estämään vihollisen ylimenoa. Kourallinen ritareja Puolasta tuli avuksemme. Hyvä niinkin! Seuraavana päivänä Edyga tulikin suunnattoman tataarilaisjoukon mukana, mutta hän ei mahtanut meille mitään. Siinä käytiin hauska ottelu! Heti, kun hän yritti yli, me annoimme päihin. Eikä hän sen pitemmälle päässyt. Me surmasimme suuren joukon ja otimme vankeja. Itse otin viisi, jotka vien nyt mukanani Zgorzeliceen. Kun tulee valoisa, niin saatte nähdä niiden kuonot.
– Krakovassa puhuttiin, että tataarit alkavat sodan kuningaskunnan kanssa.
– Edyga ei ole mikään tyhmä mies. Hän tiesi, että useimmat ritarimme olivat jääneet kotiin, kun kuningatar ei olisi tahtonut, että Witold alkoi sodan omin nokin. Kyllä se vanha Edyga on aika ovela! Kun hän Tawanissa näki, että ruhtinaalla on suuria voimia, niin heti kääntyi muille maille...
– Ja te lähditte kotiin.
– Niin, kun siellä ei ollut muutakaan tehtävää. Ja Krakovassa kuulin teistä, että olitte juuri lähteneet.
– Mistä tiesitte, että me tässä kuljimme?
– Siitä, että kyselin teitä kaikilla levähdyspaikoilla. Ja sitten Zych kääntyi Zbyszkon puoleen:
– Mutta herranen aika! Kyllä oletkin kasvanut siitä, kuin sinut viimeksi näin! Ja heti olit valmis ampumaan. Näkyy, että olet ollut sodassa.
– Aina lapsesta saakka. Kertokoon setä, jos on tarpeen.
– Ei tarvitse, sillä Krakovassa tapasin Powala Taczewilaisen, joka kertoi sinusta paljon... Eikä Jurand Spychowilainen antaisi sinulle tytärtään... Mutta minä en olisi sinulle yhtä itsepäinen, sillä mieleeni olet... Kun saat nähdä minun Jagienkani, niin kyllä se toinen unohtuu!...
– Eipä suinkaan! En unohda, vaikka saisin nähdä kymmenen sellaista kuin teidän Jagienkanne.
– Mutta Jagienka saa myötäjäisiksi Moczydolyn, missä on mylly. Kun lähdin, niin oli siellä laitumella kymmenen tammaa varsoineen... Moni on jo pyytänyt minun Jagienkaani omakseen, ole huoletta!
Zbyszkon olisi tehnyt mieli vastata: "En minä ainakaan!", mutta Zych alkoi taas laulaa:
Jagienkaa on tiedusteltu,
rukoeltu, kosiskeltu...– Kyllä teillä noita ilolauluja riittää, – ihmetteli Macko.
– Mitä autuaat tekevät taivaassa?
– Laulavat.
– No niin. Mutta tuomitut itkevät. Minä menen ennemmin laulavain kuin itkeväin luo. Pyhä Pietari tulee varmaankin minusta sanomaan: Kyllä se on päästettävä paratiisiin, muuten se tulee laulamaan helvetissä, eikä se sellainen sovi lainkaan. Katsokaa, aamu jo valkenee.
Ja päivä alkoi todellakin nousta. Jonkin ajan kuluttua he ajoivat aukealla lakeudella, jolla oli jo aivan valoisa. Suurin osa lakeutta oli järvenä. Siellä oli jo kalastajia työssä. Nähdessään aseistettuja miehiä he heittivät nuottansa ja nousivat vedestä alkaen kiireimmiten koota seipäitä ja hankoja ja valmistautua tappeluun.
– He luulevat meitä rosvoiksi, – sanoi Zbyszko nauraen. – Hei! Kalamiehet! Keitä olette?
Kalastajat seisoivat jonkin aikaa vaieten ja katselivat epäluuloisesti tulijoihin, mutta vihdoin vanhin heistä kuitenkin vastasi:
– Apotin väkeä Tulczasta.
– Meidän sukulaisemme, jolla on Bogdaniec panttina, – virkkoi Macko. – Nämä ovat kaiketi hänen metsiään, joita hän on hiljakkoin ostellut.
– Vai ostanut! Vielä mitä! – vastasi Zych. – Hän ja Brzozowan Wiik ovat niistä kovasti kiistelleet, ja nähtävästi on hän nyt voittanut. Vuosi sitten heidän piti koko tästä seudusta käydä kaksintaistelu, mutta en tiedä, miten se lie päättynyt, kun lähdin juuri muille maille.
– Mutta me olemme sukulaisia, – sanoi Macko. – Ei hän meitä tule ahdistamaan, vaan kukaties helpottamaan hiukan lunastusmaksua.
– Niinpä niin. Kun hänen kanssaan puhuu kauniisti, niin saattaa hän vielä panna omistaan lisäksi. Hän on ritarillinen apotti ja tottunut käyttämään miekkaa jos sanaakin... ja messuaa, että ihan sydän sulaa. Kun hän hellittää säveliään alttarilta, niin pääskyset pyrähtävät pesistään räystään alta. Kyllä siitä Jumalan kunnia kasvaa.
– Muistanhan minä! Kymmenen askelen päästä hän puhalsi alttarikynttilät sammuksiin. Onko hän käynyt Bogdaniecissa?
– Kyllä joskus. Viisi uutta renkiä vaimoineen hän sinne kerrankin lähetti. Meillä Zgorzelicessa hänellä on tapana käydä, sillä hän pitää Jagienkasta, jonka hän on ristinyt ja jota puhuttelee pikku tyttärekseen.
– Jospa hän antaisi työmiesten jäädä meille, – sanoi Macko.
– Miksei! Mitä viisi päätä merkitsee niin rikkaalle miehelle! Muuten, jos Jagienka pyytäisi, niin varmaan antaisi jäädä.
Keskustelu taukosi vähäksi aikaa, sillä tumman metsän takaa nousi aurinko heittäen punertavalta taivaalta hohdettaan seudun yli. Ritarit tervehtivät aurinkoa tavanmukaisesta "Olkoon kiitetty!", tekivät ristinmerkin ja alkoivat lukea aamurukouksiaan.
Zych lopetti ensimmäisenä, löi nyrkillä muutaman kerran rintaansa ja kääntyi sitten matkatovereittensa puoleen:
– Nyt minä katselenkin teitä oikein tarkasti... Molemmat olette muuttuneet... Kyllä teidän, Macko, pitää tulla taas terveeksi... Ja Jagienka pitäköön teistä huolta, kun teillä ei ole yhtään naisihmistä... Niin, niin, teillä on nuolentynkä kylkiluissa...
Sitten Zych puhui Zbyszkolle:
– Annapa, kun katselen sinuakin... Muistan vielä, kuinka sinä hevosen häntää pitkin kapusit ratsun selkään, mutta entinen pikku veli on nyt oikein peeveli ja täysi ritari! Kasvoistasi olet tosin hiukan naisellinen, mutta hartioistasi sitä miehekkäämpi... Tuollaisen kelpaa vaikka karhun kanssa painiskella...
– Karhun? – älähti Macko. – Eihän karhu sille mitään mahtaisi. Hän oli paljon nuorempi silloin, kun nykäisi parran siltä friisiläiseltä, joka ivasi hänen huonoa parrankasvuaan...
– Kyllä tiedän, – keskeytti Zych. – Ja sitten ottelitte yhdessä ja otitte friisiläisiltä sekä hengen että omaisuuden. Powala kertoi minulle jo kaikki:
Tuli saksa, rikas konna –
haudattihin parratonna...
Hoc! hoc!Hän silmäili iloisesti Zbyszkoa, joka puolestaan katseli uteliaasti Zychin kookasta vartaloa ja laihahkoja kasvoja, joiden keskessä oli suuri nenä ja pyöreät, nauravat silmät.
– Kun on tuollainen naapuri, niin eipä tarvitse pelätä ikävää, – sanoi Zbyszko. – Kunpa vain setä paranisi!
– Iloinen naapuri on siitäkin hyvä, ettei sellaisen kanssa synny riitaa, – sanoi Zych. – Mutta kuulkaahan nyt, mitä minä teille hyvänä ja kristittynä ihmisenä sanon. Kotona ette ole olleet pitkään aikaan, ja Bogdaniecissa on kaikki niin ja näin. En sano sitä maanviljelyksestä, sillä apotti on kyllä siitä huolen pitänyt, raivannut metsää ja asuttanut maita... Mutta kun hän itse vain harvoin siellä on oleskellut, niin ei talo ole asuttavassa kunnossa... Ei ole edes kunnon penkkejä, ei olkikahloja vuoteeksi eikä ruokaa syötäväksi – ja sairas tarvitsee mukavamman olon. Sen tähden: ajakaa kanssani Zgorzeliceen. Oleilette siellä mielikseni kuukauden tai kaksi, jolla välin Jagienka järjestää Bogdaniecin. Zbyszko voi ajaa sinne seuraamaan maanviljelystä, ja apotti kutsutaan myös meille Zgorzeliceen, jotta saisitte hänen kanssaan selvittää asianne... Teitä, Macko, saa tyttäreni hoitaa kuin omaa isäänsä, ja sairaalle onkin naisten homma herttaisinta. No, hyvät ystävät, täyttäkää pyyntöni.
– Kuten tunnettua, olette kovin hyväsydäminen ja sellainen olette aina ollut, – vastasi Macko hiukan liikuttuneena, – mutta jos minä kuolen tästä kirotusta raudankappaleesta kylkiluissani, niin tahdon heittää henkeni omissa pehkuissani. Sitä paitsi kotona, vaikkakin sairaana, voi aina sentään seurata asioitaan paremmin, kysellä ja katsella ja sovitella... Jos Jumala on päättänyt, että minun on lähdettävä toiseen maailmaan, niin minkäpä sille mahtaa! Puutteisiin olen tottunut sodassa. Ken on muutaman vuoden maannut yönsä paljaalla maalla, sille on olkikupokin hyvin mukava. Mutta minä kiitän kaikesta sydämestäni teidän hyväntahtoisuuttanne, ja jollen minä voisi sitä palkita, niin suokoon Jumala, että Zbyszko sen tekee.
Zgorzelicen Zych, joka luonteeltaan oli tosiaankin mitä hyväntahtoisin ja avuliain, alkoi uudelleen suostutella ja pyydellä, mutta Macko oli taipumaton: jos on kuoltava, niin oman katon alla! Jo vuosikausia hän oli ikävöinyt Bogdanieciinsa eikä mikään olisi voinut muuttaa hänen mielipidettään. Jumala oli armollinen, kun antoi hänen hengissä tulla perille.
Macko pyyhki kyyneliään kämmeniinsä, katsoi ympärilleen ja lisäsi:
– Jos nämä ovat Wiikin metsiä, niin heti puolenpäivän jälkeen me olemme kotona.
– Ei enää Wiikin, vaan apotin, – huomautti Zbyszko. Sairas hymähti ja virkkoi hetken kuluttua:
– Jos ne ovat apotin, niin ehkä vielä aikanaan meidänkin.
– Hehheh! Äsken te puhuitte kuolemasta, – nauroi Zych. – ja nyt te aiotte elää kauemmin kuin apotti.
– Minä en ajattele itseäni, vaan Zbyszkoa.
Samassa kajahti metsästä torventoitotuksia, jotka keskeyttivät heidän keskustelunsa. Zych pysähdytti hevosensa ja alkoi kuunnella.
– Joku on metsästämässä, – sanoi hän. – Odottakaa!
– Ehkä apotti. Se olisi hyvä, niin tapaisimme hänet heti.
– Hiljaa!
Hän kääntyi muiden matkamiesten puoleen ja huusi:
– Seis!
Pysähdyttiin. Torventoitotukset alkoivat kuulua lähempää, ja jonkin ajan kuluttua saattoi erottaa koirien haukuntaa.
– Seis! – huusi Zych uudelleen. – Tännepäin tulevat. Zbyszko hyppäsi alas hevosensa selästä.
– Jouseni tänne! – huusi hän. – Ehkä otus sattuu tulemaan meitä kohti. Pian! Pian!
Ja siepattuaan jousen asepojan käsistä hän laski sen maata vasten, jännitti kaksin käsin raskaan kaaren, pani nuolen uomaansa ja juoksi metsään.
– Jännitti!... Ilman kampia jännitti! – kuiskasi Zych ihmetellen sellaista voimannäytettä.
– Kyllä se on potra poika! – sanoi Macko ylpeästi.
Toitotus ja haukunta kuului nyt yhä lähempää. Samassa rytisi ja kuului raskaita askelia metsän oikeanpuoleisesta laidasta, ja tiheiköstä tuli vinhaa vauhtia esiin vanha, partainen metsähärkä, jolla oli suuri pää, verestävät silmät ja kieli suusta riipuksissa. Se loikkasi ojan yli, mutta lyyhistyi polvilleen, karkasi samassa ylös ja oli jo kadota tiheikköön vasemmalla puolen tietä, kun nuoli suhahti ilmassa. Peto nousi takajaloilleen, lensi ympäri, mylvi kamalasti ja rötkähti maahan.
Zbyszko katsoi puun takaa, jännitti jousensa ja lähestyi härkää valmiina ampumaan, mutta se potki enää vain takajaloillaan hurjasti. Katseltuaan hetken aikaa suurta petoa hän palasi rauhallisesti matkatovereittensa luo huutaen:
– Se sai ja jäi siihen paikkaan!
– Mainiota! – innostui Zych. – Yhdellä ainoalla nuolella! – Mutta sain ampua läheltä, jolloin nuolella on kova voima. Se onkin varren puoliväliin saakka uponnut härän kylkeen.
– Metsästäjät ovat lähellä. Ne ottavat sen sinulta varmaankin.
– En minä sitä noin vain anna, – vastasi Zbyszko. – Se on kaadettu tiemaalle eikä tie ole kenenkään.
– Mutta jos se on apotti, joka sieltä tulee?
– No, ottakoon sen sitten.
Koiria tuli metsästä ja ne hyökkäsivät rähisten härän kimppuun, mutta alkoivat pian tapella keskenään.
– Kohta ovat metsästäjätkin täällä. – virkkoi Zych.
– Oho! Tuolla on jo joitakin, tuolla kaukana tiellä... Eivät näe kaadettua petoa... Hei! Tulkaa tänne! Täällä se makaa...
Mutta yht'äkkiä hän vaikeni ja nosti kätensä varjostaen silmiään.
– Hyvä Jumala! Mitä näenkään? Onko se harhanäky?...
– Siellä joku ratsastaa mustalla hevosella muiden edellä, – sanoi Zbyszko.
Mutta samassa Zych huusi:
– Herranen aika! Sehän on Jagienka! Ja hän alkoi huutaa:
– Jagienka! Jagienka!
Sitten hän kannusti hevostaan. Mutta ennen kuin hän oli Päässyt kunnolla vauhtiin, tuli sieltä tuiskuna nuori tyttö mustalla ratsulla jousi kädessä ja metsästyskeihäs selässä. Tukkaan, joka nyt hulmusi tuulessa, oli takertunut villihumalan kupuloita. Tytön kasvot olivat rusottavat, paidankaulus auki, ja yllä oli hänellä lampaannahkainen nuttu, jonka villa oli ulospäin. Tultuaan perille hän pysäytti hevosen kuin yhdellä iskulla siihen paikkaan. Tyttö oli hämmästyneen, epävarman, iloisen näköinen, mutta vihdoin hänen täytyi kuitenkin uskoa silmiään ja korviaan, ja vielä lapsellisella äänellä hän huusi:
– Isä! Rakas isä!
Tyttö pudottautui nopeasti alas hevosen selästä ja hyppäsi Zychin kaulaan, kun tämäkin ennätti samassa astua alas hevoseltaan. Pitkän aikaa Zbyszko, joka oli tytön tulossa nähnyt merkillisimmän näkynsä, kuuli vain suuteloiden maiskutusta ja kaksi sanaa: "Isä! Jagienka! Isä! Jagienka!"
Molemmat matkaseurueet ja Macko ehtivät jo heidän luokseen, kun nämä yhä vielä toistivat: "Isä! Jagienka!" – ja syleilivät toisiaan. Vihdoin he kuitenkin rauhoittuivat, ja Jagienka kysyi:
– Sodastako tulette? Kuinka voitte?
– Sodastahan minä... ja terve kuin pukki. Entä sinä? Ja pikku pojat? Terveitä kai? Muuten et noin lentäisi metsässä. Mutta mitä sinä täällä erämaassa oikein teet?
– Näettehän itse: minä metsästän, – vastasi Jagienka nauraen.
– Toisten metsissä?
– Apotti on antanut minulle luvan. Antoipa nytkin minulle ratsumiehiä ja koiria mukaan.
Nyt Jagienka kääntyi palvelusväkensä puoleen sanoen:
– Ajakaa koirat pois härän kimpusta, ne repivät sen nahan rikki.
Ja sitten Zychille:
– Kyllä olen iloinen, niin iloinen, että saan vielä teidät nähdä!... Kotona on kaikki hyvin.
– Enkö minä sitten ole iloinen? – virkkoi Zych. – Annahan, tyttöseni, kun vielä katson...
Ja he suutelivat taas, minkä jälkeen Jagienka sanoi: – Kotiin on aika matka, sillä vähintään kaksi peninkulmaa olemme tuota petoa ajaneet takaa, mistä hevosetkin ovat väsyneet. Mutta komea on härkä, näittekö jo?... Siinä on kolme nuolta, joista viimeinen sen luultavasti kaatoi.
– Kyllä se viimeisestä kaatui, mutta se nuoli oli tuon nuoren ritarin.
Jagienka pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja katsoi uteliaasti Zbyszkoon.
– Tiedätkö, kuka hän on? – kysyi Zych.
– En.
– Eipä ihme eikä kumma, sillä hän on kasvanut ja muuttunut kovasti. Mutta vanhan Macko-sedän Bogdaniecista sinä tunnet ehkä vielä?
– Hyvänen aika! Onko Macko-setä täällä!... – huudahti Jagienka. Ja hän riensi kuorman luo kysyen:
– Tekö se olette?
– Kyllä se minä olen, vaikka matkustan nyt näin komeasti vaunuissa, kun saksalaiset minua pommittivat.
– Mitkä saksalaiset? Tataarilaistenhan kanssa on nyt sotaa käyty? Tiedän sen siitä, että isäni oli suostua siihen, että pääsisin hänen kanssaan sotaan.
– Niin, kyllä se sota käytiin tataarien kanssa, mutta siellä me emme olleet, sillä minä ja Zbyszko ottelimme Liettuassa.
– Entä missä Zbyszko nyt on?
– Etkö tuntenut häntä vielä? – nauroi Macko.
– Siis Zbyszko? – huudahti tyttö katsoen uudelleen nuorta ritaria.
– Niin juuri!
– Annahan hänelle vanhan tuttavuuden nimessä tervetuliaissuutelo! – huusi Zych iloisesti.
Jagienka kääntyi eloisasti Zbyszkon puoleen, mutta samassa hän vetäytyi taaksepäin ja peitti kädellä silmänsä sanoen:
– Minua niin hävettää...
– Mehän olemme lapsuudenystäviä! – selitti Zbyszko.
– Vai niin, vai ystäviä! Kyllä muistan, kuinka kahdeksan vuotta sitten tulitte meille Mackon kanssa, ja äiti vainaja antoi meille pähkinöitä ja hunajaa. Mutta heti kun vanhemmat olivat poistuneet huoneesta läimäytitte minua kasvoihin ja söitte yksin pähkinät.
– Ei hän enää niin tekisi, – vakuutti Macko. – Hän on ollut ruhtinas Witoldin luona ja Krakovan hovissa oppimassa hienoja hovitapoja.
Mutta Jagienkan mieleen oli juolahtanut muita ajatuksia, ja hän kysyi Zbyszkolta:
– Tekö metsähärän kaadoitte?
– Minä.
– Katsotaanhan, missä nuolenne on.
– Sitä ei näy, sillä se meni syvälle kylkeen.
– Jätähän se asia rauhaan, – sanoi Zych, – sillä me näimme kaikki, kuinka hän ampui pedon, ja me näimme vielä enemmänkin, vielä merkillisempää – hän jännitti jousen tuossa tuokiossa ilman kampia!
Jagienka katseli nyt kolmannen kerran Zbyszkoa, mutta suuresti ihmetellen.
Zbyszko huomasi, että Jagienkan äänessä oli jonkinlainen epäilyksen sävy, minkä takia hän laski jousensa maata vasten ja viritti sen, niin että rautainen kaari natisi. Ja näyttääkseen, että oli oppinut hovitapoja, hän notkisti toisen polvensa Jagienkan edessä ja ojensi jousen tytölle.
Mutta sen sijaan, että Jagienka olisi ottanut jousen, hän sävähti punaiseksi tietämättä itsekään syytä ja alkoi napittaa paidan kaulusta, joka oli kaulan alta avautunut vinhasta ajosta metsässä.
X.
Bogdanieciin tulon jälkeisenä päivänä Macko ja Zbyszko alkoivat tarkastella vanhaa sukukartanoaan, ja pian he huomasivat Zychin olleen oikeassa sanoessaan, että alku tulisi olemaan aika vaikea.
Maanviljelys meni vielä jotenkuten. Oli muutamia peltoja, joita entiset talonpojat olivat viljelleet ja apotti äskettäin asuttanut. Ennen vanhaan oli Bogdaniecissa paljon enemmän viljeltyä maata, mutta kun Plowcen taistelussa koko suku oli kaatunut melkein viimeiseen mieheen, oli tullut suuri puute työntekijöistä. Sen jälkeen kuin Sleesian saksalaiset olivat hävittäneet maata ja sisäinen Grzymalitien ja Nalenczien välinen sota oli raivonnut tuhoisasti, olivat Bogdaniecin pellot suureksi osaksi alkaneet kasvaa metsää. Macko ei voinut yksinään saattaa asioita kuntoon. Turhaan hän oli parikymmentä vuotta sitten yrittänyt houkutella vapaita talonpoikia Krzesniasta ja tarjota heille maitaan vuokralle, sillä nämä istuivat mieluummin omalla konnullaan kuin viljelivät toisen maata. Jonkin verran koditonta väkeä siirtyi kuitenkin hänen mailleen, ja sodasta hän toi lisäksi vankeja, joille hankki asunnot ja vaimot. Näin kylä alkoi jotenkuten uudelleen nousta. Mutta vaikeudet olivat yhä vieläkin niin suuret, että kun Mackolle tarjoutui tilaisuus pantata Bogdaniec, niin hän teki sen halukkaasti ensinnäkin siksi, että arveli mahtavan apotin voivan helpommin hoitaa maatilaa, ja toisekseen toivoen, että hän ja Zbyszko saavat sodasta väkeä ja rahaa.
Ja apotti isännöi Bogdaniecissa mainiosti. Hän lisäsi työvoimaa, karjaa ja hevosia, rakensi aitan, navetan, tallin. Mutta kun hän itse ei asunut Bogdaniecissa, niin hän ei välittänyt asuinrakennuksista – ja Macko, joka toisinaan oli uneksinut palatessaan näkevänsä vallihaudan ja suoja-aitauksen kunnossa, näkikin kaikki nyt sellaisena kuin oli ne jättänyt, vieläpä yhä enemmän rappeutuneina.
Talossa oli laaja tupa, kaksi suurta huonetta sivukamareineen ja keittiö. Huoneissa oli pienet rakolla varustetut ikkunat ja kummankin keskustassa kovaksi tallatulla savilattialla tulisija, josta savu meni kattoaukon kautta ulos. Huoneen yläosa, joka oli pikimusta, oli hyvinä aikoina ollut samalla savustamona, jossa oli koukuissa riippunut metsäsian-, karhun- ja hirvenkinkkuja sekä monenlaisia makkaroita. Nyt olivat koukut tyhjät samoin kuin laudatkin, joille toisissa taloissa pannaan tina- ja saviastioita. Mutta seinät laudakoiden alapuolella eivät enää olleet tyhjiä, sillä Zbyszko käski miehiään ripustamaan niille haarniskoita, kypärejä, lyhyitä ja pitkiä miekkoja, keihäitä, jousia, kilpiä, kirveitä ja hevossuojuksia. Aseet savuttuivat kyllä seinillä ja niitä oli usein, puhdistettava, mutta sen sijaan ne olivat aina käsillä eivätkä madot syöneet niiden puisia osia. Kallisarvoiset puvut huolellinen Macko käski viedä siihen kamariin, jossa hän nukkui.
Tuvassa oli ikkunain edessä penkkejä sekä suurehko honkainen pöytä, jonka ääressä isäntäväki söi ateriansa yhdessä palvelusväen kanssa. Ihmiset, jotka sotavuosina tottuvat puutteeseen, eivät tarvitse paljon, mutta Bogdaniecissa ei ollut edes leipää, jauhoja tai muita elintarpeita eikä talousastioita. Talonpojat antoivat, mitä voivat, mutta pääasiassa Macko odotti apua naapureilta, jotka tällaisissa tapauksissa muistavat tulijoita, eikä hän nyt laskenutkaan väärin, varsinkaan mitä Zgorzelicen Zychiin tuli.
Kun vanha Macko tulonsa jälkeisenä päivänä istui talon edustalla nauttimassa kauniista syksyisestä säästä, karahdutti Jagienka kartanolle mustalla hevosellaan. Renki, joka oli siinä puita pilkkomassa, aikoi auttaa Jagienkan alas, kun tämä jo oli hypännyt maahan ja nopeasta ajosta hiukan hengästyneenä sekä punertavana kuin omena lähestyi Mackoa.
– Kiitetty olkoon Jumalamme! Tuon terveisiä isältä, joka lähetti kysymään vointianne.
– Se ei ole sen huonompi kuin matkalla tänne, – vastasi Macko. – Olenpahan ainakin saanut nukkua omissa hoteissani.
– Mutta kyllä teidän mahtaa olla sangen epämukava, varsinkin kun sairaalla pitäisi olla hoitoakin.
– Me olemme kestäviä poikia. Eihän täällä ole mitään liikoja, mutta ei toki nälkääkään. Käskin teurastamaan naudan ja kaksi lammasta, jotta lihaa on lujasti. Eukot ovat tuoneet kylästä hiukan jauhoja ja munia, mutta pahinta on astiain puute.
– Kohta tulee meiltä kaksi kuormaa, toisessa sänkyvaatteita ja astioita, toisessa erilaisia ruokatavaroita, kuten pannukakkuja, jauhoja, rasvaa, kuivattuja sieniä, lekkeri olutta ja toinen hunajaa – ja yhtä ja toista muutakin, mitä meillä sattui kotona olemaan.
Macko, joka iloitsi aina jokaisesta lisäyksestä taloudessa, ojensi kätensä ja silitti Jagienkan päätä sanoen:
– Maksakoon Jumala sinulle ja isällesi. Kun me tästä alemme päässeet hiukan jaloillemme, niin koetamme korvata.
– Hyvänen aika! Me emme ole mitään saksalaisia, jotka ottavat takaisin, mitä ovat antaneet.
– No maksakoon Jumala teille sitten sitäkin runsaammin. Isäsi kertoi minulle, millainen emäntä olet. Mutta oletko sinä todellakin hoitanut Zgorzelicen koko vuoden ajan?
– Kyllä!... Jos vielä tarvitsette jotakin, niin lähettäkää vain sanomaan, mutta joku, joka tietää, mitä tarvitaan, sillä joskus joku hölmö tulee asialle tietämättä, miksi hänet lähetettiin.
Nyt Jagienka katseli ympärilleen. Macko huomasi sen, hymyili ja kysyi:
– Ketä katselet?...
– En ketään!
– Minä lähetän Zbyszkon kiittämään sinua ja isääsi. Oliko Zbyszko mieleesi? – Minä en häntä katsonut sillä silmällä!
– No, katsohan nyt sitten, koska tuolta näkyy tulevan.
Zbyszko tuli todellakin juottamasta hevosia ja kiirehti askeleitaan heti, kun huomasi Jagienkan pihalla. Hänen yllään oli hirvennahkainen takki ja päässään pyöreä huopasäpsä, jollaista käytettiin kypärän alla. Tukka oli sitomatta ja valtoinaan olkapäillä ja hartioilla. Hän oli kookas ja kaunis, aivan kuin ylhäisen suvun ritari.
Jagienka kääntyi kokonaan Mackoon päin näyttääkseen, että oli tullut juuri sedän tähden, mutta Zbyszko tervehti tyttöä iloisesti suudellen kädelle vastustelusta huolimatta.
– Miksi suutelette minua kädelle? – kysyi Jagienka. – Enhän minä ole pappi?
– Älkää vastustelko, sillä tapa on sellainen.
– Hänen pitäisi suudella sinua toisellekin kädelle kaikesta siitä hyvästä, mitä olet meille tuonut, – arveli Macko. – Se ei olisi ensinkään liikaa.
– Mitä hän on tuonut sitten? – kysyi Zbyszko katsellen ympärilleen, mutta huomaamatta muuta kuin mustan ratsuhevosen, joka seisoi aitaan sidottuna.
– Kuormat eivät ole vielä täällä, mutta saapuvat pian, – vastasi Jagienka.
Macko alkoi luetella tuomisia unohtamatta mitään. Kun hän mainitsi kahdet patjat, virkkoi Zbyszko:
– Minä nukun mielelläni metsähärän taljalla, mutta kiitän kauniisti, kun olette minuakin muistanut.
– Sitä en minä, vaan isä... – selitti tyttö punastuen. – Jos te nukutte taljalla, niin se on oma asianne.
– Nukun miten sattuu. Niinpä sodassa taistelun jälkeen olen nukkunut kaatunut ristiritari päänaluksena.
– Oletteko kaatanut ristiritarinkin? Eihän?
Zbyszko ei vastannut, vaan alkoi nauraa. Mutta Macko huusi:
– Jumala varjelkoon, tyttöseni! Sinä et näy tuntevan häntä! Hän ei ole tehnytkään muuta kuin kaatanut saksalaisia. Keihäs tai kirves on hänestä yhtä hyvä, mutta kun hän saa edes kaukaakin nähdä saksalaisen, niin täytyy hänet sitoa köysiin, muuten hän hyökkää niskaan. Krakovassa hän oli surmata lähettiläs Lichtensteinin, mikä oli maksaa hänelle pään. Sellainen hän on! Oletko kuullut kahdesta friisiläisestä ritarista, joilta otimme niin vahvasti saalista, että puolella voisi lunastaa Bogdaniecin.
Ja Macko alkoi kertoa kaksintaistelusta friisien kanssa ja sitten muista seikkailuista, joita he olivat kokeneet, sekä urotöistä, joita olivat suorittaneet. He olivat otelleet suurimpain ulkomaisten ritarien, sellaisten kuin saksalaisten, ranskalaisten, englantilaisten ja burgundilaisten kanssa. Ja mitä he olivat nähneet! – ristiritarien linnoja punaisesta tiilestä, vanhoja liettualaisia linnakkeita ja kirkkoja, aivan toisenlaisia kuin näillä mailla, suuria kaupunkeja ja kauheita erämaita, joissa karkoitetut liettualaiset epäjumalat öisin ulvoivat, ja vielä paljon muuta merkillistä. Ja kaikkialla, missä ikänä vain taisteltiin, oli Zbyszko suorittanut sellaisia urotöitä, että kuuluisimmat ritarit ihmettelivät.
Jagienka, joka oli istuutunut Mackon viereen, kuunteli näitä kertomuksia kääntäen päätään kuin ruuvilla, milloin Mackoon päin, milloin Zbyszkoon, jota hän ihmetteli yhä enemmän. Kun Macko vihdoin vaikeni, huokasi Jagienka:
– Kunpa olisi sentään syntynyt pojaksi!
Mutta Zbyszko, joka oli Mackon kertoessa katsellut tyttöä kovin uteliaasti, oli nähtävästi toisenlaisissa ajatuksissa, koska hän aivan kuin huomaamattaan huoahti:
– Olettepa todellakin kaunis!
– Kyllä te olette nähnyt minua kauniimpia, – vastasi Jagienka hiukan surullisesti.
Zbyszko saattoi kuitenkin valehtelematta sanoa, ettei ollut nähnyt monta sellaista kuin Jagienka, joka suorastaan säteili nuoruutta, terveyttä ja voimaa. Kaikki oli tytössä kaunista: vartalo, olkapäät, rinta, punaiset huulet ja vilkkaat, siniset silmät. Hän oli nyt huolellisemmin pukeutunut kuin edellisenä päivänä metsässä: vihreä nuttu, joka oli edestä auki, raidallinen kotikutoinen hame ja uudet saappaat. Kaulan ympärillä oli punertava helminauha. Vanha Mackokin huomasi, kuinka sievästi tyttö oli pukeutunut, katseli häntä jonkin aikaa ja virkkoi:
– Miksi olet pukeutunut niin sievästi kuin juhlia varten?
Mutta Jagienka ei vastannut, vaan alkoi huutaa:
– Kuormat tulevat! Kuormat tulevat!
Tyttö riensi kuormia vastaan ja Zbyszko perässä. Niiden tyhjentämistä kesti auringonlaskuun saakka Mackon suureksi tyydytykseksi. Tämä tarkasteli jokaista esinettä ja kiitteli aina Jagienkaa.
Oli jo aivan pimeä, kun Jagienka teki lähtöä kotiin. Tyttö aikoi juuri nousta hevoselleen, kun Zbyszko sieppasi hänet käsiinsä ja nosti satulaan, ennen kuin toinen ehti sanoa sanaakaan. Hän sävähti punaiseksi kuin ruso, käänsi kasvonsa Zbyszkoon päin ja kuiskasi:
– Kuinka vahva...
Nuori ritari ei hämärissä nähnyt tytön punastumista eikä hämmennystä, vaan kysyi naurussa suin:
– Ettekö pelkää petoja? Onhan jo yö?
– Rattaissa on keihäs... Saanko sen... Zbyszko toi keihään Jagienkalle.
– Voikaa parhaiten!
– Jumala teitä palkitkoon! Ajan huomenna tai ylihuomenna Zgorzeliceen kiittämään teitä ja isäänne kaikesta hyväntahtoisuudesta.
– Tervetuloa! Se ilahduttaa meitä!... Hetkisen kuluttua ratsastajatar oli jo kadonnut. Zbyszko palasi setänsä luo.
– Teidän pitäisi siirtyä jo sisälle.
Mutta siirtymättä paikaltaan Macko vastasi:
– Siinäpä vasta tyttö! Koko pihamaa näytti hänen olemuksestaan kirkastuvan.
– Tosiaan!
Hetken hiljaisuus. Macko katseli tähtiä taivaalla ja ajatteli jotakin. Sitten hän virkkoi kuin itsekseen:
– Niin sukkela ja taloudellinen, vaikka on vasta 15-vuotias.
– Niin on! – virkkoi Zbyszko. – Vanha Zych rakastaa häntä kuin silmäteräänsä.
– Ja sanoi antavansa Moczydolyn tytölle myötäjäisiksi.
– Moczydolyn metsissä on kuulemma suuria soita... Ja majavia myös.
Taas seurasi hiljaisuus. Macko silmäili Zbyszkoa kuin salavihkaa ja kysyi vihdoin:
– Miksi olet niin miettivän näköinen? Mitä tuumit?
– Niin... nähkääs... Jagienka johti Danusian mieleeni, ja nyt tuntuu sydän niin raskaalta.
– Menkäämme sisälle, – sanoi Macko. – On jo myöhä. Hän nousi vaivoin ja meni Zbyszkon tukemana tupaan. Zbyszko ajoi jo seuraavana päivänä Zgorzeliceen, sillä Macko hellittämättä pyyteli lähtemään. Nuori ritari oli hyvän naapurin kunniaksi juhlapuvussa, ja häntä saattoi kaksi asepoikaa. Zych vastaanotti hänet avosylin, iloitellen ja laulellen. Mutta ilmaantuessaan kynnykselle Jagienka pysähtyi kuin maahan lyötynä ja oli pudottaa viinikulhon käsistään, sillä nähdessään nuorukaisen hän luuli jonkun kuninkaanpojan tulleen taloon. Tyttö menetti rohkeutensa, vilkkautensa ja istui vaieten, pyyhkäisten silloin tällöin kädellään silmiänsä, ikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa unen silmistään. Zbyszko, joka oli kokematon, luuli ensin, että Jagienka jostakin tuntemattomasta syystä oli tyytymätön vierailuun, ja puheli sen tähden vain isännän kanssa ylistäen talon vieraanvaraisuutta ja komeutta. Zgorzelice ja Bogdaniec olivat monessa suhteessa aivan erilaisia.
Kaikki todisti täällä hyvää toimeentuloa. Ikkunat olivat niin hienoa luuta, että ruudut olivat läpikuultavia melkein kuin lasi. Tulisijat eivät olleet keskellä huonetta, vaan nurkissa ja savujohtoisia. Lattia oli laudoitettu ja pesty puhtaaksi. Seinillä riippui aseita, ja laudakoilla oli kiiltäviä tinaesineitä. Oli koreasti vuoleskeltuja lusikkatelineitä ja niissä rivittäin lusikoita, joista kaksi hopeista. Oli kallisarvoisia kutomatöitä, joko sotasaaliina tuotuja tai kulkevilta kauppiailta ostettuja. Pöytien alla oli valtavia metsähäräntaljoja. Zych näytteli halukkaasti rikkauksiaan sanoen tuon tuostakin, että ne olivat Jagienkan hankkimia. Hän vei Zbyszkon varastohuoneeseen, jossa oli pihkan ja mintun tuoksua ja jonka katosta riippui niputtain suden-, ketun- ja majavannahkoja. Zbyszko sai vielä nähdä juustokamarin, vaha- ja hunajavaraston sekä suuria tynnyreitä, joissa oli jauhoja, kuivattua leipää, liinaa ja kuivattuja sieniä. Sitten isäntä vei vieraansa aittaan, talliin, navettaan, vajoihin, joissa oli rattaita, metsästystarpeita, verkkoja – ja sokaisi Zbyszkon silmät siihen määrään, että tämä ei voinut olla illallisella ihmetyksestä huudahtamatta:
– Kyllä täällä kelpaa elellä!
– Moczydoly on melkein yhtä hyvä, – sanoi Zych. – Muistatko Moczydolyn vielä? Se on lähempänä Bogdaniecia, niiden maat sattuvat toisiinsa. Ennen muinoin esi-isämme riitelivät rajoista ja lähettivät toisilleen haasteita kaksintaisteluun, mutta minä en tule vaivaamaan.
Zych kilahdutti maljansa Zbyszkon maljaan ja kysyi:
– Ehkä laulaisit jotakin?
– Enhän minä, – vastasi Zbyszko. – Hauskempi on kuunnella teitä.
– Zgorzelice joutuu karhunpojille, näetkös. Kunhan eivät vain alkaisi tapella siitä tulevaisuudessa.
– Mitkä karhunpojat?
– Meidän pojat... Jagienkan veljet.
– Hm. Eipä niiden tarvitse talvella käpäliään imeskellä.
– Eipä suinkaan. Mutta ei tarvitse Jagienkan liioin Moczydolyssa nälkää nähdä...
– Eihän toki!
– Mutta miksi et syö etkä juo? Jagienka, kaadahan hänelle ja minulle lisää.
– Syönhän minä ja juon minkä jaksan.
– Jollei muuten mene alas, niin helpota vyötä. Mutta onpa sinun vyösi muuten kaunis! Otitte kai Liettuassa runsaat sotasaaliit?
– Ei sovi moittia, – vastasi Zbyszko tullen iloiseksi siitä, että sai sanoa Bogdaniecinkin herroilla olevan jotakin.
– Osan saalista me myimme Krakovassa ja saimme 40 hopeakolikkoa.
– Jumala varjelkoon! Sillähän ostaa jo kokonaisen kylän!
– Meillä oli siellä milanolainen panssari, jonka setä myi, kun hän luuli pian kuolevansa, mutta kyllä se oli arvokas...
– Arvaahan sen. Pitäisi ihan lähteä Liettuaan. Olen sitä kyllä ajatellut, mutta peloitti...
– Miksi? Ristiritarienko vuoksi?
– Pyh! Kukapa niitä pelkäisi? Niin kauan kuin eivät uhkaa henkeä, ei ole syytä pelkoon, ja kun henki on mennyt, niin ei tarvitse asiaa enää ajatella. Mutta minä pelkäsin niitä pakanain paholaisia tai epäjumalia. Niitä kuuluu siellä olevan metsät täynnä.
– Minnepä ne raukat olisivat voineet muuallekaan mennä, kun niiden pyhät majat poltettiin?... Ennen niillä oli hyvät päivät, mutta nyt elävät vain sienistä ja muurahaisista.
– Oletko nähnyt niitä?
– En ole itse nähnyt, mutta olen kuullut muiden nähneen. Toisinaan ne pistävät esiin karvaisen käpälän jostakin puun takaa, jotta niille jotakin annettaisiin...
– Niin Mackokin kertoi, – innostui Jagienka.
– Paljon jutteli minullekin matkalla, – lisäsi Zych.
– Mutta eipä ihme. Ennen meilläkin, vaikka maa jo kauan on ollut kristitty, kuului soista naurua, ja taloissa, vaikka pappi oli ne siunannut, oli paras jättää yöksi ulos vähän ruokaa, muuten kuului yöllä sellaista koputusta seiniin, ettei saanut nukutuksi... Jagienka!... panehan sinne ulos vähän ruokaa kuppiin.
Sitten hän kysyi Zbyszkon puoleen kääntyen:
– Ehkä tahdot laulaa ja helpottaa hiukan vyötä?
– Laulakaa te, koska mielenne näkyy tekevän. Tai ehkä Jagienka-neiti laulaisi meille jotakin?
– Me laulamme kukin vuorostamme, – huusi Zych ihastuneena. – Meillä on renki, joka soittaa huilua. Mies tänne!
Renki kutsuttiin sisälle. Hän istuutui tuolille, nosti huilun huulilleen, haritti sormensa ja odotti, että joku alkaisi laulaa.
Mutta kukaan ei tahtonut laulaa ensimmäisenä. Vihdoin Zych käski Jagienkaa alkamaan. Tämä kainosteli Zbyszkon vuoksi, mutta nousi kuitenkin penkiltä, pani kätensä esiliinan alle ja alkoi:
Jospa linnun siivet
minulla nyt ois,
heti lentäisin ma
Jaskon luokse pois!...Zbyszkon silmät suurenivat, ja hän hypähti seisomaan huutaen:
– Mistä olette oppinut tuon laulun?
Jagienka katsoi häneen ihmetellen.
– Kaikki sitä laulavat... Mikä teidän on?
Zych, joka luuli, että Zbyszko oli maistellut liikoja, sanoi ritarille tyytyväisenä:
– Helpota vyötä, niin sinun tulee parempi ollaksesi.
Mutta Zbyszko, joka pian voitti liikutuksensa, sanoi Jagienkalle:
– Pyydän anteeksi. Se oli muuan muisto... Laulakaa vielä.
– Mutta ehkä teidän on ikävä kuunnella?
– Oh! Eihän nyt sentään, – vastasi hän vapisevin äänin. – Minä kuuntelisin teitä vaikka koko yön.
Jagienka lauloi toisen säkeistön, mutta kun hän oli sen lopettanut, niin hän huomasi, että pari suurta kyyneltä vierähti Zbyszkon poskille.
Nyt Jagienka meni sukkelaan hänen viereensä istumaan, tuuppasi hiljaa kyynärpäällään naapurinsa kylkeen ja kysyi:
– Mikä teitä vaivaa? En minä tahdo nähdä teidän itkevän. Sanokaa nyt, mitä tämä on?
– Ei se mitään ole, ei mitään... – vastasi Zbyszko huoahtaen. – Mikä on ollut, se on mennyt... Nyt minun on taas hauskempi ollakseni.
– Ehkä te haluatte hiukan makeata viiniä?
– Tyttö kulta! – huudahti Zych. – Miksi sanotte toisillenne: te? Sano: sinä! Olettehan lapsuudenystäviä. Saat antaa Zbyszkolle anteeksi, että hän silloin mäiskähdytti sinua... Ei hän sitä enää tekisi.
– En tekisi enää! – huudahti Zbyszko iloisesti. – Ja mäiskähdyttäköön nyt takaisin, jos tahtoo.
Jagienka kohotti kätensä ja oli kurittavinaan ritaria nauraen samalla minkä jaksoi.
– Viiniä! – huusi Zych.
Jagienka pyrähti varastohuoneeseen ja toi hetken kuluttua sieltä viiniä ja kaksi kaunista hopeapikaria.
Zych, joka oli jo hiprakassa, veti viiniastian puoleensa, kiersi kätensä sen ympäri ja syleili sitä, ikään kuin se olisi ollut hänen tyttärensä.
– Rakas tyttäreni! – lallatteli hän. – Pikku ystäväni! Mitä minä raukka teen täällä Zgorzelicessa, kun sinut täältä viedään?... Mitä teen minä silloin?
– Se tulee tapahtumaan pian! – huudahti Zbyszko. Zych muuttui silmänräpäyksessä iloiseksi ja nauroi:
– Hi, hii! Tyttö on vasta 15-vuotias, mutta niin vetää jo poikien luo, että ihan polvet vapisevat, vaikka vain kaukaakin jonkun näkee...
– Isä, minä menen pois!... – keskeytti Jagienka.
– Ei, älä mene, hyvä ystäväni!
Zych alkoi salaperäisesti vilkuttaa silmää Zbyszkolle.
– Kaksi täällä käy tavan takaa: toinen on nuori Wiik Brzozowasta ja toinen on Cztan Rogowista. Jos he näkisivät sinut täällä, niin alkaisivat heti näyttää hampaitaan.
– Mitäpä siitä! – sanoi Zbyszko ja kääntyi sitten Jagienkan puoleen sinutellen häntä Zychin mielen mukaan: – Entä kummastako sinä pidät enemmän?
– En kummastakaan.
– Wiik on kiivas mies, – huomautti Zych.
– Kääntäköön päänsä toisaalle.
– Entä Cztan? Jagienka alkoi nauraa:
– Cztan on niin partainen, että silmiä tuskin näkyy, – selitti hän Zbyszkolle, – ja niin ihrainen kuin karhu.
Zbyszko läimähdytti kämmentä otsalleen, ikäänkuin hän olisi muistanut jotakin ja sanoi:
– Niin!... koska olette niin ystävällisiä, niin pyytäisin teiltä vielä jotakin. Onkohan talossa karhunihraa? Setäni tarvitsee sitä lääkkeeksi, mutta Bogdaniecissa ei ole rahtuakaan.
– Meillä oli, – sanoi Jagienka. – Pojat veivät sen pihalle jousien rasvaamista varten, mutta koirat söivät viimeisen nokareenkin.
– Eikä mitään jäänyt?
– Nuolivat vielä astiankin puti puhtaaksi.
– Hah! Eipä muuta neuvoksi kuin mennä metsään hakemaan.
– Laittakaa sadin, sillä karhuista ei ole puutetta, ja jos tarvitsette metsästysvehkeitä, niin kyllä meiltä saa.
– Se voisi viedä paljon aikaa. Minä menen yöllä väijymään.
– Mutta ottakaa ainakin viisi miestä mukaanne,
– Ne voisivat vain peloittaa pedon pois.
– Mitä! Jousellako vain?...
– Eihän pimeässä metsässä jousesta ole, eikä nyt ole edes kuutamoakaan. Minä otan väkäkeihään ja hyvän kirveen ja huomenna menen yksin.
Jagienka vaikeni ja näytti muuttuvan rauhattomaksi.
– Viime vuonna, – sanoi hän, – kun meiltä mentiin karhunajoon, sai metsästäjä Bezduch surmansa karhun kynsissä. On vaarallista, jos karhu näkee yksinäisen miehen yöllä mehiläispesillä. Silloin se nousee heti takajaloilleen.
– Mutta jos se pakenee, niin eihän sitä silloin saa kaadetuksi, – vastasi Zbyszko.
Zych, joka oli torkkunut, heräsi ja alkoi laulaa:
Paiskeleppas, Kuba, töitä!
minä, Maciek, hummaan öitä!
Mene pellon kyntöön varhain,
mulle naisten seura parhain!
Hoc! hoc!Ja sitten Zbyszkolle:
– Niin, kaksi niitä on: Wiik ja Cztan... mutta pidä sinä... Samassa Jagienka, joka pelkäsi isänsä puhuvan liikoja, hypähti Zbyszkon luo ja alkoi kysellä:
– Milloinka menet? Huomennako?
– Huomenna auringon laskettua.
– Ja mille pesille?
– Bogdaniecin pesille lähelle sysihautojanne, Radzikowin suon laitaan. Siellä kuuluu olevan mesikämmeniä enemmänkin.
XI.
Zbyszko meni, niinkuin oli sanonutkin, sillä Macko oli huonompi. Setä oli perilletulon ilosta ja ensimmäisistä hommista pysynyt pirteämpänä, mutta kolmantena päivänä palasi kuume ja kolotus niin voimakkaana, että hänen täytyi käydä vuoteeseen.
Ensin Zbyszko päivällä tarkasteli mehiläispesäin paikan ja huomasi suuren karhun jäljen suossa. Hän keskusteli asiastaan mehiläishoitajan Wawrekin kanssa, joka öisin nukkui pesäin läheisyydessä maakodassa parin vihaisen paimenkoiran kanssa, mutta joka aikoi juuri muuttaa syyskylmäin tähden kylään.
He hajoittivat maakodan, ottivat koirat, voitelivat sieltä täältä puunrunkoja hunajalla, jotta sen tuoksu paremmin kantautuisi pedon kuonoon, ja palasivat kylään. Kotona Zbyszko alkoi varustautua karhunkaadantaan. Hän puki ylleen hihattoman hirvennahkaisen takin ja päähänsä metallilankaisen suojuksen, otti kaksiväkäisen metsästyskeihään ja pitkävartisen leveän kirveen. Illan tullessa hän oli jo paikoillaan metsässä, teki ristinmerkin ja istuutui odottamaan.
Laskevan auringon punertavat säteet purppuroivat korkeiden honkain oksia, joilla istuskeli rääkkyviä variksia. Suon laitaan tuli jäniksiä juomaan kallistellen maahan varisseita lehtiä. Nokkelia näätiä loikkasi pyökeissä. Lintujen liverrys vaikeni vähitellen.
Hämärissä metsän elämä elpyi. Poikue metsäsikoja juoksi röhkien ohi, ja pian sen jälkeen pitkä jono hirviä painui yöksi suolle. Vihdoin sammui kajastus taivaalta, ja metsä painui levolle. Maasta alkoi nousta pimeä yhä ylemmäksi.
– Nyt kestää hiljaisuutta siihen asti, kuin sudet alkavat ulvoa, – ajatteli Zbyszko.
Zbyszko harmitteli, ettei ollut ottanut mukaansa jousta, sillä helposti hän olisi nyt saanut metsäsian tai hirven kaadetuksi. Tuli pilkkosen pimeä, tuuli tyyntyi kokonaan puiden latvoissakin. Joskus pudota kopsahti käpy puusta häiriten hiljaisuutta, jonka vallitessa Zbyszko kuuli oman hengityksensäkin.
Pitkän ajan hän siinä istui ajatellen ensin karhuja, mutta sitten Danusiaa, joka oli Masovian hovin kanssa matkalla kaukaisille maille. Hän muisteli, kuinka eron hetkellä oli nostanut tytön ilmaan, josta tämän kyyneliä oli tippunut nostajankin poskille, muisteli Danusian kirkkaita kasvoja, kultakutrista päätä, lauluja, suippopäisiä kenkiä – muisteli kaikkea, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun he olivat tutustuneet. Ja Zbyszkon valtasi niin tavaton ikävä, että hän unohti olevansa metsässä petoa väijymässä, ja huoahti ääneen:
– Minä lähden luoksesi, sillä en voi elää ilman sinua.
Sitten muistui hänen mieleensä Jurand merkillisen itsepäisenä miehenä, ja hän arveli, että olisi päästävä selville siitä salaisuudesta, joka oli tullut esteeksi Danusian ja hänen välilleen. Nyt hänestä ihan tuntui siltä, kuin Danusia olisi ojentanut kätensä häntä kohti ja sanonut: Zbyszko, joudu luokseni!
Ja Zbyszko näki Danusian yhtä selvästi kuin unessa, vaikk'ei hän nyt nukkunut. Tyttö ratsastaa juuri ruhtinattaren vieressä soittaen ja laulaen hänelle, mutta ajatellen Zbyszkoa.
Samassa kuului metsästä risahduksia. Zbyszko puristi keihästä lujemmin ja alkoi kuunnella. Ääni läheni ja kuului joskus aivan selvästi. Kuivat oksat risahtivat, lehdet maassa kahisivat... Joku lähestyi.
Toisinaan lehtien kahina lakkasi, ja silloin alkoi Zbyszkon korvissa soida. Sitten kuului taas hitaita, varovaisia askelia, jotka herättivät suurta kummastusta kuuntelijassa.
– Mesikämmen pelkää koiria, jotka olivat Wawrekin mukana, – arveli Zbyszko, – tai on se susi, joka vainuaa minua.
Sillä välin askelet hiljenivät. Mutta Zbyszko oli selvästi kuullut ne noin parinkymmenen askelen päässä itsestään. Hän katseli ympärilleen, mutta vaikka puiden rungot erottautuivatkin näkyviin, hän ei mitään huomannut. Eipä muuta neuvoksi kuin odottaa.
Ja hän odotti niin kauan, että rupesi taas kummastelemaan.
– Karhu ei tulisi mehiläispesille nukkumaan, ja susi olisi varmaan minut vainunnut eikä odottaisi aamuun saakka.
Ja yht'äkkiä alkoi kylmiä väreitä liukua hänen selkäänsä pitkin. Entä jos se oli joku kummitus tai paholainen, joka nousi suosta tarttuakseen hänen niskaansa? Tai hukkunut, joka kietoo niljakkaat käsivartensa hänen ympärilleen, tai peikko, joka katsoo häneen vihrein silmin?... Hän tunsi hiuksensa nousevan pystyyn metallilankaisen päähineen alla.
Mutta jonkin ajan kuluttua alkoi edestäpäin kuulua kahinaa ja entistä selvemmin. Zbyszko huoahti helpotuksesta. Hän otaksui, että sama olento – mikä se nyt sitten olikin – oli kulkenut hänen ympäritseen ja lähestyi edestäpäin. Hän nousi ja odotti.
Tuntui hiljaa tuulevan suolta päin ja samalla karhun hajua kantautuvan hänen sieraimiinsa.
Nyt ei ollut enää vähintäkään epävarmuutta: mesikämmen lähestyi!
Zbyszkon pelko katosi silmänräpäyksessä. Hän kumartui hiukan eteenpäin sekä jännitti näköä ja kuuloa. Askelet lähestyivät raskaasti ja selvästi, haju tuntui väkevämmin ja pian kuului puhkumista ja murahduksia.
– Kunhan ei vain olisi kaksi! – ajatteli Zbyszko. Mutta samassa hän näki edessään pedon suuren ja tumman hahmon. Se kulki tuulen suunnassa eikä sen tähden tuntenut haistimissaan hänen läsnäoloaan, varsinkaan kun hunajalla voidellut rungot tuoksuivat.
– Terve, otso! – huusi Zbyszko.
Karhu mörähti, ikäänkuin se olisi pelästynyt odottamatonta ihmisen ilmaantumista, mutta se oli jo siksi lähellä, ettei voinut lähteä pakoon. Samassa se nousi takajaloilleen ja levitti etukäpälänsä kuin syleilyyn. Juuri sitä Zbyszko jo odottikin: hän otti vauhtia, syöksähti kuin salama eteenpäin ja iski voimakkaiden hartioidensa koko painolla metsästyskeihään pedon rintaan.
Koko metsä jytisi karhun kamalasta mylvinnästä. Se tarttui keihääseen vetääkseen sen ulos, mutta vä'ät estivät sen lisäten tuskaa ja mölinää. Sitten se yritti tavoittaa Zbyszkoa ja ojentui eteenpäin, jolloin se painoi keihään terän vieläkin syvemmälle. Kun Zbyszko ei tiennyt, oliko terä mennyt tarpeeksi syvälle, niin hän ei hellittänyt keihään vartta käsistään. Ihminen ja peto ottelivat siinä elämästä ja kuolemasta. Metsä järisi vimman ja epätoivon hurjista huudoista.
Zbyszko ei voinut tarttua kirveeseen, kun ei saanut keihään teroitettua varrenpäätä maahan, ja ikäänkuin miehen mielen ymmärtäen karhu kaikista tuskistaan huolimatta heilutti keihästä ja Zbyszkoa sinne tänne. Näin jatkui kauheata kamppailua, ja Zbyszko alkoi jo tuntea, että hänen voimansa eivät tulisi kestämään kovin kauan. Hän olisi myös voinut kaatua, jolloin hänen häviönsä olisi ollut varma. Sen tähden hän jännitti kaikki voimansa, haritti jalkansa ja ähisi hampaittensa välistä:
– Joko sinun tai minun on kuoltava...
Ja miehen valtasi sellainen viha ja vimma, että hän todellakin olisi tällä hetkellä itse mieluummin kuollut kuin päästänyt pedon käsistään. Vihdoin hän alkoi väsymyksestä kompastella kuusen juureen, kun hänen eteensä ilmaantui jokin tumma hahmo, joka iski toisen keihään karhuun ja huusi sitten hänen korvaansa:
– Ota kirves!...
Taistelun tuoksinassa Zbyszko ei tullut ajatelleeksi, mistä tämä odottamaton apu tuli, mutta kirveen hän otti ja löi sillä hurjasti. Keihäät katkesivat karhun painon alla ja peto lysähti koristen maahan kuin salaman lyömänä. Ei kuulunut muuta kuin Zbyszkon läähättävää hengitystä. Hän nojasi puun runkoon, sillä hänen jalkansa horjahtelivat. Vasta kotvan kuluttua hän nosti päänsä, katsoi vieressään seisovaan hahmoon ja säpsähti ajatuksesta, että se ehkä ei ollutkaan ihminen.
– Kuka siinä? – kysyi hän levottomasti.
– Jagienka! – vastasi vieno naisen ääni.
Zbyszko hämmästyi sanattomaksi eikä ollut uskoa korviaan. Mutta hänen epäilyksensä haihtui heti, sillä Jagienkan ääni kuului taas:
– Minä isken tulta...
Samassa kilahti piikivi tulirautaan, jotta kipinöitä sinkoili, ja niiden vaappuvassa valossa Zbyszko välähdykseltä näki Jagienkan valkoisen otsan, tummat kulmakarvat ja taulaan puhaltavat huulet. Nyt vasta Zbyszko tuli ajatelleeksi, että tyttö oli tullut tänne metsään auttamaan häntä ja että ilman Jagienkan keihästä olisi voinut käydä huonosti. Nuori ritari tunsi yht'äkkiä niin suurta ihastusta ja kiitollisuutta tyttöä kohtaan, että sen enempää harkitsematta kiersi käsivartensa neidon ympäri ja suuteli hänen molempia poskiaan.
Tyttö pudotti tulukset maahan.
– Hyvänen aika! Mitä sinä teet? – sopotti Jagienka kuin hänen henkeään olisi kiehtonut, mutta ei kuitenkaan kääntänyt kasvojaan pois pojasta, vaan ikäänkuin sattumoisin kosketti huulillaan Zbyszkon huumaavia huulia.
Tämä päästi hänet syleilystään ja sanoi:
– Jumala sinut palkitkoon! Enpä tiedä, miten minun olisi käynyt ilman sinua.
Jagienka kopeloi pimeässä tulukset käsiinsä ja alkoi sitten selittää:
– Olin niin peloissani tähtesi, sillä meidän Bezduch lähti myös keihäs ja kirves mukanaan metsään, mutta karhu silpoi hänet. Jumala varjelkoon, että sinun olisi käynyt samoin, sillä Mackokin olisi varmaan sortunut suruun... Sen tähden otin metsästyskeihään ja kirveen ja lähdin tänne.
– Sinäkö siis hiivit tuolla puiden takana?
– Minä.
– Ja minä kun luulin, että se oli jokin peikko.
– Minuakin alkoi jo peloittaa, sillä eipä ole hyvä tulla yöllä ilman tulta Radzikowin suon läheisyyteen.
– Mutta mikset ilmaissut itseäsi?
– Pelkäsin, että ajaisit minut pois.
Ja Jagienka alkoi uudelleen iskeä tulta japani taulan päälle pivollisen kuivia ruohoja, jotka heti leimahtivat palamaan.
– Kokoapa hiukan kuivia oksia, niin saamme nuotion. Tuossa tuokiossa iloinen tuli loimusi metsässä valaisten karhun suuren ruhon, joka lojui verilätäkössä.
– Hei vain, onpa siinä aika mölli! – huudahti Zbyszko hiukan kehaisten.
– Koko pääkallo on murskana, – ihmetteli Jagienka. Hän kumartui, pisti kätensä karhun turkkiin ja koetteli, onko siinä paljonkin ihraa. Sitten hän iloisena nousi sanoen:
– On siinä ihraa vaikka kahdeksi vuodeksi!
– Mutta keihäät ovat poikki. Katso!
– Sepä vahinko. Mitä nyt sanon kotona?
– Kuinka niin?
– Isäni ei olisi ensinkään päästänyt minua metsään, ja minun täytyi odottaa siihen saakka, kunnes kaikki menivät nukkumaan. Hetken kuluttua Jagienka lisäsi:
– Älä kerro kenellekään, että olin täällä, sillä sitä ihmeteltäisiin turhanpäiten.
– En. Mutta minä saatan sinut kotiin, sillä muuten voisivat vielä sudet hyökätä kimppuusi, eikä sinulla ole keihästäkään.
– Hyvä on!
Niin he siinä kaadetun karhun luona tulen iloisesti loimutessa juttelivat jonkin aikaa keskenään kuin kaksi metsän haltiaa.
Zbyszko katseli mielikseen Jagienkan suloisia kasvoja nuotion punertavassa loisteessa eikä voinut estää ihailuaan tulemasta ilmoille:
– Mutta toista tuollaista tyttöä ei varmaankaan ole koko maailmassa! Sinun pitäisi päästä sotatanterille!
Jagienka katsoi hetken syvälle hänen silmiinsä ja vastasi sitten melkein surullisesti:
– Hyvä ystävä, älähän laske leikkiä minusta.
XII.
Jagienka itse sulatti suuren ruukullisen karhunihraa. Ensimmäisen kupillisen Macko joi halusta, sillä se oli tuoretta ja maustettua eikä palanutta. Sairas tuli heti toiveikkaammaksi.
– Sitä juuri minä tarvitsin, – sanoi hän. – Kun sisukset oikein rasvaantuvat, niin ehkä se nuolennokka sieltä lähtee liikkeelle.
Seuraavat kupilliset eivät maistuneet yhtä hyvälle, mutta hän joi kuitenkin järkisyistä, kuten arveli. Sitä paitsi Jagienka rohkaisi häntä sanoen:
– Kyllä te vielä paranette. Ostrogin Bilud sai kerran kappaleen panssaria syvälle kurkkuunsa, mutta ihra ajoi sen ulos. On kuitenkin voideltava haava majavanrasvalla, kun se avautuu.
– Onko sinulla sitä?
– On kyllä. Mutta jos tarvitaan tuoretta, niin kyllä menemme Zbyszkon kanssa majavanpesille. Niitä on näillä mailla hyvin. Mutta eipä olisi haitaksi luvata jotakin sellaiselle pyhimykselle, joka voisi auttaa haavoissa.
– Sitä minäkin olen ajatellut, mutta en tiedä, kenen puoleen kääntyä. Pyhä Yrjänä on ritarien suojeluspyhimys: hän suojelee ritareja vaaroilta ja antaa heille miehuutta, ja sanotaan, että hän usein asettuu itse taistelemaan sen puolesta, joka ajaa hyvää asiaa. Mutta se, joka itse mielellään taistelee, ei luultavasti välitä paljoakaan haavojen parantamisesta, vaan sitä varten olisi löydettävä toinen pyhimys. Kullakin pyhimyksellä on nimittäin taivaanvaltakunnassa omat tehtävänsä, kuten tunnettua. Toinen ei siellä sekaannu toisen asioihin, sillä siitä voisi syntyä riitaa, mikä olisi pyhimyksille sopimatonta... Kosma ja Damian ovat myös suuria pyhimyksiä, joita lääkärit palvovat toivoen tautien yhä jatkuvan maan päällä ja antavan heille toimeentuloa. Sitten on pyhä Apollonia hammassärkyyn ja pyhä Liborius kivitautiin, mutta nekään eivät sovi. Kun apotti tulee, niin kysynpä häneltä, kenen puoleen minun olisi käännyttävä.
– Entä jos te antaisitte lupauksen itse Jeesukselle?
– Niin, onhan hän kaikkien yläpuolella, mutta se olisi samaa kuin jos sinun isäsi tappaisi minun maaorjani ja minä menisin valittamaan siitä kuninkaalle Krakovaan. Sanoisihan kuningas silloin, että mene puhumaan linnanpäällikölle asiastasi, koska minulla sitä varten on virkamiehiä. Jeesus on koko maailman hallitsija, ja pyhimykset ovat hänen virkamiehiään.
– Mutta minä sanon teille, – ehdotti Zbyszko, joka oli juuri tullut sisälle, – että antakaa kuningatar-vainajalle lupaus käydä pyhiinvaelluksella hänen haudallaan Krakovassa. Onhan siellä ihan silmiemme edessä tapahtunut jo paljon ihmeitä. Miksi kääntyä vieraiden pyhimysten puoleen, kun kerran on oma ja muita parempi?
– Jospa tietäisin, että hän auttaa haavoissa!
– Eihän siitä vahinkoa olisi, jolleivät haavat kuuluisikaan hänelle. Toiset pyhimykset eivät uskaltaisi kieltää häneltä mitään, sillä onhan hän Puolan kuningatar eikä mikään tavallinen eukko...
– Sinä puhut viisaasti, – vastasi Macko. – Hän istuu korkealla taivaan neuvostossa, eikä kukaan uskalla häntä siellä vastustaa. Minä teen neuvosi mukaan, kunhan vain parantuisin.
Tästä neuvosta piti Jagienkakin, joka ihmetteli Zbyszkon viisautta. Vielä samana iltana Macko antoi juhlallisesti lupauksensa ja joi toiveikkaana karhunihraa odotellen sitten päivästä päivään parantumistaan. Mutta viikon kuluttua hän alkoi tuntea itsensä taas huonommaksi. Hän sanoi, että ihra "porisi" hänen vatsassaan, ja ihoon nousi ajos viimeisen kylkiluun kohdalle. Kymmenkunta päivää myöhemmin oli hänen tilansa tukalampi: pahkura kyljessä muuttui punaiseksi, sairas heikontui, kuume nousi ja vanha ritari alkoi taas valmistautua kuolemaan.
Sitten eräänä yönä hän herätti Zbyszkon yht'äkkiä:
– Sytytä päre sukkelaan, sillä nyt minun kyljessäni jotakin tapahtuu, mutta minä en tiedä, onko se hyvää vai pahaa.
Zbyszko hyppäsi vuoteestaan jalkeille, alkoi viereisessä huoneessa puhaltaa lieteen tulta, sytytti pihkaisen päreen ja palasi makuukamariin.
– Mikä teidän on?
– Paiseessa on reikä. Rautapalasen pää pistää esiin... Minä pidän siitä kiinni, mutta en saa vedetyksi sitä ulos. Tunnen vain, kuinka se kynsissäni narisee...
– Sehän se on! Puristakaa lujasti ja vetäkää.
Macko alkoi vääntelehtiä ja voihkia tuskasta, mutta painoi sormensa kuitenkin syvempään, kunnes sai kynsillään lujasti kiinni nuolenpalasesta, repäisi ja veti.
– Hyvä Jumala!
– Onko? – kysyi Zbyszko.
– On! Ihan kylmä hiki nousi niskaan. Tuossa on! Katso! Ja Macko näytti Zbyszkolle pitkulaista, terävää sirpaletta, joka oli pirstoutunut huonosti tehdystä nuolesta ja aiheuttanut vanhalle ritarille kärsimyksiä jo jonkin kuukauden ajan.
– Kiitos Jumalalle ja kuningatar Jadwigalle! Nyt te paranette.
– Ehkä... mutta kovasti kolottaa, – vastasi Macko puristellen paisetta, josta tuli runsaasti visvansekaista verta. – Kun saan tätä töskää vähemmäksi ruumiistani, niin kaiketi sitten helpottaa. Jagienka sanoi, että haava olisi nyt voideltava rasvalla.
– Huomispäivänä lähdemme majavanpyyntiin.
Jo seuraavana päivänä oli Mackon paljon parempi ollakseen. Hän nukkui kauan ja herättyään huusi ruokaa. Karhunihraa hän ei sietänyt enää nähdä, mutta söi sen sijaan mahtavan munakokkelin, johon Jagienka käytti tiun munia.
Kun toipilas oli vielä syönyt kakkua ja juonut vahvasti olutta, pyysi hän, että Zych tuotaisiin hänelle vieraaksi, sillä hän tahtoi viettää hetken tämän hauskan naapurin seurassa.
Zbyszko lähetti turkkilaisensa kutsumaan Zychin, joka saapuikin ratsullaan juuri silloin, kun nuoret tekivät lähtöä majavanpyyntiin. Ensin oli yhtä naurua, laulua ja muuta huvittelua, kunnes ukot alkoivat jutella nuorista kehuskellen kumpikin omaansa.
– Aika poika, tuo Zbyszko! – sanoi Macko. – Sellaista ei toista olekaan! Siinä on sitten miehekäs mies, notkea kuin ilves ja taitava! Tiedättekö, että kun hän Krakovassa asteli mestauslavalle, niin kaikkialla tytöt ikkunoissa itkeä pillittivät, ikäänkuin niitä olisi neuloilla pistetty. Ja minkälaisia tyttöjä! – kuuluisien ritarien ja linnanpäälliköiden tyttäriä, puhumattakaan sievistä porvarispullukoista.
– Olkoonpa, että heitä olisi ollut miten kauniita ja paljon tahansa ja vaikkapa linnanpäällikönkin tyttäriä, niin minun Jagienkaani parempaa et löydä! – vastasi Zych.
– Enhän minä sanonutkaan, että parempia?... Kyllä siinä on tosiaan suloinen tyttö.
– En minäkään voi sanoa Zbyszkosta mitään pahaa... Jännittää jousenkin ilman kampia!
– Ja yksin kaatoi karhun aivan äskettäin. Oletteko nähnyt, kuinka hän sen teki? Koko kallo on murskana.
– Kallon hän kyllä halkaisi, mutta Jagienka oli mukana kaatamassa.
– Oliko?... Eikä minulle ole puhunut siitä mitään.
– Sillä hän lupasi Jagienkalle olla kenellekään kertomatta?... Onhan nuoren tytön sentään sopimatonta mennä yöllä metsään. Mutta minulle tyttäreni kertoi sitten kaikki. Jotkut valehtelevat mielellään, mutta Jagienka ei salaa totuutta. Totta puhuen, minä en siitä pitänyt, sillä kuka tietää...
Minä olin jo suuttua, mutta tyttö vastasi: "Jollen minä itse pidä huolta kunniastani, niin ette te, isä, voi sitä tehdä. Mutta olkaa huoletta, kyllä Zbyszko tietää, mikä ritarille sopii, mikä ei."
– Niin, tosiaan. Ovathan nuoret tänäänkin kahden.
– Mutta tulevat illalla kotiin. Yöllä paholainen kiusaa enimmin, eivätkä tytöt näe hävetä.
Macko mietti hetken ja virkkoi kuin itsekseen:
– Mutta he ovat kuitenkin mielellään yhdessä.
– Kunpa Zbyszko ei olisi antanut lupausta toiselle.
– Mutta sellainen on ritaritapa... Jos jollakin nuorella ritarilla ei ole erikoista ritarinaista, niin toiset pitävät häntä raukkana... Zbyszko on luvannut hankkia naiselleen riikinkukonsulkia, ja ne on siis hankittava. Lichtensteinista on hänen myös tehtävä selvä. Mutta muista lupauksistaan voi apotti hänet vapauttaa.
– Apotti voi olla täällä minä päivänä hyvänsä.
– Niinkö luulette? – kysyi Macko, joka palasi samaan asiaan: – Muuten, mitä sellainen lupaus sitten merkitsee, jos kerran Jurand on selvästi sanonut, ettei anna tytärtään!
– Olenko kertonut teille, – kysyi Zych, – että apotti rakastaa Jagienkaa kuin tämä olisi hänen oma tyttärensä? Viimeksi täällä käydessään hän sanoi Jagienkalle: "Minulla on vain äidinpuolelta sukulaisia, mutta kyllä sinä tulet saamaan minulta enemmän kuin ne."
Macko katsoi Zychiin levottomasti, vieläpä epäilevästi, ja kysyi hetken kuluttua:
– Mutta ettehän toki tahtoisi meille mitään vääryyttä?...
– Jagienka saa kyllä Moczydolyn myötäjäisinä, – vastasi Zych vältellen.
– Hetikö?
– Heti. Jollekin toiselle en antaisi, mutta hänelle kyllä.
– Bogdaniec on jo nyt puolittain Zbyszkon, ja jos Jumala suo minulle terveyttä, niin laitan talon hyvään kuntoon. Pidättekö Zbyszkosta?
Zych räpäytteli silmiään ja vastasi:
– On ikävä, että Jagienka kääntyy seinään päin heti, kun huomautan hänelle Zbyszkosta.
– Entä kun puhutte muista?
– Muista hän viis, pärskähtää ja sanoo: "mitä vielä!?"
– Siinä sen näette. Suokoon Jumala, että Zbyszko Jagienkan seurassa unohtaisi sen toisen! Olen jo vanha, mutta niin ainakin minun kävisi... Juokaa pois!
– Kyllä olenkin juonut.
– Niin... se apotti on viisas mies. Mutta onhan papeilla aina ymmärrystä enemmän kuin tavallisilla kuolevaisilla, sillä he osaavat lukea ja ovat tekemisissä Pyhän hengen kanssa. Mutta te annatte Moczydolyn heti tytölle ja se on oikein. Kun tästä korjaannun, hankin Wiikiltä Brzozowasta muutamia maaorjia ja annan jokaiselle palasen maata, koska sitä on meillä niin runsaasti. Sitten rakennan talon uuteen uskoon, linnakkeen tammesta ja juoksuhaudan ympärille... Menkööt Zbyszko ja Jagienka yhdessä metsästämään... Arvelen, että lunta saattaa tulla hyvinkin pian... Tottuvat toisiinsa, ja poika unohtaa sen toisen siellä. Menkööt vain yhdessä! Mutta mitäpä sitä niin kauan aprikoimaan? Antaisitteko Jagienkan vai ettekö?
– Antaisin kyllä. Me jo aikoja sitten olemme sopineet, että toisensa saavat ja että Moczydoly ja Bogdaniec tulevat lapsillemme.
– Rakeita! – huudahti Macko iloisesti. – Jumala suokoon, että niitä sataisi kuin rakeita. Kyllä apotti niitä kastelee...
– Jos vain ennättää! – vastasi Zych iloisesti. – Mutta enpä ole pitkään aikaan nähnyt teitä noin iloisena.
– Sydämestäni iloitsen. Nuolensirpale meni menojaan, ja mitä Zbyszkoon tulee, niin olkaa huoletta. Eilen, kun Jagienka nousi hevosen selkään, tuuli aika lailla... nähkääs... ja minä kysyin silloin Zbyszkolta: "Huomasitko?" Poikaa rupesi vetämään... Sitä paitsi olen pannut merkille, että alussa he juttelivat kovin vähän keskenään, mutta nyt, kun vain tapaavat toisensa, niin yhtä mittaa on heillä toisilleen jotakin sanottavaa... Juokaahan vielä!
– Juonhan minä...
– Zbyszkon ja Jagienkan terveydeksi!
XIII.
Vanha Macko oli oikeassa väittäessään, että Zbyszko ja Jagienka etsivät toistensa seuraa. Tekosyynä käydä sairasta Mackoa katsomassa Jagienka ajoi usein Bogdanieciin joko isänsä kanssa tai yksin, ja Zbyszko ajoi tuon tuostakin Zgorzeliceen osoittamaan kiitollisuuttaan. Näin ajan kuluessa kasvoi heidän välilleen läheinen ja ystävällinen suhde. He alkoivat pitää toisistaan yhä enemmän ja keskustella kaikenlaisista asioista. Tähän ystävyyteen yhdistyi molemminpuolista ihailua, sillä nuori ja kaunis Zbyszko, joka oli jo kunnostautunut sodassa sekä turnajaisissa ja oleskellut kuninkaallisessa hovissa, näytti tytön mielestä, varsinkin sellaisiin verraten kuin Rogowin Cztan ja Brzozowan Wiik, kerrassaan hoviritarilta, vieläpä prinssiltä. Zbyszko puolestaan nautti sanomattomasti Jagienkan suloudesta. Nuori ritari pysyi Danusialle uskollisena, mutta hän ajatteli kuitenkin usein: "Tyttö on jalo kuin hirvi!" Kun hän joskus nosti neitosen satulaan, niin "poikaa rupesi vetämään", kuten Macko sanoi, vetämään sekä unelmien että tytön puoleen.
Jagienka, joka luonteeltaan oli korskea ja iskevä, muuttui hänen seurassaan yhä nöyremmäksi ja tuijotti silmiin valmiina palvelemaan. Mutta Zbyszko ymmärsi tytön kiintymyksen, oli hänelle kiitollinen ja halusi yhä kernaammin tavata naapurin viehättävää emäntäneitosta. Mackon sairastaessa he tapasivat toisensa jokseenkin joka päivä.
Nyt he tekivät yhdessä lähtöä majavanpyyntiin varustautuen jousilla ja ajoivat ratsain Moczydolyyn, joka oli oleva Jagienkan myötäjäistalona. Siellä he nousivat hevosiltaan, jotka jätettiin renkien hoitoon, ja lähtivät eteenpäin jalkaisin, koska vitikkojen ja suon halki olisi ollut kovin vaikea ratsastaa. Jalkamatkalla Jagienka osoitti sinertävää metsänreunaa laajan niityn takana sanoen:
– Nuo metsät tuolla ovat Cztanin metsiä.
– Senkö saman, joka sinut niin mielellään ottaisi? Jagienka alkoi nauraa:
– Ottaisi, jos saisi!
– No, sinunhan on helppo puolustautua Wiikin avulla, koska he kuulemma hiovat hampaitaan toisilleen sinun tähtesi. Ihmettelen, etteivät ole vielä vaatineet toisiaan kaksintaisteluun.
– Tähän on syynä se, että isäni sanoi heille sotaan lähtiessään näin: "Jos te tappelette keskenänne, niin en tahdo kumpaakaan sinä ilmoisna ikänä nähdä!" Mitäpä tehdä? Kun he ovat meillä Zgorzelicessa, niin he murjottavat toisilleen kauheasti, mutta sitten he kuitenkin saattavat Krzesnian kapakassa juoda yhdessä itsensä penkin alle.
– Hölmöjä miehiä.
– Kuinka niin?
– Kun Zych ei ollut kotomailla, niin olisi jompikumpi voinut tulla yllättäen Zgorzeliceen ja ottaa sinut väkisin. Mitäpä Zych olisi enää tehnyt, jos hän palattuaan sodasta olisi nähnyt pienokaisen käsivarrellasi?
Jagienkan siniset silmät salamoivat.
– Luuletko sinä, että minua olisi niin vain otettu? Eikö Zgorzelicessa ole väkeä tai enkö minä osaa käyttää keihästä tai jousta? Olisivatpa vain koettaneet, niin kyllä olisivat saaneet nähdä! Kotiin olisin kummankin karkoittanut. Isä tiesi kyllä, että saattoi huoletta lähteä sotaan.
Jagienka rypisti kauniita kulmakarvojaan ja teki jousellaan niin uhkaavan liikkeen, että Zbyszko sanoi naurusuin:
– Kyllä sinun pitäisi olla ritari eikä tyttö. Jagienka rauhoittui pian ja vastasi:
– Cztan suojeli minua Wiikillä, ja Wiik suojeli Cztanilta, Sitä paitsi olin apotin suojeluksen alainen, eikä sitä miestä ole hyvä loukata...
– Pyh! – vastasi Zbyszko. – Kaikki täällä pelkäävät apottia! Mutta minä en olisi pelännyt apottia, Zychiä enkä Zgorzelicen väkeäkään, vaan varmasti olisin sinut ottanut...
Tyttö pysähtyi ja katsoi nuoreen ritariin kysyvästi sanoen omituisen lempeällä äänellä hitaasti:
– Olisitko ottanut?...
Hän odotti vastausta punaisena kuin taivaan ruso.
Mutta Zbyszko nähtävästi ajatteli vain sitä, mitä hän olisi tehnyt Cztanin tai Wiikin asemassa, koska hetken kuluttua ravisti vaaleata päätään ja virkkoi:
– Mitä hyötyä siitä on, että nuori tyttö on sotasilla poikia vastaan, jos kerran on mentävä naimisiin? Jos kolmatta ei tule, niin näistä olisi valittava toinen, vai kuinkas muuten?
– Hyvä ystävä, sinäkö noin puhut? – vastasi Jagienka surullisesta,
– Kuinka niin?... En ole pitkään aikaan ollut näillä mailla enkä siis tiedä, miellyttäisikö sinua joku muu täällä ehkä enemmän?...
– Oi! Älä puhu! – huudahti Jagienka.
He jatkoivat matkaa vaieten. Pensaiden ja puiden välillä oli villihumalan köynnöksiä, joita Zbyszko edellä kulkien repi poikki, katkaisten silloin tällöin puun oksiakin. Jagienka asteli hänen jäljessään jousi selässä kuin jokin metsästyksen jumalatar.
– Tämän tiheikön takana on syvä notko ja siinä leveä puro, – sanoi tyttö, – mutta minä tiedän hyvän kaalamon. – Minulla on pitkävartiset saappaat, joten pääsemme kyllä yli kuivin jaloin, – vastasi Zbyszko.
Pian he tulivatkin purolle. Jagienka, joka tunsi hyvin Moczydolyn metsät, osasi helposti kaalamolle, mutta sateiden johdosta oli puro paisunut yli laitojensa, ja vesi oli melko syvä. Mitään kysymättä Zbyszko nosti Jagienkan syliinsä.
– Kyllä minä olisin päässyt... – virkkoi Jagienka.
– Pidä kaulastani kiinni! – neuvoi Zbyszko.
Nuori ritari astui hiljakseen eteenpäin tulvivan veden halki tunnustellen joka askelella pohjaa jalallaan, jottei vain astuisi kuoppaan, ja tyttö piti käskyn mukaisesti kaulasta kiinni painautuen kantajaan. Kun he lähestyivät vastapäistä rantaa, sanoi Jagienka:
– Zbyszko.
– Mitä?
– Minä en voi mennä Cztanin enkä Wiikin kanssa naimisiin...
Zbyszko astui maihin, laski suloisen tytön varovasti hiekalle ja vastasi liikutuksen sävy äänessä:
– Suokoon Jumala sinulle mitä parhaimman miehen! Hänen ei tarvitse ikinä katua.
Järvi oli jo lähellä. Jagienka kulki nyt edellä, kääntyi joskus ympäri ja vei sormen suulleen osoittaakseen, että olisi oltava hiljaa. Maa oli matalaa ja lietteistä ja kasvoi vesiruohoa ja pajua. Oikealta kuului lintujen ääniä, joita Zbyszko kovasti ihmetteli, sillä lintujen muuttoaika oli jo ohi.
– Siellä on lämmin vesisuoni, – kuiskasi Jagienka, – ja sorsat talvehtivat sen vedessä, joka ei jäädy. Järvi menee vain kovilla pakkasilla rannoilta hiukan jäähän. Katso, kuinka sieltä nousee utua...
Zbyszko katseli kauemmas vesiheinäisten mättäiden välitse ja näki siellä kuin sumua: se oli Ostajane niminen järvi.
Nyt Jagienka vei taas sormen suulleen, ja hetken kuluttua he olivat perillä. Tyttö kiipesi ensimmäisenä suureen vanhaan pajuun, jonka runko ja oksat kaartuivat veden yli, ja Zbyszko seurasi hänen esimerkkiään. Pitkän aikaa he makasivat siellä hiljakseen näkemättä sumun tähden mitään tarkemmin ja kuullen päänsä yläpuolelta vain kalalokkien valittavaa uikutusta. Vihdoin alkoi tuulla heikosti, vesiheinän ja kaislojen kellastuneet lehdet kahisivat, sumu hälveni ja järvi tuli näkyviin.
– Näetkö mitään? – kuiskasi Zbyszko.
– En mitään. Hiljaa!
Tuuli asettui, tuli aivan tyyni. Sitten näkyi veden pinnalla tumma pää, vieläpä toinenkin ja heti sen jälkeen tuli suuri majava alas rantaan tuore puunoksa suussa. Se laskeutui kaislikkoon ja alkoi uida pää pystyssä työntäen paksua oksaa edellään. Zbyszko, joka oli Jagienkaa alempana, näki kuinka tytön kyynärpää hiljaa kohosi ja pää painui eteen, nähtävästi tähtäämään. Majava, joka ei aavistanut vaaraa, suuntasi kulkunsa verraten läheltä heitä, noin puoliväliin nuolen kantamiin.
Samassa jousi rapsahti, ja heti sen jälkeen kuului Jagienkan huudahdus:
– Kas niin!...
Zbyszko kurottautui tuossa tuokiossa ylemmäksi ja näki oksien välitse veteen, jossa majava milloin sukelsi, milloin polski veden pinnalla kääntyen ympäri, jolloin näkyi, että sen vatsa oli selkää vaaleampi.
– Hyvin kävi! – sanoi Jagienka. – Kyllä se kohta asettuu. Ja niin kävikin. Majava kellistyi vihdoin veteen selälleen.
– Minä menen noutamaan sen, – sanoi Zbyszko.
– Älä mene, sillä tämä ranta on kovin liejuinen. Ken ei sitä tunne, voi sinne jäädä.
– Entä miten saamme sen?
– Ole huoletta, se on illalla Bogdaniecissa. Mutta nyt meidän täytynee ruveta painumaan kotiin päin...
– Kyllä ammuit hyvin!
– Ei se ollutkaan ensi kerta...
– Toiset tytöt pelkäävät katsellakin jousta, mutta sinun kanssasi viihtyisi metsässä koko ikänsä!...
Jagienka hymyili, mutta ei vastannut mitään. He palasivat samaa tietä takaisin. Zbyszko alkoi kysellä majavain pesistä, ja tyttö kertoi, montako pesää tiesi Moczydolyn, montako Bogdaniecin mailla ja kuinka majavat leikkivät poluilla ja rantatöyräillä.
Mutta yht'äkkiä hän löi kämmenellään povea ja sanoi:
– Oh! Minä unohdin nuoleni puuhun. Odota!
Ja ennen kuin Zbyszko ennätti sanoa, että hän menee kyllä hakemaan ne, karkasi tyttö kuin kauris takaisin ja katosi samassa näkyvistä. Zbyszko odotti ja odotti, kunnes alkoi ihmetellä tytön viipymistä.
– Ehkä hän on kadottanut nuolet ja etsii niitä, – ajatteli Zbyszko. – Mutta menenpä katsomaan, jos hänelle olisi jotakin tapahtunut...
Hän oli tuskin kymmentä askelta mennyt, kun tyttö ilmaantui hänen eteensä iloisena jousi kädessä ja majava selässä.
– Hyvänen aika! – huudahti Zbyszko. – Miten sait sen?
– Minä menin veteen, siinä kaikki! Minä tunnen rannan, mutta sinä et, ja sen tähden en olisi päästänyt sinua, sillä lieju voi niellä.
– Ja minä hölmö odotin täällä!... Aika veitikka olet!
– Mutta eihän minun olisi sopinut riisuutua sinun edessäsi? Eihän?
– Sinä et siis unohtanutkaan nuolia?
– En... vaan tahdoin saada sinut pois rannalta.
– Kunpa minä olisin lähtenyt jälkeesi, niin olisin saanut nähdä jotakin kaunista! Olisipa kerrankin ollut mitä ihailla! Kuulitko?
– Hst! Hiljaa!
– Totisesti! Kyllä olisin lähtenyt, jos olisin tiennyt!
– Hst! Vaiti!...
Ja kääntääkseen keskustelun toiseen asiaan sanoi tyttö:
– Puristahan vesi palmikostani, koska se kastaa selkäni. Zbyszko alkoi kiertää vettä hiuksista ja sanoi samalla:
– Parempi olisi avata ja levittää tukkasi, niin se kuivaisi pikemmin.
Mutta Jagienka ei siihen suostunut, kun heidän oli kuljettava vielä tiheän vitikon läpi. Zbyszko otti majavan olkapäälleen. Jagienka kulki edellä.
– Kyllä Macko nyt tulee pian terveeksi. Parin viikon päästä hän saattaa hyvinkin istua hevosen selässä.
– Jumala suokoon! – vastasi Zbyszko. – Mutta enhän minä voi lähteä täältä, ennen kuin hän on terve, ja mieleni tekisi jo pois.
– Tekisikö mielesi pois? – kysyi Jagienka. – Miksi?
– Eikö Zych ole puhunut mitään Danusiasta?
– Jotakin hän kertoi... että Danusia heitti huntunsa pääsi päälle... ja että jokaisella ritarilla on sellainen nainen, jota palvelee... Mutta hän sanoi, ettei se mitään ole... sillä naimisissakin olevat ritarit palvelevat sillä tavalla toisia naisia... Entä se Danusia, Zbyszko? Kuka hän on?... Kerro nyt minulle!... Kuka hän on?
Ja Jagienka painui melkein kiinni kertojaan alkaen katsella rauhattomana toisen silmiin. Mutta Zbyszko ei huomannut tytön levotonta mieltä ja katsetta, vaan kertoi:
– Hän on minun ritarinaiseni ja myös rakastettuni. Sitä en ole kenellekään kertonut, mutta sinulle sanon kuin omalle sisarelleni, koska olemme lapsuudenystäviä. Jääköön setäni Bogdanieciin, mutta minä lähden hänen luokseen... Mitä olisi minulle Bogdaniec, sen maat ja karjat ja apotin rikkaudet ilman Danusiaa? Ratsulleni nousen ja lähden, Jumala suokoon, täyttämään niitä lupauksia, jotka olen hänelle antanut, jollen itse sitä ennen kaadu.
– Sitä minä en tiennyt... – sanoi Jagienka ikäänkuin tukehtuvalla äänellä.
– Zbyszko alkoi kertoa hänelle, kuinka oli tullut tuntemaan Danusian Tyniecissä ja valinnut hänet heti ritarinaisekseen ja mitä sitten oli tapahtunut. Hän kertoi vankeudestaan, pelastuksestaan Danusian avulla, Jurandin kieltävästä vastauksesta, eronhetken ikävästä ja jälleennäkemisen ilosta. Hän lopetti vasta, kun he olivat tulleet ulos metsästä, missä Moczydolyn renkipoika odotti heitä hevosineen.
Jagienka istui heti hevosensa selkään ja alkoi hyvästellä Zbyszkoa.
– Lähteköön renkipoika viemään majavaa, sillä minä ajan täältä suoraan kotiin.
– Etkö tule Bogdanieciin? Zych on siellä.
– En. Isäni on kaiketi jo palannut ja odottaa.
– Jumalan haltuun sitten! Kiitoksia paljon majavasta!
– Jumalan haltuun...
Hetken kuluttua Jagienka oli yksin. Ajaessaan omaa tietään kotiin hän katseli yhtenään Zbyszkon jälkeen, ja kun tämä alkoi häipyä puiden taa, hän nosti käden silmilleen ikäänkuin varjostaakseen niitä auringon loisteelta.
Mutta ennen pitkää alkoi käden alta vierähdellä suuria kyyneliä poskia pitkin ja tippua satulalle ja hevosen harjaan.
KOLMAS OSA.
XIV.
Kolmeen päivään ei Jagienkaa sen jälkeen näkynyt Bogdaniecissa, mutta neljäntenä hän tuli tuomaan sanaa, että apotti oli saapunut Zgorzeliceen. Macko tuli tästä uutisesta hiukan rauhattomaksi. Hänellä oli kyllä varoja lunastussumman maksamiseen, vieläpä sen verran enemmän, että saattaisi ostaa maaorjia, karjaa ja taloustarpeita, mutta koko asian onnistuminen riippui kuitenkin suuresti rikkaasta sukulaisesta, joka saattoi esimerkiksi jättää tai viedä pois ne työvoimat, jotka hän oli sinne tuonutkin.
Macko uteli apotin mielentilaa, mitä hän on heistä puhunut ja milloin saapuu Bogdanieciin? Tyttö vastaili tarkkaan koettaen kaikin tavoin rohkaista ja rauhoittaa vanhaa ritaria.
Jagienka kertoi, että apotti saapui terveenä ja iloisena mukanaan huomattava seurue, jossa oli sekä aseistettuja miehiä että muutamia pappeja ja soittoniekkoja, ja että hän mielellään kuunteli sekä hengellisiä että maallisia lauluja. Tyttö mainitsi myös, että apotti oli suurella huolella tiedustellut Mackon asioita ja kuunnellut Zychin kertomusta Zbyszkon seikkailuista Krakovassa.
– Kyllä te itse paremmin tiedätte, mitä on tehtävä, – lopetti viisas tyttö, – mutta luulen, että Zbyszkon pitäisi heti lähteä tervehtimään sukunsa vanhinta eikä odottaa, että apotti ensin tulisi Bogdanieciin.
Macko piti neuvoa asiallisena, kutsui Zbyszkon luokseen ja sanoi hänelle:
– Pukeudu koreaksi ja lähde kunnioittamaan apottia tervehdyksellä, jotta hän pitäisi myös sinua suosiossaan.
Ja Jagienkaan päin kääntyen hän jatkoi:
– Minä en ihmettele, että naiset ovat typeriä, mutta sinun järkeäsi minun täytyy suuresti ihmetellä. Sanohan, miten minun on kestittävä ja huvitettava apottia, kun hän tulee tänne?
– Mitä ruokaan tulee, niin hän sanoo itse, mitä haluaa. Hän syö mielellään ja pitää varsinkin sahramista. Macko alkoi raapia korvallistaan.
– Mistä minä sitä sahramia täällä otan!...
– Minä toin mukanani, – sanoi Jagienka.
– Hyvänen aika! Siinä on sitten tyttöjen tyttö! – huudahti Macko iloissaan. – Niin suloinen nähdä, taloudellinen, ymmärtäväinen ja hyväntahtoinen! Oi, jospa olisin nuori, niin paikalla kosaisisin!...
Jagienka vilkaisi salavihkaa Zbyszkoon, huoahti ja sanoi:
– Minä toin myös noppia, pikarin ja verkaa, sillä hän pelaa mielellään noppapeliä aterian jälkeen.
– Sellainen tapa hänellä oli ennen vanhaankin, mutta kovin hän silloin saattoi kiivastua.
– Kiivastuupa hän vieläkin, viskaa pikarin maahan ja syöksyy ulos huoneesta. Mutta sitten hän palaa nauraen ja ihmettelee ensimmäisenä omaa kiivauttaan... Niin, tehän tunnette hänet... Mutta jos ei vain vastustele apottia, niin ei sen hyväntahtoisempaa miestä ole.
– Kukapa häntä vastustelemaan, kun hän on muita niin paljon viisaampi!
Näin he keskustelivat Zbyszkon pukeutuessa kamarissa. Vihdoin nuori ritari tuli sieltä niin kauniina, että Jagienka ihan häikäistyi, kuten Zbyszkon ensi kertaa tullessa Zgorzeliceen. Mutta tällä kertaa tuntui tytöstä katkeralta ajatella, että tuo ritarin kauneus ei ollut häntä, vaan jotakin toista naista varten.
Macko oli kovin tyytyväinen arvellen, että poika tulisi olemaan apotin mieleen ja että tämä ei tulisi asettamaan vaikeuksia suoritusasioissa. Vanha ritari innostui siihen määrään, että päätti itsekin lähteä mukaan.
– Käske panna minulle heiniä rattaihin, – sanoi hän Zbyszkolle. – Ajoinhan minä Krakovasta Bogdanieciin raudanpalanen kylkiluussani, miksen voisi nyt ilman sitä ajaa täältä Zgorzeliceen.
– Kunhan ette vain huononisi, – sanoi Jagienka.
– Eikös mitä. Tunnen itsessäni jo voimia. Ja jos minua hieman heikottaisikin, niin saa apotti nähdä, että olen kovin halukas rientämään hänen anteliaisuuttaan vastaanottamaan.
– Teidän terveytenne on minulle suuremman arvoinen kuin anteliaisuus, – sanoi Zbyszko.
Mutta Macko pysyi päätöksessään. Matkalla hän hiukan valitti, mutta antoi kuitenkin Zbyszkolle neuvoja, miten hänen olisi käyttäydyttävä Zgorzelicessa. Varsinkin tulisi tuolle mahtavalle sukulaiselle olla kuuliainen ja nöyrä, koska apotti ei sietänyt pienintäkään vastustelua.
Tullessaan perille he näkivät Zychin ja apotin istuvan kuistilla ihailemassa kaunista ilmaa viinipikarit edessä. Kiintonaisella seinäpenkillä heidän takanaan istui kuusi apotin miestä, joista kaksi soittoniekkaa ja muuan pyhiinvaeltaja, jonka tunsi helposti koukkupäisestä paimensauvasta ja mustaan kaapuun ommelluista kotiloista. Toiset näyttivät papeilta, sillä heillä oli puhtaaksi ajeltu päälaki, vaikka puku olikin maallikon, ja härännahkaisessa vyössä lyhyt miekka.
Nähdessään, Mackon Zych nousi vieraita vastaanottamaan, mutta apotti jäi paikalleen alkaen jutella pappiensa kanssa. Zbyszko ja Zych taluttivat heikon Mackon kuistille.
– Minä olen vielä heikko, – sanoi Macko suudeltuaan apotin kättä, – mutta olen tullut kiittämään hyväntekijääni Bogdaniecin hoitamisesta ja pyytämään siunausta, joka on syntiselle ihmiselle mitä tärkeintä.
– Olen kuullut, että olette paranemaan päin, – sanoi apotti suudellen Mackon otsaa, – ja että olette luvannut tehdä pyhiinvaelluksen kuningatar vainajamme haudalle.
– Niin, minä en tiennyt, minkä pyhimyksen puoleen olisi ollut käännyttävä, ja valitsin kuningattaren.
– Oikein teitte! – huudahti apotti innostuneesti, – sillä hän on paras, eikä häntä kukaan muu uskalla kadehtia.
Ja apotti punastui uhmasta silmiensä leimahtaessa. Kaikki tiesivät hänen kiivautensa, ja sen tähden Zych huusi:
– Iske ja Jumalan puolesta!
Apotti puhisi, katsoi läsnäoleviin ja purskahti sitten nauramaan yhtä äkkiä kuin oli kiivastunutkin. Zbyszkoa silmäillen hän kysyi:
– Onko tämä veljenpoikanne ja minun sukulaiseni? Zbyszko kumartui suutelemaan apotin kättä.
– Kun viimeksi hänet näin, oli hän vielä pieni, – sanoi apotti. – Enpä olisi tuntenut! No, näytähän nyt itseäsi!
Ja hän alkoi nopein silmäyksin tarkastella nuorta ritaria kiireestä kantapäähän.
– Liian kaunis! – sanoi apotti. – Jalorotuinen nainen eikä ritari.
– Mutta tuo nainen on tanssittanut saksalaisia, että moni on hengetönnä kaatunut maahan, – ehätti Macko.
– Ja jousen hän virittää ilman kampia! – huudahti Jagienka yht'äkkiä.
– Vai tiedät sinäkin?!-virkkoi apotti tytölle, joka punastui.
– Olen itse nähnyt, – vastasi tyttö hämillään.
– Mutta varo sinä itseäsi, sillä hän voisi vielä ampua sinua, eikä sitä haavaa parannettaisikaan helposti.
Soittoniekat, pyhiinvaeltaja ja matkapapit räjähtivät nauramaan kuin yhdestä suusta, mikä yhä enemmän hämmensi Jagienkan mieltä. Mutta samassa apotti tunsi sääliä tyttöä kohtaan, nosti kätensä ja osoittaen kaapunsa tavattoman väljää hihaa sanoi:
– Pistä pääsi tänne piiloon, tyttöseni, muuten verta pirskahtaa poskistasi.
Sillä välin Zych oli auttanut Mackon penkille istumaan ja käskenyt tuoda lisää viiniä ja pikareja. Jagienka riensi sisälle. Apotti kiinnitti katseensa Zbyszkoon ja alkoi haastella:
– No niin. Riittäköön tämä pilapuhe! Minä en sanonut sinua naiseksi loukatakseni sinua, vaan huvin vuoksi, kun olet niin kaunis, että melkeinpä jokainen neitonen voisi kadehtia sinua. Minä tiedän kyllä, että olet miesten mies! Olen kuullut urotöistäsi Wilnassa ja friiseistä ja Krakovasta. Zych on kertonut minulle kaikesta...
Apotti katsoi tutkivasti Zbyszkoon ja jatkoi hetken kuluttua:
– Koska olet luvannut kolme riikinkukon sulkaa, niin hanki ne! On kiitettävää ja Jumalalle otollista taistella kansamme vihollisia vastaan... Mutta jos sinä samalla olet luvannut jotakin muuta, niin muista, että minä voin vapauttaa sinut siitä, jos haluat, sillä minulle on annettu voima ja valta sellaiseen.
– Jos joku on hengessään luvannut jotakin Jumalalle, niin kuinka siitä voi vapauttaa? – sanoi Zbyszko.
Macko loi levottoman silmäyksen apottiin, joka nähtävästi oli mitä parhaimmalla tuulella, koska ei kiivastunut, vaan uhkasi leikillisesti Zbyszkoa sormellaan sanoen:
– Herra kaikkiviisas! Varo, ettei sinun käy yhtä huonosti kuin saksalaisen Beyhardin.
– Kuinka hänen kävi sitten? – kysyi Zych.
– Hänet poltettiin roviolla.
– Miksi?
– Siksi, että väitti maallikon ymmärtävän uskonasioita yhtä paljon kuin pappismiehen.
– Kylläpä sai ankaran rangaistuksen.
– Mutta oikein! – jyrähti apotti, – sillä hän pilkkasi Jumalaa. Mitä luulette? Voiko maallikko käsittää Jumalan töitä?
– Ei suinkaan! – vastasivat pappismiehet kuorossa.
– Istukaa te pelimannit hiljaa! – sanoi apotti, – sillä te ette ole hengen miehiä, vaikka päälakenne onkin ajeltu.
– Me emme ole pelimanneja enää, vaan teidän armonne hovimiehiä, – vastasi yksi heistä katsellen samalla suurta juomakannua, josta levisi kauas voimakasta tuoksua.
– Kuulepa vain!... – huudahti apotti. – Sinä, veitikka, katselet kannua, mutta ei siellä ole latinaa pohjalla.
– En minä ajattelekaan latinaa vaan olutta.
Apotti kääntyi Zbyszkon puoleen, joka ihmetellen oli katsellut näitä hovimiehiä, ja sanoi:
– Ne ovat kaikki "clerici scholares", vaikka ovatkin heittäneet kirjat nurkkaan ja ottaneet luutun sijaan lähtien vaeltamaan maailmalle. Olen antanut heille suojaa ja ruokaa, sillä mitäpä muuta olisin voinut tehdä. Aika vekkuleja ovat, mutta osaavat sentään laulaa, ovatpa oppineet jotakin jumalanpalveluksestakin, joten minulla on heistä hieman hyötyä kirkossa. Mutta jos tarvitaan puolustusvoimaa, niin jotkut heistä ovat potria poikia. Tämä pyhiinvaeltaja väittää käyneensä Pyhässä maassa, mutta jos kysyt häneltä meriä tai maita, niin turhaan, eikä hän tiedä edes Kreikan keisarikunnan hallitsijan nimeä tai pääkaupunkia.
– Kyllä minä olen tiennyt, – vastasi pyhiinvaeltaja käheällä äänellä, – mutta Tonavalla sain ankaran kuumeen, ja kaikki haihtui mielestäni.
– Enimmin minä ihmettelen miekkaa, – sanoi Zbyszko, – sillä en ole koskaan nähnyt sellaista pappismiehen vyössä.
– Kyllä heillä on siihen oikeus, – vastasi apotti, – sillä heille ei ole annettu pyhitysvihkimistä, ja kannanpa minäkin tikaria vyöllä. Vuosi sitten haastoin Brzozowan Wiikin kaksintaisteluun niistä metsistä, joiden läpi ajoitte Bogdanieciin tullessa. Mutta hän ei suostunut...
– Kuinka hän olisi voinut ottaa haastetta hengen mieheltä? – keskeytti Zych.
Apotti löi nyrkillään pöytään ja huusi kiivaasti:
– Kun minulla on haarniska yllä, niin en ole pappi, vaan aatelismies!... Mutta hän ei suostunut siitä syystä, että piti itselleen edullisempana hyökätä miestensä kanssa kimppuuni jonakin yönä Tulczassa. Siksi on minulla nyt tikari vyössäni!... "Omnes leges omniaque iura vim vi repellere cunctisque sese defensare permittunt!" Ja siksi olen antanut noillekin miekat.
Zych, Macko ja Zbyszko vaikenivat kuullessaan latinaa ja painoivat päänsä alas apotin viisauden edessä, sillä yksikään heistä ei ymmärtänyt sanaakaan. Apotti katseli vihaisesti ympärilleen ja virkkoi vihdoin:
– Kuka tietää, vaikka hän hyökkäisi kimppuuni täälläkin?
– Oho! Hyökätköön! – huusivat matkapapit tarttuen miekankahvaan.
– Niin, hyökätköön vain! Minunkin alkaa aika käydä ikäväksi ilman ottelua.
– Ei hän hyökkää, – arveli Zych. – Pikemminkin tulee hieromaan rauhaa ja tarjoamaan sovintoa. Metsät hän on jo heittänyt mielestään ja ajattelee nyt vain poikaansa... Tiedättehän...
Apotti rauhoittui ja sanoi:
– Minä näin nuoren Wiikin Krzesnian kapakassa, jossa hän ryypiskeli yhdessä Rogowin Cztanin kanssa. He eivät tunteneet meitä, sillä oli jo pimeä ja juttelivat Jagienkasta...
Ja Zbyszkon puoleen kääntyen hän lisäsi:
– Mutta sinusta myös.
– Mitä he minusta tahtoivat?
– Eivät tahtoneet mitään, mutta eivät pitäneet siitä, että Zgorzelicen läheisyydessä on nyt kolme... Näin sanoi Cztan Wiikille: "Kyllä minä parkitsen hänen nahkansa niin että kauneus meni!" Ja Wiik arveli: "Ehkä hän alkaa meitä pelätä ja lähtee matkoihinsa, mutta jollei, niin kyllä pehmitän hänen luunsa!" Sitten molemmat alkoivat vakuutella, että sinä alat pelätä.
Macko ja Zych vaihtoivat merkitseviä katseita, ja heidän kasvoilleen nousi iloinen ja viekas ilme. Kumpikaan ei ollut varma siitä, oliko apotti todella kuullut sellaisen keskustelun vai sepittikö hän sen omasta päästään, mutta molemmat, ja varsinkin veljenpoikansa tunteva Macko, ymmärsivät, ettei ollut maailmassa sen tepsivämpää keinoa taivuttaa Zbyszkoa.
Ja apotti lisäsi vielä ikäänkuin tahallaan:
– Totta puhuen, ne miehet ovat tanakkaa tekoa. Zbyszko hillitsi itsensä, mutta kääntyi Zychin puoleen kysyen omituisella äänellä:
– Onko huomenna sunnuntai?
– On.
– Lähdettekö messuun?
– Lähden.
– Minne? Krzesniaanko?
– Sinne juuri. Se on lähinnä. Minnekä muuallekaan?
– No se on hyvä.
XV.
Zbyszko saavutti Zychin ja Jagienkan, jotka olivat apotin ja tämän seurueen kanssa matkalla Krzesniaan, ja liittyi heihin. Hän tahtoi näyttää apotille, ettei pelkää Wiikiä yhtä vähän kuin Cztaniakaan eikä aio piiloutua heidän tähtensä.
Jagienkan kauneus taaskin ensin ihan ihmetytti nuorta ritaria, sillä vaikka hän olikin nähnyt tytön monet kerrat sekä Zgorzelicessa että Bogdaniecissa, niin oli tyttö nyt pukeutunut kauniimmin kuin vieraihin. Hänen yllään oli punaverkainen, kärpännahalla reunustettu puku, punaiset hansikkaat ja kultaompeluksilla koristettu kärpännahkainen lakki, jonka alta hiukset riippuivat kahtena palmikkona selässä. Nyt hän ei istunut hevosen selässä miesten tavoin, vaan korkeassa satulassa, jossa oli selkänoja ja pieni astinlauta jalkojen alla, joita ei näkynyt tuskin ensinkään pitkän, poimukkaan hameen alta. Hänen isänsä salli hänen kotona pukeutua nahkaiseen nuttuun ja varsisaappaisiin, mutta kirkkomatkalla tuli Jagienkan olla sellaisessa asussa, että jokainen tunsi hänessä rikkaan ritaritalon tyttären. Tästä syystä hänen hevostaan talutti kaksi puolikasvuista poikaa, joiden yllä oli tiukat housut ja pöyheät nutut, kuten hovipojilla tavallisesti. Jagienkan takana ratsasti neljä poikaa ja apotin pappismiehet miekat ja luutut vyöllä. Zbyszko ihmetteli koko seuruetta, varsinkin Jagienkaa ja apottia. Tämä näytti suurihihaisessa punaisessa kaavussa kerrassaan ruhtinaalta. Yksinkertaisimmin puettuna kaikista oli Zych, joka piti huolta siitä, että muut koreilivat, mutta itse iloitsi ja lauloi.
Apotti, Jagienka, Zbyszko ja Zych ajoivat etumaisina rivissä. Ensin apotti antoi soittoniekkojensa laulaa hartaita lauluja, mutta pian hän sai siitä tarpeekseen ja alkoi jutella Zbyszkon kanssa, joka hymyillen katseli hänen miekkaansa, suurta kuin saksalaisten kaksiteräinen kalpa.
– Näen, että ihmettelet miekkaani, – sanoi apotti, – mutta synodit sallivat hengellisten kantaa sitä, vieläpä muitakin aseita matkalla, ja me olemme nyt matkalla.
– Minä olen nähnyt masovialaisen ruhtinaspiispa Henrikin ottelevan kaksintaistelun oikein aitauksessa, – sanoi Zbyszko.
– En moiti häntä siitä, – vastasi apotti nostaen sormensa pystyyn, – mutta sitä en hyväksy, että hän meni naimisiin ja vielä niin onnettomasti, että hänen tuleva mulier oli fornicaria ja bibula, joka oli palvellut Bakkusta nuoruudesta saakka, ja oli sen tähden adultera, mistä ei mitään hyvää voinut odottaa.
Apotti pysähdytti hevosensa ja rupesi vielä innokkaammin opettamaan:
– Joka naimisiin menee, katsokoon, että vaimo on jumalaapelkäävä, hyväntapainen, taloudellinen ja siisti, minkä neuvon antavat kaikki kirkkoisät, vieläpä muuan pakanallinen ajattelija nimeltä Seneca. Mutta miten tiedät, mistä hyvän löydät, jollet tunne sitä pesää, josta elämäntoverisi valitset? Eräs toinen viisas mies sanoo: Pomus nam cadit absque arbore... Millainen härkä, sellainen nahka, millainen äiti, sellainen tytär... Ota, syntinen ihminen, tästä se opetus, ettei sinun pidä etsiä vaimoa kaukaa, vaan läheltä, sillä jos satut saamaan pahan ja keimailevan, niin joudut monta kertaa itkemään, kuten eräs filosofi, jonka riitaisa eukko kaatoi vihoissaan miehensä pään päälle aquam sordidam.
– In secula seculorum, amen! – jyrisivät yhteen ääneen pappismiehet, jotka aina vastasivat apotille tähän tapaan välittämättä siitä, oliko se paikallaan vai ei.
Kaikki kuuntelivat suurella hartaudella apotin sanoja ihmetellen hänen kaunopuheisuuttaan ja pyhän sanan tuntemustaan. Hän ei puhunut ainoastaan Zbyszkolle, vaan ehkä enemmän vielä Zychille ja Jagienkalle, ikäänkuin olisi tahtonut valistaa juuri näitä. Jagienka nähtävästi ymmärsi, mistä oli kysymys, koska hän tuon tuostakin silmäili nuorta ritaria, joka otsa rypyissä ja pää painuksissa näytti vakavasti harkitsevan, mitä kuuli.
Jonkin ajan kuluttua jatkettiin matkaa. Kun Krzenia tuli näkyviin, korjasi apotti vyötään niin, että saattoi helposti tarttua miekkansa kahvaan, ja sanoi:
– Vanha Wiik Brzozowasta tulee varmaan suuren seurueen saattamana.
– Kyllä kai, – vahvisti Zych, – jollei ole sairas, kuten on kerrottu.
– Eräs miehistäni on kuullut, että hän aikoo hyökätä kimppuumme kapakan luona jumalanpalveluksen jälkeen. – Ja kääntyen seurueensa puoleen hän lisäsi: – Te ette saa paljastaa miekkaa ensimmäisenä, sillä muistakaa, että olette hengen miehen palveluksessa. Mutta vasta sitten, jos toiset vetävät miekkansa esille, saatte iskeä.
Zbyszko alkoi puhua Jagienkalle omista asioistaan.
– Cztan ja nuori Wiik ovat kaiketi Krzesniassa, – sanoi hän. – Sano siellä minulle, että tietäisin, missä he ovat, minä kun en tunne heitä.
– Hyvä on, Zbyszko, – vastasi Jagienka.
– Etkä sinä saa ottaa heiltä vastaan mitään palveluksia. Ymmärrätkö?
– Ymmärrän, Zbyszko, – vastasi tyttö nöyrästi. Heidän keskustelunsa katkesi puukalkkujen kalahduksiin, sillä Krzesniassa ei näet ollut vielä kirkonkelloja. Pian he olivatkin perillä. Nuori Wiik ja Cztan tulivat heti väkijoukosta esille auttaakseen Jagienkaa laskeutumaan kirkon edessä satulasta, mutta Zbyszko ennätti edelle, hyppäsi ratsultaan ja nosti Jagienkan alas. Sitten hän tarttui tytön käsivarteen ja johdatti hänet kirkkoon katsoen heihin kuin taisteluun haastaen.
Kirkon eteisessä heitä odotti uusi pettymys. Molemmat riensivät vihkivesiastian luo ja molemmat kastoivat kätensä siihen ojentaen ne sitten Jagienkalle. Mutta Zbyszko teki samoin, ja Jagienka antoi hänen kostuttaa sormensa, teki ristinmerkin ja meni Zbyszkon kanssa sisälle kirkkoon. Nyt ymmärsivät Wiik ja Cztan, että se tapahtui sopimuksesta, ja heidät valtasi niin hurja viha, että heidän tukkansa nousi pystyyn lakin allakin. Sen verran oli heissä vielä mielenmalttia, että Jumalan rangaistusta peläten eivät menneet vihaisina kirkkoon sisälle, vaan Wiik syöksyi eteisestä ulos ja juoksi kuin mieletön kirkkomaan puiden välissä, ja Cztan perässä, tietämättä hänkään mitä tehdä.
He pysähtyivät vasta kirkkomaan aitauksen nurkkaan, missä oli suuria kiviä tulevan kellotapulin kivijalkaa varten. Siellä Wiik, jonka täytyi saada purkaa kihisevää kiukkuaan, tarttui suureen kivimöhkäleeseen ja alkoi kiskoa sitä kaikin voimin. Cztan näki sen, teki samoin, ja tuossa tuokiossa alkoivat molemmat yhdessä vimmatusti vierittää sitä kirkkomaan halki portille saakka.
Ihmiset katselivat heitä ihmeissään, mutta otaksuivat, että siinä oli jonkinlainen vedonlyönti kysymyksessä. Voimanponnistus tyynnytti heitä huomattavasti, ja he herkesivät nyt siitä huohottaen aika lailla ja alkoivat tuijottaa toisiinsa epävarmoin katsein. Cztan keskeytti vaitiolon sanoen:
– No?
– Mitä sitten? – vastasi Wiik.
– Hyökkäämmekö sen niskaan?
– Eihän kirkossa sovi sellainen?
– Ei kirkossa, vaan messun jälkeen.
– Hän on apotin ja Zychin seurassa. Oletko unohtanut, mitä Zych meille sanoi, että jos rupeamme tappelemaan, niin hän ajaa meidät pois Zgorzelicesta. Jos se ei olisi ollut esteenä, niin kyllä kylkiluusi olisivat jo aikoja sitten murskana.
– Ja sinun myös! – vastasi Cztan puristaen suuria nyrkkejään.
Heidän silmänsä alkoivat jo iskeä peloittavia mulahduksia, kun järki viime tingassa sai voiton ja molemmat ajattelemaan, että yksimielisyys oli nyt tarpeen enemmän kuin koskaan ennen. He olivat otelleet monet kerrat, mutta sitten aina sopineet, sillä vaikka rakkaus Jagienkaan erotti heidät, niin he eivät kuitenkaan voineet elää ilman toistensa seuraa. Nyt heillä oli yhteinen vihollinen, joka päälle päätteeksi näytti sangen vaaralliselta.
– Mitä tehdä? – kysyi Cztan hetken kuluttua. – Lähetänkö hänelle haasteen Bogdanieciin?
Wiik, joka oli viisaampi, ei kuitenkaan voinut sanoa, mitä nyt olisi tehtävä. Onneksi tulivat kirkonkalkut hänelle apuun ilmoittaen, että jumalanpalvelus alkaa. Hän sanoi:
– Niin, mitäpä tehdä?... Menkäämme messuun, ja tapahtukoon sitten Jumalan tahto.
Rogowin Cztan oli tähän järkevään vastaukseen tyytyväinen.
He menivät kirkkoon ja kuuntelivat hartaasti jumalanpalvelusta, mikä antoi lohdutusta. Kun Jagienka messun jälkeen antoi Zbyszkon taas kostuttaa sormiaan eteisessä vihkivedellä, niin he eivät siitä paljoakaan piitanneet, ja kirkonportin luona he kohteliaasti tervehtivät Zychiä, Jagienkaa, vieläpä apottia, vaikka tämä oli Brzozowin vanhan Wiikin vihamies. Zbyszkoon he katsoivat yrmeästi silmäkulmain alta sanomatta sanaakaan, vaikka heidän sydämensä tuimasti pamppaili vihasta ja mustasukkaisuudesta, sillä Jagienka ei ollut ennen koskaan näyttänyt niin kauniilta ja juhlalliselta. Mutta kun loistava seurue lähti paluumatkalle ja kun pappismiesten iloinen laulu kajahti ilmoille, silloin Cztan alkoi pyyhkiä hikeä partaisilta poskiltaan ja pärskyä kuin hevonen ja Wiik huutaa hammasta purren:
– Kapakkaan! Kapakkaan! Surkeata!...
Mutta samassa he muistivat lieventävän keinon ja alkoivat vierittää suurta kivimöhkälettä takaisin entiselle paikalleen.
Zbyszko ratsasti Jagienkan vieressä kuunnellen lauluja, mutta yht'äkkiä hän pysähdytti hevosensa ja virkkoi:
– Mutta minunhan piti tilata messu setäni terveydeksi ja unohdin sen kokonaan. Minä ajan takaisin.
– Älä aja! – huudahti Jagienka. – Lähetetään Zgorzelicesta tilaaja.
– Kyllä minä ajan. Älkää odottako minua. Hyvästi!
– Jumalan haltuun! – sanoi apotti. – Aja, jos tahdot. Apotin kasvoille oli noussut iloinen ilme, ja kun Zbyszko oli kadonnut näkyvistä, hän tuuppasi Zychiä kylkeen sanoen:
– Ymmärrättekö?
– Mitä minun pitäisi ymmärtää?
– Kyllä hän tulee ottelemaan Krzesniassa Wiikin ja Cztanin kanssa yhtä varmasti kuin amen on rukouksessa, ja sitä minä juuri tahdoinkin.
– Mutta ne ovat vaarallisia poikia, voivat haavoittaa... Mitä sitten?
– Mitäkö? Jos hän ottelee Jagienkan puolesta, niin kuinka hän sitten enää voisi ajatella Danusia Jurandownaa? Jagienkasta tulee näin ollen hänen rakastettunsa. Sitä minä tahdon, sillä Zbyszko on sukulaiseni ja miellyttää minua!
– Entä hänen lupauksensa?
– Minä vapautan hänet siitä! Ettekö kuullut, mitä jo sanoin kerran?
– Teidän päänne keksii keinon kaikkeen! – ihmetteli Zych. Tämä kehaisu oli apotin mieleen. Hän lähestyi Jagienkaa ja kysyi.
– Mitä mureksit?
Jagienka kumartui satulassaan, suuteli apotin kättä ja pyysi:
– Rakas risti-isä, ettekö lähettäisi paria miestä Krzesniaan?
– Miksi? He vain joisivat kapakassa. Siinä kaikki.
– Mutta ehkä he voisivat estää riitaa.
Apotti katsoi tyttöön ja sanoi yht'äkkiä repäisevästi:
– Vaikkapa tappaisivat hänet siellä!
– Tappakoot minutkin sitten! – huudahti Jagienka.
Ja kaikki se suru ja katkeruus, joka oli täyttänyt tytön mielen aina majavanpyyntiretkestä saakka, puhkesi nyt ylivoimaisesti kyyneliin. Nähdessään sen apotti kiersi kätensä hänen ympärilleen, niin että hän melkein peittyi tavattoman väljän hihan suojaan.
– Älä ole huolissasi, tyttäreni. Voihan siellä syntyä riitaa, mutta ovathan ne siellä myös aatelismiehiä eivätkä siis hyökkää hänen kimppuunsa haastamatta kaksintaisteluun ritaritavan mukaan. Sitä paitsi Zbyszko kyllä suoriutuu, vaikka ottelisi molempia vastaan yht'aikaa. Ja mitä Danusia Jurandownaan tulee, josta olet kai kuullut, niin sanon sinulle vain, että heidän aviosänkyään varten ei puu vielä kasva missään metsässä.
– Koska Zbyszko rakastaa häntä enemmän... niin en minäkään Zbyszkosta välitä, – vastasi Jagienka itkien.
– No miksi sinä nyyhkytät sitten?
– Kun pelkään hänen tähtensä.
– Naisten järkeä! – nauroi apotti, joka Jagienkan korvaan kuiskasi lisäksi: – Muista, että jos hän ottaisikin sinut, niin hänen kaiketi täytyy monta kertaa otella, koska kerran on aatelismies. Ja kyllä hän sinut vielä ottaakin, ehkäpä piankin.
– Mitä vielä! – vastasi Jagienka.
Mutta samalla tyttö alkoi hymyillä kyyneltensä läpi ja katsoi apottiin, ikäänkuin olisi tahtonut kysyä, mistä hän sen tiesi.
Sillä välin oli Zbyszko tullut takaisin Krzeniaan ja mennyt suoraan papin luo, sillä hän tahtoi todella tilata messun Mackon terveyden hyväksi. Mutta suoritettuaan tämän asian hän meni majataloon, jonka kapakassa toivoi tapaavansa Wiikin ja Cztanin.
Ja siellä he olivatkin, ynnä joukko aatelisia, talonpoikia ja silmänkääntäjiä, jotka näyttelivät monenlaisia saksalaisia taikatemppuja. Ensin hän ei siellä ketään tuntenut, sillä ikkunat olivat himmeätä rakkoa eivätkä päästäneet tarpeeksi valoa läpi, mutta kun majatalon renki heitti lieteen oksia, niin tulen loimussa näkyi partainen Cztan Wiikin kanssa kallistelemassa oluttuoppia eräässä kapakan nurkassa.
Silloin Zbyszko astui hitaasti heitä kohti työntäen syrjään tiellään olevaa väkeä ja löi nyrkillä heidän pöytäänsä niin lujasti, että koko talo kajahti.
He karkasivat pystyyn ja alkoivat heti kopeloida vöitään, mutta ennen kuin he ennättivät tarttua aseisiin, heitti Zbyszko hansikkaansa pöydälle ja nenäänsä puhuen, kuten ritarien tapa oli taisteluun haastaessaan, lausui hän seuraavat odottamattomat sanat:
– Ken teistä molemmista tai muista läsnäolevista ritareista uskaltaa väittää, että neiti Danusia Jurandowna Spychowista ei ole kaunein ja hyveellisin tyttö maailmassa, sen minä haastan kaksintaisteluun joko ratsain tai jalan, joko ensimmäiseen polvilleen putoamaan tai viimeiseen hengenvetoon saakka.
Wiik ja Cztan hämmästyivät yhtä kovasti kuin apotti olisi hämmästynyt, jos hän olisi nämä sanat kuullut, ja hetken aikaa he seisoivat siinä hölmistyneinä saamatta sanaakaan suustaan. "Mikä neiti se oli? Emmehän me semmoisesta, vaan Jagienkasta... Jos tuo villikissa ei Jagienkasta välitä, niin mitä hän tahtoo? Miksi tuli haastamaan riitaa?" Näistä ajatuksista syntyi heidän päässään sitten sellainen sekamelska, että he töllistelivät siinä suu selällään, ikäänkuin heidän edessään ei olisi ollut mikään ihminen, vaan jokin saksalainen kummitus.
Mutta Wiik, jonka ajatus juoksi sukkelammin, tiesi jotakin sellaista, että ritarit toisinaan valitsivat itselleen jonkun tytön ritarinaisekseen, vaikka menivätkin toisen kanssa naimisiin, ja arveli, että tässä oli nyt sellainen tapaus kysymyksessä. Jos nyt tarjoutui tilaisuus otella Jagienkan puolesta, niin hän tahtoi yrittää. Sen tähden hän astui esiin pöydän takaa ja lähestyi Zbyszkoa yrmein katsein kysyen:
– Senkin lurjus, eikö Jagienka Zychowna ole kaunein?
Cztan seurasi Wiikin esimerkkiä, ja läsnäolijat kerääntyivät uteliaina heidän ympärilleen, sillä kaikki tajusivat, että siinä ei joutavia jaariteltu.
XVI.
Tultuaan kotiin Jagienka lähetti heti miehen Krzesniaan tiedustelemaan, oliko siellä tapeltu tai haastettu kaksintaisteluun. Mutta tämä mies lyöttäytyi pappilan renkimiesten seuraan juopottelemaan eikä muistanut koko kotimatkaa. Toinen, joka lähetettiin Bogdanieciin ilmoittamaan apotin tulosta sinne, palasi pian kertoen nähneensä myös Zbyszkon pelaamassa noppaa vanhan Mackon seurassa.
Tämä rauhoitti Jagienkaa, joka pelkäsi, että Krzesnian kapakassa olisi voinut sattua Zbyszkolle jokin yllättävä vahinko, ja hänen teki mielensä lähteä mukaan Bogdanieciin. Mutta apotti vastusti Jagienkan lähtöä sinne, sillä hän tahtoi puhua Mackon kanssa kaikessa rauhassa talon lunastuksesta ja toisesta vielä tärkeämmästä asiasta, josta ei halunnut puhua Jagienkan kuullen. Sitä paitsi hän aikoi viipyä siellä yli yön.
Kuultuaan Zbyszkon onnellisesti olevan kotona apotti tuli hyvälle tuulelle ja käski seuralaisiaan laulamaan lujasti. Pian kaikuikin metsä kovasti, ja Bogdaniecin talonpojat kurkistelivat ulos tuvistaan nähdäkseen, onko tuli irti vai vihollinen tulossa. Mutta muiden edellä ratsastava pyhiinvaeltaja rauhoitti heitä tiedoittaen, että perässä tulee korkea hengen mies, jolle he kumarsivat syvään, vieläpä panivat ristin rinnan päälle kunnioituksen merkiksi. Kun apotti näki, kuinka suuresti häntä kunnioitettiin, niin hän tuli hyvin iloiseksi ja kaikkiin tyytyväiseksi.
Macko ja Zbyszko, jotka olivat kuulleet laulua ja huutoa, tulivat portille vastaanottamaan vierasta. Jotkut seurueen pappismiehistä olivat jo ennen olleet apotin mukana talossa, mutta oli sellaisiakin, jotka nyt ensi kerran sen näkivät. Nämä tulivat ensin alakuloisiksi nähdessään rappeutuneen talon, jota ei voinut verrata komeaan Zgorzeliceen. Mutta savu, joka nousi olkikatossa olevasta aukosta ilmoille, lohdutti heitä kuitenkin, ja kun he astuivat paistille ja sahramille tuoksuvaan saliin, niin ikävä mieliala katosi kokonaan. Siellä oli kaksi pöytää tinavateineen, jotka tosin olivat vielä tyhjiä, mutta niin suuria, että jokaisen täytyi iloita niitä katsellessa. Pienemmällä pöydällä loisti hopeinen lautanen, joka oli tarkoitettu apottia varten, ja hopeinen viinikannu, molemmat friiseiltä otettuja.
Macko ja Zbyszko pyysivät heti apottia istumaan pöytään, mutta tämä kieltäytyi kiittäen ystävällisyydestä, sillä hän oli syönyt tukevan aterian vähää ennen Zgorzelicesta lähtöä. Sitä paitsi hänen mielessään oli nyt muuan toinen asia, joka kiinnitti hänen katseensa Zbyszkoon, jonka rauhallinen olo näytti häntä ihmetyttävän. Lopulta apotin uteliaisuus puhkesi sanoiksi.
– Menkäämme kamariin, – sanoi hän, – puhumaan asioista. Ja pappismiehiin kääntyen hän vielä lisäsi:
– Muistakaa istua siivosti! Oven takaa ei saa kuunnella!
Zbyszkon ja Mackon seurassa hän meni pieneen kamariin, jossa he istuutuivat arkuille. Apotti kysyi heti Zbyszkolta:
– Ajoitko silloin takaisin Krzesniaan?
– Ajoin.
– No, miten kävi?
– Tilasin sen messun setäni terveydeksi. Apotti liikehti kärsimättömästi arkun kannella.
– Vai niin! – ajatteli hän. – Poika ei tavannut siis Cztania eikä Wiikiä. Ehkei heitä siellä ollutkaan... tai jollei hän heitä etsinytkään. Minä petyin.
Se, että hän luuli erehtyneensä Zbyszkoon nähden, harmitti ja hän tuli punaiseksi alkaen pärskähdellä.
– Entä lunastusasia? – sanoi hän hetken kuluttua. – Onko teillä rahoja?... Jollei, on Bogdaniec minun!...
Macko, joka tiesi, miten apotti oli otettava, nousi, avasi arkun, jolla oli istunut, otti sieltä rahapussin ja virkkoi:
– Me olemme köyhiä, mutta rahoja on, ja me maksamme niinkuin "kirjeessä" on merkittynä. Jos te tahdotte vielä korvausta hoidosta ja parannuksista, niin maksamme mitä haluatte ja kiitämme hyväntekijäämme.
Sen sanottuaan hän notkisti polvensa apotin edessä, ja Zbyszko riensi seuraamaan esimerkkiä. Apotti, joka oli luullut saavansa kuulla valituksia ja tinkimistä, hämmentyi suuresti, tulipa hiukan tyytymättömäksi, sillä hän oli aikonut asettaa ehtonsa, mutta nyt oli tämä mahdollisuus mennyt.
Jättäessään "kirjeen" eli panttisopimuksen takaisin Mackolle, joka oli sen allekirjoittanut ristiä kuvaavalla puumerkillä, hän kysyi:
– Miksi puhutte korvauksesta?
– Siksi, ettemme halua mitään ilmaiseksi, – vastasi ovela Macko, joka tiesi, että jota vähemmän hän vastusti apottia sitä enemmän hän voittaisi.
Apotin silmät alkoivat leimahdella.
– Katsoppas vain! Eivät halua sukulaiselta ilmaiseksi mitään! Mutta tässä asiassa minä määrään ja viskaan tämän rahapussin menemään, jos tahdon.
– Ei suinkaan! – huudahti Macko.
– Enkö? Tässä saatte lunastusrahanne!
Ja apotti viskasi pussin lattiaan, ja revenneestä reiästä kiiriskeli rahoja ympäri.
– Jumala teitä palkitkoon! – huudahti Macko, joka tätä vain olikin odottanut. – Joltakin toiselta en olisi suostunut ottamaan, mutta sukulaiselta ja hengen mieheltä otan...
Apotti katsoi hetken milloin häneen, milloin Zbyszkoon ja sanoi vihdoin:
– Vaikka minä kiivastunkin, niin tiedän mitä teen. Pitäkää mitä saitte, sillä sen sanon, että ropoakaan ette minulta enää saa.
– Sitä emme odottaneetkaan.
– Tietäkää, että kaikki, mitä jälkeeni jää, on Jagienkan.
– Entä maat? – kysyi Macko naiivisti.
– Maatkin! – paasasi apotti.
Mackon kasvot venyivät nolon pitkiksi, mutta hän hillitsi itsensä:
– Mutta miksi ajatella kuolemaa? Suokoon Jumala teille vielä sata vuotta tai enemmän ja vielä piispakunnan lisäksi.
– Miksei! Olenko minä muita huonompi? – virkkoi apotti.
– Ette huonompi, vaan parempi.
Nämä sanat vaikuttivat tyynnyttävästi apottiin, jonka viha meni yleensä nopeasti menojaan.
– Niin, te olette sukulaisiani, – sanoi hän, – ja Jagienka on vain ristityttäreni, mutta minä olen aina pitänyt hänestä ja Zychistä. Parempaa kuin Zych ei maailmassa ole ja Jagienka on vieläkin parempi! Kuka voi sanoa heistä mitään pahaa?
Ja apotti alkoi uhkaavasti katsella ympärilleen. Mutta Macko ei suinkaan väittänyt vastaan, vaan vakuutti, että sen parempaa naapuria tuskin oli koko kuningaskunnassa.
– Ja mitä tyttöön tulee, – jatkoi hän, – niin omaa tytärtäni en rakastaisi sen enempää. Etupäässä hänen ansiostaan olen tullut terveeksi enkä sitä eläessäni unohda.
– Minä olisin ensimmäinen tuomitsemaan teidät, jos sen unohtaisitte, – vastasi apotti. – En tahdo tehdä teille vääryyttä, kun olette sukulaisiani, ja sen tähden olen ajatellut, että jälkeeni jäävä omaisuus olisi sekä Jagienkan että teidän.
Ymmärrättehän?
– Jumala suokoon, että niin tapahtuisi! – sanoi Macko, – Silloin minä menisin jalkaisin kuningattaren haudalta Krakovasta Pyhän ristin vuorelle rukoilemaan.
Apotti hymyili tyytyväisenä ja virkkoi:
– Tytöllä on oikeus valikoida, sillä hän on kaunis, hyvää sukua ja saa runsaat myötäjäiset. Cztan ja Wiik eivät mitenkään kelpaisi hänelle, mutta joku voivodin poika ehkä sentään menisi. Jos minä suostuisin kosiomieheksi, niin kyllä tyttö ottaisi valitsemani, sillä hän pitää minusta ja luottaa minuun...
– Kyllä kelpaisi saada teidät kosiomieheksi, – vastasi Macko.
Apotti kääntyi Zbyszkon puoleen:
– Entä mitä sinä sanot?
– Samaa kuin setäni.
Apotin kasvot kirkastuivat. Hän läimähdytti Zbyszkoa lapaluuhun ja kysyi:
– Mikset antanut Cztanin etkä Wiikinkään lähestyä Jagienkaa kirkolla?...
– Jotta eivät luulisi, että pelkään heitä, ja jotta tekään ette minusta mitään sellaista ajattelisi.
– Ja sinä annoit pyhää vettä hänelle?
– Niin.
Apotti läimähdytti taas poikaa:
– No... ota tyttö!
– Ota tyttö! – huudahti Macko kuin kaiku.
Zbyszko korjasi hiuksiaan verkon alla ja virkkoi rauhallisesti:
– Kuinka minä voisin ottaa hänet, kun olen Tyniecin alttarin edessä antanut lupaukseni Danusia Jurandownalle?
– Olet luvannut riikinkukon sulkia... Hanki ne, mutta ota Jagienka.
– En voi, – vastasi Zbyszko, – sillä Danusiahan heitti mestauslavalla huntunsa pääni päälle, ja lupasin ottaa hänet.
Apotin posket punertuivat ja silmät loimottivat pahasti. Hän astui Zbyszkon luo ja sanoi vihaisesti:
– Sinun lupauksesi ovat akanoita, mutta minä olen tuuli! Ymmärrätkö? Kas noin!
Ja hän puhalsi Zbyszkoa päähän niin lujasti, että hiusverkko lensi lattialle ja nuoren ritarin tukka hulmahti hajalle. Zbyszko rypisti kulmakarvojaan ja katsoi apottia suoraan silmiin sanoen:
– Minun lupauksessani on kunniani, jota minä itse tulen puolustamaan.
Kun apotti ei ollut tottunut vastustukseen, niin hän nämä sanat kuullessaan meni hämmästyksestä ja vihasta sanattomaksi. Seurasi pahaatietävä hiljaisuus, jonka Macko sitten keskeytti:
– Zbyszko! Ajattelehan toki! Mikä sinua vaivaa? Apotti nosti kätensä, osoitti nuorukaista ja huusi:
– Mikä häntä vaivaa? Kyllä minä tiedän: hän ei ole mikään ritari tai aatelismies, vaan jänis. Cztan ja Wiik ovat hänet peloittaneet pahanpäiväisesti.
Mutta Zbyszko ei hetkeksikään menettänyt kylmäverisyyttään. Hän kohautti olkapäitään ja vastasi:
– Vielä mitä! Minähän Krzesniassa kalautin niitä päihin! Apotti katsoi Zbyszkoa silmät suurina. Viha ja ihmetys taistelivat hänessä ylivallasta, mutta samassa hän hoksasi, että voisi käyttää Wiikin ja Cztanin selkäsaunaa hyväkseen. Jäähdyttyään hiukan hän tiuskaisi:
– Mikset ole kertonut asiasta?
– No... kun häpesin. Minä luulin, että he olisivat, niinkuin ritarien tulee menetellä, haastaneet minut kaksintaisteluun joko ratsain tai jalan, mutta he ovat roistoja. Wiik tempaisi laudan pöydänsyrjästä, Cztan samoin, ja yhdessä he karkasivat kimppuuni. Mitäpä siinä olisin voinut muuta tehdä kuin siepata penkin, jolla... niin ymmärrättehän!...
– Jäivätkö henkiin? – kysyi Macko.
– Jäivät, mutta pyörtyivät. Minun vielä siellä ollessani he kuitenkin virkosivat.
Apotti kuunteli, pyyhki hikeä otsaltaan ja huudahti:
– Odotapa!... Kohta sanon sinulle jotakin!...
– Mitä sitten? – kysyi Zbyszko.
– Jos sinä ottelit Jagienkan puolesta, niin olet hänen ritarinsa eikä kenenkään muun, ja sinun on näin ollen otettava Jagienka.
Hän vei kätensä puuskaan ja katsoi voitokkaasti Zbyszkoon, mutta tämä hymyili vain ja vastasi:
– Heh, kyllä minä tiesin miksi tahdoitte usuttaa minut heidän kimppuunsa, mutta te ette siinä onnistunut.
– Miksen?
– Sillä minä tahdoin heitä tunnustamaan, että Danusia Jurandowna on maailman kaunein ja hyveellisin tyttö, mutta he väittivät Jagienkaa siksi, ja siitä syntyi tappelu.
Apotti seisoi hetken aikaa kuin kivettynyt, ja ainoastaan hänen räpyttävät silmänsä osoittivat, että hän eli. Mutta yht'äkkiä hän kääntyi paikallaan ympäri, polkaisi pienen kamarin oven auki ja syöksyi salin puolelle. Siellä hän tarttui pyhiinvaeltajan sauvaan ja alkoi sillä hosua miehiään ulos huutaen:
– Hevosille, senkin lurjukset! Hevosille! Jalallani en astu enää tähän taloon! Hevosille!...
Ja hän syöksyi ulos. Koko seurue kiirehti talliin ja oli tuossa tuokiossa satuloissa. Turhaan Macko juoksi apotin perään pyytäen häntä jäämään ja selittäen olevansa syytön – mikään ei auttanut. Apotti kiroili, manasi taloa, ihmisiä, peltoja, ja kun hevonen tuotiin hänen eteensä, hän heittyi sen selkään ja karahdutti heti täyttä laukkaa pihalta väljäin hihojen liehuessa ilmassa kuin suuri punainen lintu. Pappismiehet seurasivat jäljessä kuin lauma paimentaan.
Macko katseli heidän jälkeensä, kunnes he katosivat metsään. Sitten hän palasi sisälle taloon ja sanoi Zbyszkolle synkällä äänellä:
– Kyllä oletkin laittanut kauniin jutun!...
– Tätä ei olisi koskaan tapahtunut, jos olisin lähtenyt, ja lähtöni riippui teistä.
– Minusta?
– En tahtonut jättää teitä sairastamaan.
– Entä nyt?
– Nyt lähden.
– Minne?
– Danusian luo Masoviaan... ja hankkimaan riikinkukonsulkia saksalaisilta... Macko vaikeni.
– "Panttikirjeen" hän jätti takaisin, – sanoi hän sitten, – mutta asia on merkitty myös oikeusistuimen kirjoihin. Nyt hän ei lahjoita meille ropoakaan.
– Olkoon lahjoittamatta! Teillä on rahaa kyllä, enkä minä tarvitse sitä matkalle. Minut otetaan kaikkialla hyvin vastaan, ruokitaanpa hevosenikin. Kun minulla on vain haarniska ja miekka, niin muulla ei ole väliä.
Macko rupesi miettimään, mitä oli tapahtunut. Mikään ei ollut mennyt hänen mielensä mukaan. Kaikesta sydämestään hän olisi tahtonut Jagienkan Zbyszkolle. Mutta hän käsitti, että siitä ei nyt tullut mitään ja että olisi parasta, että Zbyszko lähtisi ennen kuin aiheuttaa enempiä riitoja.
– Hm! Täytyyhän sinun hankkia ne riikinkukonsulat, ja jollei muuta keinoa ole, niin lähde. Menköön kaikki Jumalan mielen mukaan... Mutta minun täytyy mitä pikimmin ajaa Zgorzeliceen. Ehkä minä saan vielä apotin ja Zychin jotenkuten lepytetyksi... Varsinkin Zychiä minä kovasti säälin.
Macko katsoi Zbyszkoa suoraan silmiin ja kysyi:
– Eikö sinun tule sääli Jagienkaa?
– Jumala suokoon hänelle terveyttä ja kaikkea hyvää! – vastasi Zbyszko.
XVII.
Macko odotteli kärsivällisesti muutaman päivän tietoja Zgorzelicesta, mutta kun mitään ei kuulunut, niin hän päätti lähteä Zychin luo. Olihan kaikki tapahtunut vastoin hänen tahtoaan, mutta hän halusi kuitenkin tietää, oliko Zych häneen suuttunut. Apotin vihoista hän oli varma.
Mutta hän tahtoi kuitenkin tehdä kaikkensa sovittaakseen vihan ja tuumiskeli ajaessaan naapuriin, kuinka hän voisi palauttaa vanhat hyvät välit. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, ja sen tähden hän oli iloinen tavatessaan Jagienkan yksinään kotona. Tyttö otti hänet vastaan ystävällisesti, kuten ennenkin, mutta näytti kuitenkin hiukan alakuloiselta.
– Missä isäsi on? – kysyi Macko.
– Hän on apotin kanssa metsästämässä. Mutta kyllä he pian tulevat takaisin...
Tyttö vei vieraan saliin, jossa he istuivat ääneti jonkin aikaa. Vihdoin Jagienka kysyi:
– Eikö teidän ole ikävä yksiksenne Bogdaniecissa?
– Onhan minun ikävä... – vastasi Macko. – Sinä siis tiedät, että Zbyszko on lähtenyt?
Jagienka huoahti:
– Tiedän... Kuulin samana päivänä ja ajattelin, että hän edes pistäytyisi meille sanomaan vaikkapa vain yhden sanan hyvästiksi... mutta ei tullut...
– Kuinka hän olisi voinut tänne tulla? – puolusteli Macko. – Apotti olisi vihoissaan repinyt hänet palasiksi, eikä isäsikään olisi häntä mielellään nähnyt.
Jagienka pudisti päätään sanoen:
– Mutta minä en olisi antanut kenenkään tehdä hänelle pahaa.
Macko tuli liikuttuneeksi, vaikka oli luonteeltaan karaistunut, veti Jagienkan puoleensa ja puhui:
– Jumala palkitkoon hyvyytesi, tyttöseni! Sinä suret, mutta minäkin suren ja sanon sinulle suoraan, että ei apotti eikä oma isäsikään rakasta sinua enemmän kuin minä. Olisin mielelläni kuollut siitä haavasta, jonka paransit, jos hän olisi sinut ottanut.
Jagienkan valtasi sellainen surun ja murheen hetki, jolloin ihminen ei voi salata tunteitaan, ja hän sanoi:
– En koskaan enää saa häntä nähdä, ja jos saisinkin, niin Danusia Jurandownan kanssa, mutta silloin minä mieluummin itkisin itseni sokeaksi!
Ja tyttö nosti esiliinansa kulman kyyneltyneille silmilleen.
– Rauhoitu, hyvä ystäväni, – puhui Macko. – Hän on lähtenyt, se on totta, mutta hän ei tule Jurandownan kanssa takaisin.
– Miksei tulisi? – kysyi Jagienka esiliinan takaa.
– Sillä Jurand ei anna tytärtään hänelle.
Jagienka antoi esiliinan pudota, kääntyi Mackoon ja kysyi innokkaasti:
– Niin hän minullekin sanoi, mutta onko se totta?
– Totta on.
– Mutta miksi?
– Kuka sen tietää. Jurand on ehkä antanut jonkin lupauksen, joka sitoo häntä. Hän piti kovasti Zbyszkosta, mutta ei antanut tytärtään sittenkään. Eivätkä siinä auttaneet ruhtinatar Annankaan suostuttelut. Jurand ei tahtonut kuulla pyyntöjä eikä käskyjä. Sanoi vain, että ei voi. Tietysti siinä on jokin syy, mutta hän on myöskin jäykkäluonteinen eikä peruuta sanojaan. Älä sinä, tyttöseni, menetä toivoasi, vaan pysy lujana. Täytyyhän Zbyszkon nyt lähteä, koska oli kirkossa luvannut hankkia ne riikinkukonsulat. Jurandowna heitti mestauspaikalla huntunsa hänen päälleen merkiksi, että tahtoo hänet puolisokseen, mikä pelasti hänen henkensä, mutta jos Jumala tahtoo, niin siitä ei nyt tulekaan mitään. Zych on pojalle suutuksissaan ja apotti niin vihoissaan, että luultavasti kostaa, ja minua harmittaa kovasti, mutta olihan hänen lähdettävä, kun on aatelismies. Mutta sen sanon sinulle, että jos saksalaiset eivät ihan henkeä vie, niin takaisin tulee, eikä ainoastaan vanhan setänsä luo Bogdanieciin, vaan sinun luoksesi, sillä hän katseli sinua tavattoman mielellään.
– Johan nyt minua mielellään katseli! – sanoi Jagienka, joka kuitenkin siirtyi lähemmäksi Mackoa kysyen: – Mistä sen tiedätte? Onko se totta?
– Mistäkö tiedän? – sanoi Macko. – Siitä, että näin, kuinka vaikea hänen oli lähteä. "Eikö sinun tule sääli Jagienkaa?" kysyin, ja hän vastasi: "Jumala suokoon hänelle terveyttä ja kaikkea hyvää!" Sitten hän huokaili kovasti...
– Eihän se ole totta!... – sanoi Jagienka hiljemmin. – Mutta kertokaa hänestä vielä...
– Kautta Jumalan, totta on!... Se toinen siellä ei tule enää niinkuin ennen häntä miellyttämään, sillä tiedäthän itsekin, että sinua kauniimpaa ja uljaampaa tyttöä ei ole koko maailmassa. Ole varma, että hän kaipaa luoksesi, vieläpä enemmän kuin sinä hänen luokseen.
– Hyvä Jumala! – huudahti Jagienka.
Mutta samassa tyttö huomasi innostuneensa liikaa, sävähti punaiseksi kuin omena ja peitti kasvonsa. Macko hymyili, silitti viiksiään ja virkkoi:
– Jospa olisin vielä nuori! Mutta ole huoletta, sillä minä näen, miten asiat tulevat menemään: hän ansaitsee itselleen ritarikannukset Masovian hovissa, sillä siellä on raja lähellä ja ristiritareja tavattavissa... Minä tiedän, että saksalaisten joukossa on vaikeasti lyötäviä ritareja ja että Zbyszkokaan ei ole täysin voittamaton, mutta varmaa on, että harva häneen pystyy, sillä se poika on ottelussa julman taitava. Ajatteles vain, kuinka hän silmänräpäyksessä nujersi sekä Cztanin että Wiikin, vaikka he ovat rotevia kuin karhu. Riikinkukonsulat hän saa, mutta Jurandownaa hän ei saa, sillä minä olen puhunut itsensä Jurandin kanssa ja tiedän asian laidan. No niin, entä sitten? Sitten hän tulee kotiin, sillä minnepä muutenkaan menisi?
– Mutta milloinka hän tulee?
– Jollet jaksa odottaa, niin ei hän voi sitä paheksua. Mutta kerrohan sinä vuorostasi apotille ja Zychille, mitä olen sanonut. Ehkä heidän suuttumuksensa Zbyszkoon asettuu.
– Mitenkäs minä sellaista kertomaan?... Isäni on kyllä suutuksissaan, mutta apotti on aivan vimmoissaan, eikä hänelle uskalla mainita edes Zbyszkon nimeä. Hän morkkasi sekä isää että minua kauheasti, kun lähetin Zbyszkolle sen asemiehen.
– Minkä asemiehen?
– Niin, meillä oli täällä eräs tshekkiläinen, joka oli otettu vangiksi Boleslawcen luona, eräs hyvä ja luotettava mies. Hänen nimensä oli Hlawa. Isäni lahjoitti hänet minulle, sillä mies sanoi olevansa aatelinen, mutta minä annoin hänelle hyvän aseistuksen ja lähetin Zbyszkolle palvelukseen, jotta hän tiedoittaisi, jos Zbyszkolle jotakin tapahtuisi... Annoin miehelle rahoja matkalle, ja hän vannoi minulle tulevansa kuolemaan saakka uskollisesti palvelemaan Zbyszkoa.
– Sinä kelpo tyttö! Jumala sinua palkitkoon! Entä eikö Zych vastustanut?...
– Kyllä hän vastusti. Ensin hän ei tahtonut edes kuulla puhuttavan sellaisesta, mutta kun minä polvistuin hänen eteensä, niin suostui. Isäni kanssa ei siitä sen enempää vaivaa ollut, mutta kun apotti sai kuulla seurueensa miehiltä asiasta, niin täytti kirouksilla koko huoneen ja räyhäsi niin kamalasti, että isän täytyi poistua ja piiloutua erääseen latoon. Vasta illan suussa apotti heltyi minun kyynelistäni ja antoi minulle lahjaksi helminauhan... Mutta minä kärsin mielelläni, kun Zbyszko sai suuremman seurueen.
– Totisesti! Minä en tiedä, ketä enemmän rakastaisin, Zbyszkoa vai sinua! Muuten, kyllä hänellä oli seuralaisia, ja minäkin annoin rahoja... Mutta Masovia ei ole kovin kaukana.
Koirien haukunta, huudot ja torvien törähdykset kajahtivat kartanolta.
– Isä ja apotti ovat palanneet metsästämästä – virkkoi Jagienka. – Menkäämme kuistille, sillä on parempi, että apotti saa nähdä teidät ensin kauempaa kuin yht'äkkiä huoneessa.
Jagienka saattoi Mackon kuistille. Lumen peittämällä pihalla oli metsästäjiä, hevosia ja koiria sekä useita kaadettuja hirviä ja susia. Apotti huomasi Mackon jo ennen kuin oli noussut satulasta alas ja heitti metsästyskeihäänsä häntä kohti, ei satuttaakseen, vaan osoittaakseen Bogdaniecin miehelle vihaansa. Mutta Macko kumarsi kuitenkin kohteliaasti kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jagienka ei sitä huomannut, sillä hänen huomionsa oli kiintynyt toisaalle: kahteen kosijaansa metsästysseurueessa.
– Cztan ja Wiik! – huudahti tyttö. – He ovat kai tavanneet isän metsässä.
Macko tunsi kuin pistoksen vanhassa haavassaan. Hänen aivoissaan välähti ajatus, että jompikumpi heistä saisi Jagienkan ja tytön myötä Moczydolyn ja apotin maat ja metsät ja rahat... Suru ja harmi hänen sydäntään karmi, varsinkin kun hän kohta näki uutta epämieluista. Vaikka apotti vielä äskettäin oli aikonut haastaa Wiikin isän kaksintaisteluun metsien omistuksesta, niin hyppäsi nuori Wiik nyt auttamaan apottia satulasta alas, ja tämä nojautuikin ystävällisesti nuoren aatelismiehen olkapäähän.
– Apotti näyttää sopivan vanhan Wiikin kanssa, – ajatteli Macko, – ja antavan maat ja metsät tytön myötä nuorelle Wiikille.
Jagienkan sanat katkaisivat nämä synkeät mietteet:
– Miehet ovat toipuneet Zbyszkon antamasta selkäsaunasta, mutta turhaan he tänne tulivat!...
Macko katsoi tyttöön, jonka kasvot punersivat sekä harmista että kylmästä sinisten silmiensä iskiessä vihaisia katseita, vaikka hyvin tiesi, että Wiik ja Cztan olivat tapelleet juuri hänen, Jagienkan, puolesta kapakassa Zbyszkoa vastaan.
– Hm! – murahti Macko. – Kyllä sinä teet apotin käskyn mukaisesti.
– Apotti tekee niinkuin minä tahdon.
– Hyvä Jumala! – ajatteli Macko. – Tuollaisen tytön se hölmö Zbyszko hylkäsi!
XVIII.
Sillä välin "hölmö Zbyszko" ajoi raskain mielin yhä kauemmaksi Bogdaniecista. Ensinnäkin hänestä tuntui niin omituiselta ilman setää, jonka kanssa monet vuodet oli aina ollut yhdessä ja johon oli niin tottunut, ettei nyt oikein tiennyt, miten suoriutuisi matkalla ja taisteluissa ilman setäänsä.
Toisekseen hän ikävöi Jagienkaa kovasti, sillä vaikkakin hän itselleen sanoi ajavansa Danusian luo ja rakastavansa tätä kaikesta sydämestään, hänen oli kuitenkin ollut niin hyvä ollakseen Jagienkan luona. Nyt vasta hän tunsi, kuinka tytön seurassa oli iloinnut ja kuinka nyt oli sitä ikävämpi. Hän ihmetteli itsekin tätä ikäväänsä, olipa sen tähden rauhatonkin, sillä jos hän ikävöi Jagienkaa kuin veli sisartaan, niin eihän se mitään. Mutta hän tunsi tuskallista halua saada kiertää kätensä Jagienkan vyötäisille ja nostaa hevoselle tai päinvastoin satulasta alas, kantaa puron yli, pusertaa vettä tytön palmikosta ja vaeltaa hänen kanssaan metsissä, katsoa hänen koko olemustaan ja "neuvotella" hänen kanssaan. Hän oli uudelleen elävinään nuo jännittävät hetket karhunkaatomatkalla. Tuntui siltä kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen. Majavanpyyntimatkalla hän ei nähnyt tyttöä silloin, kun tämä ui majavaa noutamaan, mutta nyt hän selvästi oli näkevinään – ja tuntevinaan samaa kuin silloin, pari viikkoa sitten, jolloin tuuli oli Jagienkan hameenhelmoja liehuttanut. Sitten nuori ritari muisteli, miten juhlalliselta Jagienka oli näyttänyt ajaessaan Krzesnian kirkkoon ja ihmetteli sitä, että tavallinen tyttö saattoi esiintyä kuin joku jalosukuinen hovineito. Kaikki tämä lämmitti hänen sydäntään niin suloisesti ja hiveli samalla hänen mieltään niin surullisesti, että hänen oli vaikea istua hevosen selässä paikallaan. "Jospa olisin sentään poikennut hänen luokseen hyvästelemään ja syleilemään ennen matkalle lähtöäni", ajatteli hän, "niin ehkä olisi minun nyt helpompi ollakseni." Mutta pian hän kuitenkin tunsi, ettei se olisi helpottanut, sillä pelkkä ajatuskin sellaisesta hyvästelystä nostatti kuuman väristyksen, vaikka sää oli kylmä.
Vihdoin hän melkein pelästyi tavatessaan itsensä sellaisissa ajatuksissa, jotka kiehtoivat kuin syntinen himo, ja hän ravisti ne päältään kuin kuivaa lunta puvultaan.
– Danusian luo olen matkalla, – huoahti hän, – rakkaimpani luo.
Hän huomasi heti, että Danusian rakkaus oli toisenlaista, ikäänkuin hurskaampaa eikä niin hehkuttavaa. Samassa määrässä kuin hänen ruumiinsa jäähtyi kylmästä tuulesta, hänen ajatuksensa lensivät Danusia Jurandownan luo. Jollei Danusiaa olisi ollut, olisi hänen päänsä pudonnut jo aikoja sitten Krakovan torille. Siitä hetkestä saakka, jolloin Danusia huusi Krakovan koko ritariston ja porvariston edessä: "Hän on minun!" ja tempasi hänet pyövelien käsistä, tunsi Zbyszko nyt kuuluvansa Danusialle kuin orja herralleen. Hän ei ollut ottanut Danusiaa, vaan tämä oli ottanut hänet, eikä Jurandin kielto voinut tätä tosiasiaa muuttaa. Danusia yksin saattoi ajaa hänet luotaan kuin herra palvelijansa, mutta siitä huolimatta lupaus sitoisi Zbyszkon. Nuori ritari ei kuitenkaan luullut, että tyttö ajaisi hänet matkoihinsa, vaan pikemminkin lähtisi yhdessä Masovian hovista vaikka maailman ääriin. Zbyszko ei nyt enää muistanut, että Jagienka oli parantanut vanhan Mackon ja että ilman Jagienkan apua karhu sinä yönä olisi ehkä murskannut hänen päänsä – ja hän yllytti itseään tahallaan Jagienkaa vastaan luullen sillä tavalla voivansa palvella Danusiaa ja puhdistautua omissa silmissään.
Nyt saavutti hänet tshekkiläinen Hlawa, jonka Jagienka oli hänelle lähettänyt, tuoden mukanaan toisenkin hevosen, nimittäin kuormatun.
– Hyvää päivää! – tervehti tshekkiläinen kumartaen syvään. Zbyszko oli nähnyt hänet pari kertaa Zgorzelicessa, mutta ei nyt tuntenut.
– Jumala suokoon! – vastasi hän. – Kuka sinä olet?
– Teidän asemiehenne, hyvä herra.
– Minun asemieheni? Nuo ovat minun asemiehiäni, – selitti Zbyszko osoittaen kahta turkkilaista, jotka Zawisza oli hänelle lahjoittanut, ja kahta renkipoikaa. – Entä kuka on sinut lähettänyt?
– Neiti Jagienka Zychowna Zgorzelicesta.
– Jagienka?...
Zbyszko oli juuri yllyttänyt itseään Jagienkaa vastaan, ja hänen sydämensä oli vielä täynnä tylyjä tunteita, minkä tähden hän tiuskaisikin:
– Käänny takaisin ja kiitä neitiä hyväntahtoisuudesta, sillä minä en tahdo sinua.
Mutta Hlawa ravisti päätään.
– En, hyvä herra. Minut on lahjoitettu teille, ja sitä paitsi olen vannonut palvelevani teitä kuolemaan asti.
– Jos sinut on lahjoitettu minulle, olet siis palvelijani.
– Niin, hyvä herra.
– Mutta palvelijan on toteltava... Käänny takaisin!?
– Olen vannonut, ja vaikka olenkin vain vanki ja köyhä mies, niin olen kuitenkin aatelinen...
Mutta Zbyszko suuttui.
– Korjaa luusi! Kuulitko? Vai aiotko palvella minua vasten tahtoani? Mene, kun sanon, muuten viritän jouseni!
Hlawa päästi kuormastaan rauhallisesti sudennahkaisen päällysnutun ja ojensi sen Zbyszkolle sanoen:
– Neiti Jagienka lähetti myös tämän teille.
– Tahdotko, että murskaan luusi? – kysyi Zbyszko ottaen nuijan renkipojan kädestä.
– Ja sitten on tässä teille rahaakin, – sanoi Hlawa.
Zbyszko aikoi jo nostaa nuijan, kun muisti, että nuori mies oli aatelinen, vaikkakin nyt vangin asemassa ja jäänyt Zychin luo vain siksi, ettei ollut rahaa, jolla olisi voinut ostaa itsensä vapaaksi.
Tshekkiläinen Hlawa jatkoi nöyrästi:
– Älkää olko vihoissanne, hyvä herra, älkääkä käskekö minua kääntymään takaisin, sillä minä seuraisin teitä kuitenkin kauempana, kun kerran olen vannonut...
– Entä, jos minä annan sinut tappaa tai sitoa kiinni?
– Silloin ei syntini ole minun...
Zbyszko ei sanonut siihen mitään, vaan karahdutti ratsullaan eteenpäin, ja seuralaisensa hänen jäljessään. Hlawa ratsasti perässä jousi olalla ja kirves selässä yllään takkuinen turkkinsa, joka oli vast'ikään alkaneesta tuulesta ja sateesta kovin pörröllään.
Alkoi tuiskuttaa yhä tuimemmin. Vaikka turkkilaiset olivat turkeissaan, heidän tuli pian kovin kylmä. Renkipojat alkoivat lämpimikseen huitoa käsiään. Mutta Zbyszko itse, joka ei myöskään ollut lämpimästi pukeutunut, alkoi silloin tällöin vilkaista tuohon sudennahkaiseen päällysnuttuun, jonka Hlawa oli tuonut mukaan, kunnes vihdoin käski turkkilaista antamaan sen hänelle. Pukeuduttuaan siihen huolellisesti hän tunsi pian lämmön leviävän pitkin ruumistaan. Vasten tahtoaankin johtui hänen mieleensä ajatus, että Jagienka oli sentään tavattoman hyvä tyttö, ja samassa hän pidätti hiukan hevostaan jättäytyäkseen Hlawan viereen, jotta saisi tiedustella Zgorzelicen asioita.
Viitaten kädellään Hlawaa luokseen hän kysyi:
– Tietääkö vanha Zych, että neiti lähetti sinut minulle?
– Tietää kyllä, – vastasi Hlawa.
– Eikä vastustanut?
– Vastusti.
Kerrohan, miten kaikki tapahtui.
– Herra Zych kulki toruen ja meluten edestakaisin huoneessa ja neiti hänen jäljessään mitään sanomatta. Mutta heti, kun isä kääntyi tyttäreensä päin, tämä kiersi käsivartensa hänen polviensa ympäri, puhumatta silloinkaan mitään. "Oletko tullut mykäksi?" huusi herra Zych vihdoin, "kun et vastaa sanaakaan kysymyksiini? Puhu nyt toki jotakin, muuten minä suostun, ja jos minä suostun, niin apotti halkaisee kalloni!" Nyt neiti huomasi ajaneensa jo tahtonsa läpi ja alkoi nyyhkyttäen kiittää isäänsä. Herra Zych moitti, että tyttären aina pitääkin saada määrätä kaikissa asioissa, ja virkkoi lopuksi: "Jos lupaat, ettet pujahda hyvästelemään häntä, niin minä annan suostumukseni, mutta muuten en". Silloin neiti näytti suuttuvan, mutta miten olikaan, hän lupasi kuitenkin, ja herra Zych näytti nyt tyytyväiseltä, sillä hän ja apotti olivat pelänneet sitä, että neiti lähtisi tapaamaan teitä, hyvä herra. Mutta siihen ei asia vielä päättynyt, sillä Jagienka-neiti tiukkasi myöhemmin minulle mukaan kahta hevosta, sudennahkatakkia ja matkarahoja, mitä kaikkea isäntä ei olisi antanut, vaan torui torumistaan. Mutta eipäs siinä mikään auttanut! Jos neidin päähän pälkähtäisi ajatus polttaa talo, niin taitaisi hänen isänsä siihenkin suostua. Kaksi hevosta, sudennahat ja rahapussi minulle annettiinkin matkalle.
"Mainio tyttö!" – ajatteli Zbyszko.
Hetken kuluttua hän kysyi ääneen:
– Entä apotti? Mitä hän sanoi asiasta? Tshekkiläinen hymyili ovelasti ja vastasi:
– Molemmat pitivät asian salassa apotilta. En tiedä, mitä tämä sitten lie sanonut, kun sai tietää, sillä minä olin silloin jo matkalla. Apotti ärjyy tapansa mukaan, joskus neidillekin pahasti, mutta katselee sitten tämän jälkeen kuin peläten, että kunhan ei vain olisi tehnyt neidille vääryyttä. Kerran näin, kuinka hän pauhasi neidille kovasti ja meni sitten arkulleen, josta toi niin kallisarvoisen helminauhan, ettei sen hienompaa koko Krakovassa. Apotti rakastaa neitiä yhtä paljon kuin isäkin tytärtään.
– Se on totta.
He vaikenivat ja ajoivat eteenpäin halki tuulen ja tuiskun. Mutta yht'äkkiä Zbyszko pidätti hevostaan, sillä metsästä kuului valitusta, jonka puiden suhina oli tehdä kuulumattomaksi:
– Kristityt! Pelastakaa Jumalan palvelija!
Samassa juoksi osittain maalliseen, osittain hengellisten tapaan pukeutunut mies maantielle, pysähtyi Zbyszkon eteen ja huusi:
– Kuka olettekin, armollinen herra, auttakaa ihmistä ja lähimmäistä hädässä!
– Mitä sinulle on tapahtunut ja kuka olet? – kysyi nuori ritari.
– Minä olen Jumalan palvelija, vaikken vielä ole papiksi vihitty, ja tänä aamuna karkasi hevoseni, jolla oli pyhäinjäännöksiä laatikoissa kuormana. Olen täällä yksin ilman aseita, ja ilta lähestyy. Pian alkavat villit petoeläimet ulvoa metsässä. Minä olen kuoleman oma, jollette auta minua.
– Jos sinä kuolisit minun tähteni, – vastasi Zbyszko, – niin täytyisi minun vastata sinun synneistäsi, mutta mistä minä tiedän, että puhut totta etkä ole mikään varas?
– Minun laatikoistani näkyy kaikki, hyvä herra. Moni antaisi niistä pussillisen dukaatteja, mutta minä lahjoitan teille osan, jos otatte minut ja laatikkoni mukaanne.
– Sanot, että olet Jumalan palvelija, mutta et tiedä, että pelastuksesta on annettava taivaallisia eikä maallisia palkintoja. Mutta mitenkä sinulla on laatikot jäljellä, jos hevosesi juoksi matkoihinsa niiden kanssa?
– Sudet tappoivat ja söivät hevoseni, mutta laatikot jäivät, ja minä raahasin ne tänne tien viereen, jossa olen odottanut hyviä ihmisiä ja pelastusta.
Ja tuntematon osoitti kahta laatikkoa hiukan kauempana kuusen juurella. Zbyszko katseli epäluuloisesti miestä, jonka puheenparsi viittasi kaukaiseen syntyperään, mutta hän ei tahtonut kieltää apuaan, vaan antoi tuntemattoman asettua Hlawan kuormahevoselle laatikkoineen, jotka näyttivät olevan merkillisen kevyitä.
– Tehköön Jumala voittonne moninkertaisiksi, urhoolliset ritarit! – sanoi tuntematon, ja katsottuaan Zbyszkon nuorekkaita kasvoja lisäsi puoliääneen: – Ja antakoon samalla partasi kasvaa.
Matkaa jatkettiin tuntemattoman ratsastaessa Hlawan vieressä. Ensin ei voitu keskustella, sillä tuuli kovasti ja metsä kohisi, mutta jonkin ajan kuluttua tuuli tyyntyi huomattavasti, ja silloin Zbyszko kuuli takanaan seuraavan keskustelun:
– Minä en väitä, että et olisi ollut Roomassa, mutta olutkuonolta sinä näytät, – sanoi Hlawa.
– Varo, ettet joudu ikuisiin kärsimyksiin, – vastasi tuntematon, – sillä puhut henkilölle, joka viime pääsiäisenä söi kovaksikeitettyjä munia itsensä pyhän isän kanssa. Äläkä puhu oluesta näin kylmällä, mutta jos sinulla sattuisi olemaan viiniä, niin annahan minulle pari kulausta. Siitä hyvästä minä lyhennän kokonaisella kuukaudella oloasi kiirastulessa.
– Sanoit, ettet ole pappi. Kuinka silloin voisit lyhentää kärsimyksiä kiirastulessa?
– En olekaan... mutta päälakeni on ajeltu ja luvalla. Sitä paitsi on minulla pyhäinjäännöksiä mukanani.
– Näissä laatikoissa? – kysyi Hlawa.
– Niin. Jos saisit nähdä kaikki, mitä minulla on, niin,; nokillesi lentäisit, mutta kaatuisipa niistä koko metsäkin petoineen.
Mutta Hlawa, joka oli kokenut ja ymmärtäväinen, katsoi epäilevästi anekauppiaaseen ja sanoi:
– Sudet siis söivät hevosesi?
– Söivät, kun ovat sukua paholaiselle, mutta repesivät.
Yhden niistä näin makaavan maassa... Jos sinulla on viiniä, niin anna, sillä kylmästä ihan kontistuin istuessani tien laidassa.
Hlawa ei kuitenkaan antanut viiniä, ja he ajoivat taas jonkin matkaa vaieten, kunnes pyhäinjäännösten kaupustelija kysyi:
– Minne olette oikein matkalla?
– Kauas. Ensiksi Sieradziin. Tuletko mukaan?
– Täytyyhän minun. Nukun vaikka tallissa, ja huomenna hurskas ritari ehkä lahjoittaa minulle hevosen, jolla ajan eteenpäin.
– Mistä olet?
– Preussista, Marienburgista.
Kun Zbyszko kuuli tämän, hän kääntyi satulassaan ympäri ja viittasi tuntematonta luokseen.
– Oletko Marienburgista? – kysyi hän. – Sieltäkö tulet?
– Sieltä.
– Mutta ethän ole saksalainen, koska puhut puolaa niin hyvin? Mikä on nimesi?
– Kyllä minä saksalainen olen. Nimeni on Sanderus. Puhun kieltänne sen tähden, että olen syntynyt Thornissa, jossa kaikki sitä osaavat. Myöhemmin olen asunut Marienburgissa, mutta siellä on asianlaita sama. Niin, vieläpä veljeskunnan jäsenetkin puhuvat kieltänne.
– Milloin olit viimeksi Marienburgissa?
– Olen ollut Pyhässä maassa, sitten Konstantinopolissa ja Roomassa. Sieltä palasin Ranskan kautta Marienburgiin, josta ajoin Masoviaan pyhäinjäännöksiä mukanani, sillä hurskaat kristityt ostavat niitä sielunsa autuudeksi.
– Oletko ollut Plockissa tai Varsovassa?
– Molemmissa. Jumala suokoon ruhtinattarille niissä kaupungeissa terveyttä! Preussin herratkin pitävät ruhtinatar Aleksandrasta ja syystäkin, sillä hän on hurskas ja hyvä nainen, joskaan ruhtinatar Anna Januszowa ei ole sen huonompi.
– Näitkö Varsovassa hovin?
– Siellä en nähnyt, mutta Ciechanowissa näin, missä ruhtinas ja ruhtinatar ottivat minut vieraanvaraisesti vastaan ja antoivat runsaasti lahjoja matkalle lähtiessäni. Mutta kyllä minäkin annoin heille pyhäinjäännöksiä, jotka varmaan tuovat heille Jumalan siunausta.
Zbyszkon teki ensin mieli tiedustella Danusiaa, mutta hän kainosteli, koska siten olisi tullut ilmaisseeksi rakkautensa ventovieraalle ja yksinkertaiselle miehelle, joka näytti sangen epäilyttävältä ja saattoi olla petkuttaja. Kotvan kuluttua Zbyszko kysyi:
– Minkälaisia pyhäinjäännöksiä kuljetat maailmalla?
– Minulla on paitsi pyhäinjäännöksiä kaikenlaisia anekirjeitä: täydellisiä tai eri pitkiksi ajoiksi, kuten viideksi-, kolmeksi- tai kahdeksisadaksi vuodeksi, vieläpä lyhemmäksi ajaksi halvemmalla, jotta köyhätkin ihmiset voisivat niitä ostaa ja sillä tavalla lyhentää tuskiaan kiirastulessa. Minulla on anekirjeitä myös tulevia ja hyvin vanhoja syntejä varten. Mutta älkää luulko, hyvä herra, että minä itse pitäisin rahat, jotka ansaitsen... Musta leipä ja vesi ovat minun ruokani, mutta rahat vien Roomaan, jotta pyhä isä aikanaan voisi panna alulle uuden ristiretken. On totta, että maailmaa kiertää kaikenlaisia petkuttajia, joiden anekirjeet, pyhäinjäännökset, sinetit, todistukset – kaikki on väärennetty. Sellaisia vastaan pyhä isä kyllä jyrisee kuulutuksissaan, mutta minulle Sieradzin priori teki väärin, sillä minun sinettini ovat oikeat. Katsokaa, hyvä herra, vahaa, ja sanokaa itse.
– Entä mitä Sieradzin priori teki?
– Hm!... Suokoon Jumala, että olisin erehtynyt epäillessäni häntä Wiclifin kerettiläiseksi, mutta jos te, kuten asemiehenne sanoo, olette matkalla Sieradziin, niin minä pidän viisaampana, etten näyttäydy hänelle, koska se voisi vain johtaa häntä syntiin ja pilkkaan pyhimyksiä vastaan.
– Toisin sanoen: hän pitää sinua petkuttajana?
– Jos hän olisi puhunut pahaa vain minusta, olisin antanut sen hänelle anteeksi rakkaudesta lähimmäistä kohtaan, mutta hän on pilkannut minun pyhiä tavaroitani, mistä pelkään hänen joutuvan ikuiseen kadotukseen.
– Minkälaisia pyhiä tavaroita sinulla on sitten?
– Niin pyhiä, ettei niistä sovi puhua lakki päässä, mutta olkoon menneeksi tällä kertaa niinkin, koska tuuli on tuima. Ostakaa minulta vaikka pienikin anekirje, kun tulette Sieradziin, niin pääsette synneistänne... Mitäpä minulla ei olisi! On sen aasin kenkä, jolla pyhä perhe pakeni Egyptiin; se on löydetty pyramidien läheisyydestä. Aragonian kuningas tarjosi minulle siitä 50 dukaattia puhtaassa kullassa. Sitten on sulka arkkienkeli Gabrielin siivestä, josta se putosi ilmestyspäivänä, ja kahden sellaisen linnun pää, jotka Jumala lähetti Israelin kansalle korpeen. On öljyä, jolla pakanat aikoivat voidella pyhän Johanneksen, on palanen Jaakopin tikapuista, on Maria Egyptiläisen kyyneliä, on vähän ruostetta Pyhän Pietarin avaimista... Mutta minä en jaksa luetella kaikkia tavaroita, sillä kieleni on kylmästä kankea, eikä asetiehenne antanut minulle viiniä – vaikka enhän ennättäisi luetella kaikkia ennen iltaa.
– Suuria ja vaikuttavia pyhäinjäännöksiä, jos vain ovat oikeita! – virkkoi Zbyszko.
– Oikeita? Ota keihääsi, hyvä herra, sillä paholainen on lähellä ja tyrkyttää ihmisille pahoja ajatuksiaan! Se on nyt pidettävä keihäänvarren etäisyydessä, muuten tuho tulee! Ja jos haluat välttyä onnettomuudelta, niin osta ane, muuten kuolee rakkain lähimmäinen kolmen viikon kuluessa.
Zbyszko säpsähti uhkauksesta ajatellessaan Danusiaa.
Tultuaan Sieradziin nuori ritari etsi priorin ja tilasi häneltä kaksi messua, toisen Mackon hyväksi ja toisen oman matkansa tarkoituksen täyttymiseksi, nimittäin riikinkukonsulkien vuoksi. Priori oli ulkomaalainen, syntyisin Cillestä Steiermarkista, mutta niiden 40 vuoden kuluessa, jotka hän oli Sieradzissa elänyt, hän oli oppinut puhumaan puolaa puhtaasti ja vihaamaan ristiritareja. Kuultuaan Zbyszkon aikomuksista priori sanoi:
– Vielä suurempi Jumalan rangaistus tulee kohtaamaan ristiritareja, mutta minä en tahdo vieroittaa sinua aikomuksestasi, koska ensinnäkin olet vannonut ja koska he eivät ole saaneet minkäänlaista koston iskua puolalaisesta kädestä. Kaiken sen pahan tähden, mitä ovat täällä Sieradzissakin tehneet.
– Mitä he ovat oikeastaan tehneet? – kysyi Zbyszko, joka mielellään otti selkoa kaikista ristiritarien pahoista töistä.
Vanha priori risti kätensä ja alkoi lukea rukousta "Ikuinen rauha", istui sitten kotvan ajan silmät suljettuina, ikäänkuin palauttaen mieleen vanhoja muistoja, ja alkoi sitten:
– Wincenty oli nimeltään se mies, joka ristiritarit tänne johti. Minä olin silloin 12-vuotias ja juuri niihin aikoihin tänne Cillestä saapunut. Ristiritarit hyökkäsivät yöllä kaupunkiin ja polttivat sen. Me näimme muurilta, kuinka he torilla tappoivat miehiä, naisia ja lapsia miekoilla ja heittivät sylilapsia tuleen... He surmasivat pappejakin, sillä raivoissaan he eivät säästäneet ketään. Priori Mikolaj, joka oli kotoisin Elbingistä, tunsi saksalaisen komttuurin Hermanin, ristiritarien päällikön. Hän meni muutaman vanhemman munkin kanssa tuon raivoisan ritaripäällikön luo, polvistui hänen eteensä ja rukoili saksaksi, että kristittyjen verta säästettäisiin. Mutta komttuuri vastasi: "Minä en ymmärrä", ja käski jatkamaan ihmisteurastusta. Munkkeja murhattiin ja Mikolaj sidottiin kiinni hevosen häntään... Seuraavana päivänä ei ollut kaupungissa ainoatakaan elävää ihmistä, paitsi ristiritareja ja minua, joka olin piiloutunut kellotapuliin. Mutta Jumala rankaisi murhamiehiä Plowcen luona. Siitä huolimatta he alituiseen vaanivat tämän kristityn kuningaskunnan henkeä, kunnes Jumala vihdoin kokonaan heidät kukistaa.
– Plowcen luona, – virkkoi Zbyszko, – kaatuivat melkein kaikki minun miespuoliset sukulaiseni, mutta minä en sitä sure, sillä pian Jumala antoi kuningas Lokietekille niin suuren voiton, että 20 000 saksalaista menetti henkensä.
– Sinä saat elää vielä suuremman sodan ja vielä suuremman voiton, – sanoi priori.
– Amen! – vastasi Zbyszko.
Sitten he alkoivat jutella muista asioista. Lopuksi priori tarjosi Zbyszkolle yösijaa luostarissaan, mutta tämä epäsi tarjouksen, sillä hän tahtoi majatalon portille ripustaa julistuksen, jossa haastoi kaksintaisteluun kanssaan joko jalan tai ratsain jokaisen ritarin, joka kielsi, että Danusia Jurandowna on kaikkein kaunein ja hyveellisin neito koko kuningaskunnassa. Sellaista julistusta hänen ei mitenkään sopinut ripustaa luostarin portille. Ei priori eivätkä munkitkaan suostuneet hänelle julistusta kirjoittamaan, minkä johdosta nuori ritari joutui ensin neuvottomaksi. Vasta majataloon tullessaan hänen mieleensä muistui anekaupustelija, jonka apua oli pyydettävä.
– Priori sanoi, ettei tiedä, oletko sinä petkuttaja vai et, – kertoi Zbyszko. – Hän ihmetteli, miksi pelkäät piispanoikeutta, jos kerran todistuksesi ovat oikeat?
– En minä piispaa pelkää, – vastasi Sanderus, – vaan munkkeja, jotka eivät ymmärrä sinettejä. Aioin ajaa Krakovaan, mutta kun minulla ei ole hevosta, niin täytyy odottaa, kunnes joku lahjoittaa minulle sellaisen. Sillä välin lähetän kirjeen, jonka alle panen oman sinettini.
– Ajattelin juuri, että jos kerran osaat kirjoittaa, niin et ole mikään tavallinen tallustaja. Mutta miten lähetät kirjeesi?
– Jonkun matkamiehen tai vaeltavan munkin mukana. Vähänkö nyt on ihmisiä menossa kuningattaren haudalle??
– Kirjoittaisitko samalla minulle julistuksen?
– Mitä vain käskette, kirjoitan. Kauniisti ja selvästi, vaikka laudalle.
– Niin, laudalle juuri, – ilostui Zbyszko, – sillä sellainen ei mene rikki ja voi olla myöhemminkin tarpeen.
Kun Zbyszkon palvelijat olivat jonkin ajan kuluttua tuoneet tuoreen puulaatan, ryhtyi Sanderus kirjoitustoimiin. Mitä tämä kirjoitti, sitä Zbyszko ei osannut lukea, mutta hän käski heti naulaamaan julistuksen portille ja ripustamaan kilpensä sen alle. Turkkilaisten tuli vuorotellen olla vartiossa. Jos ken keihäällään satutti kilpeen, niin se merkitsi haasteen ottamista. Mutta nähtävästi Sieradzissa ei ollut otteluun halukkaita, koska sinä päivänä yhtä vähän kuin seuraavana aamupäivänä kilpi ei kertaakaan kilahtanut, ja puolisen jälkeen Zbyszko hiukan harmissaan laittautui lähtöön.
Sitä ennen Sanderus tuli Zbyszkon luo ja sanoi:
– Jos te olisitte Preussissa näin ripustanut kilpenne, niin varmasti olisi asemiehenne täytynyt pukea teidät jo sotisopaan.
– Kuinka niin? Eihän ristiritarilla veljeskuntaan kuuluvana ole oikeutta valita itselleen ritarinaista.
– Sitä en tiedä, mutta kyllä heillä on ritarinaisensa. On totta, että ristiritari syntiä tekemättä ei voi ottaa osaa tällaiseen kaksintaisteluun, koska on vannonut taistelevansa vain kristinuskon puolesta, mutta Preussissa on paitsi munkkiveljeksiä myöskin maallisia ritareja kaukaisista maista. Nämä preussilaisia auttamaan tulleet ja etenkin ranskalaiset ritarit iskevät mielellään.
– Niin, minä tiedän, sillä olen tavannut heitä Wilnon edustalla, ja Jumala suokoon, että saisin tavata myös Marienburgissa. Tarvitsen riikinkukonsulkia heidän kypärästään.
Ymmärrättehän?
– Ostakaa pari kolme tippaa Pyhän Yrjänän hikeä, jota hän vuodatti taistellessaan lohikäärmettä vastaan. Sen vaikuttavampaa pyhäinjäännöstä ei ole. Minä annan sitä teille hyvin halvalla: hevosesta, jolla ajoin ja kaupanpäällisiksi anekirjan, jolla pääsette vapaaksi siitä kristittyjen verestä, jota taistelussa tulette vuodattamaan.
– Ole hiljaa, muuten suutun. En osta tavaroitasi ennen kuin tiedän, että ovat oikeita.
– Koska ajatte Masoviaan päin, niin kysykää sieltä hovista, eivätkö ole ostaneet minulta pyhäinjäännöksiä, ruhtinatar itse ja ritarit sekä hovineidit häissä, joissa minä olin.
– Häissä? Mitkä häät siellä oli? – kysyi Zbyszko.
– Kuten tavallista ennen adventtia, menivät ritarit naimisiin ja nyt oikein joukolla, sillä puhutaan, että tulee sota Dobrzynin alueen johdosta Puolan kuninkaan ja Preussin herrojen välillä... Moni kai ajattelee, Jumala ties kuinka kauan tässä enää eletään, ja tahtoo viettää loppuikänsä nuoren vaimon seurassa.
Uutinen sodasta vaikutti Zbyszkoon voimakkaasti, mutta sitäkin enemmän tieto häistä. Hän kysyi:
– Minkälaisia neitoja siellä naitettiin?
– Ruhtinattaren hovineitejä. Ei tainnut jäädä yhtäkään jäljelle, koska ruhtinatar sanoi, että hänen täytyy ottaa uusia neitejä palvelukseensa. Zbyszko oli vaiti jonkin ajan ja kysyi sitten epäröiden:
– Entä neiti Danusia Jurandowna, jonka nimi on puulaatassa, tuliko hänkin naitetuksi jollekin?
Sanderus viivytteli vastausta, sillä ensinnäkin hän tiesi perin vähän asiasta ja toiseksi hän ajatteli, että pitämällä Zbyszkoa epävarmana hän voisi vaikuttaa häneen. Sanderus oli jo aikaisemmin ajatellut, että tästä nuoresta ritarista pitäisi hyötyä jollakin tavalla. Milanolainen haarniska ja suuret sotaratsut, jollaisia ei ole köyhillä ihmisillä, herätti Sanderuksen huomiota, ja hän ajatteli, että sellaisessa seurassa hän saisi nauttia matkalla vieraanvaraisuutta taloissa, varsinkin ruokaa ja juomaa. Sitä paitsi pyhäinjäännökset voisivat mennä paremmin kaupaksi, ja turvallisuus maantiellä olisi taattu.
Zbyszkon kysyttyä hän nyt rypisteli otsaansa, nosti katseensa ylös, ikäänkuin muistellen jotakin, ja vastasi:
– Neiti Danusia Jurandowna... Mistä hän oli kotoisin?
– Spychowista.
– Kyllä minä ne kaikki näin, mutta en nyt muista tarkemmin...
– Hän on vielä nuori, soittaa luuttua ja laulaa...
– Ahaa... nuori... soittaa luuttua... Useat olivat nuoria. Eikö hän ole musta kuin agaatti?
Zbyszko huoahti helpotuksesta.
– Ei se ollut sama, sillä tämä on valkoinen kuin lumi, mutta posket ovat sentään punertavat kuin marja...
Siihen Sanderus vastasi:
– Eräs aivan musta jäi naittamatta, mutta melkein kaikki muut menivät...
– "Melkein kaikki", sanot... Siis enemmän kuin yksi. Jos jotakin minulta haluat, niin koetapa muistella...
– Kyllä minä noin kolmen tai neljän päivän kuluttua muistan, mutta kaikkein mieluimmin minä ottaisin hevosen.
– Saat, jos puhut totta.
Hlawa, joka hymyillen oli kuunnellut keskustelua, kohotti äänensä ja sanoi: – Kun me tulemme Masovian hoviin, niin saamme kuulla totuuden. Sanderus katsoi häneen ja kysyi:
– Luuletko, että minä pelkään Masovian hovia?
– En sitä sanokaan, mutta jos olet valehdellut, niin et sieltä lähde omalla hevosella etkä omilla jaloillakaan...
– Usko pois! – vahvisti Zbyszko.
Sanderus huomasi, että parasta on olla varovainen, ja virkkoi:
– Jos olisin tahtonut valehdella, olisin sanonut, että hänet naitettiin tai ei naitettu, mutta minähän sanoin, etten muista. Jos sinussa olisi hivenen verran järkeä, niin olisit vastauksestani heti huomannut, että olen rauhallinen ihminen.
– Minun järkeni ei ole sinun rehellisyytesi veli...
– Minun rehellisyyteni ei hauku niinkuin sinun järkesi. Mutta joka eläessään haukkuu, se kuolemansa jälkeen ulvoo.
– Niin, sinun rehellisyytesi ei tosiaan tule kuolemasi jälkeen ulvomaan, vaan puremaan hampaitaan, jollet niitä jo eläessäsi menetä pirun palveluksessa.
Näin he kinastelivat edelleen, sillä tshekkiläinen Hlawa oli teräväkielinen ja antoi saksalaisen jokaiseen sanaan kaksi vastaukseksi.
Sillä välin Zbyszko antoi merkin lähtöön. Heti Sieradzin takana alkoivat autiot metsät, joita ulottui yli koko seudun. Tiet oli paikoin ojitettu, paikoin vesiperäisillä mailla kivetty, mikä oli tehty kuningas Kazimierzin hallitessa. Nyt saattoivat kauppiaat ajaa suurilla kuormarattailla kaupungista toiseen tarvitsematta pelätä juuttumista kuoppiin tai pehmeään tiehen. Pedot ja rosvot saattoivat nyt hätyyttää teillä, mutta tuli peloitti pedot öisin ja jousi päivin, eikä joukolla ajettaessa tarvinnut rosvojakaan varoa.
Zbyszko ei myöskään pelännyt rosvoja eikä aseistettuja ritareja, puhumattakaan muista vaaroista. Mutta hän oli levoton Danusian kohtalosta. Tuleeko hän näkemään Danusian hovineitinä vai jonkun masovialaisen ritarin vaimona? Tämä ajatus pyöri hänen päässään kaiket päivät. Toisinaan hänestä tuntui mahdottomalta, että Danusia olisi voinut hänet unohtaa, mutta sitten hän arveli, että Jurand on hyvinkin voinut saapua hoviin naittamaan tyttärensä jollekulle ystävälleen tai naapurilleen. Olihan Jurand jo Krakovassa sanonut, ettei Danusia ollut määrätty Zbyszkolle, joten hän nähtävästi oli luvannut tytön jollekulle muulle. Tämä lupaus oli sitova ja ehkä nyt täytetty. Näin epäröiden Zbyszko huusi Sanderuksen luokseen ja kysyi häneltä jos jotakin, mutta Sanderus oli tullut yhä varovaisemmaksi, epämääräisemmäksi.
Huolissaan Zbyszko nyt ajoi eteenpäin ajattelematta enää Bogdaniecia tai Zgorzelicea, vaan sitä, mitä olisi tehtävä. Ensiksi oli ajettava Masovian hoviin ottamaan asiasta selkoa, ja hän joudutti matkaa pysähtyen levähtämään vain majataloihin ja kaupunkeihin, joskus johonkin taloonkin. Lenczycassa hän antoi taas ripustaa puulaatalle kirjoitetun julistuksen majatalon portille, sillä olipa Danusia nyt naimisissa tai ei, hän saattoi kuitenkin olla hänen ritarinaisensa. Mutta Lenczycassa ei ollut montakaan sellaista, joka olisi pystynyt lukemaan haastetta, ja ne ritarit, jotka antoivat munkkien lukea julistuksen, kohauttivat vain olkapäitään sanoen: "Mies mahtaa olla hölmö, sillä kuinka voisi kukaan tunnustaa tai kieltää, mitä siinä on, kun tyttöä ei ole ikinä nähnyt?"
Mutta Zbyszko ajoi edelleen yhä huolestuneempana ja yhä joutuisammin. Hän ei ollut koskaan lakannut rakastamasta Danusiaa, vaikka Jagienkan seurassa olikin usein "neuvotellut" asioista ja tämän kauneutta samalla ihaillut melkeinpä joka päivä. Mutta nyt oli Danusia alituiseen miehen mielessä, vieläpä joskus öisinkin unessa luuttu kädessä ja kukkakiehkura otsalla. Danusia näytti ojentavan kätensä häntä kohti, mutta Jurand piti tytöstä kiinni. Koskaan nuori ritari ei ollut rakastanut Danusiaa niinkuin nyt, kun ei ollut varma, oliko tyttö jo toisen oma.
Hän tuumiskeli itsekseen, että tyttö oli naitettu vastoin tahtoaan. Tästä syystä nuori ritari ei syyttänyt Danusiaa, vaan Jurandia ja ruhtinatar Januszowaa. Miehen mieltä ihan kuohutti, kun hän ajatteli Danusian puolisoa. Mutta Zbyszko oli päättänyt palvella Danusiaa edelleen, vaikka tämä olisikin naimisissa, ja laskea riikinkukonsulat hänen jalkainsa eteen. Tämä ajatus tosin enemmän kirveli mieltä kuin ilahdutti.
Ainoastaan arvelu sodan syttymisestä lohdutti nuorta ritaria, joka toivoi sodassa voivansa unohtaa surunsa. Ei tiedetty, mistä sotahuhut olivat saaneet alkunsa, kun kuninkaan ja ritarikunnan välillä vallitsi rauha, mutta kaikkialla, missä Zbyszko kulki, puhuttiin vain siitä. Ihmisillä oli kuin sellainen aavistus, että kyllä tästä nyt sota tulee, ja muutamat sanoivat aivan avoimesti: "Miksi me yhdistyimme Liettuan kanssa yhdeksi, jollei juuri noita saksalaisia susia vastaan? Ja niistä on kerta kaikkiaan tehtävä loppu, jotta eivät kauemmin meitä raatelisi!" Toiset sanoivat: "Hullut munkit! Saivat Plowcessa, että tuntui, mutta siitä huolimatta anastivat Dobrzynin alueen. Mutta me otamme sen takaisin..."
Eri puolilla kuningaskuntaa varustauduttiin sotaan vakavasti ja kerskailematta, mutta tuntien synkkää katkeruutta, kuten mahtava kansa, joka on kauan kärsinyt vääryyttä ja vihdoinkin valmistautuu vaatimaan sortajaa kauhistuttavan ankaraan tilintekoon. Kaikkialla Zbyszko tapasi miehiä, jotka luulivat sotakutsun voivan saapua minä päivänä hyvänsä, mutta vaikka hän itse arveli, että sota ei kuitenkaan syttyisi niin pian, niin hän uskoi enemmän muihin kuin omaan itseensä. Kaikki muut toimet saivat nyt väistyä sotavarustelun tieltä. Kerran Zbyszko joutui viettämään yön mahtavan aatelismiehen Bartosz Bielowilaisen luona, jolla oli 22 potraa poikaa. Hän oli pantannut maitaan Lowiczin luostarille saadakseen varoja 22 sotavaruksen ostoon. Zbyszko alkoi jo arvella, että hänen olisi painuttava päin Preussia, ja hän kiitti Jumalaa, että oli Bogdaniecissa varustautunut niin vahvasti matkalle, vaikkei ollutkaan siellä sodan tulosta mitään kuullut. Zbyszkon varusteet herättivät huomiota ja arvelun, että hän oli joku voivodin poika, mutta itse hän selitti olevansa vain tavallinen pikkuaatelinen ja hankkineensa varusteensa saksalaisilta, joilta niitä saa maksutta, kun vain osaa käyttää sotakirvestä, mikä kannusti taisteluhalua. Moni matkalla Zbyszkon tavannut ritari esitti, että oteltaisiin tuosta mainiosta varusteesta, mutta Zbyszko ei pitänyt syytä pätevänä ja kiirehti sitä paitsi eteenpäin. Hän ei enää ripustellut puulaattaansa majatalojen porteille, sillä oli huomannut, että jota kauemmaksi sisämaahan tuli, sitä vähemmin tiedettiin tästä ulkolaisesta tavasta, mutta sitä enemmän luultiin häntä hölmöksi tappelupukariksi.
Masoviassa puhuttiin sodasta vähemmän. Sielläkin luultiin sen kyllä puhkeavan, mutta ei aivan pian. Varsovassa kaikki oli rauhallista, varsinkin kun hovi oli Ciechanowissa, mutta linnanvouti Jasko Socha otti hänet Varsovassa vieraanvaraisesta vastaan, sillä Zbyszkon hän tunsi Krakovassa oloajalta. Nuoren ritarin ensimmäinen kysymys koski Danusiaa ja sitä, oliko tyttö naitettu.
Mutta Socha ei tiennyt asiasta mitään, sillä ruhtinaallinen hovi oli ollut Ciechanowissa jo varhaisesta syksystä saakka. Ruhtinas oli jättänyt Varsovaan paitsi Sochaa vain pienen jousimiesosaston vartioksi.
– Luulen kuitenkin, – sanoi Socha, – että Jurandownaa ei ole naitettu, sillä en ole kuullut, että Jurand olisi käynyt Ciechanowissa, jossa häät olisi vietetty ja isä tietysti ollut läsnä. Sitä paitsi on Jurandin luona vieraissa kaksi veljeskuntalaista ja kaksi komttuuria, toinen Insburgista ja toinen Ortelsburgista, eikä Jurand silloin lähde minnekään. Mutta jos tahdot, niin lähetän pikalähetin ottamaan selkoa. Luulen kuitenkin, että saat nähdä Jurandownan neitona.
– Lähden itse huomisaamuna, mutta Jumala sinua palkitkoon lohduttavista sanoistasi. Kun hevoset vain ovat levänneet, ajan heti eteenpäin, sillä en saa rauhaa, ennen kuin kuulen totuuden. Jumala sinua palkitkoon, sillä minun tuli heti helpompi ollakseni.
Kaikesta huolimatta Socha vielä tiedusteli asiaa muiltakin, mutta ei saanut tietää mitään. Zbyszko meni rauhoittuneena nukkumaan. Vuoteessa hän tuumi, ajaisiko Sanderuksen seuraavana päivänä matkoihinsa, mutta arveli kuitenkin, että kun hän ei ollut suorastaan valehdellut ja taisi sentään saksankieltä, niin siitä lurjuksesta saattaisi vielä olla hyötyä. Tosin hän tuli kalliiksi, sillä hän söi ja joi neljän edestä, mutta oli tottelevainen ja vieläpä kiintynyt uuteen isäntäänsä. Päällepäätteeksi Sanderus osasi kirjoittaa, jota ei Hlawa eikä itse Zbyszkokaan taitanut.
Näin ollen nuori ritari päätti antaa Sanderuksen ajaa mukanaan Ciechanowiin, tämän suureksi iloksi. Kun vielä yksi yö oli vietetty Nasielskissa, niin alkoi iltasella näkyä Ciechanowin linnan muureja. Zbyszko pysähtyi lähimpään majataloon, puki täydet varusteet ylleen, nousi komealle sotaorhilleen, teki ristinmerkin ja jatkoi matkaa sellaisessa asussa kuin ritarin oli saavuttava linnaan ja hoviin.
Mutta tuskin hän oli ajanut pariakymmentä askelta, kun Hlawa takaapäin karahdutti hänen luokseen ilmoittaen:
– Armollinen herra, meidän takanamme näkyy ratsastavan joitakin ritareja... luultavasti ristiritareja, vai kuinka?
Zbyszko kääntyi ympäri ja näki matkan päässä ratsujoukon, jonka etunenässä ratsasti tukevilla pommerilaisilla hevosilla kaksi ritaria täysissä varusteissa ja valkoiset, mustaristiset viitat yllä sekä riikinkukonsulat kypäreissä.
– Ristiritareja! Pyhän Jumalan nimessä, ristiritareja! – huudahti Zbyszko.
Ja tahtomattaan hän nojautui satulassaan eteenpäin laskien keihäänsä puoliväliin hevosen korvaa. Kun Hlawa näki sen, hän sylkäsi kouraansa, jotta kirveenvarsi pysyisi siinä lujemmin.
Zbyszkon rengit, jotka olivat kokeneita asemiehiä, alkoivat myös valmistautua, ei tosin itse kamppailuun, sillä siihen ei palvelusväki osallistunut, vaan mittaamaan paikkaa ratsutaistelua varten tai tallaamaan maata jalkataistelijoille. Ainoastaan tshekkiläinen Hlawa, joka oli aatelinen, valmistautui myös itse kamppailuun, mutta hän odotti, että Zbyszko sanoisi jotakin. Hlawa oli ihmeissään, kun hänen nuori isäntänsä laski keihäänsä ennen kuin haastoi taisteluun.
Mutta Zbyszko malttoi mielensä ajoissa. Hän muisti harkitsemattoman tapauksen Krakovan läheisyydessä, missä hän muitta mutkitta olisi otellut Lichtensteinin kanssa, nosti nyt keihäänsä, ojensi sen Hlawalle ja ratsasti ristiritareja vastaan vetämättä miekkaa esille. Kun hän oli aivan lähellä, hän huomasi kolmannenkin ritarin, jolla niin ikään oli riikinkukonsulkia kypärässä, vieläpä neljännen aseettoman, joka pitkine hiuksineen näytti masovialaiselta.
Ja Zbyszko ajatteli:
– Vankilassa minä lupasin naiselleni, en kolmea, vaan yhtä monta sulkaa kuin sormia on käsissä, mutta nytpä ne saisi heti yhdellä kertaa, jolleivät nuo ole lähettiläitä.
Hän arveli, että ne tosiaan olivat jonkinlaisia lähettiläitä matkalla Masovian ruhtinaan luo, huoahti syvään ja sanoi:
– Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!
– Iankaikkisesti! – vastasi pitkätukkainen aseeton ratsumies.
– Jumalan kunniaa!
– Niin myös teillekin, hyvä herra.
– Kunniaa Pyhälle Yrjänälle!
– Meidän suojeluspyhimyksellemme. Olkaa tervehditty! Ja he alkoivat kumarrella toisilleen. Sitten Zbyszko sanoi nimensä, vaakunansa ja mistä oli matkalla Masovian hoviin, ja pitkätukkainen ritari, jonka nimi oli Jendrek Kropiwnicalainen, sanoi saattavansa ruhtinaan luo näitä vieraita, jotka olivat: veli Gottfried, veli Rotgier ja herra Fulko de Lorche Lotringenista. Viimeksimainittu, joka oli tullut vieraihin ristiritarien luo, tahtoi omin silmin nähdä Masovian ruhtinaan ja varsinkin ruhtinattaren, kuuluisan Keistutin tyttären.
Sillä välin ulkolaiset ritarit hevosillaan istuen kohteliaasti kumarsivat rautaisin kypärein suojustettua päätään, sillä katsellessaan Zbyszkon varusteita he luulivat ruhtinaan lähettäneen heitä vastaanottamaan jonkun ylhäisen henkilön, kenties oman poikansa. Jendrek jatkoi:
– Insburgin komttuuri eli, kuten meidän kielellämme sanotaan, staarosta, s.o. vanhin, on ruhtinaan vieraana ja on kertonut paljon näistä kolmesta ritarista, jotka mielellään vierailisivat, mutta eivät ole uskaltaneet, varsinkaan tämä Lotringenin ritari, joka on luullut, että täällä asuu vain villejä saraseeneja. Kun ruhtinas sai tästä tiedon, hän heti lähetti minut rajalle, jotta minä johtaisin heitä turvallisesti linnasta toiseen. – Eivätkö he tosiaan olisi voineet päästä perille ilman teitä?
– Kansamme on todella kovasti kiihdyksissä ristiritareille ei ainoastaan heidän hävitystensä, vaan etupäässä viekkautensa tähden. Jokainen pitää täällä saksalaista mielelläänkin kattonsa alla vieraana, mutta annapa kun menee maantielle, niin siinä vaara pyörii. On sellaisiakin, jotka eivät tee muuta kuin kostosta tai Jumalalle kunniaksi ahdistavat saksalaisia.
– Kuka sellaisista on kuuluisin?
– Jurand Spychowilainen, jota saksalaiset pelkäävät enemmän kuin kuolemaa.
Nuoren ritarin sydän alkoi sykkiä lujemmin hänen kuullessaan tämän nimen, ja hän päätti udella Jendrekilta tietoja.
– Olen kuullut hänestä puhuttavan, – sanoi hän. – Sama mies, jonka tytär Danusia oli ruhtinattaren hovineitinä ennen kuin hänet naitettiin.
– Kuka sellaista on kertonut? – ihmetteli Jendrek. – Tyttöhän on vielä lapsi, vaikka naitetaanhan joskus sellaisiakin. Mutta kuusi päivää sitten minä näin hänet Ciechanowissa ruhtinattaren hovineitinä. Mitenkä hän olisi voinut adventtina mennä naimisiin?
Zbyszkon täytyi jännittää kaikki voimansa hillitäkseen itseään, sillä muuten hän olisi heittäytynyt masovialaisen kaulaan ja huutanut: "Jumala palkitkoon sinua uutisesta!" Mutta hänen onnistui voittaa itsensä ja hän sanoi vain:
– Olen kuullut, että Jurand olisi naittanut hänet jollekin.
– Se oli ruhtinatar, joka olisi naittanut, mutta Jurand ei suostunut. Tyttö olisi mennyt eräälle Krakovan ritarille, jota rakastaa.
– Vai rakastaa?... huudahti Zbyszko.
Jendrek vilkaisi Zbyszkoon hätäisesti ja sanoi:
– Merkillistä, kuinka te utelette sen tytön asioita!
– Niin, minä tiedustelen tuttuja, joiden luo olen matkalla. Zbyszkon kypärän alta näkyivät vain silmät, nenä ja poskipäät, mutta ne olivat niin punaiset, että veikeä masovialainen virkkoi nauraen:
– Kylmästä kai olette punainen kuin pääsiäismuna. Nuori ritari hämmentyi ja yritti sanoa jotakin:
– Luultavasti...
He jatkoivat matkaa yhdessä vaieten jonkin aikaa. Vihdoin Jendrek kysyi:
– Mikä teidän nimenne olikaan? En kuullut oikein...
– Zbyszko Bogdaniecista.
– Mitä! Tehän juuri olette Jurandownan ritari!
– Enhän minä sitä kielläkään, – vastasi Zbyszko ylpeästi.
– Eikä ole syytäkään. Hyvä Jumala, vai te olette sama Zbyszko, jonka päälle Jurandowna heitti huntunsa! Palattuaan Krakovasta kaikki tytöt ja naiset puhuivat vain teistä. Vai te olette sama mies! Kyllä nyt hovissa humu nousee, sillä ruhtinatarkin pitää teistä kovasti.
– Jumala häntä siunatkoon ja teitä myös iloisesta uutisesta... Olin menehtyä, kun kuulin, että hänet oli muka naitettu.
– Kyllä moni ottaisi sellaisen neidon, jos saisi, sillä aikanaan menee koko Spychow hänelle perinnöksi. Mutta vaikka hovissa onkin joukko komeita poikia, niin yksikään ei ole katsonut Jurandownaa syvemmälle silmiin, sillä jokainen kunnioittaa hänen tekoaan ja teidän valaanne. Eikä ruhtinatarkaan olisi sellaista sallinut. Kyllä nyt ilo nousee! Totta puhuakseni toiset neitoset joskus kiusottelivat sanoen Jurandownalle: "Sinun ritarisi ei tule koskaan takaisin!", mihin hän vastasi jalkojaan polkien: "Hän tulee, hän tulee!" Mutta jos joku hairahtui sanomaan hänelle, että te olette jo mennyt naimisiin toisen kanssa, niin saattoi nuori neiti ruveta itkemään.
Zbyszko hiukan punastui ja harmistui ihmisten puheista ja sanoi:
– Ken minusta on pahaa puhunut, sen minä haastan kaksintaisteluun.
Mutta Jendrek alkoi nauraa.
– Naiset etupäässä ovat sellaista puhuneet. Haastatteko nekin? Hyrräävälle rukille et miekalla mitään mahda!
Iloissaan niin veikeästä matkatoverista Zbyszko alkoi kysellä Danusiasta, sitten ruhtinaasta, ruhtinattaresta ja uudelleen Danusiasta. Lopuksi hän kertoi, mitä oli kuullut sodasta, ja tiedusteli, mitä Masoviassa siitä arvellaan.
Mutta Jendrek omasta puolestaan ei uskonut sodan pian syttyvän, vaan tiesi, että ristiritarit ovat tulleet siivommiksi ja kenties luovuttavat Dobrzynin takaisin, varsinkin jos kuningas sitä ankarasti vaatisi, sillä he pelkäävät hänen mahtavuuttaan. Joka tapauksessa he koettaisivat pitkittää asiaa, sillä he tahtovat varustautua.
– Muuten, – sanoi hän, – ruhtinas oli äskettäin Marienburgissa, jossa suurmarsalkka – suurmestari oli näet itse poissa – otti hänet vastaan suurin kunnianosoituksin ja järjesti turnajaisetkin. Nyt on ruhtinaalla vuorostaan marienburgilaisia vieraita ja lisää on par'aikaa tulossa...
Hän keskeytti tahallaan lisätäkseen kotvan kuluttua:
– Sanotaan, että ristiritarit eivät ilman salaista tarkoitusta käy nyt vieraissa meidän ruhtinaamme ja ruhtinas Ziemowitin luona Plockissa. He näet tahtoisivat, että jos sota syttyisi, niin meidän ruhtinaitten ei pitäisi auttaa Puolan kuningasta...
– Ohoh! Kuinka te voisitte silloin istua rauhallisesti kotona? Ovathan ruhtinaat täällä Puolan kruunun alaisia. Mutta ettehän te jäisi silloin kotiin.
– Sitä minäkin, – vastasi Jendrek.
Zbyszko silmäili taas ulkolaisia ritareja ja heidän riikinkukonsulkiaan.
– Ehkä nuokin tulevat sen tähden?
– Kenties.
– Entä tuo kolmas?
– Hän tulee uteliaisuudesta.
– Nähtävästi korkea herra.
– Varmasti. Hänellä on kolme kuormaa tavaroita ja yhdeksän miestä tulossa jäljempänä. Kunpa sellaisen kanssa saisi otella! Ihan vesi nousee suuhun?
– Mutta eihän saa otella?
– Ei. Ruhtinas on käskenyt minua suojelemaan heitä. Ei hiuskarvaa saa heidän päästään pudottaa matkalla Ciechanowiin.
– Mutta jos minä kuitenkin haastaisin jonkun heistä?
Ehkä he tahtoisivat mitellä voimia kanssani?
– Siinä tapauksessa teidän on ensin oteltava minun kanssani, sillä niin kauan kuin elän, ei siitä tulisi mitään.
Zbyszko katseli ystävällisesti matkatoveriinsa ja sanoi:
– Te ymmärrätte, mitä on ritarin kunnia. Teidän kanssanne en taistelisi, sillä tahdon olla ystävänne, mutta Ciechanowissa toivottavasti saan kyniä saksalaisia.
– Niin, siellä ehkä saatte... Siellä järjestetään turnajaisetkin, ja jos ruhtinas ja komttuurit sallivat, niin ehkä saatte koettaa voimianne tosissa.
– Minulla on muassani puulaatta, jossa on kirjoitettuna haaste jokaiselle, joka ei tunnusta Danusia Jurandownaa maailman kauneimmaksi ja hyveellisimmäksi naiseksi. Mutta tiedättekö mitä?... Kaikkialla ihmiset vain kohauttivat olkapäitään ja nauroivat.
– Niin, täällä ei sitä tapaa tunneta ja pidetään haastajaa hölmönä. Tuo lotringeniläinen kiusasi matkalla aatelismiehiä ylistämään ritarinaistaan, mutta kukaan ei häntä käsittänyt enkä minä olisi päästänyt asiaa kamppailuun saakka.
– Mitä? Vai tahtoi hän saada tunnustusta naiselleen? Herranen aika! Kylläpäs on häpeämätön!
Ja Zbyszko katsoi ulkolaiseen ritariin, ikäänkuin hän olisi tahtonut vakuuttautua sanojensa oikeudenmukaisuudesta, mutta itselleen hänen täytyi tunnustaa, että Fulko de Lorche ei suinkaan ollut minkään maankiertäjän näköinen. Päinvastoin alaslasketun silmikon takaa näkyi pari hyväntahtoisia silmiä ja nuorekkaat kasvot, joissa oli kaihoa.
– Sanderus! – huusi Zbyszko yht'äkkiä.
– Tässä olen, – vastasi anekaupustelija.
– Kysy tuolta ritarilta, kuka on maailman kaunein ja hyveellisin nainen.
Sanderus kysyi.
– Ulrika de Elner! – vastasi Fulko de Lorche.
Ja hän kohotti katseensa korkeuteen ja huoahti syvään pari kolme kertaa. Zbyszko sitä vastoin suuttui niin suunnattomasti, että hengitystä salpasi. Hän pysähdytti heti hevosensa. Mutta ennen kuin hän ennätti sanoa sanaakaan, Jendrek ajoi hevosellaan hänen ja ulkomaalaisen väliin sanoen:
– Täällä te ette saa otella.
Mutta Zbyszko kääntyi uudelleen Sanderukseen päin.
– Sano hänelle puolestani, että hän rakastaa pöllöä.
– Herra ritari, isäntäni sanoo, että te rakastatte pöllöä, – toisti Sanderus kuin kaiku.
Fulko de Lorche hellitti ohjakset, veti rautaisen hansikkaan kädestään ja heitti sen lumelle Zbyszkon eteen. Tämä viittasi Hlawaa nostamaan sen keihään kärjellä maasta. Silloin Jendrek kääntyi tuimana Zbyszkon puoleen:
– Minä sanon, että täällä te ette saa otella, ennen kuin tehtäväni on päättynyt. Minä en tule sallimaan sitä kummallekaan.
– En minä haastanut häntä, vaan hän minut...
– Niin, kun sanoitte pöllöksi... Mutta jos te vastustatte, niin osaan minäkin käyttää keihästä.
– En tahdo kamppailla teidän kanssanne.
– Kyllä teidän täytyisi, sillä olen luvannut suojella ruhtinaan vieraita.
– Mitä tästä sitten tulee? – kysyi itsepintainen Zbyszko.
– Ciechanow on lähellä.
– Mutta mitä hän ajattelee minusta?
– Sanokoon palvelijanne, että täällä ei saa ottelua suorittaa, että teillä tulee olla lupa ruhtinaalta ja hänellä komttuureilta.
– Entä jollei lupaa anneta?
– Kyllä te aina jossakin toisenne tapaatte. Ei puhuta tästä sen enempää.
Kun Zbyszko näki, ettei ollut muuta keinoa, hän käski Sanderusta selittämään lotringenilaiselle ritarille, että ottelu tulisi tapahtumaan vasta perillä. De Lorche nyökäytti päätään merkiksi, että oli ymmärtänyt, tarttui Zbyszkon käteen ja puristi sekä pudisti sitä kolme kertaa, mikä ritarien kielellä merkitsi, että he tulevat myöhemmin ottelemaan jossakin, kun tapaavat toisensa. Sitten he ainakin näennäisesti kaikessa ystävyydessä jatkoivat matkaa Ciechanowin linnaan, jonka muurit näkyivät nyt yhä selvemmin illan punertavaa taivasta vasten. He saapuivat perille hämärissä, mutta ennen kuin linnan silta oli laskettu, oli jo yö. Zbyszkon tuttava Mikolaj Dlugolas, joka oli muutamista ritareista ja 300 jousimiehestä kokoonpannun linnaväen päällikkönä, otti heidät vieraanvaraisesti vastaan. Zbyszko sai ikäväkseen kuulla, että hovi ei ollut kotona. Aikaisemmin saapuneita vieraita huvittaakseen ruhtinas oli järjestänyt suuren metsästysretken, jolle ruhtinatar ja hovinaisetkin olivat lähteneet mukaan. Mutta leskirouva Ofka Jarzombkowa, linnan emännöitsijä, oli kotona. Hän iloitsi kovasti Zbyszkon tulosta.
– Etpä tule tuntemaan Danusiaa, – sanoi Ofka-rouva, – sillä tyttö on kasvanut, että vaatteensa repeävät. Hän ei ole enää mikään penska, vaan rakastaa sinua nyt aivan toisella tavalla kuin ennen. Jos nyt joku kuiskaa hänen korvaansa: "Zbyszko!" – niin hän hytkähtää kuin joku neulalla pistäisi. Ja setäsi on terve, sanot? Miksei hän lähtenyt mukaan?... Niin, niin... Danusia on melkein joka päivä kiivennyt torniin nähdäkseen kauas tielle... On ihme, ettei tyttö ole jalkojaan taittanut... Sellaista se on naisen elämä... Jokainen meistä tarvitsee ystävän...
– Annan hevosten levätä jonkin aikaa, mutta sitten ajan Danusian luo, vaikkapa keskellä yötä, – vastasi Zbyszko.
– Aja vain, mutta ota linnasta opas mukaan, muuten eksyt metsiin.
Illallisella, jonka Mikolaj Dlugolas tarjosi vieraille, Zbyszko ilmoitti ajavansa heti ruhtinaan luo ja pyysi opasta. Matkasta väsyneet ristiritarit siirtyivät sitten suuren lieden ääreen tukevien runkojen levittämään lämpimään ja päättivät lähteä vasta seuraavana päivänä, kun olivat levänneet tarpeekseen. Mutta de Lorche sanoi lähtevänsä heti Zbyszkon mukaan, jottei myöhästyisi metsästyksestä, jota hän mielellään tahtoi nähdä.
Sitten hän lähestyi Zbyszkoa ja pudisti taas kolme kertaa tämän kättä.
XIX.
Mutta tälläkään kertaa ei ottelusta Zbyszkon ja de Lorchen välillä näyttänyt tulevan totta, sillä Mikolaj Dlugolas oli Jendrekilta kuullut, mitä matkalla oli tapahtunut, ja otti molemmilta ritareilta lupauksen, etteivät ottelisi ilman ruhtinaan ja komttuurien lupaa. Ritarit suostuivat siihen, sillä muussa tapauksessa Mikolaj uhkasi sulkea heiltä linnan portit. Puolenyön aikaan de Lorche ja Zbyszko painuivat taipaleelle aseistettuine seuralaisineen, joihin liittyi muutamia linnan miehiä tulisoihtujen kantajiksi, sillä talvisin kokoontui susia suuriksi laumoiksi, jotka saattoivat olla mitä parhaiten varustetuille ratsumiehille vaarallisia, mutta pelkäsivät tulen loimua. Heti Ciechanowin läheisyydessä oli metsiä, jotka Przasnyszin takana muuttuivat suunnattoman laajoiksi Kurpieskin korpimaiksi, jotka idässä yhtyivät Podlasian ja Liettuan läpipääsemättömiin erämetsiin. Näiden metsien läpi olivat villit liettualaiset kuitenkin ennen vanhaan tunkeutuneet Masoviaan ja vuonna 1337 jopa Ciechanowiin saakka hävittäen kaupungin. Lotringenilainen de Lorche kuunteli halukkaasti vanhan opettajan, Turobojowin kertomuksia, sillä hän ihan paloi halusta saada mitellä voimiaan liettualaisten kanssa, joita länsimailla kaikki ritarit pitivät saraseeneina. Olihan de Lorche tullut tänne ikäänkuin ottamaan osaa johonkin ristiretkeen, voittamaan kunniaa ja sielun autuutta ja lähtemään vaikka sotaretkelle puolipakanallisia masuureja vastaan, mikä varmasti takaisi täydellisen synninpäästön. Nuori de Lorche ei uskonut silmiään nähdessään tällä matkallaan kirkkoja kaupungeissa, ristejä torneissa, pappeja ja ritareja, joiden varusteissa oli pyhiä tunnusmerkkejä, ja kristityn kansan, joka tosin oli tulinen, mutta ei suinkaan sen saaliinhimoisempi kuin saksalaiset. Kun hänelle kerrottiin, että tämä kansa jo ikimuistoisista ajoista saakka tunnusti Kristuksen, niin hän ei tiennyt, mitä ajatella saksalaisista ristiritareista, ja kun hän kuuli, että jo kuningatar vainaja oli kastanut Liettuan kristinoppiin, ei hänen ihmetyksellään ja pettymyksellään ollut rajoja.
Lotringenilainen alkoi kysellä, oliko metsissä, jonne he olivat matkalla, myöskin lohikäärmeitä, joille ihmisten täytyi uhrata neitosia ja joita vastaan nyt saisi taistella. Mutta tässäkin suhteessa hänen odotuksensa tuottivat pettymyksen.
– Metsissä on monenlaista riistaa ja petoa, kuten susia, metsähärkiä, piisoneja ja karhuja, – vastasi opastaja. – Ehkä soissa on pahoja henkiä, mutta lohikäärmeistä en ole koskaan kuullut puhuttavan, ja vaikka niitä olisikin, niin me emme ainakaan niille neitoja antaisi, vaan miehissä menisimme niitä vastaan. Jos lohikäärmeitä olisi, niin kyllä meidän metsämiehillä olisi myös vöitä niiden nahasta.
– Mitä miehiä nämä ovat? Eikö niiden kanssa saa otella? – kysyi de Lorche.
– Kyllä, mutta se voisi olla epäterveellistä, – vastasi opastaja, – ja tuskinpa se ritarille sopisikaan, sillä ne ovat talonpoikaista kansaa.
– Sveitsiläiset ovat myös talonpoikia. Tunnustavatko talonpoikanne Kristusta?
– Tunnustavat, kuten kaikki Masoviassa, jossa on vain joko meidän tai ruhtinaan väkeä. Näittekö jousimiehiä linnassa? Ne ovat kaikki kurpilaisia, jotka ovat maailman parhaita jousimiehiä.
– Entä englantilaiset ja skottilaiset, joita olen nähnyt Burgundian hovissa?
– Minä olen myös nähnyt niitä Marienburgissa, – vastasi opastaja. – Ovathan nekin oivallisia, mutta eivät vedä kuitenkaan vertoja meidän kurpilaisille! Täällä ei seitsenvuotias poika saa ruokaa, jollei itse ammu sitä puun latvasta.
– Mistä te oikein keskustelette? – kysyi yht'äkkiä Zbyszko, jonka korvaan oli useamman kerran osunut sana "kurpilaiset".
– Kurpilaisista ja englantilaisista jousimiehistä. Tämä ritari väittää, että englantilaiset ja skottilaiset ovat kaikkein parhaita jousimiehiä.
– Olen minäkin nähnyt niitä Wilnon luona, – sanoi Zbyszko, – ja kuullut heidän nuoliensa suhisevan korvissani. Siellä oli monista maista ritareja, jotka sanoivat syövänsä meidät ilman suolaa, mutta maisteltuaan hiukan pari kertaa he menettivät ruokahalunsa.
Opastaja nauroi ja käänsi Zbyszkon sanat de Lorchelle.
– Useissa hoveissa, – vastasi lotringenilainen, – on siitä puhuttu paljon ylistellen ritarejanne siellä, mutta heitä on myös moitittu siitä, että auttavat pakanoita kristittyjä vastaan.
– Me olemme puolustaneet kansaa, joka on tahtonut tulla kristityksi, hyökkäyksiä ja vääryyttä vastaan. Saksalaiset tahtoisivat pitää heitä pakanoina, jotta heillä olisi aina tekosyy sotaan.
– Jumala tuomitkoon! – sanoi de Lorche.
– Ehkä piankin, – lisäsi opastaja.
Kun lotringenilainen oli kuullut Zbyszkon taisteluista Wilnon luona, niin hän alkoi kysellä niistä, sillä tieto näistä taisteluista ja ritarien otteluista oli levinnyt jo kauas. Varsinkin se tuima ottelu, johon osallistui neljä puolalaista ja neljä ranskalaista ritaria, oli herättänyt huomiota länsimailla. Ja de Lorche alkoi katsella Zbyszkoa yhä suuremmalla kunnioituksella iloiten siitä, että hänen tuleva vastustajansa oli niin ansioitunut.
Ajettiin eteenpäin hyvässä sovussa, kuten näytti, ja ritarit olivat toisilleen kohteliaita tarjoten levähdyspaikoissa viiniä, jota de Lorchella oli mukana kuormassa aika paljon. Mutta kun keskustelun kuluessa kävi ilmi, että de Lorchen ritarinainen Ulrika de Elner ei ollutkaan mikään neito, vaan 40-vuotias naimisissa oleva rouva, jolla on kuusi lasta, niin Zbyszko suuttui, kun tuo omituinen ulkomaalainen oli uskaltanut verrata hänen Danusiaansa sellaiseen "akkaan", vieläpä asettaa korkeammallekin. Zbyszko olisi jo kimmastunut, mutta se ajatus, että tuo ulkomaalainen ei mahda olla täysijärkinen, pidätti häntä antamasta vihalle valtaa.
– Ettekö luule, – sanoi hän opastajalle, – että pahat henget ovat sekoittaneet hänen järkensä? Ties vaikka paholainen istuisi hänen pääkopassaan kuin mato pähkinässä ja hyppää yöllä johonkin meistä. Pitäkäämme silmällä...
Opastaja tosin vastusti sellaista ajatusta, mutta alkoi kuitenkin katsella lotringenilaista epäluuloisesti, kunnes vihdoin sanoi:
– Toisinaan saattaa jossakin riivatussa ihmisessä istua satakin paholaista, ja kun niiden sitten tulee ahdas ollakseen, niin muuttavat toisiin ihmisiin. Pahimpia ovat sellaiset paholaiset, jotka lähtevät jostakin akasta.
Ja ulkolaiseen ritariin päin kääntyen opastaja yht'äkkiä lausui:
– Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!
– Niin minäkin kiitän, – lisäsi de Lorche jonkin verran ihmetellen.
Opastaja Turobojow rauhoittui nyt täydellisesti.
– Näettekö! – sanoi hän Zbyszkolle. – Jos hänessä olisi ollut pahoja henkiä, olisivat ne Kristuksen nimen kuullessaan heittäneet hänet maahan, niin että kuola olisi juossut suusta. Voimme ajaa eteenpäin.
Ja he jatkoivat matkaa rauhallisesti. Ciechanowista ei ollut kovin pitkää matkaa Przasnysziin, koska kesäiseen aikaan ratsumies hyvällä hevosella saattoi katkaista tämän taipaleen kaupunkien välillä noin kahdessa tunnissa. Mutta nyt ajettiin hitaasti eteenpäin pimeän, kuormien ja lumikinosten tähden, joita oli pyryttänyt metsiin aika paljon.
Vasta aamun valjetessa he saapuivat Janusz-ruhtinaan metsästyslinnaan, joka sijaitsi metsän laidassa Przanyszin toisella puolella. Rakennus oli puusta, suuri, matala ja ikkunoissa oikein lasiruudut. Talon edustalla oli kaivojen nostokurkia ja kaksi tallia sekä kauempana useita katoksia, jotka oli hät'hätää kyhätty puiden oksista ja vuodista. Tulia roihusi teittäin edessä aamuhämärissä ja niiden ympärillä seisoi metsästäjiä lampaannahkaisissa nutuissa villat ulospäin ja ketun-, suden- tai karhunnahkaisissa turkeissa. Herra de Lorche melkein luuli näkevänsä kaksijalkaisia petoja, sillä useimmilla miehillä oli eläinten kalloista tehdyt päähineet. Jotkut nojasivat jousiinsa, toiset keihäisiin, muutamat punoivat köydestä suuria verkkoja tai paistoivat tulella lihamöhkäleitä luultavasti aamiaiseksi. Tulenloimu lankesi lumelle valaisten villiltä näyttävät ihmishahmot, jotka kietoutuivat savuun ja höyryyn. Taempana oli toisia väkijoukkoja. Tällaisissa oloissa outo lotringenilainen ihmetteli ihmisten paljoutta.
– Teidän ruhtinaanne, – sanoi hän, – johtavat metsästystä kuin sotaa ainakin.
– Kuten näette, – vastasi opastaja, – ei puutu aseita eikä miehiä. Mutta kaikki eivät ole metsästäjiä, vaan täällä on myös sellaisia, jotka tekevät kauppaa metsäkansan kanssa.
– Mitä teemme nyt? – keskeytti Zbyszko. – Koko hovi nukkuu vielä.
– Meidän on odotettava siksi, kunnes heräävät, – vastasi opastaja. – Eihän sovi koputtaa ruhtinaamme makuukamarin oveen.
Ja hän opasti ritarit tulen luo, missä metsästäjät levittivät heille metsähärkäin ja karhujen taljoja ja tarjosivat heille paistettua lihaa. Kun paikkakuntalaiset kuulivat vierasta kieltä puhuttavan, niin he kerääntyivät katsomaan saksalaista ritaria, ja Turobojowin täytyi ihan kiivastua pitääkseen uteliaita ja tappelua hierovia loitolla. Kun de Lorche huomasi joukossa myös naisia, joilla niin ikään oli turkisvaatteet, hän ihmetteli, että hekin ottivat osaa metsästykseen.
Opastaja Turobojow selitti hänelle, että ne ovat metsästäjäin vaimoja ja tyttäriä, jotka ovat uteliaisuudesta lähteneet mukaan tai tulleet vaihtamaan tavaroita. Ruhtinaan poissaollessakin oli hänen metsästyslinnansa jonkinlainen kohtauspaikka kaupungin ja metsän tavaroille. Metsästäjät eivät mielellään jättäneet metsiään, sillä heistä oli outoa, kun eivät kuulleet puiden huminaa, ja sen tähden Przasnyszin asukkaat tulivat tänne vaihtamaan tavaroitaan tuoden kuuluisaa oluitaan, jauhoja, suolaa, rautaa, vöitä ja muita kaupunkilaistuotteita, joita vaihtoivat vuotiin, kallisarvoisiin turkiksiin, kuivattuihin sieniin, pähkinöihin, parantaviin yrtteihin ja meripihkaan. Tästä syystä ruhtinaan metsästyslinnan ympäristöstä oli tullut jonkinlainen markkinapaikka, joka sitä paitsi näin metsästysten aikana veti uteliasta kansaa puoleensa.
Sillä aikaa, kun de Lorche kuunteli opastajan kuvauksia ja katseli mielenkiinnolla rotevia ja voimakkaita metsäläisiä, piti Zbyszko silmällä talon ovia ja ikkunoita, joista vain yhdessä, luultavasti keittiössä, näkyi valoa. Toiset olivat pimeitä tai heijastelivat aamun kajastusta. Pienessä ovessa talon päädyssä kulki toisinaan vettä noutava palvelustyttö, joka oli pukeutunut ruhtinaan väreihin. Hän tiesi kertoa, että hovilaiset nukkuivat vielä eilisestä metsästyksestä väsyneinä, mutta sanoi aamiaista jo valmistettavan.
Ja keittiön ikkunasta alkoi tosiaan virrata ulos rasvan ja sahramin tuoksua, joka levisi koko pihan yli. Vihdoin talon pääovi narahti, ja kuistille ilmaantui mies, jonka Zbyszko heti tunsi. Se oli ruhtinattaren seurueeseen kuuluva soittoniekka, jonka hän oli nähnyt Krakovassa. Odottamatta opastajaa tai de Lorchea Zbyszko juoksi kuistille niin nopeasti, että hämmästynyt lotringenilainen kysyi:
– Mikä häneen meni?
– Hän on rakastunut erääseen ruhtinattaren hovinaiseen, – vastasi opastaja, – ja tahtoo mahdollisimman pian nähdä hänet.
– Ah! – vastasi de Lorche vieden molemmat kädet sydämelleen.
Ja ritari nosti katseensa korkeuksiin ja alkoi huokailla niin säälittävästi, että opastaja olkapäitään kohauttaen ajatteli:
– Sitä vanhaa akkaansako tuo nyt huokailee? Mies ei mahda olla täysijärkinen?
Sitten he seurasivat Zbyszkoa ja astuivat suureen etuhuoneeseen, jonka seinät olivat koristetut hirven-, metsähärän- ja peuransarvilla. Mahtava tuli loimusi liedessä. Keskellä huonetta oli paksulla villapeitteellä verhottu pöytä ruoka-astioineen. Muutamia hovimiehiä oli jo noussut jalkeille, ja he juttelivat Zbyszkon kanssa. Opastaja Turobojow esitti de Lorchen hovimiehille, mutta kun nämä eivät osanneet saksaa, min hänen oli edelleen pidettävä ulkomaalaiselle seuraa. Yhä enemmän hovimiehiä, vankkarakenteisia, vaaleatukkaisia ja metsästyspukuisia, alkoi ilmaantua etuhuoneeseen. Ne, jotka tunsivat Zbyszkon tai olivat kuulleet hänen seikkailuistaan Krakovassa, tervehtivät häntä tuttavallisesti, ja saattoi huomata, että hän oli arvossa. Toiset katselivat häntä uteliaasti kuin sellaista miestä ainakin, jonka päätä pyövelin kirves on uhannut.
Vihdoin huoneeseen astui kaksi vierailevaa ristiritaria, veli Hugo de Danveld, joka oli Ortelsburgin komttuuri, ja Siegfried de Löwe, Insburgin pormestari. Edellinen oli vielä nuori, lihavahko, hiukan pöhöttynyt kasvoiltaan ja paksuhuulinen, mutta jälkimmäinen pitkäkasvuinen mies, jonka kasvonpiirteet olivat ankarat ja säännölliset. Zbyszkosta tuntui, että oli nähnyt Danveldin joskus ruhtinas Witoldin hovissa ja että Henrik, Plockin piispa, oli työntänyt hänet turnajaisissa satulasta, mutta ei saanut aikaa selvittää itselleen näitä asioita, sillä sisään astui nyt ruhtinas Janusz, linnan ylhäinen isäntä, jota kaikki kumartaen tervehtivät. Vierailevat ritarit astuivat; esiin, ja ruhtinas tervehti heitä kohteliaasti, mutta vakavan arvokas ilme parrattomilla kasvoillaan, joita tasaiseksi leikattu otsatukka reunusti. Ikkunain ulkopuolella törähtivät torvet merkiksi, että ruhtinas astui pöytään. Kun torvet soivat kolmannen kerran, avautui ovi sivuhuoneeseen, ja ruhtinatar Anna astui sisään mukanaan vaaleakutrinen, kaunis tyttö, jolla oli huntu käsivarrella.
Zbyszko syöksyi tytön eteen, pani kätensä ristiin ja polvistui. Syntyi tohinaa, sillä Zbyszkon käytös herätti ihmetystä, vieläpä harmitti muutamia hovilaisia, varsinkin vanhempia miehiä, mutta nuoret ajattelivat, että olihan se luonnollista, kun tyttö oli pelastanut hänen henkensä. Ruhtinatar ja Danusia eivät tunteneet heti Zbyszkoa, jonka kasvot olivat varjossa. Ruhtinatar luuli ensin, että se mahdollisesti oli joku hovin herra, joka oli joutunut ruhtinaan epäsuosioon ja pyysi apua, mutta Danusia oli tarkkanäköisempi, astui polvistuneen ritarin luo, kumarsi vaalean päänsä ja huusi yht'äkkiä heleän kimeällä äänellä: – Zbyszko!
Unohtaen, että koko hovi ja ulkomaalaiset olivat läsnä, Danusia kiersi käsivartensa nuoren ritarin ympäri ja alkoi suudella hänen silmiään, huuliaan, poskiaan huudahdellen ilosta, kunnes yleinen nauru remahti ja ruhtinatar veti tytön kauluksesta luokseen. Danusia katsahti ympärilleen, meni hämilleen ja piiloutui sukkelasti ruhtinattaren taakse.
Zbyszko polvistui nyt ruhtinattaren eteen, mutta tämä nosti hänet, tervehti ja alkoi kysellä, oliko Macko-setä elossa ja miksei hänkin saapunut tänne Masoviaan. Zbyszko vastaili näihin kysymyksiin hajamielisesti, sillä hän ajatteli vain Danusiaa, joka milloin kurkisteli ruhtinattaren takaa, milloin peitti kasvonsa tämän hameenpoimuihin. Tämä näky huvitti kaikkia, vieläpä ruhtinastakin kovasti, kunnes palvelijat toivat sisälle höyryäviä ruoka-astioita. Ruhtinatar virkkoi nyt Zbyszkolle:
– Palvelehan meitä, hyvä ystävä, äläkä vain aterian aikana, vaan yleensä.
Ja Danusialle talon ylhäinen emäntä lisäsi:
– No, tulehan nyt esille sieltä, sinä villikissa, muuten revit hameeni.
Danusia tulikin ruhtinattaren selän takaa esille hehkuvan punaisena ja hämillään, mutta niin viehättävänä, että muidenkin miesten sydämet alkoivat sykkiä lämpimämmin. Ortelsburgin ristiritari Danveld alkoi pyyhkiä paksuja, kosteita huuliaan ja de Lorche hämmästyi niin kovasti, että nosti molemmat kätensä ylös ja kysyi:
– Pyhän Jacobus di Compostellan nimessä, kuka on tuo neitonen?
Ristiritari Danveld, joka oli lyhyenläntä, nousi varpailleen ja kuiskasi lotringenilaisen korvaan:
– Paholaisen tytär.
Mutta de Lorche katsoi häneen tuimasti ja sanoi otsaansa rypistäen:
– Oikea ritari ei hauku kauneutta.
– Minulla on kultakannukset ja veljeskunnan jäsenoikeus, – vastasi Hugo de Danveld ylpeästi. Mutta niin suuri oli kunnioitus vihityitä ritareja kohtaan, että lotringenilainen painoi päänsä alas, lisäten kuitenkin hetken kuluttua:
– Mutta minä olen Brabantin herttuan sukulainen.
– Pax! Pax! – vastasi ristiritari. – Kunnia kaikille mahtaville ruhtinaille ja veljeskunnan ystäville, jolta tekin pian saatte kultakannukset, hyvä herra. Minä en kiellä tuon neitosen suloutta, mutta kuulkaahan, niin kerron, kuka hänen isänsä on.
Mutta Danveld ei kuitenkaan ennättänyt kertoa mitään, sillä nyt ruhtinas Janusz vihdoinkin istuutui pöytään, ja kun de Löwe, Insburgin pormestari ja ristiritari, oli jo kertonut de Lorchen ylhäisestä suvusta ruhtinaalle, niin tämä pyysi lotringenilaista viereensä istumaan. Vastapäätä istuivat ruhtinatar ja Danusia, ja kuten ennen Krakovassa, asettui Zbyszko heidän tuohensa taakse palvellakseen naisia. Danusia piti päätään mahdollisimman lähellä lautasta, sillä hän häpesi nyt ihmisiä, mutta Zbyszkoon päin hiukan käännettynä, jotta tämä voisi nähdä hänen kasvojaan. Ja nuori ritari katselikin ahnaasti ja ihastuneena tyttönsä vaaleata, sievää päätä, punaisia poskia, olkapäitä ja pukua, joka ei ollut enää lapsen, ja tunsi suuren lemmen nousevan rinnassaan. Hän tunsi myös silmillään, huulillaan ja kasvoillaan tytön verekset suutelot. Olihan Danusia ennenkin häntä suudellut, mutta niinkuin sisar veljeään. Nyt tuntui jotenkin samanlaiselta kuin joskus Jagienkan seurassa: intohimot valtasivat hänet, ja uupumus painosti omituisesti. Sen alla hehkui tuli kuin hiili tuhkan sisässä. Danusia oli hänen mielestään nyt kuin täysikasvuinen neito, ja olihan tyttö todellakin kasvanut ja kehittynyt. Sitä paitsi oli tytön kuullen niin usein ja paljon puhuttu rakkaudesta, että niinkuin kukan nuppu puhkeaa auringon valossa, loistaa ja avautuu yhä enemmän, niin Danusiankin silmät avautuivat näkemään rakkautta, ja sen tähden oli hänessä nyt jotakin, jota aikaisemmin ei ollut tuntenut, nimittäin viehättävää kauneutta ja ihastuttavaa tenhovoimaa, jota säteili hänestä kuin lämpöä tulesta tai tuoksua ruususta.
Zbyszko tunsi sen, mutta ei tehnyt siitä itselleen selvää, sillä hän aivan unohti itsensä. Unohtipa hän senkin, että hänen oli palveltava pöydässä, eikä huomannut sitäkään, että hovimiehet katselivat häneen ja Danusiaan nykien toisiaan naureskellen. Samoin häneltä jäi huomaamatta de Lorchen ikäänkuin hämmästyksestä kivettyneet kasvot ja Hugo de Danveldin suuret silmät, jotka koko ajan tuijottivat Danusiaan iskien säkeniä kuin suden silmät. Zbyszko havahtui vasta sitten, kun torvet antoivat merkin, että oli valmistauduttava metsästysmatkalle, ja kun ruhtinatar Anna Danuta kääntyi häneen päin sanoen:
– Saat seurata meitä, niin voit puhua tytölle rakkaudestasi, mitä minäkin mielelläni kuuntelen, – ja meni sitten Danusian kanssa pukeutumaan metsästykseen.
Zbyszko meni pihalle, jossa korskuvat hevoset jo odottivat ruhtinaallisia, vieraita ja hovimiehiä. Pihalla ei ollut enää yhtä vilkasta kuin aikaisemmin, sillä metsästäjät olivat jo lähteneet verkkoineen apajoille. Tulet olivat sammuneet, kirkas Ja kylmä päivä alkanut, lumi narskahteli ja heikko tuuli ravisteli puista kuivia lumihiutaleita.
Pian ruhtinas tuli ulos ja nousi hevoselleen. Hänen asemiehensä kantoi
hänen joustaan ja niin pitkää ja raskasta keihästään, että vain harva
jaksoi sitä käytellä. Mutta ruhtinas käytteli sitä helposti, sillä
hän oli hyvin voimakas, kuten kaikki Piastien sukuiset masovialaiset
ruhtinaat. Oli sellaisia naisiakin, jotka esimerkiksi häissä
kiersivät sormiensa ympäri sotilaiden leveitä rautaisia miekkoja.
[Historiallisesti tosi. – Tekijän huomautus.] Ruhtinas Januszin takana
oli kaksi rotevaa miestä valmiina heti auttamaan ruhtinasta hädän
hetkellä. Fulko de Lorche katseli ihmetellen näitä jättiläisiä. Sillä
välin ruhtinatar tuli Danusian kanssa ulos, molemmat pukeutuneina
valkoisiin lumikonnahkaisiin turkkeihin. Ruhtinatar, Keistutin tytär,
käytti jousta kätevämmin kuin neulaa, ja muuan asepoika kantoi hänen
joustaan, joka oli tavallista hiukan kevyempi. Zbyszko polvistui
lumella ja ojensi kätensä, jolle ruhtinatar pani jalkansa noustessaan
hevosen selkään. Sen jälkeen nuori ritari nosti Danusian satulaan
niinkuin Jagienkan aikaisemmin, ja sitten lähdettiin. Seurue muodostui
pitkäksi käärmemäiseksi jonoksi, joka kiersi kirjavana metsän laitaa
painuen vähitellen puiden taakse.Oli jo ajettu melko kauas metsään, kun ruhtinatar, sanoi Zbyszkolle:
– Mikset sinä puhu mitään? Juttelehan nyt Danusialle. Vaikka oli saanut suoranaisen kehoituksen, niin Zbyszko oli yhä vaiti, sillä hänet oli vallannut omituinen arkuus. Vasta kotvan kuluttua hän yritti puhua:
– Danusia!
– Mitä, Zbyszko?
– Minä rakastan sinua niin...
Zbyszko keskeytti etsiäkseen tunteilleen sanoja, hovimiehen jonkin siron lauseparren, mutta yksinkertaisena luonnonlapsena hän ei sellaista löytänyt, vaan virkkoi rehdisti:
– Rakastan sinua, että henkeäni salpaa!
Danusia katsoi häneen sinisin silmin sievästä lumikonnahkaisesta turkistaan ja vastasi:
– Ja minä sinua, Zbyszko! – minkä sanottuaan tyttö nopeasti loi katseensa alas, sillä hän tiesi jo, mitä rakkaus on.
– Hei, sinä sydänkäpyseni, tyttöseni, hei! – huudahti Zbyszko.
Nuori ritari vaikeni, mutta onnesta ja ihastuksesta. Ruhtinatar tuli heille taas avuksi:
– Kerro Danusialle, kuinka olet häntä kaivannut... Kun tulemme tiheikköön, niin saat suudella tyttöä vaikka suulle, sillä se on kuitenkin paras todistus rakkaudestasi.
Zbyszko alkoi kertoa, kuinka hänen oli ikävä Bogdaniecissa, mutta Jagienkasta hän, senkin veitikka, ei hiiskunut sanaakaan. Muuten hän kyllä puhui totta, sillä hän oli nyt niin rakastunut Danusiaan, että olisi tahtonut siepata hänet hevoselleen ja puristaa lujasti rintaansa vasten.
Sitä hän ei kuitenkaan uskaltanut tehdä, mutta kun tuli seuraava tiheikkö, joka peitti heidät vierailta ja muilta hovilaisilta, niin Zbyszko kumartui tytön puoleen, syleili ja painoi päänsä lumikonnahkaiseen turkkiin.
Mutta kun oli talvi eikä lehtiä ollut pensaissa, huomasi sekä Hugo de Danveld, Fulko de Lorche että useat muut hovimiehet tapauksen ja alkoivat keskenään iloisesti jutella:
– Suuteli tyttöä aivan ruhtinattaren nähden! Kyllä tästä nyt pian tulee häät.
– Kuumaverinen poika, eikä Jurandin tytärkään ole kylmempi.
– Tulirauta ja taula! Kyllä tässä vielä kipinät sinkoilevat, uskokaa pois! Puraisi kuin punkki pehmeään ihoon!
Näin juttelivat hovimiehet naureskellen. Mutta Hugo de Danveld käänsi de Lorcheen päin ilkeät ja intohimoiset pukinkasvonsa kysyen:
– Ettekö tahtoisi, hyvä herra, että joku Merlin mustilla taikavoimillaan tekisi teistä tuon pikku ritarin?
– Entä te itse? – kysyi de Lorche.
Ja ristiritari, jossa mustasukkaisuus ja lemmenhimo syttyivät hurjalla voimalla, nykäsi ohjaksista ja huusi:
– Sieluni nimessä!...
Mutta samassa hän kavahti mieltään, painoi päänsä ja lausui:
– Olen antanut munkkilupauksen ja vannonut puhtautta. Hän silmäili lotringenilaiseen peläten näkevänsä hymyä tämän kasvoilla, sillä veljeskunta oli tässä suhteessa huonossa maineessa, etenkin Hugo de Danveld itse, joka oli ollut muutaman vuoden Sambian komttuurin ja pormestarin apulaisena ja tullut sitten juuri tästä syystä muutetuksi Ortelsburgiin monien huutavain valitusten tähden, vaikka Marienburgissa yleensä ei paljoa välitetty tämäntapaisista asioista. Saavuttuaan äsken salaisissa asioissa Janusz ruhtinaan hoviin hän oli kiinnittänyt huomionsa kauniiseen Danusia Jurandownaan ja syttynyt sellaiseen lemmenhimoon, ettei edes Danusian alaikäisyys sitä hillinnyt. Kun Danveld nyt samalla tiesi, kuka oli tytön isä ja kun nimi Jurand oli hänen mielestään kytketty kauheaan muistoon, niin kasvoi hänen aistillinen intohimonsa sitäkin enemmän hurjan vihan kannustamana.
– Te sanoitte, hyvä herra, tuota kaunista tyttöä paholaisen tyttäreksi, – kysyi de Lorche kotvan kuluttua, – mutta mistä syystä?
Danveld alkoi kertoa tapahtumista Zlotoryjassa: kuinka ristiritarien veljeskunta oli ryöstänyt ruhtinaan ja koko hänen hovinsa ja kuinka Danusia Jurandownan äiti tässä kahakassa menetti henkensä, mistä syystä Jurand on mitä julmimmalla tavalla vainonnut kaikkia ristiritareja. Ja viha valtasi Danveldin, kun hän kertoi, sillä hänellä oli myöskin henkilökohtaista kaunaa Jurandia vastaan. Hän oli itse otellut kaksi vuotta sitten Jurandin kanssa, kun yht'äkkiä tuo kauhistuttava "Spychowin villipeto" oli herättänyt hänessä sellaisen kauhun, että ristiritari oli heittänyt kaksi sukulaistaan, väkensä ja saaliinsa ja lähtenyt kuin mieletön pakoon Ortelsburgiin, jossa hän pitkän aikaa oli sairastellut pelosta. Kun hän sitten parani, niin ritarikunnan suurmarsalkka haastoi hänet veljeskunnan oikeuteen vastaamaan teostaan. Hän sai tosin vapauttavan tuomion, kun vannoi ristin ja kunniansa kautta, että hänen pillastunut hevosensa vei hänet taistelutanterelta, mutta hän menetti kuitenkin mahdollisuuden nousta ristiritarikunnan korkeimpiin virkoihin.
Ristiritari ei tietysti kertonut kaikkia näitä asioita de Lorchelle, mutta sitä perusteellisemmin hän purki sisunsa Jurandin julmuuksia ja koko Puolan kansan julkeutta vastaan. Lotringeniläinen ei ollut uskoa korviaan.
– Mutta mehän emme ole nyt puolalaisten, vaan Masovian kansan keskuudessa, – virkkoi de Lorche vihdoin.
– Samaa kansaa ovat molemmat... Masovia on kyllä oma ruhtinaskuntansa, – vastasi Danveld, – mutta sen kansa on yhtä julkea ja vihainen ristiritareille. Jumala suokoon, että saksalaisen miekka hävittäisi sen sukupuuttoon!
– Oikein sanottu, sillä jos tämä ruhtinas, vaikka näyttääkin kunnioitettavalta, on uskaltanut rakentaa linnan teitä vastaan teidän omalle maallenne, niin on tämä jo niin häikäilemätöntä, etten sen vertaisesta vääryydestä ole kuullut Puhuttavan edes pakanain keskuudessa.
– Linnan hän rakensi meitä vastaan, mutta Zlotoryja on hänen eikä meidän mailla.
– Kiitetty olkoon Kristus, kun antoi teille voiton hänestä. Mutta miten sota päättyi?
– Silloin ei ollut sotaa.
– Entä teidän voittonne Zlotoryjassa?
– Jumala siunasi meidät parahiksi, sillä ruhtinaalla ei ollut sotajoukkoa mukanaan, vaan ainoastaan hovinsa ja naisia.
De Lorche katsoi kummastellen ristiritariin.
– Mitä ihmettä! Hyökkäsittekö rauhan aikana naisten ja ruhtinaan kimppuun, joka rakensi linnaa omalle maalleen?
– Kun veljeskunnan ja kristittyjen kunnia on kysymyksessä, ei häpeällisiä tekoja ole olemassakaan.
– Ja se peloittava ritari etsii yhä kostoa nuoren vaimonsa kuoleman tähden, jonka te rauhan aikana aiheutitte?
– Ken nostaa kätensä ristiritareja vastaan, on pimeyden lapsi.
Kuultuaan tämän herra de Lorche rupesi miettimään, mutta hänellä ei ollut aikaa vastata Danveldille, sillä nyt oli saavuttu laajalle, lumisten pensaiden peittämälle aukealle, jossa ruhtinas Janusz ja hänen jälkeensä kaikki muutkin laskeutuivat satulasta.
XX.
Tottuneet metsämiehet alkoivat ylimetsästäjän johdolla asettaa metsästämään saapuneet vieraat pitkään riviin aukean syrjään ja sillä tavalla, että nämä itse näkivät piilosta ampua jousihaan aukealle, jonka lyhyille sivustoille pantiin köysiverkot ja niiden taakse ns. nawrotnikit. Näiden tehtävänä oli ohjata pedot ampujia kohti tai, jolleivät eläimet välittäneet peloittelemisesta, vaan takertuivat verkkoon, pistää ne keihäällä kuoliaaksi. Metsässä oli kaikkialla suuria kurpilaisjoukkoja, joiden oli määrä ajaa kaikki eläimet laajalle aukealle. Ampujain takana oli myös pitkä köysiverkko siinä tarkoituksessa, että jos peto pääsisi tunkeutumaan ampujarivin läpi, se kuitenkin joutuisi verkkoon.
Ruhtinas Janusz itse seisoi keskellä ampujariviä matalassa notkossa, joka ulottui koko aukean halki. Ylimetsästäjä Mrokota Mocarzewista oli hänelle valinnut tämän paikan tietäen, että suurimmat pedot kulkivat tätä notkoa pitkin. Ruhtinaalla oli jousi kädessään ja keihäs vieressään puun varjossa. Hänen takanaan oli kaksi jättiläismäistä henkivartijaa kirveineen ja varajousineen. Ruhtinatar ja Danusia eivät saaneet laskeutua ruhtinaan kiellon tähden maahan, mikä oli turvallisuustoimenpide, koska hevosen selässä saattoi aina paremmin kuin jalkaisin puolustautua metsähärkiä ja muita suurempia petoja vastaan. Ruhtinas oli tarjonnut de Lorchelle paikan oikealla puolellaan, mutta tämä pyysi saada suojella naisia ja jäi hevoselleen ruhtinattaren läheisyyteen. Paikkakuntalaiset naureskelivat hänen pientä ritarikeihästään, joka oli melkein kelpaamaton tällaiseen metsästykseen. Zbyszko seisoi Danusian hevosen vieressä metsästyskeihäs pistettynä lumeen ja jousi olkapäällään, mutta hän näytti ajattelevan vähemmän metsästystä kuin tyttöään, jonka kanssa jutteli kiertäen toisinaan käsivartensa tytön jalkojen ympäri vähääkään salaamatta rakkauttaan. Hän rauhoittui vasta, kun ylimetsästäjä Mrokota, jota metsästyksen aikana kaikki tottelivat, käski poikaa olemaan hiljaa.
Jostakin hyvin kaukaa metsän sydämestä kuului jo kurpilaistorven toitotuksia, joihin aukealta vastasi lyhyt ja vihlova vihellys. Sitten vallitsi täydellinen hiljaisuus, jota vain pöllön kirkaisu kuusen latvasta joskus häiritsi. Jännityksellä odotettiin ensimmäistä petoa ja toivottiin runsasta saalista.
Mutta saatiin kuitenkin odottaa kauan, sillä kurpilaiset alkoivat ajonsa niin kaukaa, ettei kuullut edes koirien haukuntaa, koirien, jotka oli päästetty irti heti toitotusten jälkeen. Jonkin ajan kuluttua ilmaantui aukeaman kulmaan pieni parvi susia, jotka olivat metsän valppaimpia eläimiä ja yrittivät paeta ajoketjua. Mutta aukealla ne vainusivat ihmisiä olevan läheisyydessä ja palasivat metsään etsimään toista tietä. Sitten tuli aukealle pitkä, musta metsäsikojen jono, joka kaukaa näytti kesyltä sikoparvelta, joka rientää emännän kutsusta lättiin syömään. Mutta yht'äkkiä sikajono pysähtyi, vainusi ja kuunteli, kääntyi takaisin, kuunteli taas, syöksyi sivulle, joutui verkkoihin, joista nawrotnikit peloittivat ne pois, lähti taas kulkemaan ampujia kohti lähestyen yhä varovaisemmin, kunnes jouset raksahtivat ja nuolet suhahtivat. Ensimmäinen veri punasi valkoista, lumista maata.
Samassa kajahti hurja karjunta, ja sikaparvi hajaantui kuin salaman heittämänä. Muutamat hyökkäsivät sokeasti eteenpäin, toiset verkkoihin ja jotkut alkoivat juosta ympäri joko yksittäin tai useampia yhdessä ja sekaantua toisiin eläimiin, joita sillä aikaa oli tullut metsästä aukealle. Torvien toitotukset kuuluivat nyt läheltä, samoin koirien haukunta, vieläpä ihmisäänet, ja koko aukea vilisi eläimiä, joita kurpilaiset olivat ajaneet sinne. Sellaista eläinten runsautta ei saanut nähdä missään muussa naapurimaassa eikä edes Puolan muissa osissa, joissa ei ollut niin suuria metsiä kuin Masoviassa. Ristiritarit, vaikka olivat olleet Liettuassakin, ihmettelivät metsänriistan paljoutta, varsinkin de Lorche. Hän oli ollut ruhtinattaren luona liikkumattomana vahdissa ja alkanut jo tuntea olonsa ikäväksi ja ruumiinsa kylmäksi rautaisessa haarniskassaan ja pitää koko metsästystä aivan epäonnistuneena, kun yht'äkkiä hänen eteensä alkoi ilmestyä kevytjalkaisia eläimiä, kuten ruskeita metsäkauriita ja hirviä, jotka juoksivat sinne tänne etsien pääsyä ulos pälkähästä. Ruhtinatar, jonka veri alkoi tästä näystä kuumeta – hänhän oli Keistutin tytär –, ampui nuolen toisensa jälkeen tähän kirjavaan laumaan huudahtaen ilosta ja innostuksesta joka kerta, kun metsäkauris tai hirvi nousi takajaloilleen kaatuakseen sitten maahan, että lumi tuprusi. Ampuivatpa hovinaisetkin usein, sillä metsästysinto oli tarttunut kaikkiin paitsi Zbyszkoon, joka nojasi päätään Danusian polviin katsoen tytön silmiin. Tyttö puoleksi naureskellen, puoleksi hämillään koetti sormillaan sulkea Zbyszkon silmiä, ikäänkuin hän ei olisi kestänyt niiden katsetta.
Mutta de Lorchen huomion veti puoleensa suuri karhu, joka yht'äkkiä sukelsi esiin vitikosta aivan läheltä ampujia. Ruhtinas ampui siihen nuolen ja juoksi sitten keihäs kädessä sitä vastaan. Karhu karjui hurjasti ja nousi takajaloilleen, mutta ruhtinas lävisti sen kaulan niin sukkelasti ja taitavasti, ettei kummankaan henkivartijan tarvinnut tarttua kirveisiinsä. Nuori lotringeniläinen ajatteli, että perin harvassa hovissa, joissa hän oli matkalla käynyt, lienee miehiä, jotka uskaltavat tällaiseen leikkiin, ja että ristiritarikunta varmaankin saisi vielä elää raskaita hetkiä sotiessaan näin uljaita ruhtinaita ja kansaa vastaan. Hän sai vielä nähdä muiden miesten samalla tavalla kaatavan suuria petoja, paljon suurempia ja hurjempia kuin Lotringenin ja Saksan metsissä. Niin taitavia ja varmoja metsästäjiä herra de Lorche ei ollut koskaan nähnyt, minkä hän arveli johtuvan siitä, että kaikki nämä miehet olivat kasvaneet metsäseudussa lapsuudesta saakka ja tottuneet käyttämään jousta ja keihästä pienestä pitäen saavuttaen siten suuremman taidon kuin muut.
Vihdoin oli aukealla siellä täällä suurten metsäneläinten ruhoja, eikä metsästys ollut vielä päättynyt. Nyt vasta läheni Sen kiinnostavin ja samalla vaarallisin osa, kun metsistä ajetut kymmenkunta metsähärkää tuli aukealle. Vaikka ne metsässä tavallisesti oleilivat yksikseen, niin nyt ne olivat laumana, eivätkä peloissaan, vaan vihoissaan. Ikäänkuin varmana tavattomasta voimastaan, joka murtaisi kaikki esteet, ne eivät kiirehtineet, mutta maa tömisi niitten painon alla. Parrakkaita härkiä kulki etunenässä pää alhaalla pysähtyen toisinaan kuin miettimään, mihin suuntaan olisi hyökättävä. Niiden suuresta kidasta tunkeutui ilmoille kolkko karjunta kuin maanalainen ukkonen, hengitys työntyi höyrynä ulos sieraimista ja etujalat lennättivät ilmaan lunta, samalla kuin ne veristynein silmin etsivät piileskelevää vihollista.
Nawrotnikit päästivät nyt hurjan huudon, johon sadat äänet voimakkaasti metsästä vastasivat. Torvet toitottivat, pillit vihelsivät ja metsä kajahteli kovasti. Samaan aikaan juoksi aukealla hirveän kiukkuisia kurpilaisia ajokoiria. Naaraat vasikoineen raivostuivat nyt enemmän kuin metsähärät, ja koko lauma hajaantui yli aukean. Muuan vaaleanruskea, tavattoman iso metsähärkä juoksi raskaasti ampujia kohti, huomasi hevoset puiden välissä parinkymmenen askelen päässä, pysähtyi, alkoi möristä kovasti ja viskeli sarviaan maata pitkin, ikäänkuin kiihottaen itseään hyökkäykseen ja taisteluun.
Tämän kauhean näyn nähdessään nawrotnikit huusivat entistä hurjemmin, mutta ampujain joukosta kuului: "Ruhtinatar! Ruhtinatar! Pelastakaa ruhtinatar!" Zbyszko sieppasi keihäänsä lumesta ja juoksi metsän laitaan, ja hänen jäljessään muutamia liettualaisia, jotka olivat valmiit kaatumaan Keistutin tyttären puolesta. Silloin raksahti ruhtinattaren jousi ja nuoli lensi suhahtaen pedon niskaan.
– Sai että tuntuu! – huudahti hän. – Ei mene enää mihinkään...
Mutta hänen muut sanansa teki pedon kauhea mylvintä kuulumattomiksi. Hevosetkin nousivat takajaloilleen pelosta. Metsähärkä syöksyi suoraa päätä ruhtinattaren hevosta kohti, mutta yhtä nopeasti karkasi urhoollinen de Lorche keihäs ojossa päin petoa aivan kuin turnajaisissa.
Ritarin keihäs painui härän kaulaan, taipui kaareksi ja meni säpäleiksi, kun suuri sarvikas pää katosi de Lorchen ratsun vatsan alle, ja ennen kuin kukaan ehti edes huutaa pelosta, lensivät ratsu ja ratsastaja ilmaan.
Hevonen putosi kyljelleen ja alkoi kuolinkamppailussaan potkia jaloillaan sotkien ne pahasti omiin sisälmyksiinsä, ja herra de Lorche jäi hievahtamatta makaamaan hiukan kauemmaksi. Härkä näytti hetken epäröivän, jättääkö ne rauhaan ja hyökätä toisten hevosten kimppuun, mutta kääntyi uudelleen ensimmäiseen uhriinsa ja runteli sarvillaan de Lorchen onnettoman jalorotuisen ratsun aivan kamalasti.
Metsästä juoksi sillä välin miehiä pelastamaan vierasmaalaista ritaria. Zbyszko, jolle kuului ruhtinattaren ja Danusian suojeleminen, innostui auttamaan de Lorchea ja syöksi keihäänsä syvälle metsähärän kylkeen. Mutta kun tämä samassa kääntyi, niin keihäänvarsi meni poikki, ja hän lensi päistikkaa lumeen. Härkä yritti pusertaa miestä maata vasten hengettömäksi, ja apuun juosseet metsämiehet huusivat: "Mennyttä miestä! Kuollut!"
Samassa lähti ruhtinaan luota kaksi rotevaa henkivartijaa juoksemaan apuun, joka olisi kuitenkin tullut liian myöhään, mutta kaikeksi onneksi tshekkiläinen Hlawa, tuo Jagienkan viimeinen lahja Zbyszkolle, ennätti lyömään leveän kirveensä härän otsaan sarvien väliin.
Isku oli niin voimakas, että peto lysähti kuin salaman lyömänä maahan, mutta kaatui Zbyszkon päälle. Henkivartijat vetivät heti pedon suuren ruhon Zbyszkon päältä pois ja ruhtinatar ja Danusia, jotka olivat laskeutuneet hevosiltaan, juoksivat kauhistuneina haavoittuneen nuorukaisen luo.
Kalpeana ja kokonaan pedon ja oman verensä tahraamana Zbyszko kohottautui hiukan ja yritti nousta ylös, mutta horjui ja painui polvilleen saaden sanotuksi vain yhden sanan:
– Danusia!...
Verta valui hänen suustaan, ja hänen silmissään musteni. Danusia kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, mutta kun ei voinut pitää häntä pystyssä, niin alkoi huutaa apua. Miehiä juoksi paikalle. Haavoittunutta hierottiin lumella ja viiniä kaadettiin suuhun, mutta apuun juossut ylimetsästäjä Mrokota käski oikaisemaan hänet peitteelle ja koettamaan pysäyttää verensyöksyä taulalla.
– Kyllä hän jää eloon, jos vain kylkiluut eikä selkäranka ole vioittunut, – sanoi hän ruhtinattarelle.
Toiset hovinaiset hoitivat sillä välin de Lorchea. Metsämiesten avulla he tutkivat, oliko hänen haarniskassaan härän sarven murtamia tai reikiä, mutta sellaisia ei löytynyt. Härkä oli purkanut vihansa pääasiassa hevoseen, joka makasi kuolleena pahasti raadeltuna, mutta herra de Lorche näytti haavoittumattomalta. Nyt hän nähtävästi oli putoamisesta pyörryksissä. Kun häneltä riisuttiin kypärä ja kaadettiin viiniä suuhun, niin hän avasi silmänsä, toipui ja katseli ihmeissään yläpuolellaan hommaavia sieviä naisia sanoen saksaksi:
– Varmaankin olen nyt paratiisissa ja nuo ovat enkeleitä?
Hovinaiset eivät ymmärtäneet saksaa, mutta olivat iloissaan, että hän tuli tajuihinsa ja puhui. Metsämiehet nostivat hänet ylös, jolloin hän valitti oikeata kättään. Sitten ritari seisoi jonkin aikaa paikallaan nojaten erästä "enkeliä" olkapäähän, mutta uskaltamatta astua paikoiltaan, sillä hän tunsi jalkansa voimattomiksi. Sitten hän samein katsein silmäili taistelutannerta, huomasi metsähärän suuren ruhon, Danusian ja Zbyszkon – peitteellä kuin kuollut.
– Tämäkö ritari tuli avukseni? – kysyi hän. – Elääkö vielä?...
– Vaikeasti on haavoittunut, – vastasi muuan hovimies, joka osasi saksaa.
– Milloinkaan en tule taistelemaan häntä vastaan, mutta hänen puolestaan kylläkin! – lausui de Lorche.
Samassa tuli ruhtinas kiittämään, että hän oli niin urhoollisesti suojellut ruhtinatarta ja muita naisia vaaralta, kenties pelastanut hengenkin, josta hän oli saava paitsi ritaripalkintoja myös suurta kunniaa sekä nyt elävien että tulevien sukupolvien keskuudessa. "Näinä veltostuttavina aikoina", sanoi ruhtinas, "tapaa yhä harvemmin todellisia ritareja. Olkaa vieraanani mahdollisimman kauan tai jääkää kokonaan tänne Masoviaan, jossa te jo olette voittanut suosioni ja voitatte myös muiden kunnioituksen jaloilla töillä."
Herra de Lorchen sydän iloitsi suuresti näistä sanoista. Ajatellessaan, että oli suorittanut sellaisen ritariteon ja saanut niin suurta kunniaa kaukaisessa Puolassa, josta kerrottiin niin merkillisiä asioita länsimailla, hän iloissaan ei enää tuntenut kipua oikeassa käsivarressaan. Hän ymmärsi, että ritari, joka Brabantin tai Burgundin hovissa voi kertoa, että on metsästysmatkalla pelastanut Masovian ruhtinattaren hengen, tulee loistamaan kunniassaan kuin aurinko. Tällaisten ajatusten vallassa hän olisi heti rientänyt ruhtinattaren luo polvistuen vannomaan hänelle uskollista ritaripalvelusta, mutta sekä ruhtinatar että Danusia olivat Zbyszkoa hoitamassa. Tämä oli tullut hetkeksi tajuihinsa, hymyillyt Danusialle, nostanut kätensä tuskasta hiestyneelle otsalleen ja mennyt taas tajuttomaksi. Kokeneet metsästäjät, jotka näkivät hänen kätensä olevan suonenvedontapaisesti nyrkissä ja suunsa auki, kuiskasivat toisilleen, ettei siitä enää miestä tule. Mutta vielä kokeneemmat kurpilaiset, joista usealla oli karhunkynnen, metsäsianhampaan tai metsähäränsarven jälkiä, antoivat toiveita sanoen, että nuoren ritarin jokin kylkiluu saattaa olla murskana, mutta selkäranka on ehjä, koska hän muussa tapauksessa ei olisi voinut nousta hetkeksikään ylös. Asian laita näyttäytyi olevan se, että Zbyszko oli pudonnut lumikinokseen, mikä oli hänet pelastanut, sillä lumi oli estänyt petoa murskaamasta hänen rintaansa kokonaan.
Pahaksi onneksi ruhtinaan lääkäri, pater Wyszoniek, ei ollut tällä kertaa mukana metsästämässä, vaikka muulloin tavallisesti oli. Tshekkiläinen sai tehtäväkseen ajaa heti hakemaan lääkäriä haavoittuneen luo, jonka kurpilaiset sillä välin kantoivat metsästyslinnaan. Danusia olisi seurannut jalkaisin sairasta, mutta ruhtinatar ei sallinut, sillä matka oli pitkä ja metsässä oli paljon lunta. Hugo de Danveld auttoi tytön satulaan, ja he ratsastivat aivan sairasta Zbyszkoa kantavain miesten takana. Kerran Danveld käytti tilaisuutta ja sanoi tytölle puoleksi niin hiljaa, että ainoastaan hän sen kuuli:
– Minulla on Ortelsburgissa ihmepalsamia, jota olen saanut eräältä erakolta. Kolmessa päivässä luulisin voivani hankkia sitä tänne.
– Jumala teitä palkitkoon, – vastasi Danusia.
– Jumala kirjoittaa jokaisen hyvän työn kirjoihinsa, mutta saanko odottaa teiltäkin palkintoa?
– Millä tavalla minä sitten voisin palkita teitä? Ristiritari ohjasi hevosensa lähemmäksi tyttöä sanoakseen jotakin, mutta epäröi, ja vasta kotvan kuluttua hän tilaisuuden tullen sanoi:
– Meidän ritarikunnassamme on paitsi veljiä myös sisaria... Yksi heistä tuokoon ihmelääkkeen, ja palkkiosta puhumme myöhemmin.
XXI.
Pater Wyszoniek tutki Zbyszkon haavat ja totesi, että ainoastaan yksi kylkiluu oli murtunut, mutta ensimmäisenä päivänä hän ei kuitenkaan uskaltanut vastata parantumisesta, kun ei tiennyt, "oliko sairaan sydän kääntynyt ja maksa irtaantunut". Myöskin de Lorchea rupesi illalla niin heikottamaan, että täytyi mennä vuoteeseen, eikä hän seuraavana päivänä voinut liikuttaa kättään tai jalkaansa tuntematta suurta kipua jäsenissään. Ruhtinatar, Danusia ja useat hovinaiset hoitivat sairaita ja valmistivat heille erilaisia lääkkeitä ja voiteita pater Wyszoniekin määräyksen mukaan. Mutta Zbyszkon tila oli edelleen huono. Hän sylki verta, mistä pater Wyszoniek oli kovin huolissaan. Mutta hän oli kuitenkin tajuissaan, ja kun hän seuraavana päivänä sai Danusialta kuulla, kuka oli pelastanut hänen henkensä, hän kutsutti tshekkiläisen Hlawan luokseen kiittääkseen ja palkitakseen tätä. Tietysti hän ei voinut olla muistamatta, että Jagienka oli lähettänyt Hlawan ja että ilman Jagienkan hyväntahtoisuutta ei häntä, Zbyszkoakaan olisi enää olemassa. Tämä ajatus painosti häntä, sillä hän tunsi, ettei tulisi koskaan palkitsemaan hyvää hyvällä, vaan aiheuttamaan Jagienkalle kärsimyksiä ja surua. Tosin hän sanoi itselleen: "Enhän voi repiä itseäni kahtia", mutta omantunnon pohjalla tuntui kuitenkin olevan jotakin moitittavaa. Tätä tunnetta Hlawa vielä lisäsi:
– Minä vannoin Jagienka-neidille kotona, että tulen teitä suojelemaan ilman mitään palkkiota. Hänelle eikä minulle tulee teidän, hyvä herra, olla kiitollinen pelastumisesta.
Siihen Zbyszko ei sanonut mitään, vaan huoahti raskaasti. Hetken kuluttua Hlawa jatkoi:
– Jos te käskette, niin ajan heti Bogdanieciin. Ehkä tahtoisitte nähdä vanhan herran, sillä Jumala ties miten tämä teidän sairautenne päättyy.
– Mitä pater Wyszoniek sanoo minusta? – kysyi Zbyszko.
– Hän sanoo, että uuden kuun syntyessä se nähdään mutta siihen on vielä neljä päivää aikaa.
– Siinä tapauksessa sinun ei kannata lähteä, sillä jos minä kuolen ennen kuin setäni ehtisi tänne tai paranen.
– Mutta ettekö lähettäisi edes kirjettä Bogdanieciin, jotta saisivat tietää, mitä on tapahtunut, ja voisivat lukea rukouksia ja messuja puolestanne?... Kyllä Sanderus sen kirjoittaa.
– Anna minun nyt olla rauhassa, sillä olen heikko... Jos minä kuolen, käännyt sinä takaisin Zgorzeliceen ja kerrot, kuinka kävi. Silloin voivat luettaa messuja sieluni autuudeksi. Ruhtinas antanee haudata minut joko tänne tai Ciechanowiin.
– Joko Ciechanowiin tai Przasnysziin, sillä tänne metsäseuduille ainoastaan kurpilaiset hautaavat ruumiitaan, joita sudet ulvovat. Kuulin, että parin päivän päästä ruhtinas palaa hovinsa kanssa Ciechanowiin ja sitten Varsovaan.
– Minua ei suinkaan jätettäne tänne yksikseni, – arveli Zbyszko.
Hänen olettamuksensa oli oikea, sillä vielä samana päivänä esitti ruhtinatar puolisolleen, että saisi jäädä metsästyslinnaan yhdessä Danusian ja jonkun hovinaisen sekä pater Wyszoniekin kanssa, joka vastusti Zbyszkon siirtämistä edes Przasnysziin. Mutta de Lorche toipui parissa, kolmessa päivässä, ja kun hän kuuli, että naiset jäävät, niin hänkin jäi saadakseen kotimatkalla suojella heitä "saraseeneja" vastaan, kuten hän yhä arveli ristiritarien häneen istuttaman ajatustavan mukaisesti.
Mutta sillä välin sattui tapaus, joka häiritsi Janusz-ruhtinaan ja hänen saksalaisten vieraittensa välisiä hyviä suhteita. Päivää ennen hovin lähtöä saapuivat veljet Gottfried ja Rotgier, jotka olivat tähän saakka viipyneet Ciechanowissa, ja heidän kanssaan muuan herra de Fourcy ja toivat ristiritareille ikäviä tietoja. Muutamat ulkomaalaiset, jotka olivat olleet komttuurin eli staarostan vieraina Lubowissa, kuten de Fourcy itse, herrat de Bregow ja Majneger, molemmat ylhäistä sukua, olivat kuulleet puhuttavan Jurand Spychowilaisesta ja päättäneet haastaa tämän kuuluisan ritarin otteluun nähdäkseen, oliko tämä todellakin niin peloittava kuin huudettiin. Komttuuri tosin vastusti ajatusta sanoen, että ristiritarien veljeskunnan ja Masovian ruhtinaskunnan välillä vallitsi nyt rauha, mutta nähtävästi toivo päästä eroon vaarallisesta naapurista vaikutti sen, että komttuuri katsoi asiaa sormiensa läpi, asettipa aseistettuja huovejaan vieraittensa käytettäväksi. Ritarit lähettivät Jurandille haasteen, jonka tämä heti valmiina hyväksyi, mutta kuitenkin ehdolla, että lähettävät aseistetut huovinsa pois ja tulevat mies miestä vastaan hänen kahden taistelukumppaninsa luo Preussin ja Spychow'n rajalle. Kun he eivät kuitenkaan lähettäneet huoveja pois eivätkä peräytyneet Spychowin mailta takaisin, niin Jurand hyökkäsi heidän kimppuunsa, kaatoi huovit, lävisti herra Majnegerin keihäällä ja otti herra de Bregowin vangiksi. Herra de Fourcy oli ainoa, joka pääsi pakoon. Kun tämä oli kolme päivää harhaillut Masovian metsissä ja kuullut tervanpolttajilta, että Ciechanowissa oli par'aikaa veljeskunnan ritareja, niin hän lähti sinne välittääkseen yhdessä näiden kanssa ruhtinaalle ja pyytääkseen rankaisemaan Jurandia ja vapauttamaan herra de Bregowin.
Nämä viestit tekivät lyhyeen lopun hyvistä suhteista ruhtinaan ja hänen saksalaisten vieraittensa välillä, sillä eivät ainoastaan vastatulleet saksalaiset ritarikunnan veljet, vaan myöskin Hugo de Danveld ja Siegfried de Löwe alkoivat tiukasti kehoittaa ruhtinasta vapauttamaan rajat väkivallantekijästä ja rankaisemaan häntä kaikista rikoksista. Varsinkin Hugo de Danveld, jolla oli vanhaa kaunaa Jurandia vastaan, esiintyi melkein uhkaavasti:
– Kyllä ritarikuntamme päämestarille tehdään valitus, – sanoi hän, – ja jollemme saa oikeudenmukaisuutta teidän ruhtinaalliselta korkeudeltanne, niin kyllä päämestari on sellainen mies, joka osaa oikeutta toteuttaa, vaikka koko Masovia asettuisi sen rosvon taakse.
Vaikka ruhtinas Janusz oli luonteeltaan hyväntahtoinen, hän suuttui ja sanoi:
– Millä oikeudella te vaaditte sitä? Jos Jurand olisi ensin hyökännyt teidän kimppuunne, polttanut kyliä, ryöstänyt karjoja ja tappanut ihmisiä, niin minä varmasti vetäisin hänet oikeuteen rangaistavaksi. Mutta tehän ensin hyökkäsitte hänen kimppuunsa. Teidän komttuurinne antoi aseistettuja miehiä hyökkäykseen, ja Jurand?... Hän otti haasteen vastaan vaatien vain, että väki lähetettäisiin pois. Kuinka voisin rangaista häntä siitä tai edes vetää oikeuteen? Hyökkäsitte vaarallisen miehen kimppuun, jota kaikki pelkäävät, ja veditte itse onnettomuuden niskoillenne. Voisinko minä ehkä vaatia, että hän ei puolustautuisi, kun hänen kimppuunsa hyökätään?
– Veljeskunta ei hyökännyt hänen kimppuunsa, vaan vieraat, ulkomaalaiset ritarit, – vastasi Hugo.
– Mutta veljeskunta vastaa vieraistaan, ja sitä paitsi heidän kanssaan oli Lubawin vartioväkeä.
– Kuinka komttuuri voisi lähettää vieraansa kuin suden suuhun?
– Katsokaa, miksi on oikeudenmukaisuus muuttunut teidän suussanne. Ettekö pelkää suututtavanne Jumalaa verukkeillanne? Mutta ankara Siegfried vastasi:
– Herra de Bregow on vapautettava, sillä hänen sukunsa on tehnyt ristiritarien veljeskunnalle suuria palveluksia.
– Ja Majnegerin kuolema on kostettava, – lisäsi Danveld.
Ruhtinas pyyhkäisi hiuksiaan, nousi penkiltä, lähestyi saksalaisia uhkaavan näköisenä, mutta samassa nähtävästi muisti, että he olivat hänen vieraitaan, ja hillitsi itseään laskien kätensä Siegfriedin olkapäälle ja sanoi tälle:
– Kuulkaa, hyvä ritari ja staarosta: teidän viitassanne on ristin kuva, vastatkaa siis tämän ristin nimessä, oliko Jurand oikeassa vai eikö?
– Herra de Bregow on vapautettava, – vastasi staarosta. Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten ruhtinas jatkoi:
– Jumala antakoon minulle kärsivällisyyttä!
Siegfried alkoi puhua pitempään terävästi kuin miekalla pistellen:
– Se vääryys, joka on kohdannut meitä vieraidemme persoonassa, on uusi valituksen syy. Niin kauan kuin ristiritarien veljeskunta on ollut olemassa, ei koskaan Palestiinassa, Siebenbürgenissä tai edes pakanallisessa Liettuassa ole yksi mies aiheuttanut meille niin paljon pahaa kuin se Spychowin rosvo. Teidän ruhtinaallinen korkeutenne! Me pyydämme oikeutta ja rangaistusta ei yhden vaan tuhannen vääryyden tähden, ei yhden, vaan viidenkymmenen sodan vuoksi, ei yhden kerran vuodatetun veren, vaan vuosikausia toistuneiden rikosten takia, jotka kaikki ovat niin julkeita, että taivaan tulen pitäisi polttaa poroksi se pahuuden ja väkivallan jumalaton pesä. Turhaan olemme valittaneet ja pyytäneet oikeutta. Meille ei ole koskaan annettu hyvitystä! Ruhtinas Janusz pudisti päätään ja vastasi:
– Muistakaa! Entisaikaan ristiritarit vierailivat Spychowissa, eikä Jurand ollut vihollisenne, ennen kuin hänen rakas puolisonsa menetti henkensä teidän hirttoköydessänne. Mutta kuinka monta kertaa te itse olettekaan hyökänneet hänen kimppuunsa haluten saada hänet hengiltä, kuten tälläkin kertaa? Ja kuinka monta kertaa olettekaan vaaniskelleet hänen miehiään ja häntä itseään tiheiköissä ja tienvierustoilla? Hän on hyökännyt myöskin teidän puolellenne, se on totta, sillä hän on tahtonut kostaa teille, mutta kuinka monet kerrat teidän puoleltanne onkaan hyökätty Masovian rauhallisten asukkaiden kimppuun ryöstäen ja polttaen ja surmaten miehiä, naisia ja lapsia? Ja kun minä valitin asiasta veljeskunnan suurmestarille, niin sain vastaukseksi vain: "Tavallisia rajakahakoita! Jättäkää minut rauhaan!" Teidän ei pitäisi syyttää, sillä muistattehan, että vangitsitte kerran minut omalla maallani ja aseettomana rauhan aikana, ja jollette olisi pelännyt Krakovassa olevaa kuningasta, niin minä kenties vielä tänä päivänä istuisin teidän tyrmässänne, jollen olisi kuollut. Sillä tavalla te palkitsitte minulle, jonka esi-isät ovat teidän hyväntekijöitänne. Jättäkää te nyt minut rauhaan, sillä teidän ei tule puhua oikeudenmukaisuudesta!
Ristiritarit katsoivat toisiinsa kärsimättömästi, sillä heitä hävetti, kun ruhtinas puhui de Fourcyn kuullen Zlotoryjan luona sattuneista tapahtumista. Tehdäkseen lopun keskustelusta tästä asiasta Hugo de Danveld sanoi:
– Siellä sattui kyllä erehdys, jonka me korjasimme vapaasta tahdostamme emmekä pelosta kuninkaan edessä, mutta rajakahakoista ei meidän suurmestarimme tosiaan voi vastata, sillä rajaseudut ovat kaikkialla maailmassa kovin levottomia.
– Nyt te sen tunnustatte itse ja vaaditte siitä huolimatta rangaistusta Jurandille. Mitä te oikeastaan tahdotte?
– Oikeudenmukaisuutta ja rangaistusta. Ruhtinas puristi jäntereisiä nyrkkejään ja toisti:
– Suokoon Jumala minulle kärsivällisyyttä!
– Pyytäisin huomaamaan, – sanoi Danveld, – että meidän hurjapäät ahdistavat ainoastaan maallikoita, jotka sitä paitsi eivät ole saksalaisia, mutta teidän alamaisenne nostavat kätensä saksalaista ristiritarikuntaa ja veljeskuntaa vastaan, mikä on synti itse Vapahtajaakin vastaan.
– Kuulehan, mies! – huusi ruhtinas. – Älä tee pilkkaa Jumalasta, jota et kuitenkaan petä! Ruhtinas ravisti ristiritaria olkapäistä aika lailla. Tämä pelästyi ja jatkoi sävyisämmin: – Jos on totta, että vieraat ensin haastoivat Jurandin eivätkä lähettäneet väkeään pois, niin en voi heidän tekoaan hyväksyä. Mutta ottiko Jurand todellakin haasteen vastaan? Hän katsoi de Fourcyyn ja koetti silmineen antaa huomaamattomasti merkin, että tämä kieltäisi, mutta joko sitten de Fourcy ei voinut tai ei tahtonut kieltää, koska vastasi:
– Jurand tahtoi, että me olisimme lähettäneet väkemme pois ja taistelleet kolmisin heitä kolmea vastaan.
– Oletteko varma?
– Kautta kunniani! Minä ja Bregow suostuimme, mutta Majneger kieltäytyi.
– Herra staarosta! – keskeytti ruhtinas. – Kyllä te tiedätte paremmin kuin kukaan, että Jurand ei kieltäytynyt haasteesta! Ja sitten ruhtinas kääntyi kaikkien puoleen:
– Jos joku teistä haluaa haastaa Jurandin kaksintaisteluun joko ratsain tai jalan, niin minä annan siihen suostumukseni. Jos hän joko kaatuu tai joutuu vangiksi, niin herra Bregow pääsee vapaaksi ilman lunastussummaa. Älkää pyytäkö minulta enempää.
Seurasi syvä hiljaisuus. Hugo de Danveld ja Siegfried de Löwe, veli Rotgier ja veli Gottfried tunsivat liian hyvin tuon kauhean Spychowin ritarin, jotta yksikään heistä olisi uskaltanut kamppailuun hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta. Ehkä pitkämatkainen de Lorche tai de Fourcy olisivat uskaltaneet ajatella haastetta, mutta edellinen ei ollut läsnä ja de, Fourcyn mielessä oli Jurand vielä siksi hyvin, että sanoi epäselvästi mutisten:
– Kerran olen hänet nähnyt enkä tahdo nähdä toistamiseen.
Siegfried de Löwe puolestaan sanoi:
– Ristiritarilla ei ole oikeutta kaksintaisteluun muuten kuin suurmestarin ja marsalkan luvalla, mutta mehän emme pyydä lupaa kaksintaisteluun, vaan de Bregowin vapauttamista ja Jurandin rankaisemista kuolemalla.
– Te ette sanele tämän maan lakeja.
– Tähän saakka olemme kärsivällisesti sietäneet Jurandin raskasta naapuruutta, mutta suurmestari tulee kyllä hankkimaan meille hyvityksen.
– Mitä suurmestarilla tai teillä on sanomista Masoviassa?
– Suurmestarin takana ovat saksalaiset ja Rooman keisari.
– Ja minun takanani Puolan kuningas, jolla on enemmän maata ja väkeä.
– Haastaako teidän ruhtinaallinen korkeutenne ehkä sotaa ristiritarien veljeskunnan kanssa?
– Jos sitä tahtoisin, niin en odottaisi teitä Masoviassa, vaan lähtisin teidän luoksenne, mutta älkää turhaan uhatko, sillä en pelkää.
– Mitä vastaamme suurmestarille?
– Teidän suurmestarinne ei ole kysynyt. Sanokaa, mitä haluatte.
– Siinä tapauksessa me itse pidämme huolen rangaistuksesta ja kostosta.
Ruhtinas ojensi kätensä ja pui nyrkkiään aivan ristiritarin nenän edessä.
– Varokaa! – tiuskaisi hän vihasta sähisten. – Varokaa! Minä olen antanut suostumukseni Jurandin haastamiseen, mutta jos teidän ristiritarijoukkonne tunkeutuu maahani, niin silloin te ette enää ole vieraitani, vaan vankejani.
Ruhtinaan kärsivällisyys oli nähtävästi lopussa, sillä hän viskasi lakkinsa pöytään ja meni ulos paiskaten oven perässään kiinni. Ristiritarit kalpenivat kiukusta, ja herra de Fourcy katsoi heihin ymmällään.
– Entä mitä nyt? – kysyi ensimmäisenä veli Rotgier. Hugo de Danveld loikkasi de Fourcyn luo melkein kädet nyrkissä.
– Miksi sanoit, että te ensiksi haastoitte Jurandin?
– Se oli totta.
– Olisihan voinut valehdella!
– Minä olen tullut tänne ottelemaan enkä valehtelemaan.
– Kyllä se oli ottelua sen Jurandin kanssa!
– Kas, kun et painunut pakoon aina Ortelsburgiin saakka?
– Pax! – keskeytti de Löwe. – Tämä ritari on veljeskunnan vieras.
– Yhdentekevää, mitä hän sanoi, – arveli veli Gottfried. – Ilman tutkintoa ei Jurandia olisi kuitenkaan rangaistu, ja tutkinnossa olisi asian oikea laita tullut ilmi.
– Entä mitä nyt teemme? – toisti veli Rotgier.
Seurasi hetken hiljaisuus, ja sen jälkeen ankara Siegfried de Löwe puuttui puheeseen:
– Meidän täytyy kerta kaikkiaan tehdä siitä verikoirasta loppu ja vapauttaa de Bregow. Me yhdistämme Ortelsburgin, Insburgin ja Lubawin varusväet, kutsumme aatelisia Kulmista apuun ja hyökkäämme Jurandin niskaan. Mutta tästä on tosiaan tehtävä loppu!
Danweld, joka oli huomaavainen, rypisti otsaansa ja sanoi:
– Ilman suurmestarin lupaa se on mahdotonta...
– Jos onnistumme, niin kyllä suurmestari meitä ylistää! – sanoi veli Gottfried.
– Mutta jos emme onnistu? Jos ruhtinas lähtee liikkeelle miehistöineen ja hyökkää kimppuumme?
– Hänen ja ristiritarikunnan välillä on rauha. Ei hän hyökkää.
– Niin, on rauha, mutta me alamme hyökkäyksen. Meidän joukkomme eivät riitä masovialaisia vastaan.
– Kyllä suurmestari tulee auttamaan, ja syttyy sota. Danveld tuumi taas ja rypisteli otsaansa.
– Ei, ei! – sanoi hän. – Jos onnistumme, niin suurmestari iloitsee... ja me pääsemme ilman rangaistusta. Mutta jos emme onnistu, niin ristiritarikunta ei julista sotaa ruhtinaalle... Siihen tarvitaan toinen suurmestari... Ruhtinaan takana on Puolan kuningas, ja häntä tämä suurmestari pelkää.
– Mutta otimmehan Dobrzynin. Emme siis pelkää Krakovaa.
– Oli tekosyitä... Opolski... Olimme ottavinamme sen pantiksi.
Danveld katseli ympärilleen ja sanoi hiljaa:
– Kuulin Marienburgissa, että jos he uhkaavat sodalla, niin jätämme Dobrzynin takaisin määrätystä summasta.
– Oivoi sentään! – huudahti veli Rotgier. – Olisipa täällä nyt joukossamme Markwart Salzbach eli Schomberg, niin kyllä keino keksittäisiin! Schomberg tukehdutti Witoldin lapsen, ja mitä hän siitä sai? Ei mitään! Meiltä puuttuu miehiä, jotka keksivät keinoja...
Danveld mietti pitkän aikaa. Yht'äkkiä hänen naamansa kirkastui, ja hän pyyhki tapansa mukaan paksuja, kosteita huuliaan kätensä selkään.
– Siunattu olkoon se hetki, – sanoi hän, – jolloin te, hurskas veli, mainitsitte urhoollisen veli Schombergin nimen.
– Kuinka niin? Oletteko keksinyt jotakin? – kysyi de Löwe.
– Sanokaa pian! – huudahtivat veljet Rotgier ja Gottfried.
– Kuulkaa! – sanoi Hugo. – Jurandilla on täällä tytär, ainoa lapsensa, joka on hänen silmäteränsä.
– Niin, niin, tiedämme kyllä. Ruhtinatar Anna Danuta pitää kovin hänestä.
– Siis kuulkaa. Jos me ryöstämme tämän tytön, niin Jurand antaisi heti Bregowin ja kaikki vankinsa, itsensä, vieläpä Spychowin kaupanpäällisiksi!
– Voi pyhä Bonifacius, tapettu Dochumissa! – vuodatti veli Gottfried tunteitaan. – Niinpä tosiaan!
Sitten he vaikenivat, ikäänkuin pelästyen yrityksen vaikeutta ja julkeutta. Mutta pian veli Rotgier kääntyi de Löwen puoleen:
– Mitä te kokenut ja viisas mies tästä sanotte?
– Sanon, että asiaa kannattaa harkita.
– Mutta ruhtinatar rakastaa tyttöä kuin omaansa, – sanoi veli Rotgier. – Ajatelkaa, mikä häly siitä nousisi!
Hugo de Danveld rupesi nauramaan:
– Sanoitte itse, että Schomberg kuristi Witoldin lapsen eikä saanut minkäänlaista rangaistusta. Hälinää syntyy kyllä, mutta jos me lähetämme Jurandin kahleissa suurmestarille, niin saamme pikemmin palkinnon kuin rangaistuksen.
– Tietysti, – virkkoi de Löwe. – Ja aika on nyt sopiva. Ruhtinas lähtee täältä, ja Anna Danuta jää muutamain hovin naisten kanssa. Mutta hyökkäys ruhtinaallisen linnan kimppuun rauhan aikana on sangen arveluttavaa. Sitten tulee taas käymään niinkuin Zlotoryjan jälkeen: valituksia kaikille kuninkaille ja paaville ritarikunnan väkivaltaisuuksista. Kirottu Jagiello alkaa uhata, ja suurmestari... niin, te tunnette hänet: ottaa kaikki, mitä irti saa, mutta ei ryhdy sotaan Jagielloa vastaan... Ja koko Masovia ja Puola nousevat vastaamme.
– Mutta Jurandin luut vaalenevat sillä välin hirsipuussa, – vastasi veli Hugo. – Kuka muuten on sanonut, että tyttö olisi ryöstettävä täältä?
– Eihän se käy päinsä Ciechanowissa, missä paitsi aatelisia on kolmesataa jousimiestä.
– Ei. Mutta eikö Jurand voi tulla sairaaksi ja lähettää noutamaan tyttöä? Silloin ei ruhtinatar kiellä häntä matkustamasta. Jos tyttö katoaa matkalla, niin kuka sanoo teille tai minulle: "Sinä olet ryöstänyt Danusia Jurandownan."
– Hm! Mutta tehkää nyt sitten Jurand sairaaksi ja kutsumaan tytärtään, – sanoi de Löwe hermostuneesti.
Danveld naurahti voitokkaasti ja virkkoi:
– Minulla on tiedossani kultaseppä, joka potkittiin Marienburgista pois varkauksien tähden ja muutti Ortelsburgiin. Hän osaa jäljitellä vaikka minkälaisia sinettejä. Minulla on myöskin masovialaisrotuisia alamaisia. Ettekö jo huomaa, mitä tarkoitan?
– Huomaan! – huudahti veli Gottfried iloissaan.
Ja veli Rotgier ojensi kätensä korkeuksia kohti ja sanoi:
– Jumala suokoon sinulle kaikkea hyvää, hurskas veljeni, sillä Schomberg ei olisi keksinyt tämän parempaa keinoa.
Sitten hän sulki silmänsä, ikäänkuin olisi koettanut katsoa jonnekin kauas.
– Minä näen,-sanoi hän sitten, – kuinka Jurand riippuu köysi kaulassa Danzigiin johtavan portin edustalla Marienburgissa ja kuinka meidän sotamiehemme potkivat häntä.
– Ja tytöstä tulee veljeskunnan sisar, – lisäsi Hugo de Danveld pyyhkäisten paksuja huuliaan.
– Palatkaamme nyt Ortelsburgiin mahdollisimman pian, – kehoitti veli Siegfried de Löwe.
NELJÄS OSA.
XXII.
Ennen lähtöä neljä ritarikunnan veljeä ja de Fourcy tulivat hyvästelemään ruhtinasta ja ruhtinatarta. Hyvästijättö ei ollut suinkaan ystävällistä, mutta vanhan puolalaisen tavan mukaan ruhtinas, joka ei tahtonut päästää vieraita lähtemään tyhjin käsin, lahjoitti kullekin heistä näädännahan ja hopearahan. Nämä vastaanottivat lahjansa ilomielin vakuuttaen, että kun he ovat myöskin munkkeja ja ovat antaneet aikanaan köyhyyteen velvoittavan lupauksensa, niin he aikovat jakaa lahjansa köyhille ja samalla kehoittaa näitä rukoilemaan ruhtinaalle terveyttä, menestystä ja autuutta. Masovialaiset naureskelivat partaansa kuullessaan näin tekopyhiä sanoja, sillä he tiesivät hyvin, että ristiritarit olivat tavattoman ahnaita ja epärehellisiä. Masoviassa tunnettiin yleisesti sananparsi: "Hilleri haisee, ristiritari valehtelee". Ruhtinas kohautti vain olkapäitään heidän kiitospuheilleen, ja kun vieraat olivat lähteneet, niin hän sanoi taivaaseen menonsa olevan yhtä hankalaa kuin kravun kulku, jos ristiritarit saisivat hänen tulevaisuutensa määrätä.
Sillä välin oli Hugo de Danveld lähestynyt Danusiaa ja laskenut kätensä hänen päänsä päälle sanoen:
– Meitä on käsketty palkitsemaan paha hyvällä ja rakastamaan myöskin vihollisiamme, sen tähden lähetän teille tänne sisaren tuomaan sitä erakon ihmeellistä palsamia.
– Kuinka voin kiittää teitä, hyvä herra? – vastasi Danusia.
– Olkaa veljeskunnan ja ristiritarien ystävätär!
Kun de Fourcy oli kuullut tämän keskustelun ja huomannut tytön ihmeteltävän kauneuden, niin hän kysyi myöhemmin matkalla:
– Kuka oli se hovineitonen, jonka kanssa puhuitte juuri ennen lähtöämme?
– Jurandin tytär, – vastasi ristiritari. Herra de Fourcy hämmästyi:
– Sekö, jonka aiotte ryöstää?
– Sama! Ja kun tyttö on meidän, on Jurandkin meidän.
– Ei ole kaikki pahasta, vaikka on Jurandista. Sellaista vankia olisi hauska vartioida.
– Luuletteko, että olisi helpompi sotia tytärtä kuin isää vastaan.
– Ajattelen, kuten tekin. Isä on veljeskunnan vihollinen, mutta tyttärelle te puhuitte hunajalla höystettyjä sanoja ja lupasitte päällepäätteeksi palsamia.
Hugo de Danveld näki parhaaksi puhdistautua:
– Niin, minä lupasin hänelle palsamia sitä nuorta ritaria varten, jota metsähärän sarvet haavoittivat ja jonka kanssa tyttö on kihloissa. Jos tytön ryöstöstä tullaan syyttämään meitä, niin sanomme, ettemme ole voineet hänelle edes ajatella mitään pahaa, koska kristillisestä laupeudesta lähetimme hänelle lääkettäkin.
– Se on hyvin ajateltu, – sanoi de Löwe. – Mutta meidän on saatava joku täysin luotettava henkilö matkaan.
– Lähetän erään hurskaan naisen, joka on hyvin kiintynyt ritarikuntaan, ja sanon hänelle, että pitäköön silmänsä ja korvansa auki. Kun sitten meidän miehemme tulevat muka Jurandin nimessä, niin on ymmärtämys jo olemassa...
– Mutta sellaisia miehiä on vaikea löytää.
– Ei ole. Meillä on rahvaan keskuudessa puolan kielen taitoisia, ja kaupungissa on sellaisia, jotka ovat pahojen töittensä tähden paenneet Masoviasta peläten rangaistusta. Ne ovat tosin pahantekijöitä, mutta ovat tukalan asemansa tähden valmiita mihin hyvänsä. Lupaan heille hyvän palkinnon, jos onnistuvat, mutta köydenpään, jolleivät onnistuisi.
– Entä jos pettävät meidät?
– Sitä eivät tee, sillä Masoviassakin odottaa heitä jokaista teili tai hirsipuu. Mutta meidän on hankittava heille sellainen puku, että tosiaankin näyttävät Jurandin miehiltä, ja kirje, jossa on Jurandin sinetti, mikä on pääasia.
– Asiaa on hyvin harkittava ja kaikki mahdollisuudet otettava huomioon, – sanoi veli Rotgier. – Entä, jos Jurand sattuisi olemaan ruhtinaan luona asioilla, vaikkapa sen viime kahakan johdosta.
– Ne miehet, jotka minä valitsen, ovat tarpeeksi viekkaita ja tietävät, että jos Jurand heidät tapaa, on hirsipuu edessä.
– Mutta voivathan he muutenkin joutua pidätetyiksi.
– Silloin me kiellämme kirjeen ja miehet omiksemme. Kuka voisi todistaa, että juuri me olemme heidät lähettäneet? Muuten: jos ryöstö ei onnistu, ei synny hälinääkään, ja jos jotkut pahantekijät menettävät henkensä, ei siitä ole vahinkoa veljeskunnalle.
Veli Gottfried, nuorin heistä, virkkoi:
– Minä en ymmärrä teidän politiikkaanne enkä pelkoanne. Mutta jos tyttö kerran on käsissämme, niin täytyyhän meidän lähettää joku Jurandin luo sanomaan: "Tyttäresi on meillä. Jos tahdot, että hänet vapautetaan, niin tuo Bregow ja itsesi tänne..." Silloinhan kaikki saavat tietää, että me olemme ryöstäneet tytön.
– Se on totta! – sanoi herra de Fourcy, jota koko juttu ei miellyttänyt. – Miksi yrittää salata sitä, mikä tulee varmasti ilmi? Hugo de Danveld alkoi nauraa ja kysyi veli Gottfriedilta:
– Kauanko olette jo kantanut valkoista viittaa?
– Lähes kuusi vuotta.
– Kun vielä kuusi vuotta on kulunut, tulette paremmin ymmärtämään, miten veljeskunnan asioita on hoidettava. Jurand tuntee meidät paremmin kuin te. Lähetämme hänelle tämän tervehdyksen: "Tyttäresi on veli Schombergin hoidossa. Jos sanallakaan hiiskut asiasta, niin muista Witoldin lasta..."
– Entä sitten?
– Sitten de Bregow pääsee vapaaksi, ja veljeskunta vapautuu Jurandista.
– Niin juuri! – huusi veli Rotgier. – Kaikki on niin viisaasti ajateltu, että Jumala on velvollinen siunaamaan yrityksemme.
– Jumala siunaa jokaisen teon, joka tarkoittaa veljeskunnan parasta, – lausui Siegfried de Löwe juhlallisen synkästi.
He ajoivat eteenpäin vaieten. Parin tai kolmen nuolenkantaman päässä heidän edellään ajoi heidän palvelusväkensä tietä tallaten, sillä yöllä oli satanut lunta runsaanpuoleisesti. Sää oli pilvinen, mutta niin lämmin, että hevoset höyrysivät. Variksia lensi rääkkyen puunlatvojen yli.
Herra de Fourcy ajoi jonkin matkaa ristiritarien takana vaipuneena syviin mietteisiin. Hän oli ennenkin ollut ristiritarien vieraana sekä Marienburgissa että muualla ja saanut nauttia heidän vieraanvaraisuuttaan. Äskettäin hän oli päättänyt liittyä veljeskuntaan. Kun hän yhdessä rikkaan de Bregowin kanssa oli tullut Lubawiin, niin hän oli kuullut Puhuttavan Jurandista ja saanut sanomattoman halun otella miehen kanssa, joka oli kaikkien ristiritarien kauhuna. Voittamattoman Majnegerin tulo oli jouduttanut suunnitelman toteutumista. Jurandista kerrotut julmuudet olivat vaikuttaneet sen, että he eivät lähettäneet väkeään pois ottelupaikalta. Nähtävästi Jurand oli silloin luullut ryöstöretken olevan tiedossa ja tehnyt tuhoisan tekonsa, josta de Fourcy muisti monta hirvittävää yksityiskohtaa, samoin kuin pakonsakin päiviltä. Mutta vaikka taistelu ja sitä seuranneet kärsimykset olivatkin ensin tehneet de Fourcysta miehen, joka ensimmäisenä oli valmis kostamaan Jurandille, niin heräsi hänessä nyt epäilys ristiritarien suhteen. Hän oli kuullut heidän keskustelunsa ja hämmästynyt varsinkin Hugo de Danveldin sanoista, niin kristillinen veli kuin tämä olikin olevinaan. Herra de Fourcy oli ollut siksi kauan ristiritarien keskuudessa, että oli huomannut näiden olevan aivan toisenlaisia kuin Saksassa ja länsimailla luultiin. Mutta Marienburgissa hän oli sentään tullut tuntemaan joitakin oikeamielisiäkin ritareja, jotka valittivat omien veljien tapainturmelusta, kurittomuutta, irstailua. Hän oli nähnyt urhoollisiakin ristiritareja, esimerkiksi Wilnon edustalla ja erinäisissä kaksintaisteluissa, josta syystä nämä hänen seuralaisensa nyt ja heidän mielipiteensä ja ehdotuksensa tuntuivat sellaisilta, että jokaisen ritarillisen miehen täytyisi vetäytyä niistä pois. Vihdoin hän rupesi vakavasti harkitsemaan, saattoiko hän lainkaan olla mukana niin kehnossa pelissä.
Jos olisi ollut kysymyksessä vain tytön ryöstäminen ja vaihtaminen hänen hyvään ystäväänsä Bregowiin, niin hän olisi sen ehkä hyväksynyt, vaikka Danusian kauneus liikuttikin kovasti hänen sydäntään. Hänellä ei myöskään olisi ollut mitään sitä vastaan, että olisi joutunut tyttöä vartioimaan, mutta hän ei ollut varma siitä, että tyttö olisi päässyt hänen vallastaan samanlaisena kuin oli tullut. Ristiritareilla näytti kuitenkin olevan jotakin aivan toista mielessä. He eivät tahtoneet saada käsiinsä ainoastaan Bregowia, vaan myöskin Jurandin sanomalla vapauttavansa tytön, mutta aikoivat nähtävästi siten pettää ja murhata Jurandin samoin kuin mahdollisesti tytönkin, jotta voisivat salata petoksen ja rikoksen. "He aikovat pettää molemmat ja murhata molemmat, – ajatteli de Fourcy, – ja kuitenkin he ovat ristin palvelijoita, joiden pitäisi kunnian ja omantunnon mukaisesti elää." Ja hän alkoi inhota ristiritarien häpeällistä aikomustakin. Mutta saadakseen varmuuden asiasta hän ajoi Danveldin viereen ja kysyi:
– Jos Jurand antautuu teidän käsiinne, niin päästättekö tytön vapaaksi?
– Jos me vapauttaisimme tytön, saisi koko maailma tietää, että ryöstimme hänet, – vastasi Danveld.
– Entä mitä aiotte sitten tehdä tytölle?
Danveld kumartui kysyjän puoleen, ja hänen paksut huulensa vetäytyivät hymyyn paljastaen hänen madonsyömät hampaansa:
– Mitä te oikein kysytte? Sitäkö, mitä teemme hänelle sitä ennen, mitä sen jälkeen...?
Herra de Fourcy saikin tietää, mitä tahtoi, vaikeni, kävi sisäistä taisteluaan ja ojentautui sitten satulassaan sanoen niin selvästi, että kaikki veljet sen kuulivat:
– Hurskas veljemme Ulrich von Jungingen, joka on kaikkien ritarikuntien esikuva ja ylpeys, sanoi kerran minulle näin: "Marienburgin vanhimpain joukossa voit vielä tavata sellaisia ritareja, jotka ovat ristin arvoisia, mutta ne, jotka oleskelevat lähempänä rajaa, tuottavat veljeskunnalle vain häpeätä."
– Kaikkihan olemme syntisiä, mutta me palvelemme Herraamme kuitenkin, – vastasi Danveld.
– Missä on ritarikunnianne? Häpeällisin teoin ei Jumalaa palvella, jos te nimittäin todella luulette Vapahtajaa palvelevanne? Tietäkää, että minä en osallistu teidän suunnitelmaanne enkä anna teidänkään sitä toteuttaa.
– Mitä ette anna?...
– En anna tehdä rikosta, petosta, häpeällistä tekoa.
– Millä tavalla voitte estää meitä? Kahakassa Jurandin kanssa menetitte miehenne ja kuormanne. Nyt ei teillä ole muuta neuvoa kuin elää veljeskuntamme armoilla, sillä muuten kuolette nälkään. Sitä paitsi: te olette yksin, meitä on neljä. Millä ihmeen tavalla te tosiaan voisitte estää meitä?
– Voinhan palata Ciechanowiin ja varoittaa ruhtinasta, – vastasi de Fourcy. – Voinpa kertoa koko maailmalle aikomuksistanne.
Ristiritarit silmäilivät toisiaan. Danveld katsoi pitkään ja kysyvästi de Löween ja kääntyi sitten taas de Fourcyn puoleen sanoen:
– Teidän esi-isänne palvelivat jo veljeskunnassa ja tekin aiotte liittyä siihen, mutta me emme ota siihen pettureita.
– Enkä minä tahdo palvella yhdessä petturien kanssa.
– Varokaa täyttämästä uhkaustanne, sillä ristiritarikunta voi rangaista muitakin kuin omia veljiään...
Herra de Fourcy, jota nämä sanat kiukuttivat, veti miekkansa, pani vasemman kätensä sen terälle ja piti oikealla kahvasta lausuen:
– Tämän ristinmuotoisen aseen edessä ja minun suojeluspyhimyksen! pyhän Dionysiuksen pään kautta sekä oman ritarikunniani nimessä minä vannon, että tulen varoittamaan Masovian ruhtinasta ja ritarikunnan suurmestaria.
Hugo de Danveld katsoi taas kysyvästi de Löween, joka sulki silmänsä ikään kuin merkiksi, että suostui johonkin. Silloin Danveld alkoi omituisen synkeällä äänellä:
– Pyhä Dionysius saattoi kantaa kainalossaan katkaistua päätään, mutta kun teidän kerran putoaa...
– Uhkaatteko minua? – keskeytti de Fourcy.
– En, minä vain tapan teidät! – vastasi Danveld.
Ja Danveld pisti tikarinsa ritarin kylkeen sellaisella voimalla, että se painui kahvaan saakka. Haavoitettu huusi kauheasti ja yritti toisella kädellään omaa miekkaansa, mutta se putosi maahan. Samassa muut kolme kristillisen veljeskunnan jäsentä alkoivat armotta pistää pitkämatkaista ritaria kaulaan, rintaan, vatsaan, kunnes onneton putosi hevoselta.
Seurasi hiljaisuus. De Fourcy, jossa oli toistakymmentä haavaa, makasi verissään lumella, värisi ja raapi suonenvedontapaisesti sormillaan lunta. Lyijynraskaan taivaankannen alla lensi rääkyviä variksia.
– Eihän väki nähnyt? – sanoi päämurhaaja hengästyneellä äänellä.
– Ei. He ovat näkymättömissä, – vastasi Löwe.
– Tästä saamme syyn uuteen valitukseen, kun levitämme tietoa, että masovialaiset ritarit hyökkäsivät kimppuumme ja tappoivat toverimme. Huudamme niin kovasti, että kuuluu aina Marienburgiin saakka, että ruhtinas Janusz antaa tappaa vieraitaan... Selitämme, että ruhtinas ei ottanut huomioon valituksiamme Jurandia vastaan, vaan antoi murhata yhden valittajista.
De Fourcy oli viimeisissä kuolinkamppailuissaan kääntynyt selälleen ja makasi nyt liikkumattomana verinen vaahto suupielessä. Hänen sammuneissa, avonaisissa silmissään oli kauhistuttava ilme. Veli Rotgier katsoi häneen ja sanoi:
– Huomatkaa, hurskaat veljet, kuinka Jumala rankaisee pelkkää petoksen ajattelemistakin.
– Mitä teimme, sen teimme veljeskuntamme hyväksi, – vastasi Gottfried. – Kiitetty olkoon...
Hän vaikeni äkkiä, sillä tienkäänteeseen ilmaantui täyttä laukkaa ajava ratsumies. Hugo de Danveld huudahti hätäisesti:
– Ken tuo lieneekin, hänen on kuoltava.
Mutta de Löwe, vaikka olikin veljistä vanhin, oli tarkkanäköinen ja sanoi:
– Minä tunnen tulijan. Se on sama mies, joka kaatoi metsähärän kirveellään... Niin, hän se on!
Sillä välin tshekkiläinen Hlawa oli pysähtynyt noin kymmenen askelen päähän veljistä. Hän huomasi kuolleen verissään lumella, hevosen ilman ratsumiestä, ja hämmästys levisi hänen kasvoilleen. Mutta hän koetti salata hämmästystään, kääntyi ristiritarien puoleen niinkuin mitään ei olisi tapahtunut ja sanoi:
– Tervehdin teitä, urhoolliset ritarit!
– Tunsimme sinut, – vastasi Danveld. – Meillekö asiaa?
– Minut lähetti ritari Zbyszko Bogdaniecista, sama, joka vaikeasti haavoittui metsähärkää vastaan kamppaillessaan eikä sen tähden voinut itse saapua. Olen hänen asemiehensä.
– Entä mitä asiaa meille?
– Koska olette loukanneet Jurand Spychowilaisen ritarikunniaa ja haukkuneet häntä kuin koirat unohtaen rehellisen ritarin velvollisuudet, niin isäntäni lähettää sellaiset terveiset, että sen, joka panee pahakseen nämä sanat, hän haastaa kaksintaisteluun joko ratsain tai jalan ja tulee ottelemaan, minne haluatte, heti kun Jumalan armosta paranee nykyisestä sairaudestaan.
– Sano terveisiä herrallesi, että ristiritarit Vapahtajan nimen tähden sietävät herjauksen ja että eivät voi ilman suurmestarin eli suurmarsalkan lupaa ottaa haastetta vastaan, jota lupaa he tulevat tiedustelemaan Marienburgista.
Tshekkiläinen Hlawa silmäili taas de Fourcyn ruumista, sillä hänen asiansa koski oikeastaan vainajaa. Zbyszkokin tiesi, etteivät ristiritarit saaneet kaksintaistella ilman lupaa, mutta kuultuaan, että heidän joukossaan oli yksi maallinen ritari, hän oli päättänyt haastaa vaikka tämän saavuttaakseen paremmin Jurandin suosion. Mutta nyt makasi sama maallinen ritari siinä kuin teuras neljän hengellisen ritarin edessä.
Hlawa ei ollut selvillä siitä, mitä oli tapahtunut, mutta kun hän lapsesta saakka oli tottunut seikkailuihin, niin hän vainusi nyt vaaraa. Hän huomioi ihmeekseen, että Danveld puhuessaan lähestyi häntä hiljalleen ja että toiset alkoivat siirtyä hänen ympärilleen, ikään kuin olisivat tahtoneet huomaamatta piirittää hänet. Tästä syystä hän päätti olla varuillaan, varsinkin kun oli kiireessä lähtenyt ilman aseita ajamaan.
Danveld oli nyt aivan vieressä ja puhui edelleen:
– Minä lupasin herrallesi erästä parantavaa palsamia, mutta hän näkyy palkitsevan pahasti minun hyväntahtoisuuteni. Se on muuten puolalaisille luonteenomaista... mutta koska hän on par'aikaa sairas ja saattaa ehkä piankin joutua Jumalan eteen vastaamaan teoistaan, niin sano hänelle...
Danveld pani vasemman kätensä Hlawan olkapäälle:
– Niin, sano hänelle, hyvä mies, että... näin täällä vastattiin!...
Samassa silmänräpäyksessä vilahti tikari asemiehen kurkun edessä, mutta ennenkuin Danveld ennätti iskeä, oli Hlawa, joka oli tarkasti seurannut jokaista liikettä, rautakourin tarttunut hänen ranteeseensa ja vääntänyt sitä, että rutisi. Vasta sitten, kun Danveld kirkui tuskasta kauheasti, päästi Hlawa otteensa ja kannusti hevostaan. Ja ennen kuin toiset ennättivät sulkea tshekkiläiseltä tien, hän lähti kuin nuoli lentoon.
Veljet Rotgier ja Gottfried karahuttivat Hlawan perään mutta kääntyivät pian takaisin kuullessaan Danveldin vihlovat tuskanhuudot. Veli de Löwe koetti häntä hoidella. Danveldin kasvot olivat sinisenkalpeat, ja hän huusi niin kovasti, että kuormia edelläpäin melkoisen matkan päässä ajavat rengit pysäyttivät hevosensa.
– Mikä teitä vaivaa? – kysyivät Rotgier ja Gottfried. Mutta de Löwe käski heitä heti ajamaan kuormien luo ja tuomaan yhden niistä tänne, sillä näytti siltä, ettei Danveld mitenkään voisi istua satulassa. Pian alkoi hänen otsaltaan valua kylmää hikeä ja hän meni tajuttomaksi.
Kun kuormavaunut tulivat, niin ritari laskettiin sen oljille, ja matkaa rajalle jatkettiin. De Löwe joudutti kulkua, sillä, hän ymmärsi, että kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, ei sopinut tuhlata aikaa. Hän istuutui Danveldin viereen ja hieroi toisinaan lumella hänen kasvojaan koettaen saada pyörtynyttä tajuihin, mutta turhaan.
Vasta rajan läheisyydessä Danveld avasi silmänsä ja alkoi ihmetellen katsella ympärilleen.
– Miten laitanne on? – kysyi Löwe.
– En tunne tuskaa, mutta en tunne myöskään kättä, – vastasi Danveld.
– Se on puutunut, ja siksi kai tuskakin mennyt. Mutta lämpimässä huoneessa se voi palata. Kiitä Jumalaa, että on hetkeksikin helpottanut.
Rotgier ja Gottfried ajoivat kuormavaunujen viereen.
– Se oli onnettomuus, – sanoi edellinen. – Mitä nyt teemme?
– Sanomme, että asemies tappoi de Fourcyn, – vastasi Danveld heikolla äänellä.
– He ovat tehneet taas rikoksen, mutta tällä kertaa on syyllinen tiedossa, – lisäsi Rotgier.
XXIII.
Tshekkiläinen Hlawa ajoi täyttä laukkaa metsästyslinnaan, tapasi ruhtinaan vielä siellä ja kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut. Onneksi olivat useat hovimiehet nähneet, että Hlawa oli lähtenyt ilman aseita. Eräs heistä oli leikillään vielä huutanutkin, että ottaisi terästä mukaan, muuten saksalaiset hänestä hengen kynivät. Mutta peläten viivytystä ja sitä, että saksalaiset silloin voisivat ennättää rajan yli, Hlawa, aseettomana niinkuin oli, hyppäsi hevosen selkään ja poistui.
Nämä todisteet poistivat ruhtinaan mielestä kaikki epäilykset siitä, kuka voisi olla de Fourcyn murhaaja, ja hän suuttui niin kovasti, että aikoi ensin lähettää miehensä vangitsemaan ristiritarit ja sitten passittaa heidät kahleissa suurmestarin luo. Mutta pian hän kuitenkin huomasi, ettei heitä enää saavutettaisi ennen rajaa, ja virkkoi:
– Lähetän kuitenkin suurmestarille kirjeen, jotta hän saa tietää, mitä he täällä ovat tehneet. Veljeskunnan asiat ovat huonolla kannalla, sillä ennen siinä vallitsi ankara kuri, mutta nykyään jokainen komttuuri tekee mitä haluaa.
Sitten hän vaipui ajatuksiinsa, mutta kotvan kuluttua sanoi taas hovimiehilleen:
– En tosiaan keksi syytä, jonka perusteella he tappoivat vieraansa, ja jollei Zbyszkon apumies olisi ollut siellä aivan aseettomana, niin epäilisin häntä.
– Mutta miksi hän olisi tappanut ritarin, jota ei ennen ole nähnyt? – arveli pater Wyszoniek. – Ja vaikka hän olisi ollut aseistettukin, niin kuinka hän yksin olisi voinut hyökätä viiden kimppuun, vieläpä näiden aseistetun palvelusväenkin kimppuun?
– Se on totta, – vastasi ruhtinas. – Vieras on luultavasti riitaantunut heidän kanssaan, ehkei hän suostunut valehtelemaan niin paljon kuin he tahtoivat, sillä minäkin huomasin täällä, että he iskivät hänelle silmää, jotta hän sanoisi Jurandin ensin alkaneen... Ylimetsästäjä Mrokota sanoi puolestaan:
– Aika poika, tuo Hlawa, jos todella väänsi sen vietävän Danveldin käden kelvottomaksi.
– Kyllä hän väittää kuulleensa, – vastasi ruhtinas, – kuinka luut rutisivat. Ja siitäkin päättäen, mitä mies metsässä teki, se on hyvin mahdollista! Sekä isäntä että asemies ovat todella miesten miehiä. Jollei Zbyszkoa olisi ollut, olisi metsähärkä syöksynyt hevosten kimppuun. Lotringenilaista ja Zbyszkoa ruhtinatar saa kiittää pelastuksestaan.
– Niin, kyllä se on kova poika! – vahvisti pater Wyszoniek. – Niinpä nytkin, mies on henkihieverissä, mutta puolustaa Jurandia ja vaatii ritareja otteluun... Juuri sellainen vävy on Jurandille tarpeen.
– Toisin Jurand Krakovassa ajatteli, mutta nyt minäkin luulisin hänen suostuvan, – arveli ruhtinas.
– Jumala suokoon! – puuttui puheeseen ruhtinatar, joka oli tullut huoneeseen ja kuullut keskustelun lopun. – Jos Zbyszko vain paranee, ei Jurand voi enää kieltää. Mutta meidänkin tulee palkita Zbyszkoa.
– Paras palkinto on Danusia, ja luulen, että kun kerran naiset ovat ottaneet ajaakseen asian onnelliseen loppuun, niin silloin ei enää Jurandkaan sille mitään mahda.
– Enkö olekin oikeassa tarttuessani asiaan? – kysyi ruhtinatar. – Jos Zbyszko olisi huikentelevainen, en sanoisi mitään, mutta uskollisempaa nuorukaista ei ole maailmassa. Eikä Danusiaa uskollisempaa tyttöäkään ole. Tämä ei poistu askeltakaan sairasvuoteen luota, ja potilas hymyilee hoitajattarelle tuimimmissakin tuskissaan. Ihan kyyneliä silmistä vierii, kun heitä katselee! Sellainen rakkaus on avun arvoista, sillä iloitseehan itse Jumalan äiti maallisesta onnesta.
– Jos se on Jumalan tahto, – sanoi ruhtinas, – niin kyllä siinä on onni myötä. Mutta totta on sekin, että sen tytön vuoksi Zbyszko oli vähällä menettää päänsä, ja nyt metsähärkä häntä taas rusikoi.
– Älä sano, että "tytön vuoksi"! – huudahti ruhtinatar vilkkaasti. – Danusiahan hänet Krakovassa pelasti eikä kukaan muu.
– Se on totta. Mutta jollei Danusiaa olisi ollut, ei Zbyszko olisi hyökännyt Lichtensteinin kimppuun eikä myöskään niin hanakasti heittäytynyt de Lorchen avuksi. Mitä palkintoon tulee, niin molemmilla, kuten sanottu, on oikeus sellaiseen, mutta ajattelen asiaa tarkemmin, kun olemme tulleet takaisin Ciechanowiin.
– Mikään ei ilahduttaisi Zbyszkoa yhtä paljon kuin ritarivyö ja kultakannukset.
Ruhtinas hymyili hyväntahtoisesti.
– Vieköön siis tyttö ne hänelle, – sanoi hän. – Ja kun nuorukainen on parantunut, niin pidämme huolen siitä, että asiaankuuluvat ja tavanomaiset juhlallisuudet suoritetaan. No niin, antakoon Danusia heti hänelle nämä merkit, sillä pikainen ilo paras parannus!
Ruhtinatar syleili kiitokseksi puolisoaan, joka yhä hymyili ja vihdoin sanoi:
– Se oli hyvä ehdotus! Pyhä henki ei näy kitsastelleen Järkeä naisiltakaan. Kutsuhan tyttö tänne.
– Danusia! Danusia! – huusi ruhtinatar.
Hetkisen kuluttua Danusia ilmaantuikin sivukamarin oveen silmät valvomisesta punertavina ja käsissä höyryävä puurokulho, jonka eräs vanha palvelijatar oli juuri hänelle antanut vietäväksi pater Wyszoniekille, jotta tämä hautoisi sillä Zbyszkon ruhjoutumia.
– Tulehan tänne, tyttöseni! – sanoi ruhtinas Janusz. – Pane kulho syrjään ja tule tänne.
Kun Danusia lähestyi hiukan arkaillen ruhtinasta, joka aina herätti tytössä jonkin verran pelkoa, niin hän veti ystävällisesti Danusian puoleensa ja sanoi tytön poskia silittäen:
– Sinun taitaa olla nyt hyvin ikävä, lapsukainen?
– Niin on, – vastasi Danusia.
Ja kun tytöllä oli suru sydämessä ja kyynelet helpossa, niin hän hyrähti itkuun, mutta hyvin hissukseen, jottei saisi ruhtinasta pahoille mielin.
– Miksi itket? – kysyi tämä.
– Kun Zbyszko on sairas, – vastasi tyttö hieroen silmiään.
– Älä sure, kyllä hän paranee. Eikö niin, isä Wyszoniek?
– Jos Jumala tahtoo, niin hän on lähempänä häitä kuin hautajaisia, – vastasi hyväsydäminen pater Wyszoniek.
Ja ruhtinas jatkoi:
– Odota. Minä annan sinulle nyt lääkkeen, joka ainakin lievittää, ellei kerrassaan paranna.
– Ovatko ristiritarit lähettäneet palsamin? – innostui tyttö.
– Ristiritarien palsamilla voit voidella koiriasi, mutta ei ritaria, jota rakastat. Minä annan sinulle aivan muuta. Sitten ruhtinas huusi hovimiehille:
– Tuokaa minulle kamarista kannukset ja vyö! Kun hänelle oli ne annettu, hän sanoi Danusialle:
– Ota nämä, anna ne Zbyszkolle ja sano, että hän nyt on täysi ritari. Jos hän kuolee, hän on Jumalan edessä miles cinctus, jollei, niin loput suoritetaan Ciechanowissa tai Varsovassa.
Danusia kiersi ilosta käsivartensa ruhtinaan polvien ympäri, otti sitten ritaritunnukset toiseen ja puurokulhon toiseen käteen ja riensi huoneeseen, jossa Zbyszko makasi. Ruhtinatar tahtoi nähdä heidän ilonsa ja lähti tytön jälkeen.
Zbyszko oli sairas, vieläpä pahasti, mutta nähdessään Danusian hän käänsi kalpeat kasvonsa tyttöön ja hymyili kysyen:
– Eikö Hlawa ole tullut, marjaseni?
– Mitäpä nyt Hlawasta, – sanoi Danusia, – kun minulla on sinulle parempi uutinen! Ruhtinas on tehnyt sinusta ritarin, ja nämä hän lähetti sinulle.
Danusia laski vyön ja kultaiset kannukset Zbyszkon eteen. Ilosta ja hämmästyksestä sairaan kalpeille poskille kohosi lämmin puna, ja hän katsoi milloin Danusiaan, milloin ritaritunnuksiin. Sitten hän sulki silmänsä ja sanoi moneen kertaan:
– Kuinka hän teki minusta täyden ritarin?
Kun ruhtinatar samassa astui sisään, kohosi hän hiukan vuoteessa kiittääkseen tätä, sillä hän oli heti arvannut, ketä hänen oli tästä onnesta kiittäminen. Hän pyysi anteeksi, ettei voinut polvistua. Mutta ruhtinatar käski pysymään rauhallisena ja auttoi Danusian kanssa sairasta pitkälleen. Sillä välin olivat ruhtinas Janusz, pater Wyszoniek ja ylimetsästäjä Mrokota sekä vielä jotkut hovimiehet tulleet huoneeseen. Ruhtinas antoi kaukaa merkin kädellään, että Zbyszko pysyisi liikkumatta, ja istuutui vuoteen viereen sanoen:
– Älköön kukaan ihmetelkö, että urhoollisia ja jaloja tekoja palkitaan, sillä jos hyve jätettäisiin palkinnotta, niin pahe kulkisi ympäri maailmaa ilman rangaistusta. Koska et ole säästänyt elämääsi, vaan uhraamalla terveytesi pelastit meidät suuresta surusta, niin annamme sinulle ritarivyön, joka olkoon sinulle kunniaksi ja maineeksi maailmalla.
– Armollinen ruhtinas, – vastasi Zbyszko, – jos minulla! olisi kymmenen elämää, en säästäisi sittenkään...
Mutta sairas ei voinut lopettaa lausetta osaksi liikutuksesta, osaksi siksi, että ruhtinatar pani kätensä hänen suulleen, sillä pater Wyszoniek ei sallinut potilaan puhua.
– Minä olen varma, – jatkoi ruhtinas, – että sinä tiedät ritarin velvollisuudet ja tulet ne täyttämään. Palvele myös Vapahtajaamme, mutta taistele helvetin valtiaita vastaan. Tämän maailman voidellulle tulee sinun olla uskollinen, epäoikeutettua sotaa sinun on vältettävä ja viattomuutta sinun on puolustettava, mihin Kristus sinua pyhine kärsimyksineen auttakoon!
– Amen! – sanoi pater Wyszoniek.
Ruhtinas nousi, teki ristinmerkin Zbyszkolle ja lisäsi:
– Mutta kun tulet terveeksi, niin aja Ciechanowiin, jonne minä kutsun myöskin Jurandin.
XXIV.
Kolme päivää myöhemmin saapui ristiritarien veljeskunnasta sisar tuomaan erakon palsamia, ja hänen kanssaan Ortelsburgin jousimiesten kapteeni, joka jätti ruhtinaalle neljän veljen allekirjoittaman ja sitä paitsi Danveldin sinetillä varustetun kirjeen, jossa ristiritarit huusivat taivasta ja maata todistamaan niitä vääryyksiä, joita he muka kärsivät Masoviassa, ja vaativat rangaistusta "rakkaan toverin ja vieraan" murhaajalle. Danveld oli kirjeeseen liittänyt oman valittelunsa, jossa hän samalla kertaa sekä nöyrin että uhkaavin sanoin vaati vahingonkorvausta kärsimästään ruumiinvammasta ja kuolemanrangaistusta tshekkiläiselle asemiehelle. Ruhtinas repi kirjeen kapteenin silmäin edessä, heitti palaset hänen jalkoihinsa ja sanoi:
– Suurmestari lähetti tänne nuo roistot minua lepyttämään, mutta ne ovat vain herättäneet minussa vihaa. Sano heille, että he ovat itse murhanneet vieraansa ja että aikoivat murhata tshekkiläisen asemiehenkin... Minä tulen tästä kirjoittamaan suurmestarille ja sanomaan, että hänen on valittava toiset lähettiläät, jos hän toivoo, että minä sodan mahdollisesti syttyessä hänen ja Krakovan kuninkaan välillä en tulisi asettumaan kummankaan puolelle.
– Armollinen herra, – sanoi kapteeni, – onko tämä se vastaus, joka minun on annettava mahtaville ja hurskaille veljille?
– Jollei tämä riitä, niin sano lisäksi, että he ovat suuria konnia eivätkä kunnon ritareja.
Ja siihen puheillaolo päättyi. Kapteeni lähti takaisin, ja samana päivänä ruhtinas palasi Ciechanowiin. Vain "sisar" palsamineen jäi, mutta varovainen pater Wyszoniek ei tahtonut sitä käyttää, kun sairas nukkui hyvin ja oli kuumeeton. Heti ruhtinaan lähdön jälkeen sisar lähetti erään palvelijattarensa takaisin Ortelsburgiin noutamaan uutta lääkettä, "sisiliskon munia", jotka hänen vakuutuksensa mukaan saattoivat herättää kuolleenkin henkiin. Sillä välin sisar kuljeskeli huoneissa hiljakseen ja nöyrästi puettuna maalliseen pukuun, mutta hiukan nunnamaisesti. Jo ensimmäisenä päivänä hän lahjoitti Danusialle Jerikon ruusun ja toisena, kun Danusia Zbyszkon nukkuessa istui yksin ruokasalissa, hiipi hänen luokseen ja sanoi:
– Jumala teitä siunatkoon, pikku neiti. Näin viime yönä unta, että kaksi ritaria tuli käyden teitä kohti kovassa lumipyryssä. Toinen ennätti edelle ja kiersi valkean viittansa ympärillenne, mutta toinen sanoi: "Näen vain lunta enkä häntä missään", ja kääntyi takaisin.
Danusia, jota nukutti, avasi heti uteliaana siniset silmänsä ja kysyi:
– Mitä se merkitsee?
– Se merkitsee, että se, joka teitä enemmän rakastaa, saa teidät omakseen.
– Se on Zbyszko! – huudahti tyttö.
– Sitä en tiedä, sillä en nähnyt kasvoja, mutta valkoisen viitan näin. Sitten heräsin, sillä Herra Jeesus lähettää joka yö särkyä jalkoihini, ja toinen käteni on aivan hervoton.
– Eikö teidän palsaminne ole auttanut?
– Ei ole, hyvä neiti, sillä särky on rangaistukseksi eräästä raskaasta synnistäni. Saanko kertoa siitä?
Danusia nyökäytti päätään, ja sisar jatkoi:
– Ristiritarikunnan veljeskunnassa on myös sisaria, jotka ovat velvollisia palvelemaan veljeskuntaa sen sääntöjen mukaisesti, vaikka naisina eivät ole antaneet lupausta, kun voivat olla naimisissakin. Nainen, jota sellainen armo ja kunnia kohtaa, saa hurskaan suutelon veljeltä ja ritarilta merkiksi, että siitä saakka on palveleva veljeskuntaa teoin ja sanoin. Oh, pikku neiti, minuakin oli sellainen armo kohtaava, mutta syntisessä sokeudessani minä sen sijaan, että olisin kiitollisesti ottanut sen vastaan, tein raskaan synnin ja vedin Jumalan vihat päälleni.
– Mitä teitte sitten?
– Veli Danveld tuli luokseni ja antoi minulle veljeskuntasuutelon, mutta kun luulin, että hän teki sen vain kevytmielisyydestä minua kohtaan, niin nostin jumalattoman käteni; häntä vastaan...
Sisar alkoi lyödä rintaansa ja hokea:
– Jumala, ole armollinen minulle syntiselle.
– Entä mitä sitten? – kysyi Danusia.
– Käteni tuli hervottomaksi, ja siitä saakka olen ollut vaivainen. Olin nuori ja typerä, en tiennyt, ja kuitenkin rangaistus kohtasi minua. Jos nainen luulisikin, että veljeskunnan ritari tekee jotakin pahaa hänelle, niin antakoon Jumalan tuomita älköönkä asettuko vastustamaan, sillä se, joka nousee veljeskuntaa tai ristiritaria vastaan, joutuu Jumalan vihan alaiseksi.
Danusia kuunteli tuskallisesti ja inhoten. Sisar alkoi huokailla ja jatkoi sitten valituksiaan.
– En ole vielä vanha, – sanoi hän, – tuskin 30 vuotta, mutta rangaistessaan minua Jumala otti nuorekkuuteni ja kauneuteni.
– Jollei kätenne olisi tuollainen, – vastasi Danusia, – niin ei teillä olisi mitään valittamista. Seurasi hiljaisuus. Mutta yht'äkkiä sisar näytti muistaneen jotakin ja virkkoi:
– Se ritari, jonka unessa näin kiertävän valkoisen viittansa ympärillenne suojaksi lunta vastaan, oli ehkä ristiritari, sillä heillähän on valkoinen viitta.
– En minä välitä ristiritareista enkä heidän valkoisesta viitastaan, – vastasi tyttö.
Mutta pater Wyszoniek katkaisi heidän keskustelunsa.
– Kiitä Jumalaa ja mene Zbyszkon luo! – sanoi hän. – Potilas heräsi ja tahtoo syödä. On jo paljon parempi.
Zbyszko oli todellakin parempi, ja pater Wyszoniek oli jo melkein varma hänen parantumisestaan. Mutta silloin sattui odottamaton tapaus, joka kumosi kaikki laskelmat ja toiveet. Jurandilta toi viestintuoja ruhtinattarelle kirjeen, jossa oli pahoja ja kauheita uutisia. Osa Jurandin Spychowia oli palanut poroksi ja hän itse oli pelastustyön aikana loukkaantunut pahasti, kun palava hirsi oli iskenyt häntä. Pater Kaleb, joka kirjoitti kirjeen Jurandin puolesta, sanoi hänen vielä voivan parantua, mutta hyvin luultavaa on, että hänen ainoa terve silmänsä palosta ja kipinöistä pahasti kärsittyään tulee sokenemaan.
Tästä syystä Jurand kirjeessä pyysi tytärtään tulemaan heti Spychowiin, koska tahtoo vielä nähdä hänet, ennen kuin pimeys hänet peittää. Hän tiedoitti myös, että tytär tulisi jäämään hänen luokseen, sillä jos kerran sokeilla kerjäläisillä on taluttajansa, niin miksi hänen täytyisi olla ilman tätä ainoaa lohdutusta ja kuolla vieraiden ihmisten ympäröimänä? Kirjeessä oli myös nöyrät kiitokset ruhtinattarelle, joka oli hoivannut tyttöä kuin omaa tytärtä, ja lopuksi Jurand lupasi käydä vielä kerran Varsovassa ja polvistua ruhtinattaren jalkojen juureen, vaikkapa tulisi sokeaksikin, ja pyysi häntä myöhemmin tulevaisuudessa suojelemaan Danusiaa.
Ruhtinatar, jolle pater Wyszoniek luki kirjeen, ei saanut ensin sanaakaan sanotuksi. Hän oli toivonut, että Jurand tultuaan seuraavien juhlien aikana tyttärensä luo, olisi saatu suostumaan Zbyszkon ja Danusian häiden pitoon. Mutta tämä kirje ei ainoastaan murskannut hänen suunnitelmaansa, vaan vei häneltä myös Danusian, jota hän rakasti kuin omaa lastaan. Kenties Jurand tulisi nyt naittamaan tyttärensä jollekin naapurille saadakseen loppuikänsä viettää omaisten seurassa. Zbyszkon matkaa Spychowiin ei vielä voinut edes ajatella, sillä hän oli siksi sairas, ja kuka olisi voinut sanoa, miten hänet siellä otettaisiin vastaan? Ruhtinatarhan tiesi, että Jurand oli ehdottomasti kieltäytynyt antamasta suostumustaan tyttärensä avioliittoon Zbyszkon kanssa ja sanonut tekevänsä sen vastedeskin jonkin salaisen syyn perusteella. Huolissaan ruhtinatar käski kutsua luokseen vanhemman lähetin, jotta saisi tarkemmin kuulla onnettomuudesta Spychowissa ja jotakin ehkä Jurandin aikeistakin.
Ruhtinatar hämmästyi, kun hänen käskystään huoneeseen astui aivan outo mies eikä vanha Tolima, Jurandin asemies, joka tavallisesti toimitteli Jurandin asioita. Mutta tuntematon selitti, että Tolima oli pahasti haavoittunut viime taistelussa saksalaisia vastaan ja oli kuolemaisillaan. Myöskin Jurand oli hyvin sairas ja pyysi tytärtään tulemaan mahdollisimman pian, ennen kuin ehkä menettäisi näkönsä. Lähetti pyysi, että tyttö annettaisiin hänen mukaansa heti, jotta hän saisi palata, kun hevoset vain ovat jonkin verran levähtäneet, mutta siihen ruhtinatar ei suostunut, sillä päivä oli jo siksi pitkälle kulunut. Sitä paitsi olisi niin nopea ero ollut Zbyzkolle, Danusialle ja hänelle itselleenkin liian rasittava.
Zbyszko tiesi jo kaikki ja makasi kuin pyörryksissä. Kun ruhtinatar astui huoneeseen hänen luokseen vääntäen tuskissaan käsiään ja sanoen: "Ei ole muuta keinoa, sillä onhan hän tytön isä", niin Zbyszko toisti kuin kaiku: "Ei ole muuta keinoa..." ja sulki silmänsä, ikään kuin ihminen, joka toivoo että kuolema hänet korjaisi.
Mutta kuolema ei tullut, vaikka hänen rintansa täyttyi yhä katkerammista tunteista ja aivonsa yhä synkemmistä ajatuksista. Zbyszko ymmärsi samoin kuin ruhtinatarkin, että kun Danusia kerran on tullut Spychowiin, on hän mennyttä miestä. Muutamia päiviä sitten saadessaan hyväntahtoiselta ruhtinaalta kultakannukset ja ritarivyön hän luuli piankin parantuvansa päästäkseen ottelemaan ristiritarien kanssa, mutta nyt hän oli menettänyt kaiken toivonsa, sillä Danusian menetys veisi mukanaan elämänhalun ja taistelutarmon. Ilman Danusiaa oli päivä vaihtuva toiseen yhä ikävämmin, tuska ja kipu oli kasvava ja ympäriltä oli aurinkoinen olo katoava. Kuinka lohduttavaa olikaan ollut saada monta kertaa päivässä kysyä: "Rakastatko minua?" ja nähdä tytön peittävän hymyilevät silmänsä kädellään tai kumartuvan alas ja sanovan: "Ketä sitten?" Nyt jäisi vain sairaus ja tuska jäljelle ja onni poistuisi iäksi.
Kyynelet kimalsivat Zbyszkon silmissä ja vierähtivät poskille. Hän kääntyi ruhtinattareen päin ja kuiskasi:
– Armollinen rouva, minusta tuntuu, etten saa enää koskaan tavata Danusiaa.
Ja murtunein mielin ruhtinatar vastasi:
– Eipä olisi enää ihmeellistä, jos sinä murheeseen menehtyisit. Mutta Jumala on armelias.
Lohduttaakseen sairasta hän kuitenkin hetken kuluttua lisäsi:
– Mutta jos Jurand kuolee ennen sinua, tulee ruhtinaasta ja minusta Danusian holhoojat, ja silloin me annamme sinulle tytön.
– Hänkö kuolisi! – vastasi Zbyszko.
Mutta yht'äkkiä ikään kuin uuden ajatuksen innostuttamana sairas nousi vuoteessaan istumaan ja sanoi muuttuneella äänellä:
– Armollinen rouva...
Mutta hänet keskeytti sisäänjuokseva Danusia, joka itkien vaikeroi jo kynnykseltä:
– Sinähän tiedät, Zbyszko!... Kuinka säälin isäkultaa, kuinka säälin sinua, raukkaa!...
Kun tyttö oli tullut vuoteen luo, kiersi Zbyszko kätensä hänen ympärilleen ja alkoi puhua:
– Kuinka voin elää ilman sinua? Mutta nyt ei auta suru eikä itku, eipä itse kuolemakaan, sillä vaikka hautani ruohottuisi, niin sieluni ei sinua unohtaisi, ei edes Herran Jeesuksen hovissa eikä Isän Jumalan suurissa saleissa... Ei keinoa, ei apua, sanotaan, mutta keino on keksittävä, sillä ilman sinua en voi elää! Jäseniäni särkee, enkä voi polvistua armollisen rouvan eteen, mutta pyydä sinä auttamaan meitä.
Danusia heittäytyi ruhtinattaren eteen, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja kätki kasvonsa hänen hameensa poimuihin. Ruhtinatar katsoi Zbyszkoon syvää myötätuntoa, mutta myös ihmetystä ilmaisevin silmäyksin.
– Kuinka minä voisin teitä auttaa? – kysyi hän. – Jollen anna lapsen matkustaa sairaan isänsä luo, vihastuu Jumala minuun.
Zbyszko, joka oli vielä istunut vuoteessaan, painui takaisin päänalukselle ja makasi hetken aikaa liikkumatta, sillä hänen henkeään ahdisti. Mutta sitten hän siirsi kätensä rinnalleen ristiin kuin rukoillakseen.
– Lepää hetkinen, – kehoitti ruhtinatar, – ja sano sitten, mitä oikein tahdot, ja sinä, Danusia, nouse.
– Älä nouse, vaan rukoile yhdessä kanssani! - sanoi Zbyszko. Ja sairas alkoi heikolla, katkonaisella äänellä:
– Armollinen rouva!...
Jurand kielsi suostumuksensa Krakovassa... hän tekee sen nytkin, mutta jos pater Wyszoniek vihkisi minut Danusiaan, niin voisi tämä matkustaa Spychowiin eikä mikään mahti maan päällä voisi viedä häntä minulta...
Nämä sanat tulivat ruhtinatar Annalle niin odottamatta, että hän hämmästyneenä hypähti penkiltä. Sitten hän istuutui uudelleen ja sai sanotuksi jotakin, ikään kuin ei olisi täysin ymmärtänyt äskeisiä sanoja:
– Jumalan nimessä!... pater Wyszoniek?
– Armollinen rouva!... Armollinen rouva!... - rukoili Zbyzko.
– Armollinen rouva!... – toisti Danusia kiertäen kätensä taas ruhtinattaren ympäri.
– Kuinka se olisi mahdollista ilman isän suostumusta...
– Jumalan laki on voimakkaampi! – vastasi Zbyszko
– Pelätkää Jumalaa!
– Kuka on sen parempi isä kuin ruhtinas?... Kuka äiti jollette te itse, armollinen rouva!
Ja Danusia lisäsi:
– Hyvä, rakas äitiseni!
– Se on totta, että olen kuin äiti, – myönsi ruhtinatar, – ja minun käsistäni Jurand saikin puolisonsa. Se on totta! ja kun vihkiminen olisi toimitettu, niin mitäpä sitten enää tehdä. Ehkä Jurand suuttuisi, mutta pitäisihän hänen taipua päämiehensä, ruhtinaan tahtoon. Eikä siitä tarvitsisi heti puhua Jurandille, jollei tämä tahtoisi antaa tyttöä jollekin muulle tai lähettää luostariin... Jos hän on antanut jonkin lupauksen, niin ei syy ole hänen. Jumalan tahtoa vastaan ei kukaan mahda mitään... Ja ehkä se onkin Jumalan tahto!
– Toisin ei voi olla! – huudahti Zbyszko. Mutta ruhtinatar oli kovin kiihdyksissä ja jatkoi:
– Odottakaa, minun täytyy harkita. Jos ruhtinas olisi, täällä, menisin heti hänen luokseen ja kysyisin: annanko Danusian vai enkö?... Mutta ilman häntä minä pelkään... Ihan tuntuu kuin ahdistaisi henkeäkin, ja sitten vielä tämä kiire, sillä huomenna tytön pitäisi lähteä... Hyvä Jumala, jos hän saisi matkustaa naineena, niin olisi kaikki hyvin. Mutta en voi koota ajatuksiani... ja tuo ahdistus... Entä mitä sinä, Danusia?... eikö sinua peloita? Sano!
– Ilman häntä minä kuolen! – keskeytti Zbyszko. Danusia nousi ja kiersi kätensä ruhtinattaren kaulaan.
– Ilman pater Wyszoniekin neuvoja minä en lupaa mitään, – vastasi ruhtinatar. – Kutsu hänet heti tänne!
Danusia juoksi kutsumaan Wyszoniekia. Zbyszko käänsi kalpeat kasvonsa ruhtinattareen päin ja sanoi:
– Mitä taivaassa on päätetty, se tapahtuu, mutta Jumala palkitkoon teitä, armollinen rouva, hyvyydestänne.
– Älä vielä kiitä minua, – vastasi ruhtinatar, – sillä vielä en tiedä, miten käy. Ja sinun täytyy kunniasi nimessä luvata, että jos vihkiminen tapahtuu nyt, et estä Danusiaa lähtemästä isänsä luo, muuten Jumala rankaisee.
– Sen lupaan kautta kunniani! – sanoi Zbyszko.
– Muista se! Eikä Danusia saa ensin puhua asiasta Jurandille mitään, sillä se voisi polttaa kuin tuli. Kutsumme hänet ja Danusian Ciechanowista meille vieraisiin ja selvitämme asian ruhtinaan avulla. Kun Jurand huomaa, ettei mitään mahda, niin hän ehkä suostuu.
Pater Wyszoniek ja Danusia tulivat. Ruhtinatar alkoi heti selittää Zbyszkon suunnitelmia, mutta tuskin oli pater Wyszoniek kuullut, mistä oli kysymys, kun hän teki ristinmerkin ja sanoi:
– Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimessä!... kuinka minä voisin nyt tehdä sellaista, kun meillä on adventti?
– Hyvänen aika! Se on totta! – huudahti ruhtinatar. Seurasi hiljaisuus. Maahan luodut katseet osoittivat kuinka isä Wyszoniekin sanat olivat sattuneet kipeästi. Hetken kuluttua hän jatkoi:
– Jos minulla olisi erivapautus, en kieltäytyisi, sillä säälin teitä. Jurandin suostumus ei olisi välttämätön, sillä kun te, armollinen rouva, annatte suostumuksenne ja sitä paitsi ruhtinaan puolesta takuun, niin... olettehan Masovian isä ja äiti. Mutta erivapautus piispalta siihen tarvitaan. Jos piispa Jakob olisi täällä, hän ehkä ei kieltäisi erivapautusta, vaikka hän on ankara ja aivan toisenlainen kuin edeltäjänsä, piispa Mamphiolus, joka aina vastasi: bene! bene!
– Piispa Jakob on ruhtinaan ja minun ystävä, – huomautti ruhtinatar.
– Siksipä sanonkin, että hän tuskin kieltäisi erivapautusta, vaikka hänellä olisikin syytä siihen... Tytön täytyy lähteä, ja nuorukainen on sairaana ja voi kuolla...
Hm!... in articulo mortis... Mutta ei ilman erivapautusta...
– Minä pyytäisin myöhemmin piispa Jakobilta erivapautuksen, ja olkoonpa, että hän onkin ankara, hän ei minulta sitä kuitenkaan kiellä. Niin, minä vastaan siitä, ettei hän kieltäydy.
Pater Wyszoniek oli hyväntahtoinen mies.
– Pelkään piispaa, – sanoi hän, – mutta jos te, armollinen rouva, vastaatte, niin... Nuorukainen voisi antaa jonkin lahjan Plockin tuomiokirkolle... En tiedä oikein... Onhan se ilman erivapautusta synti, joka lankeaa minun niskoilleni... Hm! Mutta Jumala on laupias, ja kun minä en tee! sitä omanvoiton hyväksi, vaan myötätunnosta inhimillistä onnettomuutta kohtaan, niin sitä helpommin saa armahduksen!... Mutta synti se on, ja jos piispa kieltäytyy, niin kuka minulle antaa synninpäästön?
– Ei piispa kieltäydy! – huudahti ruhtinatar Anna.
– Se Sanderus, joka tuli kanssani, – sanoi Zbyszko, – myy synninpäästöjä kaikenlaisia tapauksia varten.
Pater Wyszoniek ei tainnut uskoa Sanderuksen synninpäästöihin, mutta oli kuitenkin mielissään löytäessään edes tekosyyn, jonka perusteella saattoi auttaa Zbyszkoa ja Danusiaa, sillä tyttö, jonka hän tunsi pienestä pitäen, oli hänelle sangen rakas. Vihdoin hän ajatteli sitäkin, että pahimmassa tapauksessa häntä uhkasi kirkonkirous, ja sen tähden hän kysyi ruhtinattarelta:
– Olen pappismies, mutta myöskin ruhtinasparin palvelija. Mitä käskette tekemään, armollinen rouva?
– Minä en käske, vaan pyydän, – vastasi ruhtinatar. – Mutta jos sillä Sanderuksella on synninpäästöjä...
– Kyllä hänellä on. Mutta nyt on kysymys piispasta. Hän pitää kovaa komentoa Plockissa.
– Älkää pelätkö piispaa. Hän on kuulemma kieltänyt pappeja kantamasta miekkaa ja jousta, mutta hyvää, kuten nyt, hän ei ole koskaan kieltänyt tekemästä.
Pater Wyszoniek kohotti kätensä ja katseensa korkeuksiin.
– Tapahtukoon sitten teidän tahtonne mukaan, – sanoi hän.
Nämä sanat herättivät iloa sydämissä. Zbyszko nousi jälleen istumaan, ruhtinatar, Danusia ja isä Wyszoniek asettuivat hänen vuoteensa ympärille, ja sitten ruvettiin neuvottelemaan. Ensinnäkin päätettiin asia pitää niin salassa, että talossakaan ei ristin sielu saisi siitä vihiä. Jurandille ei myöskään tiedoiteta, ennen kuin ruhtinatar puhuu hänelle Ciechanowissa. Pater Wyszoniek lupasi ruhtinattaren nimessä heti kirjoittaa hänelle Spychowiin ja pyytää tulemaan Ciechanowiin, jossa hän saisi parempaa hoitoa kuin kotonaan eikä ikävöisi yksinäisyydessä. Vihdoin sovittiin siitä, että Zbyszkon ja Danusian oli ensin ripittäydyttävä, minkä jälkeen vihkiminen suoritettaisiin yöllä, kun talon väki nukkuu.
Zbyszko ajatteli ensin ottaa asemiehensä Hlawan vihkitodistajaksi, mutta hän luopui tästä ajatuksesta, kun muisti, että mies oli Jagienkan lähettämä. Tämä naapurin tyttö siellä kaukana Zgorzelicessa heräsi nyt ilmielävänä hänen mielessään, punaposkisena, mutta itkettynein silmin ja pyytäen: "Älä tee sitä minun tähteni! Älä palkitse minun hyvääni pahalla äläkä rakkauttani kiittämättömyydellä!" Ja Zbyszkon valtasi sanomaton säälin tunne Jagienkaa kohtaan, sillä hän tunsi haavoittavansa hänen sydäntään parantumattomasta "Suokoon Jumala sinulle kaikkea hyvää, mutta minä en voi auttaa", – sanoi hän ajatuksissaan Jagienkalle. Ja vakaumus, että hänen vallassaan ei todellakaan ollut asiainsa kulun muuttaminen, tuotti hänelle helpotusta ja rauhaa, ja kaikki hänen ajatuksensa kiintyivät taas Danusaan ja vihkimiseen.
Mutta hän ei kuitenkaan tullut toimeen ilman Hlawan apua ja kutsutti asemiehensä puheilleen:
– Minä käyn ripillä ja Herran Pyhällä Ehtoollisella. Pue minut sen vuoksi niin koreaksi kuin menisin kuninkaallisiin kutsuihin.
Tshekkiläinen Hlawa katsoi levottomasti isäntäänsä, joka huomasi sen ja jatkoi:
– Älä pelkää! Rippi suoritetaan muulloinkin kuin kuolemaan valmistauduttaessa. Pyhät lähenevät, pater Wyszoniek lähtee ruhtinattaren kanssa Ciechanowiin ja minä tahdon keventää mieltäni sitä ennen.
– Eikö armollinen herra itse lähde? – kysyi asemies.
– Jos paranen, niin lähden, mutta se on Jumalan kädessä. Rauhoittuneena riensi Hlawa vaatevarastolle ja toi sen valkoisen, silkkisen, kullalla kirjotun viitan, joka ritarilla oli yllään suurimmissa juhlissa, sekä kauniin peitteen jaloille ja vuoteelle. Sitten hän kahden turkkilaisen avulla nosti isäntänsä vuoteesta, pesi hänet ja kampasi hänen pitkän tukkansa, jonka hän palmikoi punaisilla nauhoilla. Iloisena työstään hän sitten sanoi:
– Jos vain tanssia voisitte, niin kelpaisi lähteä vaikka häihin!
– Kyllä ne olisi nyt vietettävä tanssimatta, – vastasi Zbyszko hymyillen.
Sillä välin ruhtinatar mietti huoneessaan, kuinka hän pukisi Danusian – se oli hänen mielestään erittäin tärkeä kysymys. Missään tapauksessa ei Danusia saanut mennä vihille jokapäiväisessä puvussa. Palvelijattaret, joille sanottiin, että tyttö menee ripille ja tarvitsee jonkin väriltään viattomuutta edustavan puvun, löysivät vaatearkusta valkoisen, mutta päähineen laittaminen oli vaikeampaa. Ruhtinatar valittikin:
– Mistä minä täällä metsässä löydän sinulle seppeleentapaisen pääkoristeen? Täällä ei ole kukkaa, ei lehteä, mutta sammalta ehkä saisi lumen alta.
Ja Danusia, joka seisoi jo hiukset hajalla, oli myös siitä huolissaan. Hetken kuluttua hän osoitti huoneen seinällä riippuvaa kuivakukkaista viuhkaa sanoen:
– Jos laittaisimme seppeleen noista, kun muitakaan ei ole. Kyllä Zbyszko ottaa minut sellaisessakin seppeleessä.
Ensin ruhtinatar ei olisi siihen suostunut, sillä hän pelkäsi pahaa ennettä, mutta suostui sitten kuitenkin. Pian sen jälkeen saapui isä Wyszoniek ripittämään Danusiaa. Hän oli jo ripittänyt Zbyszkon. Tuli kolkko yö. Palvelusväki oli mennyt jo illallisen jälkeen nukkumaan ruhtinattaren käskystä. Jurandin lähetit nukkuivat, toiset väentuvassa, toiset tallissa hevosten luona. Liesitulet sammuivat, ja vallitsi täydellinen hiljaisuus, jota vain silloin tällöin koirien haukunta ulkoa häiritsi.
Ruhtinattaren, isä Wyszoniekin ja Zbyszkon ikkunat olivat vielä valaistut, sillä he valvoivat nyt ääneti kuunnellen vain oman sydämensä sykintää, jota lähestyvä juhlahetki innostutti. Puoliyön jälkeen ruhtinatar otti Danusian käden omaansa ja talutti hänet Zbyszkon huoneeseen, jossa isä Wyszoniek jo odotti. Liedessä paloi vielä suuri tuli, ja sen epätasaisessa valossa Zbyszko näki Danusian astuvan sisään hiukan kalpeana, seppele päässä ja pitkä valkoinen puku yllä. Hän katsoi alas ja oli niin pyhimyskuvan kaltainen, että Zbyszkon mieleen juolahti ajatus: eikö tuo olekaan maallinen nainen, vaan taivaallinen olento. Vielä voimakkaammin tämä ajatus ilmeni, kun nuori nainen kädet ristissä polvistui ottajaan Herran Ehtoollisen pää hiukan kohotettuna, mutta silmät ummessa. Silloin Zbyszkosta näytti kuin tyttö kuolisi, Ja pelko valtasi nuorukaisen sydämen. Mutta kaikki meni pian ohi, ja kohta kuului paterin ääni sanovan: Ecce Agnus Dei, jolloin hartaus täytti kaikki mielet. Huoneessa kuului nyt vain pater Wyszoniekin juhlallinen ääni: Domine, non sum dignus – ja tulen räiskähtelyä liedestä.
Zbyszko ja Danusia polvistuivat ja vaikenivat. Pater Wyszoniek vei ehtoollisastian takaisin linnan kappeliin ja palasi, mutta ei enää yksinään: herra de Lorche oli hänen mukanaan. Nähdessään tämän aiheuttaman hämmästykset pater Wyszoniek nosti sormensa suulleen, ikään kuin estääkseen huudahdusta, ja sanoi:
– Käsitin, että on parempi, että on kaksi vihkitodistajaa, ja siksi kehoitin tätä ritaria, joka kunniansa ja Aachenissa olevain pyhäinjäännösten kautta on vannonut minulle pitävänsä salaisuuden.
Herra de Lorche tervehti ensin ruhtinatarta ja sitten Danusiaa notkistaen polvensa. Sen jälkeen hän jäi hiljaa ja liikkumatta, mutta ihastuneena katselemaan kaunista, valkopukuista neitosta, jolla oli kukkakiehkura otsalla, ja ihmettelemään tytön enkelimäisiä kasvoja ja koko olentoa, joka niin ilmielävästi muistutti hänen goottilaisten kirkkojen ikkunamaalauksissa näkemiään sulottaria.
Pater eli isä Wyszoniek talutti Danusian Zbyszkon vuoteen luo, laski stolan heidän käsivarsiensa yli ja aloitti toimituksen. Ruhtinattaren poskia pitkin vieri kyyneliä, mutta hän ei nyt ollut rauhaton, sillä hän tunsi menetelleensä oikein yhdistäessään nämä kaksi ihanaa ja viatonta ihmislasta. Herra de Lorche polvistui uudelleen nojaten molemmin käsin miekankahvaan. Molemmat vihittävät toistivat vuoroonsa paterin sanat: "Minä otan sinut" – ja ikään kuin näiden hiljaisten ja suloisten sanojen säestykseksi kuului sirkkojen sirinää ja tulen räiskettä liedestä. Vihkimisen jälkeen polvistui Danusia ruhtinattaren eteen, joka siunasi puolestaan molemmat taivaallisen isän huomaan ja sanoi sitten:
– Iloitkaa nyt, sillä te olette toistenne omat.
Zbyszko ojensi voimakkaan käsivartensa Danusiaa kohti, joka kiersi kätensä miehen kaulaan, ja kotvan kuluessa kuului vain, kuinka he suudellessaan supattivat:
– Sinä olet minun, Danusia.
– Sinä olet minun, Zbyszko.
Mutta Zbyszkoa alkoi heikottaa, sillä mielenliikutus oli ollut liian voimakas. Hän painui päänalukselle ja rupesi hengittämään raskaasti. Hän ei kuitenkaan mennyt tajuttomaksi eikä herennyt hymyilemästä ja lepertelemästä Danusialle, joka pyyhki kylmää hikeä hänen otsaltaan. Tämä näky liikutti de Lorchea niin, että hän julisti, ettei koko maailmassa ole toista niin hellää sydänparia, ja hän vannoi joko ratsain tai jalan kamppailevansa jokaista ritaria, velhoa tai lohikäärmettä vastaan, joka uskaltaisi asettua heidän onnensa tielle. Ruhtinatar ja isä Wyszoniek otettiin tämän valan vahvistajiksi.
Kun ruhtinatar ei voinut ajatellakaan minkäänlaisten hääjuhlallisuuksien viettoa, niin hän tarjosi vain viiniä. Yön hetket kuluivat nopeasti. Zbyszko voitti heikkoutensa, veti Danusian puoleensa ja sanoi:
– Koska Jumala on sinut antanut minulle, niin ei kukaan voi sinua enää minulta viedä, mutta minä suren, kun sinä lähdet, marjaseni.
– Tulen isäni kanssa sitten Ciechanowiin, – vastasi Danusia.
– Kunhan et vain tulisi sairaaksi eikä muukaan onnettomuus sinua kohtaisi... Mutta Jumala sinua suojelkoon... Sinun täytyy matkustaa Spychowiin, tiedän sen!... Mutta Jumalan kiitos, sinä olet nyt minun eikä kukaan voi meitä erottaa.
Kun vihkiminen oli suoritettu yöllä ja salaa ja kun sitä oli seuraava välitön erilläänolo, niin ei ainoastaan Zbyszko, vaan muutkin läsnäolijat tunsivat ahdistusta. Juttelu keskeytyi toisinaan. Tuli liedessä aleni, huone hämärtyi. Pater Wyszoniek heitti puita lieteen, ja kun tuore halko, kuten joskus sattuu, pihisi ja vinkui, hän sanoi:
– Sielu kiirastulessa, mitä haluat?
Sirkat hänelle vastasivat, ja viriävä tuli valaisi valvoneita kasvoja, Danusian valkoista pukua ja kukkakiehkuraa sekä de Lorchen kiiltävää panssaria.
Koirat alkoivat ulkona taas haukkua kuin susia vainuten.
Kuta pitemmälle yö kului, sitä useammin keskustelu katkesi, kunnes ruhtinatar vihdoin sanoi:
– Hyvä Jumala! Näinkö vihkimisen jälkeen?... Parempi olisi mennä nukkumaan, mutta jos kerran valvomme aamuun saakka, niin soitahan meille vielä viimeinen kerta ennen lähtöäsi luutulla, pikku kukkasemme... Soita minulle ja Zbyszkolle.
Danusia, joka oli väsynyt ja uninen, ilostui, kun tulisi jotakin muutosta. Hän juoksi noutamaan luuttuaan ja istuutui sitten Zbyszkon vuoteen viereen.
– Mitä soittaisin? – kysyi hän.
– Mitäkö? – vastasi ruhtinatar. – Soita sama laulu kuin Tyniecissä silloin, kun Zbyszko ensimmäisen kerran sinut näki.
– Niin, muistan sen, – huudahti Zbyszko, enkä tule sitä ikänä unohtamaan! Kun silloin kuuntelin sinua, niin kyynelet vierivät silmistäni.
– No, laulan sen! – virkkoi Danusia.
Hän kosketteli luuttunsa kieliä, nosti tapansa mukaan päätään ja lauloi:
Jospa linnun siivet
minulla nyt ois,
heti lentäisin ma
Jaskon luokse pois.
Siellä istahtaisin
hänen aidalleen
laulain: Katso, Jasko,
orvon sydämeen!...Mutta yht'äkkiä hänen äänensä särkyi, huulet alkoivat väristä ja suljettujen silmäluomien alta pursui kyyneliä poskille. Hetken aikaa hän koetti niitä pidättää, mutta turhaan, ja tuossa tuokiossa itku hyrskähti ilmoille täydestä sydämestä, aivan kuin silloin Krakovan vankityrmässä hänen laulaessaan samaa laulua Zbyszkolle.
– Danusia! Mikä sinun on, Danusia? – kysyi Zbyszko.
– Miksi itket?... Millaiset häät! – huoahti ruhtinatar. – Miksi?
– En tiedä, – vastasi Danusia nyyhkyttäen. – Minun on niin vaikea olla... ja ikävä erota... Zbyszkosta ja ruhtinattaresta!...
Kaikki koettivat parhaansa mukaan lohduttaa Danusiaa sanoen eron tulevan olemaan vain lyhytaikaisen ja että Jurand toisi hänet jo ensi pyhinä Ciechanowiin. Zbyszko painoi hänet rintaansa vasten ja suuteli kyynelet hänen silmistään, mutta mieliala oli särkynyt...
Pihalta kuului vihdoin niin vihlova ääni, että kaikki hätkähtivät. Ruhtinatar hypähti penkiltä ja huudahti:
– Kaivon vintti! Hevosia juotetaan!
Pater Wyszoniek katsoi ulos ikkunasta, jonka ruudut olivat harmahtavat, kuten niitä sitova lyijykin, ja sanoi:
– Yö valkenee ja päivä alkaa. Ave Maria, gratias plena... Sitten hän meni ulos, mutta palasi pian ja sanoi:
– Päivä tulee olemaan kolea. Jurandin miehet siellä hevosiaan juottavat. Kohta sinun on lähdettävä matkalle, lapsi parka.
Näistä sanoista sekä ruhtinatar että Danusia puhkesivat itkemään.
Kun Zbyszko sitten viimeisen kerran painoi Danusian rintaansa vasten, hän ei tahtonut päästää tyttöä syleilystään, ja ruhtinattaren täytyi hellävaroen irroittaa kasvattitytär miehen käsivarsista, jotta tyttö pääsisi pukeutumaan matkatamineihinsa.
Sillä välin valkeni täydelleen, ja talo alkoi liikehtiä. Hlawa tuli sisälle tiedustelemaan isäntänsä vointia ja kysymään käskyjä.
– Vedä sänkyni ikkunan eteen, – sanoi Zbyszko.
Asemies suoritti käskyn, mutta ihmetteli sitten, kun Zbyszko käski avaamaan ikkunan. Hän totteli kuitenkin, mutta peitti isäntänsä omalla turkillaan, sillä ulkona oli kylmää ja kolkkoa ja lisäksi satoi lunta.
Zbyszko alkoi katsella ulos pihalle. Siellä reki odotti hevosineen, ja reen ympärillä Jurandin ratsumiehet. Kaikki olivat aseistettuja. Metsä oli lumen peitossa, aidat kinosten peitossa.
Danusia juoksi vielä kerran Zbyszkon huoneeseen kiireestä kantapäähän turkiksissa. Vielä kerran hän kietoi kätensä Zbyszkon kaulaan ja vielä kerran hän sanoi:
– Vaikka lähden, olen sinun!
Ja Zbyszko suuteli hänen käsiään, poskia, silmiä ja sanoi:
– Jumala sinua suojelkoon! Jumala sinua johtakoon! Minun olet, minun kuolemaan saakka!
Kun Danusia oli uudelleen irroitettu Zbyszkon hartaasta syleilystä, tämä istuutui lähemmäksi ikkunaa nähdäkseen vuoteestaan ulos. Kuin harson läpi hän näki, kuinka Danusia astui rekeen lumipyryssä, kuinka ruhtinatar pitkän aikaa häntä syleili, kuinka muut naiset suutelivat hänen käsiään ja kuinka pater Wyszoniek hyvästeli tehden ristinmerkin ristillä. Ja vielä viimeisen kerran Danusia kääntyi ikkunaan päin ojentaen käsiään ja lausuen:
– Jumalan haltuun, Zbyszko!
– Jumala suokoon, että tapaamme toisemme taas Ciechanowissa...
Mutta lunta tuli niin sakeasti kuin se olisi tahtonut peittää kaikki alleen, ja nämä viimeiset sanat saavuttivat kuulijan korvan niin heikosti, että tuntui siltä kuin ne olisi huudettu hyvin kaukaa.
XXV.
Runsaan lumentulon jälkeen tuli pakkanen ja kaunis, kirkas sää. Metsä kimalteli päivällä auringonpaisteessa, joet vetäytyivät jäähän ja suot kovettuivat. Yöt olivat valoisia ja niin kylmiä, että pakkanen paukkui puissa. Linnut lähestyivät taloja. Tiet tulivat vaarallisiksi liikkua susien vuoksi, jotka alkoivat ahdistella kyliäkin. Mutta savupirttien asukkaat olivat kuitenkin tyytyväisiä, ennustellen hyvää vuotta ankaran talven jälkeen.
Janusz-ruhtinaan metsästyslinna oli autioitunut melkein kokonaan, sillä ruhtinatar oli hovinsa ja pater Wyszoniekin kanssa palannut Ciechanowiin. Zbyszko oli toipunut huomattavasti, mutta ei ollut vielä niin terve, että olisi voinut istua hevosen selässä, ja siksi hän jäi palvelusväkensä, Sanderuksen ja tshekkiläisen Hlawan sekä talon vakituisen väen kanssa metsästyslinnaan, jonka taloutta eräs vanhempi aatelisnainen piti silmällä.
Mutta ritarin sydän kaipasi nuoren vaimon luo. Tosin ajatus, että Danusia oli hänen ja että mikään inhimillinen mahti ei voinut häntä enää ottaa pois, tuntui suloiselta, mutta toiselta puolelta juuri tämä lisäsi hänen ikäväänsä. Kaiket päivät hän huokaili sen hetken tuloa, jolloin voisi jättää metsästyslinnan, ja hän mietiskeli, mitä hänen olisi silloin tehtävä, minne lähdettävä ja miten voitettava Jurand puolelleen. Hänellä oli levottomatkin hetkensä, mutta yleensä hän katsoi tulevaisuuteen toiveikkaasti. Rakastaa Danusiaa ja kiskoa riikinkukonsulkia saksalaisten kypäreistä – se oli oleva hänen vastainen elämänsä. Toisinaan hänen mielensä teki jutella asiastaan Hlawan kanssa, josta hän piti, mutta hän oli huomannut, että hänen Jagienkalle uskollinen asemiehensä ei mielellään kuullut puhuttavan Danusiasta. Sitä paitsi ei vaitioloon velvoittava lupaus sallinut hänen kertoa kaikesta, mitä oli tapahtunut.
Zbyszkon terveys parani päivä päivältä. Vähän ennen joulua hän käski satuloida ratsut ja valjastaa hevoset kuormien eteen sanoen, että lähdetään Ciechanowiin. Tämä huolestutti uskollista asemiestä, varsinkin kun oli kovin kylmä, mutta Zbyszko sanoi:
– Kyllä me lähdemme, ja jos tulisinkin matkalla huonommaksi niin Ciechanowissa on hoito sitä parempi. Sitä paitsi en aio ratsastaa, vaan ajaa reessä hyvin peitettynä; vasta Ciechanowin ulkopuolella nousen ratsun selkään.
Tshekkiläinen Hlawa tunsi isäntänsä eikä yrittänyt vastustella. Tuntia myöhemmin kaikki oli lähtövalmiina. Viime hetkessä Zbyszko näki Sanderuksen ryömivän erääseen kuormaan laatikkojensa kanssa ja huusi hänelle:
– Mitä sinä?... Riiput kuin takiainen lampaanvilloissa. Sanoithan olevasi matkalla Preussiin.
– Niin sanoin, – vastasi Sanderus, – mutta mitenkä minä sinne pääsen tällaisessa lumessa? Sudet söisivät minut jo ennen kuin ensimmäinen tähti syttyy taivaalla, enkä minä tännekään voi jäädä. Ajan mieluummin kaupunkiin, jossa voin valistaa ihmisiä hurskaudellani, lahjoittaa heille pyhäinjäännöksiä ja pelastaa heidät paholaisen kynsistä, kuten Roomassa vannoin kristikunnan isälle. Sitä paitsi olen kiintynyt teihin kovasti enkä aio jättää teitä, ennen kuin lähden Roomaan, sillä kenties voin olla teille hyödyksi jossakin tapauksessa.
– Nimittäin ruoan ja juoman vähentämisessä, – lisäsi Hlawa, – ja se hyöty on hänelle mieluisin. Mutta jos Przasnyszin metsissä sudet alkavat ahdistella, niin heitämme hänet niille, sillä ei hän kelpaa muuhunkaan.
– Varo itseäsi, sillä syntiset sanasi saattavat jäätyä kiinni viiksiin, – vastasi Sanderus. – Sellaiset jäätapit sulavat vasta helvetin tulessa.
– Oho! – vastasi Hlawa eli Glowacz, kuten hänen isäntänsä oli mukaillut asemiehensä nimen tshekin kielestä puolaan, – minä lämmitän olutta itselleni levähdyspaikassa, mutta sinulle en sitä anna.
– Sanassa sanotaan: anna janoiselle juoda... Uusi synti!
– No minä annan sitten sangollisen vettä, jota odottaessasi saat tästä.
Ja asemies kouraisi lunta maasta puristaen sen palloksi, jonka tähtäsi Sanderuksen kasvoihin, mutta tämä väisti sanoen:
Sinulla ei ole Ciechanowissa mitään virkaa, sillä siellä on kesy karhunpoikanen, joka heittää lunta.
Tällä tavalla he kinastelivat, vaikka pitivät toisistaan aika lailla.
Zbyszko ei kuitenkaan kieltänyt Sanderusta lähtemään kanssaan, sillä tämä merkillinen mies huvitti häntä ja näytti todellakin olevan kiintynyt nuoreen ritariin.
Kun he lähtivät metsästyslinnasta, oli niin kylmä, että täytyi varustaa hevoset peitteillä. Koko seutu oli paksun lumen peitossa ja mökit niin syvällä lumessa, että savut näyttivät nousevan suoraan kinoksista.
Zbyszko ajoi reessä, sillä hän tahtoi säästää voimiaan ja sitä paitsi hän näin turkiksiin kääriytyneenä ja heiniin upottautuneena paremmin suojeltui pakkaselta. Hän käski Hlawaa eli Glowaczia istuutumaan viereensä ja ottamaan jousen käsille siltä varalta, että sudet liiaksi lähentelisivät.
Sitten hän alkoi iloisesti jutella asemiehensä kanssa:
– Przasnyszissa me vain ruokimme hevoset, lämmittelemme hiukan ja jatkamme heti matkaa.
– Ciechanowiin?
– Ensin Ciechanowiin ruhtinaallisia tervehtimään ja kirkkoon.
– Entä sitten? – kysyi asemies.
– Sitten kenties vaikka Bogdanieciin, – vastasi Zbyszko hymähtäen.
Tshekkiläinen katsoi isäntäänsä ihmetellen. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että ehkä nuori herra on luopunut Jurandownasta. Tämä näytti todenmukaiselta, kun Danusia Jurandowna oli matkustanut ja kun metsästyslinnassa kerrottiin, että Jurand on nuorta ritaria vastaan. Tshekkiläinen asemies jo ilostui, sillä hän piti kovasti Jagienkasta, vaikka ihaili tyttöä kuin tähteä taivaalla. Hän piti Zbyszkostakin ja olisi mielellään palvellut heitä molempia koko ikänsä.
– Armollinen herra aikoo siis asettua taloonsa! – huudahti asemies.
– Kuinka voisin asettua sinne, – vastasi Zbyszko, – kun olen haastanut ristiritarit kaksintaisteluun ja sitä ennen jo itse Lichtensteinin? De Lorche kertoi, että suurmestari aikoo kutsua kuninkaan vieraisiin Thorniin, ja minä toivon silloin Zawisza Garbowilaisen tai Powala Taczewilaisen hankkivan kuninkaalta luvan minulle, että saisin siellä tunnustella niitten munkkien nahkoja. Kyllä sinne otetaan asemiehiä mukaan, joten sinäkin pääset otteluun.
– Sepä hyvä, muuten pitäisi ruveta munkiksi, – vastasi asemies. Zbyszko katsoi häneen tyytyväisenä.
– Hyvin ei käy sen, joka joutuu sinun rautaisiin kouriisi, sillä niissä on voimaa. Mutta huonosti tekisit, jos siitä ylvästelisit, sillä nöyryys on oikean asemiehen paras avu.
Asemies nyökäytti päätään merkiksi, että ymmärsi, joskaan ei aikonut säästää voimiaan saksalaisten suhteen. Zbyszko hymyili yhä, mutta ei enää asemiehelle, vaan omille ajatuksilleen.
– Vanha herra ilostuu, kun tulemme takaisin, – sanoi asemies hetken kuluttua, – ja Zgorzelicessa iloitaan myöskin.
Zbyszko näki samassa Jagienkan ajatuksissaan niin selvästi kuin tyttö olisi istunut siinä hänen vieressään reessä.
– Ei, – sanoi hän itsekseen, – Jagienka ei tule iloiseksi, jos palaan Bogdanieciin, sillä Danusia olisi mukanani... Jagienkan täytyisi ottaa joku muu...
Ja samassa Zbyszko muisti Wiikin ja Cztanin ja näki epämiellyttävän mahdollisuuden, että Jagienka joutuisi jommankumman omaksi. "Kyllä tytön pitäisi saada joku parempi", ajatteli hän, "sillä ne ovat juoppoja ja tappelupukareja, ja tyttö mitä parhain." Nuoren ritarin mieleen johtui myös ajatus, että setä mahtaisi olla nyrpeissään, jos saisi tietää, mitä on tapahtunut, mutta rauhoittuisi kai pian, kun suku ja sen jatkaminen on hänelle pääasia. Sitä paitsi Jurandilla oli paljon laajemmat maat kuin Zgorzelicen Zychillä, mikä Mackoon myös vaikuttaisi, varsinkin kun veljenpojan on paljosta kiittäminen Danusiaa... Jos setä ensin yrmeänä murahtelisi, niin kyllä hän lopulta tulisi rakastamaan Danusiaa kuin omaa lastaan.
Ja Zbyszkon sydän lämpeni tuolle vanhalle sedälle, joka tosin oli jämerä mies, mutta sangen suoraluonteinen ja rakastettava. Taisteluissa setä oli ajatellut enemmän veljenpoikansa kuin omaa turvallisuuttaan, häntä varten sotasaalista ja rikkauksia koonnut. He olivat kaksin maailmassa ilman lähempiä omaisia, sillä apotti oli verraten kaukainen, ja kun he joutuivat eroon toisistaan, he eivät tienneet kuinka suoriutuisivat, varsinkaan setä, joka eli vain veljenpoikaansa, varten.
– Kyllä tulee iloiseksi, tulee iloiseksi! – hoki Zbyszko ajatuksissaan. – Minä vain toivon, että Jurand ottaisi minut vastaan yhtä mielellään kuin Macko.
Ja Zbyszko koetti kuvitella mielessään, mitä Jurand sanoisi, jos saisi tiedon avioliitosta. Tämä ajatus teki levottomaksi, ei kuitenkaan varsin pahasti, sillä mikä oli tehty, oli tehty. Jurand ei voisi haastaa häntä kaksintaisteluun, mutta jos hän kuitenkin kiivaasti vastustaisi, niin tulisi Zbyszko hänelle sanomaan näin: "Myöntykää niin kauan kuin pyydän, sillä teidän oikeutenne Danusiaan on inhimillinen, mutta minun jumalallinen, eikä hän ole enää teidän, vaan minun." Eräältä Raamattua tuntevalta papilta Zbyszko oli kerrata kuullut, että nainen jättäköön isänsä ja äitinsä ja seuratkoon miestään, ja tämä teki hänen mielensä vakaaksi ja oikeutensa pyhäksi. Zbyszko ei kuitenkaan luullut, että hänen ja Jurandin välillä syntyisi sovittamatonta erimielisyyttä tai vihaa, sillä hän arveli Danusian rukousten vaikuttavan paljon ja vielä enemmän ruhtinaan ja ruhtinattaren esitysten.
Przasnyszissa heitä kehoitettiin jäämään yöksi, koska susia oli pakkasen vuoksi kokoontunut niin suuriksi laumoiksi, että ahdistivat suuriakin matkustajajoukkoja. Zbyszko ei kuitenkaan tahtonut noudattaa kehoitusta, sillä majatalossa hän oli tavannut muutamia masovialaisia ritareja ja kauppiaita, jotka palvelusväkineen olivat matkalla Ciechanowiin. Niin suuressa joukossa ei ollut pelkäämistä, ja yötä vasten lähdettiin jatkamaan matkaa, vaikka illalla oli ruvennut kovasti tuulemaan ja pian sen jälkeen pyryttämään. He ajoivat lähellä toisiaan yhtenä jonona, mutta niin hitaasti, että Zbyszko alkoi epäillä ehtivänsä jouluaatoksi perille. Muutamin paikoin oli lunta niin paljon, että täytyi lapioida. Onneksi ei metsätie ollut eksyttävä.
Kenties he olisivat voineet erehdyksessä ajaa kaupungin ohi lumipyryssä, jollei kummulla, jonne uutta linnaa rakennettiin, olisi palanut nuotioita. Kukaan ei tiennyt, oliko tulet sytytetty joidenkin jouluvieraiden kunniaksi vai jonkin vanhan joulutavan johdosta. Mutta Zbyszkon matkatovereista ei kukaan tätä asiaa ajatellut, sillä kaikki tahtoivat mahdollisimman pian päästä kaupungin muurien suojaan.
Sillä välin rajuilma yltyi. Kylmä, pureva tuuli tuiskutti lunta, katkoi puitten oksia, vinkui, raivosi. Se kiersi kinoksittain lunta ilmaan ja paiskasi taas alas rekien ja hevosten Päälle lyöden matkamiehiä kasvoihin, niin että hengitystä salpasi. Kulkusten helinä peittyi myrskyn mylvintään, mutta vihurin vingunnassa oli omituisia valittavia ääniä, ikään kuin sudet olisivat ulvoneet tai hevoset jossakin kaukana hirnuneet, olipa toisinaan aivan kuin ihmiset olisivat huutaneet apua. Uupuneet hevoset alkoivat käydä yhä hitaammin.
– Onpa tuisku tuima! – sanoi Zbyszkon vieressä asemies hengästyneellä äänellä. – Onni, että olemme kaupungin läheisyydessä ja että nuo tulet tuolla tuikkivat, sillä muuteta voisi meidän käydä huonosti.
– Ken nyt on aavikolla, on kuoleman oma, – vastasi Zbyszko. – Mutta nyt en enää näekään tulia.
– Tuollaisessa tuiskussa tulen valokaan ei pääse läpi. Ehkä myös halot ja hiilet ovat kastuneet likomäriksi.
Toisissa reissä kauppiaat ja ritarit keskustelivat myös siitä, että joka nyt on kaukana ihmisasumuksista, se ei huomenna enää kuule kirkonkellojen soittoa. Zbyszko tuli yht'äkkiä levottomaksi ja sanoi:
– Suokoon Jumala, että Jurand ei nyt ole ulkona taipaleella.
Asemies, vaikka olikin kovin kiintynyt tähystämään tulia, kääntyi nämä sanat kuullessaan äkkiä Zbyszkoon päin:
– Pitäisikö Spychowin herran tulla siis tänne?
– Kyllä.
– Neidin kanssa?
– Tulia ei tosiaan näy, – vastasi Zbyszko.
Nuotiot olivat todellakin sammuneet, mutta pian ilmestyi hevosten eteen ratsumiesten hämäriä hahmoja.
– Miksi suljette tien? – huusi tomera tshekkiläinen asemies tarttuen jouseensa. – Keitä olette?
– Janusz-ruhtinaan väkeä. Meidät lähetettiin auttamaan matkalaisia.
– Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!
– Iankaikkisesta iankaikkiseen.
– Opastakaahan nyt kaupunkiin! – huudahti Zbyszko.
– Eikö kukaan matkaseurastanne ole jäänyt?
– Ei ole.
– Mistä tulette?
– Przasnyszista.
– Ettekö ole nähneet muita matkalaisia tullessanne?
– Ei ole näkynyt. Mutta ehkä toisilla teillä on.
– Kaikille teille lähetettiin miehiä etsimään ja auttamaan. Ajakaa jäljessämme. Olette poissa tieltä... Enemmän oikealle! He käänsivät hevoset oikealle. Jonkin aikaa kuului vain tuiman tuulen humua.
– Onko vanhassa linnassa paljon vieraita? – kysyi Zbyszko.
Lähin ritari, joka ei kuullut, kallistui kysyjään päin:
– Mitä sanoitte, hyvä herra?
– Kysyn, onko ruhtinaalla paljon vieraita?
– Paljon on, kuten tavallisesti.
– Onko Jurand Spychowista?
– Ei ole vielä, mutta häntä odotetaan. Ratsumiehiä lähti häntä tapaamaan.
– Soihtujenko kanssa?
– Kuinka tällaisessa myrskyssä! Ja myrskyn yltyvä suhina keskeytti heidän puhelunsa.
– Tämä on saatanallista hurjistelua!... – huusi tshekkiläinen.
Zbyszko käski hänen vaieta ja olla mainitsematta pahan nimeä.
– Etkö tiedä, – hän sanoi, – että tällaisina pyhinä saatanan valta on voitettu ja että paholaiset piiloutuvat avantoihin? Kerran Sandomierzin kalastajat saivat jouluaattona Paholaisen nuottaansa. Sillä oli hauki suussa ja aikoi sen niellä, mutta kuullessaan kirkonkellojen soiton se meni heti tainnoksiin. Kalastajat mukiloivat sitä seipäillä iltaan saakka. Tämä rajuilma on tavattoman raskas, mutta se on Jumalan tahdosta, jotta huomispäivä tuntuisi sitä iloisemmalta.
– Me olimme aivan lähellä kaupunkia ja olisimme kuitenkin eksyneet, jolleivät nämä ratsumiehet olisi tulleet, – sanoi asemies.
– Niin, kun tulet sammuivat.
Nyt he ajoivat jo sisälle kaupunkiin. Lumikinokset kaduilla olivat paikoin niin korkeita, että peittivät ikkunat, joten sisältä ei näkynyt valoa. Mutta tuulen voima tuntui kaupungissa heikommin. Kadut olivat autioina, asukkaat istuivat jo joulupöytiensä ääressä. Kauppiaat jäivät hyvästeltyään toisista, jotka ajoivat eteenpäin ruhtinaan vanhaan linnaan, jonka lasiset ikkunat pian iloisesti hohtivat heidän edessään.
Nostosilta oli alhaalla, sillä liettualaisten hyökkäykset olivat vaipuneet menneisyyteen, ja ristiritarit peläten sotaa Puolan kanssa etsivät Masovian ystävyyttä. Eräs linnan vartija toitotti torvellaan, ja portit avautuivat heti. Vartiossa oli toistakymmentä miestä, mutta muureilla ei näkynyt ainoatakaan. Vanha Mrokota, joka oli saapunut pari päivää sitten, tuli vieraita vastaan ja tervehti tulijoita ruhtinaan puolesta johtaen heidät sivuhuoneisiin pukeutumaan matkan jälkeen.
Zbyszko alkoi heti tiedustella Jurandia Spychowista, ja Mrokota vastasi, että häntä vielä odotetaan, koska oli luvannut saapua. Kymmenkunta ratsumiestä oli lähtenyt taipaleelle ottamaan hänen tulostaan selkoa, sillä tällaista rajuilmaa ei ollut miesmuistiin koettu.
– Siinä tapauksessa saattavat piankin olla täällä.
– Luultavasti. Ruhtinatar on käskenyt asettaa heitäkin, varten ruokaneuvot valmiiksi yleiseen pöytään.
Vaikka Zbyszko yleensä hiukan pelkäsikin Jurandia, hän iloitsi nyt kuitenkin ja ajatteli: "Tee nyt mitä hyvänsä, niin Danusia on kuitenkin minun vaimoni, tuo rakas, pikku Danusiani!" Nuorukainen ei ollut uskoa omaan onneensa. Hän arveli, että Danusia on ehkä jo tunnustanut kaikki isälleen ja rukouksillaan lepyttänyt hänet.
Pukeutuessaan Zbyszko kyseli Mrokotalta ruhtinaan ja varsinkin ruhtinattaren terveyttä ja asioita ja iloitsi kuullessaan, että linnassa kaikki olivat terveitä, vaikka ruhtinatar ikävöi kovasti pientä laulajatartaan. Nyt soitteli hänelle Jagienka, josta hän kovasti piti, ei kuitenkaan niin paljoa kuin Danusiasta.
– Mikä Jagienka? – kysyi Zbyszko ihmetellen.
– Jagienka Wielgolasista, vanhan Wielgolasin herran pojantytär. Hän on kaunis, ja lotringenilainen on tyttöön jo rakastunut.
– Onko herra de Lorche siis täällä?
– Missä hän sitten olisi? Hän tuli tänne metsästyslinnasta ja jäi tänne myöskin, kun viihtyy hyvin. Ei meidän ruhtinaalla ole vieraista puutetta.
– Onpa hauska tavata tuota moitteetonta ritaria.
– Hän pitää myöskin teistä. Mutta menkäämme jo, sillä ruhtinaalliset istuutuvat kohta pöytään.
He menivät. Ruokasalin kahdessa uunissa loimottivat räiskyvät tulet, joita muutamat hovipojat hoitivat. Vieraita ja hoviväkeä oli runsaasti. Ruhtinas astui sisään voivodin ja muutamain läheisten henkilöiden saattamana. Zbyszko tervehti häntä notkistaen polveaan ja suudellen hänen kättään. Ruhtinas lausui hänet tervetulleeksi ja vei hiukan syrjään sanoen:
– Minä tiedän jo kaikki. Ensin olin tyytymätön, että teitte sen ilman suostumustani, mutta eihän ollut aikaa, kun minä olin Varsovassa. Onhan sitä paitsi tunnettua, että jos nainen saa jotakin päähänsä, niin kyllä hän sen ajaa läpi. Ruhtinatar pitää teitä hyvänä kuin oma äiti, ja minä koetan olla hänelle mieliksi säästääkseni häneltä suruja ja kyyneliä.
– Jumala suokoon minulle tilaisuuden, että saisin osoittaa armolliselle ruhtinaalle kiitollisuuttani.
– Jumalan kiitos, että olet jälleen terve. Kerrohan ruhtinattarelle, kuinka ystävällisesti otin sinut vastaan, niin hän ilostuu siitä. Hänen ilonsa on minun iloni. Kyllä minä sanon Jurandille puolestasi niin hyvän sanan, että luulisin hänen suostuvan, sillä hän on sitä paitsi mieltynyt ruhtinattareen.
– Jollei hän suostuisikaan antamaan tytärtään, on minulla suurempi oikeus...
– Suurempi kylläkin, mutta siunaus voi olla poissa. Uhkauksella ei häneltä saa mitään, ja ilman vanhempien siunausta ei Jumalankaan siunaus tule.
Zbyszkoa nämä sanat näyttivät huolestuttavan, sillä hän ei ollut ajatellut asian sitä puolta. Samassa ruhtinatar astui sisään Wielgolasin Jagienkan ja muiden hovinaisten seuraamana, ja Zbyszko riensi hänen luokseen. Ruhtinatar tervehti nuorta ritaria vielä armollisemmin kuin ruhtinas ja alkoi heti puhua Jurandin ja Danusian tulosta. Mutta heitä ei sopinut enää kauemmin odottaa joulupöytään, sillä "herra" ei pitänyt viivyttelystä, mutta kaikki tulevat ennen kuin juhla-ateria on päättynyt.
– Mitä Jurandiin tulee, – sanoi ruhtinatar, – niin kerron hänelle koko jutun vielä tänään tai huomenna messun jälkeen. Ruhtinas on myöskin luvannut puhua asian puolesta. Jurand on kylmä ja ankara niitä kohtaan, joita hän ei rakasta, mutta hän tietää velvollisuutensa.
Sitten ruhtinatar alkoi antaa Zbyszkolle neuvoja, miten hänen tulisi käyttäytyä appeansa kohtaan. Talon korkea emäntä näytti olevan hyvällä tuulella, mutta Zbyszkoa kokeneempi ja tarkkasilmäisempi seuramies olisi varmaan huomannut jonkin verran levottomuutta armollisen rouvan sanoissa. Ehkä hänkin kaikesta huolimatta hiukan pelkäsi Jurandia tai oli levoton, kun tämä viipyi niin kauan. Vielä eräs ajatus juolahti ruhtinattaren mieleen, nimittäin se, että Danusia ehkä on kertonut asian isälleen, joka siitä on suuttunut niin kovasti, ettei lähtenytkään Ciechanowiin. Tätä ei ruhtinatar kuitenkaan kertonut Zbyszkolle, eikä siihen ollut edes aikaa, sillä passaripojat alkoivat kantaa kukkuraisia ruoka-astioita pöydälle. Zbyszko ennätti kuitenkin vielä kysyä:
– Entä kun he tulevat, niin miten sitten asetumme, armollinen rouva?... Mrokota kertoi, että Jurandilla tulee olemaan oma huoneensa, jossa asemiehille on varattu olkikupoja alustaksi... Mutta miten ja missä Danusia ja minä? Ruhtinatar purskahti nauramaan ja sipaisi hansikkaallaan Zbyszkoa poskelle vastaten:
– Hst! Mitä sinä nyt!...
Ja armollinen rouva meni ruhtinaan luo, jonka tuolia hovipojat jo pitivät valmiina istuttavaksi. Sitä ennen oli eräs palvelija ojentanut ruhtinaalle suuren lautasen, jolla oli joululeipää viipaleina sekä öylättejä, joita ruhtinaan tuli jakaa vieraille, hovilaisille ja palvelijoille. Samanlainen lautanen ojennettiin ruhtinattarelle. Pöydän toisella puolella pater Wyszoniek seisoi valmiina siunaamaan tuoksuville heinille katettua illallista. Samassa ilmaantui oveen luminen mies, joka huusi:
– Armollinen herra!
– Mitä nyt? – kysyi ruhtinas tyytymättömänä keskeytyksestä.
– Radzanowin maantiellä on matkalla olleita ihmisiä hautaantunut lumeen. Me tarvitsemme enemmän väkeä kaivaaksemme ne esille.
Kaikki läsnäolijat säpsähtivät kauheasta tiedosta, eikä vähiten itse ruhtinas, joka kääntyi Sochaczewin linnanpäällikön puoleen ja käski:
– Ratsumiehiä ja lapioita! Pian! Sitten hän kysyi viestintuojalta:
– Onkohan onnettomia montakin?
– Sitä en voi sanoa. Siellä tuiskuttaa yhä. Mutta matkalla on ollut sekä ratsumiehiä että rekiä verraten suuri joukko.
– Kenenkä väkeä lienee?
– Sanotaan, että Spychowista olivat matkalla.
XXVI.
Tuskin oli Zbyszko kuullut surullisen uutisen, kun hän edes ruhtinaalta lupaa pyytämättä juoksi talliin ja käski satuloimaan pari hevosta. Hänen tshekkiläinen asemiehensä Hlawa eli Glowacz oli aatelisena ollut myös salissa ja töin tuskin ennättänyt pistäytyä siihen huoneeseen, jossa he pukeutuivat, ottaakseen sieltä lämpimät turkit. Hän ei edes yrittänytkään pidättää nuorta isäntäänsä, kun tiesi, että se olisi ollut turhaa ja että viivytys olisi voinut olla kohtalokasta. Hän nousi siis hevosen selkään, ja yhdessä he ruhtinaan väen kanssa lähtivät taipaleelle. Jo portin takana heidät ympäröi pimeys, mutta tuisku oli huomattavasti helpottanut. He olisivat ehkä heti ajaneet harhaan, mutta mies joka oli tuonut tiedon ja ajanut matkan jo pari kertaa, opasti hyvän koiransa avulla oikeaan suuntaan. Aukealla alkoi tuisku taas piiskata kasvoja. Maantie oli aivan täynnä lunta, johon hevoset upposivat vatsaa myöten. Ruhtinaan väki sytytti soihdut ja ajoi eteenpäin savussa. Tuuli yritti kiskoa tulia irti palavasta tervaksesta ja lennättää liekit kauas. Mutta pian alkoi tyyntyä ja lumentulo lakata. Taivas kirkastui ja siellä täällä tuikki jo tähtönen pilvien välissä. Hevoset alkoivat pärskyä ja miehet hengittää helpommin. Vihdoin tyyntyi kokonaan. Herra de Lorche, joka ratsasti Zbyszkon vieressä, alkoi lohduttaa tätä selittäen, että Jurand kyllä vaaran hetkellä ymmärsi suojella tytärtään, joka varmaan oli vielä hengissä lämpimiin turkkeihin kiedottuna, vaikka muut olisivatkin paleltuneet kuoliaaksi. Mutta Zbyszkolla ei ollut aikaa kiinnittää huomiotaan hänen sanoihinsa, sillä opastaja, joka ajoi ensimmäisenä, kääntyi pois maantieltä. Nuori ritari ajoi hänen viereensä ja kysyi:
– Miksi käännymme?
– He eivät jääneet maantielle, vaan tuonne lepikköön.
– He ovat siis eksyneet maantieltä ja ajaneet ympäri joen luona ja kierrelleet edestakaisin, kunnes hevoset ovat uupuneet.
– Kuinka löysitte?
– Koira vainusi.
– Eikö lähellä ole asuntoa?
– Kyllä, joen toisella puolella.
– Eteenpäin vain! – huusi Zbyszko. Mutta käsky oli helpompi antaa kuin täyttää, sillä vaikka pakkanen oli kova, oli lumi vielä pehmeätä, ja hevoset upposivat syvälle kinoksiin. Ne pääsivät vain vaivoin eteenpäin. Yht'äkkiä alkoi koira haukkua, ja suoraan edessä oli vanha suuri pajupuu.
– Tässä on luultavasti joku, mutta tuolla lepikössä on ainakin... – selitti opastaja.
– Pajupuun vieressä on kinos. Näyttäkää! Muutamat ruhtinaan ratsumiehet laskeutuivat alas ja valaisivat soihduillaan. Samassa huusi eräs:
– Täällä makaa mies lumen alla. Pää näkyy jo.
– Ja hevonen myös! – huusi toinen.
– Kaiva!
Lapiot painuivat lumeen ehtimiseen ja lennättivät sitä pois. Pian saatiin lumesta näkyviin kookas mies, joka istui puun alla pää rinnalle painuneena ja lakki syvällä päässä. Miehen vieressä oli hevonen, jonka pää oli painunut syvemmälle lumeen. Luultavasti ratsastaja oli eronnut muusta joukosta ja rientänyt ihmisasunnolle apua hakemaan, kun hevonen on kompastunut pää edellä lumeen ja ratsastaja siirtynyt puun suojaan ja sinne paleltunut.
– Valoa tänne! – huusi Zbyszko.
Eräs ratsumies työnsi soihtunsa lähelle paleltuneen kasvoja, mutta niiden piirteitä ei voinut erottaa. Vasta sitten kun toinen nosti ylös painuneen pään, sanoivat kaikki yhdellä kertaa:
– Jurand Spychowilainen!
Zbyszko käski kahta miestä nostamaan paleltuneen ja viemään lähimpään tupaan. Mutta itse hän opastajan ja muun väen kanssa riensi lepikkoon, jonne mennessä hän arveli löytävänsä sieltä Danusian, oman vaimonsa, kuolleena. Hän hoputti kovasti hevosta, joka sotki syvällä lumessa päästen vaivoin eteenpäin. Matkaa ei ollutkaan pitkälti. Kuului huuto: "Täällä!" Zbyszko hyppäsi alas hevosen selästä.
– Lapiot!
Vartioimaan jääneet miehet olivat sillä välin kaivaneet esille kaksi rekeä. Hevoset ja ihmiset niissä olivat paleltuneet auttamattomasti. Kohoumat lumessa näyttivät, missä muut reet olivat. Suuresta kinoksesta pisti esiin hevosen pää kuin juoksuun lähdössä, toisesta kohosi miehen käsi, jossa oli keihäs. Parin reen luona paleltuneet ajomiehet pitivät kuolleita hevosia suitsista kiinni. Kuolema oli nähtävästi yllättänyt ne sillä hetkellä, kun he vetivät hevosia lumesta ylös. Eräässä reessä aivan jonon takapäässä oli verraten vähän lunta. Sen ajaja istui etutuhdolla hiukan kumarassa asennossa pitäen kämmeniään korvilla. Reessä oli kaksi miestä ohuen lumivaipan alla, ja he näyttivät nukkuvan hiljaa ja rauhallisesti. Mutta jotkut olivat nähtävästi kamppailleet kovasti aivan viimeiseen hetkeen saakka, sillä he olivat jäykistyneet jännittyneihin asentoihin. Jokunen reki oli kumossa; muutamia aisoja oli poikki.
Lapiot paljastivat herkeämättä hevosten käyristyneitä selkiä tai lumeen pureutuneita turpia, miehiä, jotka olivat reissä tai rekien vieressä, mutta ainoatakaan naista ei näkynyt. Zbyszko milloin kaivoi niin, että hiki valui otsaltaan, milloin valaisi vainajia jännittyneen pelon vallassa etsien rakkaita kasvoja, mutta kaikki turhaan. Soihdut ja lyhdyt valaisivat vain parrakkaita spychowilaisten metsämiesten kasvoja, mutta Danusiaa ei löytynyt. – Mitä tämä merkitsee? – kysyi nuori ritari itseltään ihmetellen.
Ja hän huusi miehille, jotka tekivät kaameata pelastustyötä kauempana, kysyen eikö yhtään naista ole löytynyt, mutta he vastasivat tavanneensa vain miehiä. Vihdoin työ päättyi. Kaivajat valjastivat omat hevosensa rekien eteen Ja lähtivät kuljettamaan vainajia lähimpään taloon, Niedzborziin, koettaakseen siellä lämpimässä palauttaa heitä henkiin. Zbyszko jäi asemiehensä ja kahden muun kanssa paikalle. Hän tuli ajatelleeksi, että ehkä Danusian reki oli eksytyt muista tai ehkä Jurand oli jättänyt tyttärensä johonkin mökkiin matkan varrella. Nuori ritari ei tiennyt mitä tehdä. Hän tahtoi kuitenkin vielä kerran tarkastaa läheiset kinokset la lepikon ja sitten ajaa maantielle etsimään sieltä. Mutta kinoksista ei löytynyt mitään. Lepikossa he näkivät susien hehkuvia silmäpareja, mutta ei ihmisiä eikä hevosia. Niitty lepikon ja maantien välillä hohti heikosti kuutamossa, ja sen valkoisella pinnalla näkyi siellä täällä joitakin tummia täpliä, mutta ne olivat susia, jotka vetäytyivät pois.
– Hyvä herra, turhaan me täältä etsimme, – sanoi tshekkiläinen asemies, – sillä Jurandowna neiti ei ollut matkassa. Tarkastin kaikki reet, mutta yhdessäkään ei ollut naisten vaatearkkua. Neiti on siis onneksi jäänyt Spychowiin.
Zbyszkoon sattui oikea ajatus voimakkaasti, ja hän virkkoi:
– Jumala suokoon, että asian laita olisi niinkuin sanot! Ja tshekkiläinen jatkoi perusteltuja johtopäätöksiään:
– Jos neiti olisi ajanut jossakin reessä, niin ei vanha herra olisi häntä jättänyt, vaan ottanut eteensä satulaan, josta nyt olisimme hänet löytäneet.
– Ajakaamme vielä sinne, – sanoi Zbyszko levottomasti. Hän harkitsi asiaa arvellen, että tshekkiläinen saattoi olla oikeassa. Ehkä Jurand oli ottanut Danusian satulaansa, mutta hevosen kaatuessa tytär lähtenyt etsimään apua isälle. Siinä tapauksessa pitäisi hänen olla jossakin läheisyydessä; lumen alla.
Ikäänkuin isäntänsä ajatuksia aavistellen lisäsi tshekkiläinen:
– Kyllä me olisimme löytäneet hänen vaatteitaan reestä, sillä eihän hän olisi lähtenyt hoviin siinä ainoassa puvussa, mikä hänellä oli yllä.
He palasivat pajupuun luo, mutta sieltä ei löytynyt mitään. Jurand oli jo viety pois, ja ympärillä oli nyt hiljaista. Tshekkiläinen asemies huomautti, että opastajan koira olisi löytänyt kyllä neidinkin, koska löysi Jurandin. Zbyszko huoahti nyt helpommin, sillä hän oli jo melkein varma siitä, että Danusia oli jäänyt kotiin. Keksipä hän selityksenkin: Danusia oli tunnustanut kaikki isälleen, joka avioliittoa hyväksymättä oli tahallaan jättänyt tyttären kotiin ja lähtenyt ruhtinaan luo valittamaan tapahtumaa ja koettamaan saada sen ruhtinaan avulla piispan käsiteltäväksi ja purettavaksi. Ajatus helpotti, vieläpä ilahdutti Zbyszkoa, joka huomasi, että Jurandin kuolema poistaisi esteet. "Jurand ei tahdo, mutta Jumalan tahto on voimakkaampi", ajatteli nuori ritari. Nyt olisi vain ajettava Spychowiin ja otettava Danusia oikein omaksi. Siellä olisi myös helpompi hankkia riikinkukonsulkia, kun raja oli lähellä. "Se oli Jumalan tahto!" ajatteli hän, mutta häpesi sitten iloaan ja virkkoi asemiehelleen:
– Sääli Jurandia!
– Sanotaan, että saksalaiset pelkäsivät häntä kuin kuolemaa, – vastasi asemies. – Ajammeko nyt takaisin linnaan?
– Ajamme, mutta Niedzborzin kautta, – vastasi Zbyszko. He ajoivat Niedzborziin, jossa talon vanha isäntä Zelech otti heidät vastaan. Jurand ei ollut enää siellä, mutta Zelech tiesi kertoa hyviä uutisia:
– Hänen ruumistaan hierottiin lumella ja suuhun kaadettiin viiniä. Sitten hänet kannettiin saunaan, jonka löylyssä hän alkoi hengittää.
– Elääkö hän? – kysyi Zbyszko iloisesti.
– Elää, mutta ties miten kauan, sillä sielu ei mielellään käänny takaisin puolitiestä.
– Miksi veivät hänet täältä pois?
– Tuli käsky ruhtinaalta. Me peitimme hänet patjoihin, ja niin he lähtivät.
– Sanoiko hän mitään tyttärestään?
– Hän ei puhunut lainkaan, hengitti vain raskaasti.
– Entä toiset?
– Toiset ovat jo Jumalan valtakunnassa. Surullisesti kävi raukkojen.
– Eikö yksikään toipunut?
– Ei ainoakaan. Mutta käykää sisälle, täällä eteisessä on kylmä. Jos tahdotte nähdä vainajat, niin ne ovat väkituvassa tulen ääressä. Käykää sisälle.
Mutta Zbyszkon oli kiire, eikä vanha Zelech saanut häntä jäämään. Niedzborzista oli Ciechanowiin jokin matka, ja nuori ritari paloi halusta saada Jurandilta joitakin Danusiaa koskevia tietoja.
He ajoivat niin nopeasti kuin syvälumisella tiellä suinkin saattoivat. Kun he tulivat perille heti puoliyön jälkeen, oli jouluyönmessu linnan kappelissa päättymässä. Zbyszkon korviin sattui karjan ammuntaa ja vuohien määkimistä, joita ääniä tahdottiin vanhan tavan mukaan kuulla muistoksi, siitä, että Vapahtaja oli syntynyt tallissa. Messun jälkeen ruhtinatar tuli huolestuneena Zbyszkon luo ja kysyi:
– Entä Danusia?
– Ei löytynyt. Eikö Jurand ole puhunut hänestä, koska kuuluu elävän?
– Tämä on Jumalan rangaistus!... Jurand ei ole sanonut sanaakaan, vaan makaa kuin hengetön.
– Älkää olko huolissanne, armollinen rouva. Danusia on jäänyt Spychowiin.
– Mistä sen tiedät?
– Sillä yhdessäkään reessä ei ollut naisten vaatteita. Eihän Danusia olisi lähtenyt tänne yksistään matkatamineissa.
– Se on totta! Hyvä Jumala!
Ja ruhtinattaren silmät alkoivat loistaa ilosta. Hetken kuluttua hän sanoi:
– Rakas Jeesus-lapsi, joka tänään syntyi, ei ole meille vihainen, vaan lähettää meille siunauksensa.
Mutta ruhtinatarta kummastutti kuitenkin se, ettei Jurand ottanut tytärtään mukaansa.
– Minkä tähden hän lienee jättänyt tytön kotiin?
Zbyszko selitti otaksumansa. Se tuntui ruhtinattaresta hyvin mahdolliselta eikä herättänyt levottomuutta.
– Jurand saa nyt kiittää meitä elämästään, varsinkin sinua, joka olit kaivamassa häntä lumesta, – sanoi ruhtinatar. – Jos hän vieläkin itsepäisesti vastustaa, niin on hänellä kivi sydämen paikalla. Tässä on kuin Jumalan varoitus, ettei pidä vastustaa pyhää sakramenttia. Heti, kun hän tulee tajuihinsa, sanon sen hänelle.
– Parasta on olla sanomatta, kun emme vielä tiedä, miksi hän ei ottanut Danusiaa mukaansa. Olisiko tämä ollut sairas?
– Älä puhu mitään! Minua harmittaa, ettei Danusia ole täällä. Jos hän olisi ollut sairas, niin ei Jurand olisi lähtenyt matkalle.
– Se on totta, – myönsi Zbyszko.
He menivät Jurandin luo. Huoneessa oli kuuma kuin saunassa ja hyvin valoisaa, sillä suuri tuli loimotti liedessä. Pater Wyszoniek valvoi sairaan vieressä, joka makasi kalpeana karhuntaljoihin peitettynä, silmät ummessa ja tukka hiestä takkuisena. Sairaan suu oli auki ja rinta huohotti niin voimakkaasti, että taljatkin liikkuivat hengityksen tahdissa.
– Miten on hänen laitansa? – kysyi ruhtinatar.
– Kaadoin hänen suuhunsa lämmitettyä viiniä, – vastasi Wyszoniek, – ja siksi hän nyt hikoilee.
– Nukkuuko hän?
– Tuskin, koska liikehtii tuolla lailla.
– Olette koettanut puhua hänelle?
– Olen, mutta ennen päivän nousua hän tuskin tulee puhumaan.
– Odotamme siihen saakka, arveli ruhtinatar. Pater Wyszoniek kehoitti häntä menemään levolle, mutta ruhtinatar ei suostunut, sillä hänen pyrkimyksensä kaikissa kristillisissä hyveissä oli kuningatar Jadwiga vainajan esikuva, joten sairaitakin oli vaalittava.
Sitä paitsi ruhtinatar odotti hartaasti tietoja Danusiasta ollen kasvattityttärensä tähden levoton. Hän istuutui sairaan vuoteen viereen, alkoi supattaa rukouksia ja vaipui vähitellen unenhorrokseen.
Zbyszko, joka ei vielä ollut täysissä voimissaan ja joka oli rasittanut itseään liikaa, seurasi ruhtinattaren esimerkkiä, ja pian molemmat nukkuivat niin sikeästi, että vasta linnankappelin aamukellot heidät päivän koittaessa herättivät.
Mutta sama ääni herätti Jurandinkin, joka avasi silmänsä, nousi istumaan ja alkoi silmiään räpäyttäen katsella ympärilleen.
– Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!... Miten on laitanne? – kysyi ruhtinatar.
Mutta Jurand ei nähtävästi ollut vielä täysissä tajuissaan, sillä hän tuijotti ruhtinattareen, ikäänkuin ei olisi tuntenut häntä ja huusi sitten:
– Tänne päin! Tänne päin! Lapioikaa kinosta!...
– Te olette Ciechanowissa, – sanoi ruhtinatar. Jurand rypisti otsaansa ikäänkuin miettien ja sanoi:
– Ciechanowissako?... Tytär odottaa ja... ruhtinaalliset... Danusia! Danusia!...
Sitten Jurand sulki silmänsä ja vaipui päänalukselle. Zbyszko ja ruhtinatar pelästyivät, että hän nyt kuoli, mutta samassa hän taas alkoi hengittää syvään. Hän oli nukahtanut.
Isä Wyszoniek nosti sormen suulleen merkiksi, ettei saisi herättää sairasta, ja kuiskasi sitten:
– Hän tulee luultavasti nukkumaan koko päivän. – Mutta mitä hän oikein sanoi? – kysyi ruhtinatar.
– Sanoi tyttären odottavan Ciechanowissa, – vastasi Zbyszko.
– Hän ei ollut täysin tajuissaan, – selitti pater.
XXVII.
Pater Wyszoniek pelkäsi, että Jurand voisi jäädä tajuttomaksi pitkäksi aikaa, mutta lupasi tiedoittaa ruhtinattarelle ja Zbyszkolle, kun Jurand rupeaa puhumaan. Sitten he poistuivat, ja pater Wyszoniek kävi levolle.
Vasta seuraavana päivänä hiukan ennen keskipäivää Jurand heräsi, ja hän oli täysin tajuissaan. Ruhtinatar ja Zbyszko olivat huoneessa. Jurand nousi istumaan, katsoi läsnäoleviin ja sanoi:
– Armollinen rouva... Hyvä Jumala... olenko minä Ciechanowissa?
– Ja olette nukkunut pyhien yli, – vastasi rouva.
– Minä peityin lumiin. Kuka minut pelasti?
– Tämä ritari: Zbyszko Bogdaniecista. Ehkä muistatte, Krakovassa?...
Jurand katsoi nuorukaiseen terveellä silmällään ja sanoi:
– Muistan... Entä missä Danusia on?
– Hänhän ei tainnut olla mukananne? – kysyi ruhtinatar levottomasti tunnustellen.
– Mitenkäs hän minun kanssani olisi ollut, kun minä juuri hänen luokseen olin tulossa?
Zbyszko ja ruhtinatar vaihtoivat silmäyksiä ikäänkuin sanoakseen, että Jurand ei ollut vielä oikein tajuissaan.
– Koettakaa nyt oikein muistaa, eikö tyttärenne ollut mukana, – sanoi ruhtinatar.
– Tyttäreni? Minun mukanani? – kysyi Jurand ihmetellen.
– Teidän väkenne menehtyi, mutta Danusiaa ei vainajain joukossa ollut. Miksi jätitte hänet Spychowiin?
Jurand toisti vielä, mutta hyvin levottomana:
– Spychowiin? Hänhän on armollisen rouvan eikä minun luona!
– Mutta tehän lähetitte miehenne noutamaan hänet metsästyslinnasta.
– Jumalan nimessä! En ole lähettänyt ketään! – vastasi Jurand.
– Mitä?! – huudahti ruhtinatar kalveten. – Oletteko varma, että ette houraile enää?
– Mitä ihmettä! Missä tyttäreni on? – huusi Jurand. Pater Wyszoniek riensi ulos huoneesta.
– Metsästyslinnaan tuli aseistettu joukkue tuoden kirjeen teiltä, – jatkoi ruhtinatar. – Siinä kirjeessä oli, että olitte loukkaantunut tulipalossa... että olitte melkein sokea ja tahdoitte nähdä tyttärenne... Ne ottivat Danusian mukaansa ja lähtivät...
– Surullista! – huusi Jurand. – Mutta Spychowissa ei ole ollut tulipaloa, enkä minä ole lähettänyt noutamaan tytärtäni.
Pater Wyszoniek palasi kirje kädessä ojentaen sen Jurandille.
– Eikö tämä ole teidän pappinne käsialaa? – kysyi hän.
– Sitä en tiedä.
– Entä sinetti?
– Se on minun. Mitä kirjeessä on?
Pater Wyszoniek luki sen. Jurand kuunteli kouraillen tukkaansa ja sanoi:
– Kirje ei ole minun!... sinetti on väärennetty!... Voi minua! Ne roistot ryöstivät lapseni!
– Kutka?
– Ristiritarit!
– Meidän on ilmoitettava ruhtinaalle! Lähettäköön lähettiläitä suurmestarin luo! – huudahti ruhtinatar. – Hyvä Jumala, pelasta, auta lasta!...
Ja ruhtinatar riensi huoneesta. Jurand nousi vuoteestaan ja alkoi kuumeisesti pukea kookasta vartaloaan. Zbyszko istui kuin kivettynyt.
– Mistä tiedätte, että ristiritarit hänet ryöstivät? – kysyi Wyszoniek.
– Olen niin varma siitä, että vannon.
– Odottakaas!... Todellakin! He saapuivat metsästyslinnaan valittamaan teidän tekojanne... ja tahtoivat kostaa teille...
– He juuri ryöstivät Danusian! – huusi Zbyszko yht'äkkiä.
Sen sanottuaan hän syöksyi ulos ja suoraa päätä talliin, jossa antoi käskyn valjastaa ja satuloida hevoset. Hän ei tiennyt itsekään, miksi niin teki. Sen hän vain ymmärsi, että Danusia oli heti pelastettava ja että sitä varten oli lähdettävä Preussiin, jossa nuori vaimo oli temmattava vihollisten käsistä.
Sitten hän palasi huoneeseen sanoakseen Jurandille, että aseet ja hevoset olivat kohta valmiina, sillä hän oli varma, että Jurand lähtee hänen kanssaan. Hänen sydämensä oli täynnä vihaa, tuskaa ja sääliä, mutta hän toivoi kuitenkin parasta ja arveli julman Jurandin kanssa yhdessä voivansa hyökätä vaikka ristiritarikunnan koko armeijan kimppuun, jos tarvittaisiin.
Huoneessa oli paitsi Jurandia, isä Wyszoniekia ja ruhtinatarta, myös itse ruhtinas, herra de Lorche ja vanha Dlugolasin ritari, jonka ruhtinas oli heti kutsunut luokseen, sillä ritari oli viisas mies ja tunsi erittäin hyvin ristiritarit, hän kun oli ollut heidän vankinaan monet vuodet.
– Nyt on toimittava järkevästi, jottemme kiihoittaisi ja siten ehkä aiheuttaisi tytön turmiota, – sanoi Dlugolasin ritari. – Ensin on valitettava asiasta suurmestarille, ja jos teidän ruhtinaallinen korkeutenne suostuu laittamaan hänelle kirjelmän, niin minä kyllä toimitan sen perille.
– Kyllä suostun, – vastasi ruhtinas. – Minä en anna lapsen menehtyä, niin totta kuin Jumala ja pyhä risti minua auttaa. Suurmestari pelkää sotaa Puolan kuninkaan kanssa ja tahtoo olla hyvissä väleissä veljeni Semekin ja minun kanssani... Hänen tahdostaan ei Danusia ole ryöstetty, ja hän tulee kyllä vaatimaan luovuttamista viipymättä.
– Mutta jos ryöstö sittenkin on tapahtunut suurmestarin käskystä? – epäili pater Wyszoniek.
– Vaikka hän onkin ristiritari, niin hän on sentään rehellinen, – vastasi ruhtinas. – Kuten sanottu, hän haluaa pysyä kanssani ystävänä... Jagielloa hän ei myöskään uskalla suututtaa... He ovat vahingoittaneet meitä usein ja pahasti, mutta nyt he alkavat käsittää, että jos me masovialaiset autamme Jagielloa, niin huonosti heidän käy...
Mutta Dlugolasin herra sanoi:
– Ristiritarit eivät tee mitään ilmaiseksi. Minä käsitän asian niin, että jos he ryöstivät tytön, he tekivät sen siksi, että saisivat miekan lyödyksi Jurandin kädestä ja sitten joko suuren lunastussumman tai vankinsa vaihdetuksi.
Ja hän kääntyi Jurandin puoleen kysyen:
– Mitä vankeja teillä on nykyään?
– De Bregow, – vastasi Jurand.
– Onko hän huomattava henkilö?
– Nähtävästi.
Herra de Lorche, joka kuuli nimen de Bregow, alkoi kysellä asiaa ja sanoi sitten:
– Herra de Bregow on sukua kreivi Geldernille, ristiritarikunnan suurelle suosijalle.
– Niin on, – sanoi Dlugolas käännettyään sanat läsnäolijoille. – Ja de Bregowit ovat olleet erittäin huomatuissa ritarikunnan viroissa.
– No sen vuoksi Danveld ja de Löwe aina vain vaativat minulta de Bregowin vapauttamista, – sanoi ruhtinas. – Niin totta kuin Jumala on taivaassa, niin he ryöstivät tytön saadakseen vaihdetuksi de Bregowin vapaaksi.
– Kyllä kai he vaihtavatkin hänet vapaaksi, – sanoi pater Wyszoniek.
– Mutta tärkeätä olisi tietää, missä tyttö nyt on, – sanoi Dlugolas, – sillä otaksukaamme, että suurmestari kysyy, kenelle hänen on annettava vapauttamiskäsky, niin mitä vastaamme?
– Missä tyttö on? – toisti Jurand synkästi. – Ei ainakaan rajan läheisyydessä, josta hänet voitaisiin siepata, vaan kauempana meren puolella.
– Olkoon missä hyvänsä, – sanoi Zbyszko, – kyllä me hänet vapautamme.
Mutta ruhtinas kiivastui asiaa lähemmin ajatellessaan:
– Minun linnastani roistot ryöstivät tytön, ja se on mitä suurin loukkaus minua kohtaan, mutta minä en sitä ikänä unohda. Nyt olen saanut tarpeekseni heidän petoksistaan ja hyökkäyksistään! Parempia naapureja olisivat suden pennutkin! Suurmestarin on rangaistava mokomia komttuureja, toimitettava tyttö minulle ja lähetettävä luokseni lähettiläitä pyytämään anteeksi. Muuten annan sotakutsun kiertää!
Hän löi nyrkillään pöytään ja lisäsi:
– Veljeni Plockissa, Witold ja kuningas Jagiello yhtyvät minuun. Nyt olen kärsinyt aivan tarpeeksi. Pyhimyskin olisi menettänyt kärsivällisyytensä!
Läsnäolijat seisoivat hiljaa ja odottivat kuvastumisen ohimenoa. Anna Danuta lohduttautui sillä, että ruhtinas oli ottanut asian omakseen ja tulisi nyt hellittämättömällä tarmolla viemään tahtonsa perille.
Pater Wyszoniek alkoi nyt puhua:
– Ennen vanhaan ristiritarien veljeskunnassa vallitsi ankara kuri, eikä yksikään komttuuri uskaltanut toimia ilman suurmestarin ja kapitulin lupaa. Sen vuoksi Jumala siunasi heille niin laajat maat, että tuskin millään muulla maallisella vallalla oli sellaisia. Mutta nyt ei heissä ole kuuliaisuutta, rehellisyyttä, kunniantuntoa eikä uskoa, vaan ovat saaliinhimoisia ja ilkeitä kuin sudet. Mitä he välittäisivät suurmestarin tai kapitulin määräyksistä, kun eivät edes Jumalan käskyjä kuuntele? Jokainen istuu omassa linnassaan kuin itsenäinen ruhtinas valmiina auttamaan toista pahuudessa. Me valitamme suurmestarille, mutta he kieltävät kaiken syyllisyytensä. Jos suurmestari käskee heitä luovuttamaan tytön, niin he yksinkertaisesti eivät luovuta, vaan sanovat: "Ei hän ole meillä. Me emme ole tyttöä ryöstäneet." Jos suurmestari käskee heitä vannomaan puhuvansa totta, niin he vannovat. Mitä meidän on siis tehtävä?
– Mitä tehtävä? – sanoi Dlugolasin herra. – Ensinnäkin on Jurandin ajettava kotiin. Jos he ovat ryöstäneet tytön saadakseen lunastusrahoja tai de Bregowin vaihdetuksi vapaaksi, niin he antavat asiasta tiedon Jurandille eivätkä kenellekään muulle.
– Ne, jotka tulivat metsästyslinnaan, ovat tytön ryöstäneet, – vakuutti pater.
– Siinä tapauksessa suurmestari vie heidät oikeuteen tai käskee käymään kaksintaisteluun Jurandin kanssa.
– Ensin minun kanssani, – huusi Zbyszko, – sillä minä olen heidät jo haastanut otteluun!
Jurand otti kätensä kasvoiltaan ja kysyi:
– Kutka olivat metsästyslinnassa?
– Danveld, vanha de Löwe ja kaksi veljeä: Gottfried ja Rotgier, – vastasi pater Wyszoniek. – He valittivat kovasti teitä ja tahtoivat ruhtinasta antamaan käskyn de Bregowin vapauttamiseksi. Mutta ruhtinas, kuultuaan de Fourcylta, että saksalaiset ensin hyökkäsivät teidän kimppuunne, suuttui ja antoi heidän palata tyhjin toimin.
– Ajakaa Spychowiin, – sanoi ruhtinas, – sillä siellä he antavat kuulla itsestään. He eivät ole sitä tehneet tähän mennessä, sillä tämän nuoren ritarin asemies väänsi Danveldin käden murskaksi antaessaan Zbyszkon haasteen. Ajakaa Spychowiin ja tiedoittakaa, kun olette jotakin kuullut. He antavat tytön de Bregowia vastaan, mutta minä en luovu kostosta, sillä he ovat häpäisseet minua ryöstämällä hänet linnastani. Viha alkoi taas kiehua ruhtinaan rinnassa, ja hän lisäsi:
– He ovat puhaltaneet tuleen yhtenään, mutta kyllä he vielä kuononsa polttavat.
– Mutta he kieltävät syyllisyytensä! – toisti Wyszoniek.
– Kun he ovat Jurandille antaneet tiedon, että tyttö on heidän luonaan, he eivät voi kieltää syyllisyyttään, – vastasi Mikolaj Dlugolas hiukan kärsimättömästi. – Luulen, että he ovat vieneet hänet merelle päin, kuten Jurand huomautti, mutta kun tulee todistetuksi, että ovat syyllisiä, he eivät voi suurmestarille valehdella. Jurand alkoi toistaa omituisella, melkeinpä peloittavalla äänellä:
– Danveld, Löwe, Gottfried ja Rotgier...
Mikolaj Dlugolas neuvoi vielä lähettämään muutamia kokeneita ja luotettavia miehiä Preussiin ottamaan Ortelsburgissa ja Insburgissa selkoa, oliko Jurandowna siellä vai muualla. Sitten ruhtinas otti sauvansa ja poistui antamaan käskyjä. Ruhtinatar tahtoi lohduttaa Jurandia ja kysyi:
– Miten on nyt terveytenne laita?
Jurand ensin vaikeni, ikäänkuin ei olisi kuullut kysymystä, mutta sanoi sitten äkkiä:
– On kuin joku olisi repinyt vanhan haavan auki.
– Luottakaa Jumalaan. Danusia tulee takaisin, kun luovutatte heille de Bregowin.
– En säästäisi nyt omaa vertanikaan.
Ruhtinatar harkitsi, olisiko nyt heti kerrottava Danusian vihkimisestä, mutta ei tahtonut laskea uutta taakkaa muutenkin onnettoman Jurandin hartioille. Sitä paitsi jonkinlainen pelon tunne pidätti. "Kertokoon Zbyszko sopivan tilaisuuden tullen, kun he yhdessä tulevat Danusiaa etsimään, ajatteli ruhtinatar, sillä tämä tieto voisi hämmentää hänen järkensä." Ja niinpä ruhtinatar alkoi puhua muista asioista:
– Te ette saa syyttää meitä, sillä aseistettu miehistö oli teidän väreissänne ja toi sinetillänne varustetun kirjeen, jossa kerrottiin teidän sairaudestanne ja mahdollisesta näön menettämisestänne, jota ennen tahdoitte nähdä lapsenne. Kuinka olisimme voineet vastustaa isän pyyntöä?
– Minä en syytä ketään, armollinen rouva, – vastasi Jurand.
– Ja tietäkää, että Jumala kyllä antaa hänet takaisin, sillä hänen silmänsä valvoo tyttöä. Jumala pelastaa, kuten viimeksi metsästysretkellä, jolloin vihainen metsähärkä hyökkäsi meitä kohti, mutta Zbyszko suojeli meitä pannen oman henkensä vaaralle alttiiksi. Mutta Danusian ja minut hän pelasti, josta syystä ruhtinas antoi hänelle vyön ja kannukset. Minä luulin, että Danusia olisi nyt tullut kanssanne tänne ja että olisin taas saanut nähdä rakastettavan tyttärenne, mutta...
Ruhtinattaren ääni alkoi väristä ja kyynelet tipahdella silmistä. Samassa Jurandin epätoivo sai ylivallan ja puhkesi kuin voimakas myrsky ilmoille. Mies tarttui molemmin käsin pitkään tukkaansa ja alkoi jyskyttää päätään seinähirteen valittaen käheällä äänellä.
Mutta samassa juoksi Zbyszko sisään, tarttui Jurandia hartioihin ja huusi:
– Nyt lähdemme matkalle! Suoraa päätä Spychowiin!
XXVIII.
– Kenenkä miehiä nuo ovat? – kysyi Jurand yht'äkkiä Radzanowin seuduilla ikäänkuin unesta heräten.
– Minun, – vastasi Zbyszko.
– Ovatko kaikki minun mieheni menneet?
– Kuolleina näin kaikki Niedzborzissa.
– Poissa ovat siis vanhat aseveikkoni!
Zbyszko ei jatkanut keskustelua, ja vaieten he ajoivat eteenpäin aika vauhtia, sillä he tahtoivat saapua Spychowiin mahdollisimman pian. Tiet olivat tasaantuneet, ja matka sujui.
Illan tullen Jurand alkoi puhella tiedustellen niitä ristiritarikunnan veljiä, jotka olivat olleet metsästyslinnassa, ja Zbyszko kertoi hänelle kaikki – mitä valittivat, miten lähtivät, herra de Fourcyn kuolemasta ja hänen tshekkiläisen asemiehensä menettelystä, jolloin hän henkensä pelastaen mursi Danveldin käsivarren. Kertoessaan hän yht'äkkiä muisti sen naisen, jonka Danveld oli lähettänyt tuomaan palsamia. Seuraavalla levähdyspaikalla Zbyszko alkoi miehiltään tiedustella samaa naista, mutta kukaan ei tiennyt naisesta sen enempää kertoa. Muisteltiin, että tuo salaperäinen palsamin tuoja oli lähtenyt joko Danusian viejäin mukana tai heti niiden jälkeen. Nyt Zbyszko oli huomaavinaan, että tuo nainen oli lähetetty metsästyslinnaan etukäteen katsomaan, oliko Jurand mahdollisesti siellä ja myönteisessä tapauksessa varoittamaan niitä miehiä, jotka tulivat Danusiaa noutamaan. Miehet olisivat luultavasti silloin sanoneet olevansa jonkun muun kuin Jurandin lähettämiä ja esittäneet tarkoitukseen sopivan toisen kirjeen. Kaikki näytti olevan suunniteltu pirullisen viekkaasti, ja nuori ritari, joka tunsi ristiritarit vain kentältä, alkoi oivaltaa, että nyrkki ei riitä, vaan tarvitaan myös päätä. Tämä ajatus oli hänestä vastenmielinen, sillä hänen tavaton tuskansa oli ottanut lähinnä taistelua ja verta janoavan kostomuodon. Danusian vapauttaminen oli hänestä ensin näyttänyt vain sarjalta kaksintaisteluja. Nyt hän ymmärsi, että kostonhalu ja päitten halkominen oli kytkettävä kahleeseen kuin karhu ja että oli etsittävä aivan uusia keinoja Danusian vapauttamiseksi. Zbyszko valitteli, ettei Macko ollut nyt auttamassa, sillä setä oli yhtä ovela kuin urhoollinen. Nuori ritari päätti lähettää Sanderuksen Spychowista Ortelsburgiin ottamaan selkoa siitä salaperäisestä naisesta ja tämän kautta Danusian kohtalosta. Hän arveli, että jos Sanderus pettäisi hänet, niin siitä ei olisi suurta vahinkoa, mutta päinvastaisessa tapauksessa anekauppias voisi olla hänelle suureksi hyödyksi, sillä hänen ammattinsa avasi hänelle mahdollisuuden päästä kaikkialle.
Zbyszkon olisi tehnyt mieli neuvotella näistä asioista Jurandin kanssa, mutta hän lykkäsi ne kuitenkin perilletuloon, varsinkin kun yö oli tullut ja Jurand näytti nukahtaneen korkeaan satulaansa. Mutta Jurandin päätä painoi enemmän murhe kuin uni, ja hänen mielessään taisi risteillä kauheita ajatuksia, koska hän kotvan kuluttua virkkoi:
– Parempi olisi ollut kuolla Niedzborzissa asetovereiden tavalla! Sinäkö minut lumesta kaivoit esille?
– Minä ja muut.
– Ja metsästysretkellä pelastit kuulemma lapseni?
– Mitenkäs sitten?...
– Ja nyt autat minua?
Zbyszkon koko olemuksen läpi kulki samassa sellainen rakkauden ja vihan aalto, että hän kohottautui satulassaan ja sanoi hammasta purren:
– Vaikka minun täytyisi hampaillani murtaa auki preussilaiset lukot, niin kyllä minä Danusian otan käsiini!
Seurasi hetken hiljaisuus. Zbyszkon sanat olivat luultavasti herättäneet vastakaikua Jurandin kostonhaluisessa luonteessa, koska hän alkoi purra hammasta ja murista:
– Danveld, Löwe, Rotgier ja Gottfried!
Ja Jurand ajatteli, että jos ryöstäjät vaativat Bregowin luovuttamista, niin hän luovuttaa, tai jos he vaativat lunastussummaa, niin hän maksaa ja antaa vaikka koko Spychowin mennä, mutta se, joka hänen ainoalle lapselleen tekee pahaa, on kuoleman oma!
Koko yönä ei uni ummistanut heidän silmiään edes hetkeksikään. Aamulla heidän kasvonsa olivat niin muuttuneet, että he tuskin tunsivat toisiaan. Jurand ihmetteli Zbyszkon surua ja sisua ja sanoi:
– Danusia heitti huntunsa sinun päällesi ja pelasti kuolemasta, mutta sinä rakastat häntä myös? Eikö niin?
Zbyszko katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi melkein uhmaten:
– Danusia on vaimoni.
Jurand pysäytti hevosensa ja alkoi hämmästyneenä tuijottaa Zbyszkoon.
– Mitä sanot? – kysyi hän.
– Sanon, että hän on vaimoni ja minä hänen miehensä.
Spychowin vanha ritari peitti kasvot hihallaan, ikäänkuin olisi suojannut silmiään kirkkaalta salamalta, mutta ei puhunut mitään. Sitten hän kannusti hevostaan ja ajoi joukon eteen yhä vaieten.
XXIX.
Mutta Zbyszko ajoi hänen jäljessään kärsimättömänä ja ajatteli: "Minä tahdon, että hän purkaa vihansa eikä harmittele sitten enää". Nuori ritari ajoi Jurandin viereen, kosketti jalustimellaan toisen jalustinta ja sanoi:
– Kuulkaahan, miten asian laita oikein on. Mitä Danusia teki hyväkseni Krakovassa, sen te tiedätte, mutta sitä te ette tiedä, että Bogdaniecissa minulle olisi kaikin mokomin naitettu Zgorzelicen omistajan Zychin tytär Jagienka. Minun setäni Macko sitä tahtoi, tytön isä tahtoi ja muuan sukulainen apotti, aika rikas, tahtoi... Mutta mitäpä siitä?... vaikka tyttö oli oikein kunnollinen, kaunis ja rikaskin. Kun en suostunut, niin en suostunut. Jagienkaa tuli sääli, mutta Danusiaa rakastan; ja siksi ajoin hänen luokseen Masoviaan, sillä en voinut elää ilman häntä. Muistelkaa, kuinka kerran itse rakastitte, niin ette minua ihmettele.
Zbyszko keskeytti odottaen Jurandilta jotakin vastaukseksi, mutta kun mitään ei kuulunut, hän jatkoi:
– Metsästyslinnassa ollessamme minä Jumalan armosta pelastin ruhtinattaren ja Danusian metsähärän syöstessä heitä kohti. Ja ruhtinatar sanoi heti: "Nyt Jurand ei voi enää vastustaa avioliittoa, sillä mitenkä hän muutenkaan voisi palkita sellaista urotyötä?" Mutta minulla ei silloin ollut aikomustakaan ottaa tyttöä ilman teidän isällistä suostumustanne. Enkä minä olisi voinutkaan, sillä raivoava peto piteli minua niin pahasti, että olin kuolla. Mutta sitten tulivat ne miehet noutamaan Danusiaa muka Spychowiin, enkä minä ollut vielä noussut sairasvuoteeltani. Ajattelin, etten koskaan enää saisi nähdä häntä, sillä luulin, että naitatte hänet Spychowissa jollekin. Tehän olitte Krakovassa minua vastaan... Minä pelkäsin kuolevani. Hyvä Jumala, minkälainen se yö oli! Yhtä kärsimystä ja tuskaa! Luulin, että kun Danusia on lähtenyt, niin ei aurinko enää koskaan paista. Ymmärrättehän mitä on rakastaa ja kärsiä...
Pidätetyt kyynelet värisyttivät Zbyszkon ääntä, mutta urhoollinen mieli vei voiton, ja hän jatkoi:
– Ne miehet tulivat illalla ja olisivat lähteneet heti Danusian kanssa takaisin, mutta ruhtinatar käski odottamaan seuraavaan aamuun. Silloin Jumala antoi minulle sen ajatuksen, että minä rukoilisin ruhtinatarta antamaan Danusian minulle. On muistettava, että minä olin jäävä yksin sairastamaan ja ehkä kuolemaan, sillä ruhtinas oli jo seurueineen lähtenyt. Silloin ei ollut aikaa pyytää teiltä suostumusta eikä ruhtinattarella ollut kenen kanssa neuvotella. Mutta vihdoin hän suostui ja pater Wyszoniek vihki meidät... Jumalan voima on Jumalan laki...
– Ja Jumalan rangaistus, – keskeytti Jurand synkästi.
– Mitenkä se voisi olla mikään rangaistus, – kysyi Zbyszko, – sillä he olivat tulleet noutamaan ennen vihkimistä ja veivät tytön joka tapauksessa.
Mutta Jurand ei vastannut mitään, vaan ajoi itseensä sulautuneena ja niin synkkänä, että Zbyszkoa melkein peloitti. Ensin nuoresta ritarista oli tuntunut helpommalta, kuten aina, kun saa jonkin painostavan salaisuuden tunnustetuksi, mutta nyt hän alkoi tuntea vanhan ritarin vihan vain karaistuneen ja että he tulisivat olemaan toisilleen vieraita ja vihamielisiä.
Hänen mielialansa oli tavattoman painostava. Tuskin hän oli Bogdaniecista lähdön jälkeen näin raskasta hetkeä elänyt. Tuntui siltä, että Jurandia oli aivan mahdoton lepyttää ja että Danusian pelastaminen oli vielä toivottomampaa. Kaikki näytti menetetyltä ja tulevaisuus tuovan vain onnettomuutta ja kärsimyksiä. Mutta painostavaa mielialaa ei kestänyt kauan, sillä luonteensa mukaisesti se muuttui vihaksi ja taistelunhaluksi. "Hän ei tahdo sopia, – ajatteli Zbyszko Jurandista, – siis jatkukoon erimielisyys ja tulkoon mitä hyvänsä!" Ja nuori ritari olisi ollut valmis otteluun vaikka heti ja itse Jurandin kanssa.
He saapuivat majataloon, jossa Jurand tapansa mukaan antoi hevosten ja miesten levätä. Siellä hän pian jäi Zbyszkon kanssa kahden pieneen sivuhuoneeseen, jossa hän yht'äkkiä kysyi nuorelta ritarilta tuimasti tämän silmiin katsoen:
– Siis Danusian tähden olet lähtenyt tänne?
– Luuletteko, että kieltäisin? – vastasi Zbyszko lyhyesti ja valmiina uhmaamaan vihaa vihalla.
Mutta vanhan ritarin silmissä ei nyt leimahtanutkaan viha, vaan rajaton suru niistä kuvastui.
– Ja sinä olet pelastanut lapseni? – kysyi Jurand hetken kuluttua. – Ja minutkin?...
Zbyszko katsoi mieheen hämmästyneenä luullen tämän mielen vikaantuneen, kun mies kysyi aivan samaa kuin äskettäin, ja sanoi:
– Istuutukaa, sillä olette vielä heikko.
Mutta Jurand laski molemmat kätensä Zbyszkon olkapäille, veti luokseen ja painoi lujasti rintaansa vasten. Kun nuori ritari oli havahtunut ensi hämmästyksestään, niin hänkin kiersi käsivartensa toisen ympäri, ja niin he syleilivät toisiaan kauan, sillä yhteinen suru ja yhteinen onnettomuus yhdisti heidät. Vihdoin Zbyszko sanoi kyynelsilmin:
– Nyt te siis ette ole enää minua vastaan?
– Olin vastaan, kun olin luvannut hänet Jumalalle, – vastasi Jurand.
– Jumalalle annoitte hänet ja Jumala minulle.
– Ehkä se oli Hänen tahtonsa, – sanoi Jurand. – Mutta nyt on Jumalan armo ja apu tarpeen.
– Ketä Jumala auttaisi, jollei isää, joka etsii lastaan, ja miestä, joka etsii vaimoaan? Rosvoja Jumala ei ainakaan auta!
– Mutta tyttäreni ryöstivät kuitenkin, – vastasi Jurand.
– Antakaa heille de Bregow.
– Annan kaikki mitä haluavat.
Mutta ajatuksen sattuessa ristiritareihin näytti vanha viha taas leimahtavan, koska hän hetken kuluttua lisäsi hammasta purren:
– Ja päälle päätteeksi annan mitä eivät halua.
– Minäkin olen vannonut kostavani heille, – sanoi Zbyszko. – Mutta nyt on meidän riennettävä Spychowiin.
Kun hevoset olivat syöneet ruoka-annoksensa ja miehet levähtäneet ja lämmitelleet jäseniään, lähdettiin eteenpäin, vaikka ulkona oli jo pimeä. Matkaa oli jäljellä vielä paljon, Ja pakkanen tiukkeni yöksi. Sen vuoksi Jurand ja Zbyszko, jotka eivät olleet vielä täysissä voimissaan, asettuivat rekeen vierekkäin. Matkalla Zbyszko kertoi sedästään Mackosta, Jota hän nyt kovasti kaipasi, että hän oli urhoollinen jos ovelakin ja olisi nyt ollut täällä tarpeen sellaisia vihollisia vasaan, joihin urhoollisuus yksinään ei pysty. Sitten hän kääntyi Jurandiin päin kysyen:
– Entä oletteko te viekas?... Minä puolestani en ole lainkaan.
– En minäkään, – vastasi Jurand. – Minä en taistellut heitä vastaan viekkaudella, vaan tällä käsivarrella ja sillä tuskalla, jonka he ovat minulle aiheuttaneet.
– Ymmärrän, – sanoi nuori ritari. – Ymmärrän siksi, että rakastan Danusiaa, jonka he ryöstivät. Kunpa Jumala häntä vain suojelisi...
Hän ei lopettanut lausettaan, sillä pelkkä ajatuskin, että Danusialle tehtäisiin pahaa, sai hänen verensä kuohuksiin. Jonkin aikaa he ajoivat vaieten kuutamoista tietä, kunnes Jurand alkoi jutella ikäänkuin itselleen:
– Jos heillä olisi ollut syytä kostoon, en sanoisi mitään, mutta syytä ei ollut... Minä taistelin heitä vastaan silloin, kun ruhtinaamme lähetti minut asioissa Witoldin luo, mutta silloin olin heille kuin hyvä naapuri... Bartosz Nalencz vangitsi 40 ritaria, jotka hän sulki tyrmään Kozminissa. Ristiritarit ostivat ne vapaiksi maksamalla puoli kuormaa hopeaa. Mutta jos joku saksalainen poikkesi luokseni matkalla ristiritarien luo, niin otin vieraanvaraisesti vastaan kuin ritari ritarin. En ollut muillekaan saksalaisille paha siihen aikaan, kunnes he tekivät sellaisen roistontyön, etten pahimmalle viholliselleni sellaista soisi...
Kauheat muistot alkoivat kuohuttaa hänen mieltään yhä voimakkaammin, hänen äänensä tuntui tukahtuvan ja vasta hetken kuluttua hän sai sanotuksi:
– Yksi ainoa rakas olento minulla oli, viaton kuin karitsa, minulle rakkain koko maailmassa, mutta ristiritarit sitoivat hänet köyteen kuin koiran, kiristivät... ja siihen köyteen hän kalpeni ja kuoli... Ja nyt minun lapseni!... Laupias Jumala!
Hiljaisuus vallitsi, kunnes Zbyszko kohotti katseensa korkeuksiin, katsoi sitten Jurandiin ja kysyi:
– Isä!... Eikö heidän olisi parempi voittaa puolelleen ihmisten rakkaus eikä viha? Miksi he tekevät niin paljon vääryyttä kansoille ja ihmisille?
Jurand levitti kätensä kuin epätoivoisena ja vastasi synkästi:
– Minä en tiedä...
Zbyszko mietti jonkin aikaa omaa kysymystään ja kysyi sitten uudelleen:
– Ihmiset kertovat, että te olette kostanut perusteellisesti?
Jurand oli sillä välin talttunut ja vastasi:
– Niin, kun olin vannonut... Ja olin luvannut Jumalalle, että jos kostoni toteutuu, niin annan ainokaisen lapseni kiitokseksi... Sen vuoksi olin sinua vastaan. Mutta nyt en tiedä, oliko tämä Jumalan tahto ja rangaistus.
– Jumalan tahto se ei missään tapauksessa ollut, – sanoi Zbyszko, – sillä kuten sanoin, ne roistot olisivat ryöstäneet hänet joka tapauksessa, olipa vihkiminen suoritettu tai ei. Jumala otti lahjanne vastaan, mutta antoi Danusian minulle, sillä ilman korkeinta tahtoa meitä ei olisi koskaan yhdistetty.
– Jokainen synti on Jumalan tahtoa vastaan.
– Niin, synti, mutta ei sakramentti, joka on Jumalan asettama.
– Sille ei mahda mitään.
– Ei, Jumalan kiitos! Älkää harmitelko, sillä kukaan ei olisi auttanut teitä niin paljon kuin minä tulen auttamaan. Saattepa nähdä! Me maksamme Danusiasta omalla tavallamme, ja jos yksikin jää henkiin niistä, jotka hänet ryöstivät, niin antakaa minulle, ja saatte nähdä!
Mutta Jurand pudisti päätään.
– Ei, – vastasi hän kolkosti, – yksikään ei jää henkiin... Jonkin aikaa kuului vain hevosten korskuntaa ja kavioitten kapsetta kovettuneella tiellä.
– Kerran yöllä, – jatkoi Jurand, – kuulin kuin seinän läpi äänen, joka sanoi: "Kylliksi kostoa!", mutta se ei ollut vaimovainajani ääni enkä siis totellut.
– Mikähän ääni se oli? – kysyi Zbyszko levottomasti.
– Sitä en tiedä. Spychowissa kuulee usein sellaisia ääniä ja valituksia, sillä monta saksalaista on siellä kuollut kahleissa maanalaiseen vankityrmään.
– Mitä pappi siitä sanoo?
– Sanoo, että lopettaisin jo, mutta en voi. Olen kostanut heille niin kovasti, että he nyt vuorostaan tahtovat kostaa minulle. He väijyvät henkeäni ja koettavat houkutella minut kauemmaksi... Niin nytkin. Majneger ja de Bregow haastoivat minut ensin.
– Oletteko koskaan vaatinut lunastusrahoja?
– En koskaan. Minun vangeistani on de Bregow oleva ensimmäinen, joka hengissä lähtee talosta.
He kääntyivät leveältä maantieltä kapealle sivutielle, jota ajoivat kauan ja paljon hitaammin, sillä se oli täynnä kinoksia.
– Joko me lähestymme Spychowia? – kysyi Zbyszko.
– Kyllä vähitellen, – vastasi Jurand. – Metsää on vielä melkoinen taival, ja sitten alkavat suot, joiden keskessä Spychow sijaitsee... Monta kertaa saksalaiset ovat yrittäneet yllättää minut, mutta huonosti heidän on käynyt ja metsän rannoilla heidän luunsa nyt lahoavat.
– Mutta perille ei ole helppo löytää, – huomautti Zbyszko. – Jos ristiritarit lähettävät kirjeen, niin miten tuojat osaavat kulkea oikeata tietä?
– Kyllä heillä on sellaisia, jotka tuntevat tien.
– Jospa siellä jo olisi sanansaattaja odottamassa! – sanoi Zbyszko.
Tämä toivomus toteutui pikemmin kuin nuori ritari aavistikaan, sillä ajaessaan metsästä aukealle, jolla Spychow sijaitsi, he näkivät kaksi ratsumiestä ja reen, jossa oli kolme tummaa olentoa.
Yö oli verraten valoisa, joten tuo pieni joukko erottui valkoista lunta vasten. Jurandin ja Zbyszkon sydämet alkoivat sykkiä voimakkaammin, sillä kukapa muu nyt olisi matkalla Spychowiin kuin ristiritarien lähetit?
Zbyszko kehoitti ajajaa hoputtamaan hevosta, ja pian he olivat niin lähellä, että edellä kulkevat kuulivat. Molemmat ratsumiehet, jotka nähtävästi valvoivat reessä olevain turvallisuutta, kääntyivät ympäri, ottivat jouset ja huusivat:
– Wer da?
– Saksalaisia! – kuiskasi Jurand Zbyszkolle ja korotti sitten äänensä sanoen: – Täällä on minulla oikeus kysyä ja sinä vastaat! Keitä olette?
– Matkamiehiä.
– Minkälaisia matkamiehiä?
– Pyhiinvaeltajia.
– Mistä?
– Ortelsburgista.
– Samoja! – kuiskasi Jurand.
Molemmat reet ajoivat jo melkein rinnakkain. Silloin ilmestyi heidän eteensä kuusi ratsumiestä. Se oli Spychowin vartio, joka yötä päivää piti silmällä suon halki linnaan johtavaa tietä. Hevosten vieressä juoksi kauhean suuria suden näköisiä koiria. Kun ratsumiehet tunsivat Jurandin, niin he huusivat tervetuloa mutta tuntuivat ihmettelevän isäntänsä pikaista takaisintuloa. Jurand ajatteli kuitenkin etupäässä lähettejä ja kääntyi uudelleen heidän puoleensa kysyen:
– Minne olette matkalla?
– Spychowiin.
– Mitä siellä?
– Sen voimme sanoa ainoastaan Spychowin herralle itselleen.
Jurandin kielellä oli jo sanat: "Minä olen Spychowin herra", mutta hän pidättyi sanomasta huomatessaan, että he eivät kuitenkaan olisi kertoneet asiaansa muiden läsnäollessa. Sen sijaan hän kysyi, oliko heillä kirjettä, mihin he vastasivat olevansa valtuutetut puhumaan suullisesti. Jurand innostui ja käski ajamaan täyttä laukkaa. Zbyszko oli asiasta myös kovin kiinnostunut saadakseen tietää jotakin Danusiasta. Hän hermostui, kun vielä kaksi vartiota hidastutti matkaa, ja tuli kärsimättömäksi, kun nostosiltaa laskettiin vallihaudan yli, jonka takana valleilla kohosi suunnaton hakuli. Vaikka Zbyszko ennen olisi ollut utelias tarkastelemaan, miltä oikein näytti tuo laajalti kuuluisa linna, jonka nimeä mainitessa saksalaiset tekivät ristinmerkin, niin nyt hän ei nähnyt mitään, paitsi ristiritarien lähettejä, joilta hän voisi saada tietää, missä Danusia on ja milloin hän pääsee vapaaksi. Hän ei aavistanut, että häntä hetken kuluttua odotti raskas pettymys.
Paitsi ratsumiehiä ja ajajaa oli Ortelsburgin lähetystössä vielä kaksi henkilöä: sama nainen, joka oli tuonut palsamia metsästyslinnaan, ja nuori pyhiinvaeltaja. Zbyszko ei tuntenut naista, koska ei ollut metsästyslinnassa häntä nähnyt, ja pyhiinvaeltaja herätti myös epäilystä näyttäen valepukuiselta asepojalta. Jurand vei molemmat heti huoneeseen, jossa suuri tuli valaisi hänen peloittavaa ja suurta vartaloaan, kun hän käskevästi kysyi:
– Missä lapsi on?
He pelkäsivät katsellessaan julmaa miestä silmästä silmään. Vaikka pyhiinvaeltaja oli karskin näköinen, hän värisi kuin lehti, ja naisen jalat lonksahtelivat pahasti. Hänen katseensa siirtyi Jurandista Zbyszkoon ja pater Kalebin ajeltuun, kaljuun päälakeen ja sitten takaisin Jurandiin, ikäänkuin kysyen, miksi nuo kaksi siinä olivat.
– Herra, – vastasi nainen vihdoin, – me emme tiedä asiaa, jota kysytte, mutta meidät on lähetetty luoksenne tärkeässä asiassa ja käsketty puhumaan ainoastaan ja yksin teidän kanssanne ilman todistajia.
– Minulla ei ole mitään salattavaa näiltä kahdelta, – vastasi Jurand.
– Mutta meillä on, arvoisa herra, – sanoi nainen. – Jos te käskette heitä jäämään, niin ei meillä ole muuta sanottavaa, kuin että sallinette meidän huomenna lähteä takaisin.
Tottumattomana vastusteluun Jurand oli ensin suuttua, ja hänen kasvoilleen nousi jo vihainen ilme, mutta sitten hän muisti, että Danusia oli kysymyksessä, ja hän hillitsi itsensä. Zbyszko tiesi saavansa myöhemmin kuulla Jurandilta asian ja sanoi:
– Jos niin on, niin lähdemme.
Ja pater Kalebin seuraamana hän poistui huoneesta. Mutta kun hän oli tullut suureen suojaan, jonka seinillä riippui Jurandin vihollisilta ottamia kilpiä ja aseita, riensi hänen tshekkiläinen asemiehensä Glowacz hänen luokseen sanoen:
– Se on sama nainen.
– Mikä nainen?
– Se ristiritarien lähettämä palsamin tuoja. Tunsin hänet heti ja Sanderus myös. Hän on nähtävästi tullut urkkimaan ja tietää varmasti, missä Danusia neiti on.
– Kyllä mekin saamme tietää, – sanoi Zbyszko. – Entä tunnetteko pyhiinvaeltajaa?
– En, – vastasi Sanderus, – mutta älkää ostako häneltä anekirjeitä, sillä hän on petollinen. Jos hänet pantaisiin piinapenkkiin, niin paljon saataisiin tietää.
– Odota! – virkkoi Zbyszko.
Kun ovi oli sulkeutunut Zbyszkon ja pater Kalebin jälkeen, niin kuiskasi sanansaattajanainen heti Jurandille:
– Rosvot ovat vieneet tyttärenne.
– Mutta niillä oli ristit viitoissa.
– Ei, vaan Jumala antoi hurskaiden veljien pelastaa tytön, joka on nyt heidän hallussaan.
– Missä?
– Hurskaan veli Schombergin hoidossa, – vastasi veljeskunnan sisar pannen kätensä ristiin rinnalleen ja painaen nöyrästi päänsä alas.
Jurand kalpeni kuullessaan Witoldin lasten kauhean murhaajan nimen. Hän painui penkille, sulki silmänsä ja alkoi kämmenellään pyyhkiä kylmää hikeä otsaltaan.
Nähdessään tämän pyhiinvaeltaja, joka oli vielä pelon vallassa, nosti kätensä puuskaan, heittäytyi penkille, ojensi säärensä ja katsoi Jurandiin ylimielisesti.
Seurasi pitkä hiljaisuus.
– Ja veli Markwart auttaa veli Schombergia pitämään huolta tytöstä, – lisäsi sisar kotvan kuluttua. – Hoito on hyvä eikä neidille tehdä pahaa.
– Mitä minun on tehtävä, jotta antaisivat lapseni minulle? – kysyi Jurand.
– Nöyrtykää veljeskunnan edessä! – sanoi pyhiinvaeltaja ylpeästi.
Jurand nousi, astui hänen eteensä ja tiuskaisi:
– Suu kiinni!
Pyhiinvaeltaja pelästyi. Hän tiesi, että voisi sanoa jotakin sellaista, mikä masentaisi Jurandin, mutta pelkäsi, että jotakin kauheata voisi tapahtua, ennen kuin hän edes ennättäisi puhua. Siksi hän vaikeni tuijottaen silmät pelosta suurina Spychowin herran julmistuneisiin kasvoihin ja istuen aivan liikkumatta, mutta leuka tutisten.
Jurand kääntyi veljeskunnan sisaren puoleen kysyen:
– Onko teillä kirjettä?
– Ei ole. Meitä on käsketty esittämään asiamme suullisesti.
– Puhukaa siis!
Ja sisar sanoi vielä kerran, ikäänkuin hän olisi tahtonut painaa Jurandin mieleen:
– Veli Schomberg ja veli Markwart huolehtivat neidistä. Hillitkää siis vihanne... Mitään pahaa hänelle ei tule tapahtumaan, sillä vaikka te olette monien vuosien kuluessa tehnyt veljeskunnalle vääryyttä, niin siitä huolimatta veljet palkitsevat pahan hyvällä, jos suostutte täyttämään heidän oikeutetut vaatimuksensa.
– Mitä he vaativat?
– Herra de Bregow on vapautettava. Jurand huoahti syvään kuin helpotuksesta.
– Minä vapautan hänet, – vastasi hän.
– Ja myöskin muut vangit Spychowissa.
– Majnegerin ja de Bregowin kaksi asemiestä ja muutamia hevosmiehiä.
– Heidät on myös vapautettava ja korvattava kotimatka. – Jumala varjelkoon minua käymästä kauppaa omasta lapsestani.
– Tätä hurskaat veljet kyllä odottavat teiltä, – sanoi nainen, – mutta ei siinä kaikki, mitä minua käskettiin kertomaan. Teidän tyttärenne ryöstivät luultavasti maantierosvot ja luultavasti siksi, että saisivat teiltä suuren lunastussumman... Mutta Jumala salli veljesten saada hänet käsiinsä, ja nyt he tahtovat vain vieraansa vapauttamista. Veljet tietävät, kuten tekin, mikä viha tässä maassa vallitsee heitä vastaan ja kuinka väärin heidän parhaimmatkin tekonsa tuomitaan. Sen vuoksi veljet ovat varmat siitä, että jos täällä saadaan tietää tyttärenne olevan heidän luonaan, niin heti alettaisiin epäillä heidän ryöstäneen hänet, joten pahat puheet ja valitukset tulisivat olemaan heidän hyvän työnsä palkkana. Sillä tavalla ovat ilkeät ihmiset täällä ennenkin heitä palkinneet, josta syystä hurskaan veljeskunnan maine on paljon kärsinyt, ja sen tähden he asettavat lisäksi sen ehdon, että te tämän maan ruhtinaalle ja kaikille ritareille selitätte – kuten totta onkin – etteivät ristiritarit, vaan rosvot ryöstivät tyttärenne ja että te rosvoilta ostitte hänet vapaaksi.
– Totta on, – vakuutti Jurand, – että rosvot ovat ryöstäneet lapseni ja että rosvoilta minun täytyy hänet ostaa vapaaksi...
– Kenellekään ette saa toisin sanoa, sillä jos yksikin saisi tietää, että neuvottelette veljeskunnan kanssa tai jos yksikin valitus tehdään suurmestarille tai kapitulille, niin voisi siitä koitua ristiritarien veljeskunnalle vaikeuksia.
Jurandin kasvot näyttivät levottomilta. Ensin hänestä tuntui luonnolliselta, että komttuurit vaativat vaitiololupausta vastuun pelosta, mutta nyt hänessä alkoi herätä epäilys, että heillä saattoi olla muutakin syytä siihen. Kun Jurand ei kuitenkaan käsittänyt, mikä se voisi olla, hän alkoi pelätä, vaikkei vaara koskenut häntä, vaan lähimmäistä ja rakkainta.
Hän päätti ruveta tutkistelemaan veljeskunnan sisarta.
– Komttuurit tahtovat salata asian, – sanoi hän, – mutta millä tavalla se voidaan pitää salassa, jos minä vaihdan de Bregowin ja muut vangit lastani vastaan? – Sanokaa ottaneenne de Bregowista lunastusmaksun, jolla maksoitte rosvoille.
– Ihmiset eivät sitä uskoisi, sillä minä en ole koskaan ottanut lunastusmaksuja, – vastasi Jurand synkästi.
– Mutta lapsenne ei ole milloinkaan ennen ollut kysymyksessä, – kuiskasi kätyri kähein äänin.
Seurasi taas hiljaisuus. Sen keskeytti sitten pyhiinvaeltaja, joka sillä välin oli rohkaistunut, ja arveli, että Jurandin tulisi paremmin hillitä itseään.
– Sellainen on veljien Schombergin ja Markwartin tahto. Veljeskunnan kätyrisisar jatkoi:
– Teidän tulee siis sanoa, että tämä pyhiinvaeltaja, joka tuli kanssani, toi teille lunastusmaksun, ja me lähdemme täältä vieden herra de Bregowin ja muut vangit mukanamme.
– Mitä? – sanoi Jurand kulmakarvojaan rypistellen. – Luuletteko ehkä, että minä päästän vangit vapaiksi ennenkuin jätätte lapseni takaisin?
– Vielä on mahdollisuus. Voitte itse ajaa Ortelsburgiin noutamaan tytärtänne.
– Minäkö Ortelsburgiin?
– Niin, sillä jos hänet taas ryöstettäisiin matkalla, niin täkäläiset ihmiset huutaisivat syyn hurskaiden veljiemme niskoille, ja sen tähden he jättäisivät tyttärenne mieluimmin omiin käsiinne.
– Mutta kuka vastaa siitä, että minä palaan, kun itse ryömin suden kitaan?
– Veljeskunnan kunnia, oikeudentunto ja hurskaus.
Jurand alkoi kävellä huoneessaan. Hän aavisteli jo, että petos oli kysymyksessä, mutta tunsi samalla, että ristiritarit voivat sanella millaisia ehtoja hyvänsä, kun hän oli voimaton heidän suhteensa.
Mutta nähtävästi hänen mieleensä juolahti jokin keino, koska hän pysähtyi ja sanoi naiselle:
– Hyvä on. Minä ajan Ortelsburgiin. Te ja tuo mies, jolla on pyhiinvaeltajan asu, jäätte tänne siksi, kun tulen takaisin, minkä jälkeen saatte lähteä täältä de Bregowin ja maiden vankien kanssa.
– Te ette luota veljeskuntaan, – sanoi pyhiinvaeltaja. – Kuinka he voisivat siinä tapauksessa luottaa siihen, että te palattuanne päästätte meidät ja Bregowin vapaiksi?
Jurand kalpeni kiukusta, ja näytti jo siltä, että hän tarttuu pyhiinvaeltajaa niskaan ja paiskaa hänet lattiaan, mutta hän hillitsi kuitenkin vihansa, henkäisi syvään ja sanoi painostaen sanojaan:
– Kuka lienetkin, älä koettele kärsivällisyyttäni liiaksi. Pyhiinvaeltaja kääntyi sisareen päin sanoen:
– Sanokaa nyt, mitä on käsketty.
– Veljet lähettävät teille sellaisen tervehdyksen, että sanomatta kenellekään sanaakaan lähdette Ortelsburgiin herra Bregowin ja muiden vankien kanssa.
Jurandin olkapäät vetäytyivät taaksepäin ja sormet koukistuivat kuin petolinnun kynnet. Hän virkkoi vihaisesti:
– Eivätkö veljenne lähettäneet sellaisia terveisiä, että minä täällä Spychowissa löisin teidät ja Bregowin mäsäksi?
– Tyttärenne on veljien Schombergin ja Markwartin hallussa, – vastasi sisar painostaen sanojaan.
– Rosvoja, murhamiehiä, pyöveleitä! – huusi Jurand.
– Jotka osaavat kostaa, jos tarvitaan, ja jotka sanoivat lähtiessään meille näin: "Jollei hän täytä kaikkia käskyjämme, saakoon tyttärensä saman kohtalon kuin Witoldin surmatut lapset". Valitkaa!
– Ja muistakaa, että olette komttuurien vallassa, – lisäsi pyhiinvaeltaja. – He eivät tahdo teille vääryyttä, ja Ortelsburgin komttuuri nimenomaan lupasi kunniasanansa, että saatte vapaasti lähteä hänen linnastaan. Mutta he tahtovat, että te kaiken sen pahan tähden, jota olette heille tehnyt, polvistutte ristiritarin valkoisen viitan eteen ja pyydätte armoa voittajilta. He tahtovat antaa teille anteeksi, mutta taivuttaa ensin teidän ylpeän päänne. Olette huutanut heitä pettureiksi ja uskonrikkojiksi ja siksi he tahtovat, että teidän on antauduttava heidän haltuunsa. He antavat sekä teille että tyttärellenne vapauden, mutta teidän on sitä rukoiltava. Olette ahdistanut heitä, mutta nyt on teidän vannottava, että ette ikinä enää nosta kättänne heidän valkoista viittaansa vastaan. – Niin vaativat komttuurit, – lisäsi nainen, – kuten muiden muassa Markwart ja Schomberg.
Seurasi kuolonhiljaisuus. Mutta tuntui siltä kuin jossakin kattohirsien välissä kumea kaiku olisi toistanut:
"Markwart... Schomberg..." Ulkoa kuului Jurandin jousimiesten yksitoikkoisia huutoja vartiopaikoilta hakulin luota.
Pyhiinvaeltaja ja sisar silmäilivät toisiaan ja Jurandia, joka istui seinään nojaten kasvot ikkunanpielessä riippuvan turkistukun varjossa. Hän käsitti selvästi, että jollei hän täytä ristiritarien vaatimuksia, niin he kuristavat hänen tyttärensä hengiltä, ja jos hän teki mitä he vaativat, niin hän tuskin sittenkään saattoi pelastaa Danusiaa tai itseään. Hän ei tiennyt mitään pelastuskeinoa, sillä hän oli armottoman ylivoiman kourissa.
Ajatuksissaan hän oli jo näkevinään ristiritarin rautaisen nyrkin tavoittamassa Danusian kaulaa, sillä hän tunsi ristiritarit eikä epäillyt hetkeäkään, etteivät he murhaa tytärtä ja tee sitten väärää valaa... Kuka heistä sitten selvän otti, että he hänet ryöstivät ja tappoivat?. Tosin lähetit olivat nyt Jurandin käsissä ja hän saattoi kiristää heiltä tunnustuksia, mutta Danusia oli ristiritarien käsissä yhtä alttiina rääkkäyksille. Hetken aikaa hän oli näkevinään lapsensa jossakin kaukana ja ojentavan käsivarsiaan isäänsä kohti rukoillen apua... Jos hän olisi varmasti tiennyt Danusian olevan Ortelsburgissa, niin hän olisi voinut lähteä miehistöineen jo samana yönä rajalle, yllättää saksalaiset, valloittaa linnan, surmata varusväen ja pelastaa lapsensa. Mutta hyvin luultavaa oli, että Danusia ei ollut Ortelsburgissa. Sitten hänen mieleensä juolahti salamana ajatus, että jos hän vangitsisi naisen ja pyhiinvaeltajan ja veisi ne suurmestarille, niin tämä ehkä saisi heidät tunnustamaan ja komttuurit luovuttamaan tyttären. Mutta tämä ajatus sammui yhtä nopeasti kuin salamakin, sillä he voisivat sanoa, etteivät olleet edes kuulleet puhuttavan mistään ryöstetystä tytöstä... Se tie ei veisi mihinkään. Mutta mikä veisi? Jos hän lähtisi Ortelsburgiin, joutuisi hän siellä kahleisiin, eikä Danusiaa päästettäisi kuitenkaan, jotta ei nähtäisi, että he ovat tytön ryöstäneet. Sillä välin saattoi kuolema juuri leijailla hänen ainoan lapsensa pään yllä!... Hänen sieluntuskansa kasvoivat niin ylivoimaisiksi, että hän turtui, istui liikkumatta, ikäänkuin kivettyi... Jos hän nyt olisi tahtonut nousta, hän ei olisi voinut.
Vihdoin lähetit kyllästyivät pitkään odotukseen, ja nainen sanoi:
– Aamun sarastukseen ei ole pitkälti. Antakaa meidän mennä levolle.
– Ja vähän syödäkin pitkän matkan jälkeen, – lisäsi pyhiinvaeltaja.
Sitten molemmat kumarsivat Jurandille ja poistuivat.
Mutta vanha ritari istui yhä liikkumatta kuin olisi nukkunut tai kuollut.
Pian avautui ovi, ja Zbyszko ja Kaleb astuivat sisään.
– Mitä he sanoivat? Mitä tahtoivat? – kysyi Zbyszko lähestyen Jurandia. Tämä ei heti vastannut, vaan alkoi räpyttää silmäluomiaan ja heräsi sitten kuin sikeästä unesta.
– Oletteko sairas? – kysyi pater Kaleb, joka tunsi Jurandin paremmin kuin Zbyszko ja huomasi, ettei isännän laita ollut aivan niinkuin piti.
– En, – vastasi Jurand.
– Entä Danusia? – kysyi Zbyszko vuorostaan. – Missä hän on ja mitä he kertoivat? Missä asiassa he tulivat?
– Toivat lunastusmaksun, – vastasi Jurand hitaasti.
– Lunastusmaksun de Bregowistako?
– Niin.
– Mikä teitä vaivaa? Kuinka?... Bregowista? Mikä teidän on oikein?
– Ei mikään...
Mutta hänen äänensä oli niin outo, että molemmat tulivat kovin levottomiksi, varsinkin, kun Jurand puhui lunastusmaksusta eikä de Bregowin vaihtamisesta Danusiaan.
– Hyvä Jumala! – huusi Zbyszko. – Missä Danusia on?
– Hän ei ole ristiritarien huostassa, ei! – vastasi Jurand harvakseen ja unisesti.
Ja yht'äkkiä hän tupertui kuin kuollut penkiltä lattialle.
XXX.
Seuraavana päivänä keskipäivän tienoissa lähetit tapasivat Jurandin ja pian sen jälkeen he lähtivät vieden mukanaan de Bregowin, kaksi asemiestä ja toistakymmentä muuta vankia. Sitten Jurand kutsui pater Kalebin luokseen ja saneli ruhtinaalle lähetettävän kirjeen, jossa tiedoitti, että ristiritarit eivät olleet ryöstäneet Danusiaa ja että oli saanut tiedon lapsensa olinpaikasta toivoen muutaman päivän kuluttua saavansa hänet takaisin. Näin hän kertoi Zbyszkollekin, joka koko yön oli ollut kovin levoton asiasta. Vanha ritari ei halunnut vastata nuorukaisen kysymyksiin, vaan kehoitti kärsivällisesti odottamaan eikä ryhtymään mihinkään vapauttamistoimiin, koska se oli tarpeetonta. Illan tullen Jurand sulkeutui uudelleen isä Kalebin kanssa huoneeseensa, saneli hänelle paperille pantavaksi viimeisen tahtonsa, ripittäytyi, nautti pyhän ehtoollisen ja kutsui sitten luokseen Zbyszkon ja vanhan, iäti vaikenevan Toliman, joka usein oli Jurandin mukana matkoilla ja otteluissa, mutta rauhan aikana kotona hoitamassa linnan taloutta.
– Tässä on, – sanoi Jurand vanhalle soturille kovalla äänellä, sillä Tolima oli huonokuuloinen, – tässä on minun tyttäreni mies, joka ruhtinaan hovissa on vihitty Danusiaan ja saanut myöskin suostumukseni avioliittoon. Hän on minun kuolemani jälkeen, oleva tämän linnan isäntä ja omistaja, jolle myös Spychowin maat, metsät, niityt, väet ja kaikki varat ja tavarat kuuluvat...
Tolima kuunteli ihmeissään ja alkoi kääntää nelikulmaista päätään milloin Zbyszkoon, milloin Jurandiin päin. Mutta tavalleen uskollisena hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan kumartui Zbyszkon eteen ja kiersi kevyesti kätensä hänen polviensa ympäri. Jurand puhui edelleen Tolimalle:
– Tämän minun tahtoni pater Kaleb on kirjoittanut muistiin, ja kirjoituksen alla on minun vahasinettini. Sinun tulee todistaa, että olet kuullut tämän minulta itseltäni ja että minä olen käskenyt osoittamaan tälle nuorelle ritarille samaa kuuliaisuutta kuin minulle. Mitä aarrekammiossa on saalista ja rahoja, näytät tälle Zbyszkolle, jota sinun tulee uskollisesti palvella kuolemaasi saakka sekä rauhan aikana että sodassa. Kuulitko?
Tolima nyökäytti päätään ja poistui sitten Jurandin viittauksesta. Tämä kääntyi Zbyszkon puoleen ja sanoi aivan erikoisella äänenpainolla:
– Aarrekammioni sisältö riittäisi tyydyttämään kaikkein suurinta ahneutta ja sillä voisi ostaa vapaaksi vaikka sata vankia. Muista se!
– Mutta minkä tähden luovutatte minulle Spychowin nyt jo?
– Minä annan sinulle enemmän kuin Spychowin – lapseni.
– Eikä kukaan tiedä, milloin kuolema tulee, – lisäsi pater Kaleb.
– Ei kukaan, – toisti Jurand kuin suruissaan. – Äsken hautauduin lumiin, ja vaikka Jumala, minut pelasti, niin ei minulla enää ole entisiä voimiani...
– Jumalan nimessä! – huudahti Zbyszko. – Mikä muutos teissä on eilisestä tapahtunut, kun puhutte mieluummin kuolemasta kuin Danusiasta!
– Kyllä Danusia tulee takaisin, – vastasi Jurand, – sillä hän on Jumalan suojeluksessa... Mutta kun hän tulee, niin ota kanssasi Bogdanieciin ja anna Toliman hoitaa Spychowia... Tolima on luotettava... mutta täällä on niin levotonta ja raskasta naapurien tähden... Siellä ei ryöstetä... siellä on paljon turvallisempaa...
– Mitä ihmettä! – huusi Zbyszko. – Te puhutte kuin olisitte jo toisessa maailmassa. Mitä tämä on?
– Olin jo puolimatkassa toiseen maailmaan, ja minusta tuntuu kuin olisin yhä sairas... Ajattelen alituiseen lastani.
Minä tiedän, että rakastat häntä, sillä hän on ainokaiseni, mutta...
Samassa hän keskeytti, otti esille lyhyen miekan, misericordian, käänsi sen kahvan Zbyszkoa kohti ja jatkoi:
– Vanno nyt minulle tämän pienen ristin kautta, ettet milloinkaan tee tyttärelleni vääryyttä ja että sinä aina tulet häntä uskollisesti rakastamaan...
Kyynelet nousivat Zbyszkon silmiin, ja hän heittäytyi polvilleen, kosketti sormellaan pientä ristimäistä miekkaa ja lausui:
– Vannon Vapahtajan tuskien kautta, etten tee hänelle vääryyttä ja että tulen uskollisesti häntä rakastamaan!
– Amen! – sanoi pater Kaleb.
Jurand pani misericordian tuppeen ja avasi sylinsä Zbyszkolle.
– Nyt sinäkin olet minun lapseni!
Sitten he erosivat, sillä yö oli jo kulunut pitkälle, eivätkä he olleet moneen päivään kunnollisesti levänneet.
Mutta Zbyszko nousi jo aamun valjetessa, sillä hän oli edellisenä päivänä huolestunut Jurandin terveydestä ja tahtoi nyt tietää, kuinka vanha ritari oli nukkunut yön.
Jurandin huoneeseen johtavan oven edessä hän tapasi Toliman, joka juuri tuli sieltä ulos.
– Kuinka vanha herra voi? – kysyi Zbyszko.
Tolima kumartui, pani kämmenen korvansa ympäri ja kysyi:
– Mitä käskette, armollinen herra?
– Kysyn kuinka Jurand voi? – toisti Zbyszko kuuluvammin.
– Hän lähti.
– Minne?
– En tiedä. Aseissa oli...
XXXI.
Aamun kajastus alkoi jo valaista puita, pensaita ja liitukivilohkareita, joita oli siellä täällä kentillä, kun palkattu opas, joka kulki Jurandin hevosen vieressä, pysähtyi ja sanoi:
– Sallikaa minun hengähtää, herra ritari, sillä olen nääntyä. On suojasää ja sumua, mutta matkaa ei ole enää paljoa.
– Saata minut ensin maantielle, niin sitten saat palata, – vastasi Jurand.
– Maantie on oikealla metsän takana, mutta tuolta mäeltä näette jo linnan.
Sen sanottuaan opas alkoi huitoa käsiään lämpimikseen, sillä hänen oli kylmä aamun kosteassa ilmassa, ja istuutui sitten kivelle.
– Tiedätkö, onko komttuuri eli staarosta linnassa? – kysyi Jurand.
– Missäpä hän muuallakaan olisi, kun on sairas?
– Mikä häntä vaivaa?
– Kerrotaan, että puolalaiset ritarit pieksivät hänet, – vastasi vanha talonpoika tyytyväisen näköisenä. Hän oli ristiritarikunnan alamainen, mutta hänen masovialainen sydämensä iloitsi puolalaisten ritarien menestyksestä.
Kotvan kuluttua hän lisäsi:
– Mahtavia ovat meidän herrat, mutta puolalaisten kanssa he ovat helisemässä.
Mutta sitten hän loi Jurandiin hätäisen katseen ja ikäänkuin vakuuttuakseen, etteivät nuo varomattomasti lausujansa sanat vain tuottaisi hänelle mitään pahaa, sanoi:
– Hyvä herra, tehän puhutte meidän kieltämme ettekä siis ole saksalainen?
– En ole, – vastasi Jurand, – mutta opastahan eteenpäin.
Opas nousi ja alkoi taas astella Jurandin hevosen vieressä. Toisinaan hän pisti kouransa taskuun ja otti sieltä jyviä, jotka kaatoi suuhunsa. Tyydytettyään näin pahimman nälkänsä hän alkoi kertoa, miksi syö jauhamatonta viljaa. Mutta Jurand ei juuri kuunnellut hänen puhettaan, kun oli omissa, mietteissään.
– Jumalan kiitos, – sanoi opas, – että minulla on edes jotakin syötävää, muuten kuolisin nälkään. Kovin raskasta on elämä meidän saksalaisten herrain vallan alaisina. Jauhatuksesta he ovat panneet niin ankaran veron, että köyhän täytyy syödä vilja akanoineen kuin naudan. Mutta jos jauhinkivet löydetään jostakin tuvasta, niin kyllä silloin rääkätään ja viedään koko omaisuus säästämättä edes lapsia ja vaimoa... He eivät pelkää Jumalaa eivätkä pappeja. Kun Wielborskin rovasti nuhteli heitä, niin sitoivat hänet köysiin ja veivät mukanaan. Hyvä Jumala, kuinka on raskasta saksalaisten vallan alaisena! Jos kellä on edes pivollinen jauhoja kotona, niin pääsiäiseksi säästää ja syö muina päivinä kuin lintu. Mutta kiitos Jumalalle edes siitäkin, sillä kun elonkorjuu lähenee, ei ole sitäkään... Ei saa kalastaa... ei myöskään metsästää... Toista on Masoviassa!
Näin ristiritarikunnan alamainen valitti osaksi itselleen, osaksi Jurandille. Sillä välin he saapuivat metsään, josta kylmä kosteus tuulahti heitä vastaan. Aamu valkeni täydelleen. Muuten olisikin Jurandin ollut vaikea ajaa metsätietä, joka hiukan nousi ja oli niin ahdas, että paikoin hänen suuri taisteluhevosensa tuskin voi tunkeutua puiden runkojen välitse. Mutta metsä päättyi pian, ja he olivat harjanteen huipulla, jossa kulki paljon ajettu tie.
– Tässä se tie nyt on, – sanoi talonpoika. – Nyt löydätte itse.
– Kyllä, – vastasi Jurand. – Saat kääntyä kotiin, mies. Ja Jurand pisti kätensä nahkaiseen laukkuun, joka riippui satulasta, ottaen siitä hopeisen rahan ja ojentaen sen oppaalle. Talonpoika, joka oli tottunut haukkumisiin ja lyönteihin eikä lahjoihin, ei ollut uskoa silmiään, mutta otti rahan ja kumartui Jurandin jalustimeen hyväillen sitä käsillään.
– Oi, Jeesus, Maaria! – huudahti mies. – Jumala palkitkoon teidän jalosukuisuuttanne!
– Jumalan haltuun!
– Jumala teitä suojelkoon. Ortelsburg on edessänne. Opas kumarsi vielä syvään ja katosi. Jurand jäi yksin ja katsoi opastajan osoittamaan suuntaan nähden harmaata, kosteata sumua, joka peitti etäisyyden. Sen sumun takana oli näkymättömissä se pahaatietävä linna, jonne onnettomuus häntä veti. Se oli jo lähellä ja tuli sitten, mitä tuli... Tämä ajatus herätti Jurandissa uuden, oudon, mutta katkeran nöyryytyksen tunteen... Hän, Jurand, jonka pelkkä nimi sai rajakomttuurit vapisemaan pelosta, tuli nyt heidän käskystään heidän luokseen alla päin. Hän, joka oli niin monta heistä voittanut ja kukistanut, tunsi itsensä nyt lyödyksi. Tosin he eivät olleet voittaneet häntä avoimessa taistelussa eikä ritarin voimilla, mutta kuitenkin Jurand tunsi itsensä voitetuksi. Se oli hänestä niin uskomatonta, että oli kuin koko maailman järjestys olisi mennyt nurin. Hän oli matkalla nöyrtymään ristiritarien edessä, hän, joka jollei asia olisi koskenut Danusiaa, olisi mieluummin yksinäänkin ryhtynyt taisteluun vaikka ristiritarikunnan koko sotavoimaa vastaan. Eikö toisinaan tapahtunutkin, että ritari, jonka oli valittava joko häpeä tai kuolema, hyökkäsi yksinään kokonaista armeijaa vastaan?
Mutta hän oli mies, jolla ei ollut ainoastaan rautaiset ruumiinvoimat, vaan rautainen tahtokin. Hän kykeni taivuttamaan muita, mutta myös itseään.
– Minä en liiku paikaltani, – sanoi hän itsekseen, – ennen kuin minulla on täysin vallassani se viha, joka pikemmin saattaa olla tyttäreni turmioksi kuin pelastukseksi.
Ja hän alkoi ikäänkuin kamppailla vihaansa, kostonhimoansa ja taistelunhaluansa vastaan. Ken olisi nähnyt hänet harjanteella täysissä varusteissa, liikkumatta, suurella hevosellaan, olisi sanonut, että se on rautaan valettu jättiläisratsumies, mutta ei olisi tiennyt, että tuo sama liikkumaton ritari käy par'aikaa elämänsä raskainta taistelua. Mutta hän kamppaili oman itsensä kanssa, kunnes tunsi, ettei tahtonsa häntä petä.
Sillä välin sumu hälveni sen verran, että hän kaukana näki jotakin tummaa. Jurand arveli, että Ortelsburgin linnan muurit siellä häämöttävät. Mutta hän ei liikahtanut vieläkään paikaltaan, vaan alkoi rukoilla niin hartaasti kuin ihminen, jonka ainoa toivo on Jumalan armo.
Kun hän vihdoin lähti ratsullaan eteenpäin, hän tunsi jonkinlaista lohdutusta. Hän oli nyt valmis kantamaan kaiken sen, mitä hänelle saattaisi tapahtua.
Vähitellen alkoi toivokin herätä. Ristiritarit olivat kostonhimoisia, ja hän tiesi, että he nyt tulisivat kostamaan hänelle kaikista tappioistaan ja häpeästään, mitä hän oli heille aiheuttanut, ja kaikesta siitä pelosta, missä olivat niin monet vuodet eläneet.
Mutta tämä oikeastaan antoi hänelle rohkeutta. Hän luuli, että he olivat ryöstäneet Danusian vain siksi, että saisivat hänet itsensä käsiinsä, ja kun nyt saavat, niin miksi eivät päästäisi tytärtä vapaaksi? Isän he kyllä panevat kahleisiin ja vievät johonkin kaukaiseen linnaan, jonka maanalaisessa tyrmässä hän saa virua ehkä elämänsä loppuun saakka, mutta tyttären he vapauttavat, ajatteli Jurand. Jos saataisiin tietää, että hänet on petoksella saatu käsiin ja rääkätty, niin suurmestari tai kapituli tuskin häntä tuomitsisi, koska hän on todella vuodattanut enemmän verta kuin yksikään muu ritari maailmassa. Sitä vastoin suurmestari saattaisi rangaista siitä, että syytöntä tyttöä pidetään vankina, varsinkin kun sama tyttö on ruhtinaan kasvatti.
Toivo kasvoi yhä. Toisinaan näytti hänestä aivan varmalta, että Danusia palaa Spychowiin Zbyszkon luo ja tämän voimakkaaseen suojelukseen... "Se on toimen mies", ajatteli Jurand, "eikä anna Danusian kärsiä minkäänlaista pahaa". Ja vanha ritari rupesi muistelemaan, mitä tiesi Zbyszkosta: taistelut saksalaisia vastaan Wilnon luona, kaksintaisteluja heidän kanssaan, samoin friisien, jotka hän setänsä kanssa haastoi kaksintaisteluun ja voitti, hyökkäys Lichtensteinin kimppuun, Danusian pelastaminen metsähärän kynsistä, niiden neljän ristiritarin ja veljen haastaminen otteluun, jota hän ei suinkaan tulisi unohtamaan...? Ja Jurand nosti katseensa korkeuksiin sanoen:
– Minä annoin lapseni Sinulle, Jumala, mutta Sinä annoit hänet Zbyszkolle!
Hänen mielensä keventyi jonkin verran, ja hän ajatteli, että koska Jumala oli antanut hänen tyttärensä nuorukaiselle, niin ei saanut jättää häntä saksalaisten käsiin, vaikka ristiritarikunnan koko armeija olisi vastassa.
Sitten hän alkoi uudelleen muistella Zbyszkoa: "Hän ei ole ainoastaan urhoollinen, vaan puhdas kuin kulta, ja hän on suojeleva ja rakastava Danusiaa uskollisesti, minkä ohessa lapselta ei tule puuttumaan hovin hoivaa tai isän rakkautta..." Jurandin silmät kostuivat, ja kaipaus täytti sydämen. Hän tahtoi vielä nähdä lapsensa ja kuolla Spychowissa molempain luona eikä ristiritarien synkissä tyrmissä. Mutta tapahtukoon Jumalan tahto!... Ortelsburg oli jo näkyvissä. Sen muurit erottautuivat sumun läpi yhä selvemmin, lähellä oli jo uhrauksen hetki, ja siksi hän alkoi rohkaista itseään:
– Tapahtukoon Jumalan tahto! Elämän ilta on jo lähellä. Jokunen vuosi enemmän tai vähemmän merkitsee vähän. Tahtoisin nähdä molemmat lapseni onnellisina, mutta olenhan elänyt aikani. Mitä olen voinut tehdä, olen tehnyt ja kostanut kostettavani. Mieleni on pikemmin Jumalaan kuin maailmaan, ja kärsimys on edessäni. Danusia ja Zbyszko eivät minua unohda. Varmaankin he tulevat usein ajattelemaan minua ja kysymään: missä hän nyt on? Elääkö vielä vai onko Jumalan tykönä?... He tulevat kyllä tiedustelemaan ja ehkä myös saamaan tietoja minusta. Ristiritarit ovat kostonhimoisia, mutta myöskin rahalle ahneita. Zbyszko ei tule säästämään rahoja, jos saisi vaikka vain luuni lunastetuksi vapaaksi. Ja sielumessun he varmasti tilaavat muistokseni useammastikin. He ovat molemmat hyväsydämisiä, mistä Jumala ja Pyhä äiti heitä siunaavat!
Edessä oli nyt leveä tie, jolla näkyi ihmisiä. Halko- ja olkikuormia oli matkalla kaupunkiin. Karjakauppiaat ajoivat elukoita edellään. Järviseudulta vietiin jäätynyttä kalaa. Neljä jousimiestä ajoi edellään erästä talonpoikaa, jota nähtävästi syytettiin jostakin, koska kädet oli sidottu selän taakse ja jalat olivat kahleissa, jotka takertuivat lumeen estäen kulkua. Mies oli lopen uupunut, mutta jousimiehet vain laulelivat. Kun nämä huomasivat Jurandin, niin he tulivat uteliaiksi ihmetellen hevosen suuruutta, mutta huomatessaan ratsastajan kultaiset kannukset ja ritarivyön he laskivat jousensa alas tervehdyksen ja kunnianosoituksen merkiksi. Pienessä kaupungissa oli vilkkaampaa, mutta ihmiset väistyivät tieltä nähdessään aseistetun ritarin, joka ajoi pääkatua ja kääntyi sitten vielä unen vallassa olevaan linnaan päin.
Mutta varikset ja korpit eivät nukkuneet, vaan lentelivät rääkkyen ja parvittain mäellä linnan vieressä. Kun Jurand oli ajanut lähemmäksi, niin hän huomasi, miksi sinne oli kokoontunut niin paljon haaskalintuja. Tien läheisyydessä oli pitkä hirsipuu, jossa par'aikaa riippui neljän talonpoikaispukuisen vainajan ruumiit. Ilma oli tyyni, joten ruumiit eivät lainkaan huojuneet, paitsi silloin, kun mustat linnut istahtivat niiden päälle nokkimaan niitä tai hirttoköyttä. Jotkut olivat riippuneet hirressä jo kauan, koska pääkallo oli nokittu puhtaaksi ja jalat törröttivät etukäyrässä. Jurandin lähestyessä lintuparvi pyrähti pahasti rääkkyen lentoon, mutta palasi pian takaisin. Vanha ritari ajoi hirsipuun ohi, teki ristinmerkin, tuli vallihaudan luo nostosillan korvaan ja puhalsi torveensa. Hän puhalsi uudelleen, mutta ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Kotvan kuluttua kuului linnan portin takaa ääni, ja sitten avautui portin vieressä luukku, johon ilmaantui saksalaisen nihdin parrakas pää.
– Wer da? – kysyi tyly ääni.
– Jurand Spyschowista! – vastasi ritari. Luukku sulkeutui ja kolkko hiljaisuus seurasi.
Aika kului. Linnasta ei kuulunut ääntäkään, mutta hirsipuun luota yhä lintujen rääkymistä.
Jurand odotti kauan ja puhalsi sitten torveensa, mutta ainoastaan mykkä hiljaisuus vastasi hänen merkinantoonsa.
Silloin hän ymmärsi, että ristiritarit, joiden ylimielisyydellä voitettuja kohtaan ei ollut rajoja, antoivat hänen tahallaan odottaa kuin kerjäläisen portin ulkopuolella. Hän arvasi myös, että hänen täytyi odottaa ehkä iltaan saakka, jollei vielä kauemminkin. Silloin hänen verensä kuohahti, ja hän oli laskeutua ratsulta heittääkseen vallihaudan syrjästä suuren kiven porttia vasten. Niin hän olisi toisissa oloissa tehnytkin, samoin kuin jokainen masovialainen tai puolalainen ritari, mutta samassa hän muisti, minkä vuoksi oli tullut, ja hillitsi itsensä.
– Enkö minä uhrautuisikaan lapseni tähden? – sanoi hän itsekseen. Ja hän odotti yhä.
Sillä välin alkoi muurin ylälaidassa olevain sakarain välissä vilahdella jotakin mustaa. Sinne ilmaantui erilaisia päähineitä, joiden alta uteliaisuuttaan kiiluvat silmät katsoivat Spychowin ritariin. Uteliaiden joukko kasvoi yhä, sillä kaikki tahtoivat nähdä kuuluisan ja julman Jurandin yksinään odottamassa sisäänpääsyä ristiritarien linnanportin takana. Jurand ajatteli, että luultavasti myöskin linnan vanhemmat asukkaat katsoivat häneen nyt sieltä tornien ikkunoista, mutta hän ei voinut nähdä sisälle, kun ikkunat olivat syvällä muureissa. Muureilta kurkistelevat nihdit, jotka ensin olivat olleet aivan hiljakseen, alkoivat jutella yhä rohkeammin. Joku mainitsi hänen nimensä, joku toinen pilkkanimen, siellä täällä naurettiin ja vihdoin häntä alettiin heitellä lumella.
Jurand siirtyi hiukan eteenpäin ikäänkuin tahtomattaan, ja silloin äänet heti vaikenivat, lumen viskely taukosi ja muutamat päät painuivat piiloon muurin taakse. Voimakas oli nähtävästi Jurandin julman nimen vaikutus vieläkin. Mutta sitten näyttivät kaikkein arimmatkin muistaneen, että vallihauta ja muuri erottivat heidät peloittavasta ritarista, ja taas alkoivat saksalaiset viskellä sieltä ei vain lunta, vaan jääpalasiakin, vieläpä soraa ja kiviä, jotka kolahtaen sattuivat ritarin varusteisiin.
– Olen päättänyt uhrautua lapseni tähden, – toisti Jurand ajatuksissaan.
Ja hän jatkoi odottamistaan. Puolipäivän aikaan muurit tyhjenivät, kun nihdit kutsuttiin ruoalle. Ne, jotka olivat vartiossa, söivät muureilla ja alkoivat syötyään huvitella heittämällä nälkäisen ritarin päälle puhtaaksi kaluttuja luita. He härnäilivät myös toisiaan kysyen, kuka menisi lyömään vierasta ritaria nyrkillä niskaan. Toiset, jotka tulivat syömästä, huusivat hänelle, että jos hän alkaa pitkästyä odottamiseen, niin menköön ja vetäköön itsensä hirteen, jossa on parahiksi vielä yksi vapaa koukku köysineen. Tällaisen sydämettömän pilkanteon, loukkausten, naurun ja kirousten kaikuessa kuluivat iltapäivän tunnit. Lyhyt talvinen päivä kului loppuun, mutta nostosilta riippui vielä ilmassa ja portti pysyi suljettuna.
Illan lähetessä alkoi tuulla, sumu hälveni, taivas kirkastui ja iltarusko rupesi kajastamaan. Lumen pinta alkoi ensin sinertää muuttuen sitten sinipunervaksi. Ilma oli lauhkea, ja kaunis yö näytti olevan tulossa. Nihdit, paitsi vartioon jäävät miehet, lähtivät taas muurilta pois, korpit ja varikset lensivät hirsipuun luota metsään. Vihdoin taivas tummeni, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi ympärillä.
– Porttia ei avata ennen yötä, – ajatteli Jurand.
Hän oli jo kahden vaiheilla, palatako kaupunkiin vai jäädäkö paikalleen, mutta pian hän karkoitti tämän ajatuksen. "He tahtovat seisottaa minua täällä", hän ajatteli. "Mutta jos minä kääntyisin takaisin, niin eivät päästäisi minua kuitenkaan kotiin, vaan piirittäisivät ja ottaisivat vangiksi, jolloin he voisivat sanoa, että saavat tehdä minulle mitä hyvänsä."
Silloisten kronikoitsijoiden mainitsemat ominaisuudet puolalaisissa ritareissa kestää kylmää, nälkää ja rasitusta ovat epäilemättä vaikuttaneet niin suuriin saavutuksiin, etteivät länsimaiden veltommat ihmiset sellaisiin pystyneet. Jurandissa oli tällaista sitkeyttä vielä enemmän kuin muissa. Vaikka nälkä oli jo kauan kurninut hänen sisälmyksiään ja kylmä pureutunut hänen varusteittensa ja turkkinsa läpi, niin hän kuitenkin päätti vielä odottaa, olkoonpa, että hänen loppunsa tulisi tämän portin edessä.
Mutta yht'äkkiä, ennen kuin aivan pimeä oli vielä tullut, hän kuuli askelia takanaan.
Hän kääntyi ympäri: kaupungista päin tuli käyden kuusi aseistettua miestä, joiden keskessä seitsemäs kulki miekkaansa nojaten.
– Luultavasti portti nyt avataan heille ja silloin minäkin pääsen sisälle, – ajatteli Jurand. – Heillä ei voi olla mielessä vangita minua tai tappaa minut, koska heitä olisi siihen liian vähän. Mutta jos he hyökkäävät kimppuuni, niin se todistaa, etteivät pidä lupauksia ja silloin – surma heille!
Ja Jurand otti raskaan kirveensä, joka riippui satulassa, ja ajoi heitä vastaan.
Mutta heillä ei ollut aikomusta hyökätä hänen kimppuunsa, sillä nihdit satuttivat heti keihäänsä ja pertuskansa lumeen. Hämärässä Jurand oli näkevinään, että heidän kätensä hiukan vapisivat.
Seitsemäs mies, joka näytti vanhimmalta, nosti nopeasti vasemman kätensä ja kysyi:
– Oletteko ritari Jurand Spychowista?
– Olen.
– Tahdotteko kuulla, mitä minun on käsketty sanoa?
– Tahdon.
– Mahtava ja hurskas komttuuri von Danveld käskee sanomaan teille, että jollette laskeudu ratsailta, niin linnan porttia ei avata.
Jurand istui hetken liikkumatta, mutta sitten hän laskeutui maahan ja eräs ritari talutti heti hevosen syrjään.
– Ja aseet on annettava meille, – sanoi mies, jolla oli miekka.
Jurand epäröi. Jos he sitten hyökkäävät aseettoman kimppuun ja teurastavat kuin elukan? Jos he vangitsevat ja heittävät vankityrmään? Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että siinä tapauksessa heitä olisi lähetetty enemmän.
– Ja vaikkapa he vuodattaisivatkin vereni, – ajatteli hän, – niin onhan minun se uhrattava.
Ja Jurand heitti ensin kirveen, sitten miekan, vieläpä misericordian – ja odotti. Nihdit ottivat aseet, ja mies, joka oli hänelle aikaisemmin puhunut, peräytyi muutaman askelen päähän ja sanoi sitten hävyttömästi kuuluvalla äänellä:
– Kaiken sen vääryyden tähden, jota sinä olet tehnyt ristiritarien veljeskunnalle, on sinun nyt komttuurin käskystä puettava yllesi tämä säkki, jonka jätän sinulle tähän, ja sidottava tämä miekantuppi narulla kaulaasi ja odotettava nöyrästi portin edessä, kunnes komttuuri armosta suvaitsee päästää sinut sisälle.
Hetken kuluttua Jurand seisoi siellä yksin yön hiljaisuudessa. Lumella hänen vieressään oli katumuksentekijän säkki ja naru. Hän katsoi niitä kauan tuntien, että hänen sisässään jotakin tapahtui, murtui, taittui, kuoli, ettei hän kohta olisi enää mikään ritari, ei Spychowin Jurand, vaan kerjäläinen, orja ilman nimeä, mainetta, kunniaa.
Kului aikaa, pitkiä hetkiä, ennen kuin Jurand tarttui säkkiin ja alkoi puhua:
– Kuinka voisin toisinkaan tehdä? Sinä tiedät, Kristus, että he kuristavat lapseni kuoliaaksi, jollen tee, mitä käskevät. Tiedät myös, että jos tämä koskisi ainoastaan omaa elämääni, en nyt tekisi tätä! Häpeä on katkeraa, katkeraa!... mutta Sinunkin täytyi kärsiä häpeäkuolema. Isän ja Pojan nimessä...
Hän alkoi vetää ylleen säkkiä, jossa oli reiät päätä ja käsiä varten, ripusti miekantupen kaulaansa ja laahusti portin eteen. Se ei ollut avoinna, mutta nyt hänestä oli yhdentekevää, avattiinko se vai pidettiin suljettuna. Linna oli vaipunut yön hiljaisuuteen, vain vartijat silloin tällöin huusivat toisilleen. Porttitornissa oli yksi yläikkuna valaistu, muut pimeitä. Yön hetket kuluivat hiljalleen, kuun sirppi nousi taivaalle ja valaisi surullisesti linnan muureja. Hiljaisuus oli niin täydellinen, että Jurand olisi voinut kuulla oman sydämensä sykintää. Mutta hän oli mykistynyt ja kivettynyt kaikelle, ikäänkuin hänen sielunsa olisi sammunut. Vain yhden ajatuksen hän vielä käsitti, ettei hän ollut enää ritari Jurand Spychowista, mutta mikä hän oli, sitä hän ei tiennyt. Toisinaan hänestä tuntui siltä, kuin yön helmassa kuolema olisi hiljaa lähestynyt häntä hirsipuulta päin... Yht'äkkiä hän säpsähti, havahtui. – Hyvä Jumala! Mitä nyt?
Tornin yläikkunasta kuului luutun säveliä, jotka tuntuivat tutuilta, hänen lapsensa, ainoan lapsensa soittamilta! Hän vaipui polvilleen, pani kätensä ristiin ja kuunteli vavisten kuin kuumeessa. Lähtiessään Ortelsburgiin hän oli luullut, ettei Danusia ole täällä, mutta nyt hän kuuli lapsellisen, kaihoisan äänen laulavan:
"Jospa linnun siivet
minulla nyt ois,
heti lentäisin ma
Jaskon luokse pois."Jurand tahtoi ilmoittaa itsensä, huutaa rakasta nimeä, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, ikäänkuin rautaisen vanteen kuristamina. Tuskan ja kaipauksen tyrsky kohisi hänen rinnassaan, hän heittäytyi kasvoilleen lumeen ja hänen sielustaan kohosi korkeuksiin kiitollinen huokaus:
– Rakas Jumala, minä olen siis vielä kuullut lapseni äänen!
Ja nyyhkytykset alkoivat vavahduttaa hänen kookasta vartaloaan. Kaihoisa ääni lauloi edelleen yön hiljaisuudessa:
"Siellä istahtaisin
hänen aidalleen
laulain: Katso, Jasko,
orvon sydämeen!"Aamulla lihava, parrakas saksalainen nihti alkoi jalallaan potkia portin ulkopuolella lumessa makaavaa ritaria.
– Nouse ylös, senkin koira! Portti on auki, ja komttuuri käskee sinua luokseen.
Jurand heräsi kuin unesta. Hän ei tarttunut nihtiä kurkkuun, hän ei murskannut tätä rautaisissa kourissaan, vaan hänen kasvoillaan oli rauhallinen, melkeinpä nöyrä ilme. Hän nousi ja lähti sanaakaan sanomatta nihdin jäljessä linnaan.
Jurand oli tuskin astunut portista sisään, kun hän kuuli takanaan ketjujen räminää ja näki nostosillan nousevan ylös. Samassa portti painui raskaasti kiinni ja rautainen ristikko rämähti...
VIIDES OSA.
XXXII.
Tultuaan linnanpihalle Jurand ei ensin tiennyt minne mennä, sillä nihti, joka oli saattanut hänet portista sisään, jätti hänet siihen ja poistui talleihin. Muureilla oli tosin sotilaita, missä yksittäin, missä useampia yhdessä, mutta heidän, ilmeensä oli niin pilkallinen ja heidän katseensa niin julkea; että ritari ymmärsi saavansa vastaukseksi haukkumasanoja, jos kysyisi heiltä neuvoa.
Muutamat nauraa virnistelivät osoittaen tulijaa sormella, toiset alkoivat heitellä häntä lumella, kuten edellisenä päivänä. Vihdoin hän huomasi oven, joka oli muita suurempi ja jonka yläpuolelle oli kiveen hakattu Kristuksen kuva. Hän meni sinne arvellen, että komttuuri ja veljeskunnan vanhimmat asuivat ehkä siellä tai että siellä hänelle ainakin näytettäisiin, minne mennä.
Niin tapahtuikin. Juuri kun Jurand lähestyi ovea, sen molemmat puoliskot avautuivat, ja hänen edessään seisoi nuori mies, jonka päälaki oli ajeltu, kuten papeilla, mutta puku maallinen. Tämä kysyi:
– Oletteko Jurand Spychowista?
– Olen.
– Hurskas komttuuri on käskenyt minua saattamaan teidät luokseen. Seuratkaa minua.
Ja hän johti Jurandin suuren, holvikattoisen etuhuoneen läpi portaille. Mutta ennen kuin he alkoivat nousta niitä ylös, opastaja katsoi Jurandiin tarkastelevasti ja kysyi taas:
– Eihän teillä ole minkäänlaisia aseita? Minua on käsketty tarkastamaan teidät.
Jurand nosti molemmat kätensä ylös, jotta opastaja näkisi koko hänen vartalonsa, ja vastasi:
– Eilen annoin kaikki pois. Nyt opastaja kuiskasi:
– Varokaa suuttumasta, sillä olette kokonaan muiden armoilla.
– Kohtaloni on Jumalan käsissä, – vastasi Jurand.
Ja huomatessaan opastajassa jonkinlaista myötätuntoa hän jatkoi:
– Silmistäsi päättäen olet kelpo poika. Vastaatko rehellisesti erääseen kysymykseeni?
– Kysykää sukkelaan.
– Vaihtavatko he lapseni vapaaksi minua vastaan? Opastaja kohotti kulmakarvojaan ihmeissään.
– Onko lapsenne täällä?
– Tyttäreni.
– Se neiti siellä porttitornissako?
– Niin. Ovat luvanneet vapauttaa hänet, jos tulen itse hänen sijaansa.
Opastaja antoi kädellään merkin, ettei tiedä asiasta mitään, mutta hänen kasvojensa ilme osoitti levottomuutta ja epäilystä.
– Onko totta, – kysyi Jurand vielä, – että Schomberg ja Markwart pitävät huolta tyttärestäni?
– Sellaisia veljiä ei tässä linnassa ole. Mutta koettakaa saada tyttärenne vapaaksi, ennenkuin staarosta Danveld paranee.
Jurand säpsähti, mutta aikaa ei ollut enää kysellä enempää, sillä he olivat jo tulleet perille, jossa Jurandin oli astuttava Ortelsburgin komttuurin eli staarostan eteen. Opastaja avasi oven ja vetäytyi samalla takaisin portaisiin.
Spychowin ritari astui suureen saliin, joka oli melko pimeä, sillä lyijypuitteiset ikkunaruudut eivät päästäneet sisällä paljoa valoa, ja sitä paitsi talvinen päivä oli pilvinen. Huoneen toisessa päässä paloi suuressa liedessä tuli, mutta huonosti kuivatut halot antoivat pienen liekin. Vasta hyvän tovin huoneessa oltuaan Jurandin silmät tottuivat sen pimeään ja näkivät pöydän ääressä istumassa ritareja, joiden takana seisoi joukko aseistettuja asemiehiä ja nihtejä. Siellä myös linnan narri piteli kahleesta kesyä karhunpoikasta.
Jurand oli joskus kaksintaistelussa tavannut Danveldin ja nähnyt hänet pari kertaa Masovian hovissa, mutta siitä oli kulunut jo vuosia. Hän tunsi Danveldin kuitenkin sekä ulkonäöstä että siitä kunniapaikasta, missä hän istui joukkonsa keskellä käsi lastoitettuna. Danveldin oikealla puolella istui vanha Siegfried de Löwe Insburgista, Puolan kansan ja varsinkin Jurand Spychowilaisen leppymätön vihamies. Vasemmalla puolen istuivat veljet Gottfried ja Rotgier. Danveld oli kutsunut heidät tarkoituksella, jotta he näkisivät hänen voittonsa julmasta vihollisesta ja iloitsisivat hänen kanssaan sen petoksen tuloksista, jonka he yhdessä olivat suunnitelleet. He istuivat nyt siellä mukavasti tummissa, pehmeissä kaavuissaan pienet miekat kupeella ja olivat tyytyväisiä ja itsetietoisia katsellessaan Jurandia sillä ylimielisyydellä ja ylenkatseella, jota aina oli ristiritarien sydämessä heikkoja ja voitettuja kohtaan.
Vaitioloa kesti kotvan aikaa, sillä he tahtoivat nauttiakseen katsella sitä miestä, jota olivat ennen niin kovasti pelänneet ja joka nyt seisoi siinä heidän edessään pää painuksissa ja katumuksentekijän säkkipuku yllään.
Nähtävästi he tahtoivat myös, että mahdollisimman monet näkisivät Jurandin nöyrtymyksen, sillä sivuovista tuli vapaasti väkeä sisälle täyttäen salin vähitellen puolilleen. Kaikki katsoivat uteliaasti Jurandiin ja lausuivat ääneen ajatuksensa hänestä. Mutta nähdessään niin paljon väkeä Jurand rohkaistui, sillä hän ajatteli: "Jos Danveld ei tahtoisi pitää lupaustaan, niin hän ei kutsuisi sisään niin paljon todistajia".
Vihdoin Danveld antoi kädellään merkin keskeyttääkseen puheensorinan ja käski erästä asemiestä tuomaan Jurandin lähemmäksi. Asemies tarttui Jurandin kaulassa olevaan naruun ja veti hänet lähemmäksi pöytää.
Danveld katsoi voitonriemuisesti läsnäolijoihin ja sanoi:
– Katsokaa, kuinka ristiritarien veljeskunta voittaa pahuuden ja ylimielisyyden!
– Suokoon Jumala aina niin olevan! – vastasivat läsnäolijat.
Seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen Danveld sanoi vangille:
– Sinä olet purrut veljeskuntaa kuin raivoisa koira, ja siksi on Jumala järjestänyt asiat niin, että sinä kuin koira seisot meidän edessämme naru kaulassa odottaen armoa ja laupeutta.
– Älä vertaa minua koiraan, komttuuri, – vastasi Jurand, – sillä siten ottaisit kunnian niiltä, jotka ovat kaatuneet miekastani.
Saksalaisten keskuudessa syntyi hälinää, sillä toiset pitivät näitä sanoja röyhkeinä, toiset tunsivat niiden oikeudenmukaisuuden sattuvan itseensä.
Mutta komttuuri oli tyytymätön asian käänteeseen ja sanoi:
– Katsokaa, hän sylkee täälläkin ylimielisesti meitä vasten kasvoja!
Jurand ojensi kätensä korkeutta kohti, ikäänkuin ihminen, joka huutaa Jumalaa todistajaksi, ja vastasi:
– Jumala näkee, että minun ylpeyteni on jäänyt tämän linnan ulkopuolelle, ja tulee tuomitsemaan, jos minun ritarillista arvoani on häpäisty, samalla kuin omaa arvoannekin. Jokainen ritari on velvollinen kunnioittamaan ritariutta.
Danveld rypisti kulmakarvojaan, mutta silloin alkoi linnan narri rämistää karhunketjua ja huutaa:
– Saarna! Saarna! Tänne on tullut saarnamies Masoviasta! Kuulkaa!
Sitten narri kääntyi Danveldiin päin sanoen:
– Kun kellonsoittaja kerran herätti kreivi Rosenheimin liian aikaisin saarnaamaan, niin tämä komensi soittajan nielemään kellonnarun solmusta solmuun. Koska tällä saarnamiehellä on naru kaulassa valmiina, niin käskekää, että hän syö sen, muuten hän alkaa täällä saarnata liikoja.
Narri vaikeni ja katsoi komttuuria levottomasti, sillä hän oli epävarma siitä, rupeaisiko Danveld nauramaan vai antaisiko kurittaa luvattomasta sekaantumisesta keskusteluun. Mutta Danveld nyökäytti ilveilijälle päätään hyväksymisensä merkiksi, lisäsipä vielä niin raa'an ja karkean loukkauksen, että useat nuoret asemiehet ihan ihmettelivät.
– Älä valita, että sinua häpäistään, – sanoi hän, – sillä vaikka tekisin sinusta veljeskunnan koirapaimenen, niin sekin olisi suurempi kunnia kuin olla teikäläinen ritari!
Ja rohkaistunut narri huusi:
– Tule tänne harjaamaan karhua, niin se vuorostaan kampaa sinun suortuviasi kynsillään! Jotkut nauroivat, ja veljien selän takaa kuului ääni:
– Kesällä saat niittää järven kaislistoa!
– Ja pyydystää krapuja raadoilla! – lisäsi toinen.
– Mutta siihen mennessä saat ajaa variksia pois hirsipuulta, – sanoi kolmas. – Ei sinulta täällä työ lopu.
Näin tehtiin pilkkaa ennen niin peloittavasta Jurandista. Hilpeys tarttui kaikkiin. Muutamat astuivat aivan vangin eteen ja sanoivat: "Vai tässä on nyt se Spychowin peto, jolta meidän komttuuri on leikannut kynnet. Kuono on vaahdossa ja mieli tappelussa, mutta ei voi!" Danveld ja muut veljet, jotka alkuaan olivat aikoneet antaa kuulusteluille juhlallisen leiman niinkuin oltaisiin oikeuden edessä, näkivät, että koko juttu oli kääntynyt löperöksi, nousivat ja lähestyivät Jurandia hekin.
Muutamat alkoivat huutaa olutta saadakseen juhlia. Pian kalahtelivat tinaiset tuopit, ja hämärä sali täyttyi maltaisen juoman tuoksusta. Ristiritarit alkoivat pian olla hyvällä tuulella ja lähestyivät toisinaan Jurandia sanoen hänelle yhtä jos toista, kuten: "Kai sinäkin joisit mielelläsi, jos saisit, senkin koirankuono!" Jotkut kaatoivat hiukan olutta kämmenelleen ja heittivät sen vangin silmille.
Tuntien kärsivällisyytensä loppuvan Jurand astui vanhan Siegfriedin luo ja huusi yli puheensorinan:
– Vapahtajan tuskain ja teidän sielujenne pelastuksen kautta, antakaa minulle lapseni takaisin, kuten olette luvanneet!
Ja hän aikoi tarttua vanhan komttuurin käteen, mutta tämä perääntyi nopeasti ja sanoi:
– Pysy kauempana, orja! Mitä tahdot?
– Minä olen vapauttanut Bregowin ja kaikki muut ja tullut itse tänne, kun olette luvanneet täällä luovuttaa lapseni minulle.
– Kuka sinulle sellaista on luvannut? – kysyi Danveld. – Sinä, komttuuri, kautta kunniani.
– Sinulla ei ole todistajia, joskaan ei niitä tarvita silloin, kun kunniasana on kysymyksessä.
– Oman kunniasi ja veljeskunnan kunnian kautta olet luvannut! – huusi Jurand.
– Siinä tapauksessa saat tyttäresi! – vastasi Danveld. Sitten komttuuri kääntyi läsnäolevain puoleen sanoen:
– Kaikki, mikä on häntä täällä kohdannut, on viatonta huvittelua hänen omiin tekoihinsa ja rikoksiinsa verraten. Mutta koska me olemme luvanneet luovuttaa hänelle tyttärensä, jos hän saapuu luoksemme ja nöyrtyy edessämme, niin on meidän pidettävä sanamme, jonka tulee olla järkähtämätön kuin Jumalan sana. Sen tytön, jonka otimme rosvoilta, vapautamme, kuten tämän vanginkin, sen jälkeen kun hän on tehnyt katumuksen kaikkien veljeskunnalle aiheuttamiensa vahinkojen tähden.
Monet hämmästyivät kuullessaan nämä sanat, sillä joka tunsi Danveldin ja hänen vanhan vihansa Jurandia kohtaan, ei olisi odottanut häneltä koskaan sellaista rehellisyyttä. Siegfried, Rotgier ja Gottfried tuijottivat häneen otsat rypyissä. Mutta Danveld ei ollut heidän katseitaan näkevinään, vaan jatkoi:
– Sinun tyttäresi lähetämme vartioston mukana kotiin, mutta sinä jäät tänne, kunnes vartiosto vahingoittumattomana palaa takaisin ja lunastussumma maksetaan.
Jurand itse oli hämmästynyt, sillä hän oli jo menettänyt kaiken toivonsa tyttärensä vapauttamisesta, vaikka uhrasi itsensä Danusian sijaan. Siksi hän nyt melkein kiitollisesti katsoi Danveldiin ja sanoi:
– Jumala palkitkoon sinua, komttuuri.
– Muista, että sellaisia Kristuksen ritarit ovat, – sanoi Danveld.
– Kaikki armo on Jumalalta! – sanoi Jurand siihen. –
Mutta kun en ole pitkään aikaan saanut nähdä tytärtäni, niin salli minun nyt tervehtiä ja siunata häntä.
– Kyllä, mutta ainoastaan meidän kaikkien läsnäollessa, jotta todistajat voisivat sanoa meidän pitäneen lupauksemme.
Sitten Danveld käski erästä asemiestä tuomaan Danusian sisälle ja meni Löwen, Rotgierin ja Gottfriedin luo, jotka heti ympäröivät hänet alkaen vilkkaasti keskustella.
– Minä en vastusta, vaikka mielipiteesi ennen oli toinen, – sanoi vanha Siegfried.
Mutta tulinen, urhoollisuudestaan ja julmuudestaan tunnettu Rotgier huudahti:
– Mitä ihmettä? Sinä et vapauta ainoastaan tytärtä, vaan vieläpä tuon pahuksen koiran, jotta se taas pääsisi meitä puremaan?
– Ei se meitä enää pure! – arveli Gottfried.
– Saamme lunastusrahoja, – sanoi Danveld huolimattomasti.
– Vaikka hän antaisi koko omaisuutensa, niin vuodessa tai parissa hän ryöstää puolta enemmän takaisin.
– Mitä tyttöön tulee, niin en vastusta, – toisti Siegfried, – mutta tuota sutta en sentään päästäisi irti...
– Entä sanamme? – kysyi Danveld hymyillen.
– Toisin puhuit aikaisemmin... Danveld kohautti olkapäitään.
Toiset ympäröivät taas Jurandin ja tuntien Danveldin ritarillisen menettelyn nostattavan ylpeyttään he aikoivat pöyhkeillä vangin edessä.
– Mitä sanot nyt, senkin tappelupukari! – rehenteli linnan jousimiesten päällikkö. – Sinun pakanalliset veljesi eivät ikinä olisi kohdelleet sillä tavalla meidän kristittyjä ritareja!
– Vertamme olet juonut...
– Mutta me annamme sinulle leivän kiven asemesta. Mutta Jurand ei kiinnittänyt huomiotaan heidän sanojensa ylimielisyyteen, sillä hänen sydämensä oli täyttynyt niistä tunteista, joita Danusian näkeminen tuossa tuokiossa herätti. Hän katsoi jo miltei katuvasti puhuviin henkilöihin ympärillään ja sanoi vihdoin:
– On totta, että olen ollut teille hankala, mutta en petollinen.
Samassa kuului salin toisesta päästä huuto: "Tyttö tuodaan!", ja koko suuri huone hiljeni heti soturien väistyessä syrjään. Kukaan ei ollut vielä nähnyt Jurandownaa eikä suurin osa heistä tiennyt tämän edes olevan linnassa, sillä Danveld oli aina varovainen ja salaperäinen. Ne, jotka olivat aikaisemmin tytöstä jotakin kuulleet, alkoivat kuiskata hänen kauneudestaan, ja kaikkien katseet suuntautuivat jännittävän odotuksen vallassa oveen.
Ensin tuli asemies näkyviin, sitten kaikille tuttu nainen, veljeskunnan sisar, sama, joka oli ollut Masovian ruhtinaan metsästyslinnassa ja vasta hänen jälkeensä valkopukuinen tyttö hiukset hajalla ja nauha otsan ympärillä.
Yht'äkkiä kajahti naurun remu. Jurand, joka oli rientänyt tytärtään vastaan, peräytyi ja jäi hievahtamatta seisomaan paikoilleen kalveten ja hämmästyen. Tyttö oli selvästi idiootin näköinen, pää suippo, huulet siniset, katse tylsämielinen. Tuo oli muka Danusia Jurandowna!
– Ei ole tyttäreni!... – huusi Jurand vapisevalla äänellä.
– Eikö hän ole tyttäresi? – huudahti Danveld. Pyhä Liborius Paderbornista! Siinä tapauksessa se, jonka vapautimme rosvojen käsistä, ei ollutkaan tyttäresi tai on joku noita hänet muuttanut toiseksi, sillä täällä Ortelsburgissa ei ole muuta.
Vanha Siegfried, Rotgier ja Gottfried vaihtoivat heti silmäyksiä, jotka ilmaisivat Danveldin viekkauteen kohdistuvaa ihmettelyä, mutta kukaan heistä ei ennättänyt sanoa sanaakaan, ennen kuin Jurand käheällä, epätoivoisella äänellä huusi:
– Tyttäreni on varmasti täällä Ortelsburgissa! Minä kuulin hänen laulavan, minä kuulin lapseni äänen.
Danveld kääntyi läsnäolijani puoleen sanoen rauhallisesti ja painostaen sanojaan:
– Otan kaikki läsnäolijat todistajiksi, varsinkin teidät, veljet Siegfried, Rotgier ja Gottfried, että minä lupaukseni mukaisesti luovutan tämän tytön, josta rosvot sanoivat, että hän on Jurand Spychowilaisen tytär. Mutta jollei hän ole, niin eihän syy ole meidän, vaan pikemminkin itse Jumalan, joka tällä tavalla on tahtonut tuoda Jurandin meidän käsiimme.
Siegfried ja molemmat veljet nyökäyttivät päätään merkiksi, että he tarvittaessa todistavat asian. Sitten he taas vaihtoivat silmäyksiä nähtävästi ihmetellen taitavaa temppua: saada Jurand käsiinsä luovuttamatta tytärtä ja kuitenkin pitää lupaus! Kukapa toinen sen tekisi?!
Mutta Jurand heittäytyi polvilleen ja alkoi hartaasti pyytää Danveldia kaikkien Marienburgin pyhäinjäännösten ja sitten hänen vanhempiensa tuhkan nimessä, että hän antaisi Jurandille lapsen takaisin eikä pettäisi kuin konna lupausta. Jurandin äänessä soi sellainen epätoivon ja totuuden voima, että useat alkoivat epäillä petoksen todella tapahtuneen ja toiset luulivat mahdollisesti jonkun taikurin vaihtaneen henkilöitä.
– Jumala näkee kyllä sinun petoksesi! – huusi Jurand. – Vapahtajain haavain ja sinun kuolinhetkesi nimessä, anna minulle lapseni!
Jurand nousi ja lähestyi Danveldia. Hänen silmänsä säihkyivät melkein mielettömyyttä ja murtuneessa äänessä oli tuskaa, epätoivoa ja uhkaa.
Katkeroituneena petoksen ja väärän valan syytöksestä kaikkien kuullen Danveld alkoi puhista ja sävähti kasvoiltaani punaiseksi. Hän kumartui Jurandiin päin ja kuiskasi sähisten hampaittensa välitse:
– Jos annan hänet, niin saat äpäränkin...
Samassa Jurand mylvähti kuin kiukustunut sonni, tarttui kaksin käsin Danveldiin ja nosti hänet ilmaan. Salin halki viilsi kauhea kiljahdus, ja komttuurin ruumis lensi kiviseen lattiaan sellaisella voimalla, että särkyneestä pääkallosta aivot pärskähtivät lähinnä seisovain Siegfriedin ja Rotgierin päälle.
Jurand syöksyi sivuseinälle, jolla riippui aseita, sieppasi suuren kaksiteräisen miekan ja hyökkäsi kuin myrsky kauhusta kivettyneiden saksalaisten kimppuun.
Siinä oli taisteluihin ja vereen tottuneita miehiä, mutta siitä huolimatta heidät valtasi sellainen pelko, että he ensi hämmästyksestä havahduttuaan alkoivat paeta kuin lampaat sutta, joka on jo yhden tappanut. Salissa kuului nyt kauhun huutoja, ihmisaskeleita ja töminää, kaatuneitten pikarien helinää, palvelusväen parkumista, karhun mörinää, kun se narrin käsistä irti päästyään alkoi pyrkiä korkealla oleviin ikkunoihin. Huudettiin aseita, kilpiä, jousia. Sitten välähteli miekkoja Jurandia kohti, joka ei niitä pelännyt, vaan painui päin alkaen raivoisasti lyödä. Taistelu oli hurjaa, villiä, ennen kuulumatonta ja enemmän teurastuksen kuin oikean ottelun tapaista. Nuori ja tulinen veli Gottfried asettui ensimmäisenä Jurandin tielle, mutta yhdellä ainoalla salamannopealla iskulla tämä halkaisi hänen päänsä hartioita myöten. Jurandin kädestä kaatuivat sitten jousimiesten päällikkö, linnan taloudenhoitaja von Bracht ja englantilainen Hugues, joka oli vain osapuilleen ymmärtänyt, mitä oli puhuttu, mutta kuitenkin tuntenut myötämielisyyttä Jurandia kohtaan ja vasta Danveldin tapon jälkeen tarttunut aseisiin. Toiset kokoontuivat ryhmäksi muodostaakseen siten voimakkaan vastarinnan, mutta se oli heille vielä tuhoisampaa, sillä silmät suurina, tukka pystyssä ja kokonaan veren tahrimana hän syöksyi tuon tiiviin ryhmän kimppuun, murskasi ja kaatoi hurjilla miekaniskuilla sitä kuin myrsky puita ja pensaita. – Hajaantukaa! Piirittäkää hänet! Ottakaa takaapäin! – huusi vanha Siegfried de Löwe.
Saksalaiset hajaantuivat ympäri salia kuin parvi kottaraisia aukealla, kun koukkunokkainen haukka korkealta iskee niiden joukkoon, mutta heidän ei onnistunut piirittää häntä, sillä Jurand, sen sijaan että olisi asettunut puolustautumaan, alkoi ajaa heitä takaa pitkin seinänvierustoja, jolloin moni kaatui.
Taistelun näin jatkuessa jotkut joutuivat ahtaisiin parvekkeelle johtaviin portaisiin ja sieltä ylös, josta huusivat alhaalla oleville kehoittaen heitä seuraamaan perässä. Nämä pakenivatkin ympäri salin ulottuvalle parvekkeelle, ja viimeisen jälkeen ovi paukahti kiinni Jurandin jäädessä yksin alas. Parvekkeelta kuului nyt iloista ja voitokasta huutoa, ja sieltä alkoi tuossa tuokiossa lentää alas ritaria kohti raskaita tammisia tuoleja, penkkejä ja rautaisia soihtusinkilöitä, joista jokin sattui hänen otsaansa tehden suuren vertavuotavan haavan. Samassa salin suuri pääovi avautui, ja apuun huudetut aseistetut nihdit hyökkäsivät joukoittain sisälle keihäät, pertuskat, kirveet, jouset, nuijat, seipäät ja muut kiireessä siepatut aseet käsissä. Mutta raivoisa Jurand pyyhkäisi vasemmalla kädellään kasvoilta veren, jota valui silmille, ja syöksyi koko joukkoa vastaan. Salista kuului taas tuskallista huutoa, aseitten kalsketta, kuolevien korahduksia.
XXXIII.
Samassa salissa istui illalla pöydän ääressä vanha Siegfried de Löwe, joka Danveldin jälkeen oli ottanut johdon Ortelsburgin linnassa. Hänen vieressään oli muita, kuten veli Rotgier, ritari de Bregow, Jurandin entinen vanki, ja kaksi aatelista nuorukaista, noviisia, joiden oli määrä piakkoin saada valkoinen ristiritarin viitta. Talvinen myrsky mylvi ikkunoiden takana, joiden lyijyiset ruutukehykset tutisivat ja liitoksissaan, soihtuliekit lepattivat ja silloin tällöin tuprahti liedestä savua saliin. Vaikka veljet oli kutsuttu neuvotteluun, vallitsi hiljaisuus, sillä odotettiin Siegfridin ensinnä sanovan sanansa. Mutta tämä istui mykkänä nojaten kyynärpäillään pöytään ja harmaa pää painuneena käsien varaan. Hän istui synkkänä, kasvot varjossa ja mieli masennuksissa.
– Mistä meidän olisi neuvoteltava? – kysyi veli Rotgier vihdoin.
Siegfried nosti päätään, katsoi kysyjään ja ikäänkuin mietteistään heräten vastasi:
– Tästä tappiosta ja siitä, mitä suurmestari ja kapituli sanovat, ja miten voisimme toimia niin, ettei siitä olisi vahinkoa veljeskunnalle.
Sitten hän vaikeni taas, mutta hetken kuluttua hän katsoi ympärilleen ja haisteli.
– Täällä haisee verelle.
– Ei, komttuuri, – vastasi Rotgier, – sillä minä käskin pestä lattian ja polttaa tulikiveä, jonka haju vielä tuntuu.
Siegfried katsoi läsnäoleviin omituisesti ja sanoi:
– Jumala, ole armollinen veli Danveldin ja veli Gottfriedin sieluille!
He ymmärsivät, että hän pyysi Jumalalta armoa näille sieluille sen tähden, että oli tulikiveä mainitessa muistanut helvetin. Väristys kulki heidän luitaan pitkin ja he sanoivat kuin yhteen ääneen:
– Amen! Amen! Amen!
Jonkin aikaa kuului vain tuulen suhinaa ja ikkunaruutujen natinaa.
– Missä komttuurin ja veli Gottfriedin ruumiit ovat? – kysyi vanhus.
– Kappelissa. Papit lukevat siellä heille litaniaa.
– Ovatko jo arkuissa?
– Ovat. Mutta komttuurin kasvot ovat peitetyt, sillä pääkallo on pahasti murskattu.
– Entä missä muut ruumiit ovat? Ja haavoittuneet?
– Ruumiit ovat lumessa kovettumassa, ennen kuin pannaan arkkuun, ja haavoittuneet ovat sairashuoneessa.
Siegfried tarttui taas molemmin käsin päähänsä:
– Ja kaiken tämän on yksi ainoa mies tehnyt! Hyvä Jumala, suojele veljeskuntaamme, kun se joutuu sotaan sellaisia susia kasvattavan kansan kanssa!
Rotgier silmäili ylös, ikäänkuin olisi muistellut jotakin, ja sanoi:
– Wilnon luona kuulin, kun Sambian komttuuri sanoi veljelleen suurmestarille: "Jollet ryhdy suureen sotaan ja hävitä heitä niin perinjuurin, ettei heidän nimeäänkään jää jäljelle, niin hukka perii meidät ja kansamme!"
Kunpa sellainen sota pian syttyisi, että saisi heidän voidaan koetella! – sanoi toinen aatelisista noviiseista. Siegfried katsoi häneen pitkään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Olisit tänään koetellut", mutta silmäiltyään noviisia pientä vartaloa ja ehkä muisteltuaan, ettei itsekään ollut halukas astumaan varmaa perikatoa merkitsevään otteluun, hän jätti sen sanomatta ja kysyi:
– Onko teistä kukaan nähnyt Jurandia sen jälkeen?
– Kyllä minä näin, – vastasi de Bregow.
– Elääkö vielä?
– Elää, mutta makaa samassa köysiverkossa, johon hänet saatiin pyydystetyksi. Kun hän tuli tajuihinsa, olisivat nihdit tappaneet hänet, mutta kappalainen esti.
– Tappaa ei voi, sillä hän on niin huomattu henkilö omiensa keskuudessa, että siitä tulisi vallan kamala hälinä, – sanoi Siegfried. – Mutta ei asiaa voi salatakaan, kun oli niin paljon näkijöitä.
– Mitä on siis sanottava ja tehtävä? – kysyi Rotgier. Siegfried mietti jonkin aikaa ja vastasi sitten:
– Te, kreivi de Bregow, ajatte Marienburgiin suurmestarin puheille. Olette ollut Jurandin vankina ja veljeskunnan vieraana, joten teihin paremmin luotetaan. Kertokaa, mitä te olette omin silmin nähnyt: että Danveld, joka oli vapauttanut erään tytön rosvojen käsistä ja luullut häntä Jurandin tyttäreksi, ilmoitti asiasta Jurandille, joka tuli Ortelsburgiin ja... no niin, itse tiedätte, mitä sitten tapahtui...
– Suokaa anteeksi, hurskas komttuuri, – sanoi de Bregow. – Minä olin raskaassa vankeudessa Spychowissa ja olisin teidän vieraananne halukas todistamaan hyväksenne, mutta omantuntoni rauhan tähden tahtoisin tietää, eikö todellinen Jurandowna ollut Ortelsburgissa ja eikö juuri Danveldin petos saattanut tytön isää raivoihinsa?
Siegfried de Löwe epäröi vastata. Hän vihasi sydämensä pohjasta puolalaisia, oli luonteeltaan julma, vielä julmempi kuin Danveld, saaliinhimoinen, ylimielinen ja kostonhaluinen, mutta hän vältti alhaisia toimenpiteitä. Hänen suurin surunsa oli se, että viime aikoina veljeskunnan asiat olivat kurin puutteessa menneet huonolle kannalle ja että niitä koetettiin peittää valheilla. Sen tähden de Bregowin kysymys sattui arkaan kohtaan, ja vasta hetken kuluttua hän sanoi:
– Danveld on nyt Jumalan edessä, joka hänet tuomitsee, mutta jos teiltä, hyvä kreivi, kysytään, epäilettekö, niin vastatkaa mitä haluatte. Jos sitä vastoin tahdotaan tietää, mitä omin silmin olette nähnyt, niin kertokaa, että ennen kuin raivostunut mies saatiin verkkoon, näitte yhdeksän kuollutta ja useita haavoittuneita ja että kuolleiden joukossa on Danveld, Gottfried, von Bracht ja Hugues sekä kaksi aatelista nuorukaista... Jumala suokoon heille ikuisen rauhan! Amen!
– Amen! Amen! – toistivat noviisit.
– Ja kertokaa myös, – lisäsi Siegfried, – että vaikka Danveld tahtoi tuhota veljeskunnan vihollisen, kukaan meistä ei ensiksi nostanut miekkaa Jurandia vastaan.
– Kyllä kerron, mitä olen nähnyt, – vastasi de Bregow.
– Puoliyön aikaan siis tavataan kappelissa, jonne mekin tulemme rukoilemaan vainajien puolesta, – sanoi Siegfried.
Ja hän ojensi kätensä hyvästelläkseen, sillä hän tahtoi jäädä kahden Rotgierin kanssa, jota rakasti kuin omaa poikaansa. Tämä suhde oli veljeskunnassa antanut aihetta erilaisiin otaksumiin, mutta kukaan ei varmuudella voinut siitä sen enempää sanoa. Muuan ritari, jota Rotgier itse kyllä piti isänään, eli yhä linnassaan Saksassa eikä kieltänyt tätä poikaa koskaan omakseen.
Kun Bregow oli mennyt, lähetti Siegfried myöskin molemmat noviisit luotaan ja alkoi sitten vilkkaasti keskustella.
– Kuulehan, – hän sanoi, – on olemassa vain yksi keino päästä pälkähästä: kukaan ei saa koskaan tietää, että todellinen Jurandowna on ollut meillä.
– Se ei ole vaikeata, – vastasi Rotgier, – kun sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Danveld, Gottfried, me molemmat ja se sisar, joka häntä vartioi. Ne miehet, jotka toivat tytön tänne; metsästyslinnasta, Danveld juotatti humalaan ja hirtätti. Joku täkäläisistä on voinut jotakin epäillä, mutta kohtaus tylsämielisen tytön kanssa on sekoittanut luullakseni jäljet.
– Hyvä on, – sanoi Siegfried.
– Ja arvelen, että kun Danveld ei enää elä, niin työnnämme koko jutun hänen niskoilleen...
– Ja tunnustaisimme koko maailman edessä, että rauhan aikana ja Masovian ruhtinaan kanssa käytyjen neuvottelujen kestäessä ryöstimme hänen hovistaan ruhtinattaren kasvatin ja hovineidin? Ei, se on mahdotonta! Hovissa meidät nähtiin yhdessä Danveldin kanssa ja hänen sukulaisensa tietävät, että me toimimme kaikissa asioissa yksissä neuvoin. Jos me syyttäisimme Danveldia, niin he kostaisivat meille...
– No, neuvotellaan vielä, – esitti Rotgier.
– Niin, neuvotellaan ja keksitään pelastuskeino, muuten paha meidät perii. Jos me vapautamme Jurandownan, niin hän kertoo itse, ettemme ole koskaan pelastaneet häntä rosvojen käsistä, vaan ryöstäneet hänet metsästyslinnasta ja vieneet suoraan Ortelsburgiin.
– Se on totta.
– Minä en ajattele ainoastaan vastuuta, vaan seurauksiakin. Ruhtinas Janusz tulee valittamaan Puolan kuninkaalle, jonka lähettiläät viipymättä pitävät kaikissa hoveissa suurta ääntä meidän väkivallastamme, petollisuudestamme, rikoksistamme. Jumala ties mitä sellaisesta voisi vielä seurata veljeskunnalle vahingoksi. Varmaan suurmestarikin, jos tietäisi totuuden, käskisi pitämään tytön salassa.
– Mutta eikö meitä tulla sittenkin syyttämään hänen katoamisestaan? – kysyi Rotgier.
– Ei suinkaan. Veli Danveld oli viekas ja viisas. Kuten muistat, hän asetti Jurandille myös sellaisen ehdon, että ennen Ortelsburgiin lähtöään hänen oli kirjoitettava ruhtinaalle, että hän lähtee lunastamaan tytärtään rosvojen käsistä ja tietää, että tytär ei ole meillä.
– Se on totta. Mutta miten me sitten selitämme, mitä täällä Ortelsburgissa on tapahtunut?
– Sanomme saaneemme kuulla, että Jurand etsii tytärtään, ja otettuamme rosvoilta erään tytön, joka ei osannut sanoa, kuka hän oli, tiedotimme Jurandille asiasta luullen tyttöä hänen tyttärekseen. Jurand tuli tänne, mutta raivostui nähdessään tytön ja vuodatti niin paljon viatonta verta, että harva taistelu maksaa enempää.
– Totisesti, – vastasi Rotgier, – järki ja kokemus puhuvat teidän suunne kautta, sillä nyt tulee syyttömyytemme todistetuksi, ja syy lankeaa Jurandin niskoille ja puolalaisten pahuuden ja helvetin voimien laskuun...
– Ja silloin saa meitä tuomita vaikka paavi tai Rooman keisari!
– Niin juuri! Hetken hiljaisuus.
– Mutta mitä me teemme Jurandownalle? – kysyi Rotgier sitten.
– Niin, neuvotellaanpa!
– Antakaa hänet minulle. Siegfried katsoi häneen ja vastasi:
– Ei! Kuulehan, nuori veli! Kun veljeskuntamme on kysymyksessä, niin älkäämme säästäkö miehiä, naisia tai omaa itseämme. Jumalan rangaistus kohtasi Danveldia siksi, että hän ei ainoastaan tahtonut kostaa veljeskunnan puolesta, vaan että hän tahtoi tyydyttää myös omaa himoaan.
– Te ajattelette minusta pahaa! – sanoi Rotgier.
– Älkäämme säästäkö itseämme, toisti Siegfried – muuten me naisistumme sekä ruumiin että sielun puolesta, ja miehekäs naapurikansa painaa polvellaan rintaamme niin lujasti, ettemme koskaan enää jaksa nousta.
Ja kolmannen kerran hän antoi huolestuneena päänsä painua käsien varaan, mutta nähtävästi hän keskusteli vain omantuntonsa kanssa ja ajatteli itseään, koska hetken kuluttua sanoi:
– Minuakin painaa raskaasti ihmisen veri, tuska, kyynelet... Kun veljeskuntamme oli kysymyksessä ja kun minä huomasin, etten omin voimin pääse perille, niin en minäkään epäillyt käyttää muita keinoja. Mutta sen minä tein veljeskuntamme vuoksi valiten itselleni vain kärsimyksen.
Ja hän kohotti äänensä korkeuksiin painaen käsillä ohimoltaan:
– Luopukaa nautinnoista ja irstaisuudesta, karaiskaa ruumista ja sielua, sillä minä näin valkoiset kotkansiivet ilmassa ja kotkankynnet, jotka ovat ristiritarien verestä punaiset...
Hänet keskeytti niin vimmattu vihuri, että ikkuna ylhäällä parvekkeella lensi auki, ja koko sali täyttyi tuulen suhinasta, jossa leijaili lumihiutaleita.
– Pyhän valon nimessä! Kauhea yö! – sanoi vanha ristiritari.
– Tämä on oikein pahojen henkien yö, – vastasi Rotgier.
– Mutta miksi sanotte: "Pyhän valon nimessä!" eikä "Jumalan nimessä"?
– Pyhä valo on juuri Jumala, – vastasi Siegfried. – Ja antaakseen keskustelulle toisen käänteen hän kysyi: – Valvovatko papit vielä Danveldin ruumiin ääressä?
– Kyllä.
– Jumala, ole hänelle armollinen!
Molemmat vaikenivat. Sitten Rotgier kutsui sisälle muutamia asepoikia ja käski heitä sulkemaan ikkunan ja sytyttämään uusia tulisoihtuja. Kun pojat olivat poistuneet, hän kysyi:
– Mitä aiotte tehdä Jurandownalle? Otatteko mukaanne Insburgiin?
– Otan ja teen niinkuin veljeskunnan etu vaatii.
– Entä mitä minä teen?
– Onko sinussa rohkeutta?
– Miksi sitä epäilette?
– En minä epäilekään, sillä tunnen sinut rohkeaksi ja siksi pidän sinusta enemmän kuin kenestäkään muusta. Aja Masovian ruhtinaan hoviin ja kerro siellä kaikki, mitä täällä on tapahtunut, mutta sillä tavalla kuin sovimme.
– Varmaan perikatoonko minun olisi lähdettävä?
– Miksi perikatoon? Mutta jos se on veljeskunnalle kunniaksi, niin on se velvollisuutesi. Ei, siellä ei sinua odota mikään vaara, sillä he eivät tee vieraalle vääryyttä. Mahdollisesti joku haastaa sinut otteluun kanssaan, kuten se nuori ritari meidät kaikki haastoi. Mutta hätäkös sinun!
– Mutta he voivat vangita minut ja sulkea tyrmään.
– Sitä eivät tee. Muista, mitä Jurand on sinne kirjoittanut, ja sitä paitsi tulet valittamaan Jurandin tekoja. Kerrot uskottavasti, mitä Ortelsburgissa on tapahtunut, niin heidän täytyy luottaa sinuun... Danveldin kuolema tulee muuten pian tunnetuksi koko Masoviassa, ja me syytämme... He tulevat tiedustelemaan Jurandownaa, mutta kun Jurand itse on kirjoittanut, että tyttö ei ole hallussamme, niin eiväthän ne voi meitä epäillä. Sitä paitsi he tulevat ajattelemaan, että Jos me olisimme syyllisiä, niin kukaan meistä ei uskaltaisi lähestyä heitä.
– Se on totta. Heti Danveldin hautajaisten jälkeen lähden.
– Jumala siunatkoon sinua, hyvä ystäväni! Jos menettelemme viisaasti, niinkuin pitää, ei sinua edes hätyytetä, mutta Jurandia heidän täytyy moittia, jottemme voisi sanoa heidän rakastavan vääryyttä.
– Ja meidän täytyy valittaa kaikissa hoveissa.
– Siitä pitävät Danveldin sukulaiset huolen.
– Mutta jos se Spychowin paholainen jää henkiin ja pääsee vapaaksi?...
Mutta Siegfried alkoi katsoa synkästi eteensä ja vastasi sitten hitaasti ja painostaen:
– Jos hän pääsisi vapaaksi, niin hän ei sanallakaan syyttäisi veljeskuntaa.
Sitten Siegfried antoi Rotgierille vielä neuvoja, niitä hänen on sanottava ja mitä vaadittava Masovian hovissa.
XXXIV.
Tieto Ortelsburgin tapahtumista saapui kuitenkin Varsovaan ennen veli Rotgierin tuloa sinne ja herätti siellä hämmästystä ja levottomuutta. Ruhtinas yhtä vähän kuin kukaan muukaan hovin väestä ei saattanut käsittää, mitä oikein oli tapahtunut. Äskettäin, kun Mikolaj Dlugolas oli lähdössä Marienburgiin viemään ruhtinaan kirjettä, jossa tämä moitti rajakomttuureja Danusian ryöstöstä ja melkein uhkaavasti vaati hänen luovuttamistaan, tuli Spychowista kirje, jossa Jurand selitti, että ristiritarit eivät olleet ryöstäneet hänen tytärtään, vaan tavalliset rajaseudun rosvot, jotka luultavasti pian luovuttavat hänet lunastussummasta vapaaksi. Tämän johdosta Mikolaj ei lähtenytkään, sillä kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että ristiritarit olivat saaneet Jurandin pakotetuksi kirjoittamaan sellaisen kirjeen uhkaamalla muussa tapauksessa lapsen kuolemalla. Asian ymmärtämistä vaikeutti sekin, että rajaseudun kahakoitsijat ja rosvot, sekä ruhtinaan että ristiritarien veljeskunnan alamaiset, suorittivat hyökkäyksensä kesäiseen aikaan eivätkä näin talvella, jolloin lumesta näki, minne jäljet johtivat. Tavallisesti he ryöstivät kauppiaita, kyliä tai karjoja, mutta tällainen tapaus, että rosvottiin ruhtinaallisen hovin neiti ja ruhtinattaren kasvatti ja kunnioitetun sekä pelätyn ritarin tytär, se oli jo aivan uskomatonta. Mutta kaikkiin epäilyksiin oli vastauksena Jurandin sinetillä varustettu kirje, jonka tällä kerralla toi luotettava ja tunnustettu spychowilainen asemies. Tämä tosiasia kumosi kaikki epäilykset.
Ruhtinaan valtasi sanomaton viha, ja hän käski panna rajaseudulla toimeen etsinnän ja kehoitti myöskin Plockin ruhtinasta tavoittamaan väkivallantekijöitä ja armotta rankaisemaan, jos saisi syylliset kiinni.
Silloin tuli tieto, mitä Ortelsburgissa oli tapahtunut. Se oli kasvanut moninkertaisesti. Kerrottiin, että Jurand oli tullut sinne kuuden miehen kanssa, hyökännyt avoimesta portista sisään ja tehnyt niin kauheata jälkeä, että oli täytynyt pyytää apua lähimmistä linnoista, hälyttää ristiritaristo ja aseistaa kansaa, jotka vasta kaksi päivää kestäneen piirityksen jälkeen pääsivät murtautumaan linnaan sisälle tuhoten Jurandin ja hänen asetoverinsa. Kerrottiin myös, että nämä joukot luultavasti tulevat hyökkäämään rajan yli Spychowiin ja siten alkamaan suuren sodan. Ruhtinas Janusz ei uskonut näihin sotahuhuihin, sillä jos ristiritarit alkaisivat sodan häntä ja Clockin ruhtinasta vastaan, niin mikään voima maailmassa ei voisi pidättää kuningaskunnan puolalaisia liittymästä häneen, Ja juuri siksi suurmestari pelkäsi sotaa. Tämä tiesi, että sota varmasti kerran tulee, mutta hän tahtoi lykätä sen mahdollisimman kauas osaksi rauhanrakkaudesta, osaksi varustautuakseen.
Ruhtinas Janusz ei siis pelännyt sotaa, mutta tahtoi kuitenkin tietää, mitä oli tapahtunut, mitä ajatella Ortelsburgin asioista, Danusian katoamisesta ja kaikista huhuista, joita kierteli miehestä mieheen. Vaikka hän ei voinut sietää ristiritareja, hän kuitenkin tuli iloiseksi, kun eräänä iltana jousimiesten kapteeni tiedoitti, että eräs ristiritari oli saapunut ja pyysi päästä puheille.
Ruhtinas vastaanotti ristiritarin ylpeästi ja vaikka hän heti tunsi, että tulija oli yksi niitä, jotka olivat olleet metsästyslinnassa, hän ei ollut tuntevinaan, vaan kysyi, kuka tulija oli, mistä saapui ja mikä asia oli tuonut hänet Varsovaan.
– Olen veli Rotgier, – vastasi ristiritari, – ja äskettäin minulla oli kunnia olla armollisen ruhtinaan vieraana.
– Mutta mikset käytä veljeskunnan tuntomerkkejä?
Ristiritari alkoi selittää, ettei hän ollut uskaltanut pukea ylleen valkoista viittaa, sillä se olisi voinut aiheuttaa hänen vangitsemisensa rajaseudulla ja ehkä surmansakin masovialaisten ritarien kädestä. Hän sanoi, että kaikissa maissa risti suojelee ja sen kantajalle ollaan ystävällisiä ja vieraanvaraisia, mutta Masovian ruhtinaskunnassa risti merkitsee kantajalleen perikatoa.
Mutta ruhtinas keskeytti hänet vihaisesti sanoen:
– Ei risti, jota mekin palvelemme, vaan teidän pahuutenne... Jos teikäläisiä muualla kohdellaan paremmin, niin se johtuu siitä, ettei teitä tunneta.
Sitten ruhtinas kysyi:
– Oletko ollut Ortelsburgissa? Tiedätkö, mitä siellä on tapahtunut?
– Olen ollut siellä ja tiedän kyllä, – vastasi Rotgier – En tullut tänne lähettiläänä, vaan siitä syystä, että Insburgin hurskas komttuuri sanoi minulle: Suurmestarimme pitää ruhtinaasta ja luottaa hänen oikeudenmukaisuuteensa, aja siis Masoviaan sillä aikaa kuin minä käyn Marienburgissa, ja kerro, minkä vääryyden ja häpeän olemme kärsineet. Masovian ruhtinas ei tule hyväksymään Spychowin rauhanhäiritsijän ja väkivallantekijän rikoksia, joiden tähden on vuotanut niin paljon kristittyjen verta kuin hän ei olisi Kristuksen, vaan saatanan palvelija.
Ja Rotgier alkoi kertoa, mitä Ortelsburgissa oli tapahtunut. Koko hänen kertomuksensa vaikutti syvästi läsnäolijoihin, jotka pelkäsivät Jurandin mahdollisesti saaneen apua ja voimia itse paholaiselta. Mutta ruhtinatar kysyi Rotgieriltä odottamatta:
– Sanotte, että vapauttaessanne vähämielisen tytön luulitte häntä Jurandin tyttäreksi ja siksi kutsuitte isän Ortelsburgiin?
– Niin, armollinen rouva, – vastasi Rotgier.
– Mutta kuinka saatoitte luulla sellaista, kun olitte metsästyslinnassa nähneet luonani todellisen Jurandownan?
Veli Rotgier meni hämilleen, sillä hän ei ollut odottanut sellaista kysymystä. Ruhtinas nousi seisomaan ja katsoi tuimasti ristiritariin, Mikolaj Dlugolas, ylimetsästäjä Mrokota, Jasko Jagielnicalainen ja useat muut masovialaiset ritarit asettuivat Rotgierin ympärille ja tiukkasivat uhkaavalla äänellä:
– Kuinka saatoitte luulla sellaista? Puhu, saksalainen!
Kuinka se oli mahdollista? Mutta veli Rotgier oli nyt selvinnyt ja vastasi:
– Me munkit emme pidä niin tarkasti silmällä naisia. Siellä metsästyslinnassa oli useita hovineitejä, mutta kuka heistä oli Jurandowna, sitä ei kukaan meistä tiennyt.
– Mutta Danveld tiesi, – väitti Mikolaj Dlugolas. – Hän puhui neidin kanssa useammasti metsästysmatkalla. – Danveld on nyt Jumalan edessä, – vastasi Rotgier, – ja tahtoisin lisätä, että me hänen kuolemansa jälkeisenä päivänä näimme hänen ruumisarkullaan puhjenneita ruusuja joita mikään ihmiskäsi ei voinut sinne panna, koska on talvi. Seurasi hiljaisuus.
– Miten saitte tietää Jurandownan ryöstöstä? – kysyi ruhtinas.
– Röyhkeytensä ja jumalattomuutensa tähden teko tuli yleiseksi puheenaiheeksi meilläkin. Saatuamme siitä tiedon annoimme lukea kiitosrukouksia, kun ryöstetty oli vain hovineiti eikä mikään teidän ruhtinaallisista omista lapsistanne.
– Mutta minua kummastuttaa kuitenkin, että saatoitte pitää vähämielistä tyttöä Jurandin tyttärenä.
– Danveld sanoi, että paholainen muuttaa usein ihmisen ulkomuodon, jopa vaihtaa kokonaan toiseen.
– Mutta tavalliset rosvot eivät olisi osanneet jäljitellä pater Kalebin käsialaa ja väärentää sinettiä. Kuka on tehnyt sen?
– Paha henki.
Taas jäätiin vaille vastausta.
Mutta Rotgier alkoi katsoa ruhtinasta silmiin ja puhua:
– Totisesti, nämä kysymykset ovat pisteliäitä kuin miekan terä ja niiden takana piilee epäilys. Mutta uskoen Jumalan oikeudenmukaisuuteen ja totuuden voimaan kysyn teidän ruhtinaalliselta korkeudeltanne: onko Jurand itse epäillyt meitä ja miksi hän etsi tytärtään pitkin rajaa lunastaakseen hänet vapaaksi, ennen kuin kutsuimme hänet Ortelsburgiin?
– Se on totta, – vastasi ruhtinas. – Ensin Jurand teitä epäili, mutta sitten hän näyttää tulleen toisiin ajatuksiin.
– Totuuden valo voittaa pimeyden! – sanoi Rotgier, joka alkoi katsella voitokkaasti ympärilleen ja ajatella, että ristiritarien päässä on sentään enemmän järkeä ja viekkautta kuin puolalaisten, jotka aina tulisivat olemaan veljeskunnan ruokana ja saaliina, kuten kärpänen on hämähäkin.
Ja Rotgier astui lähemmäksi ruhtinasta sanoen kuuluvalla äänellä ylpeästi:
– Korvatkaa meille, herra ruhtinas, meidän menetyksemme, kyynelemme, veremme! Se helvetin mies oli Masovian alamaisia, ja sen vuoksi on teidän oikeudenmukaisuuden nimessä korvattava Jurandin aiheuttamat vääryydet ja vahingot!
Ruhtinas katsoi häneen ihmetellen:
– Hyvänen aika! Mitä sanot? Jos Jurand vimmoissaan vuodattaa vertanne, onko minun vastattava hänen mielettömyyksistään?
– Mutta hän oli teidän alamaisenne, – intti ristiritari, – ja teidän ruhtinaskunnassanne ovat hänen maansa, kylänsä ja linnansa, jonka tyrmässä hän piti veljeskunnan palvelijoita vankina. Ainakin linna ja maat olisi nyt luovutettava ristiritarikunnalle. Tosin ne eivät täysin korvaa vuodatettua jaloa verta eikä sillä saada kuolleita eloon, mutta ehkä se sentään jonkin verran lepyttäisi Jumalan vihaa ja pyyhkisi pois sen häpeän, joka muuten tahraisi tämän ruhtinaskunnan nimen. Kaikkialla on ristiritarikunnan omistamia maita ja linnoja, joita hurskaat ruhtinaat ovat sille lahjoittaneet, mutta täällä se ei omista tilkkuakaan maata. Tulkoon kärsimämme vääryys palkituksi edes tällä tavalla.
Ruhtinas hämmästyi entistä enemmän ja vastasi vasta hetken kuluttua:
– Kenen armosta teidän veljeskuntanne on saanut täällä kiinteän pohjan, jollei minun esi-isieni armosta? Eikö teillä ole jo tarpeeksi maita ja kaupunkeja, jotka ovat kerran meille kuuluneet, mutta ovat nyt teidän? Jurandin tytär elää vielä, koska hänen kuolemastaan ei ole ilmoitettu, mutta te ottaisitte orvolta pois hänen myötäjäisensä ja tyydyttäisitte mieli tekojanne ryöstämällä tytön omaisuutta.
– Herra ruhtinas, – sanoi Rotgier, – hyvittäkää kärsimäämme vääryyttä ja antakaa meille korvausta omantuntonne ja ruhtinaallisen kunnianne mukaisesti.
Ja Rotgier iloitsi taas ajatellessaan, että nyt he eivät ainoastaan tule luopumaan valituksistaan, vaan miettimään, miten voisivat pestä kätensä ja selviytyä koko jutusta. Kukaan ei tule enää syyttämään veljeskuntaa, jonka maine jää valkoiseksi kuin ristiritarin viitta.
Mutta silloin vanha Mikolaj Dlugolas puuttui odottamatta puheeseen:
– Teitä syytetään saaliinhimoisiksi ja Jumala ties ehkä syystäkin, koska tässäkin asiassa näytte enemmän välittävän saaliista kuin veljeskunnan kunniasta.
– Se on totta! – kannattivat masovialaiset ritarit kuorossa.
Ristiritari astui pari askelta eteenpäin, katsoi toisiin ylpeästi ja vastasi:
– En ole tullut tänne lähettiläänä, vaan todistajana ja ristiritarina, valmiina puolustamaan veljeskuntamme kunniaa omalla verelläni viimeiseen saakka! Ken Jurandin omista sanoista välittämättä uskaltaa syyttää ristiritarien veljeskuntaa naisen ryöstöstä, se ottakoon tämän ritaripantin ja asettukoon Jumalan tuomioistuimen eteen!
Ja Rotgier heitti hansikkaansa heidän eteensä, mutta he jäivät sanattomiksi, sillä vaikka useampikin olisi halusta koettanut, pystyikö heidän miekkansa ristiritarin kurkkuun, pelkäsivät he kuitenkin Jumalan tuomiota, sillä olihan Jurand aivan selvästi selittänyt ristiritarien olevan syyttömiä tytön ryöstöön.
Silloin Rotgier yhä ylpistyi, pani kätensä puuskaan ja kysyi:
– Onko täällä miestä, joka uskaltaa nostaa tämän hansikkaan?
Eräs ritari, jonka tuloa huoneeseen kukaan ei ollut huomannut ja joka oven suusta kuunteli keskustelua, astui esille, otti hansikkaan lattialta ja sanoi:
– Minä uskallan!
Samassa hän heitti oman hansikkaansa Rotgierille päin naamaa ja julisti ukkosmaisella äänellä:
– Jumalan, ruhtinaan ja Masovian koko ritariston edessä sanon sinulle, ristiritari, että olet täällä kuin koira haukkumassa oikeudenmukaisuudelle ja totuudelle. Haastan sinut kaksintaisteluun ratsain tai jalan, keihäin, kirvein tai miekoin, joko pitkin tai lyhyin, eikä taisteluun vankeudesta, vaan elämästä ja kuolemasta!
Salissa olisi voinut kuulla kärpäsen lennonkin. Kaikki katsoivat vuorotellen Rotgieriin ja haastavaan ritariin, jota kukaan ei tuntenut, sillä kypäri peitti kasvojen yläosan ja varjosti alapuolen. Ristiritari oli hämmästyneempi kuin yksikään toinen. Hämmennyksen ja hurjan vihan ilmeet vaihtelivat hänen kasvoillaan kuin salama öisellä taivaalla leimahtaen. Irroittaessaan hirvennahkaista hansikasta, joka oli pudonnut kasvoilta tarttuen olkapään pykälään, hän kysyi:
– Kuka olet sinä uskalikko, joka Jumalan totuutta uhmaat?
Toinen aukaisi soljen leukansa alta, otti kypärän päästään la Paljasti nuoren, vaaleatukkaisen pään sanoen:
– Zbyszko Bogdaniecista, Jurandin tyttären mies.
Useat hämmästyivät eikä Rotgier vähimmin, sillä nämä eivät tienneet mitään Danusian avioliitosta. Ristiritari oli luullut, että Jurand oli Danusian ainoa laillinen oikeudenomistaja. Samassa herra de Lorche astui esiin ja sanoi:
– Ritarikunniani kautta vakuutan, että hän puhuu totta. Jos joku uskaltaa epäillä, niin tässä hansikkaani.
Rotgier, jonka sydän kiehui niin ettei tiennyt pelosta mitään, olisi ehkä nostanut tämänkin hansikkaan ja siten ottanut haasteen, mutta muisti, että hansikkaan heittänyt oli mahtava mies ja Geldernin kreivin sukulainen. Sitä paitsi ruhtinas nousi ja ilmoitti otsa rypyissä:
– Tätä hansikasta ei saa nostaa, sillä minäkin voin todistaa, että ritari Zbyszko on puhunut totta.
Ristiritari kumarsi ja kääntyi Zbyszkon puoleen:
– Jos tahdot, niin ottelemme jalan ja kirvein suljetussa aitauksessa?
– Niin olen minäkin jo aikaisemmin sinulle esittänyt, – vastasi Zbyszko.
– Jumala antakoon oikeuden voittaa! – huusivat masovialaiset ritarit.
XXXV.
Koko hovi, sekä miehet että naiset olivat huolissaan Zbyszkosta, sillä kaikki pitivät hänestä, ja Jurandin kirjeen perusteella kukaan ei edes epäillyt, että ristiritari olisi väärässä. Sitä paitsi tiedettiin, että Rotgier oli veljeskunnan maineikkaimpia sotureja. Rotgierin asemies von Krist kertoi ehkä tahallaan masovialaisille, että hänen isäntänsä, ennenkuin tuli aseistetuksi munkiksi, istui kerran sellaisessa kunniapöydässä, johon oli kutsuttu vain maailmankuuluja ritareja, sellaisia, jotka olivat ottaneet osaa ristiretkiin Pyhälle maalle tai taistelleet jättiläisiä, lohikäärmeitä ja noitia vastaan. Kehuipa von Krist, että Rotgier oli usein taistellut misericordia toisessa ja kirves tai miekka toisessa kädessä yht'aikaa viittä miestä vastaan. Masovialaiset tulivat tästä vielä levottomammiksi, ja jotkut arvelivat: "Kunpa Jurand olisi nyt täällä! Hän tekisi samalla kertaa vaikka kahdesta tuollaisesta selvän. Häntä ei ole vielä yksikään saksalainen voittanut. Mutta tuo nuorukainen tulee olemaan vaarassa, sillä toinen on voimakkaampi, vanhempi ja kokeneempi." Toiset katuivat, etteivät olleet nostaneet hansikasta, mutta vakuuttivat, että jollei sitä Jurandin kirjettä olisi tullut, niin varmasti olisivat otelleet... Ikäänkuin omaksi lohdutuksekseen ja rohkaisukseen mainittiin masovialaisia ja yleensä puolalaisia ritareja, jotka hoviturnajaisissa tai tuimissa taisteluissa olivat saaneet useita voittoja länsimaisista ritareista, etenkin Zawisza Garbowista, jolle yksikään ritari koko kristikunnassa ei vedä vertoja. Mutta oli sellaisiakin, jotka Zbyszkon suhteen olivat toiveikkaita. "Hän ei ole mikään poropeukalo", he sanoivat, "ja hän kuuluu pehmittäneen monta saksalaista tallatulla maalla." Mutta mikä enimmin rohkaisi masovialaisia, oli Zbyszkon asemiehen, tshekkiläisen Hlawan maineikas urotyö kaksintaistelun edellisenä iltana. Kun von Krist taas kehuskeli Rotgierin ihmeellisiä tekoja, niin Hlawa, kuumaverinen kun oli, tarttui von Kristin partaan ja nosti tämän päätä sanoen: "Jollet häpeä valehdella ihmisille suoraan päin silmiä, niin katso taivaaseen ja muista, että Jumala kuulee!" Ja siinä asennossa Hlawa piti valehtelijaa kotvan aikaa. Päästyään irti von Krist alkoi heti kysellä Hlawan syntyperää ja saatuaan tietää, että tämä oli aatelinen, haastoi hänet samalla kirvesotteluun.
Hlawan teko ilahdutti kaikkia, ja moni sanoi: "Sellaiset pojat eivät tule ontumaan ottelussa, ja jos totuus ja Jumala on vain meidän puolellamme, niin ei pidä ristiritareille jäädän luita ehjiksi." Mutta Rotgier oli siihen määrään pimittänyt kaikki, että oltiin levottomia siitä, kenen puolella totuus oli, ja ruhtinas itse oli tämän levottomuuden vallassa.
Kaksintaistelun edellisenä iltana hän kutsui Zbyszkon puheilleen ja kysyi ruhtinattaren ollessa läsnä:
– Oletko varma, että Jumala tulee olemaan puolellasi? Mistä tiedät, että ristiritarit ryöstivät Danusian? Onko Jurand sanonut sen sinulle? Tässä on Jurandin kirje, jonka pater Kaleb on kirjoittanut ja sinetöinyt, ja siinä Jurand sanoo tietävänsä, että ristiritarit eivät vieneet Danusiaa. Mitä hän on sinulle kertonut?
– Sanoi, että ristiritarit eivät vieneet.
– Kuinka sinä sitten uskallat vaarantaa elämäsi ja asettua Jumalan tuomioistuimen eteen?
Zbyszko vaikeni. Hetken kuluttua hänen leukansa alkoi vapista ja silmänsä kostuivat.
– Minä en tiedä mitään, armollinen herra, – vastasi Zbyszko. – Kun Jurandin kanssa ajoimme Spychowiin, niin kerroin vihkimisestä. Hän alkoi moittia, että se ehkä oli väärin Jumalaa kohtaan, mutta kun sanoin hänelle, että se oli Jumalan tahto, niin hän rauhoittui ja antoi anteeksi. Matkalla hän vakuutti yhtenään, että juuri ristiritarit ryöstivät Danusian, mutta mitä perillä oikein tapahtui, sitä en tiedä... Spychowiin tuli nimittäin sama nainen, joka oli tuonut sitä palsamia metsästyslinnaan, ja lisäksi eräs toinen sanansaattaja. He tahtoivat puhua Jurandin kanssa ilman todistajain läsnäoloa ja sulkeutuivat huoneeseen neuvottelemaan. Mitä siellä puhuttiin, en tiedä, mutta keskustelun jälkeen omat palvelijat eivät olleet tuntea Jurandia, sillä hän oli kuin kuolleista noussut. Hän sanoi meille: "Ristiritarit eivät myöntäneet", mutta Bregowin ja kaikki muut vangit hän vapautti, Jumala ties mistä syystä, ja sitten hän lähti jonnekin ilman asemiestä tai palvelijaa... Lähtiessään hän sanoi ajavansa rosvojen luo lunastamaan Danusiaa vapaaksi ja käski minua odottamaan. No, minä odotin. Mutta sitten saapui Ortelsburgista tieto, että Jurand oli surmannut joukon saksalaisia ja kaatunut! Spychowin maa alkoi nyt polttaa jalkojeni alla ja minä olin tulla hulluksi. Aioin lähteä kostamaan Jurandin kuolemaa, mutta pater Kaleb sanoi: "Linnaa et voi vallata etkä aloittaa sotaa. Aja ruhtinaan luo, ehkä siellä tiedetään jotakin Danusiasta." Minä saavuin tänne juuri parahiksi kuullakseni sen koiran haukkuvan meitä ja Jurandin mielettömyyksiä. Minä nostin hänen hansikkaansa, sillä olin jo aikaisemmin haastanut hänet otteluun, ja vaikka en muuta tietäisikään, niin sen sanon, että ristiritarit ovat kaikki suuria valehtelijoita ilman kunniantuntoa ja uskoa! Niinpä he tappoivat de Fourcyn ja tahtoivat työntää rikoksen minun asemieheni niskoille. Ne lurjukset tappoivat hänet kuin teuraan ja tulivat sitten vaatimaan teiltä, armollinen ruhtinas, kostoa ja korvausta! Kuka sen takaa, etteivät valehdelleet Jurandille mitä hyvänsä ja nyt täälläkin samoin... En tiedä, en tiedä, missä Danusia on, mutta haastoin hänet kuitenkin, sillä vaikka menettäisinkin henkeni, niin on sekin parempi kuin elämä ilman Danusiaa, minulle rakkainta olentoa koko maailmassa...
Syvän liikutuksen valtaamana hän tempaisi hiusverkon päästään, että tukka tulvahti hartioiden yli, ja tarttuen siihen molemmin käsin alkoi raskaasti nyyhkyttää. Ruhtinatar Anna Danuta, joka itse oli syvästi katkeroitunut Danusian menetyksen vuoksi ja liikuttunut Zbyszkon surusta, laski kätensä nuoren ritarin pään päälle ja sanoi:
– Jumala sinua auttakoon, lohduttakoon ja siunatkoon!
XXXVI.
Ruhtinas ei vastustanut kaksintaistelua, sillä silloisten tapojen mukaan se ei olisikaan ollut mahdollista. Mutta hän pani Rotgierin kirjoittamaan kirjeen suurmestarille ja toisen Siegfried de Löwelle selittääkseen näille asiaa, että Rotgier ensiksi heitti hansikkaan masovialaisille ritareille ja että Jurandownan mies, joka jo aikaisemmin oli haastanut ristiritarin, otti hansikkaan. Rotgier selitti suurmestarille, että jos hän ryhtyi otteluun ilman lupaa, niin teki hän sen siksi, että katsoi olevansa velvollinen puolustamaan veljeskunnan kunniaa. Tämä kirje lähetettiin heti erään Rotgierin asepojan mukana rajalle, josta se oli kulkeva edelleen Marienburgiin ristiritarien postissa, joka oli järjestetty veljeskunnan alueilla, useita vuosia aikaisemmin kuin muissa maissa.
Sillä välin tallattiin linnan pihalla lunta, jolle siroiteltiin tuhkaa, jotta taistelevain jalat eivät luiskahtaisi. Koko linnassa vallitsi kuumeinen touhu. Jännitys valtasi siihen määrään ritarien ja hovinaisten mielet, että kaksintaistelun edellisenä yönä kukaan ei kunnolla nukkunut. Kaikkialla puhuttiin siitä, että ottelu ratsain ja keihäin tai miekoin tavallisesti päättyy haavoihin, mutta tällainen ottelu jalan ja kauhein sotakirvein päättyy kuolemaan. Kaikkien myötätunto oli Zbyszkon puolella, ja juuri siksi häntä ajateltiin sitäkin levottomammin, kun ristiritarin sotainen tottumus ja taistelukunto oli hyvin tunnettu. Monet naiset viettivät yön linnan kappelissa, jossa muiden muassa Zbyszkokin teki synnintunnustuksensa pater Wyszoniekille. Zbyszkoa katseltiin ja hänestä moni hovinainen ajatteli: "Hänhän on vielä melkein lapsi... kuinka voidaan antaa hänen nuoren päänsä pudota saksalaisen kirveestä?" Ja sitä innokkaammin rukoiltiin Zbyszkon puolesta. Mutta kun nuori ritari oli aamulla varhain pukeutunut varusteihinsa, niin mieliala kohosi, sillä hänen vartalonsa oli niin kookas ja voimakas, että hän näytti voivan pitää puoliaan suurtakin soturia vastaan.
Kaksintaistelun oli määrä tapahtua linnan pihalla, jota parveke ympäröi.
Kun päivä oli valjennut kokonaan, tuli ruhtinas puolisonsa ja lastensa kanssa asettuen keskelle parveketta, josta koko pihamaa näkyi hyvin. Molemmin puolin heitä kokoontui hovin, aateliston ja ritariston ylhäisintä väkeä. Koko parveke oli täpösen täynnä katselijoita. Palvelusväki asettui alas pihalle luodusta lumesta muodostuneen vallin taakse tai kiipesi seinille, vieläpä katolle, ja sekin toivotteli mielessään Zbyszkolle menestystä.
Päivä oli kylmä, mutta kirkas. Ilmassa lenteli naakkoja, jotka linnassa vallitseva kova touhu oli pelästyttänyt pesistään katon alta. Vaikka oli kylmä, niin ihmiset hikoilivat tavattomasta jännityksestä ja mielenliikutuksesta, ja kun ensimmäinen torventoitotus kuului ilmoittaen kaksintaistelijani saapuvan, alkoivat sydämet jyskyttää kuin vasaralla takoen.
Taistelijat tulivat vastakkaisilta puolilta ja pysähtyivät areenan laitoihin. Ristiritarin yllä oli sininen, metallinen panssari, samanlaiset lannesuojukset ja kypäri avonaisine visiireineen ja tuuheine riikinkukonsulkineen sen harjassa. Zbyszkon rinta, kyljet ja selkä olivat komean milanolaisen panssarin suojassa, se oli hänen voitonsaaliinsa friiseiltä. Hänen päässään oli silmiltä melkein avoin kypäri ilman töyhtöjä, jaloissa härännahkaiset suojustimet. Molemmilla oli vasemmassa kädessä kilpi sukutunnuksineen, edellisellä kolme jalopeuraa, jälkimmäisellä "tylsä hevosenkenkä". Oikeassa kädessä kumpaisellakin oli suuri sotakirves, jonka miehen käsivarren pituinen varsi oli mustaa tammea. Kumeankin takana oli oma asemies: Hlawa ja von Krist tummissa panssareissa, kirveet ja kilvet kädessä.
Toinen torventoitotus kajahti. Kolmannen jälkeen oli taistelijain sopimuksen mukaan aloitettava ottelu. Heidän välillään oli nyt vain pieni, tuhkalla siroiteltu areena. Ennen kuin kolmas merkki puhallettiin, astui Rotgier ruhtinaan eteen, nosti panssaroidun päänsä ja sanoi kuuluvalla äänellä:
– Otan Jumalan, sinut, armollinen ruhtinas ja tämän maan koko ritariston todistamaan, että minä en ole syyllinen täällä kohta vuotavaan vereen.
Ristiritari puhui niin varmasti, että se herätti levottomia tunteita. Mutta Zbyszko kääntyi vaatimattomasti tshekkiläisen asemiehensä puoleen ja sanoi:
– Tämä kerskaus haisee pahalle. Minun kuolemani jälkeen se ehkä olisi paikallaan, mutta ei niin kauan kuin elän. Ymmärtäähän sen lavertelijan, kun kypärissä on noita riikinkukonsulkia, joita minä ensin lupasin hankkia kolme, mutta sitten yhtä paljon kuin käsissäni on sormia. Jumala näkyy olevan armollinen!
– Kuulkaa, – sanoi Hlawa hieroen käsiinsä tuhkansekaista lunta, jotta kirveenvarsi ei luistaisi kourissa, – ehkä minä hyvinkin pian pehmitän tuon pikkaraisen preussilaisen, niin saanko sitten, jollen suorastaan iskeä ristiritariin, niin ainakin pistää kirvesvarren kinttujen väliin ja sillä tavalla kaataa hänet nurin?
– Jumala varjelkoon sellaisesta! – vastasi Zbyszko tuimasti. – Sinä häpäisisit minut ja itsesi.
Samassa kuului kolmas toitotus, ja asemiehet hyökkäsivät kiireesti ja tulisesti toisiaan vastaan. Mutta ritarit lähestyivät toisiaan hitaasti ja arvokkaasti, kuten tapa vaati.
Kaikki eivät katselleet asemiesten ottelua, mutta kokeneet miehet ja palvelusväki, jotka seurasivat kamppailua, huomasivat heti, että Hlawa oli paljon ylivoimaisempi. Saksalaisen kirves liikkui jäykästi, ja hänen kilpensä kohosi raskaasti. Hänen jalkansa olivat pitemmät, mutta heikommat kuin tshekkiläisen voimakkaat sääret. Hlawa alkoi niin tulisesti, että von Kristin oli alusta saakka pakko suojella itseään. Nähtiin heti, että toinen taistelija kävi päälle kuin myrsky, mutta toinen vain puolustautui siinä mielessä, että saisi uhkaavan kuoleman lykätyksi mahdollisimman kauaksi eteenpäin. Kerskailija, joka ryhtyi otteluun vain siitä syystä, ettei päässyt muuten pälkähästä, ymmärsi nyt, mitä hänen kehuskelevat ja varomattomat sanansa olivat aiheuttaneet, kun vastustaja iski niin voimakkaasti, että jokainen isku olisi kaatanut vaikka härän. Saksalainen melkein unohti, että hänen olisi pitänyt iskeä myös takaisin eikä ainoastaan kilvellä suojella itseään toisen iskuilta. Hän näki kirveen vilahtavan ylitseen ja ajatteli, että jokainen isku saattoi olla hänelle viimeinen. Vaistomaisesti hän sulki silmänsä kauhistuneena ajatellen, tokko niitä enää avaisi. Vain harvoin hän yritti ja silloinkin toivottomasti. Mutta kilpensä hän nosti yhä korkeammalle suojellakseen päätään.
Vihdoin von Kristin voimat alkoivat pettää, kun tshekkiläinen huitoi kirveellään yhä hurjemmin. Niinkuin lastut lentävät puusta kirvesmiehen sitä kaataessa, niin tshekkiläisen iskuista alkoi levynpalasia lentää saksalaisen asemiehen panssarista. Tämän kilven yläosa oli taipunut ja haljennut, ja hartiasuojus oikealta olkapäältä oli pudonnut maahan katkottujen ja veristyneiden hihnojen mukana. Kuoleman kammo valtasi von Kristin, joka vielä muutaman kerran löi koko voimallaan tshekkiläisen kilpeen, mutta huomattuaan, että vain jokin onnellinen sattuma voisi pelastaa hänet vastustajan ylivoimalta, hän heittäytyi yht'äkkiä ruumiinsa koko painolla Hlawan jalkoihin.
Molemmat tupertuivat maahan ja alkoivat yhdessä piehtaroida lumessa. Mutta pian pääsi tshekkiläinen päälle, painoi polvellaan vastustajansa vatsaa ja veti vyöstään lyhyen kolmisärmäisen misericordian.
– Armoa! – kuiskasi von Krist katsoen syvälle tshekkiläisen silmiin.
Mutta vastaukseksi tämä katkoi von Kristin kaulahihnan, kohotti kypäriä ja pisti kaksi kertaa tikarin onnettoman kurkkuun. Von Krist käänsi silmiään, raapi lunta, ikäänkuin olisi tahtonut puhdistaa sen tuhkasta, mutta ojentui hetken kuluttua pitkäkseen ja jäi liikkumattomana makaamaan veriinsä.
Tshekkiläinen Hlawa nousi, pyyhki misericordiansa saksalaisen nutunliepeeseen ja alkoi kirveeseensä nojaten katsella isäntänsä raskasta ja sisukasta taistelua veli Rotgieriä vastaan.
Länsimaiden ritarit olivat jo tottuneet ylellisyyteen, kun sitä vastoin Vähä-Puolan, Suur-Puolan ja Masovian ritarit yhä elivät yksinkertaisesti ja pidättyvästi, minkä johdosta he muukalaisten ja vihollisten ihmeeksi olivat säilyttäneet ruumiinvoimansa ja kestävyytensä. Pian huomattiin, että Zbyszko oli voimiensa puolesta lujempi ristiritaria, joka sen sijaan oli aseenkäytössä taitavampi.
Zbyszkolle oli onneksi, että hänen vastustajansa oli valinnut aseekseen kirveen, sillä kun oli mahdoton miekkailla. Jos kaksintaistelua olisi käyty lyhyin tai pitkin miekoin, niin olisi saksalainen ollut paljon vaarallisempi. Sekä Zbyszko että muut huomasivat heti, että ristiritari oli kokenut ottelija. Zbyszkon jokaista lyöntiä vastaan hän ojensi kilpensä, mutta veti sitä hiukan takaisin juuri, ennen kuin isku sattui kilpeen, joten voimakkainkin isku menetti tehoaan. Toisinaan Rotgier peräytyi, toisinaan hyökkäsi tehden liikkeensä niin nopeasti, että niitä tuskin ehti silmin tarkastella. Ruhtinas tuli Zbyszkon puolesta levottomaksi, ja ritarien kasvot kalpenivat, sillä heistä näytti kuin saksalainen olisi tahallaan leikkinyt vastustajansa kanssa. Joskus hän ei edes nostanut kilpeään, vaan juuri Zbyszkon iskiessä kääntyi sivulle, ja isku viilsi tyhjää ilmaa. Se oli mitä vaarallisinta, sillä Zbyszko olisi voinut samassa menettää tasapainonsa ja kaatua, jolloin hänen perikatonsa olisi ollut varma. Huomatessaan sen tshekkiläinen ajatteli: "Jos isäntäni vain kaatuu, niin isken saksalaista niskaan, että henki pois".
Mutta Zbyszko ei kaatunut, vaan seisoi hajareisin lujasti, sillä hänen jaloissaan oli sellainen voima, että yhdellä jalalla saattoi kantaa koko ruumiinsa ja iskun painon.
Mutta Rotgier ei vähäksynyt vastustajaansa, vaan oivalsi pian, että ottelusta nuorukaisen kanssa oli tuleva ankara, varsinkin jollei hän jonkin tempun avulla saisi vastustajaa kaadetuksi maahan. Hän oli laskenut saavansa Zbyszkon nurin tyhjällä iskulla ilmaan, mutta kun se ei onnistunut, hän tuli levottomaksi. Teräksisen suojustimen alla hän näki vastustajan yhteenpuristetut huulet ja säkenöivät silmät. Jo ensimmäisistä iskuista hän ymmärsi, että tuossa nuorukaisessa oli jotakin haukan tapaista, joka vastustajassaan näkee vain saaliin eikä ajattele mitään muuta kuin sitä, miten saisi isketyksi kyntensä siihen kiinni. Hän huomasi myös, ettei voimiensa puolesta vetänyt vertoja Zbyszkolle ja että jos hän väsyisi ennen kuin ehtisi antaa ratkaisevan iskun, voisi taistelu tuon nuoren, mutta kauhean kamppailijan kanssa päättyä tuhoisasti. Sen vuoksi Rotgier päätti säästää voimiaan, veti kilven rinnalleen ja liikkui mahdollisimman vähän kooten ruumiin ja sielun voimia ratkaisevaan iskuun, jota hän odotti.
Julma taistelu kesti tavallista kauemmin. Parvekkeilla vallitsi kuolonhiljaisuus. Kuului vain, kuinka kirveet iskivät kilpiin milloin kumeasti, milloin terävämmin. Hovi oli kyllä ennenkin nähnyt kaksintaisteluja, mutta ne eivät olleet painostaneet sydäntä niinkuin tämä, joka ei ollut ainoastaan voiman ja urhoollisuuden näyte, vaan ottelu, jossa toisella puolella oli kärsitty vääryys, rakkaus ja sanomaton suru ja toisella ristiritarien veljeskunnan kunniantunto ja rajaton viha.
Sillä välin kelmeä talvinen aamu kirkastui, ja auringon säteet kimalsivat taistelevain ritarien panssareissa. Kappelissa soitettiin kelloja, ja naakat lähtivät lentoon räpyttäen siivillään ja rääkkyen vihlovasti, ikäänkuin iloissaan nähdessään verisen ruumiin liikkumattomana lumella. Rotgier heitti toisinaan silmäyksen kaatuneeseen asemieheensä ja tunsi yht'äkkiä olevansa kovin yksinään. Kaikki katseet, jotka häneen suunnattiin, olivat vihamielisiä, mutta kaikki rukoukset, joita naiset ajatuksissaan hiljaa lukivat, olivat Zbyszkon puolesta. Sitä paitsi, vaikka ristiritari oli aivan varma, ettei Zbyszkon asemies hyökkäisi takaapäin hänen selkäänsä, tuon julman asemiehen läheisyys herätti samanlaista levottomuutta kuin suden, karhun tai puhvelin näkeminen ilman suoja-aitausta.
Vihdoin väsymys alkoi voittaa ristiritarin. Mutta hän iski vielä hurjasti Zbyszkon oikeaa olkapäätä kohti, kuitenkin epäonnistuen, sillä nuorukainen suojeli itsensä iskulta kilvellään niin kovalla voimalla, että kirves hervottomasti oli luiskahtaa Rotgierin kädestä, ja tämän täytyi peräytyä, jottei kaatuisi. Siitä pitäen hän yhä useammin väistyi, sillä hänen voimansa alkoivat loppua, kuten kärsivällisyytensäkin. Jotkut katsojista huudahtivat jo voitonriemusta, mikä herätti Rotgierissa vihaa ja epätoivoa. Kirveet iskivät tiuhemmin. Hiki virtasi molempien taistelijain otsasta, ja hengitys muuttui huohottavaksi. Katsojat eivät pysyneet enää rauhallisina, vaan kuului milloin miesten, milloin naisten huutoja: "Iske pois! Näytä hänelle! Jumala on puolellasi!" Ruhtinas viittasi jonkin kerran kädellään rauhoittaakseen katselijoita, mutta se ei auttanut. Puheensorina kasvoi yhä, lapset alkoivat itkeä siellä täällä parvekkeilla ja vihdoin joku nuori naisääni huusi aivan ruhtinattaren läheisyydestä:
– Danusian puolesta, Zbyszko! Danusian puolesta!
Zbyszko tiesi kyllä, että kaksintaistelu koski Danusiaa. Hän oli varma siitä, että tämä ristiritari oli ollut mukana Danusiaa ryöstämässä, ja hän taisteli nyt kostaakseen. Mutta kun hän oli nuori ja taistelunhaluinen, niin hän oli ottelun kestäessä ajatellut vain itse taistelemista. Tämä naisääni muistutti nyt yht'äkkiä häntä onnettomuudesta, ja rakkaus, tuska ja kostonhalu valoivat tulta vereen. Samassa hurja taistelun vimma valtasi nuorukaisen, jonka raivokkaita iskuja ristiritari ei enää kyennyt vastaamaan. Zbyszko löi kilpensä vastustajan kilpeä vasten sellaisella voimalla, että saksalaisen käsivarsi herpaantui ja painui voimattomana alas. Tämä peräytyi, ojensi itseään taaksepäin, mutta näki kirveen samassa vilahtavan kasvojensa edessä ja sen terän iskevän salamana oikeaan olkapäähän.
Katsojain korviin kiiri läpitunkeva huudahdus: "Jeesus!" – ja Rotgier astui vielä askelen taaksepäin kaatuen selälleen maahan.
Parvekkeilla alkoi sellainen surina kuin mehiläispesässä. Ritarit juoksivat portaita alas, ja palvelusväki hyppäsi lumivallin sisäpuolelle katsomaan kaatuneita. Kaikkialta huudettiin: "Se oli Jumalan tuomio! Onpa Jurandilla seuraaja! Kiitos ja kunnia voittajalle!" Toiset huusivat: "Katsokaa! Sen parempaa iskua ei olisi itse Jurand antanut!"
Rotgierin ruumiin ympärille muodostui piiri uteliaita. Ristiritari makasi selällään kasvot kalpeina, suu auki ja olkapää halkaistuna niin syvälle, että se oli melkein irti ruumiista. Katseltiin ja ihmeteltiin kaatuneen kookasta vartaloa, riikinkukonsulkaista töyhtöä ja kalliita varusteita, jotka saattoivat arvoltaan olla jonkin kylän hintaiset. Nyt tuli tshekkiläinen asemies Hlawa siihen Zbyszkon kahden palvelijan kanssa riisuakseen kaatuneelta varusteet. Zbyszkoa ylistettiin pilviin saakka, sillä näytti siltä, että hänen urotyönsä tulisi tuottamaan kunniaa Puolan ja Masovian koko ritaristolle. Häneltä otettiin kilpi ja kirves, jotta hänen olisi helpompi olla, ja Mrokota Mocarzewilainen riisui häneltä kypärän pannen tulipunaisen patalakin hiestä likomärille hiuksille. Zbyszko oli kuin huumaantunut, hengitti raskaasti silmissään vielä sammumaton kiihko ja värisi vielä hiukan mielenliikutuksesta ja ponnistuksista. Hänet saatettiin käsivarsista taluttaen ruhtinasparin luo, joka odotti häntä jo linnassa räiskyvän lieden ääressä. Siellä Zbyszko polvistui, ja isä Wyszoniek siunasi hänet sekä luki rukouksen kaatuneiden sieluille. Sitten ruhtinas sulki voittajan syleilyynsä lausuen:
– Kaikkivaltias Jumala on tuominnut teidän välillänne ja johtanut kättäsi. Kiitetty olkoon siis Hänen nimensä! Amen.
Sitten ruhtinas kääntyi de Lorchen ja muiden ritarien puoleen sanoen:
– Sinut, vieraamme ja jalo ritari, sekä kaikki läsnäolevat otan todistajiksi, että kaksintaistelu suoritettiin sääntöjen mukaisesti ja että tämä Jumalan tuomio on, kuten kaikkialla, tapahtunut sekä ritarilliseen että jumalalliseen tapaan.
Paikalliset soturit ilmaisivat kuorossa hyväksyvänsä kaikki, ja kun herra de Lorchelle oli tulkittu ruhtinaan sanat, niin hän nousi seisomaan sanoen, ettei ainoastaan todistaisi kaiken tapahtuneen ritarien ja Jumalan lakien mukaisesti, vaan jos joku Marienburgissa tai muissa ruhtinaallisissa hoveissa uskaltaisi epäillä, hän olisi valmis heti haastamaan sellaisen kaksintaisteluun joko jalan tai ratsain, olipa se sitten tavallinen ritari tai jättiläinen tai noita, joka saisi olla noituudessa vaikka itse Merliniä suurempi.
Sillä välin ruhtinatar Anna Danuta oli kumartunut polvistuneen Zbyszkon puoleen sanoen:
– Mikset iloitse? Kiitä Jumalaa ja riemuitse, sillä jos Jumala nyt laupeudessaan auttoi sinua voittoon, niin Hän ei vast'edeskään hylkää sinua, vaan suo sinulle onnea.
– Kuinka voisin iloita, armollinen rouva? – vastasi Zbyszko. – Jumala antoi minulle voiton ristiritarista, sain kostaa hänelle, mutta Danusia on vielä poissa, yhtä kaukana kuin ennenkin.
– Pahimmat vihamiehet Danveld, Gottfried ja Rotgier eivät enää elä, – sanoi ruhtinatar, – ja Siegfried kuuluu olevan oikeudenmukaisempi, vaikka onkin julma. Sitä paitsi herra de Lorche on sanonut, että jos ristiritari kaatuu, niin hän ajaa Marienburgiin itsensä suurmestarin luo vapauttaakseen Danusian. Kyllä suurmestarin on silloin otettava pyyntö huomioon.
– Jumala antakoon herra de Lorchelle terveyttä, – virkkoi Zbyszko. – Minä ajan hänen kanssaan Marienburgiin.
Ruhtinatar pelästyi yhtä paljon kuin jos Zbyszko olisi sanonut aseettomana menevänsä susilaumaan.
– Miksi? – huudahti hän. – Siellä on perikatosi varma. Ei de Lorche eivätkä ne kirjeet, jotka Rotgier kirjoitti ennen ottelua, voisi auttaa sinua. Sinä et pelastaisi ketään, vaan tuhoaisit itsesi.
Mutta Zbyszko nousi, pani kätensä ristiin ja sanoi:
– Jumalan avulla ajan Marienburgiin etsimään Danusiaa aina viimeiseen hengenvetooni saakka. Minun on kuitenkin parempi saada taistella saksalaisten kanssa kuin hänen menehtyä tyrmässä. Paljon parempi!
Kuten aina Danusiasta puhuessaan niin nytkin sellainen suru valtasi hänen mielensä, että hän alkoi nyyhkyttää.
Ruhtinatar ajatteli, että turhaa olisi ollut koettaa häntä suostutella.
Mutta Zbyszko ei voinut kuitenkaan heti lähteä matkalle. Siihen aikaan ritari saattoi uhmata minkälaisia esteitä ja vaaroja tahansa, mutta hän ei saanut rikkoa sitä ritarillisia tapaa, jonka mukaan voittajan täytyi jäädä koko päiväksi seuraavaan puoliyöhön saakka taistelupaikalle, osaksi näyttääkseen, että oli ottelun voittaja, osaksi ollakseen valmiina uuteen kaksintaisteluun, jos joku kaatuneen sukulainen tai ystävä olisi halukas haastamaan hänet otteluun. Tämä tapa oli käytännössä sotajoukoissakin, jotka siten useasti menettivät huomattavia etuja, joita voitto muuten olisi antanut. Zbyszko ei edes yrittänyt olla noudattamatta tätä tapaa, vaan syötyään ja puettuaan uudelleen panssarin ylleen hän seisoi puoliyöhön saakka linnan pihalla pilvisen taivaan alla odottaen vihollista, jota ei mistään saattanut tulla.
Vasta puoliyön aikana, kun sanansaattajat ensin olivat toitottaneet torviaan ja ilmoittaneet Zbyszkon voittaneen, Mikolaj Dlugolas kutsui hänet sisälle illalliselle ja samalla ruhtinaan luo neuvottelemaan.
XXXVII.
Ruhtinas alkoi keskustelun sanoen:
– Vahinko, ettei meillä ole kirjettä tai muuta todistetta komttuureja vastaan. Meidän epäilyksemme ovat nähtävästi totuudenmukaisia, ja olen jokseenkin varma siitä, että he ovat ryöstäneet Jurandownan, vaikka kieltävät. Jos suurmestari kysyy todistetta, niin mitä sanomme? Onpa Jurandin kirjekin vain heille hyödyksi.
Ja kääntyen Zbyszkon puoleen hän jatkoi:
– Sanot, että he ovat uhkaamalla saaneet Jurandilta tämän kirjeen. Se on mahdollista, vieläpä hyvin luultavaa, sillä jos oikeus olisi heidän puolellaan, niin Jumala ei olisi auttanut sinua Rotgieria vastaan. Mutta jos he ovat pakottaneet häneltä yhden kirjeen, niin yhtä hyvin kaksikin, toisen samanlaisen, jossa Jurand todistaa, että he ovat syyttömiä tytön ryöstöön. Siinä tapauksessa he näyttävät sen suurmestarille.
Entä me?
– Mutta he ovat tunnustaneet ottaneensa Danusian rosvojen käsistä ja vieneensä hänet hoiviinsa.
– Minä tiedän sen. Mutta nyt he sanovat erehtyneensä ja että tyttö on joku muu. Paras todiste on se, että Jurandkaan ei tunne tyttöä.
– Niin, kun näyttivät hänelle jonkun muun, ja siksi hän niin kovasti suuttuikin.
– Niin asia varmaankin on, mutta he voivat sanoa, että tämä on kaikki meidän keksintöä.
– Heidän valheensa ovat kuin suuri metsä, – sanoi Mikolaj Dlugolas. – Ensin siinä voi jotakin erottaa, mutta syvemmällä on niin sakeata, että ihminen eksyy tieltä.
Sitten hän käänsi sanansa saksaksi herra de Lorchelle, joka vastasi:
– Suurmestari on heitä kunnollisempi, ja hänen veljensäkin pitää ritarillisuutta kunniassa, vaikka hän on röyhkeä.
– Se on totta, – vastasi Mikolaj. – Suurmestari on kunnian mies. Mutta hän ei voi pitää komttuureja eikä kapitulia kurissa eikä estää veljeskunnan henkeä muuttumasta väkivaltaiseksi, mikä tuottaa hänelle pettymystä ja surua. Ajakaa, ritari de Lorche, kertomaan hänelle, mitä on tapahtunut. Vieraita he häpeävät enemmän kuin meikäläisiä, sillä he pelkäävät ulkomaiden hovien mielipidettä. Ja jos suurmestari kysyy jotakin todistetta, niin vastatkaa hänelle näin:
"Totuuden tietäminen on jumalallista, sen etsiminen on inhimillistä, mutta jos tahdotte todistetta, niin ajakaa heidän luokseen. On röyhkeätä satua, typeryyttä sanoa, että rosvot ryöstivät tytön."
– Satua ja typeryyttä, – toisti de Lorche.
– Sillä rosvot eivät olisi uskaltaneet nostaa kättään ruhtinattaren hovineitiä ja Jurandin tytärtä vastaan. Jos he olisivat hänet ryöstäneet, niin ainoastaan lunastussumman toivossa, ja tiedoittaneet itse meille, että tyttö on heidän hallussaan.
– Kyllä kerron kaikki, – sanoi de Lorche, – ja de Bregowin etsin myös. Me olemme samasta maasta, ja vaikka minä en häntä tunne, on hänkin kuulemma sukua kreivi Geldernille. Hän oli Ortelsburgissa ja voi kertoa suurmestarille näkemänsä.
Zbyszko ymmärsi jonkin verran de Lorchen sanoja, kiersi kätensä tämän ympäri ja puristi lotringenilaista ritaria rintaansa vasten, niin että tämä voihkaisi.
– Tahdotko sinä ehdottomasti lähteä mukaan? – kysyi ruhtinas.
– Tahdon, sillä mitäpä muutenkaan tekisin? Minä haluaisin vallata Ortelsburgin, vaikka minun täytyisi hampaillani purra sen muurit hajalle, mutta enhän voi aloittaa sotaa ilman lupaa.
– Ken aloittaa sodan ilman lupaa, katuu tekoaan pyövelin miekan alla, – vastasi ruhtinas.
– Laki on laki, – sanoi Zbyszko. – Tahtoisin myös haastaa kaikki Ortelsburgin ritarit otteluun kanssani, mutta kerrotaan Jurandin pistelleen niitä siellä hengettömiksi kuin härkiä...
– Teit oikein, kun et lähtenyt Ortelsburgiin, – sanoi Mikolaj Dlugolas, – sillä käsittäähän sen jokainen, etteivät he pidä Jurandia eivätkä hänen tytärtään siellä, vaan jossakin kaukaisemmassa linnassa. Jumala palkitsi sinut nyt voitolla, kun tulit tänne.
– Niin, – virkkoi ruhtinas, – niistä neljästä ryöstäjästä on vain vanha Siegfried elossa. Muut on Jumala rangaissut joko sinun tai Jurandin käden avulla. Siegfried onkin hiukan oikeudenmukaisempi, mutta sitä julmempi. On vaarallista antaa Jurandin ja Danusian olla hänen käsissään ja siksi meidän on pian vapautettava heidät. Mutta jottei sinulle mitään pahaa tapahtuisi, niin annan sinulle kirjeen, jonka osoitan suurmestarille. Mutta muista, että sinä et matkusta lähettiläänä, vaan lähettinä. Aion kirjoittaa suurmestarille näin: Koska he ovat hyökänneet meidän kimppuumme, vaikka olen heidän hyväntekijänsä sukulainen, niin on hyvin luultavaa, että he ovat ryöstäneet Jurandownan, varsinkin, kun he vihasivat Jurandia. Sitten pyydän suurmestaria huolehtimaan siitä, että asia tulee tarkoin tutkituksi ja tyttö luovutetuksi, jos ystävyyteni on tarpeen. Zbyszko polvistui ruhtinaan eteen ja kiersi kätensä hänen jalkojensa ympäri sanoen:
– Entä Jurand, armollinen herra! Jurand? Auttakaa häntäkin! Jos hän on kuolettavasti haavoittunut, niin saakoon toki kuolla kotonaan ja lastensa luona.
– Kyllä olen Jurandiakin ajatellut, – vastasi ruhtinas ystävällisesti. – Valitkoon suurmestari kaksi tuomaria kuten minäkin, ja nämä neljä saavat sitten tuomita komttuurit ja Jurandin ritarilakien mukaan valitsemalla vielä viidennen tuomarin puheenjohtajakseen.
Neuvottelu päättyi, ja Zbyszko sanoi hyvästi ruhtinaalle, sillä hän ja de Lorche lähtivät heti matkalle. Mutta ristiritareja hyvin tunteva Mikolaj Dlugolas vei Zbyszkon syrjään ja kysyi:
– Aiotko ottaa tshekkiläisen asemiehesi mukaan saksalaisten luo?
– Kyllä, sillä hän ei jätä minua. Mutta kuinka niin?
– Minä säälin häntä, sillä mies on kelpo. Mutta huomaa tarkoin, mitä sanon: sinä tulet Marienburgista hengissä, joll'et joudu kaksintaisteluun jonkun paremman kanssa, mutta asemiehesi perikato on varma.
– Minkä tähden?
– Sen tähden, että ne lurjukset ovat sanoneet asemiehesi Hlawan surmanneen de Fourcyn ja ilmoittaneet siten suurmestarillekin. Sitä ei Marienburgissa anneta hänelle anteeksi. Tuomio ja rangaistus odottavat häntä siellä, sillä miten muuten voisit saada suurmestarin vakuuttumaan hänen syyttömyydestään? Sitä paitsi hän väänsi Danveldin käsivarren ruhjoksi. Vahinko, jos hän seuraa sinua sinne, sillä hänen kuolemansa on siellä varma.
– Hänelle ei saa mitään pahaa tapahtua, – vakuutti Zbyszko. – Parempi on, että jätän hänet Spychowiin.
Zbyszko ja de Lorche lähtivät seuraavana aamuna seurueineen. Lotringenilainen, jonka pater Wyszoniek oli vapauttanut Ulrika de Elnerille annetusta ritarilupauksesta, ratsasti vaipuneena onnellisiin unelmiinsa, jotka liikkuivat nyt ruhtinattaren uuden hovineidon, kauniin Jagienka Dlugolasin ympärillä. Mutta Zbyszko, joka ei saksaa osaamattomana voinut keskustella hänen kanssaan Danusiasta, alkoi jutella Hlawansa kanssa:
– Me ajamme Marienburgiin, mutta Jumala ties milloin tulen takaisin... ehkä pian, ehkä kevääksi, ehkä vuoden kuluttua tai ehkä en ensinkään. Ymmärrätkö?
– Kyllä. Armollinen herra lähtee sinne varmaankin haastamaan sikäläisiä ritareja otteluun. Jumala suokoon, että jokaisella ritarilla olisi asemies vierellään.
– Ei, – vastasi Zbyszko, – minä en lähde sinne haastamaan ketään, etkä sinä voi seurata minun mukanani sinne, vaan saat jäädä Spychowiin.
Tshekkiläinen tuli epätoivoiseksi ja alkoi rukoilla nuorta isäntäänsä, ettei tämä häntä jättäisi.
– Minä olen vannonut ristin ja kunniani kautta, että seuraan teitä. Jos teille jotakin pahaa tapahtuisi, niin kuinka minä kehtaisin näyttäytyä Zgorzelicessa? Armahtakaa, jotten tulisi kunniattomaksi!
– Entä etkö vannonut siellä minulle myös kuuliaisuutta? kysyi Zbyszko.
– Tietysti, mutta en siinä tapauksessa, että täytyisin jättää teidät. Jos armollinen herra ajaa minut pois, niin seuraan kauempana, mutta niin, että tarpeen tullen olen saatavissa.
– En minä aja sinua pois, – vastasi Zbyszko, – mutta olisi merkillistä, jollen saisi olla edes päivääkään yksin tai lähettää sinua jollekin matkalle. Minua ei miellytä se, että sinä seuraat minua kuin varjo kaikkialle. Ja kuinka sinä voisit auttaa minua kaksintaistelussa? Minä en puhu sodasta, jossa taistellaan yhdessä ja autetaan, vaan kaksintaistelusta. Jos Rotgier olisi ollut minua voimakkaampi, niin hänen varusteensa eivät olisi nyt kuormassani, vaan minun hänen kuormassaan. Ja sitä paitsi voisit sinä tehdä asemani vaaralliseksi Marienburgissa.
– Kuinka niin?
Zbyszko alkoi kertoa, mitä Mikolaj Dlugolas oli sanonut, että nimittäin komttuurit tulisivat syyttämään häntä de Fourcyn murhasta ja rankaisemaan.
– Ja jos he vangitsevat sinut, – sanoi Zbyszko lopuksi, – niin enhän voi antaa heidän purra sinua kuoliaaksi, mikä voisi maksaa minunkin henkeni.
Tshekkiläinen kuunteli ja synkkeni, sillä hän tunsi Zbyszkon sanoissa olevan perää. Mutta hän yritti vielä kerran ajaa tahtonsa läpi.
– Ne, jotka minut silloin näkivät, ovat jo kuolleet.
– Heidän nihtinsä näkivät sinut varmasti, ja se vanha ristiritari on vielä elossa. Luultavasti tämä on nyt Marienburgissa, ja jollei ole, niin hän tulee, sillä minä toivon suurmestarin kutsuvan hänet sinne.
Nyt ei ollut enää mitään sanomista, ja he ajoivat edelleen puhumatta enää siitä asiasta.
Spychowissa oli kaikki sotavalmiina, sillä vanha Tolima laski, että joko saksalaiset hyökkäisivät sinne tai Zbyszko lähtee vapauttamaan Jurandia. Vartioita oli liikkeellä kaikilla teillä. Alustalaiset olivat aseistetut. Tottuneina sotiin he odottivat nyt saksalaisten tuloa toivoen sotasaalista. Linnan kappelissa pater Kaleb vastaanotti Zbyszkon ja de Lorchen ja näytti heille heti illallisen jälkeen sinetillä varustettua pergamenttia, jolle Spychowin ritari oli sanellut viimeisen tahtonsa.
– Hän saneli testamenttinsa minulle samana yönä, jolloin lähti Ortelsburgiin, – sanoi pater Kaleb. – Hän ei siis arvellut palaavansa.
– Miksette puhunut siitä mitään?
– Sen tähden, että hän uskoi sen minulle salaisuutena Suokoon Jumala hänelle ikuisen rauhan...
– Älkää luulko, että hän on kuollut! Ristiritari Rotgier, jonka kanssa ottelin ruhtinashovissa, kertoi hänestä. Jumala tuomio kaatoi vastustajani.
– Varmaa on, että Jurand ei tule takaisin...
– Minä ajan tämän ritarin kanssa vapauttamaan hänet ristiritarien käsistä.
– Sinä et näy tuntevan ristiritareja, joiden maassa oli 15 vuotta pappina, ennen kuin Jurand otti minut luokseen Spychowiin. Vain Jumala voisi pelastaa Jurandin.
– Ja auttaa meitä.
– Amen.
Sitten pater Kaleb avasi pergamenttikäärön ja alkoi lukea Jurandin testamenttia. Siinä Jurand sääti kaikki maansa ja koko omaisuutensa Danusialle ja tämän jälkeläisille, mutta jos hän kuolisi lapsetonna, hänen aviomiehelleen Zbyszkolle Bogdaniecista. Lopuksi oli sanottu, että ruhtinas antaisi armosta tämän testamentin astua voimaan, jos siinä olisi jotakin, joka ei ole lain kirjaimen mukaista. Tämä loppu oli lisätty sen tähden, että pater Kaleb tunsi ainoastaan kanonisen lain ja Jurand vain ritarilain. Kun pater Kaleb oli lukenut asiakirjan Zbyszkolle, niin hän tiedoitti sen sisällöstä myös linnan varusväelle ja palveluskunnalle, jotka heti lupasivat nuorelle ritarille kuuliaisuutta.
Kaikki luulivat, että Zbyszko tulisi nyt johtamaan heitä ristiritareja vastaan vapauttaakseen vanhan herran, ja he iloitsivat jo tästä, sillä he olivat taistelunhaluisia ja pitivät Jurandista. Mutta heidän surunsa oli suuri, kun saivat tietää, että jäävät kotiin ja että nuori isäntä yksin lähtee vain pienen seurueen kanssa Marienburgiin ei taistelemaan, vaan valittamaan. Tshekkiläinen oli myös suruissaan, vaikkakin toisaalta iloitsikin siitä rikkaudesta, mikä oli tullut Zbyszkon osaksi.
– Hei! Kyllä vanha herra nyt tulisi Bogdaniecissa iloiseksi, – sanoi hän, – jos saisi tietää tämän. Eihän Bogdaniec ole paljoakaan näin suureen omaisuuteen verraten!
Samassa syvä kaipaus setää kohtaan heräsi Zbyszkon mielessä, kuten aina vaikeina hetkinä. Siksipä hän sanoi asemiehelleen:
– Miksi jäisit tänne tyhjän pantiksi! Aja Bogdanieciin viemään kirjettä minulta.
– Jollen saa seurata armollista herraa, niin lähden! – huudahti ilostunut asemies.
– Kutsu pater Kaleb tänne. Hän saa kirjoittaa kirjeen ja kertoa kaikki, mitä on tapahtunut, kyllä Krzesnian rovasti lukee sedälle kirjeen, tai ehkä apotti tekee sen, jos on vielä Zgorzelicessa.
Mutta samassa hän painoi kämmenellään vasten suuta ja mutisi itsekseen:
– Mitä? Apotti!
Silloin sinisilmäinen, tummatukkainen Jagienka seisoi taas ilmielävänä hänen edessään solakkana, mutta kyynelsilmin. Zbyszko tunsi mieltään kovasti painostavan ja hän hieroi hetken aikaa otsaansa, kunnes sanoi:
– Siitä tulee sinulle suuri suru, tyttö kulta, mutta ei sen raskaampi kuin omani.
Pater Kaleb tuli ja alkoi heti kirjoittaa. Zbyszko saneli hänelle seikkaperäisesti kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kuin hän tuli metsästyslinnaan. Hän ei salannut mitään, sillä hän tiesi, että vanha Macko tulisi lopulta kuitenkin olemaan tyytyväinen, sillä eihän Bogdaniecia voinut mitenkään verrata Spychowiin, joka oli pinta-alaltaan niin laaja ja muutenkin tuottava. Zbyszko tiesi, että Mackoa kiinnostivat kovasti juuri sellaiset asiat.
Kun kirje vihdoin oli valmis ja sinetöity, kutsui Zbyszko uudelleen asemies Hlawan sisään ja ojensi kirjeen hänelle sanoen:
– Ehkä setä tulee kanssasi tänne, sillä se olisi kovin hauskaa.
Mutta asemiehellä näytti olevan vielä jotakin asiaa, sillä hän vitkasteli, vaihtoi jalkaa eikä lähtenyt. Vihdoin nuori ritari virkkoi:
– Jos sinulla on asiaa, niin sano.
– Tahtoisin tietää, – alkoi hän, – tahtoisin kysyä, mitä minun siellä pitää sanoa ihmisille?
– Kenelle?
– Ei Bogdaniecissa, vaan siellä lähellä... Varmasti tulevat kysymään minulta!
Zbyszko, joka oli päättänyt, ettei salaa mitään, katsoi asemieheen tuimasti ja vastasi:
– Et sinä nyt ihmisiä ajattele, vaan Zgorzelicen Jagienkaa. Ja tshekkiläinen sävähti punaiseksi vastatessaan:
– Niin juuri, hyvä herra.
– Mistä sinä tiedät, ettei hän ole mennyt naimisiin joko Cztanin tai Wiikin kanssa?
– Neiti ei ole mennyt naimisiin kenenkään kanssa, – sanoi asemies varmasti.
– Ehkä apotti on pakottanut.
– Apotti tottelee neitiä eikä neiti apottia.
– No mitä sinä sitten tahdot? Puhu hänelle totta niinkuin kaikille muillekin.
Asemies Hlawa kumarsi ja poistui hiukan pahoillaan.
– Suokoon Jumala, – ajatteli hän Zbyszkon ja Jagienkan suhteesta, – että tyttö olisi unohtanut Zbyszkon ja saanut paremman. Mutta jollei hän olisikaan unohtanut, niin sanon, että Zbyszko on naimisissa, mutta ilman vaimoa, toisin sanoen vaimoton aviomies, josta voi tulla leski, ennen kuin on astunut sänkykamariin.
Asemies Hlawa oli kiintynyt Zbyszkoon ja tunsi myös Myötätuntoa Danusiaa kohtaan, mutta Zgorzelicen Jagienkaa hän rakasti enemmän kuin ketään maailmassa. Aina siitä hetkestä saakka, jolloin Hlawa oli saanut tiedon Zbyszkon vihkimisestä, hän suri sydämessään tapahtunutta.
Zbyszko varustautui jo matkalle, mutta hänen täytyi osaksi herra de Lorchen, osaksi pitkän edessäolevan matkan varustelujen vuoksi viipyä yö Spychowissa. Hän oli sitä paitsi kovin väsynyt kaksintaistelusta, matkasta Spychowiin, valvomisesta, levottomuudesta. Kun yö oli jo kulunut melko pitkälle, hän heittäytyi Jurandin kovalle vuoteelle toivoen saavansa nukkua edes lyhyen ajan. Mutta ennen kuin hän ennätti nukahtaa, Sanderus koputti oveen ja astui kumartaen sisälle sanoen:
– Hyvä herra, te olette pelastanut minut kuolemasta, ja minun on ollut luonanne parempi ollakseni kuin missään muualla maailmassa. Jumala on antanut teille suuren maatilan, joten olette vielä rikkaampi kuin ennen, eikä ole Spychowin aarrekammiokaan tyhjä. Antakaa minulle vähän rahaa, niin lähden Preussiin kiertämään linnasta linnaan, ja vaikka minun on siellä vaarallista, niin ehkä voin tehdä teille palveluksia.
Zbyszko, joka ensin aikoi heittää hänet ulos, rupesi kuitenkin harkitsemaan Sanderuksen sanoja ja otti hetken kuluttua vuoteen vieressä olevasta matkakirstusta pienen rahapussin, heitti sen hänelle ja sanoi:
– Tuossa on! Jos olet lurjus, niin petät, jos olet rehellinen, niin palvelet.
– Minä petän kuin lurjus, mutta en teitä, hyvä herra, – vastasi Sanderus. – Teitä toivon voivani rehellisesti palvella.
XXXVIII.
Siegfried de Löwe aikoi juuri matkustaa Marienburgiin, kun odottamatta postimies toi hänelle Rotgierilta kirjeen, jossa oli tietoja Masovian hovista.
Nämä tiedot vaikuttivat syvästi vanhaan ristiritariin. Ensinnäkin kävi kirjeestä selville, että Rotgier oli etevästi esittänyt Janusz ruhtinaalle Jurandin asian. Siegfried hymyili lukiessaan, että Rotgier oli vaatinut Spychowin luovuttamista ristiritarikunnalle hyvitykseksi kaikista vahingoista. Mutta kirjeen loppupuoli sisälsi odottamattomia ja vähemmän suotuisia uutisia. Rotgier mainitsi myös, että paremmin osoittaakseen ristiritarien syyttömyyttä Jurandownan ryöstöön hän heitti hansikkaansa masovialaisille ritareille. "Mutta kukaan ei nostanut sitä", kirjoitti Rotgier, "sillä kaikki tiesivät, että Jurand itse oli osoittanut syyttömyytemme, ja he pelkäsivät Jumalan rangaistusta. Mutta sitten ilmaantui nuorukainen, jonka näimme ruhtinaan metsästyslinnassa, ja tämä otti haasteen. Tästä syystä teidän, hurskas ja viisas veli, ei pidä ihmetellä, jos viivyn täällä, sillä minun on oteltava, kun itse olen haastanut. Koska teen sen veljeskuntamme kunnian tähden, niin toivon, että suurmestari ei tule moittimaan minua ettekä tekään, jota rakastan kuin oma poika. Vastustajani on melkein lapsi vielä, eikä taisteleminen ole minulle mitään uutta, kuten tiedätte, joten helposti tulen vuodattamaan hänen verensä veljeskunnan kunniaksi Kristuksen avulla."
Eniten Siegfried ihmetteli sitä, että Danusia Jurandowna oli naimisissa. Nyt voisi Spychowiin asettua asumaan uusi, julma ja kostonhaluinen vihollinen. Tämä ajatus teki vanhan ristiritarin levottomaksi. "Tietysti, ajatteli hän, tulee aviomies kostamaan, kun saa vaimoltaan kuulla, ketkä ryöstivät hänet metsästyslinnasta. Ja sitten voisi vielä käydä ilmi, että olemme kutsuneet Jurandin tänne vain siksi, että saisimme hänet valtaamme ja ettei kenelläkään ole ollut edes aikomusta luovuttaa tytärtä isälleen." Siegfried arveli myös, että suurustan ruhtinaan valituksen johdosta tulisi antamaan tarkastaa ristiritarien veljeskunnan linnan Ortelsburgissa, vaikkapa vain siksi, että voisi puhdistautua Masovian ruhtinaan edessä ja pysyä hänen kanssaan sovussa siltäkin varalta, että sota puhkeaisi Puolan kanssa.
Huolimatta julmuuksistaan ja petoksistaan vanha Siegfried piti veljeskunnan kunniaa ja mainetta suuressa arvossa ja ajatteli, olisiko sittenkin parempi vapauttaa Jurand ja hänen tyttärensä? Danveldin nimi on jo häpeän tahraama, mutta hän on kuollut. Jurand surmasi hänet. Tämä ajatus kuohutti taas hänen kostonhaluista ja katkeraa mieltään. Ja kun Siegfried muisteli, kuinka monta taistelua Jurand oli voittanut ja kuinka monta ristiritaria surmannut, vuodattaen yksistään Ortelsburgissakin saksalaista verta enemmän kuin monessa sodan hyökkäyksessä, niin huusi hänen rinnassaan ääni: "En voi, en voi!" Mutta sitten hän taas alkoi ajatella, että vapauttamisesta voisi olla veljeskunnalle kunniaa ja etua. Ja jos se lepyttäisi vihamielisen Janusz ruhtinaan ja taivuttaisi hänet neuvotteluihin? "He ovat kuumaverisiä", ajatteli vanha komttuuri, "mutta jos heille on ystävällinen, niin he unohtavat kärsimänsä vääryyden. Niinpä ruhtinas Janusz, jonka me vangitsimme hänen omassa maassaan, ei ole kostanut..."
Siegfried alkoi pitkin askelin kulkea edestakaisin salissa. Silloin hän oli kuulevinaan kuiskauksen: "Odota, kunnes Rotgier tulee takaisin!" Niin, oli odotettava siihen saakka, kun tuo voittamaton ritari tulee.
Vanha ristiritari harkitsi vielä sitä, olisiko parempi siirtää Danusia johonkin kaukaisempaan linnaan, jota mikään hyökkäys Masoviasta ei voisi uhata. Mutta jonkin aikaa epäiltyään hän hylkäsi tämänkin ajatuksen. Hän antoi kuitenkin määräyksen, että linnassa kaiken varalta oltaisiin valmiina puolustukseen tai siirtoon, sillä eihän tiedä, mikä tulisi olemaan päätös neuvotteluista Rotgierin kanssa.
Hän odotti odottamistaan. Useita päiviä oli jo kulunut sen määräajan ohi, jonka Rotgier oli asettanut paluulleen, mutta ritaria ei vain kuulunut eikä näkynyt. Vihdoin eräänä iltana hämärissä törähti torvi Ortelsburgin linnanportin ulkopuolella. Siegfried, joka oli juuri päättänyt iltarukouksensa, lähetti heti asepojan katsomaan, kuka oli saapunut.
Asepoika tuli kotvan kuluttua takaisin kasvoillaan hämmentynyt ilme, jota Siegfried ei kuitenkaan nähnyt, sillä huoneessa oli hämärä.
– Tulivatko? – kysyi vanha ristiritari.
– Kyllä! – vastasi asepoika.
Mutta pojan äänessä oli omituinen sävy, joka heti herätti levottomuutta ristiritarissa.
– Entä veli Rotgier? – kysyi Siegfried.
– He toivat hänet mukanaan.
– Mitä? Toivat?
Siegfried nousi nojatuolistaan. Pitkän aikaa hän nojasi siihen, ikäänkuin olisi pelännyt kaatuvansa, ja sanoi sortuneella äänenpainolla:
– Anna minulle viittani.
Poika levitti viitan hänen hartioilleen, mutta päähineensä hän otti itse jo hiukan havahtuneena ja lähti huoneesta.
Pian hän oli linnan pihalla, jossa oli jo pimeä, ja astui hitaasti pientä miesjoukkoa kohti, joka oli portin puolella. Sinne oli kokoontunut ihmisiä, muun muassa muutamia varusväen miehiä, joilla oli soihtuja. Nihdit väistyivät syrjään, kun näkivät vanhan ristiritarin tulevan. Soihdut valaisivat levottomia kasvoja, ja jotkut kuiskasivat hiljaa:
– Veli Rotgier...
– Veli Rotgier on surmattu...
Siegfried meni reen luo, jonka oljilla oli viitan peittämä ruumis, ja kohotti peitteen kulmaa. – Valaiskaa tänne! – sanoi hän.
Eräs nihti laski soihtunsa, ja sen valossa Siegfried näki Rotgierin kalmankalpeat, jäykistyneet kasvot, joiden ympärillä oli musta vaate nähtävästi siteenä, että kuolleen suu pysyisi suljettuna. Vainajan kasvot olivat muuttuneet niin paljon, että melkein olisi voinut sanoa, että se on joku muu. Silmät olivat kiinni ja siellä täällä kasvoissa oli sinelmiä. Poskilla oli huurretta.
Komttuuri katseli kauan kuollutta, ja muut katselivat häntä, sillä yleisesti tiedettiin, että hän oli ollut kuin kuolleen ritarin isä. Mutta Siegfried ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, kasvojen ilme oli vain tavallista ankarampi.
– Tuollaisena hänet lähetettiin takaisin, – hän virkkoi vihdoin.
Ja samassa hän kääntyi linnan taloudenhoitajan puoleen:
– Anna laittaa ruumisarkku puoliyöksi ja siirtää vainaja kappeliin.
– Siellä on yksi arkku jäljellä niistä, jotka tehtiin Jurandin vainajia varten, – vastasi taloudenhoitaja.
– Ja peitä viitalla, – sanoi Siegfried antaen peitteen vaipua takaisin vainajan kasvoille. – Ei tällaisella viitalla, vaan veljeskunnan viitalla. – Ja hetken kuluttua hän lisäsi: – Mutta kantta ei saa naulata kiinni.
Nihdit lähestyivät rekeä, ja Siegfried teki lähtöä, mutta muisti samalla jotakin ja kysyi:
– Missä von Krist on?
– Surmattu, – vastasi asepoika, – mutta meidän täytyi haudata hänet sinne, kun ruumis alkoi jo muuttua.
– Se on hyvä.
Vanha ritari poistui hitaasti, palasi saliin ja istuutui samaan nojatuoliin, jossa oli kuullut surusanoman. Hän istui siinä liikkumatta kasvoilla kivettynyt ilme, istui niin kauan, että asepoika alkoi tulla rauhattomaksi ja kurkistella yhä useammin ovesta sisään. Tunti kului tunnin jälkeen, elämä linnassa hiljeni. Vain kappelista kuului vasaranlyöntejä, mutta sitten nekin hiljenivät, ja hiljaisuuden katkaisi toisinaan ainoastaan ulkoa tulevat vartiohuudot.
Puoliyö oli jo lähellä, kun vanha ristiritari heräsi kuin unesta ja kutsui asepojan luokseen.
– Missä veli Rotgier on? – kysyi hän.
Nuorukainen, joka nähtävästi oli valvomisesta ja torkkumisesta ymmällään, ei kaiketi ymmärtänyt kysymystä, sillä hän katsoi hätäisesti kysyjään ja vastasi vapisten:
– En minä tiedä, herra...
Mutta vanhus hymyili pakahtuneesta ja toisti lempeästi:
– Kysyin, lapseni, onko hän jo kappelissa?
– On, hyvä herra.
– No niin. Sano Diederichille, että hän ottaa lyhdyn ja tulee tänne odottamaan minua, kunnes tulen takaisin. Sano, että hän ottaa mukaansa myöskin hiiliä kattilassa. Onko kappeli jo valaistu?
– Ruumisarkun ympärillä palaa kynttilöitä. Siegfried heitti viitan hartioilleen ja poistui.
Tultuaan kappeliin hän katsoi, että se oli tyhjä. Sitten hän sulki oven, meni ruumisarkun luo, siirsi kaksi kynttilää syrjään ja polvistui. Mutta hän ei rukoillut, koska hänen huulensa eivät liikkuneet, vaan katsoi katsomistaan Rotgierin jähmettyneisiin, mutta silti puhdaspiirteisiin kasvoihin, ikäänkuin olisi tahtonut keksiä niissä elonmerkkejä.
Sitten kuului kappelin hiljaisuudessa hänen matala äänensä:
– Poikani! Poikani!
Hän vaikeni. Oli kuin hän olisi odottanut vastausta.
Jonkin ajan kuluttua hän ojensi kätensä ja pisti laihat, kynsimäiset sormensa Rotgierin peitteen alle alkaen tunnustella ruumista. Hän löysi haavan, joka meni oikeasta olkapäästä syvälle ruumiiseen, pisti sormensa siihen ja koetteli sitä pitkin pituuttaan sanoen vapisevalla äänellä:
– Oo!... mikä sydämetön isku! Ja sinä sanoit kirjeessäsi, että vastustajasi on vain lapsi! Koko olkapää ja käsivarsi on melkein irti! Kuinka monta kertaa onkaan tuo sama käsivarsi iskenyt pakanoita vastaan veljeskuntamme puolesta! Ja nyt on puolalainen kirves sen lyönyt lamaan... Sellainen loppu! Jumala ei siunannut sinua eikä tainnut välittää veljeskunnastamme. Hylännyt on minutkin, vaikka niin monet pitkät vuodet olen Hänen valtakuntaansa täällä maan päällä rakentanut.
Hänen sanansa tukahtuivat hänen huulilleen, jotka alkoivat väristä, ja synkkä hiljaisuus valtasi kappelin.
– Poikani! Poikani!
Siegfriedin äänessä oli nyt rukoileva sävy.
– Jos olet vielä olemassa, jos kuulet minua, niin anna merkki: liikuta kättäsi tai avaa silmäsi hetkeksi! Anna minulle merkki! Minähän rakastin sinua... puhu!
Hän nojasi käsillään arkun syrjään, katsoi Rotgieriin ja odotti.
– Mutta ethän sinä voi puhua. Kalman kylmyys ja katoavaisuus huokuu ja ruumiistasi. Koska vaikenet, niin minä sen sijaan sanon sinulle jotakin, ja lentäköön sielusi tänne palavain kynttiläin luo kuuntelemaan.
Siegfried kumartui vainajan kasvojen puoleen.
– Muistatko, että kappalainen ei antanut meidän surmata Jurandia, ja me vannoimme hänelle pitävämme sanamme. No niin. Minä en valaani riko, mutta annanpa sinun kuitenkin riemuita, missä lienetkin!
Sitten hän nousi, asetti korkeat kyntteliköt paikoilleen, levitti peitteen ruumiin yli ja poistui kappelista.
Salin oven takana väsynyt asepoika nukkui sikeästi, ja sisällä Diederich odotti käskyn mukaisesti.
Tämä oli lyhyenläntä, tanakka, länkäsäärinen mies, jonka kasvot olivat nelikulmaiset. Hänen päässään oli musta päähine, joka kapeina siekaleina ulottui hartioille saakka, ja yllään härännahkainen költeri ja vyö, jossa oli avainnippu ja tikari. Oikeassa kädessä oli lyhty, vasemmassa kattila ja soihtu.
– Oletko valmis? – kysyi Siegfried. Diedrich kumarsi vaieten.
– Käskin hiiliä kattilaan...
Mies ei vastannut, vaan osoitti lieteen, otti uunin viereltä hiilihangon ja alkoi täyttää kattilaa hehkuvilla hiilillä, sytytti sitten lyhdyn ja odotti.
– Kuulehan, lurjus, – sanoi Siegfried. – Kerran lörpöttelit, mitä komttuuri Danveld oli käskenyt tekemään, ja komttuuri rankaisi vedättämällä kielen irti suustasi. Mutta kun sinä merkeillä voit sanoa kappalaiselle ajatuksiasi, niin minä varoitan nyt siitä hirsipuun uhalla.
Diederich kumarsi taas sanatonna, mutta hänen kasvojensa ilme vääntyi kauheaksi, sillä hänen kielensä oli kiskottu aivan toisesta syystä kuin mitä Siegfried sanoi.
– Vie minut nyt Jurandin tyrmään.
Pyöveli otti kattilan ja lyhdyn, ja he lähtivät. He eivät poistuneet pääovesta, vaan erääseen kapeaan käytävään, joka ulottui melkein koko rakennuksen läpi ja jonka päässä oli raskas, muuriin tehty salaovi. Diederich avasi sen, ja he tulivat taivasalle pieneen pihaan, jonka kaikilla neljällä laidalla oli lujia, muurattuja vilja-aittoja, joissa säilytettiin ruokaa siltä varalta, että linnaa piiritettäisiin. Eräiden tällaisten aittojen alla olivat vankityrmät. Siellä ei ollut vartijaa, sillä jos vanki olisi voinutkin murtautua ulos tyrmästä, hän olisi tullut tuolle pienelle pihalle, josta ei ollut muuta ulospääsyä kuin juuri saman salaoven kautta.
– Odota! – sanoi komttuuri Siegfried.
Ja hän nojasi muuria vasten, sillä hän tunsi voimiensa pettävän. Hänen hengityksensä kävi niin raskaaksi kuin olisi rinnan ympärillä ollut liian ahdas panssari, ja otsalle nousi kylmä hiki.
Kolean päivän jälkeen seurasi tavattoman kaunis yö. Kuu paistoi taivaalta, ja pieni piha oli valoisa. Siegfried hengitti ahnaasti raitista, viileää ilmaa. Hän muisti, että samanlaisena valoisana, kuutamoisena yönä Rotgier oli lähtenyt matkalleen, jolta palasi ruumiina.
– Ja nyt sinä lepäät kappelissa, – puheli Siegfried hiljaa.
Luullen komttuurin puhuvan hänelle Diederich nosti lyhdyn ja valaisi vanhuksen kasvoja, jotka olivat kauhistuttavan kalpeat.
– Saata eteenpäin! – sanoi komttuuri Siegfried. Lyhdyn heittämät keltaiset valorenkaat liukuivat pihan lumella. Muurin syvennyksessä oli tyrmän rautainen ovi, jonka Diederich avasi alkaen sitten laskeutua alas tyrmän mustaan kitaan ja valaista komttuurille tietä. Portaiden alapäästä alkoi käytävä, jonka oikealla ja vasemmalla puolella oli matalia ovia vankikoppeihin.
– Jurandin luo! – sanoi Siegfried.
Oven salpa narisi, ja he astuivat sisään. Mutta tyrmässä oli aivan pimeä. Kun Siegfried ei nähnyt lyhdyn valossa riittävän hyvin, hän käski sytyttää soihdun, ja sen voimakkaassa valossa hän näki Jurandin makaavan oljilla. Vangilla oli raudat jaloissa ja kahleet käsissä. Hänen yllään oli sama katumuksentekijän säkki kuin silloin komttuurien edessä esiintyessään. Siinä oli nyt tummuneita veriläiskiä siitä kuuluisasta kamppailusta, jonka lopussa raivostunut ritari oli kiedottu köysiverkkoon. Nihdit olisivat silloin tappaneet hänet ja pistivätkin jo pertuskoilla, mutta Ortelsburgin kappalainen oli estänyt murhan. Jurandista oli kuitenkin vuotanut niin paljon verta, että hän oli puolikuollut, kun hänet kannettiin tyrmään. Linnassa odotettiin joka hetki hänen kuolemaansa. Mutta hänen sitkeät voimansa voittivat kuoleman ja hän jäi eloon, vaikka kukaan ei sitonut hänen haavojaan ja vaikka maanalainen tyrmä oli kauhean kolkko, kostea, vieläpä likainenkin, seinien vetäytyessä kylmillä ilmoilla jäähän.
Hän oli siis kytketty kahleisiin eikä mahtanut mitään, mutta hänen jättiläismäinen vartalonsa näytti suurelta ihmisen muotoiselta möhkäleeltä. Siegfried käski valaisemaan vangin kasvoja, ja katsoi niitä jonkin aikaa vaieten, mutta sitten hän sanoi Diederichille:
– Näetkös, hänellä on vain yksi silmä. Polta se.
Komttuurin ääni oli voimaton ja väritön, mutta juuri sen vuoksi kauhea käsky kuului vielä kauheammalta. Soihtu vapisi hiukan pyövelin kädessä, mutta hän kallisti sitä kuitenkin, ja pian alkoi suuria, palavia tervapisaroita tippua Jurandin silmäkuoppaan, joka lopulta täyttyi kokonaan silmäkulmasta poskiluuhun saakka.
Jurandin kasvot vääntyivät, hänen vaaleat viiksensä nousivat pystyyn, ja hän puri hammasta, että ikenet näkyivät, mutta hän ei päästänyt huuliltaan valituksen sanaa joko voimattomuudesta tai sisukkuudesta.
– Sinulle on luvattu, – sanoi Siegfried, – että pääset täältä vapaaksi, niinkuin pian pääsetkin. Me pidämme lupauksemme, mutta veljeskuntaamme sinä et tule moittimaan, sillä kielesi, jolla olet meitä parjannut, reväistään suustasi.
Ja Siegfried antoi taas merkin Diederichille, mutta tämä äännähti käheästi osoittaen, että tarvitsee molemmat kätensä ja että komttuurin olisi valaistava.
Vanhus otti soihdun ja piti sitä ojennettuna vapisevassa kädessään, mutta käänsi päänsä pois huurteiseen seinään päin, kun Diederich painoi polvillaan Jurandin rintaa vasten. Kuului kahleiden kolinaa, kiihtynyttä hengitystä, syvä, ähkyvä korahdus... Sitten oli taas hiljaista. Vihdoin Siegfried alkoi uudelleen:
– Jurand, tämä rangaistus, joka on nyt kohdannut sinua, olisi tullut osaksesi joka tapauksessa, mutta sitä paitsi olen luvannut veli Rotgierille, jonka tyttäresi mies on tappanut, panna sinun oikean kätesi hänen ruumisarkulleen.
Kun Diederich, joka oli jo noussut, kuuli nämä sanat, hän kumartui taas Jurandin yli.
Jonkin ajan kuluttua vanha komttuuri ja Diederich olivat taas kuutamoisella, pienellä pihamaalla. Kun he olivat tulleet käytävään, otti Siegfried pyövelin kädestä lyhdyn ja tumman esineen, joka oli kääritty vaatepalaseen, ja sanoi itsekseen kuuluvasti:
– Nyt kappeliin takaisin ja sitten porttitorniin.
Diederich loi nopean silmäyksen komttuuriin, joka käski hänen mennä nukkumaan. Mutta itse hän lähti laahustavin askelin valaistua kappelia kohti. Mennessään hän ajatteli, mitä oli tapahtunut. Hän tunsi, että hänen loppunsa oli pian tuleva ja että tämä oli hänen viimeinen tekonsa maan päällä. Mutta vaikka hän luonnostaan oli enemmän julma kuin valheellinen, hän oli jo niin tottunut petoksiin ja kierouksiin, että nytkin vaistomaisesti alkoi ajatella, kuinka voisi puhdistaa itsensä ja veljeskunnan siitä häpeästä ja vastuusta, minkä Jurandia kohdannut ilkityö voisi aiheuttaa. Diederich ei voinut puhua, kun oli mykkä, ja vaikka hän merkeillä voisikin ilmaista jotakin kappalaiselle, niin pelosta ei uskaltaisi. Kukapa voisi todeta, että Jurand ei ole saanut kaikkia näitä vammojaan ja haavojaan taistelussa? Keihäs voi sattua suuhun ja katkoa kielen, miekka tai kirves käteen ja silmä tulla hurjassa taistelussa puhkaistuksi, kun hän hyökkäsi yksinään Ortelsburgin koko varusväkeä vastaan. Ehkä viimeisen kerran elämässään vanha ristiritari tunsi ilon läikähtävän sydämessään. Jos Jurand kestää kärsimykset, niin hänet päästetään vapaaksi. Nyt Siegfried muisti, kuinka hän oli Rotgierin kanssa kerran tästä asiasta puhunut ja kuinka nuori veli oli nauraen sanonut: "Menköön silloin, minne silmät vievät, mutta jollei löydä Spychowiin, niin kysyköön tietä." Sillä se, mikä nyt tapahtui, oli osaksi sovittu heidän kesken. Siegfried astui kappeliin, polvistui ruumisarkun viereen ja laski Jurandin verisen käden Rotgierin jalkain juureen. Se ilo, joka äsken läikähti hänen sydämessään, kuvastui myös hänen kasvoillaan, kun hän sanoi:
– Näetkös! Minä olen tehnyt enemmän kuin puhe oli: sillä vaikka kuningas Juhana Luxemburgilainen oli sokea, hän meni sotaan taistelemaan ja kaatui kunnialla, mutta Jurand ei tule koskaan heiluttamaan miekkaa tai keihästä, vaan kuolee kuin koira aidan alle.
Mutta samassa Siegfried taas tunsi samanlaista hengenahdistusta kuin Jurandin luo mennessään. Se meni kuitenkin pian ohi. Vanha ritari huoahti syvään ja sanoi:
– Aikani joutuu. Minulla oli vain sinut, mutta nyt minulla ei ole ketään. Jos kuitenkin saisin vielä elää, niin lupaan sinulle, poikani, että lasken haudallesi vielä senkin miehen käden, joka sinut kuoliaaksi löi, tai kaadun itse. Sinun murhamiehesi on vielä elossa...
Hän puri hammastaan, hänen puheensa keskeytyi, koko ruumis värisi... Vasta hetken kuluttua hän jatkoi katkonaisella äänellä:
– Niin... sinun murhaajasi on vielä elossa, mutta minä saavutan hänet kyllä... Sitä ennen syöksen hänet sellaiseen tuskaan, joka on kuolemaakin kauheampi...
Hän vaikeni.
Kotvan kuluttua hän nousi, lähestyi ruumisarkkua ja sanoi rauhallisesti:
– Ja nyt heitän hyvästit sinulle... Viimeisen kerran katson sinua kasvoihin nähdäkseni, oletko tyytyväinen lupaukseeni. Viimeisen kerran!
Hän kohotti vaatetta Rotgierin kasvoilta ja säpsähti.
– Sinä naurat, – hän sanoi, – mutta niin kamalaa naurua...
Jäätynyt ruumis oli sulanut peitteen alla luultavasti kynttiläin levittämästä lämmöstä ja alkanut nopeasti muuttua, josta syystä nuoren komttuurin kasvot olivat todella kauhean näköiset. Turvonneet, suuret, tummat korvat näyttivät kummallisilta, ja siniset huulet olivat vääntyneet peloittavaan hymyyn.
Siegfried peitti vainajan kasvot mitä pikimmin.
Sitten hän otti lyhdyn ja poistui. Mutta pian hän sai kolmannen hengenahdistuskohtauksen, kävi kovalle vuoteelleen pitkälleen ja makasi jonkin aikaa liikkumatta.
Omituinen tunne valtasi silloin hänen mielensä ja hänestä tuntui, että uni olisi iäksi karkoitettu hänen aivoistaan, jos jäisi tähän huoneeseen kuoleman kohta astuessa sisään.
Siegfried ei sitä pelännyt. Kun hän oli kovin väsyksissä, niin kuolema tuntui vain loputtomalta levolta. Mutta hän ei olisi tahtonut kuolla vielä tänä yönä. Hän nousi vuoteessaan istumaan ja sanoi:
– Anna minulle aikaa huomiseen.
Hän kuuli selvästi äänen kuiskaavan korvaansa:
– Mene! Huomenna on jo myöhäistä, etkä ennätä täyttää lupaustasi. Mene!
Vanha komttuuri nousi vaivoin ja meni. Muureilta kuului vartiohuutoja. Kappelin ikkunoista levisi kellertävää valoa lumelle. Kaivon luona keskellä pihaa kaksi mustaa koiraa tepasteli jotakin rättiä repien. Muuten oli hiljaista ja tyhjää.
– Siis vielä tänä yönä? – sanoi Siegfried. – Olen aivan uuvuksissa, mutta menen... Kaikki nukkuvat, ehkä Jurandkin uupuneena tuskistaan, mutta minä vain valvon... Menen, menen, sillä tässä huoneessa voisi kuolema kohdata, ja olen luvannut... Tulkoon sitten kuolema, jos on tullakseen. Sinä siellä makaat ja naurat, mutta minun voimani ovat lopussa. Kaiketi olet tyytyväinen, koska naurat. Mutta sormeni ovat kuin halvaantuneet, niissä ei ole enää voimaa, enkä jaksa itse sitä tehdä... Minä käsken sisaren, joka nukkuu hänen kanssaan...
Sen sanottuaan hän lähti raskain askelin tornia kohti, joka kohosi portin vierestä. Koirat, jotka leikkivät kaivon luona, juoksivat hänen luokseen. Toinen niistä oli niin hyvä ystävä Diederichin kanssa, että sanottiin tämän käyttävän sitä toisinaan päänaluksenaan nukkuessaan. Sama koira haukahti ja juoksi tornia kohti, ikäänkuin se olisi aavistanut komttuurin aikomuksen.
Hetken kuluttua Siegfried seisoi kapean torninoven edessä, joka yöksi suljettiin ulkoapäin. Hän avasi sen, löysi heti oven takaa alkavat käsipuut ja alkoi nousta portaita ylös. Kun hän oli hajamielisyydessään unohtanut lyhdyn, hänen täytyi nyt kulkea hitaasti ja varovasti tunnustellen jaloillaan eteensä.
Yht'äkkiä hän pysähtyi, sillä ylempää aivan vierestään hän kuuli ihmisen kuorsausta tai läähättävää hengitystä.
– Kuka siellä?
Vastausta ei kuulunut, mutta läähätykset erottautuivat nyt selvemmin.
Siegfried ei ollut pelkuri, mutta tämä kauhea yö oli vienyt hänen rohkeutensa ja itsehillintänsä. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että se oli Rotgier, joka asettui hänen tielleen, ja hänen otsalleen nousi kylmä hiki.
Samassa hän peräytyi melkein ovelle saakka.
– Ken siellä? – kysyi Siegfried rauhattomasti.
Silloin joku iski hänen rintaansa niin tavattomalla voimalla, että vanhus lensi selälleen ja avoimesta ovesta ulos päästämättä ääntäkään.
Hiljaisuus. Sitten näkyi tumma olento hiipivän tornista ulos ja rientävän kumarassa pihan halki talleihin. Diederichin suuri ystäväkoira juoksi ääneti olennon jälkeen. Toinen koira katosi myös ensin muurin varjoon, mutta alkoi sitten vainuta jälkiä tullen Siegfriedin luo, haisteli ja istuutui vihdoin maassa makaavan viereen alkaen ulvoa.
Koiran ulvonta kuului kauan kauheassa yössä. Vihdoin narisi vahtihuoneen ovi ison portin luona, ja vartija astui pertuska kädessä linnan pihalle.
– Pahuksen koira! – sanoi vartija. – Kyllä minä kohta opetan sinua!
Ja hän laski pertuskansa aikoen pistää koiraa, kun samassa huomasi avoimen oven edessä makaavan miehen.
– Hyvä Jumala! Mitä tämä on?
Vartija kumartui, katsoi makaavan kasvoihin ja alkoi sitten huutaa:
– Tänne! Apuun! Tänne!
Sitten hän juoksi portin luo ja alkoi kaikin voimin kiskoa kellonköydestä.
XXXIX.
Vaikka Zbyszkon tshekkiläinen asemies Hlawa, josta hänen isäntänsä toisinaan käytti myös puolannettua nimeä Glowac olisi tahtonut mitä pikimmin tulla perille Zgorzeliceen, hän kuitenkaan päässyt nopeasti eteenpäin, sillä tiet olivat perin huonossa ajokunnossa. Ankaraa talvea, joka oli lumenpaljouteensa peittää kokonaisia kyliä, seurasi pitkäaikainen suojasää. Oli ensin hyvin sumuista, ja sitten alkoi sataa rankasti, mikä sulatti valkoisia lumikinoksia ihan silmin nähden. Sadekuurojen väliajoilla puhalsi tuimia tuulia, jotka ajoivat pilviä taivaalla ja humisivat metsissä lakaisten pois lunta, jonka alla puut vielä äsken olivat uinuneet rauhallista talviuntaan.
Metsät tummenivat. Niityt joutuivat veden valtaan, joet ja purot tulvivat. Vain kalastajat olivat iloissaan tulvavesistä, mutta muut ihmiset vetäytyivät asumuksiinsa. Monin paikoin saattoi vain veneellä kulkea kylästä toiseen.
Hlawan täytyi usein keskeyttää ajo ja odottaa viikkokausia osaksi kaupungeissa, osaksi kylissä ja kartanoissa, jotka aina vieraanvaraisesti pitivät häntä luonaan kuunnellen mielellään hänen kertomuksiaan ristiritareista. Suurin osa maaliskuuta meni menojaan, ennen kuin kevät oli kunnolla tullut ja Hlawa ennättänyt Zgorzelicen ja Bogdaniecin läheisyyteen.
Hänen sydämensä sykki entistä voimakkaammin ajatellessaan, että kohta saisi nähdä herrattarensa, ja vaikka hän hyvin tiesi, että neiti oli hänelle yhtä saavuttamaton kuin taivaan tähti, niin hän kuitenkin ihaili ja rakasti häntä koko sielullaan. Hlawa päätti ensin ajaa Mackon luo Bogdanieciin, koska hänet oli sinne lähetetty ja koska hänen mukanaan oli Bogdanieciin tulevaa väkeä. Rotgierista saamansa voiton jälkeen Zbyszko oli ottanut haltuunsa voitetun seurueen, kymmenen miestä hevosineen. Kaksi miestä oli lähtenyt viemään kaatuneen ruumista Ortelsburgiin ja muut olivat nyt Hlawan johdolla matkalla Mackon luo, joka oli saava heidät tervehdyslahjaksi.
Kun tshekkiläinen asemies saapui Bogdanieciin, oli Macko metsällä, mutta tuli sieltä kuitenkin pian kotiin ja huomattuaan, että jokin seurue oli hänen poissaollessaan tullut taloon, hän riensi tervehtimään vieraita. Ensin hän ei tuntenut Hlawaa, mutta kun tämä sanoi nimensä, niin hän pelästyi, heitti jousensa ja lakkinsa lattialle ja huusi:
– Hyvä Jumala! Onko Zbyszko tapettu? Sano! Kerro!
– Hän elää kyllä, – vastasi Hlawa, – ja onkin hyvissä voimissa.
Macko meni ensin hämille hätäännyksestään, häpesi hiukan käytöstään, mutta huokaisi sitten helpotuksesta syvään.
– No Jumalan kiitos! – hän sanoi. – Missä hän nyt on?
– Matkalla Marienburgiin. Lähetti minut tänne tuomaan tietoja.
– Mitä hän Marienburgissa tekee?
– Vaimonsa tähden lähti.
– Mitä ihmettä! Vaimon?
– Niin. Jurandin tyttären tähden. Minulla on niin paljon kerrottavaa, etten ennättäisi sitä koko yönäkään, mutta ensin pitäisi saada levätä, sillä olen ajanut yhtä kyytiä aina keskiyöstä saakka ja väsynyt kovasti.
Macko herkesi hetkeksi kyselemästä etenkin siksi, että hän oli kuulemastaan aivan ällistynyt. Kun hän oli havahtunut, hän huusi erästä poikaa tuomaan enemmän puita uuniin ja antamaan Hlawalle ruokaa. Sitten hän alkoi astella huoneessa edestakaisin viittilöiden käsillään ja puhellen itsekseen:
– En usko korviani... Jurandin tytär... Zbyszko nainut...
– Sekä nainut että naimaton, – selitti Hlawa.
Ja tshekkiläinen alkoi kertoa, mitä oli tapahtunut, Mackon kuunnellessa uteliaana ja heittäessä toisinaan väliin jonkin kysymyksen, kun kertojan esitys ei ollut kaikin paikoin aivan selvä. Hlawa ei esimerkiksi tiennyt, milloin Zbyszko oli mennyt naimisiin, kun häitä ei vietetty, mutta hän vakuutti, että vihkiminen oli varmasti suoritettu, vieläpä itsensä ruhtinatar Anna Danutan toimesta. Asia oli tullut yleisesti tunnetuksi vasta ristiritari Rotgierin tulon jälkeen, kun Zbyszko koko masovialaisen hovin nähden otteli kaksintaistelussa Rotgierin kanssa.
– Vai niin! – huudahti Macko innostuneesti silmien säteillessä. – Entä miten kävi?
– Hän löi saksalaisen kahtia, ja minä tein samoin hänen asemiehelleen.
Macko alkoi tyytyväisenä puhista.
– Niin, niin, – sanoi hän, – sen pojan kanssa otellessa on leikki kaukana. Hän on sukunsa viimeinen, mutta Jumalan kiitos, ei huonoin... Ajatelkaas ottelua friisien kanssa! Ja silloin hän oli vain kasvava poika.
Macko silmäili tutkivasti Hlawaa ja jatkoi:
– Mutta sinä olet myös minun makuuni, etkä näy valehtelevan, sillä minä haistelisin valehtelijan vaikka seinän läpi. Eihän sinulla siitä asemiehestä ollut paljon vaivaa, mutta sen roiston käden vääntäminen ja metsähärän kaataminen olivat oivia tekoja...
Sitten Macko kysyi äkkiä:
– Entä saalis?
– Otimme varusteet, hevoset ja kymmenen miestä, joista kahdeksan nuori herra lähetti teille.
– Mitä hän niillä kahdella teki?
– Lähetti ne viemään ruumista kotiin.
– Eikö ruhtinas olisi voinut lähettää paria miestä omistaan? Ne kaksi eivät sieltä tule ikinä takaisin.
Tshekkiläinen hymyili Mackon voitonhimolle.
– Nuoren herran ei tarvitse enää välittää sellaisista pikku asioista, – sanoi hän. – Spychow on suuri maatila.
– Suuri kyllä, mutta ei vielä hänen.
– Kenen sitten?
– Mitä sanot? – virkkoi Macko hypähtäen. – Entä Jurand?
– Jurand on ristiritarien tyrmässä ja kuoleman kielissä. Jumala ties, parantuuko ja tuleeko takaisin. Mutta jos tulisikin, on pater Kaleb jo lukenut koko palvelusväelle Jurandin testamentin, jossa sanotaan, että nuori herra on Spychowin isäntä.
Mackoon nämä uutiset vaikuttivat valtavasti. Ne olivat samalla sekä suotuisia että epäsuotuisia, ja siksi hän oli joutua ihan pyörälle päästään. Tieto, että Zbyszko oli vihitty, ensin harmitti kovasti, sillä hän rakasti Jagienkaa kuin oma isä lastaan ja toivoi heidän saavan toisensa. Mutta toisaalta hän oli pitänyt näiden avioliittoa rauenneena asiana. Sitä paitsi Jurandowna toisi ruhtinaan suosion ja paljon suuremman omaisuuden, kun oli ainoa perillinen. Ajatuksissaan Macko näki Zbyszkon jo tulevana kreivinä, Bogdaniecin ja Spychowin herrana, vieläpä linnanpäällikkönä.
Mutta Mackolla oli syytä levottomuuteen. Hän oli kerran itse pelastaakseen Zbyszkon ajanut ristiritarien luo ja palannut sieltä haavoitettuna. Nyt oli Zbyszko vuorostaan samassa susien laumassa. "Siellä ei katsota häneen lempein silmäyksin", ajatteli Macko, "varsinkin, kun hän on kaatanut Rotgierin ja aikaisemmin ahdistanut Lichtensteiniä... He ovat kostonhimoisia." Vanha ritari huolestui. Hän pelkäsi eniten Zbyszkon joutumista tyrmään, kuten Jurand ja hänen tyttärensä olivat joutuneet. Olivatpa vanginneet itse ruhtinaankin kerran Zlotoryjassa, niin että he tuskin tulevat Zbyszkoa säästämään.
– Entä miten käy, jos Zbyszko palaisikin, mutta ilman vaimoaan? – ajatteli Macko. – Ensin vanha ritari tuli iloiseksi, kun Zbyszko saisi Spychowin perintönä, mutta tämä ilo oli lyhyt, sillä suvun jatkuminen kävisi mahdottomaksi, kun Zbyszko ei voisi mennä uusiin naimisiin, jos Danusia katoaa jäljettömiin kenenkään tietämättä, onko hän elossa vai kuollut. – Silloin meidän sukumme sammuu, huoahti Macko. – Toista olisi ollut, jos Jagienkan olisi nainut! Moczydoly on oivallinen perintö, ja sellainen tyttö olisi hedelmöinyt kuin omenapuu joka vuosi. – Sitten Macko alkoi taas kysellä Hlawalta, milloin ja miten vihkiäiset suoritettiin.
– Kuten sanoin, en tiedä, milloin ne olivat, – vastasi Hlawa. – Mutta luulen, että ne suoritettiin kerran, kun nuori herra, jonka luona huoneessa aina olin hänen sairastaessaan, kehoitti minua poistumaan eräänä iltamyöhänä. Silloin näin ruhtinattaren, neiti Jurandownan, herra de Lorchen ja pater Wyszoniekin menevän hänen luokseen. Ihmettelin, että neidin päässä oli kukkaseppele, mutta sitten ajattelin, että se oli nuoren herran pyhällä ehtoollisella käynnin johdosta... Silloin heidät luultavasti vihittiin. Muistan nuoren herran käskeneen minua pukemaan itsensä hienosti kuin häihin, mutta minä luulin hänen tarkoittaneen Herran ehtoollista...
– Entä sitten? Jäivätkö he kahden?
– Eivät, ja vaikka olisivatkin jääneet kahden, oli nuori herra siihen aikaan niin huono, ettei voinut edes syödä ilman apua... Juuri silloin miehet, jotka sanoivat tulleensa Jurandin käskystä neitiä hakemaan, odottivat ja lähtivät aamulla Jurandownan kanssa pois...
– Eikö Zbyszko ole nähnyt Danusiaa sittemmin?
– Ei kukaan ihminen ole häntä nähnyt.
Seurasi hetken hiljaisuus.
– Mitä luulet? – kysyi Macko sitten. – Luovuttavatko ristiritarit hänet vai eivätkö?
Tshekkiläinen pudisti päätään ja huitaisi kädellään.
– Minun luuloni on, – vastasi hän hitaasti, – että Jurandowna on jo iäksi mennyt.
– Kuinka niin? – kysyi Macko kauhistuen.
– Jos he olisivat tunnustaneet, että hän on heidän luonaan, niin silloin olisi toiveita, sillä voisihan siitä valittaa suurmestarille, käyttää rahaa lunastukseen tai aseita vapauttamiseen. Mutta ristiritarit sanovat näin: "Kun ilmoitimme Jurandille, että olimme ottaneet erään tytön haltuumme, niin hän ei tunnustanut häntä tyttärekseen, vaan tappoi raivoissaan niin monta meikäläistä, että harvoin hyökkäys sodassakaan maksaa enemmän".
– Näyttivätkö Jurandille tyttöä?
– Sanotaan, että näyttivät. Ties miten asian laita on. Ehkä se ei ole totta tai ehkä näyttivät toisen tytön. Se vain on varma, että hän surmasi raivoissaan väkeä ja että ristiritarit vannovat, etteivät ole ryöstäneet Jurandownaa. Kuka voi todistaa heidän valehtelevan? Varsinkin kun hovissa kerrottiin eräästä Jurandin kirjeestä, jossa tämä tiedoittaa, että hänen tyttärensä ei ole ristiritarien luona.
– Ehkei hän olekaan?
– Missä hän sitten olisi? Jos rosvot olisivat hänet ryöstäneet, niin ainoastaan lunastusrahojen toivossa. Sitä paitsi rosvot eivät olisi osanneet kirjoittaa kirjettä tai jäljitellä Jurandin sinettiä.
– Se on kyllä totta. Mutta mitä ristiritarit hänellä tekisivät?
– Kostivat Jurandille. Kosto maistuu heille paremmalle kuin hunaja tai viini. Ja onhan heillä syytäkin kostoon, sillä Spychowin isäntä on ollut heille sangen vaivalloinen naapuri, jonka viimeinen urotyö sai heidät suunniltaan... Isäntäni on nostanut kätensä Lichtensteiniä vastaan, kaatanut Rotgierin... Minä murskasin roistomaisen Danveldin käsivarren... Niistä ryöstäjistä on jo neljä mennyt, mutta yksi julmuri on jäljellä, vanha Siegfried. Hampaat on meilläkin. Seurasi taas hetken hiljaisuus.
– Sinä olet potra poika, – sanoi Macko vihdoin. – Mitä luulet, että ristiritarit Jurandownalle tekevät?
– Ruhtinas Witold on mahtava ruhtinas, jota itse Saksan keisarin sanotaan kumartavan, mutta mitä tekivät hänen lapsilleen? Heillä on linnansa ja vankityrmänsä, heillä on kaivot, hirsipuut...
– Hyvä Jumala! Mitä ajattelet? – huusi Macko.
– Suokoon Jumala, etteivät nuorta herraa siellä surmaisi. Hänellä oli kyllä kirje ruhtinaalta ja hän lähti herra de Lorchen mukana, joka on mahtava mies ja ruhtinaallista sukua. Minun ei tehnyt mieleni lähteä tänne, sillä olisin siellä kaiketi helposti päässyt taas ottelemaan. Mutta isäntäni käski minut tänne. Kerran kuulin hänen sanovan Spychowin vanhalle herralle: "Oletteko viekas? Minä en ole lainkaan, mutta viekkaus on juuri sitä, mitä tarvitaan sellaisten kanssa. Olisipa setäni Macko nyt täällä, niin kyllä hän meitä auttaisi!" Ja tästä syystä hän lähetti minut matkaan. Mutta Jurandownaa ette tekään löytäisi, sillä hän on ehkä jo toisessa maailmassa eikä kuolemaa vastaan auta viekkauskaan.
Macko vaipui ajatuksiinsa ja virkkoi vasta kotvan kuluttua:
– Niin, kuolemaa vastaan ei auta viekkauskaan. Mutta jos minä ajaisin sinne ottamaan selkoa, ovatko he todella murhanneet Jurandownan? Jos näin on, niin Spychow on Zbyszkon, joka voi naida toisen tytön...
Macko veti niin syvän henkäyksen kuin raskas kivi olisi pudonnut hänen sydämeltään, ja Hlawa kysyi arastellen hiljaisella äänellä:
– Zgorzelicen neidin, eikö niin?
– Totta kai! – vastasi Macko, – varsinkin kun tyttö on jäänyt orvoksi ja Cztan ja Wiik ahdistavat häntä yhä hanakammin.
Tshekkiläinen hypähti jaloilleen kysyen:
– Onko neiti jäänyt orvoksi? Onko ritari Zych?
– Ethän sinä tiedä mitään.
– Hyvä Jumala! Mitä on tapahtunut?
– Sehän on totta, mistä sinä tietäisit, kun olet ollut poissa paikkakunnalta ja tulet nyt suoraan tähän taloon, jossa on puhuttu vain Zbyszkosta. Niin, Jagienka on nyt orpo. Zych ei viihtynyt kotona, paitsi jos hänellä oli vieraita. Kun apotti kerran kirjoitti hänelle aikovansa vieraisiin ruhtinas Przemkon luo Oswiecimiin ja tahtovansa Zychin mukaansa matkalle, niin tämä oli heti valmis lähtemään, sillä hän tunsi ruhtinaan ja oli pitänyt hauskaa hänen seurassaan monta kertaa. Zych tuli luokseni ja sanoi: "Ajan tästä Oswiecimiin ja sitten Glewciin. Pitäkäähän sillä aikaa silmällä Zgorzelicea". Minussa heräsi heti pahoja aavistuksia ja vastasin: "Älä lähde! Jää kotiin vartioimaan taloa ja Jagienkaa, sillä tiedän, että Cztan ja Wiik hautovat pahoja tekoja mielessään". Ensin apotti Zbyszkoon suuttuneena aikoi naittaa tytön joko Wiikille tai Cztanille, mutta opittuaan tuntemaan nämä paremmin hän antoi heille palttua ja ajoi pois Zgorzelicesta. Se oli heille aivan oikein, mutta siitäkös he raivostuivat. Par'aikaa on tässä jonkinlaista välirauhaa, sillä he ovat tapelleet keskenään niin pahasti, että makaavat molemmat vuoteenomina. Ja nyt siis Zbyszko tahtoo, että minä taas lähtisin maailmalle... Mutta miten sillä aikaa voisi käydä Jagienkalle, on vaikea sanoa... Niin, mutta minunhan piti puhua Zychistä. Hän ei välittänyt varoituksistani, vaan lähti. He juhlivat ja pitivät hauskaa. Glewicistä he ajoivat ruhtinaan isän, vanhan Nosakin luo Cieszyniin. Mutta ruhtinas Jasko Raciborista, jolla oli vanhaa kaunaa Przemkoa vastaan, asettui asemiehensä kanssa väijymään heitä. Ruhtinas Przemko sai surmansa, ja samoin kävi Zgorzelicen Zychin. Apotti sai sellaisen iskun päähän, että menetti puhekykynsä ja tuli höperöksi. Vanha ruhtinas Nosak suree poikaansa, ja Jagienka isäänsä... Niin se lysti loppui. Kuusi viikkoa sitten Zych haudattiin.
– Urhea herra hän oli! – virkkoi Hlawa surullisesti. – En ollut enää mikään poikanulikka Boleslawcen luona, kun hän tuossa tuokiossa otti minut vangiksi. Mutta sitä vankeutta en vaihtaisi vapauteen... Reilu mies ja hyvä herra hän oli! Suokoon Jumala hänelle ikuisen rauhan! Mutta sääli nuorta neitiä...
– Niin, moni tytär ei rakasta äitiään niinkuin hän isäänsä. Sitä paitsi hänen on turvatonta olla yksinään Zgorzelicessa. Zychin haudalle ei ollut vielä satanut lunta, kun Wiik ja Cztan jo hyökkäsivät Zgorzeliceen. Kaikeksi onneksi oli väkeni saanut vihiä asiasta ajoissa, ja minä riensin miesteni kanssa apuun ja annoin heille oikein perusteellisen selkäsaunan. Kahakan jälkeen tyttö sanoi polvistuen: "Kun en voi olla Zbyszkon oma, niin en tahdo olla kenenkään muunkaan. Pelastakaa minut noista lurjuksista, sillä ennemmin olisin kuoleman kuin heidän..." Sinä et hevillä tunne enää Zgorzelicea, sillä olen sen linnoittanut. Kaksi kertaa ne jukurit vielä sen jälkeen ovat yrittäneet vallata Zgorzelicen, mutta turhaan. Par'aikaa on rauha maassa, sillä he ovat, kuten sanoin, tapelleet keskenään eivätkä voi nyt liikuttaa kättä eikä jalkaa... Hlawa ei puhunut, vaan kuunteli purren hammasta niin kovasti, että kuului kuin ovi olisi narissut. Vihdoin hän sai vaivoin sanotuksi:
– Tapan ne!
Samassa kuului eteisestä ääniä, ovi lensi auki ja Jagienka kiiruhti sisään mukanaan vanhempi, 14-vuotias veljensä Jasko, joka oli hänen kaltaisensa kuin kaksonen.
Jagienka oli joltakin kuullut, että joukko nihtejä oli Hlawan johdolla ratsastanut Bogdanieciin. Hän oli pelästynyt yhtä pahasti kuin Macko kuullessaan, ettei Zbyszko ollut mukana, ja oli ollut varma siitä, että jokin onnettomuus oli häntä kohdannut. Saadakseen tietää totuuden Jagienka oli heti lähtenyt Bogdanieciin.
– Mitä on tapahtunut? Sanokaa! Missä hän on? – huusi Jagienka jo kynnykseltä.
– Mitäpä voisi tapahtua? – vastasi Macko. – Zbyszko elää ja on terve.
Hlawa riensi valtiattarensa luo, notkisti polvensa ja suuteli hänen nuttunsa lievettä. Mutta neiti ei sitä huomannut, sillä kuultuaan vanhan ritarin vastauksen hän käänsi päänsä pois. Vasta hetken kuluttua hän näytti huomanneen, että pitäisi tervehtiäkin:
– Kiitetty olkoon Jeesus Kristus! – sanoi hän.
– Iankaikkisesta iankaikkiseen, – vastasi Macko.
Nyt Jagienka huomasi tshekkiläisen jalkojensa juuressa ja kumartui sanoen:
– Iloitsen nähdessäni sinut, Hlawa, mutta miksi olet jättänyt isäntäsi?
– Hän lähetti minut tänne.
– Minkä vuoksi?
– Asioissa Bogdanieciin.
– Bogdanieciin? Entä vielä?
– Kysymään neuvoja... ja sanomaan terveisiä.
– Siinäkö kaikki? No, hyvä sekin. Entä missä hän itse on?
– Hän on matkustanut Marienburgiin ristiritarien luo.
Jagienkan kasvoille nousi taas levoton ilme.
– Eikö hän välitä elämästä? Miksei?
– Etsimään, mitä ei koskaan löydä.
– Todellakin! – puuttui Macko puheeseen. – Naulaa et lyö ilman vasaraa etkä toivoasi toteuta ilman Jumalan apua.
– Mitä sanotte? – kysyi Jagienka.
Mutta Macko vastasi kysymykseen toisella kysymyksellä:
– Zbyszko on kai joskus puhunut sinulle Jurandownasta? Jagienka vaikeni ensin, mutta vastasi sitten huoahtaen:
– Kyllä!
– Hyvä on, sillä minun on nyt helpompi selittää, – sanoi Macko.
Ja tämä alkoi kertoa, mitä oli Hlawalta kuullut itsekin ihmetellen, että sanat toisinaan takertuivat kurkkuun. Ovela kun oli ja halukas ylläpitämään Jagienkassa hyviä toiveita, hän erikoisesti painosti sitä, että Zbyszko oikeastaan ei koskaan ollut Danusian aviomies ja että Danusia oli mennyt iäksi.
Hlawa vahvisti silloin tällöin kertomusta pään nyökkäyksellä tai sanomalla: "Niin juuri!" tai: "Aivan niin!" Tyttö kuunteli katse alas luotuna ja niin hiljaa, että Macko alkoi tulla rauhattomaksi.
– No, mitä sanot? – kysyi hän lopetettuaan kertomisensa.
Jagienka ei vastannut mitään, mutta kaksi kimaltavaa kyyneltä herahti alasluotujen silmäripsien alta poskille ja lattialle.
Hetken kuluttua hän meni Mackon luo ja sanoi:
– Kiitetty olkoon...
– Iankaikkisesta iankaikkiseen, – vastasi vanhus. – Onko sinun niin kiire kotiin? Jää tänne luoksemme.
Mutta Jagienka ei tahtonut jäädä.
Macko ja Hlawa saattoivat neitiä pihalle, ja Hlawa ajoi hänen jäljessään Zgorzeliceen.
Vanha ritari palasi yksinään takaisin, pudisteli päätään ja mutisi itsekseen:
– Hölmö Zbyszko! Tyttö on kuin kukka tuoksuvainen!
Ja Macko alkoi harmitella. Jos Zbyszko olisi heti palattuaan ottanut Jagienkan, niin nyt he saisivat ehkä hyvinkin iloita. Mutta miten oli asia nyt? Hän kierteli maailmaa heittääkseen kukaties henkensä Marienburgissa. Mitä iloa siitä olisi, vaikka omistaisikin sekä Bogdaniecin että Spychowin, jollei ole perillistä?
Mackoa ihan suututti:
– Odota vain, senkin maankiertäjä! Minä en lähde sinua etsimään.
Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun kaipaus jo valtasi hänen mielensä. "Enkö minä enää koskaan saa nähdä poikaa?" – ajatteli hän. – "Kyllä sentään... Hän on taas kaatanut yhden ristiritarikonnan ja ottanut saaliin. Toiset harmaantuvat, ennenkuin saavat ritarivyön, mutta hänestä ruhtinas on jo tehnyt täyden ritarin ja täydellä syyllä, sillä sellaisia miehiä on tuskin ensinkään aatelisten keskuudessa."
Kun Mackon mieli oli lämmennyt, hän alkoi tarkastella varusteita ja aseita, jotka savusta mustuivat seinällä. Hän harkitsi, mitä ottaisi mukaansa, mitä ei. Sitten hän meni ulos sanomaan, että rattaat on rasvattava ja hevoset syötettävä tavallista runsaammalla ruoalla.
Pihalla hän muisteli taas Jagienkan ja huolestui:
– Jos minä lähden matkalle, niin kuka täällä suojelee tyttöä Wiikiä ja Cztania vastaan? Iskeköön salama niihin!
Jagienka ajoi sillä välin pienen Jasko-veljensä kanssa metsän läpi kotiin, ja Hlawa seurasi heitä vaieten, mutta sydän täynnä rakkautta ja osanottoa. Hän oli nähnyt tytön kyynelet ja aavisteli, miten suuri hänen surunsa oli. Katsoessaan Jagienkan tummaa vartaloa pimeällä metsätiellä hänestä tuntui, että millä hetkellä hyvänsä saattoivat Wiikin ja Cztanin saaliinhimoiset kädet kurkottautua tyttöä kohti. Ja taistelunhalu valtasi tshekkiläisen asemiehen mielen. Se kasvoi toisinaan niin voimakkaaksi, että hänen melkein täytyi tarttua sotakirveeseensä tai miekkaansa ja iskeä kuusiin tien pientarella. Olisi helpottanut, jos olisi saanut karauttaa täyttä laukkaa eteenpäin, mutta Jagienka ja Jasko ajoivat edellä melkein käymäjalkaa mitään puhumatta, sillä pikku Jasko, joka oli muuten puhelias poika, oli useamman kerran turhaan yritettyään saada keskustelua käyntiin sisarensa kanssa huomannut, ettei siitä tullut mitään, ja oli vaiti.
Mutta kun he olivat lähellä Zgorzelicea, voitti Hlawan myötätunto Jagienkaa kohtaan kaikki Wiikin ja Cztanin aiheuttamat vihamieliset tunteet. – Minä uhraisin vaikka elämäni voidakseni lohduttaa neitiä, ajatteli hän, mutta mitä pitäisi minun tehdä? Voinhan toki sanoa, että Zbyszko pyysi tervehtimään... Ja Hlawa ajoi Jagienkan viereen.
– Armollinen neiti...
– Ah! Sinäkö se olit? – sanoi Jagienka ikäänkuin unesta havahtuen. – Mitä tahdot?
– Olen unohtanut, että isäntäni lähetti terveisiä teille. Kun olin lähdössä Spychowista, hän kutsui minut luokseen ja sanoi: "Sano terveisiä Zgorzelicen neidille, etten milloinkaan, en myötä- enkä vastoinkäymisissä ole häntä unohtanut ja että olen rukoillut Jumalaa palkitsemaan neitiä kaikesta siitä hyvästä, mitä hän on tehnyt sedälleni ja minulle."
– Palkitkoon Jumala Zbyszkoa hyvistä sanoistaan, – vastasi Jagienka.
Ja sitten hän vielä lisäsi sellaisella äänensävyllä, että Hlawan sydän suli kuin vaha:
– Ja sinua myöskin, Hlawa hyvä.
Seurasi hiljaisuus, mutta asemies oli tyytyväinen siihen, mitä oli sanonut, sillä nyt neidin täytyi huomata, ettei hänelle olla epäkiitollisia.
Hlawa ajatteli vielä, mitä voisi sanoa ja kotvan kuluttua hän alkoi uudelleen:
– Armollinen neiti...
– Mitä tahdot?
– Aion vielä sanoa, kuten vanhalle herralle Bogdaniecissa sanoin, että se toinen nainen on kadonnut iäksi eikä häntä löydetä koskaan, vaikka itse suurmestari ryhtyisi toimiin.
– Se toinen on hänen vaimonsa, – vastasi Jagienka. Mutta Hlawa ravisti päätään ja sanoi:
– Mikä vaimo se sellainen on... Johan nyt...
Jagienka ei sanonut siihen mitään, mutta illallisen jälkeen, kun Jasko ja muut nuoremmat veljet olivat menneet nukkumaan, hän käski tuomaan simaa ja kääntyen Hlawan puoleen kysyi:
– Oletko väsyksissä, Hlawa! Minä juttelisin mielelläni hetken ajan.
Mutta vaikka Hlawa olikin matkan jälkeen väsyksissä, olisi hän ollut valmis juttelemaan vaikka aamuun asti. Hän kertoikin sitten yksityiskohtaisesti kaikki Zbyszkon, Jurandin, Danusian ja omat seikkailunsa.
XL.
Kahteen päivään Jagienkaa ei näkynyt Bogdaniecissa, jossa vanha Macko valmistautui matkalle. Vasta kolmantena päivänä, joka oli sunnuntai, tapasi vanha ritari tytön kirkkomatkalla. Jagienkan turvana oli Jasko veli ja melkoinen saattue, sillä hän oli epätietoinen siitä, olivatko Cztan ja Wiik vielä vuoteenomina, muussa tapauksessa he voisivat hyökätä hänen kimppuunsa.
– Aioin ajaa messun jälkeen Bogdanieciin, – sanoi Jagienka tervehtien Mackoa, – sillä minulla on teille tärkeätä asiaa, mutta nythän me voimme siitä heti puhua.
Ja hän ajoi hiukan edelle, jotteivät muut ratsumiehet kuulisi keskustelua. Kun Macko oli tullut hänen viereensä, niin hän kysyi:
– Oletteko päättänyt lähteä?
– Huomenna lähden.
– Ja Marienburgiin?
– Sitä en tiedä. Minne tie vie.
– Kuulkaahan! Olen kauan ajatellut, mitä tehdä, ja nyt kysyn neuvoanne. Ennen, kun isä eli ja apotti oli terve, oli aivan toista. Cztan ja Wiik luulivat, että minä valitsisin heistä jommankumman, ja pitivät toisiaan kurissa. Mutta nyt minä jäisin aivan ilman turvaa, ja minun täytyisi istua Zgorzelicessa kuin vankilassa, muuten minun voisi käydä huonosti. Sanokaa itse, eikö se ole totta?
– Totta on,-vastasi Macko. – Minä olen ajatellut samaa.
– Ja mitä neuvotte?
– En vielä mitään, mutta muistakaa, että tämä on Puolanmaata ja että lait ankarasti rankaisevat väkivallasta naista kohtaan.
– Hyvä on, mutta rajan yli on helppo päästä. Tiedän, että myöskin Sleesia on puolalaista maata, mutta siellä ruhtinaat ovat sotajalalla keskenään. Jollei niin olisi, niin rakas isäni eläisi vielä. Saksalaiset ovat jo tunkeutuneet sinnekin, ryöstävät ja hävittävät, ja ken tahtoo piiloutua heidän luokseen, voi helposti sen tehdä. Tietenkään en helposti antautuisi Cztanin tai Wiikin armoille, mutta minun on ajateltava myös veljiäni. Jos olen poissa, niin on rauha, mutta jos jään Zgorzeliceen, niin Jumala tietää mitä siellä tapahtuu. Kyllä ainakin hyökkäyksiä ja tappeluja tulisi olemaan. Jasko on jo 14-vuotias, eikä mikään mahti pidätä häntä kahakasta. Viimeksi, kun tulitte meitä auttamaan, oli Jasko joutunut tulisimpaan tuoksinaan, ja Cztan oli vähällä murskata hänen päänsä nuijallaan. Jasko on jo sanonut palvelusväelle, että hän aikoo haastaa molemmat kaksintaisteluun tallatulla maalla. Kotona ei tule olemaan päivääkään rauhaa, ja nuoremmille veljille voi myös sattua onnettomuus.
– Totta on! – sanoi Macko. – Ne ovat aika lurjuksia, mutta lapsia vastaan eivät kuitenkaan nosta kättään. Hyi! Sellaista tekee vain saksalainen ristiritari.
– Ehkä eivät nosta, mutta mylläkässä tai tulipalossa voi sattua helposti erehdyskin. Vanha Sieciechowa, emännöitsijä, pitää lapsista niin hyvää huolta kuin olisivat hänen omia lapsiaan. Hän huolehtii niistä paremmin, kun olen poissa.
– Ehkä, – virkkoi Macko, joka katsoi sitten hätäisesti tyttöä silmiin kysyen: – Mutta mitä sinä oikein tahdot?
Jagienka vastasi painuneella äänellä:
– Ottakaa minut mukaanne.
Vaikka Macko aavisteli sellaista, hän kuitenkin hämmästyi, pidätti hevostaan ja huudahti:
– Jumala varjelkoon sinua sellaisesta, Jagienka!
Tyttö painoi päänsä alas ja vastasi surullisesti, hiukan epäröiden:
– Tahtoisin sanoa rehellisesti ajatukseni. Sekä Hlawa että te itse sanotte, että Zbyszko ei koskaan löydä sitä, jota etsii, ja tshekkiläinen aavistaa vielä pahempaa. Jumala on todistajani, etten tahdo Jurandownalle mitään pahaa. Jumalan äiti suojelkoon lapsi parkaa! Zbyszko rakasti häntä enemmän kuin minua, joka sain surun. Mutta nähkääs, niin kauan kuin Zbyszko ei löydä häntä tai jollei löydä koskaan, kuten sanotte, niin... niin...
– Mitä? – kysyi Macko.
– Niin minä en tahdo olla Cztanin, Wiikin enkä kenenkään muun oma... Macko huokasi helpotuksesta.
– Minä luulin, että olit jo unohtanut hänet, – sanoi hän. Ja tyttö sanoi vielä surullisemmin:
– Ah! En suinkaan!...
– Mutta mitä oikein tahdot? Kuinka voisin ottaa sinut ristiritarien luo?
– En minä sitä pyydäkään. Mutta olisin tyytyväinen, jos saisin seurata apotin luo, joka on Sieradzissa sairaana. Siellä ei häntä kukaan hoida kunnollisesti, sillä soittajatkin hoitelevat juomatuoppejaan paremmin kuin sairasta, ja hänhän on minun risti-isäni ja hyväntekijäni.
– Minä en tahdo kieltää, – vastasi Macko, joka itse asiassa oli iloinen Jagienkan päätöksestä, sillä hän oli varma, että Danusia ei pääse elävänä ristiritarien käsistä. – Mutta kyllä tytöstä tulee olemaan paljon vaivaa matkalla.
– Ehkä muista, mutta ei minusta. Taisteluihin en ole ottanut osaa, mutta metsästyksiin kyllä, ja joustani käyttelen tottuneesti. Älkää olko huolissanne. Minä otan Jaskon puvun ylleni, panen hiukset verkkoon, tikarin vyöhön ja lähden. Jaskon puku sopii erinomaisesti, vaikka hän on nuorempi, ja hän on muutenkin niin minun näköiseni, että isävainaja ei voinut meitä erottaa, kun laskiaisena vaihdoimme pukua. Saattepa nähdä, ettei apotti eikä kukaan muukaan tunne minua.
– Eikä Zbyszko?
– Jos tapaan hänet...
Macko tuumiskeli, hymyili ja sanoi:
– Wiik ja Cztan mahtavat vimmastua!
– Vimmastukoot! Kunhan eivät vain aja jälkeemme.
– No! Älä pelkää! Olenhan tosin iäkäs, mutta ei ole hyvä tulla niin lähelle, että nyrkit sattuvat...
He olivat nyt perillä Kresniassa. Kirkossa oli muiden muassa vanha Wiik, joka toisinaan heitti synkän katseen Mackoon. Kevein mielin Macko sitten palasi Jagienkan seurassa kotiin.
Mutta kun he olivat tienristeyksessä hyvästelleet toisiaan ja kun Macko oli taas yksinään Bogdaniecissa, niin alkoi hänen mielessään herätä vähemmän iloisia ajatuksia. Hän ymmärsi, että jos Jagienka lähtee matkalle mukaan, niin mikään ei uhkaa sillä aikaa Zgorzelicea eikä hänen perhettään. "Kyllähän he koettavat päästä tyttöön käsiksi", ajatteli Macko, "mutta orpoja lapsia vastaan he kuitenkaan eivät uskalla kättään nostaa, sillä ikuisen häpeän he saisivat osakseen ja susina heitä tultaisiin kohtelemaan. Mutta Bogdaniecin laita on pahempi! He tulevat ryöstämään karjaa ja maaorjia. Kun palaan, niin haastan heidät oikeuteen, sillä meillä on lakimme, jotka kumoavat nyrkkivallan... Mutta milloin minä palaan? He ovat minulle raivoissaan, kun olen suojellut Jagienkaa, ja kun tämä nyt lähtee kanssani muille maille, niin he vihastuvat entistä enemmän." Macko huokasi raskaasti, sillä hän oli kohottanut talon rappiotilasta ja oli nyt varma siitä, että palatessaan saisi nähdä sen taas hävitettynä ja autiona.
– Hm! Minun täytyy keksiä keino... – aprikoi hän.
Päivällisen jälkeen hän antoi satuloida hevosen ja ajoi suoraa päätä Brzozowaan.
Hänen saapuessaan perille oli jo pimeä. Vanha Wiik istui salissa simatuoppi edessään, ja nuori isäntä, jota Cztan oli pidellyt niin pahasti, oli pitkällään penkillä turkiksilla ja juoda hörppäili myöskin. Macko astui odottamatta saliin pysähtyen kynnykselle ankaran näköisenä, kookkaana, jänteisenä, mutta ilman varusteita, vain iso veitsi vyöllä. He tunsivat hänet heti, sillä valo lankesi liedestä suoraan hänen kasvoilleen, ja molemmat kavahtivat heti pystyyn, juoksivat seinän vierelle ja sieppasivat jonkin aseen, joka ensimmäiseksi käteen sattui.
Mutta vanha Macko ei ollut millänsäkään, vaan sanoi rauhallisesti, melkeinpä hiukan ivallisesti:
– Mitä nyt? Näinkö aatelinen vieras otetaan vastaan Brzozowassa?
Molemmat antoivat aseensa painua, isä miekan, poika keihään, ja jäivät töllistelemään Mackoa kaulojaan kurkottaen, samalla kertaa sekä uhkaavin että hämmästynein katsein.
Macko hymyili ja tervehti:
– Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!
– Iankaikkisesta iankaikkiseen.
– Ja pyhä Yrjänä!
– Me palvelemme myöskin häntä.
– Tulin hyväntahtoisena naapurina.
– Sellaista mekin hyväntahtoisesti tervehdimme. Vieras on Pyhä henkilö.
Nyt vasta vanha ja nuori Wiik riensivät Mackon luo puristamaan kättä. Vieras ohjattiin tuossa tuokiossa pöydän ääreen ja hänelle tuotiin ruokaa, olutta, simaa. Alettiin syödä ja juoda. Nuori Wiik loi toisinaan Mackoon silmäyksen, jossa kunnioitus vierasta ja viha ihmistä kohtaan vuorottelivat, mutta hän palveli kuitenkin Mackoa niin ahkerasti, että ihan kalpeni rasituksesta, sillä hän oli vielä heikoissa voimissa. Sekä isä että poika paloivat uteliaisuudesta saada tietää, mikä oli tuonut Mackon taloon, mutta kumpikaan ei sitä kysynyt, vaan odotti, että hän itse alkaisi kertoa asiasta.
Kuten kohtelias mies ainakin, Macko kehuskeli ruokaa, juomaa ja vieraanvaraisuutta. Kun hän oli syönyt ja juonut kylläkseen, hän silmäili arvokkaasti ympärilleen ja sanoi:
– Ihmiset joutuvat riitelemään, vieläpä tappelemaan keskenään, mutta naapurien välinen rauha on sentään korkeinta!
– Sen parempaa ei ole mitään, – vastasi vanha Wiik yhtä arvokkaasti.
– Tapahtuupa myös, – jatkoi Macko, – että kun ihminen lähtee pitkälle matkalle, niin hän tahtoo sopia riitaveljensä kanssa ja hyvästellä häntä.
– Palkitkoon Jumala kauniit sananne.
– Ei ainoastaan sanani, vaan tekoni, koska olen tullut tänne.
– Me iloitsemme teistä suuresti. Tulkaa joka päivä.
– Minä ottaisin teidät myös Bogdanieciin, niinkuin ihmisten tulee, mutta minun on kohta lähdettävä matkalle.
– Sotaan vaiko toivioretkelle?
– Menisin mielelläni molempiin, mutta nyt minun on lähdettävä ristiritarien luo.
– Ristiritarien luo? – huusivat isä ja poika yht'aikaa.
– Niin juuri! – vastasi Macko. – Ja se, ken lähtee heidän leiriinsä olematta heidän ystävänsä, sopikoon sitä ennen Jumalan ja ihmisten kanssa, muuten hän voi menettää ei ainoastaan henkensä, vaan autuutensakin.
– Merkillistä, – sanoi vanha Wiik. – Jokainen, joka on ollut tekemisissä ristiritarien kanssa, on joutunut kärsimään vääryyttä.
– Niinkuin koko kuningaskuntamme, – lisäsi Macko. – Ei Liettua ennen kristinuskoon kääntymistään eivätkä tataarit ole tehneet yhteensäkään niin paljon pahaa kuin nuo pahuksen ristiritarimunkit.
– Se on totinen tosi, mutta sellaisesta on tehtävä loppu.
Kas näin! Ja vanha Wiik oli sylkevinään käsiinsä nuoren Wiikin sanoessa siihen:
– Sillä lailla juuri.
– Sitä minäkin, mutta milloin siitä sitten loppu tehdään? Se on kuninkaan asia eikä meidän. Ehkä piankin, ehkä ei... Mutta minun on lähdettävä joka tapauksessa.
– Viemään lunastusrahoja Zbyszkon vapauttamiseksi? Nuoren Wiikin kasvot vääntyivät pahasti, kun hän kuuli tuon nimen, mutta Macko vastasi rauhallisesti:
– Ehkä lunastusrahojakin viemään, mutta ei Zbyszkon puolesta.
Tämä vastaus kiihdytti isän ja pojan uteliaisuutta, mutta voimatta enää hillitä sitä edellinen sanoi:
– Sehän on teidän oma asianne, jos sanotte, miksi sinne lähdette.
– No, minä sanon, – vastasi Macko nyökäyttäen päätään. – Mutta sitä ennen sanon teille jotakin muuta. Olen huolissani, miten Bogdaniecin tulee käymään poissaollessani. Ennen, kun me Zbyszkon kanssa olimme sotatantereilla Witoldin joukoissa, pitivät apotti ja Zych silmällä meidänkin taloamme, mutta nyt he eivät sitä voi tehdä. On kerrassaan kauheata ajatella, että työ ja vaivat menisivät hukkaan... te tiedätte, miten usein käy: minulta viedään poissaollessani maaorjat ja viljelykset siirtämällä rajaa, ja jos Jumala suo minun onnellisesti palata kotiin, niin tyhjälle taas tulisin... Paras apu tällaisessa tapauksessa on hyvä naapuri. Juuri siksi tulin pyytämään teitä naapurina pitämään silmällä Bogdaniecia ja suojelemaan sitä, jottei minulle tapahtuisi vääryyttä...
Kuultuaan pyynnön vanha Wiik katsoi nuoreen Wiikiin ja nuori vanhaan. Molemmat olivat kovin hämmästyneitä eivätkä tienneet, mitä vastata. Macko nosti simatuopin huulilleen, joi pohjaan ja alkoi sitten rauhallisesti ja luottavasta puhua edelleen, aivan kuin molemmat olisivat jo vuosikausia olleet hänen parhaita ystäviään:
– Sanon teille rehellisesti, ketä eniten pelkään: Rogowin Cztania. Te ette minulle pahaa tekisi, vaikka riidassa eroaisimme, sillä olette kunniallisia ritareja, jotka astuvat vihollisensa eteen avoimessa taistelussa eikä selän takana. Teidän suhteenne on asia aivan toinen, sillä olette ritareja, kunniakkaita ritareja! Mutta Cztan on yksinkertainen jääräpää, joka voi tehdä mitä hyvänsä, etenkin kun hän on kiukuissaan minulle siitä, että estin häntä käymästä käsiksi Jagienka Zychownaan.
– Jota te säästätte veljenpojallenne! – pölähti nuori Wiik silmiään mulauttaen.
Macko katsoi häneen pitkään ja kylmästi kääntyen sitten vanhan Wiikin puoleen, jolle sanoi rauhallisesti:
– Minun veljenpoikana on nainut masovialaisen tytön ja saanut suuret myötäjäiset.
Hämmästystä ja hiljaisuutta. Isä ja poika töllistivät jonkin aikaa Mackoon.
– Mitä te sanoitte? – sai vanha Wiik vihdoin sanotuksi. – Miten se olikaan?
Mutta Macko jatkoi niinkuin ei olisi kuullut kysymystä:
– Siksi minun täytyy matkustaa ja siksi pyydän teitä pitämään Bogdaniecia silmällä, jottei minulle tehtäisi vääryyttä, varsinkaan Cztanin taholta.
Nuori Wiik, jolla oli melko sukkela ajatuksenjuoksu, huomasi heti, että jos kerran Zbyszko on mennyt naimisiin, on parempi olla Mackon ystävänä kuin vihamiehenä, sillä Jagienka luotti tuohon vanhaan ritariin kaikessa ja seurasi hänen neuvojaan. Vaikka poika olikin hiukan hiprakassa, hän tahtoi johtaa asian menoa, nipisti isäänsä pöydän alla polvesta merkiksi, ettei tämä puhuisi mitään liikoja ja sanoi itse:
– Teidän ei tarvitse pelätä Cztania, vaikkapa tuo vielä yrittäisikin! Tosin hän kynsi minuun muutamia naarmuja, mutta siitä hyvästä minä hoitelin hänen turpansa sillä tavalla, ettei hänen oma äitinsä häntä ensin tuntenut. Olkaa huoletta ja matkustakaa rauhassa! Teidän Bogdaniecistanne ei oteta edes ainoatakaan varista!
– Huomaan, että olette kunniallista väkeä. Lupaatteko siis?
– Lupaamme! – huusivat molemmat. – Ritarin kunnian kautta?
– Ritarin kunnian kautta!
– Ja aatelisvaakunanne alla?
– Ja aatelisvaakunamme alla! Ja ristin voimalla! Macko hymyili tyytyväisenä ja jatkoi:
– Sitähän minä teiltä odotinkin. Koska nyt siis asiat näyttävät menevän hyvin, niin sanon teille vielä jotakin... Zych, kuten tiedätte, uskoi lapsensa minun suojelukseeni. Siksi minä estinkin Cztania ja sinua, nuori mies, pääsemästä tahtonne perille, kun yrititte vallata Zgorzelicen. Mutta nyt, kun lähden matkoille, Jumala ties miten tulee käymään. On totta, että Jumala huolehtii kyllä orvoista ja että se, joka yrittää tehdä heille pahaa, menettää sekä päänsä että kunniansa, mutta sittenkin olen levoton heidän tähtensä. Luvatkaa siis, että Zychin lapsille ette tee mitään pahaa ettekä anna muidenkaan tehdä.
– Vannomme! Vannomme!
– Ritarin kunnian kautta?
– Ritarin kunnian kautta!
– Ja ristin nimessä?
– Ja ristin nimessä!
– Jumala on kuullut... Amen! – lopetti Macko.
Hän huokasi syvään, sillä hän tiesi, että sellaisen valan he varmasti pitävät, maksoi mitä hyvänsä.
Macko alkoi nyt heti hyvästellä, mutta he eivät päästäneet häntä lähtemään. Hänen täytyi vielä maljailla ja veljeillä vanhan Wiikin kanssa, samalla kun nuori isäntä manasi Cztania, ikäänkuin jo huomenna saisi Jagienkan omakseen. Kun isä ja poika olivat vihdoin väsyneet ja nukahtaneet pöydän ääreen, painui Macko puoliyön tienoissa kotiin iloisena sekä saavutuksistaan että ryypyistä.
– Bogdaniec ja Zgorzelice ovat nyt turvatut, – ajatteli hän. – Mutta he mahtavat vimmastua, kun saavat tietää, että Jagienka on lähtenyt minun kanssani. Siitä huolimatta he suojelevat molempia maatiloja, sillä heidän täytyy. Kyllä Jumala on hyvä, kun on antanut ihmiselle hiukan oveluutta... Missä nyrkki ei auta, täytyy käyttää järkeä... Jos palaan takaisin, haastaa vanha Wiik tietysti kaksintaisteluun, mutta mitäpä tuosta... Suokoon Jumala, että onnistuisin yhtä hyvin ristiritarien kanssa... Mutta siellä tulee olemaan pahempi... Kun joku meidän mies on tehnyt valan, olkoonpa hän vaikka millainen vekkuli hyvänsä, niin hän sen myöskin pitää, mutta ristiritareille vala on samaa kuin sylkäisisi veteen. Ehkä Jumalan äiti sentään auttaa minua, että voin olla Zbyszkolle yhtä suureksi hyödyksi kuin Zychin lapsille ja Bogdaniecille...
Samassa hänen mieleensä juolahti, ettei Jagienkan tarvitsekaan lähteä mukaan, koska molemmat Wiikit tulevat nyt suojelemaan häntä kuin silmäteräänsä. Mutta hetken kuluttua hän ajatteli jo toisin: "Wiikit tulevat kyllä suojelemaan tyttöä, mutta Cztan sitä vastoin ahdistamaan entistä enemmän. Jumala ties kuka heistä vihdoin pääsee voitolle, mutta varmasti tulee kahakoita. Paras on tytön olla mahdollisimman kaukana."
Macko ei uskonut, että Danusia tulisi hengissä pääsemään ristiritarien käsistä, eikä hän sen vuoksi ollut menettänyt toivoaan, että Zbyszko kerran palaisi leskimiehenä ja menisi Jagienkan kanssa naimisiin.
– Hyvä Jumala! – huudahti Macko itsekseen. – Jos Zbyszko saisi paitsi Spychowia vielä Moczydolyn ja apotin Jagienkalle jättämän perinnön, niin siiloin minä mielelläni antaisin kirkolle kokonaisen tynnyrin vahaa kynttilöihin!
Oli jo myöhä, kun hän saapui Bogdanieciin, ja hän ihmetteli nähdessään valoa ikkunoissa.
– Onko täällä vieraita? – kysyi Macko tallirengiltä, joka tuli huolehtimaan vanhan ritarin hevosesta.
– On. Nuori herra Zgorzelicesta ja Hlawa, – vastasi renki. Mackoa tämä vierailu kummastutti. Jagienka oli luvannut tulla varhain seuraavana aamuna, minkä jälkeen he lähtisivät matkalle. Mutta miksi Jasko tuli tänne ja näin myöhään? Vanha ritari ajatteli, että jotakin on tapahtunut Zgorzelicessa, ja levottomin mielin hän meni sisälle, jossa rätisevä tuli paloi uunissa ja kaksi soihtua pöydän luona. Macko näki heti Jaskon, Hlawan ja erään punaposkisen pojan.
– Mitä Jasko pojalle kuuluu? Entä mitä Jagienka käski sanomaan? – kysyi vanha ritari.
– Jagienka lähetti terveisiä, – vastasi poika tervehtien setäänsä, – ja pyysi sanomaan, että hän on harkinnut asiaa ja taitaa jäädä kotiin.
– Hyvänen aika! Mitä nyt? Mikä hänen päähänsä nyt on pälkähtänyt?
Poika katsoi Mackoon sinisillä silmillään ja alkoi nauraa.
– Mitäs sinä virnistelet?
Samassa Hlawa ja se toinen poika remahtivat myös nauruun.
– Uskottekos nyt! – huudahti valepukuinen poika. – Kuka voisi tuntea minua, jos tekään ette suvaitse tuntea?
Macko katseli tarkemmin Jagienkan joustavaa vartaloa ja innostui:
– Isän ja pojan nimessä! Oikein laskiaismetkuja! Kuinka tähän aikaan tulit?
– Joka matkalle lähtee, olkoon ajoissa valmis!
– Huomisaamunahan sinun piti tulla?
– Kyllä kai, jotta kaikki olisivat minut nähneet! Huomenna Zgorzelicessa luulevat, että olen täällä kylässä. Sieciehowa ja Jasko tietävät, että olen lähtenyt, mutta Jasko ei kerro lähdöstäni, ennen kuin tulevat minusta levottomiksi. Mutta tehän ette tuntenut minua, vai kuinka?
Nyt alkoi Macko vuorostaan nauraa.
– Annahan, kun katson sinua vielä tarkemmin... Ai, ai! Kaunis poika! Vietävän kaunis! Totisesti, jollen olisi näin vanha... Mutta sen sanon nytkin, että pidä varasi, tyttö, sillä silmiäni hivelee! Pidä varasi!
Ja hän uhkasi Jagienkaa sormellaan nauraen makeasti. Hän katseli ihastuneena, sillä ei ollut eläessään nähnyt niin sievää nuorukaista. Jagienkan yllä oli vihreä nuttu, päässä silkkinen punertava lakki, jaloissa ylhäältä laveammat, alhaalta tiukemmat housut, joiden toinen haara oli punainen, toinen kirjava. Vyössä oli runsaasti koristettu tikari. Hänen kasvonsa hymyilivät ja loistivat kuin aamurusko, ja niin kiehtova hän oli koko olennoltaan, että hänestä oli vaikea irroittaa katsetta.
– Hyvänen aika! – ilostui Macko. – Kuin ylhäinen prinssi, kuin hurmaava kukka!
Sitten Macko kääntyi toisen pojan puoleen ja kysyi:
– Entä tämä veitikka? Tyttö vai poika?
– Sehän on Sieciehowna, – vastasi Jagienka. – Vähän semmoista ja tämmöistä minun olisi yksin siellä teikäläisten joukossa, eikö niin? Siksi otin Anulkan mukaani, niin meitä on kaksi. Ei häntäkään kukaan tunne.
– Kyllä sinä osaat! Vai olisi yksi ollut liian vähän?
– Älkää kiusoitelko.
– En minä kiusoittele, mutta päivällä hänet ja sinut voidaan tuntea.
– Johan nyt! Kuinka se olisi mahdollista?
– Kun sinun polvesi ovat hieman sisäänpäin ja hänen myös.
– Älkää viitsikö!
– No en viitsi sitten... Eikä tässä ole liikoja aikaakaan. Mutta mitä Cztan ja Wiik sanovat? Tiedätkö mistä tulen? Brzozowasta.
– Mitä sanotte?
– Se on yhtä totta kuin se, että Wiikit tulevat puolustajaan Bogdaniecia ja Zgorzelicea Cztania vastaan... Hm! Kyllä vihollisen haastaa taisteluun ja ottelee hänen kanssaan, mutta panna vihollinen vartioimaan omaa taloa ja omaisuutta, se ei ole mikään helppo tehtävä.
Macko alkoi kertoa, mitä Wiikin luona oli tapahtunut, ja Jagienka kuunteli uteliaana. Kun hän vihdoin oli lopettanut, sanoi tyttö:
– Kyllä olette ovela. Huomaan, että ajatte asiat mielenne mukaan.
Mutta Macko pudisti päätään surullisesta ja sanoi:
– Ei, tyttöseni. Jos kaikki olisi mennyt minun mieleni mukaan, niin sinä olisit jo aikoja sitten talon rouvana täällä Bogdaniecissa.
Jagienka katsoi häneen hetken aikaa sinisillä silmillään, lähestyi Mackoa ja hyväili hänen kättään.
– Mitä nyt? – sopotti vanha ritari.
– Ei mitään, – vastasi Jagienka huoahtaen. – Minä sanon vain hyvää yötä, sillä on jo myöhä, ja huomenna meidän on lähdettävä aikaisin matkalle.
Ja Jagienka poistui Anulkan kanssa nukkumaan. Macko otti Hlawan mukaan omaan kamariinsa, jossa he ojentautuivat pehmeille metsähäränturkeille ja vaipuivat sikeään uneen.
KUUDES OSA.
XLI.
Vaikka Kazimierz Suuri oli rakennuttanut uudelleen Sieradzin, jonka ristiritarit vuonna 1331 olivat ryöstäneet ja hävittäneet maan tasalle surmaten sen asukkaita, ei kaupunki kuitenkaan näyttänyt kauniilta eikä ollut verrattavissa kuningaskunnan muihin kaupunkeihin. Mutta Jagienka, jonka elämä oli kulunut Zgorzelicen ja Krzesnian välillä, ihmetteli suuresti kaupungin muureja, tornia, raatihuonetta ja varsinkin kirkkoja. Ensin hän menetti päättäväisyytensä ja rohkeutensa eikä puhunut ääneen, vaan kuiskaili Mackolle kysyen näkemiänsä merkillisyyksiä. Kun vanha ritari vakuutti, että Sieradz on yhtä mitätön Krakovaan kuin tavallinen talikynttilä aurinkoon verrattuna, niin Jagienka ei ollut uskoa korviaan, sillä hänestä oli suorastaan mahdotonta, että maailmassa voisi olla toinenkin yhtä komea kaupunki.
Luostarissa heidät otti vastaan vanha, raihnas priori, joka muisti lapsuudestaan ristiritarien toimeenpaneman verilöylyn kaupungissa, sama mies, joka aikanaan oli ottanut vastaan Zbyszkon. Apotti oli kauan asunut luostarissa, mutta kaksi viikkoa sitten hän oli lähtenyt ystävänsä Plockin piispan luo. Hän oli yhä sairas. Aamupuolella päivää hän oli tajuissaan, mutta illalla hän tuli sekapäiseksi, huusi, käski tuomaan taisteluvarusteensa ja haastoi ruhtinas Janin Raciborzisti kanssaan kaksintaisteluun. Pappien täytyi väkisin pitää häntä vuoteessa, mikä oli sekä vaikeata että vaarallista. Mutta pari viikkoa sitten apotti oli selvinnyt kokonaan, vaikka hän vielä olikin heikoissa voimissa, hän käski viemään itsensä heti Plockiin.
– Hän sanoi, ettei luota kehenkään niinkuin Plockin piispaan, – lopetti priori, – ja siksi hän tahtoi saada sakramentin hänen käsistään ja jättää testamenttinsa samoihin käsiin. Me vastustimme matkaa minkä voimme, sillä hän oli vielä kovin heikko, ja pelkäsimme, että hän kuolee jo alkutaipalella. Mutta ei ole helppoa muuttaa hänen mielipidettään. Suokoon Jumala hänen matkansa onnistua.
– Jos hän olisi kuollut jossakin Sieradzin läheisyydessä, niin kyllä me olisimme kuulleet siitä puhuttavan, – sanoi Macko.
– Niin, olisittehan te kuulleet, – vastasi priori. – Arvelen, että ainakin Lenczycaan asti he ovat saapuneet onnellisesti, mutta mitä sen jälkeen mahdollisesti on tapahtunut, emme tiedä. Jos ajatte hänen jälkeensä, niin saatte jo matkalla tietää.
Macko tuli näistä uutisista huolestuneeksi ja meni neuvottelemaan Jagienkan kanssa, joka jo Hlawalta oli saanut kuulla, minne apotti oli lähtenyt.
– Mitä nyt teemme? – kysyi Macko. – Minne lähdet?
– Lähtekää Plockiin, niin minä ajan kanssanne, – vastasi Jagienka.
– Plockiin! – toisti Sieciehowna hennolla äänellä.
– Katsos vain, kuinka nuo neuvovat! Mutta Plock ei ole käden ulottuvilla.
– Kuinka minä voisin yksinäni lähteä Anulkan kanssa takaisin? Jollen teidän seurassanne pääse pitemmälle, niin parempi olisi ollut, etten olisi lähtenyt lainkaan. Ettekö luule, että ne siellä naapurissa ovat entistä ärtyisämpiä?
– Wiikit suojelevat sinua Cztanilta.
– Minä pelkään Wiikin suojelemista yhtä paljon kuin Cztanin hyökkäyksiä. Mutta huomaan, että te sanotte vain sanoaksenne vastaan ettekä tosissanne.
Mackon vastaväitteet olivatkin vain muodollisia. Hän olisi mieluummin ottanut Jagienkan mukaansa kuin lähettänyt hänet takaisin ja siksi hän hymyili sanoen:
– Kun sinulla ei ole hameita, on järkeä sitä enemmän.
– Järki on päässä eikä muualla.
– Mutta Plock ei ole tieni varrella.
– Hlawa sanoi, että sen kautta on lyhyempi Marienburgiin.
– Vai olet sinä jo neuvotellut tshekkiläisen kanssa?
– Tottahan toki. Ja hän sanoi vielä näin: jos Zbyszko on Marienburgissa joutunut vaaraan, voisi ruhtinatar Aleksandra Plockissa olla avuksi, sillä hän on kuninkaan sisar ja hyvissä väleissä ristiritarien kanssa.
– Se on totta, se! – huudahti Macko. – Ja jos ruhtinatar antaisi kirjeen mukaamme suurmestarille, niin huoletta saisimme ajaa ristiritarikunnan kaikkien maiden läpi. Neuvo on hyvä, ja Hlawa on viisas mies!
– Vai niin! Mainiota! – huudahti Anulka innoissaan ja nosti siniset silmänsä ylös.
Macko kääntyi äkkiä tyttöön päin ja sanoi:
Mitä sinä siinä?... Ja Anulka meni hämille, punaiseksi kuin ruusu ja loi katonsa alas.
Mackolla ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa molemmat tytöt mukaansa Plockiin, jonne he lähtivät seuraavana aamuna, mutta lumen sulamisen ja tulvavesien tähden kulku oli nyt paljon hankalampaa kuin aikaisemmin. He yöpyivät kartanoihin, pappiloihin ja majataloihin ja tiedustelivat apottia. Heidän olikin helppo seurata hänen jälkiään, sillä hän oli jaellut runsaasti almuja, ostanut messuja, lahjoittanut kirkoille kelloihin ja korjauksiin, ja kaikkialla kerrottiin hänestä kiitollisina. Sanottiin yleisesti, että hän kulki kuin enkeli ja kansa rukoili hänelle terveyttä, vaikka useat arvelivat hänen olevan lähempänä ikuista autuutta kuin maallista terveyttä. Muutamissa paikoissa hänen oli täytynyt heikon terveytensä vuoksi viipyä pari, kolme päivää. Macko laski, että näin ollen he saavuttaisivat hänet matkalla.
Hänen laskelmansa eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä Ner ja Bzura tulvivat estäen heidän kulkuaan niin paljon, että kerrankin heidän täytyi viipyä neljä päivää eräässä autiossa kapakassa. Mackon asepoika, Wit, joka oli kotoisin näiltä seuduilta, tiesi kertoa, että pahat henget nostattivat tulvia. Autio kapakka oli kovin pahassa maineessa, minkä johdosta Macko alkoi tulla levottomaksi, varsinkin kun siellä öiseen aikaan kovasti kummitteli.
Oli otettava selko, eikö metsien kautta pääsisi jatkamaan matkaa. Mutta Wit, joka paikkakuntaa tuntevana olisi helpoimmin voinut suorittaa tehtävän, alkoi heti metsästä puheen tullen huutaa: "Minä en sinne lähde, vaikka tappaisitte! En lähde!" Turhaan hänelle selitettiin, että pahat henget ovat päivällä voimattomia. Macko aikoi jo itse lähteä, mutta asia kääntyi sille kannalle, että Hlawa, joka oli urhea poika ja tahtoi varsinkin tyttöjen nähden osoittaa miehuuttaan, pisti kirveen vyön alle, otti keihään ja lähti.
Hän meni aamun sarastaessa, ja häntä odotettiin takaisin puolipäivän tienoissa, mutta kun miestä ei silloin vielä näkynyt, niin tultiin levottomaksi. Turhaan palvelusväki tiedusteli häntä metsän puolelta. Wit huitaisi kädellään ja sanoi:
"Ei tule takaisin, mutta jos tulisikin, niin sitä pahempi meille, sillä hän tulisi sudeksi muuttuneena!" Kaikki rupesivat pelkäämään, eikä Mackokaan ollut enää entisensä. Jagienka teki ristinmerkin joka kerta, kun katsoi metsään päin ja Anulka Sieciehowna peitti tuon tuostakin silmänsä, jotka olivat kyynelistä kosteat.
Vihdoin illalla auringon lähetessä laskuaan tshekkiläinen asemies palasi, mutta ei yksinään, vaan taluttaen köydestä ihmisen kaltaista olentoa. Kaikki juoksivat huutaen ja iloiten Hlawaa vastaan, mutta vaikenivat nähdessään tuon olennon, joka oli pieni, länkäsäärinen, karvainen, musta ja sudennahkoihin verhottu.
– Isän ja Pojan nimessä, mitä peikkoa sinä kuljetat? – kysyi Macko havahduttuaan ensi hämmästyksestään.
– Mistäpä minä sitä tietäisin, – vastasi Hlawa. – Sanoo olevansa ihminen, mutta onkohan se totta?
– Ei ole ihminen, ei mikään ihminen! – huusi Wit. Macko käski hänen olla vaiti, tarkasteli vankia ja sanoi:
– Tee ristinmerkki!
– Kiitetty olkoon Jeesus Kristus! – huusi vanki, teki ristinmerkin, hengitti syvään ja katseli ympärillä oleviin luottamuksellisesti toistaen vielä: – Kiitetty olkoon Jeesus Kristus! Enpä tosiaan tiennyt, olinko joutunut kristittyjen vai paholaisten käsiin.
– Ole huoletta. Kristittyjä olemme. Entä kuka sinä olet?
– Tervanpolttaja...
– Ehkä kaukaakin?
– Kymmenen taipaleen takaa.
– Kuinka täältä kaupunkiin kuljetaan?
– Meillä on oma tiemme Paholaisen rotkon sivu.
Paholaisen? Tee vielä ristinmerkki!
Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen. Amen.
– Hyvä on. Ajetaanko sitä tietä myös kuormia?
– Nyt on kaikkialla lietteistä, vaikkei kuitenkaan niin pahasti kuin maantiellä, mutta kyllä sieltä pääsee, jos tuntee metsän.
– Ehkä opastat meidät sitä tietä, kun maksamme hyvin? Tervanpolttaja suostui mielellään, jos saisi maksun lisäksi leipää, jota metsissä ei ollut nähty pitkiin aikoihin. Päätettiin lähteä seuraavana aamuna. Tervanpolttaja kertoi metsän peikoista ja kummituksista, mutta sanoi niiden mekastavan vain öisin, joten päivällä ei ole mitään hätää, varsinkin, jos on selvällä päällä.
– Ja kuitenkin pelkäsit? – sanoi Macko tervanpolttajalle.
– Niin, kun tuo ritari iski minua odottamatta sellaisella voimalla, että luulin, ettei hän ole ihminen.
Jagienka rupesi nauramaan, kun he olivat luulleet tervanpolttajaa joksikin paholaisen palvelijaksi, samoin kuin tämäkin heitä. Samassa Anulka Sieciehowna purskahti nauramaan. Macko sanoi tytölle:
– Silmäsi eivät ole vielä kuivat itkusta, jota pirahduttelit Hlawan vuoksi, ja nyt jo tirskut, minkä jaksat.
Hlawa katsoi Anulkaa kasvoihin ja huomatessaan, että tämän silmäripset olivat vielä kosteat, sanoi: – Vai olette itkenyt minun tähteni?
– Enpä! – vastasi Anulka. – Minä vain pelkäsin, siinä kaikki.
– Neitinne ei ole sellainen pelkuri. Mitä pahaa täällä olisi voinut teille tapahtua?
– Ei minulle, vaan teille!
– Mutta tehän sanoitte, ettette itkenyt minun tähteni?
– Enhän minä...
– No mitä sitten?
– Pelkäsin vain.
– Mutta nyt ette pelkää?
– En.
– Miksette?
– Kun olette tullut takaisin.
Hlawa katsoi häneen lempeästi, hymyili ja sanoi:
– Tällä lailla voisi jatkaa vaikka aamuun saakka. Ovela olette.
Mutta Anulkaa ei olisi voinut syyttää ainakaan oveluudesta. Hlawakin, joka oli tarkkanäköinen nuorukainen, käsitti sen kyllä, vaikka niin sanoikin. Hän huomasi, että tyttö joka päivä ihastui häneen yhä enemmän. Itse hän rakasti Jagienkaa, mutta sillä tavalla kuin alamainen rakastaa kuninkaan tytärtä, nöyrästi, kunnioittavasti ja ilman vähintäkään toivoa. Sillä välin matka lähensi Hlawaa yhä enemmän Anulka Sieciehownaan. Vanha Macko ajoi tavallisesti Jagienkan kanssa edellä, ja hän Anulkan kanssa taempana, jolloin Hlawan nuori ja kuuma veri kiehahteli, kun hän katsoi tytön kirkkaita silmiä tai vaaleita hiuskiharoita, jotka eivät tahtoneet pysyä hiusverkossa. Anulkan sopusuhtainen ja kaunis vartalo veti yhä useammin ja yhä kiehtovammin nuoren miehen katseen puoleensa, ja tämä ajatteli, että jos paholainen olisi muuttunut tuollaiseksi pojaksi, niin helposti hän olisi voinut joutua koetukselle. Mutta kyllä tuo poika olikin suloinen kuin hunaja, samalla kertaa niin kuuliainen, että katsoi vain silmiin, ja iloinen kuin varpunen katolla. Toisinaan Hlawan mielessä heräsi ihmeellisiä ajatuksia, ja kerran, kun he olivat Anulkan kanssa jääneet muista hiukan jäljelle, hän kääntyi yht'äkkiä Anulkaan päin ja virkkoi:
– Tiedättekö mitä? Minä tunnen kulkevani tässä vieressänne kuin susi karitsan vieressä.
Tytön valkoiset hampaat hohtivat, kun hän onnellisena nauroi:
– Tahtoisitteko syödä minut?
– Kokonaan.
Ja hän silmäili tyttöä sellaisin katsein, että tämä punastui. Sitten seurasi hiljaisuus. Mutta heidän sydämensä sykkivä voimakkaasti, toisen intohimoisesti, toisen jonkinlaisen huumaavan, suloisen pelon vallassa.
Ensin intohimo tukahutti Hlawassa kaikki muut tunteet, ja hän puhui totta sanoessaan katsovansa Anulkaan kuin susi karitsaan. Vasta sinä iltana, jolloin hän näki Anulkan kyynelistä kosteat silmäripset, hänen sydämensä heltyi. Tyttö oli hänen mielestään niin hyvä, läheinen ja omainen, ettei hän ainoastaan tuntenut ylpeyttä nähdessään nuo suloiset kyynelet, vaan myös jonkinlaista arkuutta ja välttämättömyyttä kohdella häntä kunnioittavasti. Hlawan repäisevyys puheessa katosi, ja vaikka hän vielä illallisen aikana joskus laski leikkiä tytön pelkuruudesta, niin ei enää entiseen tapaan. Hän palveli Anulkaa nyt kohteliaasti kuin ritari jalosukuista naista. Mutta illallisen jälkeen, kun erottiin yöksi, Hlawa suuteli, paitsi Jagienkan, nyt myöskin Sieciehownan kättä sanoen:
– Teidän ei tarvitse pelätä minun tähteni eikä minun läsnäollessani mitään muutakaan, sillä minä en anna kenenkään tehdä teille pahaa.
Sitten miehet menivät nukkumaan etuhuoneeseen, ja Jagienka ja Anulka kamarin leveään yhteisvuoteeseen. Tytöt eivät kuitenkaan saaneet nukutuksi, varsinkaan Anulka, joka kääntelihe kyljeltä toiselle, kunnes Jagienka jonkin ajan kuluttua kuiskasi:
– Anulka?
– Mitä?
– Minä luulen, että sinä pidät kovasti Hlawasta... Eikö totta?
Kysymys jäi vastausta vaille. Siksi Jagienka kuiskasi taas:
– Anulka!
– Mitä?
– Minä ymmärrän hyvin... Mutta kerrohan jotakin... Anulka ei nytkään vastannut, mutta suuteli neitinsä poskea.
Jagienka-parka huokasi syvään ja kuiskasi niin hiljaa, että Anulka tuskin kuuli:
– Oh! Ymmärrän, ymmärrän.
XLII.
Sumuista yötä seurasi tuulinen päivä, joka oli milloin kirkas, milloin pilvinen. Macko antoi aamun valjetessa käskyn lähteä liikkeelle. Tervanpolttaja, joka oli ottanut opastaakseen heidät metsien halki, vakuutti, että hevoset pääsevät kaikkialta kulkemaan, mutta kuormat on muutamin paikoin hajoitettava ja kuljetettava osina pahimpain paikkain yli. Se oli rasittavaa ja hidastutti matkantekoa.
Heti kapakan takana alkoi vuosisatainen hongikko, joka humisi mahtavasti taivutellen tuulessa korkeita latvojaan. Se oli hämärä, ja kun räntäinen sadekuuro kulki sen yli, niin tuli niin pimeää kuin aurinko olisi laskenut.
Hongikon jälkeen tuli sekametsää ja sitten sellaista tiheikköä, että kuormia ei voitu sellaisenaan kuljettaa eteenpäin. Rattaat oli hajoitettava osiin, mutta se kävi sukkelaan. Mackon voimakkaat palvelijat kantoivat pyörät, aisat, korit ja tavarat noin kolmisen sataa syltä, jonka verran oli ajamatonta ratastietä. Illaksi Macko saapui Budiin, jossa tervanpolttajat ottivat hänet ystävällisesti vastaan ja selittivät, miten hänen oli kuljettava eteenpäin tullakseen kaupunkiin. Tervanpolttajat kestitsivät vieraita metsänriistalla, sillä heillä ei ollut leipää, jota vuorostaan saivat tulijoilta syöden sitä suurena herkkuna. Heidän joukossaan oli eräs lähes satavuotias ukko, joka muisti kertoa Lenczycan hävityksestä ja murhista vuodelta 1331, jolloin ristiritarit ryöstivät kaupungin. Vieraat kuuntelivat tarkasti ukon tarinoita, joista kaupungin hävitys muistutti suuresti heidän ennen kuulemaansa Sieradzin hävitystä.
Sitten ukko alkoi seikkaperäisesti kuvata taistelua Plowcyn luona, jossa hän oli ollut mukana. Juuri tässä taistelussa oli Zbyszkon Gradow-suku kaatunut melkein viimeiseen mieheen. Vaikka Macko tiesikin hyvin taistelun yksityiskohdat, hän kuunteli kuin uutista saksalaisten ritarien kauheasta tappiosta, jolloin puolalaisten miekat kaatoivat miestä kuin heinää.
Macko ja hänen puhekumppaninsa tarinoivat osan yötä, kunnes kävivät nukkumaan pehmeille sammalille lämpimien turkisten sisään. Seuraavana päivänä he lähtivät matkalle myöhempään. Tie ei ollut nytkään helposti kuljettavaa, mutta ennen auringon laskua he näkivät edessään Lenczycan linnan. Kaupunki oli kasvanut uudelleen tuhasta rakennettuna osaksi punaisista tiilistä, osaksi kivestä. Dominikaaneilta he saivat helposti tietoja apotista, joka oli parantumaan päin ja lähtenyt muutamia päiviä aikaisemmin Plockiin. Macko ei enää erikoisemmin halunnut saavuttaa häntä matkalla, sillä hän oli päättänyt joka tapauksessa viedä tytöt Plockiin, jonne apottikin heidät muuten veisi. Kun Bogdaniecin vanha ritari hartaasti ikävöi Zbyszkon luo, herätti muuan uutinen hänessä suurta huolta: apotin lähdettyä joet tulvivat niin kovasti, että oli mahdotonta ajaa eteenpäin.
Pakollinen viipyminen Lenczycassa kesti kaksi viikkoa, jona aikana dominikaanit olivat heille hyvin vieraanvaraisia ja ystävällisiä, sillä olihan Macko matkalla itsensä ruhtinas Ziemowitin luo tapaamaan apottia. Tänä aikana eräs linnan asemiehistä keksi, että Mackon seurueessa oli kaksi valepukuista naista, ja rakastui silmittömästi toiseen, Jagienkaan. Hlawa olisi heti haastanut rakastuneen kaksintaisteluun, mutta kun jo seuraavana päivänä oli lähdettävä eteenpäin, niin Macko kielsi.
Heidän lähtiessään Plockiin oli maantie jo hiukan kuivunut, vaikka lyhyitä kevätsateitakin oli sattunut. Oli lämmin, oli täysi kevät. Vesi kimalteli pelloilla auranuurroksissa, ja maan multa tuoksui tuoreuttaan. Soissa kuhisi sorsia, metsissä orvokit nousivat nuppuun, ja rastaat tirskuivat iloisesti. Matkustajatkin tunsivat mielensä keventyvän, varsinkin kun matka sujui niin hyvin, että he kuudentoista päivän kuluttua saapuivat Plockin porteille.
Mutta he tulivat perille yöllä, jolloin kaupungin portit oli suljettu, ja niinpä he jäivät erään kankurin luo muurien ulkopuolelle. Tytöt olivat matkasta kovin väsyksissä ja nukkuivat sikeästi. Mutta Macko, joka yleensä ei hevillä väsynyt, lähti aamulla aikaisin kaupunkiin tahtomatta herättää neitosia. Hän löysi helposti tuomiokirkon ja piispan talon, ja ensimmäinen uutinen, minkä hän siellä kuuli, oli tieto, että apotti oli kuollut viikko sitten ja että hautajaiset olivat tänään.
Macko hämmästyi siinä määrin, ettei edes katsellut kaupunkia, jonka hän muuten oli nähnyt siihen aikaan, jolloin vei ruhtinatar Aleksandralta kirjeen suurmestarille, vaan palasi mitä pikimmin kankurin taloon muurien ulkopuolelle ajatellen sinne mennessään:
– Apotti on kuollut. Ikuinen rauha hänelle! Sille ei mahtanut mitään. Mutta mitä minä nyt teen tytöille?
Ja hän alkoi tuumia, olisiko parempi jättää tytöt ruhtinatar Aleksandran tai ruhtinatar Anna Danutan huostaan vai viedä heidät Spychowiin saakka. Jo useasti oli tämän matkan aikana johtunut hänen mieleensä, että jos Danusia on kuollut, niin eipä olisi haitaksi, jos Jagienka olisi jossakin Zbyszkon läheisyydessä. Macko ei epäillyt, että Zbyszko tulisi suremaan rakastettuaan, mutta hän oli myös varma siitä, että sellainen tyttö kuin Jagienka tekisi vaikutuksensa. Hän muisti, kuinka Zbyszko oli viihtynyt erinomaisesti Jagienkan seurassa, vaikka hänen sydämensä oli kaihonnut Masovian hoviin. Tästä syystä ja vakuuttuneena Danusian perikadosta hän oli jo apotin kuoleman varalle ajatellut, ettei lähettäisi Jagienkaa takaisin.
Macko oli, kuten muistamme, taipuvainen maalliseen hyvään. Siksipä hän oli kiinnostunut apotin perinnöstä. Tosin vainaja oli silloin suuttunut ja sanonut, ettei anna heille mitään, mutta jos hän sentään olisi muuttanut mieltään ennen kuolemaansa? Jagienkalle hän varmasti on testamentannut jotakin, joka vielä saattaa koitua Zbyszkon hyväksi. Ensin hänen mielensä olisi tehnyt jäädä Plockiin saadakseen selkoa näistä asioista, mutta sitten hän ajatteli: "Kuinka voisin jäädä tänne kalastamaan kultaa, kun poikani ehkä kituu siellä; ristiritarien tyrmässä odottaen apuani?"
Aprikoituaan asiaa vielä jonkin aikaa hän päätti, että jos hänen on erottava Jagienkasta, niin hän jättää tytön joko Spychowiin tai ruhtinatar Danutan luo, mutta ei Plockiin, jonka hovi oli paljon loistavampi ja komeiden ritarien vuoksi huomatumpi, mikä saattoi olla Jagienkalle vaarallista.
Tällaisiin mietteisiin vaipuneena Macko ripein askelin saapui kankurin taloon ilmoittamaan Jagienkalle apotin kuolemasta. Hengessään hän valmisteli itseään esittämään tiedon varovasti, koska äkkinäinen mielenliikutus voisi tehdä hänet hedelmättömäksi. Tultuaan taloon olivat molemmat tytöt pukeutuneet ja iloissaan kuin sirkat. Macko kehoitti tuomaan itselleen olutta, otti tavallista vakavamman ilmeen ja sanoi:
– Kuuletko, kuinka kirkonkellot soivat kaupungissa? Koetahan arvata, miksi niitä soitetaan. Tänään ei ole sunnuntai, ja aamumessun olet nukkunut. Tahtoisitko tavata apottia?
– Tietysti tahtoisin, – vastasi Jagienka.
– Mutta et sinä voikaan nyt nähdä häntä.
– Onko hän lähtenyt jonnekin?
– On. Hän on lähtenyt. Etkö kuule, kuinka soitetaan?
– Kuollut? – huudahti Jagienka.
– Lue ikuisen rauhan rukousta.
Molemmat neitoset polvistuivat ja alkoivat sointuvin, helein äänin rukoilla vainajalle ikuista autuutta. Jagienkan silmistä tipahteli runsaasti kyyneliä, sillä hän rakasti suuresti apottia, joka oli eläessään tehnyt paljon hyvää ja ollut hänellekin kuin isä, vaikka olikin tulinen. Macko liikuttui myös hiukan ja vuodatti muutamia kyyneliä, sillä hän muisti olevansa, samoin kuin Zbyszkokin, apotin sukulainen. Sitten hän otti Hlawan ja tytöt mukaansa ja lähti hautajaisiin, jotka suoritettiin tuomiokirkossa.
Hautajaiset olivat komeat. Piispa Jakob Kurdwanow johti toimitusta Plockin kaikkien pappien avustamana, kaikki kirkonkellot soivat ja latinan kielellä pidettiin puheita, joita ainoastaan hengelliset henkilöt ymmärsivät. Sitten sekä hengelliset että maalliset hautajaisvieraat menivät piispalaan suurille surujuhlille.
Macko meni niin ikään sinne molempien nuorukaisten kanssa, sillä olihan hän apotin sukulainen ja piispan tuttava. Piispa ottikin hänet kohteliaasti vastaan ja sanoi heti tervehdittyään:
– Teille bogdaniecilaisille on testamentattu muutamia metsiä, mutta loput, mikä ei mene luostarille tai apottikunnalle, eräälle hänen naispuoliselle sukulaiselleen, nimeltä Jagienka Zychowna.
Macko, joka ei ollut odottanut paljoa, tuli iloiseksi metsistäkin. Piispa ei ollut huomannut, että mainitessaan tuon perijättären nimen toinen Mackon nuorukaisista nosti katseensa korkeuksiin sanoen:
– Jumala häntä palkitkoon, mutta mieluummin soisin hänen elävän.
Silloin Macko kääntyi ja sanoi:
– Hiljaa, muuten joudut häpeään...
Samassa hän huomasi oven luona, josta ruhtinatar Aleksandra oli juuri tulossa sisään, erään kohteliaasti kumartavan henkilön, joka oli Kuno Lichtenstein, tuo Zbyszkolle kuolemaa vaatinut ristiritari.
Jagienka ei ollut milloinkaan nähnyt Mackoa sen näköisenä kuin nyt: kasvot vääntyneinä kuin vihaisella koiralla ja hampaat irvessä viiksien alla. Hän veti vyötään tiukemmalle ja astui vihattua ristiritaria kohti. Mutta puolivälissä hän pysähtyi ja alkoi leveällä kämmenellään pyyhkäistä hiuksiaan. Hän muisti ajoissa, että Lichtenstein oli Plockin hovissa vieraana tai lähettiläänä ja että tästä voisi tulla samanlainen tapaus kuin Zbyszkolle Tyniecin maantiellä, jos nyt kävisi ristiritarin kimppuun. Kokeneempana ja järkevämpänä kuin Zbyszko hän hillitsi itsensä, helpotti vyötään ja jäi odottamaan. Kun ruhtinatar Aleksandra tervehdittyään Lichtensteiniä alkoi keskustella piispa Jakobin kanssa, astui Macko hänen luokseen, kumarsi syvään, sanoi nimensä ja selitti pitävänsä ruhtinatarta hyväntekijänään, sen jälkeen kuin tämä oli kerran uskonut hänelle kirjeen vietäväksi suurmestarille Marienburgiin.
Ruhtinatar tunsi tuskin enää Mackoa, mutta muisti heti kirjeen ja asian. Hän tiesi myös, mitä Masovian hovissa oli tapahtunut viime aikoina, kuten Danusian ryöstön sekä Zbyszkon vihkimisen ja kaksintaistelun Rotgierin kanssa. Päinvastoin kuin Anna Danuta ruhtinatar Aleksandra oli hyvissä väleissä ristiritarien kanssa, jotka kaikin tavoin koettivat pitää häntä puolellaan säästämättä imarteluja, kumarruksia ja runsaita lahjoja. Mutta tällä kertaa hänen sydämensä tunteet olivat kaikesta huolimatta rakastavan, onnettoman parin puolella. Ruhtinatar Aleksandra olisi kernaasti auttanut heitä ja oli tyytyväinen tavatessaan henkilön, joka tiesi kertoa tarkoin ja luotettavasti siitä, mitä oli tapahtunut.
Macko, joka oli päättänyt hankkia vaikutusvaltaisen ruhtinattaren suojeluksen ja turvan, kertoi mielellään Zbyszkon ja Danusian onnettomasta kohtalosta liikuttaen kuulijan kyyneliin.
– En ole eläessäni kuullut mitään liikuttavampaa, – sanoi ruhtinatar Aleksandra vihdoin. – Mutta oletteko varma siitä, kuka tytön ryösti? Täällä on nimittäin puhuttu maantierosvoista ja viitattu siihen Jurandin kirjeeseen...
– Sen on Jumala itse osoittanut. Ritari Rotgier oli oivallinen soturi, mutta nuorukaisen käsi hänet kaatoi.
– Kyllä se oli sellainen nuorukainen, että vaarallista oli asettua hänen tielleen, – sanoi ruhtinatar hymyillen. – Te olette kärsineet vääryyttä ja valitatte täydellä syyllä, mutta onhan niistä neljästä ristiritarista jo kolme kaatunut, ja vanhus, joka jäi eloon, oli kuulemma vähällä kuolla.
– Entä Danusia? Ja Jurand? – kysyi Macko. – Missä he nyt ovat? Kunhan Zbyszkolle vain ei olisi mitään pahaa tapahtunut, sillä hän on lähtenyt Marienburgiin.
– Tiedän, että ristiritarit eivät yleensä ole sellaisia lurjuksia kuin luulette. Marienburgissa suurmestarin ja hänen veljensä Ulrichin luona ei teidän veljenpojallenne voi tapahtua mitään pahaa. Kai hänellä oli kirje Janusz ruhtinaalta mukanaan? Jos hän on haastanut siellä jonkun otteluun kanssaan ja kaatunut, sillä Marienburgissa on aina kuuluisia ritareja maailman kaikilta puolilta.
– Sitä minä en pelkää, – sanoi vanha ritari. – Kunhan eivät vain olisi heittäneet häntä tyrmään tai petollisesti surmanneet. Tuskinpa hän siellä ketään otteluunkaan haastaa, sillä se, jonka kanssa hän mielellään kamppailisi, on par'aikaa täällä.
Macko vilkaisi Lichtensteiniin, joka samaan aikaan keskusteli Plockin voivodin kanssa.
Mutta ruhtinatar rypisti otsaansa ja sanoi ankaralla äänellä ja tyytymättömänä:
– Vannoittepa mitä hyvänsä, niin muistakaa, että hän on vieraamme.
– Tiedän, armollinen rouva, – vastasi Macko. – Olisinhan minä jo muuten... mutta hillitsin itseni.
– Hän saapui lähettiläänä ja on omaistensa keskuudessa huomattava henkilö, jonka neuvoille suurmestarikin antaa arvoa kieltämättä häneltä mitään. Ehkä Jumalan sormi johti hänet pois Marienburgista juuri silloin, kun veljenpoikanne on siellä. Sanotaan, että Lichtenstein on julma ja kostonhimoinen, vaikka hän onkin ylhäistä sukua. Tunsiko hän teidät?
– Tuskin, sillä hän on harvoin nähnyt minua ja silloinkin olen ollut enimmäkseen kypärässä. Olen sitä paitsi viime aikoina muuttunut, kun partani on harmaantunut. Äsken hän katsoi minuun pitkään, mutta luultavasti vain siksi, että niin kauan keskustelen kanssanne, armollinen rouva, sillä sitten hän taas aivan rauhallisesti katsoi muualle. Mutta Zbyszkon hän varmaan tuntisi, vaikka minut onkin unohtanut, eikä hän liioin liene kuullut lupauksestani, josta en aio hänelle myöskään puhua. Päinvastoin aion voittaa hänen suosionsa.
– Miksi niin?
Mackon kasvoille nousi vanhan ketun viekas ilme.
– Jotta hän antaisi minulle suosituskirjeen, jonka turvissa voisin ajaa ristiritarikunnan alueella ja auttaa Zbyszkoa, jos tarvis vaatisi.
– Onko sellainen ritarin arvolle sopivaa? – kysyi ruhtinatar hymyillen.
– On kyllä tässä tapauksessa, – vastasi Macko päättävästi. – Mutta jos minä esimerkiksi taistelussa hyökkään vastustajani kimppuun takaapäin huutamatta hänelle varoitusta, niin se on häpeällistä.
– No, minä esitän teidät hänelle, – sanoi ruhtinatar, joka heti sen tekikin.
Eikä Lichtenstein tuntenut Mackoa, sillä hän oli nähnyt Mackon silloin Tyniecin maantiellä kypärässä ja vain kerran myöhemmin Krakovassa eräänä iltana, jolloin Macko oli tullut pyytämään häneltä anteeksiantoa Zbyszkon puolesta.
Lichtenstein kumarsi ylpeästi, mutta huomattuaan Mackon takana kaksi kaunista, rikkaasti pukeutunutta asepoikaa hän ajatteli, että se ei ollutkaan mikään aivan tavallinen ritari, ja ystävällistyi hiukan.
Ruhtinatar virkkoi Mackoon viitaten:
– Tämä ritari on matkalla Marienburgiin, ja minä suljen hänet suurmestarin suosioon, mutta kuultuaan teidän huomatusta asemastanne ristiritarikunnassa hän haluaisi teiltä suosituskirjettä.
Sen sanottuaan ruhtinatar poistui. Lichtenstein katsoi Mackoon teräksenharmaine silmineen ja kysyi:
– Entä minkä johdosta te, hyvä herra, aiotte käydä meidän vaatimattomassa pääkaupungissamme?
– Hyvässä ja rehellisessä tarkoituksessa, – vastasi Macko. – Muussa tapauksessa armollinen ruhtinatar ei olisi suositellut minua. Mutta samalla tahtoisin tavata siellä myös teidän suurmestarinne, joka rakentaa rauhaa maan päälle ja on itse maailman kuuluisin ritari.
– Sen, jota ruhtinatar suosittelee, ei tarvitse valittaa, että me kitsastelemme vieraanvaraisuutta, mutta mitä suurmestariin tulee, niin tuskin saatte häntä tavata, sillä noin kuukausi sitten hän lähti Danzigiin aikoen sieltä Königsbergiin ja sitten eteenpäin rajalle. Vaikka hän onkin rauhanystävä, hänen täytyy puolustaa veljeskunnan etuja ja alueita Witoldin petollisia hyökkäyksiä vastaan.
Macko näytti huolestuneen niin silminnähtävästi, että Lichtenstein sanoi:
– Huomaan, että olisitte yhtä mielellänne tavannut suurmestarin kuin täyttänyt muut lupauksenne.
– Tietenkin, tietenkin! – vastasi Macko sukkelasti. – Onko siis sota Witoldin kanssa Samogitian omistuksesta varma?
– Hän itse on sen alkanut antaessaan apua kapinoitsijoille.
Seurasi hetken hiljaisuus.
– Antakoon Jumala ristiritarien veljeskunnalle onnea sen mukaan kuin se on ansainnut! – sanoi Macko vihdoin. – Jollen saa tavata suurmestaria, niin voin kuitenkin täyttää lupaukseni.
Mutta näistä sanoista huolimatta Macko ei tiennyt mitä tehdä ja huolestuneena hän ajatteli itsekseen:
– Mistä minun on nyt etsittävä Zbyszkoa?
Oli helppo aavistaa, että jos suurmestari oli lähtenyt Marienburgista sota-asioissa matkalle, niin turhaa oli etsiä sieltä Zbyszkoakaan. Mutta joka tapauksessa hänestä oli saatava varmoja tietoja. Vanha Macko oli huolissaan, mutta kun hän oli neuvokas, niin hän päätti jatkaa aamulla matkaa. Kun Lichtenstein luotti suuresti ruhtinatar Aleksandraan, joka suositteli hänelle Mackoa, niin kävi suosituskirjeen saanti helposti. Vastalahjana Macko antoi Lichtensteinille suuren, arvokkaan hopeapikarin, jollaisia ritarit käyttivät tavallisesti vuoteen vieressä nauttiakseen niistä viiniä unettomina öinä. Tämä Mackon anteliaisuus ihmetytti Hlawaa, joka tiesi, että vanha ritari ei yleensä ollut halukas antamaan lahjoja kenellekään, varsinkaan saksalaisille.
– Annoin sen hänelle, – selitti Macko, – kun hän teki minulle huomattavan palveluksen.
– Onhan sentään vahinko... Komea pikari! – vastasi tshekkiläinen hiukan harmitellen.
– Ole huoletta, minä en tee mitään harkitsematta. Jos Jumala suo minun kaataa saksalaisen, niin saan pikarin takaisin ja lisäksi paljon muita hyviä tavaroita.
Sitten he ja Jagienka alkoivat neuvotella mitä tehdä. Macko esitti, että tytöt jäisivät ruhtinattaren luo Plockiin testamentinkin vuoksi, joka oli piispalla, mutta Jagienka vastusti, koska he eivät olleet lähteneet Zgorzelicesta istuakseen Plockissa. Jos heidän täytyisi matkan varrella jonnekin jäädä, niin mieluummin sitten ruhtinatar Anna Danutan luo, jonka hovissa pidettiin vähemmän ristiritareista ja enemmän Zbyszkosta. Macko myöntyi vihdoin, vaikka epäilikin naisen järkeä, sillä Jagienka pehmitti hänen sydämensä kyynelillä sanoen:
– Tiedättekö!... – sanoi Jagienka. – Jumala näkee sydämeeni, että joka aamu ja ilta rukoilen Danusian ja Zbyszkon onnen puolesta! Mutta kun Hlava ja te sanotte, että Danusia ei tule enää hengissä ristiritarien käsistä, niin minä...
Hän epäröi hiukan, kyynelet virtasivat poskille ja aivan hiljaa hän kuiskasi:
– Niin tahdon olla lähellä Zbyszkoa...
Macko sanoi liikuttuneena:
– Jos Danusia kuolee, niin Zbyszko ei surussaan katso puoleesi.
– Minä en sitä tahdokaan, mutta haluan olla hänen luonaan.
– Sitä minäkin haluaisin, mutta hänen surunsa voisi loukata sinua.
– Ei suinkaan, – vastasi Jagienka surullisesti hymähtäen.
– Kyllä hän tuntisi sinut.
– Ei tuntisi. Ettehän tekään tuntenut. Ja voittehan sanoa, että olen Jasko, kun olemme niin samannäköiset.
Sitten vanha ritari puhui taas jotakin Jagienkan polvista, jotka ovat hieman sisäänpäin, mutta kun pojillakin on joskus samoin, niin eihän se paljastaisi salaisuutta.
Macko myöntyi siis, ja he alkoivat jutella matkasta. Seuraavana aamuna oli lähdettävä taipaleelle rajaseutuja kohti, missä voisi saada tietoja siitäkin, oliko suurmestari todella matkoilla, ja jos oli, silloin oli käännyttävä Spychowiin päin.
Ja seuraavana aamuna he lähtivätkin. Oli täysi kevät, mutta joet tulvivat niin kovasti, että vasta kymmenentenä päivänä Plockista lähdön jälkeen he saapuivat rajalle Brodnicaan. Tämä pieni kaupunki oli siisti ja hauskan näköinen, mutta ankara saksalainen järjestys pisti omalla tavallaan silmään, sillä kaupungin ulkopuolella oli iso hirsipuu, jossa riippui useita hirtettyjä, niistä yksi nainen. Vartiotornissa ja linnassa liehui valkoinen lippu, jossa oli kuvattuna punainen käsi. Tulijat eivät tavanneet komttuuria itseään, sillä hän oli lähtenyt Marienburgiin vieden osan varusväkeä mukanaan. Tämän tiedon antoi Mackolle vanha, sokea ristiritari, joka oli aikanaan ollut Brodnican komttuurina ja kiintynyt niin paikkaan ja linnaan, että tahtoi elää loputkin ikäänsä täällä. Vanhus otti Mackon vieraanvaraisesti vastaan, sillä Brodnican kappalainen oli sokealle lukenut Lichtensteinin suosituskirjeen, ja kun hän puhui puolaa, luisti juttukin Mackon kanssa hyvin. Kuusi viikkoa sitten hän oli ollut Marienburgissa sotaneuvoston neuvottelussa ja tiesi siis, mitä pääkaupungissa oli tapahtunut. Kun häneltä kysyttiin nuorta puolalaista ritaria, niin hän sanoi unohtaneensa nimen, mutta muistavansa erään puolalaisen herättäneen huomiota siksi, että oli niin nuori, mutta esiintyi loistavasti turnajaisissa, jotka suurmestari tavanmukaisesti piti ulkomaalaisille vieraille, ennen kuin lähti joukkoineen sotaan. Pian vanhus muisti vielä, että suurmestarin veli Ulrich von Jungingen oli mieltynyt nuoreen puolalaiseen ritariin ja ottanut hänet erikoiseen suojelukseensa antaen hänelle suosituskirjeen, minkä jälkeen puolalainen oli lähtenyt itään päin. Macko tuli näistä tiedoista iloiseksi, sillä hän ei vähääkään epäillyt, kuka tuo nuori ritari oli. Nyt ei ollut siis syytä ajaa Marienburgiin, sillä vaikka hän olikin ollut siellä, ei kukaan tiennyt, missä hän par'aikaa oli. Sitä paitsi Macko tiesi, että hän löytäisi hänet Ortelsburgin seuduilta tai, jollei Danusia ollut siellä, jostakin itäisen komttuurion linnasta.
Menettämättä aikaa he suuntasivat kulkunsa Ortelsburgia kohti. Matka sujui sukkelaan, sillä kaupungit ja kauppalat olivat yhdistetyt hyvillä maanteillä, joita ristiritarit tai oikeammin kauppiaat pitivät kunnossa. Sitä paitsi oli sääkin erinomaisen kaunis. Yöt olivat tähtikirkkaita, päivät aurinkoisia. Vilja alkoi vihertää pelloilla, kukat puhkesivat niityillä ja havumetsä alkoi tuoksuta pihkalle. Niedzborzissa puhkesi ukkossade yöllä ensimmäisen kerran sinä keväänä, mutta se meni pian ohi, ja aamu oli taas säteilevän kirkas kimaltavine vesipisaroineen. Koko seutu näytti hymyilevän ja iloitsevan uhkuvasta elämästä.
Eräänä tällaisena aamuna he suuntasivat kulkunsa Niedzborzista Ortelsburgiin. Masovian raja ei ollutkaan kaukana, joten heidän olisi ollut helppo poiketa Spychowiin. Hetken Macko sitä ajattelikin, mutta harkittuaan tarkemmin hän päätti ajaa suoraan tuohon ristiritarien peloittavaan pesään. Ja hän käski erään talonpojan opastamaan heidät perille.
Opastaja ajoi muista hiukan edellä, hänen jäljessään Macko ja Jagienka, sitten hiukan taempana Hlawa ja kaunis Anulka sekä viimeisenä kuormat aseistettuine palvelijoineen.
Oli varhainen aamu. Idän punertava kajo ei ollut vielä sammunut, vaikka aurinko jo paistoi muuttaen kastepisarat puissa ja ruohossa hohtaviksi opaaleiksi.
Macko ja Jagienka olivat jo pitkän aikaa keskustelleet Ortelsburgin kehnoista ristiritareista ja Danusian ja Jurandin kaikesta päättäen kovasta kohtalosta, kun edelläajava opastaja pysäytti hevosensa, kääntyi ympäri ja karahutti Mackon luo huutaen omituisella, pelokkaalla äänellä:
– Hyvä Jumala! Katsokaa, herra ritari, kuka tulee luoksemme tuolta kummulta!
– Tuolta! Suuri kuin jättiläinen...
Macko ja Jagienka pysäyttivät hevosensa, katsoivat osoitettuun suuntaan ja näkivät todella kummulla kumman miehen, joka oli tavallista ihmistä paljon kookkaampi.
– Onpa siinä todella iso mies, – murahti Macko, joka rypisti otsaansa, sylkäsi syrjään ja sanoi: – Katoa!
– Mitä te manaatte? – kysyi Jagienka.
– Muistin, kuinka juuri samanlaisena aamuna näimme Zbyszkon kanssa tiellä Tyniecin ja Krakovan välillä tuollaisen jättiläisen. Silloin sanottiin, että se oli Walgierz Wdaly, mutta se olikin ritari Powala Taczewista. Mitään hyvää siitä ei ollut... Katoa!
– Mutta tuo ei ole mikään ritari, vaan joku jalankulkija, – sanoi Jagienka. – Eikä hänellä ole minkäänlaista asetta, vaan ainoastaan sauva vasemmassa kädessä...
– Ja hän näkyy tunnustelevan sillä eteensä kuin pimeässä, – lisäsi Macko.
– Eikä liiku paljoakaan. Varmaankin sokea.
– Sokea on, nyt sen näen selvästi.
He ajoivat ukon luo, joka kulki kummulta alas sauvallaan tietä tavoitellen.
Hän oli todella suurikasvuinen, mutta ei läheltä näyttänyt enää jättiläiseltä. Mies oli aivan sokea. Silmäin sijassa oli punaiset kuopat. Eikä hänellä ollut oikeata kättä, vaan sen sijassa oli likainen riepu siteenä. Hänen valkoinen tukkansa ulottui hartioille ja partansa vyöhön saakka.
– Ukko parka! – säälitteli Jagienka. – Hänellä ei ole opastajaa eikä edes opaskoiraa, vaan haparoiden etsii tietä. Jumalan tähden, emme voi jättää häntä ilman apua. En tiedä, ymmärtääkö hän minua, mutta koetanpa puhua hänen kanssaan omalla kielelläni.
Jagienka hyppäsi satulasta, astui ukon luo ja alkoi kopeloida rahaa kukkarostaan, joka riippui vyöllä.
Ukko, joka oli kuullut hevosten kopsetta ja puhetta, ojensi sauvansa ja nosti päänsä, kuten sokeain tapa on.
– Kiitetty olkoon Jeesus Kristus! – sanoi neiti. – Ymmärrättekö, vanhus, kieltä, jota puhun?
Kuultuaan kauniin, nuorekkaan äänen sokea vavahti, ja hänen kasvoilleen nousi omituinen hohde. Hän sulki silmäkuoppansa, laski äkkiä sauvansa, heittyi polvilleen Jagienkan eteen ja ojensi molemmat käsivartensa ylös.
– Nouskaa! Me autamme kyllä muutenkin. Mikä teitä vaivaa? – kysyi Jagienka ihmetellen.
Mutta sokea ei vastannut mitään. Hänen poskilleen vierähti muutamia kyyneliä, ja suusta kuului ähkivää ääntä:
– Aa! A!
– Jumalan nimessä! Oletteko mykkä?
– Aa! A!
Ja sokea nosti kätensä vieden sitä huulia pitkin. Ymmärtämättä liikettä Jagienka katsoi kysyvästi Mackoon, joka sanoi:
– Hän näyttää kaiketi, kuinka häneltä kieli leikattiin.
– Onko kielenne leikattu poikki? – kysyi neiti.
– A, a, a, a! – toisteli ukko nyökäyttäen päätään.
Sitten hän osoitti sormillaan silmiinsä, kohotti oikean käsivartensa, jossa ei ollut kämmentä, ja teki vasemmalla kädellään liikkeen, joka tarkoitti lyöntiä.
Nyt ymmärsivät molemmat hänet.
– Kuka sen teki? – kysyi Jagienka. Ukko kuvasi kädellään muutamia ristejä.
– Ristiritarit! – huudahti Macko.
Seurasi hiljaisuus. Jagienka ja Macko katsoivat toisiinsa levottomasti, sillä heillä oli siinä edessään selvä todiste ristiritarien sydämettömyydestä ja rajattomasta rangaistuksen halusta.
– Julman ankaria ovat! – sanoi Macko vihdoin. – Kauheasti ovat häntä rangaisseet, ja Jumala ties, ehkä syyttömästi. Siitä on mahdoton saada tarkkaa tietoa. Jospa edes saisimme tietää, minne hänet viedä, sillä nähtävästi hän on näiltä seuduilta.
– Ymmärrättekö, mitä sanomme? – kysyi Jagienka. Ukko nyökäytti päätään.
– Oletteko täkäläisiä?
– Ei, – vastasi vanhus.
– Ehkä Masoviasta?
– Niin.
– Janusz ruhtinaan alamaisia?
– Niin.
– Entä mitä teitte ristiritarien luona?
Vanhus ei voinut vastata, mutta hänen kasvoilleen nousi niin tuskallinen ilme, että Jagienkan hellä sydän heltyi vielä enemmän, ja Mackokin tuli kovin myötätuntoiseksi:
– Ne lurjukset ovat varmasti tehneet hänelle julmaa vääryyttä. Jagienka pisti onnettoman kouraan muutamia rahoja.
– Kuulkaa, – sanoi hän, – me emme teitä jätä. Lähtekää kanssamme Masoviaan, niin joka kylässä kysymme, onko se teidän. Ehkä siten pääsemme perille. Nouskaa nyt, sillä, me emme ole pyhimyksiä.
Mutta ukko ei noussut, vaan kiersi käsivartensa Jagienkan ympäri, ikäänkuin kiittäen tai turvaa pyytäen. Mutta samalla hänen kasvoilleen levisi ihmetyksen ilme, mikä saattoi johtua siitä, että sokea mies luuli kuulleensa naisen äänen, mutta nyt hänen kätensä sattui ratsusaappaisiin, jollaisia ritarit ja asemiehet käyttivät.
– No niin. Meidän kuormamme tulevat kohta tänne, – sanoi Jagienka, – ja te saatte istua niille. Mutta emme aja Masoviaan suoraan, vaan Ortelsburgin kautta.
Kuullessaan Ortelsburgin nimen, ukko nousi nopeasti jaloilleen. Viha ja levottomuus kuvastuivat hänen kasvoillaan. Hän levitti käsivartensa, ikäänkuin olisi tahtonut sulkea tien, Ja hänen suustaan tuli villiä ääniä.
– Mikä teidän on? – kysyi Jagienka pelästyen. Mutta Hlawa, joka Anulkan kanssa oli sillä välin saapunut paikalle ja katsonut sokeaan hellittämättömästi, kääntyi nyt Mackon puoleen ja sanoi levottomasti:
– Jumalan nimessä! Sallikaa minun kysellä häneltä... Te ette aavista, kuka hän on!
Ja odottamatta lupaa Hlawa riensi sokean luo kysyen:
– Tuletteko Ortelsburgista? Vanhus säpsähti kuullessaan uuden, voimakkaan äänen ja nyökäytti päätään myöntymisen merkiksi.
– Olitteko etsimässä lastanne sieltä? Kolkko, koriseva ääni oli vastauksena siihen.
Hlawa kalpeni hiukan, katsoi vielä jonkin aikaa sokeaan ja sanoi sitten hitaasti ja painostavasti:
– Te olette siis Jurand Spychowilainen!
– Jurand! – huudahti Macko ihmeissään.
Mutta Jurand alkoi horjua ja menetti tajuntansa. Kärsimyksistä, ravinnon puutteesta ja vaivalloisesta matkasta hänen voimansa olivat uupuneet. Kymmenen päivää hän oli harhaillut ympäri nälkäisenä ja väsyneenä haparoiden tunnustellen sauvallaan tietä edessään. Kun hän ei voinut kysymällä tiedustella tietä, hän oli päivin suunnannut kulkunsa auringon lämmittävien säteiden mukaan ja viettänyt yöt maantien ojassa. Kulkiessaan kylän tai jonkin asutun paikan halki tai tavatessaan muuten ihmisiä hän oli kättään ojentaen ja äänellään pyytänyt almuja, joita hän kuitenkin oli saanut perin harvoin, sillä kaikki olivat pitäneet häntä rikollisena, jota laki oli rangaissut näin julmasti. Kaksi viimeistä vuorokautta hän oli elättänyt itseään puunkuorella ja lehdillä epäillen jo suuresti, ettei koskaan enää tulisi Masoviaan, mutta nyt odottamatta hän tapasi myötätuntoisia kansalaisiaan, joista yhden ääni niin elävästi muistutti hänen tyttärensä suloista ääntä. Kun lopuksi hänen oma nimensä mainittiin, oli koettelemusten mitta täysi, hänen sydäntään kouristi, ajatukset sinkoilivat mielessä, ja hän olisi kaatunut voimatonna kasvoilleen maantien tomuun, jolleivät Hlawan voimakkaat kädet olisi kiertyneet hänen ympärilleen.
Macko laskeutui hevoseltaan, ja yhdessä he kantoivat Jurandin erään kuorman heinille. Siellä Jagienka ja Anulka saivat hänet virkoamaan ja antoivat hänelle ravintoa ja viiniä. Heti sen jälkeen hän nukahti sikeästi ja heräsi vasta kolmantena päivänä. Macko piti matkatovereittensa kanssa neuvottelua.
– Sanon lyhyesti, – esitti Jagienka, – ettemme nyt ajaisi Ortelsburgiin, vaan Spychowiin jättääksemme hänet luotettavien omaisten käsiin.
– Katsopa vain sitä neuvoa! – vastasi Macko. – Hänet voi kyllä lähettää Spychowiin, mutta eihän sinne tarvitse meidän kaikkien lähteä, vaan yksi kuorma vain.
– Minä en neuvo, mutta luulen, että saisimme häneltä paljon tietoja Zbyszkosta ja Danusiasta.
– Mutta millä tavalla voisimme keskustella hänen kanssaan, kun hän on kieletön?
– Ilman sanoja hän nytkin on ilmaissut ajatuksensa. Sitä paitsi olemme tottuneet jo hiukan hänen merkkeihinsä. Jos häneltä esimerkiksi kysytte, onko Zbyszko tullut Marienburgista Ortelsburgiin, niin hän joko nyökäyttää tai pudistaa päätään. Sama on asian laita muissakin suhteissa.
– Se on totta! – huudahti tshekkiläinen.
– Minä en kiellä, ettei se olisi totta, – sanoi Macko, – ja sellainen ajatus juolahti minunkin mieleeni, mutta ensin ajattelen ja sitten puhun.
Sen sanottuaan Macko käski kääntyä Masovian rajaa kohti. Matkalla Jagienka tuon tuostakin ajoi Jurandin luo katsomaan, ettei hän vain kuolisi nukkuessaan.
– En tuntenut häntä enää, – sanoi Macko, – mutta eipä Se ihme ollut, sillä iso ja voimakas hän oli ennen ja nyt laiha kuin luuranko.
– Kerrottiin jo, – virkkoi Hlawa, – että hänet oli kiduttu kuoliaaksi, mutta jotkut eivät uskoneet, että kristityt olisivat niin julmia, että rääkkäisivät ritariksi julistetun miehen hengiltä.
– Jumala salli sentään Zbyszkon edes osaksi kostaa. Mutta katsokaahan nyt, mikä erotus on meidän ja heidän välillä. Neljästä heikäläisestä lurjuksesta on jo kolme kuollut mutta kamppailussa kaatuivat, eikä kukaan heiltä kieltä katkaissut tai silmiä puhkaissut.
– Jumala heitä rangaiskoon! – huudahti Jagienka. Mutta Macko kääntyi tshekkiläisen puoleen:
– Entä kuinka sinä hänet tunsit?
– Ensin en minäkään tuntenut, vaikka olen nähnyt hänet myöhään. Mutta rupesin aavistamaan pahinta... Ennen hänellä ei ollut partaa eikä valkoista tukkaa, vaan oli mahtavan ja voimakkaan näköinen. Kuinka olisikaan tuota vanhaa kerjäläistä voinut luulla Spychowin herraksi! Mutta kun neiti mainitsi Ortelsburgin nimen, niin hänen äänensä ja kauhunsa avasivat silmäni.
Macko rupesi ajattelemaan jotakin.
– Spychowista meidän on vietävä hänet ruhtinaan luo, – sanoi hän, – sillä näin julma väkivalta ylhäistä ritaria kohtaan on rangaistava.
– He kieltävät tehneensä tämän. Aikaisemmin he ovat valehdelleet, etteivät ole ryöstäneet lasta, ja nyt he tulevat Jurandista sanomaan, että tämä on taistelussa menettänyt kielensä, kätensä ja silmänsä.
– Aivan niin, – virkkoi Macko. – Kerran he ryöstivät itse ruhtinaankin. Mutta hän ei voi alkaa sotaa heitä vastaan, sillä hän ei voittaisi ilman kuninkaamme apua. Ihmiset puhuvat puhumistaan suuresta sodasta, mutta pientäkään ei vielä ole.
– Onhan ruhtinas Witoldin ja heidän välillään sota.
– Niin, Jumalan kiitos, se mies ei ainakaan heitä pelkää. Ruhtinas Witold – kas siinä vasta ruhtinas! Hänen viekkaudelleen he eivät mahda mitään, sillä hän yksin on viekkaampi kuin he kaikki yhdessä. Joskus on näyttänyt siltä, että nyt ne roistot vihdoinkin hänet hengiltä ottavat, kun miekka heiluu jo hänen päänsä päällä, mutta hän luikertaa kuin käärme heidän käsistään ja uhkaa jo uudestaan... On oltava varuillaan, kun hän lyö, mutta vielä enemmän, kun hän hyväilee.
– Onko hän sellainen kaikille?
– Ei kaikille, ainoastaan ristiritareille. Muille hän on hyvä ja vieraanvarainen ruhtinas.
Macko rupesi palauttamaan mieleensä Witoldia.
– Hän on ihmisenä aivan toisenlainen kuin täkäläiset ruhtinaat, – sanoi hän vihdoin. – Zbyszkon olisi pitänyt lähteä Witoldin luo, sillä hänen palveluksessaan ja avullaan veljenpoikani olisi parhaiten suoriutunut saksalaisista.
Ja hetken kuluttua hän lisäsi:
– Kuka tietää, vaikka molemmat olisivatkin Witoldin luona.
Sitten he alkoivat taas keskustella Jurandista, hänen onnettomasta kohtalostaan ja sanomattomista ristiritarien tekemistä vääryyksistä. Ilman vähintäkään syytä nämä murhasivat Jurandin vaimon, ryöstivät sitten lapsen ja kiduttivat häntä itseään niin julmasti, että tataaritkaan eivät sen pahempia olisi. Macko ja Hlawa purivat hammasta ajatellessaan, että Jurandin päästäminen maailmalle sokeana ja mykkänä oli uusi, kaikkein kauhein julmuus. Vanha ritari lupasi ajatuksissaan ottaa kaikista asioista selkoa ja maksaa sitten kaikki korkoineen takaisin.
Näin keskusteltiin ja lähestyttiin Spychowia. Kaunista Päivää seurasi tyyni, tähtikirkas yö, jonka he viettivät taivaspa antaen pari kertaa hevosten levätä. Oli vielä hämärä, kun he kulkivat rajan poikki, ja aamulla he saapuivat Spychowin maille. Vanha Tolima piti nähtävästi rautaista järjestystä, sillä he olivat juuri tulleet Spychowin metsään, kun heitä vastaan ajoi kaksi aseistettua miestä, jotka kuitenkin antoivat heidän kulkea rauhassa eteenpäin, kun näkivät, että tulijat eivät olleet sotaväkeä.
Linnassa Tolima ja pater Kaleb vastaanottivat vieraat. Tieto, että vanha isäntä oli palannut, levisi salamannopeasti varusväen keskuuteen. Mutta kun saatiin nähdä, millaisena hän oli päässyt ristiritarien kynsistä, niin nousi sellainen myrsky ja raivo, että jos yksikin ristiritari olisi vielä ollut vankina Spychowissa, ei mikään olisi voinut pelastaa vankia kauheasta kuolemasta.
Ratsumiehet olisivat heti nousseet hevosilleen ja ajaneet rajan poikki kaapatakseen siellä kaikki, jotka eteen osuivat, ja heittääkseen heidän päänsä Jurandin jalkoihin, mutta Macko selitti, että saksalaiset asuivat kaupungeissa ja että maaseudun väestö oli puolalaista, vaikka elikin vieraan vallan alaisena.
Huudot, melu ja kaivonvinttien kitinät eivät saaneet hereille Jurandia, joka kannettiin rattailta oman huoneensa vuoteeseen. Hänen vanha ystävänsä pater Kaleb istui hänen vuoteensa vieressä lukien hartaita rukouksia, että maailman Vapahtaja antaisi onnettomalle silmät, kielen ja käden takaisin.
Matkasta väsyneinä tulijat kävivät levolle, kun olivat syöneet aamiaista. Macko heräsi vasta iltapuolella ja kutsutti Toliman luokseen. Kuultuaan tshekkiläiseltä, että Jurand ennen lähtöään oli käskenyt kaikkia tottelemaan Zbyszkoa kuin isäntää, Macko otti käskevän äänensävyn sanoen:
– Minä olen nuoren isännän setä ja isännöin täällä siihen saakka, kunnes Zbyszko tulee taloon.
Tolima kurkotti harmaata päätään, joka näytti jonkin verran suden päältä, ja kiersi kouransa korvalehden ympäri:
– Te olette siis, hyvä herra, se aatelisritari Bogdaniecista?
– Niin olen, – vastasi Macko. – Mistä minut tunnette?
– Nuori isäntä odotti teitä tänne ja kyseli tuloanne. Macko hypähti seisomaan ja unohti arvokkuutensa:
– Onko Zbyszko Spychowissa? – huudahti hän.
– Hän oli täällä ja lähti kaksi päivää sitten.
– Hyvänen aika! Mistä hän tuli ja minne meni?
– Hän tuli Marienburgista poiketen Ortelsburgiin, mutta minne hän lähti, sitä hän ei sanonut.
– Vai ei sanonut?
– Ehkä hän on siitä puhunut pater Kalebille?
– Kylläpä tämä sattui somasti! Me olemme ajaneet ristiin! – huudahti Macko lyöden kämmeniään yhteen.
Tolima kiersi kouran toisenkin korvalehden ympäri.
– Mitä sanotte, hyvä herra?
– Missä pater Kaleb on?
– Vanhan herran vuoteen ääressä.
– Kutsukaa hänet tänne!
Tolima meni. Samassa tuli Jagienka sisään.
– Tule tänne! Tiedätkö mitä? Kaksi päivää sitten Zbyszko oli täällä.
Ilme Jagienkan kasvoilla muuttui ja hänen jalkansa ihan vapisivat.
– Oliko? Ja lähti taas? – kysyi Jagienka sydämensä sykähtäessä.
– Minne?
– Oli kaksi päivää sitten, mutta minne hän lähti, sen voi ehkä pater Kaleb sanoa.
Samassa pater Kaleb astui sisään. Luullen, että Macko tahtoi tietää Jurandin voinnista jotakin, tulija kysymystä odottamatta sanoi:
– Hän nukkuu yhä.
– Kuulin, että Zbyszko on ollut täällä? – sanoi Macko.
– Niin. Kaksi päivää sitten hän lähti.
– Minne?
– Sitä hän ei tiennyt itsekään... etsimään... Arveli ajavansa Samogitian rajalle, jossa soditaan.
– Hyvä Jumala! Kertokaa mitä tiedätte hänestä!
– Tiedän vain, mitä hän itse kertoi. Hän oli ollut Marienburgissa, jossa oli saanut mahtavan suojelijan suurmestariveljestä. Tämän käskystä hän oli saanut oikeuden etsiä vapaasti kaikki linnat...
– Jurandia ja Danusiaa?
– Niin, mutta Jurandia hän ei etsinyt kauan, sillä sanottiin Jurandin kuolleen.
– Kertokaa alusta.
– Heti, kun olen hiukan hengähtänyt ja palauttanut mieleeni asian, sillä minä tulen toisesta maailmasta.
– Toisesta maailmasta?
– Niin, siitä maailmasta, jonne ei ajeta hevosen selässä, vaan noustaan rukouksissa... ja Kristuksen jalkojen juuresta, missä olen rukoillut armoa Jurandille.
– Oletteko rukoillut ihmettä? Onko teillä voimaa sellaiseen? – kysyi Macko uteliaasti.
– Minulla ei ole mitään voimaa, mutta minulla on Vapahtaja, joka voi antaa Jurandille takaisin silmät, kielen ja käden, jos tahtoo...
– Niin, jos tahtoo... – vastasi Macko. – Mutta te olette pyytänyt aika paljon.
Pater Kaleb ei vastannut mitään, ehkei hän kuullut, sillä hänen silmissään oli yhä muissa maailmoissa liikkuva ilme. Hän peitti kasvot käsiinsä ja vaikeni hiljaiseen rukoukseen. Sitten hän ojensi itsensä, pyyhki kämmenellään silmiään ja sanoi:
– No, kysykää nyt.
– Millä tavalla Zbyszko voitti suurmestarin veljen, Ulrichin, puolelleen?
– Se tapahtui turnajaisissa. Ulrich von Jungingen esiintyy mielellään areenalla ja otteli myös Zbyszkon kanssa Marienburgissa, jossa oli paljon vieraita. Suurmestari järjesti näiden kunniaksi turnajaiset. Ulrichin satulahihna katkesi, ja Zbyszko olisi helposti voinut lyödä hänet alas, mutta huomattuaan vahingon, hän painoi keihäänsä kärjen maahan ja riensi auttamaan vastustajaansa.
– Soo! Kuulitko? – huudahti Macko Jagienkalle. – Ja siitä syystä Ulrich von Jungingenista tuli hänen ystävänsä?
– Niin. Kun Zbyszko sitten oli kertonut Ulrichille vastoinkäymisistään, niin tämä kiivastui, valitti veljelleen suurmestarille ja rupesi ajamaan Zbyszkon asiaa. On siellä siis joitakin kunnon miehiäkin. Zbyszko kertoi myös, että herra de Lorche, joka on ylhäistä sukua, rikas ja vaikutusvaltainen, oli ollut hänelle suureksi avuksi todistaessaan Zbyszkon kertomat oikeiksi.
– Entä mitä valitukset ja todistukset vaikuttivat?
– Suurmestari lähetti Ortelsburgin komttuurille käskyn, että kaikki Ortelsburgissa olevat vangit oli toimitettava viipymättä Marienburgiin, Jurand myöskin. Mutta viimeksimainitusta komttuuri kirjoitti, että hän oli kuollut ja haudattu sikäläisen kirkon tarhaan. Muut vangit komttuuri lähetti, ja niiden joukossa oli se vähämielinen tyttö, mutta ei Danusiaa.
– Tiedän Hlawan kertoman mukaan, – sanoi Macko, – että Rotgier oli Janusz-ruhtinaan hovissa puhunut jostakin sellaisesta tytöstä. Rotgier oli väittänyt heidän luulleen tyttöä Jurandownaksi, mutta silloin ruhtinatar oli huomauttanut, että olivathan he nähneet todellisen Jurandownan ja tiesivät vallan hyvin, että tämä ei ollut vähämielinen. Siihen oli Rotgier sanonut: "Se on totta, mutta minä luulin, että paholainen oli vaihtanut tytön".
– Samaa kirjoitti komttuuri suurmestarille.
– Entä uskoiko tämä?
– Suurmestari ei tiennyt itsekään, mitä uskoa, mutta Ulrich suuttui vielä tulisemmin ja sai veljensä suurmestarin lähettämään erään ristiritarin Zbyszkon kanssa Ortelsburgiin, jossa eivät kuitenkaan tavanneet vanhaa komttuuria, sillä tämä oli lähtenyt sotaan Witoldia vastaan itäisiin linnoihin. Mutta eräs sijaispäällikkö avasi Ortelsburgissa kaikki tyrmät, kellarit ja holvit. Etsittiin tarkasti, mutta ei löydetty. Pidettiin myös kuulusteluja kovasti. Eräs nihti sanoi Zbyszkolle, että kappalaiselta voisi saada paljon tietoja, sillä tämä ymmärsi mykän pyövelin merkkikieltä. Mutta komttuuri oli ottanut pyövelin mukaansa, ja kappalainen oli matkustanut Königsbergiin erääseen hengelliseen kongressiin...
– Minua ihmetyttää, etteivät löytäneet Jurandia, – huomautti Macko.
– Vanha komttuuri oli kaikesta päättäen päästänyt hänet jo sitä ennen menemään, mikä oli paljon julmempaa kuin jos hänen kaulansa olisi katkaistu. Jurandille koetettiin kasata kärsimyksiä mahdollisimman paljon ennen kuolemaansa, enemmän kuin mikään ihminen voi kestää. Sokea, mykkä, ilman oikeata kättä... armollinen Jumala! Voimatta löytää kotiin, kysyä tietä, pyytää leipää! Luulivat hänen kuolevan tielle nälkään tai hukkuvan johonkin jokeen... Mitä he jättivät hänelle jäljelle? Ei mitään muuta kuin muiston siitä, mitä oli ollut, ja tietoisuuden kurjuudestaan. Ja mitkä tuskat! Ehkä Jurand istui jonkin kirkon luona ja tien vieressä Zbyszkon kulkiessa ohi tuntematta häntä. Ehkä hän kuuli ja tunsi Zbyszkon äänen, mutta ei voinut huutaa... En voi puhua kyynelten tähden! Mutta Jumala ohjasi niin, että tapasitte hänet, ja siksi luulen Jumalan tekevän vielä suuren ihmeen, vaikka minun huuleni, jotka sitä pyytävät, ovat syntiset.
– Mitä Zbyszko vielä kertoi? Minne hän lähti? - kysyi Macko.
– Hän sanoi näin: "Minä tiedän, että Danusia on ollut Ortelsburgissa, mutta he ovat joko surmanneet hänet tai vieneet muualle. Komttuuri de Löwe on sen tehnyt, mutta minä en lepää, ennenkuin saan hänet käsiini."
– Niinkö hän sanoi? Siinä tapauksessa hän on varmaankin lähtenyt itäisiin komttuurioihin, mutta siellä käydään nyt sotaa.
– Hän tiesi sodan ja on kai lähtenyt ruhtinas Witoldin luo. Sanoi odottavansa Witoldilta enemmän kuin itse kuninkaalta ristiritareja vastaan.
– Vai ruhtinas Witoldin luo! – huudahti Macko. Sitten vanha ritari kääntyi Jagienkan puoleen:
– Näetkös nyt? Enkö olekin sanonut aivan samaa? Witoldin luo on meidän mentävä, niin olen aina vakuuttanut...
– Zbyszko toivoi, – selitti pater Kaleb, – että Witold hyökkäisi Preussiin ja valtaisi siellä linnat.
– Jos antavat hänelle aikaa, niin kyllä hän sen tekeekin, vakuutti Macko. – No, Jumalan kiitos, nyt me ainakin tiedämme, mistä Zbyszkoa on etsittävä.
– Meidän on heti lähdettävä matkalle, – sanoi Jagienka.
– Hiljaa! – tiuskaisi Macko. – Asepoikien ei sovi neuvoa ritareja.
Macko katsoi merkitsevästi Jagienkaan, joka muisti asemansa ja itsensä sekä vaikeni. Macko harkitsi asiaa jonkin aikaa ja jatkoi:
– Kyllähän me nyt löydämme Zbyszkon, mutta hyvä olisi tietää, onko hänellä maailmassa muuta etsittävää kuin niitä riikinkukonsulkia, joita on luvannut?...
– Niin. Mutta mistä ja miten sen saisi tietää? – kysyi pater Kaleb.
– Jos tietäisin, että se Ortelsburgin kappalainen on tullut kotiin synodista, niin kävisin hänen luonaan, – vastasi Macko. – Minulla on suosituskirje Lichtensteiniltä ja sen turvissa voisin ajaa Ortelsburgiin.
– Se ei ollut mikään synodi, vaan kongressi, – sanoi pater Kaleb. – Kyllä sikäläisen kappalaisen pitäisi jo aikaa sitten olla kotona.
– Hyvä. Minä pidän lopusta huolen... Otan Hlawan ja kaksi asepoikaa mukaani ja lähden.
– Ja sitten Zbyszkon luo? – kysyi Jagienka.
– Ja sitten Zbyszkon luo, mutta sinä jäät tänne odottamaan, kunnes palaan Ortelsburgista. Luulen, etten viivy siellä kolmea tai neljää päivää kauemmin, sillä olen hyvissä voimissa. Mutta sitä ennen pyytäisin teitä, isä Kaleb, antamaan kirjeen mukaani Ortelsburgin kappalaiselle. Hän luottaa minuun paremmin, jos voin näyttää kirjettänne... Papit luottavat yleensä enemmän toisiinsa.
– Ihmiset puhuvat enimmäkseen hyvää Ortelsburgin kappalaisesta, – vastasi pater Kaleb. – Ja jos joku tietää asioita, niin juuri hän.
Illalla pater Kaleb laati kirjeen, ja seuraavana aamuna ennen auringon nousua vanha Macko lähti.
XLIII.
Jurand heräsi pitkästä unestaan pater Kalebin läsnäollessa. Kun hän ei tiennyt, mitä nukkuessa oli tapahtunut, eikä sitä, missä nyt oli, hän alkoi tunnustella kädellään vuodetta ja seinää, jonka vieressä vuode oli. Mutta pater Kaleb sulki hänet syliinsä ja sanoi liikutuksesta itkien:
– Minä, Kaleb, olen tässä! Sinä olet nyt Spychowissa, veli Jurand! Paljon olet kärsinyt... mutta sinä olet nyt omaistesi keskuudessa... Hyvät ihmiset ovat tuoneet sinut tänne... Veli Jurand! Rakas veli!!
Ja Kaleb painoi hänet rintaansa vasten, suuteli hänen otsaansa... Ensin Jurand näytti olevan kuin ymmällä, mutta jonkin ajan kuluttua hän alkoi vasemmalla kädellään sivellä otsaansa ja tukkaansa, ikäänkuin hän olisi tahtonut karkoittaa unen raskaat pilvet.
– Kuuletko minua ja ymmärrätkö? – kysyi pater Kaleb.
Jurand nyökäytti päätään merkiksi, että ymmärsi, ja ojensi sitten kätensä ottamaan hopeista ristiinnaulitun kuvaa seinältä, painoi sen huulilleen ja rinnalleen ja ojensi sen sitten pater Kalebille.
– Minä ymmärrän sinua, veli Jurand, – sanoi Kaleb. Jumala on siis vielä kanssasi. Hän pelasti sinut vankeudesta ja kuolemasta ja voi antaa sinulle takaisin kaikki, mitä olet menettänyt.
Jurand osoitti kädellään ylöspäin merkiksi, että vasta siellä hänelle annetaan kaikki takaisin, ja hänen silmäkuoppiinsa nousi kyyneleitä, jolloin sanomaton tuska kuvastui runnelluilla kasvoilla.
Mutta pater Kaleb ymmärsi tämän eleen väärin, nimittäin sillä tavalla, että Danusia ei enää olisi elossa, ja hän polvistui vuoteen viereen sanoen:
– Jumala suokoon hänelle ikuisen rauhan ja antakoon? iäisen valon loistaa hänelle, amen!
Mutta sokea nousi vuoteessaan istumaan, pudisti päätään ja viittoili kädellään, ikäänkuin olisi tahtonut kieltää jotakin, mutta ei ennättänyt päästä pater Kalebin kanssa yhteisymmärrykseen, kun samassa vanha Tolima tuli sisään linnan varusväen ja muutamain vanhimpain alustalaisten kanssa, sillä Jurandin kotiintulo oli herättänyt suurta huomiota Spychowissa. Tulijat hyväilivät Jurandia ja itkivät katkerasti nähdessään voimattoman raajarikkoisen vanhuksen, joka ei ollut vähääkään entisen julman Jurandin, ristiritarien kauhun ja voittajan kaltainen. Varsinkin ne, jotka olivat ennen ottaneet osaa hänen sotaretkiinsä, raivostuivat nähdessään onnettoman ja alkoivat ryhmittyä, kiivaasti kuiskailla ja työntää toisiaan kyynärpäällä, kunnes varusväestä eräs nimeltä Sucharz, joka oli samalla Spychowin seppä, astui Jurandin luo, kiersi käsivartensa hänen jalkojensa ympäri ja sanoi:
– Heti, kun olitte tullut, me olisimme hyökänneet Ortelsburgiin, mutta se ritari, joka toi teidät tänne, kielsi. Mutta antakaa te itse meille siihen lupa, sillä me emme voi jättää tätä kostamatta... Me valloitamme Ortelsburgin ja vuodatamme heidän koiranverensä kuiviin, niin totta kuin Jumala meitä auttaa!
– Jumala meitä auttaa! – toistivat monet.
– Ortelsburgiin! Ortelsburgiin!
– Kosto huutaa verta.
Ja tuliset soturisydämet syttyivät innostuksesta, silmät leimahtivat, hammasta purtiin. Mutta sitten seurasi hiljaisuus, ja kaikki katsoivat Jurandiin, jonka posket hehkuivat, ikäänkuin entinen taistelunhalu olisi syttynyt hänenkin mielessään. Hän kohosi, tavoitteli seinältä jotakin, miekkaa, kuten luultiin, ja kosketti ristiinnaulitun kuvaan, jonka pater Kaleb oli ripustanut paikalleen.
Sitten hän otti tämän toistamiseen seinältä ja hänen kasvonsa kalpenivat. Jurand kääntyi nyt miehiin päin, kohotti päänsä ja ojensi ristiinnaulitun kuvan eteensä.
Seurasi syvä hiljaisuus.
Oli tullut ilta. Avoimen ikkunan kautta kuului lintujen visertelyä. Auringon viimeiset punertuneet säteet valaisivat kohotettua ristiinnaulitun kuvaa ja Jurandin valkoista tukkaa.
Seppä Sucharz katsoi milloin Jurandiin, milloin tovereihinsa, teki sitten ristinmerkin ja poistui varpaisillaan huoneesta. Hänen jäljessään poistuivat muutkin hiljaa. Vasta pihalla he pysähtyivät ja alkoivat kuiskailla keskenään:
– No, mitä nyt?
– Emmekö siis lähde?
– Hän ei sallinut!
– Hän antaa koston Jumalalle. Näkyy muuttuneen sielultaankin.
Ja niin oli todellakin tapahtunut.
Jurandin luo jäivät paitsi pater Kalebia ja vanhaa Tolimaa sinne myöhemmin saapuneet Jagienka ja Anulka, jotka olivat nähneet aseistettujen miesten kulkevan pihan poikki ja rientäneet katsomaan, mitä siellä tapahtui.
Jagienka, joka oli Anulkaa rohkeampi ja varmempi, astui nyt Jurandin luo ja sanoi:
– Jumala teitä auttakoon, ritari Jurand! Se olen minä, joka olin mukana tuomassa teitä Preussista tänne.
Tämän nuorekkaan äänen kuullessaan Jurandin kasvot kirkastuivat. Hän näytti nyt muistavan kaikki, mitä Ortelsburgin maantiellä tapahtui, sillä hän kiitteli nyökäyttäen päätään ja vieden kätensä sydämelleen. Ja Jagienka alkoi kertoa hänelle, kuinka olivat tavanneet hänet, kuinka tshekkiläinen Hlawa, Zbyszkon asemies, oli tuntenut hänet ja kuinka sitten toivat hänet Spychowiin. Itsestään Jagienka mainitsi, että kantoi tovereittensa kanssa miekkaa ja kypärää Bogdaniecista kotoisin olevan ritari Mackon, Zbyszkon sedän, seurueessa. Macko on lähtenyt etsimään veljenpoikaansa ja ajanut Ortelsburgiin, mutta luvannut palata kolmen tai neljän päivän kuluttua.
Ortelsburgin nimen kuullessaan Jurand ei tullut yhtä levottomaksi kuin ensi kerralla maantiellä, mutta rauhaton hän oli Mackon kohtalosta nytkin. Jagienka vakuutti kuitenkin, että ritari Macko on yhtä viekas kuin urhoollinen eikä anna kenenkään pettää itseään. Sitä paitsi hänellä on Lichtensteiniltä suosituskirje, jonka turvissa hän voi matkata huoletta ristiritarikunnan alueilla. Tämä vakuuttelu rauhoitti Jurandia huomattavasti. Saattoi havaita, että sokea ja mykkä ritari olisi tahtonut kysyä vielä paljon muita asioita ja että hän kärsi kovasti, kun ei voinut. Mutta tarkkanäköinen Jagienka sanoi:
– Me tulemme useammin puhumaan ja ymmärtämään toisiamme yhä paremmin.
Jurand hymyili, ojensi kätensä ja laski sen hänen päänsä päälle, ikäänkuin siunaten. Ja paljosta Jurandin olikin kiittäminen häntä. Sitä paitsi häntä miellytti kertojan nuorekas ääni ja osanotto.
Kun Jurand ei rukoillut – jota Jagienka muuten harrasti melkein kaiket päivät – tahtoi hän pitää Jagienkan luonaan, joka mielellään täytti tämän toivomuksen.
Macko oli sanonut palaavansa kolmen tai neljän päivän kuluttua, mutta ei palannut vielä viidentenäkään. Kuudentena päivänä Jagienka, joka oli jo tullut levottomaksi, pyysi Tolimaa lähettämään miehiä tiedustelumatkalle, kun vahti korkeasta tammesta antoi merkin, että ratsumiehiä oli tulossa Spychowiin.
Pian sen jälkeen nostosilta kopisi hevosten askeleista, ja Hlawa ajoi erään asepojan kanssa pihalle. Jagienka riensi tulijain luo ja kysyi, ennenkuin tämä oli ennättänyt laskeutua satulasta:
– Missä Macko on?
– Hän ajoi ruhtinas Witoldin luo ja käski teitä jäämään tänne, – vastasi asemies.
XLIV.
Kun Jagienka kuuli, että hänen oli Mackon käskystä jäätävä Spychowiin, hän hämmästyi niin kovasti, ettei pitkään aikaan saanut sanaakaan sanotuksi, vaan katsoi suurin silmin tshekkiläiseen, joka hyvin ymmärsi, ettei hänen tuomansa tieto miellyttänyt.
– Tahtoisin kertoa teille, mitä Ortelsburgissa kuulimme, – sanoi Hlawa. – Minulla onkin paljon tärkeitä tietoja.
– Zbyszkostako?
– Ei, vaan Ortelsburgista...
– Ymmärrän. Riisukoon tallirenki hevosen, niin voimme heti mennä sisälle. Ja annettuaan tallirengille käskyn hän vei Hlawan sisään.
– Miksi Macko on meidät jättänyt? Miksi meidän on jäätävä Spychowiin ja miksi te käännyitte takaisin? – kysyi Jagienka samassa henkäyksessä.
– Me käännyimme takaisin, – vastasi Hlawa, – kun ritari Macko käski. Olisin lähtenyt mielelläni sotaan, mutta käsky on käsky. Ritari Macko sanoi minulle näin: "Palaa takaisin, suojele neitiä ja odota minulta uutisia. On mahdollista, että joudut saattamaan hänet Zgorzeliceen, sillä yksinään hän ei voisi lähteä matkalle."
– Hyvänen aika, mitä on tapahtunut? Onko Jurandin tytär löytynyt? Onko Macko lähtenyt noutamaan Zbyszkoa? Oletko nähnyt Danusian? Puhuitko hänen kanssaan? Miks'eivät tuoneet häntä tänne ja missä hän nyt oikein on?
Kuultuaan tämän kysymysten tulvan Hlawa polvistui herrattarensa eteen ja sanoi:
– Älkää panko pahaksenne, armollinen neiti, kun en vastaa kaikkiin kysymyksiinne yht'aikaa, sillä se on mahdotonta. Mutta vastaan yhteen kerrallaan, jollette kiellä.
– Hyvä on! Onko Danusia löytynyt vai ei?
– Ei. Mutta nyt tiedetään varmasti, että hän on ollut Ortelsburgissa ja että hänet on sieltä viety johonkin itäiseen linnaan.
– Mutta minkätähden meidän täytyy istua täällä Spychowissa?
– Jos Jurandowna löydetään, niin... niin, armollinen neiti, kuten näette... niin ei teillä olisi syytä jäädä...
Jagienka vaikeni, mutta hänen poskilleen nousi puna.
Tshekkiläinen jatkoi:
– Minä luulen yhä vieläkin, että hengissä hän ei pääse niiden roistojen kynsistä, mutta kaikki riippuu Jumalasta. Minä kerron alusta. Me saavuimme Ortelsburgiin onnellisesti. Ritari Macko näytti voudille Lichtensteinin kirjeen, ja vouti, joka oli joskus nuoruudessaan ollut Lichtensteinin asepoikana, suuteli meidän silmiemme edessä kirjeen sinettiä, vastaanotti meidät vieraanvaraisesti eikä epäillyt meitä mistään. Jos meillä olisi ollut enemmän miehiä mukana, olisimme voineet ottaa koko linnan haltuumme. Kappalaisen tapaaminen ei myöskään tuottanut vaikeuksia, ja me keskustelimme hänen kanssaan kaksi yötä ja saimme kuulla merkillisiä asioita, joita kappalainen oli saanut tietää pyöveliltä.
– Pyövelihän on mykkä.
– Niin, mutta kappalainen ymmärtää hänen merkkejään.
Merkillisiä asioita siellä on tapahtunut. Pyöveli on katkaissut Jurandin oikean käden, kiskaissut kielen suusta, polttanut ainoan silmän. Hän ei arastele suorittaa julmintakaan käskyä, mutta naiseen ei kuulemma koske, eikä siinä auta mitkään uhkaukset. Tämä johtuu siitä, että hänellä on ollut yksi ainoa tytär, jota hän rakasti kovasti, mutta jonka ristiritarit...
Hlawa keskeytti, sillä hän ei tiennyt, miten jatkaisi. Jagienka huomasi sen ja sanoi:
– Miksi puhut pyövelistä?
– Koska se kuuluu asiaan, – vastasi tshekkiläinen. – Kun meidän nuori herra kaatoi ritari Rotgierin, tuli Ortelsburgin vanha komttuuri Siegfried de Löwe kuin mielettömäksi. Sillä tiedettiin, että Rotgier oli hänen poikansa, ja kappalainen kertoi hänen rakastaneen Rotgieria enemmän kuin kukaan isä poikaansa. Ja saadakseen kostaa hän myi sielunsa paholaiselle, minkä pyöveli näki. Hän puhui vainajan kanssa, kuten minä nyt teidän kanssanne, ja ruumis hymyili arkustaan nuollen suutaan mustalla kielellään siitä ilosta, että vanha komttuuri lupasi hänelle Zbyszkon pään. Mutta kun komttuuri ei voinut heti saada Zbyszkoa käsiinsä, niin hän käski silpoa Jurandin ja pani sitten tämän kielen ja käden Rotgierin ruumisarkkuun, josta vainaja söi ne raakana...
– Kauheata! – sanoi Jagienka tehden ristinmerkin. Ja neiti nousi lisäämään puita lieteen, sillä oli tullut jo hämärä.
– Niin! – puhui Hlawa edelleen. – Minä en tiedä, miten viimeisenä tuomiopäivänä tulee olemaan, sillä täytyyhän Jurandin saada takaisin, mikä hänen omansa on. Mutta sehän on Jumalan eikä ihmisen asia. Pyöveli näki kaiken tämän. Kun komttuuri oli ruokkinut verenhimoiselle vainajalle ihmislihaa, niin hän meni noutamaan Jurandin lasta, jotta vainaja saisi lihaa syötyään juoda viatonta verta... Mutta pyöveli joka ei sallinut tytölle tehtävän vääryyttä, oli aikaisemmin asettunut vartioimaan Jurandownaa. Kappalainen sanoi, ettei hän ole aivan täysijärkinen, mutta tämän asian hän käsittää, ja jos viekkaus on tarpeen, osaa hän olla muita viekkaampi. Pyöveli istuutui siis portaihin odottamaan komttuurin tuloa. Tämä kuuli hänen hengityksensä, näki silmiensä loistavan pimeydessä ja pelästyi, sillä luuli nähneensä kummituksen. Samassa pyöveli iski nyrkillä komttuuria rintaan niin voimakkaasti, että tämä meni tainnoksiin ja sairastui säikähdyksestä. Mutta toivuttuaan hän ei uskaltanut koskea Jurandownaan.
– Vaan vei hänet pois?
– Vei pois ja otti pyövelin mukaansa. Komttuuri ei nimittäin tiennyt, että juuri pyöveli oli suojellut Jurandownaa, vaan luuli jonkun yliluonnollisen olennon, paholaisen tai hyvän hengen siellä olleen. Komttuuri ei jättänyt pyöveliä Ortelsburgiin, koska nähtävästi pelkäsi tämän voivan todistaa Jurandin asiassa... Mies on tosin mykkä, mutta jos asia olisi joutunut oikeusistuimeen, olisi hän kappalaisen avulla voinut sanoa, mitä kappalaiselle muutenkin kertoi. Lopuksi kappalainen sanoi ritari Mackolle näin: "Vanha Siegfried de Löwe ei surmaa Jurandownaa, sillä hän pelkää, ja jos hän käskisikin jotakuta tekemään sen, niin pyöveli Diederich ei sitä sallisi."
– Tiesikö kappalainen, minne hänet on viety?
– Ei, sitä hän ei varmasti tiennyt, mutta oli puhuttu jostakin Ragneta nimisestä linnasta, joka ei liene kaukana Liettuan tai Samogitian rajasta.
– Entä mitä Macko sanoi kaikesta tästä?
– Kun ritari Macko oli saanut nämä tiedot, hän sanoi minulle seuraavana päivänä: "Jos näin on, niin me ehkä löydämme Jurandownan. Mutta nyt minun täytyy heti saada Zbyszko käsiini, jotteivät pääsisi petkuttamaan häntä, kuten Jurandille tekivät. Jos he sanovat hänelle, että vapauttavat Jurandovnan ehdolla, että Zbyszko itse tulee noutamaan hänet, niin kyllä Zbyszko menee, ja silloin vanha Siegfried kostaa hänelle Rotgierin kuoleman ja julmasti kostaakin."
– Se on totta! – huudahti Jagienka levottomana. – Hyvä oli, että hän heti lähti etsimään Zbyszkoa.
Hetken kuluttua hän Hlawaan päin kääntyen lisäsi:
– Mutta minä en hyväksy sitä, että Macko lähetti teidät tänne. Miksi meitä täällä Spychowissa vartioidaan? Kyllä vanha Tolima pitää meistä huolen, mutta Zbyszkolla voisi olla apua teistä siellä vaaroissa.
– Entä kuka saattaa teidät, hyvä neiti, Zgorzeliceen, jos tarvitaan?
– Siinä tapauksessa ajatte edeltäkäsin tänne ja saatatte meidät sitten kotiin. Hlawa suuteli Jagienka neidin kättä ja kysyi liikutuksissa:
– Mutta toistaiseksi jäätte tänne?
– Niin jäämme. Jumala huolehtii kyllä orvoista.
– Entä eikö teidän tule ikävä täällä? Mitä aiotte täällä tehdä?
– Rukoilla Jumalaa, että hän antaisi Zbyszkolle onnea ja teille kaikille terveyttä, – vastasi Jagienka hyrähtäen hellästi itkuun. Asemies polvistui taas hänen eteensä ja sanoi:
– Te olette kuin taivaan enkeli.
XLV.
Jagienka pyyhki kyynelensä ja meni Hlawan saattamana Jurandin luo kertomaan uutisia. Tämä istui suuressa salissa kesy sudenpentu jalkojensa vieressä. Pater Kaleb, Anulka Sieciehowna ja vanha Tolima olivat hänen seuranaan. Linnan lukkari, joka oli samalla luutunsoittaja, lauloi heille laulun Jurandin entisistä taisteluista ristiritareja vastaan. Toiset kuuntelivat pää käden varassa mietteissään ja alakuloisina. Kuu paistoi huoneeseen. Helteistä päivää seurasi tyyni, lämmin ilta. Liedessä hehkui pari kekälettä, joiden päällä muuan asepoika lämmitti simaa, johon oli lisätty viiniä ja tuoksuavia ryytejä.
Soittajalukkari oli juuri alkamassa uutta laulua "Jurandin onnellisesta ottelusta", kun Jagienka astui sisään sanoen:
– Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!
– Iankaikkisesta iankaikkiseen, – vastasi pater Kaleb. Kuullessaan Jagienkan äänen Jurand kääntyi penkillään ympäri tulijaan päin ja alkoi nyökäyttää valkeata päätään.
– Zbyszkon asemies on tullut tänne Ortelsburgista, – sanoi Jagienka, – ja tuonut uutisia mukanaan. Macko ei tulekaan takaisin, vaan on lähtenyt ruhtinas Witoldin luo.
– Vai ei tule takaisin? – sanoi pater Kaleb.
Jagienka alkoi kertoa, mitä Hlawalta oli kuullut. Hän ei unohtanut mainita, että Mackolla ja Zbyskolla oli hyvät toiveet löytää Danusia, josta syystä Macko on lähtenyt tapaamaan Zbyszkoa ja käskenyt heitä odottamaan täällä.
Kun Jagienka oli lopettanut, seurasi hetken hiljaisuus. Kuului vain satakielten laulua pihalehmuksista. Kaikki katsoivat Jurandiin, joka istui silmät ummessa ja taaksepäin nojaten antamatta elon merkkiäkään.
– Kuuletteko? – kysyi häneltä pater Kaleb vihdoin.
Jurand kohotti vasemman kätensä ja osoitti sormellaan taivaaseen.
Kuu paistoi hänen kasvoilleen, valkoiselle tukalleen, ja koko hänen olemuksensa ilmaisi niin syvää kärsimystä ja samalla kertaa niin rajatonta alistumista Jumalan tahtoon, että kaikki luulivat näkevänsä sielun, joka kerta kaikkiaan on eronnut tästä maallisesta elämästä eikä odota siltä enää mitään.
Ei taaskaan kuulunut mitään muuta kuin satakielten laulua, joka täytti pihamaan ja koko huoneen.
Mutta yht'äkkiä sanomattoman voimakas sääli onnetonta Jurandia kohtaan valtasi Jagienkan, ja seuraten ensimmäistä sisäistä ääntään hän riensi vanhuksen luo, tarttui hänen käteensä ja alkoi itkien suudella sitä.
– Minä olen myös yksin maailmassa! – huudahti Jagienka sydämensä kyllyydestä. – En ole mikään asepoika, vaan Jagienka Zgorzelicesta. Macko otti minut mukaansa suojellakseen minua pahoilta ihmisiltä, mutta nyt minä jään teidän luoksenne, kunnes Jumala antaa Danusian takaisin.
Jurand ei näyttänyt ihmettelevän, vaan oli kuin olisi aavistellut, että asepoika oli tyttö. Vanhus veti hänet luoksensa ja painoi rintaansa vasten. Jagienka jatkoi itkunsekaisella äänellä:
– Niin, minä jään luoksenne, kunnes Danusia tulee takaisin... Sitten palaan Zgorzeliceen... Saksalaiset ovat surmanneet isäni, mutta teidän tyttärenne on kyllä elossa ja tulee takaisin. Armollinen Jumala, salli hänen terveenä pian palata! Ja pater Kaleb vaipui polvilleen lausuen juhlallisesti:
– Kyrie eleison!
– Christe eleison! – vastasivat Hlawa ja Tolima heti.
Molemmat polvistuivat, sillä he ymmärsivät, että se oli litania, jota luettiin ei ainoastaan kuolleille, vaan myöskin rakkaille ja läheisille henkilöille suurissa vaaroissa. Jagienka polvistui, Jurand vaipui penkiltään myös polvilleen, ja kaikki jatkoivat kuorossa:
– Kyrie eleison! Christe eleison!... Jumala taivaissa armahda meitä!... Maailman Vapahtaja, armahda meitä...
Rukoilevain äänet: "Armahda meitä!..." häipyivät satakielten lauluun.
Mutta yht'äkkiä kesy sudenpentu nousi karhuntaljalta Jurandin vierestä, lähestyi avonaista ikkunaa, nousi ikkunalaudan nojaan, suuntasi kolmikulmaisen päänsä kuuta kohti ja alkoi hiljaa ulisten valittaa.
Vaikka tshekkiläinen Hlawa jumaloi Jagienkaa ja vaikka hänen sydämensä yhä enemmän kiintyi kauniiseen Anulka Sieciehownaan, niin hänen mielensä paloi sotaan. Mackon käskystä hän oli palannut Spychowiin ja olipa hän tuntenut tyydytystä ajatellessaan olevansa molempain neitosten suojelija. Mutta kun Jagienka itse oli sanonut, ettei mikään vaara uhkaa Spychowissa heitä ja että hänen velvollisuutensa kuului Zbyszkolle, niin hän oli ilolla suostunut lähtemään. Macko ei ollut hänen isäntänsä, ja siksi hänen tulisi olemaan helppo selittää menettelyään. Hlawan teki niin mieli taistelutantereille, että jo Jurandin luota poistuessaan yhdessä Jagienkan kanssa hän yht'äkkiä pysähtyi, laskeutui neidin jalkojen juureen ja sanoi:
– Sallikaa minun sanoa teille, armollinen neiti, jäähyväiset ja pyytää pari hyvää sanaa matkalleni.
– Mitä? – kysyi Jagienka. – Aiotko jo tänään lähteä?
– Huomenna, varhain aamulla, jotta hevoset saisivat levätä. Samogitiaan on aika pitkä matka!
– Paras on lähteä pian, niin helpompi on saavuttaa Macko.
– Se ei tule olemaan helppoa, sillä hänellä on parin päivän etumatka. Sitä paitsi hän ajaa suoraan Preussin kautta, kun hänellä on se kirje Lichtensteiniltä, mutta minun täytyy kulkea asumattomia seutuja ja hädän tullen näyttää tätä...
Hän tarttui miekkansa kahvaan.
– Ole sentään varovainen! – neuvoi Jagienka. – Kun kerran lähdet, niin on myös tultava perille eikä eksyttävä mihinkään ristiritarien tyrmään. Mutta metsissäkin on vaaroja, pahoja henkiä ja epäjumalia, joita kansa palveli, ennen kuin kääntyi kristinuskoon. Muistan ritari Mackon ja Zbyszkon kertoneen niistä Zgorzelicessä.
– Muistanhan minäkin, mutta en minä niitä pelkää, sillä suuria raukkoja ne pakanain jumalat ovat. Kyllä minä niistä selviydyn ja saksalaisista myös, kunhan sota pääsee hyvään vauhtiin.
– Eikö se ole jo hyvällä alulla? Kerrohan, mitä saksalaisilta olet kuullut.
– Mackon kanssa utelimme ja saimmekin paljon tietoja, joita jo osaksi ennenkin olen kuullut, – alkoi Hlawa. – Kun ruhtinas Witold muutamia vuosia sitten varustautui sotaan tataareja vastaan, hän tahtoi turvata selkäpuolensa ja vahvistaa rauhan saksalaisten kanssa luovuttaen heille Samogitian. Hän antoi heidän rakentaa linnoja, auttoipa rakentamistakin. Sitten määrättiin hänelle ja suurmestarille kohtaamispaikka saareen, jossa he vakuuttelivat toisilleen ystävyyttä, joivat ja söivät. Kun sorretut samogitialaiset nousivat kapinaan uusia herrojaan vastaan, niin ruhtinas Witold auttoi saksalaisia, mikä herätti Liettuassa suurta tyytymättömyyttä. Näin kertoi meille Ortelsburgin linnanvouti, joka ylisteli ristiritarien veljeskunnan toimenpiteitä Samogitiassa, kuten sinne lähetettyjä pappeja, jotka kastoivat kansaa kristinuskoon ja jakoivat nälkävuosina viljaa väestölle. On mahdollista, että niin tekivätkin, mutta suurmestarin käskystä. Sitä vastoin ne tekivät siellä paljon pahaakin, ottivat lapsia mukaan Preussiin ja häpäisivät naisia. Jos joku uskalsi nousta heitä vastaan, se hirtettiin – ja tästä on nyt syttynyt sota.
– Entä ruhtinas Witold?
– Hän sulki silmänsä pitkän aikaa samogitialaisten kärsimiltä vääryyksiltä ja osoitti ristiritareille ystävyyttään. Luultiin jo, että tätä ystävyyttä tulisi kestämään ikuisesti, mutta ruhtinas muuttikin sitten mielensä kokonaan...
– Isäni ja Mackon puheista päättäen hän muuttaa mieltänsä usein...
– Ristiritareihin nähden kyllä, sillä he ovat epäluotettavia itsekin, mutta rehellisiä ihmisiä kohtaan ruhtinas on myös aivan rehellinen. Kun ristiritarit nyt vaativat häneltä pakolaisia ja kun hän vastasi luovuttavansa vain orjat, mutta ei vapaita, koska näillä on oikeus asua, missä haluavat, niin syntyi siitä molemmin puolin suuttumusta, kirjelmäin vaihtoa ja uhkauksia. Kun samogitialaiset saivat kuulla välien rikkumisesta, niin he hyökkäsivät saksalaisten kimppuun, tappoivat varusväet linnoista, jotka hajoitettiin raunioiksi, ja riensivät varsinaiseen Preussiin. Ruhtinas Witold ei enää edes koeta hillitä heitä, vaan nauraa nyt saksalaisten pälkähälle, lähettääpä salaa apua samogitialaisille.
– Ymmärrän, – sanoi Jagienka. – Mutta jos hän vain salaa heitä auttaa, niin se ei ole vielä sotaa.
– Onhan se samogitialaisten kanssa ja oikeastaan jo Witoldinkin suhteen. Kaikkialta saapuu saksalaisia heidän rajalinnojensa avuksi, ja he lähtisivät suurelle hävitysretkelle Samogitiaan, mutta heidän täytyy vielä odottaa talveen saakka, sillä se on soinen maa, jossa sodankäynti on muulloin mahdotonta muille paitsi samogitialaisille. Missä nämä soillaan kulkevat, siinä saksalaiset hukkuvat, ja sen vuoksi on talvi saksalaisten ystävä. Mutta heti, kun suot jäätyvät, lähtevät ristiritarien joukot liikkeelle, ja ruhtinas Witold toiselta puolelta samogitialaisten avuksi Puolan kuninkaan suostumuksella. Tämän lupa on tarpeen, sillä kuningas on koko Liettuan ylivaltias.
– Silloin saattaa tulla sota myöskin kuninkaan kanssa?
– Sellaista puhutaan sekä saksalaisten että meikäläisten keskuudessa.
Jagienka huoahti ja sanoi:
– Kyllä miehillä on tässä maailmassa paljon mukavampi kuin naisilla. Nyt sinä esimerkiksi lähdet sotaan, kuten Macko ja Zbyszko, mutta meidän täytyy jäädä Spychowiin.
– Mitenkä, hyvä neiti, toisin voisi ollakaan? Te jäätte, mutta turvaan, sillä Jurandin nimi herättää yhä vieläkin kauhua saksalaisissa. Minä näin sen Ortelsburgissa, jossa he ihan vavahtivat pelosta, kun saivat kuulla Jurandin palanneen Spychowiin.
– Tiedän, että he eivät tule tänne, sillä suot ja vanha Tolima ovat esteenä, mutta ikävä täällä tulee olemaan ilman minkäänlaisia tietoja.
– Kyllä minä lähetän tietoja, kun jotakin tärkeätä tapahtuu. Lenkawicasta tulee kaksi aatelista asepoikaa minun mukanani. Lähetän toisen tuomaan uutisia heti, kun jotakin tapahtuu.
– Jumala sinua palkitkoon! Hyvän sydämesi ja ymmärryksesi tähden tulen olemaan sinulle kiitollinen kuolemaani saakka, – sanoi Jagienka ojentaen kätensä hyvästiksi.
Mutta Hlawa polvistui mieluummin neidin eteen ja osoittaakseen suurta kunnioitustaan suuteli hänen jalkojaan, nosti sitten katseensa ylös ja yhä polvillaan ollen alkoi puhua arastellen ja nöyrästi:
– Olen tavallinen asemies, mutta aatelismies ja teidän uskollinen palvelijanne... Antakaa minulle jokin rakas muisto matkalleni! Älkää kieltäkö minulta sitä! Sodan niittoaika lähenee, ja pyhä Yrjänä, minun suojeluspyhimykseni, tietää, etten minä sodassa tule piiloutumaan toisten selän taa.
– Minkälaisen muiston haluat? – kysyi Jagienka hiukan ihmetellen.
– Sitokaa minulle matkalle jokin nauha, sillä jos minä kaatuisin, niin on minun helpompi kuolla teidät muistaen.
Ja tshekkiläinen asemies pani kätensä ristiin katsoen hartaasti neitiä silmiin. Mutta Jagienkan kasvoille nousi hämmentynyt ilme ja ikäänkuin vasten tahtoaan hän tyytymättömänä sanoi:
– Oi, rakas ystävä! Älä pyydä sellaista, mikä ei toisi onnea! Sitokoon se, joka itse on onnellinen, muistoksi nauhansa, niin se tuottaa onnea. Mutta minulla ei sitä ole. Surua vain! Sellainen on tulevaisuutenikin. En voisi tuottaa onnea sinulle enkä kenellekään, sillä en voi antaa sitä, jota minulla ei ole. Elämäni on nyt niin raskasta, Hlawa hyvä, että... että...
Jagienka vaikeni äkkiä, sillä hän tunsi, että jos sanoo vielä jonkin sanan, niin itku puhkeaa valloilleen. Hlawa tunsi syvää myötätuntoa ymmärtäen, että neidin oli vaikea palata Zgorzeliceen, jossa Cztan ja Wiik hätyyttivät häntä, ja vaikea jäädä Spychowiin, jonne Zbyszko saattoi tulla ennemmin tai myöhemmin Danusiansa kanssa. Hlawa näki, mitä neidin sydämessä liikkui, ja kun hän ei osannut antaa minkäänlaista neuvoa, niin hän kiersi käsivartensa Jagienkan jalkojen ympäri ja sanoi:
– Kaatua tahtoisin puolestanne! Kaatua!
– Nouse seisomaan, hyvä ystävä! – kehoitti neiti. – Pyydä Anulkalta jotakin muistoa. Hän on pitänyt sinusta jo kauan.
Ja Jagienka huusi Anulkaa, joka heti pyrähti siihen viereisestä huoneesta, jossa hän oli oven takana kuunnellut keskustelua rohkenematta astua sisään, vaikka mieli oli kovasti tehnyt juttusille komean asemiehen kanssa. Nyt hän hämmentyneenä, sykkivin sydämin ja kyynelet silmissä ilmestyi polvistuneen tshekkiläisen eteen saamatta sanaakaan sanotuksi.
Hlawa tunsi Jagienkaan mitä syvintä kiintymystä ja kunnioitusta, mutta ei edes ajatuksissaan uskaltanut pyytää neitiä omakseen. Anulka sitä vastoin herätti kuumaverisessä miehessä tulisen halun päästä sievän tytön valtiaaksi. Hlawan mielestä tyttö olikin nyt viehättävämpi kuin milloinkaan ennen seistessään siinä asemiehen edessä hämillään ja kyynelsilmin, joista rakkaus loisti nyt kuin kirkkaan puron kultainen pohja. Hlawa kääntyi tytön puoleen sanoen:
– Minä lähden tästä kohta sotaan, jossa voin kaatua. Ettekö sääli minua?
– Säälin kyllä, – vastasi Anulka hennolla äänellään. Samassa kyynelet alkoivat vuotaa tytön silmistä, sillä ne olivat aina saatavilla. Hlawa lämpeni yhä enemmän ja alkoi suudella Anulkan käsiä, kun ei rohjennut ryhtyä Jagienkan läsnäollessa sen likeisempiin hyväilyihin.
– Anna hänelle jokin muisto sotaretkelle! – sanoi Jagienka.
Mutta Anulkan oli vaikea antaa mitään, sillä hänen yllään oli pojan puku. Hän alkoi etsiä, mutta ei löytänyt minkäänlaista nauhaa tai koristusta, vaan joutui pulmaan, josta Jagienka hänet pelasti ehdottamalla hiusverkkoa muistoksi.
– Olkoon menneeksi... hiusverkko! – huudahti Hlawa Puoleksi nauraen. – Minä ripustan sen kypärään, ja onneton se saksalainen, joka uskaltaa sitä tavoittaa!
Anulka Sieciehowna nosti molemmat kätensä päähänsä, ja samassa hulmahti hänen tuuhea, vaalea tukkansa olkapäille ja hartioille. Hlawa ensin punastui ja sitten ihastui suloisesta näystä, otti verkon, suuteli sitä, pisti sen poveensa, kiersi sitten uudelleen käsivartensa Jagienkan ja sen jälkeen hurjemmin Anulkan ympäri sanoen: "Olkoon niin!" ja poistui.
Vaikka Hlawa oli väsynyt ja valvonut, hän ei kuitenkaan mennyt nukkumaan, vaan maljaili koko yön niiden kahden lenkawicalaisen asepojan kanssa, jotka olivat lähdössä hänen mukanaan Samogitiaan. Hän ei kuitenkaan juonut itseään humalaan, vaan tuli jo aamuhämärissä pihalle, jossa satuloidut hevoset odottivat.
Eräs rakolla varustetuista ikkunoista avautui hiukan, ja sen raosta tirkisteli pihalle sininen silmäpari. Hlawa huomasi sen ja aikoi mennä ikkunan luo näyttämään kypärään sidottua hiusverkkoa ja sanomaan vielä kerran hyvästi, mutta pater Kaleb ja vanha Tolima häiritsivät, kun he tulivat antamaan neuvoja matkalle. Saatuaan ne ja siunauksen sekä onnentoivotuksen sotaretkelle Hlawa kiitti, ja ukot poistuivat. Hän ajoi pihasta aamun valjetessa ja vilkaisi lähtiessään vielä kerran suljettuun ikkunaan.
XLVI.
Suurissa metsissä noin peninkulman verran Kownosta itään majaili pääjoukkoineen urhoollisuudestaan kuuluisa Skirwoillo, jonka ruhtinas Witold oli nimittänyt samogitialaisten päälliköksi ottaessaan Samogitian suojelukseensa. Skirwoillo oli hyvin nopea liikkeissään, nyökkäili odottamatta Preussiin vallaten saksalaisten linnoja ja levitti sotaista innostusta yli koko maan. Siellä sotapoluilla Zbyszkon uskollinen tshekkiläinen asemies Hlawa eli Glowacz löysi isäntänsä ja samalla Mackon, joka vasta kaksi päivää aikaisemmin oli saapunut perille. Kun Hlawa oli tervehtinyt Zbyszkoa, hän kävi levolle ja nukkui kuin tukki koko vuorokauden umpeen ja meni vasta seuraavan päivän illalla tervehtimään Mackoa, joka matkastaan väsyneenä ja huonotuulisena vastaanotti hänet äkäisesti ja kysyi syytä, miksi hän ei ollut käskyn mukaisesti jäänyt Spychowiin. Macko leppyi jonkin verran, kun tshekkiläinen anteeksi pyytäen huomautti saaneensa käskyn Jagienkalta.
Hlawa selitti myös, ettei ollut tullut ainoastaan käskystä ja halusta, vaan myöskin siksi, että voisi pikalähetin välityksellä tiedoittaa Spychowiin, jos jotakin tapahtuisi. – Jagienka-neiti, joka on hyvä kuin enkeli, – sanoi hän, – rukoilee Jurandownan puolesta. Mutta kaikella täytyy olla loppunsa. Jollei Jurandowna elä, suokoon Jumala hänelle ikuisen autuuden, sillä hän oli viaton karitsa, mutta jos te löydätte hänet, on siitä heti tiedoitettava Jagienka-neidille, jotta hän jättäisi Spychowin heti eikä lähtisi sieltä Jurandownan tulon jälkeen, mikä olisi häpeäksi.
Macko kuunteli tyytymättömänä ja toisti tuon tuostakin: "Se ei kuulu sinulle". Mutta Hlawa, joka oli päättänyt puhua suoraan, ei siitä välittänyt, vaan sanoi lopuksi:
– Parempi neidin olisi ollut jäädä Zgorzeliceen eikä lähteä matkalle. Me tyrkytimme hänelle, raukalle, sitä ajatusta, että Jurandowna ei enää elä, mutta ehkä hän kaikesta huolimatta vielä elää.
– Kuka hänelle sanoi, ettei elä? Kuka? Sinä, – sanoi Macko äkäisesti. – Olisit pitänyt silloin suusi kiinni. Minä otin neidin mukaani, kun hän pelkäsi Cztania ja Wiikiä.
– Se oli vain tekosyy, – vastasi asemies. – Hän olisi saanut olla rauhassa Zgorzelicessa, sillä mustasukkaisina he olisivat suojelleet häntä toisiltaan. Mutta te, armollinen herra, pelkäsitte, että jos Jurandowna kuolee, niin voi tilaisuus mennä sivu suun, ja siksi otitte hänet mukaanne.
– Mitä sinä mahtailet? Oletko sinä ritari vai palvelija?
– Palvelija olen, mutta neidin palvelija, ja siksi en voi sietää, että hän joutuu kärsimään häpeästä.
Macko vaipui synkkiin ajatuksiin, sillä hän ei ollut tyytyväinen itseensä. Usein hän oli itseään morkannut siitä, että oli ottanut Jagienkan mukaansa. Hän tunsi, että oli sopimatonta viedä Jagienkaa Zbyszkon luo ja vielä sopimattomampaa, jos Danusia palaisi kotiinsa. Olihan Hlawan sanoissa totta, sillä Jagienka olisi voitu jättää Plockiin, mutta hänet oli saatava Zbyszkon läheisyyteen.
– Se ei ollut minun tahtoni, – sanoi Macko kuin itseään ja Hlawaa rauhoittaakseen, – vaan Jagienkan itsensä.
– Jagienka-neiti oli tosiaan itsepäinen, mutta siksi, että me olimme uskotelleet hänelle Jurandownan kuolleen.
– Sinä sellaista uskottelit! – huusi Macko.
– Niin, syy on minunkin. Mutta nyt meidän täytyy saada selko asioista, muuten on parempi, että kaadumme.
– Mitä tästä taistelusta tulee tuollaisen sotajoukon voimalla? – sanoi Macko kärsimättömästi. – Jos tästä tosi tulee, niin vasta heinäkuussa, sillä saksalaiset käyvät sotaa joko talvella tai kuivimpana vuodenaikana. Mutta siihen mennessä kytee vain eikä pala. Ruhtinas Witold on vasta lähtenyt Krakovaan neuvottelemaan kuninkaan kanssa ja pyytämään apua.
– Mutta onhan läheisyydessä ristiritarien linnoja. Jos saisimme niistä jonkin haltuumme, niin kenties pääsisimme selville siitä, onko Jurandowna elossa.
– Se on aivan epävarmaa.
– Mutta Siegfried de Löwe on vienyt hänet juuri jonnekin näille maille. Niinhän Ortelsburgissa kerrottiin.
– Mutta ei tällaisilla joukoilla linnoja valloiteta, kun miehillä ei ole kunnon aseita, vaan seipäitä ja vain jokin Aatamin aikainen miekka.
– Olen kuullut, että miehet ovat hurjia tappelemaan.
– Mutta se ei paljon auta linnaa valloitettaessa, varsinkaan ristiritarien linnaa piiritettäessä.
Heidän keskustelunsa keskeytyi Zbyszkon ja Skirwoillon tulon tähden. Jälkimmäinen oli lyhytkasvuinen, vankkarakenteinen ja hartiakas. Hänen rintakehänsä oli niin ulkoneva, että hän näytti kyttyräselkäiseltä, ja hänen suhteettoman pitkät kätensä ulottuivat polviin saakka. Skirwoillo oli tunnettu johtajakyky sodassa ja oli viettänyt melkein koko elämänsä sotatanterilla taistellen monet vuodet Venäjällä tataareja tai lännessä saksalaisia vastaan, joita hän vihasi kuin ruttoa. Hänen suuressa päässään liikkui monenlaisia sotaisia suunnitelmia ja oveluuksia, joita ristiritarit eivät voineet edes aavistaa, ja siksi häntä pelättiin kovasti rajakomttuurioissa.
– Olemme puhuneet hyökkäyksestä, – sanoi Zbyszko hyvin vilkkaasti Mackolle, – ja tulimme kysymään mielipidettänne.
Macko kehoitti Skirwoilloa istumaan ja käski tuoda simaa. Kun he olivat tyhjentäneet kukin pikarinsa, kysyi Macko:
– Vai suunnittelette hyökkäystä?
– Aiomme valloittaa saksalaisen linnan...
– Minkä?
– Ragnetan vai Uuden Kownon?
– Ragnetan, – sanoi Zbyszko. – Neljä päivää sitten olimme Uuden Kownon edustalla ja meidät lyötiin takaisin.
– Se on juuri hyvä, – virkkoi Skirwoillo.
– Kuinka niin?
– Se on asialle eduksi.
– Odottakaahan, – sanoi Macko, – sillä minä en tunne näitä seutuja. Missä sijaitsee Uusi Kowno ja missä Ragneta?
– Täältä on Vanhaan Kownoon lähes peninkulma, – vastasi Zbyszko, – ja Vanhasta Uuteen Kownoon on jokseenkin saman verran. Uuden Kownon linna on saaressa, ja siksipä emme saaneetkaan sitä haltuumme. Puoli päivää ajoivat meitä takaa, kunnes piilouduimme näihin metsiin.
– Entä Ragneta?
Skirwoillo ojensi käsivartensa pohjoiseen ja sanoi:
– Kaukana, kaukana...
– Juuri siksi meidän on lähdettävä sinne! – sanoi Zbyszko. – Kun siellä vallitsee rauha, niin saksalaiset eivät aavastakaan hyökkäystämme eivätkä ole varuillaan.
– Se on totta! – virkkoi Skirwoillo.
– Mutta luuletteko, – kysyi Macko, – että voitte saada linnan käsiinne?
Skirwoillo pudisti päätään, mutta Zbyszko vastasi:
– Linna on luja, joten sen valtaaminen on sattuman varassa, mutta me poltamme kyliä ja kaupunkeja, hävitämme viljan ja ennen kaikkea otamme vankeja, joiden joukossa saattaa olla ylhäisiä ihmisiä. Näitä ristiritarit lunastavat kernaasti tai vaihtavat vapaiksi...
Tässä hän kääntyi Skirwoilloon päin:
– Te itse, ruhtinas, tunnustitte jo, että olen oikeassa. Ajatelkaa toki: Uusi Kowno on saaressa, emmekä voi hävittää kyliä, ryöstää karjaa tai ottaa vankeja. Ja he ovat aivan äsken voittaneet meidät. Lähtekäämme kernaimmin Ragnetaan, jossa eivät tiedä olla varuillaan.
– Se, joka äskettäin on voittanut, ei ainakaan odota hyökkäystä, – murahti Skirwoillo.
Nyt Macko puuttui puheeseen ja kannatti Zbyszkon ajatusta, sillä hän ymmärsi, että tämä toivoi saavansa enemmän tietoja Ragnetasta kuin Uudesta Kownosta ja helpommin joitakin ylhäisiä vankeja, joita voisi tarjota sitten vaihtoon. Hän oli myös sitä mieltä, että joka tapauksessa oli parempi hyökätä huonosti varustettuun linnaan kuin saareen, jota jo luontokin suojeli ja jossa linna oli lujasti varustettu ja vankan varusväen vartioima.
Macko puhui selvästi kuin sotia kokenut mies ainakin ja esitti niin eittämättömiä perusteita, että ken hyvänsä olisi vakuuttunut. Toiset kuuntelivat tarkkaavasti. Skirwoillo kohotti toisinaan kulmakarvojaan ikäänkuin myöntymisensä merkiksi ja virkahti joskus: "Se on totta". Vihdoin hän veti suuren päänsä olkapäittensä väliin, jotta näytti aivan kyttyräselkäiseltä, ja vaipui syviin ajatuksiin.
Mutta kotvan kuluttua Skirwoillo nousi ja sanaakaan sanomatta alkoi hyvästellä.
– No, miten asia päätetään, ruhtinas? – kysyi Macko.
– Minne me tästä lähdemme?
– Uuteen Kownoon, – vastasi Skirwoillo lyhyesti. Ja hän poistui teltasta.
Macko ja Hlawa katsoivat hetken aikaa ihmetyksissään Zbyszkoon. Sitten vanha ritari löi polveensa kämmenellään ja sanoi:
– Hyi! Minkälainen pölkkypää! Hän näyttää kuuntelevan ja harkitsevan, mutta ei myönny rahtuakaan. Turhaa on piestä suutaan!
– Sellaiseksi olen kuullut häntä sanottavan, – vastasi Zbyszko. – Mutta uppiniskaista on itse kansakin. Kuuntelevat toista, mutta pitävät päänsä.
– Miksi hän sitten tiedustelee muiden mieltä?
– Siksi, että olemme täysiä ritareja ja että hän tahtoo katsella asioita useammalta näkökannalta. Mutta hän ei suinkaan ole tyhmä.
– Oikeassa hän oli siinä, että Uudessa Kownossa eivät osaa meitä odottaa, kun äsken saivat voiton, – huomautti Hlawa.
– Menkäämme katsomaan joukkoani, jota johdan, – sanoi Zbyszko. Hänestä teltassa tuntui painostavalta. – On sanottava, että ovat valmiina.
He riensivät ulos. Ilta oli kolea ja pimeä. Samogitialaiset istuivat roihuavien nuotioittensa ääressä.
XLVII.
Mackolle ja Zbyszkolle, jotka ruhtinas Witoldin palveluksessa olivat kyllikseen saaneet katsella liettualaisia ja samogitialaisia sotureja, leiri ei tarjonnut mitään uutta, mutta Hlawa tarkasteli heitä uteliaana harkiten samalla, mitä tuollaiset soturit voisivat taistelussa saada aikaan, ja vertaillen heitä puolalaisiin ja saksalaisiin. Leiri sijaitsi alavalla paikalla metsien ja lampien suojassa. Se oli suomaata, mutta samogitialaiset olivat sitoneet suuria havukimppuja ja levittäneet niitä alleen, mikä suojeli heitä täydelleen kosteudelta. Ruhtinas Skirwoillolle oli kyhätty jonkinlainen "numa" eli liettualainen mökki pyöreistä hirsistä ja turpeista ja muille päälliköille havumajoja. Tavalliset rivimiehet istuivat taivasalla nuotioiden ääressä, ja heidän ainoana suojanaan sateelta ja kylmältä oli puoliturkki, joka oli vedetty paljaan ihon päälle.
Leirissä ei kukaan vielä nukkunut, sillä miehet lepäsivät päivin, kun heillä ei ollut mitään työtä. Toiset istuivat tai makasivat rätisevien nuotioiden ääressä, toiset kaivoivat sammuvain nuotioiden tuhassa, josta nousi liettualaisten varsinaisen ravinnon, paistettujen nauriiden ja käristetyn lihan tuoksua. Aseet olivat kasoissa, mutta sellaisessa järjestyksessä, että kukin helposti löysi omansa. Hlawa tarkasteli keihäitä pitkine ja kapeine rautaisine kärkineen, tammisia nuijia, joissa oli nauloja ja piikkejä, ja kirveitä, joista ratsumiesten käyttämät olivat lyhyissä varsissa, mutta jalkamiesten pitkissä. Olipa kuparisiakin kirveitä, nähtävästi niiltä ajoilta, jolloin rauta ei vielä ollut yleisemmin käytännössä näillä syrjäseuduilla. Osa miekoista oli myös kuparia, mutta useimmat hyvää Novgorodin terästä. Hevosia oli nuotioiden luona vain vähäsen, sillä ne olivat laitumella niityillä. Hlawa tarkasteli myös pörröisiä hevosia ja ihmetteli niiden pienuutta ja kaulan tukevuutta. Ne olivat siksi merkillisen näköisiä, että länsimaiset ritarit pitivät niitä aivan erikoisena metsäeläinlajina, pikemmin yksisarvisten kuin tavallisten hevosten näköisiä.
– Suuret sotaratsut eivät täällä kelpaa mihinkään, – selitti kokenut Macko, – sillä ne painuvat suohon, mutta nämä pienet kulkevat kaikkialla missä ihminenkin.
– Mutta taistelussa nämä eivät kuitenkaan pidä puoliaan suuria saksalaisia vastaan, – arveli Hlawa.
– Eivät pidä, se on totta. Mutta saksalainen ei livahda samogitialaista pakoon, sillä nämä ovat yhtä nopeita kuin tataarilaisratsut, ehkä nopeampiakin.
– Kummallista, että nämä jaksavat kantaa samogitialaisensa, jotka ovat kookasta väkeä.
Kansa oli todella rotevaa. Turkin tai vuotaisen nutun alta näkyi nuotioiden valossa leveitä rintoja ja voimakkaita hartioita. Miehet olivat yleensä laihahkoja, mutta lihaksiltaan kehittyneitä. Nämä soturit, kuten samogitialaiset yleensä, olivat kookkaampia kuin asukkaat muilla liettualaisseuduilla, sillä nämä täällä asuivat hedelmällisemmillä mailla, missä kadot ja nälänhädät olivat harvinaisempia kuin varsinaisessa Liettuassa. Mutta samogitialaiset olivat tavoiltaan villimpiä kuin liettualaiset. Wilnossa oli suuriruhtinaalla hovinsa. Sinne tuli ruhtinaita idästä ja lännestä, lähettiläitä ja kauppiaita ulkomailta, ja tästä syystä asukkaat jonkin verran tottuivat vieraisiin tapoihin. Täällä sitä vastoin ei näkynyt muita ulkomaalaisia kuin ristiritareja tai kalpaveljiä, jotka tulella ja miekalla hävittivät uudisasukkaiden koteja. Sen vuoksi kaikki oli täällä tavoiltaan raaempaa, ankarampaa, entisaikain mukaista ja uusia virtauksia vastaan.
Skirwoillo ja kaikki ylhäisimmät ruhtinaat ja pajarit olivat jo kristittyjä, sillä he olivat seuranneet Jagiellon ja Witoldin esimerkkiä. Muut, vieläpä kaikkein hurjimmat ja yksinkertaisimmat soturit, aavistelivat, että heidän tapansa ja uskomuksensa olivat tuomitut kuolemaan. He olivat valmiit kumartamaan uutta ristiä, kunhan sitä vain saksalaisten vihatut kädet eivät kantaneet. "Me pyydämme kastetta, – huusivat he kaikille ruhtinaille ja kansoille, – mutta muistakaa, että me olemme ihmisiä emmekä eläimiä, joita saattaa lahjoittaa, ostaa ja myydä." Sillä välin, kun vanha usko sammui kuin nuotio, johon kukaan ei lisää puita, alkoivat sydämet kääntyä pois uudesta uskosta siksi, että vihattu saksalainen ylivalta tunkihen seuduille. Mielissä heräsi tyhjyyden ja levottomuuden tunne, ja kaipaus kasvoi takaisin entiseen uskoon. Tshekkiläinen Hlawa, joka lapsuudestaan saakka oli tottunut iloisiin laulaviin ja soittaviin soturileireihin, näki ensi kerran elämässään näin hiljaisen ja synkän leirin. Vain siellä täällä kuului pillin piipatusta tai alakuloista laulua, jota lauloi "burtinikas". Soturit kuuntelivat painunein päin ja tuijottaen tuleen tai hiillokseen ja näyttivät turkeissaan nukkuvilta metsän villipedoilta. Mutta kun he nostivat katseensa ohikulkeviin ritareihin, niin lankesi tulen loimu lempeille, sinisilmäisille kasvoille, ei villeille tai saaliinhimoisille, vaan pikemmin surullisille kasvoille. Leirin ulkolaidassa makasivat sammalvuoteilla ne haavoittuneet, jotka oli saatu kuljetetuksi pois viimeisistä taisteluista. Tietäjät, niin sanotut "labdarysit" ja "seitonit", pakisivat heille manauksiaan ja panivat parantavia yrttejä haavoihin, joiden aiheuttaman tuskan haavoittuneet kärsivät vaieten. Niityiltä ja metsiköistä kuului hevospoikien vihellyksiä, toisinaan tuuli henkäisi, leiri kietoutui savuun, synkkä metsä humisi. Mutta yön kuluessa sammui nuotio toisensa jälkeen, hiljaisuus painui yhä syvemmäksi ja surun ja sorron vaikutelma tuntui kasvavan. Kun Zbyszko oli antanut käskyjä miehilleen, hän sanoi Hlawalle:
– Nyt olet nähnyt tarpeeksi, ja meidän on aika palata takaisin telttaamme.
– Olenhan minä nähnyt, – vastasi asemies, – mutta en iloitse näkemästäni, sillä miesten mieli on lyöty.
– Kaksi kertaa, neljä päivää sitten linnan edustalla ja eilen kahluupaikalla se lyötiin. Ja nyt aikoo Skirwoillo sinne kolmannen kerran kärsiäkseen kolmannen tappion.
– Eikö hän ymmärrä, että tällaisella sotajoukolla ei tee saksalaisille tuhoa? Ritari Macko on sen minulle jo aikaisemmin sanonut, mutta nyt minä huomaan, että nämä tällaiset soturit eivät huonoaseisina ole taistelukelpoisia.
– Vähän on maailmassa sen urhoollisempia miehiä. Mutta nämä taistelevat järjestymättöminä joukkoina, saksalaiset sitä vastoin tiiviinä rintamana. Jos samogitialaiset kerran saavat saksalaisten rintaman revityksi auki, niin kyllä saksalaiset silloin joutuvat useammin tappiolle kuin samogitialaiset. Sen saksalaiset tietävätkin ja pitävät rivinsä vankkana kuin muuri.
– Mutta eihän nyt sentään voi ajatella linnojen valloittamista, – sanoi tshekkiläinen.
– Sillä meillä ei ole sellaisia aseita, – vastasi Zbyszko. – Ruhtinas Witoldilla on kyllä piirityskoneita, mutta ennen kuin hän liittyy meihin, emme ota yhtäkään linnaa, jollei juuri sattumalta tai viekkaudella.
Näin keskustellen he tulivat teltan luo, jonka eteen oli tehty suuri tuli. Mutta kun teltassa oli koleaa ja kosteaa, niin molemmat ritarit ja asemies Hlawa paneutuivat tuuheille taljoille tulen ääreen.
He koettivat nukkua, mutta uni ei tullut. Macko heittelehti levottomasti ja nähdessään Zbyszkon istumassa käsivarret polvien ympäri kiedottuina kysyi vihdoin:
– Sanohan, miksi kehoitit Skirwoilloa kauas Ragnetaan saakka?
– Siksi, että aavistan Danusian olevan Ragnetassa ja että siellä ollaan vähemmän varuillaan kuin täällä.
– Meillä ei ole ennen ollut aikaa keskustella, ja olen ollut väsynytkin, jota paitsi sinä olet metsissä koonnut miehiäsi, mutta sanohan nyt suoraan, aiotko sinä yhä vain sitä hovineitiä etsiskellä?
– Hän ei ole enää hovineiti, vaan minun vaimoni, – vastasi Zbyszko.
Seurasi hiljaisuus, sillä Macko ymmärsi hyvin, ettei siihen ollut mitään sanomista. Jos Danusia olisi edelleen ollut neiti Jurandowna, niin vanha ritari olisi varmasti kehoittanut veljenpoikaansa heittämään tytön mielestään, mutta nyt oli etsiminen ehdottomasti Zbyszkon velvollisuus.
– Niin, niin! – virkkoi Macko taas tuokion kuluttua. – Mutta niihin kysymyksiin, joita näinä kahtena päivänä olen ennättänyt tehdä, sinä olet aina vastannut, ettet mitään tiedä.
– Kun en mitään tiedä.
Hlawa nousi karhuntaljalleen istumaan, höristi korviaan ja alkoi kuunnella.
– Kerrohan nyt, mitä näit, teit ja voitit Marienburgissa! – sanoi Macko.
Zbyszko pyyhkäisi tukkaansa silmiltään, istui hetkisen ääneti ja alkoi sitten:
– Jospa tietäisin yhtä paljon Danusiasta kuin Marienburgista! Kysytte: mitä siellä näin? Minä näin mahtavan ristiritarikunnan, jonka liittolaisia ovat kuninkaat ja kansat. Näin linnan, jollaista kuulemma ei ole edes Rooman keisarilla. Näin sanomattomia aarteita, näin aseita, näin suunnattoman paljon aseistettuja munkkeja, ritareja, nihtejä, näin pyhäinjäännöksiä, yhtä kallisarvoisia kuin Pyhän isän Roomassa, ja minä sanon teille, että mieleni oli ihan murtua ajatellessani: Kuinka uskallamme hyökätä näiden kimppuun? Kuka voi heidät kukistaa? Kuka voi heitä vastustaa?
– Kyllä me sen vielä teemme! – huusi Hlawa innoissaan. Mackokin piti Zbyszkon puhetta omituisena, ja vaikka hän paloi halusta saada kuulla nuorukaisen seikkailuista, niin hän kuitenkin keskeytti kysyen:
– Oletko unohtanut Wilnon? Olemmehan monta kertaa taistelleet heidän kanssaan rinta rintaa vasten! Olet unohtanut, kuinka he ovat vastustaneet antautumasta taisteluun kanssamme, kuinka ovat valittaneet meidän julmuuttamme, kuinka ovat pakoonkin pötkineet, että ulkomaalaisia hävetti heidän tähtensä. Miksi olet pehmennyt?
– En minä ole pehmennyt. Ottelinhan oivallisesti Marienburgissa. Mutta te ette tiedä heidän mahtavuuttaan.
Vanha ritari kiivastui.
– Ja sinä muka tiedät Puolan mahtavuuden! Oletko koskaan nähnyt Puolan sotajoukkoja koolla? Et. Ristiritarien valta perustuu viekkauteen ja toisten kärsimyksiin. Meidän ruhtinaamme ottivat heidät ensin luokseen samalla tavalla kuin kerjäläinen otetaan taloon, antoivat almuja, kasvattivat. Mutta ne näyttivät pian oikean karvansa ja Purivat kasvattajaa käteen kuin koira. Petoksella ja viekkaudella he sitten ottivat haltuunsa kaupunkeja, joihin heidän valtansa nyt perustuu. Mutta vaikka maailman kaikki kuninkaat heitä auttaisivat, niin tuomion ja koston päivä on tuleva.
– Käskitte minua kertomaan, mitä olen nähnyt, ja nyt suututte. On parempi, että vaikenen, – sanoi Zbyszko.
Macko puuskutti muutaman kerran ja alkoi sitten vähitellen lauhtua:
– Joskus saattaa nähdä metsässä niin mahtavan kuusen, että luulisi sen iäti seisovan siellä muita komeampana. Mutta jos iskee kirveellä sen kylkeen, niin se kumahtaa tyhjyyttään ja karistaa neulasiaan. Sellaista on ristiritarien valta. Mutta minä pyysin sinua kertomaan myös, mitä Marienburgissa teit. Ottelit kaksintaistelussa, sanoit?
– Niin. Ensin he ottivat minut vastaan kylmästi, sillä he tiesivät, että olin kaatanut Rotgierin. Olisinpa kenties saattanut joutua pulaan, jollei minulla olisi ollut ruhtinaan suojeluskirjettä ja jollei herra de Lorche olisi puolustanut minua. Mutta sitten siellä oli juhla ja turnajaisia, joissa minulla oli erinomainen menestys. Olettehan kuullut, että suurmestarin veli, Ulrich, mielistyi minuun ja antoi itse suurmestarin nimessä käskyn, että Danusia on luovutettava minulle heti?
– On kerrottu, – vastasi Macko, – että hänen satulahihnansa katkesi ja että sinä huomatessasi hänen tukalan tilanteensa et tahtonut iskeä häneen.
– Niin, minä nostin keihään ilmaan, ja niin tuli hänestä ystäväni. Kyllä se kirje, jonka sitten sain mukaani, oli ankara, ja sen turvissa minä ajoin linnasta linnaan aivan vapaasti tutkien ja tarkastellen kaikki paikat. Minä luulin jo, että onnettomuuteni olisi lopussa, mutta nyt istun täällä erämaassa surun ja pettymyksen vallassa...
Hän vaikeni hetkeksi, heitti risukimpun tuleen, jotta kipinät rätisivät sen palaessa, ja jatkoi sitten:
– Jos Danusia-parka menehtyy jossakin linnassa luullen, että olen hänet unohtanut, niin toivon saavani heti kuolla!
Ja ikäänkuin purkaakseen kärsimättömyyttään ja tuskaansa hän alkoi heitellä risukimppuja tuleen. Macko ja Hlawa istuivat hämmästyneinä, sillä he eivät olleet uskoneet, että hän rakasti Danusiaa niin suuresti.
– Maltahan toki mieltäsi! – huudahti Macko. – Kerro kernaammin siitä kirjeestä. Tottelivatko komttuurit suurmestarin käskyjä?
– Rauhoittukaa, hyvä herra, – virkkoi Hlawa melkein samanaikaisesti. – Kyllä Jumala teitä hyvittää, ehkä piankin.
Zbyszkon silmissä näkyi kyyneliä, mutta hän hallitsi itsensä ja vastasi:
– He avasivat linnansa ja vankityrmänsä. Olin kaikkialla ja etsin minkä ennätin. Mutta sitten syttyi tämä sota, ja Gierdawyssa komttuuri von Heideck sanoi minulle, että rauhan aikana kirjoitettu suojeluskirje ei merkitse sodan aikana mitään. Haastoin hänet otteluun kanssani, mutta hän ei ottanut haastetta vastaan, vaan ajoi minut linnasta pois.
– Entä toiset komttuurit? – kysyi Macko.
– Kaikkialla samoin. Königsbergin komttuuri ei edes viitsinyt lukea suurmestarin kirjettä, vaan käski minua menemään matkoihini, jos henkeni oli minulle rakas. Sitten koetin vielä jossakin, mutta aina sama juttu.
– Nyt ymmärrän, – sanoi vanha ritari. – Kun näit, ettei siellä voinut mitään voittaa, lähdit tänne etsimään kostoa.
– Niin, – vastasi Zbyszko. – Sitä paitsi arvelin, että ottaisimme vankeja ja valloittaisimme muutamia linnoja, mutta nämä joukot eivät siihen kykene.
– Mutta jos ruhtinas Witold itse tulee, niin asia muuttuu.
– Jumala suokoon!
– Olen kuullut, että hän olisi aikeissa tulla...
Tähän päättyi heidän keskustelunsa äkkiä, sillä Skirwoillo astui pimeästä nuotion valoon ja sanoi:
– Nyt me lähdemme liikkeelle!
Ritarit nousivat nopeasti, ja Skirwoillo astui aivan heidän viereensä sanoen hiljaa:
– Olen saanut uutisia: apujoukko on matkalla Uuteen Kownoon. Kaksi ritaria ja nihdit saattavat sinne karjaa ja elintarpeita. Me yllätämme heidät.
– Meidän on siis kuljettava Niemen-virran yli? – kysyi Zbyszko.
– Niin on. Minulla on tiedossani kahluupaikka.
– Tiedetäänkö linnassa tulijoista?
– Kyllä. Sieltä on lähetetty vastaanottajia, mutta te iskette niihin.
Ja Skirwoillo alkoi selittää, kuinka heidän oli yllätettävä vastaanottajat. Macko ja Zbyszko huomasivat, että kokenut ja taitava päällikkö puhui, ja he iloitsivat lähdöstä. Kun Skirwoillo oli sanonut sanottavansa, hän kehoitti heitä seuraamaan jäljessään "numaan", jossa jo eräät ruhtinaat ja pajarit häntä odottivat. Kun Skirwoillo oli näillekin antanut määräyksensä, hän vei vihellyspillin huulilleen, ja samassa singahti vihlova vihellys koko leirin yli.
Sammuneiden nuotioiden ympärillä heräsi vilkas liike. Pian kimalteli tulia kuumasta tuhasta valaisten soturihahmoja, jotka kokoontuivat aseille. Metsä heräsi. Sen syvyydestä alkoi kuulua hevospoikien huutoja, kun he ajoivat hevosia laitumilta leiriin.
XLVIII.
Aamun tullen samogitialaiset saapuivat Niewiaza-virralle ja kulkivat sen yli, toiset hevosilla kahlaten ja uiden, toiset suurilla risukimpuilla ja tukeilla. Ylimeno tapahtui niin pian, että Macko, Zbyszko, Hlawa ja jotkut muut ihmettelivät sitä. Nyt nämä ymmärsivät, miksi metsät, suot ja virrat eivät estäneet liettualaisten hyökkäyksiä. Noustuaan vedestä yksikään ei alkanut vääntää pukuaan kuivaksi tai riisua turkkia yltään, vaan kuivatti itseään seisomalla selin aurinkoon, kunnes vesi alkoi höyrytä ilmaan kuin savu miilusta. Lyhyen levähdyksen jälkeen he jatkoivat matkaa pohjoiseen. Illan pimetessä oli heidän edessään iso virta, Niemen. Nyt oli ylimeno vaikeampaa, sillä joki oli leveämpi. Kahluupaikka, josta Skirwoillo oli puhunut, oli paikoin pyörteinä. Kun kevättulva ei ollut vielä laskeutunut, täytyi hevosten uida aimo pitkä matka. Virta vei kaksi miestä aivan Zbyszkon ja Hlawan viereltä, jotka turhaan yrittivät pelastaa, sillä oli jo pimeä ja hukkuvat katosivat pian näkyvistä, varsinkin kun he eivät uskaltaneet huutaa, sillä ylipäällikkö oli antanut käskyn, että virran yli oli kuljettava mahdollisimman ääneti. Ylikulkijat istuivat toisella rannalla aamuun saakka tekemättä nuotiota.
Aamuhämärissä koko sotajoukko jakautui kahtia. Toinen osasto kulki Skirwoillon johdolla sisämaahan päin niitä vastaan, jotka olivat tulossa vahvistamaan linnan puolustusta, ja toinen lähti Zbyszkon johtamana suoraan linnasaarta kohti, yllättämään niitä, jotka lähetettiin linnasta tapaamaan toisia. Päivä oli kirkas ja pilvetön, mutta suomaista nousi sakea sumu. Tämä oli Zbyszkolle ja hänen väelleen suotuisa seikka, sillä siten estyivät saksalaiset näkemästä heitä kaukaa ja peräytymästä takaisin. Nuori ritari sanoi tyytyväisenä vieressään ratsastavalle Mackolle:
– Me tulemme ihan törmäämään yhteen, ennenkuin tällaisessa sumussa huomaamme toisemme. Jospa sumu vain ei hälvenisi.
Sen sanottuaan Zbyszko ajoi etujoukkoon antaakseen määräyksiä, mutta sieltä palattuaan hän jatkoi:
– Pian tulemme maantielle, joka johtaa saaren lauttapaikalta sisämaahan. Sen varrelle me piiloudumme odottajinaan vastaantulijoita.
– Mistä tiedät maantien? – kysyi Macko.
– Seudun talonpojat, joita meillä on muutamia mukana, ovat kertoneet. He tulevat opastamaan meitä edelleen.
– Onko se kuinka kaukana linnasta ja saaresta?
– Peninkulman verran.
– Hyvä on, sillä jos se olisi lähempänä, niin voisivat tulla linnasta apuun, mutta nyt eivät kuulu huudotkaan. – Juuri sitä minäkin olen ajatellut.
– Kun olet ajatellut yhtä, niin ajattelehan toistakin: jos talonpojat ovat luotettavia, niin lähetä pari heistä edelle, jotta ilmoittaisivat heti, kun saksalaiset ovat edessä.
– Se on jo tehty.
– Vielä sanon jotakin. Heti kun taistelu on alkanut, pitäisi parinsadan miehen mennä edemmäksi katkaisemaan kaiken varalta tie saareen.
– Sellainenkin käsky on jo annettu, – vastasi Zbyszko. – Saksalaiset joutuvat kuin satimeen.
Macko katseli tyytyväisenä veljenpoikaansa, joka nuoresta iästään huolimatta ymmärsi niin hyvin sodankäyntiä, ja murahti kuin itsekseen:
– Meidän on tämä verileikki!
Mutta asemies Hlawa oli vielä tyytyväisempi, sillä hänen mielestään mikään ei ollut sen hauskempaa kuin sotiminen.
– En tiedä, – sanoi hän, – kuinka meidän miehemme tulevat ottelemaan, mutta he kulkevat hiljaa, taitavasti ja ovat asiasta innostuneita. Jos Skirwoillo on viisaasti kaikki harkinnut, niin yksikään ei pötki pakoon.
– Jospa saisimme heidät satimeen, – vastasi Zbyszko, – niin ottaisimme paljon vankeja, ja jos näiden joukossa on joku ritari tai munkkiveli, niin surmata ei saa.
– Miksei, hyvä herra? – kysyi tshekkiläinen.
– Niin, muista nyt, – sanoi Zbyszko. – Jos joukossa on ritari, niin sellainen kuljeskelee vieraana linnasta toiseen ja tietää sangen paljon uutisia, mutta jos sattuisi satimeen munkkikin, niin hän tietää vielä enemmän. Olen tullut tänne saadakseni jonkun ylhäisen vangin, jonka sitten vaihtaisin. Se oli ainoa tie toimia...
Ja Zbyszko kannusti hevostaan lähtien taas etujoukkoon antamaan vielä käskyjä.
– Kuinka nuori herra luulee vaimonsa vielä olevan elossa ja näillä seuduilla? – kysyi Hlawa sitten.
– Sen vuoksi, että jollei Siegfried surmannut häntä Ortelsburgissa, – vastasi Macko, – niin voi toivoa hänen vielä olevan hengissä. Ortelsburgin kappalainen ei olisi muuten kertonut näistä asioista, ei ainakaan Zbyszkolle. Julminkin väkivallantekijä ajattelee ja harkitsee, ennenkuin nostaa kätensä turvatonta, viatonta naista vastaan.
– Kyllä muut, mutta ristiritarit eivät välitä mistään. Kuinka kävi Witoldin lasten?
– Se on totta, että heidän rinnassaan on suden sydän, mutta varmaa on myös, että Ortelsburgissa häntä ei ole surmattu. Kun Siegfried sieltä lähti näille maille, on hän hyvinkin voinut kätkeä hänet johonkin linnaan täälläpäin.
– Jospa voisimme vallata tämän saaren ja linnan!
– Katsohan vain, millaisia miehiä, – vastasi Macko.
– Totisesti! Mutta minulla on suunnitelma, josta on Puhuttava nuorelle herralle.
– Vaikka sinulla olisi kymmenen suunnitelmaa, niin et sinä kaada muureja keihäillä.
Ja Macko osoitti keihäsrivejä, sillä useimmat soturit olivat varustetut keihäällä, ja sanoi:
– Oletko koskaan nähnyt tuollaista sotajoukkoa?
Eikä Hlawa tosiaan ollut koskaan nähnyt sellaista. Hänen edellään kulki sankka joukko sotureja ilman minkäänlaista järjestystä, sillä metsässä oli mahdoton liikkua rivittäin. Jalkamiehet ja ratsuväki olivat sekaisin, ja pysytelläkseen hevosten vieressä edelliset pitelivät kiinni niiden harjasta, satulasta tai hännästä.
Katsellessaan tätä näkyä toinen Lenkawican aatelisista asepojista, joka oli tullut tänne Hlawan mukana, teki ristinmerkin ja sanoi Hlawalle:
– Kovin ovat hurjan näköisiä turkeissaan. Tuo on kuin susilauma eikä ihmisiä.
Vaikka Hlawa ensi kerran näki tuollaisen sotajoukon, vastasi hän kuin kokenut mies, joka ei ihmettele mitään:
– Sudet kulkevat laumoina talvella, mutta ristiritarien veri maistuu keväälläkin.
Ja oli tosiaan täysi kevät – toukokuu! Pähkinäpensaat helottivat vaaleanvihreinä ja maasta nousi valko- ja sinivuokkoja sekä sananjalkoja. Runsaiden sateiden jälkeen tuoksui metsä nyt kostealle kaarnalle ja maasta kohosi mullanhajuista vesihöyryä. Auringon säteet kimalsivat vesipisaroissa, jotka värisivät lehdillä, ja ylhäällä ilmassa linnut riemuiten laulelivat.
Jonkin ajan kuluttua Zbyszko palasi takajoukkoon. Toivo taistelun menestymisestä elähdytti selvästi nuorta ritaria, jonka kasvoilta oli tavallinen raskasmielinen ilme kadonnut. Hänen silmänsä loistivat nyt kuin ennen:
– Kas niin! – huusi hän. – Nyt me siirrymme etujoukkoon.
Ja muiden seuraamana hän ratsasti osastonsa etunenään.
– Kuulkaa! – lisäsi hän vielä. – On mahdollista, että yllätämme saksalaiset, mutta jos he huomaisivatkin ja ennättäisivät asettua taistelujärjestykseen, niin meidän on heti aloitettava taistelu!
– Kyllä! Varmasti! – sanoi Macko.
Toiset istuutuivat tanakammin satuloihin, ikäänkuin olisivat heti aikoneet hyökätä. Jotkut vetivät syvän henkäyksen, toiset koettivat, kulkiko miekka helposti huotrassaan.
Zbyszko huomautti vielä kerran, että jos nihtien joukossa on ristiritareja tai munkkiveljiä valkoisissa viitoissa, niin niitä ei saa kaataa, vaan on sellaiset otettava vangiksi. Kotvan kuluttua hän pysäytti osaston.
He olivat nyt tulleet maantielle, joka lauttapaikalta johti sisämaahan. Oikeastaan se ei ollut varsinainen maantie, vaan hiljakkoin käytäntöön otettu metsätie, jota oli raivattu sen verran leveämmäksi, että sotajoukot ja kuormavaunut pääsivät jotenkuten kulkemaan sitä pitkin. Tien kahden puolen kasvoi pitkärunkoista metsää, jota oli kaadettu kummaltakin laidalta. Pähkinäpensaat olivat paikoin niin tiheitä, että peittivät metsän sisustan kokonaan. Zbyszko valitsi paikan, jossa tie kääntyi, jotta tulijat eivät näkisi heitä kaukaa eivätkä ennättäisi asettua taistelujärjestykseen. Hän järjesti miehensä kahden puolen tietä ja käski odottamaan.
Metsissä kasvaneina ja metsätaisteluihin tottuneina samogitialaiset piiloutuivat niin taitavasti puiden ja pensaiden taakse, että näytti siltä kuin maa olisi heidät niellyt. Ei puhuttu äänekkäästi eivätkä hevosetkaan pärskyneet. Toisinaan kulki jokin metsän eläin heidän ohitsensa ja huomattuaan vaanijat painui säikähtyneenä syrjään kadoten samassa näkyvistä. Joskus tuuli täytti metsän juhlallisella huminalla mennen sitten menojaan. Jossakin kaukana käki kukkui, mutta tikka takoi puunkylkeä aivan lähellä.
Samogitialaiset kuuntelivat mielellään näitä ääniä, joista varsinkin tikan taonta merkitsi heidän mielestään onnea. Näitä lintuja olikin metsissä runsaasti, ja niiden nopeat innokkaat iskut naksahtelivat monin paikoin kauempanakin! Mackon ja masovialaisten mieleen ne johtivat naulaa hakkaavan kirvesmiehen, ja heidän ajatuksensa lensivät kotiseudulle.
Mutta aika kului, eikä kuultu muuta kuin metsän huminaa ja lintujen laulua. Sumu hälveni, aurinko nousi yhä korkeammalle, ja ilma lämpeni. Vihdoin Hlawa, joka alkoi kyllästyä odotukseen ja hiljaisuuteen, kurkottautui Zbyszkoon päin ja kuiskasi:
– Hyvä herra... jos yksikään tulijoista ei pääse karkuun, niin emmekö voisi yöllä hiipiä linnan luo, kulkea virran yli ja yllättää varusväen.
– Luuletko, etteivät he vartioi veneitä ja vaadi tunnussanaa?
– Vartioivat kai, – vastasi Hlawa, – mutta kyllä vangit sanovat tunnussanan, kun annamme haistaa miekanterää. Kun vain pääsisimme saareen, niin kyllä linna...
Hän vaikeni. Zbyszko nosti nimittäin kämmenensä äkkiä hänen suulleen, sillä maantieltä kuului korpin raakkumista.
– Hiljaa! Se on merkki, – kuiskasi Zbyszko.
Hetken kuluttua tuli tietä pitkin samogitialainen pörröisellä hevosellaan, jonka kaviot olivat käärityt lampaannahkaan, jotta kopsetta ei kuuluisi eikä jälkiä näkyisi.
Tulija katsoi tarkkaavasti molemmille puolille tietä, ja kun hän sai kuulla metsästä vastauksen raakkumiseensa, hän kääntyi metsään ollen hetken kuluttua Zbyszkon vieressä.
– Tulevat! – kuiskasi hän.
XLIX.
Zbyszko alkoi innokkaasti kysellä, paljonko jalkaväkeä ja montako ratsumiestä oli tulossa ja kuinka kaukana olivat. Samogitialainen vastasi, että joukon vahvuus oli lähes 150 miestä, joista 50 ratsumiestä, ja että päällikkönä oli ulkomaalainen ritari, että se kulki taistelujärjestyksessä ja toi mukanaan tyhjiä kuormavaunuja, että parin nuolenkantaman päässä joukon edellä kulki 8-miehinen vartio, joka tarkasteli metsiä ja pensastoja tien vierustoilla ja vihdoin, että tulijat saattoivat olla noin neljännespeninkulman päässä.
Zbyszko harmitteli sitä, että he tulivat taistelujärjestyksessä. Hän tiesi kokemuksesta, kuinka vaikeata oli murtaa sellaista saksalaista rintamaa. Sitä vastoin tieto, että he olivat jo siksi lähellä, oli hänelle mieleinen, sillä hän oli jokseenkin varma siitä, että ne miehet, jotka hän oli lähettänyt katkaisemaan saksalaisten paluutietä, olivat jo näiden selkäpuolella eivätkä päästäisi yhtäkään sielua takaisin linnaan, jos samogitialaiset saisivat selkäänsä. Mitä etuvartioon tuli, niin se ei herättänyt hänessä minkäänlaista levottomuutta, sillä hän arvasi jo etukäteen, että niin tulisi tapahtumaan. Siltä varalta hän olikin neuvonut miehiään joko päästämään sen rauhassa eteenpäin tai, jos se pistäytyisi tarkastamaan metsää, ottamaan kaikessa hiljaisuudessa jokaisen kiinni.
Mutta tämä viimeinen käsky osoittautui pian tarpeettomaksi. Etuvartio tuli ennen pitkää paikalle. Ne samogitialaiset, jotka olivat piiloutuneet lähemmäksi tietä, näkivät, kuinka nihdit pysähtyivät ja alkoivat jutella keskenään. Heidän johtajansa, vankkarakenteinen, punapartainen saksalainen, antoi heille viittauksen olla hiljaa ja alkoi kuunnella. Saattoi huomata, että hän oli kahden vaiheilla, mennäkö tarkastamaan metsää vai ei, mutta kun hän kuuli tikkain kaikessa rauhassa naksuttelevan puissa, niin arveli, ettei siellä ketään ollut, antoi toisille kädellään viittauksen ja vei joukkueensa eteenpäin.
Zbyszko odotti, kunnes miehet olivat kadonneet seuraavan käänteen taakse, ja lähestyi sitten hiljaa maantietä parhaiten aseistettujen miestensä etunenässä. Ei ollut enää tarpeen pysytellä piilossa. Zbyszko aikoikin heti, kun saksalaiset tulevat näkyviin, juosta maantielle heitä vastaan ja murtaa heidän rintamansa. Jos se onnistuisi ja kahakka muuttuisi sarjaksi kaksintaisteluja, niin kyllä samogitialaiset tekisivät saksalaisista selvää.
Seurasi taas hiljaisuus, jonka kestäessä kuului vain metsän ääniä. Mutta kotvan kuluttua soturien korvaan kantautui myös ihmisääniä, jotka vähitellen erottautuivat yhä selvemmin.
Samassa Zbyszko vei etujoukkonsa maantielle ja järjesti sen kiilan muotoiseksi asettuen itse sen kärkeen Mackon ja Hlawan eteen. Sitä seuraavassa rivissä oli kolme miestä ja sitten neljä, jotka olivat kaikki hyvin aseistettuja. Heillä ei tosin ollut suuria ritarikeihäitä, koska nämä olivat metsämatkoilla pahana haittana, mutta heidän kevyet samogitialaiskeihäänsä olivat omansa ensimmäiseen iskuun. Sitä paitsi oli satulassa kirveitä ja miekkoja.
Hlawa jännitti kuuloaan ja kuiskasi sitten Mackolle:
– Ne pahukset laulavat!
– Kumma, ettemme vielä näe heitä, – vastasi Macko. Zbyszko selitti tämän johtuvan siitä, että tie kierteli puron rantaa pitkin mutkitellen. Kun laulu kuului lähempää, sanoi Macko:
– Kohta ovat näkyvissä.
Ja hänen kasvojensa ilme muuttui susimaiseksi, sillä hän oli luonteeltaan villi eikä ollut sitä paitsi vielä kostanut sitä nuolen palasta, jonka ampuivat häneen, kun hän oli matkalla viemässä ruhtinatar Aleksandran kirjettä suurmestarille.
– Minä en onnittele sitä, joka joutuu hänen eteensä, – ajatteli Hlawa katsellessaan vanhaa ritaria.
Laulu lakkasi ja ensimmäinen rivi saksalaisia tuli näkyviin pysähtyen kuin lyötynä ihmettelemään ratsumiehiä, jotka olivat jo hyökkäämässä päin, sillä Zbyszko komensi:
– Iskekää!
Hän karahutti eteenpäin asetoveriensa seuraamana.
Metsästä molemmin puolin tietä kuului samogitialaisten soturien hurjaa huutoa. Saksalaiset, jotka olivat noin parinsadan askelen päässä Zbyszkosta, laskivat keihäänsä salaman nopeudella, samalla kuin seuraavat rivit kääntyivät molemmin puolin metsään päin.
Onneksi Zbyszkolle oli, että saksalaiset ratsumiehet olivat takajoukossa. Nämä karahuttivat kyllä heti jalkaväkensä avuksi, mutta eivät voineet tunkeutua omien riviensä läpi eikä myöskään kiertää näiden ympäri. Tästä syystä he eivät voineet paljoakaan suojella omia jalkamiehiään ensimmäisiltä iskuilta. Sitä paitsi heidän ympärilleen kerääntyi yhä enemmän samogitialaisia, joita tuli metsästä kuin ampiaisia uhatusta pesästä. Sillä välin Zbyszko suuntasi hyökkäyksensä saksalaisten jalkaväkeä kohti.
Mutta hän hyökkäsi turhaan, sillä saksalaiset olivat tukeneet raskaiden ja suurten keihäittensä varret lujasti maata vasten, eivätkä pienet samogitialaiset hevoset voineet murtaa tätä keihäsmuuria. Mackon hevonen, joka sai saksalaisen pertuskasta voimakkaan iskun kylkeensä, nousi takajaloilleen ja kaatui maahan. Hetken aikaa kuolema jo suhahteli vanhan ritarin pään päällä, mutta kylmäverisesti hän irrotti itsensä jalustimista, tarttui vihollisen keihääseen, joka tähtäsi hänen kurkkuunsa, ja sai siitä tukea noustakseen ylös maasta. Sitten hän juoksi saksalaisten hevosten väliin ja alkoi miekallaan huitoa kahden puolen kuin vimmattu.
Taistelun tuoksinassa Zbyszkon keihäs oli katkennut, ja hänkin tarttui miekkaan. Hlawa sitä vastoin luotti kirveeseen ja tunkeutui saksalaisten väliin. Toinen Lenkawican aatelisista asepojista kaatui, ja siitä toinen raivostui, alkoi ulista kuin susi, kannusti veristä hevostaan ja hyökkäsi sokeasti saksalaisten kimppuun. Samogitialaiset pajarit taistelivat myös urhoollisesti. Useat samogitialaiset kiipesivät puuhun ja alkoivat sieltä ampua nuolilla saksalaisia, jotka pian vastasivat pudottaen puusta milloin yhden, milloin toisen kuin kypsyneen kävyn. Saksalaiset olivat saarretut joka puolelta eivätkä siksi voineet voittoa ajatellakaan, mutta he luulivat kuitenkin osan joukostaan pääsevän takaisin virran rannalle. Kukaan heistä ei ajatellut antautumista, sillä he eivät itsekään säästäneet vankeja. He eivät voineet myöskään toivoa armahdusta kapinalliselta kansalta. Peräytyessään suljetuin rivein he käyttivät keihästä ja jousta mikäli ahdingossa vain voivat.
Sitten odottamaton tapaus ratkaisi taistelun kohtalon. Lencawican aatelinen asepoika, joka oli raivostunut veljensä kuolemasta, ajoi ruumiin luo ja nosti sen satulaan viedäkseen sen johonkin syrjemmälle suojaan, josta sen taistelun jälkeen voisi helpommin löytää. Mutta samassa kuohahti mielen raivo hänessä uudelleen, hän menetti kaiken mielenmalttinsa ja sen sijaan, että olisi vienyt vainajan tieltä pois, hän karahutti päin saksalaisia nihtejä ja heitti ruumiin kohotetuille keihäänkärjille, jotka tunkeutuivat siihen. Mutta ennen kuin nihdit ennättivät irroittaa keihäänsä ruumiista, syöksyi raivoisa veli saksalaisten rivien väliin ja kaatoi miehiä kuin myrsky.
Monet kädet yrittivät käydä käsiksi vimmattuun, monet keihäät lävistivät hänen hevosensa kyljet, mutta samalla saksalaisten rivit alkoivat horjua, ja ennen kuin he ennättivät järjestäytyä uudelleen, syöksyi joukkoon ensin lähinnä ollut samogitialainen pajari, hänen jälkeensä Zbyszko, sitten Hlawa, ja kauhistuttava kahakka kasvoi kasvamistaan. Eräät pajarit alkoivat sen jälkeen heittää kuolleita saksalaisten keihäiden kärkiin, ja sivuilta samogitialaiset uudistivat hyökkäyksensä. Seurauksena oli, että tähän saakka hyvin koossa pysynyt saksalaisten joukko alkoi horjua kuin talo, jonka seinät halkeilevat ja romahtavat. Heidän rivinsä hajaantuivat.
Taistelu muuttui suorastaan teurastukseksi. Pitkiä saksalaisia keihäitä ja pertuskoja ei ahdingossa voinut käyttää, mutta kirveet ja miekat iskivät sitä tiuhemmin. Hevoset tunkeutuivat yhä pitemmälle tuoksinaan työntäen nurin ja tallaten onnettomia saksalaisia nihtejä. Metsästä tuli vielä uusia sotureja sudenturkit yllä ja sudenahnas verenhimo mielessä. Näiden hurjiin huutoihin hukkuivat haavoittuneiden valitukset ja vangittujen armonpyynnöt. Voitetut heittivät aseensa. Jotkut yrittivät paeta metsään, jotkut heittäytyivät maahan tekeytyen kuolleiksi, jotkut seisoivat kauhusta kangistuneina, liikkumattomina paikoillaan, jotkut lukivat rukouksia. Muuan saksalainen, joka nähtävästi oli menettänyt järkensä, alkoi soittaa paimenpilliä, hymyili ja katsoi taivaaseen, kunnes samogitialainen nuija murskasi hänen päänsä. Metsä lakkasi humisemasta, ikäänkuin se olisi ollut kauhun vallassa.
Saksalaisten nihtien lukumäärä väheni yhä. Vielä kuului metsiköistä lyhyitä, epätoivoisia huutoja. Zbyszko ja Macko sekä muut ratsumiehet hyökkäsivät nyt saksalaisen hevosväen kimppuun.
Tämä puolustautui yhä vielä järjestyneenä piiriksi, kutea saksalaisten tapa oli, kun ylivoimainen vihollinen oli ympärillä. Heillä oli hyvät hevoset ja paremmat aseet kuin jalkamiehillä ja he taistelivat urhoollisesti. Yhtäkään valkoviittaista ristiritaria ei heidän joukossaan ollut. Suurin osa heistä oli preussilaista pikkuaatelia. Useimmat hevoset olivat myös varustetut suojuksin. Päällikkönä oli solakka ritari, jolla oli yllään tummansininen panssari ja samanvärinen kypärä.
Metsästä suhahteli nuolia saksalaisten ratsumiesten pään menoksi, mutta nuolet kimmahtivat suojuksista takaisin. Samogitialaisten ratsu- ja jalkamiesten valli ympäröi heidät, mutta he iskivät pitkillä miekoillaan niin vimmatusti, että ruumiita makasi jonossa heidän hevostensa jaloissa. Etumaiset olisivat vetäytyneet taaksepäin, mutta eivät voineet, kun toiset sieltä painuivat päälle. Sekasorto kasvoi yhä. Silloin hyökkäsivät samogitialaiset pajarit, Zbyszko, Hlawa ja masovialaiset heidän kimppuunsa. Näiden voimakkaista iskuista alkoi saksalainen ratsujoukko järkkyä ja taipua kuin hongikko tuulessa, ja hyökkääjät raivasivat vähitellen, joskin vaivoin, tiensä vastustajaansa kohti kuin metsänhakkaajat tiheikössä.
Sillä välin Macko antoi koota maasta saksalaisten pitkät keihäät, joilla hän aseisti kolmisenkymmentä hurjaa samogitialaista, ja lähestyi saksalaisia ratsumiehiä toiselta puolelta. Siellä hän huusi: "Iskekää hevosten jalkoihini" Seuraukset olivat kauheita. Saksalaiset ratsumiehet eivät ulottuneet miekoillaan Mackon miehiin, jotka runtelivat heidän ratsunsa. Nyt sininen ritari ymmärsi, että taistelu lähestyy loppuaan ja että oli joko paettava tai kaaduttava.
Hän valitsi edellisen, ja silmänräpäyksessä ratsumiehet hänen käskystään kääntyivät sinne, mistä olivat tulleet.
Samogitialaiset painuivat perään, mutta saksalaiset pääsivät ympärilleen huitoen murtautumaan ulos saarroksesta ja pakenemaan itään päin. Siellä oli Zbyszkon pieni osasto heitä vastassa, mutta huonoine aseineen se ei kyennyt estämään pakoa, vaan taipui kuin vilja ohikiitävän tuulenpuuskan alla. Tie oli nyt vapaana linnaan saakka, mutta pelastus oli vielä kaukana ja epävarma, sillä samogitialaisten hevoset olivat nopeampia kuin saksalaisten. Sininen ritari käsitti tämän selvästi. – Surkeata! – ajatteli hän. – Yksikään ei pelastu, jollen minä verelläni osta vapautta.
Ja sininen ritari huusi lähimmille miehilleen, että pysähtyisivät ja asettuisivat takaa-ajajia vastaan. Välittämättä siitä, oliko hänen käskyään kuultu, hän kääntyi tekemään vastarintaa.
Zbyszko ennätti ensimmäisenä paikalle. Saksalainen iski miekallaan kypärään, joka peitti kasvot, mutta isku ei haavoittanut lainkaan. Vastaamatta lyöntiin lyönnillä Zbyszko kiersi toisen käsivartensa ritarin ympäri vetääkseen vastustajansa satulasta alas, sillä hän tahtoi ottaa hänet elävänä kiinni. Mutta painiskelussa hänen jalustimensa petti, ja molemmat kukertuivat maahan. Hetken aikaa he kieriskelivät siinä, kunnes Zbyszko pääsi voitolle painaen polvellaan vastustajaansa.
Mutta näin luja ote oli tarpeeton, sillä saksalainen oli pyörtynyt. Sillä välin Macko ja Hlawa saapuivat paikalle, ja kun Zbyszko huomasi heidät, hän alkoi huutaa:
– Tulkaa tänne sitomaan kiinni! Tämä on ylhäinen ritari!
Hlawa hyppäsi hevoseltaan, mutta kun hän huomasi, että sininen ritari oli tainnoksissa, hän ei viitsinyt sitoa miestä köysiin, vaan alkoi riisua häneltä varusteita. Kun hän nosti kypäränsilmikkoa, hän säpsähti ja hyppäsi pystyyn huutaen:
– Hyvänen aika! Katsokaa!
– De Lorche! – huudahti Zbyszko.
Mutta de Lorche makasi siinä kalpeana, hiki otsalla, silmät kiinni ja liikkumattomana kuin kuollut.
SEITSEMÄS OSA.
L.
Zbyszko käski viedä sinisen ritarin kuormavaunuihin ja nousi toisen hevosen selkään lähtien Mackon kanssa ajamaan takaa pakenevia saksalaisia, joita ei ollutkaan vaikea saavuttaa, sillä saksalaiset hevoset olivat raskasjalkaisia ja tie kevätsateista liottunut. Kun Macko ratsasti kaatuneen lenkawicalaisen erittäin nopealla hevosella, niin hän saavutti pian samogitialaiset ja alkoi heti sen jälkeen ahdistaa ensimmäistä saksalaista ratsumiestä. Ritarillisen tavan mukaan hän kehoitti pakenevaa joko antautumaan vangiksi tai ryhtymään taisteluun, mutta kun saksalainen kannusti hevostaan ja heitti kilpensä keventääkseen ratsunsa taakkaa eikä ottanut Mackon kehoitusta huomioon, iski vanha ritari saksalaista leveällä sotakirveellä hartioihin ja kellisti hänet satulasta maahan.
Tällä tavalla Macko kosti pakeneville saksalaisille sen salakavalan nuolen, joka kerran oli singonnut hänen kylkiluihinsa, ja saksalaiset pakenivat hänen edestään kuin säikähtynyt hirvilauma. Monet heistä heittäytyivät tiheikköihin, joissa syttyi julmia otteluita hurjine huutoineen. Näissä viimeisetkin saksalaiset menettivät henkensä. Vihdoin vanha ritari Bogdaniecista palasi Zbyszkon ja Hlawan seurassa ensimmäiselle taistelupaikalle, jossa kaatuneet viholliset olivat ryöstetyt alastomiksi ja useat joutuneet sitä paitsi samogitialaisten kostonhimon raatelemiksi. Voitto oli huomattava, ja sen tähden väkikin oli kuin ilosta juopunut. Skirwoillon viimeisen tappion jälkeen alakuloisuus oli alkanut pesiytyä samogitialaisten sydämiin, varsinkin, kun Witoldin lupaamia apujoukkoja ei vielä näkynyt, mutta nyt toivo heräsi ja sotainen innostus leimahti taas liekkiin, aivan kuin olisi heitetty uusia oksia sammuvaan nuotioon.
Kaatuneita samogitialaisia ja saksalaisia oli niin paljon, ettei heitä ehditty haudata, mutta niille kahdelle aateliselle asepojalle Lenkawicasta, jotka olivat niin huomattavasti vaikuttaneet voiton saantiin, Zbyszko antoi keihäillä kaivaa haudat kahden tuuhean kuusen juurelle ja piirsi miekallaan ristin kummankin puun runkoon. Annettuaan tshekkiläiselle Hlawalle tehtäväksi pitää silmällä herra de Lorchea, joka yhä vielä oli tainnoksissa, hän läksi miehineen samoja teitä Skirwoillon luo ollakseen kaiken varalta tälle apuna, jos tarvittaisiin.
Mutta tultuaan pitkän marssin jälkeen taistelupaikalle, jossa makasi, kuten edellisessäkin paikassa, paljon kaatuneita samogitialaisia ja saksalaisia, Zbyszko huomasi Skirwoillonkin siellä voittaneen, mutta lähteneen jonnekin. Nähtävästi oli taistelu sielläkin ollut verinen ja ankara, sillä pitkän matkan päässä varsinaiselta taistelupaikalta oli runsaasti kaatuneita. Tästä kokenut Macko päätteli, että osa saksalaisia oli päässyt pakoon.
Oliko Skirwoillo lähtenyt ajamaan heitä takaa vai ei, oli vaikea sanoa, sillä jäljet olivat epäselviä ja sotkeutuneita. Macko päätteli vielä, että taistelu oli käyty melko kauan sitten, ehkä vielä aikaisemmin kuin Zbyszkon johtama taistelu, sillä ruumiit olivat tummuneita ja pöhöttyneitä ja muutamat jo susien raatelemia. Mutta pedot olivat paenneet tiheikköihin kuullessaan aseistettujen miesten tulevan.
Zbyszko päätti palata leiriin, kun hän arveli Skirwoillon odottamista turhaksi. Hän saapui sinne myöhään yöllä ja tapasi siellä samogitialaisten johtajan, joka oli tullut leiriin hiukan aikaisemmin. Skirwoillon kasvot, jotka tavallisesti olivat niin synkät, loistivat nyt hurjaa iloa. Hän tiedusteli ensi töikseen taistelun tulosta ja saatuaan kuulla Zbyszkon voitosta hän sanoi omituisella, korpin raakkumista muistuttavalla äänellä:
– Olen tyytyväinen sinuun ja itseeni. Jos suuriruhtinas tulee, niin hänkin ilostuu, sillä linna on kohta meidän.
– Minkälaisia vankeja sait? – kysyi Zbyszko.
– Vain pikkukaloja enkä yhtään haukea. Pari parempaa oli, mutta ne pääsivät pujahtamaan pakoon.
– Minulla on yksi, mutta hyvä, – sanoi Zbyszko. – Hän on ylhäinen ritari eikä mikään munkkiveli ja on ollut ristiritarien vieraana viimeksi.
Hurja samogitialaisjohtaja kiersi vasemman kätensä kaulansa ympäri ja teki oikealla sellaisen liikkeen kuin olisi tarkoittanut köydensilmukkaa.
– Näin teemme sille vangillesi, – sanoi hän, – kuten muillekin... Mutta Zbyszko rypisti kulmakarvojaan ja sanoi:
– Hänelle ei saa tehdä mitään pahaa, sillä hän on minun vankini ja ystäväni. Ruhtinas Janusz löi meidät molemmat samalla kertaa ritareiksi, enkä minä anna sormellakaan koskea häneen.
– Vai et anna?
– En anna.
He alkoivat mittailla toisiaan tuimin katsein, ja näytti jo siltä, että molemmat purkavat sisunsa. Mutta silloin Zbyszko, joka ei tahtonut riitaantua vanhan päällikön kanssa, jota hän kunnioitti ja piti suuressa arvossa, kiersi yht'äkkiä käsivartensa Skirwoillon kaulaan, painoi häntä rintaansa vasten ja sanoi:
– Ottaisitko todella hänet minulta ja hänen kanssaan minun viimeisen toivoni? Miksi tekisit minulle pahaa?
Skirwoillo ei vastustanut syleilyä, mutta kohotti vihdoin päänsä ja sopersi:
– Hm, huomenna minä aion hirttää vankini, hm, mutta jos sinulle olisi hyötyä jostakin, niin lahjoitan sen sinulle.
Sitten he syleilivät toisiaan uudestaan ja rajusti ja erosivat hyvässä sovussa, mikä oli Mackon mieleen.
– Näetkö nyt, – sanoi setä Zbyszkolle, – pahalla et saa häneltä mitään, mutta hyvällä hän pehmenee kuin vaha.
– Sellaista on koko kansa, – vastasi Zbyszko, – mutta saksalaiset eivät sitä tiedä.
Sitten Zbyszko käski tuomaan herra de Lorchen nuotion luo. Pian tämä tulikin Hlawan mukana paikalle riisuttuna aseista, ilman kypärää, nahkanuttu yllä ja punainen myssy päässä. Herra de Lorche oli jo tshekkiläiseltä asemieheltä saanut tietää, kenen vankina hän oli, mutta juuri sen tähden hän astui esiin ylpeänä ja mahtavana, uhmailevan ja halveksivan näköisenä.
– Kiitä Jumalaa, – sanoi Zbyszko hänelle, – että olet joutunut minun käsiini, sillä mitään pahaa en sinulle tee.
Ja Zbyszko ojensi kätensä ystävällisesti, mutta de Lorche ei liikahtanut paikaltaan.
– Minä en ojenna kättäni ritarille, joka häpäisee ritarikunniaansa auttamalla taistelussa saraseeneja kristittyjä vastaan.
Eräs läsnäolleista masurialaisista tulkitsi hänen sanansa Zbyszkolle, joka oli jo arvannut niiden sisällön. Nuoren ritarin veri alkoi kiehua.
– Hölmö! – huusi Zbyszko tarttuen huomaamattaan misericordiansa kahvaan.
Ritari de Lorche kohotti päätään.
– Surmatkaa minut, – sanoi hän, – koska ette säästä vankeja.
– Entä säästättekö itsekään niitä? – huusi masurialainen, joka ei voinut rauhallisesti kuunnella sellaista puhetta. – Ettekö hirttäneet linnasaaren rannalle kaikki, jotka saitte vangiksi viime taistelussa? Tästä syystä Skirwoillo hirtättää nyt vuorostaan teidät.
– Kyllä siellä hirtettiin, – vastasi de Lorche, – mutta ne olivat pakanoita.
Hänen äänestään kuulosti kuitenkin neuvottomuus, eikä ollut vaikea havaita, ettei hän puolestaan hyväksynyt sellaista.
Zbyszko oli sillä välin lauhtunut ja lausui nyt vakavasti:
– De Lorche! Samasta kädestä olemme saaneet ritarivyön ja -kannukset. Sinä tunnet minut ja tiedät, että ritarikunnia on minulle elämää ja onnea rakkaampi, sen tähden kuuntele, mitä nyt sanon pyhän Yrjänän nimessä: suurin osa tätä kansaa on jo aikoja sitten antanut kastaa itsensä kristinuskoon, ja ne, jotka eivät vielä ole kristityitä, ojentavat kaihoten käsivartensa pyhää ristiä kohti. Mutta tiedätkö, kuka estää heitä saamasta pyhää kastetta ja pelastusta?
Masurialainen käänsi sanasta sanaan Zbyszkon sanat saksaksi, ja de Lorche katsoi kysyvästi nuoreen ritariin, joka vastasi vakuuttavasti:
– Saksalaiset!
– Se on mahdotonta! – huudahti de Lorche.
– Pyhän Yrjänän keihään ja kannusten kautta, juuri saksalaiset! Jos kristinusko olisi kokonaan täällä vakiintunut, olisivat ristiritarit menettäneet jo keksimänsä ainaisen tekosyyn hyökätä tähän maahan ja sortaa sen onnetonta kansaa. Mutta olethan itse oppinut tuntemaan heitä ja tiedät hyvin, ovatko heidän tekonsa oikeita?
– Luulin, että he sovittivat syntejään taistelemalla pakanain kanssa ja viemällä näitä pyhälle kasteelle.
– Ristiritarit kastavat heitä miekalla ja verellä eivätkä siunatulla vedellä. Lue tämä kirjoitus, niin saat nähdä, että palvelet rosvoja, väkivallantekijöitä ja itse paholaista, jotka ovat oikeata, kristillistä uskoa ja rakkautta vastaan.
Zbyszko ojensi hänelle useille kuninkaille ja ruhtinaille osoitetun samogitialaisten kirjeen, joka oli yleisesti tunnettu, ja de Lorche otti sen alkaen tulen loimussa silmätä sitä nopeasti. Hän luki sen pian, sillä hän oli hyvin perehtynyt lukutaitoon, ja kysyi sitten hämmästyneenä:
– Onko kaikki tämä totta?
– Niin totta kuin Jumala tietää, etten minä täällä taistele ainoastaan oman asiani, vaan myös oikeuden puolesta.
De Lorche vaikeni tuokion ja sanoi sitten:
– Tahdon olla vankisi.
– Ojenna kätesi, – vastasi Zbyszko. – Sinä olet veljeni sekä vankini.
He löivät kättä ja istuutuivat yhteiselle aterialle, jonka asepojat olivat valmistaneet Hlawan käskystä. Aterian aikana de Lorche kuuli hämmästyksekseen, että Zbyszko suurmestarin kirjelmästä huolimatta ei ollut vieläkään saanut Danusiaa takaisin ja että komttuurit olivat kieltäneet suojeluskirjeen pätevyyden ja voiman sodan syttymisen perusteella.
– Nyt minä ymmärrän, minkä tähden olet täällä, – sanoi hän Zbyszkolle, – ja minä kiitän Jumalaa, että olen joutunut sinun käsiisi, sillä olen varma, että ristiritarit vanginvaihdossa antavat sinulle, kenet vain haluat minun sijaani.
Ja lyötyään kämmenellään myssyynsä de Lorche jatkoi:
– Aachenin kaikkien pyhäinjäännösten nimessä! Gotteswerderiin lähteneiden apujoukkojen johtajina olivat Arnold von Baden ja vanha Siegfried de Löwe. Me saimme sen tietää eräästä kirjeestä. Eivätkö he ole joutuneet vangiksi?
– Eivät! – vastasi Zbyszko hypähtäen seisomaan. – Ei yksikään huomattava ristiritari ole vankina. Mutta tämä on kerrassaan suuri uutinen. Muilta vangeilta on kysyttävä mitä pikimmin, ovatko he nähneet Siegfriedin seurassa jotakin nuorta naista.
Ja Zbyszko huusi asepoikia valaisemaan soihduilla, kun hän riensi Skirwoillon vankien luo. Macko, de Lorche ja Hlawa seurasivat hänen perässään.
– Kuulehan! – sanoi lotringenilainen de Lorche matkalla Zbyszkolle. – Päästä minut kunniasanaani vastaan vapaaksi, niin minä etsin vaimoasi koko Preussista, ja kun olen löytänyt hänet, tulen takaisin luoksesi, jolloin sinä voit vaihtaa hänet vapaaksi minua vastaan.
– Jos hän on elossa? Jos hän on elossa? – vastasi Zbyszko.
He olivat saapuneet Skirwoillon vankien luo, joista toiset makasivat maassa, toiset olivat sidottuina puihin. Soihtujen valo valaisi Zbyszkon, joka alkoi tarkastella vankeja. Näiden onnettomien katseet suuntautuivat häneen.
Samassa kuului kimeä, pelosta vapiseva ääni:
– Hyvä herra ja suojelijani! Pelasta minut!
Zbyszko sieppasi asepojan kädestä pari palavaa pärettä ja riensi sen puun luo, mistä ääni kuului.
– Sanderus! – huudahti hän.
– Sanderus! – toisti tshekkiläinen hämmästyneenä. Mutta Sanderus ei voinut liikuttaa sidottuja käsiään, vaan kurkotti kaulaansa ja alkoi uudelleen huutaa:
– Armahtakaa!... Minä tiedän, missä Jurandin tytär on!... Pelastakaa minut!
LI.
Asepojat irroittivat köydet Sanderuksen ympäriltä. Tämä kellahti puutuneena maahan, ja kun hänet nostettiin pystyyn pyörtyi hän useamman kerran. Zbyszko käski kantamaan hänet nuotion luo, kaatamaan viiniä suuhun, hieromaan ihralla ja peittämään lämpimästi taljoihin, mutta mikään ei auttanut, eikä Sanderus tullut tajuihinsa, vaan vaipui niin sikeään uneen, että tshekkiläinen vasta seuraavan päivän puolivälissä sai hänet hereille.
Zbyszko, jota uteliaisuus poltti kuin tuli, meni heti hänen luokseen. Ensin hän ei saanut minkäänlaisia tietoja, sillä pelko ja mielenjärkytys, jotka valtaavat heikot sielut, kun uhkaava vaara on mennyt ohi, olivat vaikuttaneet Sanderukseen niin syvästi, että hän purskahti hurjaan itkuun eikä voinut vastata niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Nyyhkytykset vapisuttivat häntä, hänen huulensa värisivät ja silmistä vuoti kyyneleitä virtanaan.
Kun hän oli saanut vahvistaa itseään tammanmaidolla, jota liettualaiset olivat oppineet tataarilaisilta käyttämään juomana näiden tavoin, hän tyyntyi jonkin verran ja alkoi valittaa, että "Belialin pojat" olivat hakanneet häntä keihäillä ja ottaneet hänen hevosensa, jonka selässä oli ollut sangen vaikuttavia ja kallisarvoisia pyhäinjäännöksiä. Lopulta ne paholaiset olivat sitoneet hänet puuhun, jossa muurahaiset olivat syöneet jalkoja ja koko ruumista niin pahasti, että siitä olisi seurauksena varma kuolema, jollei tänään, niin huomenna.
Tästä jaarituksesta Zbyszko suuttui niin kovasti, että hypähti pystyyn ja huusi:
– Vastaa, senkin maankiertäjä, kun sinulta kysytään, muuten sinun voi käydä vielä hullummin!
– Tuolla lähellä on muurahaispesä, – sanoi Hlawa. – Jollei hän heti ala puhua asiaa, niin käskekää panna hänet siihen muurahaispesään.
Hlawa ei puhunut tosissaan ja sen tähden hän hymyili, sillä itse asiassa hän piti Sanderuksesta melko paljon. Mutta tämä säikähti pahanpäiväisesti ja alkoi huutaa:
– Armahtakaa! Armahtakaa! Antakaa minulle vielä tuota pakanallista juomaa, niin kerron kaikki, mitä olen nähnyt ja mitä en ole nähnyt!
– Jos sinä vain valehtelet sanankin, niin minä isken kiilan kurkkuusi! – uhkasi tshekkiläinen.
Mutta hän nosti kuitenkin kiulun, jossa oli tammanmaitoa, Sanderuksen huulille. Tämä tarttui siihen molemmin käsin ja alkoi juoda ahnaasti sulkien silmänsä. Juotuaan kotvan aikaa hän ravistelihe, laski kiulun polvilleen ja sanoi virnistellen:
– Hyi, mokomaa tököttiä! – Ja Zbyszkon puoleen kääntyen hän lisäsi: – No, kysykää nyt, pelastajani!
– Oliko vaimoni mukana siinä joukko-osastossa, jossa sinä kuljit?
Sanderus näytti ihmettelevän kovasti. Tosin hän oli kuullut, että Danusia oli Zbyszkon vaimo, mutta kun vihkiminen oli suoritettu salassa ja kun Danusia oli heti sen jälkeen ryöstetty, hän oli aina ajatellut vain Jurandin tytärtä.
Mutta Sanderus vastasi sentään hätäisesti:
– Kyllä, voivodi! Kyllä hän oli! Mutta Siegfried de Löwe ja Arnold von Baden murtautuivat vihollisen läpi.
– Näitkö vaimoni? – kysyi nuori ritari sykkivin sydämin.
– Hänen kasvojaan minä en nähnyt, sillä hän istui kahden hevosen väliin sidotussa aivan umpinaisessa suuressa korissa, jota vartioi se sama tulilisko ja veljeskunnan sisar, joka toi Danveldin voiteita metsästyslinnaan. Kuulin korista myös valittavaa laulua...
Zbyszko kalpeni mielenliikutuksesta, istahti kannolle eikä ensin tiennyt, mitä kysyä. Macko ja Hlawa tulivat myös tärkeästä uutisesta liikuttuneiksi. Tshekkiläinen Hlawa ajatteli kaiketi myös rakastettavaa valtijatartaan, joka oli jäänyt Spychowiin, ja sitä, että tieto oli tälle onneton.
Seurasi hetken hiljaisuus.
Ovela Macko, joka ei tuntenut Sanderusta ja tuskin oli koskaan hänestä mitään kuullutkaan, alkoi tarkastella häntä epäluuloisesti ja kysyi:
– Mikä sinä olet oikein miehiäsi? Mitä olet tehnyt ristiritarien luona?
– Mikä olen miehiäni? – vastasi kulkuri. – Kysykää sitä asiaa tältä urhoolliselta ruhtinaalta, – hän viittasi Zbyszkoon, – tai tuolta tshekkiläiseltä kreiviltä, joka myöskin on jo kauan minut tuntenut.
Nähtävästi maito oli antanut hänelle voimia, sillä hän tuli vilkkaammaksi. Kääntyen Zbyszkon puoleen hän rupesi puhumaan kuuluvalla äänellä, jossa ei enää ollut jälkeäkään aikaisemmasta voimattomuudesta:
– Hyvä herra, te olette jo kaksi kertaa pelastanut henkeni. Ilman teitä olisivat sudet minut syöneet tai olisin joutunut kärsimään piispojen rangaistusta, jotka tämän pahan maailman ja minun vihollisteni harhaan johtamina olivat antaneet sellaisen käskyn, että minut on vangittava, koska kaupittelen muka väärennettyjä pyhäinjäännöksiä. Mutta te, hyvä herra, otitte minut suojelukseenne, eivät sudet minua syöneet eivätkä takaa-ajajat saaneet kiinni. Sinun luonasi minun ei ole koskaan tarvinnut kärsiä ruoan tai juoman puutetta, sillä tuota tammanmaitoa, niin inhottava kuin sen maku onkin, minä joisin vielä siemauksen näyttääkseni, ettei köyhä pyhiinvaeltaja koskaan säiky minkäänlaista lihankidutusta.
– Kerro pian, mitä tiedät, senkin lurjus, äläkä lörpöttele joutavia lorujasi! – huusi Macko.
Mutta Sanderus hörppäsi jo kiulun syrjästä ja tyhjensi pakanallisen juomansa viimeiseen tippaan. Sen tehtyään hän puheli edelleen Zbyszkolle, ikäänkuin ei olisi Mackon sanoja edes kuullutkaan.
– Sen tähden minä olenkin kovasti mieltynyt teihin, hyvä herra. Sanassa sanotaan, että pyhimykset tekivät syntiä yhdeksän kertaa tunnissa, ja saattaapa Sanderuskin joskus tehdä syntiä, mutta kiittämätön ei Sanderus ole koskaan ollut eikä tule olemaankaan. Muistatteko, hyvä herra, mitä teille sanoin, kun onnettomuus teitä kohtasi? Näin sanoin: minä kuljen linnasta linnaan etsien aarrettasi kaikkialta. Missäpä en olisi ollut! Liian pitkäksi kävisi kertoa, mutta minä löysin, mitä etsin, enkä sen jälkeen hellittänyt, vaan riipuin vanhassa Siegfriedissä kiinni kuin takiainen. Rupesin hänen palvelukseensa ja jouduin kulkemaan linnasta linnaan, komttuuriosta toiseen, kaupungista kaupunkiin hänen seurassaan aina viime taisteluun saakka.
Zbyszko oli sillä välin päässyt mielialansa herraksi ja sanoi nyt:
– Olen sinulle kiitollinen ja tulen palkitsemaan vaivasi. Mutta vastaahan nyt: voitko vannoa, että vaimoni on vielä elossa?
– Sen vannon sieluni autuuden nimessä! – vastasi Sanderus juhlallisesti.
– Miksi Siegfried läksi Ortelsburgista?
– Sitä en tiedä, mutta arvelen, että hän jätti Ortelsburgin peläten suurmestarin käskyä, jonka mukaan hänen oli luovutettava naisvanki Masovian ruhtinattarelle. Hän oli nähtävästi tietoinen tämän käskyn tulosta eikä tahtonut luovuttaa vankia, jonka puoliso oli kaksintaistelussa kaatanut hänen rakastamansa Rotgierin. Ihmiset kertovat nyt, että tämä Rotgier oli hänen poikansa. En tiedä, onko se totta, mutta epätoivon vimma vei hänet kauheihin tekoihin eikä hän eläessään luovuta Jurandin tytärtä, nuorta rouvaa, tarkoitin.
– Ihmeellistä tämä kaikki on, – sanoi Macko, – sillä jos se vanha lurjus niin vihaa Jurandia, niin olisi luullut hänen tappaneen Danusian.
– Niin hän aikoikin tehdä, – vastasi Sanderus, – mutta silloin tapahtui hänelle jotakin merkillistä, mikä ajoi häneen sellaisen pelon, että hän sairastui ja oli kuolla. Hänen väkensä keskuudessa kuiskailtiin tästä salaperäisestä tapahtumasta yleisesti. Toiset sanoivat, että hänen mennessään porttitorniin surmaamaan nuorta rouvaa itse paholainen tuli häntä vastaan, mutta toiset väittävät, että hänelle silloin ilmestyi enkeli. Olipa se nyt kumpi tahansa, niin vanha Siegfried ainakin löydettiin lumesta tornin oven edestä tiedottomana. Vielä tänä päivänä hänen hiuksensa nousevat kauhusta pystyyn, kun hän muistelee tapahtumaa, ja tästä syystä hän ei uskalla enää nostaa kättään vangittua vastaan eikä käskeä ketään muutakaan. Siegfried kuljettaa tuntemattomasta syystä mukanaan Ortelsburgin pyöveliä, joka pelkää, kuten muutkin.
Nämä sanat vaikuttivat voimakkaasti Zbyszkoon, Mackoon ja Hlawaan. He lähestyivät Sanderusta, joka teki ristinmerkin ja jatkoi:
– Ei ollut hauskaa olla siellä heidän joukossaan. Kuulin ja näin asioita, jotka nostivat kylmiä väreitä selkäpiihin. Kuten jo olen sanonut, tuli vanha komttuuri päästään omituiseksi. Mutta se ei olekaan ihme, sillä henget toisesta maailmasta alkoivat häntä tervehtiä! Kun hän on yksinään, alkaa hänen vieressään huohottaa, ikäänkuin jonkun olisi kovin vaikea hengittää. Se on Danveldin henki, saman, jonka Spychowin julmistunut ritari surmasi. Silloin Siegfried sanoo hänelle: "No, mitä nyt? Eikö messu auttanut? Vai miksi tulet taasen?" Mutta toinen vain puree hammasta ja huohottaa yhä. Vielä useammin ilmaantuu Rotgier, joka tuo tulikiven katkua mukanaan, ja hänen kanssaan vanha komttuuri puhelee paljon enemmän: "En voi! En voi! – sanoo hän. – Kun tulen itse, tuon, mutta nyt en voi!" Kerran kuulin hänen kysyvän: "Onko sinun nyt helpompi ollaksesi, poikani?" Useampia päiviä saattaa kulua Siegfriedin puhumatta lainkaan. Silloin saattaa hänen kasvoistaan nähdä, että hän kärsii kovasti. Sitä kantokoria hän vartioi, kuten sisarkin, niin tarkasti, ettei kukaan saanut nähdä nuorta rouvaa.
– Kiusaavatko he häntä? – kysyi Zbyszko synkästi.
– Sanon suoraan, että valitushuutoa en koskaan kuullut, mutta surullista laulua kyllä, ja toisinaan oli kuin lintu olisi vikissyt...
– Surkeata! – sanoi Zbyszko hammasta purren. Mutta Macko teki lopun enemmistä kyselyistä.
– Kerrohan nyt jotakin taisteluistakin, – sanoi hän. – Näitkö, kuinka he pääsivät pakoon?
– Näinhän minä, – vastasi Sanderus. – Minä kerron, miten kaikki tapahtui. Ensin he taistelivat julmasti, mutta kun huomasivat olevansa saarroksissa, niin alkoivat ajatella pakoa ja katsella ympärilleen. Ritari Arnold, joka on melko suurikokoinen mies, murtautui ensin saarroksen läpi avaten pakotien, josta vanha komttuuri, muutamat muut miehet ja suuri, kahden hevosen välissä oleva kantokori pääsivät painumaan pakoon.
– Mutta eikö heitä lähdetty ajamaan takaa? Miksei heitä otettu kiinni?
– Kyllä muutamat samogitialaiset yrittivät pidättää heitä, mutta heti kun he tulivat lähemmäksi, ritari Arnold kääntyi ympäri ja karkoitti heidät pois. Jumala varjelkoon ketään joutumasta hänen kanssaan otteluun, sillä sillä miehellä on niin paljon voimia, että voisi taistella vaikka sataa vastaan yksinään. Kolme kertaa hän kääntyi ympäri ja kolme kertaa hän karkoitti takaa-ajajat pois. Hänen miehensä kaatuivat kaikki. Itse hän lienee haavoittunut ja hänen ratsunsa myöskin, mutta hän pääsi kuitenkin pakoon ja antoi sillä tavalla vanhalle komttuurille aikaa paeta.
Macko kuunteli kertomusta ja ajatteli, että Sanderus puhui totta, sillä pitkän matkaa Skirwoillon ja saksalaisten välisestä taistelupaikasta tie oli ollut samogitialaisten kaatuneiden peitossa ja oli heissä ollut niin suuria haavoja, kuin joku jättiläinen olisi heidät surmannut.
– Mutta kuinka saatoit nähdä kaiken tämän? – kysyi Macko.
– Kyllä minä näin, – vastasi kulkuri, – sillä pitelin kiinni toisen kantokoria kantavan hevosen hännästä, kunnes tämä potkaisi minua vatsaan, niin että pyörryin. Tästä syystä minä sitten jouduin teidän käsiinne.
– Saattaa olla niin, – virkkoi Hlawa, – mutta pidä varasi, ettet valehtele, sillä huonosti sinun kävisi!
– Vielä on merkkikin jäljellä potkusta, – sanoi Sanderus. – Jos tahdotte, saatte nähdä.
– Vaikka sinä joskus vasten tahtoasikin puhut totta, niin kyllä vielä joudut pitämään pahaa porua syntiesi tähden.
Entisen tapansa mukaan he alkoivat kinastella keskenään, kunnes Zbyszko keskeytti heidät:
– Sinä kuljit näitä seutuja ja tunnet ne siis. Onko täällä lähimailla linnoja, joissa Siegfried ja Arnold voisivat pysytellä piilossa?
– Täällä ei ole linnoja lainkaan, sillä seutu on aivan autiota. Kyliä ja viljelyksiä ei lähiseuduilla myöskään ole, sillä saksalaiset ovat hävittäneet kaikki sanoen väestön muka nousseen kapinaan heitä vastaan. Minä luulen, että Siegfried ja Arnold harhailevat nyt metsissä yrittäen kohdakkoin joko samaa tietä takaisin tai jotakin sivutietä salaa linnoitukseen, jonne mekin aioimme.
– Niin varmaankin, – sanoi Zbyszko vaipuen syviin ajatuksiin. Hetken kuluttua hän antoi käskyn: – Hlawa! Miesten on oltava valmiina lähtöön!
Asemies, jolla ei ollut tapana kysyä syytä käskyyn, nousi ja riensi sanaakaan sanomatta hevosten luo. Macko sitä vastoin alkoi töllistellä veljenpoikaansa ja kysyi ihmetellen:
– Mitä sinä nyt?... Minne aiot lähteä?... Zbyszko vastasi toisella kysymyksellä:
– Eikö se ole velvollisuuteni?
Vanha ritari vaikeni. Ihmetys katosi hänen kasvoiltaan vähitellen. Pari kertaa hän ravisti päätään, huokasi syvään ja mutisi jotakin, ikäänkuin vastaukseksi itselleen:
– Niin, tietenkin!... Ei ole muuta neuvoa.
Ja hänkin poistui hevosten luo. Mutta Zbyszko meni de Lorchen luo ja sanoi hänelle saksankielentaitoisen tulkkinsa välityksellä:
– En voi pyytää sinua auttamaan minua sotiessani niitä samoja ihmisiä vastaan, joiden puolesta olet juuri taistellut, ja sen tähden olet nyt vapaa ja saat mennä minne haluat.
– Niin, asein en voi auttaa sinua, sillä se olisi vastoin minun ritarikunniaani, – sanoi de Lorche, – mutta minä en myöskään suostu vapauteen. Sen tähden minä jään kunniasanallani sinun vangiksesi ja tulen luoksesi heti, kun kutsut minua. Mutta muista, että ristiritaristo vaihtaa minut kehen vankiin hyvänsä, sillä sukuni on mahtava ja on tehnyt ristiritareille suuria palveluksia.
He alkoivat hyvästellä, laskivat molemmat kätensä toistensa olkapäille ja suutelivat toisiaan poskelle. Sitten de Lorche sanoi:
– Minä lähden joko Marienburgiin tai Masovian hoviin, joten tiedät, että jommastakummasta paikasta minut löydät. Sinun lähettisi tarvitsee sanoa minulle vain kaksi sanaa: Lotringen – Geldern.
– Hyvä on! – vastasi Zbyszko. – Menen nyt Skirwoillon luo pyytämään häneltä sinulle sellaista suojelusmerkkiä, joka turvaa sinut kaiken varalta samogitialaisilta.
Ja hän meni.
Skirwoillo antoi pyydetyn suojelusmerkin eikä vastustellut Zbyszkon liikkeellelähtöä lainkaan, sillä hän tiesi, mistä oikeastaan oli kysymys. Sitä paitsi hänellä ei ollut oikeutta pidättää toisen maan ritaria, joka oli vapaaehtoisesti tullut auttamaan. Hän kiitti häntä huomattavasta palveluksesta, antoi ruokatavaroita matkalle, joka tuli kulkemaan asumattomien seutujen halki, ja lausui vielä heidän erotessaan sen toivomuksen, että he joskus tulevaisuudessa jossakin suuressa sodassa saisivat yhdessä taistella ristiritareja vastaan.
Zbyszko kiirehti, sillä hän aivan paloi halusta päästäkseen lähtemään. Tultuaan kokoontumispaikalle hän näki kaikki valmiina lähtöön. Niinpä Macko setä siellä jo istui ratsunsa selässä haarniska yllä ja kypärä päässä. Zbyszko meni hänen luokseen sanoen:
– Vai lähdette tekin kanssani?
– Mitä minä sitten tekisin? – vastasi Macko hiukan nyrpeissään.
Zbyszko ei sanonut sen enempää, suuteli sedän kättä ja nousi hevosensa selkään.
Ja niin he lähtivät.
Sanderus ajoi heidän mukanaan ollakseen opastajana taistelupaikalta eteenpäin. He arvelivat myös, että jos he joissakin metsissä tapaavat seudun talonpoikia, niin nämä, koska vihaavat hallitsevia herroja ristiritareja, auttavat etsimään vanhaa komttuuria Siegfried de Löweä ja tuota Arnold von Badenia, jonka yliluonnollisista voimista ja urhoollisuudesta Sanderuksella oli ollut niin paljon kerrottavaa.
LII.
Tie taistelupaikalle, missä Skirwoillo oli voittanut saksalaiset, oli helppo ja tuttu. He saapuivatkin sinne pian, mutta ajoivat nopeasti eteenpäin, sillä siellä nousi hautaamattomista ruumiista sietämätön löyhkä. Peloitettuaan paikalta susia ja haaskalintuja he alkoivat etsiä paenneiden jälkiä. Vaikka kokonainen osasto oli kulkenut samaa tietä, löysi kokenut Macko verraten helposti suuria hevosenjälkiä, jotka menivät päinvastaiseen suuntaan, ja hän alkoi selittää asiaa nuorille, jotka olivat kokemattomampia:
– Onneksi taistelun jälkeen ei ole satanut. Huomatkaa, että Arnoldin hevonen on suuri, koska itse ratsastajakin on hyvin suurikasvuinen. On selvää, että paetessa kaviot painuvat tavallista syvemmälle maahan. Katsokaa, joilla silmät on, kuinka hevosen jäljet näkyvät selvästi kosteissa paikoissa! Kyllä me jälkiä pitkin saamme ne lurjukset vielä kiinni, jolleivät sitä ennen pääse jonnekin muurien suojaan.
– Sanderus sanoi, – virkkoi Zbyszko, – ettei lähiseuduilla ole linnoja, ja hän onkin oikeassa, sillä ristiritarit ovat siksi myöhään valloittaneet tämän maan, etteivät ole ehtineet vielä rakentaa niitä. Minne he siis voisivat paeta? Talonpojat, jotka täällä ennen asuivat, ovat Skirwoillon leirissä, sillä he ovat samaa kansaa kuin samogitialaiset... Saksalaiset ovat polttaneet kylät, kuten Sanderus sanoi, ja naiset ovat paenneet lastensa kanssa kauas metsiin. Jollemme säästä hevosiamme, niin saavutamme kyllä vielä pakenijat.
– Hevosia on säästettävä, sillä niissä on pelastuksemme, jos heidät saavutammekin, – sanoi Macko.
– Ritari Arnold haavoittui taistelussa olkapäähän, – puuttui Sanderus puheeseen. – Hän ei siitä välittänyt, vaan taisteli edelleen, mutta luulen, että myöhemmin haavaa mahtoi kirveliä kovasti. Tästä syystä hänen kulkunsa saattaa hidastua, ja kukaties hänen täytyy levähtääkin.
– Sanot, ettei heillä ole väkeä mukana? – kysyi Macko.
– Pari miestä ajaa "vankikoppia" ja heidän lisäkseen ei ole kuin ritari Arnold ja vanha komttuuri. Siinä lienevät kaikki. Kyllä niitä vielä muitakin oli, mutta samogitialaiset kaatoivat ne.
– Asepoikamme ottakoot vankinihdit haltuunsa, – sanoi Zbyszko, – setä hoitaa vanhan Siegfriedin ja minä otan Arnoldin osalleni.
– Hyvä on! – vastasi Macko. – Kyllä minä selviän Siegfriedistä, sillä onhan luissani vielä mojoa voimaa! Mutta älä sinä Arnoldia väheksy, sillä se kuuluu olevan oikein luja ja suuri mies.
– Olkoon! – sanoi Zbyszko siihen.
– Kyllä sinäkin olet luja, en sitä kiellä, mutta on niitä sinua lujempiakin. Muistatko sinä niitä Krakovan suurritareja? Siellä oli Powala Taczewilainen, oli Paszko Zlodziej Biskupicesta ja Zawisza Czarny. Mitä sanot? Älä ylvästele, vaan muista, että on niitä muitakin!
– Rotgier ei myöskään ollut vajaavoimainen, – murahti Zbyszko.
– Onko minullekin jotakin työtä? – kysyi Hlawa. Mutta hän ei saanut vastausta, sillä Mackon ajatukset olivat jo kiintyneet muuhun.
– Jos Jumala suo meille menestystä, – arveli Macko, – niin on meidän vain pyrittävä Masovian metsiin. Siellä me tulemme olemaan turvassa ja kaikki päättyy lopultakin hyvin.
Mutta samassa Macko huokaisi syvään, sillä nähtävästi hän muisti, että huolet eivät olleetkaan lopussa, vaan onnettomalle Jagienkalle olisi vielä tehtävä jotakin.
– Niin, ihmeellisiä ovat Jumalan tiet, – arveli Macko. – Usein olen ajatellut, miksi sinä, Zbyszko, et saanut mennä naimisiin kaikessa rauhassa ja miksen minä saanut rauhassa asettua luoksenne asumaan... Niinhän käy usein. Koko kuningaskuntamme maa-aatelisista me olemme niitä harvoja, jotka kiertelemme maailman maita ja mantuja, sen sijaan että Herran rauhassa isännöisimme kotonamme.
– Niin, se on totta, mutta se on Jumalan tahto! – vastasi Zbyszko. He ajoivat kotvan aikaa ääneti. Sitten vanha ritari alkoi taas puhella veljenpojalleen:
– Luotatko sinä tuohon kuljeksijaan? Mikä se on oikein miehiään?
– Aika vekkuli, mutta hän on kiintynyt minuun eikä sen tähden petä minua.
– Jos niin on, ajakoon edelle etsimään pakenijoita, sillä nämä eivät pelästyisi, jos näkisivätkin hänet. Sitä paitsi hän voi heille sanoa päässeensä pakoon, mikä näyttäisi uskottavalta. Niin onkin hyvä, sillä jos he huomaisivat meidät kaukaa, he joko piiloutuisivat tai varustautuisivat kamppailuun.
– Yöllä hän ei ainakaan lähde yksin ajamaan edellä, sillä hän pelkää, – vastasi Zbyszko, – mutta päivällä hän sen kyllä tekee, mikä onkin parempi. Sanon hänelle, että hän kolme kertaa päivässä pysähtyy meitä odottamaan. Jollemme näe häntä syöttöpaikassa, niin olkoon se merkkinä siitä, että hän on saavuttanut heidät ja on heidän kanssaan, jolloin me seuraamme hänen jälkiään ja iskemme heihin yllättäen.
– Mutta eikö hän varoita heitä?
– Ei. Hän on minun puolellani. Sanon hänelle myös, että otamme samalla näön vuoksi hänetkin vangiksi, niin hänen ei tarvitse missään tapauksessa pelätä kostoa. Olkoon niinkuin ei meitä laisinkaan tuntisi...
– Aiotko antaa heidän jäädä eloon?
– Mitä voisin tehdä? – vastasi Zbyszko huolissaan. – Nähkää... Jos olisimme Masoviassa tai kotimaassamme, haastaisimme heidät otteluun, kuten tein Rotgierille, mutta täällä heidän maassaan se on mahdotonta... Täällä on kysymys vain Danusiasta ja siitä, kuinka mahdollisimman pian pääsisimme maasta pois ja sitten Masovian suuriin metsiin. Sitä paitsi me luultavasti pääsemme yllättämään heidät, ja he saattavat olla aseettomia, kenties ilman miekkaakin! Kuinka heitä voisi sellaisessa asemassa surmata? Sehän olisi häpeä! Olemmehan molemmat täysiä ritareja, ja he myöskin...
– Oikeassa olet, – sanoi Macko. – Mutta entä jos tapaamisemme muodostuu taisteluksi?
Zbyszko rypisti kulmakarvojaan ja hänen kasvoilleen levisi vihainen ilme, jolloin hän muuttui niin Mackon näköiseksi kuin olisi ollut tämän oma poika.
– Kyllä minä mielelläni, – sanoi nuori ritari synkästi, – heittäisin sen verikoiran, Siegfriedin, Jurandin jalkojen juureen!
Sillä välin oli tullut yö, ja heidän täytyi pysähtyä levähtämään ja syömään. Zbyszko selitti Sanderukselle, että hänen olisi seuraavana aamuna lähdettävä ajamaan edelle, mihin tämä mielellään suostui, kun vain saisi palata vaaran uhatessa takaisin. Hän pyysi myös saada levähtää neljä kertaa päivässä, koska hän yksinäisyydessä tulisi olemaan kovin levoton, vieläpä asutuillakin seuduilla.
Kun he olivat syöneet, he kävivät levolle taljoille pienen tulen ääreen, jonka he olivat tehneet jonkin matkan päähän tiestä. Asepojat pitivät vuoron perään silmällä hevosia, jotka torkkuivat ryhmässä pää toistensa niskanjuurelle laskettuina. Mutta tuskin aamun ensimmäiset säteet olivat sattuneet puiden latvoihin, kun Zbyszko nousi reippaasti ylös ja herätti toiset. Lähdettiin eteenpäin. He löysivät helposti Arnoldin ison ratsun jäljet, sillä maa oli alavaa ja pehmeätä eikä sade ollut niitä hävittänyt. Sanderus ajoi edelle ja katosi heidän näkyvistään, mutta muutamia tunteja myöhemmin, auringon ollessa idän ja puolipäivän välillä, hän odotti heitä seuraavassa levähdyspaikassa. Hän kertoi, ettei ollut nähnyt ketään lukuunottamatta suurta metsähärkää, joka kuitenkin oli rauhallisesti poistunut hänen tieltään. Seuraavassa levähdyspaikassa puolenpäivän tienoissa hän kertoi nähneensä metsässä talonpojan, jota hän kuitenkaan ei uskaltanut pidättää, koska pelkäsi metsässä mahdollisesti olevan enemmänkin väkeä. Sanderus oli koettanut kysellä häneltä asioita, mutta he eivät saaneet tolkkua toisistaan.
Seuraavan levähdyksen jälkeen Zbyszko alkoi tulla hiukan levottomaksi. Miten käy, jos he tulevat korkeammille ja kuivemmille seuduille, missä jäljet luultavasti katoavat kovemmalla maapohjalla? Tai asutuille seuduille, missä väestö on tottunut pitämään ristiritareja vartijoinaan ja heitä palvelemaan sekä tässä tapauksessa tulisi asettumaan Siegfriedin ja Arnoldin puolelle?
Mutta kaikeksi onneksi nämä pelon aiheet osoittautuivat turhiksi, sillä seuraavassa levähdyspaikassa Sanderusta ei määrättynä aikana näkynyt, mutta sen sijaan he huomasivat eräässä puussa tien vieressä suuren ristinmuotoisen merkin, joka oli tehty aivan äskettäin. He katsoivat toisiinsa, ja heidän sydämensä alkoivat sykkiä vinhasti. Macko ja Zbyszko hyppäsivät heti alas hevosten selästä ja alkoivat innokkaasti etsiä maasta jälkiä, jotka ikäänkuin itsestään hetken kuluttua osuivat silmiin.
Sanderus oli nähtävästi poikennut tieltä metsään seuraten jälkiä, jotka eivät enää olleet yhtä selviä ja syviä kuin maantiellä, mutta kuitenkin riittävän näkyviä. Macko ja Zbyszko nousivat taas hevosten selkään ja alkoivat neuvotella keskenään ja tshekkiläisen Hlawan kanssa hiljaisella äänellä, ikäänkuin vihollinen olisi ollut aivan lähellä.
Tshekkiläinen ehdotti, että matkaa jatkettaisiin jalan, mutta toiset eivät suostuneet siihen sillä perusteella, että eivät tienneet, kuinka pitkältä matkaa oli jäljellä. Päätettiin, että asepojat kulkevat edellä ja tiedoittavat, jos jotakin näkevät.
He painuivat syvemmälle metsään. Erään kuusen kyljessä oleva toinen risti vakuutti heille, että he ovat Sanderuksen jäljillä. Pian sen jälkeen he huomasivat olevansa jonkinlaisella polulla ja arvelivat tulevansa ehkä uudisasutukselle, jonne pakolaiset olivat vetäytyneet.
Aurinko painui jo alas ja paistoi puitten välistä. Tuli kaunis ilta. Metsä oli äänetön, sillä sen pedot ja linnut olivat jo menneet levolle. Vain jossakin paikassa oli oravia, jotka iltavalaistuksessa näyttivät kovin punertavilta. Zbyszko, Macko, Hlawa ja pari asepoikaa ajoivat peräkkäin jonossa. Macko tiesi, että edelle lähetetyt asepojat olivat ainakin äänenkantaman päässä, ja sanoi veljenpojalleen ääntään hiljentämättä:
– Viimeisestä levähdyspaikasta siihen paikkaan, missä merkki oli tien vieressä, on verraten pitkä taival. Krakovan ajanlaskun mukaan se kesti noin kolme tuntia... Sanderus on siis jo aikoja ennen tavannut heidät ja ehtinyt kertoa seikkailunsa. Mutta kunhan hän vain ei pettäisi meitä...
– Ei petä, – vakuutti Zbyszko.
– Ja uskovatko he häneen? – lopetti Macko. – Muussa tapauksessa hänen voi käydä hyvin huonosti.
– Mikseivät uskoisi? He eivät edes aavista, että me olemme täällä, ja he tuntevat hänet. Sattuuhan usein, että vangit pääsevät pakoon.
– Mutta jos he alkavat pelätä, että takaa-ajajia on lähetetty pakolaisten jälkeen, ja kiiruhtavat kulkuaan?
– Ei. Siitä ei ole vaaraa. Ja he käsittävät kyllä, että takaa-ajajat eivät lähde niin kauaksi mokomaa kulkuria etsimään.
He vaikenivat hetken aikaa. Kun Macko sitten oli kuulevinaan Zbyszkon kuiskauksen, hän kysyi:
– Mitä sanot?
Mutta Zbyszkon katse oli kohotettu korkeuksiin, eikä hän puhunut Mackolle, vaan rukoili Jumalalta pelastusta Danusialle ja menestystä rohkealle yritykselleen.
Macko alkoi myös tehdä ristinmerkkejä, mutta samassa eräs edelle ajaneista asepojista pujahti tiheiköstä esille.
– Täällä ovat! – sanoi hän. – Tervanpolttajan majalla!
– Seis! – kuiskasi Zbyszko ja hyppäsi samassa hevosen selästä.
Macko ja muut tekivät samoin. Kolme asepoikaa sai nyt tehtäväkseen jäädä hevosten luo ja estää niitä hirnumasta. Muille asepojille Macko sanoi:
– Siellä on kaksi hevosnihtiä ja Sanderus, joiden kimppuun te hyökkäätte ja jotka te sidotte. Jos joku on aseissa ja vastustaa, niin siltä lyökää kallo halki.
Sitten he kulkivat eteenpäin jalkaisin. Matkalla Zbyszko kuiskasi vielä sedälleen:
– Muistakaa ottaa vanha Siegfried osallenne, kyllä minä käyn Arnoldiin käsiksi.
– Pidä varasi vain! – vastasi vanha ritari.
Ja Macko vilkutti silmää Hlawalle tarkoittaen, että tämä olisi joka hetki varuillaan auttaakseen nuorta isäntäänsä, jos tarvis vaatii.
Hlawa nyökäytti päätään ymmärtäen asian ja koetti, miten hänen miekkansa juoksi huotrassa.
Mutta Zbyszko oli huomannut heidän merkinantonsa.
– Ei! – sanoi hän. – Sinun täytyy heti hypätä kantokorin luo ja vartioida sitä koko taistelun ajan.
He astelivat joustavasti eteenpäin, mutta eivät olleet kulkeneet pitkälti nuorta tiheätä metsää, kun eteen aukeni pieni aho, jolla oli sammuneita tervahautoja ja kaksi maamajaa, joiden asukkaat, tervanpolttajat, sota nähtävästi oli karkoittanut. Laskeva aurinko kultasi loisteellaan ahon, tervahautain pohjat ja maamajat. Toisen majan edessä istui kaksi ritaria, toisen edessä hartiakas, punatukkainen nihti ja Sanderus. Jälkimmäiset olivat panssarin kiilloittamispuuhassa, ja Sanderuksen jalkojen edessä oli kaksi miekkaa, jotka he nähtävästi sen jälkeen aikoivat puhdistaa.
– Katsohan, – kuiskasi Macko puristaen Zbyszkoa käsivarresta pidättääkseen veljenpoikaansa vielä hetkisen. – Sanderus on tahallaan ottanut panssarit ja miekat heiltä muka puhdistaakseen niitä. Se oli ovelasti tehty. Tuo harmaa ritari on...
– Eteenpäin! – huusi Zbyszko yht'äkkiä.
Vihurina he hyökkäsivät aukealle. Molemmat ritarit karkasivat pystyyn, mutta ennen kuin he ennättivät Sanderuksen luo ottaakseen miekkansa, oli Macko jo vanhan Siegfriedin rintamuksissa kiinni ja kaatoi hänet maahan. Zbyszko ja Arnold hyökkäsivät toistensa kimppuun kuin kaksi haukkaa, kiersivät käsivartensa toistensa ympärille ja alkoivat hurjan painiskelun. Hartiakas saksalainen nihti, joka oli istunut Sanderuksen vieressä, sieppasi edestään miekan ja aikoi jo lyödä, kun Mackon asepojan sotakirves jysähti punatukkaiseen päähän, ja nihti lysähti paikalleen. Vanhan ritarin käskyn mukaisesti asepojat juoksivat sitten sitomaan Sanderusta, joka alkoi ynistä ja huutaa kuin vasikka teurastuspuukon alla, vaikka hyvin tiesi, että se oli vain muodon vuoksi.
Mutta Zbyszko, vaikka hänellä oli sellaiset käsivoimat, että puristi tuoreesta puusta nestettä, tunsi joutuvansa karhun eikä ihmisen käsiin. Jollei hänellä olisi ollut yllään suojelevaa panssaria, olisi saksalainen murskannut hänen luunsa. Tosin Zbyszko sai nostetuksi vastustajansa koholle maasta, mutta tämä nosti nuoren ritarin vieläkin korkeammalle, ponnisti voimansa ja oli jo heittämäisillään hänet maahan sellaisella voimalla, ettei toinen siitä enää nousisi jaloilleen. Mutta Zbyszko puristi saksalaista rintaansa vasten niin vimmatusti, että Arnoldin silmät veristyivät, ja potkaisi vastustajaansa polveen niin pahaan paikkaan, että tämä horjahti ja kaatui. Mutta samalla kaatui Zbyszkokin, vieläpä jääden toisen alle. Silloin Macko, jonka silmät ennättivät seurata kaikkia, heitti puoleksi murskatun Siegfriedin erään asepojan haltuun ja juoksi painiskelevien ritarien luo. Tuossa tuokiossa hän sitaisi Arnoldin jalat vyöllään, josta samassa otti misericordiansa ja pisti sen saksalaisen niskaan.
Arnold parkaisi vihlovalla äänellä, ja hänen kätensä painuivat voimattomina alas. Sitten hän voihki, ehkei niin paljon tikarin piston kuin olkapäässään tuntemansa tuskan vuoksi, joka aiheutui hänen Skirwoilloa vastaan taistellessaan saagastaan nuijaniskusta.
Macko tarttui Arnoldiin kaksin käsin ja veti hänet pois Zbyszkon päältä. Nuori ritari nousi istumaan ja koetti sitten päästä jaloilleen, mutta turhaan, ja jäi siihen joksikin aikaa liikkumatta istumaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hiestä kosteat, silmänsä verestävät, huulensa sinertävät, ja hän tuijotti eteensä, ikäänkuin ei olisi ollut täysin tajuissaan.
– Miten on laitasi? – kysyi Macko rauhattomasti.
– Henkeäni kovasti salpaa. Auttakaahan minua nousemaan jaloilleni.
Macko kiersi käsivartensa veljenpojan ympäri ja nosti hänet ylös.
– Voitko seistä omin voimin?
– Voin.
– Koskeeko ruumiissasi johonkin paikkaan? – Ei. Olen vain hengästynyt.
Sillä välin tshekkiläinen, joka nähtävästi oli pitänyt ottelua jo päättyneenä, oli mennyt maamajaan ja tuonut ristiritarikunnan sisaren ulos pitäen häntä niskasta kiinni. Tämä näky pyyhkäisi yhdellä iskulla Zbyszkosta tuskan ja väsymyksen, hänen voimansa palautuivat heti, ja niinkuin hän ei olisi koskaan painiskellutkaan kauhean Arnoldin kanssa hän juoksi maamajaan.
– Danusia! Danusia! Mutta vastausta ei kuulunut.
– Danusia! Danusia! – toisti Zbyszko.
Sitten hän vaikeni. Majassa oli pimeä, eikä hän ensin voinut nähdä mitään. Mutta sen uuninpuoleisesta nurkasta kuului nopeata hengitystä.
– Danusia! Minä täällä olen! Zbyszko! Silloin hän näki pimeässä kaksi silmää, jotka olivat pelon suurentamat, kuumeiset kärsimyksistä.
Zbyszko painui hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä mutta Danusia ei tuntenut tulijaa, vaan riuhtaisi itsensä irti tämän käsistä ja kuiskasi moneen kertaan ääni kauhusta väristen: – Pelkään, pelkään, pelkään!...
LIII.
Eivät auttaneet ystävälliset sanat, hyväilyt eivätkä rukoukset – Danusia ei tuntenut ketään eikä tullut täyteen ymmärrykseensä. Ainoa tunne, joka oli vallannut koko hänen olemuksensa, oli pelko, samanlainen kuin kiinni saatujen metsälintujen. Kun hänelle tuotiin ruokaa, hän ei tahtonut ihmisten nähden syödä, vaikka hänen silmäyksistään saattoi nähdä, että hän oli nälkäinen, ehkäpä nälkiintynytkin. Mutta kun hän oli jäänyt yksin, hän hyökkäsi ruoan kimppuun melkein nälkäisen pedon tavoin. Kun Zbyszko astui sisään, Danusia pujahti majan nurkkaan piiloutuen kuivattujen humalanippujen taa. Turhaan Zbyszko avasi sylinsä, turhaan hän ojensi käsivartensa, turhaan hän rukoili niellen kyyneleitä. Danusia ei tahtonut tulla esille piilopaikastaan edes silloin, kun majan lieteen tehtiin tuli, jonka valossa hän selvästi näki Zbyszkon kasvot. Näytti siltä, että hänen muistinsakin oli mennyt.
Zbyszko katseli Danusiaa surkutellen hänen laihtuneita, pelokkaita kasvojaan, syvälle painuneita silmiään ja rikkinäisiä vaatteita, jotka hänellä oli yllään. Ja nuoren ritarin sydäntä kouristi viha, kun hän ajatteli, miten hänen nuorta vaimoaan oli kohdeltu. Vihdoin hän suuttui niin hurjasti, että veti miekan esille ja syöksyi majasta päin Siegfriediä, jonka hän olisi surmannut, jollei Macko olisi tarttunut hänen käteensä.
Setä ja veljenpoika alkoivat otella tosissaan, mutta nuorukainen oli Arnoldin kanssa käymästään taistelusta vielä siksi väsynyt, että vanha ritari pääsi pian voitolle ja huusi vääntäen miekkaa hänen kädestään:
– Mikä sinua riivaa?
– Päästäkää! – vastasi Zbyszko hammasta purren. – Minuun koskee...
– Koskekoon! En minä sinua päästä. Lyö pääsi puhki puuta vasten ennemmin kuin että olet itsellesi ja koko suvullesi häpeäksi.
Ja puristaen lujasti Zbyszkon rannetta Macko jatkoi tiukkaan sävyyn:
– Ajattele, että olet täysi ritari etkä sen tähdenkään voi surmata sidottua vankia! Sillä et auttaisi Danusiaa lainkaan. Ja mitä sillä voittaisit? Et mitään, paitsi häpeää. Sanot ehkä, että kuninkaat ja ruhtinaat surmaavat vankejaan. Mutta ei ainakaan meillä. Ja heillä on valtakunnat, kaupungit ja linnat. Mutta mitä sinulla on? Ritarikunniasi. Ken heitä ei uskalla moittia, sylkee sinua silmille. Tule järkiisi Jumalan nimessä!
Seurasi hetken hiljaisuus.
– Päästäkää! – toisti Zbyszko synkästi. – Minä en koske häneen.
– Tule nuotion luo neuvottelemaan.
Ja Macko talutti veljenpoikansa kädestä pitäen tulen ääreen, jonka asepojat olivat tehneet. He kävivät istumaan. Hetken aikaa harkittuaan Macko virkkoi:
– Muista, että olet luvannut tuon vanhan lurjuksen Jurandille, joka tulee vaatimaan kostoa sekä omien että Danusian tuskien tähden. Olet velvollinen antamaan Jurandille sen lahjan. Ja mihin sinulla ei ole oikeutta, sen voi Jurand kuitenkin tehdä, koska hän ei ole ottanut Siegfriediä vangiksi, vaan saa vangin sinulta lahjana. Ilman häpeätä ja moitteen syytä Jurand voi vaikka nyljettää hänet, jos tahtoo, ymmärrätkö?
– Kyllä ymmärrän, – vastasi Zbyszko. - Oikeassa olette.
– Huomaan, että järkesi kirkastuu taas. Jos paholainen yrittäisi sinua uudelleen sokaista, niin muista, että olet luvannut haastaa Lichtensteinin ja muita ristiritareja kaksintaisteluun, mutta jos sinä surmaisit turvattoman vangin, niin sellainen tieto vaikuttaisi täydellä syyllä sen, että kukaan ei ottaisi haastettasi vastaan. Jumala varjelkoon sinua sellaisesta! Kyllä tässä on jo tarpeeksi onnettomuuksia ilman kunniattomuuttakin! Mutta neuvotelkaamme siitä, mitä nyt teemme ja minne lähdemme.
– Niin, sanokaa itse, – vastasi nuorukainen.
– Minä ehdotan ensinnäkin, että tuo käärme, joka vartioi Danusiaa, lähetettäisiin toiseen maailmaan, mutta kun ritarin ei sovi tahrata itseään naisen verellä, niin me annamme hänet Janusz-ruhtinaalle, jonka metsästyslinnassa hän jo suoritti petoksen. Tuomitkoon Masovian laki hänet teilattavaksi, sillä sen pienempää rangaistusta ei oikeudenmukaisesti voida hänelle antaa. Siihen saakka, kunnes saamme toisen naisen hoitamaan Danusiaa, tarvitsemme häntä, mutta sitten sidottakoon hänet hevosen häntään. Nyt on meidän mitä pikimmin riennettävä Masovian ikimetsiin.
– Ei kuitenkaan heti, koska on yö. Ehkä Danusia on huomenna parempi.
– Ja hevostenkin täytyy saada levätä. Mutta aamun sarastaessa lähdemme eteenpäin.
Heidän keskustelunsa keskeytyi, sillä Arnold von Baden, joka makasi jonkin matkan päässä sidottuna, huusi heitä luokseen. Vanha Macko nousi ja meni hänen luokseen, mutta kun hän ei ymmärtänyt Arnoldin saksaa, hän alkoi katsella tshekkiläistä Hlawaa tulkiksi.
Mutta Hlawa ei voinut heti tulla apuun, sillä hän oli toisaalla touhussa. Ritarien keskustellessa nuotion ääressä hän oli mennyt ristiritariston sisaren luo ja ravistaen häntä olkapäästä sanonut:
– Kuule, konna! Laita nuorelle rouvalle vuode turkeista majaan, mutta pue sitä ennen omat vaatteesi hänen ylleen ja ota sinä hänen ryysynsä yllesi, senkin kurja olento!
Ja voimatta hillitä vihaansa hän ravisti sisarta niin hurjasti, että olisi voinut luulla tämän silmien lentävän kuopistaan. Jollei Hlawa olisi arvellut sisaresta enää olevan mitään hyötyä, niin hän ehkä olisi vääntänyt häneltä niskat nurin, mutta nyt hän sentään hellitti otteensa ja sanoi:
– Kyllä me sitten katsomme sinulle lujan oksan.
Sisar kiersi kauhusta ulisten käsivartensa Hlawan jalkojen ympäri, mutta kun tämä antoi hänelle vastaukseksi aimo potkun, niin hän karkasi majaan heittäytyen Danusian jalkojen juureen:
– Suojele minua! Auta minua!
Mutta Danusia sulki silmänsä, ja hänen huuliltaan kuului taas tavallinen, pelosta värisevä kuiskaus:
– Minä pelkään, pelkään, pelkään!...
Ja sitten näytti siltä kuin hän olisi kivettynyt, kuten aina ennenkin sisaren lähestyessä ja puhutellessa häntä. Vastustelematta Danusia antoi riisua itsensä ja pukea ylleen uuden puvun. Sitten sisar laittoi vuoteen, laski sille nuoren naisen kuin vahakuvan ja istuutui tulen ääreen, sillä hän pelkäsi poistua majasta.
Mutta kotvan kuluttua Hlawa tuli sisään, kääntyi Danusian puoleen ja sanoi:
– Te olette nyt ystävien käsissä, nuori rouva. Nukkukaa nyt Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimessä rauhallisesti!
Hlawa teki hänelle siunaavan ristinmerkin ja sanoi sitten sisarelle hiljaisella äänellä, jottei pelättäisi Danusiaa:
– Sinä nukut oven ulkopuolella köysissä. Mutta jos vain huudat tai häiritset muuten, niin väännän niskasi nurin. Nouse ylös ja seuraa minua!
Hlawa vei sisaren ulos ja sitoi hänet lujasti. Sitten hän meni Zbyszkon luo.
– Käskin sen noidan pukea omat paremmat vaatteensa rouvan ylle ja laittaa vuoteen turkiksista ja taljoista, – sanoi Hlawa. – Kun hän nyt nukkuu, on paras olla menemättä majaan, jottei hän heräisi ja pelästyisi. Jos Jumala suo, on hän huomenna levon jälkeen parempi. Mutta nyt teidän täytyy syödä ja sitten mennä levolle.
– Käyn majan ulkopuolelle nukkumaan, – vastasi Zbyszko.
– Siinä tapauksessa raahaan noita-akan syrjään, vaikka sen punapäisen vainajan viereen. Mutta nyt teidän täytyy heti syödä, sillä paljon on matkaa ja vaivaa edessänne.
Hlawa meni tuomaan ruokasäkeistä savustettua lihaa ja paistettuja nauriita, joita heille oli annettu matkaevääksi samogitialaisten leiristä. Mutta tuskin hän oli ehtinyt asettaa ruokatavarat Zbyszkon eteen, kun Macko jo huusi häntä tulemaan Arnoldin luo.
– Otapa selko, mitä tämä jättiläinen oikein tahtoo, – sanoi vanha ritari Hlawalle. – Minä ymmärrän hänen puheestaan erinäisiä sanoja, mutta en ajatusta.
– Kannan hänet nuotion ääreen, niin voitte siellä keskustella mukavammin hänen kanssaan, – vastasi Hlawa.
Ja tshekkiläinen kietoi vyönsä Arnoldin kainaloiden alle, nosti hänet selkäänsä, kantoi hiukan notkahtelevin jaloin raskaan taakkansa nuotion luo ja heitti hänet siihen kuin hernesäkin ritarin viereen.
– Ottakaa köydet ympäriltäni, – sanoi ristiritari.
– Ottaisimme kyllä, – selitti Macko Hlawan välityksellä, – jos ritarikunniasi nimessä vannot olevasi vankimme. Muutenkin annan vapauttaa kätesi, mutta en jalkoja, ennenkuin olemme sopineet.
Ja Macko antoi Hlawalle merkin. Tämä leikkasi poikki köyden saksalaisen käsistä ja auttoi vankia istumaan.
Arnold loi Mackoon ja Zbyszkoon uhmaavan silmäyksen ja kysyi:
– Mitä miehiä olette?
– Kuinka uskallat sellaista kysyä? Mitä se sinuun kuuluu?
– Kyllä se kuuluu, sillä minä vannon ritarikunniani kautta vain ritareille.
– Katso!
Ja Macko nosti nuttuaan näyttäen ritarivyönsä. Ristiritari näytti hämmästyvän ja sanoi:
– Mitä ihmettä! Ja te väijytte metsissä ohikulkijoita ja autatte pakanoita kristittyjä vastaan!
– Valehtelet! – huusi Macko.
Tähän tapaan keskustelu jatkui epäystävällisessä ja tiukassa sävyssä ollen usein muuttumaisillaan riidaksi. Mutta kun Macko vihdoin huusi tuskastuneena, että juuri ristiritaristo esti Liettuaa kääntymästä kristinuskoon, ja esitti sitovia todistuksia, niin Arnold lopulta vaikeni, sillä totuus oli selvästi havaittavissa. Saksalaiseen sattuivat varsinkin Mackon seuraavat sanat, jotka hän lausui tehden ristinmerkin: "Kuka tietää, ketä te, ristiritarit, sydämessänne palvelette, jollette kaikki, niin ainakin muutamat!" Sanat sattuivat siksi, että itse ritarikunnassa epäiltiin muutamien komttuurien palvelevan paholaista. Siitä ei kuitenkaan nostettu kysymystä, kun se olisi saattanut koko ristiritariston häpeään, mutta Arnold tiesi vallan hyvin, että sellaisista asioista kuiskailtiin ritariveljesten kesken ja että huhut kiertelivät laajemmissakin piireissä. Kun Macko oli Sanderukselta kuullut komttuuri Siegfriedin salaperäisistä puheista ja toimenpiteistä, niin hän tahtoi järkyttää jättiläisen sielunrauhaa sanoen:
– Entä tuo Siegfried sitten, jonka kanssa läksit sotapoluille? Palveleeko hänkään Jumalaa ja Kristusta? Etkö ole koskaan kuullut, kuinka hän puhelee paholaisen ja pahojen henkien kanssa, kuinka hän niille kuiskailee, nauraa tai puree hammasta?
– Totta on! – murahti Arnold.
Mutta Zbyszko, jonka sydän oli tulvillaan surua ja vihaa, huudahti äkkiä:
– Ja sinä puhut ritarikunniasta? Häpeä, sillä olet auttanut pyöveliä ja paholaisen palvelijaa! Häpeä, sillä olet rauhallisesti katsellut, kuinka turvatonta naista ja ritarin tytärtä on kiusattu tai olet ehkä itsekin häntä kiduttanut. Häpeä!
Arnold avasi silmänsä suuriksi ihmetyksestä ja teki ristinmerkin.
– Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimessä!... – huudahti hän. – Mitä puhetta?... Tuo riivattu tyttö, jonka päässä 27 paholaista asustaa?... Mitä?...
– Hyi sinua!... – keskeytti Zbyszko kähein äänin. Ja nuori ritari tarttui misericordiaansa alkaen heittää hurjia silmäyksiä sinne päin, missä Siegfried jonkin matkan päässä pimeässä makasi.
Macko laski rauhallisesti kätensä hänen olkapäälleen tyynnyttääkseen veljenpoikaansa ja kääntyi Arnoldin puoleen sanoen:
– Se nuori nainen on Jurand Spychowilaisen tytär ja tämän nuoren ritarin vaimo! Ymmärrät kai nyt, miksi olemme teitä ajaneet takaa ja miksi olet vankimme?
– Jumalan nimessä! – huusi Arnold. – Onko se mahdollista?... Hänhän on sekaisin päästään...
– Sen tähden, että ristiritarit ryöstivät hänet, tuon viattoman karitsan, ja tekivät hänet sellaiseksi aiheuttamalla hänelle suuria tuskia.
Kuullessaan sanat "viattoman karitsan" Zbyszko nosti kätensä suulleen ja puri sormeaan estääkseen nyyhkytystä, mutta suuret kyynelet vierähtivät kuitenkin hänen silmistään sanomattoman surun pusertamina ilmoille. Arnold istui mietteissään, kun tshekkiläinen Hlawa selosti hänelle muutamin sanoin Danveldin petosta ja Danusian ryöstöä, Jurandia kohdanneita sydämettömiä ilkitöitä ja Zbyszkon kaksintaistelua Rotgierin kanssa. Kun hän oli lopettanut, seurasi hiljaisuus, jota vain metsän humu ja tulen räiske rikkoi.
He istuivat siinä kotvan aikaa. Vihdoin Arnold kohotti päätään ja sanoi:
– Minä vannon teille sekä ritarikunniani että Kristuksen ristin kautta, että minä tuskin olen nähnyt mainittua nuorta naista, etten ole tiennyt, kuka hän on, ja etten ole mitenkään lisännyt hänen tuskiaan tai edes kädelläni häneen koskettanut.
– Vanno samalla, että seuraat meitä vapaaehtoisesti etkä yritä paeta, niin käsken irroittamaan köytesi kokonaan, – sanoi Macko.
– Olkoon niin kuin sanot! Minä vannon! Minne aiotte viedä minut?
– Masoviaan, Jurand Spychowilaisen luo.
Samassa Macko itse leikkasi poikki köydet Arnoldin jaloista, pyysi häntä viereensä istumaan ja tarjosi hänelle lihaa ja naurista. Zbyszko nousi ja meni maamajan eteen nukkumaan.
Sisar oli jo viety jonnekin syrjään. Hlawa toi suuren taljan vuoteeksi Zbyszkolle, joka kävi levolle, ei nukkuakseen, vaan odottaakseen ja nähdäkseen, toisiko seuraava päivä parannuksen Danusian mielentilaan.
Hlawa palasi nuotion luo, sillä hänellä oli sydämellään jotakin, josta hän tahtoi puhua vanhan Bogdaniecin ritarin kanssa. Tämä istui mietteisiinsä vaipuneena tulen lähettyvillä, mutta Arnold nukkui sikeästi syötyään vahvasti paistettua naurista ja lihaa.
– Ettekö aio nukkua? – kysyi asemies Hlawa.
– Uni pakenee... – vastasi Macko. – Suokoon Jumala meille onnellisen huomispäivän...
Hän katsoi ylös tähtiin.
– Minä mietin yhä vain, kuinka kaikki tämä päättynee.
– Ei minuakaan nukuta, sillä Zgorzelicen Jagienka-neiti on aina mielessäni, – sanoi Hlawa.
– Niin, tosiaan! Se onnettomuus vielä puuttui, että hänen pitää olla siellä Spychowissa.
– Niin, niin. Miksi otimme hänet Zgorzelicesta mukaamme?
– Hän tahtoi itse tavata apottia, ja mitä olisin sitten tehnyt, kun apotti kuoli, – vastasi Macko kärsimättömästi, sillä hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavan, kun sisimmässään tunsi menetelleensä väärin.
– Mitä nyt teemme sitten?
– Mitäkö? Minä vien hänet kotiin ja jätän Jumalan haltuun.
Mutta hetken kuluttua Macko lisäsi:
– Jospa Danusia olisi terve ja samanlainen kuin muut ihmiset, niin tietäisimme ainakin, mitä tehdä. Mutta nyt, paholainen ties!... Jollei hän tule terveeksi... eikä kuolekaan... Jumala suokoon, että sentään jompikumpi tapahtuisi.
Mutta tshekkiläinen asemies ajatteli vain Jagienkaa.
– Kun minä lähdin Spychowista, – virkkoi hän, – ja hyvästelin Jagienka-neitiä, niin tämä sanoi minulle näin: "Jos Zbyszkon tai Mackon tarvitsee tiedottaa minulle jotakin, niin lähde tuomaan minulle uutisia edeltäpäin ja sitten saattamaan minua kotiin Zgorzeliceen."
– Hm! – vastasi Macko. – Hän ei tietenkään tahdo olla Spychowissa, kun Danusia tulee sinne. Varmaankin on hänen siis palattava sitä ennen Zgorzeliceen. Minä säälin kovasti orpoa tyttöparkaa, mutta kun se ei ollut Jumalan tahto, niin minkä sille mahtaa. Mitenkä me nyt sen asian oikein järjestäisimme? Odotapa... Sanot, että Jagienka käski sinua tuomaan uutisia edeltäpäin ja saattamaan häntä Zgorzeliceen?
– Niin, kuten hänen sanansa toistin.
– On siis paras, että lähdet ajamaan edeltäpäin. Vanhalle Jurandille on myös kerrottava, että hänen tyttärensä on löytynyt, jottei äkkinäinen ilonsanoma surmaisi häntä. Kyllä niin on paras. Aja edeltäpäin! Kerro, miten saimme käsiimme Danusian ja että me pian tulemme hänen kanssaan perässä. Saata sitten tyttö kotiinsa.
Vanha ritari huokaisi raskaasti, sillä hän surkutteli Jagienkaa vilpittömästi, samoin kuin niitä suunnitelmia, joita hän oli mielessään rakennellut, mutta joista nyt oli luovuttava.
Hetken kuluttua hän kysyi:
– Tiedän, että olet tarkka ja tarmokas, mutta voitko suojella Jagienkaa kaikilta mahdollisilta vaaroilta ja seikkailuilta? Kotimatkalla saattaa tapahtua kaikenlaista.
– Kyllä, ja teen kaikkeni, vaikka pääni menisi. Otan Spychowista mukaani muutamia tanakoita miehiä, joita minulta ei kaiketi kiellettäne, ja vien turvallisesti neidin perille kotiin saakka.
– No niin, älä ole kuitenkaan liian varma itsestäsi. Muista Zgorzelicessa pitää silmällä Wilkiä ja Cztania... Niin, sehän on totta! Ennen oli niin tehtävä, kun suunnitelmat olivat toiset, mutta nyt ovat ne toiveet romahtaneet...
– Kyllä minä suojelen Jagienkaa kaiken varalta, sillä tämä nuori rouvaparka täällä hengittää niin vaikeasti kuin kuoleva.
– Niin, vaikeasti kuin kuoleva... Mutta se on Jumalan tahto, jos hän kuolisikin...
– Antakaamme tämä täällä Jumalan haltuun ja ajatelkaamme nyt Zgorzelicen neitiä.
– Oikeastaan minun pitäisi itse saattaa hänet kotiin, – sanoi Macko. – Mutta se ei nyt käy päinsä, sillä minä en voi jättää Zbyszkoa useammastakaan tärkeästä syystä. Näithän, kuinka hän kimmastui ja oli karata vanhan komttuurin, Siegfriedin, päälle pistääkseen hänet kuoliaaksi. Jos se nuori nainen tuolta kuolee matkalla, niinkuin sanoit, niin en tosiaan tiedä, kuinka saan Zbyszkon hillityksi. Mutta jos minua ei ole täällä, niin kukaan muukaan ei saa häntä hillityksi, ja silloin hän voi vetää ikuisen häpeän itsensä ja koko suvun niskoille, josta Jumala meitä varjelkoon, amen!
– Mutta siihen on hyvin yksinkertainen keino, – sanoi Hlawa. – Antakaa se pyövelin rakki minulle, niin vien sen säkissä Spychowiin ja ravistan Jurandin jalkojen juureen.
– Suokoon Jumala sinulle terveyttä palkinnoksi hyvästä neuvosta! – huudahti Macko iloisesti. – Onhan se varsin yksinkertainen juttu. Ota hänet mukaasi ja vie elävänä Spychowiin.
– Antakaa samalla minulle se Ortelsburgin narttu! Jollei hänestä ole matkalla haittaa, niin vien hänetkin perille, mutta jos rupeaa pahasti potkimaan, niin ripustan johonkin oksaan matkan varrella.
– Ehkä Danusiakin pääsisi pelostaan ja tulisi järkiinsä, jos hänen ei tarvitsisi katsella niitä kahta konnaa. Mutta miten me tulisimme toimeen ilman naisen apua?
– Metsissä tapaatte varmasti paenneita talonpoikia eukkoineen. Ottakaa sieltä ensimmäinen paras. Niistä on jokainen parempi kuin tämä. Siihen mennessä Zbyszko kyllä hoitaa hänet.
– Sinä puhut tänään järkeä enemmän kuin tavallisesti. Sekin on totta. Ehkä hän paranee pikemmin nähdessään luonaan vain Zbyszkon, joka osaa olla hänelle kuin isä ja äiti. Hyvä on. Entä milloin lähdet?
– En aio odottaa aamun valkenemista. Mutta nyt täytyy käydä vähäksi aikaa nukkumaan, sillä eihän taida olla vielä puoliyö käsissä.
– Otava on jo näkyvissä, mutta koirantähteä ei vielä näy.
– Jumalan kiitos, että olemme saaneet jotakin päätetyksi, sillä minun oli jo hyvin nolo ollakseni.
Sen sanottuaan tshekkiläinen ojensi itsensä pitkälleen sammuvan nuotion ääreen, kiersi tuuhean taljan ympärilleen ja nukahti tuossa tuokiossa. Taivas ei ollut vielä vähääkään vaalennut, kun hän jo heräsi, kömpi turkeistaan esille, katsoi tähtiä, ojenteli jäseniään ja herätti sitten Mackon.
– Minun on jo aika lähteä, – sanoi hän.
– Minne? – kysyi Macko unenpöpperössä ja hieroen silmiään.
– Spychowiin.
– Niin, niin. Se on totta! Kuka se noin julmasti kuorsaa jossakin lähellä? Sellainen voisi kuolleenkin herättää.
– Arnold-ritari... Heitän muutamia oksia hiilille ja menen miehiä herättämään.
Hän meni. Mutta kotvan kuluttua hän tuli takaisin ja sanoi hiljaisella äänellä:
– Hyvä herra, minulla on huono uutinen kerrottavana.
– No, mitä on tapahtunut? – huudahti Macko nousten.
– Se käärme ja sisar on luikertanut matkoihinsa. Miehet päästivät köyden hänen jaloistaan ja antoivat hänen asettua hevosten väliin muka varmempaan paikkaan, mutta kun he sitten nukahtivat, niin se luikersi matkoihinsa. Tulkaa katsomaan.
Rauhattomana riensi Macko Hlawan saattamana hevosten luo, mutta tapasi siellä vain yhden asepojan. Toiset olivat lähteneet etsimään karkulaista. Se oli tietysti aivan turhaa hommaa pimeässä ja tiheikössä, ja pian etsijät tulivatkin takaisin allapäin. Macko alkoi hiljaisuudessa muokata nyrkillään heidän selkänahkaansa, mutta palasi nuotion luo, kun asialle ei enää mitään mahtanut.
Pian ilmaantui siihen Zbyszkokin, joka oli kuullut askeleita ja tahtoi tietää, mitä oli tekeillä. Macko kertoi, mitä hän oli Hlawan kanssa päättänyt, ja sanoi sitten sisaren paenneen pimeään yöhön.
– Vahinko ei ole suuri, – sanoi Macko, – sillä hän joko nääntyy nälkään metsässä tai saa selkäänsä talonpojilta, jollei jo sitä ennen ole joutunut suden suuhun. Vahinko on vain siinä, että hän pääsi livistämään Jurandin kostoa pakoon.
Zbyszko valitti vain sitä, että karkuri oli päässyt kärsimästä rangaistusta, mutta suhtautui uutiseen muuten hyvin rauhallisesti. Hän ei myöskään vastustanut sitä, että Hlawa lähtee edellä ja vie Siegfriedin mukanaan, sillä nyt oli kaikki, mikä ei koskenut Danusiaa, hänelle aivan yhdentekevää. Hän alkoikin puhua vaimostaan.
– Otan hänet huomenna satulaani, ja niin ajamme eteenpäin, – sanoi Zbyszko.
– Miten on hänen laitansa nyt? Nukkuuko? - kysyi Macko.
– Toisinaan hän valittaa heikosti, mutta en tiedä, tapahtuuko se unissa vai valveilla, enkä minä tahdo mennä sisälle katsomaan, koska hän voisi siitä vain pelästyä.
Heidän keskustelunsa katkesi, sillä Hlawa, joka oli huomannut Zbyszkon, huusi:
– Kas, herra on jo jalkeilla. Nyt minun on aika lähteä! Hevoset ovat valmiina, ja se vanha paholainen on sidottu satulaan. Pian alkaa jo valjeta, sillä yö on tähän aikaan lyhyt. Jumalan haltuun siis, hyvä herra!
– Onnea matkalle!
Mutta Hlawa veti vielä Mackon hiukan syrjään ja sanoi:
– Tahtoisin vielä pyytää, että siinä tapauksessa, jos jotakin sattuisi... ymmärrättehän... jokin onnettomuus tai sentapainen... että suoraa päätä joku asepoika toisi siitä tiedon Spychowiin. Jos me olisimme jo lähteneet, niin ajakoon meidät kiinni!
– Hyvä on! Kyllä ymmärrän! – vastasi Macko. – Minä unohdin myös sanoa sinulle, että älä viekään Jagienka-neitiä kotiin, vaan Plockiin, ymmärräthän! Mene siellä piispan luo ja sano hänelle, että Jagienka on apotti-vainajan ristitytär ja että apotin testamentti on piispalla. Pyydä, että hän ottaisi Jagienkan hoiviinsa, kuten testamentissakin sanotaan.
– Entä jos piispa kehoittaa meitä jäämään Plockiin?
– Tottele häntä kaikessa ja tee hänen mielensä mukaan. – Hyvä on. Jumalan haltuun!
– Jumalan haltuun!
LIV.
Kun Arnold-ritari aamulla sai kuulla, että veljeskunnan sisar oli yöllä karannut, hän nauroi partaansa arvellen samaa kuin Macko, että joko sudet karkurin syövät tai liettualaiset tappavat. Liettualaiset vihasivat todella ristiritarien veljeskuntaa ja kaikkia, jotka siihen kuuluivat. He milloin pakenivat Skirwoillon luo, milloin liittyivät yhteen ja surmattuaan siellä täällä saksalaisia piiloutuivat perheineen luoksepääsemättömiin tiheikköihin. Vielä seuraavanakin päivänä etsittiin karkuria enemmän muodon vuoksi kuin innosta, sillä Mackolla ja Zbyszkolla oli nyt paljon muuta mietittävää, josta syystä he eivät ehtineet pitää silmällä käskyjensä suorittamista. Heidän mielensä teki lähteä mitä pikimmin Masovian suuria metsiä kohti ja he olisivatkin lähteneet liikkeelle heti auringon noustua, jollei Danusia olisi niin sikeästi nukkunut. Zbyszko ei nimittäin sallinut herättää häntä, kun hän oli pitkin yötä kuullut Danusian hiljaa valittelevan ja siitä päätellyt tämän valvoneen. Mutta nyt nuori ritari kiinnitti suuria toiveita tähän uneen. Kaksi kertaa hän hiipi majaan ja näki nuoren naisen nukkuvan silmät ummessa, suu raollaan ja poskilla samanlainen vahva puna kuin pitkään ja sikeästi nukkuvilla lapsilla. Hänen sydämensä lämpeni tästä näystä ja hän kuiskasi: "Suokoon Jumala sinulle lepoa ja terveyttä, rakas kukkaseni!" Ja sitten hän lisäsi: "Sinun onnettomuutesi ovat päättyneet ja itkusi lopussa, ja jos Jumala tahtoo, niin odottaa sinua ikuinen onni." Ja kun Zbyszko oli puhdassydäminen ja hurskas, niin hän kiitti Jumalaa ja mietti, mitä maallista hyvää, viljaa, karjaa, vahaa tai muuta sellaista hän voisi lahjoittaa jollekin kirkolle Jumalalle kiitokseksi. Zbyszko olisi vaikka heti antanut sitovan lupauksen ja tarkoin luetellut, mitä hän lahjoittaisi, jos hän vain olisi tiennyt, tuleeko Danusia olemaan herätessään terve, sillä hän ei ollut varma siitä, oliko hänellä kiittämisen syytä.
Vaikka Macko ymmärsi, että he vasta Janusz-ruhtinaan valtapiirissä tulisivat olemaan täysin turvallisia, niin hänkin oli sitä mieltä, ettei Danusiaa saisi herättää, koska tämä uni ja lepo voisi olla hänen pelastuksensa. Sen tähden hän antoi miehille määräyksen, että on odotettava, mutta oltava joka hetki valmiina lähtöön.
Mutta kun tunti kului tunnin jälkeen, kun puolipäiväkin oli jo ohi, ja Danusia yhä vain nukkui, niin ritarimme alkoivat tulla levottomiksi. Zbyszko, joka oli jo useita kertoja kurkistanut majan ovesta sisään, astui vihdoin kolmannen kerran majaan ja istuutui Danusian viereen pölkylle, jonka sisar oli edellisenä iltana tuonut vuoteen viereen.
Danusia ei avannut silmiään, mutta hetken kuluttua hänen huulensa alkoivat liikkua ja hän kuiskasi, ikäänkuin hän olisi voinut nähdä suljettujen silmäluomien läpi:
– Zbyszko...
Nuori ritari heittäytyi polvilleen toipilaan eteen, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä moneen kertaan ja huusi:
– Jumalan kiitos! Danusia! Sinä tunsit minut kuitenkin! Hänen äänensä herätti Danusian kokonaan. Tämä avasi silmänsä, nousi istumaan ja sanoi taas: – Zbyszko...
Sen jälkeen hän räpytteli silmiään ja katseli ihmetellen ympärilleen.
– Sinä et ole enää vankeudessa, – selitti Zbyszko. – Minä olen vapauttanut sinut. Kohta lähdemme Spychowiin.
Mutta Danusia veti kätensä Zbyszkon käsistä ja vastasi:
– Tämä kaikki johtuu siitä, ettei meillä ollut isän suostumusta. Missä ruhtinatar on?
– Herää, marjaseni! Ruhtinatar on kaukana. Me vapautimme sinut täällä saksalaisten käsistä.
Danusia oli kuin ei olisi kuullut Zbyszkon sanoja ja ikäänkuin jotakin yht'äkkiä muistaen hän virkkoi:
– He ottivat luuttunikin minulta ja löivät sen seinään säpäleiksi...
– Hyvä Jumala! – huudahti Zbyszko.
Nyt vasta nuori ritari huomasi, että Danusian silmät paloivat kuumeisesti ja että hänen poskiaan poltti. Ja ritarin mieleen juolahti ajatus, että hänen nuori vaimonsa oli ehkä vielä sairas ja oli kenties kuumeen houreessa sanonut kaksi kertaa nimen Zbyszko.
Ritarin sydäntä kouristi ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.
– Danusia! – sanoi hän. – Näetkö minua ja ymmärrätkö? Sairas vastasi nöyrästi ja rukoilevalla äänellä:
– Juoda!... Vettä!...
– Hyvä Jumala!
Ja Zbyszko syöksyi majasta. Oven ulkopuolella hän tapasi vanhan Mackon, joka oli juuri tulossa kuulemaan, miten Danusian laita on. Huutaen ohi juostessaan tulijalle vain yhden sanan: "Vettä!" nuori ritari riensi purolle, joka virtasi läheisyydessä pensaiden välitse.
Hetken kuluttua hän palasi sieltä täysinäinen ruukku kädessään ja ojensi sen Danusialle, joka alkoi ahnaasti juoda. Macko oli jo maamajassa tutkimassa sairasta.
– Kuumeessahan hän on, – sanoi Macko.
– Niin! – vastasi Zbyszko.
– Ymmärtääkö hän puhettasi?
– Ei.
Vanha ritari alkoi rypistellä kulmakarvojaan ja silitteli mietteissään niskaansa.
– Mitä nyt teemme?
– En tiedä.
– On vain yksi mahdollisuus... – alkoi Macko. Mutta samassa Danusia keskeytti hänet. Juotuaan hän suurin silmin katsoi läsnäolijoihin ja sanoi:
– Minä en ole teitä vastaan rikkonut. Olkaa minulle armollisia!
– Minä ajattelen vain sinun parastasi, lapsirukka, – sanoi vanha ritari liikuttuneena.
Sitten hän kääntyi Zbyszkon puoleen lisäten:
– Kuulehan! Hänelle ei olisi mitään hyötyä siitä, että jäisimme vielä tänne. Kun tuuli hivelee hänen kasvojaan ja aurinko lämmittää koko hänen olemustaan, niin saattaa siitä olla hyvät seuraukset. Olehan nyt järkevä, sijoita hänet siihen samaan suureen kantokoriin, jossa hänet tännekin on tuotu, tai ota hänet eteesi satulaan, jotta pääsisimme lähtemään mahdollisimman pian. Ymmärräthän!
Sen sanottuaan Macko poistui majasta antaakseen viimeisiä järjestelykäskyjä. Mutta tuskin hän oli astunut ulos, kun hän pysähtyi äkkiä kuin maahan kiinni naulattuna.
Voimakas jalkaväen osasto, joka oli varustettu keihäin ja pertuskoin, ympäröi majan kaikilta puolilta.
– Saksalaisia! – ajatteli Macko.
Kammo täytti ensin hänen mielensä, mutta samassa hän tarttui miekkansa kahvaan, puri hammasta ja seisoi kuin koirien ympäröimä peto valmiina hurjaan puolustautumiseen.
Silloin Arnold-ritari tuli käyden aukeaman yli Mackoa kohti erään toisen ritarin saattamana, ja tultuaan lähelle sanoi:
– Kohtalon pyörä kierähtää nopeasti. Minä olin äsken teidän vankinne, mutta nyt te olette minun.
Ja hän katsoi Mackoon ylimielisesti, melkeinpä halveksivasti. Arnold ei ollut mikään paha mies, mutta kuten kaikki ristiritarit, niin hänkin oli onnettomuudessa inhimillinen, vieläpä sopuisa, mutta annapa, kun tunsi olevansa voiton puolella, niin kyllä osasi osoittaa voitetuille rajatonta pöyhkeyttä.
– Te olette nyt vankeja! – sanoi Arnold ylpeästi korostaen sanojaan.
Vanha Macko loi ympärilleen synkkiä silmäyksiä. Hänen rinnassaan sykki urhea sydän. Jos hän olisi istunut taisteluvarusteissaan ratsunsa selässä ja Zbyszko samoin hänen vieressään, niin hän ehkä olisi koettanut murtautua ympäröivän keihäs- ja pertuskamuurin läpi. Mutta nyt Macko seisoi yksinään ja aseettomana maassa ilman panssaria, tuon kookkaan Arnoldin edessä, ja hän pani merkille, että hänen omat miehensä olivat jo heittäneet aseensa ja että Zbyszko oli majassa Danusian luona aivan aseettomana. Sen tähden hän kokeneena soturina käsitti, ettei ollut minkäänlaista pelastuskeinoa päästä pälkähästä.
Macko veti hitaasti miekan huotrastaan ja heitti sen Arnoldin vieressä seisovan ritarin eteen. Vähemmän ylpeästi kuin Arnold ja samalla kertaa kohteliaammin tämä sanoi hyvällä puolankielellä:
– Teidän nimenne, hyvä herra? Jos annatte minulle sananne, niin en käske sitomaan teitä köysiin, koska näytte olevan täysi ritari ja koska olette kohdellut minun veljeäni ihmisiksi.
– Annan sanani! – vastasi Macko.
Ja sanottuaan, kuka hän oli, Macko kysyi, saisiko hän mennä majaan valmistamaan veljenpoikaansa, jottei tämä tekisi mitään hullutuksia. Saatuaan luvan hän katosi majaan, josta hän kuitenkin pian palasi tuoden Zbyszkon misericordian mukanaan.
– Minun veljenpojallani ei ole edes miekkaa vyöllä, – sanoi Macko, – ja hän pyytää saada jäädä vaimonsa luo, kunnes lähdette liikkeelle.
– Jääköön sinne, – vastasi Arnoldin veli. – Minä lähetän hänelle sitten ruokaa ja juomaa. Emme lähde heti liikkeelle, sillä miehet ovat väsyksissä, ja meidän itsekin täytyy levätä ja syödä. Pyydän teitä, hyvä herra, seuraamme.
Ja he kääntyivät ympäri lähtien sen saman nuotion luo, missä Macko oli viettänyt edellisen yön, mutta joko ylpeydestä tai kohteliaisuuden puutteesta he kulkivat edellä ja antoivat Mackon astella jäljessä. Silloin Macko, joka oli suuri maailmanmies ja ymmärsi, miten kussakin tapauksessa oli käyttäydyttävä, pysäytti heidät ja kysyi:
– Suokaa anteeksi, hyvät herrat. Olenko minä nyt vieraana vai vankina?
Arnoldin veli näytti menevän hämilleen ja sanoi hätäisesti:
– Olkaa hyvä ja astukaa edelle.
Macko teki niinkuin käskettiin, mutta kun hän ei tahtonut loukata sellaisen miehen itserakkautta, josta oli riippuvainen, niin hän lisäsi kohteliaasti:
– Kyllä sen huomaa heti, hyvä herra, että osaatte paitsi useita kieliä, myöskin hovitapoja.
Arnold, joka ymmärsi vain jonkin sanan, kysyi:
– Wolfgang, mitä hän sanoo?
– Hän puhuu asiaa! – vastasi Wolfgang, jota Mackon sanat olivat suuresti miellyttäneet.
He istuutuivat nuotion ääreen, ja heille tuotiin ruokaa ja juomaa. Se opetus, jonka Macko oli antanut saksalaisille, ei nähtävästi mennyt metsään, koska Wolfgang tarjosi aina ensiksi Mackolle. Keskustelun kuluessa vanha ritari sai sitten selvän siitä, miten he olivat joutuneet satimeen. Wolfgang, Arnoldin nuorempi veli, oli myös ollut jalkamiesten kanssa matkalla kapinoitsevia samogitialaisia vastaan kulkien Gotteswerderiin päin, mutta tullessaan kaukaisesta komttuuriosta hän ei voinut saavuttaa ratsuväkeä, eikä Arnold viitsinyt odottaa, sillä hän tiesi matkalla tapaavansa toisia jalkaväen joukkoja, jotka olivat lähempänä Liettuan rajaa olevissa kaupungeissa ja linnoissa. Nuorempi veli oli näin ollen tullut muutamia päiviä myöhemmin, ja hän oli juuri ollut jossakin tervahautojen seutuvilla, kun karannut sisar tapasi hänet ja tiedoitti vanhempaa veljeä kohdanneesta seikkailusta. Arnold hymyili tyytyväisenä kuullessaan tämän kertomuksen, joka toistettiin hänelle saksaksi, ja vihdoin hän sanoi arvelleensa, että juuri näin voisi sattua.
Mutta Macko oli ovela mies ja koetti kaikista tilanteista jotenkin hyötyä. Niinpä hän nytkin ajatteli, että olisi edullista voittaa nuo molemmat saksalaiset puolelleen, ja sanoi:
– Ikävää on aina vangiksi joutuminen, mutta nyt minä kiitän Jumalaa, että olen joutunut teidän käsiinne, sillä uskon, että olette oikeudenmukaisia ja kunnollisia ritareja.
Wolfgang sulki silmänsä ja nyökäytti päätään, tosin jäykänpuoleisesti, mutta ilmeisen tyytyväisenä. Vanha Macko jatkoi:
– Kuinka hyvin te puhuttekaan meidän kieltämme! Jumala näkyy lahjoittaneen teille järkeä ja taipumusta kaikkeen.
– Osaan kieltänne siitä syystä, että Czluchowin väestö puhuu puolan kieltä, ja minä olen veljeni kanssa ollut siellä komttuurin palveluksessa seitsemän vuotta.
– Ja aikaa myöten te varmaankin saatte viran hänen jälkeensä, sehän on selvä!... Mutta veljenne ei puhu yhtä hyvin puolaa?
– Hän ymmärtää jonkin verran, mutta ei puhu. Veljeni on paljon vahvempi minua, vaikken minäkään mikään rimpula ole, mutta hänen järkensä on jäykempi.
– Hän ei ole mielestäni ensinkään typerän näköinen, – sanoi Macko.
– Wolfgang! Mitä hän sanoo? – kysyi Arnold taas.
– Hän kehuu sinua, – vastasi Wolfgang.
– Niin, minä kehun syystäkin, – lisäsi Macko, – sillä hän on rehellinen ritari, ja se on pääasia. Tunnustan suoraan, että aioin tänään päästää hänet kokonaan vapaaksi kunniasanaansa vastaan, jotta hän olisi saanut mennä minne hyvänsä, kunhan vain vuoden kuluttua olisi tullut näyttämään itseään. Niinhän pitääkin todellisten ritarien kohdella toisiaan.
Ja hän katsoi tutkivasti Wolfgangia kasvoihin, mutta saksalainen rypisti kulmakarvojaan ja virkkoi:
– Minäkin ehkä päästäisin teidät vapaaksi kunniasanaanne vastaan, jollette olisi auttanut niitä vietävän pakanoita meitä vastaan.
– Se ei ole totta, – vastasi Macko.
Ja taas alkoi yhtä kiivas riita kuin edellisenä päivänä Arnoldin kanssa. Mutta vaikka Mackolla oli oikeus puolellaan, oli hänen nyt vaikeampi selviytyä Wolfgangista, sillä tällä oli tosiaan terävämpi pää kuin vanhemmalla veljellä. Se hyöty tästä riidasta oli kuitenkin joka tapauksessa, että myöskin nuorempi veli sai tietää kaikki Ortelsburgissa tehdyt rikokset ja ilkityöt sekä Danusiaa kohdanneet onnettomuudet. Näihin Mackon paljastamiin seikkoihin Wolfgang ei voinut vastata mitään, vaan hänen täytyi tunnustaa, että kosto oli oikeudenmukainen ja että puolalaiset ritarit olivat menetelleet oikein.
Vihdoin Wolfgang sanoi:
– Pyhän Liboriuksen siunattujen luitten nimessä, minä en sure Danveldin kohtaloa. Hänen kerrotaan harjoittaneen velhotaitoa, mutta Jumalan valta ja oikeudenmukaisuus on sitä voimakkaampi. Mitä Siegfriediin tulee, niin en tiedä sanoa, onko hän palvellut paholaista, mutta minä en aio lähteä häntä tavoittamaan, sillä ensinnäkään minulla ei ole ratsumiehiä ja toiseksi, jos sananne ovat totta, niin älköön hän koskaan pääskö edes kurkistamaan ulos helvetistä, vaan kärsiköön rangaistuksensa, jos kerran on sekoittanut sen tytön järjen.
Wolfgang teki ristinmerkin ja lisäsi:
– Jumala, auta minua kuoleman hetkellä!
– Mutta mikä tulee sen kärsivän naisen kohtaloksi? – kysyi Macko. – Ettekö sallisi viedä häntä kotiin? Surkeata olisi antaa hänen kuolla teidän vankeudessanne? Muistakaa Jumalan vihaa!...
– Minä en välitä naisesta, – vastasi Wolfgang päättävästi. – Jompikumpi teistä saattakoon hänet isänsä luo, kunhan saattaja vain palaa sitten takaisin, mutta molempia minä en päästä yht'aikaa vapaaksi.
– Entä jos minä vannoisin oman kunniani ja samalla pyhän Yrjänän keihään kautta?
Wolfgang epäröi, sillä, se oli valoista kaikkein suurimpia, mutta samassa Arnold kysyi kolmannen kerran:
– Mitä hän sanoo?
Kun Arnold sai kuulla, mistä oli kysymys, hän alkoi innokkaasti vastustaa sitä, että molemmat päästettäisiin vapaalle jalalle kunniasanaa vastaan. Siihen hänellä oli omat syynsä. Hän oli joutunut tappiolle suurehkossa taistelussa Skirwoilloa vastaan ja hävinnyt kaksintaistelun näille puolalaisille ritareille. Sotilaana hän käsitti, että hänen veljensä jalkaväen oli nyt palattava Marienburgiin, sillä marssi Gotteswerderiin muitten joukkojen tultua voitetuksi olisi merkinnyt varmaa häviötä. Nyt oli näyttäydyttävä suurmestarille ja marsalkalle, jota varten ainakin yksi ylhäinen vanki oli tarpeen. Elävä ritari, jonka voisi viedä suurmestarin silmien eteen, merkitsi sentään enemmän kuin kertomukset kahden sellaisen vangitsemisesta jossakin kaukana.
Kun Macko kuuli Arnoldin kolkon äänensävyn ja kiroukset, hän ymmärsi heti, että oli otettava, mitä annetaan, ja kääntyi Wolfgangin puoleen sanoen:
– Pyytäisin teiltä, hyvä herra, vielä yhtä: uskon varmasti veljenpoikani käsittävän, että hänen on jäätävä vaimonsa luo ja minun teidän luoksenne. Mutta kaiken varalta tahtonette tiedoittaa hänelle, ettei siitä enää neuvotella, vaan että se on teidän tahtonne.
– Hyvä on! Minulle on yhdentekevää, kumpi jää, – vastasi Wolfgang. – Mutta puhukaamme nyt lunastussummasta, joka teidän veljenpoikanne on tuotava itsensä ja teidän vapauttamiseksenne kokonaan. Siitä kaikki riippuu.
– Lunastussummasta? – sanoi Macko, joka olisi tahtonut siirtää tämän kysymyksen mahdollisimman myöhäiseen. – Kyllähän me siitä aina ehdimme puhua. Kun on tekemisissä rehellisten ritarien kanssa, niin on annettu sana yhtä hyvä kuin selvä raha. Gotteswerderin luona otimme vangiksi erään teidän ylhäisen ritarinne nimeltä de Lorche, ja minun veljenpoikani – hän vangitsi hänet – päästi hänet vapaalle jalalle kunniasanaa vastaan sopimatta mitään lunastussummasta.
– Otitteko herra de Lorchen vangiksi? – kysyi Wolfgang hätäisesti. – Minä tunnen hänet. Hän on mahtava ritari. Mutta miksemme tavanneet häntä matkalla?
– Sen tähden kaiketi, että hän ei ole kulkenut tännepäin, vaan Gotteswerderiä tai Ragnetaa kohti, – vastasi Macko.
– Hän on mahtava ja jalosukuinen ritari, – sanoi Wolfgang vielä. – Kyllä hänestä rahaa lähtee. Olipa hyvä, että siitä mainitsitte, sillä nyt en minäkään päästä teitä aivan halvalla.
Macko puri viiksiään, mutta nosti sitten ylpeästi päänsä sanoen:
– Kyllä me muutenkin tiedämme, minkä arvoisia olemme.
– Sitä parempi, – sanoi siihen Wolfgang von Baden. Mutta samassa hän lisäsi:
– Sitä parempi, ei tosin meille, jotka olemme nöyriä munkkeja ja olemme antaneet köyhyyden lupauksen, vaan ristiritarikunnalle, joka käyttää rahanne Jumalan kunniaksi.
Macko ei vastannut mitään, vaan katsoi Wolfgangiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Sano se jollekin muulle, mutta minä en ainakaan usko." Hetken kuluttua he alkoivat neuvotella. Se oli vanhalle ritarille aika vaikea ja kiusallinen asia, sillä toisaalta hän oli melko tunteellinen kaikkiin rahallisiin menoihin nähden, ja toisaalta hän taas ymmärsi, ettei hänen sopinut arvioida itseään ja Zbyszkoa kovin alas. Hän puikkelehti kuin kala satimessa, kun Wolfgang kauniista sanoistaan ja tavoistaan huolimatta osoittautui kylmäksi kuin kivi. Mackon ainoana lohdutuksena oli ajatus, että de Lorche maksaisi kaikki, mutta hän harmitteli sentään Arnoldissa menetettyä saalista, sillä mitään lunastussummaa Siegfriedistä hän ei uskaltanut laskea hyväkseen, koska arveli, että Jurand ja Zbyszko eivät missään tapauksessa luopuisi Siegfriedin päästä.
Pitkän neuvottelun jälkeen he sopivat vihdoin lunastussumman suuruudesta ja maksuajasta sekä niiden asepoikien ja hevosten lukumäärästä, jotka Zbyszko saisi ottaa mukaansa. Sen jälkeen Macko meni tiedottamaan veljenpojalleen sopimuksesta ja kehoitti häntä heti lähtemään matkalle, koska nähtävästi pelkäsi, että saksalaiset voisivat tulla katumapäälle ja esittää toisenlaisen sopimuksen.
– Niin saattaa käydä ritarisäädyssä, – virkkoi Macko huoaten, – eilen sinä pidit heitä kuonosta kiinni, mutta tänään he pitävät sinua! Mikäpä tässä muukaan auttaisi! Mutta jos Jumala suo, niin tuleepa meidänkin vuoromme taas! Nyt on ennen kaikkea toimittava nopeasti. Jos ajat hanakasti, tavoitat vielä Hlawan. Yhdessä on turvallisempaa. Kun saavutte Masovian rajain sisäpuolelle, on teillä vieraanvaraisuutta ja apua tarjolla jokaisessa kartanossa. Meillä ei sitä vierailtakaan kielletä, vielä vähemmän omilta. Danusialle se voisi myös olla pelastukseksi.
Ja Macko katsoi nuoreen naiseen, joka puoleksi nukkuen hengitti rauhattomasti ja tiuhasti. Tämän läpikuultavat kädet vapisivat kuumeisesti tummalla karhuntaljalla.
Macko teki ristinmerkin hänen ylitseen ja virkkoi vielä:
– Kas niin, ota hänet mukaasi ja lähde! Suokoon Jumala, ettei hänen elämänsä tulisi olemaan niin lyhyt kuin miltä se nyt mielestäni näyttää!
– Älkää puhuko sellaista! – huudahti Zbyszko epätoivoisesti.
– Se riippuu Jumalan tahdosta! Käsken valjastamaan sinulle hevoset, niin pääset lähtemään.
Macko meni ulos majasta ja antoi käskyn valmistautua lähtöön. Turkkilaiset, jotka Zawisza oli kerran Zbyszkolle lahjoittanut, taluttivat esille kaksi hevosta, joiden väliin oli sidottu suuri kori, ja asepoika Wit toi Zbyszkon ratsun. Pian sen jälkeen Zbyszko tuli majasta kantaen käsivarsillaan Danusiaa. Tässä näyssä oli jotakin niin liikuttavaa, että molemmat von Badenin veljekset, jotka uteliaisuus oli houkutellut majan eteen, nähtyään Danusian tyttömäisen olennon, kasvot ja voimattoman, nuoren ritarin olkapäätä vasten painuneen pään, alkoivat silmäillä ihmeissään toisiaan ja sydämessään paheksua Danusiaa kohdannutta ilkitekoa. "Siegfriedillä näkyy olleen pyövelin eikä ritarin sydän", – kuiskasi Wolfgang veljelleen, – "ja mitä sisareen, siihen käärmeeseen tulee, niin käsken antamaan hänelle aika lailla selkään vaikkakin hän on aiheuttanut sinun vapautuksesi." Heitä liikutti myöskin se, että Zbyszko kantoi Danusiaa käsivarsillaan, kuten äiti lastaan, ja he ymmärsivät hänen rakkautensa, sillä he olivat molemmat vielä verraten nuoria.
Zbyszko epäröi hetken aikaa, sijoittaisiko sairaan eteensä satulaan vai hevosten väliin sidottuun suureen koriin, mutta valitsi pian jälkimmäisen, kun arveli, että Danusian olisi parempi ajaa makaavassa asennossa. Sitten nuori ritari astui setänsä luo ja kumartui suudellakseen hyvästiksi hänen kättään, mutta Macko, joka rakasti suuresti veljenpoikaansa varjellen häntä kuin silmäteräänsä, ei olisi tahtonut saksalaisten nähden osoittaa mielenliikutustaan. Setä ei kuitenkaan voinut salata tunteitaan, vaan painoi veljenpoikansa voimakkaasti rintaansa vasten ja suuteli hänen tuuheata, kullankellertävää tukkaansa.
– Jumalan haltuun! – sanoi Macko. – Älä unohda vanhusta, sillä vankeus on aina ikävä asia.
– En unohda, – vastasi Zbyszko.
– Jumalan pyhä äiti sinua siunatkoon!
– Jumala teitä palkitkoon tästä... ja kaikesta! Hetken kuluttua Zbyszko istui hevosellaan. Macko mietti olisiko hänellä vielä jotakin asiaa veljenpojalleen, juoksi sitten tämän luo ja nosti kätensä hänen polvelleen sanoen:
– Kuulehan vielä! Jos tavoitat Hlawan, niin muista, että Siegfriedille et saa tehdä mitään sellaista, mikä olisi häpeäksi itsellesi ja minun harmaille hiuksilleni. Jurand tehköön, mutta et sinä... Vanno se minulle miekkasi ja kunniasi kautta!
– Minä pidätän Jurandiakin kostamasta Siegfriedille, kunnes tulette takaisin, – vastasi Zbyszko.
– Oletko niin huolissasi minusta? Nuorukainen hymyili surullisesta:
– Kyllähän te tiedätte. – Matkalle siis! Terve!
Zbyszkon joukkue lähti matkaan ja katosi pian sakeitten pähkinäpensaikkojen taakse. Macko tunsi itsensä kovin surulliseksi ja yksinäiseksi, ja hänen ajatuksensa viipyivät yhä tuossa rakkaassa veljenpojassa, joka oli hänen sukunsa koko toivo. Mutta lujaluontoisena miehenä vanha ritari karisti alakuloiset ajatukset mielestään ja virkkoi itsekseen:
– Jumalan kiitos, että hän ei jäänyt vankeuteen, vaan minä...
Ja Macko palasi saksalaisten luo.
– Milloin te, hyvät herrat, lähdette liikkeelle, ja minne?
– Kun meitä haluttaa, – vastasi Wolfgang. – Lähdemme Marienburgiin, jossa jätämme teidät suurmestarille.
– Vai niin! – ajatteli Macko. – Ehkä he katkaisevat kaulani, kun olen auttanut samogitialaisia heitä vastaan!
Macko rauhoittui kuitenkin ajatellessaan, että siellä olisi herra de Lorche vakuutena ja että veljekset von Baden tulisivat itse suojelemaan hänen henkeään saadakseen hänestä lunastusrahat.
– Sitä paitsi, – lisäsi hän ajatuksissaan, – Zbyszkon ei siinä tapauksessa tarvitse tulla saapuville eikä maksaa lunastusrahoja.
Tämä ajatus tuotti hänelle helpotusta.
LV.
Zbyszko ei saavuttanut asemiestään tshekkiläistä Hlawaa, sillä tämä matkasi yötä päivää leväten vain sen verran kuin oli tarpeen hevosten tähden. Itseään Hlawa ei säästänyt lainkaan eikä ottanut huomioon Siegfriedin korkeaa ikää ja heikkoutta. Vanha ristiritari kärsi melkoisesti, varsinkin kun jäntevä Macko oli aikaisemmin puristellut kovasti hänen raihnaita luitaan. Kaikkein kiusallisinta olivat kuitenkin sääsket, joita oli runsaasti kosteissa lehdoissa ja joita hän ei voinut karkoittaa, kun hänen kätensä olivat sidotut ja jalkansa köytetyt hevosen vatsan alitse yhteen. Hlawa ei tehnyt hänelle mitään pahaa, mutta ei myöskään säälinyt häntä. Pysähdyspaikoissa hän vapautti vanhuksen kädet, jotta tämä voisi syödä. Alkumatkalla Siegfried yritteli päättää päivänsä nälällä, mutta kun hänelle sanottiin, että hänen suunsa avataan väkisin ja kurkkuun kaadetaan ruokaa, niin hän luopui vastustelusta, jottei hänen munkki- ja ritarikunniansa siitä kärsisi.
Hlawa tahtoi kaikin mokomin saapua Spychowiin ennen "isäntäänsä" vapauttaakseen rakastetun neitinsä ikävyyksistä. Hän oli sivistykseltään vaatimaton, mutta sangen ymmärtäväinen nuorukainen, ja hän oivalsi hyvin, että Jagienkalle olisi nöyryyttävää tai loukkaavaa olla Spychowissa samaan aikaan kuin Danusia. "Voin Plockissa sanoa piispalle", ajatteli asemies, "että Bogdaniecin vanhan herran oli huolehdittava neidin turvallisuudesta ja tästä syystä otettava hänet mukaansa. Kun saadaan kuulla, että neiti on piispan suojeluksen alaisena ja perii paitsi Zgorzelicea vielä apotinkin omaisuutta, niin kyllä hän olisi riittävän hyvä vaikka jollekin voivodin pojalle puolisoksi." Tämä ajatus kevensi matkan rasituksia, joita oli sekin uutinen, jota hän oli Spychowiin viemässä.
Usein tuli Hlawan mieleen myös Anulka Sieciehowna punaposkisena kuin omena, ja silloin ratsastaja kannusti hevostaan jouduttaakseen matkaa Spychowiin.
He ajoivat tiettömiäkin taipaleita, usein suorastaan raivaamattomassa metsässä. Hlawa tiesi vain, että hänen oli kuljettava lounaiseen ilmansuuntaan tullakseen Masoviaan, jolloin kaikki olisi hyvin. Päivällä hän suuntasi kulkunsa auringon mukaan, yöllä tähtiä tähystellen. Tuntui siltä kuin edessä oleva erämaa olisi rajaton, ääretön. Päivälläkin he kulkivat hämärässä, sillä metsä oli tuuhea, sakea. Hlawa ajatteli useammin kuin kerran, että nuori ritari ei voisi mitenkään viedä Danusiaa hengissä näiden äärettömäin, asumattomain erämaiden halki, joissa öisin oli suojeltava hevosia susilta ja karhuilta ja päivin poikettava tieltä metsähärkälaumoja pakoon. Siellä julmat metsäsiat teroittivat suuria hampaitaan puun kylkeen, ja jollei sellaista tai hirveä tai muuta metsänriistaa saanut kaadetuksi, niin saattoi päiviä kulua nälän vallassa.
Heidän täytyi usein kiertää rämeitä ja rotkoja, joiden pohjalla kohisivat kevätpurot. Oli järviäkin, joissa joskus auringon laskiessa ui hirviä ja muita metsäneläimiä. Toisinaan he huomasivat savua, joka todisti ihmisasumuksen läheisyyttä. Pari kertaa Hlawa lähestyi tällaisia metsiä ja näki niistä tulevan häntä vastaan villejä ihmisiä, joiden pukuna oli petoeläinten nahkoja paljaan ihon päällä. Nämä olivat varustetut nuijilla ja jousilla ja silmäilivät niin vihaisesti tuuhean tukkansa alta, että Hlawa katsoi parhaaksi kääntyä toisaalle. Kaksi kertaa suhahti jo nuoli hänen jälkeensä ja hän kuuli huudettavan: "Wokili!" (saksalaisia!), mutta hän piti parempana paeta kuin jäädä selittämään, mikä hän oikein oli miehiään. Vasta muutaman päivän päästä hän arveli kulkeneensa rajan yli, mutta ei nähnyt ketään, jolta olisi voinut kysyä asiaa. Vihdoin hän muutamilta puolaa puhuvilta uudisasukkailta sai tietää, että hän varmasti oli Masovian alueella.
Nyt hänen oli helpompi kulkea eteenpäin, vaikka koko itäinen Masovia humisi myös yhtenä erämaana. Seudut olivat yhä asumattomia, mutta missä joku uudisasukas sentään eleli, tämä ei ollut enää yhtä vihamielinen, ehkä sen tähden, että häntä kohdeltiin paremmin ja että Hlawa osasi hänelle puhua hänen omalla kielellään. Mutta matkalaiset olivat näistä harvoista uudisasukkaista aivan pääsemättömissä, sillä nämä ympäröivät uteliaina ratsumiehet ja kyselivät kaikkea, minkä ehtivät, ja saatuaan tietää, että mukana oleva vanki oli ristiritari, he huusivat:
– Lahjoittakaa se meille, kyllä me sen hoitelemme!
Ja niin hellittämättömiä he olivat, että Hlawan täytyi oikein tiukalla äänensävyllä sanoa, että vanki on ruhtinaan. Vasta silloin he hellittivät. Kun hän tuli asutuimmille seuduille, oli hänellä sitten vaikeuksia aatelisten tähden, sillä he vihasivat silmittömästi ristiritareja, jotka olivat syvän rauhan vallitessa petollisesti ryöstäneet ruhtinaan Zlotoryjasta ja pitäneet häntä sitten vankina. Tämä oli vielä paikkakuntalaisten tuoreessa muistissa. Useat olisivat tahtoneet otella Siegfriedin kanssa antaakseen hänelle kuoliniskun, mutta tshekkiläinen asemies vastasi aina, että Spychowin onnettomalla ritarilla oli etuoikeus kostoon ja että tätä oikeutta häneltä ei saanut ottaa.
Nyt oli asutuilla seuduilla jo helppo matkata, sillä oli jo teitä, ja hevoset saivat kaikkialla kauroja tai ohria syödäkseen. Hän kulkikin nyt nopeasti eteenpäin paljoakaan levähtämättä, ja kymmenen päivää ennen Kristuksen ruumiin juhlaa hän saapui Spychowiin.
Oli ilta, kun hän saapui perille. Jagienka, joka oli huomannut tulijan ikkunasta, juoksi heti ulos. Hlawa polvistui hänen eteensä, mutta ei saanut ensin sanaakaan sanotuksi. Jagienka käski häntä nousemaan ja vei hänet sisälle.
– Mitä uutta? – kysyi neiti vapisten uteliaisuudesta. – Elävätkö? Ovatko terveinä?
– Kyllä.
– Entä onko Danusia löytynyt?
– On. Saimme hänet yllättäen vallatuksi.
– Jumalan kiitos!
Mutta näistä sanoista huolimatta Jagienkan kasvot aivan kuin kivettyivät, ja kaikki hänen toiveensa näyttivät luhistuvan.
Pian hän kuitenkin voitti itsensä ja selvää tajuntaansa menettämättä alkoi uudelleen kysellä:
– Milloin he saapuvat tänne?
– Muutaman päivän kuluttua. Matka sairaan kanssa on hyvin vaikea.
– Onko Danusia sairas?
– On. Hänen järkensä on mennyt kaikista kärsimyksistä sekaisin.
– Armollinen Jumala!
Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana Jagienkan kalpeat huulet liikkuivat kuin rukousta luettaessa.
– Eikö hän tullut tajuihinsa nähdessään Zbyszkon? – kysyi neiti taas.
– Ehkä lopulta tulikin, mutta sitä en tiedä, sillä lähdin heti matkalle tiedoittaakseni teille, neiti, asiasta, ennen kuin he ehtivät saapua.
– Jumala sinua palkitkoon! Kerrohan, miten kaikki tapahtui?
Tshekkiläinen asemies alkoi muutamin sanoin kertoa, kuinka he olivat vallanneet Danusian ja ottaneet jättiläisen Arnoldin Siegfriedin kanssa vangiksi. Hän mainitsi myös, että toi mukanaan Siegfriedin, jonka nuori ritari tahtoi antaa lahjaksi Jurandille, jotta tämä saisi suorittaa koston.
– Nyt minun täytyy mennä Jurandin luo! – sanoi neiti lopuksi.
Ja Jagienka meni. Mutta Hlawa ei kuitenkaan jäänyt yksin, sillä viereisestä huoneesta juoksi Anulka hänen luokseen. Asemies oli matkan vaivoista kovin uupunut ja nähtävästi sitä paitsi palavasti ikävöinyt Anulkan luo, koska hän nyt kokonaan menetti malttinsa nähdessään tytön ja sulki hänet syliinsä, painoi hänet rintaansa vasten, suuteli silmiä, poskia, huulia aivan kuin hän jo aikoja sitten olisi sanonut tytölle kaikki, mitä on sanottava, ennenkuin nuori mies voi käyttäytyä sillä tavoin tyttöä kohtaan.
Ehkä Hlawa olikin matkan kuluessa ajatuksissaan todella sanonut Anulkalle kaiken, sillä nyt hän yhä suuteli tyttöä ja syleili niin voimakkaasti, että tämän oli vaikea hengittää. Tyttö ei vastustellut, sillä hän oli ensin kovin hämmästynyt ja sitten niin hervoton, että olisi vaipunut lattialle, jolleivät Hlawan voimakkaat käsivarret olisi häntä pidelleet. Onneksi kuului portaista askeleita, ja hetken kuluttua pater Kaleb astui sisään.
Nuoret lensivät erilleen toisistaan, ja isä Kaleb alkoi kysellä Hlawalta asioita, joihin tämä vaivoin saattoi vastata. Pater Kaleb luuli, että asemies oli matkan rasituksista niin väsynyt, ja kun hän oli saanut tietää, että Danusia oli löydetty ja hänen pyövelinsä Siegfried tuotu Spychowiin, niin hän polvistui kiittämään Jumalaa. Sillä välin veri Hlawan suonissa hiukan tyyntyi, ja kun Kaleb nousi, saattoi asemies rauhallisemmin kertoa, miten he olivat löytäneet ja vallanneet Danusian.
– Jumala ei ole siksi pelastanut häntä, – virkkoi pappi kuultuaan kaikki, mitä Hlawa kertoi, – jotta hänen järkensä ja sielunsa jäisivät pimeyteen ja pahojen henkien valtaan! Kun Jurand laskee kätensä tyttärensä pään päälle ja lukee rukouksen, niin järki ja terveys palaavat.
– Ritari Jurand? – kysyi tshekkiläinen asemies ihmetellen. – Onko hänellä niin suuri voima vallassaan? Onko hänestä jo eläessään tullut pyhimys?
– Hänen sielunsa kuuluu jo toiseen maailmaan, ja kun hän kuolee, saavat ihmiset yhden suojeluspyhimyksen lisää.
– Sanoitte, pyhä isä, että Jurand laskee pyhät kätensä tyttären pään päälle. Onko hän siis saanut oikean kätensä takaisin? Tiedän, että olette rukoillut sellaista Jumalalta.
– Käytin tästä sanasta monikkoa, kuten on tapana, – vastasi pappi, – mutta Jumalan armosta riittää yksikin käsi.
– Tietysti! – lisäsi Hlawa.
Mutta hänen äänessään oli pettymyksen sävy, sillä hän oi kuullut saavansa nähdä ihmeen. Samassa keskustelun katkaisi sisään astunut Jagienka.
– Olen kertonut Jurandille uutisesta varovasti, – sanoi neiti, – jotta äkkinäinen ilo ei häntä tappaisi, ja hän polvistui heti ristin ääreen rukoilemaan.
– Muutenkin hän rukoilee yökausia sillä tavoin, – sanoi pater Kaleb. – Nyt hän tuskin nousee rukoilemasta ennen aamua.
Hän oli oikeassa. He katsoivat muutaman kerran Jurandin huoneeseen, ja aina he näkivät hänen siellä rukoilevan hartaasti.
Vasta seuraavana päivänä, kun Jagienka taas käväisi hänen luonaan, hän antoi ymmärtää, että tahtoi tavata Hlawaa ja vankia. Siegfried vietiin maanalaisesta vankityrmästä kädet sidottuina ristiin rinnan yli, ja kaikki menivät Jurandin luo.
Ensin Hlawa ei voinut erottaa Jurandin kasvonpiirteitä, sillä rakkoikkunat päästivät vain vähän valoa sisään, ja sitä paitsi päiväkin oli pilvinen ja hämärä. Mutta vaikka hänen silmänsä tottuivat huoneen pimeyteen, niin vaikea hänen oli tuntea Jurandia, sillä kovin oli onneton laihtunut ja muuttunut. Kookkaasta miehestä oli tullut jättiläisluuranko. Hänen kasvonsa olivat niin kalpeat, ettei niiden väri suurestikaan eronnut hiusten ja parran maidonvalkoisesta, ja kun hän istui nojatuolissa silmät suljettuina, niin Hlawasta näytti kuin kuollut olisi siinä istunut.
Nojatuolin vieressä oli pöytä, jolla oli ristiinnaulitun kuva, vesikuppi ja musta leipä. Leipään oli pistetty misericordia, suuri puukko, jollaisella ritarit iskevät hengiltä haavoittuneita vihollisia. Jurand ei ollut pitkään aikaan syönyt mitään muuta kuin leipää ja vettä. Hänen pukunaan oli karkea jouhipaita, joka oli paljaalla iholla. Näin eli ennen niin mahtava ja peloittava Spychowin ritari aina siitä saakka, kun hän oli tullut vankeudesta Ortelsburgista.
Kun Jurand kuuli lähestyviä askeleita, hän työnsi kauemmaksi kesyn suden, joka lämmitti hänen paljaita jalkojaan, ja heittäytyi takanojaan. Juuri silloin hän oli tshekkiläisen mielestä kuin kuollut. Seurasi hiljaisuus, sillä kaikki odottivat, että hän antaisi jonkinlaisen merkin, jotta joku alkaisi puhua, mutta hän jäi liikkumattomana istumaan.
– Hlawa on täällä, – sanoi Jagienka vihdoin lempeästi. – Tahdotteko kuulla, mitä hänellä on kerrottavaa?
Jurand nyökäytti päätään suostumuksen merkiksi, ja tshekkiläinen asemies alkoi kolmannen kerran esittää kertomustaan. Hän kuvasi lyhyesti taistelua saksalaisia vastaan Gotteswerderin läheisyydessä, kertoi ottelusta Arnold von Badenin kanssa ja Danusian vapauttamisesta, mutta kun hän ei tahtonut samentaa vanhuksen iloa aiheuttamalla uusia tuskia, niin hän ei puhunut mitään siitä, että Danusia oli julman vankeuden pitkinä päivinä tullut sekapäiseksi.
Mutta kun Hlawa kovasti vihasi ristiritareja ja toivoi, että Siegfried tulisi rangaistuksi mitä armottomimmalla tavalla, niin hän tahallaan kertoi, että Danusia oli löydettäessä ollut sairas, nälissään ja säikähtynyt ja että tytärtä oli nähtävästi kohdeltu mitä epäinhimillisimmällä tavalla. Tämän synkän kertomuksen aikana kokoontui taivaalle myrskyä ennustavia pilviä.
Jurand kuunteli kertomusta aivan liikkumattomana, ja sen tähden luultiin hänen nukkuvan. Mutta hän seurasi tarkasti, ja kun Hlawa alkoi puhua Danusian vankeudesta, niin vanhuksen silmäkuoppiin nousi kyyneleitä, jotka vierähtivät poskille. Kaikista maallisista tunteista eli hänessä vielä yksi: rakkaus omaan lapseen.
Sitten hänen sinertävän kalpeat huulensa alkoivat lukea rukousta. Ulkoa kuuluivat ukkosen ensimmäiset kaukaiset jyrähdykset ja salamat alkoivat välähdellä. Hän rukoili kauan, ja kyynelet tipahtivat taas hänen valkoiselle parralleen. Vihdoin hän lopetti, ja seurasi painostava hiljaisuus.
Lopulta vanha Tolima, Jurandin oikea käsi, asetoveri kaikissa taisteluissa ja Spychowin pääpuolustaja, rupesi puhumaan:
– Teidän edessänne, pyhä ritari, seisoo se paholainen, se ristiritarien ihmissusi, joka on niin julmasti kohdellut teitä ja teidän tytärtänne. Antakaa minulle merkki, mitä minun on hänelle tehtävä, ja minä rankaisen häntä.
Jurandin kasvoille levisi omituinen hohde, ja hän viittasi tuomaan vangin lähemmäksi.
Kaksi asepoikaa tarttui Siegfriediä hartioihin ja talutti hänet Jurandin eteen. Tämä ojensi kätensä ja kosketteli sillä ristiritarin kasvoja, ikäänkuin hän olisi tahtonut palauttaa mieleen Siegfriedin kasvonpiirteet, antoi sen sitten painua vangin rinnalle, jolla tämän kädet olivat ristissä, kopeloi köysiä ja sulki silmänsä antaen päänsä painua alas.
Läsnäolevat luulivat, että hän harkitsi nyt, mitä tekisi. Mutta siinä tapauksessa hän teki päätöksensä nopeasti ja ojensi kätensä siihen mustaan leipään, johon hänen misericordiansa oli pistettynä.
Jagienka, Hlawa, vieläpä vanha Tolima ja kaikki asepojat pidättivät hengitystään kalveten. Rangaistus oli satakertaisesti ansaittu, kosto oikeutettu, mutta ajatus, että tämä puolikuollut ukko surmaisi köysiin sidotun vangin, kauhistutti kaikkia.
Mutta Jurand tarttui puukkoonsa, tunnusteli etusormella sen terää ja alkoi sitten katkoa sillä köysiä ristiritarin käsistä.
Hämmästys valtasi kaikki, sillä he eivät olleet uskoa silmiään. Se oli sentään liikaa. Hlawa alkoi ensimmäisenä nurista ja pian seurasivat Tolima ja asepojat hänen esimerkkiään. Mutta pater Kaleb kysyi itkunsekaisella äänellä:
– Veli Jurand, mitä sinä tahdot? Aiotko vapauttaa vangin?
Jurand nyökäytti myöntävästi.
– Tahdotko, että hän pääsee täältä ilman kostoa ja rangaistusta?
– Tahdon!
Paheksuvan puheen sorina ja katkeruus kasvoi kovasti, mutta pater Kaleb huusi:
– Kuka uskaltaa vastustaa pyhimystä? Polvillenne! Ja polvistuen itse pater Kaleb alkoi rukoilla:
– Isä meidän, joka olet taivaassa, pyhitetty olkoon Sinun nimesi, tulkoon Sinun valtakuntasi...
Ja hän luki "Isä meidän" rukouksen loppuun. Sanoessaan: "Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet"... hänen katseensa kiintyi tahtomattaan Jurandiin, jonka kasvot loistivat jonkinlaista ylimaallista valoa.
Tämä näky yhdessä rukouksen sanain kanssa vaikutti sen, että kaikki läsnäolevat muuttuivat nöyriksi. Vanha Tolima, jonka sydän oli kovettunut alituisissa taisteluissa, teki ristinmerkin, kiersi kätensä Jurandin ympärille ja sanoi:
– Herra, jos teidän tahtonne on toteutettava, niin vanki on saatettava rajalle.
– Niin! – nyökäytti Jurand.
Yhä tiheämmin iskevät salamat välähtelivät ikkunoissa: myrsky tuli yhä lähemmäksi.
LVI.
Kaksi ratsumiestä oli myrskyssä ja sateessa matkalla rajalle: Siegfried ja Tolima. Jälkimmäinen saattoi saksalaista pelosta, että Spychowin asemiehet tai muu palvelusväki saattaisi vihan ja koston kiihoittamana surmata hänet. Siegfried oli ilman varusteita, mutta myös ilman kahleita.
Myrsky myllersi heidän ympärillään. Toisinaan salama iski niin kovan jyrinän seuraamana, että hevoset säpsähtäen nousivat takajaloilleen. Vanhukset ratsastivat ääneti toistensa vieressä kapeata tietä pitkin niin lähellä toisiaan, että jalustimet joskus kilahtivat yhteen. Tolima, joka monien vuosien kuluessa oli tottunut pitämään vankeja silmällä, loi toisinaan tarkkaavan katseen Siegfriediin ja tunsi silloin aina vastenmielistä puistatusta, sillä hänestä näytti siltä kuin ristiritarin silmät olisivat kiiluneet pimeässä kuin paholaisen. Hänen mieleensä johtui jo ajatus, olisiko tehtävä ristinmerkki, mutta hän pelkäsi, että Siegfried silloin voisi muuttua joksikin hirviöksi, jonka epäinhimillinen ääni ja hampaiden narskuttaminen olisi vielä peloittavampaa. Vanha soturi oli useammin kuin kerran taistellut yksinään kokonaista saksalaisjoukkuetta vastaan huiskien sitä hajalle kuin peltokanaparvea, mutta pahoja henkiä hän kaikesta huolimatta pelkäsi uskaltautumatta niiden kanssa otteluun. Tolima olisi nyt mieluimmin osoittanut saksalaiselle tien ja kääntynyt takaisin, mutta hän häpesi sellaista tekoa ja saattoi sen tähden saatettavansa rajalle saakka.
Kun he olivat tulleet Spychowin metsien ulkolaitaan, herkesi satamasta, ja pilvet alkoivat hohtaa omituisen keltaisina. Tuli valoisampi, ja Siegfriedin silmät menettivät omituisen loisteensa. Mutta samassa Tolima joutui toisen kiusauksen alaiseksi. "He käskivät minua", sanoi hän itsekseen, "saattamaan tämän koiran rajalle saakka, ja sen minä olen tehnyt. Mutta saako hän todella lähteä eteenpäin kärsimättä rangaistusta ja kostoa. Eikö olisi Jumalalle otollinen teko kuristaa hengiltä tuo roisto, joka on käyttäytynyt kuin pyöveli isäntääni ja hänen tytärtään kohtaan. Entä jos minä haastaisin hänet kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta? Hänellä ei tosin ole aseita, mutta herra Warcimowin kartanossa peninkulman päässä täältä hän voi saada miekan tai kirveen. Jos Jumala suo, niin voitan hänet, lyön kaulan poikki ja kuoppaan pään tunkioon." Näin tuumaili Tolima itsekseen ja katseli saksalaista ahnain silmäyksin, ja hänen sieraimensa pullistuivat, ikäänkuin hän olisi vainunnut tuoreen veren hajua. Hänen oli raskasta taistella tätä kiusausta vastaan, mutta vihdoin hän tajusi selvästi, että Jurand ei lahjoittanut vangille vapautta ainoastaan rajalle saakka, vaan kokonaan, joten sellainen teko voisi tulla taivaassa muistetuksi. Vihdoin hänen onnistui päästä itsensä herraksi ja hevostaan pidättäen hän sanoi:
– Tässä kulkee meidän rajamme. Sinulla ei ole pitkää matkaa kotiin. Lähde pois, ja jolleivät omantuntosi tuskat sinua pakahduta tai salama iske kalloosi, niin hätäkös sinun on elää!
Sen sanottuaan Tolima kääntyi ympäri. Siegfried ajoi eteenpäin jonkinlainen villi, kivettynyt ilme kasvoilla, sanomatta ainoatakaan sanaa ja ikäänkuin kuulematta, että joku oli hänelle puhunut.
Myrskyn taukoa ei kestänyt kauan, ja ilma pimeni taas. Pilvet painuivat niin alas, että näytti siltä kuin ne olisivat koskettaneet korkeimpien puiden latvoja. Ylhäältä kuului pahaatietävää jyrinää, kuin salamain kärsimätöntä murinaa, joita myrskyn enkeli vielä ei tahtonut päästää valloilleen. Mutta silloin tällöin jokunen salama sentään jo leimahteli valaisten loisteellaan synkkää taivaankantta ja kauhun vallassa olevaa maata, ja silloin saattoi nähdä leveän tien kahden tumman metsäisen seinämän välissä ja tiellä yksinäisen ratsumiehen. Siegfried siinä ajoi puolittain tajuttomana, kuumeen hervottamana. Se epätoivo, joka oli jäytänyt hänen mieltään Rotgierin kuolemasta saakka, ne rikokset, jotka hän oli tehnyt, omantunnon tuskat ja kauheat näyt olivat jo aikoja sitten saattaneet hänen sielunsa sellaiseen hämmennykseen, että hän vain mitä suurimmilla tahdonponnistuksilla voi varjella itseään alistumasta mielettömyyden johdettavaksi. Matkan rasitukset, Spychowin vankityrmässä vietetty yö, epätietoisuus kohtalosta ja ennen kaikkea Jurandin käsittämätön, melkein yli-inhimillinen jalomielisyys, joka suorastaan peloitti häntä – kaikki tämä oli lopullisesti saanut hänet pois suunniltaan. Joskus hän menetti tajuntansa kokonaan, mutta sitten kuume hänet taas herätti, ja samalla hänessä heräsi kolkko tunne, joka aavisteli kaiken olevan kohta ohi, sammuvan, loppuvan ja hänen tulleen määrän päähän, jossa vallitsi ikuinen yö, pelättävä pohjattomuus kauhuineen, jonne oli mentävä.
– Mene, mene! – kuiskasi jokin ääni yht'äkkiä hänen korvaansa.
Siegfried katsoi taakseen ja näki kuoleman. Se oli luurangon kaltainen ja ajoi luurankohevosella aivan hänen vieressään, valkoisena ja luita kalistaen.
– Sinäkö siinä olet? – kysyi ristiritari.
– Minä. Mene, mene!
Mutta samassa Siegfried huomasi, että hän oli saanut toisellekin puolelleen seuralaisen, joka niinikään ratsasti ja oli muuten ihmisen näköinen, paitsi että pää oli pitkänomainen ja suippo kuin eläimillä. Tämän pään peitti musta karva, josta mustat korvat törröttivät suoraan ulos.
– Kuka sinä olet? – huudahti Siegfried.
Vastaukseksi hirviö näytti hänelle hampaitaan ja alkoi murista synkästi.
Siegfried sulki silmänsä, mutta kuuli samassa vielä kamalampaa luitten kalinaa toiselta puoleltaan ja äänen kuiskaavan aivan hänen korvaansa:
– Aika on tullut! Joudu! Mene! Ja Siegfried vastasi:
– Minä menen...
Mutta hänestä tuntui siltä kuin nämä sanat eivät olisi nousseet hänen omasta rinnastaan, vaan joku muu olisi ne sanonut.
Kuin vastustamattoman voiman ajamana Siegfried laskeutui hevosensa selästä ja riisui siltä korkean ritarisatulan ja suitset ohjaksineen. Hänen seuralaisensa, jotka nousivat myös ratsuiltaan, eivät hetkeksikään jättäneet häntä yksikseen, vaan taluttivat hänet tieltä metsän laitaan. Siellä se musta hirviö taivutti hänelle oksan ja auttoi häntä sitomaan ohjakset siihen.
– Joudu! – kuiskasi kuolema.
– Joudu! – kuului suhiseva ääni puiden latvoista. Siegfried teki ohjaksiin silmukan, nosti satulan puun alle, nousi sille seisomaan ja pisti päänsä silmukkaan.
– Potkaise satula pois alta!... Oh! Aa! Satula lensi potkusta syrjään ja onnettoman ristiritarin ruumis jäi riippumaan raskaasti.
Hetken aikaa hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut käheää, tukahduttavaa ärjyntää ja niinkuin se iljettävä musta hirviö olisi hyökännyt hänen kimppuunsa ja alkanut suurine hampaineen repiä hänen rintaansa pureutuakseen hänen sydämeensä kiinni ja imeäkseen siitä veren. Mutta sitten hänen sammuva katseensa näki kuoleman haihtuvan valkoiseksi pilveksi, joka lähestyi häntä hitaasti, kiertyi hänen ympärilleen, sulki hänet syleilyynsä ja peitti lopulta kaikki läpinäkymättömän verhon taakse.
Samassa myrsky alkoi taas julmasti raivota. Salama iski keskelle tietä niin kauheasti rätisten, että maa tuntui vapisevan perustuksiaan myöten. Koko hongikko taipui tuiman tuulen painon alla. Humina, vingunta ja taittuvien oksain ja runkojen räiske täytti metsän syvyyden. Kaatosade himmensi valon, ja ainoastaan salamain punertavassa loisteessa saattoi nähdä Siegfriedin ruumiin riippuvan tienvieressä.
LVII.
Seuraavana päivänä matkasi samaa tietä pitkin melko suuri seurue, jonka etunenässä ratsastivat Jagienka, Anulka ja Hlawa. Näiden jäljessä tuli kuormia, joita aseistetut miehet vartioivat. Jokaisella ajomiehellä oli vieressään keihäs ja kirves siltä varalta, että matkalla joutuisi puolustautumaan petoeläimiä ja maantierosvoja vastaan, joita aina liikuskeli ristiritarien valtakunnan rajamailla ja joiden tekoja Jagiellon aina täytyi katkerasti valittaa suurmestarille.
Mutta taistelukelpoisten ja hyvin varustettujen miesten turvissa ei rosvojakaan tarvinnut pelätä, ja sen tähden seurue ajoi eteenpäin hiljalleen kaikessa rauhassa.
Eilistä myrskyä seurasi kaunis päivä, raikas, tyyni ja niin kirkas, että täytyi aivan siristää silmiään. Lehti ei liikahtanut puussa, ja jokaisella lehdellä kimalsi pisaroita sateenkaaren kaikissa väreissä. Maantielle oli muodostunut pieniä purosia, jotka liristen juoksivat alavammille paikoille kokoontuen syvempiin kohtiin pieniksi järviksi. Koko seutu oli kuin pesty puhtaaksi ja hymyili vielä kosteana aamun kirkkaudessa. Sellaisina aamuina täyttyy myöskin ihmissydän ilosta, ja ajajat ja asemiehet lauleskelivat hiljalleen ihmetellen, että seurueen etupäässä oli niin hiljaista.
Siellä vaiettiin sen tähden, että Jagienkan mieltä painosti raskas synkeys. Hänen elämässään jokin oli murtunut, loppunut, ja tyttö tunsi, vaikk'ei hän olisi osannut sanoa, mitä hänessä tapahtui, että kaikki, jota varten hän tähän saakka oli elänyt, oli mennyt hukkaan, että hänen toiveensa olivat haihtuneet kuin aamuinen usva vainioilta, että hänen täytyi luopua kaikesta, unohtaa kaikki ja alkaa uusi elämä aivan kuin alusta. Hän ajatteli myöskin, että vaikka hänen uusi elämänsä Jumalan tahdosta ei tulisikaan aivan onnettomaksi, se kuitenkin tulisi olemaan surullista eikä missään tapauksessa niin onnellista kuin miksi tämä nyt päättynyt elämä olisi voinut muodostua.
Ja sanomaton suru puristi hänen sydäntään ja nosti kyyneleitä silmiin nyt iäksi katoavan tähänastisen elämän sulkeutuessa häneltä. Mutta Jagienka ei tahtonut kuitenkaan itkeä, sillä paitsi surua hän tunsi myös häpeätä. Hän toivoi, ettei olisi koskaan jättänyt Zgorzelicea, jossa tapauksessa hänen ei nyt tarvitsisi palata tällä tavalla Spychowista. Hän ei voinut kieltää itseltään sitä, ettei tullut tänne ainoastaan siksi, ettei tiennyt, mitä apotin kuoleman jälkeen tekisi, eikä siksikään, että olisi siten tehnyt Cztanin ja Wilkin hyökkäykset Zgorzeliceen tarpeettomiksi. Sen tiesi Mackokin, joka ei ollut ottanut häntä mukaansa vain näistä syistä, ja pian tämä tulisi selviämään Zbyszkollekin. Tämä ajatus nosti punastuksen hänen poskilleen ja haikean mielialan hänen sydämeensä. "Minä en ollut sinulle kyllin ylpeä", sanoi hän itsekseen, "ja siitä nyt sain ansaitun rangaistuksen". Ja surumielisyyteen, epätietoisuuteen huomisesta päivästä, kalvavaan ikävään ja sääliin kaiken menneen vuoksi liittyi nyt vielä nöyryytyksen tunne.
Jagienkan raskaat mietteet keskeytti muuan mies, joka tuli tuimaa vauhtia astellen tietä pitkin. Tshekkiläinen, jolla oli tarkka silmä vaarinpitoon, ajoi miehen luo ja näki tämän jousesta, metsästyslaukusta ja lakissa olevista sulista, että hän oli metsänvartija.
– Hei! Kuka olet? Seis! – huusi Hlawa kuitenkin varmuuden vuoksi.
Miehen kasvojenilmeestä jo näkyi, että hänellä oli jotakin merkillistä kerrottavaa.
– Siellä edempänä riippuu mies tien vieressä! – huusi hän. Hlawa tuli rauhattomaksi peläten, että jokin väkivallanteko olisi tapahtunut, ja hän kysyi:
– Kuinka kaukana täältä?
– Nuolenkantaman päässä. Aivan tien vieressä.
– Onko siellä ihmisiä?
– Ei ketään. Minä peloitin sieltä suden, joka oli vainunnut ruumiin.
– Käyhän katsomassa, mikä se on, – virkkoi Jagienka. Hlawa ratsasti paikalle ja palasi tuossa tuokiossa nopeasti.
– Se on Siegfried! – huusi hän tullessaan takaisin.
– Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimessä! Siegfried? Ristiritari?
– Niin! Ristiritari! Hän on hirttänyt itsensä ohjaksiin.
– Itsekö?
– Itse, koska satula on hänen vieressään. Jos jotkut rosvot olisivat kysymyksessä, niin he olisivat ilman muuta pistäneet hänet hengiltä ja ottaneet satulan, sillä se on kallis.
– Ratsastammeko eteenpäin?
– Ei, älkäämme tehkö sitä, ei, ei!... – alkoi Anulka Sieciehowna huutaa peloissaan, kuten tavallista. – Vainaja voisi vielä tarttua meihin kiinni!
Jagienkakin tuli hiukan huolestuneeksi, sillä yleinen luulo oli sellainen, että itsemurhan tehneen ruumiin ympärille kokoontui paljon pahoja henkiä. Mutta Hlawa, joka ei yleensä pelännyt mitään, sanoi:
– Pyh! Minä olin aivan hänen vieressään ja koettelin häntä keihäällä, mutta yksikään paholainen ei käynyt kurkkuuni.
– Älä herjaa! – huudahti Jagienka.
– En minä herjaa, – vastasi Hlawa, – vaan päinvastoin luotan Jumalan voimaan. Mutta jos te kuitenkin pelkäätte, niin voimmehan tehdä metsässä pienen kierroksen paikan ympäri.
Anulka alkoi pyytää, että tehtäisiin kierros, mutta Jagienka sanoi tovin tuumittuaan:
– Ei, se ei käy päinsä, sillä kuollut on haudattava. Se on kristillinen velvollisuutemme, koska vainajakin on ihminen.
– Niin, mutta ristiritari, itsemurhantekijä ja pyöveli. Korpit ja sudet pitäkööt hänestä huolta.
– Älä puhu noin rumasti! Jumala on tuomitseva hänen syntinsä, ja meidän on tehtävä velvollisuutemme. Yksikään pimeyden henki ei koske meihin, jos suoritamme kristillisen käskyn Jumalan sanan mukaisesti.
– Niin, onhan teidän tahtoanne noudatettava, – virkkoi Hlawa.
Ja tshekkiläinen asemies antoi miehille tarpeelliset käskyt. Nämä näyttivät olevan kovin haluttomia noudattamaan Hlawan antamia määräyksiä, mutta tottelivat kuitenkin, kun eivät uskaltaneet muutakaan tehdä. Lapioiden puutteessa he ottivat kirveet ja seipäitä mukaansa ja läksivät kaivamaan kuoppaa. Tshekkiläinen meni heidän kanssaan näyttääkseen hyvää esimerkkiä ja leikkasi poikki ohjaksen, josta ruumis riippui, tehtyään ensin ristinmerkin.
Siegfriedin kasvot olivat jo hiukan sinertävät ja näyttivät kauhistuttavilta, sillä hänen silmänsä olivat auki ja niissä oli hirvittävä ilme, ja suu oli avoinna, ikäänkuin hän olisi tahtonut vetää viimeisen henkäyksen. Miehet kaivoivat kuopan nopeasti ja työnsivät seipäillä ruumiin siihen. Se jäi kuopan pohjalle kasvot alaspäin, kun hiekka alkoi jo peittää sen kokonaan. Lopuksi etsittiin kiviä, sillä ikivanhan tavan mukaan oli itsemurhantekijän haudalle pantava niitä, jottei vainaja yöllä nousisi peloittamaan ohikulkevia matkustajia tai muita ihmisiä.
Kiviä olikin runsaasti tiellä ja metsässä, ja pian kohosi pyöreä kivikasa ristiritarin haudalle. Lopuksi Hlawa piirsi kirveellä lähimmän kuusen kylkeen ristin, ei Siegfriedille, vaan karkoittamaan pahoja henkiä haudalta. Sen tehtyään hän palasi seurueen luo.
– Hänen sielunsa on nyt helvetissä ja ruumiinsa maassa, – sanoi Hlawa Jagienkalle. – Nyt voimme ajaa eteenpäin.
Ja he läksivät liikkeelle. Ratsastaessaan haudan ohi Jagienka taittoi kuusesta oksan ja heitti sen hautakiville. Toiset noudattivat hänen esimerkkiään, sillä se oli vanha, hyvä tapa.
He ajoivat kauan mitään puhumatta miettien kovaosaisen ristiritarin kohtaloa ja rangaistusta, joka oli tullut hänen osakseen. Vihdoin Jagienka sanoi:
– Jumalan oikeudenmukaisuus valvoo. Me emme voi lukea hänelle edes "Ikuista rauhaa", koska hän ei tule osalliseksi Jumalan armosta.
– Teillä on hyvä sydän, kun käskitte hautaamaan vainajan, – vastasi Hlawa.
Kotvan kuluttua hän lisäsi epäröiden:
– Ihmiset puhuvat – tai oikeammin ehkä noidat –, että köysi tai vyö, johon joku on hirttäytynyt, tuottaa onnea, mutta en ottanut Siegfriedin ohjaksia, sillä toivon teille onnen armoa itseltään Jeesukselta enkä miltään taikauskolta.
Ensin Jagienka ei vastannut mitään, mutta hetken kuluttua hän huokaisi sanoen ikäänkuin itsekseen:
– Oi! Minun onneni on jo takanapäin eikä edessäni!
LVIII.
Vasta yhdeksäntenä päivänä Jagienkan lähdettyä saapui Zbyszko Spychowin rajalle, mutta Danusia oli jo niin heikko, että nuori ritari menetti kaiken toivonsa saada vaimonsa hengissä tämän isän luo. Jo seuraavana päivänä sen jälkeen, kun Danusia oli alkanut hourailla, ritari käsitti, ettei ainoastaan hänen vaimonsa järki ollut sekaannuksissa, vaan että jokin tauti oli tarttunut hentoon naiseen, jonka murtuneet voimat eivät tulisi kestämään. Kuume ei hellittänyt koko matkalla ensinkään. Se oli jossakin suhteessa edullista, sillä tajuttomana ja vaaroista tietämättömänä sairas kuljetettiin peloittavan, vaivalloisen erämaan halki.
Vihdoin he saapuivat asutuille seuduille, ja rasitukset ja vaivat loppuivat. Kun ihmiset saivat tietää, että siinä vietiin kotiin Jurandin tytärtä, joka oli vapautettu ristiritarien vankeudesta ja josta vaeltavat laulajat jo niin paljon olivat laulaneet kaupungeissa, maataloissa ja mökeissäkin, tarjosivat he kilvan palvelustaan ja apua. Tarjottiin ruokaa ja hevosia ja kaikkialla ovet avattiin matkalaisille. Zbyszkon ei enää tarvinnut kuljettaa Danusiaa suuressa hevosten välillä olevassa korissa, sillä voimakkaat nuorukaiset kantoivat sairasta paareilla kylästä kylään niin huolellisesti ja varovasti, kuin olisivat kuljettaneet jotakin pyhimystä. Naiset osoittivat Danusialle mitä hellintä huolenpitoa. Kun miehet saivat kuulla kertoelmia hänen onnettomuuksistaan, niin he purivat hammasta, ja useat pukivat ylleen peltihaarniskan, ottivat miekan, kirveen tai keihään ja lähtivät heti Zbyszkon kanssa eteenpäin kostaakseen kaiken moninkertaisesti, sillä sen ajan kostonhimoisille sieluille ei riittänyt se, että maksoivat silmän silmästä.
Mutta Zbyszko ei nyt ajatellut kostoa, vaan ainoastaan Danusiaa. Hänen aikansa kului, sairaan ollessa hetkittäin hiukan parempi, toivon välähdysten ja synkän epätoivon välillä. Usein matkan alkupuolella Zbyszko oli ajatellut, että siellä teittömillä taipaleilla kuolema oli ratsastanut heidän kintereillään ja odottanut vain sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen Danusian kimppuun. Tällainen tunne kiusasi nuorta ritaria varsinkin pimeinä öinä niin elävästi, että hänen teki toisinaan mielensä kääntyä ympäri ja vaatia luurankomiestä kaksintaisteluun. Mutta loppupuolella matkaa oli vielä pahempi, sillä hän tunsi kuoleman nyt olevan jo seurueen keskuudessa, tosin näkymättömänä, mutta niin lähellä, että sen kylmä henkäys jo tuntui. Ja Zbyszko ymmärsi jo, että tätä vihollista vastaan ei auttanut urhoollisuus eikä voimakas käsivarsi, vaan että ilman taistelua oli luovuttava kaikkein rakkaimmasta.
Tähän kauheaan tunteeseen yhtyi suru, tuima kuin myrskytuuli, pohjaton kuin meri. Kuinka Zbyszkon sielu kärsikään, kun hän katsoi rakastettuunsa ja sanoi hänelle kuin moittien vasten tahtoaan: "Olenko minä rakastanut, etsinyt ja vapauttanut sinut sen tähden, että huomenna saisin haudata sinut enkä sen jälkeen enää milloinkaan sinua nähdä?" Näin puhuessaan hän katseli Danusian kuumeesta punoittavia poskia, sameita ja ilmeettömiä silmiä ja kysyi sitten taas: "Jätätkö sinä minut? Etkö sääli minua? Tahdotko luotani pois?" Ja silloin hän pelkäsi itsekin tulevansa sekapäiseksi ja hänen rintaansa pakahduttivat nyyhkytykset, jotka eivät kuitenkaan voineet puhjeta ilmoille, sillä niitä pidätti tuima vihan ja katkeruuden tunne sitä kylmää ja sokeata voimaa vastaan, joka oli ottanut viattoman lapsen uhrikseen. Jos ristiritari olisi silloin ollut läsnä, niin hän olisi kuin julma peto repinyt hänet palasiksi.
Saavuttuaan metsästyslinnaan hän olisi jäänyt sinne, mutta se oli tyhjä. Vartijoilta hän kuuli, että ruhtinas ja ruhtinatar olivat vierailemassa Plockissa, ja nuori ritari luopui aikomuksestaan matkata Varsovaan, jossa hovilääkäri ehkä voisi auttaa sairasta. Oli lähdettävä Spychowiin, mikä tuntui katkeralta, sillä hänestä näytti, että kaikki päättyisi pian ja että vain ruumis tulisi Jurandin luo.
Mutta muutaman tunnin matkan päässä Spychowista sattui ritarin sydämeen taas kirkas toivon säde. Danusian posket alkoivat kalveta, silmien sameus väheni, hengitys hiljeni. Zbyszko huomasi tämän heti ja hetken kuluttua hän antoi pysähtymiskäskyn, jotta sairas saisi levätä rauhallisemmin. He olivat noin peninkulman matkan päässä Spychowista kapealla vainion ja niityn välisellä tiellä. Suuri, villi päärynäpuu, jonka suojaan he olivat pysähtyneet, antoi heille vilpoista varjoa. Hevosmiehet hyppäsivät alas ratsuiltaan ja ottivat suitset pois hevosilta, jotta nämä voisivat vapaammin syödä ruohoa. Ne kaksi naista, jotka hoitivat Danusiaa, ja nuorukaiset, jotka häntä kantoivat, kävivät pitkäkseen ruohikkoon ja nukahtivat. Zbyszko yksin valvoi paarien ääressä istuen päärynäpuun korkeilla juurilla ja katsellen sairasta.
Danusia makasi silmät ummessa rauhallisena, mutta Zbyszkon mielestä hän ei nukkunut. Ja todellakin, kun muuan talonpoika niityn toisessa laidassa niitti heinää ja alkoi teroittaa viikatetta, Danusia säpsähti, avasi silmänsä hetkeksi ja sulki ne taas. Hänen rintansa kohosi kuin syvästä huokauksesta, ja huulilta nousi tuskin kuuluva kuiskaus:
– Kukat tuoksuavat...
Nämä olivat ensimmäiset selvät sanat, jotka Danusia matkalla lausui, ja aurinkoiselta niityltä tuulahti todellakin voimakas heinän ja hunajan tuoksu. Zbyszkon sydän alkoi sykähdellä voimakkaammin, kun hän ajatteli, että sairaan järki kirkastui. Ensi innossaan hän oli heittäytyä Danusian jalkojen juureen, mutta peläten säikyttävänsä tätä hän hillitsi itsensä ja polvistui hiukan kauemmaksi sanoen:
– Danusia! Danusia!
Sairas avasi taas silmänsä, katsoi hetken aikaa Zbyszkoon, hymyili, kuten tervahaudan majassa, ja sanoi selvästi:
– Zbyszko!...
Sairas koetti ojentaa kätensä nuorta ritaria kohti, mutta heikkouden tähden ei voinutkaan. Zbyszko kiersi silloin käsivartensa Danusian ympärille ja puhui sydämensä kyllyydestä, ikäänkuin hän olisi kiittänyt häntä jostakin suuresta armosta:
– Sinä olet herännyt, rakkaani! – sanoi nuori ritari! – Jumalan kiitos... Jumalan kiitos...
Zbyszkon ääni petti, ja jonkin aikaa he katselivat ääneti toisiaan. Tuuli suhahteli päärynäpuun latvassa, heinäsirkat sirittelivät ruohossa ja heinämiehen laulu kuului kaukaa halki hiljaisuuden.
Danusian katse muuttui yhä selkeämmäksi, ja hän hymyili kuin lapsi, joka unissaan näkee enkelin. Mutta sitten hän näytti rupeavan ihmettelemään jotakin:
– Missä minä olen? – hän kysyi.
Silloin Zbyszkon huulilta tulvi kokonainen parvi lyhyitä vastauksia ja iloisia huudahduksia.
– Sinä olet minun luonani! Lähellä Spychowia! Olemme matkalla sinun isäsi luo! Kärsimyksesi ovat lopussa! Oi, rakas Danusia! Oma Danusiani! Olen etsinyt sinua ja löysinkin vihdoin sinut saksalaisten luota. Älä pelkää! Kohta olemme Spychowissa. Olet ollut sairas, mutta Jumala armahtaa! Kuinka paljon onkaan ollut surua ja kyyneleitä! Danusia!... Nyt on hyvä... Edessäsi on nyt onni. Kyllä sainkin sinua etsiä ympäri maailmaa!... Oh, hyvä Jumala!...
Ja Zbyszko huokaisi syvään, melkein voihkaisten, ikäänkuin hän olisi karistanut yltään kaikki surut ja huolet, jotka olivat painaneet hänen mieltään.
Danusia lepäsi siinä rauhallisena ja ikäänkuin ajatuksiaan kooten. Sitten hän kysyi:
– Sinä et siis unohtanut minua?
Ja kaksi kyyneltä vierähti hänen silmistään poskille ja päänalukselle.
– Kuinka olisin voinut unohtaa sinut! – huudahti Zbyszko.
Tässä tukehtuvassa huudahduksessa oli enemmän voimaa kuin mitä juhlallisimmissa valoissa ja lupauksissa. Zbyszko oli aina rakastanut Danusiaa vilpittömästi, mutta sen jälkeen kuin hän oli uudelleen löytänyt nuoren vaimonsa, tämä tuli hänelle rakkaammaksi kaikkea muuta koko maailmassa.
Seurasi uudelleen hiljaisuus. Talonpoika kaukana niityn toisessa laidassa lakkasi laulamasta ja teroitti toistamiseen viikatettaan.
Danusian huulet alkoivat taas liikkua, mutta hänen kuiskauksensa kuului niin heikosti, että Zbyszkon täytyi kumartua ja kysyä:
– Mitä sanot, marjaseni?
Danusia toisti aikaisemmin sanomansa sanat:
– Kukat tuoksuvat...
– Niin, sillä olemme niityn laidassa, – vastasi Zbyszko, – mutta kohta lähdemme jatkamaan matkaa... isän luo, joka on vankeudesta vapautunut. Ja sitten sinä tulet oikein omakseni aina kuolemaan saakka. Kuuletko, mitä sanon? Ymmärrätkö minut oikein?
Samassa Zbyszko tuli kovin rauhattomaksi, sillä hän huomasi, että Danusian kasvot kalpenivat kalpenemistaan ja että niille kohosi tiheään aivan pieniä hikipisaroita.
– Miten on laitasi? – kysyi nuori ritari peläten pahinta.
Ja hän tunsi, kuinka hänen hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta ja kylmät väreet karmivat hänen selkäänsä.
– Miten on laitasi? Sano! – toisti hän tuskallisesti.
– On niin pimeä! – kuiskasi sairas.
– Pimeä? Mutta aurinko paistaa par'aikaa! Näyttääkö sinusta pimeältä? – kysyi Zbyszko hengästyneesti. – Aivan äskenhän sinä puhuit selvästi. Jumalan nimessä, sano edes yksi sana! Yksi sana vain!
Danusia liikutti huuliaan, mutta ei kyennyt edes kuiskaamaan. Zbyszko näki kuitenkin, että sairas yritteli lausua hänen nimeään. Sitten sairaan laihtuneet kädet alkoivat vavista ja nyyhtää taljaa, joka oli peitteenä. Tätä kesti hetken aikaa. Oli mahdoton enää epäröidä: Danusian kuolinkamppailu oli alkanut.
Epätoivoisena Zbyszko alkoi rukoilla:
– Danusia! Rakas Jumala!... Armollinen Isä!... Danusia! Odota edes Spychowiin saakka!... Odota, rakas Danusia. Odota! Odota! Oi, hyvä Jumala!
Naiset ja hevosmiehet, jotka olivat niityllä nukkuneet hevosten luona, heräsivät Zbyszkon valituksista ja juoksivat paikalle. He ymmärsivät heti ensi silmäyksellä, mitä oli tapahtumassa, polvistuivat ja alkoivat ääneensä lukea litaniaa.
Tuuli tyyntyi, päärynäpuun lehdet lakkasivat suhisemasta ja ainoastaan rukouksen sanat kantautuivat suuren hiljaisuuden halki luonnon helmassa.
Litanian loppuessa Danusia avasi silmänsä, ikäänkuin katsoakseen vielä viimeisen kerran Zbyszkoon ja aurinkoiseen maailmaan. Sitten hän nukahti ikuisesti.
Naiset painoivat hänen silmäluomensa umpeen ja menivät sitten poimimaan kukkasia niityltä. Miehet seurasivat jäljessä, ja pitkänä rivinä he kulkivat auringonpaisteessa kukkivani ja tuoksuavain ruohojen keskessä ja itkivät, sillä heidän sydämensä oli täynnä surua ja sääliä. Zbyszko oli polvistuneena Danusian vieressä, ei liikahtanut eikä puhunut, vaan oli kuin kuollut. Toiset kiertelivät hänen ympärillään milloin lähestyen, milloin edeten ja yhä kukkasia poimien: kullanvärisiä voikukkia, sinisiä kelloja, punaisia neilikoita ja valkoisia liljoja sekä paljon muitakin kukkasia. Sitten he palasivat sylit täynnä paarien luo ja peittivät kuolleen kukkasilla ja lehdillä jättäen kasvot paljaiksi. Siinä hän nyt makasi kuin enkeli kellokukkien ja liljojen keskellä kasvoillaan syvä, rauhallinen ilme.
Spychowiin ei ollut täyttä peninkulmaa, ja kun he olivat keventäneet suruaan kyynelillä, he nostivat paarit ja lähtivät kulkemaan metsää kohti, jonka takana Spychow oli.
Miehet taluttivat hevosia suitsista. Zbyszko itse kantoi vainajaa pääpuolesta, ja naiset, joilla oli vielä kukkasia, kulkivat jäljessä laulaen hurskaita lauluja. Näin he kulkivat hiljalleen eteenpäin vihreän niityn ja harmaan pellon väliä.
Sinisellä taivaalla ei ollut ainoatakaan pilveä, ja koko maailma näytti kylpevän auringon kultaisessa loisteessa.
LIX.
He saapuivat vihdoin Jurandin tyttären maallisia jäännöksiä kantaen Spychowin metsiin, joiden rajoilla päivin ja öin liikkui Jurandin aseistettuja miehiä vartiossa. Yksi näistä lähti heti viemään ratsain tietoa Tolimalle ja pater Kalebille, mutta toiset saattoivat tulijoita ensin kapeata ja kiemurtelevaa ja sitten leveätä metsätietä pitkin sille paikalle saakka, missä metsä päättyi ja laajat rämeet ja suot alkoivat, joiden takana Spychowin linna sijaitsi korkeammalla ja kuivalla paikalla.
Surusanoma oli jo saapunut Spychowiin, koska he tultuaan metsän pimennosta aukealle kuulivat linnan kappelin kellojen soivan. Pian sen jälkeen he näkivät joukon ihmisiä, miehiä ja naisia, tulevan heitä vastaan. Kotvan kuluttua he erottivat jo yksityisiä henkilöitä. Sieltä tuli joukon etupäässä itse Jurand Toliman taluttamana ja hapuilevan sauvan varassa. Oli helppo tuntea hänet pitkästä vartalosta, tummista silmäkuopista ja valkoisesta, aina hartioille saakka ulottuvasta tukasta. Hänen toisella puolellaan kulki pater Kaleb valkoinen messukaapu yllä ja ristiinnaulitun kuva kädessä. Sitten tuli Spychowin varusväki täysissä varusteissa, ja lopuksi naiset, joista naimisissa olevilla oli huntu ja naimattomilla tukka valtoimenaan.
Kun Zbyszko huomasi Jurandin, hän käski laskemaan paarit, joita hän itsekin oli kantanut. Sitten hän riensi Jurandia vastaan ja huusi epätoivosta ja tuskasta vapisevalla äänellä:
– Minä etsin häntä, kunnes löysin ja vapautin hänet, mutta hän meni Jumalan luo mieluummin kuin Spychowiin!
Ja surun valtaamana Zbyszko heittäytyi Jurandin rinnalle, syleili vanhusta ja alkoi valittaa:
– Oi, Jumala, Jumala!...
Katsellessaan tätä näkyä Spychowin soturit tulivat niin liikuttuneiksi, etteivät tienneet, mitä tehdä, ja alkoivat neuvottomina ilmaista suruaan ja kostonhaluaan lyömällä keihäitä kilpiä vasten. Naiset valittivat toinen toistaan äänekkäämmin peittäen kasvonsa esiliinaansa: "Mikä kohtalo! Mikä kohtalo! Sinulle taivaan ilo, meille maan suru ja itku! Kuolema sinut kaatoi, viikatemies sinut vei, oi, voi sentään!" Toiset nostivat päänsä, sulkivat silmänsä ja huusivat: "Oliko sinun täällä paha ollaksesi, kukkanen? Isäsi jätit suureen suruun, mutta sinä kuljet jo siellä Jumalan suojissa!" Jotkut vihdoin moittivat kuollutta siitä, ettei hän säälinyt isäänsä ja aviomiehensä jälkeenjäämistä eikä kyyneleitä. Ja kaikki tämä valitus oli puoleksi laulua, sillä silloinen rahvas ei osannut muulla tavalla ilmaista suruaan.
Jurand oli sillä välin irtautunut Zbyszkon syleilystä ja ojentanut sauvansa merkiksi, että tahtoi mennä Danusian luo. Zbyszko ja Tolima taluttivat häntä paarien luo. Jurand polvistui kuolleen viereen, tunnusteli hyväillen tyttärensä kasvoja ja käsiä ja kumartui sitten muutaman kerran vainajan yli, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa, että siinä on hänen Danusiansa eikä kukaan muu ja että hän tuntee lapsensa. Sitten Jurand kiersi toisen käsivartensa Danusian ympärille ja kohotti toisen taivasta kohti, ja kaikki läsnäolijat ymmärsivät tämän sanattoman valituksen. Zbyszko polvistui taas liikkumattomaksi Danusian toiselle puolelle, ja ympärillä oli nyt niin hiljaista, että saattoi kuulla heinäsirkkojen siritystä ja ohitse lentävien hyönteisten surinaa. Vihdoin pater Kaleb pirskoitti Danusian, Zbyszkon ja Jurandin päälle pyhää vettä ja alkoi laulaa "Requiem aeternam". Laulun jälkeen hän rukoili kauan kuuluvalla äänellä, ja toiset luulivat kuulevansa profeetan puhetta, kun hän pyysi Jumalalta, että viattoman lapsen kärsimykset ja kuolema tulisivat olemaan se viimeinen pisara, joka nostaa kärsivällisyyden yli laitojensa ja aiheuttaa tuomion ja rangaistuksen tulon ja saa vihan ja hävityksen vihdoinkin leimahtamaan.
Sen jälkeen he lähtivät Spychowiin. Danusiaa kannettiin kukitetuilla paareilla kulkueen etunenässä. Kappelin kellot soivat yhä ikäänkuin kutsuen ihmisiä luokseen, ja kulkue vaelsi laulaen soiden halki ilta-auringon kultaisessa hohteessa, ikäänkuin kuollut olisi osoittanut heille tietä ikuiseen valoon ja kirkkauteen. Oli ilta ja karja palasi laitumelta, kun he tulivat perille. Kappeli, jonne kuollut vietiin, oli soihtujen ja kynttiläin valaisema. Pater Kalebin käskystä seitsemän neitosta luki vuorotellen litaniaa vainajalle aamun sarastukseen saakka. Myös Zbyszko jäi kappeliin aamuun asti ja nosti omin käsin aamuhartauden jälkeen Danusian ruumisarkkuun, jonka kätevät puusepät olivat yön aikana tehneet tammesta pannen arkun kanteen palasen meripihkaa päänaluksen kohdalle.
Jurand ei ollut silloin läsnä, sillä hänelle sattui jotain ihmeellistä. Heti kun hän oli palannut kotiin, hänen jalkansa menettivät liikuntakykynsä, ja kun hänet oli laskettu vuoteelle, niin hän ei voinut liikkua enää lainkaan eikä tiennyt missä oli ja mitä tapahtui. Turhaan pater Kaleb kysyi häneltä, miten hänen laitansa oli: Jurand ei kuullut eikä ymmärtänyt. Maaten selällään hän suuntasi tyhjät silmäkuoppansa korkeuteen ja hymyili onnellisena toisinaan hiukan liikuttaen huuliaan, ikäänkuin hän olisi puhunut jollekin. Pater ja Tolima ymmärsivät, että hän puhui autuaan tyttärensä kanssa ja hymyili hänelle. He luulivat myös, että hän oli kuolemaisillaan ja näki sielunsa silmillä ikuisen autuutensa, mutta siinä he erehtyivät, sillä tuntematta ja kuulematta mitään Jurand hymyili sillä tavalla viikkokausia, ja kun Tolima vihdoin lähti viemään Mackon lunastusrahoja, oli vanhus yhä elossa.
LX.
Danusian hautajaisten jälkeen Zbyszko ei sairastunut, vaikka elikin suuren haluttomuuden vallassa. Ensimmäisinä päivinä hänen laitansa ei ollut niinkään huono: hän kulki ympäri, puheli vaimo-vainajastaan ja käväisi Jurandin luona istuen siellä pitempäänkin. Hän kertoi papille Mackon vankeudesta, ja yhdessä he sitten päättivät lähettää Toliman Preussiin ja Marienburgiin ottamaan selkoa Mackosta ja lunastamaan hänet vapaaksi sekä samalla maksamaan Zbyszkosta niin paljon kuin veljekset Arnold ja Wolfgang von Baden vaativat. Spychowin kellareissa ja holveissa ei ollut puutetta hopeasta, jota Jurand oli joko ansainnut tai saanut sotasaaliina, ja pater Kaleb oli sitä mieltä, että jos ristiritarit saisivat vanhasta ritarista puhdasta rahaa, niin he päästäisivät helposti hänet lähtemään eivätkä vaatisi Zbyszkoa tulemaan henkilökohtaisesti saapuville.
– Ajahan nyt Plockiin, – sanoi pappi Kaleb Tolimalle, – hakemaan sikäläiseltä ruhtinaalta suojeluskirjettä, muuten ensimmäinen komttuuri ottaa sinut vangiksi ja puhdistaa sinut.
– Kyllä minä ne lurjukset tunnen, – vastasi vanha Tolima. – Ne ryöstävät sellaisiltakin, joilla on suojeluskirje.
Ja Tolima lähti matkalle. Mutta pian sen jälkeen alkoi pater Kaleb katua, ettei ollut lähettänyt itseään Zbyszkoa matkalle. Tämän terveys kävi päivä päivältä yhä huonommaksi. Aina Danusian kuolemaan saakka nuori ritari oli ollut rasittavassa työssä ja tavattoman jännittävässä toiminnassa, ratsastanut paljon, taistellut, etsinyt rakastettuaan, matkustanut villien erämaiden halki, kunnes kaikki päättyi kuin miekan iskusta. Jäljellä oli nyt vain muisto siitä, että kaikki oli ollut turhaa ja ponnistukset hyödyttömiä, samalla kun osa elämääkin oli mennyt menojaan, mennyt toivo ja rakkaus eikä mitään jäänyt. Jokainen elää huomispäivää varten, jokaisella on suunnitelmia ja toiveita tulevaisuuteen nähden, mutta Zbyszkolle oli huomispäivä muuttunut yhdentekeväksi, ja tulevaisuus tuntui hänestä jokseenkin samanlaiselta kuin Jagienkasta, kun tämä Spychowista lähtiessään sanoi: "Onneni on jo takanapäin eikä edessäni."
Kaiken lisäksi Zbyszkon mielessä tämä toimettomuuden, ilottomuuden ja välinpitämättömyyden tunne yhtyi yhä suurempaan suruun ja kaipaukseen. Suru kasvoi niin suureksi, ettei Zbyszkon sydämessä ollut enää muulle tilaa. Sitä hän vain ajatteli ja sille eli sulkeutuen kuoreensa välittämättä siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen sielunsa ja ruumiinsa voimat, entinen liikkuvaisuutensa ja toimeliaisuutensa muuttuivat heikkoudeksi. Hänen katseessaan ja liikkeissään oli ikäänkuin vanhuksen voimattomuutta. Päivä- ja yökaudet hän istui joko kappelissa tai hautaholvissa Danusian ruumisarkun ääressä tai lämmitteli itsekin tuntikaudet auringonpaisteessa kuistilla. Toisinaan hän oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, ettei vastannut kysymyksiin. Pater Kaleb, joka piti hänestä suuresti, alkoi pelätä, että suru söisi hänen voimansa kokonaan kuin ruoste raudan, ja haikein mielin hän ajatteli, että Zbyszko olisi lähetettävä jonnekin, vaikkapa vain ristiritarien luo lunastussummaa viemään. "Kunpa nyt jokin seikkailu tempaisisi hänet mukaansa, muuten hän menehtyy", sanoi pater Kaleb kerran lukkarille, jolle hän uskoi huoliaan. Lukkari oli samaa mieltä, sillä tiedetäänhän, että jos kenelle sattuu pala tarttumaan kurkkuun, niin parasta on lyödä sitä selkään.
Mitään repäisevää seikkailua ei kuitenkaan sattunut. Mutta muutaman viikon kuluttua saapui ritari de Lorche aivan odottamatta. Hänen näkemisensä järkytti Zbyszkoa, jonka mieleen nyt taas elävästi muistuivat taistelut Samogitiassa ja Danusian vapauttaminen saksalaisten käsistä. Mutta de Lorchekaan ei epäröinyt koskettaa näitä arkaluontoisia asioita. Kun hän oli kuullut Zbyszkon onnettomuudesta, hän meni heti yhdessä tämän kanssa rukoilemaan Danusian ruumisarkun ääreen, puheli sitten paljon vainajasta ja sepitti vihdoin surulaulun, jota hän lauloi luutun säestyksellä niin kauniisti, että Zbyszkokin, vaikkei ymmärtänyt laulun sanoja, heltyi itkuun. Mielenliikutuksesta ja väsymyksestä Zbyszko vihdoin nukkui kauan ja sikeästi, ja kun hän sitten heräsi, hän tunsi itsensä virkeämmäksi ja kaikin puolin olonsa paremmaksi. Zbyszko iloitsi de Lorchen tulosta, kiitti häntä siitä, että hän oli vaivautunut matkalle ja kysyi, missä de Lorche oli kuullut Danusian kuolemasta.
Ritari de Lorche vastasi hänelle niinikään pater Kalebin välityksellä, että oli kuullut siitä Lubawassa vanhalta Tolimalta, jonka oli nähnyt vankina sikäläisen komttuurin luona, mistä hän tuli tiedoittamaan, vaikka olisi muutenkin tullut Zbyszkon luo asettuakseen tämän valtaan ritarilupauksensa mukaisesti.
Uutinen Toliman vangitsemisesta järkytti Zbyszkoa ja pater Kalebia suuresti. He ymmärsivät, että lunastusrahat olivat menneet hukkaan, sillä mikään ei ole maailmassa vaikeampaa kuin ottaa ristiritarilta takaisin ryöstettyjä rahoja. Ei auttanut muu kuin lähteä matkalle viemään uutta lunastussummaa.
– Ikävä juttu! – huudahti Zbyszko. – Setä parka odottaa siellä ja luulee, että olen hänet unohtanut! Minun on heti riennettävä hänen luokseen.
Sitten hän kysyi herra de Lorchelta:
– Tiedätkö, miten kaikki tapahtui? Tiedätkö varmasti, että hän on ristiritarien käsissä?
– Tiedän, – vastasi de Lorche, – sillä minä näin hänet Marienburgissa ja sen tähden tulin tänne.
– Me menettelimme typerästi, – sanoi pater Kaleb katuvasti, – mutta olimme silloin kaikki kuin pyörryksissä... Odotin myös Tolimalta enemmän harkintaa. Minkä tähden hän ei ajanut Plockiin, vaan läksi niiden rosvojen luo ilman, minkäänlaista suojeluskirjettä!
Ritari de Lorche kohautti olkapäitään sanoen:
– Mitä he välittävät suojelus- tai suosituskirjeestä! Täytyyhän itse Plockin ruhtinaan samoin kuin teidänkin ruhtinaanne kärsiä alituisesti heidän tähtensä vääryyttä? Rajaseuduilla on aina kahakoita ja hyökkäyksiä, sillä teikäläiset antavat takaisin täysin mitoin. Jokainen komttuuri, vieläpä jokainen vouti tekee mitä haluttaa, ja he ihan kilpailevat keskenään petomaisuudessa...
– Sitä suurempi syy olisi Tolimalla ollut ajaa Plockiin.
– Niin hän aikoikin tehdä, mutta hänet pidätettiin yösijalla hiukan ennen rajaa. Hän olisi menettänyt henkensä heti, jollei olisi sanonut olevansa matkalla Lubawan komttuurin luo rahoja viemään. Näin hän pelasti henkensä.
– Entä setäni Macko? Onko hän terveenä? Eikö mikään vaara uhkaa hänen päätään? – kysyi Zbyszko.
– Hän on terve, – vastasi de Lorche. – Siellä ollaan kovasti katkeria "kuningas" Witoldille, samoin kuin niillekin, jotka auttavat samogitialaisia, ja he hakkaisivat kyllä ritari Mackolta pään poikki, jolleivät menettäisi lunastussummaa. Veljekset von Baden suojelevat häntä myös tässä mielessä, sillä heille kelpaa raha. Mutta pääasia on minun pääni, sillä jos he sen menettäisivät, niin heitä vastaan nousisivat kaikki ritarit Flanderissa, Geldernissä ja Buraundissa. Tiedäthän, että olen Geldernin kreivin läheinen sukulainen?
– Mitä tarkoitat? – kysyi Zbyszko.
– Olenhan vankisi. Sanoin Marienburgista lähteissäni kaiken varalta heille näin: "Jos te katkaisette bogdaniecilaisen ritari Mackon kaulan, niin kyllä ritari Zbyszko silloin antaa pääni mennä!"
– Ei suinkaan!
– Tiedän kyllä, ettet tee sitä, mutta ne siellä Marienburgissa pelkäävät sitä, ja sen tähden on ritari Mackon asema siellä turvattu. Marienburgissa huomautettiin minulle, että sinäkin olet vanki, sillä veljekset von Baden päästivät sinut vapaalle jalalle vain kunniasanaasi vastaan, ja että minun näin ollen ei tarvitse saapua luoksesi. Mutta siihen minä heille vastasin, että olit vapaa silloin, kun otit minut vangiksi. Ja sen tähden saat minut nyt. Niin kauan kuin olen käsissäsi, he eivät tee sinulle eikä Mackolle mitään pahaa. Maksa lunastussummasi von Badenille ja ota sitten minusta pari tai kolme kertaa enemmän. Heidän täytyy maksaa. En sano näin sen tähden, että pitäisin itseäni niin paljon teitä parempana, vaan siksi, että tahdon rangaista heitä heidän ahneutensa tähden, jota halveksin. Ennen minulla oli heistä aivan toisenlainen käsitys, mutta nyt he ja heidän vieraanvaraisuutensa ovat tulleet minulle vastenmielisiksi. Lähden tästä Pyhälle maalle etsimään seikkailuja, sillä en tahdo heitä enää palvella.
– Tai jääkää tänne meidän luoksemme, hyvä herra, – sanoi pater Kaleb. – Luulen muuten, että niin tuleekin tapahtumaan, sillä minusta näyttää, että he tuskin koskaan tulevat maksamaan lunastussummaa teidän puolestanne.
– Jolleivät maksa, niin maksan itse omasta puolestani, – vastasi de Lorche. – Tulin tänne mukanani suurehko seurue ja monia kuormavaunuja, joista riittää kyllä...
Pater Kaleb toisti Zbyszkolle samat sanat, jotka olisivat varmaan olleet Mackon mieleen, mutta Zbyszko, joka oli vielä nuori eikä välittänyt omaisuuden kartuttamisesta, vastasi:
– Kautta kunniani! Siihen minä en suostu. Sinä olet kuin veljeni ja ystäväni, enkä minä siitä syystä ota sinulta minkäänlaista lunastussummaa.
He syleilivät toisiaan ja tunsivat, että heidän välilleen oli kasvanut uusi side. Mutta de Lorche hymyili ja sanoi:
– Hyvä on. Mutta älä vain päästä tietoa saksalaisten kuuluville, sillä silloin he kohottaisivat Mackon lunastussummaa. Kyllä he maksavat minusta, sillä olin heidän palveluksessaan, ja he pelkäävät, että minä muussa tapauksessa kerron hoveissa heidän mielellään kutsuvan vieraita, mutta jos joku heidän vieraistaan joutuu vankeuteen, niin he eivät siitä paljoa välitä. Nykyään ristiritaristo on kovin halukas vastaanottamaan vieraita, sillä se pelkää Witoldia ja vielä enemmän puolalaisia ja heidän kuningastaan.
– Olkoon sitten niin, – virkkoi Zbyszko, – että sinä jäät tänne tai minne haluat Masoviassa, ja minä lähden Marienburgiin lunastamaan setäni vapaaksi ja näyttämään, että olen muka kovin ankara sinua kohtaan.
– Pyhän Yrjänän nimessä! tee se, – vastasi de Lorche, – mutta kuulehan ensin, mitä sanon sinulle. Marienburgissa kerrotaan, että Puolan kuningas tulee Plockiin, jossa hän tapaa suurmestarin. Ristiritarit odottavat tapaamista kovin innokkaina saadakseen tietää, tuleeko kuningas auttamaan Witoldia siinä tapauksessa, että Witold julistaa heille avoimen sodan Samogitian omistuksesta. Hm, he ovat viekkaita kuin käärmeet, mutta kyllä Witold sentään on ovelampi suurmestaria. Ristiritarit pelkäävät häntä, kun hänen aikeistaan ei ole mitään tietoa. "Hän on antanut Samogitian meille, – sanotaan ristiritarikunnan kapitulissa, – mutta sillä hän vain ikäänkuin pitää miekkaa meidän kurkullamme. Hänen tarvitsee vain sanoa sana, ja heti on kapina puhkeamassa!" Ja niinhän asianlaita onkin. Minun täytyy joskus mennä Witoldin hoviin. Ehkä siellä saan samalla otella areenallakin. Olen sitä paitsi kuullut, että liettualaiset neitoset ovat kauniita kuin enkelit...
– Sanotte siis, hyvä herra, että Puolan kuningas lähtee Plockiin? – keskeytti pater Kaleb.
– Niin juuri, ja minä kehoittaisin Zbyszkoa liittymään kuninkaan seurueeseen. Suurmestari tahtoo voittaa kuninkaan puolelleen eikä sen tähden tule kieltämään häneltä mitään. Tiedättehän, että kun tarvitaan, niin kukaan ei ole sen nöyrempi kuin ristiritari. Liittyköön Zbyszko kuninkaan seurueeseen ja esittäköön sitten valituksensa. Kyllä he tulevat suhtautumaan Zbyszkon valitukseen aivan toisella tavalla kuninkaan ja krakovalaisten ritarien läsnäollessa, jotka ovat yli maailman kuuluisia ja joiden päätöksiä noudattavat kaikki ritarit yleensä.
– Mainio neuvo! Ristin nimessä, mainio neuvo! – huudahti pater Kaleb.
– Niin! – jatkoi de Lorche. – Eikä siellä tule puuttumaan tilaisuuksia saada myöskin otella. Kuulin Marienburgissa, että pitoja ja turnajaisia tulee olemaan paljon, sillä ulkomaiset vieraat tahtovat mitellä voimiaan kuninkaallisten ritarien kanssa. Itse Jean Aragonialainen, kristikunnan suurin ritari, kuuluu tulevan. Tiedättekö? Hänen sanotaan Aragoniasta asti lähettäneen hansikkaansa taisteluhaasteeksi teidän Zawiszalle, jottei hoveissa voitaisi sanoa, että on toinenkin hänen vertaisensa maailmassa.
Herra de Lorchen tulo, hänen näkemisensä ja kaikki keskustelut ikäänkuin herättivät Zbyszkon kuolettavasta horroksesta, johon hän sitä ennen oli vaipunut, ja kiinnostuneena nuori ritari kuunteli uutisia suuresta maailmasta. Jean Aragonialaisesta hän oli kuullut puhuttavan, sillä jokaisen ritarivelvollisuutena siihen aikaan oli tietää kaikki kuuluisimmat soturit nimeltään, ja Aragonian ritaristo, varsinkin juuri tämä Jean, oli kuuluisa kautta maailman. Yksikään ritari ei ollut otteluissa vielä vetänyt hänelle vertoja, ja maurilaiset olivat lähteneet pakoon pelkästään nähdessään hänet. Kaikkialla oltiin sitä mieltä, että hän oli todellakin koko kristikunnan ehdottomasti ensimmäinen ritari.
Kun tästä kuuluisasta ritarista puhuttiin, alkoi Zbyszkon soturimieli lämmetä, ja hän rupesi uteliaasti kyselemään:
– Onko hän haastanut Zawiszan kaksintaisteluun?
– Siitä on jo vuosi, kun hän lähetti hansikkaansa Zawiszalle ja tämä vastasi lähettämällä omansa.
– Siinä tapauksessa hän saapuu varmasti.
– Aivan varmaa se ei liene, mutta niin puhutaan. Ristiritarit ovat jo aikoja sitten lähettäneet hänelle kutsun.
– Jumala suokoon, että sellaisen ottelun saisi nähdä!
– Jumala suokoon! – vahvisti de Lorche. – Ja vaikkapa Zawisza tulisikin voitetuksi, mikä voi helposti tapahtua, niin olisi se hävinneellekin suuri kunnia, että sellainen Jean Aragonialainen on hänet haastanut, olisipa siitä kunniaa koko kansallekin.
– Saammehan nähdä! – virkkoi Zbyszko. – Sanon vain: Jumala suokoon, että siitä tulisi tosi.
– Sitä minäkin toivon.
Heidän toivomuksensa ei kuitenkaan tällä kertaa toteutunut, koska vanhat asiakirjat mainitsevat, että Zawiszan kaksintaistelu kuuluisan Jean Aragonialaisen kanssa suoritettiin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin Perpignanossa, missä keisari Sigismundin, paavi Benediktus XIII:nnen ja Aragonian kuninkaan sekä useiden ruhtinaiden ja kardinaalien läsnäollessa Zawisza Czarny eli Musta Garbowista ensimmäisellä keihääniskulla työnsi vastustajansa satulasta ja sai hänestä loistavan voiton. Sillä välin Zbyszko ja de Lorche iloitsivat kuitenkin, sillä he tiesivät, että vaikkei Jean Aragonialainen voisikaan saapua, he joka tapauksessa saisivat nähdä suuria ritaritekoja. Puolassa oli nimittäin useita sellaisia kaksintaistelijoita, jotka eivät paljoakaan jääneet Zawiszasta jälkeen, ja ristiritarien vieraana oli aina mitä etevimpiä ranskalaisia, englantilaisia, burgundilaisia ja italialaisia miekkailijoita, jotka olivat aina valmiit ottelemaan jokaisen hyväksi tunnetun ritarin kanssa.
– Kuulehan, – sanoi Zbyszko herra de Lorchelle. – Minä kaipaan kovasti Macko-setää ja tahdon mahdollisimman pian lunastaa hänet vapaaksi. Tästä syystä minä jo huomenna varhain lähden Plockiin. Mutta minkä tähden sinä oikeastaan nyt jäisit tänne? Tule minun mukaani, koska kerran olet vankina luonani, niin saat siellä nähdä kuninkaan ja hänen hovinsa.
– Sitä minä juuri aioin sinulta pyytää, – vastasi de Lorche, – sillä mieleni on jo kauan tehnyt nähdä teidän ritarejanne samoin kuin kuninkaallisen hovin naisia, jotka kuuluvat olevan enemmän enkelien kuin maallisten olentojen kaltaisia.
– Äsken sanoit samaa Witoldin hovista, – huomautti Zbyszko.
LXI.
Zbyszko nuhteli itseään siitä, että oli surussaan unohtanut setänsä, ja kun hän oli tottunut repäiseviin toimenpiteisiin, niin hän jo seuraavana päivänä lähti Plockiin herra de Lorchen kanssa.
Rajaseutujen tiet eivät mitä syvimmänkään rauhan aikana olleet suinkaan olleet turvallisia rosvojen ahdistelujen tähden, jotka saivat kannatusta, vieläpä suojelua ristiritarien taholta huolimatta siitä, että kuningas Jagiello siitä huomautti sangen purevasti.
Molemmat ritarit seurueineen, joihin paitsi ajomiehiä kuului kumpaankin toistakymmentä aseistettua ratsu- ja jalkamiestä, saattoivat huoletta kulkea rajaseuduillakin tarvitsematta pelätä hyökkäystä ja tulivatkin ilman seikkailuja perille Plockiin, jossa heitä odotti mieluisa yllätys.
He tapasivat nimittäin majatalossa Toliman, joka oli sinne saapunut päivää aikaisemmin. Hänen kertomuksensa oli seuraava: Lubawan komttuuri oli saanut kuulla, että lähetti Tolima, kun hänen kimppuunsa hyökättiin lähellä Brodnicaa, sai piilotetuksi osan lunastusrahoista, ja sen tähden komttuuri lähetti hänet Brodnican komttuurin luo, jotta tämä pakottaisi hänet näyttämään, missä rahat olivat. Tolima käytti hyväkseen tilaisuutta ja pakeni. Kun ritarit ihmettelivät, että hän niin helposti pääsi livistämään, hän selitti heille asian näin:
– Kaikki johtui heidän ahneudestaan. Brodnican komttuuri ei tahtonut lähettää minun mukanani suurta vartiota, sillä hän pelkäsi raharyöstön tulevan siten yleisemmin tunnetuksi. Ehkä hän oli Lubawan komttuurin kanssa sopinut, että he jakaisivat rahat, joista osa muussa tapauksessa kuuluisi ristiritaristolle tai jotka pahimmassa tapauksessa olisi kokonaan luovutettava von Badenin veljeksille. Näin ollen hän lähetti ainoastaan kaksi miestä minun kanssani matkaan: erään luotettavan nihdin, jonka kanssa sousimme Drewenziä pitkin, ja erään kirjurin... Kun he tahtoivat kulkea salaa ja niin, ettei kukaan meitä näkisi, me liikuimme yöllä, ja kuten tiedätte, kulkee raja siinä juuri Drewenziä pitkin. Minulle oli annettu oikein tamminen airo... ja... Jumalan kiitos... nyt olen Plockissa.
– Ymmärrän! Eivätkä toiset palanneet koskaan! – huudahti Zbyszko.
Toliman ankarille kasvoille nousi hymy.
– Drewenz laskee Veikseliin, – vastasi hän. – Kuinka he olisivat voineet tulla takaisin? Jos ristiritarit heidät löytävät, tapahtuu se vasta Thornin kaupungissa.
Hetken kuluttua hän lisäsi Zbyszkoon päin kääntyen:
– Osan rahoista ryösti Lubawan komttuuri minulta, mutta ne, jotka ennätin kahakassa piilottaa, annoin teidän asemiehellenne säilytettäväksi, koska hän asuu linnassa, jossa ne ovat varmemmassa turvassa kuin minun luonani majatalossa.
– Onko joku asemiehistäni täällä Plockissa? Mitä hän täällä sitten tekee? – kysyi Zbyszko ihmetellen.
– Siegfriedin vangitsemisen jälkeen hän lähti sen neidin kanssa, joka oli ollut Spychowissa ja on nyt täällä ruhtinattaren hovinaisena. Niin se asemies eilen kertoi.
Surunsa murtamana Zbyszko ei ollut Spychowissa kysynyt mitään eikä tiennyt mitään, ja nyt vasta hän muisti, että tshekkiläinen asemies Hlawa oli lähetetty edeltäpäin Siegfriedin kanssa Spychowiin. Tätä muistellessa hänen sydäntänsä ihan kouristi surusta ja kostonhimosta.
– Se on totta! – virkkoi nuori ritari. – Entä missä se Ortelsburgin pyöveli nyt on? Miten hänen on käynyt?
– Eikö pater Kaleb ole kertonut?... Siegfried hirtti itsensä. Te olette ratsastaneet hänen hautansa ohi!
Hetken hiljaisuus.
– Asemies sanoi vielä, – jatkoi Tolima hetken kuluttua – että hän kyllä tulee luoksenne, ja hän olisikin sen jo tehnyt jollei hänen olisi täytynyt hoitaa neitiä, joka on sairastunut.
– Mikä neiti? – kysyi Zbyszko kuin unesta heräten.
– Se teidän sisarenne tai sukulaisenne, joka tuli ritari Mackon kanssa valepukuisena asepoikana Spychowiin ja joka matkalla löysi vanhan Jurandin niin surkeassa tilassa. Jollei se neiti olisi ollut silloin matkalla, niin sinne olisi vanha Jurandkin jäänyt. Vanha isäntä mielistyi sitten kovasti tyttöön, joka hoiti häntä kuin isää, ja vain hän ja Kaleb olivat ainoat, jotka ymmärsivät hänen merkkejään.
Nuori ritari tuijotti hämmästyneenä Tolimaan.
– Pater Kaleb ei ole puhunut minulle mistään neidistä, eikä minulla ole ainoatakaan läheistä naissukulaista...
– Hän ei ole puhunut, kun nähtävästi ei ole tahtonut häiritä teitä suuressa surussanne ja kun tekään ette ole kysynyt tai välittänyt silloin mistään.
– Entä mikä sen neidin nimi oli?
– Jagienka.
Zbyszko luuli uneksivansa. Ajatus, että Jagienka olisi kaukaisesta Zgorzelicesta matkannut Spychowiin saakka, ei mahtunut hänen päähänsä. Ja minkä tähden? Mistä syystä? Nuori ritari muisti, että Jagienka kyllä piti hänestä, koska Zgorzelicesta niin usein pujahti Bogdanieciin häntä tapaamaan, mutta olihan hän sanonut tytölle olevansa naimisissa, joten oli mahdotonta otaksua, että Macko olisi ottanut tytön mukaansa naittaakseen hänet Spychowissa. Sitä paitsi ei Macko yhtä vähän kuin Hlawakaan ollut Jagienkasta mitään maininnut... Kaikki tämä oli kovin kummallista ja täysin käsittämätöntä. Sen tähden hän alkoi kysellä Tolimalta asioita.
Mutta Tolima ei kuitenkaan tiennyt kertoa enempää kuin jo oli sanonut. Hän lähti sitten linnaan hakemaan asemiestä ja palasi tämän kanssa ennen auringon laskua. Hlawa tervehti nuorta isäntäänsä iloisesti, mutta samalla kertaa alakuloisesti, sillä hän tiesi kaikki, mitä Spychowissa oli tapahtunut. Zbyszko iloitsi myös ja täydestä sydämestä, sillä hän tunsi, että Hlawa oli uskollinen ystävä, jollaista ihminen onnettomuudessa tarvitsee. Zbyszko kertoi asemiehelleen Danusian kuolemasta ja jakoi hänen kanssaan surunsa ja kyynelensä kuin veli veljen kanssa. Tätä kesti kauan, varsinkin siksi, että lopuksi herra de Lorche Zbyszkon pyynnöstä lauloi luutullaan myötäillen Danusialle omistetun ja itse sepittämänsä surulaulun, jonka hän esitti avoimen ikkunan edessä katse tähtiin kohotettuna.
Kun he olivat keventäneet sydäntään, he alkoivat keskustella muista kysymyksistä, jotka odottivat heitä Plockissa.
– Olen lähtenyt tätä tietä Marienburgiin, – sanoi Zbyszko, – sillä tiedät ehkä, että setä Macko on siellä vankina ja että lunastan hänet vapaaksi.
– Tiedän, – vastasi tshekkiläinen asemies. – Oikein teitte lähtiessänne tämän kautta. Olin aikonut ajaa Spychowiin esittääkseni teille matkaa Plockin kautta. Kuningas tulee Racioczekissa neuvottelemaan suurmestarin kanssa, ja kuninkaan läsnäollessa on varmaan helpompi ajaa asiaa, sillä ristiritarit ovat silloin taipuvaisempia, kun tahtovat olla kuninkaan kanssa hyvissä kirjoissa ja osoittaa kristillistä mieltä. – Tolima kertoi minulle, että aioit tulla luokseni, mutta että Jagienka Zychownan sairaus pidätti sinua täällä. Olen kuullut nyt vasta, että Macko-setä oli ottanut neidin mukaansa näille seuduille ja vienyt hänet Spychowiinkin? Hämmästyin kovasti! Mutta sanohan, mistä syystä setä Macko otti hänet oikeastaan mukaansa Zgorzelicesta?
– Syitä oli useampiakin. Ensinnäkin ritari Macko pelkäsi, että jos hän jättää hänet kotiin ilman varmempaa turvaa, hyökkäävät Wilk ja Cztan taas Zgorzeliceen. Sitten oli syynä apotin testamentti, mutta hän kuoli säädettyään maatilansa perinnöksi neidille ja pyydettyään piispaa neidin holhoojaksi. Sen tähden ritari Macko otti neidin mukaansa Plockiin.
– Mutta setä otti hänet mukaansa myöskin Spychowiin?
– Niin, kun piispa ja ruhtinaalliset olivat poissa, niin ei ollut ketään, kenen luo neidin olisi voinut jättää. Ja olipa onni, että hän otti neidin mukaansa, sillä muussa tapauksessa me olisimme matkanneet ritari Jurandin ohi edes huomaamatta häntä. Mutta neidin hyvä sydän se juuri sai meidät pysähtymään, sillä sitten vasta me tunsimme vanhuksen, joka oli niin surkuteltavassa kunnossa.
Ja sitten Hlawa alkoi kertoa, kuinka Jurand niin kiintyi neitiin, niin rakasti ja siunasi häntä, ettei voinut enää tulla toimeen, jollei neiti istunut hänen vieressään. Vaikka Zbyszko jo oli kuullut tästä Tolimalta, hän yhä kuunteli liikuttuneena ja tuntien syvää kiitollisuutta Jagienkaa kohtaan.
– Jumala suokoon hänelle terveyttä! – sanoi Zbyszko vihdoin. – Mutta minua ihmetyttää, miksei minulle puhuttu hänestä mitään.
Hlawa meni hiukan hämilleen ja voittaakseen aikaa kysyi:
– Missä, hyvä herra?
– Siellä Skirwoillon luona Samogitiassa.
– Emmekö puhuneet? Todellako? Kyllä minusta ihan tuntuu kuin olisimme puhuneet... Mutta teillä oli toisia asioita ajateltavana...
– Kerroitte kyllä, että Jurand oli tullut takaisin, mutta Jagienkasta ei mitään.
– Jollette olisi ehkä unohtanut? Muuten, Jumala ties, miten se oli! Ehkä ritari Macko ajatteli, että minä olin kertonut, ja minä taas, että hän. Mutta nyt sanon teille jotakin! On onni, että Jagienka neiti on täällä, sillä hän voi nyt tehdä ritari Mackolle suuren palveluksen.
– Kuinka niin?
– Neidin tarvitsee sanoa ruhtinattarelle vain hiukan, sillä tämä
pitää hänestä kovasti! Ristiritarit puolestaan eivät koskaan kiellä
ruhtinattarelta mitään, ensinnäkin siksi, että hän on kuninkaallista
syntyperää, ja toiseksi siksi, että hän on ristiritarien suuri
ystävä. Nyt on, kuten ehkä olette kuullut, ruhtinas Skirgiello
[Huom.! nimien erilaisuus: aikaisemmin Skirwoillo, tässä Skirgiello,
joten on kysymys eri henkilöistä. – Suom. huom.] (kuninkaan veli)
noussut ruhtinas Witoldia vastaan ja paennut ristiritarien luo, jotka
tahtovat auttaa häntä ja asettaa hänet Witoldin valtaistuimelle.
Kuningas kuuluu pitävän ruhtinattaresta ja ottavan mielellään huomioon
hänen toivomuksiaan, ja sen tähden ristiritarit nyt koettavat saada
ruhtinattaren puhumaan puolestaan ja kuninkaan Skirgiellon puolelle
Witoldia vastaan. Ne vietävät ymmärtävät, että kun ovat päässeet
Witoldista, niin saavat rauhan. Sen tähden on ristiritariston
lähettiläs täällä ihan varpaillaan ruhtinatar Aleksandran edessä
täyttääkseen tämän kaikki toivomukset.– Jagienka pitää kovasti Macko-sedästä ja tekee varmasti jotakin hänen hyväkseen, – arveli Zbyszko.
– Niin on paras menetellä eikä toisin. Mutta menkää linnaan ja selittäkää hänelle, kuinka ja mitä on puhuttava.
– Aioimme herra de Lorchen kanssa muutenkin käydä linnassa, – sanoi Zbyszko, – ja sen tähden minä tänne tulinkin. Mutta ensin meidän on palmikoitava tukkamme ja pukeuduttava.
Hetken kuluttua hän lisäsi:
– Olin ajatellut leikata tukkani lyhyeksi suruni merkiksi, mutta sitten unohdin.
– Parempi olikin, sillä näin on hyvä, – virkkoi Hlawa.
Ja hän meni kutsumaan palvelevia asepoikia sisälle. Molempien nuorten ritarien sitten laittautuessa komeiksi lähteäkseen linnaan iltapitoihin, kertoili Hlawa heille edelleen kuninkaallisen ja ruhtinaallisen hovin asioista.
– Ristiritarit, – sanoi hän, – tekevät kaikkensa syöstäkseen Witoldin vallasta, sillä niin kauan kuin hän elää ja hallitsee mahtavaa maata kuninkaallisen myötävaikutuksen turvin, heillä ei ole rauhaa odotettavissa. Häntä yksin he pelkäävät. Heidän on jo onnistunut ärsyttää Plockin ruhtinaallisia Witoldia vastaan, ja nyt näyttää siltä kuin ruhtinas Janusz olisi myös suuttunut häneen Wiznan asiassa...
– Ovatko ruhtinas Janusz ja ruhtinatar Anna myös täällä? – kysyi Zbyszko. – Täällä taitaa olla paljonkin tuttujani, mutta en toki olekaan täällä ensimmäistä kertaa.
– Molemmat ovat saapuneet, – vastasi asemies, – sillä heillä on paljon ratkaisemattomia asioita ristiritarien kanssa ja he tahtovat nyt kuninkaan läsnäollessa valittaa suurmestarille kaikista kärsimistään vääryyksistä.
– Entä kuningas? Kenenkä puolella hän on?
– Kuningas ei pidä ristiritareista ja sanotaan, että hän on jo kauan uhannut heitä sodalla... Ruhtinas Witoldista taas kuningas pitää enemmän kuin veljestään Skirgiellosta joka on kuin vihuri... Sen tähden ne ritarit, jotka ovat lähellä kuningasta, sanovat, ettei hän tule osoittamaan mitään vihamielisyyttä Witoldia kohtaan eikä lupaamaan ristiritareille mitään sellaista, että jättäisi hänet ilman apua. Se onkin sangen mahdollista, sillä viime päivinä ei täkäläinen ruhtinatar Aleksandra ole jättänyt kuningasta rauhaan, ja hän on näyttänyt huolestuneeltakin.
– Entä Zawisza? Onko hän tullut?
– Ei ole. Mutta kyllä täällä on sellaisia, että kelpaa niitä katsella, ja jos saksalaisten kanssa joutuvat tekemisiin, niin kyllä rakastettavilta naapureiltamme silloin luutkin menevät muruiksi!...
– Minä en niitä naapurejamme vähääkään sääli.
Jonkin ajan kuluttua he lähtivät linnaan. Pidot eivät olleet tällä kertaa itse ruhtinaan luona, vaan linnanvoudin tilavassa kartanossa kaupungin muurien laidassa. Kun ilta oli kaunis ja hyvin lämmin, oli linnanvouti antanut kattaa pöydät linnan pihalle, jossa kasvoi pihlajia ja marjakuusia. Palavat tervatynnyrit valaisivat pihan keltaisella valolla, ja kuu paistoi kirkkaasti pilvettömältä taivaalta tähtiparvien keskeltä kuin hopeinen ritarikilpi. Kruunatut vieraat eivät olleet vielä saapuneet, mutta paikkakunnan ritareja, hengellisiä ja aatelisia, samoin kuin kuninkaan ja ruhtinaiden hoviväkeä oli sitä enemmän. Zbyszko tunsi näistä useita, varsinkin Janusz ruhtinaan hovilaisia ja krakovalaisia ritareja, kuten Powala Taczewilaisen, jonka näkeminen häntä suuresti ilahdutti, sillä hän muisti hyvin, kuinka ystävällinen tämä kuuluisa ritari oli ollut hänelle aikoinaan Krakovassa. Myöskin Powala tunsi Zbyszkon ja pujottelihe vieraiden välitse hänen luokseen.
– Tunsinpa vain sinut, nuori mies, – sanoi hän puristaen Zbyszkon kättä. – Kuinka voit ja mistä olet tänne tullut? Hyvänen aika! Sinulla näkyy jo olevan vyö ja kannukset. Toiset saavat odottaa niitä, että pää harmaantuu, mutta varmaankin olet palvellut pyhää Yrjänäämme erikoisen kunniakkaasti.
– Jumala teille onnea suokoon... – vastasi Zbyszko. – Vaikka olisin heittänyt ylpeimmän saksalaisen satulasta, en siitä iloitsisi niin paljon kuin nähdessäni teidät taas terveenä.
– Iloinen olen minäkin. Entä missä on isäsi?
– Ei isäni, vaan setäni. Hän on ristiritarien vankina Marienburgissa, ja minä olen matkalla lunastamaan hänet vapaaksi.
– Entä se tyttö, joka heitti mestauspaikalla huntunsa päällesi?
Zbyszko ei vastannut mitään, mutta hänen silmänsä kyyneltyivät. Sen nähtyään Powala sanoi:
– Murheen laakso tämä maailma on!... Mutta menkäämme istumaan tuonne penkille pihlajan alle, niin saan kuulla sinun surullisista koettelemuksistasi.
Ja Powala Taczewilainen vei hänet linnan pihamaan komeroon. Siellä Zbyszko istuutui hänen viereensä ja alkoi kertoa Jurandin kärsimyksistä ja Danusian ryöstöstä, etsimisestä ja kuolemasta. Powala kuunteli tarkkaavasti ja ihmetellen ja viha, kauhu ja sääli kuvastelivat vuorotellen hänen kasvoillaan. Kun Zbyszko vihdoin lopetti, hän sanoi:
– Tämän minä kerron kuninkaalle. Hän tulee joka tapauksessa puhumaan suurmestarin kanssa erilaisista asioista, mm. pienestä Jasko Kretkowista, ja vaatimaan ankaraa rangaistusta niille, jotka ryöstivät hänet suuren lunastussumman toivossa. Eivät sääli edes lapsiakaan.
Powala vaipui omiin ajatuksiinsa. Hetken kuluttua hän alkoi puhua ikäänkuin itsekseen:
– He ovat ahnaita, pahempia kuin turkkilaiset ja tatarit. He pelkäävät kuningasta ja meitä, eivätkä kuitenkaan voi pidättyä ryöstöistä ja väkivallanteoista. He hyökkäävät kyliin, murhaavat talonpoikia, hukuttavat kalastajia, ryöstävät lapsia. Kuinka asiat olisivatkaan, jolleivät he meitä pelkäisi!... Suurmestari moittii kuningasta kirjeissään muille hoveille, mutta kuninkaan itsensä edessä hän ryömii, sillä hän ymmärtää paremmin kuin muut meidän voimamme merkityksen. Mutta kyllä mitta lopulta kuitenkin täyttyy! Hän vaikeni taas. Sitten Powala laski kätensä Zbyszkon olkapäälle ja sanoi:
– Niin, minä kerron kuninkaalle... Ole varma siitä, että ne ryöstäjät eivät vältä rangaistusta.
– Yksikään heistä ei enää elä, – vastasi Zbyszko.
Powala katsoi häneen ystävällisen osaaottavasti.
– Maksettu siis! – virkkoi hän. – Sinä et näy helpottavan. Mutta Lichtensteinille et ole vielä maksanut, sillä et ole voinut, kuten tiedän. Me sovimme myös Krakovassa siitä, että ottelemme oikein reimasti, mutta näyttää siltä, että täytyy odottaa sotaan saakka – Jumala suokoon sen pian tulevan – ennenkuin saa mitellä voimiaan, sillä Lichtenstein ei voi otella ilman suurmestarin lupaa, jota tämä ei anna, kun tarvitsee miehen järkeä ja toimenpiteitä ja lähettilästä hoveissa.
– Ensin minun on lunastettava setäni vapaaksi.
– Niin... ja minä olen kyllä tiedustellut Lichtensteiniä, mutta hän ei ole täällä eikä tule Racionzekiin, sillä suurmestari on lähettänyt hänet Englannin kuninkaan luo hankkimaan jousimiehiä. Mutta setäsi tähden taas sinun ei tarvitse olla levoton. Jos kuningas tai ruhtinatar Aleksandra sanoo sanankaan, ei suurmestari salli lunastusasiaa pitkittää.
– Sitäkin suuremmalla syyllä, kun minulla on ylhäinen vanki, ritari de Lorche, joka on mahtava ja maineikas herra. Hän olisi varmaankin mielissään, jos saisi tutustua teihin, sillä kukaan ei kunnioita mainioita ritareja enempää kuin hän.
Sen sanottuaan Zbyszko viittasi herra de Lorchelle, joka oli läheisyydessä. Tämä oli juuri tiedustellut, kenen kanssa Zbyszko keskustelee, ja riensi heti innokkaasti heidän luokseen, sillä hänen mielensä suorastaan paloi halusta saada tutustua niin kuuluisaan ritariin kuin Taczewin Powala.
Kun Zbyszko esitti heidät toisilleen, kumarsi kohtelias lotringenilainen syvään ja sanoi:
– Suurempi kuin kunnia saada puristaa kättänne olisi ainoastaan se, että saisi mitellä voimia kanssanne kamppailuaitauksessa tai sodassa.
Powala katsoi hymyillen solakkaan de Lorcheen ja sanoi:
– Olen iloinen, että tapaamme toisemme täysinäisten maljojen ääressä. Jumala suokoon, ettei toisin milloinkaan!...
Ritari de Lorche näytti hieman epäröivän, mutta sitten hän sanoi hiukan aralla äänensävyllä:
– Mutta jos te, jalo ritari, tahtoisitte väittää, että neiti Agnieszka Dlugolas ei ole kaunein ja hyveellisin nainen maailmassa... niin minulla olisi suuri kunnia... saada...
Hän lopetti ja alkoi katsoa Powalaa silmiin kunniottaen, jumaloiden, tarkkaavasti ja tutkivasti.
Mutta joko Powala tunsi, että hän voisi kahden sormen välissä hänet nitistää kuin pähkinän, tai hän oli niin hyvätahtoinen ja iloinen, että rupesi nauramaan, ja sanoi:
– Kerran minä aikanani valitsin Burgundin ruhtinattaren ritarinaisekseni, ja hän oli silloin kymmenen vuotta vanhempi minua. Jos te, hyvä herra, tahdotte väittää, että minun ruhtinattareni ei ole vanhempi kuin teidän Agnieszka neitinne, niin siinä tapauksessa täytyy meidän heti nousta hevosten selkään...
Nyt de Lorche katsoi hetken aikaa hämmästyneenä Taczewin ritariin, mutta sitten hänen kasvoissaan alkoi nykiä, ja vihdoin hänkin alkoi nauraa sydämellisesti.
Powala kumartui, kiersi käsivartensa pienen lotringenilaisen ympärille, nosti hänet koholle ja alkoi tuudittaa häntä niin helposti kuin herra de Lorche olisi ollut vain kapalolapsi.
– Pax! pax! aivan kuin piispa Kropidlo hän sanoo, – virkkoi Powala. – Te miellytätte minua, nuori ritari, ja suokoon Jumala, ettei meidän koskaan tarvitsisi iskeä vastatusten naisten tähden.
Sitten Powala laski hänet maahan, sillä torvet ilmoittivat ruhtinaallisia vieraita tulevan, ja ruhtinas Ziemowit Plockista saapuikin puolisonsa kanssa pihalle.
– Täkäläiset ruhtinaalliset saapuvat ennen kuningasta ja ennen Janusz-ruhtinasta, – sanoi Powala Zbyszkolle, – sillä he ovat isäntiä, vaikka pidot ovatkin täällä linnanvoudin luona. Tule meidän ruhtinattaremme luo, jonka tunnet Krakovasta; siellähän hän pyysi kuningasta kohtelemaan sinua niin lempeästi kuin suinkin.
Ja Powala tarttui Zbyszkon käsivarteen taluttaen hänet pihan halki. Ruhtinaan ja ruhtinattaren jäljessä kulki hovilaisia ja hovinaisia, kaikki niin koreissa puvuissa, että koko piha muuttui melkein kuin kukkatarhaksi. Zbyszko katseli ympärilleen etsien tuttuja kasvoja ja samassa hän jäi hämmästyneenä seisomaan paikoilleen.
Aivan ruhtinattaren takana hän näki todellakin tutut kasvot, mutta niin vakavat ja kauniit, että hän luuli silmiensä pettävän. – Onko se Jagienka vai ehkä Plockin ruhtinaan tytär?
Se oli Jagienka Zychowna Zgorzelicesta, koska hän hymyili niin ystävällisesti ja osaaottavasti, kun heidän silmäyksensä sattuivat yhteen. Sitten kaunotar kalpeni hiukan ja antoi silmäluomiensa painua alas. Kun hän siinä seisoi kookkaana ja kauniina, kultainen side tummalla tukallaan, hän ei ollut ainoastaan ruhtinaallisen näköinen, vaan aivan kuin kuningatar.
KAHDEKSAS OSA.
LXII.
Zbyszko tervehti kunnioittavasti polvistuen Plockin ruhtinatarta, mutta ensin tämä ei häntä tuntenut, kun ei ollut nähnyt ritaria pitkään aikaan. Vasta kun Zbyszko sanoi nimensä, hän virkkoi:
– Todellakin! Ritari Zbyszko Bogdaniecista! Ja minä kun ensin luulin näkeväni jonkun kuninkaallisen hoviherran. Niin juuri! Teidän setänne, se vanha ritari Bogdaniecista, oli kerran meillä vieraana, ja minä muistan vielä, kuinka minä ja hovineitini ihan itkimme liikutuksesta, kun hän kertoi meille teistä. Oletteko löytänyt puolisonne? Missä hän on nyt?
– Hän on kuollut, armollinen rouva...
– Voi, hyvä Jumala! Älkää kertoko enempää, sillä en voi pidättää kyyneleitä. Se lohdutus meillä sentään on, että hän on varmaan taivaassa, ja te olette vielä niin nuori. Kaikkivaltias Jumala, nainen on heikko astia! Mutta taivaassa kaikki palkitaan, ja siellä te hänet löydätte jälleen. Onko Bogdaniecin vanha ritari myös täällä?
– Ei ole, sillä hän on ristiritarien vankina, ja minä olenkin matkalla lunastamaan setäni vapaaksi.
– Hänellä ei siis ole ollut onnea, vaikka hän muuten on kokenut ja viisas mies. Mutta kun olette saanut hänet vapaaksi, niin käykää luonamme. Pidämme mielellämme teitä! vieraana, sillä sanon suoraan, että hänen järkensä ja teidän kauneutenne ovat koristuksena linnoissakin.
– Kiitoksia, armollinen rouva. Tulen mielelläni, sillä olen lähtenyt tänne vartavasten pyytämään teitä sanomaan sananne setäni puolesta.
– Hyvä on. Tulkaa luokseni huomenna ennenkuin lähdemme metsästämään, niin minulla lienee aikaa...
Hänen sanansa keskeytyivät uusiin torventoitotuksiin, jotka ilmoittivat Masovian Janusz-ruhtinaan ja hänen puolisonsa saapuvan. Kun ruhtinatar Aleksandra ja Zbyszko seisoivat lähellä porttia, niin ruhtinatar Anna Danuta huomasi nuoren ritarin heti ja meni suoraa päätä hänen luokseen välittämättä linnanvoudin kumarruksista.
Kun Zbyszko näki ruhtinatar Danutan taas pitkästä aikaa, hän polvistui ruhtinattaren eteen ja jäi sanattomana sellaiseen asentoon. Ruhtinatar kumartui, painoi kaksin käsin ritarin ohimoita ja vuodatti kyyneleitä, jotka tippuivat hänen vaaleaan, tuuheaan tukkaansa, aivan kuin äidin kyynelet onnettoman poikansa päälle.
Hovilaisten ja vieraiden suureksi ihmetykseksi ruhtinatar Anna Danuta itki siinä kauan toistaen: "Hyvä Jumala! Armollinen Jumala!" Sitten hän sanoi:
– Minä itken häntä, minun Danusiaani, ja minä itken sinunkin tähtesi. Mutta Jumalan tahto oli, että kaikki sinun vaivasi menivät hukkaan, niinkuin meidän kyynelemme nyt. Mutta kerro minulle nyt Danusiasta ja hänen kuolemastaan, sillä vaikka puoliyöhön saakka kuuntelisin, en sitenkään saisi hänestä kuulla tarpeeksi.
Ja Anna Danuta vei Zbyszkon syrjään, aivan kuin Powala oli äsken tehnyt. Ne vieraat, jotka eivät tunteneet Zbyszkoa, alkoivat kysellä hänen seikkailuistaan, ja nyt juteltiin jonkin aikaa kaikkialla vain Zbyszkosta, Danusiasta ja Jurandista. Tulipa ristiritarien lähettiläs Friedrich von Wenden, joka oli Thornin komttuuri ja lähetetty vartavasten tapaamaan kuningasta, sangen kiinnostuneeksi asiasta, samoin kuin myöskin Johan von Schönfeld, Osteroden komttuuri. Jälkimmäinen, joka oli saksalainen, kotoisin Schlesiasta ja puhui hyvin puolaa, sai helposti tietoja siitä, mistä yleensä oli kysymys, ja kuunneltuaan erään Janusz-ruhtinaan hoviherran puhetta sanoi:
– Suurmestari itse epäili, että Danveld ja de Löwe harjoittivat noituutta ja taikauskoa.
Mutta samassa hän huomasi, että hän moisella tunnustuksella voisi heittää varjon ristiritariston munkkiveljeskunnan nimelle ja lisäsi hätäisesti:
– Niin ainakin juorutaan, mutta se ei ole totta, sillä sellaisia meidän keskuudessamme ei ole laisinkaan.
Mutta vieressä seisova Powala Taczewilainen puuttui puheeseen:
– Ken on estänyt Liettuan kääntymistä kristinuskoon, sille voi ristikin olla vastenmielinen.
– Meillä on risti viitassammekin, – vastasi Schönfeld ylpeästi. Siihen Powala sanoi:
– Mutta ristiä on kannettava myös sydämessä.
Taas kuului uusia, yhä voimakkaampia torventoitotuksia, ja kuningas Jagiello ilmestyi pihalle saattueessaan Gnieznon arkkipiispa, Krakovan piispa, Plockin piispa, Krakovan kastellaani ja kymmenkunta muuta arvohenkilöä ja hoviherraa, joiden joukossa oli Zyndram Maszkowilainen ja nuori ruhtinas Jamont, kuninkaan henkipaashi. Kuningas oli vain vähän muuttunut sen jälkeen, kun Zbyszko oli hänet viimeksi nähnyt. Hänen poskillaan oli samanlainen puna, tukka pitkä, kuten ennenkin, ja nytkin hän alituiseen työnsi sitä korvien taa. Hänen silmänsä olivat rauhattomat, kuten tavallisesti. Mutta Zbyszkon mielestä kuningas oli nyt arvovaltaisemman ja majesteetillisemman näköinen kuin silloin, kun hän kuningattaren kuoltua tunsi itsensä valtaistuimella epävarmemmaksi, aikoipa siitä kokonaan luopuakin. Nyt sitä vastoin Jagiello näytti olevan tietoinen mahtavuudestaan ja suuresta vallastaan. Molemmat masovialaiset ruhtinaat asettuivat heti herransa kahden puolen, saksalaiset lähettiläät kumarsivat syvään hänen edessään ja muut arvohenkilöt ja korkeimmat hoviherrat muodostivat kuninkaan ympärille ylhäisen seurapiirin. Muurit pihamaan ympärillä vapisivat yhtämittaa kajahtavista eläköönhuudoista, torvientoitotuksista ja rumpujen pärinästä.
Kun hiljaisuus sitten vihdoinkin palasi, alkoi lähettiläs von Wenden puhua jotakin ristiritarikunnan asioista, mutta tuskin kuningas oli huomannut, mihin puhuja tähtäsi, kun hän kärsimättömänä viittasi kädellään ja sanoi matalalla, kuuluvalla äänellään:
– Hiljaa nyt! Me olemme saapuneet tänne huvittelemaan ja olemme nyt enemmän kiinnostuneita ruoasta ja juomasta kuin sinun kuivista pergamenteistasi.
Mutta kun kuningas ei tahtonut loukata ristiritarien lähettilästä sopimattoman tylyin sanoin, niin hän hymyillen lisäsi:
– Kuivista asioista saamme suurmestarin kanssa neuvotella kohdakkoin Racionzekissa.
Sitten Jagiello kääntyi ruhtinas Ziemowitin puoleen:
– Huomenna lähdemme siis metsästämään, eikö niin? Tämä kysymys oli samalla merkkinä siitä, että kuningas tahtoi tänä iltana puhua vain metsästyksestä, jota hän niin mielellään harrasti ja jota varten saapui kernaasti Masoviaan, sillä Vähä- ja Suurpuola eivät olleet niin metsäisiä.
Kaikkien kasvot kirkastuivat, sillä tiedettiin, että kuningas metsästyspuuhissaan oli iloisempi ja armollisempi kuin milloinkaan muulloin. Ruhtinas Ziemowit alkoi heti selittää, minne he lähtevät ja mitä eläimiä tulevat metsästämään.
Zbyszko olisi mielellään tervehtinyt kuningasta, mutta hän ei päässyt tarpeeksi lähelle. Ruhtinas Jamont, joka nähtävästi oli unohtanut sen tuiman vastauksen, minkä Zbyszko kerran Krakovassa oli hänelle antanut, nyökäytti kaukaa ystävällisesti päätään antaen ymmärtää, että Zbyszko yrittäisi vain lähemmäksi. Mutta samassa nuori ritari tunsi käden olkapäällään ja kuuli surunsuloisen äänen aivan vieressään sanovan:
– Zbyszko...
Nuorukainen käännähti ja näki Jagienkan edessään. Puheltuaan ensin ruhtinatar Aleksandran ja sitten ruhtinatar Anna Danutan kanssa Zbyszko ei ollut voinut tähän mennessä lähestyä Jagienkaa, joka puolestaan käytti hyväkseen yleistä liikettä, joka syntyi kuninkaan tullessa, ja pääsi kuin pääsikin bogdaniecilaisen naapurinsa luo.
– Zbyszko, – toisti tyttö. – Lohduttakoot sinua itse Isä Jumala ja Pyhä neitsyt!
– Jumala teitä palkitkoon tästä! – vastasi ritari. Zbyszko katsoi kiitollisena hänen sinisiin silmiinsä, jotka olivat kostuneet kuin aamun kasteesta. Sitten he seisoivat siinä vaieten, sillä vaikka Jagienka oli tullut hänen luokseen kuin hyvä ja sureva sisko, niin hän näytti nuoren ritarin mielestä kuitenkin ruhtinaallisen käytöksensä ja hovipukunsa tähden aivan erilaiselta kuin entinen Jagienka. Sen tähden Zbyszko ei ensin rohjennut sinutella häntä kuten Zgorzelicessa ja Bogdaniecissa. Tyttö puolestaan ajatteli, että sanottuaan, mitä oli jo sanonut, hänellä ei ollut nyt muuta asiaa. Kumpainenkin oli hämillään. Mutta samassa linnan pihalla syntyi yleistä liikettä, sillä kuningas istuutui pöytään. Ruhtinatar Anna Danuta tuli taas Zbyszkon luo ja sanoi:
– Nämä pidot ovat meille molemmille surulliset, mutta pyydän sinua kuitenkin palvelemaan minua pöydässä kuten ennen.
Nuoren ritarin oli nyt jätettävä Jagienka. Kun vieraat olivat istuutuneet, asettui Zbyszko Anna Danutan taakse vaihtamaan lautasia ja kaatamaan vettä ja viiniä ruhtinattarelle. Toisinaan nuorukainen silmäili tahtomattaan Jagienkaa, joka ruhtinatar Aleksandran hovineitona istui armollisen rouvansa vieressä, ja tahtomattaan Zbyszko myös ihaili tytön kauneutta. Jagienka oli muutamassa vuodessa kasvanut huomattavasti, mutta tämä ei kuitenkaan ollut muuttanut hänen ulkonäköään niin paljon kuin arvokkuus, jota hänessä aikaisemmin ei ollut lainkaan. Ennen, kun hän lyhyt turkki yllään ja lehtiä hiuksiin pistettynä karahutteli hevosellaan metsissä, olisi voinut luulla häntä sieväksi pojaksi, mutta nyt näki jo ensi silmäyksellä, että hän oli huomattavaa sukua, jonka suonissa virtasi jaloa verta. Zbyszko huomasi myös, että hänen entinen iloinen mielensä oli muuttunut, mutta ei sitä ihmetellyt, sillä olihan tytön isä kuollut. Mutta Zbyszko ihmetteli sitä arvokkuutta, joka huokui koko hänen olemuksestaan, ja ensin hän luuli sen johtuvan tytön puvusta. Nuori ritari katsoi milloin kultaiseen siteeseen, joka kulki hänen lumivalkoisen otsansa ja tumman tukkansa yli, milloin siniseen, purppuralla reunustettuun pukuunsa, joka paljasti hänen kauniin vartalonsa ja neitseellisen rintansa jalot ääriviivat, ja sanoi itsekseen: "Todellinen ruhtinatar!" Mutta sitten Zbyszko huomasi, ettei ainoastaan puku ollut syynä muutokseen ja ettei hän uskaltaisi enää kohdella häntä yhtä tuttavallisesti ja rohkeasti kuin ennen, vaikka tytön yllä olisi ollut hänen entinen puoliturkkinsa.
Zbyszko huomasi myös, että useat nuoret ritarit katselivat Jagienkaa tarkkaavasta ja ihaillen, ja kerran, kun hän vaihtoi ruhtinattarelle lautasta, hän huomasi herra de Lorchen ihastuneena tuijottavan Jagienkaan, mikä harmitti häntä aika lailla. Mutta de Lorche herätti myöskin ruhtinatar Anna Danutan huomiota, joka virkkoi:
– Katsohan de Lorchea! Hän näkyy jälleen rakastuneen, koska noin säteilee. Sitten ruhtinatar sanoi Jagienkaa silmäillen:
– Kynttilät sammuvat tämän soihdun palaessa. Zbyszko olisi kyllä tahtonut tavata Jagienkaa, joka olisi varmaan ymmärtänyt hänen suruaan paremmin kuin kukaan muu, mutta se ei onnistunut hänelle tänä iltana. Molemmat ruhtinattaret ja heidän hovinaisensa nousivat pöydästä aikaisemmin kuin kuningas, ruhtinaat ja ritarit, joiden oli tapana istua maljojensa ääressä myöhäiseen yöhön saakka. Jagienkan, joka kantoi ruhtinatar Aleksandran istuintyynyä, täytyi poistua muiden naisten mukana, mutta mennessään hän hymyili ja nyökäytti Zbyszkolle päätään.
Vasta aamun tullen Zbyszko, de Lorche ja heidän kaksi asemiestään palasivat majataloon. Jonkin aikaa he astelivat ajatuksissaan, mutta kun he lähestyivät majataloa, sanoi de Lorche jotakin asemiehelleen, pommerilaiselle, joka puhui sujuvasti puolaa ja joka sitten vuorostaan virkkoi Zbyszkolle:
– Minun isäntäni tahtoisi kysyä armolliselta herralta jotakin.
– Hyvä on, – vastasi Zbyszko.
Ritari de Lorche ja pommerilainen vaihtoivat taas ajatuksiaan, kunnes jälkimmäinen sanoi Zbyszkolle:
– Minun isäntäni tahtoisi kysyä, onko totta, että se neiti, jonka kanssa armollinen herra puhui pidoissa, on tavallinen kuolevainen, vai onko hän ehkä enkeli tai pyhimys?
– Sano isännällesi, – vastasi Zbyszko kärsimättömästi, – että hän on jo aikaisemmin kysynyt minulta samaa. Spychowissa hän sanoi lähtevänsä Witoldin hoviin katsomaan kauniita liettuattaria, sitten hän samasta syystä tahtoi lähteä Plockiin, sitten hän Plockissa olisi haastanut Powala Taczewilaisen otteluun jonkun Agnieszka-nimisen naisen tähden, ja nyt hän jo tavoittelee taas toista. Onko sellainen ritarillista uskollisuutta?
Kun pommerilainen oli tulkinnut Zbyszkon vastauksen, huokaisi de Lorche syvään, katsoi valkenevaan taivaaseen ja vastasi sitten Zbyszkon moitteisiin näin:
– Totta puhut. Minulla ei ole ritarillista uskollisuutta, sillä minä olen syntinen ihminen enkä ole kelvollinen kantamaan ritarikannuksia. Mitä neiti Agnieszka Dlugolasiin tulee, niin on totta, että olen luvannut häntä ritarina palvella, ja suokoon Jumala, että pysyn lupaukselleni uskollisena, mutta saatpa nähdä, että itsekin tulet liikuttuneeksi, kun saat kuulla, kuinka julmasti sama neiti kohteli minua Czerskin linnassa.
Hän huokaisi taas ja katsoi taivaaseen. Odotettuaan, kunnes pommerilainen sai hänen sanansa tulkituksi, hän jatkoi:
– Neiti Agnieszka kertoi minulle, että muuan noita, joka asuu metsässä eräässä tornissa, ahdisti häntä ja lähetti vuosittain lohikäärmeen häntä vastaan. Kun hän tämän kertoi, niin minä lupasin heti lähteä taisteluun lohikäärmettä vastaan. Mutta kuulehan nyt, mitä sitten tapahtui: kun seisoin määrätyllä paikalla, näin tavattoman hirviön, joka liikkumattomana odotti minua, ja minun sieluni täyttyi ilosta, sillä ajattelin, että minä joko kaadun tai vapautan neidon hirviön kynsistä saavuttaen siten kuolemattoman kunnian. Mutta kun minä keihäs ojossa ryntäsin hirviötä vastaan, niin mitä luulet minun nähneen? Suuren säkin täynnä olkia puupukeilla! Ja sillä oli häntäkin – oljista punottu! Mutta pilkka, eikä kunnia, tuli osakseni. Kaksi masovialaista ritaria minun täytyi haastaa otteluun, ja he pitelivät minua pahanpuoleisesti. Niin kohteli minua se nainen, jota minä ylinnä kaiken palvelin ja jota minä olisin tahtonut rakastaakin...
Pommerilainen, joka tulkitsi de Lorchen sanat, puri kieltään, jottei purskahtaisi nauruun, ja varmaan Zbyszkokin olisi nauranut, jollei suru olisi sammuttanut hänestä kaiken ilon. Hän sanoi vakavasti:
– Ehkä Agnieszka-neiti vain kujeili eikä tehnyt sitä ilkeyksissään.
– Minä olen sen suonut hänelle anteeksi, – vastasi de Lorche, – mistä parhaimpana todistuksena on se, että aioin otella hänen kauneudestaan.
– Älä ottele, vastasi Zbyszko vieläkin vakavammin.
– Tiedän, että se olisi minulle kuolemaksi, mutta minä tahtoisin mieluummin kaatua kuin elää ainaisessa surussa ja huolessa...
– Herra Powalan mielessä ei ole mokomia asioita. Lähde kernaammin huomenna kanssani hänen luokseen solmimaan ystävyyttä...
– Niin lähdenkin, sillä pidän hänestä kovasti. Hänhän osallistuu myös metsästykseen kuninkaan kanssa.
– Sitten on lähdettävä ajoissa. Kuningas pitää metsästyksestä, mutta myös levosta, ja tänä yönä hän juhli hyvin myöhäiseen.
Niin he tekivätkin, mutta turhaan, sillä Powala ei nukkunut kotonaan, vaan kuninkaalle varatuissa suojissa. Heidän väärä laskelmansa tuli kuitenkin hyvitetyksi, sillä he tapasivat Janusz-ruhtinaan, joka kehoitti heitä lähtemään metsästämään hänen seurueessaan. Matkalla metsään Zbyszkolla oli tilaisuus puhua ruhtinas Jamontin kanssa, jolla oli hyviä uutisia kerrottavana.
– Kun minä autoin kuningasta riisuutumaan levolle, – sanoi Jamont, – kerroin hänelle sinusta ja seikkailuistasi. Siinä oli ritari Powala läsnä, ja hän mainitsi heti, että setäsi on ristiritarien vankina ja pyysi kuningasta muistamaan häntä. Kuningas, joka on heille nykyään kovin suutuksissaan pienen Jasko Kretkowilaisen ryöstön johdosta, kiivastui, ja Powala kaatoi tahallaan öljyä tuleen. Aamulla, kun ristiritarien lähettiläät odottivat portin luona, kuningas ei edes luonut heihin silmäystä, vaikka nämä kumarsivat hänelle maahan saakka. Nyt he kaikesta päättäen eivät tule saamaan kuninkaalta lupausta, ettei tämä auttaisi Witoldia. Mutta setääsi nähden voit olla huoletta, sillä kuningas ei unohda puhua hänestä suurmestarille.
Näin nuori ruhtinas Jamont lohdutti Zbyszkoa, joka rauhoittui vielä enemmän Jagienkan sanoista. Tämä oli ruhtinatar Aleksandran mukana metsästysmatkalla ja järjesti asiansa niin, että sai ajaa paluumatkalla Zbyszkon vieressä. Metsästyksien aikana vallitsi yleensä suuri vapaus, palattiin tavallisesti parittain takaisin, ja kun ei ollut mieluista olla liian lähellä toista paria, saattoi keskustella vapaammin. Jagienka oli jo aikaisemmin kuullut Hlawalta, että Macko oli vankina, eikä menettänyt aikaa. Hänen pyynnöstään ruhtinatar Aleksandra oli kirjoittanut suurmestarille kirjeen ja sitä paitsi saanut komttuuri von Wendenin myöskin mainitsemaan asiasta eräässä kirjelmässä, jossa tämä lähettiläs selosti Plockin asioita. Kirjoittaja oli itse sanonut ruhtinattarelle kirjoittaneensa mm. näin: "Jos tahdomme voittaa kuninkaan puolellemme, ei tässä asiassa saa asettaa vaikeuksia." Ja suurmestari oli par'aikaa erittäin kiinnostunut voittaakseen mahtavan hallitsijan puolelleen, jotta voisi vapaasti kohdistaa kaikki voimansa Witoldia vastaan. – Olen siis tehnyt kaikki, mitä olen voinut asian jouduttamiseksi, – lopetti Jagienka. – Kun kuningas ei tahdo myöntyä suurissa asioissa ruhtinattaren, sisarensa, vaatimuksiin, lienee varmaa, että hän tällaisessa pienessä asiassa koettaa olla sisarelleen mieliksi.
– Jollei tässä asiassa oltaisi tekemisissä niin epäluotettavien ihmisten kanssa, – vastasi Zbyszko, – niin minä yksinkertaisesti veisin lunastussumman sinne ja asia olisi selvä. Mutta sellaisia kun ovat, niin voi minulle käydä samoin kuin Tohinalle, että ensin ryöstävät rahat tuojalta eivätkä sitten päästä tuojaa vapaalle jalalle, jollei hänen takanaan ole mahtavaa suojelijaa.
– Ymmärrän, – virkkoi Jagienka.
– Te ymmärrätte nyt kaikki, – vahvisti Zbyszko, – ja niin kauan kuin elän, tulen olemaan teille kiitollinen.
Jagienka katsoi häneen surullisin, mutta hyväntahtoisin silmäyksin ja kysyi:
– Miksi et sano minulle: sinä, kuten ennenkin.
– En tiedä, – vastasi Zbyszko vilpittömästi. – Minä ikäänkuin en rohkene... ettekä te enää ole sama tyttönen kuin ennen, vaan... aivan... kokonaan...
Zbyszko ei löytänyt sopivaa vastausta, ja Jagienka keskeytti hänet sanoen:
– Se johtuu siitä, että olen vähän vanhempi... ja että saksalaiset kuristivat minun isäni Schleesiassa.
– Niin, se on totta! – vastasi Zbyszko. – Suokoon Jumala hänelle ikuisen autuuden!
Jonkin aikaa he ratsastivat ääneti toistensa vieressä ajatuksissaan kuunnellen puitten huminaa. Sitten Jagienka kysyi:
– Ja Mackon vapautuksen jälkeen te jäätte näille seuduille?
Zbyszko katsoi ikäänkuin ihmetellen tyttöön, sillä tähän saakka hän oli ollut niin suruunsa vaipuneena, ettei edes tullut tulevaisuuttaan ajatelleeksi.
– Minä en tiedä, – vastasi hän katsoen ylös kuin harkiten jotakin. – Ja kuinka minä sitä tietäisinkään? Sen vain tiedän, että minne menen, sinne kohtaloni seuraa minua... Raskas kohtaloni! Lunastan setäni vapaaksi ja sitten lähden ehkä Witoldin luo täyttämään lupauksiani ristiritareihin nähden – ja ehkä kaatumaan.
Tytön silmät kostuivat ja kallistuen hiukan nuorukaisen puoleen hän sanoi hiljaisella äänellä kuin pyytäen:
– Älä kaadu! Älä kaadu!
He vaikenivat taas. Vasta kaupungin muurien ulkopuolella Zbyszko heräsi synkistä ajatuksistaan ja kysyi:
– Entä te... entä sinä, jäätkö hoviin?
– En, – vastasi ratsastajatar. – Minä ikävöin veljieni luo Zgorzeliceen. Wilk ja Cztan ovat tietysti jo naimisissa, ja vaikkeivät olisikaan, niin en heitä enää pelkää.
– Suokoon Jumala, että setä Macko saisi viedä sinut takaisin Zgorzeliceen! Siinä miehessä sinulla on ystävä, johon kaikissa suhteissa voit luottaa. Mutta muista sinäkin häntä...
– Minä lupaan sinulle pyhästi, että olen kuin hänen oma lapsensa...
Sen sanottuaan tyttö hyrskähti itkemään, sillä hänen sydämensä oli surua täynnä.
Seuraavana päivänä Powala Taczewilainen tuli majataloon Zbyszkon luo ja sanoi hänelle:
– Heti Jumalan ruumiinjuhlan jälkeen kuningas ajaa Racionzekiin tapaamaan suurmestaria, ja sinä saat kuninkaan ritarina seurata mukanamme.
Zbyszko melkein punastui ilosta kuullessaan nämä sanat, sillä kuninkaan ritarina olo ei ainoastaan suojellut häntä ristiritarien petoksilta, vaan oli sanomaton kunnia. Näihin ritareihin kuului nimittäin maan ylhäisimpiä miehiä, joiden nimet tunnettiin ulkomaillakin. Eipä ihme, jos Zbyszkon nuori sydän täyttyi ylpeydestä hänen ajatellessaan, että hän tulee saamaan sellaisia asetovereja.
Ensi hetkenä Zbyszko unohti jopa surunsakin puristaessaan Powala Taczewilaisen kättä ja sanoessaan hänelle iloissaan:
– Teitä, vain teitä minun on kiittäminen eikä ketään muuta!
– Osaksi minua, – vastasi Powala, – osaksi ruhtinatar Aleksandraa, mutta ennen kaikkea kuningasta itseään, jota sinun täytyy heti mennä polvistuen kiittämään, jottei hän mitenkään saisi aihetta pitää sinua kiittämättömänä.
– Kautta kunniani, minä olen valmis uhraamaan henkeni kuninkaamme puolesta! – huudahti Zbyszko.
LXIII.
Kokous Veikselin saarella Racionzekissa meni huonoin entein eikä antanut sellaisia hyviä tuloksia kuin samassa paikassa kaksi vuotta myöhemmin pidetty kokous, jossa kuningas sai takaisin Dobrzynin ym. alueita, jotka ruhtinas Opolczyk oli petollisesti luovuttanut ristiritareille. Kuningas Jagiello saapui kokoukseen katkeroituneena siitä panettelusta, jota ristiritarit olivat harjoittaneet hänen vahingokseen länsimaisissa hoveissa ja itse Roomassa. Suurmestari ei tahtonut suostua minkäänlaisiin neuvotteluihin Dobrzynin alueesta ja hän itse samoin kuin muut ristiritarien neuvottelijat hokivat joka päivä puolalaisille tahallaan tähän tapaan: "Sotaa me emme halua teidän yhtä vähän kuin Liettuankaan kanssa, mutta Samogitia on meidän, sillä Witold itse on sen meille antanut. Luvatkaa, että te ette auta häntä, niin sota hänen kanssaan loppuu pian, ja sitten on hyvää aikaa puhua Dobrzynista ja tehdä teille myönnytyksiä." Mutta kuninkaan neuvosherrat, jotka tunsivat ristiritarien epäluotettavuuden, eivät antaneet viedä itseään harhaan. – "Jos teidän mahtavuutenne kasvaa, niin julkeutenne ja ruokahalunne lisääntyy", vastasivat he ristiritareille. "Te väitätte, ettei teillä ole mitään tekemistä Liettuan kanssa ja kuitenkin koetatte saada Skirgielloa Wilnon valtaistuimelle. Mutta Liettuahan kuuluu kuningas Jagiellolle, jolla yksinään on oikeus asettaa Liettuan ruhtinaaksi kenen haluaa. Pitäkää varanne, ettei meidän suuri kuninkaamme rankaise teitä!" Siihen suurmestari vastasi, että jos kuningas on Liettuan todellinen hallitsija, niin käskeköön Witoldia lopettamaan sodan ja antamaan Samogitian takaisin ristiritaristolle, jonka muussa tapauksessa täytyy hyökätä Witoldin kimppuun.
Tähän tapaan riidat jatkuivat aamusta iltaan ikäänkuin lumotussa piirissä. Kuningas, joka ei tahtonut sitoutua mihinkään, tuli kärsimättömäksi ja selitti suurmestarille, että jos Samogitia olisi ollut onnellinen ristiritarien vallan alla, niin Witold ei olisi koskenut siihen sormellaan, sillä hänellä ei silloin olisi ollut syytä eikä edes tekosyytä sellaiseen. Suurmestari, joka oli rauhallinen mies ja paremmin kuin muut ristiritarit käsitti Jagiellon mahtavuuden ja merkityksen ristiritarikunnalle, koetti lepytellä kuningasta ja välittämättä muutamain ylpeäin ja tulisten komttuurien napinasta tuhlasi ylisteleviä sanoja, vieläpä toisinaan antoi puheelleen nöyrän sävyn. Mutta kun tämän nöyryyden takaa usein vilahtivat salatut uhkaukset, ei sekään johtanut tuloksiin.
Pian neuvottelut suuremmista ja tärkeistä asioista jätettiin kokonaan ja siirryttiin pienempiin kysymyksiin. Kuningas moitti ristiritarikuntaa ankarin sanoin kaikista sen suosimista, jopa kannattamista hyökkäyksistä ja ryöstöistä rajaseuduilla, Danusia Jurandownan ja pienen Jasko Kretkowilaisen rosvoamisesta sekä talonpoikain ja kalastajaan surmaamisesta. Suurmestari kielteli, vältteli, peitteli ja vakuutteli, että kaikki oli tapahtunut hänen tietämättään. Hän valitti puolestaan, ettei ainoastaan Witold, vaan vieläpä puolalaiset ritaritkin auttoivat pakanallisia samogitialaisia ristiritareja vastaan, ja todistuksena hän mainitsi ritari Mackon Bogdaniecista. Kaikeksi onneksi kuningas tiesi jo Powalan kautta, mikä oli vienyt ritari Mackon Samogitiaan ja hänen oli helppo torjua syytös, varsinkin kun Zbyszko oli hänen seurueessaan ja kun suurmestarin mukana olivat molemmat veljekset von Baden, jotka olivat saapuneet siinä toivossa, että saisivat mitellä voimiaan puolalaisten ritarien kanssa.
Mutta siitä ei tullutkaan mitään. Ristiritarit olivat aikoneet siinä tapauksessa, että heidän kävisi neuvotteluissa hyvin, pyytää kuninkaalliset Thorniin pitoihin ja turnajaisiin, jotka järjestettäisiin kuninkaan kunniaksi, mutta kun neuvottelut osoittautuivat tuloksettomiksi ja herättivät molemmin puolin haluttomuutta, jopa vihaakin, niin luovuttiin tästä ajatuksesta. Molempien leirien ritarit mittailivat kuitenkin joskus voimiaan ja taitavuuttaan aamutunneilla, mutta nämäkin muun sivussa suoritetut yritykset nousivat ristiritarien tukkaan, kuten nuori ja iloinen ruhtinas Jamont sanoi, sillä Powalan käsivarsi oli voimakkaampi kuin Arnold von Badenin ja Dobko Olesnicalainen sekä Lis Targowilainen olivat muita taitavampia keihään käytössä ja ratsun yli hyppäämisessä. Eräässä tällaisessa tilaisuudessa olivat Zbyszko ja Arnold von Baden sopineet Mackoa koskevasta lunastussummasta. Herra de Lorche, joka oli arvoltaan kreivi ja muuten huomattu; ylhäinen ritari, katsoi Arnoldiin kuin korkeudesta alas, moitti lunastusta ja vastusti sen maksamista selittäen ottavansa kaiken niskoilleen. Mutta Zbyszko väitti, että hänen ritarikunniansa velvoitti hänet maksamaan vaaditun summan, ja vaikka Arnold itse tarjoutui alentamaan sitä, ei Zbyszko siihenkään suostunut yhtä vähän kuin de Lorchenkaan esitykseen.
Arnold von Baden oli yksinkertainen mies, jonka vahvin puoli oli hänen käsivarsiensa voima, rahanahne, mutta rehellinen. Hänessä ei ollut ristiritarien viekkautta, ja sen tähden hän ei Zbyszkolta salannutkaan, miksi hän olisi helpottanut lunastussummaa. "Mitään sopimusta", hän sanoi, "ei saada suuren kuninkaan ja suurmestarin välillä aikaan, mutta vankien vaihtoon kuitenkin päästään, ja siinä tapauksessa saat setäsi vapaaksi mitään maksamatta. Minä pidän kuitenkin parempana saada jotakin kuin ei mitään, sillä kukkaroni on aina tyhjä, ja toisinaan minulla ei ole rahaa edes kolmeen oluttuoppiin päivässä, vaikka minun sentään pitäisi saada viisi tai kuusi." Mutta Zbyszko ei pitänyt mokomista sanoista. "Minä maksan, kun kerran olen antanut ritarisanani, mutta ei vähempää, sillä tiedän kyllä, minkä arvoisia olemme", sanoi hän. Silloin Arnold syleili häntä, ja toiset ritarit, sekä puolalaiset että ristiritarit, ylistivät häntä sanoen: "Hän on nuoruudestaan huolimatta saanut aivan oikeudenmukaisesti ritarivyön ja kannukset, sillä hän on kunnian mies."
Kuningas ja suurmestari saivat todellakin tehdyksi sopimuksen vankien vaihdosta, ja sen yhteydessä paljastui merkillisiä asioita, joista kuningaskunnan piispat ja muut arvohenkilöt myöhemmin kirjoittivat paaville ja useihin hoveihin. Puolalaisten käsissä oli todella myös vankeja, mutta ne olivat täysikasvuisia miehiä, jotka olivat joutuneet heidän valtaansa rajakahakoissa. Ristiritarien tyrmissä istuvat vangit olivat sitä vastoin naisia ja lapsia, jotka oli pyydystetty etupäässä öisin lunastusrahojen saantia varten. Itse Rooman paavi kiinnitti tähän seikkaan huomionsa, ja huolimatta kaikista Johan von Felden, ristiritarikunnan apostolisessa pääkaupungissa olevan prokuraattorin joustavista ponnistuksista ja selittelyistä, paavi kuitenkin ilmaisi suuren suuttumuksensa tämän ruman asian johdosta.
Kun Mackosta tuli kysymys, ilmeni vaikeuksia, mutta suurmestari ei aiheuttanut niitä tosissaan, vaan antaakseen jokaiselle myönnytykselleen enemmän painoa. Hän selitti, että kristitty ritari, joka on yhdessä samogitialaisten kanssa taistellut ristiritarikuntaa vastaan, olisi oikeudenmukaisen tuomion mukaan rangaistava kuolemalla. Turhaan kuninkaan neuvosherrat esittivät taas kaiken sen, mitä tiesivät Jurandista ja hänen tyttärestään ja heitä kohdanneista kauheista julmuuksista, joita oli tullut myöskin kahden Bogdaniecista kotoisin olevan ritarin osalle. Omituinen sattuma oli, että suurmestari vastasi melkein samoilla sanoilla, jotka ruhtinatar Aleksandra aikanaan lausui ritari Mackolle:
– He ovat olevinaan lampaita ja pitävät meikäläisiä susina. Mutta niistä neljästä sudesta, jotka ryöstivät Jurandownan, ei ole yksikään elossa, mutta lampaat kulkevat rauhallisesti maailmalla.
Ja se oli totta, mutta siihen lisäsi silloin läsnäollut Powala seuraavat kysymykset:
– Niin, mutta onko yhtäkään murhattu petollisesti?
Eivätkö kaikki kaatuneet ase kädessä?
Siihen suurmestari ei voinut sanoa mitään, ja kun hän sitä paitsi näki, että kuninkaan silmät alkoivat leimahdella vihasta, hän taipui tahtomatta suututtaa mahtavaa hallitsijaa. Sitten sanottiin, että molemmat puolet valitsevat lähettiläänsä vastaanottamaan vankeja. Puolalaisista valittiin Zyndram Maszkowilainen, joka tahtoi lähemmin perehtyä ristiritarien valtaan, ritari Powala Taczewilainen ja ritari Zbyszko Bogdaniecilainen.
Tämän palveluksen Zbyszkolle teki ruhtinas Jamont, joka puhui Bogdaniecin ritarin puolesta kuninkaalle siinä mielessä, että Zbyszko saisi nähdä setänsä pikemmin ja saisi hänet vapaaksi varmemmin, jos hän lähtisi sinne kuninkaan lähettiläänä. Eikä kuningas evännyt nuoren ruhtinaan pyyntöä, sillä tämä oli iloisen luonteensa, hyväntahtoisuutensa ja kauniitten kasvojensa tähden kuninkaan ja koko hovin suosiossa eikä pyytänyt itselleen mitään. Zbyszko kiitti häntä kaikesta sydämestään varmana siitä, että saisi Mackon vihdoinkin vapaaksi ristiritarien käsistä.
– Kyllä moni sinua kadehtii, – sanoi Zbyszko, – kun saat olla niin lähellä majesteettia, mutta se on aivan oikein, sillä sinä käytät kuninkaan luottamusta ihmisten hyväksi, eikä kenelläkään ole sen parempaa sydäntä kuin sinulla.
– Kuninkaan luona on hyvä olla, – vastasi pikku pajari, – mutta kyllä minä sentään lähtisin tanterille ristiritareja vastaan.
Hetken kuluttua hän lisäsi:
– Thornin komttuuri von Wenden saapui tänne eilen, ja tänä iltana ajatte hänen luokseen yöksi yhdessä suurmestari ja hänen seurueensa kanssa.
– Ja sitten Marienburgiin!
– Sitten Marienburgiin. Ruhtinas Jamont alkoi nauraa.
– Matka ei ole pitkä, mutta se on heille raskas, sillä saksalaiset eivät voittaneet kuninkaalta mitään eivätkä he tule Witoldistakaan iloa saamaan. Hän kuuluu haalineen kokoon kaikki asekuntoiset miehet Liettuasta ja olevan lähdössä Samogitiaan.
– Jos kuningas auttaa häntä, niin tästä syntyy suuri sota.
– Kaikki meidän ritarimme toivovat sitä hartaasti. Mutta jollei kuningas kristillistä verta säälien tahtoisikaan aloittaa suurta sotaa, niin kyllä hän auttaa Witoldia antamalla viljaa ja rahojakin. Sitä paitsi monet puolalaiset ritarit liittyisivät vapaaehtoisina Witoldin joukkoihin.
– Varmasti, – vakuutti Zbyszko. – Mutta ehkä ristiritarista tällä perusteella julistaa sodan kuninkaalle?
– Ei, ikävä kyllä, – vastasi Jamont. – Ei ainakaan niin kauan kuin tämä suurmestari elää.
Ja hän oli oikeassa. Zbyszko tunsi suurmestarin vanhastaan, mutta nyt matkalla Marienburgiin hän tulisi tuntemaan hänet paremmin. Ja hänen havaintonsa vahvistivat sitä käsitystä, että suurmestari Konrad von Jungingen ei ollut mikään kunnoton tai turmeltunut mies. Hänen täytyi usein menetellä väärin, sillä koko ristiritarikunta perustui vääryyteen, ja hänen täytyi tehdä suorastaan vääryyttäkin, sillä ristiritaristo oli rakennettu ihmisten vääryyksille. Hänen täytyi valehdella asemansa tähden ja jo alunperin hän oli tottunut pitämään valhetta vain poliittisena välttämättömyytenä. Mutta hän ei ollut mikään julma mies, ja hän pelkäsi Jumalan tuomiota koettaen mikäli mahdollista hillitä niiden ristiritarikunnan herrain ylimielisyyttä, jotka tahtoivat tahallisesti johtaa asiat niin, että syttyisi sota mahtavan Jagiello kuninkaan kanssa. Mutta hän oli luonteeltaan heikko. Ristiritarit olivat ikimuistoisista ajoista saakka tottuneet anastamaan toisen omaa, ryöstämään, ottamaan väkivalloin tai petoksin rajamaita, eikä Konrad kyennyt hillitsemään tai estämään tätä nälkäistä ahneutta, vaan päinvastoin tahtomattaan alistui yleisen pyrkimyksen johdettavaksi, vieläpä tyydytti sitä itsekin. Ammoin menneitä olivat jo ne Winrich von Kniproden ajat, jolloin ristiritarikunta hämmästytti koko maailmaa rautaisella kurilla. Jo Jungingenin edeltäjän, suurmestari Konrad von Wallenrodin aikana alkoi ristiritaristo ikäänkuin juopua omasta yhä kasvavasta vallastaan, kunniasta ja maineesta, menestyksestä ja ihmisverestä, joten vähitellen höltyivät ne siteet, jotka olivat pitäneet sitä voimakkaasti koossa ja kurissa. Suurmestari koetti noudattaa oikeutta ja oikeudenmukaisuutta ja heikensi hallitsevaa rautaista otetta, joka oli painanut talonpoikia ja kaupunkilaisia, papistoa ja aatelistoa, joka asui myös ristiritarikunnalta vuokraamillaan mailla. Marienburgin läheisyydessä oli silloin vielä paljon varakkaita, vieläpä rikkaita porvareja ja talonpoikia. Mutta etäisimmissä maakunnissa komttuurien mielivalta ja julmuudet polkivat lakia ja oikeutta, levittivät sortoa ja väkivaltaa ja kiristivät kansalta laittomilla veroilla niin paljon kuin saivat. He saattoivat ottaa julkeasti viimeisen rovonkin, mikä herätti katkeruutta, kyyneleitä ja valitusta laajoilla alueilla. Kurjuutta ja valitusta oli kaukaisemmissa komttuurioissa kaikkialla. Vaikka ristiritarien oma etu olisi vaatinut suurempaa lempeyttä, kuten toisinaan Samogitiassa, eivät hillittömät komttuurit välittäneet siitä.
Suurmestari Konrad von Jungingen tunsi olevansa kuin ajomies, joka kykenemättä hillitsemään pillastuneita hevosia on hellittänyt ohjakset käsistään ja antaa nyt kuorman kulkea oman onnensa varassa. Usein hänen mielessään heräsi pahoja aavistuksia, usein hän oli kuulevinaan profeetalliset sanat, jotka tarkoittivat komttuureita: "Olen tehnyt heistä hyödyllisiä mehiläisiä ja johtanut heidät kristittyjen maiden kynnykselle, mutta he ovat nousseet minua vastaan. Sillä he eivät välitä sen kansan sielusta ja ruumiista, joka pimeydestä on kääntynyt katoliseen uskoon ja minun puoleeni. He ovat tehneet kansasta orjia eivätkä opeta sille Jumalan sanaa, ja kun he ovat ottaneet siltä pyhän sakramentin, niin he aiheuttavat sille vielä suurempia helvetin tuskia kuin jos se olisi jäänyt pakanakansaksi. Ja he käyvät sotaa tyydyttääkseen ja lisätäkseen vallanhimoaan. Mutta tulee aika, jolloin heidän hampaansa lyödään suusta, oikea kätensä hakataan pois ja oikea jalkansa halvaantuu, jotta he tulisivat synnintuntoon."
Suurmestari tiesi, että ne syytökset, joita salaperäinen ääni julisti ristiritareille pyhän Birgitan ilmestyksissä, olivat oikeita. Hän ymmärsi, että se rakennus, joka on pystytetty vieraalle maalle ja vääryydelle, valheelle ja julmuudelle, ei voi kauan pysyä pystyssä. Hän pelkäsi, että kun kyynelet ja vesi jo vuosikausia ovat kaivaneet pohjaa rakennuksen alta, niin se tulisi sortumaan Puolan armeijan yhdestä ainoasta iskusta. Hän tunsi, että kuorma, jota pillastuneet hevoset vetivät, tulisi kaatumaan johonkin rotkoon, ja hänen koko harrastuksensa kohdistui etupäässä siihen, miten saisi tuomion, tappion ja onnettomuuden päivän lykätyksi mahdollisimman myöhäiseen. Tästä syystä hän heikosta luonteestaan huolimatta vastusti horjumattomasti ylpeitä ja ylimielisiä neuvosherroja siinä suhteessa, että esti sodan syttymisen Puolan kanssa. Turhaan häntä moitittiin pelkuruudesta ja heikkoudesta, turhaan rajaseudun komttuurit kaikin voimin koettivat saada sotaa alkamaan. Viime hetkessä, juuri kun tuli oli leimahtamaisillaan valloilleen, hän aina peräytyi estäen sodan syttymisen ja kiitti sitten Marienburgissa Jumalaa, joka oli antanut hänen työntää syrjään ristiritarikunnan pään menoksi kohotetun miekan.
Mutta hän tiesi kuitenkin, että asiat kerran kehittyisivät sodaksi. Se tietoisuus, että ristiritarien veljeskunta ei seisonut Jumalan oikeuden kannalla, vaan vääryyden ja valheen perustalla, sekä tunto lähestyvän häviönpäivän tulosta teki hänestä mitä onnettomimman ihmisen. Hän olisi epäilemättä uhrannut verensä ja henkensä, jos olisi voinut saada asiaa toiselle kannalle, eikä hän mitään toivonut hartaammin, kuin että olisi vielä aikaa palata oikealle tielle, mutta hän tunsi, että se oli jo myöhäistä! Palata oikealle tielle – sehän merkitsi laajojen maa-alueiden luovuttamista niiden oikeille omistajille, hedelmällisten maa-alueiden, jotka veljeskunta oli anastanut Jumala ties kuinka kauan sitten. Niiden mukana olisi luovuttava myös rikkaista kaupungeista, sellaisista kuin Danzig. Eikä siinä kylliksi. Se merkitsi vielä luopumista Samogitiasta ja hyökkäyksistä Liettuaa vastaan, se merkitsi miekan pistämistä huotraan ja näiden maiden jättämistä kokonaan, joissa ristiritareilla ei olisi enää mitään sanomista, sekä muuttamista takaisin Palestiinaan tai jollekin Kreikan saarelle, missä pyhää ristiä olisi puolustettava todellisia saraseeneja vastaan. Mutta se oli mahdotonta, koska se olisi ollut samaa kuin ristiritariston täydellinen hävittäminen. Kuka olisi suostunut sellaiseen? Ja kuka suurmestari olisi voinut vaatia sellaista? Konrad von Jungingenin sielu ja koko elämä oli kuin pimeyden vallassa, mutta jos joku olisi rohjennut tehdä sellaisen esityksen, niin suurmestari olisi ollut ensimmäinen sanomaan, että sellaisen neuvon antaja oli mieletön ja suljettava pimeään tyrmään. Nyt oli vain kuljettava yhä eteenpäin ja eteenpäin siihen päivään saakka, jolloin itse Jumala tekee lopun kaikesta.
Niin suurmestari siis vaelsi eteenpäin surut ja huolet sydämessä. Hänen tukkansa ja partansa oli jo alkanut harmaantua, ja aikanaan niin vilkkaat silmät olivat puoleksi painuneet tuuheiden kulmakarvain taakse. Zbyszko ei kertaakaan nähnyt naurun ilmettä hänen kasvoillaan. Suurmestari ei näyttänyt katkeralta eikä synkältä, vaan hän oli kuin hiljaisen kärsimyksen uuvuttama. Taisteluvarusteissaan, risti rinnalla ja suuressa, valkoisessa, niinikään ristillä koristetussa viitassaan suurmestari vaikutti osaksi majesteetilliselta, osaksi surulliselta. Konrad von Jungingen oli nuorempina vuosinaan ollut iloinen luonteeltaan ja pitänyt suuresti huvitteluista ja leikeistä, mutta nytkään hän ei sentään kieltäytynyt pidoista, näytelmistä ja turnajaisista, vaan järjestipä itsekin sellaisia. Mutta hän ei koskaan enää innostunut loistavien ritarien keskuudessa, joita saapui Marienburgiin vieraisiin, ei torvien toitottaessa, ei aseiden kalistessa eikä täysinäisten malvasiamaljojen kuohuessa. Kun kaikki hänen ympärillään näytti todistavan kukistamatonta mahtia, loistoa ja rikkautta, kun keisarin ja muiden länsimaisten hallitsijain lähettiläät innoissaan huusivat, että ristiritarien veljeskunta voi kilpailla mahtavuudessa kaikkien valtakuntien ja koko maailman kanssa, niin suurmestari yksin ei antanut heidän ylistystensä huumata itseään, vaan muisti aina ja yksin ne pahaatietävät sanat, jotka pyhälle Birgitalle oli ilmoitettu: "Tulee aika, jolloin heidän hampaansa lyödään suusta, oikea käsi hakataan pois ja oikea jalkansa halvaantuu, jotta he tulisivat synnintuntoon".
LXIV.
He matkasivat maantietä Kulmista Graudenziin, jonne jäivät yöksi ja seuraavaksi päiväksi, sillä suurmestarin oli siellä järjestettävä kalastusta koskevia asioita sikäläisen linnan komttuurin ja aatelisten välillä, joiden maat olivat Veikselin varrella. Sieltä he kulkivat ristiritarien pursilla jokiteitä aina Marienburgiin saakka. Suurmestari oli utelias näkemään, minkä vaikutuksen ristiritarikunnan valta teki varsinkin Zyndram Maszkowilaiseen, joka oli urhoollinen kaksintaistelija ja etevä ja kokenut sodankävijä. Kukaan ei koko kuningaskunnassa osannut niin hyvin kuin hän johtaa suuria sotajoukkoja, järjestää taistelurintamia, hävittää ja rakentaa linnoja ja tehdä siltoja suurten jokien yli. Suurmestari tiesi, että kuninkaan neuvostossa asioiden ratkaisu riippui suuresti Zyndramin mielipiteestä ja että sodan puhkeaminen siirtyisi pitkäksi ajaksi eteenpäin, jos ristiritarikunnan sotavoimat ja rikkaudet voisivat nyt vaikuttaa voimakkaasti tähän mieheen. Varsinkin pitäisi Marienburgin pelkän näkemisen vaikuttaa peloittavasti jokaiseen puolalaiseen, sillä sen linnaryhmälle varustuksineen ei mikään muu linna maailmassa voinut likimainkaan vetää vertoja. [Fredrik II, Preussin kuningas, antoi hävittää raunioiksi Marienburgin komean linnan Puolan tasavallan kukistumisen jälkeen.] Nogatia pitkin purjehtiessaan ritarit näkivät jo kaukaa linnan mahtavat tornit, jotka erottautuivat selvästi taivasta vasten, sillä päivä oli kaunis ja kirkas. Jonkin ajan kuluttua näkyi kirkon torneja ja muita korkeita rakennuksia, jotka kohosivat toinen toistaan ylemmäksi, osaksi tiilenvärisinä, mutta enimmäkseen sentään sen vaaleanharmaan muurilaastin peittäminä, jota ainoastaan ristiritarien muurarit osasivat valmistaa. Monet mahtavat muurit näyttivät niin valtavilta, etteivät puolalaiset ritarit olleet eläessään sellaista nähneet. Oli kuin rakennus olisi kohonnut rakennuksen päältä muodostaen luonnostaan alavalle paikalle ikäänkuin vuoren, jonka harjana oli Vanha linna ja sivuina Keskilinna ja laaja Etulinna. Tässä suunnattoman suuressa munkkien linnoitetussa pesässä oli niin vaikuttavaa mahtia, että suurmestarinkin tavallisesti synkeät kasvot hiukan kirkastuivat.
– Ex luto Marienburg – suosta on Marienburg noussut, – sanoi suurmestari kääntyen Zyndramin puoleen. – Mutta tätä suota ei mikään inhimillinen voima nujerra.
Zyndram ei vastannut, vaan antoi katseensa vaieten kulkea kaikkien tornien ja laajojen muurien yli. Hetken kuluttua suurmestari Konrad von Jungingen lisäsi:
– Te, hyvä herra, joka ymmärrätte linnoituksia, mitä sanotte?
– Linnoitus näyttää olevan valloittamaton, – vastasi puolalainen ritari mietteissään, – mutta...
– Mutta mitä? Mitä siinä on mielestänne moitittavaa?
– Mutta jokainen saattaa vaihtaa isäntää. Suurmestari rypisti kulmakarvojaan.
– Mitä te tarkoitatte?
– Sitä vain, että Jumalan aikomuksia ja päätöksiä ihmiset eivät näe.
Ja Zyndram silmäili taas mietteissään linnoituksen muureja. Zbyszko, jolle Powala oli tulkinnut vastauksen, katsoi häneen ihmetellen ja kiitollisena. Nyt juuri Zbyszko huomasi, kuinka suuresti Zyndram ja samogitialaisten päällikkö, Skirwoillo muistuttivat toisiaan. Molemmilla oli suuri pää leveitten hartioitten välissä ja molemmilla oli jykevä rinta ja samanlaiset, hiukan väärät sääret.
Mutta suurmestari, joka ei tahtonut antaa viimeistä sanaa puolalaiselle ritarille, alkoi taas:
– Sanotaan, että meidän Marienburgimme on kuusi kertaa suurempi teidän Wawelianne.
– Siellä ei ole kalliolla niin paljon tilaa kuin täällä tasangolla, – vastasi Zyndram. – Mutta sydän on meidän linnassamme suurempi.
Suurmestari kohotti ihmetellen kulmakarvojaan:
– Minä en ymmärrä.
– Mitä olisi sydän linnassa muuta kuin kirkko? Meidän tuomiokirkkoomme mahtuu kolme sellaista kuin tämä.
Sen sanottuaan hän osoitti todella pientä linnankirkkoa, jonka otsalla loisti suuri mosaiikkinen Pyhän neitsyen kuva.
Suurmestari oli taas tyytymätön tähän keskustelun käänteeseen:
– Te annatte nopeita, mutta merkillisiä vastauksia.
Sillä välin he saapuivat perille. Ristiritarien erinomainen vartijakunta oli nähtävästi tiedoittanut kaupungille ja linnaan suurmestarin tulosta, koska lautta- ja venepaikalla oli jo, paitsi muutamia munkkeja, kaupungin torvenpuhaltajia, jotka merkkitoitotuksilla tavallisesti ilmoittivat suurmestarin lähdöstä ja tulosta. Rannalla oli myös hevosia odottamassa, ja koko seurue ajoi kaupungin läpi ja senjälkeen Varpustornin kohdalla olevasta Suutarin portista Etulinnaan. Portin luona suurmestaria olivat vastaanottamassa ja tervehtimässä mm. seuraavat henkilöt: suurkomttuuri Wilhelm von Helfenstein, suurhospitalisti Konrad Lichtenstein, tuttavamme Kuno Lichtensteinin sukulainen, suurvarusmestari Rumpenheim ja rahavarain suurhoitaja Burghard von Wobecke sekä pienkomttuuri, jolle kuului linnan työhuoneiden ja hallinnon valvonta. Paitsi näitä arvohenkilöitä siellä oli useita hengellisiä veljiä, jotka hoitivat Preussin kirkollisia asioita ja pitivät silmällä luostareja ja kirkon maallisia palvelijoita pakottaen näitä vieläpä niin raskaisiin töihin kuin tientekoon ja jäiden särkemiseen. Näiden lisäksi siellä oli vielä sellaisia maaliisi veljiä, nimittäin ritareja, jotka eivät olleet kanonisen lain alaisia. Nämä miehet, joilla oli kookas ja voimakas vartalo – heikkoja ristiritarit eivät ottaneet palvelukseensa – leveät hartiat, tuuhea parta ja villi katse muistuttivat ulkonäöltään enemmän saksalaisia maantierosvoja kuin munkkeja. Heidän katseessaan oli jotakin uhman, ylpeyden ja rohkeuden sekaista. Konrad von Jungingenista he eivät pitäneet lainkaan, koska tämä pelkäsi ryhtyä sotaan mahtavan Jagiellon kanssa. Usein he kapitulissa aivan avoimesti moittivat hänen pelkuruuttaan, piirsivät hänestä pilakuvia seinille ja houkuttelivat narreja tekemään pilaa hänelle päin naamaa. Mutta nyt he sentään kumarsivat näennäisen nöyrästi suurmestarille, koska tämä saapui vieraiden ritarien kanssa, ja juoksivat sitten vastaanottamaan hevosia.
Laskeuduttuaan hevosensa selästä suurmestari kääntyi heti von Helfensteinin puoleen kysyen:
– Onko Werner von Tetlingen lähettänyt tietoja?
Werner von Tetlingen oli ristiritarien sotavoimain suurmarsalkka ja ylipäällikkö ja sen tähden hän nytkin oli paraikaa sotaretkeltä samogitialaisia ja Witoldia vastaan.
– Erikoisen tärkeitä uutisia ei häneltä ole saatu, – vastasi Helfenstein, – mutta vastoinkäymisiä on kuitenkin. Pakanat ovat polttaneet kyläasuntoja Ragnetan ja etukaupunkeja eräiden linnain luona.
– Jos Jumala tahtoo, niin yksikin suuri taistelu masentaa heidän ilkeytensä ja paatumuksensa, – vastasi suurmestari.
Sen sanottuaan hän kohotti katseensa ylös, ja hänen huulensa alkoivat liikkua lukien äänetöntä rukousta, jossa hän pyysi voittoa ristiritarien sotavoimille. Sitten hän osoitti puolalaisia ritareita sanoen: – Tässä ovat Puolan kuninkaan lähettiläät, ritari Zyndram Maszkowista, ritari Powala Taczewista ja ritari Zbyszko Bogdaniecista, jotka ovat tulleet mukanamme vaihtamaan vankeja. Opastakoon linnankomttuuri heidät vierashuoneisiin ja osoittakoon heille vieraanvaraisuutta, kuten tulee.
Veljeskunnan ristiritarit alkoivat uteliaina katsella lähettiläitä, varsinkin Powala Taczewilaista, joka oli tunnettu kuuluisana ottelijana. Mutta ne, jotka eivät tienneet hänen Burgundin, Böömin ja Puolan hoveissa suorittamistaan sankariteoista, ihmettelivät hänen kookasta vartaloaan ja sotaratsuaan, joka oli niin tavattoman suuri, että nuoruudessaan Pyhässä maassa ja Egyptissä käyneet ristiritarit tulivat muistaneeksi kameeleja ja elefantteja.
Muutamat tunsivat Zbyszkon, joka oli aikanaan otellut täällä Marienburgissa, ja nämä tervehtivät häntä kohteliaasti muistaen, että suurmestarin mahtava ja korkeasti kunnioitettu veli Ulrich von Jungingen oli silloin osoittanut hänelle aivan erikoista huomaavaisuutta ja ystävällisyyttä. Vähimmin huomiota herätti se, joka lähimmässä tulevaisuudessa oli antava ristiritaristolle kauhean tuhoisan iskun, nimittäin Zyndram Maszkowilainen, joka tavattoman lyhyen kasvunsa ja korkeitten olkapäittensä tähden näytti melkein kyttyräselkäiseltä. Hänen suhteettoman pitkät kätensä ja väärät säärensä herättivät hilpeyttä nuorimmissa ristiritareissa. Eräs näistä, tunnettu kujeilija, astui Zyndramin viereen aikoen piloillaan sanoa hänelle jotakin, mutta kun hän oli katsonut Maszkowin ritaria silmiin, meni hänestä kujeilun halu sen tien ja hän vetäytyi kaikessa hiljaisuudessa takaisin.
Linnankomttuuri pyysi vieraita seuraamaan itseään. He kulkivat pienen pihan läpi, jolla paitsi koulua, kiviaittaa ja satulasepän työhuonetta oli pyhän Nikolauksen rukoushuone. Sitten he saapuivat Nikolauksen siltaa myöten itse Etulinnaan. Linnankomttuuri johti heidät tahallaan mahtavien muurien välitse, joita siellä täällä vahvistivat milloin pienemmät, milloin suuremmat tornit. Zyndram Maczkowilainen katseli tarkkaavasti kaikkea, ja opastava komttuuri näytti kysymättäkin erilaisia rakennuksia ja laitoksia, ikäänkuin hän olisi tahtonut, että vieraat tarkastaisivat kaikkea, mitä näkivät.
– Tuo suuri rakennus, jonka näette vasemmalla edessänne, on talli. Me olemme köyhiä munkkeja, mutta ihmiset sanovat, että toisin paikoin eivät edes ritarit elä yhtä hyvin kuin hevoset meillä.
– Mutta ihmiset eivät moiti teitä köyhiksi, – vastasi Powala. – Eiköhän tuolla ole muutakin kuin talli, koska rakennus on kovin korkea, eikä hevosia tavallisesti viedä portaita ylös.
– Tallissa on tilaa 400 hevoselle, – selitti linnankomttuuri, – ja sen päällä ovat viljavarastot, jotka riittäisivät vaikka kymmeneksi vuodeksi. Tätä Marienburgia ei koskaan piiritetä, mutta jos niin kuitenkin sattuisi, niin nälällä meitä ei saada antautumaan.
Sen sanottuaan hän kääntyi oikealle, ja he kulkivat taas siltaa pitkin, joka oli pyhän Laurentiuksen bastionin ja Panssaribastionin välillä. He tulivat nyt suurelle pihalle, joka oli aivan Etulinnan keskustassa.
– Huomatkaa, hyvät herrat, – sanoi saksalainen, – että kaikki tämä pohjoispuolella on "Vorburgia" eikä sitä saata edes verratakaan Keskilinnaan, vielä vähemmin Korkeaan linnaan.
Juoksuhauta, jonka yli johti nostosilta, erotti Keskilinnan pihamaasta, ja vasta linnan portilla, joka oli koko joukon korkeammalla, ritarit saattoivat nähdä koko sen laajan korttelin, jota sanottiin Vorburgiksi eli Etulinnaksi, kun he komttuurin kehoituksesta kääntyivät katsomaan ympärilleen. Siellä rakennus nousi toisensa vierestä, niin että Zyndram luuli näkevänsä oikein kaupungin. Oli suuria halkovarastoja, jotka oli pinottu yhtä korkeiksi kuin tavalliset talot, kivikuulia kasoittain, jotka törröttivät kuin pyramidit, hautausmaita, lasaretteja ja makasiineja. Hiukan syrjemmällä lammikon rannalla oli punatiilinen "temppeli", nimittäin suuri ruokatavaravarasto ja ruokala työläisiä ja palvelusväkeä varten. Pohjoisvallin vieressä oli vielä tallirakennus ritarien ja suurmestarin hevosia varten. Korttelin eräällä sivustalla oli asemiehien, asepoikien ja pestattujen joukkojen kasarmit ja vastapäisellä puolella ristiritarikunnan monenlaisten virkamiesten ja työnjohtajien asunnot. Sitten oli taas varastohuoneita, aittoja, leipomoita, kutomoita, valimo ja suuri arsenaali sekä vankila. Jokainen rakennus oli niin luja, että siinä olisi voinut puolustautua kuin linnoituksessa. Kaikki oli nimittäin muureilla ja torneilla ympäröity. Uloinna muurien ulkopuolella oli vallihauta ja sen takana suojapaalusto. Kaikkien näiden ulkopuolella virtasi lännessä Nogat keltaisena, mutta pohjoisessa ja idässä kiilsi suuren lammen pinta. Etelässä kohosivat vielä lujemmin varustetut linnat: Keskilinna ja Korkea linna.
Tämän valtavan linnoituksen muurien sisällä olivat maailman mahtavimmat voimat, risti ja miekka, yhdistettyinä. Ken uskalsi vastustaa toista, sen toinen nujersi. Ken nosti kätensä niitä vastaan, siitä huudettiin kaikissa kristityissä maissa, että hän muuallakin vastusti kristillistä kirkkoa.
Ja heti oli ritareja kaikista maailman ääristä valmiina auttamaan Marienburgia. Tämä munkkien pesä kuhisi aseistettua väkeä, ja siinä oli liikettä kuin mehiläispesässä. Rakennusten ja porttien edessä, käytävissä ja työhuoneissa – kaikkialla oli liikettä kuin markkinoilla. Vasarat ja moukarit jyskyivät kivisiä kuulia valmistettaessa, myllyt jytisivät, hevoset hirnuivat, aseet ja varusteet kalisivat, torvet toitottivat, huudot ja käskyt kajahtivat. Linnojen pihoilla kuuli kaiken maailman kieliä ja näki kaikkien kansojen sotilaita: taitavia englantilaisia jousimiehiä, jotka sadan askelen päästä ampuivat kyyhkyseen ja joiden nuolet lävistivät panssarin kuin kankaan vain, peloittavia sveitsiläisiä jalkamiehiä, jotka taistelivat kaksiteräisin miekoin, urhoollisia, mutta ruokaan ja juomaan nähden määrättömiä tanskalaisia, elämäniloisia ja tulisia ranskalaisia, harvasanaisia, ylpeitä espanjalaisia aatelismiehiä, loisteliaita italialaisia ritareja, jotka miekkailijoista olivat kaikkein taitavimpia käyttäen rauhan aikana silkki- ja samettipukuja, mutta sodassa Venetsiassa, Milanossa ja Firenzessä taotuita läpiampumattomia panssareja, burgundilaisia ja friisiläisiä ritareja sekä lopuksi saksalaisia maansa kaikilta kulmilta. Kaikkien näiden vieraiden keskuudessa "valkoiset viitat" liikkuivat isäntinä ja päällysmiehinä. Korkeassa linnassa oli aivan lähellä suurmestarin asuntoa rahakammio, joka oli lattiasta kattoon saakka täynnä rahoja ja kallisarvoisia jaloja metalleja tankoina; näiden ansiosta ristiritarit voivat arvokkaasti vastaanottaa vieraita ja palkata palvelukseensa ulkomaisia sotureita, jotka sitten lähetettiin Marienburgista sotaan tai eri linnoihin voutien, starostain ja komttuurien käytettäväksi.
Asevoimaan ja hengelliseen voimaan yhtyi täällä tavaton rikkaus ja samalla myös rautainen kuri, joka tosin oli maakunnissa ja varsinkin kauempana kovin höltynyt, mutta pidettiin itse Marienburgissa yhä entisessä voimassaan.
Tänne saapui kruunupäitä ei ainoastaan taistelemaan pakanoita vastaan ja lainaamaan rahaa, vaan oppimaan myöskin hallitsemistaitoa. Ritarit tulivat sotataitoaan lisäämään. Ainakaan muinoin ei ristiritareilla ollut vertaistaan hallitsemis- ja sodankäyntitaidossa. Kun he tulivat näille maille, ei heillä alussa ollut kuin pieni maa-alue ja muutamia linnoja, jotka Puolan kuningas oli heille lahjoittanut. Ja nyt he hallitsivat laajoja alueita, jotka olivat pinta-alaltaan suurempia kuin monet kuningaskunnat. Täältä, suurmestarin ja valkoisten viittain luota levisivät oman postilaitoksen välityksellä määräykset ja käskyt eri puolille maata: läänitysaatelisille, kaupunkien hallinnoille ja pormestareille, voudeille ja sotapäälliköille sekä muille virkamiehille, ja mitä täällä päätettiin, se pian toteutettiin siellä sadoin, jopa tuhansin rautaisin kourin. Tänne virtasi koko maasta rahaa, viljaa, kaikenlaisia elintarpeita ja veroja, ja täältä rosvoavat käsivarret kurkottelivat kauas rajan taa muihin maihin ja kansoihin.
Lukuisat preussilaiset heimot, jotka puhuivat liettuan kieltä, olivat jo hävitetyt sukupuuttoon tai saksalaistuneet. Liettua oli tuntenut ristiritarien rautaisen puristuksen rinnallaan aivan viime aikoihin saakka ja luullut joka hetki tukehtuvansa tai syöksevänsä verensä kuiviin. Vaikka Puola oli voittanut suuressa, hurjassa taistelussa Plowcen luona, se kuitenkin oli menettänyt Lokietekin hallitessa ne maaosat, jotka olivat Veikselin vasemmalla rannalla. Liivinmaan kalpaveljesten ritarikunta oli tavoitellut venäläisiä maita, ja molemmat nämä veljeskunnat olivat kuin saksalaisen meren ensimmäinen suuri aalto, joka peitti alleen yhä laajempia slaavilaisia alueita.
Mutta yht'äkkiä synkkä pilvi peitti ristiritarilais-saksalaisen ajatusmaailman. Liettua vastaanotti ristin puolalaisten käsistä, ja Jagiello nousi valtaistuimelle Krakovassa ihanan kuningatar Jadwigan rinnalla. Siinä ristiritarit eivät tosin menettäneet mitään alueitaan eivätkä ainoatakaan linnaa, mutta he tunsivat, että voima nousi voimaa vastaan ja että he olivat menettäneet sen syyn ja perusteen, jonka varjolla he voisivat jäädä Preussiin. Sen jälkeen, kun Liettua oli kääntynyt kristinuskoon, ei heillä oikeastaan ollut muuta tehtävää kuin palata Palestiinaan ja ottaa suojelukseensa Pyhälle maalle tulevat toivioretkeläiset. Mutta palaaminen sinne merkitsi luopumista rikkauksista, vallasta, mahtavuudesta, kaupungeista, maista ja kokonaisista kuningaskunnista. Ristiritarien veljeskunta alkoi väännellä itseään epätoivoisena ja raivoisana kuin hirvittävä lohikäärme, jonka kylkeen on isketty keihäällä. Suurmestari Konrad pelkäsi panna kaikkea yhdelle kortille ja vapisi ajatellessaan sotaa suuren kuninkaan kanssa, joka hallitsi Puolaa, Liettuaa ja laajoja venäläisiä alueita. Suurin osa ristiritareja tahtoi sotaa, sillä se tunsi, että oli taisteltava elämästä ja kuolemasta, ennenkuin voimat ovat vallan uuvuksissa, ennenkuin ristiritariston lumous on heikentynyt, ennenkuin Rooman paavin iskut ovat kääntyneet sitä vastaan ja niin kauan kuin koko maailma rientäisi auttamaan.
Sillä välin "valkoisen viitan" miehet levittivät kansojen keskuuteen ja ulkomaiden hoveihin sellaista tietoa ja moitetta, että Jagiello ja Liettua olivat kääntyneet kristinuskoon vain muodon vuoksi ja petollisin mielin, sillä eihän yhdessä ainoassa vuodessa voisi muuten tapahtua sitä, mitä ristiritarit eivät saaneet aikaan kokonaisen vuosisadan kuluessa. He yllyttivät kuninkaita ja ritareja Puolaa ja sen hallitsijaa vastaan, jota he kuvasivat pakanuuden suojelijaksi. Tämä panettelu, jota ainoastaan Roomassa ei uskottu, levisi ympäri maailmaa ja veti Marienburgiin ruhtinaita, kreivejä ja ritareja eri puolilta maailmaa. Ristiritarit saivat uutta rohkeutta ja itseluottamusta. Marienburg uhkaavine linnoineen ja varustuksineen hämäännytti ulkonaisella mahtavuudellaan ulkomaiset vieraat enemmän kuin koskaan, sokaisi rikkaudellaan ja näennäisellä järjestyksellään, ja koko ritarikunta näytti nyt olevan voimakkaampi ja voitokkaampi kuin koskaan ennen. Kukaan ulkomaisista ruhtinaista ja ritareista, lukuunottamatta suurmestaria itseään, ei ymmärtänyt, että Liettuan kääntymisestä saakka oli kuin Nogatin laineet, jotka yhdeltä puolelta kiersivät peloittavan linnan, olisivat alkaneet huuhtoa maata sen muurien alta pois kaikessa hiljaisuudessa. Kukaan ei ymmärtänyt, että tässä suunnattoman suuressa ruumiissa oli vielä voimaa, mutta sielu oli siitä jo paennut. Vastatullut vieras, joka katseli tätä "ex luto" noussutta Marienburgia, sen muureja, torneja, porttien mustia ristejä, rakennuksia ja kupuja, tuli ehdottomasti ajatelleeksi, että helvetin portit eivät ole sen lujempia kuin tämän mahtavan ristin pohjoisen pääkaupungin.
Tällaiset ajatukset, risteilivät ei ainoastaan Powalan ja Zbyszkon mielessä, jotka olivat jo ennen olleet Marienburgissa, vaan myös heitä paljon tarkkaavaisemman Zyndramin aivoissa. Tämänkin soturin kasvot synkkenivät, kun hän nyt siinä katseli aseistettujen miesten vilinää tornien ja muurien suojissa, ja tahtomattaan hän tuli ajatelleeksi niitä suuria ja ylpeitä sanoja, joilla ristiritarit kerran olivat uhanneet Puolan kuningasta Kazimierzia:
– Meidän voimamme on suurempi, ja jollet taivu, niin tulemme miekoillamme seuraamaan sinua aina Krakovaan saakka.
Linnankomttuuri johti vieraat ritarit edelleen Keskilinnaan, jonka itäisessä sivustassa vierashuoneet sijaitsivat.
LXV.
Macko ja Zbyszko syleilivät toisiaan kauan, sillä he olivat aina rakastaneet toisiaan, ja viime vuosina yhteiset seikkailut ja onnettomuudet olivat entistä enemmän lujittaneet tätä rakkautta. Vanha ritari arvasi luodessaan veljenpoikaansa ensimmäisen silmäyksen, ettei Danusiaa ollut enää tässä maailmassa, eikä Macko sen tähden tahtonut ensin kysellä mitään, vaan painoi nuorukaista rintaansa vasten tahtoen siten näyttää, ettei tämä ollut yksin maailmassa, vaan että hänellä oli vielä läheinen ystävä, joka oli valmis jakamaan surut hänen kanssaan. Vasta pitkän vaitiolon jälkeen Macko kysyi:
– Ryöstivätkö hänet taas, vai kuoliko hän käsiisi?
– Hän kuoli aivan lähellä Spychowia, – vastasi nuorukainen.
Ja Zbyszko alkoi kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut, vuodattaen kyyneleitä ja huokaillen, ja Macko kuunteli tarkkaavasti huokaillen hänkin toisinaan ja kysyen vihdoin:
– Entä onko Jurand vielä elossa?
– Hän oli elossa, kun läksin, mutta kauan hän ei elä, enkä minä enää varmaankaan häntä hengissä saa nähdä.
– Siinä tapauksessa olisi ehkä ollut parempi, kun et olisi vielä lähtenyt.
– Kuinka olisin voinut jättää teitä?
– Pari viikkoa ennemmin tai myöhemmin olisi ollut yhdentekevää.
Zbyszko katsoi setäänsä tutkivasti ja sanoi:
– Te olette kai täällä sairastellut? Olette huonon näköinen.
– Täällä alhaalla linnan holveissa on aina kylmä ja kostea, vaikka aurinkokin paistaisi, sillä vesi kiertää melkein linnan ympäri. Luulin jo, että homehtuisin tänne. Ilma on myös pilaantunutta, ja kaikesta tästä avautui se haavani... sinä tiedät... joka Bogdaniecissa parannettiin majavan ihralla.
– Muistan kyllä, – vastasi Zbyszko, – sillä Jagienkan kanssa me sen majavan pyydystimme. Vai ovat ne heittiöt kaikesta huolimatta antaneet teidän istua maanalaisessa tyrmässä?
Macko nyökäytti päätään ja vastasi:
– Totta puhuen he eivät ole suopeita minua kohtaan, ja huonosti olisi minun täällä voinut käydä, sillä kovin ovat vihaisia Witoldille ja samogitialaisille sekä varsinkin niille meistä, jotka ovat näitä auttaneet. Kyllä minä selitin heille, miksi olimme lähteneet Samogitiaan, mutta se oli turhaa. Ensi töikseen he olisivat minulta kaulan katkaisseet, mutta se jäi tekemättä vain sen lunastussumman tähden, jota he mielivät, sillä, kuten tiedät, raha on heille kostoakin rakkaampaa, ja sitä paitsi he tahtoivat pitää käsissään elävää todistusta siitä, että kuningas lähettää puolalaisia auttamaan pakanoita. Sillä että samogitialaiset, raukat, antavat kyllä kastaa itsensä kristinuskoon, vaikkei ristiritarien toimesta, sen me hyvin tiedämme, koska siellä olimme, mutta ristiritarit eivät sitä muka tiedä, vaan syyttävät heitä kaikissa hoveissa ja samalla meidän kuningastammekin.
Macko keskeytti hetkeksi huoahtaakseen ja jatkoi sitten:
– Minä olisin ehkä maanalaisessa tyrmässä menehtynyt. Arnold von Baden, jota lunastussumma kiinnosti, koetti parantaa asemaani, mutta hänellä ei ole täällä paljoa sanomista, "karhuksi" häntä nimittelevät. Kaikeksi onneksi de Lorche kuuli minusta Arnoldilta ja nosti kamalan hälinän. En tiedä, onko hän ehkä itse kertonut sinulle, sillä hän yleensä ei puhu hyvistä töistään... Hänellä on täällä suuri vaikutusvalta, sillä joku de Lorche on täällä kerran ollut huomattava virkamies, ja sitä paitsi tämä nykyinen de Lorche on suurta sukua ja hyvin rikas. Tämä ystävällinen ritari selitti heille, että hän itse on meidän vankimme ja että jos he vain ottavat minut hengiltä tai antavat minun kuolla nälkään tai kosteuteen, niin sinä katkaiset hänen kaulansa. Sitä paitsi hän uhkasi kapitulia sanoen kertovansa länsimaisissa hoveissa, kuinka ristiritarit kohtelevat täysiä ritareja. He säikähtyivät ja muuttivat minut lasarettiin, jossa sekä ilma että ruoka on parempaa.
– Ritari de Lorchelta minä en ota penniäkään!
– Mieluista on viholliselta ottaa ja ystävälle antaa jotakin, – sanoi Macko. – Mutta koska kuulin, että kuninkaan kanssa on saatu aikaan sopimus vankien vaihtamisesta, niin ei minustakaan ole mitään maksettava.
– Mitä! Entä meidän ritarisanamme? – kysyi Zbyszko.
– Sopimus on sopimus, muuten Arnold voisi pitää meitä kunniattomina.
Macko kävi huolestuneen näköiseksi, ja hetken aikaa mietittyään hän sanoi:
– Mutta voisimmehan toki hiukan tinkiä?
– Itse olemme itsemme arvioineet. Olisimmeko nyt vähemmän arvoisia?
Macko huolestui vielä enemmän, mutta hänen katseessaan välähti ihmetys ja ikäänkuin vielä suurempi rakkaus Zbyszkoa kohtaan.
– Sellainen hän on ja sellaisena pysyy!... – mutisi Macko itsekseen.
Ja vanha ritari huokaili syvään. Zbyszko luuli sen johtuvan siitä, että häntä säälitti luopua von Badenille maksettavista rahoista, ja virkkoi:
– Kuulkaahan! Rahaa meillä on aivan tarpeeksi, kun kohtalo vain ei olisi näin raskas.
– Kyllä se vielä keventyy! – vastasi vanha ritari liikuttuneena. – Minulla ei ole enää pitkiä aikoja jäljellä.
– Älkää puhuko sellaisia!... Kyllä te paranette, kun tuuli saa puhaltaa päällenne.
– Tuuli? Tuuli taivuttaa nuoria puita, mutta kaataa vanhoja.
– Hm! Teillä on vielä lujat luut ja pitkä matka vanhuuteen. Älkää surko joutavia!
– Jos sinä vain olisit iloinen, niin kyllä minäkin nauraisin.
Mutta minulla on vielä toinenkin syy suruun, eikä vain minulla, vaan totta puhuen meillä kaikilla.
– Mikä se on? – kysyi Zbyszko.
– Muistatko, kuinka minä Skirwoillon leirissä toruin sinua, kun kehuit ristiritarien voimia? Mutta nyt...
Macko alkoi puhua hiljaisella äänellä, ikäänkuin peläten, että joku sivullinen voisi kuulla, mitä hän sanoo.
– Mutta nyt näen, että oikeassa olit. Jumala varjelkoon, kuinka mahtavia ja rikkaita ovat! Kyllä meidän miesten sormia syyhyttää ja mieli palaa mitä pikimmin saksalaisten niskaan, mutta he eivät tiedä, että kaikki kansat ja kaikki kuninkaat auttavat ristiritareja, joilla on enemmän rahaa, lujemmat linnat ja paremmat aseet...Niin meillä kuin täälläkin sanotaan, että tästä tulee vielä suuri sota, mutta kun se tulee, niin Jumala auttakoon kuningaskuntaamme ja kansaamme!
Hän painoi harmaantuneen päänsä käsiinsä, nojasi kyynärpäillään polviinsa ja vaikeni.
Zbyszko vuorostaan virkkoi:
– Niin, nähkääs, kaksintaistelussa me olemme tavallisesti voitonpuolella, mutta kun on kysymys suuresta sodasta, niin huomaatte itse...
– Niin, kyllä nyt huomaan! Ja Jumala suokoon; että kuninkaalliset lähettiläät myös täällä sen huomaisivat, varsinkin ritari Zyndram Maszkowilainen.
– Kyllä minä olen pannut merkille, kuinka hän toisinaan mutisee jotakin itsekseen, aivan kuin kaikki ei olisi niinkuin pitäisi. Sanotaan, ettei kukaan ymmärrä sota-asioita niin hyvin kuin hän.
– Mutta on luultavaa, että sotaa ei tulekaan.
– Jos ristiritarit huomaavat, että ovat voimakkaampia, niin kyllä he aloittavat sodan. Ja sanon teille vakavasti: kuinka käyneekin, niin kauemmin emme voi elää tällä lailla...
Nyt antoi Zbyszko puolestaan päänsä painua, ikäänkuin häntä itseään ja koko hänen isänmaataan koskevat huolet olisivat olleet niin raskaita. Mutta Macko sanoi:
– Sääli meidän komeata kuningaskuntaamme, mutta pelkään, että Jumala rankaisee meitä ylpeytemme tähden. Muistatko, kuinka ritarit silloin Wawelin tuomiokirkon edustalla Krakovassa, kun olivat katkaista kaulasi, mutta jättivät sen kuitenkin tekemättä, kuinka he olisivat haastaneet sotaan itse Timur Lenkin, tuon julman sotapäällikön, joka vallitsee yli neljääkymmentä kuningaskuntaa ja joka on rakentanut vuoria ihmisten pääkalloista?... Eivätkö nyt enää olisi ristiritarit riittäneet, kun piti haastaa sotaa kaikkien kanssa yht'aikaa? Sellaisesta suuttuu jo Jumalakin.
Tämä johti Zbyszkon mieleen muiston, joka herätti hänessä yht'äkkiä sellaisen epätoivon tuskan, että hän kaksin käsin tarttui kellertävään tukkaansa huudahtaen:
– Ja kuka minut silloin pelasti pyövelin kynsistä?! Hän! Juuri hän! Minun Danusiani!...
Ja Zbyszko alkoi valittaa, kourailla vaaleita hiuksiaan ja purra nyrkkejään vaimentaakseen sydämensä tuskaa.
– Poika! Tule järkiisi! – huusi Macko. – Mitä se auttaa? Hiljaa! Tule järkiisi!
Mutta Zbyszko ei rauhoittunut pitkään aikaan. Macko, joka oli todellakin vielä sairas, heikontui siinä määrin, että alkoi huojua ja vaipui melkein tainnoksissa penkille. Nyt nuori ritari malttoi mielensä. Hän nosti setänsä vuoteeseen, antoi viiniä vahvistukseksi ja valvoi hänen vieressään, kunnes vanha ritari nukahti.
Seuraavana päivänä he heräsivät myöhään, levänneinä ja melko pirteinä.
– Ho-hoo! – haukotteli Macko. – Minun aikani ei taidakaan vielä tulla. Luulenpa, että jos lakeuksien raikas tuuli saisi minuun hiukan puhaltaa, niin voisin tästä heti nousta hevosen selkään.
– Toiset lähettiläät jäävät vielä muutamaksi päiväksi tänne, – vastasi Zbyszko, – sillä heidän luokseen tulee yhä ihmisiä, jotka pyytävät vaihtamaan vapaaksi Masoviassa ja Suurpuolassa ryöstöretkillä pidätettyjä. Mutta me voimme kyllä matkustaa milloin haluamme ja milloin tunnette itsenne riittävän voimakkaaksi.
Samassa Hlawa astui sisään.
– Kuulehan! – sanoi Macko hänelle. – Minä luulen tästä kohta piristyvänä. Liikkeelle lähdemme taas.
– Minne? – kysyi tshekkiläinen asemies.
– Tietysti Masoviaan, Spychowiin, – vastasi Zbyszko.
– Sinnekö jäämme?...
Macko katsoi Zbyszkoon kysyvästi, sillä he eivät olleet vielä puhuneet tulevaisuudesta mitään. Nuorella ritarilla taisi olla jo tulevaisuudensuunnitelmakin ajateltuna, mutta nähtävästi hän ei tahtonut sillä huolestuttaa setäänsä, koskia sanoi vältellen:
– Ensin teidän on parannuttava täydelleen.
– Entä sitten?
– Sitten? Palaatte Bogdanieciin, sillä tiedän teidän siitä kovasti pitävän.
– Entä sinä?
– Kyllä minäkin siitä pidän.
– Minä en suinkaan kiellä sinua ajamasta Jurandin luo, sanoi Macko painokkaasti, – sillä jos hän kuolee, on sinun velvollisuutesi haudata hänet kunniallisesti. Mutta kuule, mitä sanon, sillä sinä olet vielä nuori eikä järkesi ole niin kehittynyt kuin minun. Spychow on onneton paikka. Sieltä olet saanut vain surua ja huolta...
– Totta puhutte, – sanoi Zbyszko, – mutta siellä on Danusian hauta...
– Hiljaa! – huudahti Macko peläten, että Zbyszkon valtaisi samanlainen hurja epätoivo kuin edellisenä päivänä.
Mutta nuorukaisen kasvoilla väreili vain surullisen lempeä mielenliikutus.
– Kyllä meillä on matkalla aikaa neuvotella, – sanoi hän. – Plockissa teidän täytyy joka tapauksessa levätä.
– Siellä ei teiltä, hyvä herra, tule puuttumaan huolenpitoa, – puuttui Hlawa puheeseen.
– Se on totta! – virkkoi Zbyszko. – Tiedättekö, että Jagienka on siellä? Hän on ruhtinatar Aleksandran hovineitona. Niin, tiedättehän, kun itse veitte hänet sinne. Hänhän kävi Spychowissa myöskin. Mutta sitä minä ihmettelen, että te ette lainkaan puhunut hänestä minulle Skirwoillon luona.
– En oikein muista, miten kaikki menikään, mutta ethän sinä kysynyt, sillä olisin kai siinä tapauksessa vastannut.
– Hän pitää teistä kovasti, – sanoi Zbyszko. – Ja hän sai aikaan, että ruhtinatar ja ristiritarien lähettiläs kirjallisesti puhuivat puolestanne.
– Jumala siunatkoon tyttöä, sillä sen parempaa ei ole koko maailmassa! – huudahti Macko.
Keskustelun katkaisi Zyndramin ja Powalan tulo. He olivat kuulleet, että Macko oli voinut huonosti edellisenä päivänä, ja tulivat nyt tiedustelemaan hänen terveytensä tilaa.
– Kiitetty olkoon Jeesus Kristus! – sanoi Zyndram astuessaan kynnyksen yli. – Mitä kuuluu?
– Hyvää, Jumalan kiitos! Zbyszko sanoo, että kun tuuli vain saa puhaltaa päälleni, on kaikki hyvin.
– Niin, kuinkas muuten?... kaikki on taas hyvin, – sanoi Powala.
– Olen levännyt perusteellisesti! – sanoi Macko. – Mutta teillä, hyvät herrat, on kuulemma ollut paljon työtä, koska olette nousseet aikaisin.
– Ensin tuli täkäläisiä saksalaisia tiedustelemaan vankeja, – sanoi Zyndram, – ja sitten olemme tarkastelleet ristiritarikunnan taloutta, sekä Etulinnaa että molempia muita linnoja.
– Hyviä ovat linnat, jos talouskin, – murahti Macko.
– Hyviä varmasti. Sellaisia ei ole muualla missään. Kyllä niitä kelpaa katsella...
Zyndram sanoi sen niin iloisesti, että Macko katsoi häneen ihmeissään ja kysyi:
– Entä heidän rikkautensa, järjestyksensä, sotavoimansa, vieraansa... Oletteko nähneet kaikki?
– Kaikki näytettiin kuin kohteliaisuudesta, mutta itse asiassa siksi, että mielialamme masentuisi.
– Entä sitten?
– Jos Jumala suo ja sota tulee, niin kyllä me karkoitamme heidät takaisin vuorten ja merien taakse, josta ovat tulleet.
Macko hypähti pystyyn unohtaen sairautensa.
– Mitä? Sanotaan, että teillä on terävä pää... – innostui hän. – Minun pääni meni pyörälle, kun katselin näitä kaikkia laitoksia... Hyvä Jumala, sanokaa, mistä valoisa mielenne?...
Macko sanoi veljenpojalleen:
– Zbyszko, käske tuomaan sitä viiniä, jota meille annettiin. Istumaan, hyvät herrat, istumaan ja juttelemaan, sillä sen parempaa lääkettä ei yksikään lääkäri voi minun sairauteeni keksiä.
Zbyszko, joka oli asiasta myös hyvin kiinnostunut, toi itse viinin ja pikarit. Istuttiin pöydän ympärille, ja Zyndram alkoi puhua tähän tapaan:
– Linnoitukset eivät merkitse mitään, sillä minkä ihmiskäsi on rakentanut, voi ihmiskäsi myös hävittää. Tiedättekö, mikä pitää tiilikivet yhdessä? Se on muurilaasti. Entä mikä pitää ihmiset yhdessä? Rakkaus.
– Kuinka ihanaa! Hunaja vuotaa huuliltanne, – huudahti Macko.
Zyndram iloitsi sydämessään tästä ylistelystä ja jatkoi:
– Täkäläisistä asukkaista on kellä veli, kellä poika tai muu sukulainen meillä vankina. Rajaseudun komttuurit käskevät heitä käymään ryöstöillä meidän puolellamme, ja sen tähden, milloin joku siellä kaatuu, milloin joutuu meikäläisten käsiin. Mutta kun rajan tällä puolella asuvat saivat tietää kuninkaan ja suurmestarin välisestä vanginvaihtosopimuksesta, tuli meidän luoksemme jo varhain aamulla ihmisiä pyytämään heille sukua olevien vankien vaihtamista, joiden nimet meidän kirjurimme kirjoitti muistiin. Ensimmäisenä tuli täkäläinen tynnyrintekijä, rikas saksalainen porvari, jolla on talo Marienburgissa. Hän sanoi lopuksi: "Jos minä voisin jollakin tavalla palvella teidän kuningastanne ja kuningaskuntaanne, niin uhraisin sekä omaisuuteni että pääni". Minä annoin hänen mennä, kun luulin, että siinä oli varmasti Juudas, mutta sitten tuli muuan maallikkosaarnaaja Oliwasta pyytämään veljensä vapaaksi vaihtamista, ja hän sanoi: "Onko totta, että aiotte nousta sotaan meidän preussilaisia herrojamme vastaan? Minä tiedän, että kansa täällä, kun se rukoilee: Tulkoon valtakuntasi! ajattelee teidän kuningastanne." Sitten siellä oli kaksi aatelismiestä puhumassa pojistaan, Danzigin kauppiaita, käsityöläisiä ja paljon muita, ja kaikki puhuivat samaan henkeen.
Zyndram Maszkowilainen keskeytti, nousi katsomaan, kuunteliko mahdollisesti joku oven takana, palasi paikalleen ja lopetti hiljaisemmalla äänellä:
– Olen ottanut selvää kaikesta. Koko Preussissa kaikensäätyiset vihaavat ristiritareja. Eivätkä ainoastaan ne, jotka puhuvat puolaa tai preussia, vaan saksalaisetkin. Kenen täytyy palvella, se palvelee, mutta jokainen pitää enemmän rutosta kuin ristiritarista. Niin on asianlaita tässä maassa.
– Niin, mutta mitä tällä on tekemistä ristiritarikunnan sotavoimien kanssa? – kysyi Macko rauhattomasti.
Zyndram pyyhkäisi kädellään leveätä otsaansa, mietti hetken, ikäänkuin vertausta etsien, ja sanoi vihdoin hymyillen:
– Oletteko koskaan otellut taisteluaitauksessa?
– Olen montakin kertaa, – vastasi Macko.
– Mitä arvelette? Eikö se ritari, jonka satulavyö on mennyt poikki, syöksy jo ensimmäisestä iskusta maahan, olkoonpa hän kuinka voimakas tahansa?
– Syöksyy varmasti!
– No niin, ristiritarikunta on sellainen ritari.
– Totisesti! – huudahti Zbyszko. – Sen parempaa ajatusta ei varmaankaan ole edes kirjoissa luettavana!
Ja Macko tuli aivan liikuttuneeksi sanoen hiukan vapisevin äänin:
– Jumala teitä palkitkoon! Teidän päätänne varten on tehtävä aivan erikoinen kypärä, sillä valmista ja sopivaa sitä varten mistään löydä.
LXVI.
Macko ja Zbyszko aikoivat lähteä Marienburgista samana päivänä, jolloin Zyndram Maszkowilainen oli niin voimakkaasti vahvistanut heidän mieliään, mutta lähtö siirtyi, sillä Korkeassa linnassa oli lähettiläiden ja muiden vieraiden kunniaksi päivälliset ja sitten illanvietto, joihin Zbyszko kuninkaallisena ritarina oli kutsuttu ja hänen tähtensä myöskin hänen setänsä Macko. Päivälliset pidettiin kauniissa, suuressa refektoriossa eli ruokasalissa, jossa oli kymmenen ikkunaa ja monta ristikaarta yhden ainoan pylvään varassa, mikä oli harvinainen rakennustaiteellinen keksintö. Päivällisillä oli verraten piskuinen valittu joukko. Paitsi kuninkaallisia puolalaisia ritareja oli muita vieraita vain eräs schwabenilainen ja eräs burgundilainen kreivi. Suurmestarin kahdenpuolen istui ristiritarikunnan neljä ylintä virkamiestä, joita sanottiin ritarikunnan tukipylväiksi, nimittäin: suurkomttuuri, almujenjakaja, pukuvarastojen päällysmies ja rahavarain hoitaja. Viides "tukipylväs", marsalkka eli sotavoimain ylipäällikkö oli par'aikaa sotaretkellä Witoldia vastaan.
Vaikka ristiritarien veljeskunta oli antanut köyhyyden lupauksen, syötiin täällä kultaisilta ja hopeisilta lautasilta ja juotiin malvasiaa, sillä suurmestari tahtoi ylellisyydellä häikäistä puolalaiset vieraat. Huolimatta monista ruokalajeista ja vieraanvaraisesta kohtelusta painosti vieraita kuitenkin keskustelun väkinäisyys ja isäntien arvovaltaisuus. Sitä vastoin illanvietto, joka pantiin toimeen eräässä toisessa vielä suuremmassa salissa (Convents Remter), sujui paljon hauskemmin, sillä siihen osallistuivat koko konventti ja kaikki ne vieraat, jotka eivät vielä olleet ennättäneet liittyä marsalkan sotajoukkoon. Illanvieton iloa ei häirinnyt ainoakaan riita, ei ainoakaan kinastus. Tosin ulkomaiden ritarit, jotka tunsivat, että heidän täytyy joskus iskeä puolalaisia vastaan, katselivat näitä hiukan pahalla silmällä, mutta ristiritarit kehoittivat heitä vain olemaan kaikessa rauhassa, jotteivät loukkaisi lähettejä ja Puolan kuningasta. Mutta ristiritarikunnan pahansuopuus pääsi kuitenkin pulpahtamaan esille, kun he sanoivat länsimaisille ritareille, että "varomattomasta sanasta puolalaiset voivat kiskoa parran tai pistää puukolla kylkeen". Vieraat ihailivat kuitenkin puolalaisten lähettien ystävällisyyttä, ja ymmärtäväisimmät heistä huomasivat, että puolalaisten tavat eivät suinkaan olleet raakoja, vaan että sen sijaan ristiritarien kielet olivat pistäviä ja myrkyllisiä.
Muutamat, jotka olivat tottuneet hienoihin länsimaisiin pitoihin, eivät saaneet ristiritarien tavoista erikoisen hyvää käsitystä. Soittokunta kajahutteli liian kovaäänisesti, "pelimannit" lauloivat rivohkoja viisuja, opetetut karhunpojat pyörivät ja alastomat naiset tanssivat. Joku lausui nimetyksensä, että naiset saivat esiintyä Korkeassa linnassa, mutta kävi selville, että tässä asiassa oli jo aikoja sitten rikottu vanhaa tapaa vastaan, koska itse suuri Winrich von Kniprode oli aikanaan täällä tanssinut kauniin Maria von Alflebenin kanssa. Veljeskunta tulkitsi asian niin, että naiset voivat asua linnassa ja saapua juhlatilaisuuksiinkin, kuten viime vuonna ruhtinas Witoldin puoliso, joka asui eräässä entisessä loisteliaasti sisustetussa tykkihuoneessa ja pelasi päivittäin arpapeliä, saaden joka ilta kultaisen arpanappulan muistoksi. Tänäkin iltana harrastettiin erilaisia pelejä, vieläpä enemmän kuin muuta ajanvietettä. Laulut ja meluava soittokunta vaimensivat keskustelun kuulumattomiin. Mutta oli toisinaan aivan äänettömiäkin hetkiä. Käyttäen hyväkseen erästä tällaista Zyndram Maszkowilainen, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt lainkaan asioista, kysyi suurmestarilta, miten veljeskunnan alamaiset suhtautuvat siihen sen monissa maissa.
Siihen Konrad von Jungingen vastasi:
– Ken rakastaa pyhää ristiä, sen täytyy rakastaa myöskin ristiritarien veljeskuntaa.
Tämä vastaus oli ristiritarien ja vieraiden mieleen ja he alkoivat kehua suurmestaria, joka jatkoi:
– Ken on ystävämme, sen on hyvä elää meidän valtamme alla, mutta vihollista vastaan meillä on kaksi keinoa.
– Mitkä? – kysyi puolalainen.
– Ehkette tiedä, että minä tulen huoneistani tänne pieniä portaita pitkin, jotka on tehty kivimuuriin. Tämän tien varrella on holvihuone. Jos minä joskus näyttäisin sen teille, niin saisitte nähdä yhden keinon.
– Aivan oikein! – huudettiin veljeskunnan taholta.
Zyndram Maszkowilainen arvasi, että suurmestari puhui "tyrmästä täynnä kultaa", josta ristiritarit niin ylpeilivät, mietti hetken ja sanoi:
– Kerran – siitä on jo pitkä aika – eräs saksalainen keisari näytti puolalaiselle lähettiläälle, jonka nimi oli Skarbek, sellaista holvikamaria ja sanoi: Tällä minä nujerran sinun herrasi! Mutta Skarbek heitti hänelle erittäin kallisarvoisen sormuksen ja vastasi: "Menköön kulta kullan luo, sillä me puolalaiset pidämme enemmän raudasta"... Pian sen jälkeen Hundsfeld...
– Mikä Hundsfeld? – kysyivät monet ristiritarit uteliaina.
– Se oli suuri taistelukenttä, – vastasi Zyndram rauhallisesti, – ja siellä kaatui saksalaisia niin paljon, ettei niitä ehditty eikä voitu kaikkia haudata, vaan koirat pitivät lopusta huolen.
Ristiritarit kauhistuivat sellaista kertomusta eivätkä tienneet, mitä sanoa, mutta Zyndram Maszkowilainen virkkoi ikäänkuin lopettaakseen:
– Kulta ei pysty rautaa vastaan.
– Ohhoh! – huudahti suurmestari. – On meilläkin toinen keino, ja se on juuri rauta. Olettehan nähnyt aseverstaat Etulinnassa. Siellä taotaan yötä ja päivää, ettekä mistään koko maailmasta löydä niin hyviä panssareja ja miekkoja.
Silloin Powala Taczewilainen ojensi kätensä keskelle pöytää, otti ison lihakirveen, kiersi sen terän kuin pergamentin torveksi, nosti ylös, että kaikki saattoivat nähdä, ja antoi sen sitten suurmestarille sanoen:
– Jos teidän miekoissannekin on samanlaista rautaa, ei niillä paljoakaan tehdä.
Hän hymyili tyytyväisenä tekoonsa. Hengelliset ja maalliset miehet nousivat ja riensivät suurmestarin luo katsomaan torveksi väännettyä kirvestä. Kaikki vaikenivat tuntien sydämessään jonkinlaista ahdistusta tämän voimannäytteen johdosta.
– Pyhän Liboriuksen nimessä! – huusi suurmestari vihdoin. – Kyllä siinä miehessä on voimaa ja käsissä varmasti rautaa!
Ja burgundilainen kreivi lisäsi:
– Ja se rauta onkin parempaa kuin kirveessä. Niin taipui rautainen terä kauniisti kuin vaha.
– Eikä siinä tarvinnut ponnistaa voimia, että veri nousi päähän tai suonet pullistuivat! – kuului ääni ristiritarien joukosta.
– Se johtuu siitä, – vastasi Powala, – että kansamme on yksinkertaista, mutta voimakasta, eikä tunne tällaista upeutta ja loistoa.
Nyt alkoi puolalaisen luo tulla italialaisia ja ranskalaisia ritareja jutellen sointuvaa kieltään, jota Macko vertasi tinatuoppien kalinaan. Kaikki ihmettelivät hänen voimiaan, ja hän kallisti maljaa jokaisen kanssa sanoen ystävällisesti:
– Meillä usein pidoissa tehdään sellaisia temppuja. Sattuupa, että toisinaan joku tyttökin kiertää tuollaisen kirveen torvelle.
Mutta saksalaiset, joiden teki mieli kehua ulkomaisille vierailleen voimiaan ja suurta kasvuaan, häpesivät ja heitä alkoi jo harmittaakin. Silloin ukko Helfenstein huusi kuuluvasti yli koko pöytäkunnan.
– Tämä on meille häpeäksi! Veli Arnold von Baden, näytä, etteivät meidän luumme ole mitään kirkonkynttilöitä. Antakaa hänelle leveäteräinen lihakirves jostakin!
Palvelijat toivat heti kirveen ja panivat sen Arnoldin eteen, mutta tämä, oliko hän sitten hämillään niin monen todistajan läsnäolosta vai eikö hänellä tosiaan ollut sormissa niin paljon voimaa kuin Powalalla, sai kirveen terän vain hiukan taivutetuksi.
Silloin useampi kuin yksi ulkomainen ritari, jolle ristiritarit olivat kuiskanneet, että talvella alkaa sota kuningas Jagielloa vastaan, rupesi ajattelemaan asiaa ja muisti juuri sillä hetkellä, että talvi oli näillä mailla sangen ankara, joten olisi paras ajoissa ja hyvän sään vallitessa palata kotilinnaansa.
Se oli ihmeellistä sitäkin enemmän, kun mokomat ajatukset alkoivat juolahtaa miesten mieleen heinäkuussa helteiden ja ihanan ilman aikana.
LXVII.
Plockissa Zbyszko ja Macko eivät tavanneet ketään hovista, sillä ruhtinaspari oli kahdeksan lapsensa kanssa lähtenyt vierailulle Czerskiin, jonne ruhtinatar Anna Danuta oli heidät kutsunut. He saivat piispalta kuulla, että Jagienka oli lähtenyt Spychowiin jäädäkseen sinne Jurandin kuolemaan saakka. Tämä tieto oli heille mieleen, sillä he aikoivat itsekin Spychowiin. Macko ei voinut kyllin suuresti ylistää Jagienkaa, joka oli lähtenyt vanhan kuolevan soturin luo, joka ei ollut edes sukulainen, sen sijaan, että olisi osallistunut Czerskin matkaan, joka tarjosi erilaisia huvituksia.
– Ehkä Jagienka lähti sinne, jotta ei joutuisi aivan eri suunnalle meistä, – sanoi vanha ritari. – Emme ole nähneet häntä pitkään aikaan, ja minä mielelläni tahtoisinkin jo tavata häntä, koska hän yhä kuuluu olevan niin suopea minulle. Tyttö on kaiketi kasvanut ja tullut entistä kauniimmaksi.
– Hän on muuttunut kovasti, – sanoi Zbyszko. – Sievähän hän oli aina, mutta nyt hän kelpaisi vaikka kuninkaallisiin saleihin.
– Vai on hän niin kovasti muuttunut? Mutta ihmekös se on, kun hänen sukunsa on niin vanhaa ja ylhäistä.
Hetken hiljaisuus. Sitten vanha ritari alkoi taas:
– Ehkä tuleekin käymään niin kuin oli puhe, että hän asettuu taas Zgorzeliceen.
– Minua ihmetyttää, että hän lähti sieltä lainkaan.
– Entä apotin jättämä perintö? Sitä paitsi hän pelkäsi Wilkiä ja Cztania.
Macko alkoi miettiä.
– Mutta tulevatko he kostamaan minulle siksi, että vei tytön pois, sen vain Jumala tietää. Enkä minä taida enää vanhana miehenä jaksaa pitää puoliani heitä, nuoria ja tanakoita miehiä vastaan.
– Ohoh! Sanokaa se sellaiselle, joka ei teitä tunne, vastasi Zbyszko.
Macko puhui tosiaan vilpittömästi, mutta hänen mielessään kuvastelivat nyt muut asiat, ja sen tähden hän vain kädellään huitaisi.
– Jollen olisi Marienburgissa sairastellut, niin mikäpä minulla olisi hätänä, – sanoi hän. – Mutta siitä saamme Spychowissa puhua enemmän.
Ja levähdettyään yön Plockissa he lähtivät seuraavana päivänä Spychowiin.
Sää oli kirkas ja tie kuiva sekä sitä paitsi vaaraton, sillä äskettäin tehtyjen sopimusten tähden ristiritarit estivät joksikin aikaa ryöstöt rajaseuduilla. Ja olivathan molemmat ritarit sellaisia matkustajia, joita olisi parempi kumartaa kaukaa kuin mennä niin lähelle, että napit sattuvat. Ei heidän matkaansa mikään häirinnytkään, ja viidentenä päivänä he saapuivat Spychowiin.
Jagienka, joka oli sydämestään kiintynyt Mackoon, tervehti vanhaa ritaria melkein kuin omaa isäänsä. Tämä tuli aivan liikuttuneeksi, vaikkei yleensä helposti antanut valtaa tunteilleen, mutta tyttö oli hänelle kovin rakas. Kun Zbyszko hetkistä myöhemmin teki lähtöä Jurandin luo, huokaisi Macko syvään ja sanoi:?
– Niin, kenen Jumala on tahtonut ottaa, sen hän on ottanut, ja kenen jättää, sen hän on jättänyt jäljelle, mutta nyt minä luulen, että nämä meidän vaelluksemme ja seikkailumme päättyvät.
Hetken kuluttua Macko vielä lisäsi:
– Kyllä me olemmekin näinä viimeisinä vuosina kierrelleet ympäri maailmaa.
– Mutta Jumala on kuitenkin suojellut teitä, – virkkoi Jagienka.
– Hän on suojellut, se on totta. Mutta suoraan sanoen, nyt olisi vihdoinkin lähdettävä kotiin.
– Kyllä meidän on viivyttävä niin kauan kuin Jurand elää, – sanoi tyttö.
– Entä miten hänen laitansa on?
– Hän katsoo vain ylöspäin ja hymyilee. Nähtävästi hän näkee jo paratiisin ja Danusian siellä.
– Sinäkö häntä hoidat?
– Hoidan kyllä, mutta pater Kaleb sanoo, että enkelitkin hoitavat häntä. Eilen sanoi linnan emännöitsijä nähneensä kaksi sellaista.
– Sanotaan, – virkkoi Macko, – että ritarin on kunniakkainta kuolla taistelussa, mutta kuolla näin kuin Jurand on hyvä vuoteeseenkin.
– Hän ei syö eikä juo mitään, vaan hymyilee yhtenään, – sanoi Jagienka.
– Menkäämme hänen luokseen. Zbyszko siellä jo lieneekin.
Mutta Zbyszko viipyi vain lyhyen ajan Jurandin luona, sillä tämä ei enää häntä tuntenut. Sitten nuorukainen meni Danusian hautaholviin ja viipyi siellä, kunnes vanha Tolima haki hänet päivälliselle. Aikoessaan lähteä pois Zbyszko huomasi soihdun valossa, että ruumisarkulla oli kauniita sinikelloista solmittuja kukkakiehkuroita ja että lattialle sen eteen oli ripotettu lehtiä ja lehmuksenkukkia, joista nousi hunajainen tuoksu. Nuoren ritarin sydän täyttyi liikutuksesta, ja hän kysyi:
– Kuka on koristanut arkun niin kauniisti?
– Zgorzelicen neiti, – vastasi Tolima.
Nuori ritari ei sanonut siihen mitään, mutta kun hän hetken kuluttua näki Jagienkan, hän polvistui hänen eteensä, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja huudahti:
– Jumala palkitkoon sinua hyvän sydämesi ja Danusialle antamiesi kukkien tähden.
Sen sanottuaan Zbyszko rupesi katkerasti itkemään, ja Jagienka hyväili hänen päätään kuin sisar, joka tahtoo veljeään lohduttaa, sanoen:
– Oi, hyvä Zbyszkoni, kuinka mielelläni minä lohdutan sinua!
Sitten hänenkin silmistään alkoi vuotaa runsaasti kyyneleitä.
LXVIII.
Jurand kuoli muutamia päiviä myöhemmin. Kokonaisen viikon ajan pater Kaleb luki messuja hänen ruumiinsa ääressä, joka ei ensinkään muuttunut – sitä muuten kaikki pitivät Jumalan ihmeenä – ja tänä aikana kävi Spychowissa paljon vieraita. Sitten seurasi hiljainen aika, kuten tavallisesti hautajaisten jälkeen. Zbyszko oli joko hautaholvissa tai kuljeskeli metsässä jousi olalla kuitenkaan mitään ampumatta. Mutta eräänä iltana hän astui huoneeseen, jossa tytöt olivat Mackon ja Hlawan seurassa, ja sanoi aivan odottamatta:
– Kuulkaahan, mitä sanon. Minun mielestäni on parempi, että palaatte Bogdanieciin ja Zgorzeliceen kuin että istutte täällä suremassa.
Seurasi hiljaisuus, sillä kaikki ymmärsivät, että tämä oli johdantoa tärkeään keskusteluun. Vasta hetken kuluttua Macko sanoi:
– Se olisi parempi meille, mutta sinulle myös. Mutta Zbyszko ravisti vaaleata päätään.
– Ei! – sanoi hän. – Kyllä minäkin palaan Bogdanieciin, mutta nyt minun täytyy lähteä muualle.
– Ahaa! – huudahti Macko. – Sanoin, että vaelluksemme ovat lopussa, mutta eipäs vielä. Ajattelehan Jumalan nimessä ennen kuin lähdet, Zbyszko!
– Tiedättehän, mitä olen luvannut.
– Vai se on syynä? Mutta kun Danusia on poissa, on lupauskin mitätön. Kuolema on sinut vapauttanut valastasi.
– Jos minä olisin kuollut, olisin vapautunut, mutta ei nyt. Olen vannonut kautta ritarikunniani. Kuulitteko? Ritarikunniani kautta!
Jokainen sana ritarikunniasta vaikutti Mackoon kuin taika.
– Minä en suinkaan sano, että sinun ei tule pitää valaasi, – sanoi vanha ritari.
– No, mitä te sanotte sitten?
– Sanon vain, että olet nuori ja että sinulla on aikaa vielä kaikkeen. Lähde nyt mukaamme. Siellä voit levätä, karistaa yltäsi surut ja tuskat ja lähteä sitten minne haluttaa.
– Sanon teille vakavasti kuin ripillä, – virkkoi Zbyszko, – että yhdessä teidän kanssanne minä syön, juon, puhun kuin kaikki muut, mutta itse asiassa olen melkein lopussa. Minussa ei ole muuta kuin surua ja tuskaa, ja kyynelet tippuvat silmistäni kuin itsestään.
– Silloin sinun tulee vielä vaikeampi olla vieraiden keskuudessa.
– Ei tule, – vastasi Zbyszko. – Mutta Bogdaniecissa minä aivan menehtyisin, se on varma. Kun sanon teille, etten voi, niin en voi. Sotaan tekee mieleni, sillä taistelussa on helpompi unohtaa. Tunnen, että kun olen täyttänyt lupaukseni, voin sanoa hänelle: olen tehnyt kaikki, mitä olen luvannut. Vasta sitten minun oloni tulee helpommaksi, mutta ei ennen. Te ette voisi pidättää minua Bogdaniecissa, vaikka köysiin sitoisitte...
Näiden sanojen jälkeen oli niin hiljaista, että saattoi kuulla kärpäsen lentävän ylhäällä katon rajassa.
– Jos hän Bogdaniecissa menehtyisi, on parempi, että hän lähtee, – sanoi Jagienka vihdoin.
Macko raapi korvallistaan, kuten hänen tapansa oli huolestuttavina hetkinä, huokaisi raskaasti ja sanoi:
– Voi, hyvä Jumala!... Mutta Jagienka jatkoi:
– Mutta Zbyszko hyvä, lupaa kuitenkin, että jos Jumala säästää henkesi, niin et jää tänne, vaan palaat meidän luoksemme.
– Miksen palaisi! Minä en karta Spychowia, mutta en tänne myöskään jää.
– Mutta jos ajattelet ruumisarkkua, – sanoi tyttö hiljaisemmalla äänellä, – niin me siirrämme sen sinulle Krzesniaan...
– Jagienka! – huudahti Zbyszko heittäytyen liikutuksen ja kiitollisuuden valtaamana tytön jalkoihin.
LXIX.
Vanha ritari olisi kaikin mokomin tahtonut saattaa nuoren asetoverinsa Zbyszkon ruhtinas Witoldin joukkoihin, mutta Zbyszko ei sallinut sellaisesta edes puhuttavan. Hän sanoi lähtevänsä ilman suurempaa seuruetta ja ottavansa mukaan vain kolme asepoikaa. Turhaan Jagienka ja Macko pyytelivät, että hän ottaisi mukaansa vaikkapa Hlawan, jonka voimat ja urhoollisuus olivat osoittautuneet niin lujiksi. Zbyszko oli itsepäinen ja vastasi, että tshekkiläisen asemiehen läsnäolo vain muistuttaisi häntä kaikesta siitä, mitä oli ollut ja mennyt.
Ennen kuin hän lähti liikkeelle pidettiin pitkät neuvottelut siitä, kuinka Spychowin asiat olisi järjestettävä. Macko kehoitti myymään maatilan. Hän sanoi, että tätä omaisuutta seuraa onnettomuus ja että se on aina tuottanut vain suruja ja huolia omistajalleen. Spychowissa oli paljon kaikenlaisia rikkauksia aseista aina rahaan saakka, ja Macko toivoi niillä voivansa rikastuttaa Bogdaniecia, joka oli hänelle rakkaampi kuin mikään muu paikka maailmassa. Tästä neuvoteltiin kauan, mutta Zbyszko ei missään tapauksessa tahtonut myydä Spychowia.
– Kuinka minä voisin myydä Jurandin pyhiä luita? – sanoi hän. – Kuinka minä voisin sillä tavalla palkita kaikki hänen hyvät tekonsa?
– Olemme luvanneet siirtää Danusian ruumisarkun vastasi Macko. – Voimmehan siis ottaa Jurandinkin ruumiin mukaamme.
– Hän lepää täällä isiensä joukossa ja ikävöisi siellä Krzesniassa. Jos te viette Danusian, tulee isä erotetuksi tyttärestään, jos viette isän, niin esivanhemmat jäävät yksin.
– Sinä et huomaa, että Jurand näkee heidät kaikki joka päivä paratiisissa, koska pater Kaleb sanoo, että hän on jo siellä, – vastasi vanha ritari.
Mutta isä Kaleb, joka oli Zbyszkon puolella sanoi:
– Sielu on paratiisissa, mutta ruumis on maan päällä aina tuomiopäivään saakka.
Macko mietti hetken ja sanoi sitten omaa ajatuksenjuoksuaan seuraten:
– Niin, Jurand ei saa nähdä sellaista, joka ei ole tullut autuaaksi, mutta minkäpä sille mahtaa.
– Miksi tutkiskella Jumalan viisauksia – sanoi Zbyszko – Mutta Jumala varjelkoon kuitenkin näitä pyhiä asuntoja joutumasta vieraan käsiin. Paras on, kun jätän kaikki tänne enkä myy Spychowia, vaikka minulle annettaisiin siitä ruhtinaskunta.
Näistä sanoista Macko jo ymmärsi, että tästä asiasta oli turhaa puhua veljenpojalle sen enempää, kun hän oli niin itsepäinen. Mutta Macko ihaili nuorukaisessa tätäkin ominaisuutta, niinkuin kaikkea muutakin.
Hän vaikeni hetken aikaa.
– Totta on, että poika puhui minut umpikujaan, – sano Macko, – mutta siinä, mitä hän sanoi, on kyllä perää.
Ja hän painoi huolissaan päänsä alas, sillä hän ei tiennyt, mitä tehdä.
Mutta Jagienka, joka oli tähän saakka istunut ääneti, esitti uuden ehdotuksen:
– Jos löytäisimme luotettavan henkilön, joka hoitaisi Spychowia tai ottaisi maatilan vuokralle, niin olisi kaikki hyvin. Parasta olisi vuokrata, niin pääsisi huolista ja saisi valmista rahaa.
Ehkä Tolima?... Hän on tosin jo vanha ja ymmärtää sota-asioita paremmin kuin maanviljelystä, mutta jollei hän, niin ehkä isä Kaleb ottaisi?...
– Neiti hyvä! – vastasi pater Kaleb, – sekä minä että Tolima saamme pian omaa maata, nimittäin peittämään meidät. Ja hän kääntyi Toliman puoleen:
– Eikö niin, vanha Tolima?
Tolima vei kätensä korvalehden taakse ja tiedusteli, mistä oli kysymys, ja kun hänelle oli kovalla äänellä selitetty asia, hän vastasi vakavasti:
– Kyllä se on pyhä totuus. Minusta ei ole maanviljelijäksi. Sotakirves kyntää syvemmälle kuin aura... Sitä paitsi minä mielelläni kostaisin isännän ja tyttären puolesta...
Ja hän ojensi laihan, mutta voimakkaan kätensä, jonka sormet olivat koukussa kuin petolinnun kynnet. Sitten hän käänsi harmaan, sutta muistuttavan päänsä Mackoon ja Zbyszkoon päin ja lisäsi:
– Saksalaista vastaan minä tahtoisin... Ottakaa minut mukaanne! Se olisi minun työtäni, se!
Ja hän oli oikeassa. Hän oli hankkinut Jurandille rikkauksia, mutta sodassa eikä rauhallisen talouden tietä. Jagienka, joka uudelleen oli ajatellut asiaa, sanoi taas:
– Täällä tarvittaisiin nuori ja peloton mies, sillä ristiritarit ovat Spychowin lähimpiä naapureja. Ja sen miehen pitäisi olla sellainen, ettei piiloudu saksalaisilta, vaan päinvastoin etsii saksalaisen vaikka kiven kolosta. Omasta puolestani luulen, että Hlawa olisi kaikkein paras...
– Kuulkaa kuinka hän päättelee asioita! – huudahti Macko, jonka päähän, vaikka hän niin suuresti rakasti Jagienkaa, ei mahtunut sellaista ajatusta, että niin nuori nainen osallistui näin vakavan kysymyksen käsittelyyn.
Mutta Hlawa nousi seisomaan ja sanoi:
– Kyllä minä herra Zbyszkon kanssa lähtisin sotaan hyvin mielelläni, mutta jos minun on jäätävä, niin jäänkin... Tolima on ystäväni ja tietää... Ristiritarikunnan raja on kyllä lähellä, mutta mitäpä siitä! Katsokaamme, ketä naapuruus enemmän peloittaa. Ja miksi minun pitäisi pelätä heitä eikä heidän minua? Jumala varjelkoon minua tekemästä armolliselle herralle taloudellista vahinkoa tai anastamasta toisen omaa. Tässä suhteessa neiti voinee taata puolestani, sillä sata kertaa ennemmin kuolisin kuin näyttäytyisin häpeällisenä ihmisille... Maatalouteen olen perehtynyt Zgorzelicessa, mutta arvelen, että täällä on toimittava enemmän sotakirveen ja miekan kuin auran merkeissä. Kaikki olisi minulle kyllä mieleen, kun vain... jos vain...
– Mitä niin? – kysyi Zbyszko. – Mitä sinä vitkastelet? Mutta Hlawa hämmentyi vielä enemmän:
– Kun neiti lähtee, niin kaikki lähtevät hänen kanssaan. Sodankäynti olisi kyllä hauskaa, mutta mieluista on maa talouskin... Kuitenkin... aivan yksin... ilman minkäänlaista apua... Kyllä minun tulisi kovin ikävä ilman neitiä ja ilman... niin, mitä olinkaan sanoa... ja miten neiti sitten matkaisi yksikseen ympäri maailmaa... että jollei minua kukaan jää auttamaan... niin en tosiaan tiedä...
– Mitä tuo mies höpisee? – keskeytti Macko.
– Ettekö ole huomannut mitään, vaikka teillä on niin nopea järjen juoksu? – vastasi Jagienka.
– Kuinka niin?
Sen enempää vastaamatta Jagienka kääntyi asemies Hlawan puoleen sanoen:
– Entä jos jätän Anulka Sieciehownan sinua auttamaan, niin tiedätkö sitten?
Tshekkiläinen asemies heittäytyi neidin jalkojen juureen, niin että tomu tuprahti lattialta.
– Kyllä tietäisin... kyllä jäisin... – virkkoi hän. Zbyszko katsoi hämmästyneenä asemieheen, sillä hän ei tiennyt mitään eikä arvannut asiaa, ja Macko ihmetteli, kuinka paljon nainen sentään merkitsee tässä maailmassa, kuinka hänen armostaan asia saattaa joko onnistua tai raueta.
– Jumalan kiitos, – murahti Macko, – ettei minun enää tarvitse heistä välittää.
Jagienka kääntyi taas Hlawan puoleen:
– Mutta nyt meidän on otettava selko siitä, suostuuko Anulka Sieciehowna sinua auttamaan.
Anulka huudettiin sisälle, ja tulikin heti. Nähtävästi hän tiesi tai arvasi, mistä oli kysymys, sillä hän peitti silmiään käsivarrellaan ja piti päätään niin alhaalla, että ainoastaan vaalea tukka näkyi. Anulka pysähtyi ensin oven luo, juoksi sitten Jagienkan viereen, polvistui ja kätki kasvonsa neidin puvun poimuihin.
Samassa Hlawa polvistui tytön viereen ja sanoi:
– Siunatkaa meitä, hyvä neiti.
LXX.
Seuraavana päivänä Zbyszko lähti. Hän itse istui jo korkealla sotaratsullaan, kun muut vielä parveilivat hänen ympärillään. Jagienka, joka seisoi aivan jalustimen luona, katsoi surullisilla, sinisillä silmillään nuorukaiseen mitään puhumatta, ikäänkuin hän ennen eroa olisi tahtonut katsoa häneen kyllikseen. Macko ja Kaleb olivat hevosen toisella puolella, ja Hlawa ja Anulka olivat myös saapuvilla. Zbyszko käänsi päätään puolelta toiselle vaihtaen heidän kanssaan lyhyitä lauselmia, kuten on tavallista ennen pitkää matkaa: "Voikaa hyvin!" – "Jumalan haltuun!" – "Jo on aika lähteä!"
Zbyszko oli jo aikaisemmin hyvästellyt kaikkia ja varsinkin kiittänyt Jagienkaa kaikesta hänen hyväntahtoisuudestaan. Mutta kun hän nyt katsoi tyttöön korkealta satulastaan, hän tahtoi vielä sanoa muutaman hyvän sanan, sillä tytön silmät ja kasvojen ilmeet sanoivat hänelle niin selvästi: "Tule pian takaisin!"
Ikäänkuin vastaukseksi tytön hartaaseen, sanattomaan pyyntöön nuori ritari vuodatti sydämensä suuren kiitollisuuden sanoihin:
– Jagienka, sinä olet kuin oikea sisar minulle... Ymmärräthän... Enempää en nyt sano!
– Ymmärrän. Jumala sinua siunatkoon! – Muista setää.
– Muista sinäkin.
– Tulen takaisin, jollen kaadu.
– Älä kaadu.
Jo Plockissa, kun Zbyszko oli puhunut sotaan lähdöstä, Jagienka oli sanonut hänelle samalla tavalla: "Älä kaadu", mutta nyt nämä sanat tulivat syvemmältä hänen sydämestään, ja ehkä kyyneleitään salatakseen hän painoi päänsä niin alas, että hänen otsansa hetken aikaa oli nuoren ritarin polvella.
Sillä välin asepojat valmiina matkaan alkoivat portin luona laulaa:
"Ei sormus kultainen
kadota koskaan voi,
sen korppi kentältä
sulholleen aina toi..."– Eteenpäin siis! – huusi Zbyszko.
– Eteenpäin!
– Jumalan haltuun!...
Hevosten kaviot kopisivat puisella nostosillalla, eräs hevosista hirnahti, toiset alkoivat korskua ja pieni joukko lähti liikkeelle.
Jagienka, Macko, Kaleb, Tolima ja Hlawa Anulkansa kanssa menivät sillalle ja katsoivat lähtevien jälkeen. Pater Kaleb siunasi pitkän aikaa heitä ristinmerkillä, ja kun he vihdoin katosivat suuren leppäpensaan taa, hän lausui:
– Tämän merkin suojassa heille ei tapahdu mitään pahaa.
Siihen Macko lisäsi:
– Ei tietenkään, mutta hyvää merkitsi sekin, että hevoset niin kovasti korskuivat.
Mutta ei Mackokaan jäänyt pitkäksi aikaa Spychowiin. Kahdessa viikossa hän järjesti asiat Hlawan kanssa, joka rupesi maatilan vuokraajaksi, ja lähti sitten pitkän kuormajonon ja aseistettujen palvelijain etunenässä Jagienkan kanssa Bolniecia kohti. Pater Kaleb ja vanha Tolima eivät suinkaan iloisin mielin katselleet kuormia, sillä totta puhuen oli Macko puhdistanut Spychowin aivan liian perusteellisesti. Mutta kun Zbyszko oli hänelle antanut täyden päätösvallan, ei kukaan uskaltanut asettua vastarintaan. Muuten vanha ritari olisi koonnut vieläkin enemmän maallista mammonaa mukaansa, jollei Jagienka, jota hän hiukan pisteli puhumalla "akkaväen järjestä", olisi vastustellut. Mutta vanha ritari totteli kuitenkin rakastamaansa tyttöä kaikessa.
Danusian ruumisarkkuun ei koskettu, koska Spychowia ei myyty, niinkuin Zbyszko oli tahtonutkin. Mutta rahaa otettiin ja kallisarvoisia esineitä, jotka Jurand oli joskus taisteluissa ottanut saksalaisilta. Macko iloitsi katsellessaan kuormia, joiden sisällöllä hän tulisi koristamaan Bogdaniecia aika lailla.
– Ehkä Jumala onkin tahtonut niin, – ajatteli Macko, – että Zbyszko ensin saa Spychowin, sitten Moczydolyn ja vihdoin kaiken sen, mikä jäi apotin jälkeen? Kunpa hän vain palaisi onnellisesti takaisin. Silloin minä rakennan hänelle oikein linnan Bogdanieciin. Mutta sittenhän saamme nähdä.
Nyt hän muisti Wilkin ja Cztanin, jotka luultavasti eivät tulisi ottamaan häntä ystävällisesti vastaan, kenties hän joutuisi heidän kanssaan ottelemaankin, mutta ei hän sitä sen enempää surrut, yhtä vähän kuin vanha sotaratsu, jonka on lähdettävä taisteluun. Hänen terveytensä alkoi palata, hän tunsi jo luissaan voimaa ja tiesi, että kyllä suoriutuisi noista tosin julmista pukareista, sillä näillä ei ollut aavistustakaan ritarillisesta taistelutaidosta. Macko oli kyllä aivan äskettäin puhunut Zbyszkolle päinvastaista, mutta sanonut sen vain taivuttaakseen veljenpoikaansa tulemaan Bogdanieciin mahdollisimman pian.
Sitä vastoin Macko oli huolissaan jostakin aivan muusta: Zbyszko tulee ties milloin takaisin ja pitää Jagienkaa vain sisarenaan. Entä jos tyttökin alkaa pitää nuorta ritaria vain veljenään eikä rupea pitempään odottelemaan pojan paluuta?
Hän kääntyi tytön puoleen ja sanoi:
– Kuulehan, Jagienka, minä en puhu sinulle Wilkistä ja Cztanista, sillä he ovat aika tolvanoita molemmat eivätkä siis missään tapauksessa sovi sinulle, hovineidille!... Mutta aika kuluu kulumistaan, vuosi toisensa jälkeen... Jo Zych vainaja puhui minulle siitä, että sinun on aika mennä naimisiin. Ja siitä on jo vuosia... Muuten, tiedän kyllä, että kun tytön tulee ikävä ja ahdas olo neitsytseppeleessään, niin hän alkaa itse katsella itselleen sitä, joka sen hänen päästään riisuisi... Niin, onhan selvä, etteivät Wilk ja Cztan... selvä... Mutta mitä sinä itse ajattelet? – Mitä te oikein kysytte?
– Menisitkö naimisiin kenenkään kanssa?
– Minäkö? Menen nunnaksi.
– Älä puhu joutavia! Entä kun Zbyszko tulee takaisin? Jagienka pudisti päätään:
– Nunnaksi menen.
– Mutta jos hän rakastuisi sinuun? Jos hän koko sydämestään pyytäisi sinua naimisiin kanssaan? Menisitkö?
Tyttö käänsi punastuvat kasvonsa vainiolle päin, mutta tuuli, joka kävi juuri sieltä päin, toi Mackon korvaan hiljaisen vastauksen:
– Menisin.
LXXI.
He jäivät Plockiin vähäksi aikaa järjestääkseen apotin Jagienkalle jättämän perinnön. Saatuaan erilaisia asiakirjoja he lähtivät jatkamaan matkaa levähtäen mahdollisimman vähän. Tie oli hyvä, sillä helteet olivat kuivattaneet soita. Varovainen Macko lähetti Sieradzista asepojan edeltäpäin Zgorzeliceen tiedoittamaan tulosta. Jagienkan veli Jasko tuli aseistettujen miesten kanssa matkan puoliväliin heitä vastaan ja saattoi heidät kotiin.
Tapaaminen oli huudahduksineen ja tervehdyksineen sangen riemukas. Jasko oli yhä vielä Jagienkan näköinen, mutta oli sillä välin kasvanut pitemmäksi sisartaan. Hänestä oli tullut vilkas ja iloinen nuorukainen, aivan isänsä, Zych vainajan luonteinen, laulua ja hauskaa juttelua harrastava nuori-isäntä. Hän piti itseään täytenä miehenä ja hänellä oli täysikasvuisen voimatkin, ja sen tähden palvelusväki totteli hänen jokaista käskyään ja kunnioitti häntä kuin hyvää johtajaa ainakin.
Macko ja Jagienka ihmettelivät hänen kehitystään ja Jasko puolestaan ihmetteli sisarensa suloutta. Nuorukainen selitti aikoneensa lähteä etsimään sisartaan ja sanoi, että jos he olisivat tulleet hiukan myöhemmin, he eivät olisi tavanneet häntä kotoa, sillä hän oli aikeissa lähteä katsomaan maailmaa ja ihmisiä, hankkiakseen ritaritottumuksia ja yrittämään ottelua vieraiden ritarien kanssa.
– Onpa hyvä oppia tuntemaan maailmaa ja ihmisiä, – sanoi Macko hänelle, – sillä se opettaa, miten seikkailuissa on meneteltävä ja kehittää muutenkin synnynnäistä järkeä. Mutta sanon suoraan – ja parempi että minä sanon sen kuin joku vieras ritari – että otteluihin sinä olet vielä liian nuori. Joku voisi sinulle vielä nauraa.
– Kyllä sitä naurua seuraisi itku, – vastasi Jasko siihen. Ja nuorukainen katsoi ympärilleen niin uhkaavasti kuin hän olisi tahtonut koko maailman ritareille sanoa: "Valmistautukaa kuolemaan!"
– Ovatko Wilk ja Cztan ahdistelleet? – kysyi vanha ritari. – He pitivät kovin Jagienkasta ennen.
– Wilk on kaatunut Schleesiassa, jossa hän oli valloittamassa saksalaista linnaa. Hänen päälleen kieritettiin siellä muurista kivi, ja kahden päivän kuluttua hän heitti henkensä.
– Säälittävä loppu. Hänen isänsäkin kävi usein Schleesiassa taistelemassa saksalaisia vastaan, jotka meidän kansaamme niin kovasti sortavat... Vaikeinta on juuri linnan valloittaminen, sillä siinä eivät auta aseet. Suokoon Jumala, ettei ruhtinas Witold ryhtyisi sellaiseen, vaan iskisi ristiritareihin avoimella kentällä... Entä Cztan? Miten on hänen laitansa? Jasko alkoi nauraa:
– Cztan on naimisissa erään sievän talonpoikaistytön kanssa. Mutta hänen nuori emäntänsä on myös aika topakka ja kuljettaa partaista miestään kuin karhua kahleesta.
Vanha ritari purskahti iloiseen nauruun.
– Kuulepa vain! Sellaisia ovat naiset. Jagienka, ehkä sinäkin tulet sellaiseksi! Jumalan kiitos, että niistä kahdesta pukarista ei tule olemaan päänvaivaa, sillä totta puhuen on ihmeellistä, että he antoivat Bogdaniecin olla rauhassa.
– Cztan olisi kyllä tehnyt selvää, mutta Wilk, joka oli viisaampi, ei antanut. Wilk tuli meille ja kysyi, missä Jagienka oli. Sanoin, että hän on lähtenyt apotin luo. Mutta tämäkö utelemaan: "Miksei Macko puhunut siitä mitään?" Siihen minä taas: "Onko Jagienka sinun, kun hänen olisi pitänyt sinulle kertoa asioitaan?" Hetken mietittyään Wilk virkkoi: "Se on totta, Jagienka ei ole minun". Ja kun hänellä oli melko hyvä ymmärrys, hän oivalsi heti, että voittaisi sekä teidän että meidän myötätuntomme, jos suojelisi Bogdaniecia Cztanilta. He ottelivat asian johdosta melko tuimasti ja rusikoivat toisiaan pahasti, mutta lopuksi he kuitenkin yhdessä taas ryyppäsivät vahvasti, kuten tavallista.
– Suokoon Jumala armonsa valon Wilkin sielulle! – lausui vanha ritari.
Ja hän huokaisi syvään helpotuksesta ja ilosta, kun ei Bogdaniec ollut kärsinyt muuta vahinkoa kuin mitä hänen poissaolonsa oli aiheuttanut. Olipa hyvääkin sanottavaa: karja oli kasvanut ja talossa oli muutamia parivuotisia friisiläisiä varsoja, joista tulisi suuria ja voimakkaita ratsuja. Tosin oli muutamia orjia paennut Schleesiaan, kun muualle ei ollut pääsyn mahdollisuutta. Mutta vanha päärakennus oli pahasti rappiolla. Rappaus oli karissut, seinät olivat vinossa, katot vuotaneet ja painuneet notkolle, sillä parisataa vuotta vanhat kannatustukit olivat alkaneet lahota. Vesikatto oli kokonaan sammaloitunut, ja moneen paikkaan oli ilmaantunut suuria reikiä. Koko rakennus vaikutti luhistuneelta ja näytti suurelta, mätänevältä sieneltä.
– Jos taloa olisi tullut hoidetuksi, se seisoisi vieläkin lujana, sillä vasta viime aikoina se on alkanut ränsistyä, – sanoi Macko vanhalle isäntärengille Kondradille, joka hänen poissaollessaan oli pitänyt taloa silmällä.
Ja hetken kuluttua hän lisäsi:
– Minä voisin kyllä asua siinä kuolemaani saakka, mutta Zbyszkon on asuttava linnassa.
– Hyvänen aika! Linnassa?
– Niin, sehän kuuluu asiaan.
Linnan, nimittäin kastellin rakentaminen Zbyszkolle ja hänen tuleville lapsilleen oli vanhan ritarin kaikkein mieluisimpia ajatelmia. Hän tiesi, että aatelismies, joka ei asu tavallisessa talossa, vaan vallihaudan ja suojapaaluston takana, samalla kun hänen vartijansa tornista pitävät silmällä ympäristöä, nauttii suurempaa kunnioitusta ja pääsee helpommin johonkin virkaan. Itselleen Macko ei paljoa pyytänyt, mutta kun oli kysymys Zbyszkosta ja tämän pojista, niin hän ei tyytynyt vähään, varsinkaan nyt, kun omaisuus oli kasvanut niin suuresti.
– Ja jos Zbyszko vielä ottaa Jagienkan, – ajatteli hän, – ja hänen kanssaan Moczydolyn ja apotin perinnön, niin kukaan ei lähiseuduillakaan vedä meille vertoja.
Mutta kaikki riippuu siitä, palaako Zbyszko takaisin. Sen tähden Macko päätti, että itsensä Jumalan kanssa oli oltava hyvissä kirjoissa ja että Hänen mieltään ei saanut pahoittaa, vaan oli, mikäli mahdollista, koetettava taivuttaa sitä heidän puolelleen. Tästä syystä hän ei säästänyt antaessaan Krzesnian kirkolle rahaa, viljaa ja metsänriistaa, ja eräänä iltana tullessaan Zgorzeliceen hän sanoi Jagienkalle:
– Huomenna lähden Krakovaan pyhän kuningattaremme Jadwigan haudalle.
Jagienka hypähti pelästyneenä seisomaan.
– Oletteko saanut ikäviä uutisia?
– En ole saanut vielä minkäänlaisia uutisia. Mutta sinä muistat kai, että sairastaessani sitä nuolentynkää, joka oli kyljessäni, minä lupasin käydä haudalla, jos paranen. Kaikki kiittivät silloin lupaustani – ja syystäkin. Jumalalla on paljon pyhimyksiä ympärillään, mutta meidän kuningatarvainajallamme on varmaankin paljon enemmän sanomista kuin monella muulla siellä ylhäällä. Sitä paitsi olen ajatellut lähteä matkalle Zbyszkonkin tähden.
– Olette oikeassa! – virkkoi Jagienka. – Mutta olettehan hiljakkoin tullut kotiin pitkältä, väsyttävältä matkalta...
– Mitäpä siitä! Tahtoisin ensin suorittaa kaikki tällaiset asiat ja sitten istua kaikessa rauhassa kotona siihen saakka, kunnes Zbyszko palaa takaisin. Kunhan vain kuningatarvainaja puoltaa häntä Herramme Jeesuksen luona, niin ei kymmenenkään saksalaista saa hänestä tolkkua, varsinkaan, jos hänellä on kunnon aseet... Sitten minäkin voin kevein mielin ruveta rakentamaan linnaa.
– Näkyy teissä vielä melko lailla olevan voimia.
– Olenhan minä vielä terhakka mies. Mutta kerronpa sinulle jotakin. Jasko saa lähteä kanssani, koska hän tahtoo nähdä maailmaa. Kyllä minä kokeneena miehenä osaan pitää hänet aisoissa. Ja jos jotakin sattuisi, koska pojan sormia niin syyhyttää, niin tiedäthän, ettei ottelu ole minulle uutta, ei ratsain eikä jalan, ei miekoin eikä kirvein...
– Tiedän kyllä. Kukaan ei voi suojella häntä paremmin kuin te.
– Mutta tuskin siellä sentään taitaakaan tulla otelluksi, sillä niin kauan kuin kuningatar eli, oli Krakovassa paljon ulkomaisia ritareja, jotka tahtoivat nähdä hänet ja ihailla hänen kauneuttaan, mutta nykyään he menevät mieluummin Marienburgiin, sillä siellä ovat viinitynnyrit suurempia.
– Niin, mutta onhan meillä uusi kuningatar. Macko virnisti ja huitaisi kädellään:
– Olen nähnyt! Enempää en sano... Sinä ymmärrät kyllä.
Hetken kuluttua hän lisäsi:
– Kolmen tai neljän viikon kuluttua tulemme takaisin. Siihen keskustelu päättyi. Vanha ritari antoi Jaskon vannoa ritarikunnian ja pyhän Yrjänän pään kautta, ettei hän tulisi vaatimaan matkan jatkamista pitemmälle, ja niin he läksivät liikkeelle saapuen Krakovaan seikkailuitta.
Kun Macko oli siellä täyttänyt lupauksensa, hän hankki Powalan ja ruhtinas Jamontin välityksellä pääsyn kuninkaalliseen hoviin. Hän oli luullut, että hovissa ja muuallakin tultaisiin kovasti tiedustelemaan häneltä ristiritareja koskevia asioita, kun hän pitemmän aikaa oli niitä läheltä seurannut ja tutustunut Marienburgissa veljeskunnan toimiin, mutta hämmästyksekseen hän huomasi, että täällä tiedettiin ristiritareista enemmän kuin mitä hän tiesi. Oltiin selvillä yksityisseikkoja myöten kaikista Marienburgissa ja kauempanakin olevissa linnoissa suoritettavista toimenpiteistä. Tiedettiin määräykset, oltiin selvillä siitä, paljonko missäkin paikassa on sotureja ja tykkejä, paljonko aikaa menee joukkojen kokoamiseen, vieläpä ristiritarien suunnitelmista sodan syttyessä, tiedettiin tarkoin, kuka komttuureistakin on äkkipikainen, tulinen tai harkitsevainen, ja kaikki merkittiin muistiin niin huolellisesti kuin sota olisi ovella.
Vanha ritari iloitsi kaikesta tästä sydämessään, sillä hän ymmärsi, että sotaa varten valmistaudutaan Krakovassa huolellisemmin ja järkevämmin kuin Marienburgissa. "Jumala on antanut meille urhoollisuutta ehkä enemmän, mutta siitä huolimatta myös enemmän järkeä ja harkitsevaa mieltä", – ajatteli Macko. – Ja niin asianlaita silloin tosiaan olikin. Pian hän sai myöskin tietää, mistä kaikki nämä tiedot olivat tulleet: Preussin omilta asukkailta, sekä puolalaisilta että saksalaisilta. Ristiritarien veljeskunta oli nimittäin siellä niin vihattu, että Preussin koko väestö odotti Jagiellon joukkojen tuloa kuin vapautusta.
Macko muisteli, mitä Zyndram Maszkowilainen oli aikanaan kertonut Marienburgissa, ja arveli nyt ajatuksissaan:
– Sillä miehellä on pystyvä pää!
LXXII.
Krakovassa he eivät viipyneet kauan ja olisivat lähteneet sieltä vieläkin pikemmin, jollei Jasko olisi pyytänyt niin hartaasti, että saisi katsella vielä kaupungin rakennuksia ja ihmisiä, mikä kaikki oli hänen mielestään kuin ihanaa unta. Vanha ritari ikävöi kuitenkin kotikonnuille ja -vainioille eikä halunnut kovin pitkään siirtää paluumatkaansa. Neitsyt Maarian päivänä he olivat taas kotona, toinen Bogdaniecissa, toinen sisarensa luona Zgorzelicessa.
Sitten elämä alkoi mennä menojaan sangen yksitoikkoisesti maanviljelyshommissa, joiden lomassa oli pistäydyttävä kuitenkin kylässäkin asioilla. Zgorzelicessa ja varsinkin Jagienkan Moczydolyssa tuli erinomainen sato, mutta Bogdaniecissa se kuivan kesän tähden oli vähäinen ja pian korjattu. Bogdaniecissa oli peltoalaa niukasti ja sekin oli isäntäväen pitkän poissaolon aikana päässyt hiukan metsittymään. Vaikka vanha ritari oli hyvin herkkä taloudellisten tappioiden tuottamille vaikutuksille, ei hän kuitenkaan nyt surkutellut asiaa sen enempää, sillä hän tiesi, että rahalla olisi helppo saada asiat taas kuntoon, kun vain oli päämäärä, kenen hyväksi ahertaa ja tehdä työtä. Mutta juuri tästä johtunut epävarmuus myrkytti hänen työilonsa ja päivänsä. Hän ei kuitenkaan antanut kätensä toimettomina levätä, vaan nousi aamun sarastaessa, ajoi laitumille, valvoi töitä pelloilla ja metsissä, valitsi paikan tulevalle linnalle ja kokosi rakennusaineksia sitä varten. Mutta kun aurinko kuuman päivän jälkeen painui iltaruskon kultaan ja purppuraan, valtasi sanomaton ikävä hänet toisinaan ja hänen mielensä tuli kovin levottomaksi, niin levottomaksi, ettei hän mitään sellaista ollut ennen kokenut.
– Täällä minä hyörin ja pyörin, – ajatteli hän, – enkä tiedä, vaikka minun poikani makaisi jo jossakin tanterella keihään lävistämänä susien toimittaessa hampaillaan hänelle kuolinmessua.
Tällaiset ajatukset painostivat hänen mieltään. Usein vanha ritari kuunteli tarkkaavasta, eikö Jagienkan ratsun kavioiden kapsetta jo kuulunut. Tytön läsnäollessa hän oli aina urhealla tuulella, mikä vaikutti häneen itseensäkin nostattavasti ja piristi hänen mieltään.
Jagienka saapui tavallisesti illan tullen keihäs ja jousi mukanaan siltä varalta, että hän paluumatkalla joutuisi johonkin seikkailuun. Ei ollut pienintäkään mahdollisuutta, että hän olisi saanut jollakin tällaisella Bogdaniecissa käynnillä nähdä jo Zbyszkon kotona, sillä Macko ei uskaltanut odottaa poikaa ennenkuin vuoden tai puolentoista kuluttua, mutta nähtävästi tytön mielessä piili joitakin salaisia toiveita, koska hän ei tullut niinkuin ennen pukeutuneena lammasnahkaturkkiinsa ja tukka hätäisesti sitaistuna palmikolle, johon oli pistetty lehtiä, vaan värikkäässä, sieradzilaisessa puvussa ja tukka kauniisti kammattuna. Macko meni tapansa mukaan vastaanottamaan tyttöä, jonka ensimmäisenä kysymyksenä oli aina: "Mitä uutta?", ja Mackon ensimmäisenä vastauksena: "Ei mitään!" Sitten vanha ritari saattoi nuoren naisen sisälle, ja he istuutuivat takkavalkean ääreen, jossa puhe alkoi luistaa kosketellen Zbyszkoa, Liettuaa, ristiritareja ja sotaa. Juttelu kierteli aina uudelleen samoja ratoja, eikä kumpikaan heistä saanut siitä koskaan tarpeekseen.
Niin kului kuukausia. Toisinaan sattui niinkin, että Macko ratsasti Zgorzeliceen, mutta tavallisesti Jagienka kävi Bogdaniecissa. Joskus, kun ympäristössä oli rauhatonta tai kun karhut viettivät hurjia kuhertelukuukausia, jolloin uroot olivat hanakoita käymään ihmisten kimppuun, vanha ritari saattoi tytön kotiin. Mackolla oli hyvät varusteet ja hyvät voimatkin eikä hän pelännyt minkäänlaisia petoja, joiden oli vaarallisempaa ahdistaa häntä kuin hänen lähestyä niitä. Silloin he ratsastivat vierekkäin jalustin jalustimessa, ja usein metsä heille huhuili syvyyksistään julmasti, peloittavasti. Mutta unohtaen kaiken, mitä heille voisi tapahtua, he juttelivat yhä Zbyszkosta: missä hän on? mitä tekee? onko jo kaatanut ristiritareja niin paljon kuin oli luvannut Danusialle ja tämän äiti-vainajalle ja tuleeko pian kotiin? Jagienka kyseli asioita samaan tapaan kuin sata kertaa aikaisemmin, ja Macko vastaili niihin niin harkitsevasti kuin hän olisi tehnyt sen ensi kertaa.
– Sanotte, että taistelu avoimella tanterella ei ole ritarille niin vaarallinen kuin linnan piiritys? – kysyi Jagienka.
– Niin. Muistahan, miten Wilkin kävi. Vallista kieritetty kivi rutistaa kaikkein vahvimmankin panssarin, mutta avoimella paikalla ritari voi pitää puoliaan lähes kymmentä vastaan, jos hän osaa hyvin miekkailla ja on hyvin varustettu.
– Entä Zbyszko? Onko hänellä hyvä panssari?
– Hänellä on niitä useita, mutta paras niistä on friisiläisiltä otettu milanolainen. Vielä vuosi sitten se oli Zbyszkolle hiukan liian suuri, mutta nykyään mitä sopivin.
– Eikö sellaiseen pysty mikään ase?
– Minkä ihmiskäsi on tehnyt, sen voi ihmiskäsi hävittääkin, mutta milanolaiseen panssariin pystyy vain milanolainen ase tai englantilaisen jousimiehen nuoli.
– Englantilaisen?... – kysyi Jagienka levottomasti.
– Niin, olenhan siitä kertonut. Koko maailmassa ei ole sellaisia jousimiehiä... Englantilainen nuoli puhkaisee sadan askelen päässä parhaimmankin panssarin. Minä olen sen nähnyt Wilnon luona. Eikä yksikään ammu harhaan. Onpa sellaisiakin, jotka pudottavat kyyhkysen lennosta.
Tähän tapaan he juttelivat, kun tapasivat toisensa, rohkaisivat ja antoivat hyviä toiveita toisillensa. Niin kuluivat päivät, viikot, kuukaudet.
LXXIII.
Ristiritarien veljeskunnan ja Witoldin välinen sota Samogitiasta kiinnosti siinä määrin Puolan kuningaskunnan väestöä, että kaikki seurasivat uteliaina sen kehitystä. Useat olivat vakuuttuneita siitä, että Jagiello ryhtyy auttamaan serkkuaan ja lähtee yhteiselle sotaretkelle ristiritarikuntaa vastaan. Puolalaisten ritarien teki kovasti mieli taistella ja melkein kaikissa aateliskartanoissa tiedettiin kertoa, että useimmat kuninkaan neuvosherroista kannattivat sotaa ollen sitä mieltä, että kerta kaikkiaan olisi tehtävä loppu sellaisesta vihollisesta, joka alinomaa on ottamassa toisen omaa. Mutta Macko, joka oli järkevä ja paljon kokenut mies, ei uskonut sodan pian alkavan, vaan sanoi usein nuorelle Jaskolle ja muille naapureille, joita hän tapasi Krzesniassa:
– Niin kauan kuin suurmestari Konrad von Jungingen elää, ei siitä tule mitään, sillä hän on muita viisaampi ja tietää, ettei siitä tulisikaan mikään tavallinen sota, vaan vimmattu taistelu elämästä ja kuolemasta. Eikä hän päästä asioita kehittymään niin pitkälle, sillä hän tietää kuningaskunnan voimat.
– Mutta jos kuningas ensimmäisenä julistaa sodan? Macko pudisti päätään:
– Ei julista... Olen nähnyt asioita aivan läheltä ja tehnyt havaintoja. Jos kuninkaana olisi joku entistä, vanhaa puolalaista kuningassukua oleva henkilö – ja suku olisi jo vuosisatoja ollut kristitty –, niin saattaisi kuningas alkaa sodan. Mutta meidän Wladyslaw Jagiellomme – minä en tahdo puhua hänestä pahaa, sillä hän on hyvä mies, jolle Jumala suokoon terveyttä – oli, ennenkuin me valitsimme hänet kuninkaaksemme, Liettuan suuriruhtinas ja pakana. Hän on vasta myöhään kääntynyt kristinuskoon, ja saksalaiset toitottavat maailmalle, että hänen sielunsa on vielä pakanuuden vallassa. Tästä syystä hänen on sangen vaikea julistaa sotaa ja alkaa ensimmäisenä vuodattaa kristittyjen verta. Samasta syystä hän ei auta Witoldia, vaikka hänen sormiaan aivan syyhyttää, hänhän vihaa ristiritareja kuin syntiä, kuten tiedän.
Tällaisten puheiden ansiosta Mackosta tuli viisaudestaan kuuluisa mies paikkakunnalla, ja hän olikin perillä kaikista tärkeistä kysymyksistä. Sunnuntaisin kokoontui ihmisiä messun jälkeen Krzesniassa hänen ympärilleen, ja pian tuli tavaksi, että milloin mikin naapuri, joka oli kuullut jonkin uutisen, läksi Bogdanieciin, jotta vanha ritari selittäisi sen, mitä tavalliset maalaismiehen aivot eivät voineet käsittää. Hän vastaanotti kaikki vieraanvaraisesti ja keskusteli heidän kanssaan mielellään, ja kun vieras vihdoin teki lähtöä, hän ei koskaan unohtanut lisätä:
– Te ihmettelette minun järjenjuoksuani, mutta kun Zbyszko palaa kotiin, niin sitten vasta saatte ihmettelemistä! Hän voisi istua vaikka kuninkaan neuvostossa, sillä hänen päänsä on pystyvä kuin partaveitsi!
Uskotellessaan näin vierailleen hän samalla uskotteli sitä itselleen ja Jagienkalle. Zbyszko oli heidän kummankin mielestä kuin satuprinssi. Kun tuli kevät, oli heidän vaikea pysyä kotona. Pääskyset ja haikarat palasivat muilta mailta, viiriäiset alkoivat lyödä leikkiä niityillä, kurjet ja villihanhet olivat palanneet jo aikaisemmin, mutta Zbyszko vain ei palannut takaisin. Mutta muuttolintujen tullessa etelästä sotauutiset sitä vastoin tulivat pohjoisesta. Puhuttiin taisteluista ja monista kahakoista, joissa Witold milloin oli voittanut, milloin joutunut tappiolle. Tiedettiin saksalaisten menettäneen paljon väkeä talven pakkasten ja kulkutautien tähden. Vihdoin levisi yli seudun ilahduttava viesti, että urhoollinen Kiejstutowicz oli valloittanut Uuden Kownon eli Gotteswerderin ja hävittänyt sen jättämättä kiveä kiven päälle. Kun Macko sai kuulla tämän uutisen, hän karautti täyttä laukkaa Zgorzeliceen.
– Minä tunnen sen seudun, – sanoi hän, – sillä siellä me Zbyszkon ja Skirwoillon kanssa pehmitimme ristiritareja. Samoilla mailla otimme sen rehellisen de Lorchen vangiksi. Kyllä saksalaiset nyt menettivät paljon, sillä linnoitus oli vaikeasti valloitettava.
Jagienka oli jo ennen Mackon tuloa kuullut Uuden Kownon hävittämisestä, vieläpä enemmänkin, nimittäin, että Witold oli alkanut rauhanneuvottelut. Tämä jälkimmäinen uutinen oli hänestä paljon kiintoisampi kuin edellinen, sillä kun rauha tuli, täytyi Zbyszkon palata kotiin, jos hän vielä oli elossa.
Tyttö alkoi tiedustella, oliko siinä perää, ja hetken mietittyään Macko sanoi:
– Kun Witold on kysymyksessä, on kaikki mahdollista, sillä hän on aivan erilainen kuin muut ihmiset ja kaikista kristityistä ruhtinaista varmasti viekkain. Kun hän tahtoo laajentaa valtaansa idässä venäläisten kustannuksella, hän tekee rauhan lännessä saksalaisten kanssa, ja kun idässä on suunnitelma suoritettu, hän käy taas saksalaisten kimppuun. Nämä eivät tule aikoihin hänen kanssaan, onpa heillä täysi työ samogitialaisistakin. Milloin hän ottaa, milloin antaa heille Samogitian, eikä ainoastaan anna, vaan auttaapa sortamaankin. Meidän keskuudessamme, vieläpä Liettuassa on monta, jotka pitävät hyvin kehnona tekona sitä, että hän leikkii onnettoman kansan verellä... Minäkin pitäisin sellaista häpeänä, jollei juuri Witold olisi kysymyksessä... Mutta arvelen, että hän saattaa olla minua viisaampi ja tietää, mitä hän tekee. Olen kuullut itse Skirwoillon sanovan, että Witold on tehnyt Samogitiasta ainaisesti märkivän haavan ristiritarikunnan ruumiisen, jottei tämä koskaan voimistuisi.
– Minä tahtoisin vain tietää, tuleeko Zbyszko takaisin.
– Jos Jumala suo, niin hän tulee. Kunhan toivomuksesi olisi sattunut otolliseen aikaan!
Kului kuukausia. Viestit kertoivat, että rauha oli tosiaan solmittu. Vilja tuleentui, painavat tähkäpäät nuokkuivat, tattari alkoi jo hohtaa heikosti punaiselta, mutta Zbyszkosta ei vain kuulunut mitään.
Vihdoin ja viimein Macko ei enää voinut pysyä alallaan, vaan sanoi lähtevänsä Spychowiin saadakseen siellä, lähempänä Liettuaa, tietää jotakin sodasta ja rauhasta sekä samalla Hlawan isännöimisestä.
Jagienka tiukkasi päästä mukaan, mutta Macko ei suostunut, ja tämän johdosta syntyi heidän välillään erimielisyyttä, jota kesti viikon verran. Kun he eräänä iltana Zgorzelicessa juuri tästä kysymyksestä lämpimästi ottelivat, niin talon pihamaalle karahutti Bogdaniecin paljasjalkainen, pörrötukkainen renkipoika, joka huusi jo kaukaa talon multapenkillä istuville: – Nuori herra tuli kotiin!
Zbyszko oli todellakin kotona, mutta hän oli omituinen: laiha, ahavoitunut, uupunut, välinpitämätön ja harvasanainen. Hlawa, joka oli tullut nuoren vaimonsa kanssa samalla Bogdanieciin, puhui sekä Zbyszkon että omasta puolestaan. Hän selitti, että kaikesta päättäen nuori ritari on ollut sotaretkellä voittoisa, koska hän Spychowissa laski Danusian ja hänen äitinsä ruumisarkuille kokonaisen kimpun riikinkukonsulkia. Hän toi mukanaan sotasaaliina useita hevosia varusteineen, joista kahdet olivat sangen arvokkaat, vaikka pahasti miekan ja sotakirveen runtelemat. Macko halusi palavasti kuulla kaikesta veljenpojalta itseltään, mutta tämä vain huitaisi kädellään ja vastasi muutamin puolinaisin sanoin. Kolmantena päivänä paluunsa jälkeen nuori ritari sairastui ja hänen oli antauduttava vuoteen omaksi. Kävi selville, että hänen vasen kylkensä oli vahingoittunut ja kaksi kylkiluuta oli poikki. Sitä paitsi ilmeni hänessä samanlaisia oireita kuin hänen aikoinaan metsähärän kanssa taisteltuaan, mutta matka Spychowista oli myös rasittanut hänen voimiaan. Kaikki tämä ei sellaisenaan ollut vaarallista, sillä nuorukainen, oli sitkeä ja vankkarakenteinen kuin tammi, mutta hänet oli vallannut samalla niin tavaton väsymys, että näytti siltä kuin kaikki vaivat ja rasitukset sotaretken ajoilta nyt vasta olisivat painuneet luihin ja ytimiin. Ensin Macko luuli, että parin päivän lepo palauttaisi hänet entiselleen, mutta siinä hän erehtyi. Eivät auttaneet voiteet, eivät lammaspaimenen ohjeiden mukaan keitetyt yrtit eivätkä Jagienkan ja Krzesnian papin valmistamat hauteet: Zbyszko tuli yhä heikommaksi, väsyneemmäksi ja alakuloisemmaksi.
– Mikä sinua oikein vaivaa? Ehkä sinä tahtoisit jotakin? – kysyi vanha ritari häneltä kerran.
– Minä en tahdo mitään, sillä kaikki on minusta aivan yhdentekevää, – vastasi Zbyszko.
Näin kului päivä toisensa jälkeen. Jagienka, joka oli tullut ajatelleeksi, että nuorta ritaria painosti jokin tavaton salaisuus, joka jäyti hänen ruumiinsakin voimia, koetti saada Mackoa tiedustelemaan sitä.
Ensin tämä siihen epäröimättä suostuikin, mutta harkittuaan asiaa lähemmin hän kuitenkin sanoi:
– Mutta entä jos hän uskoisi salaisuutensa mieluummin sinulle kuin minulle? Hänhän pitää sinusta paljon, sen tiedän, ja kun sinä kävelet ympäri huoneessa, niin hän seuraa sinua silmineen.
– Oletteko nähnyt? – kysäisi Jagienka.
– Kun sanon, että hän niin tekee, niin hän tekee. Ja jos sinä viivyt poissa kauemmin, hän tuon tuostakin silmäilee oveen. Kysy sinä häneltä!
Mutta Jagienka ei osannut eikä rohjennut. Hän ymmärsi, että hänen täytyisi puhua myöskin Zbyszkon rakkaudesta Danusiaan, mutta sitä hän ei voinut.
– Te olette niin paljon viisaampi, – sanoi tyttö Mackolle, – ja sitä paitsi kokenut. Puhukaa te. Minä en voi.
Mikäpä Mackolle muu neuvoksi kuin puhua, ja eräänä aamuna, kun Zbyszko näytti olevan tavallista pirteämpi, hän aloitti keskustelun seuraavasti:
– Hlawa kertoi minulle, että olet Spychowin hautakammioon vienyt aimo kimpun riikinkukonsulkia.
Zbyszko makasi tuijottaen kattoon ja nyökäytti päätään myöntymisen merkiksi, mutta ei hievahtanut paikaltaan.
– Jumala on ollut sinulle armollinen, sillä sodassakin on helpompi tavata nihtejä kuin ritareja. Nihtejä voit lyödä niin paljon kuin haluat, mutta ritarien suhteen on asia toinen...
– Minä haastein useita kaksintaisteluun tallatulle maalle, ja kerran sodassa jouduin saarroksiin, mutta voitin – vastasi nuorukainen välinpitämättömästi.
– Ja sotasaalista toit myös aika lailla...
– Ruhtinas Witold antoi osaksi myös lahjaksi...
– Hän on siis yhtä antelias kuin ennenkin?
Zbyszko nyökäytti taas päätään ja näytti olevan haluton jatkamaan keskustelua. Mutta Macko ei hellittänyt ja päätti nyt käydä itse asiaan:
– Sanohan minulle suoraan, tunsitko suurta iloa, kun siellä laskit riikinkukonsulat arkulle? Onhan ihminen tavallisesti tyytyväinen itseensä, kun hän on täyttänyt pyhän lupauksen... Olithan iloinen? Sano!
Zbyszko katsoi Mackoon surullisesti ja vastasi ikäänkuin itsekin ihmetellen:
– En ollut.
– Etkö? Hyvänen aika, mitä sanot! Ja minä kun luulin, että kun sinä ilahdutat hänen sieluaan taivaassa, niin kaikki kääntyy hyväksi.
Zbyszko sulki hetkeksi silmänsä, ikäänkuin hän olisi miettinyt jotakin, ja sanoi sitten:
– Ihmisveri ei näy olevan autuaille sieluille minkään arvoista.
Hetken hiljaisuus.
– Miksi lähditkään sotaan? – kysyi Macko vihdoin.
– Miksi? – vastasi Zbyszko hiukan vilkastuen. – Minä luulin, että minun tulisi helpompi olla ja että siten lohduttaisin sekä Danusiaa että itseäni. Mutta kun nousin hautaholvista ylös, oli minun yhtä raskas olla kuin sitä ennen. Nähtävästi ei ihmisveri millään tavalla tyydytä autuaita.
– Sen on joku kai sinulle sanonut, sillä tuskin olet sitä itse keksinyt.
– Minä huomasin sen siitä, ettei maailma tuntunut minusta sen iloisemmalta kuin ennenkään. Ja pater Kaleb vain vahvisti tätä luuloani.
– Vihollisen kaataminen sodassa ei ole synti, vaan kiitettävä teko, ja saksalaiset ovat perivihollisiamme.
– Minä en myöskään pidä sitä syntinä enkä heitä sure.
– Mutta Danusiaa suret?
– Niin, kun häntä muistelen, niin suren. Mutta se oli Jumalan tahto! Parempi hänen on taivaan valtakunnassa, ja minä olen siihen jo tottunut.
– Mikset ravista sitten suruja pois? Mikä sinua vaivaa?
– Mistä minä tietäisin...
– Saat levätä niin kauan kuin haluat, jotta parantuisit. Mutta parasta on, kun menet saunaan, juot sitä ennen tuopillisen simaa, ja niin on kaikki paha kuin pois pyyhitty!
– Entä sitten?
– Sitten tulet taas iloiseksi.
– Mistä ottaisin ilon, kun minussa ei ole sitä itsessäni eikä kukaan lainaa.
– Sinä salaat jotakin! Zbyszko kohautti olkapäitään.
– Minussa ei ole iloa, mutta minulla ei ole myöskään mitään salattavaa.
Zbyszko sanoi sen niin vakavasti, että Mackolta heti haihtuivat kaikki epäilykset ja hän alkoi kämmenellään sivellä harmaata tukkaansa, kuten hänen tapansa oli, kun hän harkitsi jotakin.
– Sanonpa kohta, mikä sinua vaivaa, – sanoi hän vihdoin. – Sinun elämässäsi yksi puoli on päättynyt, mutta toinen ei ole vielä alkanut. Ymmärrätkö?
– En oikein, mutta ehkä on niin, – vastasi nuori mies.
Ja hän ojensi itseään, ikäänkuin olisi tahtonut nukkua.
Macko oli varma siitä, että hän oli arvannut oikean syyn, ja hänen rauhattomuutensa lakkasi. Hän luotti nyt enemmän kuin ennen omaan järkeensä ja arveli itsekseen: "Eipä ihme, jos ihmiset kysyvät minulta neuvoa!"
Kun Jagienka saman päivän iltana tuli Bogcdanieciin, hän kertoi tytölle jo ennen kuin tämä ennätti laskeutua hevosen selästä, että hän tiesi, mikä Zbyszkolta puuttui.
Tyttö laskeutui heti satulasta ja alkoi kysellä:
– No, mikä se on? Sanokaa!
– Sinulla on siihen lääkettä.
– Minulla? Mitä lääkettä?
Macko kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja alkoi kuiskata hänen korvaansa jotakin, mutta tuossa tuokiossa tyttö pyrähti vanhan ritarin käsistä ja kätki punastuneet kasvonsa korean hevosloimen ja korkean satulan väliin huudahtaen:
– Antakaa olla! En voi teitä sietää!
– Jumalan nimessä, se on totinen tosi! – sanoi Macko nauraen.
YHDEKSÄS OSA.
LXXIV.
Vanha Macko oli arvannut oikein, mutta ainoastaan osittain. Zbyszkon elämässä oli todellakin yksi puoli kokonaan sulkeutunut menneisyyteen. Hän muisteli Danusiaa ikävöiden, mutta arveli toisaalta, että tämän oli parempi olla taivaan palatseissa kuin ruhtinaallisissa linnoissa. Hän oli jo eläytynyt ajatukseen, että Danusia ei ole enää tässä maailmassa, oli tottunut siihen ja käsitti, että toisin ei voi olla. Krakovassa ollessaan hän oli ihmetellyt kirkon ikkunoissa olevia värillisistä lasinpalasista tehtyjä erilaisia pyhäin naisten kuvia, joita auringonvalo oli kirkastanut, ja nyt hän kuvitteli Danusiaa sellaisena pyhänä naisena. Hän näki hänet säteilevänä, taivaallista kauneutta loistavana, kädet ristissä ja katse korkeuksiin kohotettuna soittamassa luuttua Jumalan äidille ja Jeesus-lapselle. Kun hän toisinaan muisti, kuinka Danusia oli puhunut, nauranut ja istunut pöydässä toisten kanssa, hän melkein ihmetteli, sillä niin toisenlainen hän oli nyt Zbyszkon mielikuvissa. Jo sotaretken aikana Witoldin lipun alla, kun sotaiset toimet olivat kiinnittäneet hänen ajatuksiaan, hän oli lakannut ikävöimästä Danusiaa niinkuin mies ikävöi naista, ja hän muisteli nyt häntä kuin hurskas mies suojeluspyhimystään. Tällä tavalla hänen rakkaudestaan haihtuivat kaikki maalliset ainekset ja se muuttui hurskaaksi jumaloinniksi, suloiseksi muistoksi, läpikuultavan sinertäväksi kuin taivaankansi.
Jos Zbyszko olisi ollut ruumiillisesti heikko, mutta syvän ajatuksen mies, niin hän olisi ruvennut munkiksi ja palvonut luostarin hiljaisuudessa tätä taivaallista muistoa kuin pyhimystä aina siihen saakka, kunnes hänen sielunsa olisi vapautunut aineellisista kahleista ja liitänyt äärettömään avaruuteen. Mutta hän ei ollut kolmeakymmentä vuotta vanha ja puristi tuoreesta puusta mäihää, saattoipa polviensa välissä painaa hevosenkin hengettömäksi. Hän oli samanlainen kuin kaikki aikansa ritarit, jotka lapsuudessaan jäätyään eloon ja sen jälkeen papeiksi rupeamatta hurjastelivat rajattomasti harjoittaen väkivallan töitä, ryöstöjä ja juoppoutta tai menivät nuorina naimisiin ilmestyen sotakutsun saatuaan rintamalle parinkymmenen potran poikansa kanssa.
Mutta Zbyszko ei tiennyt, että hän kuului jälkimmäisiin, varsinkin kun hän ensin oli sairas. Vähitellen hänen murtuneet kylkiluunsa kasvoivat kiinni ja paranivat, heikkous katosi, tuuhea, vaalea tukka, jonka hän oli Danusian kuoleman jälkeen antanut leikata surun merkiksi, alkoi kasvaa hartioille saakka. Hänen entinen kauneutensa palasi. Kun hän muutamia vuosia sitten Krakovassa oli mennyt mestauspaikalle, hän oli näyttänyt jalosukuiselta hovipojalta, mutta nyt hän oli kaunis kuin todellinen prinssi, jonka hartiat, rinta ja käsivarret olivat kuin jättiläisen, mutta kasvonpiirteet kuin kaunottaren. Hän uhkui voimaa ja eloa, ja pitkän levon ja puhtaan elämän johdosta hänen suonissaan veri kiersi polttavana. Hän ei tiennyt, mikä hänen oli, luuli ehkä olevansa vielä sairaskin ja makasi yhä vuoteessa iloiten siitä, että Macko ja Jagienka häntä hoitivat huolellisesti ja kaikin tavoin palvelivat. Toisinaan hänestä tuntui, että hänen on niin hyvä olla kuin taivaassa, mutta joskus sitä vastoin, kun Jagienka ei ollut läsnä, kaikki oli niin surullista ja sietämätöntä. Tällöin hän tunsi suurta väsymystä ja tyytymättömyyttä ja selitti Mackolle lähtevänsä heti kun paranee liikkeelle jonnekin hyvin kauas tai saksalaisia ja tataareja vastaan päästäkseen tästä elämästä, joka tuntuu niin raskaalta. Sen sijaan, että olisi asettunut vastustelemaan, Macko vain nyökäytti päätään, mutta lähetti heti hakemaan Jagienkaa, jonka ilmestyessä Zbyszkon uudet sotasuunnitelmat sulivat ja haihtuivat kuin lumi kevätauringon lämmöstä.
Ja Jagienka tuli aina mielellään, sillä hän rakasti Zbyszkoa kaikesta sydämestään. Ollessaan Plockin piispan seurueessa ja ruhtinaan hovissa hän oli nähnyt yhtä kauniita ja kuuluisia ritareja, jotka olivat polvistuneet hänen eteensä vannoen uskollisuutta, mutta Zbyszko oli hänen valittunsa, hänen ensi lempensä, ja onnettomuudet olivat vain vahvistaneet tätä tunnetta siihen määrään, että Zbyszko oli hänelle nyt sata kertaa rakkaampi ja kalliimpi kaikkia muita ritareja, vieläpä ruhtinaita maan päällä. Kun nuori ritari nyt voimistui ja tuli päivä päivältä yhä kauniimmaksi, muuttui tytön rakkaus aivan jumaloinniksi, niin että häneltä unohtui koko muu maailma.
Mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä itselleen, ja Zbyszkolta hän salasi mitä tarkimmin tunteensa pelosta, että nuori ritari taas häntä halveksisi. Vieläpä Mackoon nähden hän oli nyt yhtä vaitelias ja varovainen kuin ennen oli ollut avomielinen ja luottava. Hänet saattoi antaa ilmi ainoastaan se hellyys, jolla hän hoiti Zbyszkoa, ja senkin hän koetti selittää toisin sanoen kerran Zbyszkolle:
– Kun minä näin sinua hoitelen, niin se johtuu kiintymyksestäni Mackoon... Vai mitä luulet? Sano!
Tämän sanottuaan Jagienka nosti kätensä otsalleen, ikäänkuin korjaisi tukkaansa, mutta katsoi häneen tarkkaavasti sormiensa lävitse. Odottamattomasta kysymyksestä hämmentyneenä Zbyszko punastui kuin tyttö ja vastasi vasta hetken kuluttua:
– Minä en luule mitään. Mutta sinä olet nyt toisenlainen kuin ennen.
Seurasi taas hetken hiljaisuus.
– Toisenlainen? – toisti Jagienka hiljaisella, lempeällä äänellä. – Niin, toisenlainen olen varmaan. Mutta Jumala varjelkoon minua sellaisesta, etten sietäisi sinua!
– Kiitän sinua sanoistasi, – vastasi Zbyszko.
Ja siitä hetkestä saakka he tunsivat olevansa onnellisia toistensa seurassa, vaikka toisinaan olikin hiukan epämukavaa. Joskus oli kuin he olisivat puhuneet jostakin asiasta, mutta ajatelleet jotakin muuta. He vaikenivat myös usein. Zbyszko oli yhä vuoteen omana, kuunteli Mackon sanoja ja seurasi Jagienkan liikkeitä, minne tämä menikin. Saattoipa tyttö toisinaan näyttää niin ihanalta, että nuori ritari ei voinut kyllikseen häntä katsella. Mutta joskus heidän katseensa sattuivat yhteen. Silloin he punastuivat, ja Jagienkan pyöreä povi alkoi hätäisesti nousta ja laskea ja sydän lyödä voimakkaasti odotuksesta, että hän saisi kuulla jotakin sellaista, josta mielensä heltyisi. Mutta Zbyszko vaikeni, sillä hän oli menettänyt kokonaan entisen rohkeutensa tyttöön nähden ja pelkäsi karkoittavansa hänet jollakin varomattomalla sanalla. Huolimatta siitä, mitä Zbyszko omin silmin näki, hän uskotteli itselleen, että tyttö nyt sisaren rakkaudella huolehti hänestä Mackon tähden.
Kerran nuori ritari alkoi puhua tästä Mackolle koettaen olla mahdollisimman rauhallinen, vieläpä välinpitämätön, mutta hän ei huomannut itsekään, kuinka hänen sanansa saivat yhä katkeramman ja surullisemman sävyn. Macko kuunteli kärsivällisesti, ja kun Zbyszko oli lopettanut, hän sanoi vain yhden ainoan sanan:
– Hölmö!
Ja sitten hän poistui huoneesta.
Mutta ulkona hän alkoi tyytyväisenä hykertää käsiään.
– No niin! – sanoi Macko itsekseen. – Kun olisit saanut tytön, niin et viitsinyt edes katsoa häneen. Makaa nyt ja murehdi rangaistukseksi tyhmyyttäsi. Kun minä rakennan sinulle linnaa, saat sinä sillä aikaa tuskitella tarpeeksesi. Minä en sano sanaakaan enkä ota sidettä silmiltäsi, vaikka hirnuisit kovemmin kuin kaikki Bogdaniecin hevoset. Missä lastut lentävät, siellä tulikin vielä palaa, mutta minä en aio puhaltaa liekkiin, sillä se ei ole tarpeellista.
Ja niin Macko tekikin. Hän ärsytteli Zbyszkoa ja leikki kokemattoman nuoren miehen kanssa kuin mikäkin lurjus. Eräänä päivänä, kun Zbyszko taas väitti lähtevänsä kauas sotimaan päästäkseen tästä sietämättömästä elämästä, vastasi Macko hänelle:
– Kun leukasi vielä oli parraton, niin minä sain päättää asiasi, mutta nyt voit itse ne hoitaa. Jos tahdot ehdottomasti luottaa omaan järkeesi ja lähteä, niin lähde. Zbyszko hämmästyi niin kovasti, että nousi vuoteessaan istumaan.
– Mitä? Ettekö te vastusta sitä?
– Miksi minä sitä vastustaisin? Säälin vain sukua, joka sammuisi sinun mukanasi, mutta ehkä siihenkin vielä keino keksitään.
– Mikä keino? – kysyi Zbyszko rauhattomasti.
– Niin, onhan minulla jo vuosia, mutta kyllä niitä voimiakin vielä on luissa ja ytimissä. Oikeastaan Jagienkan pitäisi saada nuorempi mies, mutta koska minä olin hänen isä-vainajansa ystävä, niin kuka tietää, vaikka minä vielä...
– Niin, te olitte hänen isänsä ystävä, – vastasi Zbyszko, mutta minua kohtaan ette ole koskaan ollut ystävällinen, ette koskaan!...
Hän keskeytti, sillä hänen huulensa alkoivat vapista, ja Macko sanoi:
– Koska kerran tahdot kaatua, niin minkä sille sitten voi?
– Hyvä on! Tehkää, mitä haluatte, mutta minä lähden vielä tänään maailmalle!
– Hölmö! – toisti Macko.
Ja hän poistui taas huoneesta pitämään silmällä miehiä, jotka olivat kaivamassa juoksuhautaa Bogdaniecin tulevan linnan ympärille.
LXXV.
Zbyszko ei kuitenkaan pannut uhkaustaan täytäntöön eikä lähtenyt. Viikon kuluttua hän toipui täydelleen ja hänen terveytensä oli taas ennallaan, eikä hän voinut enää lojua vuoteessa päiväkausia. Macko sanoi, että heidän olisi nyt mentävä Zgorzeliceen kiittämään Jagienkaa hänen huolenpidostaan, ja eräänä päivänä, kun Zbyszko oli saunassa kovasti kylpenyt, he päättivätkin lähteä naapuriin. Tässä tarkoituksessa Zbyszko käski tuoda juhlavaatteet ja rupesi laittamaan hiuksiaan kuntoon. Mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä hänen tukkansa oli tuuhea ja riippui kuin hevosen harja alas hartioille. Jokapäiväisissä oloissa ritarien tukka oli hiusverkossa, mutta juhlatilaisuuksissa ja yleensä naisten läsnäollessa se oli kiehkuraisilla palmikoilla, jotka usein voideltiin munanvalkuaisella suuremman kiillon aikaansaamiseksi. Sillä tavalla tahtoi Zbyszkokin nyt järjestää hiuksensa. Mutta ne kaksi naista, jotka kutsuttiin väentuvasta suorittamaan hiusten laittoa, eivät olleet tottuneet sellaiseen työhön eivätkä pystyneet sitä tekemään. Saunan jälkeen pörröiseksi kuivunut tukka oli paikoittain pystyssä kuin huonosti tehty olkikatto. Ei puhvelinluinen kampa, joka oli otettu sotasaaliina friisiläisiltä, eikä hevosharja, jonka toinen naisista toi tallista, auttaneet. Zbyszko alkoi jo suuttua ja käydä kärsimättömäksi, kun Macko astui sisään Jagienkan kanssa, joka oli saapunut taloon aivan odottamatta.
– Kiitetty olkoon Jeesus Kristus! – tervehti tyttö.
– Iankaikkisesti! – vastasi Zbyszko loistavin katsein. – Tämäpä kummallista! Me aioimme juuri lähteä Zgorzeliceen, ja samassa sinä tuletkin tänne!
Nuoren ritarin silmät säteilivät ilosta, kuten tavallista, kun hän näki mielitiettynsä.
Jagienka oli sillä välin huomannut huolestuneet naiset kampa kädessä, hevosharjan penkillä Zbyszkon vieressä sekä nuoren ritarin pörröisen tukan ja alkoi nauraa:
– Tuollainen pörröpää! Sinun pitäisi mennä istumaan linnunpeloittimeksi pellolle tai kirsikkapuutakaan!
Zbyszkon kasvojenilme muuttui vakavammaksi ja hän sanoi:
– Jos olisimme Zgorzelicessä, ei sinun mitenkään sopisi tehdä pilkkaa vieraastani, mutta täällä sinä voit pistää pilkaksi, jos tahdot.
– Jos tahdon? – kysyi tyttö. – Hyvänen aika. Minä tulin pyytämään teitä meille illallisille, enkä minä naura sinulle, vaan noille naisille, jotka ovat niin kömpelöitä.
– Et sinäkään suoriutuisi!...
– Entä kenen luulet auttavan Jaskoa?
– Jasko on veljesi.
– Niin on. Vanha ja kokenut Macko tuli apuun.
– Tavallisesti sisar tai vaimo palmikoi ritarin tukan, – sanoi hän. – Mutta tapa on sellainen, että jollei ritarilla ole sisarta tai vaimoa, voi aatelisneitonenkin, vieläpä aivan vieraskin sen tehdä.
– Onko tapa todella sellainen? – kysyi Jagienka veikeästi.
– Niin on, eikä ainoastaan kartanoissa, vaan linnoissakin, vieläpä kuninkaallisessa hovissakin, – vastasi Macko.
Sitten vanha ritari kääntyi palvelijattarien puoleen ja sanoi:
– Saatte mennä, koska ette osaa!
– Tuokaa minulle lämmintä vettä, – lisäsi Jagienka. Macko meni palvelijattarien kanssa ulos muka pitämään silmällä, että Jagienkan käskyä noudatettiin, ja lämmintä vettä vietiin sisälle, minkä jälkeen nuoret jäivät kahdenkesken. Jagienka kastoi pyyhinliinan veteen ja kostutti Zbyszkon tukan, ja kun hiukset lakkasivat törröttämästä, hän otti kamman ja istuutui nuoren ritarin viereen penkille jatkaakseen työtä.
Niin he siinä istuivat vierekkäin kuvankauniina ja yli kaiken toisiinsa rakastuneina, mutta ääneti ja hämillään. Vihdoin Jagienka alkoi palmikoida miehen kullankellertäviä hiuksia, ja kun Zbyszko silloin tunsi tytön käsien kosketuksen, kulkivat kuumat väreet hänen lävitseen kiireestä kantapäähän ja hänen täytyi ponnistaa tahtonsa kaikki voimat hillitäkseen itseään, jottei kietoisi käsivarsiaan Jagienkan ympärille ja painaisi häntä rintaansa vasten.
Hiljaisuudessa kuului vain heidän tavallista nopeampi hengityksensä.
– Ehkä olet vielä sairas? – kysyi Jagienka kotvan kuluttua. – Mikä sinun oikeastaan on?
– Ei mikään, – vastasi nuori ritari.
– Mutta sinä hengität niin kummallisesti.
– Sinä hengität myöskin...
Hiljaisuus seurasi taas. Jagienkan posket alkoivat punoittaa kuin ruusut, sillä hän tunsi, ettei Zbyszko hetkeksikään kääntänyt katsettaan hänen kasvoistaan. Salatakseen hämmennyksensä tyttö kysyi uudelleen:
– Miksi katsot minuun koko ajan?
– Häiritseekö se?
– Ei häiritse, mutta kysyin muuten vain.
– Jagienka?
– Mitä?
Zbyszko hengitti syvään, huokaisi, liikutti huuliaan ja oli kuin valmistautuisi puhumaan pitempään, mutta nähtävästi häneltä puuttui rohkeutta, koska hän toisti uudelleen:
– Jagienka?
– Mitä?
– Mutta kun pelkään sanoa sitä...
– Älä pelkää, sillä minä olen tavallinen tyttö enkä mikään lohikäärme.
– Mitä? Lohikäärme? Mutta kun Macko-setä väittää, että hän tahtoo ottaa sinut!...
– Kyllä, mutta ei itselleen...
Ja Jagienka vaikeni yht'äkkiä kuin omia sanojaan pelästyen.
– Hyvä Jumala! Rakas Jagienkani... Entä mitä sinä sanot siitä, Jagienka? – huudahti Zbyszko.
Mutta Jagienkan silmät kyyneltyivät ja sievät huulet alkoivat vavahdella. Hän kuiskasi niin hiljaa, että Zbyszko tuskin saattoi kuulla:
– Isä ja apotti tahtoivat... ja minä... sinä tiedät... Riemu leimahti kuin liekki nuoren ritarin sydämessä, ja hän nosti tytön ilmaan ja alkoi huutaa kuin mieletön:
– Jagienka! Jagienka! Kultaseni!...
Ja Zbyszko huusi niin kovasti, että vanha Macko luuli huoneessa jotakin merkillistä tapahtuneen ja juoksi sisään. Nähdessään Jagienkan Zbyszkon käsivarsilla hän hämmästyi, kun kaikki oli tapahtunut niin pian, ja huusi:
– Isän ja Pojan nimessä! Tyynny, poika, tyynny!
Zbyszko syöksyi Mackon luo, laski tytön lattialle, ja molemmat aikoivat polvistua vanhan ritarin eteen, mutta ennen kuin he sen ennättivät tehdä, tämä kiersi jäntereiset käsivartensa molempien ympärille ja painoi heidät lujasti rintaansa vasten huutaen:
– Kiitetty olkoon Jumala! Tiesinhän, että näin tulisi käymään, mutta mikä sanomaton ilo se minulle kuitenkin on! Jumala teitä siunatkoon! Nyt on minun helpompi kuolla... Tyttö on kuin puhtainta kultaa... Jumala on koetellut, mutta myös lohduttanut. Mutta pitäisihän meidän nyt ratsastaa Zgorzeliceen kertomaan Jaskolle asiasta. Jospa vanha Zych nyt eläisi!... ja apotti!... Minun täytyy nyt korvata molemmat, mutta kyllä minä totisesti rakastankin teitä molempia niin suuresti, etten taida sanoakaan.
Vaikka Mackon rinnassa sykki kova sydän, hän tuli kuitenkin niin liikuttuneeksi, että itku nousi kurkkuun. Kun hän oli vielä suudellut Zbyszkoa ja Jagienkaa, jolle kyynelten putoillessa sanoi: "Tyttö on kuin hunajaa!" – hän meni talliin ja käski satuloimaan hevoset.
Pihalla, talon edustalla kasvavat auringonkukat osuivat hänen silmiinsä, ja hän jäi töllistämään niitä kuin juopunut.
– Niin, niin, teitä on sievoinen joukko kauniita kukkasia, – mutisi hän itsekseen, – mutta jos Jumala tahtoo, niin tulee Bogdaniecissa olemaan vielä enemmän kauniita pikku ritareja.
Ja kun hän sitten jatkoi matkaa talliin, hän aprikoi itsekseen asioita tähän tapaan:
– Bogdaniec, apotin maatilat, Spychow, Moczydoly... Kyllä Jumala tietää, kuinka asioita on ohjattava, ja kun vanhan Wilkin hetki kerran lyö, niin voisi ostaa vielä Brzozowankin. Sillä välin olivat Jagienka ja Zbyszko tulleet pihalle riemua ja onnea säteilevinä.
– Setä! – huusi Zbyszko. Macko kääntyi ympäri, levitti käsivartensa ja alkoi huutaa kuin metsässä:
– Ho-hoi! Tännepäin! Ho-hoi!
LXXVI.
He asuivat Moczydolyssa, ja vanha Macko rakensi heille kastellia eli pikku linnaa Bogdaniecissa. Hänellä oli paljon hommaa, sillä hän tahtoi rakentaa hyvin ja perustaa lujasti työnsä. Vallihauta, joka kaivettiin ensimmäisenä vuonna, reunustettiin kiviseinällä, ja vahtitornin hän aikoi pystyttää tiilestä, vaikka sitä oli vaikea saada paikkakunnalla. Itse vallihaudan kaivaminen sujui helposti, sillä linnan paikaksi valitun kummun ympärillä oli nähtävästi jo ennen, ehkä pakanuuden aikana, ollut jonkinlainen suojakaivanto, joka nyt puhdistettiin lahonneista hirsistä, takiaisista ja muista kasveista ja syvennettiin. Sen pohjasta löytyi runsasvetinen lähde, joka täytti koko kaivannon verraten lyhyessä ajassa. Mackon täytyi nyt kaivauttaa vedelle laskuoja, johon hän järjesti sulkulaitteen. Sitten rakennettiin vallille suojaava paaluaitaus eli hakuli. Sen jälkeen oli ryhdyttävä hankkimaan rakennusaineita seiniä varten. Macko vedätti paikalle niin suuria tammitukkia, ettei kolme miestä ulottanut käsivarsillaan rungon ympäri, ja marjakuusihirsiä, jotka eivät mätäne saven tai muun rappauksen alla. Huolimatta Zgorzelicesta ja Moczydolysta tulleista runsaista työvoimista vanha ritari saattoi vasta vuoden kuluttua ryhtyä rakentamaan itse kastellia, mutta hän teki sen sitä innokkaammin, sillä Jagienka oli vähän aikaisemmin lahjoittanut miehelleen kaksoset. Vanhan ritarin onni oli nyt kukkuroillaan, kun hänellä oli kenen hyväksi puuhata ja häärätä ja kun hän tiesi, ettei sukunsa sammu, että "Rakeita" sataa ja että "Tylsä hevosenkenkä" vielä peittoo vihollisen veriin.
Kaksoset saivat nimet Macko ja Jasko. "Kas siinä poikia", sanoi vanhus, "ettei sellaisia ole muualla koko kuningaskunnassa eikä ilta ole vielä tullut". Hän rakasti heitä aivan alusta pitäen suuresti, ja Jagienka tuli hänelle yhä rakkaammaksi. Ken kehui nuorta rouvaa Mackolle, sai tämän tekemään mitä hyvänsä. Zbyszkolle oltiin kateellisia Jagienkan kauneudenkin tähden, sillä hän loisti naisten joukossa kuin puutarhan kaunein kukka vaatimattomien niittykukkien keskellä. Jagienka oli tuonut miehelleen suuret myötäjäiset ja jalon rakkautensa, ja niin lumoavan viehättävä, toimelias ja taloudellinen hän oli, että jokainen mitä vaativinkin ritari olisi ollut valmis häneen rakastumaan. Kaikki pitivät Jagienkasta, Zbyszko rakasti häntä kuin silmäterää, vanha Macko kuin tytärtään, palvelusväki kuin hyväsydämistä emäntää, ja kun hän sunnuntaisin ajoi kirkkoon, tervehti häntä siellä lämmin ihailun sorina. Hänen entisellä kosijallaan, Rogowin Cztanilla, joka nyt oli naimisissa, oli tapana messun jälkeen istua kapakassa vanhan Wilkin kanssa, ja hän selitti tälle kerran: "Teidän poikanne ja minä ottelimme usein tuosta samasta naisesta, sillä molemmat olisimme menneet tytön kanssa naimisiin, mutta se oli samaa kuin olisi tavoitellut kuuta taivaalta".
Vaikka Zbyszkoa kovasti kadehdittiin, ei kuitenkaan ihmetelty sitä, että juuri hän oli saanut niin oivallisen tytön, sillä olihan hän sentään kuuluisa ritari ja sodankävijä, jolle kukaan lähiseuduilla ei vetänyt vertoja. Nuoret aatelismiehet kertoilivat ihmetellen toisilleen, kuinka monta saksalaista Zbyszko oli nujertanut taisteluissa Witoldin johdolla ja kaksintaisteluissa tallatulla maalla. Kerrottiin, ettei kukaan ollut häntä vielä voittanut, että Marienburgissa hän työnsi kaksitoista ritaria satulasta, muiden muassa suurmestarin veljen Ulrichin, että hän piti hyvin puoliaan Krakovan ritareja vastaan ja että itse voittamaton Zawisza oli hänen vilpitön ystävänsä.
Paitsi ritarimainettaan hänen tavaton omaisuutensa tuotti hänelle kunnioitusta ja lisäsi hänen vaikutusvaltaansa ihmisten keskuudessa. Jagienkan mukana hän oli saanut Moczydolyn ja apotin suuren maaomaisuuden, mutta jo sitä ennen hän omisti Spychowin suunne rikkauksineen, jotka Jurand eläessään oli koonnut, ja sitä paitsi ihmiset kuiskailivat, että kaikki ne sotasaaliit, jotka Bogdaniecin ritarit olivat tavalla tai toisella saaneet käsiinsä, olivat niin arvokkaat, että niillä ostaisi varmasti kolme tai neljä kunnollista kylää.
Alettiin nähdä kaikessa tässä Jumalan runsasta armoa, joka vuoti vielä äskettäin niin köyhän suvun yli, ettei sillä paitsi rappeutunutta Bogdaniecia ollut yhtään mitään, mutta nyt kasvoi seudun muita sukuja ylemmäksi. "Bogdaniecista jäi palon jälkeen vain ränsistyvä päärakennus", sanoivat vanhat ihmiset, "ja sitten heidän täytyi työvoiman puutteessa pantata koko maatila eräälle sukulaiselle, mutta nyt rakentavat linnaa". Ihmeteltiin suuresti, mutta kun elettiin sellaisen yleisen vaiston alaisina, että koko kansakunta kulkee ripeässä tahdissa voittoisaa tulevaisuutta ja rikkautta kohti, niin tässä ihmetyksessä ei ollut pahansuopaa kateutta. Päinvastoin, seudun aateliset olivat ylpeitä Bogdaniecin ritareista, jotka olivat kuin silminnähtävä esimerkki siitä, mitä voimakas käsivarsi yhdessä urhean sydämen ja ritarillisen seikkailuhalun kanssa voi saada aikaan. Useat tulivat Bogdaniecin ritareja katsellessaan ajatelleiksi, että oma tupa on sentään ahdas ja oma maakin liian pieni, kun maailma sitä vastoin on avara. Siellä on vihollisen hallussa suuria rikkauksia ja laajoja maa-alueita, jotka olisi oman ja isänmaan edun kannalta valloitettava. Sama voimien yltäkylläisyys, jota oli huomattavissa eräissä suvuissa, sai koko yhteiskunnan käymistilaan. Rauhaarakastava kuningas ja Krakovan viisaat neuvosherrat saattoivat joksikin aikaa tyrehdyttää tätä voimien pursuamista ja siirtää sodan puhkeamisen perivihollisen kanssa toistaiseksi, mutta mikään inhimillinen mahti ei voinut niitä voimia kokonaan masentaa eikä ehkäistä sitä liikettä, joka nostaa yleistä mielialaa suuruutta kohti.
LXXVII.
Macko eli vihdoinkin uneksitun onnensa päiviä. Hänen oli tapana usein sanoa naapureilleen, että oli saanut enemmän kuin oli odottanut. Vanhuus teki jo tukan ja parran valkoiseksi, mutta voimat ja terveys olivat silti säilyneet. Hänen ennen niin ankarat kasvonsa muuttuivat lempeämmän näköisiksi ja silmänsä alkoivat hymyillä ihmisille hyväntahtoisesti. Mielessään hän oli varma siitä, että kaikki paha oli iäksi mennyt ja että mitkään surut ja onnettomuudet eivät tulisi enää sumentamaan hänen elonsa päiviä, jotka vast'edes tulisivat kulumaan rauhallisesti. Käydä sotaa vanhuuteen saakka ja vanhoilla päivillä hoitaa maatilaa ja koota omaisuutta "lastenlapsille" – se oli ollut hänen suurin toivomuksensa, joka nyt oli täydelleen toteutunut.
Kun kaksoset olivat vuoden vanhoja, he saivat seurakseen pojan, jolle Jagienka isänsä muistoksi antoi nimen Zych. Macko tervehti pienokaista iloiten eikä välittänyt vähääkään siitä, että omaisuus, joka oli koottu suurella vaivalla, pirstoutuisi pieniksi osiksi, jos tätä menoa perheen kasvussa jatkuisi. "Sillä mitä me omistimme?" – sanoi hän kerran Zbyszkolle, kun näistä asioista oli puhe. "Ei mitään! Ja kuitenkin on Jumala meille siunannut näin runsaasti. Vanhalla Pakoszilla Sulislawicesta on vain yksi pikku kylä, mutta 22 poikaa, eivätkä he kuitenkaan kuole nälkään. Vähänkö on maata kuningaskunnassa ja Liettuassa? Ja kuinka paljon linnoja ja kyliä onkaan ristiritarien hallussa! Ne olisivat meille hyvään tarpeeseen, sillä punaisista tiilistä on kaikki rakennettu, ja kuninkaamme tekisi niistä varustuksia."
On huomattava, että vaikka ristiritarikunta oli valtansa kukkuloilla, rikas, voimakas ja harjoitettujen sotajoukkojen puolesta suurempi kuin mikään länsimaisista valtakunnista, niin vanha ritari kuitenkin ajatteli, että sen linnat voisivat joskus olla hänen lastenlastensa omia. Ja Jagiellon valtakunnassa varmaankin moni ajatteli samalla tavalla, ei ainoastaan sen tähden, että ne olivat entisiä puolalaisia maita, jotka ristiritarit olivat anastaneet, vaan tuntien sen mahtavan voiman, joka sykki Puolan kansakunnan rinnassa pyrkien ilmoille joka suunnalle.
Vasta neljäntenä vuonna Zbyszkon naimisiin menosta laskien Bogdaniecin kastelli tuli valmiiksi, kun oli saatu runsaasti työvoimaa ei ainoastaan Zgorzelicesta ja Moczydolysta, vaan myöskin naapuritaloista, varsinkin Brzozowan vanhalta Wilkiltä, joka poikansa kuoleman jälkeen oli jäänyt yksikseen maailmaan ja sen tähden ystävystyi läheisesti Mackon ja sittemmin myöskin Zbyszkon ja Jagienkan kanssa. Macko koristi huoneet sotasaaliilla sekä Jurandilta ja apotilta saaduilla tavaroilla samoin kuin Jagienkan tuomilla esineillä, hankki ikkunalasia Sieradzista ja järjesti asumuksen huolellisesti. Zbyszko muutti perheineen linnaan vasta viidentenä vuonna, kun muutkin rakennukset, kuten talli, aitat, keittiö ja sauna olivat valmiit ja kivestä lujasti tehdyt kellaritkin kunnossa. Mutta Macko itse ei muuttanut linnaan, vaan jäi vanhaan Bogdaniecin rakennukseen asumaan ja vastasi kaikkiin Zbyszkon ja Jagienkan pyyntöihin tähän tapaan:
– Täällä minä olen syntynyt ja tänne tahdon myös kuolla. Grzymalitien ja Nalenczien välisen sodan aikana poltettiin Bogdaniec poroksi, kaikki rakennukset paitsi tätä. Ihmiset väittivät, että sammaltunut katto esti tämän palon, mutta minä luulen, että se oli Jumalan tahto, jotta me palaisimme takaisin taloon. Sodassa ollessamme minä usein valitin, ettei meillä ollut kotia, minne palata, mutta se ei ollut aivan oikein, sillä vaikka meillä ei ollut viljelysmaita eikä ruokaa, niin oli kuitenkin katto, jonka alle saattoi päänsä painaa. Teidän nuorten laita on toinen kuin minun, sillä minä ajattelen, että kun tämä vanha talo ei ole minua hylännyt, niin en minäkään hylkää sitä.
Ja Macko jäi kuin jäikin vanhaan taloon asumaan. Mutta hän kävi usein uudessa linnassa nauttiakseen sen komeudessa ja uutuudesta sekä jutellakseen Zbyszkon, Jagienkan ja "lastenlastensa" kanssa. Kaikki, mitä hän siellä näki, oli suureksi osaksi hänen omaa työtään, ja sen tähden ylpeys joskus täyttikin hänen mielensä. Saapuipa vanha Wilk toisinaan hänen luokseen tarinoimaan tulen ääressä ja Macko vastasi samalla mitalla käyden Brzozowassa, jossa hän kerran lausuili Wilkille ajatuksiaan "uudesta järjestyksestä" tähän tapaan:
– Tiedättekö mitä! Toisinaan minun tulee niin omituinen ollakseni. Kaikki tietävät, että Zbyszko on ollut Krakovassa kuninkaan linnassa – vaikka vähällä oli menettää siellä päänsä –, että hän on ollut Masoviassa ja Marienburgissa ja Janusz-ruhtinaan luona sekä Jagienka myös monessa ylhäisessä paikassa, mutta omaa kastellia ei heillä kuitenkaan ollut... Nyt he sitä vastoin asuvat sellaisessa, ikäänkuin eivät koskaan olisi muualla asuneetkaan... Kävelevät ympäri huoneissa, kävelevät ja kävelevät antaen palvelusväelle käskyjä, ja kun väsyvät, niin istahtavat levähtämään. Aivan kuin oikea linnan herra ja rouva! Siinä huoneessa, jossa he syövät päivällistä yhdessä kylänvoudin, metsänvartijain ja palvelusväen kanssa, heillä on korkeampi penkki kuin muilla, jotka odottavat, kunnes isäntäväki alkaa syödä. Sellaisia tapoja noudatetaan hoveissa, mutta on muistettava, että he eivät ole kovin ylhäisiä, vaan ainoastaan minun veljenpoikana ja -tyttäreni, jotka suutelevat kättäni ja asettavat minut istumaan ensimmäiselle paikalle sanoen minua hyväntekijäkseen.
– Suokoon Jumala heille sen tähden siunausta, – huomautti vanha Wilk.
Sitten tämä huojutti surullisesti päätään, hörppäsi simaa, kohensi uunia ja virkkoi:
– Mutta minun poikani meni menojaan!
– Jumalan tahto.
– Niin kyllä. Vanhemmat veljet, joita oli viisi, kuolivat jo paljon aikaisemmin, mutta tämä oli kaikkein voimakkain, oikea susi. Jollei hän olisi kaatunut, niin ehkä istuisi nyt hänkin omassa linnassaan.
– Cztan olisi voinut kaatua ennemmin.
– Niin, Cztan olisi voinut! Vaikka tuo nostaa myllynkiviä, niin kyllä se nosteli minunkin poikani, joka sitä paitsi oli saanut ritarin kasvatuksen. Mutta Cztania hänen eukkonsa vetelee pitkin poskia, sillä mies on typerä, vaikka onkin vahva.
– Niin, typerä kuin lehmän häntä! – vahvisti Macko, joka alkoi ylistää Zbyszkon ritarillisia tapoja ja Bogdaniecin komeata elämää. Mutta jottei vanha Wilk luulisi, että he tuhlasivat liikoja ja sen tähden vielä saattaisivat joutua tukalaan asemaan, hän lopetti hiljaisella äänellä:
– Mutta omaisuutta meillä on, Jumalan kiitos, joka lajia tarpeeksi ja paljon enemmän kuin ihmiset luulevat, mutta älkää vain puhuko siitä kenellekään.
Mutta ihmiset tiesivät kyllä Bogdaniecin rikkauksista ja kertoivat niistä satumaisia asioita, varsinkin Spychowista tuoduista aarteista. Tiedettiinpä, että Masoviasta oli tuotu rahaa suorastaan tynnyreissä. Kun Macko antoi jonkin verran rahaa lainaksi Koniecpolen mahtavalle omistajalle, sai se lopullisesti koko seudun vakuuttuneeksi hänen "aarteistaan". Bogdaniecin merkitys kasvoi ja sen nauttima yleinen kunnioitus myöskin. Vieraista ei ollut puutetta, mutta Macko, vaikka olikin tarkka, ei siitä välittänyt, koska tiesi, että se vain nostaisi suvun arvoa ja mainetta.
Varsinkin ristiäiset pidettiin komeat. Mutta Macko piti sitä paitsi kerran vuodessa suuret kemut naapureille ja muille tuttaville. Niihin saapui aatelisnaisiakin katsomaan ritarien huvitteluja, kuuntelemaan vaeltavia laulajia ja tanssimaan nuorten ritarien kanssa soihtujen valossa aina aamuun saakka. Silloin Zbyszko ja Jagienka herättivät Mackossa mitä suurinta ihastusta. Molemmat käyttäytyivät kuin aito ruhtinaalliset! Ja Jagienkan edessä useat ritarit, jotka tunsivat länsimaisia tapoja, polvistuivat haltioissaan pyytäen nuorta rouvaa suostumaan ritarinaisekseen. Niin ihastuneita he olivat Jagienkaan, jonka terveys, nuoruus, voima ja kauneus heidät kokonaan hurmasi. Itse vanha Koniecpolen omistaja, joka oli Sieradzin voivodi, oli aivan ymmällään nähdessään nuoren rouvan, jota hän vertasi aamuruskoon, vieläpä "aurinkoon, joka säteilee kirkkautta ympärilleen ja vuodattaa vanhoihin luihin elämän ihanaa lämpöä."
LXXVIII.
Viisi vuotta oli kulunut. Kaikilla maatiloilla vallitsi nyt hyvä järjestys. Vartiotorni oli valmis, ja sen huipulla oli jo jonkin aikaa liehunut lippu, jossa oli suvun vaakuna: tylsä hevosenkenkä. Jagienka synnytti onnellisesti neljännen pojan, joka sai nimen Jurand.
Kerran Macko aivan äkkiä tokaisi Zbyszkolle:
– Kaikki voi tapahtua, ja jos Jumala soisi meille vielä jotakin hyvää, niin minä kuolisin rauhallisesti.
Zbyszko katsoi setään kysyvästi ja sanoi hetken kuluttua:
– Te puhutte ehkä sodasta ristiritareja vastaan, sillä mitä muuta onnea te odotatte?
– Mutta eihän hän voi elää ikuisesti?
– En minäkään, ja sen tähden ajattelenkin muuta.
– Mitä?
– Parempi, kun et kysy. Sillä välin ajan Spychowiin ja ehkä ohimennen Plockin ja Czerskin ruhtinaiden luo.
Zbyszkoa tämä vastaus ei ihmetyttänyt, sillä viime vuosina vanha Macko oli useita kertoja käynyt Spychowissa. Hän kysyi vain:
– Kauanko viivytte siellä?
– Tavallista kauemmin, sillä pysähdyn Plockiin joksikin aikaa.
Viikkoa myöhemmin Macko lähti ottaen mukaansa muutamia kuormarattaita ja hyvät varusteet "siltä varalta, että tulisi otelluksi aitauksessa". Lähtiessään hän sanoi, että hänen poissaolonsa saattaisi kestää kauan, ja todellakin, puolen vuoden kuluessa hänestä ei saatu tietää mitään. Vihdoin Zbyszko tuli rauhattomaksi ja lähetti pikaratsastajan Spychowiin, mutta tämä tapasi matkalla Mackon ja he palasivat yhdessä kotiin.
Vanha Macko palasi omituisen synkkänä, mutta kyseltyään Zbyszkolta, mitä sill'aikaa oli tapahtunut, ja saatuaan kuulla, että kaikki oli kotona hyvin, hän näytti hiukan ilostuvan ja alkoi ensimmäisenä jutella matkastaan.
– Tiedätkö, minä olin Marienburgissa, – sanoi hän.
– Marienburgissa?
– Entä missä luulit minun olleen?
Zbyszko katsoi häneen hetken aikaa kuin ihmetellen, löi kämmenellään polveensa ja sanoi:
– Hyvänen aika! Ja minä kun en kuolemakseni muistanut!
– Sinun kelpaa kyllä unohtaa, kun olet lupauksesi täyttänyt, – sanoi Macko, – mutta Jumala varjelkoon minua rikkomasta omaa lupaustani. Pyhä risti auttakoon minua!
Mackon kasvot synkistyivät ja niille nousi samanlainen julma ilme kuin joskus vuosia sitten, kun hän Witoldin tai Skirwoillon johdolla taistellessaan hyökkäsi ristiritareja vastaan.
– Entä miten kävi? – kysyi Zbyszko.
– Ei onnistunut, sillä hän ei ottanut vastaan haastettani.
– Miksei ottanut?
– Hänestä on tullut suurkomttuuri.
– Vai on Kuno Lichtenstein suurkomttuuri?
– Niin on. Ehkä hänestä vielä tulee suurmestarikin, kuka sen tietää. Mutta hän pitää itseään nyt jo ruhtinaan arvoisena. Sanotaan, että hän hoitaa kaikki ristiritarikunnan asiat, jotka lepäävät siis hänen hartioillaan, ja että suurmestari ei ryhdy mihinkään neuvottelematta ensin hänen kanssaan. Kuinka hän voisi asettua vastaani tallatulle maalle! Se vain naurattaisi ihmisiä!
– Naurettiinko teille sitten? – kysyi Zbyszko, ja hänen silmänsä säkenöivät äkkinäistä vihaa.
– Ruhtinatar Aleksandra Plockissa nauroi sanoen: "Mene haastamaan Rooman keisari, niin näet! Hänet, nimittäin Lichtensteinin, ovat haastaneet monet, kuten Zawisza, Powala ja Biskupicen Paszko, ja sellaisillekin miehille hän on kieltäytynyt sanoen, ettei voi suostua. Ei häneltä rohkeutta puutu, mutta hän on munkki ja sitä paitsi korkeassa asemassa, josta syystä hän vahingoittaisi kunniaansa vielä enemmän, jos suostuisi." Niin ruhtinatar puhui.
– Entä mitä te sanoitte siihen?
– Minä harmittelin ja sanoin, että minun täytyi muutenkin mennä Marienburgiin ilmoittaakseni Jumalalle ja ihmisille: "Olen tehnyt kaikki, mitä olen voinut". Pyysin ruhtinatarta antamaan minulle samalla jonkin tehtävän, kirjeen viemisen Marienburgiin, sillä tiesin, etten muuten pääsisi hengissä siitä sudenpesästä. Mutta mielessäni ajattelin näin: kun et välittänyt Zawiszasta, Powalasta etkä Paszkosta, niin näytänpä itsensä suurmestarin, kaikkien komttuurien ja vieraiden läsnäollessa, että välität minusta, kun minä nykäisen parrastasi.
– Hei, hei! Sillä tavalla! – huusi Zbyszko innostuen.
– Sitä minäkin! – sanoi vanha ritari. – Kyllä keino aina keksitään, kun vain pää on kohdallaan olkapäiden välissä. Mutta Jumala ei minua auttanut, sillä Lichtenstein oli lähtenyt Marienburgista. Sanottiin, että hän oli lähettiläänä joutunut matkalle Witoldin luo. En ensin tiennyt, mitä tehdä, odottaako vai lähteä hänen jälkeensä. Mutta kun olen vanhastaan tuttu suurmestarin ja vaatevarastopäällikön kanssa, niin uskoin heille salaisuuteni, miksi olin tullut, mutta he huusivat, että se ei voinut tulla kysymykseen.
– Miksei?
– Samasta syystä kuin Plockin ruhtinatar sanoi. Ja suurmestari selitti minulle vielä: "Mitä te minusta ajattelisitte, jos minä ottelisin jokaisen masovialaisen tai puolalaisen ritarin kanssa?" Mutta siinä hän oli oikeassa, sillä siinä tapauksessa häntä ei olisi enää pitkään aikaan ollut täällä maan päällä. He ihmettelivät molemmat aikeitani ja kertoivat niistä illallispöydän ääressä. Silloinkos siellä vasta kuhisi kuin mehiläispesässä! Varsinkin vieraat pitivät asiasta suurta ääntä: "Vai Kuno!" huusivat he. "Hän ei voi, ei missään tapauksessa, mutta me kyllä voimme!" Silloin minä valitsin heistä kolme aikoen mitellä voimiani heidän kanssaan vuoron perään, mutta suurmestari salli vasta monien pyyntöjen jälkeen minun otella vain yhden kanssa, jonka nimi oli myös Lichtenstein ja joka oli Kunon sukulainen.
– Vai niin. Entä miten kävi? – huudahti Zbyszko.
– Minä pitelin häntä niin lämpimästi, että hänen panssarinsa rutistui siksi pahanpäiväisesti, ettei kukaan maksaisi siitä enää penniäkään.
– Te täytitte siis lupauksenne!
– Ensiksi minäkin niin luulin ja olin iloinen, mutta sitten ajattelin: "Ei se sentään ollut samantekevä!" Mutta nyt en saa rauhaa, kun se ei kuitenkaan ollut samantekevä.
Zbyszko alkoi lohduttaa:
– Te tiedätte, että tällaisissa asioissa minä en sääli itseäni yhtä vähän kuin muitakaan, mutta jos minulle olisi sattunut samoin, niin se mielestäni riittäisi. Olen varma, että Krakovan maineikkaimmat ritarit vahvistavat sanani ja että itse Zawisza, joka parhaiten käsittää, mitä ritarikunnia oikein on, sanoo samaa.
– Niinkö luulet? – kysyi Macko.
– Ajatelkaahan toki: he, maailman kuuluisimmat ritarit, haastoivat hänet, kuten tekin, mutta yksikään heistä ei tehnyt niin paljon kuin te. Olette luvannut surmata Lichtensteinin ja surmasitte Lichtensteinin.
– Ehkä asia sitten niin on, – virkkoi vanha ritari. Mutta Zbyszko, joka oli kiinnostunut ritariasioista, alkoi kysellä innokkaasti:
– Entä oliko hän nuori vai vanha? Kertokaahan nyt, kuinka kaikki tapahtui. Ottelitteko ratsain vai jalan?
– Ratsain. Hän oli noin 35-vuotias, ja hänen partansa ulottui vyöhön saakka. Jumala auttoi minua, ja ensin käsittelin häntä keihäällä, kunnes mentiin miekkoihin. Veri virtasi hänen suustaan, niin että parta kastui kokonaan.
– Oletteko koskaan valittanut vanhenemista?
– Johan nyt! Lujasti istun vielä hevosella ja seison maassakin, mutta täysissä varusteissa en jaksa sentään hypätä maasta satulaan.
– Eipä taitaisi itse Kunokaan päästä käsistänne ehjin nahoin?
Vanha ritari huitaisi kädellään halveksivasti merkiksi, että Kuno Lichtensteinin kanssa hänen olisi ollut helpompi otella, ja vei sitten Zbyszkon katsomaan kaatuneen vastustajan panssaria, jonka Macko oli ottanut mukaansa voiton merkiksi, sillä se oli säpäleinä ja sitä paitsi huonoa työtä.
– Tahtoisinpa kuitenkin, että tuo panssari olisi Kuno Lichtensteinin, – sanoi Macko synkästi.
Siihen Zbyszko virkkoi:
– Jumala ties, mikä on parempi. Ja ehkä te tapaatte itse Kunonkin vielä jossakin suuressa taistelussa.
– Minä tiedustelin sitäkin, kuka mahtaa tulla Konradin jälkeen suurmestariksi. Toiset sanoivat Kunon tulevan, mutta toiset väittivät Konradin veljen, Ulrichin, tulevan suurmestariksi.
– Minä tahtoisin Ulrichin siksi, – virkkoi Zbyszko.
– Minä myös, mutta tiedätkö miksi? Kuno on viisas ja viekas, mutta Ulrich tulinen kuin oikea ritari, joka pitää ritarikunniaansa arvossa ja sitä paitsi kannattaa sodan alkamista kanssamme. Kerrotaan, että jos Ulrich tulee valituksi suurmestariksi, niin näillä mailla nousee sellainen myrsky, ettei mokomaa vielä ole maailmassa ollut. Ja Konrad on jo käynyt heikoksi. Kerran hän oli pyörtyä minun läsnäollessani. Ehkä kuitenkin elämme sotaan saakka!
– Jumala suokoon! Entä onko kuningaskunnan kanssa mitään uusia riitoja?
– On sekä uusia että vanhoja. Ristiritari on aina ristiritari. Vaikka hän tietää, että olet vahvempi ja että on vaarallista käydä kimppuusi, niin sinun omaasi hän kuitenkin ahnastelee, koska toisin ei voi elää.
– Mutta he luulevat, että ristiritarikunta on vahvempi kaikkia valtakuntia.
– Luulevat, kuten Ulrich, mutta kaikki eivät ole samaa mieltä. Muuten, kyllä heillä on julman mahtavat voimat hallussaan.
– Mutta muistatko, mitä Zyndram Maszkowilainen sanoi?
– Muistan kyllä. Ja heidän sisäiset asiansa sujuvat vuosi vuodelta yhä huonommin. Veli ei ota veljeä vastaan sillä tavalla kuin minut siellä vastaanotettiin, kun kukaan ristiritari ei ollut näkemässä. He ovat jo käyneet kaikille vastenmielisiksi.
– Siis sotaa ei tarvitse odottaa kauan.
– Kauan tai ei, kuka sen tietää, – virkkoi Macko. Ja hetken aikaa mietittyään hän lisäsi:
– Mutta sillä välin on koottava voimia ja varustauduttava, jotta sitten voitaisiin arvokkaasti lähteä sotimaan.
LXXIX.
Suurmestari Konrad kuoli vuotta myöhemmin. Jasko, Jagienkan veli, joka oli ensimmäisenä kuullut Sieradzissa uutisen hänen kuolemastaan ja Ulrich von Jungingenin valitsemisesta vainajan seuraajaksi, toi sen tiedon myös ensimmäisenä Bogdanieciin, jossa sen vaikutus oli valtava, kuten kaikissa muissakin aateliskartanoissa. "Nyt tästä tulee sellainen aika, ettei eläessämme vielä ole ollut", – sanoi Macko juhlallisesti. Jagienka vei kaikki lapset Zbyszkon syliin ja ympärille ja alkoi häntä jo hyvästelläkin, ikäänkuin mies olisi jo seuraavana päivänä lähtenyt sotaretkelle. Macko ja Zbyszko tiesivät kyllä, ettei sota leimahda liekkiin yhtä nopeasti kuin nuotio, mutta he valmistautuivat kuitenkin kiireellisesti sitä varten. Hevoset valittiin, aseet puhdistettiin, palvelusväelle opetettiin sotatemppuja ja ympäristön pikkuaatelisten kanssa pidettiin harjoituksia.
Samanlaiset puuhat olivat käynnissä muissakin kartanoissa. Pajoista kuului takomista, vanhat panssarit kunnostettiin, jouset ja hihnat rasvattiin, rattaat ja vaunut korjattiin ja elintarvevarastoja, varsinkin viljaa ja savustettua lihaa koottiin. Kirkoilla sunnuntaisin kuunneltiin uutisia ja tultiin pettyneiksi, jos ne olivat rauhallista laatua, sillä jokainen tunsi syvästi, että kauhean vihollisen kanssa oli kerran taisteltava ratkaisevasti ja että kuningaskunta ei pääsisi kukoistukseensa, ennenkuin pyhän Birgitan sanojen mukaisesti ristiritareilta oli lyöty hampaat suusta ja oikea käsi.
Krzesniassa kokoonnuttiin heti Mackon ja Zbyszkon ympärille, sillä nämä tunsivat ristiritarikunnan paremmin kuin muut ja olivat jo ennen sitä vastaan taistelleet. Heiltä ei kysytty ainoastaan uutisia, vaan udeltiin kaikenlaisia keinoja, taistelutapoja saksalaisia vastaan ja miten kussakin tapauksessa olisi meneteltävä sekä oliko helpompi särkeä kirveellä vai miekalla vihollisen varusteet, jos keihäät menivät poikki.
Bogdaniecin ritarit olivat todella hyvin selvillä tällaisista asioista, ja sen tähden heitä kuunneltiin tarkkaavasti, varsinkin, kun tiedettiin, että sota ei tulisi olemaan mikään leikin asia, vaan vakavaa voimain mittelyä eri maiden etevimpäin ritarien kanssa. Ei myöskään aiottu antaa viholliselle vain muutamia iskuja ja tuottaa erinäisiä tappioita, vaan kerta kaikkiaan kukistaa se perusteellisesti tai kaatua itse. "Kun täytyy, niin täytyy", sanoivat aatelismiehet toisilleen, "joko heidän tai meidän on kuoltava". Ja tämä sukupolvi, joka kantoi rinnassaan kansan tulevan suuruuden tunnetta, ei pelännyt vaaroja eikä siltä puuttunut rohkeutta, päinvastoin, päivä päivältä sen taistelunhalu kasvoi, mutta se kävi työhön käsiksi ilman tyhjänpäiväistä kerskailua ja ylimielisyyttä, päättävästi ja kuolemaa halveksien:
– Joko meidän tai heidän on kuoltava!
Sillä välin kului päivä toisensa jälkeen, mutta sotaa ei julistettu. Puhuttiin riitaisuuksista, joita oli kuninkaan ja ristiritarikunnan välillä Dobrzynin alueesta, vaikka tämä jo vuosia sitten oli lunastettu uudelleen, sekä eräästä Drezdenko-nimisestä rajalinnasta, jota molemmat puolet halusivat omakseen, mutta sotaa ei vain tullut. Jotkut alkoivat jo epäillä, tulisiko sitä lainkaan, sillä riitaisuuksia oli aina, mutta ne loppuivat tavallisesti kokouksissa, neuvotteluissa tai lähettien toimien ansiosta. Nytkin levisi huhu, että ristiritarikunnan lähettejä oli saapunut Krakovaan ja puolalaisia Marienburgiin. Alettiin puhua Böömin ja Unkarin kuninkaiden, vieläpä itse paavin välitystoimista. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt näistä asioista mitään varmempaa, ja kaikenlaisia levottomia huhuja kierteli ympäri, mutta sota ei vain syttynyt.
Vihdoin Macko ei enää tiennyt, mitä näistä kaikista asioista ajatella, ja hän läksi Krakovaan hankkimaan varmuutta. Hän viipyi siellä hyvin lyhyen ajan ja saapui jo kuudentena viikkona takaisin kotiin loistaen tyytyväisyyttä. Kun uutisnälkäiset aateliset hänet tapansa mukaan Krzesniassa ympäröivät, hän vastasi erilaisiin kysymyksiin lyhyesti:
– Onko keihäät, kirveet ja miekat teroitettu?
– Kuinka niin? Kuuluuko mitään? Mitä uutta? Keitä näitte? – huudettiin eri puolilta.
– Keitä näin? Zyndram Maszkowilaisen! Ja mitä uutta? Sellaista, että paras on satuloida hevoset.
– Hyvänen aika! Kertokaa!
– Kuulitteko mitään Drezdenkosta?
– Kuulin. Mutta se on vain sellainen linna, jollaisia on maailmassa paljon eikä sillä maatakaan ole sen enempää kuin Bogdaniecissa.
– Liian laiha taitaa olla sodan syyksi?
– Varmasti, mutta on niitä lihavampia ollut, eikä kuitenkaan ole sodasta totta tullut.
– Mutta tiedättekö, minkä vertauksen Zyndram Maszkowilainen kertoi minulle Drezdenkosta?
– Kertokaa sukkelaan!
– Hän sanoi minulle näin: "Sokea kulki maantietä pitkin, töykkien kiveen ja kaatui. Hän kaatui sen tähden, että oli sokea, mutta kivi oli kuitenkin siihen syynä." Juuri sellainen kivi on Drezdenko.
– Kuinka niin? Ristiritarikunta ei ole vielä kaatunut.
– Ettekö ymmärrä? Siinä tapauksessa sanon asian toisin: kun astia on aivan täynnä, panee yksi pisara sen vuotamaan yli laitojensa.
Nyt se selvisi, ja samassa useat joutuivat niin suuren innostuksen valtaan, että Mackon täytyi ihan hillitä heitä, sillä he olisivat heti nousseet hevosten selkään ja ratsastaneet suoraa päätä Sieradziin.
– Olkaa valmiina, – kehoitti Macko, – mutta odottakaa kärsivällisesti. Meitä ei tulla unohtamaan.
He odottivat niin kauan, että muutamat alkoivat taas epäillä. Mutta Macko ei epäillyt, sillä niinkuin muuttolintujen tulosta tiedetään, että kevät lähestyy, niin Mackokin erilaisista merkeistä osasi päättää, että sota, vieläpä suuri sota oli tulossa.
Kaikissa kruununmetsissä järjestettiin niin suuria metsästysretkiä, etteivät vanhimmatkaan ihmiset sellaisia muistaneet. Metsähärkiä, villisikoja, hirviä ja muuta metsänriistaa kaadettiin laumoittain, ja viikkomäärin, jopa kuukausia savustettiin kaikkialla metsissä lihaa, joka sitten vietiin Plockiin varastoon. Oli selvää, että koottiin ruokavaroja suurta sotajoukkoa varten. Samanlaisia metsästysretkiä oli ruhtinas Witold järjestänyt Liettuassa ennen suuria sotaretkiä. Mutta oli muitakin enteitä. Talonpoikia alkoi joukoittain paeta "saksalaisen alta" kuningaskuntaan ja Masoviaan. Hlawa lähetti Spychowista muutamia masuureja, jotka olivat paenneet hänen luokseen Preussista. Nämä pyysivät saada ottaa osaa sotaretkeen ristiritareja vastaan, joita he vihasivat kaikesta sydämestään ja joille sen tähden tahtoivat kostaa. Masuurit kertoivat, että Preussin rajaseuduilla oli aivan autioita kyliä, sillä talonpojat olivat sieltä perheineen paenneet Masoviaan. Ristiritarit hirttivät kiinnijoutuneita pakolaisia, mutta sekään ei saanut onnetonta väestöä jäämään enää kärsimään saksalaisten sortoa. Myöhemmin alkoi Preussista tulleita kulkureja olla kaikkialla. He painuivat Krakovaan. Niitä oli Danzigista, Marienburgista, Thornista, vieläpä kaukaisesta Königsbergistä, kaikista Preussin kaupungeista ja kaikista komttuurioista. He olivat enimmäkseen kerjäläisiä, mutta joukossa oli koulumestareja, urkureja, luostaripalvelijoita, vieläpä pappejakin. Kun arveltiin heidän tietävän yhtä ja toista Preussin asioista ja tapahtumista, niin jotkut voivodit ja muut virkamiehet, kuten kuninkaan neuvosherrat, sulkeutuivat tuntikausiksi keskustelemaan heidän kanssaan ja merkitsemään muistiin kulkurien kertomia. Muutamat näistä palasivat salaa takaisin Preussiin ja tulivat sitten taas kuningaskuntaan. Krakovassa huhuttiin, että kuningas ja neuvosherrat olivat heidän kauttaan saaneet tietää kaikki ristiritarikunnan suunnitelmat.
Toisin olivat asiat Marienburgissa. Eräs prelaatti, joka oli paennut sieltä ja jäänyt Koniecpolin ritarien luo, kertoi heille, että suurmestari Ulrich ja muut johtavat ristiritarit eivät ensinkään tiedustele, mitä Puolassa tapahtuu, kun ovat mielestään varmoja, että he yhdellä iskulla valtaavat ja hävittävät ikipäiviksi koko kuningaskunnan sillä tavalla, "ettei siitä jää jälkeäkään". Hän mainitsi myös suurmestarin eräissä pidoissa Marienburgissa sanoneen: "Mitä enemmän heitä on, sitä halvemmaksi tulevat lampaannahat Preussissa". Ristiritarit varustautuivat siis sotaan voitonvarmoina ja ylimielisesti luottaen omiin voimiinsa sekä vieraiden valtojen apuun. Mutta huolimatta kaikista näistä sotaisista enteistä ja varusteluista sota ei kuitenkaan puhjennut niin nopeasti kuin ihmiset odottivat. Bogdaniecin nuori isäntä alkoi jo kotona tuskitella. Kaikki oli jo valmiina, ja hänen mielensä paloi taisteluun ja maineenniittoon. Jokainen päivä, minkä sota lykkääntyi eteenpäin, oli hänestä kovin raskas, ja usein hän moitti setäänsä sen viipymisestä, aivan kuin tämä olisi ollut syynä siihen ja ikäänkuin sota tai rauha olisi ollut sedän määrättävissä.
– Tehän lupasitte aivan varmasti, että kohta saamme taistella, – sanoi Zbyszko, – mutta mitään ei kuulu eikä näy.
Siihen Macko:
– Typerä olet! Etkö näe, mitä tapahtuu?
– Entä jos kuningas viime tingassa sopii? Sanotaan, ettei hän halua sotaa.
– Niin, hän ei halua, mutta hänhän juuri sanoi: "Minä en olisi kuningas, jos antaisin heidän ottaa ja pitää Drezdenkon." Ja saksalaiset ovat ottaneet Drezdenkon pitäen sitä yhä vielä hallussaan. Kuningas ei haluaisi vuodattaa kristittyjen verta, mutta neuvosherrat, jotka ovat tarkoin selvillä Puolan voimista, painavat saksalaisia seinää vasten. Sen sanon sinulle, että jollei Drezdenkoa olisi, niin jotakin muuta tulisi tapahtumaan.
– Olen kuullut, että jo suurmestari Konrad otti Drezdenkon, ja hän kuitenkin pelkäsi kuningasta.
– Hän pelkäsi, sillä hän ymmärsi paremmin kuin muut, kuinka voimakas Puola on, mutta hänkään ei voinut hillitä ristiritarikunnan anastushalua. Krakovassa kuulin asiasta kerrottavan näin: Siihen aikaan, kun ristiritarikunta otti Neu-Brandenburgin, selitti Drezdenkon omistaja vanha von Ost olevansa kuninkaan vasalli, koska tämä maatila oli vuosisatoja ollut puolalaisten hallussa ja koska hän tahtoi kuulua kuningaskuntaan. Mutta kerran ristiritarit kutsuivat vanhan von Ostin Marienburgiin, juottivat hänet humalaan ja saivat hänet allekirjoittamaan todistuksen, jossa hän tunnustaa ristiritarikunnan yliherruuden. Silloin kuningas kiivastui...
– Kuinkas muuten! Sehän oli selvä! – huudahti Zbyszko.
Mutta Macko virkkoi siihen:
– Asia on, kuten Zyndram Maszkowilainen sanoi: Drezdenko on vain kivi, johon sokea töykkäsi.
– Entä jos saksalaiset antavat Drezdenkon takaisin? Miten silloin tulee käymään?
– Silloin etsitään toinen kivi. Mutta ristiritarit eivät koskaan anna takaisin, mitä kerran ovat nielleet, jollei juuri leikkaamalla mahaa auki, mitä, Jumala suokoon, meidän pitäisi pian saada tehdä.
– Ei! – huudahti Zbyszko rohkaistuneena. – Ulrich ei koskaan antaisi sitä takaisin vaikka Konrad ehkä olisikin sen tehnyt! Ulrich on oikea ritari, jota ei sovi moittia mistään, mutta tulinen, julman tulinen.
Tähän tapaan he juttelivat. Sillä välin tapahtumat kiiruhtivat eteenpäin kuin kivi, jonka matkamies potkaisee korkealta kalliolta kuilua kohti.
Yht'äkkiä levisi kautta maan sellainen tieto, että ristiritarit olivat ryöstäneet vanhan puolalaisen Santokin kaupungin, joka oli pantattuna johanniittiritareille. Uusi suurmestari Ulrich, joka tahallaan lähti pois Marienburgista, kun Puolan lähettiläät tulivat häntä onnittelemaan hänen suurmestariksi tulonsa johdosta, käski hallitustaan heti ottamaan saksan kielen käytäntöön latinan sijaan kaikissa Puolan kanssa käydyissä neuvotteluissa, mikä jo osoitti, mitä miehiä hän oli. Krakovan neuvosherrat huomasivat, että Ulrich teki sen aivan avoimesti ja niin rohkeasti, ettei yksikään suurmestari ollut koskaan osoittanut sellaista näin julkisesti Puolan kuningaskuntaa kohtaan, eipä edes silloin, kun ristiritarikunnan valta oli ollut suurempi ja kuningaskunnan pienempi kuin nyt.
Ristiritarikunnan harkitsevammat diplomaatit pyrkivät kuitenkin voittamaan Witoldin puolelleen antamalla hänelle runsaasti lahjoja ja kehumalla häntä niin suuresti, että sellaista olisi saanut kuulla vain niinä aikoina, jolloin temppeleitä ja alttareja pystytettiin Rooman keisarien kunniaksi jo heidän eläessään. "Ristiritarikunnalla on kaksi hyväntekijää", sanoivat sen lähettiläät tälle Jagiellon paikalliselle vallanpitäjälle, "nimittäin Jumala ja Witold; sen tähden on jokainen Witoldin toivomus ja sana ristiritarikunnalle pyhä." Ja he pyysivät häntä välittäjäksi Drezdenkon riitakysymyksessä arvellen salaa saavansa kuninkaan suuttumaan Witoldille, kun tämä asettuisi tuomitsemaan herraansa ja valtiastaan, mikä rikkoisi, jollei ainiaksi, niin ainakin pitkäksi ajaksi kuninkaan ja suuriruhtinaan hyvät välit. Mutta kun neuvosherrat Krakovassa tiesivät kaikki, mitä Marienburgissa tapahtui tai aiottiin tehdä, valitsi kuningaskin Witoldin välittäjäksi. Ja ristiritarikunta joutui tässä valinnassa alakynteen. Se oli luullut tuntevansa suuriruhtinaan, mutta ei tuntenut vielä läheskään, sillä Witold ei ainoastaan tuominnut Drezdenkoa Puolalle, vaan vainuten, mitä asiasta vielä voisi tulla, nostatti Samogitian taas aseisiin ja näyttäen ristiritareille yhä uhkaavamman näköisiä kasvojaan avusti samogitialaisia aseilla ja viljalla, jota hän oli saanut Puolan hedelmällisiltä seuduilta.
Nyt kaikki ymmärsivät, että ratkaisun hetki oli tullut. Ja se oli todella tullut.
Kerran, kun vanha Macko, Zbyszko ja Jagienka istuivat Bogdaniecissa kastellin portin ulkopuolella nauttien kauniista ilmasta ja lämpimästä säästä, eräs tuntematon ratsumies ilmestyi yht'äkkiä vaahtoisella hevosella heidän eteensä, heitti piilipuunoksista tehdyn seppeleentapaisen ritarien jalkojen juureen huutaen: "Kutsuntaan! Kutsuntaan!" – ja karahutti eteenpäin.
Ritarit hypähtivät seisomaan suuren innostuksen vallassa. Mackon kasvot muuttuivat julman, mutta juhlallisen näköisiksi. Zbyszko riensi asemiehensä luo, jolle antoi kutsuntamerkin vietäväksi heti eteenpäin, ja palasi sitten takaisin silmät säteillen innostusta ja huutaen jo kaukaa:
– Sota! Vihdoinkin sota!
– Ja sellainen sota, ettemme sen vertaista ole koskaan nähneet! – lisäsi Macko tärkeänä.
Ja hän huusi palvelusväelle, joka tuossa tuokiossa oli kokoontunut isäntäväen ympärille:
– Yksi puhaltaa vartiotornista torvella kaikkiin neljään ilmansuuntaan! Toiset kutsukoot kylänvanhimmat tänne! Hevoset ruokitaan, siistitään, talutetaan tallista ulos ja valjastetaan vaunujen eteen! Sukkelaan!
Hänen äänensä kaikui vielä, kun muutamat jo karkasivat täyttämään käskyjä, jotka eivät tuottaneet vaikeuksia, kun kaikki oli jo aikoja sitten valmiina: miehet, rattaat, hevoset, aseet, varusteet, ruokavarat – kaikki.
Zbyszko kysyi sedältään:
– Te ette jää kotiin, vai kuinka?
– Minäkö? Kaikkea sinun päähäsi juolahtaa?
– Lain mukaan teillä on korkean ikänne tähden oikeus jäädä kotiin ja se olisi turvallista Jagienkalle ja lapsille.
– Mutta kuulehan, Zbyszko! Koko ikäni olen odottanut tätä hetkeä.
Silmäys Mackon tuimiin, ankariin kasvoihin riitti vakuuttamaan, että kaikki suostuttelut olivat turhia. Sitä paitsi hän, vaikka hänen hartioillaan olikin jo enemmän kuin 70 vuotta, oli vielä luja kuin tammi. Tosin hän ei enää voinut hypätä maasta satulaan täysissä varusteissa, mutta sitä eivät tehneet nuoretkaan, varsinkaan länsimaiden ritarien joukossa. Mutta aseen käytössä Macko oli vielä aivan erinomainen, eikä koko paikkakunnalla ollut sen kokeneempaa sodankävijää kuin hän.
Jagienka puolestaan ei pelännyt jäädä yksin kotiin, koska hän miehensä sanojen johdosta nousi ja suuteli häntä sanoen:
– Älä ole huolissasi minusta, rakas Zbyszko, sillä kastelli on luja ja minä olen tottunut käyttämään jousta ja keihästä. Nyt ei ole aikaa ajatella meitä, kun isänmaa on kysymyksessä. Kyllä Jumala meistä huolen pitää.
Mutta samassa nuoren rouvan silmät vettyivät, ja hänen poskilleen vierähti pian suuria kyyneleitä. Hän viittasi lapsijoukkoon ja jatkoi liikuttuneena:
– Jollei minulla olisi noita pienokaisia, niin rukoilisin sinua ottamaan minutkin mukaan sotaretkelle.
– Jagienka! – huudahti Zbyszko sulkien hänet syliinsä. Ja nuori rouva kietoi käsivartensa miehensä kaulaan, painautui häneen lujasti kiinni ja toisti toistamistaan:
– Mutta tule takaisin, tule takaisin, minun armaani, minun ainokaiseni!
– Ja kiitä Jumalaa joka päivä siitä, että olet saanut niin hyvän vaimon, – lisäsi Macko matalalla äänellä.
Tuntia myöhemmin vartiotornin lippu otettiin alas merkiksi, että isäntäväki oli poissa kotoa. Zbyszko ja Macko sallivat Jagienkan ja lasten saattaa heitä Sieradziin saakka. Kun oli syöty tukevasti, lähdettiin liikkeelle vaunujonon seuratessa jäljessä.
Oli kirkas, tyyni päivä. Metsät seisoivat liikkumattomina. Karjalaumat niityillä ja vainioilla nauttivat iltapäivälepoaan märehtien laiskasti. Toisinaan nousi teiltä pölypilviä, joiden päällä kimalteli kuin tulenliekkejä. Zbyszko osoitti niitä ja sanoi vaimolleen ja lapsilleen:
– Tiedättekö, mikä tuolla noin kimaltelee? Ne ovat keihäänkärkiä, joihin auringonsäteet sattuvat. Kutsunta on nähtävästi jo käsittänyt koko seudun, koska kaikkialta on menossa väkeä saksalaisia vastaan.
Niin olikin asianlaita. Jonkin matkan päässä Bogdaniecin rajalta he tapasivat Jagienkan veljen, nuoren Jaskon pariinkymmeneen mieheen nousevan joukkueensa kanssa.
Pian sen jälkeen he näkivät Rogowin Cztanin partaisen naaman pölypilvessä eräässä tienhaarassa. Vaikka hän ei ollut mikään bogdaniecilaisten ystävä, hän huusi kuitenkin jo kaukaa: "Nyt annetaan niille koirille kerrankin selkään!", nyökäytteli päätään ja katosi pölyyn. Olipa myöskin vanha Wilk Brzozowasta lähtenyt liikkeelle. Hänen päänsä vapisi jo vanhuuttaan, mutta hän tahtoi kostoa poikansa tähden, jonka saksalaiset olivat surmanneet Schleesiassa.
Heidän lähestyessään Sieradzia pölypilvet teillä yhä sakenivat, ja kaupungin tornien häämöttäessä kaukaa oli maantie melkein täynnä aseistettuja joukkueita, jotka olivat matkalla kokoontumispaikkaansa Sieradziin. Katsellessaan tätä voimakasta ja tervettä kansaa, joka oli tottunut taistelemaan sekä vihollista että vaivoja vastaan, vanha Macko iloitsi hengessään ja ennusteli varmaa voittoa.
LXXX.
Sota oli vihdoinkin puhjennut, mutta alussa oli vähän taisteluja ja nekin olivat puolalaisille epäedullisia. Ennen kuin näiden sotavoimat olivat ennättäneet edes asettua paikoilleen, ristiritarit valloittivat Bobrownikin, hävittivät Zlotoryjan maan tasalle ja valtasivat uudelleen onnettoman Dobrzynin alueen, joka äskettäin oli saatu takaisin niin suurella vaivalla. Mutta Böömin ja Unkarin väliintulo sovittelutarkoituksessa sammutti sodan myrskyn vähäksi aikaa. Seurasi aselepo, jonka aikana Böömin kuningas Vaclav aikoi sovittaa Puolan ja ristiritarikunnan.
Mutta talven ja kevätkuukausien aikana ei kuitenkaan heretty kokoamasta uusia joukkoja, ja kun Böömin lahjottu kuningas antoi tuomionsa ristiritarikunnan hyväksi, syttyi sota uudelleen.
Tuli kesä ja sen mukana Witold, joka joukkoineen yhtyi puolalaisiin ja masovialaisiin Czerwienekin luona. Toisella puolella oli leirissä Swiecin luona satatuhatta lujasti aseistettua saksalaista. Kuningas aikoi kulkea joukkoineen Drewenz virran yli ja painua suoraa päätä Marienburgiin, mutta kun se näytti mahdottomalta, niin hän kääntyi Kurzentnikista Dzialdowiin, ja sen jälkeen kun ristiritarikunnan linnoitus Gilgenburg eli Dombrow oli hävitetty, hän leiriytyi sinne.
Sekä hän että puolalaiset ja liettualaiset johtomiehet tiesivät, että kohta oli taisteltava, mutta kukaan ei arvellut, että taistelu alkaisi ennen kuin muutaman päivän kuluttua. Otaksuttiin, että suurmestari sulkemalla tien kuninkaalta tahtoi antaa joukoilleen tilaisuuden levätä, jotta ne vereksin voimin voisivat ryhtyä taisteluun.
Sillä välin kuninkaalliset sotavoimat jäivät Gilgenburgiin. Vaikka hyökkäys tätä linnoitusta vastaan oli aloitettu ilman käskyä, vieläpä suorastaan sotaneuvoston tahtoa vastaan, niin tapaus kuitenkin täytti kuninkaan ja Witoldin mielen rohkaisevalla ilolla. Linna oli vahva ja sen varusväki suurilukuinen. Siitä huolimatta puolalaiset ritarit olivat valloittaneet sen yht'äkkiä, ennen kuin edes koko sotajoukko oli saapunut paikalle.
Heinäkuun neljännen- ja viidennentoista päivien välinen yö oli hyvin vaihteleva. Satoi, salamoi ja vinha tuuli puhalsi. Mutta puolenyön jälkeen tyyntyi ja kirkastui. Tähdet tulivat näkyviin ja suuri, punoittava kuu alkoi paistaa. Vasta nyt voitiin tehdä nuotioita. Pian loimotteli tuhansia tulia laajassa puolalais-liettualaisessa leirissä. Soturit kuivattelivat vaatteitaan ja laulelivat sotalauluja.
Kuningas valvoi myöskin, sillä siinä talossa leirin laidassa, jonne hän oli vetäytynyt suojaan rajuilmalta, oli sotaneuvosto koolla pohtimassa Gilgenburgin valloitusta. Kun siihen oli osallistunut Sieradzin lippukunta, oli sen päällikkö, Jakob Koniecpole, apulaisineen kutsuttu kuulusteltavaksi, miksi hän oli valloittanut kaupungin ilman käskyä ja minkä tähden hän ei ollut keskeyttänyt hyökkäystä, vaikka kuningas oli lähettänyt sanan.
Voivodi Jakob, joka pelkäsi saavansa moitteita, ehkäpä rangaistuksenkin, oli ottanut mukaansa useita eteviä ritareja lippukunnastaan, muiden muassa Mackon ja Zbyszkon todistamaan, että kuninkaan sanantuojat saapuivat vasta, kun he olivat jo linnan muureilla ja mitä tulisimmassa taistelussa varusväen kanssa. Mitä tuli siihen, että hän oli hyökännyt linnoitukseen, "niin oli vaikeata", kuten hän sanoi, "kysyä kaikkea, kun sotavoimat ovat levitetyt muutaman peninkulman laajalle". Kun hänet oli lähetetty edeltäpäin, niin hän oli käsittänyt asiakseen raivata kaikki esteet varsinaisen armeijan tieltä ja iskeä viholliseen, jos se oli tavattavissa. Kuningas, ruhtinas Witold ja neuvosherrat, jotka olivat mielissään Gilgenburgin valloituksesta, antoivat tämän selityksen käydä täydestä eivätkä moittineet, vaan kiittelivät voivodia ja sieradzilaisia heidän ripeästä ja urhoollisesta toiminnastaan. Macko ja Zbyszko saattoivat nyt tarkastella kuningaskunnan päämiehiä. Siellä olivat, paitsi kuningasta, muiden muassa masovialaiset ruhtinaat ja molemmat sotapäälliköt: Witold, joka johti liettualaisia, samogitialaisia, rusineja, bessarabialaisia, valakkeja ja tataareja, sekä Zyndram Maszkowilainen, joka johti kaikkia puolalaisia joukkoja. Viereiseen huoneeseen oli kokoontunut paljon kuuluisia ritareja siltä varalta, että heidän neuvojaan sota-asioissa tarvittaisiin.
Macko ja Zbyszko tunsivat heistä useita. Varsinkin Powala Taczewilainen tervehti heitä iloisesti ja alkoi heti jutella menneistä ajoista ja seikkailuista.
– Hei-hei! Sinullahan on niitä selvittämättömiä asioita ristiritarien kanssa, – huudahti Powala, – mutta nyt toivon sinun kerta kaikkiaan tekevän niistä selvää.
– Kyllä teen ja maksan vaikka verelläni, kuten me kaikki maksamme, jos tarvitaan, – vastasi Zbyszko.
– Tiedätkö, että sinun Kuno Lichtensteinisi on nyt suurkomttuuri? – kysyi Paszko Zlodziej Biskupicesta.
– Tiedän, ja setäni tietää myös.
– Jospa saisin tavata hänet, – virkkoi Macko, – sillä minulla on muuan asia hänen kanssaan selvittämättä.
– Mekin olemme haastaneet hänet otteluun, – sanoi Powala, – mutta hän vastasi, että hänen asemansa ei salli haasteen hyväksymistä. Mutta nyt on asema toinen ja taitaa sallia.
Zawisza, joka tavallisesti lausui ajatuksensa juhlallisesti, puuttui puheeseen:
– Se, jonka Jumala määrää, saa rangaista.
Sitten he alkoivat puhua Gilgenburgin valloituksesta ja tulevasta, luultavasti aivan piakkoin tapahtuvasta suuresta taistelusta, sillä suurmestarin täytyi sulkea kuninkaalta pääsytie eteenpäin.
Kun he näistä asioista juttelivat arvioiden, monenko päivän päästä tuleva taistelu voisi alkaa, lähestyi muuan kookas, mutta laiha ja punapukuinen ritari heitä levittäen käsivartensa ja sanoen melkein naisellisen pehmeällä äänellä:
– Terve mieheen, ritari Zbyszko Bogdaniecista!
– Ritari de Lorche! – huudahti Zbyszko. – Vai olet sinä täällä! Ja he syleilivät toisiaan sydämellisesti kuin mitä lähimmät ystävät, minkä jälkeen Zbyszko kysyi:
– Siis täällä! Meidänkö puolellamme?
– Siellä toisella puolella saattaa olla monta geldriläistä ritaria, – vastasi de Lorche, – mutta Dlugolasin isäntänä minä olen velvollinen palvelemaan Janusz ruhtinasta.
– Oletko sinä Dlugolasin isäntä?
– Olen. Vanhan Mikolajn kuoleman jälkeen Dlugolas joutui hänen
tyttärelleen, kauniille Jagienkalle [Ei siis ole Zbyzkon Jagienka,
vaan toinen.], joka nyt on viiden vuoden ajan ollut minun vaimoni ja
valtiattareni.– Hyvänen aika! – huudahti Zbyszko. – Mutta kerrohan, miten kaikki on tapahtunut!
Tervehdittyään ystävällisesti vanhaa Mackoa de Lorche jatkoi:
– Teidän entinen asemiehenne Hlawa sanoi, että minä tulisin tapaamaan teidät täällä, ja nyt hän odottaa meitä teltassani, jossa olisi illallistakin. Telttani on tosin leirin toisessa päässä, mutta hevosilla pääsemme sinne pian. Lähtekäämme siis!
Kääntyen Powalan puoleen, jonka hän tunsi vanhastaan Plockista, hän lisäsi erikseen:
– Teidän tulonne, arvoisa ritari, olisi minulle kunniaksi ja iloksi.
– Kiitän, mielelläni, – vastasi Powala. – On hauska saada jutella tuttavien kanssa ja samalla voimme katsella leiriä.
He menivät ulos noustakseen hevosten selkään ja ratsastaakseen de Lorchen teltalle. Kun lähdettiin, de Lorchen palvelija heitti heidän ylleen manttelit, jotka hän nähtävästi oli vartavasten tuonut mukanaan. Kun palvelija tuli Zbyszkon luo, hän suuteli ritarin kättä sanoen:
– Tervehdin teitä, armollinen herra. Olen entinen palvelijanne, mutta pimeässä on vaikea tuntea. Muistatteko vielä Sanderusta?
– Hyvänen aika! – huudahti Zbyszko.
Ja samassa heräsi nuoren ritarin mielessä muistoja menneistä suruista ja onnettomuuksista.
– Sanderus! – sanoi hän. – Niin, muistanpa ne menneet ajat ja sinut! Mitä olet sen jälkeen hommannut ja missä oleskellut? Etkö myyskentele enää pyhäinjäännöksiä?
– En, hyvä herra. Viime kevääseen saakka olin lukkarina Dlugolasin kirkossa, mutta kun isä-vainajani oli soturi, niin minäkin heti, kun sota syttyi, kyllästyin kirkonkellojen soittoon ja sain hurjan halun raudan ja teräksen työhön.
– Mitä kuulen! – huudahti Zbyszko, jonka oli vaikea kuvitella Sanderusta taistelemassa miekka tai kirves kädessä.
– Vuosi sitten, – sanoi Sanderus pitäen jalustinta nuorelle ritarille, – lähdin Plockin piispan käskystä preussilaisille seuduille ja sainkin aikaan huomattavia palveluksia, mutta niistä saamme puhua myöhemmin. Olkaa hyvä ja nouskaa hevosen selkään, sillä se tshekkiläinen kreivi, jota te nimitätte Hlawaksi, odottaa teitä illalliselle isäntäni teltassa.
Zbyszko lähti ratsastamaan de Lorchen luo, jota hän pyysi hiukan syrjään saadakseen häiriintymättä keskustella hänen kanssaan, sillä Zbyszko oli utelias kuulemaan tarkemmin ystävänsä kohtaloista ja seikkailuista.
– Olen sangen iloinen siitä, – sanoi hän, – että olet meidän puolellamme, sillä sinähän olit ristiritarien palveluksessa.
– Sellaiset, jotka saavat sieltä palkkaa, palvelevat heitä kyllä, – vastasi de Lorche, – mutta minä en ottanut sitä vastaan. Tulin ristiritarien luo vain seikkailuja ja ritarivyötä hakemaan, jonka sainkin, mutta, kuten tiedät, puolalaiselta ruhtinaalta. Niinä vuosina, jolloin oleskelin näillä mailla, opin näkemään, kummallako puolella oli oikeus, ja kun minä sitten menin naimisiin ja asetuin vakituisesti tänne asumaan, niin kuinka voisin taistella teitä vastaan? Minä olen nyt puolalainen ja puhunkin jo puolan kieltä koko lailla, kuten kuulet, mutta alkuperäinen äidinkieleni alkaa jo hiukan unohtua.
– Entä maatilasi Geldernissä? Olen kuullut, että olet sukua sikäläiselle ruhtinaalle ja omistat siellä useita linnoja ja kartanoita.
– Maatilani olen luovuttanut sukulaiselleni Fulkon de Lorchelle, joka maksoi niistä minulle. Viisi vuotta sitten kävin Geldernissä ja toin tänne koko omaisuuteni ja kaikki rahani, joilla olen ostanut maatiloja Masoviassa.
– Entä kuinka tulit menneeksi naimisiin Dlugolasin Jagienkan kanssa?
– Niin, kukapa niitä naisia oikein ymmärtää? – vastasi de Lorche. – Hän teki minusta aina pientä pilaa, kunnes minä sain siitä tarpeekseni ja sanoin lähteväni sotaretkelle Aasiaan, josta en varmaan koskaan palaisi takaisin. Mutta silloinkos tyttö rupesi itkemään ja sanoi päättävästi: "Siinä tapauksessa minä rupean nunnaksi". Polvistuin hänen eteensä, ja kaksi viikkoa myöhemmin Plockin piispa vihki meidät kirkossa pyhään avioliittoon.
– Onko teillä lapsia? – kysyi Zbyszko.
– Sodan jälkeen Jagienka aikoo käydä pyhiinvaelluksella kuningatar Jadwigan haudalla pyytämässä siunausta, – vastasi de Lorche huokaisten.
– Niin, sanotaan, että se on varma keino ja ettei siinä asiassa ole sen parempaa puoltajaa kuin pyhä kuningatarvainaja. Muutaman päivän kuluttua on nähtävästi suuri taistelu, ja sitten tehdään rauha.
– Niin.
– Mutta ristiritarit pitävät kai sinua petturina?
– Eivät voi pitää, – vastasi de Lorche, – sillä minä noudatan tarkasti kaikkia ritarikunnian lakeja. Kun Plockin piispa lähetti Sanderuksen asioille Marienburgiin, lähetin minä hänen mukanaan suurmestari Ulrichille kirjeen, jossa sanouduin irti heidän palveluksestaan ja luettelin kaikki ne syyt, joiden perusteella olen teidän puolellanne.
– Niin, Sanderus!... – huudahti Zbyszko. – Hän selitti minulle kyllästyneensä kirkonkellojen soittoon ja saaneensa kovan halun raudan ja teräksen työhön. Mutta se ihmetyttää minua suuresti, sillä hän on niin kauan kuin muistan ollut aina arka kuin jänis.
– Sanderuksella, – vastasi de Lorche, – on juuri sen verran raudan ja teräksen kanssa tekemistä, että hän ajaa minun ja asemieheni parran.
– Vai niin?! – nauroi Zbyszko makeasti.
He ratsastivat hetken ääneti, kunnes de Lorche kohotti katseensa taivaaseen ja sanoi:
– Pyysin teitä illalliselle, mutta ennenkuin ehdimme perille, taitaa olla aamiaisaika.
– Kuu on vielä ylhäällä, – vastasi Zbyszko. – Ehkä joudutamme matkaa.
He tavoittivat Mackon ja Powalan, ratsastivat yhdessä leveätä leirikujaa pitkin telttojen ja nuotioiden välitse. Tullakseen masovialaisten joukkojen luo, jotka olivat sijoittuneet leirin toiseen päähän, heidän täytyi ratsastaa leirikujaa loppuun saakka.
– Niin kauan kuin Puola on ollut olemassa, – sanoi Macko, – ei täällä ole koskaan nähty näin suuria sotajoukkoja, sillä nyt on kansaa virrannut tänne valtakunnan kaikilta puolilta.
– Mutta kukaan muu kuningas ei olisi voinut koota näin paljon väkeä riveihin, – sanoi de Lorche, – sillä yksikään ei hallitse näin laajaa valtakuntaa.
Vanha Macko kääntyi Powalan puoleen kysyen:
– Montako lippukuntaa ruhtinas Witold toi mukanaan?
– Neljäkymmentä, – vastasi Powala. – Puolalaisia ja masovialaisia on yhteensä viisikymmentä lippukuntaa, mutta ne eivät ole yhtä mieslukuisia kuin Witoldin, sillä hänen lippukuntiinsa kuuluu toisinaan jopa useampia tuhansia. Suurmestarin sanotaan lausuneen sellaisen mielipiteen, että liettualaiset käyttelevät kyllä puurokauhaa tottuneesti, mutta ei miekkaa. Hän lienee sanonut sanansa pahalla hetkellä, sillä luulen, että liettualaiset keihäät tulevat pirskottamaan runsaasti saksalaista verta.
– Entä keitä nämä ovat, joiden ohi nyt ajamme? - kysyi de Lorche.
– Ne ovat tataareja, joita Witoldin vasalli Saladin johtaa.
– Minkälaisia sotureja he ovat?
– Liettualaiset ovat kyllä käyneet sotaa heitä vastaan ja voittaneetkin, josta syystä tataarien on nyt täytynyt lähteä heidän kanssaan sotimaan. Mutta länsimaiden ritarien on vaikea tulla toimeen heidän kanssaan, sillä he ovat paetessaan vaarallisempia kuin taistellessaan.
– Katsotaanpa ohimennen lähemmin, miltä näyttävät, – sanoi de Lorche.
Ja he ratsastivat nuotioiden luo, joiden ympärillä istui lämpimästä ajasta huolimatta lammasnahkaisiin turkkeihin pukeutuneita miehiä. Useimmat heistä nukkuivat paljaalla maalla tai kosteilla, nuotion lämmöstä höyryävillä oljilla, mutta monet istuivat torkkuen palavien tukkien ääressä. Jotkut lyhensivät yön tunteja laulamalla hurjia sotalauluja ja kalistaen puhtaaksi jyrsityitä hevosen luita toisiaan vasten, mikä aiheutti omituisen ja kammottavan äänen, päristellen pieniä rumpuja tai näppäillen jousenjänteitä. Toiset söivät vertatihkuvaa paistia, johon he puhalsivat suipoin, sinertävin huulin. Kaikki olivat yleensä niin villin ja vihaisen näköisiä, että olisi ollut helpompi pitää heitä metsän peikkoina kuin ihmisinä. Nuotioiden savu oli mustaa ja paksua tuleen tippuvasta hevosen- ja lampaanrasvasta, joka suli siihen, ja nuotioiden ympärille levisi kuumentuneista ja käryävistä turkeista ja raaoista vuodista ja verestä inhottava löyhkä. Kujan toisella pimeällä puolella oli satoja hevosia, joista nousi hien hajua. Ne olivat syöneet ruohon ympäriltään ja purivat ja potkivat nyt toisiaan vihaisesti korskahdellen. Hevosmiehet koettivat rauhoittaa niitä huudoin ja piiskaniskuin.
Ei ollut hyvä mennä yksinään näiden villien tataarien joukkoon. Heidän takanaan majailivat yhtä villit bessarabialaiset ja pitkätukkaiset valakit, joilla panssarin asemesta oli rinnalla ja selässä puulaatat tökeröine luurankoja, eläimiä ja vampyyrejä esittävine maalauksineen. Kauempana oli serbialaisia, joiden nyt nukkuva leiri päivällä kajahteli yhtämittaisista huilujen, balalaikkojen, pillien ja muiden soittimien sävelistä.
Nuotiot loimusivat ja täysikuu kumotti taivaalta pilvien välistä, joita vinha tuuli kiidätti eteenpäin. Tällaisessa valaistuksessa ritarimme tarkastelivat leiriä. Serbialaisten takana olivat onnettomat samogitialaiset, jotka olivat jo moneen kertaan vuodattaneet verta taisteluissa saksalaisia vastaan, mutta olivat silti aina valmiit uudestaan nousemaan, kun Witold heitä kutsui, kuten nytkin. Tällä kertaa heillä oli kuitenkin voimakas tunne siitä, että heidän kärsimyksensä lähenivät loppuaan, ja sen tähden he olivat saapuneet täynnä samaa henkeä kuin Skirwoillo, jonka pelkkä nimi sai saksalaiset raivon ja pelon valtaan. Samogitialaisten leiri rajoittui liettualaisiin, jotka olivat samaa rotua, puhuivat samaa kieltä ja noudattivat samanlaisia tapoja.
Mutta kun ritarit ajoivat liettualaisten leiriin, kohtasi heitä synkkä näky. Tukeista tehdyssä hirsipuussa riippui kaksi ruumista, jotka tuulessa huojuivat niin voimakkaasti, että tukit narisivat. Nähdessään ruumiit hevoset alkoivat korskahdella ja nousta takajaloilleen, ja ritarit tekivät hurskaasti ristinmerkin. Kun he olivat ajaneet ohitse, Powala kertoi:
– Olin läsnä, kun nuo rikolliset tuotiin ruhtinas Witoldin eteen. Jo aikaisemmin meidän piispamme ja kartanonomistajamme olivat valittaneet, että liettualaiset ovat sodassa aivan liian julmia eivätkä säästä edes kirkkoja. Kun nämä tuotiin esille – he olivat ylhäistä sukua, mutta olivat raukat häpäisseet pyhää sakramenttia – suuttui ruhtinas kauheasti ja käski heitä itse hirttäytymään. Ja miesten täytyi itse pystyttää hirsipuu itselleen, minkä jälkeen he tosiaan hirttäytyivät, vieläpä toinen joudutti toista sanoen: "Pian, pian, muuten ruhtinas suuttuu vielä enemmän". Ja pelko valtasi kaikki tataarit ja liettualaiset, vaikka he eivät säiky kuolemaa, mutta kylläkin ruhtinaan vihaa.
– Niin, minä muistan, – sanoi Zbyszko, – kun kuningas silloin Krakovassa suuttui minuun Lichtensteinin tähden, kehoitti nuori ruhtinas Jamont minua hirttäytymään heti. Hän antoi minulle sen neuvon hyvän hyvyyttään, mutta minä olisin haastanut hänet tallatulle maalle, jos olisin ollut vapaa.
– Jamont on jo oppinut ritaritapoja, – huomautti Powala.
Näin jutellen he matkasivat suuren liettualaisen leirin halki ja kolmen rusiinilaisrykmentin ohi tullen puolalaiseen leiriin. Siellä oli viisikymmentä lippukuntaa, armeijan ydin ja mitä parhaimpia soturijoukkoja. Varusteet olivat täällä parempia, hevoset suurempia, ratsumiehet harjaantuneempia ja ritarit länsimaisten veroisia. Ruumiinvoimiin ja rasitusten sietämiseen nähden nämä joukot veivät voiton Suur- ja Vähäpuolan aatelisistakin, jotka olivat jo jonkin verran veltostuneita.
Ja de Lorche, joka tunsi puolalaisen ritariston vanhastaan, sanoi:
– Näissä on koko voimamme ja kaikki toivomme. Muistan vielä, kuinka Marienburgissa valitettiin sitä, että taisteluissa puolalaisten kanssa jokainen askel maata maksoi paljon verta.
– Nyt jos koskaan tulee verta vuotamaan, – sanoi Macko, – sillä ei suinkaan ristiritarikuntakaan ole ennen niin suurta sotajoukkoa koonnut kuin nyt.
Siihen tiesi Powala sanoa:
– Ritari Korzbog, joka lähti viemään kuninkaan kirjettä suurmestarille, sanoo kuulleensa ristiritarien väittäneen, ettei Rooman keisari eikä yksikään kuningas ole niin mahtava kuin ristiritarikunta, joka voisi valloittaa kaikki kuningaskunnat maailmassa.
– Jopa nyt jotakin, kun meitä on enemmän! – sanoi Zbyszko.
– Niin, mutta he halveksivat Witoldin joukkoja, jotka ovat huonosti aseistettuja, kuten he sanovat, ja jotka ensimmäisestä iskusta murskautuvat kuin saviruukku moukarin alla. Onko se totta vai ei, sitä en tiedä.
– Se on kumpaakin, – vastasi kokenut Macko. – Zbyszko ja minä tunnemme heitä koko lailla, sillä olemme olleet taisteluissa heidän kanssaan. He ovat kyllä huonommin aseistettuja ja heidän hevosensa ovat pieniä, ja sen tähden he eivät aina pidä puoliaan ritareja vastaan, mutta he ovat varmasti yhtä urhoollisia, vieläpä urhoollisempia kuin saksalaiset.
– Se nähdään pian, – sanoi Powala. – Kuningas vuodattaa kyyneleitä ajatellessaan, että niin paljon kristittyjen verta tulee virtaamaan, ja hän olisi viime hetkessäkin tehnyt vielä sovinnon, mutta saksalaisten ylimielisyys esti sen.
– Niin. Sellaisia ne ristiritarit ovat, kyllä minä heidät tunnen, – vahvisti Macko.
He eivät olleet enää kovin kaukana masovialaisten leiristä, jossa de Lorchen teltta sijaitsi, kun he huomasivat keskellä tietä useita miehiä töllistelemässä taivaaseen.
– Pysähtykää! – huusi eräs heistä.
– Kuka siellä on ja mitä te täällä teette? – kysyi Powala. – Pater Klobucki. Entä te?
– Powala Taczewilainen muiden muassa.
– Vai te siellä olette, – sanoi pater Klobucki salaperäisellä äänellä lähestyen Powalan hevosta. – Mutta katsokaa kuuta ja mitä siellä on tekeillä! Tämä on ihmeellinen ja enteellinen yö!
Ritarit alkoivat katsella kuuta, joka oli jo laskemassa. – Minä en näe siellä mitään merkillistä, – sanoi Powala.
– Mitä te sitten näette?
– Huppupäinen munkki ottelee kruunupäisen kuninkaan kanssa. Katsokaa! Tuolla! Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimessä! Kuinka kiivaasti ottelevat... Jumala, ole armollinen meille syntisille!
Syvä hiljaisuus. Kaikki pidättivät hengitystään.
– Katsokaa! Katsokaa! – huusi isä Klobucki.
– Totta! Jotakin siellä tapahtuu! – sanoi Macko.
– Totta! Totta! – vahvistivat toiset.
– Kas niin! Kuningas löi munkin maahan! – huusi pater Klobucki. – Hän astuu jalallaan munkin päälle. Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!
– Iankaikkisesti!
Samassa suuri, musta pilvi peitti kuun, ja yö pimeni. Ainoastaan nuotioiden loimottava valo valaisi tien.
Ritarit ratsastivat eteenpäin, ja kun he olivat kulkeneet jonkin matkaa, kysyi Powala:
– Näittekö mitään?
– Ensin en nähnyt mitään, – vastasi Macko, – mutta sitten erotin selvästi sekä kuninkaan että munkin.
– Niin minäkin.
– Ja minä myös.
– Jumalan antama merkki, – sanoi Powala. – Kuninkaamme kyyneleistä huolimatta ei siis tule rauhaa.
– Mutta taistelu tulee ja niin suuri, ettei maailma ole sellaista vielä nähnyt, – sanoi Macko.
Ja he ratsastivat eteenpäin vaieten vakavin mielin.
Mutta kun he olivat jo lähellä herra de Lorchen telttaa, puhkesi yht'äkkiä sellainen vihuri, että kekäleitä nousi nuotioista ilmaan.
– Uh, kuinka sakeasti savua! – sanoi Zbyszko vetäen ympärilleen manttelin liepeitä, jotka tuuli oli lennättänet hänen päänsä yli.
– Ja vihurin äänessä kuuluu kuin voihkimista ja ihmisen itkua.
– Aamu on jo lähellä, mutta kukaan ei tiedä, mitä tuleva päivä tuo mukanaan, – lisäsi de Lorche.
LXXXI.
Aamun tullen myrsky yltyi siinä määrin, että oli mahdoton pystyttää telttaa, jossa kuninkaan oli tapana kuunnella messua. Vihdoin Witold juoksi paikalle pyytäen, että jumalanpalvelus siirrettäisiin sopivampaan aikaan, jotta sotajoukkojen taisteluun lähtöä ei viivytettäisi. Kuningas menetteli hänen toivomuksensa mukaisesti.
Auringon noustessa sotajoukot läksivät liikkeelle mahtavana vyörynä, jota kuormasto seurasi silmänkantamattomana pitkänä jonona. Noin tunnin kuluttua myrsky tyyntyi, ja liput voitiin avata. Ne hulmusivat niin kauas kuin silmä kantoi ja olivat monivärisiä kuin kukkaset kedolla. Yksikään katse ei voinut kantaa niin etäälle, että se olisi voinut sulkea kaikki joukot ja erilaisten merkkien metsän näköpiiriinsä. Siinä marssivat Krakovan joukot punaisen lipun ja valkoisen kotkan jäljessä. Tämä lippu oli kaikista kuningaskunnan lipuista ensimmäinen ja johtava. Sitä kantoi ritari Marcin Wrocimowicesta, mahtava ja kuuluisa mies. Sitten seurasivat kuninkaan henkivartiojoukot, joista toisen merkkinä oli liettualainen kaksoisristi, toisen taas Liettuan vaakuna. Pyhän Yrjänän merkin jäljessä kulki palkkasoturien ja ulkomaisten vapaaehtoisten mahtava virta, joka käsitti etupäässä tshekkiläisiä ja moravialaisia joukkoja. Näitä oli sotaretkellä sangen paljon, ja koko 49. lippukunta oli kokoonpantu vain niistä. Se oli rotevaa joukkoa, varsinkin jalkaväki, ja taistelussa niin julmaa, että jokainen sen päälle hyökännyt muu lippukunta vetäytyi takaisin kuin koira siilin kimpusta. Taitavasti he käyttivät pertuskaa, sotakirvestä ja viikatteita sekä kaikenlaisia muita rautaisia aseita. He menivät palvelukseen kenelle hyvänsä, kun vain palkan saivat, sillä sota, ryöstö ja verityöt olivat heidän mieliharrastustaan.
Moravialaisten ja tshekkiläisten vieressä kulki kuusitoista lippukuntaa puolalaista väkeä sekä ratsain että jalan varustettuna heittokeihäin ja viikattein. Masovialaiset ruhtinaat Janusz ja Ziemowit johtivat kolmea lippukuntaa. Näiden jäljessä kulkivat piispat ja sitten parikymmentä valtakunnan korkeinta arvohenkilöä. Oikealla sivustalla marssivat Witoldin joukot erivärisine lippuineen, jotka oli kaikki varustettu Liettuan vaakunalla. Koko sotajoukko oli noin saksalaisen peninkulman pituinen.
Kun sotajoukot olivat ennen puoltapäivää saapuneet Logdaun ja Tannenbergin kylien läheisyyteen, ne pysähtyivät metsän reunamaille. Paikka oli sopiva levähdystä varten ja suojeli yllättävältä hyökkäykseltä, sillä kummallakin puolella oli järvi ja edessä laaja tasanko. Keskellä tätä tasankoa, joka kohosi vähitellen itäänpäin mentäessä, levisivät Grünwaldin soiset niityt ja taempana Tannenbergin olkikattoiset tuvat ja surullisen harmaat vainiot. Jos vihollinen olisi lähestynyt, olisi se helposti huomattu, mutta tämä ei ollut mahdollista ennenkuin aikaisintaan seuraavana päivänä. Vaikka nyt pysähdyttiinkin levähtämään, piti kuitenkin aina sota-asioissa valpas Zyndram Maszkowilainen joukkoja sellaisessa järjestyksessä, että minä hetkenä hyvänsä voitiin ryhtyä taisteluun. Ylipäällikön käskystä lähetettiin heti vakoojia kevyin ja nopein hevosin ympäristöä tarkastamaan ja Lubieczjärven korkealle rannalle pystytettiin kuninkaan jumalanpalvelusta varten teltta, jotta hän saisi kuulla messutkin.
Jagiello, Witold, masovialaiset ruhtinaat ja sotaneuvosto kokoontuivat telttaan. Sen edustalla oli jo ritareja, jotka olivat tulleet sinne uskoakseen itsensä Jumalan haltuun tai nähdäkseen kuninkaan. Ja kuningas tuli pukeutuneena harmaaseen sotapukuun, vakava ilme kasvoillaan, jotka olivat huolten painamat. Vuodet olivat kovin vähän muuttaneet hänen muotoaan, kasvoissa ei ollut uurteita eikä tukassa harmaita hiuksia. Mutta hän kulki ikäänkuin kumarassa peloittavan edesvastuun raskaan taakan alla, joka painoi hänen hartioitaan, painoi suureen suruun. Sotajoukoissa puhuttiin, että kuningas itki kristittyjen verta, joka tulisi vuotamaan, ja se oli totta. Jagiello oli melkein vapissut ajatellessaan sotaa, varsinkin sellaisten kanssa, joiden viitoissa ja lipuissa oli pyhä risti, ja kaikesta sydämestään hän toivoi rauhaa. Turhaan puolalaiset valtaherrat, vieläpä unkarilaiset välittäjät Scibor ja Gara osoittivat, kuinka ylpeitä ja uhkaavia ristiritarit olivat, varsinkin suurmestari Ulrich itse, joka oli valmis haastamaan koko maailman taisteluun, turhaan hänen oma lähettiläänsä Piotr Korzbog vannoi pyhän ristin kautta, että ristiritarikunta ei edes halua kuulla puhuttavankaan rauhasta ja että kreivi von Wenden, joka yksinään kannatti rauhaa, sai tulvimalla haukkumisia kaikilta muilta, sillä kaikesta huolimatta kuningas toivoi vielä, että vihollinen tunnustaisi hänen oikeutetun vaatimuksensa, säälisi kristittyjen verta ja lopettaisi oikeudenmukaisella rauhansopimuksella riitaisuudet.
Sitä kuningas nyt meni rukoilemaan telttakappeliin, sillä hänen suora ja hyväntahtoinen mielensä oli kovin levoton. Jagiello oli tulella ja miekalla hävittänyt aikanaan ristiritarikunnan hallussa olleita maita, mutta silloin hän oli vielä ollut pakanallinen liettualainen ruhtinas. Mutta nyt hän oli Puolan kristitty kuningas, ja kun hän näki palavia kyliä, raunioita, verta ja kyyneleitä, niin Jumalan vihan pelko valtasi hänen mielensä, varsinkin, kun tämä oli vasta sodan alkua. Ja jospa siinä olisi kaikki! Mutta joko tänään tai huomenna iskisivät kansat yhteen ja maa tulisi muuttumaan verestä punaiseksi. Vihollinen oli väärässä, mutta sillä oli kaikissa tapauksissa pyhä risti viitassaan ja se sai suojaa niin vaikuttavilta pyhäinjäännöksiltä, että kuningas ihan pelkäsi niitä. Koko sotajoukossakin pelättiin niitä, mutta ei keihäitä, nuolia tai kirveitä. "Kuinka voimme nostaa kätemme suurmestaria vastaan", sanoivat jotkut pelokkaat ritarit, "kun hänellä on panssarinsa päällä jokin pyhäinjäännös ja ristinpuun kappaleita sisältävä rasia!" Witold halusi sotaa ylitse kaiken, janosi taisteluita ja teki kaikkensa asiain jouduttamiseksi tähän suuntaan, mutta kuninkaan hurskas sydän kärsi ristiritarikunnan tekemistä vääryyksistä.
LXXXII.
Ensimmäinen messu oli juuri päättynyt ja toisen oli määrä alkaa aivan pian, kun kuningas astui ulos telttakappelista hiukan jaloittelemaan, sillä polvistumisesta olivat hänen jalkansa kangistuneet. Samassa karahutti siihen aatelismies Hanko Ostojczyk vaahtoisella hevosella huutaen jo satulasta:
– Saksalaiset lähestyvät, armollinen herra!
Ritarit juoksivat esiin. Kuninkaan kasvojen ilme muuttui kokonaan, hän vaikeni hetken aikaa, mutta huudahti sitten:
– Kiitetty olkoon Jeesus Kristus! Missä näit ja paljonko heitä oli?
– Näin yhden lippukunnan Grünwaldissa, – vastasi Hanko hengästyneenä, – mutta siellä nousi niin kova pöly, kuin useampia olisi ollut tulossa.
– Kiitetty olkoon Jeesus Kristus! – toisti kuningas. Witold, jonka silmät olivat alkaneet hehkua kuin hiilet, huusi hovimiehille:
– Toinen messu on siirrettävä tuonnemmaksi. Käskekää tuomaan hevoseni!
Mutta kuningas laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:
– Lähde sinä vain, mutta minä jään ja kuuntelen vielä toisen messun.
Witold ja Zyndram Maszkowilainen nousivat hevosten selkään ja olivat juuri lähdössä leiriin, kun toinen vakooja, aatelismies Piotr Oksza Wlostowista karahutti paikalle huutaen jo kaukaa:
– Saksalaiset! Saksalaiset! Minä näin kaksi lippukuntaa.
– Satulaan! – kuului hovimiesten ja ritarien joukosta.
Piotr Oksza ei ollut vielä saanut sanotuksi kaikkea, kun kavioiden kapsetta kuului uudelleen ja kolmas ratsumies saapui paikalle, sitten neljäs, viides, kuudes... Kaikki olivat nähneet saksalaisia sotajoukkoja ja yhä suurempia määriä. Ei ollut enää vähintäkään epäilystä siitä, että ristiritarikunnan koko armeija oli asettunut vastustamaan kuninkaallisten joukkojen etenemistä sulkeakseen tien Marienburgiin.
Ritarit olivat tuossa tuokiossa hajaantuneet kukin oman lippunsa luo. Kuninkaan luo jäi ainoastaan muutamia hovimiehiä, pappeja ja palvelijoita. Teltasta kuului kellonsoittoa merkiksi, että toinen messu oli alkamassa. Jagiello kohotti kätensä, pani ne sitten ristiin, suuntasi katseensa ylös taivaaseen ja astui hitain askelin telttaan.
Kun hän messun jälkeen tuli taas teltasta ulos, hän saattoi omin silmin vakuuttua siitä, että vakoojat olivat puhuneet totta, sillä laajan tasangon taka-alalla, joka kohosi vähitellen, oli joukkoa mustanaan kuin metsää, ja tämän metsän yläpuolella hulmusi auringon paisteessa sanomattoman paljon erivärisiä lippuja. Vielä kauempana, Grünwaldin ja Tannenbergin takana nousi suuria pölypilviä. Kuningas antoi katseensa kulkea tämän uhkaavan maiseman ylitse ja kääntyi sitten alikanslerin pater Mikolajn puoleen kysyen:
– Minkä pyhimyksen päivä tänään on?
– Apostolien maailmallelähdön päivä, – vastasi alikansleri. Kuningas huoahti.
– Apostolien päivä on siis tuleva monentuhannen kristityn kuolinpäiväksi, koska he tällä kentällä tänään hyökkäävät toisiaan vastaan.
Ja hän osoitti kädellään laajaa, autiota tasankoa, jolla kasvoi vain muutamia ikivanhoja tammia.
Sillä välin talutettiin hevonen kuninkaan eteen, ja kauempana näkyi 60 keihästä, jotka Zyndram Maszkowilainen oli lähettänyt kuninkaan henkivartioksi. Kun kuningas oli noussut hevosen selkään ja saanut keihään käteensä, hän oli heti kuin toinen mies. Huolestunut, alakuloinen ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hänen silmänsä alkoivat säihkyä. Mutta kun pater Mikolaj alkoi tehdä ristinmerkkejä hänelle, muuttui hänen ilmeensä taas vakavaksi ja hän painoi nöyrästi alas päänsä, jossa oli hopeinen kypärä.
Sillä välin siirtyi saksalainen armeija vähitellen keskelle kenttää ja jäi täydelliseen taistelujärjestykseen. Puolalaisesta leiristä näkyivät selvästi, uhkaavana massana, hevoset ja miehet rautaisissa varusteissaan. Jotkut näkivät niin kauas että erottivat saksalaisten lippujen sotamerkitkin, kuten ristit, kotkat, aarnit, miekat, kypärät, lampaan-, karhun- ja metsähäränpäät.
Vanha Macko ja Zbyszko, jotka olivat ennen taistelleet ristiritareja vastaan ja tunsivat heidän taistelujärjestyksensä ja sotamerkkinsä, osoittivat sieradzilaisilleen suurmestarin kahta lippukuntaa, joissa palveli ritariston valio, koko ristiritarikunnan suurlippuetta, jota johti Friedrich von Wallenrod, pyhän Yrjänän lippuetta, jossa oli punainen risti valkoisella pohjalla, ym. Mutta he eivät tunteneet niiden tuhansien ulkomaalaisten lippuja, jotka olivat tulleet eri puolilta maailmaa: Itävallasta, Baierista, Schwabista, Sveitsistä, urhoollisten ritarien Burgundista, rikkaasta Flanderista, aurinkoisesta Ranskasta, jonka ritareista Macko oli joskus sanonut, että ne maahanlyötyinäkin puhuivat yhä urhoollisia sanoja, merenympäröimästä Englannista, joka oli taitavien jousimiesten kotimaa, vieläpä kaukaisesta Espanjasta.
Veri alkoi polttaa puolalaisten aatelismiesten suonissa, kun he ajattelivat, että he jonkin ajan kuluttua saavat taistella saksalaisia ja koko tuota loistavaa ritarijoukkoa vastaan. Vanhemmat heistä olivat vakavan näköisiä, sillä he tiesivät kokemuksesta, kuinka raskasta oli sellainen työ. Mutta nuoremmat alkoivat väristä innostuksesta kuin metsästyskoirat vainutessaan riistaa. Toiset puristivat lujemmin keihään, miekan tai kirveen vartta, toiset alkoivat huohottaa, ikäänkuin panssari olisi yht'äkkiä tullut liian ahtaaksi. Mutta kokeneet soturit sanoivat heille rauhoittavasti: "Kyllä niitä riittää kullekin, kunhan niitä ei vain olisi liikaakin."
Mutta ristiritarit, jotka katsoivat alangolle, näkivät metsän reunassa vain parikymmentä puolalaista lippua eivätkä olleet ensinkään varmoja siitä, oliko siinä nyt koko kuninkaallinen armeija. Tosin vasemmalla, järven rannalla näkyi harmaita soturijoukkoja, ja vitikoissa vilahteli liettualaisten kevyitä nuolia. Mutta saattoivathan ristiritarit luulla, että se oli vain jokin huomattavampi puolalainen joukko-osasto. Muutamat pakolaiset poltetusta Gilgenburgista vakuuttivat suurmestarille, että siinä oli nyt koko puolalais-liettualainen armeija hänen nähtävänään.
Mutta turhaan he puhuivat vihollisen voimista. Suurmestari Ulrich ei tahtonut heitä uskoa, kuten hän tämän sodan alusta saakka uskoi vain siihen, mikä oli hänelle edullista. Tiedustelijoita ja vakoojia hän ei lähettänyt, sillä muutenkin hän tiesi, että tilanne johtaisi avoimeen kenttätaisteluun, joka tulisi päättymään puolalais-liettualaisen armeijan musertavaan tappioon. Luottaen omiin sotavoimiinsa, jotka olivat suuremmat kuin yhdenkään suurmestarin tähän saakka, hän väheksyi vastustajaa, ja kun komttuuri von Wenden arveli, että Jagiellon armeija sittenkin olisi mieslukuisempi, vastasi suurmestari:
– Mikä se sellainen armeija on! Puolalaiset vain tulevat tuottamaan jonkin verran vaivaa, mutta muut, olkoonpa heitä miten paljon hyvänsä, ovat suuria raukkoja, jotka pystyvät paremmin käyttämään puurokauhaa kuin miekkaa.
Mutta saksalaiset eivät kuitenkaan hyökänneet puolalaisten kimppuun, sillä he eivät osanneet eivätkä tahtoneet taistella metsässä.
He kokoontuivat lyhyeen neuvotteluun suurmestarin luo päättääkseen, miten vihollinen saataisiin metsästä aukealle.
– Pyhän Yrjänän niinessä! – huudahti suurmestari. – Me olemme kulkeneet kaksi peninkulmaa levähtämättä ja olemme aivan hiessä varusteissamme. Sen tähden emme aio odottaa tässä, kunnes vihollinen suvaitsee astua kentälle.
Kreivi von Wenden, joka oli järkevä ja kokenut, sanoi:
– Minun sanoilleni on jo naurettu, mutta mahdollisesti on täällä sellaisia, jotka pakenevat siltä sotakentältä, jolla minä kaadun – tässä hän katsoi Werner von Tetlingeniin – mutta siitä huolimatta sanon, mitä omatuntoni ja rakkaus ristiritarikuntaan käskee. Puolalaisilta ei puutu rohkeutta, vaan asianlaita on se, että kuningas viimeiseen saakka toivoo meidän lähettävän rauhanneuvottelijoita hänen luokseen.
Werner von Tetlingen ei sanonut siihen mitään, vaan purskahti nauramaan. Mutta suurmestarikaan ei pitänyt von Wendenin sanoista, vaan virkkoi:
– Onko nyt aika ajatella rauhaa? Meidän on nyt neuvoteltava muusta.
– Jumalan tahtoa voi aina toteuttaa, – vastasi von Wenden.
Mutta Czluchowin julma komttuuri Heinrich, joka oli vannonut kastavansa kaksi hänen edessään kannettavaa, paljastettua miekkaa puolalaiseen vereen, käänsi suurmestariin päin lihavat, hikiset kasvonsa huutaen vihaisesti:
– Kuolema on minulle häpeää rakkaampi, ja vaikka minun yksinään täytyisi hyökätä puolalaista armeijaa vastaan, niin teen sen!
Ulrich rypisti kulmakarvojaan sanoen:
– Sanasi eivät ole kuuliaiset. Sitten hän lisäsi toisille komttuureille:
– Antakaa minulle edes se neuvo, kuinka saamme houkutelluksi vihollisen metsästä.
Erilaisia neuvoja annettiin, kunnes komttuurit ja ulkomaalaiset yhtyivät Gersdorfiin, joka kehoitti lähettämään kaksi sanansaattajaa sanomaan kuninkaalle, että puolalaiset ryhtyisivät jo taisteluun ja että suurmestari antaisi kyllä osan joukkojaan vetäytyä takaisin, jos he tarvitsevat enemmän tilaa.
Kuningas oli juuri lähdössä puolalaisten lippujen luo vasemmalle sivustalle lyömään uusia ritareja, kun hänelle ilmoitettiin kahden sanansaattajan tulosta.
Wladyslawin [Liettuan suuriruhtinas Jagiello otti, kun hänet kruunattiin Puolan kuninkaaksi v. 1386, hallitsijanimen Wladyslaw II. – Suom. huom.] sydän alkoi sykkiä toiveikkaasti:
– Ehkä ristiritarit ehdottavat oikeudenmukaista rauhaa.
– Jumala suokoon! – vastasivat papit.
Kuningas lähetti Witoldille tiedon sanansaattajista, jotka sillä välin lähenivät hiljalleen kuninkaan telttaa.
Auringonpaisteessa näkyi selvästi, kuinka he tulivat ratsastaen suurilla, panssaroiduilla hevosillaan. Toisen kilvessä oli musta keisarillinen kotka kultaisella pohjalla, toisen kondorikotka valkoisella pohjalla. Rivit avautuivat heidän edessään, he astuivat alas hevosten selästä ja tuokion kuluttua he olivat kuninkaan edessä.
– Suurmestari Ulrich, – sanoi ensimmäinen sanansaattaja, – haastaa teidän majesteettinne ja ruhtinas Witoldin taisteluun elämästä ja kuolemasta ja vahvistaakseen teidän rohkeuttanne, joka taitaa olla hyvin vähissä, hän lähettää teille nämä kaksi paljastettua miekkaa.
Sen sanottuaan hän laski miekat kuninkaan eteen. Jasko Monzyk Dombrowasta tulkitsi hänen sanansa kuninkaalle, mutta hän oli tuskin lopettanut, kun toinen sanansaattaja astui esille ja sanoi:
– Suurmestari Ulrich lähettää terveisiä, että jollei teillä ole tilaa tasangolla, niin hän vetäytyy hiukan takaisin, jottei teidän tarvitsisi homehtua vitikkoon.
Jasko tulkitsi nämäkin sanat, minkä jälkeen seurasi niin syvä hiljaisuus, että kuului, kuinka kuninkaallisen leirin ritarit purivat hammasta kuullessaan niin ylimielistä ja hävytöntä puhetta.
Jagiellon viimeinen toivo haihtui kuin savu. Hän oli odottanut sovinnon ja rauhan tarjousta, mutta sen sijaan saanut pilkallisen kehoituksen taisteluun.
Kuningas kohotti katseensa korkeuteen ja vastasi:
– Meillä on aseita tarpeeksi, mutta minä otan vastaan nämäkin miekat tulevan voiton merkkinä, jonka Jumala itse on minulle lähettänyt teidän käsienne kautta. Ja taistelukentän määrää myöskin Hän, jonka oikeudenmukaisuuteen minä nyt vetoan antaen Hänen ratkaista minun kärsimäni vääryyden ja teidän epäoikeutenne ja ylpeytenne välillä, amen.
Ja kaksi suurta kyyneltä vierähti maahan hänen ahavoituneilta kasvoiltaan.
Samassa kuului huutoa:
– Saksalaiset vetäytyvät takaisin! He tekevät tilaa! Sanansaattajat poistuivat, ja hetken kuluttua heidän nähtiin ratsastavan omalle puolelleen.
Puolan armeija marssi täydessä taistelujärjestyksessä metsästä aukealle. Etupäässä kulki niin sanottu "päälippukunta", johon kuului mitä julmimpia ratsastavia ritareja, ja sen jäljessä jalkaväki ja palkkasoturit. Eri osastojen välillä Zyndram Maszkowilainen ja Witold – jälkimmäinen avopäin ilman kypärää – riensivät milloin suuntaan tai toiseen kuin vihaisten vihurien ajamat tulenlieskat.
Ritarit hengittivät syvään ja istuutuivat tukevammin satuloihinsa.
Taistelu oli alkava aivan kohta.
Suurmestari katseli sillä välin metsästä tulevia kuninkaallisia sotajoukkoja.
Hän tarkasteli kauan näitä valtavia joukkoja ja niiden sivustoja, jotka olivat levällään kuin suunnattoman suuren linnun siivet, hän katseli tuulessa hulmuavia lippuja ja tunsi yht'äkkiä sydämessään outoa ahdistusta. Ehkä hän sielunsa silmillä näki ruumisröykkiöitä ja verivirtoja. Ihmisiä hän ei pelännyt, mutta ehkä hän sentään pelkäsi Jumalaa, joka siellä ylhäällä piti voiton vaakaa kädessään.
Ensi kerran hän tuli ajatelleeksi, miten kohtalokas tämä päivä saattoikaan olla, ja ensi kerran hän tunsi, kuinka suunnattoman edesvastuun hän olikaan ottanut hartioilleen.
Hänen kasvonsa kalpenivat, huulensa alkoivat väristä ja hänen silmistään virtasi vuolaasti kyyneleitä. Komttuurit katsoivat ihmeissään johtajaansa.
– Mikä teitä vaivaa, herra suurmestari? – kysyi kreivi von Wenden.
– Tosiaan sopiva aika vuodattaa kyyneleitä! – huomautti Czluchowin julma komttuuri Heinrich pilkallisesti.
Ja suurkomttuuri Kuno Lichtenstein sanoi:
– Suurmestari, minä sanon suoraan, että nyt on rohkaistava eikä lannistettava ritariemme mielialaa. Totisesti, tuollaisena emme ole sinua koskaan ennen nähneet.
Mutta suurmestarin mustalle parralle tipahti kyyneleitä, vaikka hän kuinka olisi ponnistellut pidättääkseen niitä.
Vihdoin hän kuitenkin sai hillityksi itsensä ja katsoen tuimasti komttuureihin huusi:
– Lippujen luo!
Kukin ratsasti paikoilleen. Suurmestari ojensi kätensä ja sanoi asemiehelleen:
– Anna minulle kypäräni!
Kaikkien sydämet sykkivät jo kuin vasaralla takoen, mutta torvet eivät vielä antaneet hyökkäysmerkkiä.
Seurasi odotus, joka oli ehkä tuskallisempi kuin itse taistelu. Saksalaisten ja kuninkaallisen armeijan välisellä aukealla oli muutamia ikivanhoja tammia, joihin paikkakunnan monet talonpojat olivat kiivenneet nähdäkseen paremmin ne suunnattomat sotajoukot, joiden vertaisia maailma tuskin ennen oli nähnyt. Mutta lukuunottamatta näitä tammia tasanko oli autio ja harmahtava kuin eloton aro. Ajoittain aurinko peittyi pilveen, ja silloin kuolon hämärä levisi paikan ylle.
Metsästä päin lensi yht'äkkiä vinha vihuri, joka riipi tuhansittain lehtiä puista ripotellen ne aukealle ja viskaten kuivaa pölyä ristiritarien silmiin. Samassa silmänräpäyksessä karmivat torventörähdykset halkaisivat ilman, ja koko liettualainen sivusta lähti liikkeelle kuin lentoon nouseva lintulauma. Hevoset ojensivat kaulansa ja painoivat korvansa luimuun alkaen juosta eteenpäin. Ratsumiehet heiluttivat miekkoja ja pyörittivät keihäitä huutaen hurjasti, hyökätessään ristiritarien vasenta siipeä kohti.
Suurmestari oli par'aikaa siellä. Hänen mielentilansa oli jo muuttunut ja silmänsä säihkyivät taistelun intoa. Kun hän huomasi lähtevät liettualaiset, hän kääntyi Friedrich Wallenrodiin päin, joka johti sillä puolella, ja sanoi:
– Witold näkyy alkavan taistelun. Pankaa tekin toimeksi, Jumalan nimessä!
Ja viitaten oikealla kädellään hän pani 14 rautaista lippukuntaa liikkeelle.
– Gott mit uns! – huusi Wallenrod. Maa tömisi joukkojen kiitäessä eteenpäin.
Taistelu oli leviämässä pitkin linjaa, ja puolalaiset joukot alkoivat laulaa vanhaa sotalaulua, jonka pyhä Wojcech oli aikanaan sepittänyt. Satatuhatta rautapäistä taistelijaa kohotti katseensa korkeuksiin ja satatuhatta ääntä yhtyi suureksi jättiläismäiseksi kuoroksi, joka lauloi hartaasti:
"Jumalan äiti, pyhä neitsyt..."
– – –Voimaa virtasi laulajain jäseniin ja rohkeutta sydämiin. Keihäät alkoivat vapista ritarien käsissä, ilma värisi ja kaiku toisti kaukaa:
"Auta meitä, syntimme poista!
Kyrie eleison!"Aseiden kalske, hevosten hirnunta, taistelevain hurjat huudot sekaantuivat lauluun.
Hillitön melu oikealla sivustalla yltyi, mutta kukaan ei ehtinyt katsoa eikä ottaa selkoa, mitä siellä tapahtui. Se oli suurmestari, joka korkeammalta paikalta katseltuaan taistelua lähetti silmänräpäyksessä 20 lippuetta Lichtensteinin johdolla puolalaisia vastaan.
Samassa Zyndram Maszkowilainen karahutti päälippukunnan luo, jossa hänen parhaat ritarinsa olivat, osoitti miekallaan lähestyviä saksalaisia ja huusi niin voimakkaasti, että hevoset ensimmäisessä rivissä nousivat takajaloilleen:
– Eteenpäin! Iskekää niihin lujasti!
Ja ritarit kumartuivat satuloissaan etunojaan, laskivat keihäänsä ja karahuttivat saksalaisia vastaan.
Mutta liettualaiset alkoivat horjua saksalaisten tavattoman painostuksen alla. Heidän parhaiten varustetut eturivinsä olivat jo kaatuneet. Seuraavat rivit taistelivat hurjasti ristiritareja vastaan, mutta ei urhoollisuus, ei kestävyys eikä mikään inhimillinen voima voinut estää liettualaisten sortumista. Ja kuinka olisi muuten voinutkaan olla, kun toisella puolella ristiritarit olivat kiireestä kantapäähän hyvissä varusteissa ja hevosetkin panssaroidut, mutta toisella liettualaiset, vaikka itse olivatkin kookkaita ja voimakkaita, kuitenkin olivat vain nahoilla suojatut ja hevosensa pieniä? Turhaan itsepäinen liettualainen koetti päästä saksalaiseen käsiksi, sillä aseet kimposivat vihollisen rautapanssarista kuin kalliosta tai linnoituksen muurista. Witoldin onnettomat soturit ruhjoutuivat vihollisen suurten sotaratsujen alle tai kaatuivat teräväin aseiden runtelemina. Turhaan ruhtinas Witold lähetti kamppailun pyörteeseen yhä uusia joukkoja, jotka hukkuivat kuin kuolon kitaan huolimatta urhoollisuudesta, vimmasta, kuoleman halveksimisesta, verivirroista. Niin menivät ensin tataarit, bessarabialaiset, valakit, ja pian oli koko liettualainen rintama murrettu, ja soturit pelon vallassa.
Suurin osa heidän joukoistaan pakeni Lubieczin järvelle päin, mutta saksalaisten päävoimat suorittivat siellä niin julman teurastuksen, että rannat olivat täynnä kuolleita.
Witoldin sotajoukkojen pienempi osa ja sen mukana kolme smolenskilaista rykmenttiä vetäytyi takaisin puolalaisten sivustan luo koko ajan taistellen kuutta saksalaista lippuetta ja sitten takaa-ajosta palanneita saksalaisia vastaan. Melko hyvin varustetut smolenskilaiset tekivät tiukkaa vastarintaa, joten joka askel, melkeinpä käden leveys maata oli ostettava verellä. Yksi smolenskilaisten rykmentti hakattiin melkein viimeiseen mieheen saakka maahan, mutta kaksi muuta puolustautui vimmatusti.
Kuno Lichtensteinin osalle oli tullut paljon vaikeampi tehtävä, sillä puolalaiset olivat sekä aseistuksen että hevosten puolesta tasaväkisempiä ja omasivat myös ritarillista taistelutottumusta. Jo ensimmäisen hyökkäyksen aikana puolalaiset saivat tungetuksi saksalaiset takaisin. Kun keihäät olivat menneet poikki, tartuttiin miekkoihin ja kirveisiin, ja silloin iskettiin kilpi kilpeä vasten. Ne ristiritarit, jotka olivat taistelleet puolalaisia vastaan Wilnon luona, tiesivät, että nämä ovat sitkeätä ja taipumatonta kansaa, mutta muut ja ulkomaiset ritarit hämmästyivät ja kauhistuivat.
Ilmassa lensi raudanpalasia, puunkappaleita ja riikinkukonsulkia. Hevosten kaviot luiskahtivat kaatuneiden ruumiilta ja panssareilta. Ken kaatui haavoittuneena, tuli tallatuksi kuoliaaksi.
Mutta huomatuimmista puolalaisista ritareista ei yksikään ollut vielä kaatunut. Huutaen suojeluspyhimysten nimiä tai sukujensa sotatunnuksia he murtautuivat eteenpäin kuin tuli pitkin kuivaa aroa. Siellä Lis Targowilainen nosti miekkansa Osteroden urhoollista komttuuria, Gamrotia, vastaan, joka kilpensä menetettyään kiersi valkoisen viittansa suojakseen. Mutta Lis Targowilaisen miekka halkaisi Gamrotin viitan ja katkaisi käden, ja toinen isku tunkeutui aina selkärankaan saakka. Nähdessään johtajansa kohtalon osterodelaiset huusivat kauhusta, mutta Lis hyökkäsi heidän keskuuteensa parin asetoverinsa kanssa ja teki kauheata jälkeä.
Siellä Paszko Zlodziej Biskupicesta taisteli kuuluisaa ristiritaria Kunz Adelsbachia vastaan surmaten vihdoin hänet ja heti sen jälkeen Loch von Mecklenburgin, Klingensteinin, schwabilaisen Helmdorfin, mainzilaisen Limpachin ym. Vihdoin kauhistuneet saksalaiset alkoivat vetäytyä pois hänen tieltään Paszkon yhä murtautuessa eteenpäin. Saattoi nähdä, kuinka kirves vilahti ilmassa ja kuinka saksalaisen kypärä murskautui ja putosi rämisten maahan.
Siellä voimakas Jendrzej Brochcicic ilman asettakin nitisti saksalaisia hengiltä ottaen vangiksi erään nuoren Dunheim nimisen ritarin, kun tämä oli niin lapsellisen näköinen, ettei häntä raaskinut kaataa. Jendrzej jätti vankinsa asemiehensä haltuun aavistamatta, että sai nuoresta ritarista vävyn, joka jäi Puolaan.
Ulkolaisten ritarien kanssa taisteli kuninkaallinen hovilippukunta, jota Ciolek Zelichowilainen johti. Siellä yliluonnollisilla voimilla varustettu Powala Taczewilainen kaatoi kansaa ja hevosia, särki rautaisia kypärejä kuin munankuoria ja hyökkäsi monen kimppuun yht'aikaa. Kauan siinä taisteltiin, sillä vastassa oli kolme saksalaista lippukuntaa. Mutta kun Jasko Tarnowilainen miehineen tuli apuun, olivat voimat jotakuinkin yhtä suuret, ja silloin karkoitettiin saksalaiset takaisin noin puolen nuolenkantaman päähän siitä paikasta, missä ensin oli isketty yhteen.
Mutta vielä kauemmaksi työnsi heidät suuri krakovalainen lippukunta, jota itse Zyndram johti ja jonka kärjessä ratsasti kaikista puolalaisista voimakkain ja valtavin ritari Zawisza Czarny, Suliman vaakunaa. Hänen rinnallaan taisteli useita erittäin eteviä ja tunnettuja puolalaisia ritareja. Zawiszan kädestä kaatui moni voittoihin tottunut vastustaja, kuin itse kuolema olisi iskenyt hänen mustan panssarinsa sisästä. Hän taisteli kulmakarvat tuikeasti rypyssä, huulet puristettuina yhteen, mutta hillitysti, rauhallisesti ja sisukkaasti. Jokaista hänen iskuaan seurasi kauhea tuskanhuuto, mutta katsomatta edes taakseen hän ratsasti eteenpäin kuin synkkä pilvi, josta salamat alinomaa sinkoilivat.
Posenin lippukunta, jonka tunnusmerkkinä oli kruunuton kotka, taisteli myöskin tuimasti elämästä ja kuolemasta, ja piispain lippue samoin kuin kolme masovialaista kilpaili arvokkaasti sen kanssa. Mutta kaikki muutkin osoittivat suurta urhoollisuutta ja kuoleman halveksimista. Sieradzin lippukunnassa nuori bogdaniecilainen Zbyszko heittäytyi kuin villisika taajimpaan taistelun pyörteeseen, ja hänen vieressään vanha Macko puri ympärilleen kuin vihainen susi.
Macko etsi kaikkialta Kuno Lichtensteiniä, mutta kun ei löytänyt häntä, hän valitsi muita uhreja loisteliaimpain ritarien joukosta. Lähellä bogdaniecilaisia ritareja taisteli Rogowin Cztan kuin vimmattu. Hänen kypäränsä oli ruhjoutunut pahasti, ja hänen veriset, partaiset kasvonsa herättivät kauhua saksalaisissa, joiden mielestä hän ei ollut mikään ihminen, vaan hirviö, joka kummitteli taistelutanterella.
Sadoittain, tuhansittain oli jo kaatunut molemmin puolin urhoollisia sotureja, kun saksalaisten vastarinta vihdoin alkoi horjua. Silloin tapahtui jotakin sellaista, joka olisi voinut kerta kaikkiaan ratkaista taistelun kulun.
Liettualaisten takaa-ajosta palaavat saksalaiset hyökkäsivät voitonhuumauksessaan puolalaisten sivustan kimppuun.
Luullen, että koko kuninkaallinen armeija oli lyöty ja voitto saatu, he palasivat suurissa, järjestymättömissä ryhmissä laulaen ja iloisesti hoilotellen. Silloin he yht'äkkiä huomasivat verisen leikin ja puolalaisten voittaneen, koska saksalaiset kaikkialla oli työnnetty takaisin.
Ristiritarit painoivat päänsä alas ja katsoivat hämmästyneinä kypärän silmikon läpi, mitä puolalaiset tekivät. Sitten he kannustivat hevosiaan ja syöksyivät taistelun tuoksinaan.
Saksalaiset huusivat ilosta huomatessaan, että saivat apua, ja alkoivat taistella entistä innokkaammin. Vimmattu taistelu raivosi pitkin linjaa, veri virtasi, taivas synkkeni ja ukkonen jyrähteli, ikäänkuin itse Jumala olisi tahtonut sekaantua taisteluun.
Voitto alkoi nyt kallistua saksalaisten puolelle... Voitonriemuisat ristiritarit alkoivat jo laulaa ylistyslaulua:
Christ ist erstanden!...
– – –
Mutta silloin sattui jotakin vielä merkillisempää.
Eräs maassa makaava ristiritari viilsi veitsellään auki vatsan eräältä ratsulta, jonka selässä istui Marcin Wrocimowicz, Krakovan suuren, pyhän lipun kantaja. Hevonen ja ratsastaja syöksyivät maahan ja heidän mukanaan myös Puolan koko armeijalle pyhä lippu.
Heti ojentui sadoittain käsiä nostamaan lippua, mutta saksalaiset päästivät iloisen röhönaurun. He luulivat, että siinä oli nyt loppu, joka siihen määrään peloittaisi puolalaisia, että ristiritarikunta saisi varman voiton tarvitsematta tehdä juuri muuta kuin ajaa pakenevia takaa.
Mutta siinä he pettyivät verisesti.
Tosin Puolan armeija päästi suuren huudon nähdessään päälippunsa kaatuvan, mutta tässä huudossa ja tässä epätoivossa oli raivoa eikä pelkoa. Kuin ärsytetyt jalopeurat syöksyivät molempain armeijain uljaimmat soturit paikalle, ja oli kuin myrsky olisi puhjennut lipun ympärillä. Miehiä ja hevosia painui pyörteeseen, josta kohosi käsiä, miekkoja, kirveitä, valituksia ja aseiden kalsketta. Yksikään saksalainen ei noussut hengissä tästä pyörteestä, ja hetken kuluttua liehui vallattu lippu taas puolalaisten riveissä. Tuuli levitti sen auki kuin suuren kukan saksalaisten mieliharmiksi ja puolalaisten innostukseksi.
Nämä tervehtivät sitä riemuisasti huutaen ja hyökkäsivät saksalaisten kimppuun sellaisella innolla kuin heidän voimansa olisivat yht'äkkiä kasvaneet kaksinkertaisiksi.
Joka puolelta armotta ahdistettuina saksalaiset alkoivat taas horjua ja vetäytyä takaisin. Kuului huutoja: armahtakaa! Siellä ja täällä pääsi joku ulkomainen ritari pujahtamaan pois kahakasta kalmankalpeana ja paeten kuin mieletön. Suurin osa ristiritarien valkoisista viitoista, joita he käyttivät päällimmäisenä varustensa yllä, oli jo lyöty maahan.
Järkyttävä levottomuus valtasi ristiritarikunnan sotajoukon päälliköt ja johtajat. He ymmärsivät, että heidän pelastuksensa riippui nyt suurmestarista, joka tähän saakka oli seisonut kuudentoista varalippukunnan etunenässä katsellen taistelun menoa.
Myöskin suurmestari käsitti, että ratkaisun hetki löi, ja hän pani rautaiset rivinsä liikkeelle kuin myrsky raskaan ukkospilven.
Mutta jo sitä ennen oli aina valpas Zyndram Maszkowilainen karahuttanut kolmannen puolalaisen rykmentin luo, joka ei vielä ollut osallistunut taisteluun.
Siellä oli puolalaisen jalkaväen seassa muutamia ruotuja tanakoita tshekkiläisiä, jotka olivat horjuneet jo taistelun alkaessa, mutta häveten tekoaan tahtoivat nyt hyvittää aikaisemman heikkoutensa. Päävoiman muodostivat kuitenkin puolalaiset ratsu- ja jalkamiehet; nämä olivat osaksi porvareja, osaksi talonpoikia, joiden aseina oli keihäitä ja seipäihin kiinnitettyjä viikatteita.
– Valmiit! Valmiit! – huusi Zyndram Maszkowilainen kiitäen rivejä pitkin.
– Valmiit! – toistivat alipäälliköt.
Ja talonpojat, jotka ymmärsivät vuoronsa nyt tulevan, löivät keihään tai viikatteen varren maahan, tekivät ristinmerkin ja sylkivät suuriin, työstä kovettuneisiin kouriinsa.
Sitten kukin tarttui taas aseeseensa ja veti syvän henkäyksen.
Samassa kuninkaan lähetti ajoi Zyndramin luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Tämä kääntyi jalkaväkeen päin, heilutti miekkaansa ja huusi:
– Eteenpäin!
– Eteenpäin, tasaisesti kuin seinä! – kuului alipäällikköjen komennus.
– Lyökäämme ne koirat kuoliaaksi!
He läksivät liikkeelle keihäät ja viikatteet kimaltaen. He saapuivat perille.
– Iskekää! – huusi ylipäällikkö.
– Uh!
Jokainen puhkui kuin terve puunhakkaaja kaataessaan metsää ja huitoi ympärilleen minkä ennätti. Melu ja huudot kuuluivat yläilmoihin saakka.
Kuningas, joka seurasi taistelun kulkua eräältä kunnaalta, lähetti viestinviejiä eri puolille, kunnes hänen äänensä tuli käheäksi käskyjen antamisesta. Kun hän sitten näki koko armeijan työssä, hän olisi itsekin mielellään ryhtynyt taistelemaan.
Mutta hovin muu väki ei päästänyt häntä lähtemään peläten hänen henkeään. Eräs ritareista tarttui hevosta suitsista kiinni, ja vaikka kuningas keihäällä löi häntä kädelle, ei ritari päästänyt otetta. Toiset asettuivat hänen tielleen pyytäen häntä varomaan henkeään, koska hän ei kuitenkaan voisi vaikuttaa taistelun kulkuun.
Mutta silloin joutui kuningas ja hänen seurueensa mitä suurimpaan vaaraan.
Suurmestari, joka oli liettualaisten takaa-ajajain tavoin päättänyt hyökätä puolalaisten kimppuun syrjästä päin, teki kierroksen, minkä johdosta hänen 16 lippuettaan joutui kulkemaan verraten läheltä sitä paikkaa, missä Wladyslaw Jagiello seisoi.
Vaara huomattiin heti, mutta ei ollut enää aikaa siirtyä pois. Kuninkaan sihteeri Zbigniew Olesnicalainen ratsasti suoraa päätä lähimmän lipun luo, missä juuri valmistauduttiin vastaanottamaan vihollista Mikolaj Kielbasan johdolla.
– Kuningas on vaarassa! Auttakaa! – huusi Zbigniew.
Mutta Kielbasa, joka oli jo taistelussa menettänyt kypäränsä, veti päästään hiestä ja verestä märän myssynsä näyttäen sitä sihteerille ja huutaen hurjasti:
– Katso, onko täällä oltu toimettomia! Hölmö! Etkö näe, että koko tuo lauma on tulossa tänne ja että me voisimme vetää sen kuninkaan läheisyyteen, jos poistuisimme täältä? Mene matkoihisi, muuten pistän sinua miekalla!
Ja muistamatta kenen kanssa puhui hän vihan vimmassa uhkasi miekallaan sihteeriä, joka huomasi soturin olevan oikeassa ja palasi tuota pikaa kuninkaan luo kertomaan, mitä oli kuullut.
Kuninkaallinen henkivartiojoukko asettui muuriksi kuninkaan ympärille suojellakseen herraansa. Mutta tällä kertaa kuningas ei antanut pidättää itseään, vaan asettui eturiviin. Tuskin oli pieni joukko ennättänyt järjestäytyä, kun saksalaiset olivat jo niin lähellä, että saattoi erottaa kiivissä olevat vaakunat. He hyökkäsivät jymisten eteenpäin suurmestarinsa johdolla, jonka tuulesta pullea viitta oli kuin jättiläiskotka siipineen.
Suurmestari oli jo kulkenut pienen kuninkaallisen joukon ohi ja riensi nyt taistelun tuoksinaan, sillä hän ei ollut tuntenut kuningasta eikä kysynyt, mikä tuo pieni henkivartiojoukko oli. Mutta yht'äkkiä erosi saksalaisten joukosta suurikokoinen mies, joka oli ehkä tuntenut Jagiellon tai halusi hänen hopeanhohtavaa panssariaan, ja tuli suoraan kuningasta kohti.
Kuningas kannusti hevostaan, ja ennenkuin kukaan ennätti estää, hän karahutti päin tulijaa. Siitä olisi voinut syntyä jännittävä kaksintaistelu elämästä ja kuolemasta, jollei Zbigniew Olesnicalainen, kuninkaan nuori sihteeri, joka oli yhtä taitava aseen käytössä kuin latinassa, olisi iskenyt saksalaista katkenneella keihäällä, jolloin vihollisen kypärä ruhjoutui ja putosi maahan. Samassa kuningas löi hänen paljaaseen päähänsä miekalla ja surmasi hänet.
Sillä tavalla kaatunut saksalainen oli kuuluisa ritari Dypold Kikieritz von Dieber. Toiset saksalaiset ritarit olisivat kostaneet toverinsa kuoleman, mutta suurmestari esti sen huutaen: "Herum! Herum!" ja ajaen heidät sinne, missä tämän verisen päivän ja päätaistelun ratkaisua tehtiin.
Ja taas tapahtui jotakin ihmeellistä. Lähinnä seisova Mikolaj Kielbasa oli nähtävästi tuntenut vihollisen, mutta sakeassa pölyssä puolalaiset lippueet eivät tunteneet häntä, ja luullen liettualaisten palaavan he eivät järjestäytyneet taisteluun.
Dobko Olesnicalainen oli ensimmäinen, joka tunsi suurmestarin viitasta, kilvestä ja pyhäinjäännöksiä sisältävästä rasiasta, jota hän kuljetti rinnallaan panssarin päällä, ja Dobko karahutti heti häntä vastaan. Mutta vaikka hän oli paljon voimakkaampi suurmestaria, hän ei uskaltanut nostaa kättään pyhäinjäännösrasian kantajaa vastaan, vaan haavoitti lievästi hevosta, minkä jälkeen molemmat palasivat omaan joukkoonsa.
– Saksalaisia! Suurmestari itse! – huusi Dobko.
Silloin puolalaiset taas ajoivat täyttä laukkaa vihollista vastaan, ja taistelun liekki leimahti uudelleen.
Suurmestari oli luullut, että hän nyt vereksillä sotajoukoillaan antaisi puolalaisille kuoliniskun, mutta sen sijaan hän huomasi, että ristiritarit pikemmin peräytyivät kuin hyökkäsivät eteenpäin. Turhaan hän koetti innostuttaa joukkojaan, turhaan ajaa niitä eteenpäin.
Silloin kuului metsästä päin huutoja. Sieltä Zyndram johti talonpoikia tuleen. Viikatteet viuhuivat ilmassa ja iskivät saksalaisten panssareihin, miestä kaatui yhä enemmän, verta virtasi yhä runsaammin. Taistelu syttyi suureen tuleen. Saksalaiset ymmärsivät, että miekka oli nyt heidän ainoa pelastuksensa, ja he puolustautuivat raivoisasti.
Niin he kamppailivat yhä edelleen tietämättä, miten taistelu tulisi päättymään, kun odottamatta oikealta nousi suuria pölypilviä.
– Liettualaiset palaavat takaisin! – huusivat puolalaiset iloissaan.
He arvasivat oikein. Liettualaiset, joita oli helpompi hajoittaa kuin voittaa, tulivat sieltä hurjasti huutaen ja vinhaa vauhtia kuin vihuri.
Muutamat komttuurit, Werner von Tetlingen etunenässä, ratsastivat heti suurmestarin luo.
– Pelastakaa itsenne! – huusi Elbingin komttuuri kalpeana. – Pelastakaa itsenne ja ristiritarikunta, ennenkuin tulette saarretuksi!
Mutta urhoollinen Ulrich katsoi häneen synkästi, kohotti kätensä taivasta kohti ja vastasi:
– Jumala varjelkoon minua pakenemasta siltä sotakentältä, jolla niin monta urhoollista soturia on kaatunut!
Ja hän huusi miehilleen, että he seuraisivat häntä, ja heittäytyi uudelleen taistelun pyörteeseen. Sillä välin liettualaiset olivat ennättäneet perille, ja nyt syntyi sellainen sekamelska ja mellakka, ettei silmä enää voinut sen yksityiskohtia erottaa.
Suurmestari Ulrich sai useita iskuja kasvoihinsa, mutta uupuvin käsin hän varjeli kuitenkin itseään edelleen, kunnes jonkun pistin leikkasi pahasti hänen kaulaansa ja hän tupertui maahan kuin tukki.
Turkkeihin pukeutunut soturijoukkue syöksyi hänen päälleen.
Werner von Tetlingen pääsi pakoon muutamain lippueiden kanssa, mutta kaikki muut ristiritarikunnan sotavoimat joutuivat taistelukentällä saarroksiin kuninkaallisten sotajoukkojen rautaiseen renkaaseen. Taistelu muuttui verilöylyksi ja päättyi niin täydelliseen ristiritarien tappioon, että historian aikakirjat tuskin tietävät kertoa toisesta sellaisesta tapauksesta. Ei koskaan kristinuskon alusta saakka ja sen jälkeen, kun roomalaiset ja gootit olivat taistelleet Attilaa ja Karl Martel arabialaisia vastaan, ollut niin mahtavia sotavoimia kamppaillut keskenään. Mutta nyt oli toinen osallinen kaadettu jo melkein kokonaan kuin vilja vainiolla. Ne lippueet, jotka suurmestari viimeksi oli johtanut taisteluun, antautuivat. Kulmilaiset löivät lipunvarret maahan, ja muut saksalaiset ritarit laskeutuivat hevosten selästä merkiksi, että tahtoivat antautua vangiksi, ja polvistuivat veriselle maalle. Pyhän Yrjänän koko lippukunta, jossa ulkomaiset ritarit palvelivat, teki samoin.
Mutta taistelua jatkui vielä muutamin paikoin, sillä useat ristiritarien lippukunnat tahtoivat mieluummin kuolla kuin pyytää armoa tai vankeutta. Tapansa mukaan saksalaiset liittyivät yhteen suureksi piiriksi ja puolustautuivat samaan tapaan kuin villisiat susien ahdistaessa. Puolalais-liettualainen ketju ympäröi tämän piirin ja painoi sitä yhä tiukemmalle. Taas kohotetut kädet vilahtivat, aseet kalskahtivat, viikatteet helähtivät, miekat ja kirveet jysähtivät. Saksalaisia kaadettiin kuin metsää, ja he kuolivat ääneti, synkkinä, pelottomina.
Muutamat heistä nostivat kypärän silmikkoa ja hyvästelivät toisiaan, muutamat karkasivat hurjimpaan kahakkaan kuin mielettömästi vimmastuneina, toiset taistelivat kuin unissa. Jotkut painoivat misericordian omaan kurkkuunsa tai kääntyivät asetoverinsa puoleen pyytäen: "Iske!"
Jonkin ajan kuluttua oli saksalaisten suuri piiri pirstoutunut kymmenkunnaksi ryhmäksi, ja yksityisten ritarien oli nyt helpompi paeta. Mutta yleensä nämäkin pirstoutuneet ryhmät kamppailivat sisukkaasti.
Vain harvat heittäytyivät polvilleen pyytäen armoa, ja kun puolalaisten kauhea painostus oli hajoittanut nämä saksalaisten pienet ryhmätkin, niin yksityiset ritarit eivät olisi millään muotoa antautuneet elävinä voittajan käsiin. Tämä päivä koitui ristiritarikunnalle ja koko länsimaiselle ritaristolle mitä suurimmaksi tappioksi, mutta myös mitä suurimmaksi kunniaksi. Jättiläismäisen Arnold von Badenin eteen oli kasaantunut röykkiö puolalaisten ruumiita, mutta kukistumattomana ja peloittavana hän seisoi yhä vielä niiden vieressä kuin graniittipylväs, ja jokainen, joka tuli miekan ulottumiin, sai kuoliniskun ja kaatui kuin salaman lyömänä.
Vihdoin Zawisza Czarny ratsasti tätä jättiläistä kohti, mutta huomattuaan hänen olevan ilman hevosta ja tahtoen noudattaa ritarisääntöjä eikä hyökätä toisen niskaan takaapäin, hän hyppäsi alas ratsultaan ja huusi kaukaa:
– Saksalainen, käänny ympäri ja antaudu tai ottele kanssani!
Arnold von Baden kääntyi ympäri ja tunnettuaan Zawiszan mustasta sotisovasta ja vaakunasta sanoi itsekseen:
– Hetkeni on lyönyt, sillä hänen käsistään kukaan ei pääse hengissä. Mutta jos minä voittaisin hänet kuitenkin, saisin kuolemattoman maineen ja ehkä pitää henkenikin.
Ja he iskivät yhteen kuin kaksi myrskypilveä ruumiiden peittämällä tanterella. Mutta Zawisza oli niin voimakas, että onnettomia olivat kaikki ne äidit, joiden lasten tuli otella hänen kanssaan. Yhdestä ainoasta Zawiszan iskusta halkesi Marienburgissa taottu kilpi, kypärä särkyi kuin savinen ruukku ja urhoollinen Arnold suistui maahan pääkallo puhkaistuna.
Czluchowin komttuuri Heinrich, tämä puolalaisten kiivain vihollinen, joka oli vannonut, että hän antaisi kantaa edessään kahta paljastettua miekkaa, jotka hän huuhtoisi puolalaisten veressä, livisti taistelukentältä kuin kettu ajoketjun läpi. Mutta sitten hän osui Bogdaniecin Zbyszkon eteen ja tämän kohotetun käden alle, jolloin komttuuri säikähtyneenä risti kätensä ja pyysi kauhistuneena: "Erbarme dich meiner!" (Armahda minua!) Mutta nuori ritari ei ennättänyt muuta kuin kääntää miekkansa, jonka lape sattui komttuurin lihaviin, hikisiin kasvoihin. Zbyszko työnsi komttuurin asemiehensä käsiin, joka kiersi köyden Heinrichin ympäri ja vei hänet muiden vankien joukkoon.
Vanha Macko haeskeli yhä Kuno Lichtensteiniä ja löysikin hänet vihdoin eräästä metsiköstä, jonne oli kätkeytynyt joukko ritareja julmaa verilöylyä pakoon. Auringon säteet, jotka taittuivat kimaltaen ristiritarien loisteliaissa varusteissa, paljastivat heidät etsijöille. Ristiritarit polvistuivat kaikki ja antautuivat heti. Mutta Macko, joka tiesi, että pidätettyjen joukossa oli myös suurkomttuuri Lichtenstein, käski tuoda hänet eteensä, otti kypärän päästään ja kysyi:
– Kuno Lichtenstein, tunnetko minut?
Kysytty rypisti kulmakarvojaan ja vastasi hetken kuluttua:
– Kyllä minä olen sinut ennen nähnyt... niin, nyt muistankin... se oli Plockin hovissa.
– Ei, sinä olet nähnyt minut jo aikaisemmin! – sanoi Macko. – Krakovassa näit, kun minä pyysin armoa veljenpojalleni, joka ajattelemattoman hyökkäyksen ja sinun tähtesi tuomittiin mestattavaksi. Silloin minä lupasin Jumalalle ritarikunniani kautta, että etsin sinut ja ottelen kanssasi elämästä ja kuolemasta.
– Tiedän, – sanoi siihen Lichtenstein, joka röyhkeästi työnsi huulensa ulos, vaikka samalla kalpenikin. – Mutta nyt olen sinun vankisi, joten vetäisit häpeän päällesi, jos nostaisit miekkasi minua vastaan.
Mackon kasvot vääntyivät pahaaennustavasti ja muistuttivat suuresti suden kuonoa.
– Kuno Lichtenstein, – sanoi hän, – minä en nosta miekkaani aseetonta vastaan, mutta tiedä se, että jos nyt kieltäydyt kaksintaistelusta, niin minä hirtätän sinut kuin koiran.
– Minulla ei siis ole muuta mahdollisuutta. Olkoon menneeksi! – sanoi suurkomttuuri.
– Ottelemme siis elämästä ja kuolemasta emmekä vankeudesta, – huomautti Macko vielä.
– Elämästä ja kuolemasta.
Tuokion kuluttua he jo ottelivat saksalaisten ja puolalaisten ritarien nähden. Kuno oli nuorempi ja notkeampi, mutta Macko niin paljon vahvempi, että hän tuota pikaa heitti vastustajansa maahan ja painoi polvellansa hänen rintaansa vasten.
Suurkomttuurin silmät pullistuivat kuopistaan.
– Armoa! – voihki hän vaahdon ja syljen noustessa suusta.
– Ei! – vastasi Macko tiukasti.
Ja Bogdaniecin ritari painoi misericordian vastustajansa kaulaan. Lichtenstein huusi hirveästi veren purskahtaessa suusta. Sitten kuului kuolonkorahduksia ja ruumis nytkähteli, kunnes ojentui veltosti pitkälleen ja oli kuollut.
Taistelu oli muuttunut teurastukseksi ja takaa-ajoksi. Ken ei tahtonut antautua, surmattiin. Paljon siihen aikaan taisteltiin, mutta kukaan elossa olevista ihmisistä ei muistanut näin suurta ja kauheata verilöylyä. Suuren kuninkaan Wladyslaw Jagiellon edessä ei romahtanut ainoastaan ristiritarikunta, vaan koko Saksanmaa, jonka etevimmät ritarit olivat auttaneet teutonista "etuvartiotaan", joka oli tunkeutunut yhä syvemmälle slaavilaisiin maihin.
Seitsemästäsadasta "valkoisesta viitasta", jotka olivat johtaneet germaanien taajoja sotajoukkoja, oli tuskin viittätoista jäljellä. Enemmän kuin 40 000 kaatunutta nukkui kuolon ikuista unta tällä verisellä kentällä.
Lukuisat ristiritarien liput, jotka vielä puolenpäivän aikaan olivat, liehuneet heidän sotajoukkojensa yläpuolella, olivat nyt kaikki joutuneet voittoisain puolalaisten käsiin. Saksalaisten ei onnistunut pelastaa yhtään ainoata lippua, ja nyt puolalaiset ja liettualaiset ritarit heittivät niitä kuningas Jagiellon eteen, joka kohotti katseensa korkeuksiin ja toisteli: "Jumala on näin tahtonut! Jumala on näin tahtonut!"
Myös ylhäisimmät vangit vietiin kuninkaan eteen.
Kokonaista 22 kansaa oli osallistunut tähän ristiritarikunnan taisteluun puolalaisia vastaan, ja kuninkaalliset sihteerit kirjoittivat nyt muistiin vankien nimiä. Nämä polvistuivat majesteetin eteen, rukoilivat armoa ja pyysivät lunastussummaa vastaan päästä vapaaksi ja kotiin.
Ristiritarikunnan koko armeija oli tuhoutunut. Puolalaiset saivat suunnattoman määrän sotasaalista, mm. lukuisan joukon vaunuja, joissa oli esimerkiksi kahleita puolalaisia vankeja varten, ja paljon viiniä, joka oli tarkoitettu suureen, voiton jälkeen vietettävään juhlaan.
Aurinko painui laskuaan kohti. Satoi vähän aikaa rankasti, niin että pöly laskeutui maahan. Kuningas, Witold ja Zyndram Maszkowilainen valmistautuivat juuri lähtemään taistelutanterille, kun heidän nähtäväkseen ruvettiin kantamaan kaatuneita päälliköitä. Liettualaiset kantoivat esille suurmestari Ulrich von Jungingenin verisen ja tomuisen ruumiin ja asettivat sen kuninkaan eteen. Tämä huokaisi surullisena ja sanoi katsoen kookasta, selällään maassa makaavaa ruumista:
– Siinä on nyt hän, joka vielä tänä aamuna luuli olevansa mahtavampi maailman kaikkia hallitsijoita...
Sitten vierähti hänen poskiaan pitkin kyyneleitä. Hetken kuluttua kuningas lisäsi:
– Mutta koska hän kaatui urhoollisesti taistellen, niin me tulemme kunnioittamaan hänen miehuuttaan ja hautaamaan hänet arvokkaalla, kristillisellä tavalla.
Ja kuningas antoi käskyn, että ruumis oli pestävä, puettava juhlapukuun ja käärittävä ristiritarin viittaan, kunnes ruumisarkku saatiin valmiiksi.
Sillä välin kannettiin esille yhä uusia ruumiita, joiden nimen ja arvon vangit tiesivät. Ne laskettiin maahan toistensa viereen kuin kaadetut puut, ja niiden kasvoilla ja avoimissa, lasimaisissa silmissä kuvastui vielä viha ja uhma, taistelunraivo ja epätoivo.
Vihollisen päällikköjen ruumiiden ympärille pystytettiin vallatut liput, jotka iltatuulessa kirjavanaan liehuivat. Matkan päässä nähtiin erään liettualaisen osaston kiskovan ristiritarien tykkejä, joita nämä olivat ensi kerran käyttäneet tässä sodassa aiheuttamatta kuitenkaan voittajalle mitään vahinkoa.
Kummulle kuninkaan ympärille kokoontui etevimpiä ja innokkaimmin taistelleita ritareja, jotka vielä ponnistuksista raskaasti hengittäen katsoivat vallattuja lippuja ja kaatuneita kuin viljankorjaaja niitettyä vainiota. Päivä oli ollut raskas, ja veristä oli työ, mutta ilta lupasi nyt rauhaa ja iloa pitkiksi ajoiksi. Sen tähden voittajain kasvoilla oli onnellinen ilme.
Mutta kuningas, vaikka hän ymmärsikin vihollisen kärsimän suunnattoman suuren tappion, katsoi kuitenkin ikäänkuin ihmetellen eteensä ja kysyi vihdoin:
– Tässäkö koko ristiritarikunta nyt makaa? Alikansleri Mikolaj, joka tunsi pyhän Birgitan ennustuksen, sanoi:
– Tullut on se aika, jolloin heiltä on lyöty hampaat suusta ja oikea käsi!...
Sen jälkeen hän nosti kätensä ja siunasi ei ainoastaan lähellä olevat kaatuneet, vaan koko Grünwaldin ja Tannenbergin välisen taistelukentän. Iltaruskon valaiseman ja sateen puhdistaman ilman halki saattoi nähdä selvästi koko valtavan, savuavan, verisen sotatanteren, jolla oli paljon särkyneitä aseita ja kasoittain kaatuneita ihmisiä ja hevosia. Siellä täällä pisti esiin käsiä, jalkoja, kavioita... Tämä surullinen kuolonkenttä kymmeninetuhansine kaatuneineen ulottui kauemmaksi kuin silmä kantoi...
Tällä äärettömällä hautausmaalla kulki palvelusväkeä kooten aseita ja riisuen panssareita kaatuneilta.
Mutta ylhäällä punertavan taivaankannen alla lenteli jo korppeja, variksia ja kotkia rääkkyen ja iloiten äänekkäästi nähdessään niin paljon syötävää.
Eikä ainoastaan ristiritarikunta maannut lyötynä Puolan kuninkaan jalkojen juuressa, vaan saksalaisten koko voima, joka tähän saakka oli aaltona huuhtonut onnettomia slaavilaisia maita, oli tänä vapautuksen päivänä murskautunut Puolan rintaa vasten.
Sinulle, suuri, pyhä menneisyys, ja sinulle, uhrattu veri, tulkoon ylistys ja kunnia iankaikkisesti!
LXXXIII.
Macko ja Zbyszko palasivat Bogdanieciin. Vanha ritari eli vielä kauan, ja Zbyszko sai perheineen terveytensä ja voimiensa päivinä elää sen onnellisen hetken, jolloin ristiritarien suurmestari kyynelsilmin ajoi ulos Marienburgin toisesta portista ja puolalainen voivodi ratsasti sisään toisesta ottaakseen Puolan kuninkaan ja kuningaskunnan nimessä haltuunsa kaupungin ja koko maan aina Itämeren harmaihin aaltoihin saakka.